Leipä ja laulu: Kokoelma kertomuksia ja taruja by Larin-Kyösti

LEIPÄ JA LAULU

Kokoelma kertomuksia ja taruja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 28 p. huhtik. 1905.

SISÄLLYS:

I.

Leipä ja laulu
Kotiutunut
Hyppy-Sohvin uhri
Salapolttajat
Vanha Lemminkäinen
Epra ja Laukki.

II.

Inehmo ja sammal
Inkeri ja Yrjänä ritari
Ahasveruksen lepopäivä
Keira ja Svakko
Uudenvuoden uni
Paholaisen soitto
Pyhäsaaren tarina.

I.

LEIPÄ JA LAULU.

Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä, jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa, kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden vihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta, ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta. Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa kaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä niituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren, maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja kullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen juurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät kokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan siihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.

Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon, harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama Vehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa mustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä vehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset porsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli saituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki takinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu, miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli pilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin saapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti hiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän hymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän leipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän eivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti taskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli kuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun punaraitaisen nenäliinansa kulmaan. — Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa kuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden pöllyttämiä ilmahaikuja. — Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali, soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin kankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä ruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti ilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä hänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka kaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha, kultasali! — Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja laski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen sijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne kylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi kaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset kolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.

Hän oli niin vaipunut kultaisiin mielikuviinsa, ettei hän huomannut varjoa, mikä tien alta valahti ahteelle. Maantien tomu, joka äsken oli hienona nuuskajauhona levännyt tiellä, pöllähti savuna ilmaan, ja sen seasta astua viiputti pitkä miehen koikale. Luisevat pitkät kädet heilahtelivat hänen kupeillaan kuin vanhan kaappikellon puntarit. Hän tulla koikkelehti hyräillen itsekseen, ja polvet notkahtelivat. — Jo kuuli Vehnäs-Ville jalan töminän, solahutti nopealla käden liikkeellä tupakkimassin taskuunsa ja tarttui vaistomaisesti vehnävasuunsa. Jo tunsi hän hyräilevän äänen, ja hän siristi silmiään, tahtomattaan hän yskäsi, ja siinä yskässä oli salattua vihaa. Hänen edessään seisoi Saksa, se tuhattaikuri, kellojenkorjaaja, ilmatietäjä ja kaivopaikan tuntija. Oikea suupielensä oli naurun mareessa, ja sarkatakin kaikki taskut olivat lauluvihkosia täynnä, sillä Saksa oli pää-ammatiltaan arkkiveisun tekijä.

Saksa oli hiukan hupaisella tuulella, paiskasi reippaasti Villelle kättä ja tokasi:

“Kas, kas, sano Kaskas, täälläkös se taikinaherra hyttysille vehnäsiään syöttelee, vai?”

“No mistä se arkkipiispa pyyhkäsee?”

“Kirkolta tulin saarnaamasta ja toin osan kollehtiani pyhien leipien kauppiaalle.”

“Vai että vallan kirkolta käsin…?”

“Niin. Katsos kahta suutarinmarkkaa, jotka sain viidestä laulusta!
Eikös sormias kutittele, sinä ylimmäinen leipuri?”

Saksa silitteli veitikkamaisen hellästi rahojaan ja tyrkytti niitä pilanpäin Vehnäs-Villelle.

“Eikös kelpaa sentään tämä lauluvirka, häh?”

“Kelpaa, kelpaa, mutta eihän ihminen elä pelkästään laulusta ja ilmasta.”

“Ilmasta? Hengenruokaa! Mitä sinä vetelet? Ilmasta?”

“Ilman aikojani vaan.”

“Laululla se tämä poika elelee eikä ole huolta huomisesta enempää kuin tikanpojalla. Nakuttelen näitä arkinpätkiä ja niputtelen vähin muutakin ja pystyssä pysyn, häh!”

Vehnäs-Ville katseli mielihyvällä niitä Saksan rahoja ja ajatteli, että saisivathan ne olla hänen massinsa pohjalla, vetelehtisivät muuten tuhlarinretkillä viinan käsissä. Hän vilkutti viekkaasti silmillään ja sanoi:

“Annas kuulua, sinä laulumestari, laula sinä, joka osaat, minulle vaivaiselle ei sitä lahjaa ole suotu!”

Saksa lauleli mielellään. Hän kulki markkinoilla, nurkkatansseissa ja kirkkomäellä, missä vaan oli nuorta kansaa koolla, eikä häntä kahta kertaa tarvinnut pyytää. Hän vetäsi pinkan arkkilauluja povitaskustaan ja siellä kilahteli ja läikähti jotain sen taskun pohjasta. Vehnäs-Ville kuunteli sitä hörössä korvin. Saksa alkoi laulaa unisella nenä-äänellä:

    Käki kankaalla kukkuu,
Joko kultani nukkuu…

Unisesti vastasi metsä: nukkuu, kukkuu, ja taasen läikähti Saksan povitaskun sisällys. Saksakin huomasi sen, yritti pysytellä hiljaa ja lakkasi äkkiä laulamasta. Tämä oli hänen kauppakujeensa, hän ei tavallisesti laulanut montaa värssyä; herättääkseen kuulijoissa uteliasta ostohalua lauloi hän vain yhden tai kaksi värssyä. Hän tarkasteli nyt sivultapäin kierolla silmällään Vehnäs-Villeä. Tämä istui siinä vasunsa ääressä niin ulkokultaisena ja uskollisena kuin koira. Suloinen valkoisen leivän tuoksu tunkeutui Saksan sieramiin. “Siinä sinä istut kuin pataässä”, ajatteli Saksa, “aina sinä olet minun tielläni, aina sinä kuljet kompeinesi, missä minä laulua kaupalla liikun. Leivälläsi sinä minulta leivän viet, vanha valehtelija sinä olet, kitsas kitupiikki!” — Ja Ville kuunteli Saksan povitaskun lämmintä läikyntää ja mietti: “Olet se sinäkin mukamas, niitä Herran pienimpiä, sinä olet mieronmaantien kyntäjä ja tyhjä laulajaruntti, eikä sinun arkkiveisusi ole pennin arvoisia, leipä se miestä elättelee eivätkä joutavat kujarenkutukset. Heittäisit jo jaarituksesi ja ostaisit nyt vehnäsiä, senkin vanha vaivainen syntinen ja kierosilmä kaakkuri!” — Mutta Saksan aatokset pyörivät jo toisaalla, taasen hän oli päivänpaisteisella tuulella ja hän tahtoi tänään mahtailla:

“Annappas tänne, vehnäveli, kymmenellä pennillä jotain makosta ja pehmeätä sieltä vasustasi!”

“Rahalla aina saat!”

Suu täynnä vehnäsiä puheli Saksa, ja kun leipä tarttui hänen kuivaan kurkkuunsa, vetäsi hän hetken mietittyään pienen viinaputelin povitaskustaan, katseli sitä kaikilta puolin herkästi ja varovasti ja kulahutti osan suuhunsa. Vehnäs-Ville seurasi koiransilmillä kaikkia Saksan liikkeitä. “Mitäs sinä suu auki töllistelet, ota kun saat ja mielesi tekee!”

Nopeasti nosti Ville pullon huulilleen ja otti siitä tavallista pitemmän kulauksen ja laski sen vastahakoisesti käsistään. Nyt kun Saksa mielestään oli ollut antelias ja ihmisystävällinen, vaati hän arkkiveisu-taiteilijaturhamaisuudessaan, että Ville kuuntelisi hänen uusimpia tekeleitään.

“Kuules sinä vehnäveli, minulla on uus laulu taas, sellaista ei ole vielä koskaan tehty!”

“Sen minä kyllä uskon vaikkei se mikään uskonkappale ole”, vastasi
Ville.

“Se on oikea kultakappale, kiiltävä kuin Turkin keisarin kruunaustimantti ja… Kuules koska sinä olet ymmärtäväinen mies, niin annappas vielä vehnästä sama verta. Kaksisataa värssyä on minulla ihan niinkuin valmiina, kuin isän hihasta minä niitä vaan pudistelen! Suntion saunanlavolla maatessani minä ne jo tekasin, se Hilman ja Juhon Imatranlaulu on minun lauluni rinnalla kuin hyttynen hevosen selässä. Saksa lauleli taas unisella nenä-äänellään:

“Fiiniä viiniä oli Hilmalla myöt, kun vietimme Imatran rannalla yöt, sun fliirum, sun flaarum, Hilma lauleli vaan että sinustakos, Juho, minä sulhasen saan.

“Ja sitte:

“Hilma kaunihit kasvonsa fluurilla peit ja rintaani vasten hän lepäämään heit ja aurinkon säteet ne kuumotti niin, ett’ tarvittiin aurinkonvarjostin siin.”

“No miltäs se sinun oma laulusi kuuluu?”, mairitteli Vehnäs-Ville ja siirsi vasunsa lähemmäksi Saksaa.

“Kuuluu, sanot? Miltäs se kuuluu? Eipäs sitä niin vaan kuuluteta.”

“Kuuluttaa se joskus arkkipiispakin, kun päälukkari laulaa”, pisteli
Ville.

“Katsos sinä puplikaani, se laulu on vasta päässäni”, sopersi Saksa.

“Päässäsi? Sinä puhut arvoituksien ja tunnusmerkkien kautta.”

“Niin, katsos sinä tätä päätä, ei se olekkaan mikään porsaanpää, sinne mahtuu hevosia ja rattaita, markkinalystiä, suuria murhia, ymmärrätkös?”

“Ethän sinä vaan hengen murhaa tee”, veisteli Vehnäs-Ville yhteen leikkiin.

“Hehee, sellainen jyväherra ja pikipaaveli kuin oletkin, et sinä ymmärrä ylhäisen yskää. Katsos suntion poika se kirjoittaa minun päähänpistoni, ymmärrätkös, ja sitte ne kaupungin painoherrat ja ulosoppineet painattavat kuin tanssivia kärpäsiä valkoiselle paperille, ymmärätkös? — — Annas vielä vehnästä!”

Saksa söi ja maisteli ilolientä siinä ojan reunalla, antoipa Villellekin ja ajatteli omiksi hyvikseen: vaikka sinä olet sellainen porsas, johon eläimeen paholainen entisinä hyvinä aikoina taisi tuppautua, saisit sinä sentään, senkin valkea juutalainen, ostaa vastavuoroon minulta arkkilauluja, sehän on oikeus ja kohtuus rehellisten kauppiaitten kesken. Äskeinen tuhlaaminen kaiveli myös Saksan mieltä. Hän alkoi näytellä arkkiveisujaan ja levitteli niitä päivän paisteessa.

“Kuuleppas, tässäkin olisi oikea mestarilaulu, komeljanttarin pätkä ja sinulle se sopisi, sopisi se, yksin kulkiessasi maantiellä sitä sun laulella sopisi! Purpurin tahtiin se lauletaan näin ikään:

“Taitava mies oli Ylitalon Heikki, joka teki hongasta luikuripuun. Kun tuli purpurin hyppi ja leikki, niin siitäpä kimahteli soittajan suu, musikantti, Muurilan Antti, Rannan Pietilä, hoppastiu, viulujansa pillien kanssa vinguttavat, viu, viu, viu!

“Kas sen laulun olen minä tehnyt!”, huudahti Saksa.

“Vie sun peijakas, onpas se rento laulu!”, säesti Vehnäs-Ville ja tuli tuikealle mielelle.

“Eikös olekkin, ota ja lue!”, sanoi Saksa ja hyräili: taitava mies oli…, ja polki mättääseen korollaan. Vehnäs-Ville käänteli joutotyökseen niitä lehtisiä, katseli kannesta että siinä oli: kaksi kaunista laulua; kahisteli vastahakoisesti koko laulupinkkaa kuin ennen aapistaan kinkerimatkoilla ja ajatteli sitä suurta syntiä ja surkeutta sekä rahanhaaskausta, jos hän ne laulut ostaisi, niin… jos ostaisi, no sitä hän ei tekisi unissaankaan.

“Kyllä kelpaa se laulu, kymmenen penniä se vaan maksaa, nuotin opetan vielä päällisiksi, etkä kauppojasi kadu… Annas vielä junttapullaa ja otetaan samalla pieni puserrus!”

Nyt oli putelista puristettu viimeinenkin pisara. Saksan kukkaro oli tyhjä ja tympeäksi kävi hänen mielensä. Laiskasti yritti Saksa saada kauppaa käymään, hän jollotteli: taitava mies oli…, ja Vehnäs-Villen porsaansilmät vilkuilivat vältellen ja arasti:

“Eihän tuota nyt tiedä”, sanoi hän, “tuota noin… Vai että se on vallan sinun oma tekemäsi”, viekasteli hän.

“Oma on, osta pois, tai ota tuo, jollei tämä jauhoherralle kelpaa!”

En laula laaksossa turhasta vaan laulan kauhiast murhasta.

Pää kallella hyräili Saksa ja tuli jo nousuhutikkaan.

“Häh, mitäs sinä töllistelet ikäänkuin kapan nauloja olisit niellyt, eikös kelpaa, häh!”

“Kelpaa, kelpaa, mutta minulla ei ole varoja.”

“No sinä silkonen käärme, missäs ne suutarinmarkat ovat, jotka äsken minulta sait?”

“Huonot ajat, huonot ajat, ei kannata vaikka kelpaiskin.”

“Vieköön sun kirjava piru, vai ei kannata! Mutta kannattaa sinun mainiosti käydä toisten naurismaassa, kannattaa juoda toisen viinatynnöristä, juoda, juoda että napa naukuu, niin, niin sinun kannattaa aina, sillä sinua kannattaa itse paholainen tällä heikolla, ijankaikkisella, yksiöisellä elämän jäällä, sillä sinä olet kiero ja katala ja sinä olet juutalaisen sukua! — Etkös nytkin tiennyt, että kylässä oli talkoot… tiesit sinä, että minä olin tänne matkalla, jaa, jaa, sus sentään, varo sinä kitsuri kinttujasi!”

“Soh, soh, älähän nyt, on se maantie minuakin varten.”

“Niin onkin, kunhan kulkisit rehellisten ihmisten tavalla, mokomakin mustalainen. Minä se leivon tässä, juuri tässä omassa pääpajassani, mutta sinä et edes leivo viheliäisiä kakkujasi! Sinä kyhnystät ja kynsistelet ja rahaa sinulla on pankissa, lempo ties, mistä ne kaikki olet saanut.”

“Senkin isakotti! Älä sinä seivästele! Olis vierasmies kuulemassa, niin Hämeen lujassa linnassa istuisit, senkin sekuli! Mikäs sinä luulet olevasi! Nälkäherra ja ryypynriiviö kerjäläinen. Saunoissa ja ladoissa sinä makaat, löysäläinen sinä olet, varo sinä kieltäsi muuten siltavuoti nappaa sun syliinsä ja pistää rautaiset kintaat käsiisi. Kyllä silloin laulat toista laulua, jota ei kirjoita suntion poika eikä painata kirjanoppineet. Et leipääsi laula, omaa laiskuuttasi sinä laulat ja kunnan niskoilla sinä lopulta lepäät.”

“Pidä nyt kiinni se pakanan leipälaukkusi, muuten… Katsoppas minua porsaansilmilläsi suoraan silmiin, jos uskallat, älä häikäile ollenkaan… Mistä sinä aina niitä jauhoja saat, niitä junttajauhoja, kylissä sinusta puhutaan yhdenlaista kaikenlaista? Minä olen oma herrani, ja oman köyhän, rehellisen leipäni syön minä hyvällä omallatunnolla. En ole kerjäläinen enkä syöpäläinen. — — Oletkos, hehhee, koputellut yöllä kauppiaan karjakon aitan ovelle, hehhee, sinä siveä nuorukainen. Et sinä ole, et sinä ole, kiersit kauniisti toiseen aittaan, siihen jauhoaittaan, ymmärrätkös!!”

“Kies avita, mies, vastaatkos sanasi?” kivahti Vehnäs-Ville ja kavahti pystyyn.

“Vastaan, vastaan, vaikka sata kertaa; jauhovaras sinä olet, pahalle olet sielusi myynyt, sille pitkälle irvistävälle sarvipää kitupiikille. Jauhovaras!”

Vehnäs-Ville oli kiukusta tulipunainen ja hänen tuliset, pienet silmänsä pyörivät pelotellen. Saksa oli kalpea ja vapisi vihasta. Niin seisoivat he molemmat maantiellä. —

Monivuotiset pikkukinat, salaviittaukset ja pistosanat ne nyt paloivat ja kiehuivat heidän sapessaan ja nyt ne olivat joutuneet kuohumispisteeseensä. Aina he olivat osuneet samoille kauppa-aloille ja aina he olivat toinen toistensa tiellä. — Nyrkit ojennettuina seisoi Saksa ja Vehnäs-Ville tarkasteli vihaisesti ja viekkaasti jokaista hänen liikettään. Ennenkuin Saksa sen huomasikaan, siirsi Ville nopeasti ja varovasti vehnäsvasunsa maantien reunalle ja töytäsi tuimana paksulla päällään vasten Saksan rintaa. Saksa hapuili ja kaatui, mutta ehti horjuessaan kaapasta Vehnäs-Villeä toisesta jalasta ja niin pyllyilivät he molemmat maantiellä. Tomu pelehti miesten ympärillä ja sakeasta sekamelskasta kuului voihkinaa ja sadatuksia. Arkkilaulut lentelivät rikkirevittyinä sinne tänne, ja Vehnäs-Villen vasu kieri maantien-ojaan suulleen.

Ties kuinka kauvan he siinä olisivat otelleet, jollei niityltä palaava heinäväki olisi ehtinyt riidan välittäjäksi. Maantiellä seisoivat he tomuisina, tukka pörröllään, tahraisina ja noloina, sähisten ja puhisten. Saksa vilkutti vimmatusti silmänvalkuaistaan ja Vehnäs-Villen porsaansilmät pyörivät peloitellen.

“Häh!”

“Vielä tavataan!” “Vielä tavataan!”

* * * * *

Käräjätuvassa he tapasivatkin toisensa; sinne oli Vehnäs-Ville manuuttanut Saksan ja molemmat saivat he sakkoa ilmeisestä tappelemisesta julkisella maantiellä. — Viisastui se Saksa niiden kolttosten jälkeen, kostoksi alkoi hän myyskennellä sekä vehnäsiä että arkkilauluja. Vehnäs-Ville ei sitä kilpailua kestänyt, sillä Saksalla oli leipänsä ohessa laulu apunaan.

Ville se nyt kaivaa ojia ja kulkee Oja-Vilien nimellä. Saksalla on tekeillä uusi kahdensadan värssyn pituinen leipälaulu, mutta siitä maantien mellakasta hän ei ole tehnyt yhtäkään värssyä.

KOTIUTUNUT.

Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä, iällä ja rikoksella. Jos reijästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka puolen osan täytti rautasänky, verhona sillä harmaa siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. — — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta, sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke, siellä naurelivat naiset ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmin alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä, ikäänkuin hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia vesiä kohti maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. — Niin hän istui, eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen muurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle vieraaksi, hänen maailmansa oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämmeensä myrkyllisiä sanoja. — Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteitaan, vihassa oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt nukkuvan miehensä rintaan ja sitte… Sitte vuodet olivat kiitäneet ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi. — Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi nainen, virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

“Mari, kuules, anna minulle vettä.”

“Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee”, virnuili Mari, “kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!”

“Äh, äh, tuohan vettä!”, höpisi Matleena.

“Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa, muori.”

Mari toi vesikupilla vettä.

“Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja näitä seiniä katselessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne.”

“Mitä sinä nyt?”

“Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla. Voi, kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun muassa.”

“Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo, kuollut ja kuopattu.”

“Mutta käyttehän te toki haudalla?”

“Mitäs minä siellä… kotipitäjässä?”

“Mitäkö? Hauskuudeksenne”

“Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen kuolen vaikka maantien ojaan.”

“Mutta nyt ei auta mikään”, veisteli Mari ja iski silmää kahdelle mummolle. “Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä päivähän on ilonpäivänne.”

“Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni. Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha kopelo siellä…? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla.”

“Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä vuotta.”

“Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on kulunut, hoho, jaa.”

“Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta.”

“Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!”

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa kitkattivat.

“Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus.”

“Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?”

“Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas.
Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit.”

“Mitäs sinä, Mari…, en ymmärrä”, höpisi Matleena ja sukankudin putosi lattialle.

“Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois.”

“Pois… minä… mitä?” ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

“Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole.”

“Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minun pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä…”

“Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä.”

“Voi, Jumalani, voi Jumalani!”

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua, ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa, levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämmensä löi sairaalloisesti.

* * * * *

Tunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui tornikammioon.

“Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille.”

“Mitä tirehtööri minusta tahtoo?” Matleena säikähti ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämmensä kohdalle.

“Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita.”

“Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?”

“Eihän muori mitään pahaa… tirehtööri tarkoittaa hyvää… muori tulee nyt vain, minä talutan.”

“Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo niinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei parempaa… täällä minä kuoliakin tahtoisin.”

“Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu nyt minun käteni varassa!”

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin olisivat vieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.

“Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi”, kehoitti vankilanjohtaja. “Minä saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta vapauteen.”

“Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!”

“Keisarihan armahtaa…”

Matleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet valuivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa.

“Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä, syntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa.”

“Minähän vain kysyn”, puhui johtaja, “tahtooko Matleena hyväkseen käyttää armahdusta?”

“Voi armahtakaa… nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä… täällä minä olen niinkuin kotonani… tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa ja ‘minun tornini’ on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan peljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa, vaikken minä oikein hyvin enään näe… ja lukeehan Mari minulle sanaa… ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa, enkä minä aijo karata…”

“Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen.”

“Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä, hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään, niin pelkään.”

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

“Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon vuoksihan minä vain kysyin.”

“Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa.”

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän nyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä kompasanoja.

Ylihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa ja hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen “valkeutensa oli nyt taivaassa”. Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

“Minä olen täällä niin kotiutunut.”

HYPPY-SOHVIN UHRI.

Hyppy-Sohvi oli sen päättänyt, totisesti, totisesti hän sen tekisi, ennen ei hän tunnon rauhaa saisi. Hän istui kangaspuitten laudalla ja katseli tummine pippurisilmineen mäkitöllinsä akkunasta yli perunamaan ja sen aidan. Aidan takana luikerteli valkoinen maantie, se maailman leveä maantie, ohi harmaiden talojen ja punaisen kauppapuodin kyltin se luikersi, ylöspäin se kapuili ja sivuutti keltaisen kirkon, sen taakse se katosi, minne katosikaan, surun laaksoihin ja isoihin kadotuksen kaupunkeihin. Hän katseli ilta-auringon rusoittamaa kultaristiä ja kirkon takaista harjua, Hiiden kalliota. Siellä se paholainen piileskeli. Syksyisin se liikutti keinua sorkallaan, silloin ne kylmä-ojan pojat, pahan sikiöt pensaissa hihittivät ja heittelivät kiviä kalliolta ja silloin nahkasiipat lepsattivat mustien kuusien alla. Siellä oli jumalattomalla pesänsä, keskiyöllä se sieltä levitti karvaiset kätensä yli seudun ja kutsui kolmasti: tule, tule, tule! Ja silloin heräsivät ne, joilla oli paatunut povi ja ne voihkivat pimeydessään isolla äänellä. Kun yö oli kulunut, kun oli tullut päivä ja sen jälkeen hiipivä hämärä, kun puut ja pensaat saivat aavemaisia muotoja, silloin kutsui se ihanalla soitolla ja maallisella veisuulla. Kylän nuoret ne silloin suvisin harjulle vaelsivat, siellä leikkiä löivät, keinuivat, kuiskailivat… Kuului ämyränkän vonkuna ja pensaiden ratina, ne rakensivat kuin Baalin papit alttareita ja uhrasivat punaisen ilotulen ääressä ja tanssivat. Silloin se paholainen ilkeästi ilosta hykersi käsiään, kulki nopeasti pohjoista kohden, repi multaa ja mustikanvarsia niin, että kynnet tulta iskivät. Niin, niin.

Hyppy-Sohvia kauhistutti ja puistatti. Hän nousi ja hänen hintelä, koukkuinen vartalonsa vapisi. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Miksi hän käänsi pois kasvonsa, pelkäsikö hän, ei, hän oli vaan epätietoinen ajasta, huomennako jo sen tekisi, niin, niin? Hän kulki rauhattomana lattialla, seisahtui kissaansa silittämään, hän silitteli sitä niin kovakouraisesti, että se lakkasi kehräämästä. Miksi hän sitä silitti, tahtoiko hän kääntää ajatuksensa pois pää-asiasta. Ei, hän tahtoi katsoa kauhistuksensa syytä suoraan silmiin, siten hän itsensä voittaisi. Hän astui taas viheriästi sinertävän akkunaruudun ääreen ja katseli Hiiden kalliota. Se ikäänkuin veti häntä puoleensa. Se oli kuin jättiläismäinen noita-akka, sen hameen liepeillä kasvoi koivunvesoja ja näreitä, ylempänä kupeilla käyriä mäntyjä, kainalon koloissa ja vyötäisillä kiilsi katinkultaröykkiöt ja sen päälaki oli paljas ja punertava ja mustasta kuilusta ammotti sen ainoa silmä, missä haukat pesivät. Sen päälaelta törrötti nyt kummituksen tapainen töyhtömäinen päähine, sinne oli pystytetty rovio. Koko illan siellä nuoret olivat häärineet, puita kantaneet ja pensaita pirstoilleet, kodan tapaan seisoi siellä nyt kaksi ruuhta ja yksi tervatynnöri, kirkonkylän kauppias ne oli antanut. Kyllähän sen tiesi, miksi antoi, tämän maailman turhuuden lapsia hän mielistellä tahtoi, hän oli kiero kiusaaja ja nuorisoseuran pääpukari. Mitäs se rikkaalle tuntui… Sohvi muisti vielä ajan, jolloin kauppias vielä oli köyhä ja nuori, ei hän tahtonut häntä enään sellaisena muistella, ne ajat olivat menneet.

Viikko sitten oli Sohvi ollut seuroissa, uskon sisarien ja veljien kanssa oli hän haastanut, henki oli tullut hänen päällensä ja hän oli hihkunut ja tanssinut. Nuori kaukolainen, hihulipappi, ihanapuheinen Barnabas se siellä oli saarnannut, kehoittanut ja varoittanut, oli puhunut pyhistä miehistä, jotka pätsien läpi kulkivat sekä Sodomasta ja Gomorrasta, jotka tulisateella hävitettiin, Herra kukisti sen kaupungin ja kaiken lakeuden, niin myös kaikki niiden kaupunkien asuvaiset ja kasvun. — — Silloin oli Sohvi sen päättänyt, poroksi hän polttaisi kirkonkyläläisten alttarin, polttaisi koko Hiiden kallion puineen kantoineen. Sen päätöksen jälkeen oli hänen vanha, syntinen sydämmensä sulanut, taivaallinen harpun helinä oli hänen korvissansa soinut ja hän oli alkanut hyppiä. Seuroista oli hän kotiinsa kulkenut kuin huumeessa. Koko viikon oli hän sitte asiaansa miettinyt ja hänen aatoksensa oli nyt kypsynyt varmuudeksi, totisesti, totisesti hän sen tekisi!

Hyppy-Sohvi kulki akkunan luota, riisuuduttuaan pukeutui hän yömekkoonsa ja kömpi vuoteeseensa. Siinä lepäsi hän ihmeen tyyneenä, kaikki oli niin hiljaista, kissa katseli kiukaalta kellan kiiltävillä silmillään; taivas oli vaalean harmaa ja mieto kuin juhannuksen aaton aatto on. Kangaspuilta levisi lattialle varjo, niisien lävitse katseli hän kirkon yli leijailevia pilviä. Mutta kirkon takaa häämöitti Hiiden kallio sinisen udun peitossa ja sen seasta näkyi ruskea juhannuskokko. Hän kääntyi kyljelleen seinään päin, sulki silmänsä ja nukahti. Mutta unissa oli hän taas näkevinänsä paholaisen, joka kohotti käsiänsä yli seudun, ilmestyi siihen sitten nuori, hymysuinen Barnabas sivellen hänen silmäluomiansa, ja Sohvi oli iloinen ja tanssi. Taivaasta tuli rankka raesade, joka sammutti jättiläisrovion, näkyi pitkäisen leimaus ja paholainen putosi römisten kalliolta. —

Seuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili mustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakasi lattian ja kasteli akkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla kasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui suloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle, siellä jo näkyi kirkkokansaa, ja huomenkello alkoi soida. Sohvi säikähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen, sitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti tulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän mökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua alas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän tervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa hänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän jalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä kauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen puristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja pippurin väriset, pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat pojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään siristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt pitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä nuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan tapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat, tämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit, salatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi muuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne kuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä kulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä kilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua kättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen rintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa, ja kun raha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänen rinnassaan suloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen salaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa aarretta. Sohvi niijasi jäykästi kolme kertaa papin kulkiessa sakastiinsa, ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi: tässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä; toiseksi: siinä kuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei sydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan minua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä kohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman surkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi kirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven suuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi päänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse kanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä ikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi kuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät, mutta minkätähden? Ihmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin oli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.

Lukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä, kovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se numerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja Sohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt, hän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava ilma, päivä paistoi korkeista kaari-akkunoista viistosti yli keskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin uneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut, ja Sohvi lauloi kimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut, niin että ympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa? Hyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi Sohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu, ja kun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla polvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla hartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja kylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli koko ajan Hiiden kalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha, vihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle synniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden teko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa keskitaivaalta oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi seurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja karkottaisi Hiiden kallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä hän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin turmeli muilta ilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi monet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli hän huoneesta hiipinyt Hiiden kalliolle, siellä oli hän keinunut ja tanssinut yli keskiyön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin poutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille saattanut sinisilmäinen nuori mies, usein oli hän saattanut, viekkaus hänen silmissään oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut, toisen hän oli valinnut, rikkaan hän oli ottanut ja nyt hänellä oli punainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja silmäin ilo, sunnuntaisinkin hän salaa möi, neljää kuningasta hän palveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. — Kaksi vanhaa ruuhta ja tervatynnyri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat! Hyvä on rikkaan röyhennellä, ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä. Oli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa, tanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien kuullen, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista palattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi katkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin polttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana. Nyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa täyttyisi. —

Sohvi katseli varovaisesti ympärillensä, ja kun seurakunta taas painoi päänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos kirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien lävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt oli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä puukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan kiviaidan takana, jotkut rinttiset kilisivät hevosen kaulavyössä. Samassa urut humahtivat kirkossa, ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa katsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen ja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja alkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa, hiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi hän Hiiden kalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia metsäjärviä silmän näkemiin, ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin helykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat tumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli roviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi tervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla alhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa säkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaroitansa ja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen hirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden intohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden näkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan kuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset, ja kirous kuolisi heidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin jo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän turhaan koitti näkeviksi saattaa, ja kun hän aamenensa oli sanonut, lähtisivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas saisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä kuului urkujen humiseva soitto, ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne soivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä Sohvi, sytytä Sohvi! Ikäänkuin sähkön isku olisi käynyt kautta ruumiin kuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi hätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla valkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi, samoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne katajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti pitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnyri syttyisi, näkyisi siitä leimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli oli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään voinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja pilven varjo kulki yli harjun. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen niskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit luikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet, ja hirveä oli niiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon purstona, ja hehkuva kuumuus lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire käsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta rinnettä alas pitkin polkua, pensaat pemahtivat hänen juostessaan, ja kivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle. Eikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut hänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla, mutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja kantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua hänen hameensa liepeisiin, ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen niskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi juossut ja nauranut. Nyt oli varmaan paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi huutanut, mutta kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty, ja ainoa ajatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan, siellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi, armias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suin päin katajiin, hän koitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin naulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan, hän luuli, että kylmä, karvainen käsi häntä takaapäin piteli: nyt sun vien, nyt sun vien! “Ai, ai, auttakaa!”, huusi Sohvi ja pyörtyi.

— — Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he irroittivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi kuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka häntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. — Äkkiä kaapasi hän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen takanansa kuului vielä kauvan iloinen hähätys, hän juoksi, juoksi…

SALAPOLTTAJAT.

“Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!”
Vallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin
Miina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. “Missä te nyt
nahjusitte taas?”

“Olinhan vaan saunaa lämmittämässä.”

“Tuokaapa pullo lisää kellarista!” “Taas”, olisi Miina muori mielellään sanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan “taas” sanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen toiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua tahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli “ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi”, kuten hän tapasi sanoa. Vallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli vanhapoika. — Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja jalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja hänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola. Vallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti, nenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään tulijoihin.

“Painakaa puuta!”

“Olis tässä hiukan asiaakin”, haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja kirjoituspöydän alla, “kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas polttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin ilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä…”

“Vai taas ne paholaisen kätyrit… kyllä minä niille Ruokolaisille näytän, viinapannunsa ryöstän ja sakotan, sakotan oikein Porvoon mitalla, rautoihin kytken joka miehen.” Nyt löi vallesmanni nyrkkinsä pöytään niin, että lasit hyppelivät.

“Miinaa! Vieraille olutta!”

“Vilja ei joudu sillä kulmalla leiväksi”, tuumi lautamies Klemola ja pyöritteli lakkiaan, “luulevat siellä pitäjän takalistossa olevansa rauhassa, ryömielläänpä, sanon, pitkin maantien ojia, tappelua ja mässäystä aamusta iltaan, ja kaikki maankulkijat ja varkaat siellä maleksivat.”

“Näytän, hitto vie, näytän taas, että lain koura on ankara”, puhisi vallesmanni, “pamppua annan, jotta selkänahkansa kihelmöivät kolme viikkoa.” Vallesmanni hykersi tyytyväisyydestä käsiään, joissa kuvitteli jo koko Ruokolaisjoukon itseänsä vääntelevän. Pari tuntia sitä siinä punnittiin ja harkittiin asiata kaikin puolin ja olutta latkittiin sillävälin. Sakea tupakinsavu täytti huoneen kietoen miehet harsoiseen, harmaaseen vaippaan. Vallesmannin kasvot loistelivat punakkoina, hän sätti ja sadatteli, lautamies Klemolankin kankea kieli pääsi valloilleen. Saari oli piiritettävä kaikilta tahoilta, käsiraudat uhkasi vallesmanni ottaa mukaansa, ja Klemola sanoi kyllä seisovansa yhtä miestä vastaan — jaa — vaikka kolmeakin, kun oikeen tiukalle otti.

“Aamulla kello viisi siis”, sanoi vallesmanni ja seurasi miehiä ovelle siinä vielä ravistellen heidän käsiään, ja miesten saapasten kolina kaikui vielä rappusissa, kun vallesmanni lähti kyökkiin ja antoi määräyksiään Miina muorille, palasi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteensa peitteelle ja nukahti. Hän uneksui jättiläisviinapannuista ja suurista sakkorahoista.

Jo ennen viittä Miina muori nyki ja ravisteli unenpöpperöistä vallesmannia hereille, mutta tämä pyristeli kuin kiukkuinen pässi päällään ja mumisi: ottakaa kiinni, tuossa se puikelsi pensaikkoon, ottakaa kiinni se juutas, sitokaa!…

Monen ravakan tönäyksen jälkeen sai muori vihdoin herransa sängyn laidalle istumaan.

“No, eikö vallesmanni jo aijo Kuhansaareen, sinnehän sitä piti lähteä?”

“Hm, jaha, Kuhansaari.” Vallesmanni haukotteli hirveästi ja ojensi kätensä muoria kohti ikäänkuin syleilyä tahtoakseen: “tuo… tuo minun jahtisaappaani!” Miina muori puki vaatteet hänen ylleen. Kovimpa sitä virkamiehen päätä särki ja kolotti, repi niin riivatusti korvain juuresta ylöspäin pääkupuun asti ja taasen takaisin, oli kuin myllynkivet olisivat jauhaneet aivot ihan nuuskaksi. Surrim, surrim, rrrr, ja hänen lihavanläntä ruumiinsa heilui ja vaappui sinne tänne Miinan kiskoessa saappaita hänen jalkoihinsa. Miina kietoi saalin hänen vatsansa ympäri, painoi virkalakin päähän ja sitoi kaulalle paksun punaisen villahuivin.

“No nyt vallismanni on valmis.”

“Eipäs vielä! Tuohan ensin käsiraudat ruokakonttoorista, pamppu myös ja köysi, jolla minä ne hiien koirat sidon niin, että luut natisevat.” — Raskaspäisenä käveli vallesmanni huoneessaan tehden vielä matkan pikkuvalmistuksia, astui sitten suuren seinäkaappinsa luo, avasi sen, useahko kiiltävä pullo kuvastui hymyillen hänen silmiinsä.

Hän kaatoi eräästä pullosta lasillisen suuhunsa ja hieroi mielihyvissään rintansa alustaa. Hän ehti juuri pujottaa kaksi täysinäistä rommipulloa taskuunsa, kun siltavouti ja lautamies astuivat sisään.

“Sop, vai siinä te jo, että siis taas lähretään.”

“Lähretään, lähretään.”

Kolmisin sitä nyt ajaa jytystettiin maantietä kohti Klemolan uhkeata taloa, joka oli Paalajärven pohjoisella rannalla, josta vain oli puolen virstan pitkä pätkä venematkaa Kuhansaareen. — Tuollahan jo Klemolan punainen talo kuin puolukka mättäällä puunti valkoisten koivujen välistä, veräjästä ajettiin pihalle. Pihanurmella makasi joukko miehiä, mikä selällään mikä vatsallaan vetäen ruoka-uniaan. Rattaiden jyrinä herätti miehet, ja vallesmannin virkalakki sai heidät nopeasti tarttumaan lakkeihinsa. Kuistilla Klemolan pyylevä emäntä hymyillen niijaili, kasvot miltei sulivat siinä kuin hera helteessä.

“No, tuli ja puserra! Vai valleksmanni? Astuupahan sisään, jotteihan niin hengen kiire liene, kahvin minä kiskon tulelta, niin lämpiätte, siltavouti, sisään, sisään.” Salin peräkamariin vietiin niin vallesmanni kuin siltavouti sekä köydet, pamppu ja käsiraudat. Emäntä hääräili huoneessa kuin pyöreä, punainen aurinko tullen mennen, piirongin laatikosta otti hän sokurit, lusikat ja kupposet ja asetti ne pöydälle.

“Hohhoo, kun sitä väsyttääkin, eipä ole tämä nimismiehen virka mikään hauska toimi, koiranvirka se on, nouse vaan, vaikket tahtoisikaan, lämpimältä vuoteeltasi sydänyöhön, viluun ja tuiskuun, koiran virka, koiran virka!” Siinä samassa näkyi jo hymyilevä emäntä kiiluvine kahvipannuineen. Iloisesti se pannu höyrysi siinä pöydällä, oikeinpa sieramia kutkutti suloinen tuoksu, siinä oli jotain esimakua paremmasta, joka tuleva oli… Klemola kaatoi kupit puolilleen kahvia.

“Täällä olis kermaa, herra vallesmanni, hehhee, pikku rohvaistus ennen ottelua, hehhee”, ja lautamies kiskoi sängyn alta pärevasusta paloviinapullonsa. Vallesmanni alkoi jo päästä aamuisesta kohmelostaan, puolikuppisia kun laitettiin, ja Klemolan muori toi uudet kahvit sisälle juuri kun pärevasun sisällys teki loppuaan. Silloin veti vallesmanni salaperäisesti vilkuttaen toista silmäänsä esille kaksi rommipulloansa. “Tässä olisi vielä pari ‘kremotattaria’, joiden kylessä ei ole lain sinettiä.”

