Saarroksissa Himalajalla: Saksalaisten veljesten seikkailuja by Mayne Reid

SAARROKSISSA HIMALAJALLA

Saksalaisten veljesten seikkailuja

Kirj.

MAYNE REID

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston nuortenkirjoja 23.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti. Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelijänsä johtuvat etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä lukijalle mitään pysyväistä, se “jännitys” johdutaan sitäpaitsi helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä, jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin, sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen, joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä, tutkimusretkeilijä ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen “tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin” sukua, joka esiintyy Walter Scottin “Marmionissa”. Hänen sanotaankin suuressa määrin perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä, joita hän “Mississippin metsästäjäpojissa” kuvailee. V. 1846 hän meni Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taistelulta intiaanien kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa, tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

V. H.-A.

1. luku.

HIMALAJA.

Kukapa ei olisi kuullut Himalajasta, tuosta suunnattomasta vuoristorykelmästä Intian kuumien tasankojen ja Tibetin kylmien ylänköjen välissä, — tuosta mainiosta suojamuurista maailman kahden suurimman valtakunnan, Mogulin ja Kiinan, välillä? Kokemattomin maantieteellinen aloittelijakin tietää mainita, että siellä ovat koko maanpinnan korkeimmat vuoret, että niiden huiput — ainakin puolisen tusinaa niistä — ovat enemmän kuin kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella pystysuoraan mitaten, ja että yli kolmekymmentä niistä kohoaa enemmän kuin kahdenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, kantaen ikuista lumivaippaa hartioillaan!

Taitavampi maantieteilijä tai maankuoren tutkija voisi kertoa satoja muita mieltäkiinnittäviä asioita näistä majesteettisista vuorista. Paksuja nidoksia voisi täyttää mitä miellyttävimmillä erikoiskuvauksilla niistä — niiden eläimistöstä, metsistä, kasvistosta. Mutta tässä, hyvä lukija, meillä on tilaa puhua vain muutamista kaikkein silmäänpistävimmistä seikoista, niin että kenties kykenet muodostamaan jonkunlaisen käsityksen noiden valtavien lumikruunuisten vuorijärkäleiden jättimäisestä suuruudesta, jotka huimaavassa korkeudessa seisovat otsa rypyssä tai hymyillen — asianhaarain mukaan — ison Intianmaan vartijoina.

Kirjoittajain tapa on nimittää Himalajaa “vuorijonoksi”. Espanjalaiset maantieteilijät sanoisivat sitä “sierraksi” (saha) — jota nimitystä he ovat käyttäneet Amerikan Andeista. Kumpikin nimitys on sopimaton Himalajasta puhuttaessa, sillä noiden vuorten peittämä laaja seutu — yli 500,000 neliökilometriä eli melkein puolitoista Suomen pinta-alaa — ei muistuta muodoltaan ensinkään jonoa. Sen pituus on vain kuusi tai seitsemän kertaa suurempi kuin leveys, ja edellinen on runsaasti puolitoista tuhatta kilometriä, kun taas jälkimmäinen monin paikoin ulottuu kahden leveysasteen yli.

Sitäpaitsi ei Himalajan läntisestä päätekohdasta, joka on Cabulin maassa, sen itäisimmille vuorille asti lähelle Bramaputran äyräitä ole olemassa sellaista yhtämittaisuutta, joka oikeuttaisi nimityksen “vuorijono”. Näiden kahden päätekohdan välillä katkovat vuoristoa monin paikoin poikittain kulkevat suunnattomat laaksot, jotka ovat suurten virtain kulkuväyliä; nämä virrat eivät juokse idän ja lännen suuntaa, mikä otaksuttiin itse vuortenkin suunnaksi, vaan ne virtaavat poikkipäin, usein pohjoista tai etelää kohti.

Totta on, että matkustajasta, joka lähestyy Himalajaa joltakin kohdalta Intian suurta tasankoa, nämä vuoret näyttävät yhtäjaksoiselta jonolta, joka suuntautuu jatkuvana pitkin taivaanrantaa idästä länteen. Tämä on kuitenkin pelkkä näköharha; Himalajaa ei ole katsottava yhdeksi harjanteeksi, vaan sitä on pidettävä vuorenkukkuloiden sarjana, joka käsittää 500,000 neliökilometrin maa-alan ja haarautuu yhtä moneen eri suuntaan kuin kompassi voi osoittaa.

Tämän laajan vuoristoseudun piirissä vaihtelee ilmasto, maanlaatu ja kasvullisuus suuresti. Matalampien kukkulain välissä — niiden, jotka rajoittuvat Intian tasankoihin — samoin kuin muutamissa sisemmän vuoriston syvemmissä laaksoissakin, on kasvullisuus kuuman tai lämpimän vyöhykkeen luontoista. Palmu, sanajalkapuu ja bamburuoko kukoistavat siellä täydessä rehevyydessään. Ylempänä alkaa näkyä lauhkean vyöhykkeen kasvullisuutta, jota edustavat erilajisten jättiläistammien muodostamat metsät, sykomoorit, havupuut, saksanpähkinät ja kastanjat. Vielä ylempänä ovat rododendronit, koivut ja kanervat, joita seuraa yrttikasvien alue, ynnä viettäviä pengermiä ja rehevän ruohikon peittämiä ylätasankojakin. Vielä eteenpäin ja ylöspäin ikuisen lumen rajaa kohti levinneinä tavataan erilaisia salasiittiöitä — alppikasviston jäkäliä ja sammalia — aivan samoin kuin napapiirin takana. Matkustaja, joka tulee Intian tasangoilta kulkien kohti Himalajan korkeita harjanteita tai joka nousee jostakin noista syvemmistä laaksoista kohti sitä vartioivia lumipeitteisiä huippuja, saa kokea muutamien tuntien matkan varrella joka lajia ilmastoa ja nähdä edustettuina kaikki kasvullisuuden lajit, mitä maan pinnalla tunnetaan!

Himalaja ei ole asumaton seutu. Päinvastoin. Sen rajain sisällä on melkoinen kuningaskunta (Nepal) ja useampia vähäisiä valtioita ja yhteiskuntia (kuten Bhotan, Sikhim, Gurwhal, Kumaon ja kuuluisa Cashmere), joista muutamilla on jonkinlainen valtiollinen riippumattomuus, mutta enimmät elävät isompain valtakuntain suojeluksen alaisina, toiset Anglo-Intian, toiset Kiinan. Näiden monien valtioiden asukkaat ovat sekalaista rotua ja eroavat suuresti Hindustanin kansasta. Idän puolella — Bhotanissa ja Sikhimissä — he ovat pääasiassa mongolilaista sukua, muistuttaen tapain ja tottumusten puolesta Tibetin väestöä ja ollen tibetiläisten tavoin uskonnoltaankin laamalaisia. Himalajan läntisissä seuduissa asuu sekaisin ghurka-vuoristolaisia, etelän hinduja, Lahoren sikhejä ja vanhan Mogulin valtakunnan muhamettilaisia; täällä tavataan myös täysin tunnustettuina Aasian kolme suurta edustavaa uskontoa muhamettilainen, buddalainen ja braamalainen.

Väestön lukumäärä on kuitenkin kovin vähäinen sen alueen suuruuteen nähden, jolle se on hajautuneena, ja onpa Himalajan kukkulamailla monia seutuja, tuhansien neliökilometrien laajuisia tienoita, joissa ei elä ainoaakaan ihmisolentoa, missä ei savu nouse yhdestäkään piipusta. Semmoisiakin laajoja maa-aloja siellä on, etenkin noiden korkeiden lumipeitteisten huippujen seutuvilla, joita ei ole koskaan tutkittu tai joille vain ani harvoin on osunut joku seikkaileva metsämies. Toiset paikat ovat kerrassaan saavuttamattomiakin, ja tarpeetonta on sanoakaan, että korkeimmille huipuille — jommoisia ovat Khumulari, Kitshinjunga, Donkia, Davalgiri ja muut — ei ole yrittäminen huimapäisimmänkään kiipeilijän. Tuskinpa kukaan on milloinkaan noussut kahdeksan kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ja kysymyksenalaista on, tokko mikään ihmisolento voisi elääkään tuossa korkeudessa. On luultavaa, että kaikki elollinen elämä sammuisi noin ylhäällä joko tavattoman kylmyyden tai ilmakehän ohuuden vaikutuksesta. [Luonnollisesti nämä asiat tunnetaan nykyjään paremmin kuin Reidin aikana. Suom.]

Vaikka Himalajan vuoret ovat tunnetut varhaisimmista historiallisista ajoista asti — ne ovat näet samat kuin muinaisten kirjailijain Imaus ja Emodus — olemme me eurooppalaiset vasta viime vuosisadan aikana saaneet niistä jotakin varmaa tietoa. Portugalilaiset ja hollantilaiset — ensimmäiset eurooppalaiset Intian asuttajat — ovat kertoneet meille niistä varsin vähän, ja kauanpa olivat englantilais-intialaisetkin kirjoittajat puhumatta mitään tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Liioitellut kertomukset Himalajan vuoristolaisten — eritotenkin ghurkain — vihamielisyydestä ja julmuudesta ehkäisivät yksityisiä tutkimuksia, ja lukuunottamatta viittä kuutta kirjaa, jotka enimmäkseen koskettelevat Himalajaa läntistä aluetta ja ovat verraten arvottomia, niiden tekijöiltä kun puuttuu tieteellistä pätevyyttä, on tuo laaja seutu meidän päiviimme asti pysynyt melkein terra incognita’na.

Vastikään olemme sentään saaneet enemmän tietoja tuosta mieltäkiinnittävästä maanpinnan osasta. Kasvitieteilijä, jota on sinne houkutellut seudun uhkea kasvisto, on avannut meille kasvullisuuden uuden maailman. Royle ja Hooker ovat suorittaneet taitavasti tämän tehtävän. Eläintieteilijä, jota niinikään on vetänyt puoleensa seudun vaihteleva eläimistö, on tutustuttanut meidät uusiin ilmiöihin ja muotoihin tällä alalla. Hodgson ja Wallich ovat tämän lajin historioitsijoita. Ja tuskinpa meidän on vähemmästä kiittäminen urheilumiehiä ja metsästäjiäkään — Markhamia, Dunlopia ja “vuorelais”-Wilsonia.

Mutta näiden nimien lisäksi, jotka ovat tulleet kuuluisiksi niiden omistajain tutkimuksista julkaistujen selontekojen avulla, on muitakin, jotka ovat vielä kirjoihin merkitsemättä. Kasvienkerääjä — yritteliään tarhurin yksinkertainen mutta tarpeellinen asiamies — on löytänyt tiensä Himalajalle, urkkinut syrjäisimmätkin solat, kiivennyt jyrkimmätkin vierut ja samoillut pitkin ikuisen lumen rajoja. Uusia lehti- ja kukkamuotoja etsien hän on kahlannut sameat joet, uskaltanut kuohuville koskille ja vaarallisille lumivieremille ja kulkenut kiiltävien vuorijäätikköjen pelottavain halkeamain yli. Ja vaikkei mikään painettu kirja tiennekään kertoa hänen kirjavista seikkailuistaan, ei hän ole sen vähemmin ollut mukana lisäämässä tietojamme tuosta mahtavasta vuorimaailmasta. Hänen opetuksensa on luettavana kukista, purppuraisen magnolian, deodarin, rododendronin kukinnoista. Siitä kertovat kasvihuoneet, kämmekän ihmeelliset kukat, kierreputken merkillinen muoto; puutarhoissa on siitä tarinoita, monissa arvokkaissa juurissa ja hedelmissä, jotka ovat määrätyt ennen pitkää joutumaan jälkiruokapöydän kaunistuksiksi.

Meidän tehtävänämme on kertoa erään tuollaisen vaatimattoman retkeilyn vaiheet, muutaman nuoren kasvinkerääjän seikkailut, joka oli eräällä maailman pääkaupungissa hyvin tunnetulla “kylvömiehellä” palveluksessa.

2. luku.

NÄKÖALA KHUMULARILTA.

Kertomuksemme näyttämö on ihan Himalajan sydämessä, siinä osassa vuoristoa, jota englantilaiset matkailijat ovat vähimmin tutkineet, mutta joka ei kumminkaan ole kauimpana Anglo-Intian pääkaupungista, Kalkuttasta. Melkein säntilleen pohjoiseen tästä kaupungista ja niillä tienoilla, missä Bramaputran suuri mutka kiertää Himalajan selänteitä, on löydettävissä se piste, johon meidän on kohdistettava huomiomme. Kirjallisessa mielessä voimme nimittää sitä pisteeksi, verrattuna summittaisesti sitä ympäröivän erämaan autioon suuruuteen — erämaan, jonka muodostavat paljaat, kalseat vuorenharjat, kiiltävät jäätiköt, lumipeitteiset huiput, kohoten kerroksittain toinen toisensa yläpuolelle tai kasattuina epäsuhtaisiksi möhkäleiksi kuin sakeat pilvet.

Tämän kallioiden, jään ja lumen kaaoksen keskeltä kohoaa Khumularin majesteettinen huippu, valkein viitoin ja kruunuin puettuna, niinkuin sen pyhyydelle sopiikin. Ympärillä on toisenmuotoisia vuoria, sen naapureita ja seuralaisia, vähäisempiä kooltaan, mutta kuitenkin mahtavia nekin, esiintyen samanlaisessa ikuista puhtautta säteilevässä puvussa kuin Khumularikin.

Jos voisit nousta Khumularin korkeimmalle huipulle, niin sinulla olisi silmäisi edessä ja tuhansia jalkoja alapuolellasi kertomuksemme tapahtumapaikka — näyttämö, jolla sen eri kohtaukset on esitetty. Tämä näyttämö muistuttaisi melkoisesti amfiteatteria, paitsi että näytelmän henkilöitä olisi vähän ja katsojia ei ollenkaan.

Katsellessasi Khumularin huipulta tämän majesteettisen vuoren juurella olevia kukkuloita kohti, huomaisit siellä varsin merkillisen näköisen laakson — niin kummallisen, että huomiosi kääntyisi siihen heti. Panisit merkille, että se on säännöllisen soikion muotoinen ja että sitä eivät rajoita viettävät rinteet, vaan miltei pystysuora kallioseinä, joka näyttää ulottuvan yhtäjaksoisesti ympäri koko laakson. Tämän tumman graniittisen kalliojyrkänteen voit silmämäärällä arvioida kohoavan useita satoja jalkoja äkkijyrkästi ylös laakson pohjasta. Jos olisi kesän aika, huomaisit edelleen, että sen reunalta poispäin alkaa vuori taas tummanvärisenä jyrkentyä ja kohota yhä ylemmäksi, suipeten vihdoin yltympäri kohoaviksi kukkuloiksi ja kärjiksi, ja että nämä, ollen lumirajan yläpuolella, ovat vakinaisesti tuon puhtaan valkovaipan verhoamia, joka on putoellut niille taivaista.

Nämä yksityiskohdat kiintyisivät huomioon ensi silmäyksellä. Sitten siirtyisi silmäsi alhaalla olevaan laaksoon ja viipyisi siellä, ihmetellen seudun omituisuutta ja ihastuneena sen viehkeään sulouteen, se kun on niin jyrkkänä vastakohtana tuolle karulle ympäristölle, jota tähän asti olit tarkastellut.

Laakson muodon nähdessään tekisi mieli otaksua, että se onkin jonkun sammuneen tulivuoren suuri, soikea syöksyaukko. Mutta mustain rikkipitoisten laavanjätteiden asemesta, joita ehkä odottaisit näkeväsi ripoteltuina sen pohjalle, huomaatkin hymyilevän kauniin, vihannan maiseman, kenttämäisiä tasankoja puistojen, viidakkojen ja pensastojen keskellä, siellä täällä joku kalliotöyräs ja pengermä ikäänkuin rakennettuna taiteelliseksi koristeeksi. Pitkin kalliojyrkänteen piiriä kasvaa metsää tummanvihantana vyönä, ja laakson keskellä on päilyvä järvi, jonka hopeiselle pinnalle voit nähdä joinakin hetkinä päivästä kuvastuvan osia siitä lumipeitteisestä huipusta, jolla seisot — itse Khumularin kartiosta.

Hyvällä kaukoputkella voit erottaa useampaa lajia nelijalkaisia käyskelemässä noilla viheriöillä laitumilla, monenlaisia lintuja lentelemässä ja toisia ilakoimassa järven pinnalla.

Sinua houkuttaisi nähdä lähistössä joku suuri kartano. Tähyilisit kenties joka suuntaan odottaen, pilkistäisikö puiden seasta esiin savupiippuja ja torninhuippuja. Mutta nämä toiveesi pettäisivät.

Toisella puolen laaksoa, lähellä ympäryskallion juurta, voisit nähdä valkoista huurua nousevan maan pinnalta. Olisi erehdys luulla sitä savuksi. Sitä se ei ole, vaan kuumasta lähteestä kohoavaa höyryä; tämän lähde pulppuilee kallion kyljestä ja muodostaa pienen purosen, joka ikäänkuin hopeainen juova yhdistää sen järveen.

Mielistyneenä tämän viehättävän laakson näkemiseen tahtoisit päästä käymään siellä. Laskeutuisit Khumularin korkeaa viettävää rinnettä ja ponnistellen sitä ympäröivien rosoisten juurikukkulain läpi saavuttaisit viimein tuon kiertojyrkänteen äyrään. Mutta siihen sinun olisi pysähdyttävä. Siitä ei mene alaspäin minkäänlaista polkua, ja jos aikomuksesi on vielä päästä tuon hymyilevän järven rannoille, niin sinun on laskeuduttava kalliolta köyttä tai köysirappusia myöten useampia satoja jalkoja.

Jos on kumppaneita apuna, niin tämä onnistuukin. Mutta laaksoon kerran päästyäsi voit palata sieltä samoin ainoastaan köysirappusia kiipeämällä; muuta mahdollisuutta ei ole.

Laakson laidassa havaitset eräässä paikassa aukon kalliossa ja voit kuvitella yrittäväsi sitä tietä päästä vuoren kupeelle. Aukon suun voikin saavuttaa helposti lievää ylämaata kulkien, mutta vaellettuasi sen läpi huomaatkin sen vain johtavan erääseen solaan, itse laaksoa muistuttavaan aukeaan, jota molemmin puolin rajoittavat äkkijyrkät kallioseinät. Tämä sola on puolittain jäätikön peittämä, jonka pintaa sinun on laskeuduttava jonkun matkaa alaspäin. Tämän laskutaipaleen suoritettuasi huomaat jäätikön katkeavan, ja edessäsi on suuri halkeama, sata jalkaa syvä ja sata leveä. Etemmäksi et voi päästä silloittamatta halkeamaa, ja jos onnistuisitkin tekemään sillan sen yli, niin tapaisit alempana toisia vieläkin syvempiä ja leveämpiä, joiden yli sinun olisi mahdoton päästä.

Jos sitte pyörrät takaisin ja tarkastelet tuota omituista laaksoa, johon olit laskeutunut, niin näet siellä monenlaisia puita, monenlaisia nelijalkaisia, monenlaisia lintuja ja hyönteisiä — tapaat siellä joka lajia elollista elämää, paitsi ihmisolentoja. Mutta jos et tapaakaan ihmistä, niin löydätpä kumminkin jälkiä hänestäkin. Likellä kuumaa lähdettä huomaat ikäänkuin jonkinlaisena nojana kalliota vastaan alkuperäisen kivenlohkoista rakennetun majan, joka on rapattu puron uomasta otetusta liejusta. Astut sisään. Huomaat sen tyhjäksi ja kylmäksi, aivan asumattomaksi. Kalustoa ei ole. Soran ja ruohon peittämiä kivisiä alustoja, joilla nähtävästi on nukuttu tai maattu, ja pari kolme graniittilohkoa, joilla arvatenkin on istuskeltu. Siinä kaikki. Muutamia nahankappaleita riippumassa seinillä ja eläinten luita hajallaan ulkopuolella maassa — merkkejä sen ruuan laadusta, jolla majan asukkaat ovat mahtaneet elää. Metsästäjiä ne ovat varmaankin olleet. Se kai lienee sinun luonnollinen otaksumasi.

Mutta miten ne joutuivat tähän laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois? Tietenkin ne laskeutuivat sinne samalla tavalla kuin sinäkin ja sitten taas kiipesivät pois köysiportaita myöten.

Tähän päätökseen varmaankin tulisit; ja se olisikin tyydyttävä selitys, jollei ottaisi lukuun erästä seikkaa, johon nyt juuri kiinnitämme huomiota.

Tutkiessasi jyrkänteen sisäseinää kiintyy silmäsi omituiseen ilmiöön. Havaitset kapean viirun eli pikemminkin sarjan likekkäin olevia viiruja, jotka nousevat pystysuorasti kallion juurelta ylöspäin. Siirtyessäsi lähemmäksi näitä merkillisiä juovia huomaatkin niiden olevan rappusia; alimmaiset nojaavat maahan ja ulottuvat reunakkeelle, jolle toiset on asetettu; nämä taas ulottuvat toiselle reunakkeelle, jossa on pohja kolmansille rappusille, ja samalla tapaa jatkuu kuusi rappukerrosta.

Ensi katsannolla näyttäisi siltä kuin olisivat nuo majassa asuneet, entiset luonnonkansalaiset poistuneet laaksosta näiden rappusten avulla. Tämä olisi taaskin luonnollinen päätelmä, jollei sitä vakuuttaisi vääräksi seuraava seikka: rappuset eivät jatku jyrkänteen yläreunaan asti! Pitkä taipale, joka vaatisi vielä parit kolmet samanlaiset tikkaat, on täyttämättä ylimmäisten rappusten ja jyrkänteen äyrään välillä, ja tuota väliä ei ole voitu kiivetä ilman lisätikkaita. Missä ne ovat? Tuskin on luultavaa, että ne oli nostettu ylös, ja jos ne olisivat pudonneet takaisin laaksoon, olisivat ne vielä siellä. Mutta maassa ei sellaisia ole.

Mutta näitä arvailuja ei ole tarvis jatkaa. Pikainen kallion tarkastelu riittää vakuuttamaan sinulle, että aikomus kiivetä ylös asti rappusia myöten ei olisi onnistunut. Reunake, jolle ylimmäisten tikkaiden yläpää ulottuu, olisi osoittautunut liian kapeaksi kannattamaan toisia, tai paremmin sanoen: ylempänä olevat ja ulkonevat kalliot olisivat tehneet mahdottomaksi sijoittaa rappusia tuolle mainitulle reunakkeelle. On ilmeistä, että aietta oli yritetty panna toimeen, mutta että se oli hylätty.

Itse yrityksen laatu jo ilmaisee, että sen tekijäin on täytynyt joutua epätoivoiseen tilanteeseen — vangeiksi tuohon jyrkänteiden ympäröimään laaksoon, ilman muuta pelastumisen keinoa kuin minkä ehkä itse keksisivät.

Ja vielä enemmänkin. Tutkittuasi paikan tarkasti voit tulla siihenkin tulokseen, että heillä ei ole ollutkaan mahdollisuutta päästä pois tuosta merkillisestä vankilasta, ja ajatuksesi jäävät vain harhailemaan uusissa arvailuissa: keitä nuo ovat olleet, jotka ovat eksyneet tähän syrjäiseen maailman kolkkaan; miten he joutuivat laaksoon ja kuinka pääsivät sieltä pois; ja vihdoin, pääsivätkö he sieltä ensinkään.

Arvailusi ja otaksumasi tulevat loppupäätökseen, jahka olet lukenut Saarroksissa Himalajalla.

3. luku.

KASVIENKERÄÄJÄ JA HÄNEN TOVERINSA.

Karl Linden, nuori saksalainen ylioppilas, joka oli ottanut osaa vallankumouksellisiin taisteluihin 1848, oli maanpakoon ajettuna hakenut turvapaikan Lontoosta. Niinkuin enimmät pakolaiset, oli hänkin varaton. Mutta hän ei ollut heittäytynyt joutilaisuuteen, vaan oli hakenut tointa ja saanutkin semmoisen eräässä noista upeista kasvitarhoista, joita tavataan maailman pääkaupungin esikaupungeissa. Hänen kasviopilliset tietonsa herättivät heti hänen esimiehensä, taimitarhan omistajan, huomiota. Tämä oli noita yritteliäitä ja reippaita miehiä, jotka, tyytymättä viljelemään yksistään niitä puita ja kukkakasveja, jotka jo ovat löytäneet tiensä puutarhoihimme ja kasvihuoneisiimme, kuluttavat suuria summia rahaa lähettämällä asiamiehiä kaikkiin maan ääriin etsimään ja toimittamaan kotimaahan uusia harvinaisia ja kauniita lajeja.

Nämä asiamiehet — kasvitieteelliset keräilijät eli “kasvinmetsästäjät”, kuten heitä sopinee nimittää — ovat tehtäväänsä suorittaessaan tutkineet ja yhä tutkivat maapallon kaikkein kaukaisimpia ja asumattomimpia seutuja. Semmoisia ovat synkät aarniometsät Amazonin, Orinocon ja Oregonin varrella Amerikassa, Afrikan kuumat seudut päiväntasaajan vaiheilla, Intian troopilliset viidakot, Itämaan saarien rehevät metsät — lyhyesti sanoen, kaikki seudut, mistä ikänä saattaa löytää ja hankkia uusia kasvimaailman ja metsän kauneuksia.

Etevän kasvitieteilijän Hookerin suorittamat Sikhimin Himalajan tutkimukset — niiden tulokset on kerrottu matkakirjassa, joka vetää vertoja suuren Humboldtin vastaavalle teokselle — olivat kiinnittäneet huomiota tämän vuoriston runsaaseen ja monipuoliseen kasvistoon. Tästä oli seurauksena, että tuo yritteliäs tarhuri, joka oli antanut Karl Lindenille väliaikaista tointa puutarhassaan, siirtikin hänet tärkeämmälle ja hauskemmalle työmaalle lähettämällä hänet “kasvinmetsästäjänä” Tibetin Himalajalle.

Veljensä Kasparin seuraamana matkusti nuori kasvitieteilijä Kalkuttaan ja viivyttyään siellä vähän aikaa lähti taipaleelle kohti Himalajaa, suunnaten kulkunsa jokseenkin suoraan pohjoiseen Gangesin kaupungista.

Hän oli saanut itselleen oppaaksi erään kuuluisan hindu-metsästäjän eli “shikarin”, nimeltä Ossaru. Tästä miehestä tuli noiden kahden veljeksen ainoa seuralainen ja kumppani, jollemme lue sellaiseksi suurta pystykuonoista ajokoiraa, jonka veljekset olivat tuoneet mukanaan Euroopasta ja joka tunsi nimen Fritz.

Nuori kasvitieteilijä oli tullut Intiaan varustettuna suosituskirjeellä Kalkuttan kasvitieteellisen puutarhan johtajalle, joka laitos on maineessa ympäri maailmaa. Siellä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, kun hän saapui tuohon Idän kaupunkiin, ja sinä aikana, jonka hän siellä viipyi, hän oli pannut paljon aikaa sen kokoelmain tutkimiseen. Olivatpa paikalliset viranomaisetkin, jotka suhtautuivat mielenkiinnolla hänen retkeensä, panneet kaikkensa opastaaksensa häntä tien valinnassa — mikä kyllä ei ollut paljon, sillä se osa Himalajaa, jota hän aikoi tutkia, oli siihen aikaan englantilaisille terra incognita — myöskin Kalkuttan kaupungissa!

Tässä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti viipyä niissä monissa seikkailuissa, joita kasvinkerääjämme ja hänen seuralaisensa kokivat matkansa varrella kulkiessaan kohti Himalajaa ja sitten, kun he olivat saapuneet tämän vuoriston suurten solien piiriin. Riittää, kun mainitsemme, että he erästä kaunista pikku eläintä — myskihirveä — tavoitellessaan olivat joutuneet muutamaan uomaan, joka oli täynnä noita suuria jääröykkiöitä, jotka ovat niin yleisiä ylempänä Himalajalla. Takaa-ajo oli vienyt heidät edemmäksi kuilua myöten kummalliseen laaksoon, joka muistutti tulivuoren syöksyaukkoa — samaan, jota edellä kuvattiin. Tähän laaksoon jouduttuaan he eivät voineet löytää sieltä muuta ulospääsyä kuin minkä se kuilu tarjosi, jota myöten he olivat tulleet. Ja kun he palasivat takaisin käyttääksensä tuota samaa tietä, huomasivat he suureksi hämmästyksekseen, että siihen jäätikköön, jonka yli he olivat kulkeneet, oli tällävälin auennut suuri halkeama, niin laaja, että se teki ylimenon aivan mahdottomaksi!

He olivat koettaneet suunnitella ylipääsyä ja kuluttaneet paljon aikaa puusillan rakentamiseen tarkoitusta varten. Heidän oli lopulta onnistunutkin päästä kuilun poikki, mutta tulos ei ollut parempi kuin että he tapasivat samassa jäätikössä alempana toisia kuiluja, joista ei millään kekseliäisyydellä voinut päästä yli eikä ympäri.

Heidän oli hylättävä koko ajatus ja palattava takaisin laaksoon, joka, vaikka olikin viehättävä nähdä, oli nyt käynyt heille vastenmieliseksi, sillä he tiesivät, että siitä oli tuleva heidän vankilansa.

Viettäessään aikaansa laaksossa he saivat kokea monia seikkailuja erilaisten villieläinten kanssa. Siellä sattui olemaan pieni lauma “jakkeja” eli röhkiviä härkiä, ja näistä he saivat joksikin aikaa vakinaisen ruokalajin. Kaspar, joka, vaikka olikin Karlia nuorempi, oli noista kahdesta taitavampi metsästäjä, oli vähällä jäädä vanhan jakki-sonnin saaliiksi, vaikka hänen lopulta onnistuikin ottaa hengiltä tuo vaarallinen eläin. Ossaru taas oli joutua villin koiralauman kynsiin, josta hänkin sai perästäpäin jokaisen tapetuksi. Vielä oli Ossaru vaarassa joutua aivan toisenlaisenkin vihollisen nieltäväksi, nimittäin lentohiekan, johon hänen jalkansa olivat uponneet, kun hän oli kokemassa kalaverkkoa.

Karl ei hänkään säästynyt huiman vaaralliselta “tepposelta” — muuan karhu oli ajanut häntä ahdistaen pitkin erästä kallion kielekettä, josta hänen oli täytynyt suorittaa mitä vaarallisin alastulo. Karhu itse pakeni muutamaan luolaan, jossa se perästäpäin tavoitettiin ja tapettiin, missä toimessa kaikki kolme tekivät yhteistä työtä, Fritz-koiran antaessa oleellista apuaan. Tämä karhunajo oli vienyt heidät suureen vaaraan, sillä vaikka heidän oli onnistunutkin tuhota tuo kamala eläin, eksyivät he itse suureen, sokkeloiseen onkaloon, josta he kykenivät löytämään ulospääsyn ainoastaan tekemällä tulta pyssynperillään ja valmistamalla karhuntalista kelvollista kynttiläainesta, mikä toimenpide onneksi johti heidän vapautukseensa.

Seikkailijaimme ajaessa karhua ja ajoa seuranneiden poispääsy-yritysten kestäessä oli heitä hämmästyttänyt tuon onkalon tavaton laajuus, johon eläin oli paennut. Toivoen, että joku sen avaroista käytävistä johtaisi ulos vuoren läpi ja avaisi heille poispääsyn laaksosta, he olivat tehneet soihtuja ja tutkineet luolan joka kulmalta. Kaikki tämä oli turhaa, ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, ettei tuon kautta mistään pakotietä löytynyt, he olivat lopulta luopuneet etsiskelystään.

Tästä kohdasta jatkamme yksityiskohtaisemmin kertomustamme heidän yrittelyistään päästä pois vuorivankilastaan, minkä he nyt varmasti uskoivat voivansa toteuttaa ainoastaan kiipeämällä ylös sitä ympäröivää kalliota myöten.

4. luku.

KOTIMAJAAN.

Päästyään jälleen ilmoille luolasta tuloksettoman tutkimisensa jälkeen, istahtivat kaikki kolme — Karl, Kaspar ja Ossaru — jyrkänteen edustalla oleville paasille ja olivat jonkun aikaa aivan hiljaa. Kaikkien katseet ilmaisivat syvää ja synkkää toivottomuutta. Sama ajatus kierteli heidän mielessään. Se oli tuskallinen ajatus — että he olivat kerrassaan eristettyjä kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan eivätkä koskaan enää saisi nähdä ihmiskasvoja, paitsi toistensa.

Kaspar lausui ensimmäisenä julki tämän epätoivoisen aavistuksen.

“Voi, veljeni!” voihki hän Karlille, joka istui häntä lähinnä, “voi, tämä on kamala kohtalo. Täällä meidän täytyy elää ja täällä kuolla, kaukana kotoa, kaukana maailmasta — yksin — yksin!”

“Ei”, vastasi Karl, jota veljensä hätä syvästi liikutti, “ei Kaspar, ei yksin — Jumala on kanssamme. Olkoon Hän meidän maailmamme.”

Vaikka Kaspar mahtoikin tunnossaan myöntää tämän muistutuksen oikeaksi, ei se kyennyt ilahduttamaan häntä. Eipä häneltä jäänyt myöskään huomaamatta, että Karl oli lausunut kehoituksensa puolittain epäröiden ja ikäänkuin se olisi ollut aiottu vain lohdutukseksi. Ja enemmänkin: Karlin yritys näyttää toivehikkaalta ja iloiselta oli ilmeisesti ponnisteltu ja sai toverit sitäkin varmemmiksi siitä, että hänkään ei sisimmässään toivonut eikä iloinnut.

Karlin lohduttaviin sanoihin ei hänen veljensä mitään vastannut. Ossaru sensijaan ilmaisi ajatuksensa pudistamalla kaksimielisesti päätään ja lausumalla muutaman sanan, mikä ilmaisi hänen rodulleen ominaista kohtalon-uskoa, fatalismia.

“Ah, herrat”, sanoi hän kohdistaen sanansa molemmille, “jos taivaan suuri Herra tahtoo, että pelastuisimme täältä, niin pelastumme — jos Hän ei tahdo, niin se ei tapahdu — ei milloinkaan”.

Ossarun lausunto, vaikka olikin tosiasioita vastaava, ei ollut kovinkaan omiaan edistämään seurueen mielialan virkistymistä, ja kaikki olivat jälleen hiljaa pitemmän aikaa.

Kasparin ja Ossarun näytti uusi pettymys ihan masentaneen. Karl puolestaan näytti vähemmän taipuvaiselta katselemaan asemaa toivottomasti, ja istuessaan siinä hän oli ilmeisesti vilkkaassa ajatustyössä. Hetken perästä huomasivat hänen toverinsa tämän, mutta kumpikaan ei yrittänyt herättää häntä noista mietteistä. He tiesivät, että mitä hänen mielessään liikkuikin, hän antaisi sen pian heille tiedoksi.

Ja oikeassa he olivatkin. Muutamien minuuttien kuluttua Karl lopetti hiljaisuuden.

“Kuulkaahan!” sanoi hän rohkaisevalla äänenpainolla, “me teemme väärin, kun näin heti heittäydymme epätoivoon. Älkäämme hellittäkö, ennenkuin olemme kulkeneet joka kolkan ristiin rastiin. Olen selittänyt teille, mikä oli tarkoitukseni, kun ensin kiipesin tuolle reunakkeelle ja löysin luolan ja sen äreän asukkaan, karhun. Minulla oli mielessäni, että jos me voisimme löytää tuommoisia kielekkeitä peräkkäin toinen toistaan ylempänä ja tarpeeksi lähellä toisiaan, niin sovittaisimme niille tikapuita ja siten pääsisimme ylös asti. Te näettekin, että siellä on perätysten ulkonemia — juuri tuolla silmäinne edessä. Mutta sitä pahempi on yksi välimatka tuolla ylhäällä — missä jyrkänne näyttää pimeimmältä — niin pitkä, että se ei voi olla vähempää kuin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa. Minä olen saanut varmuuden asiasta vertaamalla tuota välimatkaa etäisyyteen maasta luolaan; sen olin juuri saanut mitatuksi, kun kohtasin tuon karhun. Meidän olisi mahdotonta tehdä niin pitkiä tikapuita — tai edes haalia niitä ylös, jos ne voisikin tehdä — niin että kaikki ajatuskin kiivetä jyrkännettä tuolta kohdalta on jätettävä sikseen.”

“Ehkäpä”, huomautti Kaspar, käyden kiinni Karlin suunnitelmiin, “ehkäpä jyrkänteessä on joku toinen kohta, jossa ulkonemat ovat likempänä toisiaan? Oletko tutkinut sen joka puolelta?”

“En. En ollut päässyt tuota paikkaa pitemmälle, kun kohtasin ukko kontion, ja niinkuin tiedätte, ovat seikkailumme sen kanssa ja tutkimuksemme luolassa vieneet kaiken aikamme siitä pitäen, vieläpä eksyttäneet minut tykkänään tikapuusuunnitelmistani. Nyt kumminkin palaamme niihin taas, ja ensimmäinen tehtävämme on kulkea ympärinsä joka paikassa tarkastelemassa, eikö löytyisi mukavampia kohtia. Nyt on liian myöhä tänä iltana. Alkaa jo tulla pimeä, ja tuohon tarkoitukseen meille on tarpeen selvä päivä. Menkäämme nyt majaamme nauttimaan jotakin illalliseksi ja sitten levolle, pyydettyämme ensin Jumalan siunausta aikomuksillemme. Heräämme sitten paremmalla mielellä ja jatkamme tutkistelujamme huomenna.”

Kasparilla ja Ossarulla ei ollut mitään huomauttamista tätä ehdotusta vastaan. Päinvastoin sai illallisen mainitseminen — molemmat kun olivat hyvin nälissään — heidät nousemaan jaloilleen varsin vilkkaasti. Karl lähti johtamaan kulkua edellä, toiset seurasivat perästä, Fritz jälkimmäisenä.

Majalle saavuttua keitettiin illallinen ja syötiin niin halukkaasti kuin nälkäiset aina syövät, olivatpa ruuat kuinka vaatimattomia tahansa. Ja toteutettuaan jäljellä olevan osan Karlin ehdottamasta ohjelmasta — s.o. pitämällä rukoushetken huomispäivän puuhien menestymiseksi — haki kolmikko ruohopeitteiset vuoteensa uuden toivon elähdyttämänä.

5. luku.

KUTSUMATON YÖLLINEN VIERAS.

He olivat nukkuneet muutamia tunteja, kun kaikki kolme äkkiä heräsivät Fritzin haukuntaan. Yön aikana pysytteli tuo uskollinen eläin tavallisesti majan sisäpuolella, missä silläkin oli kuivista heinistä tehty vuode. Kuullessaan jonkun oudon äänen ulkoa se syöksyi sinne ja nuuskiskeli jonkun aikaa ympäristössä. Huomattuaan tyytyväisyydekseen, ettei lähistöllä ollut mitään vihollista, se palasi rauhallisesti pesäpaikkaansa.

Fritz ei suinkaan ollut isoääninen koira. Se oli ollut liiaksi monessa tappelussa ja kerännyt liiaksi viisautta tuhlatakseen voimiansa turhaan haukkumiseen. Vain suurissa ja tärkeissä tapauksissa se suvaitsi korottaa äänensä. Mutta silloin sen haukunta — tai paremminkin sanoen rähinä — oli hirveä.

Puheena olevassa tapauksessa — mikä sattui juuri puoliyön aikaan — heräsivät nuo kolme nukkujaa äkkiä sen kauas kuuluvasta ulvonnasta, joka täytti koko laakson ja kaikuen kallioista kuului aivan keskeytymättömältä. Päästettyään tämän varoittavan äänen oli koira hyökännyt ulos majasta — jossa ei ollut lainkaan ovea — ja sen haukunta tuntui jatkuvan jossakin alhaalla järven luona.

“Mitä se voi olla?” kysyivät tietenkin heti ne kolme ihmistä, jotka
Fritz oli niin äkkiä herättänyt unesta.

“Jokin on pelästyttänyt Fritzin”, sanoi Kaspar, joka tunsi koiran luonnon paremmin kuin kumpikaan toinen. “Se ei hauku tuolla tavalla millekään riistalle, jonka se tietää saavuttavansa. Nyt on kysymyksessä sen vertainen eläin, sen takaan. Jos vanha jakkihärkä vielä eläisi, väittäisin sen olevan nyt esillä.”

“Tässä laaksossa voi olla tiikereitä. En milloinkaan ennen ole sitä ajatellut”, huomautti Karl. “Kun nyt mietin sitä asiaa”, jatkoi hän koettaen muistella, mitä eläinopista oli lukenut, “on se hyvin luultavaa. Ihmiset luulevat tiikerin olevan yksinomaan kuumien tai lämpimien seutujen asukkaan. Se on erehdys. Tässä maanosassa (puhuja oli Aasiassa) ulottuu kuninkaallinen bengalilainen tiikeri pohjoisessa ainakin Lontoon leveysasteelle. Tiedän sitä tavatun Amurissa jopa viidennelläkymmenennellä leveysasteella.”

“Varjelkoon meitä!” keskeytti hänet Kaspar, “se voi olla tiikeri, emmekä ole ollenkaan ajatelleet oven tekemistä majaamme! Jos se olisi…”

Tässä katkesivat Kasparin otaksumat äkkiä omituisen äänen kuuluessa ulkoa ja sekaantuessa Fritzin haukuntaan.

Ääni muistutti jonkun verran torven ääntä, mutta oli vähän terävämpi ja kimeämpi. Se vivahti tosiaankin enemmän pikku puhaltimen kuin oikean torven ääneen, ja kuitenkin siinä samalla oli jotakin hirvittävää.

Se oli varmasti kauhistuttanut Fritziä: silmänräpäys sen jälkeen, kun tuo ääni oli kajahtanut, syöksyi koira takaisin majaan kuin kokonaisen sonnilauman takaa-ajamana, ja vaikkakin se yhä haukkui vihaisesti, ei sitä kuitenkaan näyttänyt enää haluttavan lähteä ulos.

Silloin kuului tuo outo ääni oven ulkopuolelta — se muistutti sekä huutoa että vihellystä — ja tällä kerralla oli sillä paljon kauhistuttavampi vaikutus, koska äänen aiheuttaja — lintu, eläin tai ihminen — oli ilmeisesti lähellä ja tuli joka hetki yhä lähemmä.

Majan sisäpuolella olevista henkilöistä oli ainoastaan yksi ennen kuullut aivan samanlaisen äänen, nimittäin Ossaru. Vanha “shikari” tunsi sen samalla hetkellä, jolloin se tuli hänen korviinsa, ja tiesi täysin selvästi, millaisesta soittimesta se lähti, mutta hänet estivät ilmaisemasta ajatustaan hämmästys ja outo kauhuntunne sen johdosta, että kuuli tuollaisen äänen sellaisessa paikassa.

“Kautta Juggernautin vaununpyörien”, läähätti hän. “Ei voi olla — ei voi olla, sen on mahdoton olla täällä.”

“Miksi? Minkä?” kysyivät Karl ja Kaspar yhdessä hengähdyksessä.

“Nähkääs, sahibit! Se on se — se on se!” sanoi hindulainen kiireesti äänellä, joka oli samalla huutoa ja kuiskausta. “Me joudumme kaikki tuhon omiksi — se on se — se on se — jumala — mahtava — hirveä…”

Majassa ei ollut muuta valoa kuin heikko kimmellys kuunvalosta, joka oli ulkona hyvinkin kirkas. Mutta ei tarvinnut ollenkaan valoa huomatakseen, että “shikari” oli pelästynyt melkein järjiltään. Toverit saattoivat hänen äänestään huomata hänen äkkiä muuttaneen asemaa ja siirtyneen taaksepäin siihen majan nurkkaan, joka oli kauimpana oviaukosta. Samalla kuuluivat hänen sanansa kuiskauksina heidän korviinsa varoittaen heitä makaamaan paikallaan ja pysymään hiljaa.

Jälleen kuului heidän korviinsa sama outo ääni — tällä kerralla aivan kuin olisi se soitin, josta se lähti, työnnetty sisään majan oviaukosta. Samalla ulkopuolella oleva turve, joka oli tähän asti loistanut kirkkaassa kuunvalossa, pimeni suunnattoman olennon varjosta — kuin olisi yön kuningatar äkkiä kadonnut synkimmän pilven taakse. Mutta sen takana saattoi vielä nähdä valoa, ja kuu paistoi. Ei sitä ollut peittänyt mikään pilvi, vaan jokin maan päällä liikkuva suuri olento, joka oli tullut majan eteen ja pysähtynyt siihen.

Karl ja Kaspar luulivat voivansa nähdä jättimäisen elävän olennon, jolla oli suuret paksut jäsenet, seisovan ulkopuolella, mutta molemmat olivat yhtä kauhistuneita tuosta ilmestyksestä kuin Ossaru itsekin, vaikka ehkä eri syystä.

Fritz oli varmaankin yhtä kauhuissaan kuin kuka tahansa noista kolmesta toisesta, ja pelko oli tehnyt siihen aivan samanlaisen vaikutuksen kuin Ossaruunkin. Se mykisti sen. Nurkkaan kyyristyneenä pysyi Fritz nyt yhtä hiljaa kuin jos se olisi syntynyt mykkänä dingona.

Tällä sanattomalla huumauksella näytti olevan vaikutuksensa oviaukon ulkopuolla olevaan kauhua herättävään varjoonkin, sillä päästettyään toisen kimeän vihellyksen se vetäytyi pois yhtä hiljaa kuin olisi se ollutkin vain varjo!

Kasparin uteliaisuus oli käynyt liian voimakkaaksi pysyäkseen enää pelon lumoissa. Niin pian kuin tuo outo tungettelija näkyi loittonevan majan luota, hiipi hän oviaukolle ja katsahti ulos. Karl seurasi häntä heti, ja Ossarukin uskalsi tulla esiin piilostaan.

Mustan kasan — kuin nelijalkaisen, jättimäisen olennon — saattoi nähdä kulkevan järvelle päin. Se liikkui majesteetillisen äänettömänä, mutta se ei voinut olla mikään varjo, sillä sen kulkiessa virran poikki — lähellä sitä paikkaa, missä joki laski järveen — voi kuulla jalkojen polskinan sen kahlatessa veden läpi, ja vesipyörteitä saattoi nähdä sen tyynellä pinnalla. Pelkkä varjo ei olisi voinut saada aikaan sellaista loisketta.

“Sahibit”, sanoi Ossaru salaperäisen vakavasti, “se on jompikumpi kahdesta olennosta. Joko se on Brahma jumala tai…”

“Tai mikä?” kysyi Kaspar.

“Vanha kiertolainen.”

6. luku.

KESKUSTELU NORSUISTA.

“Vanha kiertolainen”, sanoi Kaspar toistaen “shikarin” sanat. “Mitä te sillä tarkoitatte, Ossi?”

“Sitä, mitä te feringhit, sahib, sanotte kulkurinorsuksi.”

“Oh, norsu!” toistivat Karl ja Kaspar — molemmat aikalailla huojentuneina kuullessaan tämän luonnollisen selityksen siitä, mikä oli näyttänyt heistä kuin yliluonnolliselta ilmestykseltä.

“Tosiaankin se näytti sellaiselta”, jatkoi Kaspar.

“Mutta kuinka voi norsu tulla tähän laaksoon?”

Ossaru ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän oli itse yhtä hämmästynyt tuon suuren nelijalkaisen ilmestymisestä. Sitäpaitsi hän oli vielä hyvin taipuvainen uskomaan sitä joksikin Brahma jumalan kolminaisuuden osaksi, joka oli tällä kerralla ottanut norsun muodon. Senvuoksi hän ei mitenkään koettanut selittää sellaisen eläimen oleskelua laaksossa.

“Mahdollisesti on jokin norsu tullut tänne ylös alemmilta seuduilta”, huomautti Karl miettivästi.

“Mutta kuinka se voi päästä laaksoon?” kysyi taas Kaspar.

“Samoin kuin me itsekin”, oli Karlin vastaus, “ylös jäätikköä ja kuilun kautta”.

“Mutta halkeama, joka estää meitä pääsemästä pois? Sinä unohdat sen, veli. Norsu ei voi sen paremmin päästä sen poikki tänne kuin täältä pakoonkaan, vai kuinka?”

“Ei tosiaankaan”, myönsi Karl. “En sanonut, että se olisi voinut kulkea halkeaman poikki.”

“Oh, luuletko sinä, että se olisi voinut tulla tänne ylös ennen meitä?”

“Aivan niin. Jos se oli norsu, minkä näimme — ja mikä muu se voisi olla?” jatkoi Karl, joka ei enää taipunut uskomaan heidän yöllisen vieraansa yliluonnollisuuteen — “niin luonnollisesti se on tullut laaksoon ennen meitä. Sinä, Kaspar, olet kulkenut enemmän kuin kumpikaan meistä. Oletko milloinkaan retkilläsi nähnyt norsunjälkien tapaista?”

“En koskaan. Ei ole milloinkaan juolahtanut mieleeni tarkastella sellaisia asioita. Kuka olisi uskonut suuren norsun kiipeävän ylös tänne? Luulisi sellaisten kömpelöiden olentojen olevan aivan kykenemättömiä kapuamaan vuorelle.”

“Oh, siinä erehtyisit, sillä — niin kummalliselta kuin se tuntuneekin — norsu on ihmeellinen kiipeämään ja voi kulkea melkein minne tahansa, mihin ihminenkin. Tosiasia on, että Ceylonin saarella on usein tavattu norsuja Aatamin huipulla — jolle kiipeäminen koskee uljaimmankin matkailijan hermoihin. Ei olisi ihmeellistä, jos täälläkin olisi norsu. Minä väittäisinkin, ettei se ole kumma, sillä nyt olen varma siitä, että se, minkä äsken näimme, on norsu, koska se ei voi olla mikään muu. Se on voinut tulla tähän laaksoon ennen meitä — harhailemalla ylös jäätikköä niinkuin mekin ja kulkemalla kalliosillan luona olevan halkeaman yli — minkä tiedän sen voivan tehdä yhtä hyvin kuin mekin. Tai sitten”, jatkoi Karl innoissaan todistellakseen tuon suuren olennon siellä oloa, “se on voinut tulla tänne kauan sitten, mahdollisesti ennen kuin mitään halkeamaa olikaan. Mikä sotisi sitä vastaan, että se olisi ollut täällä monta vuotta — ehkä koko ikänsä, ja se voi olla sata vuotta tai enemmän?”

“Minä luulin”, sanoi Kaspar, “norsuja tavattavan ainoastaan tasangoilla, missä kasvullisuus on troopillista ja rehevää”.

“Se on toinen yleinen erehdys”, vastasi Karl. “Kaukana siitä, että suosisi troopillisia tasankoja, asustaa norsu mieluummin ylhäällä vuorilla, ja milloin tahansa sillä on siihen tilaisuutta, kiipeää se sinne ylös. Se pitää kohtalaisen viileästä ilmanalasta — missä sitä vähemmän ahdistavat kärpäset ja muut kiusalliset hyönteiset, sillä niin voimakas ja paksunahkainen kuin se onkin, voi niinkin pieni olio kuin kärpänen tuottaa sille mitä suurinta kiusaa. Kuten tiikerikään ei se suinkaan ole yksinomaan kuuman vyöhykkeen asukas, vaan voi elää, vieläpä menestyäkin viileillä, ylävillä seuduilla tai lauhkean vyöhykkeen korkeallakin leveysasteella.”

Karl ilmaisi vielä hämmästyksensä siitä, ettei kukaan heistä ollut aikaisemmin huomannut mitään jälkiä tuosta jättimäisestä nelijalkaisesta, jonka oli täytynyt olla heidän naapurinaan aina siitä asti, jolloin he vastoin tahtoaan joutuivat oleskelemaan tässä laaksossa. Luonnollisesti oli Kaspar yhtä ihmeissään. Ossarunkin tunteet olivat samanlaiset, vaikkakin vähemmässä määrässä. Shikari oli vieläkin taipuvainen vajoamaan siihen taikauskoiseen käsitykseensä, ettei heidän näkemänsä olento ollut maallinen, vaan joku Brahman tai Vishnun ilmestys.

Koettamatta kumota tätä mieletöntä käsitystä jatkoivat hänen toverinsa tutkistelujaan päästäkseen selville, mikseivät he olleet aikaisemmin kohdanneet norsua.

“Ei siinä sittenkään ole mitään niin outoa”, puheli Kaspar. “Laaksossa on monta suurta aluetta, joita emme ole tutkineet, esimerkiksi sen yläpäässä oleva leveä musta metsäjuova. Ei kukaan meistä ole ollut siellä kertaakaan sen jälkeen kuin parina ensi päivänä ajoimme takaa saksanhirveä kaikkialle ja menimme sitten tutkimaan kallioita. Minäkään puolestani en ole milloinkaan oleskellut siellä päin metsästysretkilläni — koska löysin aina riistaa lähellä järveä avoimella seudulla. Voihan norsulla olla pesäpaikkansa niillä kohdin metsässä, mistä se tulee esiin vain yön aikana. Mitä taas jälkiin tulee, on niitä epäilemättä paljonkin, mutta mieleeni ei ole milloinkaan juolahtanut etsiä niitä silmilläni. Me olemme näes, veljeni, liian innokkaasti rakennelleet puusiltaamme ja senjälkeen tutkineet luolaa, niin ettemme ole kerinneet ajatella paljoa muuta.”

Karl myönsi nämä huomautukset oikeiksi, sillä asia oli niinkuin Kaspar oli sen esittänyt. Koko sen ajan, jonka he olivat oleskelleet laaksossa, oli heidän kaikkien kolmen mieli ollut täynnä levottomuutta tulevaisuudesta ja kokonaan suunnattu keksimään poispääsyn keinoja. Senvuoksi he olivat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota mihinkään sellaiseen, mikä ei jollakin lailla auttanut näitä heidän aikeitaan. Kasparkaan ei ollut metsästysretkillään kulkenut edemmäksi kuin laakson puoliväliin, eivätkä nuo retket olleetkaan kovin lukuisia. Kolmessa neljässä päivässä hän oli hankkinut niin paljon lihaa kuin tarvittiin. Ossaru oli savustanut sen huolellisesti, ja niin se oli heidän jokapäiväisen ravintonsa raaka-aineksena. Vain aniharvoin he olivat jälkeenpäin käyttäneet pyssyjään hankkiakseen vähän tuoreita ruokavaroja — kuten pari villisorsaa järvestä tai jonkun muun pikku eläimen, joita melkein joka aamu liikkui pyssynkantaman päässä majasta. Tämän vuoksi oli moni paikka laaksossa jäänyt tutkimatta, ja sentähden saattoi pitää hyvinkin mahdollisena, että suuri norsu oli voinut majailla kaiken aikaa sen alueella, kenenkään retkeilijöistä näkemättä sitä.

Näihin otaksumiin vaipuneina valvoivat kaikki kolme enemmän kuin tunnin, mutta kun heidän ajatustensa esine näytti kokonaan poistuneen, tulivat he vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei se ainakaan sinä yönä palaisi — ja kun heidän turvallisuudentunteensa siten palasi, kävivät he jälleen nukkumaan — päättäen tästä puolin olla tarkoin varuillaan tuon vaarallisen naapurin suhteen, joka oli niin odottamatta ilmestynyt heidän näkyviinsä.