Jutellen, juoden kului aika, puhuttiin pitäjän asioista, ja kremotattaritkin saivat tehdä seuraa pärevasulle, “pöydän alla nuokkuivat siellä kuin uniset lautamiehet tyhjin vatsoin käräjätuvassa”, kuten vallesmanni lausui. Lautamies Klemola hieroi akkunalasin hikeä kämmenellään, joten siihen tuli näköaukko ja sanoi tönäyttäen jo tuttavallisesti vallesmannia kylkeen.

“Katsoopa, herra valleksmanni, tuossa on Paalajärvi kaikessa uljuudessaan, ja tuolla tuon niemekkeen takana näkyy Kuhansaari, voitte nähdä savunkin, joka kiertelee puiden lomista ilmaan. Siellä ne Ruokolaiset parasta kättä korpiroinaa polttavat.” Äkkiä selvisi vallesmannillekin retken oikea tarkoitus, vähällähän sen olikin ollut unohtaa, nyt kiirehteli hän sitä kiihkeämmin lähtöä.

“Ee-ei, on jo aika taas lähteä!”

Niin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut parikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet, ei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja pamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin miesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä niittypolulle.

Kaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se oli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun keskellä oli lato.

“Me-mennään latoon”, soperteli vallesmanni, “niin et-ettei ne sieltä saa-saarelta huo-huomaa meitä!”

Nyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät, sateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.

“Ko-kolmas kom-m-ea kukku!” änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi virnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi satunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia se hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle heinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka Kepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan makaamaan kuin kuollut.

“Jääköön siihen”, höpisi Kepuli, “mutta missä on vene?”

“Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!”

“Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me kah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä.”

Mutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli siltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia vastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki pamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa ottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä siinä yhdessä Klemolan kanssa.

“S—n ss-sika”, puhui vallesmanni kuin unissaan ja kopeloi ulos ladosta.

Laahustellen ja heiluen haparoi vallesmanni rantaa kohti. “Tu-turkin punanen! no, jalkani suo-r-r-raan — hi-hitto vie, olenhan minä vallesman-nni.”

Pitkillä metsästyssaappaillaan tallusteli hän rannalla.

“Ky-kyllä minä teille Kuh-kuhansaaressa!”

Plits, plats. Vesi roiskui ja muta sinkui hänen ympärillään. Vallesmannin saappaat tarttuivat liejuun kiinni. “Öh, ah, uh, irti sanon, sinä pe-peeveli!”

Koettaessan irroittaa saapastaan liejusta ja mudasta pyristellessään kaatui hän lietteiseen veteen. Savisena kuin ruukintekijä kaalasi nyt vallesmanni veden tunkeutuessa saapasvarsista sisään.

“Uh, uh!” puhisi hän tavan takaa ja jopa hän vihdoinkin sai veneen kokasta kiinni ja työnsi sen järvelle. Toinen jalkansa oli vedessä, mutta yrittäessään vetää sitä veneen laidan yli, romahti hän seljälleen veneen pohjalle, ja tuuli kuljetti venettä loitommalle… Monen vaivan ja vastuksen jälkeen istuu hän tuhdolla ja soutelee arviokauppaa kuin unissakävijä, tietämättä minne vene soljuu, josko rantaan vaiko ulapalle. Vene kieppuu sinne tänne, milloin ympäri ja taasen eteenpäin. Harhailtuaan näin vesillä jonkun aikaa, katse itsepäisesti kiinnitettynä peräkeulaan, kuulee hän huutoja tietämättä mistä.

“Hoi, valleksmanni, hoi, tännepäin!”

Vallesmanni käänsi päänsä ääntä kohden ja huomasi sameilla silmillään mustia liikkuvia olentoja, jotka siirtyivät rannalla pensaikosta pensaikkoon. Hän sai uutta intoa ja äkkinäisesti tempoen, ponnistellen oikein karhun voimalla kieppui vene milloin syrjään milloin suoraan, ja hän läheni yhä noita mustia rannnalla liikkuvia olentoja.

“Kalastamassako se valleksmanni nyt on?” huuteli mies saaren lahtipoukamasta.

“Hohoi, valleksmanni! Tänne, tänne, tuolla niemen käressä ne uhkeimmat hauit tepastelevat, mutta missä ne onkineuvot…?”

“Eihän valleksmannilla ole edes pamppuakaan.”

“Mitä sinä livertelet, huvikseenhan se valleksmanni näetkös soutelee, se tekee hyvää hänen lihavalle vatsalleen, hahhaa”, keskeytti toinen punamekkoinen mies. Vitkaan lähestyi vene Kuhansaaren rantaa, ja punamekkoinen mies kiskoi sen maalle niin rivakasti, että vene jyskyi joka liitteessään, ja vallesmanni pyllyili tönäyksestä tuhdon alle. “Siinäpä se pitäjän valleksmanni on kaikessa komeudessaan! Mikä kunnia meille ja viinapannuillemme. Hei, pojat! Nostakaa valleksmanni hartioillenne ja sitten metsään, valleksmannista me vielä teemme oivan viinankeittäjän, että jos joskus maailmassa tämä sama saisi passit harmaalle paperille, niin onhan sillä sitten joku ammatti, jolla voi elää kihnutella.” Sama mies joka näin puhui, lähestyi nyt vallesmannia ja painoi hänen virkalakkinsa korviin saakka. Riemusaatossa kuleteltiin pitäjän nimismies potkimisistaan ja huudoistaan huolimatta ja asetettiin kivelle istumaan, jolle hän kykertyi.

“Missä siltavouti?”, ivaili taas punamekkoinen.

“Se meni kai käsirautoja hakemaan”, tuumi toinen.

“No mikseikäs se valleksmanni nai, vanhana poikana se vaan oleilee kuin ikäkulu kasakkihepo ilman kauroja!”

“Älähän nyt suututa meidän arvoisaa valleksmanniamme; etkö tiedä, että hän on kihloissa itse pirun sisarentyttären kanssa.”

“Mutta hiiessä pojat, kuinka sallisimme kunniavieraamme kivellä istua, viinapannun niskaan koko komeus!”

Väsynyt vallesmanni asetettiin eräälle vielä käyttämättömälle pannulle.

“Miten se valleksmanni jaksaa nyt siellä?”

“Minä, minä o-o-len val-val-vallesmanni —!”, soperteli nimismies.

“Me tiedämme sen, ja se sana on meille pyhä. Mutta, hei, miehet, eihän vieras vielä ole saanut maistella aarteitamme, vaikka pakiparaastaan sitä varten tänne läksi!”

Takaapäin lähestyi silloin muuan ruokolainen, sieppasi lipin, täytti sen kuumalla nesteellä ja asetti sen sitten hänen käteensä ja sanoi:

“Mitäs muuta, sano puotipoika, pisti taas sokerin suuhunsa”.

Vallesmanni katseli sameilla silmillään lippiä ja nosti sen vaistomaisesti huulilleen. Tulet leimusivat alhaalla, ja savu kaarteli pitkin männyn runkoja.

“Hoi, valleksmanni! Miltäs maistui! Katsokaapa, miten veneenne purjehtii ilman kapteenia ja väestöä enkelsmannin vesillä, tuolla, tuolla. Se kait etsii isäntäänsä, laine jo vei sen kotirantaan ilmoittamaan lautamies Klemolalle, että täällä se valleksmanni vain viinoja juo ja viinoja polttelee eikä ehdi nyt tällä erää kotiinsa, ei tänään eikä edes huomiseksikaan.”

Nyt muodostivat kaikki miehet piirin vallesmannin pannun ympärillä, mustat kekäleet savusivat heidän käsissään, ja vallaton piirileikki alkoi. He lauloivat:

    Vallesmanni kun häitä viettää,
kuka morsian olla saa?
Viinapannu vaan, viinapannu vaan.

Jo nyökkyili vallesmannin pää, hän vaipui vähitellen uneen. Ruokolaiset astuivat veneisiinsä ja soutivat pois. Naurua ja puhetta kuului kauvan järveltä. — Tuuli ei liikuttanut puunoksaakaan, kaikki oli hiljaista ja rauhallista, ja vallesmanni veti tyyntä untaan paljaan taivaan alla korkeassa asemassaan. Sieltä hän hiljalleen luisui nurmelle, jolle jäi makaamaan. Hän nukkui yksin Kuhansaaressa, ei kukaan häirinnyt häntä.

Illemmalla heräsi vallesmanni. Hän aukaisi sameat silmänsä, katseli ympärilleen, ja hämärät muistot päivän tapahtumista alkoivat risteillä hänen päässänsä. Varovasti kömpi hän jaloilleen ja alkoi kävellä pitkin saarta. Hänen tuskansa alkoi kasvaa, kun hän huomasi, ettei venettä ollut missään. “Sen vietävät, ovat lykänneet veneen vesille!” mumisi hän.

Armahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa.
Vallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. — —

Viikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin viinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli menettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se peruutettiin. — Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin ryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan miehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut, josko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.

1896.

VANHA LEMMINKÄINEN.

Joka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin liepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava tukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee tavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata hyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa ja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen kasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa, ynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja omasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa pientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat sirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu talkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet kiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset puolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo pehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin, naisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren Johannan lähettyvillä.

Kun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu pehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen, juttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka elämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on nuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja naisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset hihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen kustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä, ilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin käsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä, juoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.

Yleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon säteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat. Niitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä astuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä, ja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä housuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.

Vanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja kylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän Ronkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon nuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein, suloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja kyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti istui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde, sanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden pakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla oli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää suurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja teki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi hienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä esimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle. Mies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän kilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai maksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja jotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä kotona oli sellainen…

Pian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen voutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain pikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. — Ja kun hän sieltä palasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä kädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja entisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon hän vanhemmiten sai lisänimityksen “vanha pehtori”.

Hän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa ompelulla itseään elättäen. — Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin vanhalta pehtorilta, että “kuka se tuolla astelee?” — “Vanha hilsahan se vaan siellä astelee!” sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli vakavaksi. — Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa sanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa nuuskaamisensa.

Onpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa virtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen. Vieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita heistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan maailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja hamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät hänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen. Kaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken jälkeen käy hän säännöllisesti torumassa “vanhaa hilsaansa”. Hän on muuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän onkin joutunut sen leikkipalloksi.

* * * * *

Eräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin ovea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän kulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.

“Miten se pehtori jaksaa?”

“Tuossa tuo menettelee!”

“Viuluako se pehtori soittaa?”

“Soittaa… Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan hyppyset enään… tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta… enhän häirinne, minä tässä vaan meinaan, että… hm, hm!”

“Ei häiritsemisestä mitään!”

“Tässä meinaan, että hm… mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa, jottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?”, virkkoi hän ja kävi vilkkaammaksi. Sana “rakkaus” vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi vanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.

“Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat… silloin kun minä olin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht’aikaa!”

“Soo, olipa siinä joukkoa!”

Hän nuuskasi ja jatkoi:

“Hihii, niin, ja minä usutin ne kaikki yhteen kuin kylän rakit ja otin vikkelästi viidennen, mulla oli siihen aikaan sellainen taikahuilu taikka taikaviulu, jolla minä ne sokasin… joo, joo, hm!”

“Mikä viulu se?”

“Rakkauden ja immarruksen kutkuttava viulu, hihii!”

“No mikä tämä nykyinen viulu sitten on?”

“Työviulu vaan ravistunut ja vanha.”

“No soittakaa nyt hiukan sillä työviulullakin!”

“Kyllähän sitä… tämä vanhan apteekkarin sali se taitaakin kaikua. Ei musiiki oikein musiikilta tunnu ilman kaikua, kaijuton soitto on kuin morsian ilman kruunua!”

Vanha pehtori näppäili hiljaa viulunkieliä silmät puoliummessa, väänteli ja sylki tappia, kohotti käyräänsä ja kysyi samassa: “Osaakos maisteri sitä koko maailman polskaa?” Hän asetti viulunkaulan vasten olkapäätään ja alkoi soitella. Ryppyinen ja sierottunut käsi käytti jousta haparoiden ja epävarmasti, mutta sitä myöten kuin hän nytkytti ääniä viulustaan, saivat hänen kasvonsa eloa, ja silmät kiilsivät ja tuijottivat salin nurkkaan. Viulu humisi ja vonkui, ja nuuskaa tippui viulunkopalle. Hän soitteli hämäläisiä polskia, purpuria ja katrillia. Pää hetvahti tahdin mukaan, lippostensa kärjellä hän toisti tahtia pöydän alla. Noin kun hän tuijotti nurkkaan, näin mielikuvituksissani pehtorin punaposkisena nuorena miehenä paraimpana keikarina helkavalkeilla ja häissä, näin tanssista hehkuvia kasvoja ja solakoita vartaloita, jotka kieppuivat polskan huumaavissa pyörteissä, näin miten pehtori notkahutti sääriään katrillin käänteessä, hypitti kuumaa naista rinnallaan, supatteli hänen korviinsa, näin heidän hiipivän porstuan viileään hämärään…

Kun pehtori taukosi soittamasta, heräsi hän kuin kaukaisesta unesta, pyyhki tukan silmiltään, katseli minua salavihkaa ja sanoi:

“Nuorena ollessani näitä paljon tanssittiin, nyt niillä lie uusmuotisia hullutuksia, jenkkoja tai mitä lienevät… Voi, voi — ja Bellmannin lauluja taisi joka herrasmies, kai se maisterikin tuntee Karl Mikaelin lauluja?” Hän hyräili:

    “Tokkopa kaikki jo ko’ossa lie,
Myllärin Matti ja Hotakka sie…”

Katselin häntä ylhäältäpäin, ja nyt näyttivät kasvot vielä ryppyisemmiltä, mutta rikkinäisten huulien yli liiteli sanoja, jotka värähtelivät. Eikä soittokaan ollut sen kummempi, katkonainen ja epäselvä, hän itsekin oli tuollainen vanha viuluromu, jonka kielet eivät soinnu virittämisestä. Koko hänen olennossaan oli jotain naurunsekaista ja nurinkurista. Ja minä mietin, että mitähän se vanha pehtori tarkoitti vierailullaan, sillä soitto oli tekosyy, sen huomasin hänen hermostuneesta käytöksestään. Soiton lomassa hän aina kiivaasti nuuskaili ja aikoi sanoa jotakin, mikä haihtui hymähdyksiin. Vihdoin tuli hän viulua nappaillen pöytäni luo, katseli papereita ja sanoi erityisellä äänen painolla:

“No se maisterihan kirjoittaa viisuja?”

“Onhan niitä tullut tehtyä!”

“Minä ennen nuorena voutina luin Fritsovin satua, jonka kartanon neiti minulle lainasi. — Liekö tuo vaikeatakin. Tuota — maksustako se maisteri oikein, tuota, hm, ja kannattaako se?”

“Kannattaa vallan mainiosti, aijon perustaa karamellirunotoimiston, hautajaisrunoja, ristiäisrunoja, naimarunoja j.n.e. Koulutytöt ja kaunosielut ne ostavat, mjaa!”

“Paljonko maisteri yhdestä kappaleesta ottaa?”

“Kappaleesta? Riippuu asianhaaroista. Viisi, toisinaan kymmenen markkaa, toisinaan kolmekymmentä markkaa, toisinaan…”

“Soo, hm… niin paljon!”, sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa taskustaan.

“Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?”, ja hän laski rahan pöydälle.

“Mitä tällä?” kysyin ihmeissäni.

“Asia on se”, sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi ja vilkutti toista silmäänsä, “— asia on sitä laatua, että ensi viikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!”

“Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?”

“Itselle, itselle, kellenkäs muulle?”

“Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?”

“Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää viisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. — Näin meidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä, hitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla päivillään piikansa puoleen ja hm… ja kyllä minä siitä vanhasta hilsasta käräjöimällä pääsen!”

“No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen ‘viisun’ maksuttakin”, lupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.

“No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan ja polskassa sulhaskorot tanssitaan!”

Vanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi, otti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja lähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä mietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin naiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle uskollinen.

EPRA JA LAUKKI.

“Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas… huis, löp, löp!” Epra höplitti ja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha Laukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat mukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden etusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas ikään. “Keisarin saunapiippu” oli suussa ja kädessä oli nahasta kierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän päällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja Epra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat ystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse Epra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa ikäänsä kysymässä. — Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli siihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi pattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet toinen toisiinsa.

Epra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat päästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian lyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa koskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina nauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui ja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli Epra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan oli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan Epraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai nosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte ikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua koko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki aina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.

Pieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja jota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai suunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen saattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä salaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla Epra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen avasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta rihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa ja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita peläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa, jonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka hän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli hänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa kankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi sivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen polven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin kulttikirja, pullo, jossa oli “sydämmen vahvistustippoja”, kääre, jossa oli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta sekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.

Niin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran kotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela vaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri, ja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu taitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo neljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli suulas ja sukkela kaupoissaan. — Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo nuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän puotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli nähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle vivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan vaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön paraimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai siin’ samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun ympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin, niin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin parihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita rattaita sekä ylä- että alamäessä! — Jahka Epra pääsisi oman puodin puhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua peräkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä hänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra kerran ajatellut.

Liiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan. Sattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen seuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois koko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta oli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä, kirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni vieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat kimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän näki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita ikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden turuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen liepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen verensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä sai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä sydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä aikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte rakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan kohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen humistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten ajatustensa lähtökohdan.

“Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!” mutisi Epra ja alkoi taas ajatella.

Epra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen mustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen vanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan kiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja päästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille setelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli niitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle, tarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän sitten haaveili tulevia asioitaan.

Ja kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät komppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus vastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: “voi, voi, mies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita kolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi.” Ja iloisesti leiskautti hän ilmaan piiskallansa ja “äkkiväärä maamiehen ystävä” heilui hänen hampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista “keisarin saunapiippua”, sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa vaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen Laukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.

Nyt vasta alkoi hänen elämänsä päivän puoli, hän ajeli hiukan varmempana, ja hänen äänensä sai kilahtavamman kaijun, hän alkoi sunnuntaisin käydä simusetit kaulassa ja kiiltävät kalossit jaloissa, sillä nyt kulki hän totisissa kosimispuuhissa. Ja eräänä iltana ajoi hän niissä tamineissaan mökin pihalle, missä Malvina Maija-Stiina loisena asui, toi hänelle uuden silkkisen huivin, sai häneltä puolittaisen, harvasanaisen lupauksen, että hän odottaisi Epraa, ja Malvina antoi hänelle puolittain lämpöisen kädenlyönnin hyvästeltäessä. Malvina ripusti silkkihuivinsa aittansa orrelle, Epra nousi rattailleen ja lähti taas maita kyliä ajamaan haaliakseen kokoon mieluisen mökin rahoja.

Ja iloinen oli Epra, hän oli silloin nuorempi, ja Laukissakin oli vielä jotain eloa, ja sillä hän hiljaista lönkkää ajoi talon pihoille ja avasi laatikkonsa, jonka ympärille pian kertyi koko talon väki. Hän rupatteli rattosasti, lasketteli kokkapuheitaan, nipisti tyttöjä poskista ja löi reippaasti kättä miehille ja aina oli hänellä jotain kullekin. Niin, ihan uudenuutukaista vihriäistä hamekangasta talon piioille, punaisia villaröijyjä ojamiehille, ketunmyrkkyä metsämiehille ja vaareille nuuskaa, ja hänen kielensä oli lipeä ja liukas, hän oli raitis ja rauhallinen ja sai usein taloissa ilmaisen yösijan.

Vuosia kertyi Epran niskaan, kertyipä niitä Laukinkin niskaan ja silkkihuivia kertyi Malvinan aitan orrelle, ja vanha Laukki kääntyi usein ihan kuin itsestään Malvinan mökin pihalle, se oli siihen niin tottunut.

— — Nyt oli Epra taas kotimatkalla, vuoden oli hän ollut kauppateillä ja viimeisellä kerralla oli Malvina näyttänyt hiukan nyrpeältä. Olisikohan Malvina kyllästynyt odottamaan? Mitä vielä! Nythän Epralla oli mökin rahat, ensi pyhänä kuulutettaisiin, virsikirjan lehteen piirrettäisiin Malvinan nimi, niin, ja sitte ajaisivat he kirkonkylän puodin ohi, ja puotipojat sanoisivat: “kas, kas, siinä ajavat pappilasta Malvina Maija-Stiina ja Epra, niin, se Epra, siitä on tullut tanakka mies, rahoja kuulemma on pankissa, Jumala ties, kuinka paljon lie, niin, niin — —.”