7. luku.

PYSSYIHIN PANNAAN UUDET PERÄT.

Seuraavana aamuna olivat kaikki kolme varhain jalkeilla ja lähtivät ulos majasta päivän heittäessä ensimmäisiä säteitään. Karl ja Kaspar halusivat kiihkeästi saada tarkempia tietoja norsusta, jonka olemassaoloa Ossaru oli vieläkin taipuvainen epäilemään. Lukuunottamatta niitä kolmea tai neljää huutavaa vihellystä, jotka eläin oli päästänyt, oli se tosiaankin tullut ja kadonnut niin hiljaa ja salaperäisesti, että he olisivat melkein voineet luulla koko olentoa vain unennäöksi.

Mutta niin suuri eläin ei voi liikuskella jättämättä joitakin jälkiä olemassaolostaan, ja koska se oli kulkenut joen tai paremminkin pienen järvenlahden yli, johon joki laski, saattaisi sen jälkiä epäilemättä nähdä hiekkarannalla.

Niin pian kuin päivä koitti, lähtivät siis kaikki kolme sille kohdalle, missä olivat nähneet norsun kulkevan veden yli.

Sinne saapuessaan eivät he enää voineet epäillä norsun vierailleen heidän luonaan. Suuria jalanjälkiä — melkein yhtä suuria kuin sangon pohja — oli syvälle painuneina pehmeään hiekkaan, ja katsahtaessaan “salmen” poikki (niinkuin he tavallisesti nimittivät kapeaa lahden suuta) saattoivat he nähdä toisia samanlaisia jälkiä vastakkaisella rannalla, mistä eläin oli kahlannut ylös.

Ossaru ei enää epäillyt, mikä eläin oli tehnyt nuo jäljet. Hän oli metsästänyt norsuja Bengalin viidakoissa ja tunsi kaikki tuon suuren nelijalkaisen omituisuudet. Sellaisia jalanjälkiä, joita hän nyt näki, ei ollut voinut jättää pelkkä mielikuvituksen luoma eläin vaan todellinen norsu.

“Ja kaikkein suurimpaan lajiin kuuluva”, vakuutti shikari, joka nyt puhui täysin varmasti, sekä selitti samalla, että hän voisi tuumalleen sanoa sen korkeuden.

“Kuinka voitte sen tehdä?” kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä.

“Teen sen hyvin helposti, nuori sahib”, vastasi Ossaru, “tarvitaan vain mitta sen jalan koosta. Tällä lailla, sahibit.”

Näin sanoen veti shikari taskustaan esille nuoran pätkän sekä valiten yhden selvimmän jalanjäljen sovitteli nuoran tarkoin sen ulkoreunojen mukaan. Siten saatiin norsun jalan ympärysmitta.

“Katsokaa nyt, sahibit”, sanoi Ossaru pitäen nuoraa sormiensa välissä — sitä osaa siitä, joka oli sovitettu jalanjäljen ympäri — “kaksi kertaa tämä pituus ulottuu sen hartioihin asti. Sillä lailla Ossaru tietää, että se on suuri norsu.”

Koska näin mitattu jalan ympärys oli melkein kuusi jalkaa, olisi siis shikarin lausuman säännön mukaan kysymyksessä oleva norsu ollut melkein kaksitoista jalkaa korkea, ja sellaisen tiesi Karl olevan suurimman mitä löytyy. Ei Karl myöskään kysellyt johtopäätöksen oikeutta, sillä hän oli kuullut metsästäjiltä, joiden sanaa ei tarvinnut epäillä, että norsun korkeus on täsmälleen kaksi kertaa niin suuri kuin sen jalan ympärysmitta.

Ossaru, joka oli kokonaan luopunut uskostaan — että norsu oli hänen joku valepukuun puettu jumalansa — selitti täydellä vakaumuksella, että eläin oli kiertolaisnorsu. Karl ei tarvinnut mitään selityksiä siihen, mitä hän tällä tarkoitti. Hän tiesi kiertolaisnorsun olevan vanhan uroon, joka jostakin syystä — ehkä huonosta käytöksestä — on saanut osakseen huonon kohtelun muun joukon taholta ja ajettu pois toisten joukosta. Niin suljettuna pois aikaisempien toveriensa seurasta on sen pakko viettää yksinäistä elämää — mistä taas johtuu, että sen mielenlaatu muuttuu erittäin häijyksi ja äreäksi. Se ei ainoastaan hyökkää minkä muun eläimen kimppuun tahansa, joka sattuu kulkemaan sen tien poikki, vaan vielä hakeekin niitä kuin vain heittäytyäkseen kostonhimonsa valtaan! Intian viidakoissa on paljon sellaisia samoin kuin Afrikassakin, ja koska ei ihminenkään ole jäänyt tämän yleisen vihamielisyyden ulkopuolelle, pidetään kiertolaisnorsua erittäin vaarallisena siinä ympäristössä, mihin se on ottanut majapaikkansa. On kerrottu monia esimerkkejä — vieläpä aivan luotettaviakin — tapauksista, jolloin ihmisolentoja on uhrattu näiden jättiläismäisten hirviöiden raivolle. Tunnetaanpa sellaisiakin tapauksia, että kiertolaisnorsu on vartavasten asettunut odottamaan yleisen polun viereen voidakseen tuhota ohikulkijan, joka ei osaa olla varuillaan. Dheria Doon laaksossa tiedetään tähän lajiin kuuluvan norsun — vieläpä sellaisen, joka oli välillä ollut kesytetty, mutta sittemmin päässyt pakoon orjuudesta — vieneen hengen melkein kahdeltakymmeneltä onnettomalta ihmiseltä, ennenkuin se saatiin tuhotuksi.

Ossaru, joka hyvin tiesi kiertolaisnorsun taipumukset, neuvoi heti, että heidän kaikkien oli tästälähin oltava varovaisia liikkeissään — mitä neuvoa viisas Karl ei suinkaan hylännyt. Eipä edes rohkea, reipas Kasparkaan pitänyt sopivana olla eri mieltä.

Päätettiin siis panna aseet taas asianmukaiseen kuntoon — siltä varalta, että he mahdollisesti tapaisivat odottamatta norsun, ennenkuin ryhtyisivät suunnittelemaansa kallioiden tutkimiseen.

Pyssyt oli varustettava uusilla perillä ja uusi varsi laitettava kirveeseen — samoin oli uusittava Ossarun villisianpeitsen kahva — sillä näiden aseiden kaikki puuaines oli rikottu tai poltettu tuhkaksi heidän valmistaessaan karhun talista niitä kynttilöitä, jotka olivat valaisseet heidän tietään ulos luolasta.

Askelmien hakeminen oli välttämättä siirrettävä tuonnemmaksi, kunnes he voisivat lähteä siihen työhön sopivasti asestettuina ja varustettuina jokaista vihollista vastaan, joka saattaisi asettua vastarintaan heidän etenemisensä tielle.

Tultuaan tähän viisaaseen johtopäätökseen palasivat he majalleen, sytyttivät tulen, keittivät aamiaisen ja nautittuaan ateriansa lähtivät heti valitsemaan puukappaleita niihin eri tarkoituksiin, joihin niitä tarvittiin.

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea hankkia juuri sitä, mitä tarvitsivat, sillä laaksossa kasvoi monta arvokasta puulajia. Muutamia laatuja, jotka jo oli valmiiksi hakattu muihin tarkoituksiin ja jotka olivat kuivuneet ja hyvässä kunnossa, löysivät he aivan majan luota.

Ryhtyen tosissaan työhön ja ahkeroiden uutterasti aamusta iltaan — vieläpä yöhönkin asti — tiesivät he ennen pitkää voivansa suorittaa sellaisen pikku työn kuin pyssyjen varustamisen perillä tai varren laittamisen villisianpeitseen.

8. luku.

KALLIOIDEN TUTKIMINEN.

Kahden päivän ahkera veistäminen riitti saamaan pyssyt, kirveen ja peitsen täysin kuntoon. Ossaru teki itselleen myös uuden kaaripyssyn sekä nuoliviinen.

Kolmantena aamuna aamiaisen jälkeen lähtivät kaikki kolme liikkeelle sekä päättivät tutkia joka ainoan kohdan kalliosta.

Heidän majansa ja luolan välillä olevan kallion oli Karl jo huolellisesti tarkastanut, niin että he menivät suoraa päätä sille kohdalle, mihin hän oli lopettanut tutkistelunsa, ja alkoivat siitä uuden tarkastelun.

Tosin he olivat jo tarkastaneet kalliot ylt’yleensä, mutta se oli tapahtunut niihin aikoihin, jolloin he olivat saapuneet laaksoon, ja sen tutkistelun tarkoitus oli aivan erilainen kuin tämän.

Silloin he vain haeskelivat paikkaa, josta voisivat kiivetä pois, eikä portaiden tekeminen ollut vielä johtunut heidän mieleensä.

Nyt kun se suunnitelma oli herännyt heidän aivoissaan, ryhtyivät he toiseen tarkasteluun päästäkseen varmuuteen siitä, oliko se käytännöllinen tai mahdollinen. He siis tutkivat nyt erilaisia seikkoja — nähdäkseen oliko olemassa sarja askelmia toinen toisensa yläpuolella, jotka saattoi yhdistää toisiinsa yhtä monilla sellaisilla tikapuilla, joita he kykenivät tekemään.

Kaikki olivat varmoja siitä, että he voivat valmistaa suunnattoman pitkiä tikapuita, kun vain uhrasivat siihen työhön kylliksi aikaa. He tiesivät Tibetin mäntyjä — samaa lajia, jota he olivat käyttäneet rakentaessaan jäätikön halkeaman yli johtavaa siltaa — kasvavan runsaasti jokseenkin lähellä majaansa. Valikoimalla muutamia hoikkavartisimpia niistä saisivat he niin monien tikapuiden reunat kuin haluaisivat melkein valmiina, joista jokainen olisi neljä-viisikymmentä jalkaa pitkä.

Jos vain saattaisi löytää sarjan askelmia, joiden kunkin välimatka ei olisi enempää kuin neljäkymmentä jalkaa, olisi heillä hyvä toivo voida kavuta portaita myöten reunalle ja päästä pakoon sellaisesta paikasta, joka nyt oli heidän mielestään vastenmielisempi kuin vankila, vaikkakin se oli maailman kauneimpia seutuja.

Pian he tosiaankin löysivät suureksi ilokseen askelmasarjan — joka ainakin ulkonaisesti täytti kaikki heidän vaatimuksensa. Yksikään välimatka ei ollut suurempi kuin kolmekymmentä jalkaa, olivatpa muutamat paljon lähempänäkin toisiaan.

Se kallionkohta, josta nämä pengermät löydettiin, ei ollut aivan niin matalalla kuin se, missä Karl oli tehnyt mittauksensa. Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan korkeampi kuin kolmesataa viisikymmentä jalkaa — hirveä korkeus tosin, mutta ei mitään verrattuna saman jyrkänteen muihin kohtiin. Päästäkseen sen huipulle he tarvitsivat enemmän kuin tusinan tikapuita, joista jokaisen piti olla pituudeltaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan välillä. Näiden portaiden valmistusta sellaisilla työkaluilla kuin heillä oli saattoi pitää aivan suunnattomana työnä. Olisi voinut luulla, että se olisi riittänyt pelästyttämään heidät koko hommasta. Mutta on koetettava käsittää sitä tilaa, johon he olivat joutuneet — heillähän ei ollut mitään muuta toivoa päästä vapauteen vuorivankilastaan. Kun tämän muistaa, käsittää hyvin, miksi he olisivat olleet halukkaat ryhtymään paljon suurempaankin vaivaan. Luonnollisestikaan eivät he toivoneet voivansa suorittaa sitä yhdessä päivässä tai viikossa, ei edes kuukaudessa. He päinvastoin tiesivät hyvin kestävän muutamia kuukausia, ennenkuin saisivat valmiiksi niin monet tikapuut kuin tarvitsivat. Sitten olisi vielä lisävaivana sovitella kukin paikalleen, koska kaikki muut paitsi ensimmäinen oli kannettava kalliota ylös sille pengermälle, jota varten se laadittaisiin. Mutta näytti mahdottomalta nostaa kolmenkymmenen jalan portaita heidän suunnittelemallaan tavalla — nimittäin sillä voimalla tai koneistolla, mitä heillä oli käytettävänään.

Ja niin olisi asianlaita ollutkin, jos he olisivat aikoneet tehdä näistä portaista tavallisen painoiset. Mutta he aavistivat tämän vaikeuden ja toivoivat selviytyvänsä siitä valmistamalla ne mahdollisimman keveiksi — sellaisiksi, jotka juuri kannattivat miehen painon.

Aika lailla tyytyväisinä siihen, että saattoivat tällä kohdalla jyrkännettä kavuta kalliota ylös suunnittelemallaan tavalla, jäivät he alas maahan aikoen tutkia sen perinpohjin. Sen tehtyään suunnittelivat he kiertelevänsä laaksossa kaikkialla ja ottavansa selville, eikö jossakin kohdassa olisi vielä helpompaa ylösnousupaikkaa..

Se paikka, mihin he olivat pysähtyneet, oli sen sankkoja puita kasvavan metsätaipaleen takana, josta Kaspar oli puhunut ja johon ei kukaan heistä ollut vielä tähän asti astunut jalallaan. Puiden ja niiden kallioiden välillä, joita he nyt tarkastelivat, oli kapea metsätön maakaistale, jota peittivät ylhäältä kalliolta vierineet irtonaiset liuskakivet. Muutamia suurikokoisia vierinkiviä oli maassa lyhyen välimatkan päässä toisistaan; muun muassa oli siellä yksi pylväänmuotoinen, joka oli noin parinkymmenen jalan korkuinen, kun sen läpimitta taas oli vain viisi kuusi jalkaa. Se muistutti jonkunverran obeliskia, ja helposti olisi voinut kuvitella ihmiskäden viimeistelleen sen rakennetta. Mutta se oli sittenkin pelkkä luonnon oikku ja oli luultavasti joutunut siihen muinaisajan vuoristojäätiköiden muodostuessa. Sen yhdellä sivulla oli monta ulkonemaa, joita myöten ketterä mies saattoi kiivetä huipulle. Ossaru tekikin niin, osittain leikillään, osittain — niinkuin hän sanoi — saadakseen paremman yleissilmäyksen kalliosta. Shikari viipyi vain muutamia minuutteja sen huipulla. Kun hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty, laskeutui hän jälleen alas.

9. luku.

KESKEYTYNYT TUTKISTELU.

Vaikkakin nuo kolme olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle mielessään terveellinen norsunpelko ja päättäen varovasti suorittaa tarkastelunsa, olivat heidän mielestään nyt haihtuneet kaikki tuohon suureen nelijalkaiseen kohdistuvat ajatukset, he kun olivat niin iloissaan löydettyään askelmat ja innoissaan päästä kulkemaan ne ylös. He ajattelivat vain pengermiä ja portaita ja puhelivat äänekkäästi siitä, mitenkä parhaiten saattaisivat tehdä tikapuut sovittaakseen ne askelmille.

Juuri silloin ja samalla hetkellä, jolloin Ossaru laskeutui alas kallio-obeliskilta, päästi Fritz, joka oli nuuskiskellut siellä täällä puiden lomassa, hirveän haukunnan — samanlaisen kuin sinä yönä, jolloin norsu oli tehnyt vierailun majan luo.

Koiran äänessä tuntui jonkunlaista kauhun värettä — kuin olisi haukunnan aiheuttajana ollut jokin pelottava olento. Kaikissa kolmessa heräsi heti epäluulo, että norsu oli lähettyvillä. Vaistomaisesti kääntyivät he sinne päin, mistä koiran haukunta tuntui tulevan. Yhtä vaistomaisesti he pusersivat kukin lujemmin asettaan — Karl rihlapyssyään, Kaspar kaksipiippuistaan ja Ossaru kaaripyssyään, jonka jouselle oli nuoli sovitettu.

On tarpeetonta mainita, että kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui jonkun verran hämmennystä, joka paremminkin lisääntyi kuin väheni, kun he näkivät Fritzin äkkiä syöksyvän viidakosta ja juoksevan heitä kohti täyttä vauhtia, häntä melkoisesti alas painuneena. Sitäpaitsi päästi koira äänen, joka hyvin suuressa määrin muistutti ulvomista. Sen kimppuun oli ilmeisestikin hyökännyt eläin, joka oli saanut sen pakenemaan. Sen isännät tiesivät hyvin, että vain hirvittävä olento voi saada kelpo Fritzin käyttäytymään niin häpeällisellä tavalla.

He eivät olleetkaan kauan epätietoisia siitä, millainen Fritzin voittaja ja vainooja oli, sillä aivan sen takana melkein koskettaen siihen näkyi pitkä, sylinterin tai torven muotoinen sinertävän harmaa esine, joka työntyi esiin kahden kellahtavan puolikuun välistä, jotka muistuttivat paria suunnatonta norsunluista sarvea. Niiden takana näkyi pari suurta korvaa kuin pohjanahan kaistaleet, joiden lisäkkeiden jäljestä taas ilmestyi suunnattoman norsun pyöreä, raskas hahmo.

Rysähtäen tunkeutui tuo hirviö viidakon läpi, puhdisti ruumiistaan pian siihen tarttuneet oksat ja syöksyi suoraa päätä avoimen paikan yli — käännellen kulkiessaan hirveää torveaan. Se tuli Fritzin jäljessä niin suoraan kuin pääsi ja oli ilmeisesti raivoissaan koiralle.

Viimeksimainittu syöksyi sotkuisesta tiheiköstä päästyään sitä paikkaa kohti, jossa sen kolme isäntää seisoi — ohjaten norsun siten heidän kimppuunsa.

Ei enää ollut kysymys Fritzin suojelemisesta sen hirvittävältä takaa-ajajalta, sillä norsu näytti kokonaan unohtaneen tuon vähäisen nelijalkaisen olennon, joka oli ärsyttänyt sitä, huomatessaan arvokkaammat vastustajat torahampailleen. Se suuntasi hyökkäyksensä kohtisuorina seisovia kaksijalkaisia vastaan — kuin päättäen rangaista heitä heidän käskynalaisensa huonosta käytöksestä.

Nuo kolme vierekkäin seisovaa miestä huomasivat yhdellä katseella, ettei Fritz enää ollut norsun katkeruuden esine, sillä tuo suunnaton hirviö hyökkäsi suoraa päätä heitä kohti.

Ei ollut ollenkaan aikaa neuvottelun pitämiseen — neuvojen saamiseen tai antamiseen. Kunkin oli toimittava oman vaistonsa opastamana, ja sen mukaan he menettelivätkin. Karl lähetti rihlapyssystään luodin suoraan lähestyvän vihollisen torahampaiden väliin, kun taas Kaspar laukaisi hirviön otsaan kaksipiippuisensa molemmat panokset. Ossarun nuolen nähtiin tarttuvan kiinni norsun kärsään, ja samalla hetkellä näki norsu vain Ossarun kantapäiden vilahtelevan.

Karl ja Kaspar juoksivat, sillä olisi ollut pelkkää mielettömyyttä jäädä enää hetkeksikään tuon vaarallisen eläimen läheisyyteen. Mutta on oikeudenmukaista shikaria kohtaan mainita, että Karl ja Kaspar juoksivat ensin, sillä he olivat ensiksi avanneetkin tulen. Niin pian kuin he olivat sen tehneet, livistivät he kumpikin minkä suinkin pääsivät. He juoksivat yhdessä, ja onneksi heille kummallekin oli lähellä suuri puu, jossa oli matalalla vaakasuoria oksia, niin että he saattoivat nopeasti kiivetä latvaan asti.

Oli vain puoli sekuntia heidän ja Ossarun pakoonlähdön välillä, mutta vaikka se väliaika olikin lyhyt, ratkaisi se kuitenkin takaa-ajajan menettelyn, ja koko sen vainonhalu kohdistui Ossaruun.

Shikari olisi mielellään juossut samaa puuta kohti, jonka turviin molemmat toiset olivat vetäytyneet, mutta norsu oli jo edennyt niin pitkälle siihen suuntaan, että se olisi todennäköisesti voinut siepata hänet kiinni, ennenkuin hän olisi päässyt pois sen ulottuvilta. Hetkisen aikaa hän oli neuvoton ja näytti kadottaneen tavallisen kylmäverisyytensä.

Norsu syöksyi häntä kohti, pieni häntätupsu heiluen nopeasti ilmassa ja kärsä, jossa yhä törrötti Ossarun oma nuoli, suunnattuna vaakasuorasti häntä kohti. Se näytti tietävän, että shikari oli lähettänyt tuon puikon sen rustoisen kärsän läpi — mikä ehkä tuotti paljon enemmän tuskaa kuin ne lyijypanokset, jotka olivat tupsahtaneet sen paksua kalloa vastaan. Senvuoksi se oli valinnut Ossarun kostonsa ensimmäiseksi uhriksi.

Shikarin asema oli tosiaankin äärimmäisen vaarallinen, niin että Karl ja Kaspar, jotka nyt huomasivat olevansa verrattain hyvässä turvassa vainolta, huudahtivat vaistomaisesti. Molemmat luulivat uskollisen oppaansa ja seuralaisensa joutuvan perikatoon.

Ossarun näytti vaaran välitön läheisyys hämmentävän. Mutta sitä kesti vain hetkisen — ainoastaan silmänräpäyksen hän epäröi, koettaisiko päästä puulle asti. Huomatessaan, ettei hän voinut tehdä sitä oikein turvallisesti, kääntyi hän ja juoksi päinvastaiseen suuntaan.

Minne? Obeliskille. Niin, se pylväs, jolta hän oli aivan äsken laskeutunut alas, oli vain kymmenen askeleen päässä, ja Ossaru, joka nyt palasi sen luo, suoritti sen matkan vähemmällä kuin viidellä. Sinkauttaen pois nyt hyödyttömät aseensa hän tarttui kallionlohkareen ulkoneviin kohtiin ja kiipesi ylös sitä kuin orava.

Nyt oli hänellä hyvä tilaisuus käyttää koko ketteryyttään. Sekunti — puolikin sekuntia lisää — ja hän olisi myöhästynyt, sillä ennenkuin hän oli saapunut pylvään kärkeen, tunkeutui norsun kärsän kapea osa hänen puseronsa helman alle. Jos sen kangas olisi ollut sitkeämpää lajia, olisi Ossaru singonnut taaksepäin maahan nopeammin kuin hän oli kiivennyt.

Asiain näin ollen repesi puuvillakangas, joka oli haurasta pitkästä käytöstä ja ilman vaikutuksesta, kovasti rätisten. Vaikkakin shikarilta ryöstettiin näin hänen takkinsa takakappale ja hän paljastui jokseenkin häpeällisesti, oli hän kuitenkin tyytyväinen tietäessään, että hänen oli tätä seikkaa kiitettävä nahkansa pelastamisesta.

10. luku.

OSSARU OBELISKILLA.

Hetkeä myöhemmin seisoi Ossaru pylvään kärjessä. Mutta sielläkään hän ei suinkaan ollut täysin turvassa sillä takaa-ajaja ei ollut luopunut toivosta ulottua häneen. Päinvastoin heitti raivostunut eläin, huomatessaan shikarin puseron kehnon kankaan vetäneen sitä nenästä, kangaskaistaleen kärsästään ja asettuen seisomaan takajaloilleen heitti ruumiinsa pystysuoraan asentoon ja nosti etujalkansa korkealle obeliskia vastaan.

Olisi voinut luulla sen aikovan kiivetä ylös pylvästä myöten, ja sen se olisi varmasti tehnytkin, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta ei Ossaru kuitenkaan ollut turvassa, sillä norsun seisoessa takajaloillaan ja kurkoittaessa kärsäänsä täyteen pituuteen ei viimeksimainitun kärki ollut kauempana kuin kuuden tuuman päässä hänen jalkapohjistaan.

Shikari seisoi suorana kuin kuvapatsas jalustalla — vaikkakaan hänen kasvonpiirteensä eivät ollenkaan olleet kuvapatsasmaiset, ne kun olivat kaikkea muuta kuin liikkumattomat. Päinvastoin ilmeni niissä äärimmäistä hämmennystä. Eikä se ollutkaan ihmeellistä, sillä hän saattoi selvästi huomata, että jos norsun onnistuisi venyttää kärsäänsä vain kaksitoista tuumaa lisää pyyhkäisisi se hänet obeliskin huipulta kuin kärpäsen.

Hän seisoi siis kamalassa jännityksessä katsellen hirviötä, joka ponnisteli kaikin voimin ulottuakseen häneen.

Nämä ponnistukset se teki yhtä viisaasti kuin tarmokkaastikin. Tuo nelijalkainen ei ainoastaan kohonnut täyteen pituuteensa — seisoen, jos niin saa sanoa, varpaillaan —, vaan huomatessaan, ettei ollut kyllin korkea, se laskeutui jälleen neljän jalkansa varaan ja nousi sitten jälleen takajaloilleen koettaen kurkottautua yhä korkeammalle.

Joitakin kertoja se uudisti tämän yrityksen — koettaen joka kerta eri puolilta obeliskia — kuin toivoen, että maaperä pylvään ympärillä olisi jollakin kohdalla korkeammalla, niin että se voisi ulottua nuo kaksitoista tuumaa ylemmäksi, jotka se tarvitsi päästäkseen käsiksi uhriinsa.

Onneksi Ossarulle oli norsu ensimmäisellä yrityksellään ulottunut korkeimmalle, ja vaikkakin se yhä kiersi kalliopylvästä, ei se miltään reunalta voinut kurkottautua korkeammalle kuin että juuri sai kärsänsä kärjellä kosketetuksi sen pienen tasaisen paikan reunaa, jolla shikarin jalat sijaitsivat.

Ossaru alkoi olla tyytyväinen tähän asiain tilaan. Luultavasti hän olisi alkanut pitää asemaansa turvallisena, jollei eräs seikka olisi saattanut häntä levottomaksi. Se oli se, että hänen oli erittäin vaikea säilyttää tasapainoaan, hän kun seisoi niin pienellä pinnalla — pylväällä, jonka läpimitta oli vain vähän enemmän kuin hänen jalkansa pituus. Jos hän olisi ollut maassa, ei siinä olisi ollut mitään vaikeutta, mutta asia oli aivan toinen hänen seisoessaan kahdenkymmenen jalan korkeudessa. Hänellä oli täysi työ tasapainonsa säilyttämiseksi, kun alhaalla uhkaava hirveä vaara oli herpauttanut hänen hermonsa.

Vaikka Ossaru olikin vain “lempeä hindu”, oli hän oikein rohkea, ja kun hän oli viettänyt suurimman osan elämästään shikarina, oli hän hyvin tottunut siihen vaaraan, että henki menisi. Jos hän olisi ollut arka tai tottumaton sellaisiin vaaroihin kuin oli tämä, joka nyt vaani häntä, olisi hän todennäköisesti sortunut pelosta ja pudonnut avuttomana sen armottoman hirviön hartioille, joka uhkasi tuhota hänet. Mutta niin urhoollinen kuin hän olikin, oli hänellä täysi työ tasapainonsa säilyttämisessä. Valitettavasti oli hänen pylväälle kavutessaan ollut pakko luopua villisianpeitsestään; muuten hän olisi sen avulla voinut tukea itseään. Hänen pitkä veitsensä oli yhä hänen vyössään. Sen hän veti esille — ei aikoen käyttää sitä vihollistaan vastaan, vaan ainoastaan paremmin säilyttääkseen tasapainonsa. Tosin olisi hän mielellään leikannut viipaleen pari norsun rustoisesta kärsästä, mutta hän ei uskaltanut taivuttaa ruumistaan etukumaraan asentoon, jotta ei hänen painopisteensä joutuisi tukipinnan ulkopuolelle ja siten aiheuttaisi hänen pelkäämäänsä seurausta.

Ainoa mahdollinen menettelytapa hänellä oli säilyttää ruumiinsa pystysuorassa asennossa, ja sen tietäen hän jännitti hermonsa äärimmilleen ja pysyi pystysuorana ja jäykkänä kuin pronssipatsas.

11. luku.

TÄYDELLINEN KEIKAUS.

Ossaru pysyi asennossaan muutamia minuutteja norsun kaiken aikaa jatkaessa ponnistelujaan ulottuakseen häneen.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat sen puun oksilla, minne olivat vetääntyneet, olivat koko tämän näytöksen todistajina alusta loppuun asti. Ossarun tilanne olisi Kasparin mielestä ollut kyllin hullunkurinen herättääkseen naurua, jollei shikari olisi ollut niin suuressa vaarassa. Tuo vaara oli niin ilmeinen, että Kaspar katseli häntä kovin huolestuneena sensijaan, että olisi antanut valtaa millekään kevytmielisyyden tapaiselle tunteelle, Karlin ollessa yhtä peloissaan lopputuloksesta. Kumpikaan ei voinut tehdä mitään auttaakseen tai pelastaakseen Ossarua, aseettomia kun olivat, sillä molemmat olivat pudottaneet pyssynsä puuhun kiivetessään.

Olen sanonut Karlin olleen yhtä levottoman lopputuloksesta kuin veljensäkin. Oikeastaan hän oli levottomampikin. Tämä ei johtunut siitä, että hän piti Ossarusta enemmän tai olisi katkerammin surrut hänen kohtaloaan, jos hän olisi suistunut norsun kärsän ulottuville. Siinä ei ollut syy, vaan yksinkertaisesti siinä, että Karl selvemmin ymmärsi sen vaaran, mihin shikari oli joutunut.

Tarkasteltuaan norsun ponnisteluja vähän aikaa oli Kaspar tullut vakuutetuksi siitä, ettei se voinut ulottua Ossaruun — niin kauan kun viimeksimainittu säilytti tasapainonsa pylvään kärjessä. Karl oli niinikään varma siitä, ja molemmat rohkaisivat shikaria huudoillaan kehoittaen häntä pysymään lujana. Mutta pian Karl huomasi toisen seikan, jota ei Kaspar ollut tähän mennessä keksinyt, ja se herätti hänen sydämessään voimakkaamman pelontunteen kuin mikä täytti hänen veljensä mielen. Hän oli huomannut kallion vähän tutisevan joka kerta kun norsu kohosi sitä vastaan. Ossarukin huomasi hyvin tämän seikan ja oli huolestuneempi siitä kuin kumpikaan hänen tovereistaan, sillä hänen oli sen vuoksi yhä vaikeampi säilyttää tasapainoaan. Kasparkin huomasi vihdoin kalliopylvään tutisevan, mutta se ei herättänyt hänessä erikoista levottomuutta, koska hän kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut, uskoi Ossarun voivan säilyttää paikkansa. Ei shikarin putoaminen huolettanutkaan eniten nuorta kasvintutkijaa, vaan paremminkin eräs johtopäätös, jonka hän teki muutamasta seikasta, jota hänen vähemmän filosofinen veljensä ei huomannut.

Kallion tutiseminen oli herättänyt Karlin mielessä ajatuksen vaarallisesta mahdollisuudesta. Mikä se oli? Ne sanat, jotka hän nyt lausui Kasparille, selittävät sen.

“Oi veljeni!” huudahti hän huomatessaan vaaran, “jos kalliopylväs kaatuisi…”

“Ei siitä ole vaaraa”, sanoi Kaspar keskeyttäen hänet, “se seisoo kyllä lujassa. Tosin näen sen vähän tutisevan, mutta vain peräti vähän, ja se tapahtuu vain silloin, kun tuo peto hyppää sitä vastaan. Minun luullakseni ei ole mitään vaaraa!”

“Mutta minä pelkään vaaran olevan lähellä”, jatkoi Karl äänellä, josta ilmeni vähentymätön levottomuus. “Ei niin kauan”, lisäsi hän, “kun eläin menettelee samoin kuin tähän asti, mutta se ei luultavasti kauan jatka tuota. Nuo olennot ovat ihmeellisen viisaita, ja jos se vain huomaa pylvään liikkuvan sen painosta, voi uusi ajatus herätä sen aivoissa, ja silloin ovat Ossarun hetket luetut.”

“Ah, nyt rupean ymmärtämään sinua”, sanoi Kaspar alkaen tulla yhtä levottomaksi kuin veljensäkin. “Se on tosiaankin paha juttu. Mitä on tehtävä? Jos meillä vain olisi pyssymme täällä ylhäällä, voisimme ryhtyä ampumaan petoa. Onnistuisimmepa sitten tappamaan sen tai emme, saisimme joka tapauksessa johdetuksi sen huomion pois Ossarusta ja ehkä voisimme estää sen ajattelemasta sinun mainitsemaasi suunnitelmaa. Jos lähtisimmekin alas ja ottaisimme pyssymme! Mikä estää meitä? Norsulla on liiaksi hommaa, ei se ennätä huomata meitä.”

“Se on totta! Siinäpä on erinomainen ajatus, veli Kaspar.”

“No, pankaamme se siis täytäntöön. Minä luisun alas maahan, sinä seuraat alimmalle oksalle asti, joten minä voin ojentaa pyssyt ylös sinulle. Pysy lujana, äläkä pelkää, Ossi!” lisäsi nuori metsästäjä kovemmalla äänellä puhutellen shikaria. “Me toimitamme sen pian pois sinun luotasi — kutitamme sen paksua nahkaa unssin parin lyijypanoksella.”

Niin sanoen alkoi Kaspar nopeasti laskeutua oksalta oksalle Karlin seuratessa hitaammin jäljestä.

Kaspar oli päässyt puun alimmalle oksalle ja Karl sen yläpuolella olevalle, kun kova rysähdys, jota seurasi läpitunkeva huuto, pysähdytti kummankin etenemisen saaden heidät äkkiä kääntämään kasvonsa obeliskiin päin. Sen lyhyen ajan kuluessa, jonka heidän silmänsä olivat olleet suunnatut pois siitä, oli täydellinen muutos tapahtunut tuossa omituisessa näyssä. Korkean kivipilarin tilalla, joka oli kaksikymmentä jalkaa kohtisuoraan huipusta juureen asti, näkyi nyt sama pylväs maassa makaamassa melkein vaakasuorassa asennossa. Sen huipun alla oli murskautuneena suunnaton paljous taittuneita puiden lehviä ja oksia. Lähellä sen juurta, joka nyt oli kääntynyt ylöspäin ja törrötti melkein kohtisuorana, oli norsu — ei enää takajaloillaan, eikä ollenkaan jaloillaan, vaan selällään maaten, potkien suunnattomia kavioitaan ilmassa ja tehden tavattomia ponnistuksia päästäkseen jälleen jaloilleen. Ossarua ei näkynyt missään!

Karlin pelkäämä mahdollisuus oli käynyt toteen. Norsu, huomattuaan mahdottomaksi ulottua shikariin kärsällään — ja epäilemättä tuntien, ettei kalliopylväs ollut horjumaton — oli viimein pudottautunut neljälle jalalle ja sovittanut leveät hartiansa obeliskia vastaan sekä painaen sitä jykevän ruumiinsa suunnattomalla voimalla syössyt pylvään jysähtäen lähellä kasvavan kastanjapuun latvaa vastaan. Puun runko taipui painosta ja kaatui kovalla ryskeellä, niin että se kaikkine oksineen ja lehvineen kallistui maahan!

Norsu oli kaatunut samalla, se kun ei ollut osannut arvata obeliskin kaatuvan niin vähällä vaivalla, joten sen kömpelö ruumis oli kadottanut tasapainonsa siitä vauhdista, millä se oli ryhtynyt tähän ponnistukseen. Lyhyesti sanoen ei niistä neljästä, jotka muodostivat tuon kuvaelman kalliosta, puusta, nelijalkaisesta ja shikarista ainoakaan enää seisonut paikallaan sillä tarpeetonta on mainita, että Ossaru oli joutunut maahan obeliskin kaatuessa.

Mutta missä hän oli? Se kysymys heräsi sekä Karlin että Kasparin mielessä.

“Oi, veljeni”, voihki Kaspar, “pelkään hänen saaneen surmansa!”

Karl ei vastannut mitään, mutta Kasparin kovalla äänellä lausuma ajatus ei kuitenkaan jäänyt ilman vastausta. Heti kun nuo sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, kuulivat he kaatuneen kastanjan oksien seasta vastauksen sellaisella äänellä ja sellaisessa muodossa, että veljesten sydän alkoi sykkiä ilosta.

“Ei, nuoret sahibit”, puhui näkymätön Ossaru, “en ole kuollut, en ole rahtustakaan vahingoittunut. Jos vain voin päästä vanhan kiertolaisen ohi, olen pelastunut ja terve kuin pukki. Nyt on juostava aivan henkensä kaupalla!”

Samalla hetkellä syöksyi shikari näkyviin puun oksien keskeltä, joiden alle hän oli aluksi hautautunut. Sitten hän juoksi täysin voimin sitä puuta kohti, jossa veljekset olivat löytäneet turvapaikan.

Paljon ennen kuin norsu oli päässyt jaloilleen, oli Ossaru saavuttanut täysin turvallisen aseman suuren puun ylempien oksien keskellä, minne Karl ja Kasparkin olivat jälleen kiivenneet ajattelematta enää ampuma-aseitaan.

12. luku.

PIIRITYS.

Koska se puu, johon nuo kolme miestä olivat vetäytyneet, oli hyvin suuri, ei nyt enää ollut mitään vaaraa pelättävissä norsun taholta, niin raivoissaan kuin se olikin. He voivat katsella alas siihen ja seurata sen liikkeitä täydellisen turvallisuuden tunteen vallassa. Ainoa seurueen jäsen, joka oli vaarallisen lähellä tuota peloittavaa kärsää, oli Fritz. Mutta se oli jo saanut selvän varoituksen tuon suuren pedon häijyistä aikeista ja oli kyllin nopeajalkainen ja viisas pysyäkseen tarpeellisen kaukana norsusta.

Mitä taas viimeksimainittuun tulee, seisoi se jaloilleen päästyään jonkun aikaa läpsäytellen suuria korviaan ja ilmeisesti jonkun verran neuvottomana — ikäänkuin sitä kohdannut odottamaton tapaus olisi nolannut sen. Mutta kauan se ei pysynyt tässä rauhallisessa asennossa. Sen kärsässä yhä törröttävä nuoli muistutti sitä kostotuumista. Vielä kerran kohottaen vihaisesti häntäänsä ja päästäen kimeän torventörähdyksen se syöksyi kaatunutta puuta kohti ja upotti pitkän kärsänsä sen oksien joukkoon. Yksitellen se käänteli ne ylös kuin etsien jotakin esinettä. Se haki luonnollisesti shikaria.

Jonkun ajan kuluttua se luopui tästä puuhasta ja katseli ympärilleen ilmeisesti hämmästyneen näköisenä ja ihmetellen, minne mies oli joutunut. Se ei ollut huomannut hänen syöksyvän suurta puuta kohti, sillä Ossaru oli paennut norsun sätkytellessä selällään, juuri silloin sattui Fritz näyttäytymään kyyristyneenä niiden oksien alapuolella, joille sen herrat olivat paenneet, ja nähtävästi kadehtien heidän turvallista asemaansa.

Fritzin näkeminen oli kylliksi. Se oli ensimmäisenä ilmaissut norsun sen lähestyessä metsän läpi ja ohjannut sen hirveään luoti- ja nuolisateeseen. Niin pian kuin se huomasi koiran, ei sen raivo ainoastaan virinnyt ennalleen, vaan muuttui ilmeisesti kaksinkertaiseksi, ja nostaen häntänsä korkealle se syöksyi täyttä vauhtia alkuperäisen vastustajansa kimppuun.

Jos hyökkääjä olisi ollut villisika tai edes härkä, olisi Fritz epäilemättä pysynyt paikallaan tai vetäytynyt vain vähän syrjään väistääkseen paremmin hyökkäystä sekä tehdäkseen vastahyökkäyksen. Mutta ei ole mitään ihmettelemistä siinä, eikä se mitenkään jätä suurta tahraa Fritzin vaakunakilpeen, että se kääntyi selin ja pakeni, kun vastustaja oli talon kokoinen nelijalkainen, jota Fritz, kun ei ollut itämaista alkuperää, tunsi niin vähän, eikä se vähä edes ollut hyvää, ja kun vielä ajatteli, että tuo olento oli varustettu hirveimmillä aseilla: muutamia jalkoja pitkällä kielellä ja torahampailla, jotka olivat suhteelliset sen kokoon nähden. Koira pakeni niin nopeasti, että se oli vähemmässä ajassa kuin kahdessakymmenessä sekunnissa poissa näkyvistä — ei ainoastaan puussa olevien herrojensa näkyvistä, vaan myös takaa-ajajansa, norsun. Viimeksimainittu seurasi sitä vain muutaman kärsänpituuden matkan, mutta lakkasi siitä huomatessaan, että takaa-ajosta todennäköisesti olisi tullut oikea villihanhien takaa-ajo.

Puussa olijat toivoivat norsun lähtiessä koiran jälkeen, että tuo takaa-ajo johtaisi vaarallisen eläimen jonkun matkan päähän ja antaisi heille siten aikaa laskeutua maahan ja päästä pois niiltä paikoilta.

Mutta tässä he kuitenkin erehtyivät, sillä luovuttuaan koiraa ajamasta palasi tuo suuri paksunahkainen sille paikalle, mistä se oli lähtenyt, ja heitettyään vielä kerran kaatuneen kastanjapuun taittuneet oksat pois kärsänsä kärjellä, se alkoi astella luhistuneen obeliskin ympäri säännöllisessä kehässä kuin harjoittaen itseään johonkin amfiteatteri-näytäntöön.

Enemmän kuin tunnin ajan jatkoi peto tätä säännöllistä asteluaan, välillä pysähtyen päästämään huudon, mutta suurimman osan ajasta se kulki äreän mykkänä. Silloin tällöin se suuntasi silmänsä ja kerran pari kärsänsäkin maassa makaavan puun oksiin päin kuin olisi vielä jonkun verran epäillyt siellä piileskelevän sen miehen, joka oli lennättänyt siihen tuon kiusallisen nuolen. Sen liikkeistä päättäen näytti tosiaankin siltä kuin se olisi pitänyt silmällä määrättyä kohtaa, jotta ei vihollinen pääsisi pakoon. Jo kauan sitten se oli irroittanut kärsästään nuolen, asettamalla suuren jalkansa sen varren päälle ja vetämällä sen pois.

Fritz oli hiipinyt takaisin tiheikön reunaan, mutta pysyi kyyristyneenä niin matalalla, ettei norsu voinut nähdä sitä.

Yläpuolella olevat miehet olivat kovasti huolissaan siitä, että heidän vankeutensa pitkittyi näin, ja alkoivat ajatella mitenkä vapauttaisivat itsensä. He suunnittelivat hyökkäystä alas saadakseen käsiinsä pyssynsä, mutta Karlin mielestä se olisi ollut liian vaarallinen yritys. Ei ollut kahtakaankymmentä kyynärää puusta siihen kohtaan, missä tuo kaatunut lohkare oli kumollaan, ja norsu, jonka katse oli edelleenkin virkeä, ei voisi olla huomaamatta heidän laskeutuvan alas oksilta. Tuo suunnaton eläin saattoi kulkea melkein yhtä nopeasti kuin nelistävä hevonen, vaikka se näytti etenevän hiljaisin luistavin askelin. Jos se keksisi heidät ajoissa, olisi hyvin pieni mahdollisuus päästä pakoon sen kärsältä.

Sitäpaitsi — siinäkin tapauksessa, että heidän onnistuisi jälleen päästä puuhun sytyttäisi heidän näkemisensä jälleen sen raivon ja saisi sen pitkittämään oleskeluaan täällä.

Oli vielä toinenkin vaikutin, joka sai heidät kärsivällisesti jäämään korkealle paikalleen. He tiesivät varustautuneensa vain hyvin rajoitetulla ampumatarvevarastolla. Tuskin oli heillä sitä ollenkaan mukanaan, ja he olivat viisaasti päättäneet säästellä sitä. Karlilla oli vain kaksi luotia jäljellä sekä ruutia juuri sen verran, että saattoi valmistaa kaksi panosta, eivätkä Kasparin ruutisarvi ja patruunakotelo olleet paremmin varustetut. He saattaisivat ampua kaiken lyijynsä norsuun onnistumatta sittenkään tappamaan eläintä, joka voi toisinaan poistua taistelusta voitonriemuisena parikinkymmentä patruunaa nahassaan. Näillä laukauksilla saattaisi olla vain lietsova vaikutus, ja ehkä ne saisivat norsun jäämään puun likelle aivan epämääräiseksi ajaksi.

Se oli oikea kiertolainen — Ossaru oli jo aikaisemmin sanonut sitä sellaiseksi — vieläpä oikein isohampainen urosnorsu. Se oli senvuoksi mitä vaarallisin eläin, ja vaikkakin he tiesivät, etteivät voisi hetkeäkään olla turvassa tuossa laaksossa niin kauan kuin norsu oli tuhoamatta, olivat kaikki sitä mieltä, että oli varovaisempaa jättää se rauhaan, kunnes tarjoutuisi sopivampi tilaisuus sen tuhoamiseen.

Näiden eri vaikuttimien vuoksi he päättivät pysyä rauhallisesti puussa ja odottaa kärsivällisesti sen piirityksen päättymistä, jota vanha urosnorsu yhä pitkitti.

13. luku.

OUTO ILMESTYS.

Vielä toisenkin kokonaisen tunnin oli noiden kolmen puussa istuvan miehen kärsivällisyys koetuksella. Kaiken sen aikaa pysyi “kiertolainen” likellä kulkien yhä kalliolohkareen ympäri, kunnes oli tallannut polun, joka muistutti sirkuskenttää iltanäytännön loputtua.

Ei ole tarpeellista mainita, että aika kului hitaasti katselijoiden mielestä puhumattakaan Fritzistä, joka olisi epäilemättä ollut tyytyväinen paljon lyhyempään ohjelmaan.

Mitä taas tulee puussa istuviin toveruksiin, olisi aika voinut kulua paljon ikävämminkin kuin se kului, sillä sattui eräs kaikille, mutta etenkin luonnontutkija Karlille niin mieltäkiinnittävä tapaus, että he unohtivat joksikin ajaksi raivostuneen piirittäjänsä läsnäolon ja tuskin muistivatkaan olevansa saarroksissa.

Suotuisan asemansa vuoksi he joutuivat näkemään erään kohtauksen, jollaisia on tarjolla vain luonnon raivaamattomissa erämaissa.

Ei kaukana siitä puusta, jossa he olivat löytäneet turvapaikan, oli toinen yhtä suuri, mutta kokonaan eri lajia. Se oli sykomori, niinkuin Kasparkin ilman mitään kasvitieteellistä harjaantumusta saattoi todeta. Sen sileä kuori, joka oli kirjavanaan valkeita ja vihreitä täpliä, sen laajalle ulottuvat oksat ja lehdet ilmaisivat sen selvästi sykomoriksi. Se oli samaa lajia kuin sen eurooppalainen heimolainen Platanus orientalis.

Tämä hieno puu tavallisesti muuttuu ontoksi. Ei ainoastaan sen rungon alempaan osaan ilmesty suuria onkaloita, vaan ylhäällä sen päärungossa ja paksummissa oksissakin tavataan reikiä.

Kysymyksessä oleva puu oli muutamien kyynäräin päässä siitä, missä Karl, Kaspar ja Ossaru istuivat. Se oli aivan heidän silmiensä edessä, milloin tahansa he katsoivat vaakasuorasti eteenpäin, ja silloin tällöin vilkaisikin yksi ja toinen heistä eteensä, kun olivat väsyneet tarkastelemaan norsun yksitoikkoisia liikkeitä. Sykomorin harvalehtisyys vaikutti, että he näkivät sen rungon ja useimmat sen suurista oksista ilman mitään lehtien tai oksien varjostamista.

Kaspar ei ollut katsahtanut tähän puuhun useammin kuin pari kertaa, kun hän huomasi siinä jotakin omituista. Hän oli tarkkasilmäinen mies, jolla oli nopea ajatuskyky. Puun päärungossa noin kuusi jalkaa ensimmäisen haarautuman yläpuolella hän näki esineen, joka heti kiinnitti hänen huomiotaan. Se näytti kuin vuohensarvelta, mutta muistutti samalla sarvikuonon tai aivan nuoren norsun käyrää kärsää. Se pisti esiin puusta kärsä alas suunnattuna. Joka tapauksessa se poikkesi kokonaan sykomorin oksasta ja kaikista muistakin puun osista.

Kerran pari luuli tai kuvitteli Kaspar sen liikkuvan, katsahtaessaan siihen, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ei hän sanonut mitään, jotta eivät toiset nauraisi hänelle. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta, jolloin Karl tietorikkaampana olisi remahtanut nauramaan veljensä kustannuksella.

Kun nyt Kasparin huomio oli kiintynyt tuohon omituiseen ilmiöön, jatkoi hän sen tutkimista. Pian hän havaitsikin tuon käyrän kasvannaisen juuren ympärillä pyöreän kehän, jonka läpimitta oli noin kahdeksan tai kymmenen tuumaa. Sen väri erosi sykomorin kuoresta, se kun oli muutamia vivahdusasteita tummempi. Tämän kehän näytti muodostavan jokin muu aine kuin puu, sillä se ei muistuttanut kasvia enemmän kuin sen keskeltä esiintyöntyvä käyrä norsunluun tapainen esinekään. Jos Kasparilta olisi kysytty minkäkaltainen se eniten oli, olisi hän sanonut sen muistuttavan sitä tahmeaa mutaa, jota pääskyset käyttävät pesäänsä rakentaessaan. Se oli niin suuressa määrin sen näköistä, että se olisi voinut olla aivan samaa ainetta.

Kaspar piti yhä silmällä näitä kahta omituista esinettä — kärsän tapaista kasvannaista ja sitä tummaa kehää, josta se pisti näkyviin. Vasta sitten, kun hän huomasi ensinmainitun kuuluvan elävälle olennolle, ilmaisi hän havaintonsa tovereilleen. Siitä seikasta tuli hän vakuutetuksi nähdessään kärsän katoavan kuin se olisi vetäytynyt puun sisälle, kun taas sen tilalla näkyi vain tumma aukko. Sitten ilmestyi tuo kellertävä sarvimainen esine jälleen reiästä, tunkeutuen ulos ja täyttäen sen niinkuin aikaisemminkin.

Kaspar oli liiaksi hämmästynyt tästä näystä säilyttääkseen enää yksin niin selittämätöntä salaisuutta. Enempää viivyttelemättä hän ilmaisi huomionsa Karlille ja välillisesti Ossarulle.

Molemmat suuntasivat yht’aikaa katseensa puuhun ja kohdistivat sen osoitettuun paikkaan. Karl oli yhtä ymmällä tästä oudosta ilmestyksestä kuin Kasparkin oli ollut.

Mutta ei Ossaru. Samalla hetkellä, jolloin hän näki käyrän torahampaan ja tumman kehän, lausui hän vain välinpitämättömästi ja huolettomasti:

“Siinähän on sarvilintu pesässään.”

14. luku.

OMITUINEN PESÄ.

Juuri silloin näkyi käyrä kasvannainen vetäytyvän puun sisään, ja sen paikalle ilmestyi pieni tumma reikä, joka oli ilmeisesti suuremman onkalon aukko. Tämä huomio hämmästytti kovin Karlia samoin kuin hetkistä aikaisemmin Kasparia.

“Pesä!” toisti Kaspar ihmeissään shikarin selityksestä. “Linnun pesä?
Sitäkö tarkoitatte, Ossi?”

“Aivan sitä, sahib. Se on oikein suuren linnun pesä. Feringhit sanovat sitä sarvilinnuksi.”

“Vai niin”, arveli Kaspar, joka ei ollut paljonkaan viisastunut Ossarun selityksestä, “se on hyvin kummallista. Olemme nähneet sarven kaltaisen esineen pistävän ulos puusta, vaikkakin se muistuttaa enemmän norsun torahammasta kuin sarvea. Se voi olla linnun nokka, mutta sanokaahan, missä sitten lintu itse tai sen pesä on?”

Ossaru sanoi pesän olevan puun sisässä sekä linnun pesässään aivan nokkansa takana, missä sen pitikin olla.

“Mitä! Lintuko on tuossa aukossa, mistä näimme tuon valkean esineen pistävän näkyviin. Sehän täytti reiän aivan kokonaan, ja jos siellä on lintu, jolle meidän näkemämme nokka kuuluu, on minun vain sanottava, että sen nokan täytyy olla yhtä iso kuin sen ruumis. Kuinka se muuten voisi kulkea niin pienen aukon kautta? En tosiaankaan näe muuta reikää kuin tuon yhden. Ehkä lintu onkin tukaani [eräs isonokkainen Ameriikan kuuman vyöhykkeen lintu. Suom.]. Olen kuullut joidenkin siihen lajiin kuuluvien voivan mennä läpi kaikista paikoista, mihin niiden nokka sopii. Se on kai tukaani, Ossaru?”

Ossaru ei tiennyt, mikä tukaani oli, hän kun ei ollut koskaan kuullut sellaisesta linnusta. Hänen lintuopilliset tietonsa eivät ulottuneet pitemmälle kuin Bengalin lintuihin, ja tukaaneja tavataan ainoastaan Ameriikassa. Hän sanoi, että feringhit nimittävät tuota puussa olevaa lintua “sarvilinnuksi”, mutta että se myöskin tunnettiin “sarviharakkana”. Ossaru lisäsi vielä, että se oli yhtä suuri kuin hanhi ja että sen ruumis oli monta kertaa paksumpi kuin sen nokka, niin paksulta kuin viimeksimainittu näyttikin.

“Ja te sanotte, että sillä on pesä tuon aukon sisäpuolella?” kysyi Kaspar osoittaen pieneen pyöreään reikään, jonka läpimitta ei näyttänyt olevan enemmän kuin kolme tuumaa.

“Olen varma siitä, nuori sahib”, kuului Ossarun vastaus.

“Varmaankin on tuolla sisällä jokin elävä olento, koska me olemme nähneet sen liikkuvan. Jos se on niin iso lintu kuin hanhi, niin kuinka selitätte, että se on päässyt sisälle, ja kuinka se aikoo päästä ulos? Puun toisella puolella täytyy olla suurempi tukko.”

“Ei, sahib”, väitti Ossaru varmasti, “tuo, minkä näette silmienne edessä, on ainoa kulkutie sarvilinnun pesään”.

“Jopa nyt jotakin, Ossi! Väitättekö siis että hanhea suurempi lintu voi kulkea ulos ja sisälle tuosta reiästä. Tuskinhan voisi varpunen tunkeutua sen läpi.”

“Sarvilintu ei kulje sisälle eikä ulos. Se pysyy siellä, kunnes sen pienet poikaset ovat valmiit lähtemään pesästä.”

“No, no, Ossi”, sanoi Kaspar härnäten, “tuo juttu on liian hyvä ollakseen tosi. Ette suinkaan vaadi meitä uskomaan sitä kaikkea? Sanotteko sen pysyvän pesässä, kunnes poikaset ovat valmiit lähtemään sieltä? Ja kuinka sitten? Kuinka auttavat poikaset emänsä pois pinteestä? Kuinka ne itse pääsevät ulos, sillä luullakseni ne viipyvät pesässä siihen asti kuin ovat aika lailla kasvaneet? No, no, shikari; älkää nyt enää tuoko esiin mitään verukkeita tässä asiassa, vaan selittäkää kaikki nämä näennäisesti selittämättömät seikat.”

Shikari ryhtyi näin haastettuna antamaan pyydettyä selitystä.

“Ennenkuin sarvilintu alkaa munia, valitsee se jostakin puusta onkalon, joka on kyllin suuri suojatakseen sen rakentaman pesän ja myöskin sen oman ruumiin. Niin pian kuin pesä on valmis ja munat munitut, istuutuu naaraslintu niiden päälle, ja jää siihen, ei ainoastaan siksi kun munat ovat haudotut, vaan pitkäksi aikaa jälkeenpäin niin, aivan siihen asti kun poikasilla on melkein täydellinen untuvapeite ja kun ne kykenevät huolehtimaan itsestään. Jotta se voisi suojella itseään hautomisaikana näätiä, hillereitä, faaraorottia ja kaikkia sellaisia ‘tuhoeläimiä’ vastaan, panee koiras toimeen joko ihmeellistä vaistoa tai viisautta todistavan suunnitelman. Niin pian kuin sen naaras on kyyristynyt munien päälle, ryhtyy se työhön salamuurarin tapaan. Käyttäen suuria sarvellisia leukaluitaan ensin muurilaastakaukalona ja sitten muurauslastana, se muuraa umpeen pesän sisäänkäytävän jättäen vain sen kokoisen aukon, että naaraan nokka juuri täyttää sen. Aine, jota se käyttää tähän tarkoitukseen, on jonkinlaista tahmeaa liejua, jota se hankkii läheisestä purosta tai rämeestä ja joka muistuttaa jonkun verran sitä, mitä tavallinen kotipääskynen käyttää oman omituisen pesänsä rakentamiseen. Kuivuneena tämä lieju muuttuu erittäin kovaksi pitäen puoliaan minkä yritteliään tungettelijan hampaita ja kynsiä vastaan tahansa, yhtä hyvin linnun kuin nelijalkaisenkin. Ei edes liukas puukäärmekään voi löytää kyllin tilaa luikerrellakseen pesään, kun naaraan sarvinen nokka pistää ulos pesän aukosta. Emä, jolla ei näin ole mitään pelkoa joutua ahdistetuksi, jatkaa rauhallisesti hautomistaan!”

Kun Ossaru oli päässyt näin pitkälle selityksissään, keskeytti Kaspar hänet eräällä kysymyksellä.

“Mitä!” sanoi hän, “istuu koko ajan — viikkokausia, otaksun — tulematta milloinkaan ulos ja tuulettelematta itseään? Ja kuinka se saa ruokansa?”

Kasparin lausuessa nämä sanat ja ennenkuin Ossaru oli ennättänyt vastata, kuului heidän korviinsa ääni, joka tuntui tulevan heidän yläpuoleltaan taivaan laelta. Se oli oikein omiaan herättämään kauhua sellaisissa, jotka eivät olleet koskaan ennen kuulleet sitä tai eivät tienneet mikä sen aiheutti. Se oli jonkinlainen lepattava, kahiseva ääni tai paremminkin sarja ääniä, jotka muistuttivat voimakkaan myrskyn nopeasti toinen toistaan seuraavia puuskia.

Samalla hetkellä kuin Ossaru kuuli sen, tiesi hän mitä se oli.
Vastaamatta suoraan Kasparin kysymykseen hän vain sanoi:

“Odottakaahan hetkinen, sahib. Tuossa tulee uros sarvilintu. Se näyttää teille kuinka naaras saa ruokaa.”

Tuskin olivat nuo sanat päässeet shikarin huulilta, kun tuon omituisen äänen alkuperä selvisi hänen tovereilleen. Sen aiheuttaja ilmestyi heidän eteensä suuren linnun muodossa, joka lensi heidän puunsa ohi voimakkain siiveniskuin sykomoria kohti, jossa pesä oli.

Hetkeä myöhemmin se näkyi asettuvan eräälle aukon alapuolella olevalle varren muhkuralle. Ossarun ei tarvinnut tovereilleen sanoa, että koirassarvilintu oli laskeutunut siihen. Suuri nokka, jonka kärki muistutti sitä, minkä he jo olivat nähneet pistävän ulos reiästä ja mikä jälleen näkyi liikkuvan siinä, sekä sen yläpuolella suunnaton kypärän muotoinen kasvannainen, kohoten päälaen ylle ja ulottuen muutamia tuumia pitkin ylemmän leukaluun kärkeä, jota olisi voinut pitää toisena nokkana — tämä omituinen lisäke ei voinut kuulua millekään muulle linnulle kuin sarviharakalle.

15. luku.

SARVILINTU.

Vaikka ei Karl ollut koskaan nähnyt ainoaakaan tällaista lintua elävänä, oli hän tarkastellut täytettyjä näytekappaleita museoissa eikä hänen ollut ollenkaan vaikea tuntea lintua. Hän saattoi todeta sen lajinkin, sillä sarvilintuja on monta lajia, jotka tunnetaan sukunimellä Bucerus. Heidän edessään oleva oli Bucerus rhinoceros tai “sarvikuonolintu”, jota myöskin sanottiin “sarvilinnuksi” ja toisinaan “sarvelliseksi Intian korpiksi” sen osittaisen yhdennäköisyyden mukaan, mikä sillä on sekä ulkomuodossa että tavoissa tuonnimisen hyvin tunnetun linnun kanssa.

Ossaru ei ollut liioitellut näiden lintujen kokoa verratessaan niitä hanheen. Päinvastoin hän melkein oli tasoittanut niiden suhdetta, sillä tämä, josta nyt oli kysymys, näytti paljon suuremmalta kuin naaras- tai koirashanhi. Se oli varmasti pitempi kuin kolme jalkaa — laskettuna pyrstön kärjestä käyrän nokan huippuun, mikä nokka jo itsessään oli melkein jalan pituinen! Sen selkä oli musta ja vatsapuoli kellertävän valkea, kun taas pyrstösulat olivat kirkkaan valkoiset — vain leveä musta juova kulki niiden poikki lähellä keskustaa. Sen nokka samoin kuin heidän aikaisemmin näkemänsä naaraankin oli kellahtava ylemmän leukaluun juuren kohdalta, kun taas kypärän muotoinen kasvannainen oli mustan ja valkean kirjava.

Ossarun oli kerrottava heille melkein kaikki, mitä hän tiesi tuosta omituisesta linnusta, sillä vaikkakin Intiassa on muutamia kotimaisia sarvilintulajeja, ei se suinkaan ole mikään tavallinen eläin edes omilla syntymäsijoillaan.

Karl olisi voinut puhella heille paljon enemmän sen eri lajeista ja tavoista, ja epäilemättä hän olisi sen tehnytkin, jos he olisivat olleet toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta sellaisessa tilanteessa, vihaisen norsun piirittäessä heitä puun alapuolella ja heidän nyt seuratessaan mielenkiinnolla linnun liikkeitä, ei Karl tuntenut ollenkaan halua luennoida lintu-oppia. Hän olisi voinut kertoa lintutieteilijöiden olevan hyvin eri mieltä sarvilinnun luokittelemisesta — muutamat kun sijoittavat sen tukaanien joukkoon, toisten väittäessä sen kuuluvan variksen sukuun. Sen suunnaton nokka, joka ei ole missään suhteessa sen ruumiiseen, ei ole sen ainoa yhtäläisyys tukaanin kanssa. Niinkuin nekin, sinkauttaa se ruokansa ilmaan siepaten sen kiinni ja nielaisten, kun se putoaa. Mutta toisin kuin tukaanit, ei se voi kiivetä puihin eikä siis kuulu kiipijäin lahkoon. Sitä sanotaan kaikkiruokaiseksi, ja siinä suhteessa se muistuttaa variksia ja korppeja. Mutta, niinkuin jo sanottu, sarvilintuja on monta lajia, ja useimmat kirjoittajat ovat sekoittaneet näiden lajien tapoja, jotka eivät suinkaan ole samanlaisia. Afrikalla on omat lajinsa, Intialla ja sen saarilla omansa, ja Uusi Guinea on tunnettu paristakin omasta erikoislajistaan.

Nämä kaikki eroavat toisistaan ei ainoastaan koon, värin, nokan muodon ja sen yläpuolella olevan kasvannaisen suhteen, vaan myöskin siihen ruokaan nähden, millä ne elävät. Afrikan sarvilinnut esimerkiksi ja joku aasialainen laji ovat lihansyöjiä, vieläpä jotkut aivan raatojen syöjiä. Ne ovat saastaisia lintuja, joiden liha ja sulat haisevat eltaantuneilta samoin kuin korppikotkienkin. Toiselta puolen taas on sellaisia lajeja Intian saarilla — etenkin Molucca-saarilla — joiden ainoana ruokana on muskottipähkinä, mikä antaa niiden lihalle erinomaisen hyvän tuoksun ja maun sekä vaikuttaa sen, että Itämaan herkkusuut haluavat sitä kovasti. Tämän lajin nokkaan ilmestyy määrätyn ajan kuluttua muutamia kouruja ja uurteita. Koska näitä vakoja nähdään vain vanhojen lintujen nokassa, luulevat Moluccaan asettuneet saksalaiset siirtolaiset niiden osoittavan lintujen ikää, niin että joka poimu merkitsee yhtä vuotta. Tästä syystä ovat siirtolaiset antaneet sille nimen vuosilintu.

Niinkuin jo sanoin, tunsi Karl kaikki nämä sarvilinnun luonnonhistoriaan kuuluvat seikat, mutta sillä hetkellä ei hän ajatellutkaan niiden ilmaisemista tovereilleen, koska kaikki kolme olivat liiaksi syventyneet koiraslinnun liikkeiden tarkastelemiseen. Ilmeisesti se ei ollut kasvissyöjä, sillä sen laskeutuessa alas saattoivat he nähdä sen nokasta riippuvan pitkän sylinterin muotoisen esineen, jonka he voivat todeta kuolleen tarhakäärmeen kappaleeksi, siinä kun oli vain pää ja palanen ruumista jäljellä. Niinikään oli ilmeistä, ettei sen toveri ollut tottunut kasvisravintoon, sillä siitä tavasta, millä koiras puuhaili, näkivät katselijat tuon silvotun matelijan olevan tarkoitetun sille. Epäilemättä se oli sen päivällinen, sillä nyt oli se vuorokauden aika.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan. Melkein samalla hetkellä, jolloin sen ruuanhankkija istuutui puun ulkonemalle, heitti se päännykäyksellä käärmeen kappaleen ilmaan ja sitten sieppasi sen alas pudotessa — ei nielaistakseen sitä, vaan ainoastaan saadakseen siitä paremmin kiinni ja voidakseen antaa sen näppärämmin toverinsa leukaluihin, jotka pistivät näkyviin aukosta ja avautuivat ottamaan sitä.

Seuraavalla hetkellä siirtyi tuo maukas pala koiraan nokasta naaraan nokkaan, ja sitten katosivat norsun torahampaan tapaiset leukapielet onkaloon pusertaen käärmettä väliinsä.

Uros ei viipynyt enää hetkeäkään kauemmin puussa. Se oli tarjonnut toverilleen päivällisen, ja ehkä sen oli nyt tuotava sille jälkiruoka. Joka tapauksessa se kohosi heti ilmaan räpytellen siipiään yhtä kajahtelevasti kuin tullessaankin, mutta tällä kerralla liittyi tuohon ääneen sen sarvisten leukaluidenkin kalina kuin parin kastanjetin helinä, saaden aikaan äänen, joka ei ainoastaan ollut kummallinen, vaan myöskin omiaan herättämään levottomuutta äkkinäisissä.

16. luku.

NELIJALKAINEN MURTOVARAS.

Linnun lähdettyä, joka oli saanut opettaa meidän nuorille seikkailijoillemme niin mieltäkiinnittävän luvun luonnonhistoriaa, valtasi norsu jälleen heidän huomionsa. Ei sen vuoksi, että sen liikkeissä olisi ollut mitään uutta, sillä se menetteli aivan samoin kuin aikaisemminkin, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että he tiesivät olevansa pakotettuja pysymään puussa niin kauan kuin se käveli maassa. Luonnollisestikin he loivat silmänsä alas siihen nähdäkseen, eikö se tehnyt mitään poislähtemisen merkkiä. He eivät voineet nähdä mitään sellaista. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut sen aikovan poistua.

Kun he olivat vaipuneet tarkastelemaan piirittäjäänsä, eivät he luonnollisestikaan kiinnittäneet huomiota sikomoriin. Eivät he olisi kääntyneetkään uudestaan tuohon puuhun päin — ei ainakaan hyvään aikaan, jollei heidän korviinsa olisi kuulunut ääni, joka tuntui tulevan sarvilinnun pesästä päin. Se oli pehmeä ja melkein valittava ääni, erilainen kuin sarvilinnun päästämä, eikä se muistuttanutkaan minkään linnun ääntä. Se oli paremminkin jonkun nelijalkaisen äännähdyksen kaltainen, tai se olisi myöskin voinut olla ihmisääni, joka toisti muutamia kertoja tavun “vyä”.

Ossaru saattoi heti ensi kerralla sanoa, ettei se ollut linnun eikä ihmisolennon ääni. Melkein yhtä pian tulivat toisetkin vakuutetuiksi siitä, ettei se ollut kumpikaan, sillä luodessaan silmänsä sykomoriin päin he huomasivat samalla ulkonemalla, jossa äsken oli istunut urossarvilintu, aivan erilaisen olennon — lyhyesti sanoen nelijalkaisen.

Jos tämä olisi sattunut ameriikkalaisessa metsässä, olisivat he voineet otaksua eläintä pesijäkarhuksi, vaikkakin hyvin suureksi. Tarkemmin tutkiessa olisi saattanut huomata paljon yhdennäköisyyttä ja myöskin eroavaisuutta. Sillä oli samoin kuin pesijäkarhullakin kämmenjalkaiset jalat, lihava pyöreä ruumis ja hyvin paksu karvainen häntä, joka oli kiemuralla niinkuin tuolla ameriikkalaisellakin eläimellä. Se erosi kuitenkin viimeksimainitusta siinä, että sen turpa oli lyhyt ja pyöreä, jonkun verran kissamainen, eikä pitkä ja hoikka, kun taas sen karvat tai paremminkin turkin muodosti paksu tasainen, yli ruumiin, raajojen ja hännän ulottuva peite, joka näytti sileältä, kiiltävältä pinnalta. Sen pääväri oli hyvin tumman ruskea, jossa oli kullankeltaisia juovia ja täpliä. Kaspar huomautti sen nähdessään, että se oli kauneimpia eläimiä, mitä hän oli milloinkaan nähnyt.

Luonnontutkija Cuvier oli tehnyt saman huomautuksen kauan ennen Kasparia. Niin sanoi Karl kuullessaan veljensä huulilta livahtavan arvostelun.

Ossaru tiesi eläimen olevan “vyä”, mikä nimi on johdettu sen tavallisesta äänestä, sekä sanoi sitä toisinaan nimitettävän myöskin “tshetvaksi” tai “pandaksi”.

Kuullessaan Ossarun mainitseman nimen ja etenkin kuullessaan eläimen itsensä sen lausuvan, saattoi Karl todeta, mikä eläin se oli, ja antaa sille toisenkin nimen, sen, jonka Frederick Cuvier oli sille pannut, nimittäin Ailurus. Tämä on sukunimi, jonka se on saanut tähän asti häiritsemättä omistaa, koska ei niitä ole keksitty mitään muita lajeja, joten se ei ole tarvinnut mitään tarkempaa nimitystä. Mutta kaikesta huolimatta on sille annettu yksi lisänimi. Kiiltävän turkkinsa mukaan on sillä myöskin nimi Ailurus fulgens.

Vaikkakin ankarammat luonnontutkijat noudattaen taipumustaan turhantarkkuuteen ovat luoneet tästä eläimestä eri suvun, ei mikään eroita sitä ulkomuodon tai tapojen suhteen mäyristä, pesijäkarhuista tai muista sellaisista petoeläimistä. Niinkuin nekin saalistaa se lintuja ja niiden munia sekä myöskin pienempiä nelijalkaisia. Sitäpaitsi se kiipeää ketterästi puuhun samoinkuin pesijäkarhukin.

Se asento, missä tämä meidän kuvattavanamme oleva “panda” oli silloin kun Karl ja Kaspar sen huomasivat ensiksi, ilmaisi sen kykenevän kiipeämään. Sen puuhat heti tämän jälkeen todistivat taas sen pitävän linnun munista. Se ei ollut viipynyt minuuttiakaan heidän näkyvissään, ennenkuin he huomasivat sen haeskelevan sarvilinnun munia. Ehkä sillä sitäpaitsi oli aikomus maistaa niiden omistajan lihaa.

Nojaten paksuja kämmenjalkaisia takajalkojaan puun ulkonemaan se kohottautui kuin pieni karhu ja alkoi etujaloillaan raaputtaa sitä turvaseinää, jonka valmistamiseen uroslintu oli uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa. Mahdollisesti sen olisi onnistunut tunkeutua pesään, jos se olisi saanut toimia rauhassa, ja luultavasti se olisi sen tehnytkin — muuten se tuskin olisi ryhtynyt siihen yritykseen. Mutta se ei saanut kauan olla yksin. Sisäpuolella olija ei olisi paljon voinut sitä estää, vaikka se ilmeisesti havaitsi vaaran vaanivan ulkopuolella ja vihollisen ahdistavan sen linnoitusta, minkä ilmeisesti huomasi siitä tavasta, jolla sen nokka tuon tuostakin pistäytyi ulos ja vetäytyi takaisin aukosta, sekä myöskin sen vihaisesta sähinästä.

Jokseenkin varmasti olisi saviseinä luhistunut, jos raapiminen olisi saanut jatkua, mutta ennen sitä kuului puunlatvojen välistä äänekästä siipien läimähtelyä ja räpytystä, tohinaa ja pauhinaa. Hetken kuluttua lepattivat koiras-sarvilinnun leveät varjoisat siivet nelijalkaisen ryövärin korvien ympärillä pitkän, lyömämiekan näköisen, reunoihinsa asti asestetun nokan heti paikalla keskeyttäessä tungettelijan aikomukset.

Hämmästynyt pesijäkarhu värisi tämän ensi hyökkäyksen vaikutuksesta, sillä samoin kuin kuka perheenisä tahansa, joka kotiin palatessaan huomaa murtovarkaan tunkeutumassa hänen taloonsa, heittäytyi koiraslintu kokonaan kiihkeän raivon valtaan.

Mutta ryöväri, joka nähtävästi oli tottunut tämäntapaiseen, saavutti pian malttinsa ja asettui vain lujemmin ulkonemalle, sensijaan että olisi poistunut puusta. Asettuen siivekästä hyökkääjää vastaan se valmistui taisteluun.

Se syttyikin heti paikalla kummaltakin puolelta. Lintu iski yhä uudestaan vastustajaansa kiinni lyöden vahvoilla siivillään ja pistellen käyrällä nokallaan. Nelijalkainen taas antoi takaisin sekä hampaillaan että kynsillään joitakin kertoja, nykäisten siivekkään vastustajansa rinnasta suunsa täyteen höyheniä.

17. luku.

FRITZ TULEE VÄLIIN.

On aivan epävarmaa, kuinka taistelu olisi loppunut, jos pesijäkarhu ja sarvilintu olisivat olleet sen ainoat osanottajat. Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kai sentään nelijalkainen voittanut kaksijalkaisen, pesän seinämään olisi syntynyt aukko, naaraslintu olisi kiskaistu sieltä ulos, ehkä tapettu ja syötykin, ja munat sen jälkeen.

Mutta kohtalon kirjaan ei ollut kirjoitettu, että tämän pikku draaman loppu tulisi olemaan sellainen, sillä silloin sattui tapaus, joka muutti taistelun luonteen kokonaan, ja tätä tapausta seurasi sarja muita tapauksia, jotka veivät asiat aivan toiseen loppuun kuin taistelun osanottajat tai katselijat olivat odottaneet.

Ensimmäinen näistä tapauksista ja se, joka tuli uudeksi vaiheeksi taistelun kulussa, oli hyvin hullunkurinen, vieläpä niin suuressa määrin, että se houkutteli puussa istuvat katselijat nauramaan.

Pesijäkarhun istuessa pystysuorana takajaloillaan sattuivat sen silmät olemaan suoraan pesän aukkoa vastapäätä. Uneksimattakaan mistään siltä taholta tulevasta vaarasta ajatteli ryöväri vain silmiensä varjelemista lennossa olevaa sarvilintua vastaan. Mutta pesässä oleva naaraslintu, joka saattoi hyvin nähdä mitä ulkopuolella oli tekeillä, ei aikonutkaan jäädä toimettomaksi katselijaksi. Huomatessaan hyvän tilaisuuden tarjoutuvan, se kun oli niin lähellä, että ulottui iskemään, veti se rauhallisesti takaisin pitkän luisen nokkansa ja heilauttaen täysin voimin niskaansa, raskaan kypärän tapaisella lisäkkeellä varustetun päänsä painon tukiessa iskua, se löi nokkansa suoraan pesijäkarhun silmään kuin kärkikuokalla, niin että sen terävä huippu tunkeutui melkein kallon puhki.

Kauhun valtaamana, osittain hämmästyneenä tästä odottamattomasta iskusta ja osittain sen tuottaman kivun vuoksi nelijalkainen päästi kimeän huudon. Se kapusi paikalla alas puusta ja näytti kiihkeästi haluavan päästä pakoon. Tämä aie olisikin epäilemättä onnistunut, lukuunottamatta toisen silmän menettämistä, mutta siihen oli suuntautunut vielä toisenkin vihollisen katse, sellaisen, jota vastaan sen oli vielä käännyttävä. Fritz oli taistelun hälinän houkuttelemana siirtynyt lähemmäksi paikaltaan puun juurelta ja ylös katsellen tarkastellut kaiken aikaa kahakkaa. On tuskin luultavaa, että rehellisen Fritzin myötätunto olisi ollut kenenkään muun kuin viattoman linnun puolella rikollista nelijalkaista vastaan. Mutta mihin päin se lieneekään kallistunut, varmaa vain on, että kun pesijäkarhu pääsi alas, koira hyökkäsi paikalla sen kimppuun ja alkoi hätyyttää sitä kuin olisi tuo eläin ollut sen vanhin ja katkerin vihollinen!

Vaikka tämä uusi hyökkäys olikin niin äkillinen — yhtä odottamaton kuin nokkaus silmään — ei hurjistunut pesijäkarhu näyttänyt aikovan antaa perään tappelematta ja, vaikkakin sen vastustaja oli paljon mahtavampi, olisi se luultavasti antanut tälle muistoksi pari raapaisua, jotka se olisi saanut säilyttää hautaan asti.

Mutta sillä hetkellä uhkasi Fritziä paljon suurempi vaara kuin pesijäkarhun kynsien taholta tuleva. Jollei kohtalo olisi suosinut sitä sen hypellessä sinne tänne tappelun kuluessa, niin että se sattui kääntämään silmänsä määrättyyn suuntaan, olisi se huomannut olevansa sellaisen vastustajan kynsissä, joka olisi antanut sille yhtä vähän armoa kuin se itse pesijäkarhu-raukalle.

Mutta sattuma suosi sitä, sillä mikään muu ei sen katsetta kääntänyt sen vanhaa vainoojaa norsua kohti. Se sattuma näytti sille viimemainitun, joka sillä hetkellä syöksyi sitä kohti vinhaa vauhtia silmät säkenöiden mykkää kostonhalua ja kärsä ojossa sieppaamaan koiran. Asian näin ollen ei Fritzin tarvinnut hetkeäkään arvella, mihin suuntaan lähtisi. Äkkiä hyljäten pesijäkarhun kuin olisi huomannut tuon nelijalkaisen myrkkypalaksi, se loikahti päinvastaiseen suuntaan kuin mistä norsu lähestyi. Vähemmässä kuin parissakymmenessä sekunnissa oli ainoa kohta, mikä siitä näkyi, sen hännänhuippu, juuri katoamassa tiheikköön.

Kaikista tähän kahakkaan osaaottaneista eläimistä oli pesijäkarhu raukka ehkä surkuteltavin. Joka tapauksessa se oli onnettomin, sillä tämän näytelmän keralla loppui sen elämäkin. Jokaisessa kohtaamassaan eläimessä se tapasi vihollisensa ja viimeisestä sai sellaisen kauhean vastustajan, joka pian teki siitä lopun. Tämä viimeinen oli norsu. Kun tuo suuri eläin syöksyi Fritziä kohti ja huomasi sen päässeen pakoon, päätti se tällä kerralla joka tapauksessa hankkia yhden uhrin. Sen sijaan että olisi toteuttanut suunnitelmansa, jonka se oli vain osittain pannut täytäntöön nimittäin seurannut Fritziä metsään — muutti se äkkiä aikeensa ja kohdisti vihamielisyytensä pesijäkarhuun. Se huomasi viimeksimainitun olevan ulottuvilla, sillä pesijäkarhu ei huomannut norsun lähestymistä niinkuin Fritz, puolittain sokaistunut kun oli linnun nokan iskusta ja puolikuollut koiran hätyyttelyistä. Mahdollisesti se huomasi vaaran, mutta vasta sitten, kun norsu oli päässyt niin turmiollisen lähelle, ettei mikään pako voinut enää tulla kysymykseen.

Ennenkuin pesijäkarhu ennätti tehdä pienintäkään yritystä päästä pois maasta, oli norsu kietaissut käyrän kärsänsä sen ympäri ja kohottanut sen ilmaan kuin ei sen ruumis olisi ollut höyhentä painavampi. Pitäen sitä korkealla harppasi tuo armoton hirviö muutaman pitkän askeleen kaatunutta obeliskia kohti ja sitten se, kuin tarkoitukseensa sopivaa paikkaa valikoiden, asetti pesijäkarhun vielä sätkyttelevän ruumiin maahan, pani suuret etujalkansa sen päälle ja vuorotellen käyttäen niitä tallasi pesijäkarhua, kunnes ainoa merkki, mikä oli jäljellä murskaantuneesta eläimestä, oli muodoton turkis- ja lihakasa!

Se oli puussa istuville tuskallinen näky, mutta sitä seurasi toinen, joka miellytti kaikkia kolmea miestä — nimittäin norsun takaosan näkeminen sen kulkiessa metsään päin ilmeisesti aikoen poistua taistelukentältä.

Ei kukaan heistä voinut arvata, oliko se saanut kostonhalunsa tyydytetyksi pesijäkarhun tuhoamisella vai oliko se lähtenyt hakemaan Fritziä. Mutta mikä lieneekin asian aiheuttanut, varmaa on, että se ohjasi kiertolaisnorsun pois sieltä ja lopetti piirityksen, joka oli muuttumaisillaan erittäin kiusalliseksi.

18. luku.

“KUOLEMA NORSULLE.”

Niin pian kuin norsu oli kokonaan kadonnut näkyvistä, neuvottelivat piiritetyt maahan laskeutumisesta. He olivat peräti väsyneet siihen asemaan, missä heidän oli pitänyt pysytellä niin kauan, sillä totta puhuen muuttuu kovalla puun oksalla hajasäärin istuminen aikaa myöten niin tuskalliseksi, että se on melkein sietämätöntä, vaikka se on hyvin mukavaa lyhyen rupeaman. Etenkin Kaspar oli tullut kärsimättömäksi tämän väsyttävän toimettomuuden vuoksi ja oli kovin raivoissaan kiertolaisnorsulle, joka pakotti heidät sellaiseen. Muutamia kertoja oli hän ollut lähtemäisillään pois paikaltaan ja hiipimäisillään hakemaan pyssyään, mutta Karl, joka oli joka kerta huomannut hänen aikeensa, oli viisaasti kyllä suostuttanut hänet luopumaan siitä.

Kaikki halusivat kiihkeästi päästä pois puusta ja he olisivat jättäneet istuinpaikkansa heti pelätyn vihollisensa kadottua, jos olisivat olleet varmat siitä, että se oli lopullisesti poistunut, mutta he epäilivät sen lähteneen vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä oli sen poistuminen vain jokin juoni, jolla se koetti houkutella heitä alas, sillä tämänlaatuiset norsut ovat tunnettuja siitä, että ne tekevät kepposia melkein yhtä taitavasti kuin ihmisveijaritkin.

Heidän neuvotellessaan siitä, miten olisi paras menetellä, Ossaru katkaisi lyhyeen heidän harkitsemisensa tarjoutumalla vapaaehtoisesti laskeutumaan ensimäisenä ja hiipimään vähän matkaa sitä polkua, jota norsu oli kulkenut, päästäkseen varmuuteen siitä, oliko norsu todellakin jättänyt asemansa vai makasiko se väijyksissä lähellä metsän reunaa.

Koska shikari osasi hiipiä metsän läpi yhtä äänettömästi kuin käärme, ei tämä hänen tekonsa voinut olla kovinkaan vaarallinen, jos hän ei poistuisi kovin kauas. Hänen täytyi nähdä norsu, ennenkuin tuli liian lähelle sitä, ja siinä tapauksessa, että se kääntyisi ajamaan häntä takaa, voisi hän taas paeta heidän puulinnoitukseensa.

Hän tuskin odotti toveriensa suostumusta, vaan laskeutui alas oksilta heti tämän ajatuksen juolahdettua hänen päähänsä. Maahan päästyään hän hiipi nopeasti, mutta varovasti siihen suuntaan, mihin norsukin oli kulkenut.

Karl ja Kaspar viipyivät vielä viitisen minuuttia korkealla istuinpaikallaan, mutta kun ei shikari palannut niin pian kuin he olivat odottaneet, tulivat he kärsimättömiksi ja pudottautuivat alas puusta.

Heidän ensimmäinen työnsä oli ottaa jälleen pyssyt käsiinsä ja ladata ne uudelleen. Sitten he odottivat Ossarun paluuta asettuen sellaiselle paikalle, mistä voisivat jälleen helposti hypähtää oksien peittoon, jos joutuisivat äkillisen hyökkäyksen esineiksi.

Kului melkoinen aika, ennenkuin he näkivät tai kuulivat mitään shikarista. He eivät tosiaankaan kuulleet mitään, sillä heidän ympärillään vallitsi täydellinen hiljaisuus, jota vain silloin tällöin katkaisivat koirassarvilinnun siipien läimähdykset. Se nimittäin pysytteli yhä pesän läheisyydessä ilmeisesti hämmästyneenä huomatessaan, minkä salaperäisen asiain yhteyden avulla hän oli niin äkkiä vapautunut vastustajastaan, pesijäkarhusta.

Linnun liikkeet eivät enää herättäneet mitään mielenkiintoa Karlissa ja Kasparissa, jotka alkoivat tulla rauhattomiksi Ossarun viipyessä poissa niin kauan.

Mutta pian senjälkeen heidän mielensä keveni jännityksestä heidän nähdessään shikarin sukeltavan esiin viidakosta ja lähestyvän nopein askelin aukeaa kohtaa. Heillä oli vielä sekin ilo, että näkivät Fritzin seuraavan hänen kintereillään. Koira oli liittynyt Ossaruun lähellä metsän reunaa, missä se oli rauhallisesti piileskellyt pelottavan norsun näkyvistä.

Ossarun lähestyessä huomasivat sekä Karl että Kaspar hänen kasvoillaan ilmeen, joka yhdessä hänen kiireisen kulkunsa kanssa ilmaisi hänellä olevan jotakin tärkeää kerrottavana.

“No, Ossaru”, kysyi Kaspar, joka puhui ensimmäisenä, “mitä uutisia?
Oletteko kiertolaista nähnyt sen koommin?”

“Kiertolaistako?” vastasi Ossaru äänellä, joka ilmaisi salaista, pelkoa. “Puhutte totta, sahib. Uutiseni koskevat tuota kiertolaisnorsua, jollei pahempaa.”

“No, mitä nyt? Oletteko nähnyt jotakin meidän luotamme lähdettyänne?”

“Nähnytkö, sahibit! Minne luulette sen menneen?”

“Minne?”

“Se on mennyt majalle.”

“Majalle?”

“Suoraa päätä. Ah, sahibit!” jatkoi shikari puhuen matalalla äänellä ja kasvoillaan taikauskoisen kauhun ilme. “Tuo eläin on liian viisas tähän maailmaan, se ymmärtää liian paljon. Minä pelkään, ettei se sittenkään ole norsu, vaan paholainen, joka on ottanut norsun hahmon. Miksi se on mennyt takaisin sinne?

“Ah, nytpä ymmärrän”, lausui Kaspar. “Luuletteko”, lisäsi hän, “sen toivovan löytävänsä meidät sieltä? Jos sillä oli sellainen tarkoitus”, jatkoi hän odottamatta vastausta, “ei meillä tule olemaan mitään rauhaa niin kauan kuin se elää. Joko on meidän tapettava se, tai menettelee se samoin meidän kanssamme.”

“Sahibit”, sanoi hindu pudistaen merkitsevästi päätään, “emme kykene tappamaan sitä. Se norsu ei kuole koskaan.”

“Oh, loruja, Ossi! Älkää huolehtiko suotta”, lausui Kaspar torjuen halveksivasti shikarin taikauskoisen käsityksen, “ei ole paljonkaan syytä epäillä sitä, ettemme saattaisi tappaa norsua, jos vain pääsemme sopivan ampumamatkan päähän. Ja uskokaa minua, mitä pikemmin ryhdymme siihen, sitä parempi. Ilmeisesti on sillä jokin häijy aikomus koska se on mennyt majallemme. Todennäköisesti se muistaa Fritzin siellä ensiksi hätyyttäneen sitä, ja koska se ehkä luulee koiran paenneen sinne, on se lähtenyt sitä hakemaan. Ohoi, Fritz, kelpo toveri, sinun ei tarvitse pelätä. Sinä pääset helposti pois sen tieltä milloin tahansa haluat. Sinun herrasi ovat suuremmassa vaarassa kuin sinä.”

“Oletteko varma siitä, Ossaru”, kysyi Karl, joka oli jonkun aikaa seisonut äänettömästi mietiskellen, “että se on mennyt majalle?”

Vastaukseksi tähän kysymykseen ei Ossaru tahtonut ehdottomasti väittää nähneensä norsun menneen aivan sille paikalle, missä maja sijaitsi, mutta hän oli seurannut sen kulkua sakean metsävyöhykkeen läpi ja sitten puuhun kiivettyään huomannut tuon suuren nelijalkaisen kulkevan majalle päin. Hän ei epäillyt ollenkaan sen suuntaavan askeleitaan sinne, vaikka ei voinut arvata mistä syystä, hänen taikauskoinen pelkonsa kun oli estänyt häntä tekemästä mitään otaksumia.

“Yksi asia on selvä”, sanoi Karl mietittyään tähän asti, “meidän ei kannata ollenkaan yrittää jatkaa alottamaamme tarkistelua, kunnes norsu olisi poissa tieltä. On aivan totta, mitä sanot, veli Kaspar. Nyt, kun se on huomannut meidän olevan täällä ja sen lisäksi vielä raivostunut meidän tuottamistamme haavoista, ei se todennäköisesti unohda tapahtunutta. Emme voi toivoa rauhaa tai turvallisuutta, ennenkuin olemme onnistuneet tuhoamaan sen. Ei ole mitään järkisyytä, mikä estäisi meitä ryhtymästä siihen heti paikalla, vaan kaikki seikat kehottavat meitä siihen. Meidän henkemme suorastaan riippuu siitä, saammeko sen lopetetuksi, eikä ole turvattu, ennenkuin suoritamme sen työn.”

“Lähtekäämme siis paikalla sen kimppuun!” huudahti Kaspar, “ja olkoon tunnuslauseemme ‘kuolema norsulle’!”

19. luku.

KOTI RAUNIOINA.

Enempää viivyttelemättä lähtivät seikkailijamme kulkemaan takaisin majalle aivan samaa polkua kuin norsukin oli mennyt — minkä he voivat päättää pitkin tietä näkemistään eläimen jäljistä, jotka shikarin kokenut silmä jo oli keksinyt ja joita hän nyt osoitti tovereilleen heidän astellessaan. Siellä täällä näkyi sen suuria jalanjälkiä turpeessa sellaisissa kohdin, missä maaperä oli pehmeää. Toisissa paikoin, missä ei näkynyt mitään jälkiä, ilmaisivat Ossarulle äskettäin maahan pudonneet lehdet ja oksat sekä verrattain suuret puista taittuneet ja jonkin matkaa ennen putoamistaan kulkeutuneet puunhaarat selvästi sen tien, mitä norsu oli astellut.

Shikari oli usein seurannut villinorsujen jälkiä Bengalin aarniometsissä ja tunsi tarkoin näiden kulkutiet. Senvuoksi hän saattoi sanoa toisille, ettei kiertolaisnorsu ollut pureskellut puunlehviä mennessään, sillä lehdissä ja oksissa ei ollut mitään jälkiä sen hampaista, vaan että se päinvastoin oli kulkenut nopeasti eteenpäin kuin jotakin erityistä tarkoitusta silmällä pitäen. Paremminkin näytti siltä kuin olisi nuo murtuneet oksat repäisty poikki senvuoksi, että norsu oli suutuksissa sen osaksi tulleesta huonosta kohtelusta sekä pettynyt kostoaikeittensa epäonnistumisesta.

Ossarun ei tarvinnut kehoittaa tovereitaan varovaisuuteen. He tiesivät yhtä hyvin kuin hänkin, että tällainen raivostunut norsu kuin tämä oli, olipa se sitten kiertolainen tai tavallinen rehellinen norsu, ei suinkaan ollut turvallinen seuratoveri. Heillä olikin ollut sekä silmin että korvin havaittavia todistuksia siitä, että erikoisesti tämä norsu oli mitä vihaisin olento.

He kulkivat siis eteenpäin tavattoman varovasti pitäen tarkoin silmänsä ja korvansa varuillaan ja samalla liikkuen aivan sanattomina tai keskustellen vain kuiskaten.

Se polku, jota myöten he palasivat majalleen, ei ollut sama, jota pitkin he olivat tulleet. Kallioiden tutkisteleminen oli johtanut heidät hyvän matkaa laakson reunan ympäri. Nyt he astelivat pitkin norsun kulkemaa polkua, joka vei melkein suoraan majalle, niinkuin Ossaru jo oli todennut.

Päästessään lähemmäksi alkuperäistä asumustaan he näkivät merkkejä siitä, että vihollinen oli yhä heidän edellään. Koska he tiesivät, ettei aivan likellä kuumaa lähdettä eikä siis majankaan vieressä ollut suuria puita tai muuta turvapaikkaa, minne he olisivat voineet hyökkäyksen esineiksi joutuessaan vetäytyä pakoon, alkoivat he kulkea yhä varovammin. Siltä puolelta, josta he nyt lähestyivät majaa, ei sitä voinut nähdä, ennenkuin he pääsisivät lähemmäksi kuin kahdensadan kyynärän päähän siitä. Heidän oli ensin kuljettava jokseenkin korkeita puita kasvavan viidakon läpi, jonka jälkeen maja tulisi näkyviin.

Astuessaan tähän viidakkoon he huomasivat melkoiseksi levottomuudekseen sielläkin vereksiä norsun jälkiä. Nyt he varmasti tiesivät sen kulkeneen tämän kautta heidän edellään sekä suunnanneen askeleensa suoraan majalle.

Mitä ihmettä se saattoi sieltä tahtoa? ihmettelivät taas nuo kaikki kolme. Tosiaankin näytti siltä kuin se olisi mennyt sinne heitä hakemaan, kuin se olisi luullut heidän palanneen kotiin, kun ei nähnyt heitä äskeisellä taistelupaikalla, ja halunnut jatkaa heidän tuttavuuttaan.

Näkemänsä perusteella täytyi heidän myöntää tuon suuren nelijalkaisen omistavan aivan luonnottoman paljon älyä, ja tämä vaikutti sen, että heidän mielessään heräsi hyvin tuskallinen pelon tunne, vaikka se saattoi olla vain mieletöntä kuvittelua. Se, mitä he näkivät tullessaan viidakon toisesta reunasta ulos, ei ainoastaan vahvistanut tätä pelon tunnetta, vaan paisutti sen todelliseksi kauhuksi.

Majaa, jonka olisi nyt pitänyt olla heidän silmäinsä edessä, eikä aivan kahdensadankaan askelen päässä, ei enää ollut olemassa! Vain sen rauniot näkyivät siellä. Ne suuret vierinkivet, joista sen seinät oli rakennettu, samoin kuin kattona olleet hirret ja oljet, heinävuoteet, joilla he olivat nukkuneet, karkeatekoiset talouskapineet sekä muut esineet, joita he olivat käyttäneet, olivat kaikki hujan hajan maassa. Ei talon, ei edes majan näköistäkään ollut osoittamassa sitä paikkaa, missä oli ollut ihmisasunto.

Niin — sillä kohdalla, missä oli ollut heidän karkeatekoinen hökkelinsä, näkivät seikkailijamme vain vieläkin karkeatekoisemmat rauniot — tuskin kiveä kiven päällä!

He katselivat tätä kaikkea pelon — jopa suorastaan kauhun tuntein. Brahman tai Vishnun pakanallinen palvelija ei enää ollut ainoa, jonka mielen täyttivät taikauskoiset kuvittelut. Hänen nuoret kristityt toverinsa olivat melkein samanlaisen taikauskon valtaamat. He käsittivät tosin hyvin, mikä oli aiheuttanut talon hävityksen. Vaikkei tuon ilkityön tekijää missään näkynyt, tiesivät he sen aivan hyvin norsuksi. Ei mikään muu selitys ollut mahdollinen. Itse tuo teko ei kauhistuttanut heitä, vaan sen inhimillisen tai paremminkin paholaisälyn tarkasteleminen, joka oli johtanut eläimen siihen ja saanut sen ryhtymään tähän kostoon, joka ehkä oli vain alku valmistusta vieläkin suurempaan.

Vaikka ei hävitystyötä ollut voitukaan suorittaa monta minuuttia ennen heidän tuloaan, näytti norsu poistuneen siltä paikalta. Ainakaan ei sitä näkynyt missään lähistöllä, ja tarpeetonta on mainitakaan, että asiaa tarkoin tutkittiin. Peläten sen olevan vaarallisen lähellä he olivat pysytelleet pensaiden suojassa tarkastellessaan raunioita kauempaa. Vasta melkoisen väliajan kuluttua he uskalsivat tulla aukealle päästäkseen selville vahingon täydestä suuruudesta.

Viimein he tekivät näin ja huomasivat hävityksen perinpohjaiseksi. Mitä majaan tuli, ei jälkeäkään koko rakennuksesta ollut havaittavissa — seinät ja katto oli hajoitettu maan tasalle. Mutta suurempi surun lähde nyt kodittomille kasvinhakijoille oli se, että heidän pieni ampumatarvevarastonsa — ruuti, jota he koko vankeutensa ajan olivat huolellisesti säilytelleet — oli hajoitettu muun roskan joukkoon ja luonnollisestikin auttamattomasti hukassa. Se oli ollut sijoitettuna suureen kurpitsapallonkuoreen, joka oli valmistettu siihen tarkoitukseen. Sen oli raivostunut nelijalkainen murskannut jalkojensa alle samalla kuin muunkin sen tapaisen irtaimiston. Heidän savustetut ruokavaransa oli myöskin viskelty pois säilytyspaikastaan ja poljettu maan tomuun. Mutta vaikka sekin suretti heitä, ei se kuitenkaan tuntunut niin katkeralta. Toisia ruokavaroja saattoi hankkia — ei tosin niin helposti nyt, kun ruuti oli tuhoutunut — mutta viimeksimainittua he eivät voineet korvata.

20. luku.

JÄLLEEN PUUHUN!

He olisivat ehkä kauemminkin viipyneet maassa valitellen tätä korvaamatonta tappiota, mutta he pelkäsivät vielä norsun palaavan. Minne se oli mennyt? Sen kysymyksen he lausuivat toinen toiselleen jokaisen katsellessa eri suuntaan samalla kun heidän silmistään ilmeni rauhattomuus.

Kiertolaisnorsu ei ollut voinut olla poissa tältä paikalta enempää kuin muutamia harvoja minuutteja. Ruoho, jonka se oli suunnattomalla painollaan polkenut maahan, oli vielä tuoretta. Sen olisi kuitenkin saattanut nähdä joka suunnalle melkein neljännesmailin päähän. Sitä lähempänä ei ollut minkäänlaista metsää, joka olisi voinut suojata niin suurta eläintä kuin norsu oli.

Niin ajattelivat Karl ja Kaspar, mutta Ossaru oli toista mieltä. Se metsäpala, jonka kautta he olivat kulkeneet, riittäisi hyvin kätkemään norsun, sanoi hän. Sitäpaitsi hän kertoi lisäksi erään pikku seikan, jonka kokemus oli opettanut hänelle hänen shikarina ollessaan, sen nimittäin, että norsu, niin suuri kuin se onkin, saattaa kätkeytyä vähäiseen suojaan ihmeteltävän taitavasti, että sen viisaus auttaa sitä valikoimaan parhaan mahdollisen piilopaikan ja että sen, vaikkei se osaa kyyristyä eikä ryömiä, onnistuu usein välttää valppaimmankin metsästäjän silmä pysyen hiljaa ja ollen etäältä vain muodoton kasa.

Vaikkakin Karl ja Kaspar tuskin saattoivat uskoa sitä, ilmaisi Ossaru käsityksenään, ettei norsu ainoastaan saattanut piiloutua siihen vähäiseen viidakkoon, josta he puhelivat, vaan että se todellakin oli siellä.

Heidän onnettomuudekseen tukivat Ossarun väitettä liiankin pian tosiasiat, joiden tarkkuudessa ei ollut pienintäkään epäilyn sijaa. Kun he seisoivat tutkistelemassa viidakkoa terävin katsein ja korvat kovasti jännittyneinä erottaakseen joka äänen, mikä saattaisi lähteä sieltä, huomasivat he muutamien korkeiden vesojen latvoissa liikettä, joka lähestyi keskustaa. Seuraavalla hetkellä lehahti pari kaunista fasaania surisevin siivin lentoon, samalla päästäen kovan hätähuudon.

Linnut pakenivat, viidakosta lähtiessään, seikkailijoittemme päiden yli ja saivat huudoillaan aikaan sellaisen räikynän, että Fritz rupesi hellittämättömästi haukkumaan.

Joko vihollinen oli vain ollut väijyksissä odottaen sopivaa hyökkäystilaisuutta tai kiihotti sitä koiran tuttu ja vihattu ääni uudelleen kostoon, varmaa vain on, että ennenkuin säikähtynyt kolmikko saattoi vaihtaa lausettakaan keskenään, näkyivät pitkä keilamainen kärsä ja leveät paksut hartiat vähäisen viidakon läpi. Kaikesta päättäen oli selvää, että hirviö kulki heitä kohti petollisen laahaavin askelin, mikä vie suunnatonta nelijalkaista eteenpäin meikein nelistävän hevosen vauhdilla, vaikkakin se näyttää vain kävelyltä.

Hetkisen pysyivät miehet paikoillaan, ei suinkaan sen vuoksi, että olisivat aikoneet odottaa hyökkäystä tai koettaa torjua sitä, vaan yksinkertaisesti siksi, etteivät tietäneet mihin suuntaan pakenisivat.

Niin ymmälle he joutuivat nähdessään vihollisen lähenevän, että kului muutamia sekunteja, ennenkuin kukaan noista kolmesta saattoi esittää suunnitelmaa, joka olisi tarjonnut pakomahdollisuuden. Melkein koneellisesti kohottivat Karl ja Kaspar pyssynsä vaakasuoraan asentoon aikoen laukaista ne vihollisensa naamaan, sillä heillä ei ollut paljon toivoa, että heidän pyssyistään lähtenyt lyijy, ne kun kumpikin olivat pienikokoisia, saattaisi pysähdyttää sen hurjaa hyökkäystä.

Molemmat laukaisivat samalla hetkellä, ja sitten pamautti Kaspar toisenkin panoksensa. Mutta niinkuin he olivat odottaneetkin, norsu jatkoi hyökkäystään eteenpäin.

Onneksi heille ei shikari ollut ryhtynyt lennättämään nuolta jousestaan. Kokemus oli opettanut hänelle, että nuoli oli hyödytön ase sellaisissa olosuhteissa. Hän olisi yhtä hyvin voinut koettaa potkaista norsua tai pistää neulan sen kärsään. Kumpikin näistä tempuista olisi vahingoittanut eläintä melkein yhtä paljon ja ehkä ärsyttänyt sitä vähän vähemmän kuin Ossarun nuoli.

Tämän tietäen oli shikari sensijaan, että olisi vaivannut itseään jousipyssyllään tai tuhlannut aikaa mihinkään ajatuksiin vastarinnasta, käyttänyt harvat harkinnan varalle jääneet sekunnit lähistön nopeaan tarkasteluun nähdäkseen, oliko mitään pakomahdollisuutta olemassa.

Totta puhuen näytti ympäristö jokseenkin vähän lupaavalta. Kallioissa ei ollut mitään askelmia, joille he olisivat voineet kiivetä pois norsun ulottuvilta. Viidakko olisi voinut tarjota heille väliaikaisen turvapaikan, mutta vaikkakin se oli kätkenyt norsun heidän silmiltään, ei se olisi voinut kauaa piilottaa heitä niin viisaan eläimen näkyvistä kuin heidän vastustajansa tuntui olevan. Sitäpaitsi oli norsu heidän ja sen välillä, joten siihen suuntaan pakeneminen olisi ollut samaa kuin suoraan sen kärsään heittäytyminen!

Onneksi osuivat shikarin silmät tällä epävarmuuden ja päättämättömyyden hetkellä erääseen turvapaikkaan: puuhun, joka oli ainoa koko sillä paikalla. Se oli sama puu, joka oli jo aikaisemmin ollut välikappaleena hänen henkensä pelastamisessa. Se nimittäin kasvoi niiden pikku salmien vieressä, joihin Ossaru oli laskenut verkkonsa, ja sen avulla Kaspar oli saattanut kiskoa hänet ylös lentohiekasta.

Tämä puu oli hyvin suuri, ja kun se kasvoi aivan erillään muista, olivat sen oksat saattaneet vapaasti ulottua joka suuntaan, ojentuen melkein salmien poikki.

Ossaru ei tuhlannut kallisarvoisia hetkiä turhaan arvelemiseen, vaan huutaen nuorille herroille ja käskien heidän seurata hänen esimerkkiään hän painoi puuta kohti niin nopeasti kuin hänen säärensä kantoivat. Vasta kolmannen tai neljännen oksakerroksen päälle päästessään hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurattiinko hänen esimerkkiään.

Nuorukaiset olivat ripeästi noudattaneet hänen kehoitustaan panematta hetkeksikään sen oikeutta kysymyksenalaiseksi, ja molemmat olivat ylhäällä puussa melkein yhtä nopeasti kuin shikarikin.

21. luku.

LEPPYMÄTÖN PIIRITTÄJÄ.

Fritz oli paennut herrojensa keralla puun juurelle asti, mutta koska sillä oli vain koiran kynnet, ei se kyennyt kiipeämään eikä luonnollisesti voinut seurata heitä pitemmälle. Mutta jollei se saattanut nousta puuhun, ei se myöskään aikonut jäädä sen juurelle, koska ei nähnyt mitään mahdollisuutta välttää norsun kostoa. Hetkeksikään pysähtymättä se syöksyi veteen ja ui salmien poikki. Sitten se kahlasi ylös vastakkaiselle äyräälle ja livisti järven rannalla kasvavien kaislojen suojaan sekä kätkeytyi sinne.

Tällä kerralla ei norsu kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Sen silmät olivat suunnatut vain metsästäjiin, ja heihin näyttivät sen kostoaikeet nyt erikoisesti kohdistuneen. Se oli ollut aivan heidän kintereillään heidän juostessaan aukean yli ja näki selvästi heidän kiipeävän puuhun. Se oli tosiaankin niin lähellä, että Karlin ja Kasparin täytyi taas pudottaa pyssynsä voidakseen käyttää kumpaakin kättään kiipeämiseen. Muuten he eivät olisi ennättäneet päästä sen ulottuvilta ja pieninkin viivytys heidän taholtaan olisi voinut olla kohtalokas jommallekummalle tai molemmillekin.

Karl kiipesi viimeisenä. Juuri hänen kohottaessaan jalkansa eräältä oksalta nostaakseen ne ylemmälle, kiersi norsu kärsänsä ensinmainitun ympärille ja taittoi sen poikki kuin se olisi ollut vain hento kaisla.

Mutta nyt oli Karl, niinkuin toisetkin, poissa sen ulottuvilta. Kaikki kolme onnittelivat itseään vieläkin, että olivat päässeet pakoon vaaralta, joka ei ollut kuolemaa vähäisempi.

Jos mahdollista, oli norsu nyt raivostuneempi kuin milloinkaan. Se ei ollut ainoastaan toista kertaa pettynyt kostotuumissaan, vaan oli saanut kolme uutta luodinhaavaa, jotka, vaikka ne olivatkin vain pelkkiä raapaisuja sen suunnatonta ruumista peittävässä nahkassa, olivat kyllin kipeitä ärsyttääkseen sitä aivan äärimmäisyyteen asti. Päästäen kimeän, torven ääntä muistuttavan huudon se heilutteli kärsäänsä korkealla ilmassa sekä tarttuen sillä ulottuvillaan oleviin puunhaaroihin taitteli niitä päärungosta kuin olisivat ne olleet hentoja oksia.

Lyhyessä ajassa oli puu, jonka haarautumat olivat ulottuneet alas asti, täydellisesti karsittu melkein kahdenkymmenen jalan korkeuteen saakka, kun taas alla olevaa maata peittivät oksat, lehdet ja taittuneet puunhaarat, jotka olivat murskautuneet aivan pehkuiksi norsun painavien kavioiden alla sen tallatessa niitä lakkaamatta.

Tyytymättä karsimaan oksia puusta tarttui tuo suuri torahampainen sen runkoon kietaisten kärsänsä niin pitkälle kuin saattoi sen ympäri ja alkoi nykiä sitä kuin olisi toivonut voivansa kiskoa sen ylös juurineen.

Huomattuaan tuon teon olevan ylivoimaisen se hellitti otteensa ja ryhtyi sitten toiseen yritykseen — työntämään puuta kumoon hartioittensa voimalla.

Vaikka sen onnistuikin saada puu tutisemaan, käsitti se pian sen seisovan kyllin lujassa uhmatakseen ravistajan koko voimaa, niin suuri kuin se olikin. Tästä vakuutettuna se viimein luopui yrityksestä.

Mutta se ei näyttänyt pienintäkään poislähdön merkkiä, vaan asettui päinvastoin puun juurelle; aivan toiset olivat näet sen aivoitukset.