Epra ajoi yli pitäjän rajan ja hänen sydämmensä sykähteli niin omituisesti, hän oli taas kotimailla oman onnensa kynnyksellä. Intohimoisesti kiskoi hän savuja piipustaan, nyki, höplitti ja puhui:

“Soh, soh, mitäs siinä nyt taas! Se siinä, huis, mitäs siinä mulkoilet ikäänkuin sinulla olisi neljä silmää, eteesi sinä olet katsovinasi, mutta sentään luimistelet sieltä korviesi alta kuin viheriäsilmäinen peikko pajupehkon alta! Olet se sinäkin mukamas! Soo! Kuka se sinunkin ijästäsi tarkan ottaa, hampaasikin ovat keltaiset kuin mustalaisen silmänalus. Taidat jo olla kuoleman peltoa kyntämässä ja sinä lönkytät kuin puujalka kersantti. Ihanhan sinä kulutat oikean aisan pilalle, höp, löp, löp! Mitäs sinä niitä virstan tolppia vilkuilet, luuletko voivasi niitä lukea? Niin, no, älä siinä viisastele, loppuu se sinunkin ristinaikasi, etkä enää kanna murheen siloja niskassasi. Seistä sinä saat, levätä saat ja kauroja sinä ensi pyhänä saat, eikä sinun enää tarvitse maantien ojissa nukkua, perunamaata kun kerran pari vuodessa kynnät, sillä hyvä, en sinua tapa, en, en vanhaa Laukkiani tapa, niin, mutta liikuta nyt hiukan koipiasi!”

Ja Epra nosti piiskansa mutta antoi sen pään laiskasti hypellä Laukin hännän päällä, verkalleen kului matka, tie lyheni, Laukki käveli, mutta Epran ajatukset juoksivat tavallista nopeammin.

Jo nousi Laukki mäntyiselle mäelle, jolta kaukaa yli metsän viheriöiden, keinuvien latvojen, näkyi pitäjän valkeakaari-ikkunoilla varustettu ristikirkko. Kirkon takaa paloi ilta-auringon punainen, loimottava valo heittäen kajastuksen vastapäiselle taivaan rannalle, niin että punaiset petäjät mäellä kimmelsivät kuin tulipatsaat, mutta laaksoon alkoi jo laskeutua elokuun iltahämärä. Epra seisautti hevosensa, Laukin vasen puolinen kylki näytti melkein punaiselta, ja sen vasen silmä näytti vallan vilkkaalta. Könössä laatikkonsa reunalla katseli Epra alas laaksoon. Maantie luikerteli kuin keltainen, iso mato kierrellen vastapäiselle jyrkälle mäelle ja katosi viheriään kuusikkoon, joka seisoi siinä kuin viheriäinen jättiläiskenttä-armeija pistimet pystyssä, joiden päät välkehtivät. Molemmin puolin maantietä oli peltosarkoja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, siellä täällä taloja ja tölliä ja Malvinan mökki oikealla sivulla ihan maantien varrella. Vastapäisellä mäellä näkyi vasemmalla kievarin punainen talo, ja kaikista saunoista tuprusi savua. Ihan selvään kuuli Epra myötätuulen kantaman kukon äänen lähimmästä talosta. Hän tarttui ohjiin. “Noo, Laukki, nyt sitä ollaan tutuilla tanhuilla taas!” Ja hiljaa varoen ikäänkuin kompastuisi, alkoi Laukki astua mäkeä alas ja Epra kiristi syyttä suotta ohjaksia. Mäen alle päästyä höristi Laukki korviansa, Epra hellitti suitsia ja kävi tarkkaavaksi.

Alhaalta kuului hieno, läpitunkeva ääni ikäänkuin silloin kun vihurin viima soittelee pilliänsä pillistössä. Malvinan kamarista loisti tuli. Ääni sammui taas. “Mitäs siinä höristelet?” mutisi Epra ja nyki. Mutta uudestaan kuului sama ääni, ja Epra huomasi, että ääni sammui juuri, kun Malvinan ovi sulkeutui. Nyt huomasi hän hämärästi mökin pihalla ihmisiä.

Epra hoputti hevosta ja läheni mökkiä. Silloin taas ovi aukeni, ja läpi hämärän illan kuului selvästi vinkuvan viulun ylimmäinen ääni, joka sekaantui ihmisäänien heikkoon mutinaan.

“Soo, menetkö siitä, ei suinkaan se viulu sinun vanhoja korviasi särje!” mutisi Epra ja höplitteli. “Siellä on varmaankin talkoot”, ajatteli Epra, ja hänen silmiinsä tuli iloinen väläys, nyt hänkin tahtoi antautua ilonsa valtaan, jota hän ei moneen vuoteen ollut tehnyt. Nythän hänelläkin oli ilon syytä. Laukki huiskautti unisesti häntäänsä eikä sen kulku siitä parantunut. Jo oli Epra ihan mökin lähellä, kun maantiellä tuli hoippuva, vieras mies vastaan. Epra seisautti hevosensa.

“Kuules mies, talkoistako tulet?”

“Enkä tule. Häh!”

“Mistä sitten?”

“Kuuliaisista kun tulen…”

“Ke-kenen”, änkytti Epra ja nyki Laukkia vaistomaisesti tapansa mukaan.

“No, suutari Rätkän ja Malvina Maija-Stiinan.”

“Malvinan?”

“Malvinan, niin. Sinähän hirnut kuin kasakkihepo, jolta kaurat vietiin!”

“Taidat itse olla niiden tarpeessa.”

“Taitaa olla sinun laitasi niinkuin ketun ja pihlajamarjojen. Taidat olla itse se Epra?”

“Niin olen, entäs sitten?”

“Nyt vietiin kanasi, vai sinä olet Epra, mutta Rätkästä osaan minä laulun:

“Pitäjäss’ on herroja ja meidän kylässä Rätkä, helmen verran herraa on, vain suutaria pätkä.”

Vapisevin käsin tarttui Epra ohjaksiin, mutta humaltunut mies jatkoi laulaen matkaansa. Ja se laulu kuului Epran korviin kuin nauravan harakan hähätys, kuin nauru, joka pisti ja poltti hänen vanhaa, rehellistä sydäntänsä, ja hän huokasi syvästi, iloinen Epra huokasi. Hän katsoi kuin puoleksi tylsistyneenä eteensä, hämärästi häämöitti hänelle käryävän lampun valo ja komeasti kohisi hänen korvissaan honotus, jalkojen töminä ja viulun vinkuminen, niinkuin hähättävä helvetti, kun mökin ovi aukeni, ja väen äänet meluten vyöryivät tyyneeseen elokuun iltaan.

Hänestä tuntui kuin äkkiä jotain olisi repeytynyt hänessä, muutos oli niin jyrkkä, ettei hän sitä selvästi tajunnut. “Malvina — — suutari!” höpisi hän kuin unissapuhuja ja heräsi kun ohjaksista tunsi, että Laukki poikkesi maantieltä ja alkoi vanhan tapansa mukaan kääntyä mökin pihalle. Äkkiä tempasi Epra vasemmasta ohjaksesta, ja portille ilmestyi kaksi miestä, hän oli huomaavinaan suutarin pikipilkkuiset viheriän harmaat kasvot.

“No, eikö Epra tule kuokkimaan?”

“Soh, soh, Laukki, etkö sinä tottele!” Epra nyki lujasti Laukin vasenta suupieltä.

“Niin, kuokkimaan omia häitä, hah, hahhaa!”

Epra ei siihen mitään vastannut, hän vain nyki ja hoputti.

“Laukki soo, Laukki soo, tielle, tielle, ei meillä ole siellä nyt enään mitään tekemistä, ei mitään, lähdetkö, muuten…”

Vihdoin Laukki kuolaimien pakosta turpaansa väännellen kääntyi taas tielle. Hiljaa könötti Epra laatikkonsa syrjällä, mutta hänessä kävi valtava, sisällinen vavistus. Piippu hänen hampaissansa riippui veltosti savua päästämättä, mutta Laukki oli ennallaan, kummasteli ehkä isäntänsä oikkua, mennä melkotti vanhaa totuttua käyntiänsä ikäänkuin maailmassa ei löytyisi Malvinoita, kuuliaistulia, pettymyksiä eikä petoksia, se ajatteli vain suvelle haisevia heiniä ja lämpöistä tallia, jossa vieruspilttuusta kuuluisi vanhojen hevostuttujen kavioiden kopina.

Mutta Epra havahti kuin pahasta unesta, kun Laukki alkoi nousta ylös kievarin mäkeä. Hän katseli kerran taaksensa, jätti ohjat oman onnensa nojaan ja kuullessaan viulun vingunnan avonaisesta ovesta lausui hän hiljaisella, sävyisällä tavallaan ainoastaan yhden sanan: “perkele!”

Harvoin Epra kirosi. Hän olisi tahtonut äkkiä piiskata Laukkia, piiskata koko maailma palasiksi, piiskata pyöriä ja laatikkoa, vanha, hillitty veri lähti hänessä tuliseen tanssiin, mutta hän malttoi mielensä. Ja tyynesti ajoi hän kievarin pihalle. Pyylevä, pöhöttynyt, verisilmäinen isäntä seisoi pihalla.

“Mistä se Epra nyt?”

“Matkoilta vaan!”

“Et kuokkimaan jäänyt.”

“Ei ole aikaa, onko sinulla aikaa?”

“Aina on minulla aikaa.”

“Niin minullakin nyt.”

Epra jätti hevosensa seinärenkaaseen köyttämättä, heiniä eteen heittämättä ja sanoi:

“Kievari, sinä aina altis auttaja, tuo peräkamariin risu olutta, jos sinulla viinaa on, niin tuo sitäkin, ja tuo miestä kuin salkoa joukkoon, rahaa on, sen tiedät, nyt minä pistoovaan, nyt en sumeile, en häikäile!”

Moneen vuoteen ei Epra ollut viinaa maistanut. Kievarin peräkamarissa istui hän nyt punasilmäisen kievarin ja parin hollimiehen seurassa. Hän lasketteli paraimpia kokkapuheitansa, mutta toisinaan kävivät hänen kasvonsa jäykiksi, ja hän puristi nyrkkiään ikäänkuin olisi pitänyt niissä ohjaksia ja hän tuijotti talituikkuun, joka paloi pöydällä. Mutta siinä samassa ponnahti hän taas ympäri, kehoitti miehiä juomaan ja pisti paraimpia kauppasukkeluuksiaan. Muut jo torkkuivat tai olivat siirtyneet toiseen kamariin, kun Epra iltayöllä hoipersi peräkamarista. Portaille päästyään vihelsi hän:

“Laukki hoi!”

Laukki hirnahti vasten tavallisuutta, nälästä se hirnahti.

“Soh, soh, Laukki”, höpisi Epra ja halaili Laukin kaulaa. “Sinä vanha, hyvä Laukki, älähän tästä nyt äksyksi käy, en sinua muistanut, syö nyt tuosta, syö, syö!” — Ja Epra kopeloi heinätukon Laukin suuhun. Mutta Laukki käänsi pois päänsä kuin häpeissään, sillä se tunsi isäntänsä suusta lähtevän viinan löyhkän.

“Niin, pahasti tein Laukki, mutta nyt on syytä, ankara on syy. Niin, niin, Laukki, olet vain elukka, mutta viisas sinä olet, noo, soh, soh, mitä siinä turpaasi käännät, jollei viisas ymmärrä, ei hullu huomaa, ymmärräthän, nyt on kaikki lopussa. Hih! Mitä sinä siinä taas mulkoilet? Nyt lähdetään häitä kuokkimaan! Hih!”

Epra nousi hoiperrellen rattaille ja otti tiukasti ohjakset käsiinsä, äkkiä nousi hän pystyyn ja iski piiskalla voimakkaasti Laukkia kyljelle. Laukki hypähti kuin kyyn pistämänä pystyyn, mutta sitten pää taas vaipui rinnalle. Epra ajoi hurjaa vauhtia kievarin mäkeä alas. Rattailla seisten löi Epra kuin vimmattu, löi minkä jaksoi, Laukki heitteli jalkojansa ja löi ne kiveen, se oli ihan kuin vimmattu. Se potki ja heitti takakoipiansa yli jalkalaudan eikä se ehtinyt miettimään, miksi Epra niin kovasti löi. Se laukkasi alas pitkin kievarin mäkeä, ja rattailla raivoili Epra. Hän seisoi haarareisin ja huusi:

“Hih, Laukki, sinä, hih, mene hee-i! Nyt mennään helvettiin!”

Ja alaspäin hurjaa vauhtia etukaviot tuskallisessa ponnistuksessa lensi Laukki kuin vanha, harmaa siipiorava. Rattaat ratisivat äkkijyrkkää mäkeä ja siinä, missä oli äkkimutka, nousi toinen pyörä ilmaan, ja rattaat kaatuivat kumoon. Kovalla ryskeellä kaatuivat laatikkorattaat maantien ojaan ja Epra putosi rattailta edellä maahan. Vaistomaisesti tarttui hän tien vierestä nouseviin aidanseipäiseen. Laukki önähti. Epra nousi maantienojasta ja katseli kummallisesti ympärilleen ja näki taas ne kiusoittavat tulet Malvinan akkunasta. Sitte kääntyi hän katsomaan Laukkia. Iso seiväs törrötti hämärästä, ja sen alla makasi Laukki liikkumatta. Epra kumartui alaspäin, otti luokasta tuen ja alkoi puhella:

“Noo, Laukki, noo, mitäs sinä siinä makaat? Höp, löp, löp, no soo, nousehan siitä, mitäs nyt meinaat? Laukki, kuuletkos, älä siinä nyt… nouse nyt, eihän se kuolemaksi lie! Laukki, sattuiko? Sattuiko seiväs korvan juureen, ai, ai, jos sattui, niin elämään sattui, Laukki, Laukki, minä olen peto, mutta eläthän sinä vielä?” Epra halaili hevostaan.

“Anna anteeksi, että niin kamalasti löin, anna minulle anteeksi kaikki synnit, hevossynnit ja ihmissynnit! Älä ole niin surkean näköinen! Laukki rakas! Minä olen sinun isäntäsi ja ystäväsi, pahempi olen isäntä kuin ystävä. Ei, kyllä nyt on tosi edessä. Voi, minua kurjaa!”

Epra ravisti Laukkia kuin hereille saadakseen, hän katseli sen silmiin.
“Höp, löp, löp!” Mutta Laukki veti viimeisiä hengenvetojaan!

Taivas oli pilvessä ja kaareileva, metsä oli viheriän synkkä ja sieltä tuli ali puiden kuin raskas huokaus, Epran silmät jäykistyivät, hän ei nähnyt mitään. Hän tuijotti ympärilleen kuin tylsämielinen, koko hänen ajatuksiensa maailma oli surun sekaista sekamelskaa. Laukki ojenteli suonenvedontapaisesti takajalkojansa, se päästi heikon önähdyksen, huokasi syvään ja oli kuollut.

“Laukki, Laukki, älä kuole! Sinä et saa kuolla, mitä sinulle enää mahtaa, ei minullakaan ole enää mitään elämässä, mistä kiinni pitäisin. Oh! niin, niin; jos sinulla oli sielu, Laukki, sillä sinä olit viisas hevonen, ja jos hevosillakin on taivas, niin pääset sinä nyt hevosten taivaaseen ja syöt siellä ikuisesti viheriäisellä niityllä tai apot marmoritallissa kultakauroja. Niin, niin, mutta minä?… höp, löp, löp!”

Epra nyyhkytti, hän painoi Laukin silmäluomet kiinni; niin hän olisi tehnyt omalle äidilleen. Ja Epra selvisi äkkiä. Tuskalliset vanhat kasvonsa käänsi hän Malvinan mökkiä päin. Riutuneena riisui hän länget Laukin kaulasta. Ja äkkiä purskahti hän itkuun. Hän itki kuin sellainen itkee, joka ei koskaan ole itkenyt. Länget olalla kulki hän mökin himmenevää tulta kohden, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa. Ja siinä niin itkiessään ja kulkiessaan länget olalla olisi outo luullut hänen nauravan.

II.

INEHMO JA SAMMAL.

Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.

“Vai sinä minua vastustelet!”, sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti siemenet, ja ennenkuin Inehmo sen huomasikaan, oli sammal taas siinä. “Sepä ihmeellistä”, virkkoi Inehmo, “etten minä tuota kiemurtelevaa, vihreäsilmäistä peikkoa voita!” ja kaivoi kaivamistaan. Silloin pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa. Ja noro oli sille avulias ja altis. “Sillä on ystävä”, arveli Inehmo ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi päistikkaa ojaan. “Kirottu sammal!”, huudahti Inehmo, “sillä on ystävä!”, ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: “sillä on ystävä!” Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa malkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella ja jupisi: “Inehmo on sitkeä”. Mutta sammal ei lannistunut, metsässä se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden yli niin, että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi. “Sielläkö sinä vilkuilet”, sanoi Inehmo. “Sillä on sitkeä henki!” Ja Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle niin, että pöly pelmahti.

Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal oli paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen, rautoineen. Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin laaksoon ja unelmoi viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja nukahti. Mutta laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri turvealttari luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat taivaan napaa kohden: “Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua kumartavat!” niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi ja veltto oli hänen katseensa.

Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiitivät varjoina laakson yli. Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi sammal ja kiipesi alas vuorelta, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta ja se kutkutti sammaleen silmiä. “Inehmo elää!”, sanoi se ja laahusti eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta. Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. “Vielähän sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi, minun on kovin jano!”, sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas sykkivät. Vesi suussa se sopersi: “mitä on tapahtunut, koska täällä taas on niin hiljaista?” “Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut. Mene, katso!”, sanoi noro.

Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. “Ahaa, teloittajani leikkikalu”, huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. “Sinä viilsit sydäntäni, peittäköön sinun unohdus ja yö!” — Ja sammal leveni ja lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot rehoittivat. “Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!”, sanoi se ja poikkesi polulle, joka vei majalle. “Tässä on Inehmon tie, ankarasti hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen muistostansa jää mitään jälelle!” — Majasta nousi ohut sauhu kuin pieni ilmassa riippuva rihma. “Inehmo on heikko”, sanoi sammal ja ryömi pihaan. — Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. “Hänen ystävänsä on kuollut!” ajatteli sammal.

Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla, seinät olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla. “Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!” sanoi sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen alas ikkunalaudalta. — “Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole nähnyt, pois silmistäni sinä vihreä käärme!” sanoi Inehmo. “Tämä on minun isoäitini syntymäsija”, sanoi sammal, “sinä tulit, tulella ja raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut”.

Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin silmin se odotti yötä päivää. — Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut reppanasta. Inehmo ryömi majasta kuin mato. “Opi sinäkin ryömimään, ikuinen Inehmo!”, ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. “Täällä minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään”, sanoi se ja hiipi lattialle. Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja hiiren syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle, ahneesti sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui se isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. “Kas niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä utuiseen unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja tähdet minua kumartavat!” sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.

“Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla.
Minä unohdin viholliseni!”

Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen kummun juurella loisti luuranko.

“Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin”, sanoi sammal ja luikersi pääkalloon.

Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden välistä:

Tulossa oli uusi Inehmo.