Vaikkakin seikkailijamme olivat tyytyväisiä siihen, että olivat turvassa, eivät he suinkaan olleet riemuissaan. He huomasivat olevansa suojassa vain joksikin ajaksi, sillä vaikka heidän pelottava vastustajansa vetäytyisikin pois jonkin hetken kuluttua ja antaisi heidän vapaasti tulla alas, ei heillä olisi mitään varmuutta turvallisuudesta tulevaisuudessa. Heillä oli nyt vähemmän toivoa voida tuhota tuo mahtava vihollinen, koska heillä oli pyssyissään vain yksi panos jäljellä. Se ei olisi kylliksi viemään norsulta henkeä. Se, että tuo nelijalkainen oli tuhonnut heidän ruutinsa, näytti oikein sotajuonelta, joka jätti heidät surkeaan pulaan.

Minkäänlaisessa rakentamassaan majassa he eivät olisi paremmin suojatut sitä vastaan kuin avoimella kentälläkään, sillä norsu oli osoittanut voivansa hävittää vahvimmatkin seinät, joita he saattoivat pystyttää. Päästäkseen pois sen ulottuvilta olisi heidän pakko pysytellä aina puun latvoissa ja viettää apinain ja oravain elämää, mikä olisi hyvin epämiellyttävä olotila.

Juuri silloin johtui Kasparin mieleen ajatus, joka tarjosi heille vaihtoehdon tätä puuhun jäämistä vastaan. Hän muisti luolan, jossa he olivat tappaneet karhun. Sinne saattoi päästä vain portaita myöten, joten se luonnollisesti olisi norsulle saavuttamaton paikka. Kun he taas pääsisivät tästä pinteestä, saattaisivat he hakea siellä turvaa.

22. luku.

JUOMAN HANKKIMINEN.

Ajatus luolasta oli hyvä ja soi heille vähän lohdutusta keskellä ahdistusta.

Mutta ei paljon, sillä vaikka he olisivatkin kyllin turvassa luolassa ollessaan, eivät he voisi tehdä siellä mitään. Valon puute estäisi heitä valmistamasta tikapuita, ja hankkiessaan puuainetta he olisivat joka hetki siinä puuhassa ollessaan alttiina leppymättömän vihollisensa hyökkäyksille.

Tuo tulevaisuuden näky riitti saattamaan heidät alakuloisiksi — vaikkakin he tiesivät, että luola tarjoaisi heille luotettavan turvapaikan, minne he voisivat vetäytyä, jos joutuisivat vainotuiksi.

Kun norsu pysyi verrattain rauhallisena jonkin aikaa, valtasivat nämä ajatukset tulevista puuhista heidän kaiken huomionsa. Koska he nyt olivat varmassa turvassa, ei heitä vaivannut minkään välittömän vaaran pelko.

Mutta hyvin pian alkoi tämä turvallisuuden tunne hävitä. Kuinka kauan täytyisi heidän pysyä puussa? Se kysymys heräsi nyt heidän mielessään ja muuttui aikaa myöten levottomuuden lähteeksi.

Vaikka ei kukaan heistä voinut vastata tähän kysymykseen, saattoivat kuitenkin kaikki ymmärtää, että piirityksestä tulisi pitkäaikainen — ehkä paljon pitempi kun se, joka oli äskettäin loppunut, sillä norsu, jota kiihdytti syvä ja leppymätön viha, ilmaisi äreällä muodollaan päätöksenään olevan pysyä paikallaan epämääräisen ajan. Tämän huomatessaan tulivat seikkailijamme jälleen levottomiksi. Heidän asemansa ei ainoastaan ollut väsyttävä, heidän kun oli istuttava hajasäärin ohuilla oksilla, vaan jos piiritystä jatkuisi, joutuisivat he vielä senkin vaaran alaisiksi, joka uhkaa kaikkia piiritykseen joutuneita ihmisiä: nälkäkuoleman. Jo alussa kaikki kolme olivat nälkäisiä kuin sudet. He olivat syöneet vain keveän aamiaisen eikä mitään sen jälkeen, sillä heillä ei ollut aikaa päivällisen keittämiseen. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos vihollinen jatkaisi piiritystään kaiken yötä, olisi heidän ryhdyttävä nukkumaan illallisetta. Ah niin, nukkumaan! Ehkä ei heillä sinä yönä tulisi olemaan vuodetta eikä unta, sillä kuinka he voisivat nukkua noin kovilla oksilla? Jos he hetkeksikään kadottaisivat tietoisuutensa, putoaisivat he ja syöksyisivät valveillaan olevan piirittäjänsä päälle! Ja vaikkapa he sitoisivat itsensä puuhun kiinni, olisi mahdotonta ajatella niin kapeilla alustoilla nukkumista.

He eivät siis voineet toivoa saavansa illallista tai unta sinä yönä. Mutta heitä vaivasi eräs toinen himo enemmän kuin nälkä tai uni. Se oli jano. Niillä kovilla ja moninaisilla ponnistuksilla, joihin heidän oli ollut pakko ryhtyä sitten aamun — puihin kiipeäminen ja tiettömien viidakkojen läpi hiipaileminen yhtyneenä yhä uudistuneen vaaran aiheuttamiin mielenliikutuksiin — kaikilla niillä oli ollut taipumus herättää janoa. He tunsivatkin sitä aivan tavattomassa määrässä. Sitä ei suinkaan vähentänyt heidän alapuolellaan välkkyvän veden näkeminen. Päinvastoin se kiihdytti vain tuota halua melkein sietämättömässä määrässä.

Melkoisen ajan he tunsivat tuota tuskaa voimatta toivoa sen lievittämistä. Järven välkkyessä heidän silmiensä edessä kirkkaassa auringonpaisteessa ja joen hiljaa lipuessa alapuolella olevien solien läpi he saattoivat käsittää selvemmin kuin mielikuvituksessa, millaisia Tantalus paran hirveiden kärsimysten oli täytynyt olla.

Heidän kärsittyään tätä tuskaa melkoisen pitkän ajan pääsi Kasparilta huudahdus, joka kiinnitti häneen toisten huomion.

“Tulta ja tulikiveä!” huudahti hän. “Mitä me olemme ajatelleet kaiken aikaa? Kolme miestä istuu tässä tukehtumaisillaan janoon, ja joki virtaa ulottuvillamme!”

“Ulottuvillamme? Sitäpä toivoisin, Kaspar”, lausui Karl jokseenkin epätoivoisella äänellä.

“Se on varmasti ulottuvillamme. Katsohan!”

Puhuessaan ojensi Kaspar nyt melkein tyhjentynyttä kuparista ruutisarveaan. Karl ei vielä nytkään oikein ymmärtänyt häntä.

“Mikä estää meitä laskemasta tätä alas”, kysyi hän, “ja vetämästä sitä jälleen ylös täynnä vettä? Ei mikään. Onko teillä, Ossaru, köydenpätkää mukananne?”

“Kyllä, sahib, minulla on”, vastasi shikari samalla vetäen puuvillaisen paitansa povesta esille kimpun hamppupunosta ja ojentaen sen nuorelle metsästäjälle.

“Se on kyllin pitkä”, sanoi Kaspar ottaen köyden, jonka hän seuraavalla hetkellä kiinnitti ruutisarven kaulan ympäri. Kaadettuaan ruudin patruunakoteloonsa hän antoi sarven pudota alas, kunnes se upposi jokeen. Antaen sen olla siellä niin kauan, että se täyttyi vedellä, hän veti sen jälleen ylös ja tarjosi sen onnitellen Karlille kehoittaen häntä juomaan sydämensä pohjasta. Karl totteli tätä käskyä ilman pienintäkään viivyttelyä.

Sarvi tyhjentyi pian. Sitten se taas laskettiin alas ja täyttyi sekä tyhjentyi. Tätä menettelyä jatkui siksi, kunnes kaikki olivat tyydytettyjä eikä puun latvassa enää ollut yhtään janoista ihmistä.

23. luku.

JÄTTILÄISMÄINEN RUISKU.

Saatuaan Kasparin kekseliään tempun avulla niin paljon vettä kuin halusivat, tunsivat piiritetyt kykenevänsä paremmin kestämään väsyttävässä asemassaan. He mukautuivat sietämään kiusaa vähän kauemmin niin filosofisesti kuin saattoivat, kun suureksi hämmästyksekseen saivat paljon runsaamman vesikestityksen kuin halusivat, vieläpä yhtä odottamattomasta kuin omituisesta lähteestä.

Olisi vaikea sanoa, oliko norsu saanut vihjauksen nähdessään ruutisarven uppoavan veteen vai oliko ajatus juolahtanut sen päähän ilman mitään erikoista aihetta. Varmaa vaan on, että heti viimeisen sarvellisen noustua ylös ja ennenkuin vesipyörteet olivat hävinneet järven pinnalta, syöksyi norsu veteen samalla upottaen kärsänsä syvälle kuin juodakseen.

Joitakin hetkiä se pysyi liikkumattomassa asennossa, ilmeisesti täyttäen tilavan vatsansa nesteellä.

Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi se ei olisi ollut yhtä janoinen kuin katselijatkin. Ei puussa olijoilla ollutkaan muuta aavistusta kuin että tuo suuri nelijalkainen oli kahlannut lammikkoon vain sammuttaakseen janoaan.

Sen liikkeissä ja siinä tavassa, millä se nyt imi vettä itseensä, oli kuitenkin jotakin, mikä ilmaisi toisenlaista tarkoitusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin tämän osoitti todeksi eräs seikka, joka toisenlaisissa olosuhteissa olisi herättänyt naurunhalua katselijoissa. Mutta tässä tapauksessa olivat katselijat itse pilan esineinä, jos tällaista voi sanoa pilaksi, ja sen kestäessä ei ainoakaan näistä kolmesta tuntenut pienintäkään halua antautua ilon valtaan.

Norsu nimittäin menetteli seuraavalla tavalla:

Täytettyään kärsänsä joesta vedellä se nosti sen ilmaan. Sitten se suuntasi sen puuta kohti, tähtäsipä vielä erittäin kylmäverisesti ja tarkisti, niinkuin tähtientutkija kaukoputkeaan sovitellessaan, kastavan vesivirran niiden kolmen miehen kasvoihin, joita se piiritti. Kaikki kolme, jotka sattuivat istumaan lähekkäin, joutuivat samalla hetkellä ja samalla lailla tämän odottamattoman vedenpaisumuksen uhreiksi ja ennenkuin kukaan heistä oli ennättänyt laskea kahteenkymmeneen, olivat he likomärkiä kiireestä kantapäähän asti. Joka riekale heidän selässään ja etupuolenaan kastui niinkuin he olisivat olleet tuntikausia myrskysateen piestävinä.

Mutta norsu ei tyytynyt siihen, että olisi antanut heille vain yhden suihkun. Niin pian kuin sen ensimmäinen varasto oli tyhjentynyt, se upotti jälleen veteen taipuvaisen imuputkensa, täytti sen uudelleen, tähtäsi tarkoin ja antoi vesivirran suihkuta miesten kasvoihin.

Tällä lailla se menetteli vetäen vettä sisäänsä joesta ja ruiskuttaen sitä suurella lihasruiskullaan, kunnes oli liottanut heidät ainakin kymmenen kertaa.

Heidän asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava, sillä vesivirta, joka suuntautui heihin yhtä voimakkaasti kuin paloruiskun letkutorvesta, oli pyyhkäistä heidät pois heidän horjuvalta istuinpaikaltaan, puhumattakaan siitä suuresta kiusasta, jonka suihku aiheutti heille.

Oli vaikeaa arvata, mikä saattoi olla norsun kummallisen menettelyn aiheena. Ehkä se oli toivonut voivansa ajaa heidät pois puusta tai väkivallalla pyyhkäistä heidät alas oksilta, tai ehkä se oli vain aikonut tehdä heidän asemansa mahdollisimman epämukavaksi ja siten jossakin määrin tyydyttää pahanilkisyyttään.

Yhtä vaikeaa olisi ollut sanoa, kuinka kauan tätä puuhaa olisi kestänyt. Ehkä tuntikausia kauemmin, koska vesivarasto oli tyhjentymätön, mutta siitä tuli sellainen loppu, jota ei aavistanut tuo suuri paksunahkainen itse eivätkä sen vesiantimien saajat.

24. luku.

VAJONNUT MÖHKÄLE.

Juuri paraikaa norsun puuhaillessa ja jatkaessa täysin innoin vesiotteluaan sekä ilmeisesti nauttiessa siitä pahansuovasti, he näkivät sen äkkiä lakkaavan. Sitten sen suunnaton ruumis alkoi huojua puolelta toiselle, suurten hartiain kohotessa vuorotellen, pitkän kärsän pyyhkiessä ilmaa ympyrän muotoisesti, samalla päästäen veden sijasta kimeitä huutoja, jotka ilmaisivat joko tuskaa tai kauhua.

Mitä se saattoi merkitä? Nelijalkaisen oli ilmeisesti vallannut jokin äkillinen pelko, mutta kuka tai mikä oli sitä uhkaava vihollinen? Niin kyselivät Karl ja Kaspar itsekseen, mutta ennenkuin kumpikaan ennätti pukea ajatuksensa sanamuotoon, oli shikari vastannut heille.

“Hiihaa!” huudahti hän. “Hyvä! Oikein hyvä! Kiitos Suuren Gangeksen Jumalalle! Katsokaahan, sahibit, norsu vaipuu alas, se putoaa lentohiekkaan, mikä oli vähällä nielaista Ossarun! Hiihaa, se vajoaa, se vajoaa!”

Karl ja Kaspar ymmärsivät helposti Ossarun katkonaisen, mutta riemuitsevan puheen. Kääntäen silmänsä alapuolella olevaan petoon ja katsellen sen liikkeitä he heti käsittivät shikarin puhuneen totta. Norsu ilmeisesti upposi lentohiekkaan!

He olivat huomanneet sen ensi kertaa astuessa joen uomaan, ettei vesi ulottunut paljon sen polvien yläpuolelle. Nyt se oli sen kyljissä asti ja kohosi hitaasti ja varmasti yhä korkeammalle. Sitäpaitsi ilmaisivat sen vimmatut ponnistelut, sen hartiain vuorotellen kohoaminen, sen kiihkeät huudot ja kärsä, joka nopeasti kääntelehti milloin millekin puolelle kuin etsien mihin tukikohtaan tarttuisi, — kaikki tämä todisti Ossarun väitteen oikeaksi; norsu vajosi paraikaa lentohiekkaan. Ja nopeasti se vaipuikin alemmaksi. Ennenkuin katselijat olivat tarkastelleet sitä viittä minuuttia, nuoleskeli vesi jo melkein sen selän tasalla ja sitten tuuma tuumalta, jalka jalalta se kohosi korkeammalle, kunnes pyöreät hartiat katosivat näkyvistä ja vedenpinnan yläpuolella näkyi ainoastaan pää ja sen pitkä, torven tapainen kasvannainen.

Pian lakkasivat hartiat liikkumasta, eikä suuri ruumis antanut muuta elonmerkkiä kuin vaipui hiljalleen maan uumeniin.

Kärsä heilahteli vielä edestakaisin, milloin voimakkaasti pieksäen vettä, niin että vaahto roiskui, milloin heikosti liikahdellen, kaiken aikaa päästäen tuskanhuutoja.

Vihdoin vaipuivat ylöspäin kääntynyt pää ja sileät ulkonevat leukapielet pinnan alle, ja ainoastaan kärsä näkyi seisoen pystysuorana veden yläpuolella kuin jättimäinen Bolognan makkara. Se oli lakannut päästämästä kimeitä torventörähdyksiä, mutta vielä saattoi erottaa kovan huokumisen, jota silloin tällöin keskeyttivät pulputtavat äänet.

Karl ja Kaspar pysyivät paikoillaan puussa, katsellen tätä outoa näkyä kasvoillaan kauhun ilme. Shikari menetteli toisin. Hän ei enää pysynyt ylhäällä. Niin pian kuin hän oli nähnyt norsun täydelleen joutuvan tuon lentohiekan syleilyyn, joka oli ollut vähällä nielaista hänenkin kalliin olentonsa, laskeutui hän ketterästi alas oksilta.

Muutamia hetkiä hän seisoi järven rannalla katsellen eläimen turhia ponnistuksia vapauttaa itsensä, kaiken aikaa puhelen sille ja ilkkuen sitä ilkein sanoin, sillä Ossaru oli erittäin suuttunut paitansa menettämisestä. Kun lopulta ei enää ollut vedenpinnan yläpuolella muuta näkyvissä norsun kärsästä kuin viimeiset kaksitoista turmaa, ei shikari enää jaksanut hillitä itseään. Vetäen esille pitkän veitsensä hän syöksyi veteen ja erotti yhdellä leikkauksella tuon lihaskappaleen sitä kannattavasta varresta kuin olisi sirppi tasoittanut pehmeää mehevää ruohoa.

Katkaistu putki vaipui silmänräpäyksessä pohjaan. Muutamia punaisia kuplia vain kohosi pinnalle ja ne olivat viimeiset merkit, jotka ilmaisivat tuon suuren norsun katoamisen maan pinnalta. Se oli vajonnut alas syvään hiekkaan maatuakseen siellä, ehkä monien sukupolvien kuluttua taas joutuakseen kaivetuksi ylös jonkun ihmettelevän kivenlouhijan lapion ja kärkikuokan avulla.

Niin olivat seikkailijamme omituisen sattuman avulla vapautuneet ikävästä naapurista tai paremminkin vaarallisesta vihollisesta, jopa niin vaarallisesta, että jollei jokin sellainen sattuma olisi tullut heidän puolelleen, on vaikea arvata kuinka he olisivat päässeet eroon siitä. Ei enää ollut kysymys luotien lennättämisestä sen ruumiiseen ja sen tappamisesta sillä tavalla. Heidän ruutinsa tuhoaminen oli tehnyt sen suunnitelman tyhjäksi ja kolme panosta, jotka heillä vielä oli jäljellä, eivät olisi riittäneet senlaatuisista pyssyistä kuin heidän oli.

Epäilemättä olisivat niin reippaat metsästäjät kuin Kaspar ja Ossaru ja niin sukkela ja kekseliäs mies kuin Karl ennen pitkää huomanneet jonkin keinon pettää norsua ja lopettaa sen. Mutta siitä huolimatta he olivat hyvin mielissään tuosta omituisesta seikasta, joka oli vapauttanut heidät tästä välttämättömyydestä, ja he onnittelivat itseään niin suotuisasta lopputuloksesta.

Kuullessaan heidän puhelevan yhdessä ja huomatessaan, etteivät he enää olleet puussa, sukelsi Fritz, joka oli tänä aikana hiiviskellyt vain muutamia askelia paikaltaan, esiin piilostaan ja tuli hypellen heitä kohti. Vähän aavisti Fritz, uidessaan salmen poikki päästäkseen herrojensa luo, että se suuri nelijalkainen, joka oli niin usein ajanut sitä takaa, oli sillä hetkellä niin kovin lähellä sitä, ja että sen omat kynnet vettä halkaistessaan olivat vähällä raapaista hirveää kärsää, joka oli nyt typistynyt aikaisemman itsensä tyngäksi!

Mutta vaikka ei Fritz tiennytkään mitään tuosta omituisesta tapauksesta, joka oli sattunut sen poissa ollessa, ja mahdollisesti ihmetteli mihin suuntaan vihollinen oli lähtenyt, ilmaisi sille sen uidessa salmen poikki muutamilla kohdin näkyvä veden punainen väri tai luultavammin veren tuoksu siinä, että jokin verinen kohtaus oli sattunut. Se päästi muutamia kiihtyneitä haukahduksia uljaasti halkaistessaan aaltoja.

Fritz sai osakseen onnitteluja. Vaikkakin tuo uskollinen eläin oli paennut joka kerta hyökkäyksen esineeksi joutuessaan, ei kukaan ajatellut alentaa sen kelpo koiranluontoa. Se oli vain ilmaissut viisasta arvostelukykyä, sillä kuinka sen olisi ollut mahdollista pitää puoliaan niin hirveää vihollista vastaan? Se oli siis tehnyt parhaiten livistäessään tiehensä, sillä jos se olisi typerästi pysynyt paikallaan ja menettänyt henkensä ensimmäisessä kahakassa obeliskin luona, voisi norsu vieläkin olla elossa ja piirittää heitä puussa. Sitäpaitsi oli Fritz päästänyt ensimmäisen varoitushuudon ja siten antanut heille aikaa varustautua ottamaan hyökkäystä vastaan.

Kaikki seurueen jäsenet pitivät Fritziä palkinnon arvoisena, ja Ossaru oli päättänyt, että se saisi sen päivällisekseen norsun kärsän muodossa. Mutta kahlatessaan takaisin jokeen huomasi shikari surukseen, että tuo kelpo koira tulisi pettymään, koska hänen niin taitavasti katkaisemansa kappale oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin ne muut osat, joista se oli erotettu, ja oli nyt syvällä hiekkapinnan alapuolella.

Ossaru ei ollenkaan yrittänyt kaivaa sitä enää ylös. Hän tunsi terveellistä pelkoa tuota petollista pohjaa kohtaan ja astellen varovasti sillä hän ei viivytellyt ollenkaan palatessaan rannalle ja seuratessaan tovereitaan, jotka jo olivat lähteneet veden partaalta ja kulkivat raunioina olevaa majaa kohti.

25. luku.

SEETRI.

Ajatusta, joka oli juolahtanut heidän mieleensä, nimittäin luolan ottamista heidän asunnokseen, ei enää pidetty kannatettavana. Norsun vaarallinen läheisyys yksin oli sen aiheuttanut, ja sitä syytä ei enää ollut. Ei ollut todennäköistä, että laaksossa oli toista kiertolaisnorsua. Ossaru saattoikin rauhoittaa heitä siinä suhteessa vakuuttamalla heille, ettei kahta sellaista eläintä milloinkaan tavattu samoilla seuduilla, koska kaksi niin sisukasta olentoa varmasti matkisi Kilkennyn kissojen murhenäytelmää, vaikkakaan ei Ossaru valaissut ajatustaan tekemällä tarkemmin selvää tästä vertauksesta.

Mahdollisesti saattaisi lähistöllä olla toisia yhtä pelottavia eläimiä kuin norsukin oli ollut. Siellä voisi olla panttereita tai leopardeja tai tiikereitä tai vaikkapa toinen karhukin, mutta kaikkia näitä vastaan ei luola olisi mikään varma turvapaikka ei sen varmempi kuin heidän vanha majansa. He voisivat panna sen lujempaan kuntoon kuin ennen ja rakentaa siihen vahvan oven turvaksi yöllisiä tungettelijoita vastaan. Tähän työhön he ryhtyivätkin niin pian kuin olivat syöneet päivällistä ja kuivanneet vaatteensa, jotka norsu vainajan suunnaton ruisku oli niin perinpohjin kastanut.

Muutamia päiviä kului majan kuntoonpanoon. Siihen tehtiin nyt huomattavia parannuksia. Talvi-ilma oli nyt täydelleen alkanut, ja kotilämpö oli tullut tärkeäksi asiaksi, niin että he eivät ainoastaan täyttäneet vakoja paksulla savikerroksella, vaan kyhäsivät tulisijan ja uuninkin sekä vielä lisäksi vahvan oven.

He tiesivät itseltään kuluvan pitkän ajan tikapuiden valmistukseen, niitä kun piti olla enemmän kuin kaksitoista pitkää jaksoa, joista jokaisen piti olla kevyt kuin ruoko ja suora kuin nuoli.

Leudompina talvipäivinä he saattaisivat työskennellä ulkoilmassa.
Tosiaankin oli heidän tehtävä suurin osa työstään majan ulkopuolella.
Välttämätöntä kuitenkin olisi saada suojaa ei ainoastaan yön aikana,
vaan myrskyn ja rajuilmankin kestäessä.

Viisaus neuvoi heitä senvuoksi varovaisuuteen, ja ennenkuin he ryhtyivät tarmokkaammin puuhaamaan kallion reunalle kiipeämistä, laittoivat he kaikki kuntoon majassa.

Heillä ei ollut pelkoa joutua kärsimään talven pakkasesta, ei vaatteiden puutteen vuoksi päivällä eikä peitteiden puutteesta yöllä. Joitakin jakinnahkoja oli vielä tallella sekä muutamien muiden otusten turkkeja, jotka eläimet Kasparin kaksipiippuinen oli kaatanut. Ne riittäisivät lämpimäksi vaatetukseksi päivällä ja peitteeksi yöllä.

Talviravinnostaan he olivat vähän enemmän huolissaan. Norsun ei ollut ainoastaan onnistunut hävittää heidän ruokavarojen hankkimiseen tarvittavia apuneuvojaan, vaan se oli myöskin tuhonnut sen varaston, joka heillä jo oli, tallaamalla sen liejuun. Ne palaset kuivattua metsänriistaa ja jakin lihaa, joita ei norsu ollut saanut perinpohjin tuhotuksi, koottiin jälleen ja sijoitettiin turvalliseen paikkaan. He päättivät siltä varalta, etteivät kykenisi hankkimaan lisää, jakaa ruokavaransa sellaisiin annoksiin, että ne riittäisivät koko sen ajan, mikä heidän mahdollisesti pitäisi viettää kalliovankilassaan. Tietenkään he eivät olleet toivottomia uusien ruokavarojen hankkimisen suhteen, vaikkakin heidän ampumavaransa olivat lopussa. Ossarun nuolia oli vielä olemassa eivätkä ne olleet riippuvaisia ruudista tai lyijystä. Satimet ja ansat auttaisivat heitä hankkimaan monta otusta, jotka näkyivät joutuneen vangeiksi tähän erilliseen ja yksinäiseen laaksoon samoin kuin hekin.

Kun kaikki toimenpiteet heidän talvioleskelunsa varalle oli suoritettu, alkoivat he jälleen tarkastella kallioita, minkä puuhan norsu oli keskeyttänyt.

Niiden pengermien tarkastelua, jotka oli huomattu tuona tapausrikkaana päivänä, jatkoivat he yhä, kunnes olivat kiertäneet koko laakson. Ei jalkaakaan jyrkänteestä sivuutettu tutkistelematta sitä mitä huolellisimmin. Luonnollisesti tarkasteltiin muiden muassa ne kaksoiskalliotkin, jotka reunustivat jäätiköltä johtavaa kuilua.

Ei löytynyt toista paikkaa, josta olisi ollut niin edullista kiivetä portaita ylös, kuin se, jonka he jo olivat löytäneet. Vaikkakaan ei ollut ehdottoman varmaa, että olisivat voineet suorittaa tuon hirveän yrityksen, päättivät he koettaa ja enempää viivyttelemättä alkaa valmistaa tikapuita.

Ensimmäinen työ oli valita ja hakata riittävän paljon sopivan pituisia puita. He aikoivat turvautua kauniiseen Tibetin honkaan, samaan puulajiin, jota he olivat käyttäneet siltanaan kuilun yli kulkiessaan. Silloin he keksivät uuden puun, joka oli kauniimpi ja siihen tarkoitukseen sopivampi. Se oli seetri (Pinus deodara). Ossaru valitteli vieläkin, ettei hänen rakasta bambuaan kasvanut siellä, sekä väitti, että jos niitä olisi ollut kylliksi, hän olisi voinut valmistaa kylliksi tikapuita kalliolle kiipeämisen varalle vähemmässä kuin neljänneksessä siitä ajasta, mitä heiltä kuluisi siihen työhön rakentaessaan niitä hongista. Tämä ei ollut mitään liioittelua, sillä suuren bambun varsi sellaisena kuin se on hakattu viidakosta sopii tikapuiden syrjiksi ilman muuta erikoista puuhaa kuin että uurretaan reiät, joihin voi panna pienat. Sitäpaitsi olisi bambu, kevyttä kun on, sopinut paremmin kuin mikään muu puulaji sellaisiin portaisiin, joita he tarvitsivat, koska he voisivat nostaa ne vähemmällä vaivalla ylös pengermälle, missä puuhassa he arvasivat ilmestyvän melkoisia vaikeuksia. Mutta vaikkakin laaksossa kasvoi eräs ruokolaji, ei sen runko ollut kyllin pitkä eikä paksu heidän tarkoituksiinsa. Ossaru oli kaivannut troopillisten viidakoiden suurta bamburuokoa, samaa, jonka he olivat, kulkiessaan Himalajan alempien selänteitten yli, nähneet kasvavan suurissa viidakoissa useinkin sadan jalan korkuisena.

Seetri kasvaa suotuisissa oloissa varsin suureksi, sen rungon läpimitta kun saattaa usein vuoristossa olla kymmenen ja korkeus sata jalkaa. Muutamat tähän lajiin kuuluvat puut olisivat tehneet heidän vaivansa sekä lyhyeksi että helpoksi.

Kun ei bambua löytynyt, valitsivat he siis seuraavan parhaan raaka-aineen, minkä metsä heille tarjosi — korkean seetrin. Tämä puu on jo kauan sitten tuotu Englannin puistoihin ja huvipuutarhoihin deodarana, mikä on sen kasvitieteellinen erikoisnimi. Se on oikea honka, ja sitä tavataan Himalajan vuoriston useimmilla kukkuloilla ja melkein kaikissa laaksoissa samoin kuin lähellä ikuisen lumen rajaa. Mutta sen mielipaikka on matalammilla kukkuloilla, ja vaikkakaan se ei suinkaan ole kaunis puu, on se arvokas sen suuren tervamäärän vuoksi, jota sen pihkasta voidaan valmistaa.

Siellä, missä on paljon seetrejä yhdessä, kasvavat ne pitkinä suipentuvina runkoina, joissa on lyhyet oksat, ja niissä ilmenee hongille luonteenomainen terävän keilan muoto. Aivan yksinään tai jonkun verran toisista erossa kasvavat puut ovat taas kokonaan toisenlaisia. Ne ojentavat silloin pitkiä tiheitä oksiaan vaakasuorassa asennossa, ja kun pikku oksat ja lehdetkin ulkonevat vaakasuorasti, muodostaa jokainen haara siten niin tasaisen pinnan kuin pöytä. Tällainen deodara saavuttaa usein sadan jalan korkeuden.

Deodarin puuainetta pidetään suuriarvoisena kaikissa maissa, missä se kasvaa. Se on erinomaista rakennustarpeisiin, helposti valmistettavaa, melkein ikuista kestävyydeltään ja voidaan sitä vähällä vaivalla halkoa laudoiksi; se on siis välttämätön tarvetavara maassa, missä sahat ovat melkein tuntemattomia. Kashmirissa rakennetaan siitä siltoja. Se pitkä aika, jonka monet niistä ovat kestäneet, todistaa puun erinomaista lujuutta. Jotkut näistä silloista ovat veden alla enemmän kuin puoli vuotta ja vaikkakin niiden joukossa on melkein satavuotiaita, ovat ne vielä säilyneet hyvin ja kestävät täysin ylikulkua.

Kun deodaria käsitellään samoin kuin muita puita, joista juoksutetaan tervaa, lähtee siitä paljon ohuempaa nestettä kuin terva on, tummanpunaista ja hyvin pistävän hajuista. Tämä neste tunnetaan seetriöljynä ja sitä käyttävät vuoristolaiset parannuksena ihotaudeissa samoin kuin kaikissa karjan risatautitapauksissa.

Deodar kasvaa hyvin hitaasti, ja se tekee sen sopimattomaksi Eurooppaan kuljetettavaksi paitsi koristepuuksi puistoihin ja huvipuutarhoihin.

Se valittiin tikapuiden syrjäpuiksi pääasiassa sen vuoksi, että se oli sopivaa helposti halkaistavaksi laudoiksi tai kevyiksi tarvepuiksi. Meidän kokemattomille puusepillemme olisi ollut aivan loppumaton työ kaataa kevyiksi portaiksi sopivan paksuisia raskaita puunrunkoja niin epätäydellisillä työkaluilla kuin heillä oli. Ossarun pikku kirves ja veitset olivat ainoat kapineet, joita heidän sopi käyttää siihen työhön. Koska seetriä saattoi halkoa kiilalla, oli se heidän olosuhteissaan mahdollisimman paras puu.

Tarkastellessaan seetrejä he havaitsivat erään toiseen lajiin kuuluvan hongan. Se tunnettiin “tshiilin” nimellä.

He olisivat voineet nähdä sen ilman että se olisi erikoisesti herättänyt heidän huomiotaan, jollei Karlia olisi ollut mukana. Hän huomasi sen lehtiä katsellessaan ja tutkiessaan niitä oikein kasviopillisesti tshiilipuun rungossa sellaisia aineksia, jotka olivat erittäin arvokkaita heille niissä olosuhteissa missä he olivat. Karl tiesi sen olevan niitä honkia, joiden puusta saadaan mainioimpia soihtuja, ne kun ovat täynnä tärpättiä. Hän oli lukenut, että sitä käyttävät juuri tähän tarkoitukseen kaikkiin kansanluokkiin kuuluvat ihmiset, jotka asuvat Himalajalla ja yleensä pitävät näitä soihtuja kynttilöiden ja lamppujen päävastikkeina. Karl olisi myöskin voinut kertoa tovereilleen, että tärpättiä, joka tihkuu elävästä puusta, käyttävät ihmiset voiteena sierottumiin, ja että se on nopea ja tehoisa lääke rohtuneisiin käsiin. Tämä tshiilihonka kasvaa melkein aina rinnatusten seetrin kanssa etenkin siellä, missä viimeksimainittu on metsän pääkasvullisuutena.

Karl olisi myöskin voinut kertoa toisille, etteivät deodar ja tshiili ole ainoat Himalajalle kotiutuneet hongat. Hän olisi voinut mainita eräitä muitakin lajeja, niinkuin “morendan”, suuren ja kauniin puun, jolla on hyvin tumma lehdistö, samalla kuin se on havupuiden korkeimpia lajeja, usein kasvaen kahdensadan jalan hämmästyttävään korkeuteen, ja melkein yhtä korkean ja ehkä yhtä koristeellisen “ruishongan”. Niinikään hän tunsi tavallisen hongan, “kolin”, joka muodostaa laajoja metsiä noin kuudesta yhdeksääntuhanteen jalkaan meren yläpuolelle kohoavilla vuorenselänteillä. Viimeksimainittu menestyy parhaiten kuivalla kallioisella maaperällä, ja on aivan hämmästyttävää nähdä millaisilla paikoilla se juurtuu ja kasvaa. Sileän graniittikallion äkkijyrkällä rinteellä voidaan nähdä tähän lajiin kuuluvia suuria puita. Kallioissa on pieni halkeama. Tähän joutuu siemen jollakin tavalla, alkaa kasvaa ja muuttuu aikaa myöten suureksi puuksi, kukoistaen ehkä vuosisatoja paikassa, missä kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole maan hituistakaan sen ravinnoksi, ja luultavasti imien ravintoa itse kalliosta!

Karl huomasi hyvin kiitollisena tshiilin kasvavan niin lähellä. Hän tiesi, että he saisivat siitä erinomaisia soihtuja niin paljon kuin tarvitsisivat, joten he voisivat pimeinä iltoina työskennellä majassa myöhäiseen, valmistamalla tikapuiden pienoja sekä tekemällä muita pieniä tilanteen vaatimia kotiaskareita sen sijaan että istuisivat joutilaina valon puutteessa.

26. luku.

KIIPEÄMISTIKAPUUT.

Puiden hakkaaminen ei vienyt heiltä kovin pitkää aikaa. He valitsivat vain hoikkakasvuisia, mitä hoikempia sitä parempi, mikäli ne vastasivat pituusvaatimuksia. Puut, joiden koko pituus oli noin viisikymmentä jalkaa, olivat parhaita. Niistä jäi jäljelle kolmenkymmenen jalan pituinen kappale tai vähän isompi, kun latvan heikoimman osan katkaisi pois. Sellaiset, joiden läpimitta oli vain muutamia tuumia, saattoi hyvin vähällä vaivalla muuttaa sopivan kokoisiksi tikapuiden syrjiksi, kun vain kuori ne ja halkaisi kahtia.

Yhtä helposti valmistuivat poikkipienat, paitsi että niihin kului aikaa enemmän, niitä kun tarvittiin niin paljon.

Työn vaikein kohta, ja sen he olivat aavistaneetkin, oli reikien poraaminen, joihin voisi sovittaa pienat. Se homma osoittautui kaikkein hitaimmaksikin, sen suorittamiseen kun kului enemmän aikaa kuin yhteensä puiden hakkaamiseen ja niiden sopivan muotoisiksi ja kokoisiksi muokkaamiseen.

Jos heillä olisi ollut napakaira tai uurtamistaltta tai edes hyvä käsipura, olisi asia ollut hyvinkin helppo. Vielä paremmin olisi asia luonnistunut, jos heillä olisi ollut “rintakaira”. Mutta luonnollisestikaan ei mitään näistä työkapineista ollut saatavissa eikä mitään muutakaan, jonka avulla olisi voinut porata niin suuren reiän, että heidän pikku sormensa kärki olisi siihen sopinut. Satoja reikiä tarvittaisiin. Mitenkä ne tehtäisiin? Pienten veitsiensä terillä he olisivat voineet kovertaa syvennyksen — suurella vaivalla ja pitkän ajan kuluessa, mutta tavattoman paljon aikaa ja vaivaa kuluisi neljänsadan reiän kaivertamiseen, ja se määrä ainakin tarvittaisiin. Se olisi ikävä työ ja melkein loppumaton siinäkin tapauksessa, että sen saattaisi suorittaa, mikä oli hyvin epäilyttävää. Veitsien terät voisivat kulua tai taittua kauan ennen kuin tarpeellinen määrä reikiä olisi valmiina.

Tietysti he olisivat voineet tulla toimeen ilman reikiä, jos heillä olisi ollut tarpeeksi paljon nauloja. Tikapuiden askelmat olisi saattanut naulata syrjiin sen sijaan että olisi ne upottanut niihin. Mutta naulat olivat heille aivan yhtä harvinaista tavaraa kuin työkapineetkin. Lukuunottamatta heidän kengänpohjissaan ja pyssyjensä varsissa olevia ei koko laaksossa ollut ainoaakaan naulaa.

Kieltämättä he olivat suuressa pulassa. Mutta Karl oli aavistanut tämän vaikeuden ja varustautunut sen varalle, ennenkuin ainoaakaan puuta oli kaadettu. Heti kun heidän päähänsä oli juolahtanut ruveta laittamaan tikapuita, oli hänen mielessään herännyt eräs ajatus, joka oli selvinnyt hänen tyydytyksekseen. Tosin vain tietopuolisesti mutta se toteutui jälkeenpäin käytännössä, ja toisin kuin monen teorian laita on, osoittautui käytäntö vastaavan sitä.

Karlin suunnitelma oli laittaa reiät tulella, toisin sanoen porata ne tulikuumalla raudalla.

Mistä tällaisen raudan saisi? Se tuntui yhtä vaikealta kuin napakairan tai taltan hankkiminen. Mutta Karlin kekseliäisyyden avulla selvittiin siitäkin. Hänellä sattui olemaan pieni käsipistooli. Se oli yksipiippuinen, jonka piippu oli noin kuusi tuumaa pitkä ilman mitään heloja, reunakoristuksia tai latasinta. Karin suunnitelmana oli kuumentaa tämä piippu tulikuumaksi ja tehdä siitä porausrauta. Niin hän sitten tekikin. Kuumennettuaan sitä muutamia satoja kertoja ja painettuaan sitä yhtä usein eri tikapuiden syrjiin, onnistui hänen vihdoin polttaa niin monta reikää kuin pienoja varten tarvittiin.

On tarpeetonta mainita, ettei tätä ihmeellistä poraustyötä suoritettu yhdellä rupeamalla, ei edes yhtenä päivänä. Päinvastoin meni Karlilta monta tuntia ja monta päivää sekä lukemattomia hikipisaroita, ennenkuin hän oli suorittanut näiden neljänsadan reiän poraamisen. Epälukuisia kyyneleitä valui siinä kasvintutkijan silmistä, ei surusta, vaan seetripuun savun ja hehkumisen vaikutuksesta.

Kun Karl oli lopettanut itselleen määräämänsä erikoistyön, oli enää vain vähän puuhaa jäljellä. Kukin pari oi asetettava vastakkain, nappulat pistettävä paikoilleen, sidottava kiinni kummastakin päästä, ja niin olivat tikapuut valmiit kiivettäviksi.

Yksitellen ne siten saatiin valmiiksi ja yksitellen kannettiin sen kallion juurelle, jota oli yritettävä kiivetä ylös.

Surullista on sanoa, että se oli vasta yritys, ja vielä surullisempaa, että yritys epäonnistui.

Yksitellen nostettiin portaat määrätyille askelmilleen, kunnes kolme neljännestä kalliosta oli onnellisesti kiivetty. Mutta voi! Siinä päättyi heidän kohoamisensa tähän asti aavistamattoman seikan vuoksi. Saapuessaan eräälle pengermälle, joka oli neljäs kallion huipulta laskien, he huomasivat surukseen, että yläpuolella oleva kallio työntyi muutamia tuumia pengermän ulkoreunan yli sensijaan että se olisi vähän kallistunut taaksepäin niinkuin toiset. Tuota kalliota vastaan ei voinut asettaa mitään portaita, ei mikään olisi siinä pysynyt, koska ei niitä olisi voinut asettaa edes kohtisuoraan. Ei mitään yritystä tehtykään tikapuiden sijoittamiseksi. Vaikka ei ulkonemaa voinut huomata alhaalta, näki Karl heti, seisoessaan heidän sijoittamiensa viimeisten tikapuiden ylimmällä askelmalla, insinöörin silmänä, että se vaikeus oli ylipääsemätön. Heidän olisi yhtä helppo seisoa tuolle onnettomalle pengermälle sijoitetuilla tikapuilla kuin lentää. Täysin vakuutettuna siitä asiasta palasi nuori kasvintutkija hitaasti ja surullisesti alas kertomaan tovereineen tämän epämieluisan tiedon.

Kaikki heidän kekseliäisyytensä oli hyödytön, kaikki heidän aherruksensa hukkaan mennytpä, heidän aikansa tuhlattu, toivonsa tuhoutunut, heidän tulevaisuutensa kirkas taivas jälleen peittynyt mitä pimeimpiin pilviin — kaikki tuon aavistamattoman seikan vuoksi.

Samoin kuin palatessaan ulos luolasta tuon kärsivällisen, mutta hyödyttömän etsiskelyn jälkeen istuutuivat he nytkin paasille, kukin horjahtaen itseään lähimmälle kivelle surullisena, alakuloisena, toivottomana.

Siinä he istuivat silmät milloin maahan luotuina, milloin suuntautuen kalliota kohti ja tuijottaen koneellisesti tuohon tiheään jonoon, joka oli kuin jonkin jättiläismäisen hämähäkin tie, noihin pitkiin tikapuihin, jotka oli sijoitettu niin suurella vaivalla, joita oli vain kerran kiivetty ja joita ei enää koskaan kiivettäisi!

27. luku.

TYHJÄ RUOKASÄILIÖ.

Kauan he kaikki kolme istuivat tässä asennossa syvän hiljaisuuden vallitessa. Ilma oli purevan kylmä, sillä nyt oli keskitalvi, mutta ei kukaan heistä näyttänyt huomaavan pakkasta. Se syvä alakuloisuus ja katkera suru, joka täytti heidän mielensä, esti heitä huomaamasta ruumiillista tuskia. Jos sillä hetkellä olisi jokin lumivyöry uhannut luistaa heidän päälleen yläpuolella olevalta lumihuipulta, ei kukaan noista kolmesta olisi paljon välittänyt väistyä sen tieltä.

Niin väsyneet he olivat tähän ilmavankeuteensa, niin kauhuissaan ajatellessaan sen kestävän ikuisesti tai ainakin heidän elinikänsä, että olisivat voineet ajatella kuolemaakin ilman suurempaa kauhua.

Se oljenkorsi, josta he olivat niin kauan ja niin mielettömästi pitäneet kiinni, oli temmattu heiltä. Jälleen he olivat vajoamassa.

Melkein tunnin he istuivat näin synkkinä ja alakuloisina.

Purppuran väriset vivahdukset, jotka alkoivat väikkyä yläpuolia olevan ikuisen lumen pinnalla, ilmaisivat auringon olevan hyvin alhaalla taivaanrannalla ja yön lähenevän.

Karl huomasi tämän ensimmäiseksi ja katkaisi hiljaisuuden ensimmäisenä.

“Oi, veljet!” sanoi hän puhutellen Ossaruakin noin läheisellä tavalla heidän yhteisen onnettomuutensa vaikutuksesta. “Tulkaahan! On hyödytöntä jäädä tänne kauemmaksi. Menkäämme kotiin!”

“Kotiin!” toisti Kaspar surumielisesti hymyillen. “Oi, Karl, jospa et olisi lausunut tuota sanaa. Niin suloinen kuin se toisella kerralla olisikin, kaikuu se nyt korvissani maanalaisena sointuna. Tosiaankin kotiin! Voi, rakas veli, emme milloinkaan pääse kotiin.”

Karl ei vastannut mitään tähän liikuttavaan puheeseen. Hän ei voinut lausua mitään toivon tai lohdutuksen sanaa ja vaikeni senvuoksi. Hän oli jo noussut seisomaan toisten seuratessa hänen esimerkkiään, ja kaikki kolme lähtivät alakuloisina siltä paikalta suunnaten kulkunsa suorinta tietä karkeatekoista asuntoaan kohti, jota heillä oli nyt suurempi syy kuin koskaan ennen pitää kotinaan.

Majalle tullessaan he saivat vielä toisenkin rauhattomuuden syyn. He olivat huolellisesti säästelleet niitä ruokavarojaan, jotka olivat pelastuneet norsun hävitykseltä. Mutta kun he olivat liian innokkaasti valmistelleet tikapuitaan tuhlatakseen aikaansa mihinkään muunlaiseen puuhaan, ei ruokavaroja ollut ollenkaan lisätty, ei kalaa, lihaa tai lintuja. Päinvastoin ne olivat kutistamistaan kutistuneet, kunnes heiltä oli jäänyt sinä päivänä, jolloin he olivat lähteneet sovittelemaan tikapuitaan kalliota vastaan, ainoastaan yksi pala kuivaa jakin lihaa suunnilleen sen verran, että he olisivat siitä saaneet yhden aterian.

Nälkäisiä kun olivat päivän hyödyttömän ponnistelun jälkeen, he suunnittelivat sitä illallisekseen, jopa tuntien jonkinlaista mieluista esimakua, sillä luonto vaatii kaikissa olosuhteissa osansa, eikä ruokahalua voi tyydyttää kaikkein tuskallisimmillakaan henkisillä kärsimyksillä.

Majaa lähestyessään ja etenkin tullessaan sen näkyviin, niin että huomasivat sen karkeatekoisen, mutta vieraanvaraisen oven olevan avoinna heitä vastaanottamaan, kun he pakkasessa kulkiessaan havaitsivat sen suojaavan olkikaton ja ajattelivat sen kodikasta siistiä sisustaa, kun he selvästi tuntien sekä kylmän että nälän pistävän tuskan näkivät mielikuvituksessaan kirkkaan risuvalkean rätisevän liedessä ja kuulivat jakin lihan sähisevän ja kärisevän tuessa, alkoi heidän mielentilansa jälleen tulla ennalleen. Kaikkien käytöksessä olisi voinut huomata jollei todellista iloa, niin jotakin läheisesti hilpeyteen vivahtavaa.

Ihmismieli on aina sellainen, ja ehkä se onkin onni. Ihmissielu löytää esikuvansa taivaasta: pilviä ja auringonpaistetta, auringonpaistetta ja pilviä.

Meidän seikkailijoiltamme olivat mustat pilvet hetkiseksi haihtuneet, ja valonvälähdys heijastui jälleen heidän sydämiinsä.

Sen kohtaloksi ei tullut paistaa kauan. Valo oli syttynyt ja tuli alkanut palaa, joka pian loimusi kirkkaasti. Yhden toiveensa he ainakin saisivat tyydytetyksi. He voisivat lämmitellä. Mutta kun he alkoivat ajatella ruokahalunsa tyydyttämistä, mikä oli heille vielä paljon tärkeämpää; kun he alkoivat hakea määräpaikasta jakin lihaa, josta piti tulla heidän illallisensa, eivät he löytäneet sitä.

Heidän poissaollessaan oli murtovaras ollut liikkeellä. Heidän ruokasäiliönsä kimppuun oli hyökätty. Lihan kappale ei enää riippunut paikallaan.

Jokin villi eläin — susi, pantteri tai muu petoeläin — oli tullut sisään avoimesta oviaukosta, he kun olivat jättäneet ovensa auki toivorikkaan lähtönsä innostuksessa. Nyt he tapasivat sen samoin avoinna, mutta sen laita oli niinkuin sadun mainitseman tallinoven, jota ei enää kannattanut suikeakaan, kun ratsu oli sieltä varastettu.

Ei kappalettakaan, ei suupalastakaan ollut jäljellä, ei jakin lihaa tai mitään muutakaan, ja kaikkien kolmen, Fritzin neljäntenä, oli mentävä illallisetta nukkumaan.

28. luku.

AAMIAISEN HAKUUN.

Heidän ponnistelunsa kantaessaan tikapuita ja pystyttäessään niitä olivat niin väsyttäneet heidät, että kaikki kolme voivat heittäytyä nukkumaan, vaikka vatsa olikin tyhjä. Mutta heidän unensa ei ollut syvä eikä pitkällinen. Kukin heistä heräsi siioin tällöin yön kuluessa ja makasi valveillaan mietiskelen sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut heidän osakseen, sekä tehden tulevaisuudensuunnitelmia.

Heillä ei ollut edes sitä tavallista lohdutusta, että olisivat tienneet löytävänsä jotakin syötävää aamulla. Ennenkuin he saattaisivat syödä mitään aamiaista, tiesivät he olevansa pakotetut ensin hakemaan sitä metsästä. Heidän olisi haettava, löydettävä ja tapettava, ennenkuin voisivat syödä.

Mutta heillä oli nyt syytä epäillä ei ainoastaan aamiaisen, vaan myöskin päivällisen ja illallisen hankkimista, lyhyesti sanoen koko ravintonsa saamista tästä lähin. Olosuhteet olivat muuttuneet. Ruokasäiliö, jonka Kasparin taitavuus oli tähän asti pitänyt runsaasti varustettuna, oli nyt aivan tyhjä. Hän olisi voinut sen pian täyttää, jolleivät heidän ampumavaransa olisi tuhoutuneet, mutta nyt oli laita aivan toisin. Kasparin voima oli hävinnyt ruudin keralla. Saksanhirvet ja muut nelijalkaiset, joita nyt tiedettiin runsaasti olevan laaksossa, puhumattakaan mitään siellä asustavista siivellisistä olennoista, saattoivat nyt nauraa kaikille Kasparin yrityksille häiritä niitä enää kaksipiippuisellaan. Pyssy oli tämän jälkeen yhtä hyödytön kuin rautatanko.

Vain yksi tehoisa panos kutakin piippua kohti oli jäljellä, ja yksi Karlin rihlapyssyä varten. Kun ne kolme olisi laukaistu, ei milloinkaan enää saisi kuulla laukauksen kajahtavan tuon hiljaisen laakson läpi ja herättävän vastakaikua ympäröivissä kallioissa.

Mutta ei heidän mieleensä ollut vielä juolahtanut, etteivät he kykenisi tappamaan jotakin niistä villieläimistä, joita sillä paikalla oli niin runsaasti. Jos he olisivat ajatelleet niin, olisivat he tosiaankin olleet onnettomia, ehkäpä niin levottomia, etteivät olisi nukkuneet rahtustakaan sinä yönä. Mutta he eivät vielä ajatelleet tulevaisuutta niin toivottomasti. He toivoivat ilman pyssyjäänkin voivansa vielä hankkia kyllin metsänriistaa ravinnokseen. Maatessaan hereillään juuri ennen päivän koittoa oli tämä heidän keskustelunsa aiheena.

Ossaru luotti vielä täysin jousipyssyynsä ja nuoliinsa. Jos ne pettäisivät, olisi hänellä vielä kalaverkkonsa jäljellä, ja jos nekin nousisivat tyhjinä, tiesi kokenut shikari parikin kymmentä muuta suunnitelmaa eläinten pettämiseksi maalla, lintujen ilmassa ja evillä varustettujen asujainten vedessä. Karl ilmaisi päätöksensä olevan alkaa kevään tullen viljellä joitakin syötäväksi kelpaavia juuria ja kasveja, joita oli siellä täällä hajallaan, mutta joista huolellisella kasvattamisella saattaisi hankkia jokseenkin riittävän sadon. Sitäpaitsi he päättivät koota seuraavaksi vuodeksi varastoon ruuaksi kelpaavia hedelmiä ja marjoja ja siten turvata itsensä kaikkea mahdollista nälänhätää vastaan tuleviksi kuukausiksi. Heidän viimeisen hommansa, tikapuiden suurtyön, epäonnistuessa oli heissä herännyt se luja, vaikkakin kauhistuttava vakaumus, että heidän kohtalonaan oli asua loppu-ikänsä tuossa vuorilaaksossa, koskaan enää pääsemättä ympäröivän suunnattoman vankilaseinän toiselle puolelle.

Kun tämä vaikutelma oli nyt uudelleen herännyt heidän mielessään, alkoivat he mietiskellä nykyhetken ja myöskin lähemmän tulevaisuutensa elinkeinoja. Tällä lailla he viettivät yön viimeisen tunnin, sen, jota seurasi päivänkoitto.

Päivän ensi säteiden ilmestyessä lumipeitteiselle kukkulalle — muutamia niistä näkyi heidän majansa ovestakin — olisi noiden kaikkien kolmen saattanut nähdä ulkopuolella varustautuvan jonkun tärkeän tehtävän suoritukseen. Heidän tarkoituksensa saattoi helposti huomata heidän valmistelujensa laadusta. Kaspar latasi kaksipiippuista pyssyään, vieläpä hyvin huolellisesti, sillä nyt oli kysymyksessä hänen ampuma-aseensa viimeinen laukaus.

Karl puuhaili rihlapyssynsä kimpussa Ossarun varustautuessa omalla erikoisella tavallaan tarkastellen jousipyssynsä jännettä ja täyttäen pientä pajusta punottua viintään teräväkärkisillä nuolilla.

Tästä saattoi päättää metsästyksen olevan heidän lähimmän tehtävänsä ja kaikkien kolmen olevan siinä mukana. He aikoivat tosiaankin lähteä hakemaan jotakin aamiaisekseen, ja jos kova ruokahalu saattaisi taata menestyksen, voivat he tuskin epäonnistua ruuan hankinnassa, sillä he olivat kaikki kolme nälkäisiä kuin sudet.

Fritzinkin oli yhtä nälkä kuin kenen muun tahansa heistä. Se oli aivan sen näköinen kuin olisi halunnut tehdä parhaansa auttaessaan heitä hankkimaan aineksia ateriaksi. Minkä olennon, eläimen tai linnun tahansa, joka onnettomuudekseen joutuisi sen nälkäisten leukapielten ulottuville, olisi tuona aamuna perin vähän mahdollista päästä pakoon.

He olivat päättäneet lähteä eri suuntiin, koska heillä sillä keinolla olisi kolme mahdollisuutta yhtä vastaan löytää metsänriistaa, ja kun jotakin tarvittiin aamiaiseksi, oli sen parempi, mitä pikemmin sitä saataisiin. Jos Ossarun onnistuisi tappaa jotakin nuolillaan, kutsuisi hän toiset majalle kimeällä vihellyksellä. Jos taas jompikumpi toisista saisi otuksen, kuuluisi tietysti laukaus ja se olisi kaikille merkkinä kotiin paluusta.

Sovittuaan tästä ja jaariteltuaan vähän siitä, kenen kohdalle sattuisi onni olla ruuan hankkijana, lähtivät he kaikki liikkeelle, Kaspar oikealle, Ossaru vasemmalle ja Karl Fritzin seuraamana suoraan eteenpäin.

29. luku.

KASPAR VÄIJYKSISSÄ.

Muutamissa minuuteissa olivat nuo kolme metsästäjää kadottaneet toinen toisensa näkyvistään, Karlin ja Kasparin kulkiessa järven ympäri eri puolilta, mutta kummankin pysytellessä pensaiden suojassa, kun taas Ossaru kiersi kallion juurta — luullen sillä puolella onnistuvansa paremmin.

Se metsänriista, jonka Kaspar odotti ensiksi osuvan tielleen, oli “kakur” eli haukkuva saksanhirvi. Näitä pikku eläimiä näkyi laaksossa olevan lukuisammin kuin mitään muita eläimiä. Kaspar oli tuskin koskaan ollut ampumaretkellä näkemättä jotakin kakuria, ja useina kertoina oli tuo eläin ollut hänen pussinsa koko sisällyksenä. Hän oli huomannut kekseliään tavan houkutella niitä pyssynsä kantamalle, yksinkertaisesti asettautumalla väijyksiin ja jäljittelemällä niiden ääntä, joka on jonkunlaista haukkumista, niinkuin eräästä niiden tavallisesta nimestä saattaa päättää. Se muistuttaa hyvin paljon ketun haukkumista, mutta on paljon kovempaa. Tämän äänen päästää kakur kuuluville, milloin tahansa se epäilee jonkin vihollisen olevan lähistöllä. Tuon tuostakin se toistaa sen, kunnes luulee vihollisen vetäytyneen pois tai väistyy itse vaarasta.

Tuo yksinkertainen pikku märehtijä ei näytä huomaavan, että tästä sen äänestä, joka ehkä on tarkoitettu varoitusmerkiksi tovereille, liiankin usein tulee sen oma kuolinmerkki, se kun ilmaisee sen olinpaikan metsästäjälle tai muulle henkeä vaanivalle viholliselle. Ei ainoastaan metsästäjä, vaan tiikeri, leopardi ja muutkin petoeläimet käyttävät hyväkseen tätä saksanhirven mieletöntä tapaa ja hiipien huomaamatta sen kimppuun tekevät siitä lopun.

Sen haukuntaa voi hyvin helposti jäljitellä ihmisäänellä, ja Ossarun antaman yhden ainoan oppitunnin jälkeen ei ainoastaan Kaspar osannut taitavasti pettää sitä, vaan myöskin Karl, joka vain kuuli sattumalta shikarin opetuksen ja kykeni saamaan esille täydellisesti samanlaisen äänen.

Nykyhetken nälkä kiiruhti Kasparia lähtemään kakuria hakemaan kuin se olisi ollut kaikkein varmimmin saatavaa riistaa. Oli muita nelijalkaisia, vieläpä joitakin lintujakin, joiden lihaa hän olisi enemmän toivonut, koska se oli paremman makuista, sillä haukkuvan saksanhirven liha ei suinkaan ole parhainta lajia. Syksyllä se ei ole pahaa, ei myöskään myöhäisenä talviaikana, vaikka se ei ole minään vuodenaikana kovin herkullista.

Mutta tuona aamuna ei Kaspar ollut ollenkaan herkkusuu ja hän tiesi, etteivät toisetkaan olleet, nälkä kun oli vienyt heiltä kaiken nirsouden. Kakurinkin liha olisi kyllin maittavaa, jos hän vain saisi sitä hankituksi. Tässä tarkoituksessa hän asteli määrättyyn suuntaan eikä sinne tänne kuljeskellen, niinkuin metsämiehet tavallisesti tekevät riistaa hakiessaan. Hän tiesi erään paikan, josta kakureja melkein varmasti saattoi löytää. Se oli sievä metsäaukio, paksun ikivihreän pensaikon ympäröimä, lähellä järvenrantaa, vastakkaisella puolella sieltä lähtien, mihin maja oli rakennettu.

Kaspar ei ollut milloinkaan käynyt tällä metsäaukiolla näkemättä jonkun kakurin käyskentelevän syömässä näillä ruohoisilla turpeilla tai makaamassa sen ympärillä kasvavien pensaiden varjossa, vaikkakin hän oli kulkenut sen läpi monta kertaa. Oli siis aivan luonnollista odottaa, että tuona aamuna niinkuin muinakin aukeama tarjoisi hänelle tuonlaatuista riistaa.

Pysähtymättä minnekään muualle hän kulki eteenpäin, kunnes oli tullut muutaman kivenheiton päähän siitä paikasta, missä odotti voivansa hankkia aamiaisruokaa. Sitten hän astui pensaikkoon ja kulki eteenpäin hitaammin ja varovammin. Ollakseen varmempi menestyksestä hän laskeutui vielä polvilleenkin ja ryömi niinkuin kissa käyttäen käsivarsiaan etujalkoina ja käsiään kämmeninä. Tällä lailla hän kulki eteenpäin aukeaman reunalle, kaiken aikaa pitäen tiheää lehtevää pensasta ruumiinsa edessä kätkeäkseen itsensä jokaiselta täällä päin kuljeskelevalta eläimeltä, kakurilta ja muilta.

Päästyään aivan pensaan taakse hän pysähtyi, sitten hän kohotti varovasti hartioitaan ja kurkisti lehtevien oksien läpi.

Häneltä kului muutamia sekunteja yleissilmäyksen luomiseen metsäaukiolle, mutta kun hän oli sen tehnyt, olisi saattanut huomata pettymyksen varjon kulkevan hänen kasvojensa yli. Siellä ei näkynyt mitään riistaa, ei kakuria eikä mitään muitakaan eläimiä.

Jonkunlaista surumielisyyttä tuntien huomasi nuori metsämies aukeaman olevan tyhjän, sillä puhumattakaan siitä huolesta, jota hän tunsi, kun ei kyennyt hankkimaan lihaa aamiaiseksi, oli hän mairitellut itseään sillä, että hän ensimmäiseksi löytäisi lihaa heidän aamuateriaansa varten, koska tunsi maaperän parhaiten, ja se herätti hänessä jonkinlaista metsästäjän ylpeyttä ja kilpailu-innostusta.

Hän ei antanut tämän ensimmäisen pettymyksen riistää itseltään kaikkea toivoa. Jollei metsäaukiolla ollut kauriita, saattoi sen reunalla kasvavassa pensaikossa olla joitakin. Ehkä hän saattaisi houkutella jonkun niistä aukeamalle matkimalla niiden ääntä, mitä keinoa hän oli jo joitakin kertoja käyttänyt.

Tätä ajatustaan noudattaen hän kyyristyi aivan pensaan taakse ja alkoi haukkua niin tarkoin kakuria matkien kuin osasi.

30. luku.

KAKSINKERTAINEN EREHDYS.

Kului melkoinen aika, ennenkuin hän ilokseen kuuli mitään vastausta tai huomasi mitään merkkiä, joka olisi osoittanut jonkun eläimen olevan sillä paikalla tai lähistöllä.

Hän haukkui useampia kertoja vaieten välillä ja oli tulemaisillaan siihen uskoon, että ei ainoastaan aukeama, vaan sen ympärillä olevat pensaatkin olivat tyhjät riistasta.

Kun hän oli haukkunut viimeisen kerran sovittaen ääneensä kaikki ne houkuttelevat vivahteet, mitä suinkin osasi, aikoi hän nousta seisomaan lähteäkseen muualle, kun juuri silloin kakurin todellinen ääni vastasi hänen jäljittelyynsä. Se tuli ilmeisesti metsäaukion vastakkaisella puolella kasvavasta tiheiköstä.

Ääni kuului vain heikosti kuin olisi eläin ollut hyvin kaukana, mutta Kaspar tiesi, että jos se oli vastaus hänen haukuntaansa, niinkuin hän luuli, tulisi se pian lähemmäksi. Hän ei siis tuhlannut ollenkaan aikaa, vaan haukkui yhä uudelleen mitä houkuttelevimmin ja jännitti sitten taas korviaan kuullakseen vastauksen.

Jälleen kantoi ilman henki hänen korviinsa kakurin haukunnan sarjoittain toistuvana ja niin samanlaisena kuin hänen omansa, että jollei Kaspar olisi tiennyt sen lähtevän saksanhirven kurkusta, olisi hän luullut sitä vain kaiuksi. Hän ei antanut kulua montakaan sekuntia, ennenkuin haukkui yhä uudelleen, koettaen saada äänensä yhtä houkuttelevaksi.

Tällä kerralla ei nuori metsämies hämmästyksekseen saanut mitään vastausta. Hän kuunteli, mutta ei erottanut minkäänlaista ääntä, ei edes kaikua.

Jälleen hän haukkui ja taas kuunteli. Niinkuin ennenkin oli hiljaisuus syvä ja häiritsemätön.

Ei — häiritsemätön ei se sentään ollut. Vaikkakaan ei kakurin huutoa kuulunut, katkaisi hiljaisuuden toinen ääni, joka oli nuoren metsämiehen korville yhtä tervetullut. Se oli lehtien kahinaa aukeaman päinvastaisella puolella olevan viidakon keskellä. Se oli juuri sellaista ääntä, joka ilmaisee eläimen murtautuvan pensaikon läpi.

Suunnaten silmänsä sitä paikkaa kohti, mistä tuo ääni tuntui tulevan, huomasi tai luuli Kaspar huomaavansa joidenkin oksien liikkuvan. Mutta se ei ollut mielikuvitusta, sillä hetkeä myöhemmin hän ei ainoastaan voinut nähdä oksien liikkuvan, vaan samojen pensaiden takana hän saattoi erottaa tummahkon esineen. Se ei saattanut olla mikään muu kuin kakurin ruumis. Vaikkakin se oli hyvin lähellä, sillä metsäaukio oli tuskin kolmenkymmenen kyynärän levyinen, ja saksanhirvi oli suoraan sen matalan pensasrajan takana, joka muodosti jonkinlaisen reunakkeen sen ympärille, ei Kaspar voinut nähdä eläintä. Sen peitti hyvin lehdistö ja ehkäpä vielä paremmin kirkkaan valon puute, sillä nyt oli vasta harmaa aamuvalaistus. Mutta oli kuitenkin kyllin valoa, että saattoi tähdätä, ja koska välillä olevat oksat olivat vain hentoja, ei Kaspar pelännyt niiden tulevan esteeksi hänen luodilleen. Senvuoksi ei ollut mitään syytä lykätä sitä tuonnemmaksi. Hänelle ei mahdollisesti tulisi parempaa tilaisuutta, ja jos hän odottaisi kauemmin tai jälleen haukkuisi, voisi kakur huomata petoksen ja juosta takaisin pensaikkoon.

“Nyt siis”, mutisi Kaspar itsekseen, samalla asettuen tukevasti toiselle polvelleen, kohottaen pyssynsä ja vetäen hanan vireeseen.

Kasparin pyssyn oikeanpuolisessa piipussa oli mainio lukko, jonka hana täyteen vireeseen vedettynä naksahti ja siten ilmaisi pontimen olevan täydellisessä kunnossa.

Aamuilman täydellisessä hiljaisuudessa kajahti tue naksahdus niin selvästi, että sen olisi saattanut kuulla metsäaukion poikki ja paljon kauemmaksi. Pelkäsipä Kaspar, että se olisi kyllin kova pelästyttämään saksanhirveä, ja piti silmänsä kiinnitettyinä viimeksimainittuun vetäessään hanan taaksepäin. Eläin ei liikahtanut, mutta sen sijaan kuului metsämiehen korviin melkein yht’aikaa hänen pyssynsä naksahduksen kanssa ja kuin sen kaikuna toinen naksahdus, joka ilmeisesti tuli siltä kohdalta, missä kakur seisoi.

Onneksi Kasparille oli hänen oman pyssynsä hana naksahtanut niin selvästi ja onneksi oli hänkin kuullut tuon näennäisen kaiun, muuten joko hän olisi ampunut veljensä tai hänen veljensä hänet tai kumpikin olisi voinut ampua toisensa.

Mutta nyt sai toinen naksahdus Kasparin hypähtämään seisaalleen. Samalla näkyi Karl äkkiä nousevan pystyyn metsäaukion toisella puolella, kummankin seisoessa pyssy kädessä toisiinsa tuijottaen kuin kaksi henkilöä, jotka aikovat ryhtyä kaksintaisteluun rihlapyssyillä.

Jos joku olisi nähnyt heidät tuolla hetkellä ja tuossa asennossa, olisi heidän hurja ulkomuotonsa vahvistanut sitä otaksumaa, että se todellakin oli heidän aikomuksensa, ja jonkun verran aikaa olisi kulunut, ennenkuin mikään liike kummankaan taholta olisi sotinut tätä hirveää käsitystä vastaan, sillä kesti joitakin sekunteja, kunnes kumpikaan sai suustaan mitään sanoja hämmästystään ilmaistakseen.

Se olikin vielä voimakkaampaa kuin hämmästys, se oli kauhua, syvää, rajattoman kauhun aiheuttamaa surua, joka vähitellen väistyi sydämellisen kiitollisuuden tieltä sen onnellisen sattuman vuoksi, joka oli saattanut heidät huomaamaan toinen toisensa läsnäolon ja pelastanut heidät molemminpuolisesta veljenmurhasta.

Muutamiin sekunteihin ei lausuttu mitään sanoja, ja sitten kuului vain lyhyitä huudahduksia. Molemmat heittivät pyssynsä maahan kuin yhteisestä vaikuttimesta toimien. Sitten he syöksyivät metsäaukion yli, kietoivat käsivartensa toinen toisensa ympärille ja viipyivät joitakin hetkiä veljelliseen syleilyyn suljettuina.

Ei kummankaan taholta tarvittu mitään selityksiä. Kiertäessään järven ympäri toiselta puolelta oli Karl sattumalta kulkenut metsäaukiolle päin. Sitä lähestyessään hän oli kuullut kakurin haukkuvan uneksimattakaan, että Kaspar toimi siten pettääkseen. Hän oli vastannut tähän merkkiin ja huomattuaan kakurin yhä pysyvän paikallaan sitten kulkenut aukeamaa kohti aikoen hiipiä sen yli. Lähemmäksi päästyään hän lakkasi haukkumasta luullen voivansa tavata saksanhirven aukeamalta. Juuri hänen saapuessaan sen reunaan jäljitteli Kaspar kakuria niin ihmeteltävällä tavalla ja niin pontevasti, että Karl ei saattanut olla pettymättä eläimen laadusta taikka pysyä tietämättömänä sen paikasta. Ikivihreiden lehtien takana näkyvä tummahko kiekko ei voinut olla mikään muu kuin saksanhirven ruumis. Karl oli juuri laukaisemaisillaan rihlapyssynsä lävistääkseen sen luodillaan, kun hänen korviinsa pahaenteisesti kuuluva Kasparin kaksipiippuisen naksahdus onneksi johti aivan toiseen päätökseen kuin mitä se tuhoisa loppu olisi ollut, joka niin täpärästi saatiin vältetyksi.

31. luku.

SHIKARIN MERKINANTO.

Juuri silloin kuului Ossarun kimeä vihellys suhahtavan järven poikki, kaikuen siitä kalliosta, jota kohti hän oli kulkenut, kuin ilahduttaakseen heitä ja johtaakseen heidän mielestään pois sen kauhun tunteen, joka yhä piti heitä vallassaan. Vähän sen jälkeen kajahti sama merkinanto taas hiukan toiselta suunnalta osoittaen, että shikarin oli onnistunut hankkia riistaa ja että hän palasi majalle päin.

Sen kuullessaan katselivat Karl ja Kaspar toinen toistaan erikoisen merkitsevästi.

“Kas niin, veli”, sanoi Kaspar hymyillen omituisesti, “näethän kuinka Ossaru on voittanut meidät molemmat halveksitulla kaaripyssyllään ja nuolillaan. Mutta kuinkahan olisi, jos jompikumpi meistä olisi voittanut hänet?”

“Tai”, vastasi Karl, “mitä jos kumpikin meistä olisi voittanut hänet? Oi, veli Kaspar”, lisäsi hän väristen puhuessaan, “kuinka vähällä olimme lopettaa toinen toisemme! Hirveää on ajatella sitä.”

“Älkäämme siis enää ajatelko sitä”, lausui Kaspar, “vaan menkäämme paikalla kotiin katsomaan, minkälaisen aamiaisen Ossaru on valmistanut meille. Mahtaakohan se olla nelijalkaista vai lintua?

“Epäilemättä jompaakumpaa”, jatkoi hän vähän vaiettuaan. “Luullakseni lintua, sillä järven ympäri kulkiessani kuulin jotakin omituista kirkunaa tuolla kallion suunnalla, jonka kautta Ossaru oli kulkenut. Se tuntui lähtevän jonkin linnun kurkusta, mutta en luule milloinkaan ennen kuulleeni sellaista.”

“Mutta minä olen”, sanoi Karl, “minäkin kuulin sen. Otaksun tuntevani sen linnun, joka saa aikaan niin hurjia ääniä, ja jos shikari on tappanut sellaisen, saamme aivan ruhtinaallisen aterian, jolla Lukulluskin olisi mielikseen herkutellut. Mutta totelkaamme shikarimme merkkiä ja menkäämme katsomaan, onko meitä kohdannut sellainen onni.”

He olivat jälleen ottaneet pyssyt käsiinsä. Nostaen ne olkapäilleen he lähtivät liikkeelle metsäaukiolta, joka oli ollut niin vähällä joutua surullisen kohtauksen tapahtumapaikaksi, ja kiertäen järven pään ympäri kulkivat ripeästi takaisin majalle päin.

Tullessaan sen näkyviin he huomasivat shikarin istumassa kivellä juuri oviaukon luona, ja poikittain hänen polvillaan oli mitä kaunein lintu, kaunein eläin, mikä milloinkaan lentää ilmassa, ui vedessä tai kävelee maassa, nimittäin riikinkukko. Ei tuo puolittain kalkkunan muotoinen olento, joka tepastelee pitkin maatalon pihaa, vaikka sekin on kauniimpi kuin mikään muu lintu, vaan Intian villi riikinkukko, joka on hoikka ja siromuotoinen, jonka höyhenet ovat loistavat kuin verrattomimmat jalokivet ja, mikä meidän seikkailijoillemme oli silloin tärkeintä, jonka liha on herkullista ja hienotuoksuista kuin parhaimman metsänriistan. Tätä riikinkukon viimeistä ominaisuutta ihaili Ossaru eniten. Siron muodon hän oli jo tuhonnut, loistavia höyheniä hän par’aikaa kyni ja heitteli tuulen vietäviksi kuin olisivat ne olleet tavallisia höyheniä, ja koko hänen puuhansa osoitti, ettei hänellä ollut noita komeita pyrstöhöyheniä ja tuota muhkeaa purppuranpunaista rintahaarniskaa kohtaan enemmän kunnioitusta kuin jos hänen polvillaan olisi ollut jokin hanhi tai vanha kalkkunakukko.

Vaikka ei Ossaru sanonutkaan mitään toisten tullessa hänen luokseen, oli hänen katsahtaessaan salavihkaa nuoria herroja kohti ja huomatessaan heidän kummankin tulevan tyhjin käsin hänen ilmeessään jotakin, mikä ilmaisi jonkun verran ylpeyttä juuri kylliksi osoittamaan hänen nauttivan voitostaan. Hänen ei ollut välttämätöntä katsahtaa ylös huomatakseen olevansa ainoa, jonka oli onnistunut saada saalista. Jos jommankumman toisen olisi onnistunut tappaa jokin eläin tai edes löytää sellainen, olisi hänen täytynyt kuulla pyssyn laukaus, eikä yksikään sellainen ollut tuona aamuna kajahtanut laaksossa! Ossaru siis tiesi, että nuorukaisilla ei voinut tuona aamuna olla mukanaan muuta kuin pari tyhjää metsälaukkua.

Toisin kuin hänen tovereillaan ei hänellä ollut mitään erikoisia seikkailuja kerrottavana. Hänen “hupailunsa” oli ollut hyvin rauhallinen ja päättynyt niinkuin useimmat rauhalliset hiipailut jonkun eläimen kuolemaan. Hän oli kuullut vanhan riikinkukon kirkuvan korkean puun latvassa, hiipinyt kaaripyssyn kantamalle, lähettänyt nuolen sen loistavien rintahöyhenien läpi ja saanut sen keikahtamaan maahan. Sitten hän oli tarttunut kauniin linnun jalkoihin raaoilla käsillään ja kantanut sitä laahaavin siivin aivan kuin olisi tuonut Kalkuttan torilta tavallista kotilintua.

Karl ja Kaspar eivät halunneet tuhlata aikaa kertomalla shikarille, kuinka vähällä he olivat olleet jättää hänet yksinäisen asunnon ja siihen kuuluvan maan ainoaksi ja kiistämättömäksi omistajaksi. Nälkä kiiruhti heitä lykkäämään tuon kertomuksen toiseen aikaan ja käymään käsiksi niihin keittopuuhiin, jotka Ossaru jo oli pannut alulle. Heidän avullaan siis viritettiin tuli, ja riikinkukko, jota ei ollut kovin tarkoin kynitty, joutui pian paahtumaan tulelle, Fritzin pian tehtyä lopun sen jätteistä.

32. luku.

IBEX.

Niin suuri kuin riikinkukon ruumis olikin, ei siitä ollut paljon jäljellä tuon aamiaisen jälkeen, joka syötiin ilman veitsiä ja haarukoita. Vain luut, ja nekin niin puhtaiksi kaluttuina, että jollei Fritz olisi alkajaisiksi pistellyt suuhunsa yhtä ja toista, olisi se saanut niistä vain hyvin niukan aterian.

Tuo hyvältä tuoksuva paahtopaisti kohotti aika lailla heidän mielialaansa, mutta he eivät voineet olla yhtä välinpitämättömiä kuin tähän asti uusien ruokavarojen hankkimisesta; niin paljon olivat olosuhteet muuttuneet sen kautta, että heidän ruutinsa oli tuhoutunut.

Ossarun kaaripyssy ja nuolet olivat vielä jäljellä ja toisia kaaripyssyjä saattoi tehdä, jos entinen särkyisi. Kaspar päätti joka tapauksessa hankkia itselleen oman sekä harjoitella jousiammuntaa shikarin ohjaamana, kunnes osaisi käyttää tuota vanhanaikaista ja yli maailman tunnettua surmaamisasetta.

Vanhanaikaiseksi sitä hyvin saattaa sanoa, koska se on ollut olemassa jo ennen varhaisinta historiallista ajanlaskua. Yli maailman tunnetuksi sitä myöskin saattaa sanoa, sillä minne tahansa meneekin etäisimpiin kolkkiin, tavataan kaaripyssy keskellä yksinäisimpiä seutuja ilman mitään mallia sommiteltuna, mistään ulkonaisesta lähteestä tulematta, aina ilmeisesti kotimaisena kussakin maassa ja kullakin heimolla aivan kuin saisi ihminen Luojalta tuon aseen käteensä heti synnyttyään.

Tosiaankin on kaaripyssyjen sekä niihin välttämättä kuuluvien nuolien esiintyminen hajallaan kaukana toisistaan elävien heimojen keskuudessa, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan eivät ole milloinkaan voineet ilmoittaa tuota ajatusta kenellekään toiselle, ihmissuvun historian omituisimpia seikkoja. Ei ole mitään muuta keinoa sen selittämiseksi kuin otaksuma, että se potkaisuvoima, mikä on hyvin pingoitetun jousen kimmahduksessa, on varmasti aikaisimpia ihmishengelle esiintyviä ilmiöitä ja että sen vuoksi tämä ajatus on ollut synnynnäinen ja alkuperäinen useimmissa maailman seuduissa.

On jo sanottu, että seikkailijamme olivat paremmalla mielellä syötyään riikinkukon, mutta kaikesta siitä huolimatta eivät he voineet olla tuntematta jonkinlaista pelkoa ruuan saannin suhteen tästälähin. Ossarun taitavuus oli hankkinut heille aamiaisen, mutta kuinka kävisi päivällisen? Ja senjälkeen heidän illallisensa? Ja joskin jotakin ilmestyisi seuraavaksi ateriaksi, eivät he ehkä olisi yhtä onnellisia hankkiessaan sitä seuraavaa. Tämä epävarma elintapa, he kun elivät aivan kädestä suuhun, panisi heidät alituiseen nälkäkuolemaan vaaraan.

Niin pian kuin he olivat lopettaneet riikinkukon syömisen ja Ossaru, joka söi kauemmin kuin toiset, vielä viimeisteli “rumpupalikoita”, oli heidän keskustelunsa pääaiheena ruokasäiliön täyttäminen. He päättivät siis antautua kokonaan tähän puuhaan sekä käyttää sellaisia keinoja kuin heidän vallassaan oli riistan hankkimiseksi ja keksiä uusia keinoja, jos nämä osoittautuisivat riittämättömiksi.

Mitä heidän nyt kaikkein ensiksi oli saatava päivällisekseen? Kalaa, lihaa vai lintua? He eivät aikoneet hankkia kaikkia kolmea yht’aikaa, sillä toistaiseksi he eivät voineet toivoa saavansa mitään säädyllistä päivällistä. Yksi ruokalaji olisi heille kylliksi, ja he olisivat kovasti kiitollisia saadessaan sen taatuksi itselleen.

Ei ollut vielä päätetty, lähtisivätkö he aluksi Ossarun verkolla pyydystämään kalaa päivällisekseen, koettaisivatko saada toisen riikinkukon tai fasaanin tai pari bramiinihanhea vai lähtisivätkö he metsään hakemaan suurempaa saalista, kun sattui eräs tapaus, joka ratkaisi tuon kysymyksen, mitä heidän oli hankittava ensi ateriaksi. Ilman minkäänlaista ponnistusta omalta taholtaan, tuhlaamatta ainoatakaan laukausta tai nuolta, he saivat lihaa, vieläpä riittävästi ei ainoastaan sen päivän päivälliseksi, vaan koko viikon varalle, niin että vielä Fritzin osalle joutuivat runsaat tähteet.

He olivat jälleen menneet ulos majasta ja istuivat niinkuin usein aikaisemminkin muutamilla sen edessä olevilla suurilla kivillä. Oli kaunis ja kirkas aamu, ja vaikkakin varjossa oli kylmä, teki auringonpaiste, joka vielä heijastui yläpuolella olevien vuorten valkeasta lumesta, olon hyvin miellyttäväksi. Siitä syystä he söivät mieluimmin ulkoilmassa sekä myöskin senvuoksi, että oli jonkun verran savua majan sisällä, missä he olivat keittäneet aamiaisensa. Ulkona he nyt neuvottelivatkin vastaisista suunnitelmistaan.

Heidän ollessaan tässä puuhassa kuului heidän korvissaan ääni, joka muistutti jonkun verran vuohen määkimistä. Se tuntui tulevan heidän yläpuolellaan olevista pilvistä, mutta he tiesivät, että sen varmasti aiheutti jokin eläin ylempänä kallioilla.

Katsahtaessaan sinne päin he näkivätkin eläimen, ja jos sen ääni jo oli tuntunut heistä vuohen ääneltä, muistutti eläin ulkomuodoltaankin kovasti vuohta.

Totta puhuen se oli pukki, vaikka ei tavalliseen lajiin kuuluva. Se oli ibex.

Taas oli Karl tovereitaan etevämpi. Hänen tietonsa luonnonhistorian alalta olivat niin monipuoliset, että hän heti tunsi tuon eläimen. Ensi silmäyksellä hän selitti sen ibexiksi, vaikka ei ollut koskaan ennen nähnyt elävää ibexiä. Mutta eläimen vuohenkaltainen ruumis, sen karvainen turkki ja ennen kaikkea sen hartioiden yli taaksepäin säännöllisesti käyristyneet suunnattomat renkaalliset sarvet olivat kaikki sellaisia luonteenomaisia tunnusmerkkejä, jotka Karl kykeni toteamaan vertaamalla niitä kirjoissa näkemiinsä kuviin sekä eräässä museossa tutkimiinsa täytettyihin eläimiin.

Ossaru sanoi sitä vuoheksi, jonkunlaiseksi villivuoheksi, niinkuin hän otaksui, mutta koska ei Ossaru ollut koskaan ennen ollut niin korkealla vuoristossa eikä siis koskaan sellaisilla seuduilla, missä ibexit majailevat, ei hän tuntenut sitä. Hänen otaksumansa, että se oli vuohi, perustui siihen yleiseen yhdennäköisyyteen, mikä sillä oli vuohen kanssa. Sen oli Kasparkin huomannut samoin kuin Ossaru.

He voivat nähdä eläimen päästä jalkoihin asti, seisomassa majesteetillisessa asennossa kallion kielekkeellä, mutta vaikkakin se todellisuudessa oli paljon suurempi kuin tavallinen kotivuohi, oli se niin kaukana heistä, ettei se näyttänyt vohlaa suuremmalta. He näkivät sen sivulta päin ja saattoivat erottaa sinistä taivasta vastaan eläimen ulkopiirteet täysin selvästi sekä huomata sarvien komean kaarteen.

Kasparin ensimmäinen ajatus oli tarttua pyssyynsä ja laukaista se eläintä kohti, mutta molemmat toiset tulivat väliin ja estivät sen osoittaen, kuinka mahdotonta oli osata niin pitkän matkan päästä. Vaikkakin ibex näennäisesti oli paljon lähempänä, oli se runsaasti puolentoista sadan kyynärän päässä siitä paikasta, missä he istuivat, sillä se kohta kielekkeellä, jossa se seisoi, oli arviolta kolme sataa jalkaa heidän tasonsa yläpuolella.

Kun Kaspar huomasi tämän, saatiin hänet helposti luopumaan aikomuksestaan, ja seuraavalla hetkellä hän ihmetteli, miksi hän oli ollut niin vähällä heittäytyä hulluksi ja tuhlata laukauksen, joka sitäpaitsi oli hänen viimeisenedellisensä, ainakin viisikymmentä kyynärää hänen pyssynsä kantaman ulkopuolella olevaan eläimeen.

32. luku.

VUOHET JA LAMPAAT.

Kun ibex pysyi paikallaan näyttämättä mitään poistumisen merkkejä, liikahuttamatta lihastakaan ruumiissaan, katselivat toverukset sitä. Eivät kuitenkaan ääneti, sillä eläimen seisoessa paikallaan aivan kuin maalattavana, alkoi Karl kertoa siitä lähemmin pääasiassa opettaakseen Kasparia, vaikkakin hän kohdisti sanansa kumpaankin toveriinsa.

“Ibex”, sanoi hän, “on sellainen eläin, jonka nimi on ollut kauan tunnettu ja josta kamariluonnontutkijat ovat kirjoittaneet paljon lorua, niinkuin ovat kirjoittaneet melkein kaikista muistakin maailman eläimistä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä siitä on sanottu, on se vain vuohi, tosin villi vuohi, jolla on kaikki sen tavat ja hyvin paljon sennimisen kotieläimen luonteenomaisesta ulkomuodosta.

“Jokainen tietää, että tavallista vuohta on yhtä monta muunnosta kuin on niitä maita, missä se asuu. Onpa tosiaankin olemassa useampia vuohilajeja kuin maita, sillä ei ole harvinaista tavata kolme neljä eri lajia saman maan rajojen sisäpuolella — niinkuin esimerkiksi Suur-Britanniassa. Nämä muunnokset eroavat toisistaan melkein yhtä paljon kuin koirarodut. Tästä johtuu, että eläintieteilijöiden kesken on paljon harkittu sitä asiaa, mistä villivuohen lajista ne ovat alkuisin.

“Niin, se on minun mielipiteeni”, jatkoi kasvientutkija, “etteivät kaikki maailman eri kansojen keskuudessa tavattavat kesyt vuohet ole johtuneet samasta suvusta, vaan ovat useamman kuin yhden villilajin jälkeläisiä, samoin kuin kotilampaat ovat johtuneet useammista villilammaslajeista, vaikkakin monet eläintieteilijät kieltävät tämän aivan selvän tosiasian.”

“On siis olemassa useita lajeja villivuohia?” kysyi Kaspar.

“On kyllä”, vastasi kasvientutkija, “vaikkakaan ne eivät ole kovin lukuisia ehkäpä on niitä kaikkiaan noin tusinan verran. Tähän mennessä eivät eläintieteilijät tunne niinkään monta, toisin sanoen eivät ole todenneet ja kuvailleet kahtatoista eri lajia, mutta epäilemättä huomataan näitä eläimiä ainakin tuo määrä, kun tieteelliset luonnontutkijat ovat tutkineet sekä Aasian että Afrikan sisäosat suurine vuoristoineen.

“Spekulatiiviset systemaatikot, jotka päättävät suvuista ja lajeista jonkin pienen hampaanmukuran nojalla, ovat jo saaneet aikaan ihmeellisen sekasotkun vuohien suvussa. Tyytymättä siihen, että olisivat päättäneet niiden kuuluvan samaan sukuun, he ovat jakaneet ne viiteen eri sukuun, vaikka laskevat melkein kaikkiin näihin viiteen kuuluvan vain yhden lajin, siten hyödyttömästi lisäten nimiä ja saaden asian tutkimisen monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi.

“Ei voi olla epäilystäkään siitä, että kaikki vuohet, sekä villit että kesyt, niihin luettuna ibex, joka on todellinen villi vuohi, muodostavat eläinten valtakunnassa yhtenäisen suvun, joka on helposti erotettavissa lampaista, saksanhirvistä, antiloopeista ja häristä. Villivuohilla on usein hyvin suuri yhdennäköisyys muutamien villilampaiden lajien kanssa, eikä näitä molempia voida erottaa toisistaan sen nojalla, että vuohia peittävät karvat ja lampaita villa, niinkuin on tavallisesti asian laita kesyillä eläimillä. Päinvastoin on villissä tilassa olevilla sekä vuohilla että lampailla karvainen ruumiinpeite. Useissa tapauksissa vielä on kummankin karva aivan yhtä lyhyttä kuin sekä antiloopilla että saksanhirvellä. Mutta silloinkin, kun tuskin on mitään ulkonaisia seikkoja villivuohien erottamiseksi joistakin lajeista villilampaita, tavataan luonteen tunnusmerkkejä, joiden avulla voidaan päättää suku. Vuohi on luonteeltaan rohkeampi ja rajumpi, ja sen muut tavat villissäkin tilassa eroavat oleellisesti villilampaan tavoista.

“Se ibex, jonka me näemme yläpuolellamme”, jatkoi Karl katsellen korkealla kalliolla olevaa nelijalkaista, “ei ole mitään muuta kuin villivuohi. Se ei ole ainoa Himalajalla elävä villivuohen laji, sillä tavataan myöskin ‘tahir’, joka on voimakkaampi ja suurempi eläin kuin tämä. Luullaanpa löydettävän pari uuttakin lajia, kun nämä suuret vuoret on perinpohjin tutkittu.

“Eikä tämä ole edes ainoa ibexlaji, jatkoi hän, sillä Euroopan Alpeillakin on tavattu yksi, joka tunnetaan nimellä vuorikauris, Pyreneillä toinen, jota sanotaan turiksi, ja Kaukasuksella kolmas, jolle on annettu nimeksi zac; sitäpaitsi vielä parisen muuta Afrikan vuoristossa.

“Mitä meidän edessämme tai paremminkin yläpuolellamme olevaan eläimeen tulee, jatkoi Karl, eroaa se hyvin vähän toisista samaan sukuun kuuluvista, ja koska sen sekä ulkomuodon että tavat on hyvin taitavasti kuvannut etevä urheilija, joka oli myöskin täydellinen luonnontutkija, en voi tehdä paremmin kuin esittää hänen kuvauksensa, koska siinä on mainittuna melkein jokainen yksityiskohta, joka nyt luotettavasti tiedetään Himalajan ibexistä.

“‘Koiras’, lausuu tämä kirjoittaja, ‘on melkein tahirin kokoinen’ (tässä hän puhuu eräästä toisesta hyvin tunnetusta lajista Himalajan villivuohta, joka on paljon suurempi kuin mikään kesy laji). Ibexin tavallinen väri on likaisen kellertävän ruskea, paitsi heti nahkan luomisen jälkeen, jolloin siinä on harmahtava vivahdus. Mutta minä olen tappanut nuorempia eläimiä, sekä koiraita että naaraita, joiden nahka on yhtä punainen kuin saksanhirven sen ollessa punaisena mutta en milloinkaan nähnyt sen väristä vanhaa koirasta, luullakseni siitä syystä, että se elää paljon korkeammalla ja luo karvansa paljon myöhemmin. Karva on jokseenkin lyhyttä ja jonkun verran burrellin tai muiden villilampaiden karvaa muistuttavaa. Kylmänä talviaikana on siihen sekaantunut hyvin pehmeää untuvaista villaa, joka on samankaltaista kuin Tibetin huivivilla. Tämän samoin kuin vanhan karvansakin luo ibex touko- ja kesäkuulla. Sellaisissa paikoissa, missä elää vuohilaumoja, ovat pensaat ja terävät kallionkielekkeet tuona vuodenaikana niiden riisuman talviturkin peitossa. Ibexin silmäänpistävä ulkomuoto johtuu pääasiassa niistä komeista sarvista, jotka luonto on suonut sille. Täysikasvuisilla eläimillä ovat sirosti hartioiden yli kaareutuvat sarvet kolmen neljän jalan mittaisia pitkin kaarretta laskettuna ja noin yksitoista tuumaa juuresta ympäri mitaten. Hyvin harvat saavuttavat suuremman pituuden kuin neljä jalkaa, mutta olen kuullut olevan sellaisiakin, joiden sarvet ovat vielä kolme tuumaa pitempiä. Niiden kuusi tai kahdeksan tuumaa pitkä parta on karvainen ja musta. Naaraat, jotka ovat harmahtavan ruskeita, ovat tuskin kolmatta osaa uroksen koosta. Niiden sarvet ovat pyöreät ja suippenevat, pituudeltaan kymmenestä tuumasta jalkaan asti. Yleisvaikutus niiden ulkomuodosta on se, että ne ovat sirotekoisia ja ketteriä.

“Kesällä ne aina lähtevät mahdollisimman korkeisiin paikkoihin, mistä voi saada ruokaa, useinkin niin kauas, että sinne on joidenkin päivämatkojen marssi niiden talvipaikoilta. Tämä siirtyminen alkaa melkein heti lumen ruvetessa sulamaan. Se suoritetaan asteettain eläinten siirtyessä kukkulalta kukkulalle ja viipyessä muutamia päiviä kullakin.

“Tänä vuodenaikana pysyttelevät koiraat yhdessä, naaraista erillään, voidaanpa joskus nähdä satakin kappaletta samassa joukossa. Päivän helteessä ne harvoin liikkuvat, vaan lepäävät ja nukkuvat joko luolissaan lumivuoteilla tai kallioilla ja autioiden kukkuloiden soraisilla rinteillä kasvullisuuden rajan yläpuolella. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, jäävät ne makaamaan niille ruohoisille paikoille, missä ovat syöneetkin. Illemmalla ne alkavat liikkua ja kulkevat laidunmailleen, jotka ovat usein penikulmien päässä. Ne alkavat matkansa hitaasti, mutta jos niillä on melkoinen taival kuljettavanaan, rupeavat ne pian ravaamaan. Painaapa toisinaan kokonainen lauma eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin voivat siirrellä jalkojaan. Siitä, mitä alkuasukkailta kuulimme, päätimme niiden jäävän näille korkeille paikoille lokakuun loppuun asti, jolloin ne alkavat sekaantua naaraiden joukkoon ja laskeutuvat vähitellen talvipaikoilleen. Naaraat eivät kulje niin paljon tai niin kauas. Monet niistä jäävät koko vuodeksi samaan paikkaan. Ne taas, jotka käyvät etäisillä kukkuloilla, oleskelevat tavallisesti alempana kuin koiraat, ne kun harvoin nousevat kasvullisuusrajan yli. Ne synnyttävät poikasensa heinäkuussa, tavallisesti kaksi erällään, vaikkakin niissä on paljon mahoja, niinkuin muissakin laumaeläimissä.

“Ibexit ovat varovaisia eläimiä, joilla on erittäin tarkka näkö- ja hajuaisti. Ne pelästyvät hyvin helposti ja ovat niin arkoja, että yksi ainoa laumaan tähdätty laukaus riittää ajamaan ne pois siltä vuorenselänteeltä, missä ne oleskelevat. Ja vaikkei niitä ammukaan, on usein sama seuraus ihmisolennon näkemisestä niiden asuntopaikkojen lähistöllä. Tästä me saimme monta esimerkkiä harhaillessamme niitä takaa ajamassa, ja ensimmäinen tapaamamme koiraslauma todisti sen heti. Ne olivat Asrung-laakson päässä, ja me huomasimme ne juuri niiden tullessa kukkulaa alas ruuan hakuun. Siinä oli komea meikein sata vanhaa koirasta käsittävä lauma. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja meillä oli kuljettavanamme pitkä matka leirillemme. Varovaisuus kuiskasi: Jättäkää ne rauhaan huomiseksi, mutta kiihtymys pääsi voitolle ja me päätimme koetella metsästysonnea. Kun päivää oli enää vähän jäljellä, taisimme kiiruhtaa ja lähestyimme niitä siis vähemmän varovasti kuin olisi pitänyt tehdä, jos meillä olisi ollut aikaa. Kuinka lieneekään ollut, me epäonnistuimme, sillä kauan ennen kuin pääsimme pyssyn kantamalle, huomasivat muutamat niistä meidät, ja koko joukko lähti pakoon antamatta meille ampumisen tilaisuutta. Koska emme olleet laukaisseet niihin tai muuten häirinneet niitä paitsi vain lähestymällä joukkoa, toivoimme löytävämme ne seuraavana päivänä. Mutta se kului samoin kuin muutamat sitä seuraavatkin turhassa haeskelemisessa. Ne olivat kokonaan lähteneet siltä vuorenselänteeltä.

“Kaikki luonnonhistorian lukijat tuntevat ibexin ihmeellisen kiipeämis- ja loikkauskyvyn. Vaikkakaan ne eivät voi hyppäyksensä jälkeen jäädä sarvistaan riippumaan, kunnes saavat jalansijan (niinkuin kirjoissa on kuvattu), pääsevät ne kuitenkin melkein ihmeteltävällä tavalla mitä ylipääsemättömimpien paikkojen poikki, niin painavan näköisiä eläimiä kuin ovatkin. Ei mikään näytä niitä pidättävän eikä pienimmässäkään määrässä ehkäisevän niiden kulkua. Helposti ei unohda sellaista laumaa, jonka on nähnyt keskuuteensa laukauksen saaneena lähtevän suorana viivana, niinkuin ne usein tekevät, kaikenlaisten näennäisesti ylipääsemättömien paikkojen poikki, kulkien vuoroin melkein äkkijyrkän kallion paljasta syrjää, vuoroin poikki hirvittävän maanvieremän tai irtokivien ja hiekan peittämää kaltevaa pintaa pitkin, jonka pieninkin joko ylhäältä tai alhaalta päin tuleva kosketus saa liikkumaan. Ne kaivautuvat matkallaan kuiluihin, joista ei näytä olevan mitään mahdollista ulospääsyä, mutta ilmestyvät tuokion päästä jälleen päinvastaiselle puolelle, eivätkä milloinkaan poikkea vähintäkään suunnastaan. Samalla niillä kuitenkin on vauhti, joka näyttää viidentoista mailin nopeudelta tunnissa. On vain harvoja eläimiä, jos ollenkaan, jotka voittavat ibexin kestävyydessä ja nopeudessa.”

34. luku.

PUKKIEN TAISTELU.

Tuskin oli Karl lakannut puhumasta, kun heidän tarkastamalleen eläimelle sattui omituinen tapaus aivan kuin sitä varten, että ibexin tavat olisivat tulleet tarkemmin valaistuiksi.

Se ei enää ollut yksin, sillä heidän tuijottaessaan siihen ilmestyi toinen ibex kalliolle kulkien sitä kohti, jonka he olivat ensiksi nähneet. Uusi tulokaskin oli koiras niinkuin sen suunnattomat koukeromiekan muotoiset sarvet todistivat. Kooltaan samoin kuin toisissakin suhteissa se muistutti aikaisemmin kalliolla ollutta aivan kuin olisivat ne olleet veljekset. Mutta todennäköisesti ne eivät sitä olleet. Joka tapauksessa ilmaisi vastatulleen käytös kaikkea muuta kuin veljellisiä tunteita. Päinvastoin se kulki eteenpäin vihamielisessä tarkoituksessa, niinkuin sen liikkeet selvästi osoittivat. Se oli kääntänyt kuononsa alas- ja sisäänpäin, niin että sen partainen leuka melkein kosketti rintaa, kun taas sen sarvet olivat korkealla ilmassa sen sijaan että ne olisivat suuntautuneet taaksepäin hartioiden yli, mikä on niiden tavallinen asento eläimen seisoessa pystyssä. Sitäpaitsi ilmaisi sen lyhyt, pystyssä heiluva häntä, joka teki nopeita hermostuneita liikkeitä, eläimen suunnittelevan ilkeyttä. Niinkin suuren välimatkan päästä saattoivat katselijat huomata sen, sillä kummankin ibexin hahmo erottautui niin selvästi taivaanlakea vastaan, että molempien pienimmänkin liikkeen saattoi huomata täydellisen selvästi.

Kun he ensiksi näkivät uuden tulokkaan, lähestyi se kuin varkain ja aivan kuin aikoen tehdä raukkamaisen salamurhan ja sysätä toisen alas kalliolta. Tämä oli tosiaankin sen tarkoitus, niinkuin seuraavasta käy ilmi. Jos toinen olisi pysynyt vain kuusi sekuntia kauemmin siinä asennossa, missä se oli ensin ollut, olisi sen vihollinen epäilemättä heti onnistunut petollisissa aikeissaan.

Valitettavasti on sanottava, että se onnistui siinä, vaikkakaan ei ilman kamppailua ja joutumatta siihen vaaraan, että olisi täytynyt tehdä tuo epätoivoinen hyppäys, jota oli suunnitellut vastustajalleen.

Luultavasti ehkäisi Kasparin ääni tämän häijyn aikomuksen välittömän toimeenpanon, vaikkakin se pysähdytti sen vain hetkiseksi. Huomatessaan tuon petollisen lähestymisen oli Kaspar vaistomaisesti päästänyt varoitushuudon. Vaikka ei vaarassa oleva ibex voinut sitä ymmärtää, oli sillä se vaikutus, että se pelästytti sen uneksivasta asennosta ja sai sen katsahtamaan ympärilleen. Tuo silmäys ilmaisi sille vaaran ja nopeasti kuin ajatus se ryhtyi torjumaan sitä. Äkkiä nousten takajaloilleen ja käyttäen niitä käännähdyslautana se pyörähti ympäri ja laskeutui sitten kaikille neljälle jalalleen päin vastustajaansa. Se ei osoittanut mitään halua lähteä tiehensä vaan tuntui ottavan taisteluhaasteen vastaan luonnollisena asiana. Sen olisi tosiaankin ollut mahdoton toivoa voivansa turvallisesti paeta. Kallio, jolla se oli seisonut, oli jonkinlainen varsinaisesta jyrkänteestä ulkoneva kieleke. Pakotien vuorenrinteen yli oli siltä jo katkaissut sen vastustaja. Sen kaikilla muilla puolilla oli ulkoneva kalliosyrjä. Sillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin taistella tai antaa toisen keikauttaa itsensä alas. Sen oli ryhdyttävä pitämään puoliaan vähemmän vapaasta tahdosta kuin välttämättömyyden pakottamana.

Se ennätti juuri tehdä tämän päätöksen ja asettautua puolustusasentoon, kun sen vihollinen hyökkäsi sitä kohti. Molemmat eläimet päästivät yht’aikaa julman pärskynnän ja takajaloilleen kohoten seisoivat toinen toistaan vastassa kuin pari kaksijalkaista. Tässä liikkeessä tunsivat katselijat tavallisten vuohten yleisen taistelutavan; sillä juuri tuolla tavalla ne osoittavat urhoollisuuttaan.

Sen sijaan, että ne hyökkäisivät vaakasuorasti pää päätä vastaan ja painaisivat toinen toistaan taaksepäin, niinkuin oinaat tekevät taisteluissaan, putoavat ibexit sarvet etummaisina jälleen alas, seistyään takajaloillaan, ja käyttävät ruumiinsa painoa junttauskoneena, kumpikin koettaen musertaa toisensa painavan rintansa ja maan väliin.

Muutamia kertoja perättäin uudistivat tappelijat saman tempun kohoten takajaloilleen ja iskien sarvensa alaspäin, mutta pian kävi selville, että se, joka oli hyökkäyksen aloittanut, tulisi voittamaan. Sillä oli edullisempi asema, sillä paikka, jossa sen vastustaja seisoi ja josta se ei voinut paeta, ei ollut kyllin tilava, jotta siinä olisi voinut tehdä mitään voimakkaita liikkeitä. Sitäpaitsi se oli välittömässä vaarassa työntää jonkun jalkansa kallion ulkopuolelle, ja tämä seikka ilmeisesti täytti sen pelolla ja ahdistuksella. Kun hyökkääjällä oli kyllin liikkumistilaa, saattoi se peräytyä ja rynnätä eteenpäin mielensä mukaan. Välillä se vetäytyi taaksepäin jalka jalalta, sitten taas hyökkäsi eteenpäin, kohosi pystyyn ja viskautui jälleen alas. Joka kerta se teki hyökkäyksensä uudistetulla vauhdilla, sillä kun oli puolellaan parempi asema sekä tieto siitä, että jos sen yritys epäonnistuisi, voisi sen heti uudistaa. Jos sen vastustajalta taas epäonnistuisi yksi ainoakin isku tai jos se ei olisi tarkoin varuillaan, olisi se varmasti enteenä sen tuhosta.

Pian kävi ilmi, ettei aikaisemmin ilmestynyt ibex ollut hyökkääjänsä vertainen, joko se nyt sitten johtui siitä, että se oli heikompi eläin tai sen asema niin epäedullinen. Aivan alun pitäen se näytti ainoastaan puolustautuvan, ja kaiken todennäköisyyden mukaan se olisi paikalla kääntynyt ja lähtenyt livistämään, jos sillä olisi ollut vapaa pääsy.

Mutta tappelun alusta asti ei sillä ollut hetkeäkään minkäänlaista pakenemismahdollisuutta, eikä sille todennäköisesti ilmestyisikään mitään, ennenkuin taistelu olisi ohi. Ainoa keino päästä pakoon, mikä sillä oli tarjolla, oli tehdä suuri hyppäys ja suoriutua pois kalliolta.

Tämä ajatus näytti viimein valtaavan sen mielen, sillä yht’äkkiä se luopui puolustusasennostaan ja loikkasi korkealle ilmaan kuin päästäkseen vastustajansa sarvien yli ja kätkeytyäkseen vuoren turvallisempien lumikinosten sekaan.

Jos sen tarkoitus oli sellainen, epäonnistui se surkeasti. Sen liitäessä ilmassa, kaikki neljä jalkaa kohotettuina korkealle ylös maasta, painoi toinen vuohi suunnattomat sarvensa hirveällä voimalla sen kylkiluita vastaan, mikä isku heitti sen kuin syöstävän kallion reunan yli.

Isku oli ollut niin kova, että se oli suunnannut sen ruumiin kaarena ilmaan. Kierien ympäri se putosi kovasti tärähtäen laakson pohjalle. Siellä se kimmahti kokonaista kuusi jalkaa maasta ylös ja putosi jälleen alas kuolleena kuin kivi.

Kului muutamia sekunteja, ennenkuin katselijat toipuivat niin omituisen tapauksen aiheuttamasta hämmästyksestä. Tosin saattaa sellaista joutua usein näkemään kuljeskellessaan Himalajan yksinäisillä kalliohuipuilla, missä usein sattuu tappeluita ibex-, tahir- ja barrell-koiraiden tai villipässien välillä samoin kuin jättiläismäisten Ovis ammon oinaiden kesken.

Nämä taistelut tapahtuvat usein ulkonevien kalliokielekkeiden reunalla, sillä sekaisissa paikoissa haluavat nämä neljä eläinlajia oleskella, ja usein on tappelun lopputulos samanlainen kuin siinä kahakassa, jonka kertomuksemme sankarit joutuivat näkemään, nimittäin se, että jompikumpi taistelijoista syöstään suoraa päätä alas kalliolta.

Ei käy aina niin, että se eläin, joka työnnetään alas, menettää henkensä. Päinvastoin nousee ibex, tahir tai oinas jälleen jaloilleen tuollaisen hirveän putouksen jälkeen, jollei kallion syrjä ole aivan suunnattoman korkea. Se joko juoksee tai ontuu pois siltä paikalta ehkä toipuakseen ja koettaakseen onneaan ja voimiaan jossakin uudessa kahakassa saman vastustajan kanssa. Mitä merkillisimmän tämänlaatuisen tapauksen kertoo etevä metsämies eversti Markham, vieläpä sellaisen, jonka hän väittää omaksi havaitsemakseen. Jäljennämme hänen kertomuksensa sananmukaisesti:

“Minä näin mitä omituisimman teon, jonka suoritti eräs vanha tahir. Sellaista en ole minä eikä kukaan muukaan koskaan muulloin saanut katsella. Ammuin tahiria sen ollessa runsaasti toista sataa kyynärää yläpuolellani eräällä kalliopengermällä. Se putosi kohtisuorasti tuon matkan, kimmahti takaisin koskettamatta maata tai kallion syrjää ja putosi jälleen parikymmentä kyynärää kauemmaksi alas. Luulin sen murskautuneen aivan pieniksi kappaleiksi, mutta se nousi ja poistui, ja vaikka me seurasimme sen verisiä jälkiä melkoisen matkan päähän, emme kuitenkaan voineet sitä löytää.”

Nuoret lukijani muistakoot, että on todettu monta samanlaista tekoa, jotka on suorittanut Ameriikan Kalliovuorilla “suurisarvinen”, eräs villilammas, joka asustaa siellä ja muistuttaa niin läheisesti Himalajan Ovis ammonia, että sitä pitävät jotkut luonnontutkijat samaan lajiin kuuluvana. Ameriikan aarniometsäin metsästäjät väittävät tosiaankin, että tuo suurisarvinen heittäytyy pelotta korkealta kalliolta pudoten alas suurille sarvilleen. Sitten se kimmahtaa ilmaan kuin pallo, pääsee loukkaantumatta jaloilleen, vieläpä aivan pökertymättä!