INKERI JA YRJÄNÄRITARI

Ihanista ihanin prinsessa Inkeri istui tornissa ja itki. Ja kaukaisten seutujen ritarit ja linnaherrat tulivat ratsain, tulivat välkkyvissä vaunuissa ja kajahuttivat torviansa linnan pihalla. He polvistuivat hänen jalkojensa juurelle ja asettivat kätensä sydämmelleen, mutta Inkeri käänsi heistä ihanat kasvonsa, sillä hän ei löytänyt heidän silmissänsä rakkautta. Siksi istui Inkeri tornissa ja itki, ja holvien alta kuului kosioritarien mässäilevä nauru. Mutta päivä paistoi hänen ruusukammioonsa, ja läpi lyijyakkunoiden kuului tarhasta kuninkaanlinnun levoton laulu, ja Inkeri tuli kummallisen iloiseksi, sillä hän oli nuori. Hän hymyili itseksensä, hiipi kuin varkain kirjatun arkkunsa luo, pukeutui hohtavan valkoiseen juhlahameeseensa, asetti pienen kruununsa kullankellertäville hiuksillensa ja hiipi sivuportaita linnan pihalle. Ja metsästä tulvehti häntä vastaan tuhansien kukkien tuoksu, ja suloisen suuri aavistus täytti hänen povensa:

Ja prinsessa ihana Inkeri, hän linnasta lehtohon astui, ne hienot, valkoiset huntunsa päät maan yrttikukissa kastui.

    Hän istui lemmen lähteelle,
sen pohjasta kruununsa loisti.
“Missä viipyy prinssini pelvoton?”
hän itkien hiljaa toisti.

    Lohikäärme mereltä yöllä käy,
päin linnaa se päänsä nostaa,
kaikki ritarit vallilla vaalenee,
ken prinsessain häpeän kostaa —?

    Ja hetket lentää ja aatos käy,
suur’ritari vuorilla viihtyy,
kun on sydänyö, kun on sydänyö,
ja meri mustaksi kiihtyy. —

    Tuli vuorelta Yrjänäritari nuor’,
hänen silmänsä tulena säihkyi,
hän neitoa katseli, katseli vaan,
ja rintansa lemmessä läikkyi.

    — “Mitä katselet prinsessa Inkeri,
miks kruunu on päässä sulla?”
— “Ma ootan suurta mun sulhoain,
siks kruunu on päässä mulla.”

    — “Varo, ettei sun kruunusi putoa pois,
vois veteinen viedä sen sulta!”
— “On isällä toinen tornissan,
se kirkkaampi on kuin kulta.”

    — “Jos sull’ olis yksi lempi vaan,
sen voisitko poijes antaa,
jos sulhos ois onneton kulkija vain,
joka harhaa meren rantaa?”

    — “Niin antaisin molemmat kruununi mun
ja mun lempeni ainoan, nuoren,
jos sydän ois hällä suuri ain,
ja hän lävistäis käärmeen kuoren.

Vaan ken olet ritari ryysyinen —?”

Sillä ryysyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja punainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän oli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa, siksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää, ja hän kaipasi ainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen, vaikka se oli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri tarina. Mutta hän oli siihen väsynyt sillä: “mitä keihäällä, jollei maailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!” niin oli hän miettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen vaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut sillä: “mitä kanteleella, jollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!”, niin hän oli myöskin ajatellut.

Yrjänä ylevä ritari toi tullessaan vuorelta havun ja pihkan hajun, ja hänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri, joka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän edes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät pitkään, iloiseen hyväilyyn, ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan häissä kitaran mukaan.

Ja ritari puhui: “Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat silmäsi kuin pohjantähden välke tunturi-iljangolla, olet rakas minulle, rakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkytys ja keihääni puhdas kalske, kun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin lumivyöry, joka vieriessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa kaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. — Sun isäsi linna on minulle kuin ilmalinna, ja sinun kruunusi kuin tunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan Inkeriä, unteni kukkaa ja kruunua, minä janoan sinun sieluasi ja minä rakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle ikuisesti säilyvän. Sano, tahdotko armaasti kiehtoa kaulaani kätesi, joka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä voin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle maailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!”

Ja Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:

“Sinä et ole minulle vieras vaikken sinua ennen nähnyt, ja sun äänesi on minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima vai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyyhi huuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään sopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi tehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en sinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. — Kaksi siskoani on lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei, eikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous. En kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo lumivalkoinen, ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä on minun vuoroni. Keskiyön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on salaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja valaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaista jättiläisselkää. Silloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken, itken kuin sydän pakahtuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja rakkauteni kevättä, joka ei koskaan tullut.”

Yrjänä ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle, ja hänen askeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot olisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen, taittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin ruumissaatossa.

Mutta tunturin palteella istui Yrjänä, ylevä riarit keihästä hioen ja sen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden taikavoiman hän yksin tunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit, joiden vaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli iloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli raikkaasti ja rohkeasti. Nousi paadelle, ja muotonsa musteni. Tulessa katse tähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti kuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen syöksähti hän kiveltä, ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa soitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia ja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta kiviportaalle alas, ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja hän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät alas jyrkänteitä suin päin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen valkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa, ja hän jatkoi jättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän iloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn: “Oi, miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri on minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!”

Kuu nousi, ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät yölepakot loukoistansa, ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat kamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat onkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja vongersi rantakallioita vasten, ja sen syvästä rinnasta kuului kuin hätähuutoja ja mustaa mutinaa ikäänkuin sen pohjalla lepäävät haaksirikkoiset olisivat nousseet vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja kaikki ilman hengettäret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti suustaan vaahtoa kuin hirmuinen, hullu äiti. — Mutta linnan laaksossa soivat kaikki kirkonkellot, munkit kulkivat ristilippuinensa juhlamenoissa ympäri kirkon ja monstranssi välkkyi: Ave Maria, sancta tua…

Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave Maria, sancta tua… Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina. Syvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja keltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi, jonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri istui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja tähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet viheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.

Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän katsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran vuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen naulittu. — Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja sen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän näki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä visvaa, ja katku täytti ilman.

Aranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin untuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle kehtolaulua.

Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi syvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä. Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin kulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.

Tämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä, joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin. Miksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen kruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja valtikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei heidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen palava puu autuuden aholla.

AHASVERUKSEN LEPOPÄIVÄ

Ikuinen kulkija, hopeatukkainen, vaeltava juutalainen kulki Saharan keltaista tietä. Hänen vartensa oli koukistunut kuin haudan yli, ja tummissa silmissä paloi synkkä, levoton tuli. Ja missä hän kulki, siinä hänen vapiseva sauvansa teki ristinmuotoisia jälkiä, ja siitä tiesivät kaikki maailman etsijät ja onnettomat sielut Ahasveruksen käyneen. Uupuneena, unta saamatta, pilkattuna pakolaisena on hän jo kulkenut kahdeksantoistasataa vuotta. Hän katselee arasti ympärilleen, ja hänen repaleinen ryysyviittansa laahustaa yli kalmankukkien ja syyssairaiden lemmenlehtien. Hän pelkää omien askeliensa kaikua, hän luulee jonkun kulkevan ihan kintereillään, hän kavahtaa omaa varjoaan, hän tarttuu taas seedripuiseen sauvaansa ja huokaa niin syvästi kuin ei kukaan ole huokaillut sitte kuin Vapahtaja pyövelinpuulla huokasi viimeisen henkäyksensä.

Ahasverus katsoi eteensä ikäänkuin hän olisi katsonut etäiseen menneisyyteen ja hän näki aina saman himmenemättömän kuvan edessään, se oli piirretty syvälle hänen surullisen sydämmensä pohjalle. Ja hän muisti sen ajan kuin eilen se tapahtunut olisi — — Hän istui kerran kauvan, kauvan sitte kivipenkillä savimajansa edessä neuloen ylhäisille rabbiineille siroja sandaaleja. Oli helteä päivä, taivas ikäänkuin painoi kuumalla katseellaan maata, eläimet läähättivät, ja läpi viinamäkien kävi raskas, raukea huokaus… Silloin kuuli hän Jerusalemista humua ja melua, joka kasvamistaan kasvoi. Hän näki suuren kansanjoukon, joka mässäten tuli lähemmäksi. Ja hän näki jalo-otsaisen, rakkaussilmäisen miehen, jonka päässä oli orjantappurakruunu, ja hän kantoi raskasta teloituspuuta, jonka ylisyrjään pilkalla oli piirretty: I.N.R.I. Roomalaiset kentturioonit kulkivat tahdissa hänen sivullaan, riettaat portot ja katukansa pilkkasivat häntä osoittaen häntä sormellansa: “Katso juutalaisten kuningas, ei ole hänellä purppuraista viittaa, ei valtikkaa eikä kultakruunua. Köyhien ja kerjäläisten kuningas hän on, ei hän loistovaunuissa aja vaan paljain jaloin astuu, ei hän helyjä, helmiä sirota, vaan käskee rovostakin luopua. — Hän pilkkaa meitä! Golgatalle, Golgatalle! Ristiinnaulitkaa sellainen kuningas!” — Ja sandaalintekijän valtasi hurja kiukku, hän tahtoi olla muita rohkeampi, röyhkeämpi. Hän nauroi, kun Mestari kaatui tielle, hän hyökkäsi hänen eteensä, täytti sandaalinsa sannalla ja heitti sen vasten Mestarin kirkkaita kasvoja. Ja kansa ulvoi ilosta. Pehmeällä kädenliikkeellä pyysi ristinkantaja saada levähtää kivipenkillä, mutta Ahasveruksen sydän oli kovempi kuin kivipenkki. Mutta silloin Mestari katsoi häneen, ja se katse tunkeutui hänen sielunsa pimeimpään perukkaan ja naulitsi hänen siihen paikkaan niin, ettei hän voinut seurata Golgatalle vyöryvää joukkoa. — Yöllä poltti hän savimajansa ja hiipi yöhön Jerusalemin portista Heronin vuorelle vievää tietä. Eikä hän siitä hetkestä asti koskaan rauhaa saanut. Vapahtajan katse seurasi häntä, hän näki sen unissaan, hän näki sen valveillaan, se poltti, pakoitti ja käski: mene, mene! Korvessa hän rukoili: “tule kuolema, lyö pääni kalliota vastaan, etten hulluksi tulisi ja että minä rauhan tuta saisin!” Mutta kuolema kulki kylmänä hänen ohitsensa. —

— Niin sai hän sitte vaeltaa vuosisadasta vuosisataan, kansan luota toisen luo, ja missä hän haapapuun näki, vapisi hän kuin sen lepattava lehti, he molemmat olivat tuomitut ikuisesti värisemään, sillä ristinpuu, jota jalo-otsainen oli kantanut oli haapapuusta. Niin kertoo pyhä taru. Ja missä hän hiipi ohi korkeiden temppeleiden tai matalien majojen ja kuuli ylistysvirsiä laulettavan ristinkantajalle, sieltä poikkesi hän äkkiä ja katosi likaisten kujien hämärään. — Ainoastaan vuosisadan viimeisenä päivänä sai hän levähtää.

* * * * *

Ahasverus kulki aamuhämärässä kohden Saharan ilosilmäistä keidasta. Väsyneenä pysähtyi hän tienristeykseen ja huomasi siinä ihmeekseen solakan haavan, jonka lehdet eivät lepattaneet. Ja ilokseen muisti hän silloin, että nyt oli taas hänen lepopäivänsä, oli unelmien uudenvuoden aatto. Hän istahti mättäälle ja hengitti helpoituksesta, hän puhalsi yhdellä henkäyksellä pois yhden vuosisadan salaiset huokaukset, ja hänen sydämmensä löi tasaisesti kuin viattoman, vienon lapsen. Ja vanha, vaappuva Ahasverus hymyili kuin lapsi ja piirteli sauvallansa kuvioita santaan ikäänkuin hän olisi kuvaillut menneiden vuosien vaihtuvia kuvia, jotka eivät häntä nyt rasittaneet. Niin istui hän koko päivän kunnes tuli ilta. — Erämaa oli mykkä, ja taivaanrantaa kulki kuu kapeana kuin kuoleman viikate. Silloin suhahti ilmassa, ja hopeankirkas viserrys kajahti haavan heleänpunaisesta latvasta. Paratiisilintu lauloi: “Ihanat olivat Edenin maat, suloiset pyhän virran tuoksuiset suistot, mutta vielä suloisemmat ovat taivaan autuuden ahot, vielä ihanampi on ijäti kimmeltävä tähtisali, jossa kulta-istuimellaan istuu kuningasylkä ja antaa katseensa liitää läpi avaruuksien. Hän on nähnyt sinun kärsimyksesi, hän on kuullut sinun huokauksesi, levähdä levoton sielu tuskien taipaleella, et ole vielä matkasi päässä. Kerran olet näkevä ne ihanuudet, kerran olet autuaallisin aatoksin polvistuva kultaisen istuimen ääreen, mutta vielä ei ole aikasi tullut!”

— Niin lauloi paratiisilintu ja Ahasverus hymyili. Hän katsoi ylös ja näki santa-aavikolta lähestyvän tomupilven. Pilvestä erottautui dromedaari, ja sen seljässä ratsasti koruvaatteisiin puettu koreakasvoinen mies, jonka silmissä oli vihreä välke. Ratsastaja pysähytti dromedaarinsa Ahasveruksen eteen, asetti toisen käden otsalleen, vei sen sitte sydämmelleen ja tervehti: “ollos tervehditty, sinä ikuinen vaeltaja!”

“Ole itse tervehditty, ylhäinen ratsastaja, mutta mistä sinä tunnet minut? —”

“Sauvasi jäljistä sinut tunnen, minä olen elämän ruhtinas. Minä tarjoon sinulle ystävyyteni ja ymmärrykseni, tule!”

“Minun on tässä niin hyvä olla.”

“Huomenna sinä kiroot tätä päivää ja muistelet sitä kuin uskomatonta unta. Tule, minä kevennän kivisen taakkasi ja häädän rinnastasi hirveät tuskat!”

“Minä tahdon istua tässä ja ikävöidä paratiisin iloja, muuta en tahdo.”

“Mitä ikävöinyt olet, on turhaa. Tyhjyys ajelehtii avaruuksissa, ei ole maassa rauhaa, ei taivaassa tahtoa. Mitä toivon tähdeksi luulit, oli mätänevän rimmen viekoitteleva virvatuli.”

“Sinä riistät minulta lepopäiväni päilyvän riemun, sinä turmelet rakkaan rauhani, joka korviini suhisee haavanlehviltä, sinä sekoitat paratiisilinnun sydänsointuun haaskalinnun saastaista rääkytystä, sinä ilkamoit ilolleni, jota sata vuotta tuhansina öinä tuhansien ikuisten tähtien silmiini tuikkiessa olen ikävöinyt.”

“Hän, joka kirosi sinut kulkemaan, kiusaa sinua autuuden armailla kuvilla, ihanilla unelmilla, että pettymyksesi olisi sitä suurempi, kun kerran kuolonväsyneenä maailman loppuun taivallettuasi tielle typerryt kuin kulkurikoira.”

“Ah, kuule, kuinka paratiisilintu laulaa, korvissa soi taivaan harppujen helinä ja enkelien puhdas laulu! Kuka olet, joka sieluani myrkytät?”

“Minun nimeni oli Valonkantaja. Minä nostin yli avaruuksien suurta soihtua vahvassa kädessäni, minä singahutin totuuden kipeniä ympärilleni ja minä uskalsin, mitä ei kukaan ennen minua uskaltanut, minä uhmasin häntä, joka pilviä pitelee, joka itsetietoisena maailman luomisesta on kuuro sen kärsimyksille. Minä singahutin häntä vastaan siivekkäät sanani: ‘Sinä itse loit synnin, koska kaiken alku olet, itsestäsi sen loit, siksi pitää sinun kukistuman’. Mutta silloin syöksi hän kilpailijansa, valon voimakkaan kantajan läpi avaruuksien maan uumenten umpisokkeloihin; soihdun ikuiset säkenet valaisivat koko maailman. Hän kahlehti mun ikuiseen pimeyteen, totuuden hän kahlehti, sillä minä olen totuus!”

“Jos nurinpuolinen valhe on totuus, olet sinä totuus. Minun lepopäiväni on minulle kalliimpi kuin sinun totuutesi. Mene!”

“Kuule, nouse vierelleni, uuden hengen sinuun puhallan, veresi nuorennan, silmiisi tulisen säihkyn lietson! Huvivaunujen eteen valjastan valkovaahtiset ratsut, maailman iloinen humu kuohuu ympärilläsi, kupurintaiset, ihanat immet kylvävät tiellesi riemun ruusuja, ja hekumallisesti ojennat sinä käsiäsi… Kulta, kunnia, maine, maailma, kaunottaret, kaikki on sinun, jos…!”

“Jos…?”

“Jos luovutat minulle lepopäiväsi, yhden ainoan päivän joka ainoan vuosisadan kääntyessä.”

“Lepopäivänikö antaisin, hetken heleän rauhaniko antaisin…?”

“Mieti ja punnitse, kohta on lepoaikasi lopussa!”

“Ei, totisesti, totisesti, ei! Etkö luule, että näin sinun lävitsesi. Sinä itse ikävöit lepoa, sinä itse rakastat rauhaa, sillä sinun tuskasi on tuhat kertaa suurempi kuin minun tuskani, sinun avuton huokauksesi on syvempi kuin tulta tulvivan onkalosi pohja, jossa sinä hampaita kiristäen puit nyrkkiä taivaan pyhille tulille. Mene saatana!”

“Hähhähhää! Nyt löi kello jo kaksitoista! Vielä tapaamme toisemme sadan vuoden päästä! Hähhähhää!”

Ja Kiusaaja ratsasti pois tulisella kiireellä, ja hänen naurunsa kajahti luonnottomana santaläjästä kohoavan sfinksin harmaista kivisistä kasvoista. —

Ahasverus nousi hitaasti, syvästi hän huokasi, ja hänen kasvoillensa valahti synkkä varjo. Paratiisilintu oli jo lentänyt pois, ja haavan lehdet värisivät. Ahasveruksen ruumis vapisi. Hän katsoi taakseen ikäänkuin ristinkantajan katse olisi seurannut hänen kantapäillänsä. Hän astui kumarassa yli Saharan toivottoman aavikon, ja sauva teki santaan ristinmerkkiä.

KEIRA JA SVAKKO

Ison tunturijärven rannalla asui kaksi lappalaista. Karsain silmin katseli ruma Svakko kotansa kynnykseltä vastapäisellä rannalla asuvan Keiran kotaa, josta siniutuinen sauhu rihman tavoin nousi räppänästä ilmaan. Svakko oli rikas, ja sadat poronsarvet kiilsivät sataoksaisen vaivaismännikön tavoin revontulten häikäisevässä valossa. Mutta Keira oli köyhä eikä hänellä ollut kuin muutama poro, joista yksi oli valkoinen. Sillä lempiporollaan hän huumaavassa lennossa ajeli tunturia ylös, tunturia alas. Eikä kukaan heittänyt suopunkiaan villipetran sarvien ympäri niin taitavasti kuin Keira. Hilpeäsilmäinen hän oli, vikkelä kuin tunturinäätä, ja vaikka Svakko taudin turmat lähetti hänen karjaansa, kalaparvet noitui hänen verkoistaan, ei Keira sentähden muotoansa muuttanut, pyydysti vain uusia villipetroja ja etsi uusia salaisia kalahautoja. Sillävälin Svakko kulki aitassansa ja katseli huuhkajasilmillään aarteitansa. Mutta Keiran iloinen sydän ikävöi helohempeätä, ruskeapovista naista ja hän huokaili Lapin pitkän yön hiljaisessa hämärässä kotansa kynnyksellä.

Mutta kerran toi Keira valkoisella porollaan suloisen, ihanan naisen, jonka silmissä oli lempeä välähdys ja kasvoilla suvisen yön kajastus. Kymmenen tunturin ja kymmenen hyllyvän rämeen takaa oli Keira hänet löytänyt tielle turtuneena, hangelle hukkuneena. Pulkkaansa oli hän naisensa nostanut, laulaen läiskäyttänyt nauhoilla ja helistimillä koristellulla hihnallaan valkoista poroa kyljelle, ja iloinen oli yksinäinen kujerruskulku ikäänkuin tunturit olisivat nyökänneet hupaisesti päällään, ja räiskyvät pohjanpalot hääsoihtujaan heilutelleet. Ja hän kantoi kaunoisensa kotaansa, sanoi häntä valkeaksi, pyhäksi porokseen, revontulilinnan kuningattareksi, päivän päilyväksi tyttäreksi.

Ja niin asuivat he armaan ajan kodassa, mutta Svakko kulki kademielin murmatellen, murjotellen ja päätti pyytää Keiran naista, armasta Anaraa itselleen. Hän hiipi Keiran kodan kohdalla, ripusti Vienan välkkyvät ketjut Anaran mustille kiharoille, mutta Anara heitti helyt järveen niin, että tunturiseinissä kuului hieno helinä.

“Sata valkoista poroa saat, Keira, jos annat minulle Anaran, sillä minä himoitsen hänen hurmaavata nuoruuttansa!”, puhui Svakko.

“Vaikka antaisit kaiken kullan, mikä tunturin sisässä kiiltää, en sinulle Anaraa antaisi, kautta esi-isien ja kaikkien pyhien seitojen, sillä Anara on minulle suloisempi kuin hangella kiitävän valkean poron varjo, rakkaampi kuin päivän ensi kultasade jälkeen pitkän, peittävän, pimeän yön.”

“Etkö sinä tiedä, että Anara on päivän tytär, sinun huoneesi on hatara, ja kun ensimmäinen päivänsäde pilkistää kotasi seinän raosta, katoaa hän lumottuna minun luokseni, sillä minun majani sisusta on musta kuin huuhkaimen pesä!” hähätti Svakko ja ajoi rämisevillä kulkusillaan, rumalla täplikkäällä porollaan kodalleen, ja tuntui kuin kaikki tunturit olisivat nauraneet onttoa hohotusta.

Mutta Keira nauroi Svakkon uhkauksille, porontaljoilla hän täytti kodan nurkat, tukki ja tivisti kaikki seinänraot, mutta lumotussa lemmenleikissään ei hän kuitenkaan huomannut pientä luuneulan silmän kokoista reikää räppänän alla; sillä silloin kaarsi yö kuin suuri, musta lepakon siipi yli laajan Lapinmaan. Mutta Anaran ja Keiran sydämmissä paistoi kultainen kevätpäivä.

Kerran kevätpuolella Anara ja Keira raukeina rinnatusten lepäsivät tulisijan riutuvassa valossa. Anara heräsi ja tunsi ikäänkuin pimeys olisi aaltoillut, ja sydän itki kuin noidannuolen satuttamana. Hän hypähti kiljahtaen pystyyn. Svakko seisoi kynnyksellä ja nosti karvaisille käsivarsilleen helohempeän Anaran. Ja kun Keira heräsi, oli Anara poissa, ja auringon hopeainen säde hiipi hyväillen hänen kasvoillensa.

Yötä päivää huuteli Keira metsässä, valkoisella porollaan hän kulki satojen sinisten vaarojen taakse, etsi suot, katsoi kankaat, kyseli kuulta, pyyteli puilta, vaan ei saanut vastausta ja surullisin sydämmin hän valitti: “Missä on minun valkea pyhä petrani, kultapilvien kuningattareni, kirkas päivän tyttäreni!” Tunturikulkijat ravistivat päätään ja osottivat sormella otsaansa. Hän on noiduttu, arvelivat he. Mutta hiljaisina suviöinä kuuli Keira järveltä kummallisen kauniin joutsenlaulun ikäänkuin Anara olisi itkenyt ja ikävöinyt. Mutta kun Keira kuutollaan souti ääntä kohden, huomasi; hän rannalla valkoisen kiven tai vaahdon, minkä hän oli joutseneksi luullut.

“Mitä sinä täältä etsit, Anara, sorea sorsasi on suohon sortunut, sumuihin sukeltanut!” ilkkui Svakko.

“Niin, Anara on alimpana suoportaana, kuollut on kaunikkini!” Ja Keira souti taas suru silmissä raukealle rannallensa.

Mutta kun pimeä talvi taas oli taittunut, ja päivänsäde pilkisti hänen kotaansa, muisti hän Svakkon uhkauksen, ja hänen ajatuksensa välähti. Hän tempasi kodan seinältä suksensa, sauhuvan sompansa hän työnsi erämaiden pohjattomaan kohtuun ja kiiti heimonsa kuulun tietäjän luo. Ja kun hän sieltä palasi, oli jo kesä kerinnyt hänen kotinsa kynnykselle, ja lämmin huuru höyryili kodan katolla. Ja pienessä paksussa pussissa oli hänellä taikakipenä, taivaantaaton tulukset, räiskyvän revontulen säihkyvä säkene. Sillä hän tuhoisi Svakkon, murtaisi mustan majan, jota yön henget vartioivat. Hän hioi kirveensä Hiiden tulta kirkkaammaksi ja hiipi yöllä Svakkon kodalle, päästi kipenän pussista ja hiveli sillä kirveensä terää. Taivaalle valahti yli vetelän vesaikon kamala kajastus, kun Keira kirveellään iski oven luiseen kamaraan. Hän tunkeutui sauhuvaan, löyhkäävään kotaan ja nosti taika-unessa, likaisella karvavuoteella nukkuvan Anaran ja syöksyi veteen. Sormin souteli hän valossa välkkyvälle järvelle. Mutta takaapäin kuului hirveä järisyttävä murina, kivet paukkuivat ja vanha tunturi vapisi. Rannalla raivoili Svakko liehuva pitkä parta tulessa, ja hänen musta varjonsa kuvastui kamalana palavaa kotaa vasten. Mutta Keira ja Anara kietoivat vapisevat käsivartensa suureen, viimeiseen syleilyyn, ja sammuvat katseet etsivät raukean iloisina toisiaan. Ilmassa kuului vasaman terävä, vinkuva suhahdus; noidan nuoli singahti läpi sydämmien. Svakko heitti jousensa tuleen, syöksyi karjuen palavaan kotaansa, hiiltyi pitkäksi laihaksi kekäleeksi.

Mutta siitä, mihin Anara ja Keira aaltoihin vaipuivat, nousi suvinen, lempeästi suhiseva, lehtoinen saari, ja siinä, missä musta Svakko hiiltyi, törröttää hämärästä suuri, musta, hirviön näköinen kallio, jota kaikki tunturikulkijat pelolla pakenevat.

Se oli tarina Anarasta, Keiran valkeasta, pyhästä peurasta, kirkkaasta päivän tyttärestä.

UUDEN VUODEN UNI.

Ylhäällä pimeässä ilmassa kumahti kellojen vaskikita, ja alhaalta valkean, pyöreän temppelin tulet tuikkivat, ja urkujen humina helisi huurteisessa kirkkopuistossa. Ilmassa oli odotuksen ja kaipauksen kohina. Tähtitarha kimmelteli kuin äänetön, ääretön jalokiviloimi, ja tummien talojen yli risteili kuurassa tuhansia teräslankoja.

Mitä siellä maailmassa tapahtui? Siellä tykit paukkuivat punaisilta vuorilta, kylät paloivat ja ihmisiä kaatui kuin heinää; tulta ja verta, verta ja tulta! Siellä rosvokansat kulkivat kuin jättiläiset elämän punertavassa metsässä ja polkivat jaloillaan muurahaiskansojen pieniä pesiä. Ja alhaalla oli hirveä ahdistus ja ylhäällä ilkkuva voitonhymy. Ne pienet kansat olivat taas saaneet oppia ryömimään, sillä he olivat heikkoja, väkevä oli vain intohimo ja verikosto. Väkevä on myös taivaan tuuli, joka ei tietänsä kysy, se tulee kuin varas yöllä. Mutta maassa oli hätä ja ahdistus, ja matelevat madot kysyivät toisiltaan, mutta eivät saaneet mitään vastausta, ja aika seisoi kuin musta seinä, jonka sala-ovia ei kukaan tunne. —

Ulkoa kuului jalkojen kopinaa ja äänien himmeätä helinää. Kello oli lyönyt 12 totuuden kertaa, ja se vuosisadan raihnas vainaja oli kunnialla haudattu kuten tämän maailman kaunis tapa on. Oli hiljaista ja itse tyhjyys soi, yli huoneen kynnyksen tuli kylmä viima. Tähtitarhasta lensi yksinäinen tähti, ehkä sen oli ikävä ja etsi itselleen uusia maailmoja. Siintäen ja vihertäen se katosi huurteiseen usvaan, ja minä vaivuin unien heleille kentille ja kuulin aaltojen liplatusta. Ajan aaltojen!

Mikseivät vuoret siirtyneet ja meri vuotanut uusiin jättiläiskattiloihin, miksei meri maaksi muuttunut, maa mereksi?! Niin ne laskivat ja nousivat uusissa ajan hyökylaineissa ainoastaan himmeissä unimaailmoissani. Minä näin suuren, viekkaan ja villin meren. Ja suurilla honkalautoilla itkuiset ja oikuttelevat ihmiset ajelehtivat syntiensä sylissä. Kohosi merestä kallio, kullassa ja jalokivissä se välkehti uuden aamun veripunaisessa valossa. Ja kalliolla istui lapsi, uuden ajan lapsi. Se katsoi eteensä hämärää, harmaansinistä taivaanrantaa kohden, jossa kirkas valoviiva liekehti. Siellä oli se uusi maa, ihmiskunnan unelmien maa. Keltaiset pasuunat ilmassa julistivat uuden taivaan tahtoa, ja kirkuvat merikotkat liitelivät kiiluvin silmin mustia vesiä.

Ja lapsi kalliolla puhui: “kuole sinä vanha vuosisata, joka syntyessäsi niin paljon lupasit! Sinä olit vapauden ihmelapsi, ja sinua tervehti maailma ilolla ja ihanalla odotuksen pelolla. Sinä olit helleenien heimoa, sinä toit taas rohkeuden ja luonnollisuuden maailman turhuuden turulle, mutta sinä olitkin vain kaukaista kaikua. Ruma ja synkkä ristin runous sinut taas sokaisi, ja ne pistivät puhki sinun kirkkaat silmäsi ja sysäsivät sinut kalliolta soutamaan rannatonta ja toivotonta ulappaa. Kiero hurskaus loisti valenaamarissaan, ja yksi nousi yli monen ja monta oli, jotka itkivät sinun kuolematasi, sinun henkesi kuolemata, sillä ajallinen ruumiisi eli, ja sinä ajelehdit vesiolentona elämän meressä ja, ja sinun sydämmesi oli kylmä kuin kalan sydän. Ja raivottaret, ne ikuiset rumat henget pääsivät taas piilopaikoistaan ja ne huusivat hurjina yli maan ja niiden kynsissä kiilsi ihmisverta. Ja taaksepäin vieri maailma ja kovettui pintapuolisiin kaavoihin, sinä olit onnettomuudelle kuuro, etkä voinut syytöntä auttaa, et sorrettua nostaa. Sinun sydämmesi muuttui kovaksi, kuultavaksi vedeksi, ja sinussa oli vesitauti eikä iloinen puhdas, suuri, suora, uhmaava elämä sinussa virrannut, niin sait sinä kuolla. Sinä kuolit kuin sairas lintu, jota shakaalit repivät. Ja ne suuret tietäjät jotka kummeina kehtosi ääressä seisoivat, liitelivät levottomina henkinä hautasi ääressä, joka on ajan meri. Ja tietäjät kääntyivät taas surullisina hautakammioihinsa, sillä vuorilla seisoivat tyrannijättiläiset ja heittivät kallionlohkareita laakson rauhallisiin majoihin. — Mutta ajan meri liikkuu aina, ei sen loppua näe eikä sen lähteitä tunne. Siitä merestä minäkin olen tullut, olen arvoituksen lapsi enkä vielä itseäni ilmaise!”

Niin puhui lapsi kalliolla ja katseli ajan aaltoja. Ja katso! Päivä nousi kuin veripallo merestä ja valaisi kaukaisia mantereita, sinisiä saloja ja kullan vihertäviä rantalehtoja. Ja tasaisilla tanterilla hääri mustana ihmisiä, jotka juoksivat ja huusivat. Kevätukkonen vieritti jylisten jyräänsä taivaalla. Ja siellä näkyi sotajoukkoja, sotavankkureita, keihäänpäitä, tulta oksentavia rautaputkia, ja tykit kulkivat yli kuninkaiden. — Maa tärähti ja kalliot halkesivat. Ja valtaistuimet vapisivat, kansat tunkeutuivat palatseihin ja heillä oli vihreä seppele päässä, tulinen sainio kädessä. Viinitynnyrit isolla turulla vuotivat ja kansa joi, joi uuden ajan ja helpoituksen maljan, heleästi paistoi päivä, ja ilma oli iloa täynnä. Ja kansat pyysivät anteeksi toisiltaan ja he syleilivät ja itkivät ilosta, sillä kaikki olivat taas saman elämän lapsia ja oman onnensa luojia. Niillä kultaisilla kentillä tehtiin toukoja, palatsien ikkunoista raikui lentävä laulu:

Oi, katsokaa, näin kulkee vapaus, sen silmä säihkyy sekä loistaa, se tuskan turjomia seppelöi ja niskoilta sen ikeen poistaa.

    Se astuu alas vankityrmähän
ja kahleet kukkavöinä vierii,
se repii valheen vanhan naamarin,
sen eessä sortomiehet kierii.

    Se tukkii herjaajien suuret suut
ja kytkee pahain voimain eljet,
se nostaa orjan olan loasta
ja tasa-arvoon kaikki veljet.

Oi, kuulkaa kansan ilohuutoja, vapaus laakereitaan tuhlaa, kun kulkee vapaus kuin kuningas, siell’ lauletaan ja siell’ on juhlaa!!

1901.

PAHOLAISEN SOITTO

Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet, pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan, puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukoitteli vasten ristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkuri-lukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen, kullon kimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen kirkkoon.

Paholainen oli maantienkulkijan näköinen, punainen villahuivi pisti esille mustan näverinmuotoisen, pienen piikkiparran alta, kulunut, viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen, jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui sen taulun eteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: “Mikähän kyläntaituri tuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipenää. On kuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari vaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Valepuvussa kulkurina minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada, papit ja taulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljojani juovat. Minä olen heidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa.”

Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa alkoi lappautua kirkkoon, leveästä kaariovesta seinällä riippuvien vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majori ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja mäkitupalaiset sileäksi ajettuine leukoineen ja paksuine hiuksineen, jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva, punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän paholaista avukseen.

Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon, häntä säälitti mies, virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä, nyökkäsi päällään urunpolkijalle: “mene sinä polkemaan, kyllä minä urkuja hoidan!”

Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin. Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtunut enkelinsiipien kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien ja huilujen valitus kaiken katoavaisuudesta, mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen alla rinnan kulkevan, hiljemmän, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan loihti. Leveillä loppusoinnuilla päätti paholainen soittonsa. Seurakunta oli kummastuksissaan, talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan armo, majorin puoleen ja kuiskasi: “mon frère, olenhan aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan.”

Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot, sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua, niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaijun kolminkertaisena vasten veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa. Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle pilastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina, että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja neitsyt Marian kämmenellä oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.

Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä näille oudoille kummitusäänille. Majori tarttui armon kuulotorveen ja sanoi: “Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taika-uskoa, ma chère!” — Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.

Pitkässä kaapussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelinpuu häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja selvitteli hän kurkkuansa mutta ei saanut messu-ääntä, kovin hän oli levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi, turhaan odotti pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla kummallisen mölinän, sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja puhkuili tulipunaisena, vihdoin hänen valtasi pyhä viha ja hän kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut, sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli kuultu. Pappi messusi: “Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauvan sinä kiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan, huonoimmat jyvät, pienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat, te salavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis ompi aika, millä minä maksan velkani, minun kunniavelkani, minun polveni ovat käyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen mutta minä olen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!”

Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä!
— Sitte kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:

“Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?”

Paholainen: “Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?”

Pappi: “Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani, naapurini emäntää.”

Paholainen: “Ja tikapuut kaatuivat, niin ettäs vieläkin onnut.”

Pappi: “Kotiin kuljin, kirkko-isiä tutkin ja näin sitte unta taivaan tikapuista.”

Paholainen: “Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut vaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majorilta sinä viime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän äärestä sinä saarnastuoliin nouset.”

Pappi: “Aut’, ett’ pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran juoksu, minä valitan sinusta piispalle.”

Paholainen: “Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan sulhaisen silmillä, kerran sinä…”

Pappi: “Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!”

Paholainen: “Anna sielusi, anna sielusi!”

Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat ja näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: “Herra olkoon teidän kanssanne”, ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä piipattava ääni.

Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni, se värjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilaria ja holvia ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä meni soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville lampaille, ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen, se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämmen ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. — Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten, ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat silmät. Vanhat salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa tanssivilla varvasliikkeillä ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös siintävään korkeuteen.

Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo nousi majori nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan vanhalle rouvalle, jonka harmaat puuterijauhoilla ripoitetut hiukset olivat korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin, vastuksista huolimatta talutti majori hänet lattialle, heitä seurasivat jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi vanha menuetti vanhan-aikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä huumaava ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko muuttui heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat ja silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli maalaamaansa helvetin kuvaa, sen naurettavat peikot kiusasivat häntä rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin oli repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän köyhä taituri maksaisi vahingon? Hän painoi kätensä ohimolleen ja hän huokasi syvästi. Mutta soitto yhä paisui, sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, se sähköitti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä, siellä palvelijat, mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut ikäänkuin olisivat tanssineet luuvalla kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat kainalosauvoillaan, ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan siltä kuin pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet osaa tähän aamuiseen iloon, pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki hymyilivät kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan tahtia niin, että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa. Kun pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus, kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä ja pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin mielilaulu hänen myrsky- ja teini-ajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella, ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy. Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, kirkkonsa ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen vanhat, syntiset varpaansa naksasivat, ja pohkeet ponnahtivat piirissä yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa vanhaa hurjaa pöytälaulua.

Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän olisi nauruun läkähtynyt, hän hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet olisivat räikyneet, kuului hirveä ramina ja räminä kuin sata härkää olisi ammunut, ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini vielä hänen päässänsä?

Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta. Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä ikäänkuin kirkontorni olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauvan siinä uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.

PYHÄSAAREN TARINA

Virski vihasilmä, mustamieli, mahtava Karjalan suur’pajari istui hovissaan karhuntaljoilla pöyhityssä peräpenkissään. Karvainen, suonikas käsi vasten pitkää leukaa istui Virski vihasilmä tuijotellen eteensä lattialle, missä mustalaismutshot huumaavasti karkeloivat, punaisissa nauhoissa heiluivat helyt niiden sinitummilla suortuvilla, vaskenruskeat, paljaat rinnat hohtivat soihtujen valossa, ja nurkasta kuului punaisten säkkipillien pehmeästi pelmuileva soitto. Ja Virskin polvilla lepäsi sorea Sulami, veren viehkeä papitar, kauniina kuin suloinen, syntinen syysyö, kun lemmenlehtojen varjot kutsuvat hekumaan. Sorea Sulami, romaneshelkansan päämiehen tytär!

“Ruoskaa soittajille, ontuvat orjat! Enemmän valoa, iloa, verta tuleen, tulta vereen!” huusi pajari ja heitti tinasarkkansa vasten soittajien kasvoja.

“Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana, tule ruusukammiooni, missä ruusuiset aavistukset, suloinen veren suhina ilmassa kiertävät. Tule, hurmeen henki on päällesi tullut!” — Mutta pajari työnsi tylysti lempinaisensa luotaan, ja Sulamin musta silmä välähti kuin terävä tikari. — Äkkiä tuntui ikäänkuin savuavien Sainioiden valo olisi himmentynyt, ja säkkipillit olisivat pihahtaneet särkyvin sävelin. Ovipylvään varjoon ilmestyi mustaan kaapuun puettu mies.

“Veljeni, kustas tulet, kymmenyksiäkö kysyt?”

“En kysy kymmenyksiä, kysyn viljon veikkojani. Minne kadotit kaunoiseni, luunsa lepohon veisin, luostarin yrttitarhaan alle hiljaisen halavan.”

“Erähän eksyivät, katosivat karhun kierroksessa!”

“Sen sanot sanoaksesi. Olisi edes hivus hangella, veren jälki jäkälässä!”

“Kaarsin karhua, en veljiäni; syyni taivaalle sovitin, luovutin sun luostarille.”

“Pelkäsit pimeää ääntä, omaa lihaa onnetonta.”