Epäilemättä on näissä metsästysjutuissa koko joukko liioittelua, mutta siitä huolimatta on totta, että useimmat villivuohien ja -lampaiden lajit samoin kuin muutamat vuoristoissa asustavat antiloopit, esimerkiksi vuorivuohet, saattavat tehdä aivan ihmeellisiä hyppyjä, vieläpä sellaisia, joita on vaikea uskoa muiden kuin niiden, jotka ovat tottuneet näiden eläinten tapoihin. Ei ole helppoa käsittää, kuinka eversti Markhamin mainitsema tahir voi pudota toista sataa kyynärää, puhumattakaan sen lisäksi tulevasta runsaasti neljänkymmenen jalan lisähyppäyksestä, musertumatta nuuskaksi. Mutta vaikka me ehkä epäilemme uskoa niin ihmeelliseen väitteeseen, ei olisi oikein väittää sitä vastaan nimenomaan. Kuka voi sanoa, ettei noiden eläinten luissa ole jotakin kimmoisuusainetta tai kykyä, joka kumoaa sellaisten suurten putousten vaikutukset?

Elollisissa olennoissa on monia tähän asti vielä hyvin epätäydellisesti ymmärrettyjä koneellisia puolia. Hyvin tunnettuahan on, että luonto on ihmeellisesti soveltanut luontokappaleensa niiden oleskelupaikkojen ja tapojen mukaan, mihin se on kunkin tarkoittanut. Mahdollista siis on, että näillä villivuohilla ja -lampailla on määrätty hyppäystaito ja että ne ovat varustetut sellaisella rakenteella, mikä kokonaan puuttuu toisilta eläimiltä, jotka eivät sitä tarvitse.

Meidän kertomuksemme sankarit eivät olleet ryhtyneet mihinkään keskusteluun tästä asiasta, huomatessaan ibexin putoamisen. Ei mikään tosiaankaan antanut aihetta sellaiseen puheluun, sillä eläin oli pudonnut niin suunnattoman korkealta ja tömähtänyt kovalle maaperälle sellaisella jysähdyksellä, ettei kenenkään mieleen tosiaankaan juolahtanut, että sen ruumiissa olisi ollut ainoaakaan hengähdystä jäljellä. Eikä siinä ollutkaan, sillä pudotessaan maahan ja ensin kimmahdettuaan ylös eläin makasi jäsenet irtonaisina ja velttoina, täysin liikkumattomana — ilmeisesti kuolleena.

35. luku.

KARHUKOTKAT.

Meidän seikkailijamme onnittelivat itseään tästä odottamattomasta ruokasäiliönsä lisäyksestä. Se oli kuin manna ennen muinoin satanut alas taivaasta.

“Meidän päivällisemme!” huudahti Kaspar iloisesti, kuullessaan ibexin pudota jysähtävän maahan “Meidän illallisemmekin”, lisäsi hän. “Vieläpä enemmän! Niin suuresta ruhosta riittää meille varmasti ruokaa kokonaiseksi viikoksi!”

Kaikki kolme nousivat seisomaan ja aikoivat lähteä ottamaan haltuunsa saaliin, kun heidän korviinsa kuului kimeä ääni, joka toistui pari kertaa. Se tuntui tulevan kallioiden tai paremminkin vuoren huipulta, joka kaartui korkeana heidän yläpuolellaan.

Saattoiko se olla voittaneen ibexin riemuhuuto? Ei, se ei ollut sen ääni eikä minkäänlaisen nelijalkaisen. Kuulijatkaan eivät hetkeäkään uskoneet sellaista. Luodessaan silmänsä ylöspäin he huomasivat eläimen tai oikeastaan kaksi, joiden kurkusta nuo huudot olivat lähteneet.

Voittanut ibex näkyi selvästi kalliolla. Niiden muutamien sekuntien kuluessa, jolloin katselijoiden huomio oli ollut muualle kohdistuneena, näytti se miettivän sitä julmaa tuhotyötä, jonka oli juuri tehnyt ja ehkä nauttivan voitosta, jonka oli saavuttanut onnettomasta kilpailijastaan. Joka tapauksessa se oli astunut eteenpäin ulkonevalle kallionkielekkeelle samaan paikkaan, missä sen vastustaja äsken oli seisonut.

Mutta huuto, joka oli kuulunut alas laaksoon, oli saapunut sen korviin yht’aikaa, ehkä vähän pikemminkin, sillä katselijoiden silmätessä ylös pukki näkyi pelästyneen sitä ja katselevan ympärilleen selvästi hätääntyneenä. Yläpuolella ilmassa muutamien kyynäröiden päässä siitä oli kaksi tummaa esinettä, jotka helposti saattoi tuntea lennossa oleviksi linnuiksi. Ne olivat suurikokoisia, melkein mustia, ja niiden ääriviivoissa ja siipien kaaressa oli tuo erikoinen terävyys, joka on tunnusmerkillinen todelliselle petolinnulle. Niiden laadusta ei voinut erehtyä, ne olivat kotkia ja kuuluivat lajiin, jota Himalajalla ja Tibetin ruohoaavikoilla sanotaan “karhukotkiksi”.

Ne liitelivät lyhyissä jyrkissä kaarissa, silloin tällöin päästäen kimeitä ääniä, molemmat huutaen yhdessä. Niiden vihaisesta ulkomuodosta ja liikkeiden laadusta voi selvästi huomata, mikä oli niiden äänekkäiden mielenosoitusten aiheena. Ne tekivät hyökkäyksiä vihollisen kimppuun, eikä se vihollinen ollut mikään muu kuin ibex.

Tuo eläin näytti täysin tajuavan niiden tarkoituksen ja olevan hetkisen neuvottomana siitä, miten oli toimittava. Sen sijaan että se olisi ottanut rohkean ja ylenkatseellisen asennon niinkuin äsken omaan lajiinsa kuuluvaa vastustajaa kohtaan, seisoi se kyyristyneenä ja pelon lamaamana. Juuri tätä vaikutusta olivat kotkat koettaneetkin saada aikaan huudoillaan, ja tosiaankin onnistuivat nuo julmat linnut mitä täydellisimmin odotuksessaan.

Katselijat eivät irroittaneet silmiään tämän uuden murhenäytelmän näyttelijöistä, vaan tuijottivat kiihkeän jännittyneinä sekä lintujen että nelijalkaisen jokaista liikettä. Kaikki toivoivat näkevänsä viimeksi mainitun saavan rangaistuksen äsken suorittamastaan julmasta työstä, joka heidän mielestään hajahti voimakkaasti veljenmurhalta.

Kohtalon kirjaan oli merkitty, että heidän toiveensa tulisi tyydytetyksi ja että ilkityön tekijä joutuisi itse tuhon omaksi. He odottivat saavansa nähdä pitkäaikaisen taistelun, mutta siinä he pettyivät. Taistelu oli yhtä lyhyt kuin sen alkuvalmistuksetkin ja ne olivat mitä lyhyintä lajia, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia ensimmäisen huudon kuulumisesta, ennenkuin karhukotkat painuivat liki kalliota ja aloittivat yhteisen hyökkäyksen ibexiä vastaan, iskien sitä vuorotellen nokallaan ja kynsillään.

Hetkiseksi pukki verhoutui, melkein kokonaan peittyi lintujen suurten varjoisain siipien suojaan. Mutta vaikka sen ulkopiirteet saattoi erottaa, ei se näyttänyt tekevän mitään voimakkaita puolustusyrityksiä Niin outojen vihollisten tekemä äkillinen hyökkäys näytti saattaneen ibexin täydellisesti ymmälle ja se oli vieläkin kuin pelon lamauttama.

Hetken parin kuluttua näytti ibexin maltti palaavan ja se kohosi takajaloilleen sekä iski sarvillaan. Mutta karhukotkat olivat varuillaan, ja joka kerta nelijalkaisen yrittäessä liikahtaa eteenpäin ne välttivät helposti iskun heittäytymällä jommallekummalle puolelle. Sitten ne äkkiä pyörähtäen iskivät siihen takaa päin.

Tällä lailla jatkui taistelu ibexin pysyessä samalla paikalla, missä sen kimppuun ensiksi oli hyökätty, ja käännellessä sinne tänne molemmat etukaviot vierekkäin ilmassa tai seisoessa pystyssä takajaloillaan ja käyttäessä niitä kääntövipuna.

Ibexin olisi ollut parempi pysytellä kaikilla neljällä jalallaan, sillä sellaisessa asennossa se olisi vähän kauemmin voinut pitää puoliansa — ehkä siihen asti, että olisi joko voittanut siivekkäät vastustajansa tai perinpohjin väsyttänyt ne jatkuvalla puolustautumisella.

Mutta sen tapoihin ei nyt sattunut kuulumaan taistella sellaisessa asennossa. Se oli vastakkaista sen suvun ja rodun tottumuksille, jonka kaikki jäsenet olivat ikimuistoisista ajoista alkaen vihollisen kanssa taistellessaan seisoneet pystyssä takajaloillaan.

Niin oli siis sekin noussut pystysuoraan ja aikoi juuri iskeä rintaan toista karhukotkaa, joka kiusasi sitä edestäpäin, kun toinen, joka oli vetäytynyt vähän taaksepäin saadakseen paremmin vauhtia, liiti takaapäin nuolennopeasti ja tarttuen kynsillään äkkiä ja voimakkaasti ibexiä leuan alle iski sen pään niin kauas taaksepäin, että se kadotti tasapainonsa ja keikahti alas kalliolta. Seuraavalla hetkellä ibex oli tyhjässä ilmassa — pudoten — pudoten — saman hirveän avaruuden läpi, jonka kautta sen oma uhri oli juuri lentänyt.

Katselijat odottivat saavansa nähdä sen iskevän maahan joutumatta sen enempää kiusattavaksi siivekkäiden vastustajiensa taholta. Mutta niin ei asia kuitenkaan päättynyt. Juuri eläimen päästyä noin puolitiehen alas jyrkänteen rinnettä, näkyi toinen kotka syöksyvän sen perästä salamannopeasti, ja ennenkuin ibex saapui maahan, nähtiin kotkan iskevän siihen jälleen kerran ja saavan sen poikkeamaan kohtisuorasta putoamisestaan. Pukin ruho tuli lopultakin maahan mutta melkoisen matkan päähän siitä, missä toinen makasi. Kotka laskeutui sen kera, vieläpä jäi sen päälle siivet ja raajat ojennettuina kuin yhä pitäen sitä kiinni kynsillään.

Ei ollut aivan selvää, miksi karhukotka näin piti ibexiä kiinni, sillä eläin oli ilmeisesti kuollut ja oli varmasti ollut hengetön jo ennenkuin saapui maahan. Tuossa linnun menettelytavassa oli jotakin outoa, niinkuin sen laskeutumisessakin oli ollut viimeisten viiden-, kuudenkymmenen kyynärän kuluessa. Siitä tavasta, millä lintu ojenteli siipiään iskettyään saaliiseensa ja vieläkin liehutteli niitä, alkoivat katselijat ajatella, että kotkan omituinen laskeutuminen maahan sekä pysyminen saaliinsa päällä tuollaisessa kyyristyneessä asennossa eivät kumpikaan olleet sen taholta vapaaehtoisia tekoja.

Totuus selvenikin pian. Karhukotkan räpytellessä tai paremminkin läimäytellessä siipiään voimakkain, säännöttömin liikkein, kävi selville, että se koetti parhaimpansa mukaan päästä irti uhristaan eikä suinkaan halunnut pysyä pudonneen ruumiin päällä. Tämän saattoi uskoa sitäkin helpommin, kun se alkoi päästää hurjia huutoja, joista ei enää ilmennyt raivo tai uhma, niinkuin aikaisemmin, vaan mitä suurin kauhu.

Katselijat, jotka olivat jo nousseet seisomaan, juoksivat sitä paikkaa kohti, aavistaen jotakin olevan nurinkurin.

Päästessään aivan lähelle yhä huutavaa ja räpyttelevää lintua he saattoivat ymmärtää sen, mikä oli näyttänyt niin käsittämättömältä.

He havaitsivat karhukotkan olevan pulassa. Sen kynnet olivat hautaantuneet ibexin ruumiiseen ja tarttuneet niin lujasti, että sen oli mahdoton vapauttaa itseään, vaikka käyttikin koko voimaansa ja jänteviä jalkojaan sekä niiden apuna joustavien siipiensä voimaa.

Iskiessään ibexiin sen pudotessa, oli lintu upottanut koukkuiset kyntensä syvälle pukin pehmeään vatsaan, mutta koettaessaan vetää niitä taas ulos se oli huomannut epäilemättä suureksi surukseen, että se paksu “poshmi”-peite, joka verhosi ibexin nahkaa, oli takertunut sen säärien ympäri. Mitä enemmän se räpytteli vapautuakseen, ponnistellen sinne tänne, sitä vahvemmaksi ja tiukemmaksi kävi se köysi, jota se punoi kuuluisasta raaka-aineesta, nimittäin Kashmirin huivivillasta.

Epäilemättä oli karhukotka pahassa pinteessä, ja vaikkakin se pian vapautui “poshmi”-kammitsastaan, huomasi se olevansa vielä lujemmin sidottu Ossarun taskusta otetulla vahvalla köydellä.

Toinen karhukotka, joka oli seurannut aivan jäljessä, näytti päättäneen pelastaa toverinsa sen vangitsijoiden käsistä. Päästäen kovia huutoja se lensi ensin yhtä, sitten toista kohti uhaten kutakin heistä vuorostaan pitkillä terävillä kynsillään.

Koska heillä kaikilla oli aseet käsissään, onnistui heidän pitää puoliaan vihaista lintua vastaan, mutta niin hyvin ei luultavasti olisi käynyt Fritzin, joka vuorostaan joutui kotkan raivoisan hyökkäyksen esineeksi ja jolla ei ollut muita aseita kuin hampaansa.

Nämä olisivat tuskin kyenneet puolustamaan sitä linnun kynsiä vastaan, ja Fritz olisi aivan todennäköisesti kadottanut jommankumman silmänsä tai molemmatkin, jollei shikarin jousipyssystä olisi singahtanut nuoli, joka työntyi suoraa päätä suuren linnun rintaan ja pani sen läjähtäen putoamaan maan pinnalle.

Nuoli ei tappanut sitä heti, ja koira olisi turhaan hyökännyt sen kimppuun nähdessään sen putoavan maahan. Mutta huomatessaan vahvan käyrän nokan ja terävien kynsien ojentuvan itseään kohti ymmärsi Fritz helposti olevan parasta pysyä viisaan välimatkan päässä ja jättää shikari lopettamaan karhukotka pitkällä villisianpeitsellään.

30. luku.

KARHUKOTKAAN NOJAUTUVA TOIVO.

Tätä odottamatta saatua ruokavarastoa, jonka voi sanoa melkein kirjaimellisesti pudonneen taivaasta, ei Karl voinut olla pitämättä kohtalon käden lahjoittamana ja ilmaisematta tätä ajatustaan tovereilleenkin. Kasparinkin vähemmän harkitsevassa mielessä ja hindun puolipakanallisessa sydämessä heräsi ajatus, että jokin muu voima kuin pelkkä sattuma oli heidän apunaan. He olivat hyvinkin halukkaita liittymään Karlin rukouksessa ilmaisemaan kiitollisuuteen sitä olentoa kohtaan, joka näkymättömänä oli heidän kerallaan tuossa yksinäisessä laaksossa.

Jonkun aikaa he seisoivat tarkastellen uteliaasti ei ainoastaan molempia ibexejä, vaan myöskin kotkia. Heidän mieltään kiinnitti se tietoisuus, että kaikki nuo neljä eläintä olivat äsken vapaasti vaellelleet heidän vuorivankilansa rajojen toisella puolella ja saapuneet nyt aivan kuin ulkomaailmasta, jonka kanssa he itse halusivat niin innokkaasti päästä yhteyteen. Mitä he olisivatkaan antaneet, jos kukin olisi ollut varustettu siipiparilla niinkuin tuo karhukotka, joka vielä eli? Silloin he olisivat pian paenneet tästä laaksosta, joka heille oli kyynelten laakso, ja sitä ympäröiviltä lumivuorilta.

Karlin tätä ajatellessa heräsi hänen filosofisessa mielessään eräs ajatus, joka sai hänen kasvonsa vähän kirkastumaan. Vain vähän, sillä ajatus, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, ei ollut kaikkein valoisimpia. Siinä oli kuitenkin jotakin, ja niinkuin hukkuva mies tarttuu oljenkorteenkin, takertui Karl tähän aatteeseensa ja hetkisen sitä tarkasteltuaan ilmaisi sen toimillekin.

Karhukotka oli herättänyt tämän aatteen. Lintu oli todellinen kotka, vahvasiipinen ja -lihaksinen niinkuin kaikki sen heimoon kuuluvat, vieläpä sukunsa vahvin. Nuolen lailla se saattoi lentää ylös sen lumipeitteisen vuoren huipuille, joka kohosi heidän yläpuolellaan.

“Mikä estää”, kysyi Karl osoittaen lintua, “tuota kantamasta…”

“Kantamasta mitä?” sanoi Kaspar keskeyttäen veljensä kysymyksen, joka kuului epävarmana ja epäröivänä. “Ei suinkaan meitä, Karl?” jatkoi hän pieni leikillisyyden väre äänessään. “Sitähän et toki tarkoittane?”

“Ei meitä”, myönsi Karl vakavasti, “vaan köyden, joka voi kantaa jonkun meistä.”

“Hei!” huudahti Kaspar ilon hohteen levitessä hänen kasvoilleen hänen puhuessaan. “Siinäpä on jotakin järkeä.”

Ossaru, joka oli uteliaasti kuunnellut keskustelua, päästi samalla hetkellä riemun huudon.

“Mitä ajattelette siitä, shikari?” kysyi Karl puhuen vakavasti.

Ossarun vastauksesta ei ilmennyt kovinkaan herkkäuskoista toivoa. Hän oli kuitenkin halukas neuvottelemaan tuon suunnitelman koettelemisesta. He saattoivat yrittää sitä suuremmatta haitatta. Tarvitsisi vain punoa vähän enemmän köyttä hampusta, jota heillä oli yllin kyllin, kiinnittää se karhukotkan sääreen ja päästää se vapaaksi. Ei ollut epäilystäkään siitä suunnasta, mihin lintu lähtisi. Se oli jo saanut kyllikseen laaksosta ja yrittäisi varmasti päästä sieltä pois heti, kun saisi siihen mahdollisuuden.

Pintapuolisesti tarkasteltuna näytti suunnitelma oikein hyväksyttävältä, mutta kun sen yksityiskohtia alkoi tarkemmin tutkia, ilmestyi kaksi suurta vaikeutta, niin suurta, että ne melkein tuhosivat sen toivon, jonka he olivat niin äkkiä ja liian helposti omaksuneet.

Ensimmäinen näistä vaikeuksista oli, ettei karhukotka siipiensä suuresta voimasta huolimatta jaksaisi viedä ylös asti köyttä, joka olisi kyllin vahva kantamaan jonkun heistä. Jonkin nuoran se saattaisi helposti kuljettaa kallion huipulle, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Tarvittaisiin hyvin vahva köysi miehen kannattamiseen, etenkin kun kiipeejällä silloin olisi kova työ ponnistellessaan ylös kalliota. Köyden pitäisi olla hyvin pitkä, ainakin kolmesataa kyynärää, ja joka kyynärä lisäisi sitä painoa, joka kotkan olisi kannettava ylös.

Ei ole luultavaa, että he aikoivat kiivetä ylös tätä köyttä käsivoimin. Parikymmentä kyynärää tai vähän enemmän olisi kuka tahansa heistä jaksanut kiivetä. Mutta heidän olisi kiskottava ainakin pari sataa kyynärää ylöspäin ennenkuin voisivat asettaa jalkansa kallion reunalle. Ketterinkään merimies, joka on koskaan kiivennyt isonmaston partuuniin, ei olisi päässyt puoliväliin tuosta korkeudesta. He olivat heti alussa aavistaneet tämän vaikeuden, ja Karlin kekseliäisyys oli paikalla ryhtynyt huolehtimaan sen auttamisesta, niinkuin seuraavasta nähdään.

Toinen kysymys, joka heräsi, oli se, voiko köyden saada kiinnitetyksi kalliolle, jos karhukotka olisi kyllin vahva kuljettamaan sen sinne.

Luonnollisestikaan eivät he voisi itse tehdä mitään sen asian hyväksi, ja se seikka jäisi pelkän sattuman varaan. Yksi mahdollisuus oli olemassa, sen kaikki myönsivät. Lintu voisi leijaillessaan pakoon vuoren yli takerruttaa köyden jonkin kallionlohkareen tai jäätyneen lumikokkareen ympäri. Se oli sellainen mahdollisuus, josta pääsisi selville ainoastaan kokeilemalla. Mahdollisesti se saattaisi onnistua.

Ensimmäinen vaikeus, joka koski köyden vahvuutta ja painoa, joutui järkevän keskustelun ja arvioimisen alaiseksi. Oli olemassa tosiasioita, joihin saattoi nojautua, ja joista sopi päätellä arviolta, mutta kyllin läheltä totuutta, jotta niihin uskalsi perustaa suunnitelmansa. He osasivat jokseenkin tarkoin määritellä, kuinka tukeva köyden tulisi olla, jotta joku heistä voisi siinä riippua, ja sellainen olisi kyllin vahva kantamaan heidät täältä ylös. Kotkan voimat saattoi myöskin arvioida jokseenkin tarkoin, ja epäilemättä tekisi lintu parhaansa päästäkseen pois laaksosta. Sen tylyn kohtelun jälkeen, joka jo oli tullut sen osaksi, ei se tarvitsisi mitään muuta kannustinta ryhtyäkseen äärimmäisiin ponnistuksiin.

Heidän keskustellessaan tästä asiasta sen eri puolilta selvisi pian, että tärkein asia olisi köyden punominen. Sen saattaisi valmistaa kyllin hienon, niin ettei se olisi liian raskas karhukotkalle ja kuitenkin kyllin luja kannattaakseen miehen painon, jolloin ensimmäinen vaikeus olisi voitettu. Köysi olisi siis tehtävä mitä huolellisimmin. Sen joka säikeen piti olla mitä parasta hamppua ja joka kuidun punottu täydellisesti yhtä paksuksi ja joka suortuvaa piti käsitellä erittäin täsmällisesti.

Ossaru kykeni tekemään sellaisen köyden. Hän osasi punoa sen yhtä tasaiseksi kuin jokin Manchesterin tehdas. Ei tarvinnut pelätä, että Ossarun tekemässä köydessä olisi arvostelevinkaan silmä huomannut vikaa tai virhettä.

Päätettiin lopullisesti, että köysi oli punottava Ossarun toimiessa johtajana ja toisten ollessa paremminkin vain katselijoina kuin auttajina.

Mutta ennenkuin työhön ryhdyttiin, pidettiin sopivana varustautua nälkäpäiviä vastaan savustamalla kummankin ibexin liha. Kuollut karhukotka päätettiin syödä tuoreena.

Niin se sitten syötiin, joten Jupiterin lintu tuotti heille päivällisen, kun taas Junon lintu oli ollut aamiaisruokana.

37. luku.

PÖLKKY JALASSA.

Niin pian kuin he olivat ripustaneet ibexien lihat savustusrihmoille ja pingoittaneet molemmat nahat kuivumaan, kohdistivat he kaiken huomionsa köyden tekemiseen, jonka oli määrä vetää heidät ylös vankilasta. Onneksi heillä oli kyllin suuri varasto hamppua, jota saattoi heti ruveta punomaan. Sen oli Ossaru säästänyt niiltä ajoilta, jolloin hän oli tehnyt kalaverkkonsa. Kun sitä oli säilytetty pienessä kuivassa kallioluolassa, oli se vielä erinomaisessa kunnossa. Sitäpaitsi heillä oli ennestään hyvin pitkä köysi, mutta valitettavasti ei kuitenkaan kyllin pitkä heidän tarkoitukseensa. Se oli sama, jota he olivat käyttäneet kyhätessään puusiltaa kuilun poikki ja jonka he sitten olivat irroittaneet taljoista ja tuoneet talteen majaan. Tämä köysi oli juuri sopivan paksuinen heidän tarkoitukseensa, sillä vähänkin hoikempi olisi tuskin riittänyt kantamaan miehen painoa. Katsoen siihen hirveään vaaraan, johon he joutuisivat riippuessaan siinä sellaisen kallion syrjää vastaan, oli välttämätöntä olla varma edes köyden kestämisestä. He olisivat voineet punoa hyvin paksun ja vahvan, niin ettei olisi ollut pelkoa sen katkeamisesta. Mutta silloin esiintyi toiselta puolen se vaikeus, että kotkan siivet mahdollisesti eivät kannattaisi. Jos köysi olisi liian raskas linnun kannettavaksi kallion reunan yli, silloin olisi kaikki heidän vaivansa turha.

“Miksi emme hankkisi varmuutta siitä asiasta, ennenkuin teemme köyden?” ehdotti Karl.

“Mutta kuinka voimme kokeilla?” oli Kasparin vastaus.

“Luullakseni voimme järjestää sen asian”, sanoi kasvintutkija, ilmeisesti pohtien jotakin vaikeata arviolaskua.

“Minä puolestani en keksi siihen mitään keinoa”, lausui Kaspar katsahtaen kysyvästi veljeensä.

“Minä luullakseni keksin”, sanoi Karl. “Mikä estää meitä ottamasta selville köyden painoa, ennenkuin teemme sen, ja sitä seikkaa, voiko lintu kantaa niin paljon?”

“Mutta kuinka voit punnita köyden, ennenkuin olet tehnyt sen? Mehän juuri koetamme välttää sen tekovaivaa. Ajattelehan, jos se osoittautuisikin hyödyttömäksi jälkeenpäin.”

“Mitä siihen tulee”, lausui Karl, “ei ole välttämätöntä tehdä sitä valmiiksi saadakseen selville sen painon. Me tiedämme jokseenkin tarkoin, kuinka pitkäksi se on tehtävä, ja punnitsemalla kappaleen tuota, mikä meillä nyt jo on, voimme arvioida minkä tahansa pituuden painon.”

“Unohdat, veli Karl, ettei meillä ole mitään punnitsemiskeinoja, ei edes pienintäkään kappaletta. Meillä ei ole vaakalantaa, ei vaakakuppeja eikä punnuksia.”

“Pyh”, sanoi Karl äänessään tuo luottamuksen vivahdus, jonka synnyttää suurempi asiantuntemus. “Ei ole ollenkaan vaikeaa hankkia kaikkia noita. Mikä luja keppi tahansa kelpaa vaa’an orreksi, kun se asetetaan tasapainoon. Vaakakupit taas saadaan yhtä helposti kuin orsikin.”

“Mutta punnukset?” keskeytti Kaspar. “Mistä ne? Sinun vaakaortesi ja -kuppisi olisivat luullakseni hyödyttömät ilman oikeita painoja. Minun käsitykseni mukaan me epäonnistumme siinä yrityksessä, kun ei meillä ole painoja.”

“Minua hämmästyttää, Kaspar, että sinä olet niin ajattelematon ja annat kekseliäisyytesi niin vähällä lamaantua. Minä luulisin voivani tehdä sarjan painoja millaisissa olosuhteissa tahansa, joihin joudun, kun vain saan työtarpeita, esimerkiksi kappaleen puuta ja useita kiviä.”

“Mutta kuinka, veli? Kerrohan meille!”

“No niin, ensiksikin tiedän oman painoni.”

“Se on totta. Mutta se on vain yksi paino. Kuinka saat sitten pienemmät painot?”

“Sillä vaa’an orrella, jonka laatisin, punnitsisin oman ruumiini kivikasaa vastaan. Sitten jakaisin kivet kahteen ryhmään ja punnitsisin ne yhtä kiveä vastaan. Siten saisin punnuksen, joka vastaisi puolta ruumiini painosta, mikä on tunnettu, kuten muistanet. Taas jakamalla kahtia jäljellä olevat kiviläjät saisin yhä pienempiä punnuksia, kunnes saisin pienimmän tarvitsemani painon. Siten menettelemällä saan tietää kilon, jopa grammankin.”

“Se on totta, veljeni”, vastasi Kaspar, “ja hyvin kekseliästä. Epäilemättä onnistuisi suunnitelmasi, mutta esteenä on eräs pikku seikka, jonka sinä näytät unohtaneen.”

“Mikä se on?”

“Ovatko sinun perusteesi täysin oikeat?” kysyi Kaspar suorasti.

“Minun perusteeniko!”

“Niin — se alkuperäinen mittakaava, josta aiot lähteä ja johon perustat arviosi. Tarkoitan oman ruumiisi painoa. Tiedätkö sen?”

“Varmasti”, sanoi Karl, “painan täsmälleen seitsemänkymmentä kiloa”.

“Oi, veljeni”, huomautti Kaspar pudistaen päätään ilmaistakseen epäilystään, “sinä painoit seitsemänkymmentä kiloa Lontoossa, sen minäkin tiedän. Melkeinpä painoin saman verran minäkin, mutta sinä unohdat, että tämän kurjan elämän harmit ja vaivat ovat heikontaneet meitä kumpaakin. Voinpa tosiaankin, veli rakas, huomata sinun olevan paljon laihemman kuin lähtiessämme Kalkuttasta. Epäilemättä voit huomata minussa saman muutoksen. Eikö niin?”

Karlin oli pakko vastata myöntävästi tähän kysymykseen, hän kun huomasi veljensä väitteen oikeaksi. Hänen perusteensa eivät olleet totuudenmukaiset. Hänen ruumiinsa paino, mikä on kaikkina aikoina epäluotettava mittapuu, se kun ei ole muuttumaton, ei kelpaisi tässä tapauksessa perusteeksi. Se arviolasku, jonka he olivat aikoneet tehdä, oli liian tärkeälaatuinen, jotta sen olisi voinut nojata niin epäluotettavaan perustaan. Karl käsitti tämän hyvin selvästi, mutta se ei lannistanut hänen rohkeuttaan, vaan hän päätti panna sittenkin täytäntöön sen suunnitelman, jota oli ehdottanut.

“Kas niin, veli”, sanoi hän katsellen hymyillen Kaspariin ja ilmeisesti tyytyväisenä hänen terävyydestään. “Tunnustan sinun johtopäätöksesi tällä kerralla olleen omaani paremman, mutta ei siinä ole kyllin syytä minun luopua suunnitelmastani. On monta muuta keinoa päästä selville jonkin esineen painosta, ja epäilemättä minä keksisin jonkin, jos vähän miettisin, mutta onneksi ei meidän tarvitse vaivata itseämme enemmän sillä seikalla. Jollen erehdy, on meillä eräs aivan täsmällinen normaalipainomitta hallussamme.”

“Mikä normaalimitta?” kysyi Kaspar.

“Toinen sinun pyssysi lyijyluodeista. Olen kuullut sinun joskus sanovan niitä viidenkolmatta gramman luodeiksi.”

“Niitä menee täsmälleen neljäkymmentä kiloon, joten ne siis painavat viisikolmatta grammaa kukin. Olet oikeassa, Karl, siinä meillä on normaalipainomitta. Se tosiaankin kelpaa.”

Asia ei kaivannut enempää pohtimista. Viivyttelemättä he ryhtyivät ottamaan selville kolmensadan kyynärän pituisen köyden painoa. Vaaka laadittiin pian, vieläpä niin tarkka kuin he olisivat aikoneet punnita kultaa sen vaakakupissa. Ne kolmekymmentä kyynärää köyttä, jotka heillä jo oli olemassa, pantiin toiselle puolelle, ja toiselle useita kiviä, joiden painon he jo saattoivat määrätä kertomalla luodin painon määrättyjä kertoja. Ottamalla tämän köydenkappaleen painon kahdeksan kertaa he saivat tietää, minkä verran painaisi kaksisataa neljäkymmentä kyynärää samaa köyttä, jonka määrän he arvatenkin tarvitsisivat.

Kun se oli määrätty, oli seuraava asia ottaa selville, jaksoiko kotka kantaa sellaisen taakan. Tietystikään ei linnun olisi heti kannettava kaikkea sitä, koska osa köyttä olisi vielä maassa, mutta jos sen onnistuisi päästä kallion huipulle, vaikkapa vain sen matalimmalle kohdalle, riippuisi sen säärestä silloin ainakin puolentoista sadan kyynärän pituinen köysi. Jos se kohoaisi vielä korkeammalle, tulisi sen kannettava paino suhteellisesti suuremmaksi.

Oli luonnollista otaksua, että karhukotka lähtiessään laaksosta valitsisi jyrkänteen matalimman kohdan, etenkin kun se tuntisi lentoaan ehkäisevän omituisen lisäkkeen sääressään. Jos tämä otaksuma osoittautuisi oikeaksi, olisi sillä kannettavana vähin mahdollinen paino. He saattoivat sitäpaitsi ohjata karhukotkaa köyden avulla matalimmalle kohdalle, koska he voivat estää sitä lentämästä mihinkään muuhun suuntaan, pitämällä köyttä käsissään.

Kaikkia näitä seikkoja mietiskellen ja jokseenkin iloisina niistä monista kohdista, jotka näyttivät olevan heidän puolellaan, he ryhtyivät koettelemaan kotkan voimaa.

Sen selville ottaminen ei kestäisi kauan, mutta tietoisina tuloksen tärkeydestä he kävivät tähän käsiksi tarkoin harkiten.

He hankkivat puupölkyn ja katkaisivat sen niin lyhyeksi, että se painoi aivan saman verran kuin köysi, jonka he tarvitsivat. Tämän tukin toiseen päähän he kiinnittivät sen kolmenkymmenen kyynärän pituisen köydenkappaleen, jota he jo olivat käyttäneet eri tarkoituksiin, kun taas toinen pää oli lujasti solmittu kotkan säären ympäri.

Kun kaikki oli valmista, vapautettiin lintu muista siteistään, ja sitten kaikki vetäytyivät jonkun matkan päähän, jotta kotka voisi vapaasti käyttää siipiään.

Kuvitellen nyt olevansa kahleeton hypähti karhukotka siltä kiveltä, jolle se oli asetettu, ja levittäen siipensä kohosi melkein kohtisuorasti ilmaan.

Ensimmäiset kolmekymmentä kyynärää se nousi voimakkaasti ja nopeasti.
Katselijoiden toivorikas mieli pukeutui iloisiin huudahduksiin.

Mutta voi! Se toivo oli lyhytaikainen ja loppui melkein samalla hetkellä kuin oli syntynytkin. Köysi, joka oli nyt venynyt täyteen pituuteensa, jännittyi äkkiä ja nykäisi kotkaa muutamia jalkoja takaisin maahan päin. Samalla hetkellä kohosi pölkky vain muutamia tuumia maasta. Lintu lepatteli hetkisen nolostuneena tästä odottamattomasta keskeytyksestä. Saavutettuaan tasapainonsa se koetti jälleen kohota ylöspäin.

Taas pingoittui köysi kohottaen niinkuin äskenkin pölkkyä vain hyvin vähän. Kotkan lento ei tällä kerralla häiriintynyt niin paljon kuin edellisellä, se kun osasi nyt odottaa nykäystä. Siitä huolimatta se painui niin paljon alas, että sen “ankkuri otti pohjaan”. Sitten se näytti tulevan siihen uskoon, ettei kyennyt nousemaan pystysuorasti ylöspäin, ja suuntasi kulkunsa vaakasuorasti. Pölkky hyppelehti maassa paikasta toiseen välillä heilahdellen ilmassa, mutta vain muutamia sekunteja kerrallaan.

Vihdoin tulivat katselijat vakuutetuiksi siitä, että karhukotka ei jaksanut nousta kallion huipulle sääressään tuon pölkyn painoinen köysi.

Lyhyesti sanoen, suunnitelma oli osoittautunut virheelliseksi, ja kun ei enää ollut toivoa sen onnistumisesta, loivat seikkailijamme pettyneen silmäyksen toinen toisiinsa, jättäen kotkan vapaasti laahaamaan puuankkuriaan minne tahansa halusi.

38. luku.

UUSIA KOKEITA.

Tuo tavallinen hiljaisuus, joka seuraa pettymystä, vallitsi jonkun aikaa niiden kolmen henkilön kesken, jotka olivat joutuneet katselemaan kotkan epäonnistunutta yritystä. Kaspar näytti vähemmän masentuneelta kuin toiset, mutta miksi niin oli, ei kumpikaan toisesta viitsinyt kysyä.

He eivät olleet kovin kauan vaiti, eikä se suru, joka oli aiheuttanut heidän vaikenemisensa, kestänyt paljoa kauemmin. Molemmat olivat haihtuvia kuin kesäpilvi, joka hetkiseksi pimittää taivaanlaen ja sitten liitää pois jättäen sen yhtä kirkkaaksi ja selkeäksi kuin se oli ennemminkin.

Kasparille saivat toiset olla kiitollisia tästä onnellisesta tunteen muutoksesta. Nuoren metsämiehen mieleen oli juolahtanut eräs ajatus tai paremminkin uusi suunnitelma, jonka hän heti ilmaisi tovereilleen. Täsmällisesti puhuen ei Kasparin suunnitelmaa voinut sanoa uudeksi. Se oli vain täydennys siihen, jonka Karl jo oli heille esittänyt. Samoin kuin aikaisemminkin oli karhukotkan näyteltävä siinä pääosaa.

Jo heidän arvioidessaan sen köyden pituutta, joka heillä pitäisi olla päästäkseen kallion huipulle, oli Kaspar ajatellut erästä toista keinoa, millä sitä lyhentää, toisin sanoen, kuinka voisi asiat järjestää niin, että lyhyempi köysi riittäisi. Hän oli jonkun aikaa pohtinut tätä ajatusta mielessään, mutta ei ollut halunnut puhua siitä toisille, ennenkuin oli saatu selville kotkan voimakkuus. Nyt kun karhukotka oli “punnittu ja köykäiseksi huomattu”, olisi saattanut kuvitella, ettei siitä enää olisi välitetty muuten kuin ruuan lisänä heille. Niin arvelivat Karl ja Ossaru, mutta Kasparin käsitys oli toinen. Hänen mielestään saattoi lintu vieläkin palvella heitä — vieläpä aivan samalla lailla, jolla se oli äsken yrittänyt, vaikkakaan ei ollut onnistunut.

Kaspar mietti ja tuli aivan oikein siihen tulokseen, että köyteen sidottu ylimääräinen paino oli estänyt kotkaa kohoamasta. Se ei ollutkaan niin kovin ylivoimainen sille. Ehkä sen olisi onnistunut kuljettaa se kallion yli, jos se olisi ollut vain puoleksi niin raskas tai vaikkapa vähän suurempikin.

Mitähän, jos painoa vähentäisi?

Kaspar ei suunnitellut köyden ohentamista. Hän tiesi, ettei se kävisi päinsä, koska siitä asiasta oli jo keskusteltu ja päätetty.

Mutta mitähän, jos köysi olisi lyhyempi kuin se, jonka he olivat teoreettisesti arvioineet sopivaksi? Kuinka kävisi, jos se olisi vain viisikymmentä kyynärää sen sijaan, että he olivat ajatelleet parin sadan kyynärän pituista? Silloin voisi kotka lentää sen kera niin korkealle kuin köyden pituus sallisi.

Kaspar tunsi olevansa vakuutettu tästä asiasta, eikä kumpikaan toisista epäillyt sitä seikkaa — mutta mitä sitten?

“Mitä hyödyttäisi”, kysyi Karl, “käyttää viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä, vaikka kotka voisi kantaa sen kuuhun asti? Vaikka se kuljettaisi köyden toisen pään kallion matalimmalle kohdille, olisi toinen noin sata kyynärää meidän päämme yläpuolella.”

“Ei kyynärääkään, veljeni — ei jalkaakaan. Toinen pää olisi meidän käsissämme, sen takaan.”

“Niin, Kaspar”, lausui Karl tyynesti, “sinä näytät olevan hyvin luottavainen, vaikka en voi ymmärtää mihin tähtäät. Tiedäthän, ettei tämä hirveä jyrkänne ole miltään kohdalta vähemmän kuin puolitoista sataa kyynärää kohtisuoraan mitattuna.”

“Niin tiedän”, vastasi Kaspar puhuen yhä yhtä luottavasti, “mutta me voimme pitää käsissämme köyttä, joka on vain viisikymmentä kyynärää pitkä, taikka vielä lyhyempääkin, toisen pään ollessa kallion huipulla.”

Karl näytti hämmentyneeltä, mutta shikari, jolla tällä kerralla oli nopeampi käsityskyky kuin filosofilla, ymmärsi Kasparin tarkoituksen ja huudahti:

“Hahaa, nuori sahib tarkoittaa tikapuiden yläpäästä. Se on hänen suunnitelmansa.”

“Aivan niin”, sanoi Kaspar, “olette arvannut oikein, Ossi. Sitä juuri tarkoitan.”

“Niin, nyt ymmärrän”, sanoi Karl venyttäen ja samalla vaipuen mietiskelevään äänettömyyteen.

“Ehkä olet oikeassa”, lisäsi hän hetken kuluttua. “Joka tapauksessa voi sitä helposti koettaa. Jos suunnitelmasi onnistuu, ei meidän tarvitse tehdä lisää köyttä. Meillä on nyt jo riittävästi. Koettakaamme heti!”

“Missä on karhukotka?” kysyi Kaspar katsahtaen ympärilleen nähdäkseen linnun.

“Tuolla se on, nuori sahib”, vastasi Ossaru osoittaen jyrkänteelle päin, “tuolla se istuu kalliolla”.

Kotka näkyikin istuvan tai paremminkin olevan kyyristyneenä matalalla kalliopengermällä, mihin se oli laskeutunut epäonnistuneen lentoyrityksensä jälkeen. Se näytti masentuneelta ja väsyneeltä kuin olisi antanut ottaa itsensä käsin kiinni. Mutta Ossarun lähestyessä sitä siinä tarkoituksessa, se näkyi luulevan itsensä vapaaksi ja kohosi jälleen ilmaan komein siiveniskuin.

Mutta silloin se tunsi kahleen jälleen kiristyvän säärensä ympäri. Se putosi taas räpytellen, sitä kun ensin veti alas pölkyn paino ja sitten shikarin voimakas käsivarsi.

Pölkky otettiin nyt pois ja sen tilalle sidottiin koko se köysi, joka heillä oli, näkeinpä enemmän kuin viidenkymmenen kyynärän pituinen.

Karhukotka vapautettiin jälleen Ossarun ryhtyessä pitämään kytkyettä kädessään. Silloin kohosi Jupiterin kaunis lintu ilmaan kuin ei sen lennon päämääränä olisi ollutkaan tämän kallion huippu, vaan Khumularin juhlallinen kärki.

Viidenkymmenen kyynärän korkeudessa sen korkealentoinen kunnianhimo äkkiä masentui Ossarun nykäisyn muistuttaessa sille että se vielä oli vanki. Koe oli täydellisesti onnistunut. Kasparin suunnitelma näytti hyvältä. He ryhtyivät heti tarpeellisiin toimenpiteisiin pannakseen sen käytännössä toimeen.

39. luku.

KOTKAN PAKO.

Ensiksi oli heidän tutkittava köyden laatu ja otettava selville sen vahvuus. Tikapuut olivat jo paikoillaan siellä, mihin ne oli jätetty. Kun köyttä kerran oli koetettu, ei senvuoksi enää ollut mitään muuta vaivaa kuin sitoa se kotkan sääreen; sitten oli kiivettävä korkeimmalle kalliopengermälle, johon tikapuiden avulla pääsi, ja päästettävä lintu lentoon.

Jos heidän onnistuisi saada lintu lähtemään kallion yli ja köysi jotenkin takertumaan huipulle, voisivat he pitää itseään vapaina. Pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta, joka nyt tuntuikin varmalta, kohotti taas heidän mielentilaansa suuresti.

He eivät kuvitelleetkaan voivansa kiivetä ohutta köydenkappaletta myöten melkein viidenkymmenen kyynärän korkeuteen. Sellainen temppu ei olisi onnistunut ketterimmältäkään merimieheltä, joka milloinkaan on “apinana riippunut” prammiköydessä. Eivät he ajatelleetkaan sillä lailla kiivetä köyttä ylös, vaan toisella tavalla, jonka he olivat paljon aikaisemmin keksineet ja pohtineet. He aikoivat niin pian kuin köysi olisi varmasti kiinni ylhäällä laittaa siihen portaat sovittamalla pieniä puukappaleita säikeiden väliin. Pitkien välien päähän toinen toisestaan asetettuina ne olisivat tukikohtia, joilla he kiivetessään voisivat lepuuttaa jalkojaan.

Niinkuin on jo mainittu, oli tämä kaikki sovittu etukäteen. Se ei enää kiinnittänyt heidän huomiotaan, joka nyt oli kokonaan kohdistunut sellaisen keinon keksimiseen, millä he saisivat selville tuon köyden luotettavuuden, jonka nojaan heidän henkensä oli uskottava.

Ei pidetty riittävänä sitoa köyttä puuhun ja vetää sitä heidän yhteisillä voimillaan. Karlin ja Kasparin mielestä se kyllä oli riittävä, mutta Ossaru oli toista mieltä. Parempi suunnitelma ja shikarin ajatustavan mukainen oli eräs toinen, joka oli kypsynyt hänen itämaalaisissa aivoissaan ja jolla hän ryhtyi kokeilemaan välittämättä toisten vastaväitteistä. Tarttuen köyden toiseen päähän hän kiipesi korkeaan puuhun ja jotenkin päästyään eräälle vaakasuoralle oksalle, joka oli hyvinkin viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, hän kiinnitti köyden lujasti. Hänen määräyksestään tarttuivat nuorukaiset köyden alapäähän, kumpikin kohotti jalkansa maasta ja jäi muutamiksi sekunneiksi ilmaan riippumaan.

Kun ei köysi osoittanut mitään venymisen tai katkeamisen merkkejä molempien painaessa, oli selvää, että sen saattoi millaisten asianhaarojen vallitessa tahansa uskoa kannattavan yhden miehen painon. Siitä varmana shikari laskeutui alas puusta.

Kotka oikeassa kainalossa ja köysikimppu vasemmalla käsivarrella riippuen Ossaru lähti nyt sinne päin, missä tikapuut nojasivat kalliota vastaan. Karl ja Kaspar astelivat aivan hänen jäljessään Fritzin seuratessa kintereillä. Kaikki neljä kulkivat äänettöminä, ulkomuodossaan ja liikkeissään jonkinlainen juhlallisuuden leima kuin heijastuksena siitä tärkeästä puuhasta, jossa he nyt olivat.

Uusi kokeilu samoin kuin kotkan voimakkuuden selville ottaminen ei vienyt pitkää aikaa. Jos se olisi onnistunut, olisivat meidän seikkailijamme puuhailleet kauemman aikaa ja sen jälkeen olisi heidän nähty seisovan voitonriemuisina kallion huipulla, Fritzin hypellessä sen toisella puolella olevalla lumisella rinteellä kuin olisi aikonut lähteä ajamaan takaa Ovis ammonia Khumularin taivasta tapailevalla harjalla.

Voi, kuinka toisenlainen olikaan tuon tapausrikkaan päivän ilta! Vähää ennen auringonlaskua palasivat kaikki kolme hitaasti ja surullisina majalleen, tuolle halveksitulle hökkelille, jonka vaatimattoman katon alla he eivät enää koskaan olleet luulleet joutuvansa hakemaan turvaa.

Mutta voi, heidän oli taaskin merkittävä uusi pettymys epäonnistuneiden yritysten pitkään luetteloon!

Ossaru oli kiivennyt karhukotka kainalossaan tikapuita myöten korkeimmalle kalliopengermälle, mihin saattoi päästä. Siitä hän oli päästänyt linnun lentoon, hellittäen suoraksi kaiken hallussaan olevan köyden. Se oli shikarille tuhoisa yritys ja vähällä muodostua hänen elämänsä viimeiseksi teoksi.

Ajatellen, että karhukotka kohoisi ylöspäin ilmaan, ei hän ollut pitänyt muuta mahdollisenakaan. Koettaessaan säilyttää tasapainoaan tuolla kapealla reunakkeella hän oli huonosti valmistunut siihen, mitä sitten seurasi. Sensijaan että kotka olisi kohonnut ylöspäin, lähti se kiitämään vaakasuorasti muuttamatta suuntaansa, ennenkuin sen kytkyt jännittyi. Ei se edes silloinkaan pysähtynyt lennossaan, vaan jatkoi kulkuaan, laahaten perässään viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä, jonka toisen pään Ossaru onnekseen oli päästänyt irti, laakson poikki toisella puolella olevia kallioita kohti. Niiden huipulle se pääsi helposti kulkemalla siihen suuntaan, johon oli odottamatta lähtenyt shikarin käsistä.

Harmistuneina katselivat Karl ja Kaspar karhukotkan lähtöä. Heidän käsityksensä mukaan oli Ossaru huonosti hoitanut sen asian, joka oli uskottu hänen haltuunsa.

Mutta Ossarun selitykset valaisivat asian tyydyttävästi. Karl ja Kaspar ymmärsivät, että jollei hän olisi päästänyt lintua irti ajoissa, olisi hänen ollut pakko tehdä sellainen hyppäys, jonka jälkeen hänellä ei olisi ollut minkäänlaista tilaisuutta selittää, millä lailla kotka oli paennut.

40. luku.

FRITZ JA HAUKAT.

Surullisen ja katkeran pettymyksen tuntein käänsivät seikkailijamme selkänsä noille tikapuille, jotka olivat taas pettäneet heidät, ja lähtivät kulkemaan majalle.

Niinkuin edelliselläkin kerralla he astelivat hitaasti ja alakuloisen näköisinä. Fritzin veltto käynti ja riippuva häntä ilmaisivat senkin ottavan osaa yleiseen mielten masentumiseen.

He olivat saapuneet melkein majalle, ennenkuin kukaan noista kolmesta ajatteli puhumista. Heidän nähdessään tuon karkeatekoisen kodin, jolta he niin usein luulivat ottaneensa viimeiset jäähyväiset ja jolle heidän oli yhtä usein ollut pakko palata, johtui Karlin mieleen eräs ajatus, joka sai hänet katkaisemaan hiljaisuuden juuri ovelle tullessa.

“Meidän uskollinen ystävämme”, sanoi hän osoittaen majaa, “ainoa ystävämme, kun kaikki muu pettää meidät. Karkea se on niinkuin moni ystävä, joka siitä huolimatta on arvokas. Minua alkaa miellyttää sen kunniallinen ulkonäkö. Tunnen kunnioitusta sitä kohtaan niinkuin ainakin kotia katsellessa.”

Kaspar ei vastannut mitään. Hän vain huokasi. Baijerin Alpeilta tullut nuori vuorivuohien metsästäjä ajatteli toista kotia, joka oli kaukana laskevan auringon puolella. Niin kauan kuin tuo asia askarrutti hänen aivojaan, ei hän voinut suopein mielin ajatella Himalajalla sijaitsevaa asuntoa, jossa heidän oli pakosta majailtava.

Ossarun ajatukset olivat yhtä kaukana siltä paikalta. Hän mietiskeli kristallinkirkkaan virran reunalle pystytettyä bambumajaa, jota varjostivat palmut ja muut troopilliset puut. Vielä enemmän hän ajatteli riisiä ja pähkinöitä ja ylinnä kaikkea muuta oli hänen mielessään rakas betelinsä [kasvi, jota yleisesti pureksitaan itämaissa Suom.], jota Cannabis sativa vain huonosti korvasi.

Kaspar ajatteli nyt erästä uutta asiaa, joka ilmaisi, ettei hän ollut vielä hylännyt kaikkea toivoa saada palata takaisin syntymäkotiin. Heidän syötyään illallisekseen paahdettua vuohenpaistia hän ilmaisi mietteensä toisillekin.

Hän ei ollut itsestään ryhtynyt katkaisemaan hiljaisuutta. Hän vain vastasi Karlin kysymykseen, sillä tämä oli pyytänyt selitystä veljeltään huomattuaan hänen hajamielisen ilmeensä.

“Olen koko ajan kotkan paon jälkeen”, sanoi Kaspar, “mietiskellyt toista lintua, josta tiedän jotakin. Se saattaisi suorittaa meidän tarvitsemamme palveluksen aivan hyvin, ehkäpä paremminkin kuin karhukotka.”

“Toista lintuako?” kysyi Karl. “Mistä linnusta sinä puhut? Tarkoitatko noita järvellä eleleviä bramiinihanhia? Me saattaisimme tosin ottaa jonkun niistä kiinni elävänä, mutta minun on mainittava sinulle, veljeni, että niiden siivet kantavat ainoastaan niiden oman painavan ruumiin. Jos lisäisit siihen kilon tai vain puolikin sitomalla niiden jalkaan nuoran, eivät ne voisi kohota pois tästä laaksosta paremmin kuin mekään. Ei — ei. Minun mielestäni voimme paikalla hylätä sen ajatuksen. Ei millään muulla linnulla kuin kotkalla ole niin voimakkaita siipiä, että se voisi suorittaa sinun toivomasi tempun.”

“Se lintu, jota minä ajattelin”, virkkoi Kaspar, “kuuluu samaan sukuun kuin kotkakin. Luullakseni puhun täsmällistä tieteellistä kieltä. Vai mitä arvelet, veli houkkioni? Hahahaa! No, sanonko sen? Olet varmaankin jo arvannut, millaista lintua tarkoitan?”

“En tosiaankaan”, vastasi Karl. “Tässä laaksossa ei ole muita kotkan sukuun kuuluvia lintuja kuin haukkoja, eivätkä ne ankaroiden luonnontutkijain mukaan kuulu samaan sukuun, ainoastaan samaan heimoon Jos tarkoitat haukkaa, on niitä muutamia lajeja tällä paikalla, mutta suurimmatkaan niistä eivät voisi kantaa kallion yli mitään raskaampaa kuin purjelankapätkän. Katsohan, tuolla on nyt pari sellaista!” jatkoi Karl osoittain kahta noin kolmenkymmenen kyynärän korkeudessa heidän yläpuolellaan kaartelevaa lintua. “Niitä sanotaan ‘tshork’-haukoiksi; ne ovat suurimpia Himalajan haukoista. Noitako tarkoitat, veljeni?”

“Eikö tuo ole sääksipari?” kysyi Kaspar suunnaten silmänsä ylöspäin ja katsellen korkealla heidän yläpuolellaan kaartelevia siivekkäitä olentoja, jotka risteilivät ilmassa kuin saalista etsien.

“On”, vastasi luonnontutkija, “ne kuuluvat siihen lajiin ja tarkasti puhuen samaan sukuunkin kuin kotka. Ethän niitä tarkoittane?”

“En, en aivan niitä”, sanoi Kaspar venyttäen ääntään ja hymyillen merkitsevästi puhuessaan, “mutta jos ne ovat leijoja… [Sekä sääksi että leija ovat englanninkielellä kite; siitä Kasparin sanaleikki. Suom.] Oho, mitä nyt?” huudahti hän, kun eräs haukkojen liike äkkiä keskeytti hänen ajatusjuoksunsa ja puheensa. “Mitä ilkeyttä nuo linnut puuhaavat? Niin totta kuin elän, ne näyttävät yrittävän hyökätä Fritzin kimppuun! Luulevatkohan ne tosiaankin olevansa kyllin väkeviä voidakseen jotenkin vahingoittaa kelpo koiraamme?”