“Korea kuopus! Heitä huono lemmon leikki!”

“Valvattini, vanhin veljyeni! Viisi on veripilkkua silmässäsi.”

“Viinistä veressä silmä!”

“Viisi on tahraa vaatteessasi.”

“Makasin marjamättähällä.”

“Sen varsin valehtelet, tapoit taattoni siemenen, surmasit sukuni suuren.”

“Teen tiliä itselleni en muille, en maitosuille!”

“Kuule siis kirkkoni kirous!”

“Heitän sen kohden kasvojasi, kerronpa surman sanomat, kerron kaikki keihäälläni, siinä on vanha vastaukseni, kirkon korppi, musta munkki, syöksen sen sydänalahan!”

Virski tempasi seinältä karhunkeihään.

“Oi, veljyeni, kivikova on sydän sinulla, kova kuin musta timantti!”

“Ei sitä valkaise taivaan tahko!” karjaisi Virski vihasilmä ja heitti mustaan kaapuun. Musta veli näytti pilkkua seinässä, missä verinen keihäänkärki vielä värisi.

“Viitenä kesänä viisi kertaa pitää sinun pyhään porttiin kolkuttaman ennenkuin sen saranat narisevat. En rauhaa saa rukouksissani, löydä en lepoa haudassani ennenkuin löydät sielusi, ota soihtu, käy, etsi sielusi säveltä!” horjuen kohotti munkki kätensä. Kiljaisten silloin Sulami juoksi hänen luoksensa ja levitti mustat hiuksensa hänen ylitsensä. Säkkipillit päästivät kuin hätähuudon, ja sainiot sammuivat, mustalaiset syöksyivät soittolavalta. Kun soihdut taas roihuivat, oli Sulami poissa, poissa musta veli.

* * * * *

Virski vihasilmä kavahti yöllä kaukaiseen ääneen: “käy, etsi sielusi säveltä, käy, etsi sielusi säveltä!” Ja hän oli näkevinänsä vuoteen vieressä hahmon, joka suli läikkyvään pimeyteen. Vai oliko hän herännyt omaan ääneensä? Hän hiveli käsillään vierusvuodetta, jonka yläpuolella poimuili kultalangoista kudottu ryijytaivas keltaisine tähtineen ja hän kuiskasi yöhön: “ah, ihanaiseni, missä olet, mun sydämmeni ikävöi sinua, katso, vuoteessasi on vielä lämmin notko, missä sinun povesi on levännyt, ja peili on himmeä sinun hengestäsi. Minun sydämmeni on kuin peili, jonka sinä olet himmentänyt, tule tulijoutsen, ilorinta, ja kirkasta sydämmeni, sillä siellä on pimeys!” Hän sytytti sainion ja kulki vierastupaan ja istui korkeaan, eläinkuvilla leikeltyyn tuoliinsa. Myrskyn villikissat naukuivat ikkunakomeroissa, ja kaukaa mereltä kuului karhea murina. Virski katseli veritahraa seinällä ja kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä punaisemmaksi se muuttui, veripilkut tanssivat hänen silmissään, hän sulki silmänsä, tahra seinällä loisti kuin punainen pallo. Sainio putosi lattialle ja sammui. Ja Virskistä tuntui ikäänkuin hän istuisi korkealla Kaarnan kalliolla ja katselisi punertavaa ilta-aurinkoa. Äkkijyrkästi kapeni vuori kuin karjun selkä suin päin synkkään syvyyteen, vaarallinen oli paikka metsästäjälle, lohkareet irtautuivat siinä jalan alta ja viskasivat uhmaavan urhon kammottavaan kuiluun.

Virski nosti torven huulilleen ja päästi ilmoille iloisen, maanivan toitotuksen. Satakertaisina kantoivat sen kaijun viekkaat tyttäret pitkin jylhiä vuoren harjanteita, kaukaa metsästä kuului iloinen vastaus, jo kuului hevosien sieramien pärskynä ja kavioiden kopse, ja huumaavaa vauhtia kiiti ohitse ratsastaja ja katosi kuiluun. Neljänä iltana istui Virski kalliolla ja kuihutteli torvellaan, ja joka kerta kannusti sotisopainen ratsastaja ja suistui syvyyteen. Mutta viidentenä iltana ratsasti varovasti vainuen viides ratsastaja välkkyvä miekka kädessä. Hänen hevosensa karkasi pystyyn, etukaviot korkealla ilmassa romahti se onkaloon, mutta ratsastaja hyppäsi kalliolle.

“Katala Virski, velivainooja!”

“Niin, mustat korpit, minä vihaan ja vainoon teitä. Perintöni poljitte, miehuuteni masensitte.”

“Vastaa elämälläsi, epatto, veljeni olet surmannut!” huusi ratsastaja.

“Korpit vastatkoon kuilusta. Siellä sinäkin kohta koikut. Minä olin ruma ja rujo. Minun otsallani oli aina varjo, te myrkytitte minun mieleni, te syöksitte minut saastaan, hevospaimeneksi kytkitte sankarin siemenen!”

“Suden sydän sinulla oli, tapat vielä vienoisemme, korean kuopuksen, joka vitmissä nukkuu, kuole kavala!”

Ratsastaja iski häntä säilällä. Mutta Virski väijyi, väistyi ja nauroi: “hahhaa, katso taaksesi, paasi pakenee!” Veli katsoi taakseen ja Virski työnsi hänet sauvallaan syvyyteen. Hahhaa! Onkalosta kuului kirous. Hahhaa! Virski heräsi kylmässä linnasalissa. Hahhaa! nauroivat kaikki holvit ja lokerot.

Raivoissaan kulki Virski läpi huoneiden ja herätti hurjat jousimiehensä. Iso viinitynnöri kannettiin keskelle salia, ja hillitön mässäys alkoi. Kolme päivää jatkoi hän juominkeja. Kolmantena saapui sanansaattaja: “Mahtava pajari, suuri sota seisoo kynnyksellä, vainolaiset polttavat talot, ryöstävät naiset!”

“Ah, tulta ja verta, verta ja tulta, ne ovat minussa, minä niissä! Sulami sorea! Musta velikö sinut lumosi, kaikkosit kavala! Hiuksistasi sinut ratsuni kavioon sidon ja tanssitutan tantereella. Kun maata poljen, vapisee Viro ja Viena. Ylös linnakunta, tuhat tapparata, tuhat kalvan kantajata!”

Linnan portista karahutti Virski vihasilmä ratsullansa, ja tieltä kuului keihäiden ja kalpojen kalske.

* * * * *

Vuorelta vuorelle leimahtivat vainotulet, talosta taloon kulkivat sotikapulat. Mustalaisjoukon mukana oli rajakyliin tullut outo, sairas mies, hän lietsoi tulta nurkuviin mieliin, pyhään sotaan nosti hän miehet miekalliset. Meren rannalle metsälukkoon havumajoihin vietiin aarteet, ukot ja naiset. Veitset hampaiden välissä, tanassa keihäät kapuilivat vuorelaiset merestä nousevia vuoria kuin tunturisopulit kohti Virskin vinkuvia vasamoita. Salamana samosi Karjalan karju, hurjahammas, rautasuomuisessa sotapaidassa kullankarvaisella orhilla. Väkevä oli Virski vihasilmä, hän kynti verivakoja miekallansa, mutta aina kun vuorelaiset väsähtyivät, karahutti viidellä sysimustalla, kuutamo-otsaisella hevosella viisi mustaa ratsastajaa. Viisi välkkyvää säilää säkenöi heidän käsissään, haudan kylmyys lehahti heidän vaipoistansa, ja heidän silmänsä kiilsivät kuin siunattu multa. “Aaveratsastajat, veljeni varjot, ettekö näe niitä, lyökää päältä, lyökää alta, lyökää ristiin!” huusi hän harvenneille huoveilleen, jotka pakenivat pimeään metsään. Mustat miehet ajoivat hänet yhä kauvemmaksi, kuin näkymättömän käden kautta suistui hän satulasta. Hän seisoi yksin vuorella ja sen juurella nukkui yössä mahtava, mittaamaton meri tyynenä kuin lapsi oman äitinsä rinnoilla. Kuun hopeaisen sillan kimmeltävän kaaren alla välkkyi kultainen risti ilmassa, ja merestä nousi luostarin valkea muuri kuin valkoinen merenneito kultainen kruunu päässä.

“Sinä meren mirhamituoksuinen portto! Sinä olet liittoutunut minua vastaan, kirotut sinun viekkaan valkeat muurisi, kirotut pyhän malmikidan lörpöttelevät kielikellot ja kirottu sinun musta mahtisi!” mutisi Virski yössä. Hän katsoi maahan ja näki syvällä vuorenkattilan allaan, ja sen pohjasta kuului outo laulun hyrinä kuin kaukainen kaiku merentakaisilta itämailta, kumpuilevilta santa-aavikoilta jostain kamelinnahkaisesta paimenteltasta, kun santa salaperäisesti helisee yksinäisen palmun siimeksessä. Hän astui alas vuoripolkua ja hämärässä tuli häntä vastaan nainen, joka kantoi vesiruukkua. Virski siirsi hunnun hänen silmiltään, ja veri syöksähti kuin tuli hänen silmiinsä.

“Ah, Sulami, sinä täällä ihanaiseni, ilosilmäiseni! Miksi karkasit kyyhkyläinen, pelästyitkö keihästäni, kiihkoani? Tule minun kanssani, sinä olet ottanut taas minun sydämmeni, yhdellä ainoalla katseella sinä olet sen ottanut, katso, en minä ole vihainen. Mutta kenelle sinä vettä kannat?

“Ah, unissani olen sinulle sylini avannut, mutta pimeys minut piiritti, valveilla olen sinua kysynyt mutta sinä et suuta antanut. Mutta kelle sinä vettä kannat? Sinä olet mykkä kuin yö. Ken on havumajassa?”

“Kuninkaiseni, älä mene, kultaiseni, isäni on sairas, mene pois, kuule, vasamat vinkuvat vesaikossa, väkesi voima vaipuu.”

“Sulami, minä tahdon tietää, kenelle sinä vettä kannat!”

Virski syöksyi majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänen huotransa hurmeessa. Kylmästi sanoi hän: “nyt minä tiedän, kenelle sinä vettä kannat. Mustaa veljeä ei enää koskaan janota.” Mutta Sulami oli kadonnut, idän ihana loimu punoitti metsäharjan. Yli hiljaisten vesien vieri luostarikellojen hiutuva ääni.

* * * * *

Virski vihasilmä kulki Kaarnan vuorelle, hänen tukkansa ei ollut enään sysimusta, hirmuisen tuskan talvi oli siihen lumihiuteita kylvänyt. Ja muistot tulivat, mustiin puettuina ne tulivat ja istuivat hänen ympärillensä, ja tumma harso oli niiden silmillä. Ne katselivat häntä niin tunkeilevasti ja nyökkäsivät hänelle päätään. — “Miksi te katselette minua?”

“Me tulimme sinun luoksesi, kun olit yksin, ennen sinä työnsit meidät aina luotasi, me luulimme, että sinä käskit meitä, herra.”

“En minä ole käskenyt teitä, ratsastitteko vainoojieni selän takana?”

“Me olimme täällä ennen kuin sinä, kun sodasta palasit.”

“Menkää, minä en tarvitse teitä, minä tahdon katsella, kuinka linnan raunion hehku taivaalle valuu!”

“Meidän on kylmä, me tahdomme lämmitellä raunion valossa”, nauroivat muistot, “kun aseet kalskuivat, nuoret naiset, väkevä viina ja irstaat ilot, sadat veri-aatokset voimasi valtasivat, kaikkosimme linnan ullakolle, missä suuret yöhämähäkit kehräsivät hämäriä unelmia.”

“Minä himoitsen rakkautta, ah, missä on Sulami, tuokaa hänet luokseni!”

“Katso, hän istuu vierelläsi, vaipuu suloisena valtaasi!”

“Minä en näe armastani silmilläni, ilmaa huuleni hapuilee. Te ilkutte minulle, kuoppasilmät. Nyt minä tiedän, veljeni on teidät lähettänyt minua vaivaamaan.”

“Sinun veljesi? Veljesikö, jota Sulami salaa suuteli ja yrteillä haavoja voiteli?”

“Ihan niin! Ihana petos! Naaraskäärme! Mutta minä kostin, ah, kuinka suuri kosto kohottaa, kohottaa kuin tunturikotka korkealle yli pienien sikolampien, yli maanmyyrien pesien.”

“Sinä vihasit kaikkia ja kaikki sinua.”

“Mutta nyt minulla ei ole, ketä vihaisin. Ketä rakastaisin, en edes itseäni?”

“Rakasta meitä, herramme, me palvelemme sinua.”

“Hahhaa! Olettepa sukkelia! Minun ympärilläni on niin hiljaista, että minä melkein sen kuulen, minun sisässäni on tyhjyys, pohjaton kuin onkalo allani, jonka suulla viisi korppia lentää.”

“Kuule, tyhjyydestä huutavat veljesi! Kutsummeko heitä?”

“Kutsukaa! Ihanaa! Vihan vaisto elää vielä minussa, vaikka vihan salamat ovat sammuneet. Minä tahdon miekkailla veljeni varjojen kanssa ja voittaa, sitte minä katoan kuin kupla elämän mereen niin, ettei kukaan jälkiäni löydä. Menkää, minä en tarvitse teitä sitte enään koskaan!”

Salaperäisesti kohisi metsä, ja kuuset kumartuivat ikäänkuin joku olisi painanut niitä niskasta. Mutta murroksesta vuoren onkalosta ja laakson pohjasta kuului rautaketjujen kalina yli kivien ja kantojen ikäänkuin sadat moukarit olisivat takoneet vuoren korkeaan alasimeen. Sadat, suuret tulisilmäiset koirat juoksivat vuorenharjanteita, isot halaistut turvat maata nuuskien syöksyivät ne villissä vauhdissa, ja niiden hurja haukunta vyöryi harjulta harjulle täyttäen laakson pohjan helvetillisellä melulla, joka myllersi päistikkaa pitkin laakson seiniä, etsien ulospääsöä, ulvoen sukelsi se vuorenkattiloihin, kiipesi ylös jyrkkiä halkeamia, taasen alas ja katosi ahdasta solaa pitkin. Kaukaa se kiersi ja läheni Kaarnan vuorta ikäänkuin se olisi etsinyt onnetonta otusta, läheltä kuului jo helvetinkoirien kamala läähätys vuoren paltaalle, missä Virski seisoi miekka ojennettuna. Ja koirien jälestä ratsasti viisi varjoa, joiden käsissä säkenöi säilä kuin auringonsäde.

Kuilun partaalla seisoi Virski ja otteli viiden varjon kanssa, hän iski eteen, hän iski taakse, mutta aina varjot hänet ympäröivät, ja hän läheni yhä reunaa. Myrsky vonkui mustalla pohjalla, ja salamoiden loisteessa oli hän näkevinänsä mustilla harsoilla naamioittuja miehiä, vai olivatko ne valehtelevia yön varjoja. Ne väistyivät ja olivat samassa hänen kimpussaan, ne kävivät toisinaan pitkiksi kuin vuorenhuiput, toisinaan vaipuivat ne kainaloitaan myöden onkaloon, toisinaan kaviot iskivät tulta kalliosta. Hän oli haastelevinaan varjojensa kanssa, mutta mykkinä ne taitavasti väistivät hänen iskujansa. Vihdoin hän väsyi, näkymättömästä iskusta lensi silloin hänen miekkansa korkealle ilmaan ja putosi kilahtaen onkalon pohjaan. Hän vaipui maahan. Taasen rämisivät rautaketjut pitkin vuoren kapeata selkää, ja koko helvetinkoirien liuta hyökkäsi hänen ylitsensä ja katosi laaksoon. — Kun hän heräsi keskiyöllä, näki hän viisi loistavaa tähteä taivaalla, niiden viereen puhkesi pienempi kirkas tähti. Hän nousi ja hän tunsi, että hän oli kuin skorppiooneilla piesty. Hän oli muuttunut tuntemattomaksi. Hän katseli aamutähtiä ja muisti veljensä salaiset sanat: “ota soihtu, käy ja etsi sielusi säveltä!” — “Minä otan soihdun. Hyvää yötä, vuoret!” mumisi hän ja kulki kumarassa laaksoon. — Samaan aikaan haudattiin luostarin tarhaan mustan veljen ruumis, jonka munkit olivat löytäneet meren rannalta. Mutta kansan kesken kävi huhu, että Virski vihasilmä oli vaeltanut pyhälle maalle.

* * * * *

“Maailmalla oli sieluni, siellä se harhailee koditonna”, ajatteli Virski vihasilmä, kulki maailman turhuuden turulle. Mutta siellä olivat kaikki ilveilijöitä. Ne teeskentelivät sellaista, jota heillä ei ollut tai peittivät valenaamarin alle sen, mikä oli heidän sisintä omaansa, hänen mielestänsä oli heidän naurunsa tuskallinen kasvojenväänne, ja itku muuttui iloiseksi irvistykseksi. Silloin kuuli hän joukon seasta naurua ja melua. Edellä tanssivat narrit, ja niiden vihreissä pipolakeissa kilisivät tiuvut, jälessä puolialastomat portot maalatuin poskin, juopuneet huovit ja löysä kansa, joka uteliaana katseli miestä, jota talutettiin nuorasta. Joukon mukana astui Virski pyövelinvuorelle. Kansankiihottaja nousi mestauslavalle ja puhui: “Oi, teitänne, hypyillä ja lainahelyillä te unohdatte uskon omaan itseenne. Hetkeksi minä lietsoin teihin sielun, mutta se sammui kuin laiskurin nuotio, minä nostin teidät valtoja vastaan, mutta te annoitte lihapatojen sieramianne kutkutella. Te saatte ryömiä, te saatte tuta piiskan polttavat iskut ja tulirautojen helvetilliset tuskat ennenkuin voitte nousta. Oi, teitänne!” Virski astui hänen luoksensa, valaisi häntä soihdullaan ja sanoi: “sinä, joka seisot kalman kasvojen edessä, sano, aavistatko, missä pajarin sielu on?” “Pajarin? Olet ainoa, joka sitä kysyt. En ole hänessä koskaan sielua tavannut. Hänen käskynhaltijansa on minut tuominnut. Kirottu olkoon hänen nimensä!” Löysä kansa vetäytyi kyyryyn, he katselivat pelokkaina ympärilleen peläten urkkivia korvia. Muuan portto astui silloin pajarin luo ja ilkkui: “sinä sielujen kamasaksa, osta minulta sieluni, jollei itselläsi ole, viisi kultarahaa vaadin vaan!” “Mene pois portto, sinä et ymmärrä minun janoani!” huusi pajari. “Sinä olet niin verenjanoisen näköinen, ja silmissäsi kasvaa verikukkia!” huusi portto. Ja löysä kansa hohotti: “hullu mies, joka etsii sielua”, ja he karkoittivat hänet kirsikansydämmillä ja pähkinänkuorilla. Lavalla välähti mestauskirves.

“Ei soinut sieluni sävel ilveilijän tiuvussa eikä vangin kahleissa, ei ilon huumassa, ei voiman huudossa. Mistä minä etsin? Minä tunnen, ettei minussa ole kateutta eikä toivoa, ei katumusta eikä ilon tulvaa, minussa soi väritön, kaijuton tyhjyys. Minä tahdon käydä nukkujien ja väsyneitten majoihin.” Ja hän otti soihtunsa ja kulki taittumattomia taipaleita kynnykseltä kynnykselle ja kyseli. Valtakunnan kaikkien tupien ovet aukenivat hänelle, sillä niissä ei ollut salpaa. Siellä ei enään pelätty kuolemaa eikä varkaita, väsymyksen varjo lankesi jokaisen porttipielen yli. Hän nosti soihtunsa nukkuvien kasvojen yli ja tarkasti niitä. Niin tuli hän majaan, jossa kuollut lapsi makasi kukitetussa kehdossa, nuori äiti istui sen vieressä ja lauloi kehtolaulua. “Sinun surusi on suuri, etkö huomaa, että lapsesi on kuollut?” sanoi pajari. “Minä liekutan hänen muistoansa!” sanoi äiti. “Sinä olet surulle antanut sielusi, minä tahdon keventää sen painoa, anna minulle surusi!” “En anna, suruni on minun ja se on suloinen.” Hiljaa hiipi pajari yöhön ja sammutti sainionsa.