Kasparin puhuessa nähtiin molempien haukkojen äkkiä laskeutuvan äskeiseltä korkealta tasoltaan ja sitten kaartelevan nopein lyhyin kierroksin baijerilaisen mäyräkoiran pään ympärillä. Koira oli kyyristynyt maahan lähelle pientä viidakkoa noin kolmenkymmenen kyynärän päähän majasta.

“Mahdollisesti niiden pesä on tuolla viidakossa”, arveli Karl. “Senvuoksi ne ehkä ovat vihaisia koiralle, sillä vihaisia ne tosiaankin näyttävät olevan.”

Niin olisi saattanut kuka tahansa päätellä lintujen käytöksestä niiden yhä hyökätessä koiran kimppuun, milloin kohoten joitakin jalkoja sen yläpuolelle ja sitten taas syöksyessä alas jonkinlaisessa vertauskuvallisessa kaaressa, joka siiveniskulla tullen yhä lähemmäksi, kunnes ne lehauttelivat siipiään melkein sen silmille. Näitä liikkeitä ne eivät tehneet äänettöminä, sillä lennellessään ne tuon tuostakin päästivät kimeitä huutoja, jotka tuntuivat parin vihaisen naarasketun ääneltä.

“Niiden poikaset kai ovat lähellä?” arveli Karl.

“Ei, sahib”, sanoi Ossaru, “ei ole pesää eikä poikasia. Fritz syö illallisekseen ibexin lihaa. Nuo rosvot tahtovat viedä siltä aterian.”

“Syökö Fritz siis?” kysyi Kaspar. “Sehän selittää kaikki. Kuinka tyhmiä nuo linnut ovatkaan kuvitellessaan voivansa siepata illallisen oivan Fritzin suusta! Sehän ei näytä väittävän niistä ollenkaan!”

Oli aivan totta, että Fritz oli tähän mennessä tuskin huomannut noita kahta siivekästä ahdistajaansa. Niiden vihamieliset mielenosoitukset olivat saaneet sen puolelta osakseen vain silloin tällöin jonkun murahduksen. Mutta niiden laskeutuessa lähemmäksi ja kun niiden siipien kärjet pieksivät Fritzin silmiä, kävi asia kovin sietämättömäksi, ja Fritz alkoi menettää mielenmalttiaan. Se alkoi murista yhä tiheämmin, kohosi kerran pari kyyristyneestä asennostaan ja koetti siepata suuhunsa lähinnä olevia sulkia.

Tätä omituista näytelmää mäyräkoiran ja lintujen välillä kesti kauemmin kuin viisi minuuttia. Sitten se päättyi jokseenkin omituisesti ja Fritzin mielestä epäilemättä peräti epämiellyttävästi.

Haukat olivat ensi hyökkäyksestään alkaen noudattaneet erilaista menettelytapaa. Toinen teki kaikki lähentymisyrityksensä edestäpäin, kun taas toinen suuntasi hyökkäyksensä yksinomaan takaapäin. Anastajien menetellessä tällä lailla oli koiran pakko puolustaa itseään sekä edestä että takaapäin ja sitä tehdessään sen täytyi katsella samalla kertaa kahteen suuntaan. Juuri kun se ärisi ja haukkui edessään olevalle linnulle, täytyi sen heti käännähtää ympäri ja uhata samalla lailla arempaa ryöväriä, joka hyökkäili sen kimppuun takaapäin. Tämä viimeksimainittu olikin vielä häiritsevämpi ja äänekkäämpi kuin sen toveri. Lopulta se ei enää tyytynyt siilon tällöin läjäyttämään Fritziä siivellään, vaan uskalsi julkeasti iskeä terävät kyntensä kiinni sen takapuoleen.

Se oli enemmän kuin koiran luonto saattoi kestää. Fritz päättikin olla sietämättä sitä enää kauemmin. Pudottaen sen mällin, jota oli pureskellut, se hypähti seisaalleen, pyörähti äkkiä sitä sääkseä kohti, joka oli iskenyt siihen kyntensä, ja loikkasi ylös ilmaan aikoen siepata sen kiinni.

Mutta varuillaan oleva lintu oli aavistanut tämän nelijalkaisen tempun, ja ennenkuin viimeksimainittu ehti tarttua siihen, oli se liitänyt paljon ylemmäksi kuin mihin mikään nelijalkainen eläin saattoi koskaan hypätä.

Fritz kääntyi muristen pettyneenä jälleen lihapalaansa päin, mutta vielä pettyneemmän näköinen hän oli huomatessaan, ettei se ollut enää saavutettavissa. Toinen ryövärihaukka oli iskenyt kyntensä koiran lonkkaan ja toinen ryöstänyt siltä illallisen!

Viimeisen kerran näki Fritz vuohenlihan linnun nokassa korkealla ilmassa yhä pienenevänä, kunnes se kokonaan katosi hämärään etäisyyteen.

41. luku.

FRITZ LOUKKAANTUNEENA.

Tämä omituinen pieni välikohtaus mäyräkoiran ja haukkojen välillä oli keskeyttänyt veljesten puhelun Kasparin esittämästä aiheesta. Eikä siihen palattu edes heti kahakan päätyttyä, sillä se katse, millä Fritz seurasi tuon linnun lähtöä, joka oli niin siekailematta napannut siltä lihapalan, oli niin äärimmäisen hullunkurinen, että se herätti katselijoissa pitkiä äänekkäitä naurunpuuskauksia.

Fritzin naama ilmaisi harvinaista järkytystä. Syvää hämmästystä ja harmia, johon oli sekaantunut voimakas keskittyneen raivon tunne, ei näkynyt ainoastaan sen silmistä, vaan myöskin koko asennosta. Jonkun aikaa se seisoi pää pystyssä ja kuono korkealla ilmassa, silmien liekehtiessä sanomattomasta kostonhalusta seuratessaan haukkojen lentoa.

Fritz ei ollut koskaan ennen elämässään, ei silloinkaan kun norsun kärsä kurkottui aivan sen häntään asti, tuntenut niin elävästi siipien puutetta. Ei milloinkaan ennen se ollut niin pahoitellut sitä rakenteensa vajavaisuutta, ettei ollut saanut noita hyödyllisiä lisäkkeitä. Jos se olisi saanut haltiattaren taikasauvan haltuunsa sillä hetkellä, olisi se sen avulla hankkinut itselleen siivet, ei tosin välttämättä kauniit, sillä se oli toisarvoinen kysymys, vaan vahvat ja pitkät, joiden avulla se olisi voinut saada kiinni nuo ryövärihaukat ja rangaista niitä ennenkuulumattomasta rohkeudesta.

Kauemmin kuin minuutin ajan pysyi Fritz mainitsemassamme asennossa. Sen ryhti sopi mainiosti koiralle, kun sitä on perinpohjin narrannut ja pettänyt pari olentoa, joiden vahvuutta ja kykyä kohtaan se oli osoittanut äärimmäistä halveksumista. Juuri tuo hämmästyksen ja raivon sekainen ilme antoi Fritzille sen vakavanhullunkurisen näön, joka oli saanut heidät kaikki nauramaan. Yhtä hullunkurinen oli koiran naamalla kuvastuva ilme sen kääntyessä katsomaan kolmea ihmistoveriaan. Se huomasi heidän laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan, mutta sen puolittain moittiva, puolittain apua anova ilme teki vain heidän ilonsa kaksinkertaiseksi. Katsahtaen yhdestä toiseen se näytti pyytävän heiltä kultakin vuorostaan myötätuntoa.

Se oli turha pyyntö. Kaikki kolme olivat samalla lailla heittäytyneet iloisuuden valtaan, mikä tuntui yhtä tylyltä kuin se oli vastustamatontakin. Fritzillä ei ollut ainoaakaan ystävää.

Kului varmaankin kymmenen minuuttia, ennenkuin kukaan heistä saattoi hillitä äänekästä naurunhohotustaan, mutta paljon ennen sitä oli heidän naurunsa esine lähtenyt pois näkyvistä. Se oli tahtonut poistua sellaiselta paikalta, missä siltä oli ryöstetty illallinen, ja vetäytyi loukkaantuneen näköisenä ystävällisemmän majan turviin.

Kesti jonkin aikaa, ennenkuin seikkailijamme saivat takaisin vakavan mielialansa. Kun heidän hilpeytensä esine sitten oli poissa näkyvistä, haihtui se vähitellen heidän mielestäänkin.

Saattaisi herättää ihmetystä, että he olivat sellaisissa olosuhteissa, jommoisissa he olivat, antaneet valtaa iloisuuden puuskalle. Mutta siinä ei kuitenkaan ollut mitään kummallista. Päinvastoin oli täysin luonnollista, täysin ihmisluonnon mukaista olla näin eri mielialojen vallassa. Ilo ja suru seuraavat toisiaan ajoittain vaihdellen yhtä varmasti kuin päivä seuraa yötä tai kaunis ilma myrskyä.

Vaikka emme ymmärrä miksi ja minkätähden tällaista tapahtuu, voimme helposti uskoa kohtalon niin järjestäneen asiat. Eräs runoilija on kauniisti laulanut:

“kevätkin ois synkkää säätä, jollei muuta aikaa ois”,

ja meidän oma kokemuksemme vahvistaa tässä säkeistössä lausutun totuuden.

Sellainen, joka on elänyt troopillisten maiden ikikestävässä keväässä, kun ei lehti koskaan putoa eivätkä kukat koskaan kuihdu, voi hyvin vahvistaa tuon tosiasian, että kevätkin voi aikaa myöten muuttua väsyttäväksi. Me ikävöimme talvea, sen pakkasta ja lunta ja kylmiä, purevia tuulenviimoja. Niin ihastuneita kuin olemmekin vihreihin metsiin, katseemme niitä välillä mielihyvin ruosteenkarvaiseen verhoutuneina, taivaanlaen ollessa harmaa ja synkkä, mutta silti silmääkiehtova. Totta on, vaikka se tuntuukin omituiselta, että ihmisluonto samoin kuin ilmakin tarvitsee välillä myrskyä.

42. luku.

LEIJA!

Niin pian kuin heidän ilonpuuskansa oli kokonaan ohi, jatkoivat Karl ja
Kaspar sitä keskustelua, joka oli niin äkkiä katkennut.

“Sanot siis, veljeni”, lausui Karl, joka ensimmäisenä palasi siihen aiheeseen, “että on olemassa kotkansukuinen lintu, joka voisi kantaa meidän köytemme kallion yli. Mistä linnusta puhut?”

“Kas vain, Karl, sinullahan on kovin hidas käsityskyky tänä aamuna. Tosiaankin olisi noiden kahden sääksen näkemisen pitänyt selvittää sinulle tarkoitukseni.”

“Ahaa, tarkoitat siis leijaa?”

“Niin, sellaista, jolla olisi hyvin leveä rinta, hyvin ohut ruumis ja hyvin pitkä häntä, sellaista, jollaisia sinulla ja minulla oli tapana tehdä, eikä siitä ole kovinkaan monta vuotta.”

“Paperileija”, sanoi Karl toistaen lauseen koneellisesti ja samalla istuutuen miettivään asentoon. “Tosiaankin, veljeni”, lisäsi hän hetkisen kuluttua, “tuossa ehdotuksessasi on jonkun verran järkeä. Jos meillä olisi paperileija, nimittäin hyvin suuri, saattaisi se mahdollisesti kuljettaa kallion huipun yli köyden mutta voi…”

“Ei sinun tarvitse jatkaa pitemmälle, Karl”, keskeytti hänet Kaspar. “Tiedän mitä aiot sanoa: ettei meillä ole ollenkaan paperia, mistä voisimme tehdä leijan, ja että se luonnollisesti sotkee koko asian. Meidän ei kannata ajatella sitä enempää, koska ei meillä ole aineksia. Rungon eri osat me saattaisimme helposti laatia, samoin pyrstön. Mutta sitten siivet, niin siivet! Toivoisinpa, että meillä olisi pino vanhoja sanomalehtiä. Mutta mitä hyötyä on toivomisesta! Meillä ei niitä ole.”

Vaikka Karl istuikin vaiti, ei hän näyttänyt kuulevan tai ei ainakaan ottavan huomioon, mitä Kaspar oli juuri lausunut. Hän tuntui vaipuneen joko haaveiluun tai johonkin syvään mietiskelyyn.

Pian osoitti hänen puheensa selvästi, että tuo hiljaisuus oli merkinnyt mietiskelyä.

“Ehkä”, sanoi hän katsahtaen toivorikkaasti metsään päin, “ehkä ei meiltä aivan kokonaan puutu sitä raaka-ainetta, josta olet puhunut”.

“Tarkoitatko paperia?”

“Mehän olemme juuri sillä alueella maailmassa missä sitä kasvaa”, jatkoi Karl ottamatta kysymystä huomioonsa.

“Mitä, missäkö paperia kasvaa?”

“Ei”, vastasi Karl, “en tarkoita, että täällä kasvaa paperia, vaan sellaista ainetta, josta voi tehdä tuota hyödyllistä tavaraa”.

“Mitä se on, veljeni?”

“Se on eräs puu tai paremminkin pensas, joka kuuluu Thymeleaceaen eli daphnein luokkaan. Tämän luokan kasveja tavataan monissa maissa, mutta pääasiassa Intian ja Etelä-Ameriikan viileämmillä seuduilla. Englannissakin on sen suvun edustajia, sillä metsien ja pensasaitojen kaunis ‘Britannian näsiä’, joka tunnetaan lääkkeenä hammassärkyä vastaan, on oikea daphne. Ehkä kummallisin kaikista Thymeleaceaista on kuuluisa ‘lagetta’ eli Jamaikan pitsipuu; siitä osaavat tuon saaren naiset valmistaa kalvosimia, kauluksia ja vöitä, jotka täydellisesti muistuttavat todellisia pitsejä oikeihin muotoihinsa leikattuina ja kokonaan valkaistuina. Maihin lasketut niskoittelevat merimiehet sekä muut Jamaikan karanneet neekerit valmistivat usein ennen orjuuden lakkauttamista vaatekerran lagettasta, jota he löysivät yllin kyllin saaren vuoristossa kasvavista metsistä. Jo ennen orjuuden poistamista käyttivät noiden samojen orjien herrat pitsipuun kuorta toiseen, vähemmän hienoon tarkoitukseen. Noilla julmilla tyranneilla oli tapana punoa sen sitkeistä säikeistä siimoja orjanruoskiinsa.”

“Ja sinä luulet noista puista voitavan tehdä paperia?” kysyi Kaspar kärsimättömästi haluten tietää, oliko olemassa mitään mahdollisuutta hankkia sellaista leijan levyksi.

“On olemassa joitakin daphnelajeja”, vastasi kasvintutkija, “joiden kuorta voidaan muokata paperiksi. Muutamia niistä tavataan Hyväntoivonniemellä ja toisia Madagaskarin saarilla, mutta parhaat lajit tähän tarkoitukseen kasvavat juuri näillä vuorilla ja Kiinassa. Nepalissa on Daphne Bholua, josta nepalilaiset valmistavat vahvaa, sitkeää pakkauspaperia, ja minulla on syytä uskoa, että sellaista kasvaa myöskin Bhotanin Himalajalla, ei kaukanakaan siltä kohdilta, missä me nyt asumme. Sitäpaitsi on Kiinassa ja Japanissa, näiden vuorten toisena puolella kaksi tai kolme saman kasvin eri lajia, joista kiinalaiset tekevät sitä kellertävää paperia, mitä lienet nähnyt heidän kirjoissaan ja heidän teerasioihinsa liimattuna. Siis”, lisäsi kasvintutkija katsellen tarkkaavasti metsiin päin, “koska paperin valmistukseen kelpaavaa daphnea kasvaa Kiinassa meistä itäänpäin ja Nepalissa ja Bhotanissa meistä länteen, on aivan johdonmukaista päättää, että joitakin sen lajeja voi löytää tästä laaksosta, missä ilmanala on juuri sellainen kuin se vaatii. Sen siemeniä ovat linnut voineet kuljettaa tänne, koska monet lintulajit pitävät sen marjoista ja syövät niitä saamatta mitään vahinkoa itselleen, vaikkakin ne, omituista kyllä, ovat myrkyllisiä kaikille nelijalkaisille”.

“Luuletko tuntevasi tuon pensaan, jos näet sen, veljeni?”

“No, totta puhuen, en luule voivani tuntea sitä sen tavallisesta ulkomuodosta päättäen, mutta jos näkisin daphnen kukan, voisin epäilemättä tuntea pensaan sen kasvitieteellisten tunnusmerkkien mukaan. Paperin valmistamiseen kelpaavien lajien lehdet ovat suikeita ja punertavia, hienopintaisia ja kiiltäviä kuin laakeripuun lehdet. Se liittyykin läheisesti laakerin sukuun. Valitettavasti ei pensas kuki tähän vuodenaikaan, mutta jos voimme löytää jonkin marjan ja lehden tai pari, luulen voivani sen todeta. Sitäpaitsi auttaisi kuori joka on hyvin sitkeää, meitä pääsemään selville asiasta. Minulla on tosiaankin syytä luulla, että löydämme sen täältä lähistöltä. Senvuoksi puhun niin luottavasti sanoessani, ettei meiltä ehkä kokonaan puutu raaka-ainetta paperin valmistamiseen.”

“Minkä vuoksi. Karl? Olet ehkä nähnyt jotakin sen tapaista?”

“Niin olenkin. Jonkin aikaa sitten kuljeskellessani siellä täällä kuljin matalapensaisen tiheikön läpi. Pensaiden latvat ulottuivat rintaani asti. Silloin ne kukkivat. Kukat olivat sinipunertavia ja kasvoivat oksien kärjissä pieninä terttuina. Niillä ei ollut minkäänlaista teriötä, ainoastaan värilliset verholehdet Nämä tunnusmerkit vastaavat niitä, jotka daphnesta on annettu. Sitäpaitsi olivat lehdet suikeat, sametinhienot pinnaltaan ja purppuranväriset. Kukat tuoksuivat erittäin suloiselta aivan kuin kaikki daphnelajit. En ajatellut niiden tutkimista silloin, mutta kun nyt muistelen noita tunnusmerkkejä, olen melkein varma siitä, että pensaat olivat daphneja.”

“Luuletko voivasi löytää tuon tiheikön jälleen?”

“Kyllä, helpostikin. Ei se ole kaukanakaan siitä paikasta, missä olimme vähällä ryhtyä hirveään kaksintaisteluun.”

“Hahahaa”, nauroi Kaspar vastaukseksi kasvintutkijan merkitykselliseen huomautukseen. “Mutta, veljeni”, jatkoi hän, “joskin tuo pensas osoittautuisi daphneksi, mitä hyötyä olisi meillä sen löytämisestä niin kauan kuin emme osaa valmistaa siitä paperia?”

“Mistä tiedät, ettemme osaa?” sanoi Karl väittäen Kasparin liian varmaa huomautusta vastaan. “En ole niin varma siitä, ettemme osaa. Olen lukenut erään Kiinan olojen kuvaajan kertomuksen koko tuosta menettelytavasta. Se on hyvin yksinkertainen, ja minä luulen muistavani kylliksi voidakseni sitä seurata. Ehkä en kykenisi tekemään hienoa kirjoituspaperia mutta sellaista kyllä, joka auttaisi meitä tässä tarpeessamme. Emme tarvitse parasta ‘kellertävänvalkoista’. Valitettavasti ei meillä ole täällä postitoimistoa. Toivoisin, että meillä olisi. Jos voimme saada aikaan jotakin niin hienoa kuin karkein pakkauspaperi, kelpaa se luullakseni aivan hyvin leijaan.”

“Se on totta”, vastasi Kaspar. “Sen parempi, mitä karkeampaa ja vahvempaa se on. Mutta lähtekäämme heti, Karl, katsomaan voimmeko löytää noita puita.”

“Sen me teemmekin”, vastasi Karl nousten seisomaan puhuessaan ja valmistautuen lähtemään daphnen etsintään.

Kaikki lähtivät tietenkin yhdessä, sillä Ossaru oli yhtä innostunut tutkimuksen tuloksesta kuin kumpi hyvänsä veljeksistä. Fritz, joka huomasi majasta, että toiset aikoivat lähteä uudelle retkelle, sai osittain voitetuksi pahantuulensa ja hyökäten ulos piilopaikasta asteli ääneti heidän jäljessään.

43. luku.

PAPERIPUU.

Seurueen suureksi iloksi kääntyivät asiat juuri sille tolalle kuin Karl oli otaksunut. Sen tiheikön, josta hän oli puhunut, muodostivat pääasiassa daphnepensaat. Sen näet Karl päätti pudonneiden lehtien muodosta ja muutamista marjoista, joita vielä oli jäljellä oksissa. Mutta kuorikin oli tunnusmerkillinen, se kun oli erittäin sitkeää ja sitäpaitsi kovin katkeran makuista, vieläpä niin suuressa määrässä, että poltti nahan Ossarun suusta hänen pureskellessaan sitä, ajattelemattomasti kyllä, liian vapaasti.

Tarkastettuaan asianmukaisesti lehtiä, marjoja ja kuorta kasvintutkija tuli siihen tulokseen että pensas varmasti oli oikea daphne. Niin se tosiaan olikin nimittäin se laji, joka Nepalissa tunnetaan Daphne Bholuana ja josta nepalilaiset valmistavat karheapintaista, mutta pehmeää paperia.

Niin pian kuin he olivat tyytyväisinä todenneet tämän asian, päättivät he ryhtyä toimeenpanemaan Kasparin ehdotusta ja koettaa valmistaa paperileijan.

Ilman Karlin käytännöllistä taitoa, hän kun ei ainoastaan ollut tutustunut kasvien ja puiden kasviopilliseen rakenteeseen, vaan myöskin niiden käytäntöön, vieläpä muutamissa tapauksissa siihen tapaankin, millä niitä valmistettiin määrättyihin tarkoituksiin, ilman tätä taitoa ei pelkkä daphnen löytäminen olisi heitä ollenkaan auttanut. Kasvaessaan tiheikössä se ei muistuttanut paperipuuta enemmän kuin mikään muukaan sen vieressä kasvava puu. Päinvastoin näkyi lähistöllä monta muuta puuta joiden kuoresta olisi saanut paljon enemmän paperin näköistä ainetta ja leveämpinä kaistaleina kuin daphnesta, sillä viimeksimainitun kuori, joka irtaantui kapeina kappaleina, näytti kaikkein huonoimmalta raaka-aineelta paperileijan valmistamiseen. Mutta Karl tunsi sen menettelytavan, jonka avulla se voitiin muuttaa paperiksi. Enempää viivyttelemättä hän kävi työhön käsiksi, toisten auttaessa häntä ja toimiessa tottelevasti hänen määräystensä mukaan.

Kaikkien kolmen veitsenteriä tarvittiin nyt. Uskomattoman lyhyessä ajassa kuorittiin joitakin kymmeniä pikku puita juuresta alempiin oksiin asti. Puita ei hakattu kumoon, koska se ei ollut välttämätöntä. Ne voitiin kasvavassa asennossa paremmin kuoria. Senvuoksi annettiin niiden seisoa paikallaan.

Auringonlaskuun asti työskentelivät nämä cascarillerot, keskeyttäen työnsä vain muutamiksi minuuteiksi, kun palasivat majalleen syömään kiireisesti puolipäiväateriakseen kappaleen pukinlihaa. Juuri auringon laskiessa suuren Khumularin huipun taakse he astelivat kotiin päin kukin kantaen raskasta kuoritaakkaa, Fritzin seuratessa iloisesti heidän kintereillään.

Siinä tiheikössä, josta he olivat lähteneet, näkyi selviä jälkiä siitä työstä, jota he olivat siellä tehneet kaiken päivää. Noin kahdentuhannen neliömetrin alalla oli kaikkien kasvavien puiden ohuesta rungosta kuori kokonaan nyljetty kuin olisi kokonainen vuohilauma ollut siellä laitumella.

Majalle saapuessaan eivät kuorenkokoojat luopuneet työnteostaan. He vain siirtyivät uudelle alalle rupeamalla paperin valmistajiksi.

Tuli ilta, ja heidän oli työskenneltävä männystä valmistamiensa soihtujen valossa. Ne paloivat kirkkaasti ja tasaisesti ja tekivät aivan yhtä hyvän palveluksen kuin kynttilät.

Ensimmäinen vaihe paperin valmistamisessa ei vaatinut paljon tarkkuutta. Sitäpaitsi sen saattoi suorittaa yhtä hyvin majan sisällä kuin suurimmassa paperitehtaan huoneessa. Heidän oli vain revittävä kuori liuskoiksi. Tämä työ vei heiltä koko illan, jonka kuluessa keskusteltiin iloisesti ja vilkkaasti, laskettiinpa vähän leikkiä rohtimien kiskomisesta vankilassakin. Sitä muistuttikin heille ei ainoastaan se, mitä he puuhailivat, vaan myöskin tilanne, jossa he työtään suorittivat. Kun he olivat saaneet sen tehdyksi, söivät he niukan illallisensa ja laskeutuivat levolle täynnä intoa jatkaa paperin valmistusta aamulla.

Aamun tullen ei heillä ollut paljon tekemistä, sillä seuraava vaihe työssä vaati kärsivällisyyden harjoitusta enemmän kuin työtä.

Kun daphnen kuori on perinpohjin revitty kaistaleiksi, pannaan se suureen pataan tai kattilaan, joka on täynnä vettä. Sitten sen päälle kaadetaan puuntuhasta valmistettua lipeää ja annetaan sen kiehua muutamia tunteja.

Koska ei meidän tehtailijoillamme ollut minkäänlaista pataa tai kattilaa, olisi tässä tullut voittamaton keskeytys työhön, ellei heillä olisi ollut yllin kyllin kiehuvaa vettä lähellä majaa olevassa kuumassa lähteessä.

Ensiksi olisi luullut, ettei heidän olisi tarvinnut tehdä muuta kuin upottaa muokattu kuori lähteeseen ja jättää se sinne sopivan pitkäksi ajaksi. Mutta niillä kohdin, missä vesi oli kuuminta, se liikkui alituisesti kuplehtien ylös ja virraten pois, niin etteivät ainoastaan kuoren säikeet olisi kulkeutuneet pois, vaan tuhkakin olisi irtaantunut seoksesta eikä siis olisi voinut auttaa sen pehmittämisessä.

Kuinka oli tämä vaikeus voitettava? Aivan helposti. He eivät olleet ryhtyneet näin suureen puuhaan tekemättä valmista suunnitelmaa, ja se oli: asettaa kuoret tuhan kanssa suureen jakinnahkaan, joka heillä vielä oli hyvässä tallessa, ja tehdä siitä sitten jonkinlainen käärö niinkuin pesutupaan vietävistä vaatteista, upottaa nahka sisältöineen lähteeseen ja jättää se sinne, kunnes kiehuva vesi olisi tehnyt tehtävänsä. Tämän keksinnön avulla he voittivat sen vaikeuden, jonka kattilan puute uhkasi aiheuttaa heille.

Kun kuori oli Karlin mielestä kyllin kiehunut, otettiin se pois vedestä ja jakinnahkaisesta kääreestään. Sitten se pantiin kasana lähellä olevalle sileälle kalliolle, minne se jätettiin valumaan ja kuivumaan.

Sillä aikaa kuin se oli vedessä sekä sitten valumassa ja kuivumassa, ei kukaan miehistä ollut joutilaana. Kaspar puuhaili suuren puuvasaran valmistamisessa, jota työkapinetta tarvittaisiin jossakin seuraavassa muokkausvaiheessa, kun taas Ossaru laitteli aivan toisenlaista esinettä. Se oli jonkinlainen seula, joka tehtiin ohuista ruokosäleistä ja pantiin samasta ruo’osta, eräästä bambulajista, valmistettuun paksumpaan kehykseen.

Ossaru oli ryhtynyt tähän erikoistehtävään, koska ei kumpikaan toinen osannut niin hyvin kuin hän muokata bambua miksi hyödylliseksi tarve-aineeksi tahansa. Vaikka hän nyt teki kapinetta, joka oli hänelle aivan outo, joskin se tapahtui Karlin ohjauksen mukaan, onnistui hänen saada aikaan seula, joka varmasti hyvin sopisi kasvintutkijan tarkoitukseen. Tästä tulee kohta puhe.

Niin pian kuin kuoren säikeet olivat melkein kuivat, tarvittiin vasaraa. Sen avulla nuijattiin keitettyä kuorta kallion sileää pintaa vasten, kunnes siitä tuli vanuketta.

Tämä pantiin taas jakinnahkaan, jonka reunat oli käännetty vähän ylös, niin että se muodosti jonkinlaisen syvennyksen tai vaatimattoman ammeen. Sitten se upotettiin veteen, ei kiehuvaan lähteeseen, vaan järven viileään veteen, kunnes pussi täyttyi. Sen jälkeen sekoitettiin massaa tikulla, joka nosti huonot, likaiset osat pinnalle. Ne kuorittiin pois ja heitettiin törkynä menemään. Siten meneteltiin useampia kertoja ottamalla aina uutta vettä, kunnes koko aines, joka oli limaista laadultaan, muuttui puhtaaksi ja pehmeäksi käsitellä.

Seuraava ja viimeinen vaihe oli paperin valmistaminen, jonka Karl itse suoritti. Se oli hyvin yksinkertaista, vaikka se vaati jonkin verran kätevyyttä onnistuakseen hyvin. Levitettiin vanuketta aikaisemmin mainitulle seulalle, jota heilutettiin edestakaisin koko ajan veden alla, kunnes vanuke levisi tasaisesti ja yhtäläisesti yli koko pinnan. Sitten otettiin seula pois vedestä hiljaa ja vaakasuorassa asennossa, niin ettei sitä peittävän aineen tasainen pinta rikkoutunut. Kun se oli tehty, ei ollut jäljellä muuta kuin asettaa kehys parin tangon päälle ja jättää siihen valumaan ja vihdoin kuivumaankin. Kuivana se olisi paperia!

Luonnollisestikaan ei voinut yhden seulan avulla valmistaa koko tarvittavaa määrää yhdellä valamisella, mutta niin pian kuin yksi arkki oli kyllin kuiva, jotta se voitiin ottaa pois kehyksestä, täytettiin seula jälleen. Niin meneteltiin, kunnes kaikki keitetyt kuoret muuttuivat paperiksi, jolloin he huomasivat omistavansa kylliksi suuren määrän isoja arkkeja, voidakseen tehdä vaunuvajan oven kokoisen leijan.

Koska heidän oli odotettava joka arkin kuivumista, kesti tämä valmistusvaihe joitakin päiviä, mutta sinä aikana he eivät olleet laiskoja eikä toimettomia. Karl ja Kaspar työskentelivät kovasti valmistellessaan leijan runkoa, kun taas Ossaru oli ryhtynyt tekemään sen pyrstöä.

Sen köyden laatiminen, jonka avulla leija oli pantava lentämään, vaati enemmän aikaa ja huolta kuin mikään muu osa heidän työstään. Joka säie oli punottava erinomaisen täsmällisesti ja joka kuitu kokeiltava voimansa ja sopivaisuutensa puolesta. Jos he olisivat voineet käyttää vahvempirakenteista köyttä, ei olisi ollut välttämätöntä olla niin tarkka, mutta paksu köysi olisi ollut liian raskas leijan kuljetettavaksi aivan niinkuin se oli ollut liian raskas kotkan voimille. Ohuemman köyden, jollainen heidän oli tehtävä, piti siis olla virheetön; muuten saattaisi joku heistä menettää henkensä koettaessaan nousta.

Kun he tiesivät tämän ennakolta, on tuskin tarpeellista mainita, että Ossaru teki parhaansa köyttä valmistaessaan. Hän punoi sen joka säikeen etusormensa ja peukalonsa välissä niin tasaiseksi ja sileäksi kuin olisi kehrännyt sitä kalaverkkoaan varten.

Leijan runko valmistettiin bambun halkaistuista varsista. Tämä ruoko oli vahvuutensa, joustavuutensa ja keveytensä vuoksi paljon sopivampaa heidän tarkoitukseensa kuin mikään puulaji. Liima, jota tarvittiin paperin kiinnittämiseksi, saatiin erään inkivääripuun juuresta, josta se ensin raapittiin irti ja sitten keitettiin liimatärkkelykseksi.

Noin viikko senjälkeen kuin leija-ajatus oli syntynyt Kasparin aivoissa, oli lintu itsekin valmiina majan oven ulkopuolella, täysisulkaisena ja valmiina lentämään.

44. luku.

LEIJAN LASKEMINEN LENTOON.

Kun leija oli näin valmistettu, odottivat he vain sopivaa tilaisuutta päästääkseen sen lentoon, sellaista päivää, jolloin tuuli olisi kyllin voimakas ja puhaltaisi oikealta suunnalta, siis sitä jyrkänteen osaa kohti, jonka yli paperilintu oli lähetettävä. Se oli sama paikka, mihin tikapuut oli sijoitettu ja mistä he olivat, vaikkakin menestyksettä, koettaneet päästää karhukotkan lentoon.

He olivat jo kiivenneet eräälle niistä yksinäisistä kukkuloista, joita laaksossa oli melkein vastapäätä tätä kallionosaa. Sen huipulta he olivat saaneet yleissilmäyksen, vaikkakaan ei kovin hyvää, eräästä osasta yläpuolella kohoavan vuoren rinnettä. Se näytti olevan lumipeitteinen; siellä täällä kohosi suuria möhkäleitä, joko kiviä taikka tummia jäälohkareita. Seikkailijoittemme silmät tarkastelivat niitä hyvin suurella mielenkiinnolla niinkuin edelliselläkin kerralla, jolloin he olivat aikoneet päästää karhukotkan lentämään niiden välistä. Nyt oli heidän näihin lohkareisiin perustuva toivonsa suurempi kuin milloinkaan ennen. Jos heidän onnistuisi päästää leija lentämään niiden keskelle ja sitten saada se putoamaan sinne, ei ollut ainoastaan mahdollista, vaan hyvin luultavaakin, että se joko kiertäisi köyden jonkun sellaisen ympärille tai takertuisi itse parin väliin niin lujasti, että pysyisi siinä. Tehdäkseen leijansa vieläkin käytännöllisemmäksi he olivat varustaneet sen siivet kannuksilla, toisin sanoen he olivat jättäneet siihen bambuisen poikkikappaleen, joka ulottui kummallekin puolelle noin jalan verran paperin reunan yli. Lähelle kummankin ulokkeen päätä he olivat asettaneet poikittain toisen kappaleen ja köyttäneet sen kovasti kiinni, niin että ne saattoivat toimia kuin ankkurin kynsinä.

He eivät olleet säästäneet vaivaa eikä kekseliäisyyttä ollakseen varmat menestymisestä. He olivat tehneet kaikki, mitä ihminen saattaa tehdä ansaitakseen sen.

Kohtalo olikin niin suopea, että heidän ei tarvinnut kauan olla jännityksessä. Jo parin kolmen päivän kuluttua tuli heille mieluinen tuuli, juuri sellainen kuin he olivat halunneet. Se oli kova viima, joka puhalsi kestävästi oikeaan suuntaan ja oli kyllin voimakas kantaakseen ilmaan mitä suurimpiakin paperileijoja.

He varustautuivat laskemaan leijan lentoon menemällä sille paikalle, mihin tikapuut oli asetettu, Ossarun kantaessa tuota suunnatonta lintua kainalossaan. Karlin oli määrä päästää leija lentoon ja pitää silmällä sen kohoamista Kasparin ja shikarin juoksuttaessa köyttä, sillä tarvittiin heidän kummankin voima pidättämään niin leveärintaista lintua tuulta vastaan. He olivat varovaisuuden vuoksi hakanneet pois pensaat pitkän matkaa taaksepäin kalliosta ja siten puhdistaneet tien, niin ettei ollut mitään esteenä heidän suoltaessaan köyttä.

Sovittiin niin, että Karlilla olisi asiain johto ja että hän antaisi toisille lähtömerkin.

Kaikki kolme olivat hyvin jännittyneitä asettuessaan määräpaikalleen, Karl leijan viereen pidellen sen selkää toisessa ja pyrstöä toisessa kädessään, Ossaru puristaen köyttä kädessään, Kasparin seisoessa hänen vieressään pitelemässä suurta köysikimppua valmiina irti päästettäväksi.

Karl piti leijaa tasapainossa sen pyrstön pään varassa. Sitten hän nosti sitä kaikin voimin saadakseen sen kohoamaan muutamia jalkoja maasta ja antoi merkin kaikkein kimeimmällä äänellään.

Samalla hetkellä juoksivat Kaspar ja shikari taaksepäin kiristäen köyttä mennessään. Kuin suuri korppikotka siivet levällään lehahti leija äänettömästi ylös ilmaan.

Se kohosi tasaisesti ja majesteetillisesti, pian nousten lähellä kasvavien puiden yli ja yhä yleten kallion huippua kohti.

Karl iloitsi nähdessään tämän nousun. Toiset puuhailivat liian innokkaasti omassa tehtävässään, ennättääkseen mitenkään ilmaista iloaan. Vasta sittenkun leija oli noussut korkealle pilviä kohti ja näytti olevan monta metriä ulkonevan jyrkänteen reunan yläpuolella, ottivat Kaspar ja Ossaru osaa Karlin riemuun. Silloin kumpikin yht’aikaa päästi ilmoille kiihkeät tunteensa pitkänä hurraana.

“Päästäkäähän irti, Ossaru!” huusi Karl yrittäen saada äänensä kuuluville tuulen yli. “Pidä sinä, Kaspar, kiinni köyden toisesta päästä.”

Ossaru totteli määräystä ja hellitti äkkiä otteensa samalla juosten
Kasparia kohti ja tarttuen hänkin kaiken varalta köyden toiseen päähän.

Näin irroitettu leija kääntyi pää alaspäin maata kohti kuin kuolinhaavan saanut suunnaton lintu. Sitten se teki muutamia mutkikkaita kaarroksia ilmassa kääntäen suuren pyrstönsä ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan ja syöksyi vuoren takarinnettä kohti. Vihdoin päästyään kallion huipun taakse se ei enää näkynyt niiden silmiin, jotka olivat auttaneet sitä lentämään korkealle ja sitten antaneet sen pudota avuttomana.

Näin pitkälle he olivat onnistuneet rohkeimmissa odotuksissaan. Leija oli lentänyt juuri sinne, mihin he olivat halunneetkin.

Mutta nyt heräsi kysymys: jäisikö se sinne? Toisin sanoen: tarttuisiko se kallionlohkareiden sekaan ja pysyisi kiinni.

Jollei, niin heidän olisi päästettävä se lentoon yhä uudestaan, kunnes se tarttuisi jonnekin tai kunnes yritys osoittautuisi mahdottomaksi.

Karl astui eteenpäin ottaakseen asiasta selvän toisten seuratessa häntä silmillään, joiden kiihkeä katse ilmaisi, kuinka suurta mielenkiintoa he tunsivat asiaa kohtaan.

Karlin käsi vapisi hänen tarttuessaan köyteen. Ensiksi hän veti sitä hiljaa siirtäen kättänsä vain vähän kerrallaan eteenpäin, kuin ainoastaan oikaistakseen löyhänä riippuvan osan köyttä.

Viimein se alkoi kiristyä vaatien suurempaa voimaa vetämisessä, aivan kuin olisi leija vielä ollut vapaa ja laahautunut lumen yli.

Tämä herätti kaikkea muuta kuin mieluisan aavistuksen, ja köyden luistaessa käteen jalka jalalta, kyynärä kyynärältä, synkkeni se varjo tuntuvasti, joka oli levinnyt kaikkien kolmen kasvoille.

Vain lyhyen ajan pysyi tämä varjo paikallaan. Se katosi nopeammin kuin oli ilmestynyt heidän nähdessään köyden äkkiä pysähtyvän juoksussaan ja sitten tiukentuvan Karlin yhä vetäessä sitä. Hän kiskoi sitä ensin ponnistaen vain osalla voimaansa kuin peläten sen voivan taas irtaantua. Jonkin ajan kuluttua hän tuli luottavammaksi ja veti täysin voimin. Se pysyi yhä kiinni!

Ossaru ja Kaspar ryhtyivät nyt auttamaan häntä, ja kaikki kolme vetivät yhdessä.

Hurraa, leija ei tullut! Köysi kesti, ulottuen kallion juurelle asti yhtä jäykkänä kuin laivan touvi.

Ilon huudahdus pääsi kaikkien kolmen huulilta yht’aikaa, ja he seisoivat kaikki jonkin aikaa pitäen kovasti kiinni köydestä kuin peläten jonkun vihamielisen, näkymättömän käden vetävän sen heidän otteestaan.

Viimein Karl arveli sopivaksi kiinnittää sen johonkin esineeseen. Suuri korkea kivi, joka oli aivan lähellä kallion juurta, näytti sopivimmalta siihen tarkoitukseen. Siihen he päättivätkin sen kiinnittää.

Pitäen sitä yhä kireällä, jotta eivät hellittämällä sitä liikahuttaisi ylhäällä olevaa ankkuria, he siirsivät kätensä vähitellen ja hiljaa, kunnes olivat tulleet aivan jyrkänteen juurelle asti. Sitten Ossaru kokosi kaiken löysällä olevan köyden käteensä Karlin ja Kasparin yhä pidellessä kiinni. Hän kiersi sen joitakin kertoja kivenlohkareen ympäri ja sitoi lujasti kiinni. Ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin valmistaa portaat, jotka jo oli suunniteltu valmiiksi, sovittaa ne määräpaikalleen, kiivetä kallion huipuille ja olla vapaa kuin vuorituuli, joka siellä puhaltelisi heidän ympärillään.

Niin onnellisen pelastuksen ajatus täytti heidät jälleen iloisilla kuvitteluilla, ja he seisoivat sen kiven ympärillä, johon köysi oli kiinnitetty, onnitellen itseään kuin olisivat jo päässeet pois.

He tiesivät kestävän vielä jonkin aikaa, ennenkuin portaat oli tehty ja kiinnitetty paikalleen, mutta koska he eivät enää epäilleet kykenevänsä suorittamaan nousua, saattoi tuo väliaika kulua hyvin iloisesti. Tässä mieluisassa toivossa he palasivat työpajaansa mitä parhaimmalla mielellä ja keittivät itselleen huolellisemmin valmistetun aterian kuin olivat nauttineet koko aikana daphnepensaiden löytymisen jälkeen.

45. luku.

KÖYSIPORTAAT.

Toinen päivä heiltä kului niiden puikkojen valmistamiseen, joista oli saatava nuoraportaiden pienat, vaikkakin kaikkien veitset olivat ahkerassa työssä aamusta iltaan. Tarvittiin yli sata sellaista, koska kallio, jonka syrjää köysi kulki, oli noin sata metriä korkea ja askelmat oli suunniteltu yhtä kauas toisistaan noin puolentoista kyynärän välimatkan päähän.

Heidän tarkoituksensa oli ensin ollut sijoittaa pienat köyteen niiden säikeiden väliin, joista se oli punottu, mutta asiaa miettiessä selvisi heille parempi suunnitelma. Heidän avatessaan säikeitä saadakseen puupuikot niiden väliin, saattaisi köysi heikentyä niinkin suuressa määrin, että katkeamisen vaara olisi uhkaamassa, ja sitä ennen kaikkea oli vältettävä. Pidettiin varovaisempana jättää köysi koskemattomaksi ja sijoittaa nappulat ristiin sen ulkopuolelle. Ne saataisiin helposti pysymään paikoillaan, kun niiden ympäri kierrettäisiin toista vahvaa nuoraa, etenkin kun kiipeejän tarttuessa käsillään nuoraan ylempää ei ainoankaan pienan tarvinnut yksin kannattaa hänen ruumiinsa koko painoa. Jos sittenkin jokin niistä vähän luiskahtaisi paikaltaan, ei se voisi aiheuttaa suurtakaan tapaturman vaaraa.

Seuraava päivä heiltä kului niiden köysikappaleiden punomisessa, joita tarvittiin pienojen sitomiseksi paikoilleen. Kolmannen päivän aamuna he palasivat kallion luo aikeissa muuttaa leijan kuljettama köysi nuoraportaiksi.

Aikaisemmin kerrotusta ymmärtää helposti, millä lailla he aikoivat suorittaa tämän suunnitelmansa. Pikku puikot oli sovitettava poikittain köyttä vastaan ja sidottava niin lujasti paikoilleen, etteivät ne päässeet luisumaan alas. Ensimmäinen oli kiinnitettävä noin miehen vyötäisten korkeudelle maasta ja toinen hänen leukansa tasalle. Sitten oli seisottava alemmalla ja tartuttava vasemmalla kädellä ylös köyteen, joten olisi mahdollista sovittaa uusi nappula taas leuan korkeudelle. Kiipeämällä toiselle nappulalle voisi kiinnittää neljännen määrätyn matkan päähän ja niin edespäin, kunnes köysi olisi varustettu nappuloilla kallion huipulle asti.

Ei pidetty todennäköisenä, että kukaan voisi jatkaa pienojen kiinnittämistä niin kauan, että kaikki olisivat paikoillaan, eivätkä he luulleet kykenevänsä suorittamaan työtänsä pienessä ajassa. Päinvastoin he arvelivat sen kestävän päiväkausia ja tiesivät sitäpaitsi, että se, joka ryhtyisi siihen työhön, tarvitsisi pitkät lepohetket. Olisi sekä hankalaa että väsyttävää seisoa niin epävakaisella jalustalla kovin pitkää aikaa ja he kävivätkin käsiksi tehtäväänsä täysin tietoisina sen vaikeuksista.

Päästyään köyden luo he heti ryhtyivät työhön. Tai täsmällisemmin sanoen yksi heistä ryhtyi siihen, sillä ainoastaan yksi kerrallaan saattoi puuhailla tuossa työssä, joka oli heidän arvelunsa mukaan heidän viimeisensä tuossa yksinäisessä laaksossa.

Oli sovittu, että Ossaru yksin saisi kiinnittää poikkipuut köyteen, koska ei kumpikaan toinen ymmärtänyt nuorien käsittelemistä niin hyvin kuin hän. He saattoivat toimia ainoastaan katselijoina, ja ainoa apu, mitä heidän läsnäolostaan voi olla, oli se, että he ilahuttivat shikaria seurallaan ja puhelullaan.

Onneksi ei Ossarun tarvinnut kiinnittää poikkipuita ensimmäisten kolmenkymmenen jalan osalle tätä leijasta riippuvaa köyttä. Yhdet heidän tekemänsä pitkät tikapuut auttoivat häntä kiipeämään niin korkealle nappuloita käyttämättä. Kaikkiakin tikapuita olisi saattanut niin käyttää, jos leija olisi kuljettanut köyden niiden likelle. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Ainoastaan ensimmäisiä tikapuita voi käyttää avuksi.

Asettaen ne melkein samansuuntaisesti köyden kanssa Ossaru kiipesi ylös ja alkoi kiinnittää poikkipuita, päästyään melkein tikapuiden kärkeen asti. Hän oli ottanut mukaansa noin tusinan verran pikku puikkoja sekä niihin kuuluvat nuorat eräänlaisessa pikku pussissa, jonka hän oli sommitellut puuvillapuseronsa helmaan.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat alhaalla kivillä, sekä maahan kyyristynyt Fritz katselivat shikarin liikkeitä suuren ja äänettömän mielenkiinnon vallassa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän oli sovittanut ensimmäiset kaksi puikkoa määräpaikkoihinsa. Sitten hän siirtyi tikapuilta ja laski molemmat jalkansa ensimmäiselle poikkipienalle sillä lailla, että ne pitivät toinen toistaan tasapainossa ja puikkoa vaakasuorassa asennossa, minkä jälkeen hän ryhtyi sovittamaan kolmatta noin leukansa tasalle.

Siihen vaadittiin melkolailla kätevyyttä, mutta Ossarulla oli sitä ominaisuutta suuressa määrässä. Mitä jalansijaan tuli, oli hindu yhtä kotonaan köydellä kuin mikä tahansa apina, jota Brahman uskovaiset pitävät pyhänä.

Kenen muun jalat tahansa olisivat väsyneet nojatessaan niin hentoon tukeen, mutta Ossaru oli tottunut kiipeämään hoikkiin korkeisiin palmuihin, niin että hänen varpaansa olivat saavuttaneet määrätyn tarttumiskyvyn. Pieninkin oksa tai ulkonema puunrungossa tai nuoran solmukin oli hänelle riittävä jalansija monen minuutin ajaksi. Hänen ei siis ollut ollenkaan vaikea pysyä tasapainossa niillä poikkipuilla, joille hän oli jo päässyt, tai kiivetä toiselta toiselle, kun kukin niistä oli solmittu paikalleen. Siten hän menetteli, kunnes oli käyttänyt kaiken mukaan ottamansa varaston, niin että hänen puseronsa helma riippui tyhjänä. Sitten hän laskeutui kallion juurelle kulkemalla poikkipuulta toiselle ja siirtämällä jalkansa varovasti köydestä tikapuille.

Karl ja Kaspar olisivat voineet tehdä hänen alas tulemisensa tarpeettomaksi, koska kumpikin olisi voinut viedä tikapuita myöten niin kevyen kantamuksen, mutta Ossarulla oli täysi syy laskeutua alas, sillä hänen oli levättävä ja saatava ravintoa.

Hän ei viipynyt maassa kovin kauan, ainoastaan sen verran, että sai veren kiertämään pitkin paljaita jalkapohjiaan. Sitten hän kiipesi jälleen portaita ylös, puseron helma taas täynnä poikkipuita, heittäytyi köyden varaan ja kapusi ylös niitä nappuloita, jotka hän jo oli kiinnittänyt paikoilleen.

Kun hänen toinen puikkovarastonsa loppui samoin kuin ensimmäinenkin, tuli hän jälleen maahan. Taas hän otti pienen lepohetken ja kiipesi sitten jälleen työhönsä.

Ossarun puuhaillessa tällä lailla kului loppu-osa päivää. Pitempi lepohetki pidettiin päivällisellä, jonka Karl ja Kaspar olivat keittäneet erikoisen huolellisesti, heillä kun ei ollut mitään muuta tekemistä. He eivät palanneet majalle suorittamaan keittopuuhiaan. Ei siellä olisi ollut sen parempi, sillä keittiömukavuudet eivät siellä olleet rahtustakaan suuremmat kuin heidän työpaikallaankaan. Ruokasäiliö ei myöskään sisältänyt mitään muuta kuin mitä he olivat tuoneet tullessaan, nimittäin kuivattua ibexin lihaa. Mutta Karl ei ollut silti joutilaana koko aikaa. Hän oli kerännyt erilaisia juuria ja hedelmiä, jotka paahdettuina eivät ainoastaan lisänneet ruokia, vaan tekivät aterian riittävän herkulliseksi heidän vatsoilleen, jotka eivät enää olleet niin turhan tarkkoja.

Päivällisen jälkeen Ossaru nautti perinpohjin mielisavujensa vetelemisestä ja palasi niiden virkistämänä uusin voimin työhönsä.

Niin suurella menestyksellä hän sen suoritti, että ennen auringonlaskua oli sijoittanut täyteen viisikymmentä porrasta paikoilleen. Niiden sekä puutikapuiden avulla hän saattoi kiivetä melkein kolmanneksen kallion korkeutta.

Luonnollisesti lopetti pimeys siltä päivältä hänen puuhansa, ja päättäen jatkaa sitä seuraavana aamuna palasivat sekä työn suorittaja että katselijat jälleen majalle, Karlin ja Kasparin osoittaessa Ossarulle niin suurta kunnioitusta kuin hän olisi ollut pääarkkitehti ja he ainoastaan hänen apulaisiaan tai työmiehiään. Fritzkin näytti pitävän shikaria seurueen tärkeimpänä henkilönä, sillä joka kerta kun viimeksimainittu laskeutui alas kalliolta, oli koira ilmaissut hänelle arvonantoaan hypellen hänen ympärillään ja katsellen uskollisesti hänen kasvoihinsa kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli heidän vapauttajansa.

Kotimatkalla jatkoi Fritz näitä mielenosoituksiaan, hypellen shikarin sääriä vastaan aivan kuin estääkseen häntä kulkemasta eteenpäin, ilmeisesti vakuutettuna siitä, että hindu oli päivän sankari, päättäen sen joko oman huomiokykynsä tai toisten osoittaman suosion nojalla.

46. luku.

OSSARU LASKEUTUU NOPEASTI.

Seuraavana aamuna, heti nautittuaan varhaisen aterian, he palasivat työhönsä, toisin sanoen Ossaru työhön ja toiset katselemaan.

Onnettomuudeksi oli ilma sinä päivänä epäsuopea työnteolle. Tuuli oli voimakas, ei yhtenäinen, vaan se puhalsi lyhyinä äkillisinä puuskauksina kovan myrskyn tavalla.

Ossarun riippuessa köydessä jyrkänteen puolivälin kohdalla, heilutteli tuuli hänen ruumistaan, heittipä hänet välillä muutamien jalkojen päähän kalliosta ja sai hänet huojumaan pahasti puolelta toiselle, vaikka köysi oli kiinni kummastakin päästä.

Hirveää oli nähdä hänen näin riippuvan ja heiluvan ilmassa. Välillä täyttyivät katselijoiden sydämet pelolla, että kelpo shikarin aivot murskautuisivat ulkonevaa kalliota vastaan tai hänen olisi pakko irroittaa otteensa ja singahtaa alhaalla oleville kalliolohkareille, jolloin hän murskautuisi kappaleiksi.

Monta kertaa aamupäivän kuluessa tuli Karlin ja Kasparin levottomuus niin suureksi, että he huusivat Ossarua tulemaan alas, ja hänen laskeuduttuaan he pyysivät, ettei hän kiipeäisi jälleen ylös, ennenkuin vaara vähenisi tuulen tyyntyessä.

Mutta heidän pyynnöistään ei ollut mitään hyötyä. Shikari, joka oli koko elämänsä ajan tottunut luonnonvoimia uhmaamaan, ei pelännyt niitä ollenkaan. Päinvastoin hän näytti tuntevan ylpeyttä, joskaan ei suoranaista mielihyvää siten uskaltautumalla vaaraan.

Singahtaessaan kauas kalliostakin ja heiluessaan pitkin sen syrjää kuin jonkin jättiläismäisen kellon heiluri, hän sitoi nuoria ja sovitteli puikkoja paikoilleen yhtä kylmäverisesti kuin olisi seisonut alhaalla lujalla maalla.

Näin jatkoi Ossaru innokkaasti työtään melkein puolipäivään asti, tietysti pitämällä kuitenkin tavan mukaiset lepohetket, joiden aikana Karl ja Kaspar toistivat pyyntönsä, että hän lykkäisi työnsä suorittamisen sopivampaan aikaan. Fritzkin näytti tuhlatessaan hyväilyjään rohkealle kiipeejälle katselevan vakuuttavasti hänen silmiinsä kuin tietäen hindun olevan vaarallisessa työssä.

Kaikki oli turhaa. Shikari näytti halveksivan heidän pelkäämäänsä vaaraa ja vastustaen kaikkia heidän pidättämisyrityksiään palasi epäröimättä vaaralliseen puuhaansa.

Ja varmasti hänen olisi onnistunutkin suorittaa se uhraamalla siihen riittävästi aikaa. Tuuli ei olisi voinut pudistaa häntä irti siitä köydestä, josta hän piti kiinni itsepäisesti kuin hämähäkki. Jos tuki olisi pitänyt paikkansa, olisi hän saattanut jatkaa työtään, vaikka hirmumyrsky olisi puhaltanut.