Hän tuli alhaiseen asuntoon, jonka portailla makasi nuori tyttö hiukset kasvojen yli hajotettuina. Tuvassa istui mykkänä vanha mies.

“Olet tyttäresi yölle vihkinyt!” sanoi pajari.

“Pajarin keihäsmies riisti hänen puhtautensa!”

“Olet antanut sydämmesi vihalle, anna vihasi minulle tai pajarille, hän kostaa puolestasi!”

“En anna, vihani pidän itse, pajari tallasi hänen äitinsä kunnian, pajarille en voi antaa omaa vihaani, eikä pajari voi kostaa itsellensä, sillä hän kulkee maita mantereita eikä tiedä, onko hänellä sielua. Hän tappoi kaikki veljensä, nuorimmankin, jota hän ennen rakasti, niiden varjot seuraavat nyt häntä, hän vihaa salassa niitä varjoja.”

“Katso minua! Tunnetko minun, minä olen Virski vihasilmä.”

“Nyt sinun tunnen, nyt sammui minussa vihani, katso, minä en voi antaa sinulle sielua. Sytytä soihtusi, päivä pakenee, ja varjot pitenevät!”

* * * * *

“Ennen iloitsin minä suuresti siitä, että minua vihattiin, nyt on sekin ilo sammunut”, puhui pajari itsensä kanssa. “Viileä välinpitämättömyys kohtaa minua poluillani. Kuhunka minä kuljen? Sieluni säveltä en löytänyt surun kehtovirressä enkä epätoivon mykässä mutinassa. Ei onnea, ei onnettomuutta! Kylmä ijäisyys!” Virski vihasilmä kulki tietä pitkin, kaikkialla näki hän mustia ristinmerkkiä talojen seinissä. Hoippuvia ihmisiä tuli häntä vastaan ja kuolevia kulkureita makasi maantien ojissa. Hän valaisi heidän kasvojansa, hän kuunteli heidän viimeistä hengitystään ja etsi heidän silmistään viimeistä välkettä. Mutta kukaan ei välittänyt hänen kerjäävästä katseestaan, kullakin oli oma säveleensä, minkä he virittivät viimeisen kerran elämän kiitäville mielikuville.

“Minä tahdon kuolla, ehkä minä haudassa kuulen sieluni sävelen”, huokasi hän ja tarttui kuolevan käteen, minkä rutto jo oli rumentanut. Hän vaelsi suurelle kentälle, missä hauturi kasaili ruumiita. “Kuule sinä kuoleman palvelija, minussa on taudin siemen, kaiva minulle hauta!”

“Ei ole minulla aikaa, eläthän vielä eikä sinulla taida olla ristiinkään ropoa, millä vaivani palkitset. Ihania aikoja! Viime vuosina olin nälkään kuolla, sillä ihmiset eivät muistaneet kuollakaan, ei silloin kuollut kirkon rottakaan, ihmiset vaan naivat ja laittoivat toisia ihmisiä maailmaan, jotka eivät niin äkisti kuole. Minun kyhmyselkäinen tyttäreni onnistui saamaan suurpajarin pyövelin yljäkseen, mutta kun minulla ei ollut myötäjäisiä antaa, niin se karkasi tataarien maalle, jossa sulttaani antaa hänelle enemmän työtä, nyt kun suurpajarikin on teillä tietämättömillä. Kunnon mies se pajari, laittoi tänne sodallaan rajantakaisen, tuhatjalkaisen ruton, nyt saan minä viisi päältä, kun hautaan, ja tyttärelleni hankin minä vielä neuvosherran.”

“Sinä olet ainoa, joka ylistät pajaria, tee nyt hänelle viimeinen lepokammio!”

“Hiisi vie, mitäs sinä kujeilet, tee itse itsellesi hauta ja muista kuolla myös”, sanoi hauturi ja nakkeli sääriluita aidan yli.

Virski alkoi kaivaa hautaa, ja kun se oli valmis, laskeutui hän sen pohjalle makaamaan. Kolme yötä kuunteli hän nakerrusta sivukammioissa ja tuulen vonkunaa hautaristiröykkiöissä. Mutta suuri Viikatemies ei istunut hänen hautansa partaalle asettaan hiomaan, vaan kulki ohitse kuutamon kultaista tietä. Kolmannen päivän aamulla tuli hauturi: “en minä kärsi valekuolleita valtakunnassani, kävisit vielä minua herättämässä niinkuin teki eräs varas, valevainaja, joka varasti samalla minun tyttäreni kihlasormuksen. Nouse ja ota soihtusi”, sanoi hupainen hauturi ja heitti pääkallon hänen jälkeensä.

* * * * *

Virski vihasilmä kulki valtakunnan päähän ja kohtasi rajamaakuopassa vanhan, viisaan tietäjän. Sanaseppo seuloi sanojansa: “Sinä etsit sielusi sointua, Luojan lukkoa olemukseesi. Et sitä kansan kanteleesta löydä, et rahvaan raosta. Et ole sieluasi kansakunnalle antanut, väärin vannoen sen valtasit, sortanut olet sotihin, polkenut portaiksi majat, köyristänyt kylvömiehet, kuristanut naisten naurun. — Mene aarniometsään, ehkä löydät armahan ahon, siellä on kukkia kedolla, kullakin kukalla katse, kyynelhelmi terässänsä, jos oman katseesi katsot, aukeaa sielusi salat, mutta kavahda hengittämästä heteihin, korpi kimppuusi kävisi.” — Virski kulki suuren aarniometsän ikuisessa hämärässä, ei sinne päivä pilkottanut, oksat näyttivät suurilta ihmiskäsiltä, jotka viittoivat viluisille poluille, ja juuret kyyryttivät kuin vesikäärmeet, ja latvat humisivat kuin salaperäiset harput. Kolmantena päivänä tunsi hän ihanan tuoksun, ja kun hän kolme yötä kulki yli kolmen vaskivuoren, aukeni eteen kultainen kunnas. Silkkilehtiset, hopeahohteiset pensaat, kultakuoriset puut kaareilivat vihreinä siltoina sen ylitse. Niitä kultaisia kunnaita aaltoili läpi väkevätuoksuisen, lumolemuisen metsän, ja tuoksu huumasi harhailijan niin, että hän vaipui kivelle, jossa kiilsi tuhansia, kultajyväisiä kiteitä. Ja notkossa uinaili unelmien umpilampi. Keskellä sen kuultavaa kalvoa solui kymmenen joutsenta, heleän keltaiset nokat yhdessä, kaarevat kaulat piirissä, valkoisista siivistä väreili rantaan kymmenen kirjavata juovaa, kymmenen hopeansiintoista sädettä, niin että joutsenet näyttivät valkoiselta auringolta. Ja sinisessä udussa lammen takana siniset liepeet ilmassa liehuen, hajahapsin hiukset kultalankoina päivänsäteisiin sulaen leijui kolme luonnotarta, ja niiden silmät siintivät kuin vienoimmat vuokot simapillien sinisen soiton tuutivassa tenhossa. Virski vihasilmä kumartui lymyilevän lähteen reunalle, se oli kuin sykkivä, poreileva sydän, ja sen sydänsuonet soiluivat maan kaukosyvistä uumenista, manan mustilta vesiltä. Hän näki kasvonsa sen kalvolla ja hän kauhistui omaa kuvaansa. Hänen silmänalustansa oli mustan vihreä kuin käärmeen nahka, ja hänen hiuksensa valuivat vihreän liman yli kuin harmaa hämähäkinverkko. Lähteen reunan alla kasvoi kummallisia kukkia, onnenongelma, kateudenkarva, lemmenlieto, hullunhelmi, viisaudenkaivo, riemunruusu, verikyynel ja surman sormi, tuhansia tarun kukkia siinä kasvoi. Ja niiden terät loistivat kuin sisäisestä valosta, ja kun hän niitä kauvan katseli, oli jokaisen kuvussa kuin katse, hämärästi harhaileva, välttävä ja välähtelevä. Ja hän etsi omaa katsettansa ja pidätti hengitystä, ja tuntui kuin koko metsä olisi kumartunut hänen ylitsensä kuuntelemaan hänen hengitystänsä. Kukasta kukkaan harhaili hänen katseensa, vihdoin se pysähtyi mustaan kukkaan, jonka ympärillä oli viisi valkoista liljaa, ja sen pohjalla läikkyi viisi punaista pilkkua. Veri syöksähti hänen kasvoillensa, kuta enemmän hän kukkaa katseli, sitä enemmän sai se hänen katseensa hahmon, toisinaan katosi se kuin kupla unheisiin utuihin. Taikatuoksu nousi hänen päähänsä, ja hänen huulensa värisivät, ja rinnassa korahti huokaus, joka ei ulos päässyt. Kyynel puhkesi hänen silmäänsä ja putosi mustalle verholehdelle. Silloin sumeni lähde, kukat kutistuivat kokoon, ja läpi metsän kohisi vihainen huokaus. Hän horjui, tapaili sydäntään, ja hänen silmissään tanssi ilmassa veripilkkuja. Kuin sumusta näki hän veriruskean silmän, jonka terä syventyi ja synkistyi hänen silmäänsä. Hän huokasi. Hän oli nähnyt lähteen pimeällä pinnalla oman verisen silmänsä. Lumous lensi pois, kultainen kunnas katosi, hän seisoi taas synkässä aarniometsässä, ja korven kohdusta kuului matala mutina, ja vihaiset vihurit hyppivät hänen kintereillään, metsä ajoi häntä takaa. Piikkiset oksat löivät häntä kasvoihin, ja isot aarnihongat murahtivat hänen takanaan, ryske ja pauke rymyili hänen ympärillänsä, hän juoksi, puut ja pensaat juoksivat hänen takanansa: “Mene pois, mene pois, rauhanrikkoja, luonnon pyhästä pylvästöstä, ei sen holveissa sydämmesi sävel ole sykkinyt, et luontoa ole lempinyt, pienintä kukkaista kedolla et rakastanut ole. Mene, metsä ei ylenny ystäväksesi, ei henkesi heimona heläjä. Mene rauhanrikkoja, sinä olet rikkonut luontoa vastaan, juokse, kaadu, nouse, kaadu!” — Ja Virski vihasilmä juoksi vuorelle ja kätkeytyi sudenluolaan. Illalla tuli suden emo kotiinsa, Virski tarttui sen kurkkuun: “minulla on suden sydän, sanotaan, minä tahdon raadella sen sisuksia, ehkä sieltä sieluni löydän”, sanoi hän raivoissaan. Susi puri häntä otsaan ja ottelussa tarttui sen hammas hänen otsaansa. Yöllä kokoontuivat sadat sudet vuoren ympärille ja ajoivat hänet yön selkään. Hän juoksi, juoksi, ja sadat tuliset silmät seurasivat metsässä hänen sivullaan. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, vaipui hän väsyneenä tien varteen maahan.

* * * * *

Virski vihasilmä näki unta, että hän istui korkealla kulta-istuimella, ja itäisten kansojen ruhtinaat kumarsivat hänen edessään ja laskivat kruununsa hänen jalkojensa juurelle. Korkealla lavalla katon rajassa soivat mustalaisten säkkipillit, Sulami tanssi notkuvin lantein keskellä lattiata, sieppasi kruunut ja heitteli ne ilmaan, ja ne putosivat lattialle tuhansina, soivina sirpaleina. Mutta Sulami sanoi: “älä sure, kuninkaiseni, katinkultaisia narrinkoruja, minä annan sinulle sydämmeni!” Ja hän riisti rinnasta sydämmensä ja kääri sen mustiin hiuksiinsa kuin pienen punarintaisen linnunpoikasen, hyväili sitä ja kuiskasi: “lennä lempilintuseni ja istu kuninkaani olkapäälle”. Samassa heräsi Virski ja hän kuuli maantiellä valittavan säkkipillin sävelen, ryysyiset mustalaiset kulkivat selkä kyyryssä hänen ohitsensa. “Sanokaa, levottomat lenkarit, missä on Sulami, minun musta, hehkuva ruusuni, hänellä on minun sieluni!” Ja mustalaiset osoittivat mykkinä taaksensa. Virski kulki tietä jonkun matkan. Tiepaalun alla, jonka yläpäässä oli kultahohteinen pyhänkuva, makasi Sulami polvillaan. “Sulami suloinen, käänny ja katso minuhun, minun sydämmeni etsii säveltä sinussa, joka sointuisi minuun.” — “Kuninkaiseni, kultaiseni, sinä puhut suloisia sanoja”, sanoi Sulami ilkkuvalla äänellä, “en voi antaa sinulle kuin kauniin, kiehtovan ruumiini!” “Sielusi on veresi hurmaavassa hehkussa, tule Sulami, tukahduta rauhaton tuli, joka aatoksieni pohjia polttelee!” “Minä olin sinun huvituksiesi ilotuli, moni impi ilohuuli on sinulle tulensa sammuksiin suitsuttanut.” “Miksi käännät pois ihanat kasvosi, sinua rakastin ylitse muiden, sinussa sieluni palaa. Tule Sulami!”

Sulami käänsi kasvonsa, mustat pilkut olivat rumentaneet hänen katsantonsa kalman kauheaksi. “Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana! Minun sydämmestäni lehahtaa musta tuoksu sinua vastaan, tule ja syleile minua, niin tiedän, että rakastit minua, hahhaa!” — Virski väistyi ja katseli häntä kammolla: “mene pois, älä koske minuun, musta kuolema on jo sinut valiokseen vannonut.” “Hahhaa, sinä olet pelkuri, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sydämmeni sinä surmasit, mustan veljen kun tuhosit, anna minulle nyt suuta!” sanoi Sulami. “Minä tahdon elää!” huusi Virski ja pakeni hänen luotansa. Tuskallisesti nauraen vaipui Sulami paalun juurelle.

* * * * *

Virski vihasilmä tuli siihen paikkaan, missä hänen linnansa oli ollut. Korkea kuusikko kasvoi sillä kohdalla, sillä Virski oli jo sadan ja yhden vuoden vanha. Eikä häntä kukaan tuntenut. Hän kaivoi sammalta, löysi ruostuneen keihään kärjen, jossa oli veripilkku, silloin ajatteli hän nuorinta veljeä, koreata kuopusta ja kulki meren rannalle. Ranta oli täynnä pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet kaukaa Vienan luostarista. Heiltä sai hän tietää, että hänen veljensä ruumis lepäsi valkoisessa arkussa valkoisen luostarin tarhassa meren tuulilta turvassa. Ja hän nousi pyhiinvaeltajalaivaan, joka kulki sen valkoisen luostarin rantaan. Mutta matkalla nousi sumu eikä peräsinmies nähnyt luostarin kultaista ristiä, ja laiva ajelehti kuin tuuliajolla. Silloin nousi meren sumusta esiin kummallinen sumulaiva, sen purjeet olivat mustat, ja sen kannella seisoi viisi punapukuista pajaria. Heidän silmänsä olivat sumuiset, ja he osoittivat sormillaan Virskiä. Hän nousi, kohotti kätensä ja puristi heille nyrkkiä ja kirosi: “Veljet, kirotut veljet, koska te jätätte minun rauhaan!” Samassa sekaantui aavelaiva sumuun, pyhiinvaeltajat nureksivat ja jättivät hänet aution saaren rantaan.

* * * * *

Virski vihasilmä rakensi itsellensä luolan ja hän asui siinä saaressa. Hän kaivoi juuria, söi marjoja, pyydysti kaloja ja etsi helmiä, ja usein näkivät kalastajat rannalta soihdun valon. Luostarin kellot kaikuivat joka ilta yli valkoisten vesien, joka ilta kirosi hän niitä kelloja. Mutta kun tuli yö, voihki hän vuoteellaan, tuliset tuskan hirmut raivoilivat hänessä, hän nousi sammaleiselta vuoteeltaan ja souti tuulen kantamalla kuutolla merenruovolla sauvoen luostarin rantaan. Hän kolkutti luostarin porttiin: “Veljeni, veljeni, avaa porttisi, minun sieluni etsii sinua, ja minä tahdon löytää sen sinussa!” Ja hän oli näkevinänsä miehen, joka nousi luostarinmuurille, ja suloisen odotuksen huume täytti hänet. Veli katsoi häntä ja sanoi ontolla, oudolla äänellä: “miksi minut herätit, kuka olet?” — “Olen onneton veljesi, minä etsin sinua, tule ja avaja minulle porttisi, minun elämäni on musta seinä, jossa ei porttia ole!” Haamu muurilta katosi päätään ravistaen. Ja Virski vihasilmä kääntyi takaisin ja huokasi. Mutta yksin saaressa sadatteli hän, hän nosti kätensä korkeuksiin ja lankesi taas kirouksiin. Ja luostarin kellot herättivät hänet ja soittivat hänet taas uneen. Niin eli hän neljä kesää, joka viides yö souti hän luostarin portille, joka ei avautunut. Silloin huomasi hän veden yli kumartuessaan, että neljä pilkkua hänen silmässänsä oli kadonnut, ja hänen sydämmensä kävi iloiseksi.

Viidennen talven viimeisenä yönä kulki hän yksin meren jäällä lumimyrskyssä. Hän oli sairas, ja hänen askeleensa horjuivat ja eksyivät. Tien varrella näki hän kuolleita pyhiinvaeltajia. Tuuli repi hänen viittaansa, ja hänen tukkansa, joka hänen hartioillensa hajosi, oli valkoinen kuin ympärillä tanssivat lumiherneet. Ja tuntui kuin tuska olisi uupunut ja kohmettunut hänessä ja hänen tuntonsa jäätynyt. Lumimyrskyssä oli hän näkevinänsä viisi ratsastajaa viiden valkoisen ratsun selässä, valkeissa vaatteissa, rinnalla punaisista helmistä pujoteltu risti. Ei hän heitä enään oudoksunut, hänen sydämmensä suli ihanaan, suloiseen tunnelmaan, joka pani koko hänen olemuksensa ikuisuuden ilosta väräjämään. Ja hän tunsi ikäänkuin valkoisen kylmän käden kuumalla otsallaan, tuulen viileän käden ja hän kuuli luostarin kellojen soivan. Oi, kuinka ihanasti ne soittivat, oi, kuinka ihanasti ne sulautuivat hänen sydämmensä sykkiviin, surullisiin säveliin! Hänen veritahrainen elämänsä, musta maailmansa sai uuden muodon, rauhalliset kasvot, ja hänen silmissään paloi hänen sielunsa, jota hän oli etsinyt. “Miksi minä etsin sieluani muilta enkä huomannut, että se soi minussa, nyt minä sen tunnen. Näkymätön, aavistettu, salaisesti tunnettu, suuri avaruuksien, kaikkien luotujen ja luomattomien maailmojen mahtava henki, lyö minua, tapa minut, minä tahdon nähdä sinun!” Hän kulki kellojen ääntä kohden, ne opastivat häntä kuin tenhoava tuoksu metsässä, joka johti hänet unelmien umpilammelle. Valkoinen luostarin muuri hohti hänen edessään, hän kolkutti hiljaa mustaan porttiin. Se avautui hänen eteensä, ja hän näki kuusi tähtikirkasta, lempeätä katsetta. Hän vaipui portin eteen, ja hän kuuli kulkusten soiton meren jään helisevällä hangella. Kuolema, sovittaja, sulattaja, viluinen Viikatemies tuli kaikuvilla kulkusilla, valkoisella hevosella valkoisessa reessä. Ja Viikatemies nosti hänen rekeensä ja ajoi kohti Manalan mustaa rantaa. — — — Aamulla palvelevat veljet löysivät kuolleen Virskin luostarin portin juurella. He hautasivat hänet hänen luolasaareensa ja sanoivat sitä pyhäksi saareksi. Luostarin pyhäkössä lasisessa laatikossa säilyi vielä kauvan merenruoko, jolla Virski vihasilmä souti kuutollaan luostarin portille.