Siinä ei hänen suurin vaaransa ollutkaan eikä se johtunutkaan sellaisesta, vaan kokonaan odottamattomasta ja aavistamattomasta seikasta.

Ennen puoltapäivää oli Ossarun jo onnistunut sovittaa poikkipuut paikoilleen melkein puoliväliin kallion korkeutta. Hän oli käynyt alhaalla ottamassa uutta puikkovarastoa, kiivennyt jälleen ylös ja sitten heilauttanut itsensä leijasta riippuvan köyden varaan sekä aikoi juuri ruveta kiipeämään sitä pitkin, niinkuin jo oli tehnyt melkein parikymmentä kertaa.

Karl ja Kaspar katselivat häntä, seuraten hänen liikkeitään niinkuin olivat tehneet kaiken aikaa, sillä niin usein kuin hän oli kiivennyt ylös, oli se aina vaarallinen temppu ja mieltäkiinnittävä katsella.

Juuri hänen päästettyään irti tikapuista ja heittäydyttyään kokonaan köyden varaan, pääsi hänen huuliltaan huuto, joka sai katselijoiden sydämet värisemään kauhusta, sillä he käsittivät sen pelonhuudoksi. He eivät tarvinneet mitään selityksiä tuolle äänelle, sillä samalla hetkellä kuin se saapui heidän korviinsa, huomasivat he vaaran, joka oli saanut Ossarun huudahtamaan. Hän laskeutui alas kallion syrjää, ei vapaaehtoisesti luisuen alas köyttä, vaan aivan kuin köysi olisi irtaantunut ylhäältä, antanut perään hänen ruumiinsa painolle ja luisunut pitkin lumen pintaa.

Aluksi hän näytti laskeutuvan vain hyvin hitaasti, eivätkä maassa seisovat olisi saattaneet huomata mitä oli tekeillä, jollei hän olisi tuon tuostakin huudahtanut ja köysi olisi höltynyt alhaalta. He olivat katselleet hänen liikkeitään joitakin sekunteja, ennenkuin huomasivat asian oikean laadun ja sen hirveän vaaran, johon heidän uskollinen shikarinsa oli nyt joutunut.

Epäilemättä oli leija irtaantunut ylhäältä ja antaen myöten Ossarun painon aiheuttamalle köyden pingoitukselle solui nyt jyrkänteen reunaa kohti.

Olisiko vastustus ylhäällä yhtä suuri kuin miehen paino? Päästäisikö se hänet helposti alas? Vai saapuisiko laahaava ankkuri sellaiselle kohdille, missä pinta olisi sileä, ja sitten nopeasti luisuen sen yli saisi laskunopeuden kiihtymään? Toisin sanoen, olisiko shikarin syöksyttävä kolmenkymmenen jalan korkeudelta kallion juurelle?

Katselijoille jäi vain vähän aikaa harkita eri mahdollisuuksia. Heille ei jäänyt hetkeäkään ryhtyäkseen toimenpiteisiin toverinsa turvallisuuden varalta. Ennenkuin he toipuivat hämmästyksestään, jonka hänen ensimmäinen huutonsa oli aiheuttanut, näkivät he hänen laskeutumisensa joka hetki kiihtyvän, ensin vähitellen, sitten nopeina lyhyinä nytkähdyksinä, kunnes hän oli päässyt noin kahdenkymmenen jalan päähän maasta. He toivoivat hänen laskeutuvan sillä lailla vielä muutamia metrejä, jolloin vaara olisi ohi. Mutta juuri sillä hetkellä he näkivät leijan rungon huojuvan kallion huipulla, ja aivan kuin suuri elävä lintu se hypähti alas kalliolta ja liiti alas laaksoon.

Ossaru, joka yhä piti kiinni köydestä, kulkeutui jonkun matkan päähän kalliosta, mutta onneksi hänelle oli hänen ruumiinsa paino suurempi kuin se vastustus, jota ilma teki leijan suurelle pinnalle, sillä muuten hän olisi voinut joutua paljon korkeammalle ilmaan. Samoin oli onnellista, että ylipaino oli erittäin pieni, sillä muuten hän olisi murskautunut kovalla voimalla maahan.

Näin ollen hän putosi tasaisesti kuin kyyhkynen, tullen jaloilleen ja jääden niille seisomaan kuin Merkurius “taivaita syleilevän vuorensa” huipulle.

Sillä hetkellä, jolloin shikari tunsi jalkojensa koskettavan kovaa maata, hypähti hän ketterästi syrjään päästäen samalla köyden irti kuin se olisi ollut tulikuuma rauta.

Suuri leija, jota ei enää mikään pitänyt tasapainossa tuulta vastaan, alkoi heittelehtiä sinne tänne, joka käännähdyksellä laskeutuen alemmaksi, kunnes se viimeisellä läimäyksellä, johon se näytti kokoovan kaiken heikkenevän voimansa, laskeutui Ossarua kohti kuin jättiläismäinen petolintu, joka heittäytyy uhrinsa kimppuun.

Shikari pääsi hädin tuskin pois tieltä. Jollei hän olisi viime tingassa painanut päätään alas, olisi hän varmasti saanut kalloonsa sellaisen iskun, joka olisi murskannut sen kokonaan.

47. luku.

LEIJAN LENTO.

Ilo, jota kaikki tunsivat tästä Ossarun ihmeellisestä pelastumisesta, korvasi enemmän kuin riittävästi sen surun, jonka leijan putoaminen oli heille aiheuttanut, etenkin koska he luulivat, ettei vahinko ollut korjaamaton. Sen saattoi panna tuulen ansioksi, joka epäilemättä oli kohottanut leijan paikaltaan irroittaen sen kalliosta tai siitä esineestä, johon se silloin oli takertunut.

He eivät epäilleet onnistuvansa jälleen päästämään leijan lentoon ja saavansa sen tarttumaan kiinni niinkuin aikaisemminkin. Tästä vakuutettuina he eivät ruvenneet suremaan äsken sattunutta onnetonta tapausta, niinkuin he muussa tapauksessa olisivat tehneet.

Koska tuuli oli sinä päivänä sellaisella suunnalla ettei leijaa voinut saada lentämään kalliolle päin, päättivät he lykätä yrityksensä sopivampaan tilaisuuteen. Jotta ei leija joutuisi vaaraan turmeltua sateessa, panivat he sen taas hartioilleen ja kantoivat sen köysineen kaikkineen majan suojaan.

Kului melkein viikko, ennenkuin tuli heille sovelias tuuli, mutta sinä väliaikana he eivät olleet kokonaan olleet toimettomina. Koska ei heillä vieläkään ollut varmaa tietoa siitä, kuinka kauan heidän olisi oltava laaksossa, olivat he käyttäneet melkein jokaisen päivän hetken ruokavarastojensa lisäämiseksi, jotteivät kokonaan lopettaisi sitä savustettua pukinlihaa, jota heillä vielä oli melkoinen varasto.

He eivät enää käyttäneet pyssyjään ruuan hankkimiseen. Viimeiset panokset olivat yhä piipuissa, eikä niitä aiottu laukaista, ennenkuin kaikki muut keinot saada saalista pettäisivät.

Nyt he tosiaankin uskoivat niin varmasti pääsevänsä pois vankilastaan, että he toisinaan jo kuvittelivat astelevansa vuoren rinnettä alas ja puhelivat pitävänsä pyssynsä ladattuina kaikkia mahdollisia vaaroja vastaan, joita heillä voisi olla suurten eläinten taholta kotimatkallaan. He tiesivät, etteivät ampuma-aseet olleet välttämättömiä ruuan hankkimiseen. Ossarun kaaripyssy oli siihen riittävä ase. Usein sen kuultiin napsahtelevan puiden välissä, ja yhtä usein lävisti shikarin nuoli jonkun kauniin linnun rinnan, riikinkukon, fasaanin tai jonkin ihanan Brahman hanhen, joita asusti järven vesissä.

Ossarun verkot ja ongensiimat niinikään olivat käytännössä. Niihin tarttui erilaisia ja erinomaisen arvokkaita kaloja. Etenkin yhtä lajia näytti riittävän aivan loppumattomasti heidän ruokavaroikseen, jos kaikki muu pettäisi.

Se oli eräs suuri ankeriaslaji, jota järvessä oli niin yllin kyllin, että tarvitsi vain heittää sinne mato koukussa, kun sai paikalla vetää ylös melkein kuuden jalan pituisen ankeriaan.

Koska heitä ei aina haluttanut syödä ankeriasta, uhrasivat he vain vähän aikaa niiden hankkimiseen. Joka tapauksessa he olivat kiitollisia huomattuaan näitä liukkaita olentoja löytyvän niin paljon ja tietäen, että jos kaikki muut lähteet pettäisivät, he saisivat niistä terveellisen pääravintoaineen, joka ei milloinkaan vähenisi, vaikka he söisivät sitä kuinka paljon.

Vihdoin alkoi puhaltaa heille sopiva tuuli. Leija nostettiin jälleen hartioille ja kannettiin samaan paikkaan kuin ennenkin. He menettelivät aivan samalla lailla päästäessään sitä lentoon, ja aivan samalla lailla se taas kohosi kallion yläpuolelle, ja kun köysi äkkiä hellitettiin, putosi leija vuoren harjalle.

Niin pitkälle he tällä kerralla onnistuivat, mutta voi! Kävi ilmi, että menestys loppuikin tähän.

Vetäessään köyttä päästäkseen selville, oliko heidän ankkurinsa tarttunut kiinni, he saivat surukseen kieltävän vastauksen. Köysi palasi heille melkein ilman vastarintaa, lukuunottamatta sitä kitkaa, mikä syntyi sen liukuessa kallion syrjän yli leijan laahautuessa pitkin lumen pintaa.

Siirtäen käsiään vähän matkaa kerrallaan eteenpäin he vetivät sen takaisin. Jalka jalalta ja kyynärä kyynärältä se tuli vastustelematta heitä kohti, kunnes he näkivät tekolinnun suuren käyrän rinnan ulkonevan jyrkänteen reunan yli.

Jälleen se päästettiin ilmaan ja hellitettiin köysi, kunnes leija oli kohonnut niin pitkälle kuin pääsi, ja taas sen annettiin pudota.

Sitten taas nykäistiin alas- ja sisäänpäin, köysi sujui jälleen esteettä heidän käteensä, ja taas nähtiin leijan kaareva syrjä kallion reunalla kuvastumassa yläpuolella olevaa sinistä taivasta vasten, ei niinkuin kaunis sateenkaari, joka merkitsee lupausta, vaan pettymyksen ja surun merkkinä.

Jälleen lento, sitten epäonnistuminen, yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes miesten kärsivällisyys, puhumattakaan heidän voimistaan, oli jokseenkin lopussa.

Mutta se ei ollut pelkkää ajanvietettä. Eivät he huvikseen päästäneet leijaa lentoon, ei myöskään missään tieteellisissä kokeilemistarkoituksissa. He päästivät sen lentoon saadakseen takaisin henkilökohtaisen vapautensa, ja kaikki he jännittyneinä odottivat, onnistuisiko yritys vai ei, melkein yhtä kiihkeästi kuin jos heidän henkensä olisi riippunut tuloksesta.

Ei siis sopinut jättää asiaa sikseen, niin väsyneitä ja kokonaan kärsivällisyytensä menettäneitä kuin he olivatkin. Senvuoksi he jatkoivat ponnistuksiaan, vaikkakin heidän toivonsa yhä väheni jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.

Yli parikymmentä kertaa he olivat päästäneet leijan lentoon ja yhtä usein vetäneet sen takaisin kallion syrjälle, vaikka ei aina samaan paikkaan, sillä he olivat itse siirtyneet eri paikkoihin ja koettaneet päästää sitä lentoon eri kohdilta.

Joka tapauksessa oli tulos sama. Lintu kieltäytyi tarttumasta mihinkään kynsillään, kallioihin tai jäälohkareisiin tai jäätyneisiin lumivalleihin, joita kaikkia oli hujan hajan vuorella.

Seikkailijamme olivat sitä hämmästyneempiä näin monista epäonnistumisista, kun leija heidän ensimmäisellä yrityksellään oli heti tarttunut kiinni. Jos se ei milloinkaan olisi takertunut sinne, ei olisi nytkään ollut mitään pettymisen syytä. Näin monen yrityksen jälkeen he olisivat olleet sitäkin halukkaampia luopumaan suunnitelmastaan, pitäen sitä epäkäytännöllisenä. Mutta kun heidän ensimmäinen kokeensa oli onnistunut, pysyi heissä vireillä toivo, että heitä saattaisi vieläkin onni suosia, ja se rohkaisi heitä yhä vain yrittämään.

Vieläkin he koettivat puolisenkymmentä kertaa, mutta kun onni kieltäytyi auttamasta heitä, herkesivät he yrityksistään jättäen paperilinnun kallion reunalle kuin istumaan siihen uutta lentoa odottamaan.

Nyt oli leija jo käynyt surkean näköiseksi. Sen höyhenet olivat tärveltyneet sen alituisesti laahautuessa kallioiden ja terävien jäälohkareiden yli. Sen ollessa ylhäällä ilmassa saattoi nähdä päivänvalon paistavan sen läpi muutamin paikoin, eikä sen lento ollut enää niin majesteetillista kuin se oli ollut alkujaan. Ilmeisesti se pian tarvitsi korjausta. Keskustellen tästä kysymyksestä samoin kuin siitä, olisiko syytä yrittää jostakin toisesta paikasta, keskeyttivät seikkailijamme puuhansa joksikin aikaa.

Kaikki kolme seisoivat koossa muutamien askelien päässä köyden päästä, jonka olivat hetkeksi jättäneet käsistään, niin että se vetelehti huolimattomasti maassa.

He eivät olleet ryhtyneet pienimpiinkään varokeinoihin siinä kohden, sillä heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että olisi olemassa mitään vaaraa sen jättämisessä irralleen.

Vasta liian myöhään he ymmärsivät tekemänsä erehdyksen, vasta silloin kun huomasivat köyden äkkiä hypähtävän maasta kuin jonkin näkymättömän käden pilviin kohottamana.

Kaikki kolme hyökkäsivät sitä kohti samalla hetkellä, mutta liian myöhään. Köyden pää heilui jo niin korkealla heidän yläpuolellaan, ettei pisinkään heistä saattanut koskettaa sitä edes hyppysillään.

Ossaru hypähti korkealle ilmaan yrittäen tarttua nuoraan, Kaspar juoksi ottamaan lähellä olevaa salkoa, toivoen sen avulla saavansa leijan kiinni, kun taas Karl syöksyi ylös kalliota vastaan seisovia tikapuita, joiden lähellä köysi nyt suikersi.

Kaikkien kolmen ponnistukset olivat yhtä turhat. Sekunnin pari heilahteli köyden pää heidän päittensä yläpuolella juuri niin kaukana ulottuvilta, että oikein kiusasi heitä. Sitten se kohosi nopeasti ja kohtisuorasti ylöspäin, aivan kuin olisi ylhäällä oleva näkymätön käsi nykäissyt sitä taas kovasti, minkä jälkeen se lopullisesti katosi kallion syrjän yli!

48. luku.

EI ENÄÄ PAPERIPUITA.

Köyden katoamisessa ei ollut mitään salaperäistä. Leijaa ei enää näkynyt kallion huipulla. Tuuli oli kuljettanut sen pois ja tietenkin siihen kuuluvan köyden samalla.

Kun ensimmäinen hämmästyksen hetki oli ohi, silmäsivät seikkailijamme toinen toistaan katseella, joka sisälsi jotakin muutakin kuin pettymystä. Vaikka leija oli niin monta kertaa ollut tarttumatta kiinni, oli se kuitenkin kerran tarttunut, ja hyvin järkevää oli otaksua, että se taas tarttuisi. Sitäpaitsi oli toisia paikkoja, joissa jyrkänne oli yhtä matala, vieläpä matalampikin kuin se kohta, missä he olivat tehneet kokeitaan. Mahdollisesti olisi heidän yrityksensä onnistunut paremmin jossakin niistä. Joka tapauksessa oli hyvin luultavaa, että jolleivät he olisi menettäneet leijaansa, olisivat he voineet jollakin sopivalla hetkellä kiivetä pois kalliovankilastaan nuoraportaiden avulla, mutta nyt oli kaikki sellainen ikuisesti mahdotonta. Sen mahdollisuuden oli yksi ainoa tuulenpuuska pyyhkäissyt pois.

Joku ehkä voisi luulla, ettei onnettomuus ollut auttamaton. Voisi näet väittää, että olisi saattanut tehdä toisen leijan samanlaisista aineksista kuin sekin oli ollut, jonka tuuli oli vienyt mennessään. Mutta se väite ei olisi tosiasiain mukainen.

Sama ajatus oli jo välähtänyt kaikkien kertomuksemme sankarienkin mielessä heidän huomatessaan, että se leija, jota he yrittivät saada tarttumaan kiinni ylhäällä, alkoi kulua ja muutenkin tärveltyä.

“Voimme helposti tehdä toisen”, arveli Kaspar silloin.

“Ei, veljeni”, vastasi Karl, “pelkäänpä, ettemme voi enää koskaan tehdä. Meillä on riittävästi paperia jäljellä paikataksemme tämän, mutta ei kylliksi uuden leijan tekoon.”

“Mutta voimmehan tehdä lisää paperia”, väitti Kaspar itsepintaisesti vastaan.

“Sepä se, ei arkkiakaan”, vastasi Karl taas pudistaen kieltävästi päätään.

“Mutta miksi emme? Luuletko, ettei täällä kasva enemmän daphnepensaita?”

“Niin luulen. Muistathan meidän kuorineen kaikki ne, joita tiheikössä kasvoi. Kun ajattelin meidän mahdollisesti tarvitsevan lisää kuorta, olen kulkenut laakson ristiin rastiin ja tutkinut sen joka kolkan tapaamatta enää ainoaakaan daphnepensasta. Olen melkein varma, ettei niitä ole yhtään enää täällä.”

Tämä keskustelu veljesten välillä oli tapahtunut paljon aikaisemmin kuin he menettivät leijansa. Sen sattuessa ei ollut enää välttämätöntä toistaa samaa asiaa. Kun molemmat siis tiesivät sen seikan, että heidän oli mahdoton rakentaa uutta, ymmärsivät he korvaamattoman menetyksen nyt kohdanneen itseään.

Mihinkähän suuntaan leija oli kulkeutunut? Olikohan mahdotonta, että tuuli puhaltaisi sen pitkin kalliojonoa ja heittäisi takaisin laaksoon?

Koska tuntui jonkun verran luultavalta, että niin saattaisi käydä, juoksivat kaikki kolme ulospäin kallioista saadakseen paremman yleissilmäyksen jyrkänteestä kummallakin puolella.

Pitkän aikaa he katselivat toivoen saavansa nähdä suuren paperilinnun palaavan syntymäpaikalleen. Mutta se ei tullut, ja vihdoin he tulivat siihen uskoon, ettei se koskaan palaisikaan. Tuulen suunta, heidän pysähtyessään sitä tarkastamaan, tekikin sen ei ainoastaan epätodennäköiseksi, vaan aivan mahdottomaksi. Se puhalsi kallioilta päin lumiharjannetta kohti. Epäilemättä oli leija kulkeutunut viettävää rinnettä kohti ja joko lentänyt vuoren yli tai pysähtynyt johonkin syvään solaan, missä tuuli ei enää ulottunut siihen. Joka tapauksessa oli varmaa, että niin leija kuin köysikin olivat heiltä iäksi menneet.

“Voi, kuinka surkeaa!” huudahti Kaspar harmistuneella äänellä heidän vihdoin päästessään tästä selville. “Kuinka huono onni meillä sentään on!”

“Ei, veljeni”, huomautti Karl moittien, “älä syytä kohtaloa siitä, mitä nyt on tapahtunut. Myönnän sen suureksi onnettomuudeksi, mutta siitä on meidän oikeuden mukaan syytettävä ainoastaan itseämme. Pelkästä huolimattomuudesta olemme menettäneet leijan ja sen keralla ehkä viimeisen mahdollisuutemme päästä vapauteen.”

“Niin, sinä puhut totta”, myönsi Kaspar äänellä, josta ilmeni sekaisin mielipahaa ja alistumista. “Se oli meidän syymme, ja meidän on kärsittävä siitä.”

“Mutta oletko, veli Karl, aivan varma, ettei tuollaisia paperin valmistamiseen kelpaavia puita ole enemmän”, ryhtyi hän hetken vaitiolon jälkeen puhumaan, viitaten heidän välillään aikaisemmin tapahtuneeseen keskusteluun.

“En tietystikään ole ehdottoman varma, ettei muita paperipuita ole, vaikkakin pelkään asian olevan niin kuin olen sanonut”, vastasi kasvinkokooja. “Me pääsemme asiasta helposti selville tutkimalla laaksoa tarkoin. Mahdollisesti löytyy jotakin muuta, mikä sopii yhtä hyvin siihen tarkoitukseen. Himalajan vuorilla kasvaa eräs koivulaji, joka tavataan myöskin Nepalissa ja Tibetissä. Sen kuorta voi nylkeä leveinä kaistaleina ja kahdeksana tai kymmenenä eri kerroksena, joista jokainen on melkein yhtä ohut kuin tavallinen paperi ja sopiva moneen tarkoitukseen, joihin yleensä käytetään paperia.”

“Luulisitko sen kelpaavan leijaan?” kysyi Kaspar antamatta Karlin lopettaa selityksiään.

“Olen varma siitä”, vastasi kasvientutkija. “Se olisi parempaakin kuin daphnesta saatu paperi. Jos olisin pitänyt mahdollisena löytää niitä täältä, olisin ehdottanutkin niitä meidän tarkoitukseemme mieluummin kuin daphnea. Mutta en luule meidän löytävän niitä. En ole huomannut täällä minkäänlaisia koivulajeja ja tiedän sen samoin kuin useimpien koivulajien vaativan paljon kylmempää ilmanalaa kuin mitä tässä laaksossa on. Hyvin luultavaa on, että niitä kasvaa tuolla ylhäällä vuorilla, mutta siellä ne ovat saavuttamattomissa. Mutta jos ulottuisimme sinne, ei meidän tarvitsisi ryöstää niiden monikertaista verhoa. Silti älkäämme joutuko epätoivoon”, lisäsi Karl koettaen näyttää iloiselta, “ehkä niitä kasvaa täälläkin, tai jollei, voimme ehkä löytää jonkin toisen daphnelehdon. Lähtekäämme hakemaan!”

Karl ei suinkaan ollut herkkäuskoinen missään suhteessa, ja hyvä oli, ettei hän ollut, sillä heidän tutkittuaan laakson tarkoin ja huolellisesti, mihin heiltä kului melkein kolme kokonaista päivää, eivät he vaivansa palkaksi löytäneet toivomaansa koivua tai daphnepensasta tai mitään muuta ainetta, mistä olisi saattanut valmistaa leijan.

Ei siis kannattanut enää ajatella leijaa, ja he karkoittivatkin viimein sen ajatuksen mielestään.

49. luku.

ILMAPURJEHDUS.

On tuskin mahdollista puhua paperileijasta ajattelematta erästä toista suurempaa välikappaletta ilmassa purjehtimiseen — ilmapalloa.

Karl oli ajatellut sitä jo paljon aikaisemmin, ja samoin Kasparkin, sillä leija oli johtanut sen yht’aikaa heidän kummankin mieleen.

Saattaa kysyä, mikseivät he olleet omaksuneet sitä ajatusta ja koettaneet toteuttaa sitä käytännössä, koska ilmapallo olisi luultavasti paljon paremmin vapauttanut heidät tästä vuorivankilasta kuin paperileija.

He olivat kyllä harkinneet tuota ajatusta, ainakin Karl oli tehnyt niin, ja tutkineet sitä kaikilta puolin. Kaspar ei ollut päästänyt sitä mielestään, vaikka arvelikin heille mahdottomaksi tehdä ilmapalloa. Karlkin oli tullut samaan tulokseen, koska heillä hänen mielestään ei ollut aineksia, mistä olisivat sellaisen tehneet. Jos vain aineksia olisi ollut, tiesi Karl varmasti osaavansa tehdä ilmapallon, vaikkakin hyvin karkeatekoisen, mutta joka tapauksessa sellaisen, joka olisi hyvin kelvannut heidän tarkoitukseensa.

Niinä päivinä, jolloin he olivat puuhailleet paperilinnun valmistamisessa, hän oli ajatellut tätä asiaa aika paljon, sillä totta puhuen hän ei ollut koskaan kovinkaan herkästi uskonut leijayrityksen onnistuvan. Hän oli pohtinut kauan ja kärsivällisesti pallojuttua, koettaen muistuttaa mieleensä sitä vähää, mitä oli lukenut ilmapurjehdustaidosta. Hän oli mielessään läpikäynyt kaikki saatavissa olevat ainekset toivoen keksivänsä jotakin, mistä sellaisen välineen voisi laittaa.

Valitettavasti ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mitään, mikä olisi soveltunut. Daphnesta saatu paperi, vaikkakin sitä olisi ollut riittävästi, ei olisi kelvannut, sillä niin lujaa kuin paperi saattaa ollakin, ei se ole kyllin vahvaa vastustaakseen ulkoilman painetta, nimittäin sellaisessa pallossa, joka olisi kyllin suuri kantaakseen vähänkään tuntuvaa painoa. Mutta ei kannattanut puhuakaan paperista, koska ei sitä ollut kylliksi. Karl olikin lakannut ajattelemasta ilmapalloa, koska ei heidän saatavissaan ollut minkäänlaista ainesta, joka olisi kelvannut sen valmistamiseen.

Hän tiesi, että tuohon ilmakokeeseen tarvittaisiin suuri pallo. Hän oli ajatellut eri eläinten nahkoja, mutta ne, joita olisi voinut saada riittävästi, olivat kerrassaan liian paksuja ja raskaita pallon kuoreksi. Hamppua, jota laaksossa oli yllin kyllin, olisi voinut punoa kankaaksi ja sitten sivellä sitä jostakin puusta otetulla kumiaineella, sillä laaksossa oli joitakin lajeja kumia tihkuvia puita. Mutta oli saatava selville, voisivatko he valmistaa hampusta kangasta, joka olisi kyllin kevyttä kumilla siveltynä. Se oli hyvin epäiltävää. Joka tapauksessa olisi heidän harjoiteltava langan punomista kauan aikaa, ennenkuin he saavuttaisivat kyllin kokemusta suorittaakseen sellaisen työn. Suunnitelma tuntui liian mahdottomalta toteuttaa, jotta sitä olisi kannattanut vakavasti harkita. Karl olikin karkoittanut sen mielestään samalla kuin koko ajatuksen ilmapallosta.

Tämä oli tapahtunut ennenkuin leijalla oli kokeiltu ja yritys oli niin epäonnistunut. Mutta kun nyt kaikki toivo siltä taholta oli mennyttä, alkoi ajatus ilmapallosta jälleen pyrkiä hänen mieleensä samoin kuin Kasparinkin, ja nyt vasta he ryhtyivät puhumaan siitä asiasta toisilleen.

“Köyttä meillä olisi kylliksi”, huomautti Kaspar, “mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, kun ei meillä ole ainetta, millä verhoaisimme suuren pallon. Sehän kai valmistetaan silkistä?”

“Niin”, vastasi Karl, “silkki on parasta siihen tarkoitukseen”.

“Ja miksi?” kysyi Kaspar.

“Senvuoksi, että siinä yhtyy kolme ominaisuutta, keveys, vahvuus ja kudonnan tiiviys, paljon suuremmassa määrässä kuin missään muussa tunnetussa aineessa.”

“Eikö mikään muu kelpaisi?”

“Kyllä, ilmapalloon voisi käyttää monta muutakin ainetta, jotka voisivat kannattaa määrätyn painon. On mahdollista rakentaa sellainen paperipallokin, joka voi kohottaa ilmaan joitain kiloja, kissan tai pienen koiran. Monessa maassa ovat ihmiset olleet niin julmia, että ovat lähettäneet ilmaan noita eläimiä välittämättä siitä, mitä niistä sitten on tullut.”

“Kuinka julmaa”, yhtyi häneen Kaspar, jolla ei suinkaan ollut kova sydän, vaikkakin hän oli metsästäjä. “Sellaiset pitäisi itse lähettää ilmaan paperisessa ilmapallossa.”

“Niin, jos paperinen ilmapallo kantaisi, kuten ikävä kyllä meidänkin vuoksemme ei ole laita. Vaikkapa meillä olisi rajaton paperivarasto, ei siitä olisi meille mitään hyötyä. Me tarvitsemme jotakin vahvempaa ja sitkeämpää.”

“Emmekö voi keksiä mitään? Koettakaamme, Karl.”

“Oi, rakas veli, minä olen koettanut päiväkausia, mutta turhaan. Tässä laaksossa ei ole mitään siihen tarkoitukseen sopivaa.”

“Kelpaisikohan purjekangas? Oletko ajatellut sitä?”

“Olen. Se olisi liian karkeaa ja raskasta.”

“Mutta emmekö me suurella työllä saisi sitä kyllin kevyeksi? Voisimme valita hienoimpia hampun säikeitä ja kehrätä ja kutoa ne äärimmäisen huolellisesti. Ossaruhan on täydellinen mestari sillä alalla. Takaan, että hän voittaisi Herkuleenkin värttinän ääressä.”

“Oho, veljeni!” huudahti Karl vähän hämmästyneenä. “Sinähän puhut tänä aamuna kovin klassillisesti. Mistä olet kuullut jutun Herkuleesta, sinä, joka et ole milloinkaan nähnyt yliopistoa sisäpuolelta?”

“Unohdat, veljeni, että olet itse opettanut minulle noita klassillisia asioita, kuten niitä nimität. Vaikka minun on sanottava sinulle, etten ole saanut niistä pienintäkään hyötyä lukuunottamatta sitä vähäistä koristeellisuutta, minkä ne silloin tällöin antavat puheelleni, enkä luultavasti tule saamaankaan.”

“No niin, Kaspar”, vastasi kasvientutkija, “en minä aio ryhtyä puolustamaan klassillisuutta, kuten hyvin huomaat. Vaikkakin olen opettanut sinulle vähän sen tuntemusta, tapahtui se vain siksi, ettei minulla ollut muutakaan tekemistä ja sinä olit yhtä joutilas. Muuten olisimme me kumpikin minun mielestäni tuhlanneet aikaa. Sinä tiedät jo minun mielipiteeni siinä asiassa, ja se on, että niin sanotun klassillisen tunteminen on järkevälle miehelle suunnilleen yhtä tärkeää kuin olisi kiinalaisen muistitaidon harjoittaminen. Se aika, jonka olen uhrannut kuolleiden kielten opiskelemiseen, on ollut pelkkää tuhlausta, eikä mikään, mitä olen oppinut, kohota meitä jalkaakaan korkeammalle täältä. Ei ole luultavaa, että Jupiterin ja Junon tunteminen toimittaa meille keinon, jonka avulla pääsemme pulastamme, ei myöskään se, että saisin siipiparin, vaikkakin tunnen Merkuriuksen. Jättäkäämme siis klassillisuuden ajatukset ja ottakaamme selville, eikö se, mitä muuten tunnemme tieteestä, auta meitä nyt paremmin. Sinä olet kekseliäs, Kaspar veli. Voitko huomata mitään, tarkoitan meidän saatavissamme olevaa, mikä kelpaisi ilmapallon pussiksi?”

“Mutta osaisitko tehdä pallon, jos olisi raaka-ainetta?” kysyi Kaspar yhä epäillen, osaisiko kukaan muu kuin kokenut ilmailija sen valmistaa.

“Mitä tyhjiä”, vastasi filosofi, “ilmapallon tekeminen on melkein yhtä helppoa kuin saippuakuplan aikaansaaminen. Mistä ilmaa pitävästä pussista tahansa, joka on täytetty kuumalla ilmalla, tulee ilmapallo. Kysymys on vain siitä, kuinka paljon se voidaan saada kantamaan laskemalla pois ne raaka-aineet, joista se on valmistettu.”

“Mutta kuinka aiot saada sinne kuumennettua ilmaa?”

“Yksinkertaisesti tekemällä tulen alapuolelle jätetyn aukon kohdalle.”

“Mutta eikö se ilma pian taas jäähdy?”

“Kyllä, ja silloin putoaa ilmapallo maahan, kun sen sisäpuolella ilma on jäähtynyt ja tullut yhtä raskaaksi kuin sen alapuolellakin. Luonnollisestikin”, jatkoi filosofi, “tiedät, että kuumennettu ilma on paljon kevyempää kuin tavallinen, ja sen vuoksi nousee edellisellä täytetty pallo ilmaan ja kohoaa yhä edelleen, kunnes on saavuttanut sen korkeuden, missä harventunut ilma on yhtä kevyttä kuin kuumennettu. Sitten se ei enää pääse ylemmäksi, ja pallon oma paino pudottaa sen jälleen alas. Tavallisella ilmalla täytetty rakko tai korkilla varustettu pullo valaisee asian sinulle riittävästi.”

“Ymmärrän sen aivan hyvin”, vastasi Kaspar jokseenkin loukkaantuneena, kun hänen oppinut veljensä kohteli häntä liiaksi lapsena. “Mutta minä luulin olevan välttämätöntä pitää alituisesti tulta palamassa ilmapallon alla, niin että sen alapuolella riippuu jonkinlainen ristikko tai tulisäiliö. Jos meillä siis nyt olisi silkkiäkin suuren ilmapallon laittamiseksi, niin kuinka voisimme valmistaa tulisäiliön ilman rautaa?”

“Emme tarvitse sinun mainitsemaasi tulisäiliötä. Se on välttämätön vain silloin, kun haluaa pitää palloa jonkun aikaa ilmassa. Jos haluaa kohota vain lyhyen matkan, riittää se, että pallo kerran on täytetty kuumalla ilmalla, emmekä me enempää tarvitsekaan. Ja vaikka tarvitsisimme riippuvan ristikon pallon alle, olisit sinä, velimies, varmasti niin kekseliäs, että voittaisit niin pienen vaikeuden.”

“En ole sentään niin varma siitä. Kuinka sinä siitä selviytyisit?”

“Tekisin vain tavallisen vasun ja sisustaisin sen savella. Se kestäisi tulta yhtä hyvin kuin joko valu- tai takoraudasta tehty. Ainakin se tekisi tehtävänsä hyvin niin lyhyellä retkellä kuin sillä, jonka aiomme suorittaa. Nykyään ei tulta käytetä ilmapallon pullistamiseen. On havaittu, että palava kaasu on paljon parempaa siihen tarkoitukseen, mutta koska meillä ei ole varastossamme mitään sellaista, olisi meidän noudatettava vanhaa menettelytapaa, samaa, jota Montgolfier veljekset, ilmapallon keksijät, käyttivät.”

“Sinä siis luulet, että voisimme tulla toimeen ilman tulilaitetta, jos vain voisimme keksiä jonkin aineen, josta saisimme suuren kuumaa ilmaa säilyttävän pallon?”

“Niin”, vastasi Karl, “keksihän vain jotakin, mikä kelpaa siihen, ja minä lupaan tehdä pallon”.

Näin haastettuna Kaspar vaivasi aivojansa ja istui pitkän aikaa vaiti kuin vajonneena miettimään jotakin hyvin syvällistä asiaa. Luultavasti ei tuossa laaksossa ollut ainoaakaan ainetta, jota hän ei kutakin vuorostaan olisi tarkastellut henkensä silmillä.

“Sen täytyy olla kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa?” kysyi hän vihdoin kuin olisi hänen ajatuksiinsa osunut jotakin, mikä täytti nuo kolme välttämätöntä ehtoa.

“Kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa”, vastasi Karl toistaen vain veljensä sanat.

“Kahdesta viimeksimainitusta ominaisuudesta olen varma”, sanoi Kaspar.
“Ainoastaan ensimmäistä epäilen.”

“Mitä se on?” kysyi Karl äänellä, josta ilmeni hänen mielenkiintonsa sitä kohtaan, mitä Kaspar oli sanonut.

“Ankeriaan nahka”, kuului lyhytsanainen vastaus.

50. luku.

NAHKAINEN ILMAPALLO.

“Ankeriaan nahka”, sanoi Kaspar toistaen sanansa huomatessaan Karlin epäröivän, ennenkuin lausui mielipiteensä. “Etkö luulisi niiden kelpaavan?”

Karlilla oli kielensä kärjellä vastaus “se on mainiota”, mutta jokin pidätti häntä lausumasta niin ehdotonta arvostelua.

“Ne voisivat, mahdollisesti ne kelpaisivat”, sanoi hän ilmeisesti pohtien kysymystä itsekseen, “on hyvin mahdollista, ja kuitenkin pelkään —”

“Mitä pelkäät?” kysyi Kaspar. “Luuletko, etteivät ne olisi kyllin vahvoja?”

“Kyllin vahvojako?” sanoi Karl. “Sitä en pelkää.”

“Eihän ilma voi päästä ankeriaan nahan läpi?”

“Ei — ei se voi.”

“Saumoista ehkä. Me voimme liittää ne lujasti ja sitten voidella saumat kumilla. Takaanpa, että Ossaru osaa ommella kuin suutari.”

Shikari osasi kyllä. Sen Karl tiesi. Siinä ei vaikeus ollut.

“Painoko sitten?” jatkoi Kaspar kyselyään.

“Juuri se”, vastasi Karl. “Pelkään, että siitä tulee liian raskas.
Tuokaahan yksi, Ossaru, ja tarkastakaamme sitä.”

Shikari nousi seisomaan ja lähti majalle, josta hän pian palasi tuoden mukanaan pitkän ryppyisen esineen, jonka kuka tahansa olisi tuntenut ankeriaan nahaksi. Majassa oli monta samanlaista, sillä he olivat säilyttäneet huolellisesti pyydystämiensä ankeriaiden nahat, mihin heidät oli johtanut jokin aavistus, että he mahdollisesti jonakin päivänä tarvitsisivat niitä.

Karl otti nahan käteensä ja ojentaen sitä ulospäin kämmenellään näytti arvioivan sen painoa. Kaspar tarkasteli veljensä kasvonpiirteitä ja odotti hänen lausuntoaan, mutta Karl ilmaisi mielipiteensä vain pudistamalla epäröiden päätään, mikä näytti merkitsevän sitä, etteivät ankeriaannahat hänen mielestään olleet sopivia.

“Ne voisi luullakseni valmistaa paljon kevyemmiksi”, arveli Kaspar. “Raaputtaminen parantaisi niitä paljon, ja miksei sivumennen sanoen keittäminen keventäisi niitä kylliksi? Se poistaisi niistä kaiken rasvan ja öljyaineksen.”

“Tuossa on perää”, sanoi Karl ilmeisesti tuntien mielenkiintoa asiaan viimeisen ehdotuksen vuoksi. “Keittämällä saisimme ne melko paljon kevyemmiksi. Helposti voimme koettaa sitä.”

Näin sanoen Karl lähti kiehuvalle lähteelle päin ja upotti ankeriaan nahan veden alle. Siellä se sai olla noin puoli tuntia, jonka jälkeen se otettiin pois, ja kun sitä oli raaputettu veitsen terällä, levitettiin se kalliolle aurinkoon, missä se pian kuivui kokonaan.

Kaikki odottivat kärsivällisesti tämän valmistusvaiheen päättymistä. Tulos oli niin mieltäkiinnittävä, etteivät he voineet sitä odottaessaan puuhailla mitään muuta.

Riittävän pitkän ajan kuluttua oli ankeriaan nahka kuiva, jolloin sitä alettiin tutkia. Karl otti sen taas käteensä ja punnitsi sitä kämmenellään.

Näin epätäsmälliselläkin tavalla koeteltuna huomattiin se selvästi paljon keventyneeksi. Se suopea katse, joka filosofi tarkasteli sitä, ilmaisi hänen olevan paljon tyytyväisemmän sen painoon. Mutta nytkään ei hän ollut herkkäuskoinen, niinkuin hänen sanansakin osoittivat. Ne melkein toistivat samaa, mitä hän oli aikaisemmin sanonut.

“Ehkä se kelpaa, mahdollisesti. Missään tapauksessa ei asia pahene, jos koetammekin. Koettakaamme siis.”

Se merkitsi samaa kuin “tehkäämme ilmapallo”. Toiset ymmärsivät sen ja luonnollisestikin suostuivat päätökseen.

Koska ei mikään estänyt heti aloittamasta työtä, päättivät he ryhtyä siihen heti ilman enempiä viivyttelyjä.

Se määrä ankeriaannahkoja, joka heillä jo oli varastossa, ei olisi riittänyt ilmapalloa varten, vaikka niitä olikin paljon. Senvuoksi Ossaru lähti koukkuineen ja siimoineen pyydystämään muutamia satoja lisää. Karl saattoi määrätä, kuinka monta tarvittaisiin, tai hän saattoi ainakin tehdä riittävän tarkan arvion sitä tarkoitusta varten. Hän suunnitteli palloa, jonka halkaisija olisi kaksitoista jalkaa, sillä hän tiesi, ettei pienempikokoisella olisi kylliksi voimaa nostaa ilmaan miehen painoa. Karl luonnollisesti osasi laskea sellaisen pallon pinta-alan, jonka halkaisija on kaksitoista jalkaa. Hänen oli vain kerrottava halkaisija ympyrän kehällä tai halkaisijan neliö määrätyllä luvulla 3,1416 tai laskettava rajoittavan silinterin kupera pinta tai sitten otettava neljä kertaa mainitun pallon suuren ympyrän pinta-ala. Mikä tahansa näistä menettelytavoista johtaisi oikeaan tulokseen.

Arviolaskua tehdessään hän huomasi, että sellaisen pallon pinta, jonka halkaisija olisi 12 jalkaa, olisi 452 neliöjalkaa, muutamia mitättömiä murto-osia vaille. Niin ollen tarvittaisiin 452 neliöjalkaa ankeriaannahkaa palloa varten.

Koska ankeriaat sattuivat olemaan suurikokoisia, useimmat niistä kun olivat noin metrin pituisia ja ainakin neljä tuumaa keskimäärin ympärimitaten, tuli yhdestä nahasta levitettynä noin neliöjalan kokoinen pinta. Ottaen huomioon sekä suuret että pienet samoin kuin sen tappion, jonka pään ja pyrstön leikkaaminen tuottaisi, arvioi Karl saavansa melkein neliöjalan jokaisesta ankeriaasta, niin että tarvittaisiin noin viisi sataa nahkaa pallon valmistamiseen. Mutta koska ne mahdollisesti oli leikattava vinoon niitä sommiteltaessa pallon muotoon, tarvittaisiin niitä ehkä vähän enemmänkin. Senvuoksi oli Ossarun pidettävä syöttinsä vedessä, kunnes tarpeellinen määrä ankeriaita olisi tarttunut koukkuun.

Ossarulle oli määrätty toinenkin tehtävä hoidettavaksi kalanpyytämisen ohella, vieläpä sellainen, joka vaati suuremman osan hänen ajastaan, sillä syöttien laitteleminen koukkuihin samoin kuin niiden silmälläpitäminenkin vaati hänen huomiotaan ainoastaan silloin tällöin. Sen langan kehrääminen, jolla nahat oli ommeltava yhteen, oli paljon vaikeampaa työtä, koska sen ehdottomasti piti olla sekä vahvaa että hienoa. Mutta niinkuin Kaspar oli sanonutkin, oli Ossaru mestari värttinän käyttelemisessä, ja pian lähti hänen näppäristä sormistaan pitkiä vyyhtejä mitä hienointa lankaa.

Kun näin oli saatu kylliksi lankaa, alkoi Ossaru valmistaa nuoraa ja vahvaa köyttä, jota tarvittaisiin “veneen” kiinnittämiseksi samoin kuin pallon pitämiseksi paikallaan sen ollessa nousuvalmiina.

Kasparin työnä oli ensiksikin ankeriaiden nylkeminen ja senjälkeen nahkojen raaputtaminen, keittäminen ja kuivaaminen, kun taas Karl, joka toimi yli-insinöörinä työn yleisen valvonnan ohella, puuhaili raaka-aineen viimeistelyssä sekä nahkojen leikkelemisessä sellaisiin muotoihin, että ne voitaisiin ommella yhteen mukavasti ja lujasti.

Karl oli myöskin tehnyt retken metsään ja tuonut sieltä tullessaan suuren määrän kumia, jota hän oli ottanut eräästä Ficus-sukuun kuuluvasta puusta. Se oli eräänlaista kautsua, jota saadaan monesta Ficus-sukuun kuuluvasta lajista alemman Himalajan metsissä. Karl oli lähtenyt hakemaan tätä ainetta, koska hän tiesi sitä tarvittavan saumojen liimaamiseksi, jotta ne olisivat ilmanpitäviä.

Kun he olivat noin viikon ajan puuhailleet näissä askareissaan, arveltiin olevan riittävästi raaka-ainetta koottuna ja valmiissa kunnossa. Silloin Ossaru ryhtyi ompelemaan. Onneksi heillä oli neuloja mukanaan, sillä ne olivat kuuluneet kasvintutkijan varustuksiin hänen ensiksi lähtiessään retkelleen.

Koska ei Karlilla eikä Kasparilla ollut minkäänlaista kokemusta niin terävien aseiden käsittelyssä, oli ompeleminen jätettävä kokonaan Ossarun haltuun. Tämän räätälityön suorittaminen vei kokonaan toisen viikon.

Sen ajan kuluttua oli pallo ommeltu täydellisesti kokoon ja odotti vain kumivoitelua. Siihen työhön riitti yksi päivä, eikä jäljellä ollut enää mitään muuta kuin kiinnittää vene, jonka oli vietävä heidät ylös uskaliaalle lennolle “yläilmoihin”.

51. luku.

VALMISTAUTUMINEN LENTOON.

Karl oli noista kolmesta ainoa, joka tiesi mitään ilmapallosta tai keinoista, millä se saatiin pullistumaan. Jos heidän aikomuksensa olisi ollut lähteä purjehtimaan ilmassa, olisi tarvittu lämmityslaite. Sen olisi Karl voinut helposti laatia. Pajunoksista valmistettu vasu, joka olisi hyvin sisustettu savella, olisi tavallaan vastannut heidän tarvettaan, oli hän sanonut, mutta koska he eivät aikoneet käyttää ilmapalloa mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin ainoastaan lentämiseen kallioiden yli, ei pitempiaikaista tulta tarvittaisi. Ensimmäinen pullistaminen riittäisi aivan hyvin sellaiselle retkelle.

Sen veneen valmistaminen, jossa matkustajat saisivat olla, oli aivan toinen asia. Sen tekeminen olisi ottanut melkoisen ajan, jos se olisi tarkoitettu pitempää kuin vain tilapäistä käytäntöä varten, mutta melkein mikä tahansa kelpasi tähän heidän tarpeeseensa. He aikoivat käyttää vain jonkinlaista pajuvasua tai muuta syvää koria, joka pantaisiin riippumaan tukevista köysistä. Se oli jo valmistettu, eikä tarvittu muuta kuin kiinnittää se ilmapallon pohjaan.

Tässä tapauksessa on sanoja “ilmapallon pohja” käytetty vain kuvaannollisessa merkityksessä. Täsmällisesti puhuen ei sillä ollut mitään pohjaa, vaan sillä kohdalla, missä sen olisi pitänyt olla, näkyi pyöreä reikä ja sen kehänä vahva bambuvanne, johon pallo oli kiinnitetty, ja siihen aiottiin myöskin sitoa ne nuorat, joiden oli määrä kannattaa aikaisemmin mainittua vasua, samoin kuin tukiköydet.

Tämän aukon tarkoituksen ymmärtää helposti. Sen kautta oli päästettävä sisälle se kuuma ilma, jota tarvittiin pallon pullistamiseen.

Ja kuinka saataisiin tätä kuumaa ilmaa? Siihen kysymykseen saattoi ainoastaan Karl vastata. Tietysti käytettäisiin tulta päätekijänä sen aikaansaamisessa, mutta kuinka sitä saataisiin palloon? Karl saattoi sen sanoa, eikä kukaan muu. Kun nyt oli tullut aika kokeilla sitä, suvaitsi hän selittää apulaisilleen, miten hän aikoi menetellä.

Iso pussi oli tuettava maahan pystytettyjen pitkien seipäiden varaan, sen pohjaton pohja maahan päin käännettynä, niin että aukko olisi alhaalla. Sen alapuolelle oli sytytettävä tuli, mutta vasta sitten, kun kaikki olisi valmista. Ylöspäin kohoava kuuma ilma joutuisi siten pallon sisälle ja paisuttaisi sen täyteen pyöreyteensä. Kun sinne päästettäisiin lisää kuumaa ilmaa, poistuisi sisällä oleva viileämpi ilma, pallo tulisi ympäröivää ilmakehää kevyemmäksi ja kohoaisi ilmaan yksinkertaisesti ilmanpaineen nojalla. Sen odotettiin niin tekevän. Ainakin toivottiin, että niin tapahtuisi.

Totta puhuen olivat insinöörin toiveet kaikkea muuta kuin suuret, eikä hän juuri osannut odottaa hyvää. Hän oli kaiken aikaa huomannut, että ankeriaannahat olivat silkkiä paljon raskaammat, vaikkakin niitä oli koetettu keventää. Ehkei yritys sittenkään onnistuisi. Eräs toinen asia painoi Karlin mieltä yhtä paljon kuin ankeriaannahat, ja se oli aivan yhtä tärkeä seikka ilmapallossa. Hän ei ollut jättänyt huomioonottamatta sitä asiaa, että se kohta, mistä he aikoivat lähteä lentoon, oli melkein kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella. Hän tiesi, että ilmakehä niin korkealla oli erittäin harvaa ja ettei ilmapallo, joka voisi merenpinnan tasalta lähtiessään kohota monta tuhatta jalkaa ilmaan, liikahdakaan paikaltaan, kun se kuljetetaan kymmenen tuhannen jalan korkuisen vuoren huipulle. Tämä seikka vaivasi nuoren filosofin mieltä ja esti häntä toivomasta kovinkaan suurta menestystä heidän suunnittelemalleen yritykselle.

Tuo filosofinen totuus oli ollut hänen mielessään alusta asti ja toisinaan hän oli ollut vähällä jättää sen vuoksi kokeen sikseen. Mutta kun hän ei riittävästi tuntenut ilmapurjehdustaidon lakeja ollakseen varma epäonnistumisesta, oli hän jatkanut työtään ja päättänyt koettaa onneaan, vaikka myönnettävä onkin, että hänellä oli hyvin vähän toiveita.

Niin olivat asiat sinä aamuna, jolloin oli lopullisesti suunniteltu päästää lentoon tuo suuri ilmalaiva ja ottaa selville, osasiko se purjehtia.

Kaikki oli kunnossa varhaisella aamuhetkellä. Ilmapallo oli asetettu tukiseipäiden väliin, vene oli kiinnitetty siihen samoin kuin muutamia köysiäkin pitämään palloa kiinni, jotta se ei pääsisi karkuun. Niiden toiset päät oli sidottu tukeviin paaluihin, jotka oli isketty lujasti maahan. Alapuolelle taas oli rakennettu kiviuuni tulta varten, josta kohoavan lämmön oli paisutettava pallo ja nostettava se ilmaan.

Ne polttoainekset, joista tuli tehtäisiin, oli jo koottu paikan lähelle. Ne eivät olleet puita eikä minkäänlaisia risuja, sillä vaikka niitä tavallaan olisi voinut käyttää, tunsi Karl paremman aineksen. Hän muisti Montgolfierien ja muiden aikaisempien ilmailijoiden, jotka eivät vielä olleet tunteneet palavia kaasuja, käyttäneen silputtuja olkia ja villaa ja pitäneen näitä aineksia parhaimpina ilmapallon pullistuttamiseksi. Karl oli omaksunut heidän aatteensa ja kerännyt hienoksi hakattua ruohoa silputtujen olkien korvikkeeksi ja lampaanvillan asemasta hän oli hankkinut joukon ibexin ja muiden heidän tappamiensa eläinten karvoja — tiheää Kashmirin huivivillaa.

Vene, joka oli syvän korin muotoinen, niinkuin on aikaisemmin kuvattu, ei ollut enempää kuin kolme jalkaa läpimitaten. Se ei selvästikään voinut kannattaa kaikkia kolmea, puhumattakaan mitään suuresta koirasta, sillä tuskin on välttämätöntä mainita, ettei Fritziä aiottu jättää. Tuo uskollinen eläin oli niin monet kerrat ottanut osaa isäntiensä seikkailuihin, ettei sitä nyt voitaisi hylätä.

Mutta siitä ei ollut pienintäkään pelkoa. Veneen koko oli kyllin suuri siihen tarkoitukseen, johon se oli suunniteltu, nimittäin kestämään yhden henkilön.

Karlin mielestä oli hyvin vähän toiveita, että ilmapallo jaksaisi nostaa ylös heidät kaikki kolme, heidän yhteinen painonsa kun oli kahdensadan kilon vaiheilla. Hän olisi erittäin tyytyväinen, jos yksikin nousisi sinä ylös ja jos tuon yhden onnistuisi päästä kallion huipulle; ei ollut mitään väliä siitä, minne ilmalaiva jälkeenpäin joutuisi. Suoritettuaan tuon yhden matkan se saisi tehdä toisen oman mielensä mukaan — joko etelään Kalkuttaan tai itään Hongkongiin, jos sitä Kiina miellyttäisi enemmän.

Olisi luonnollisestikin helppoa päästä vuoren yli, jos jonkun heistä onnistuisi kiivetä kalliolle. Koska he ylöspäin kiivetessään olivat sivuuttaneet alkuasukaskyliä, voisi niihin päästä päivässä parissa. Sieltä saapuisi pian muutamia miehiä kunnolliset nuoraportaat mukanaan toisten avuksi.

Ei olisi paljon haittaa siitäkään, vaikka ei olisi mitään toivoa ulkoapäin. Jos vain joku heistä pääsisi kallion huipulle, voisivat he itse rakentaa köysiportaat, joiden avulla molemmat toiset voisivat kiivetä ylös.

Tuskin on tarpeellista sanoa, kenen oli tehtävä yritys. Ossaru oli määrätty ilmailijaksi. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut tähän vaikeaan tehtävään, ja hänen tarjouksensa oli hyväksytty.

Tämä ei tapahtunut siksi, että jompikumpi toisista olisi pelännyt vaaraan antautumista. Eivät he olleet määränneet Ossarua tehtävän suorittajaksi senvuoksi, että olisivat itse koettaneet välttää vaaraa, vaan ainoastaan siksi, että shikari ylös päästyään osaisi paljon paremmin löytää tien alas vuorelta ja voisi äidinkielellään sujuvasti keskustella kyläläisten kanssa ja kuvailla heidän tilanteensa tarkasti.

52. luku.

PULLISTUMINEN JA EPÄONNISTUMINEN.

Vihdoin koitti se tähdellinen hetki, jolloin tärkeä kokeilu oli suoritettava ja saatava selville, pysyisikö heidän ilmalaivansa ylhäällä.

Kaikki kolme seisoivat sen paikan ympärillä, missä hakatut ruohot ja villat oli sytytettävä tuleen. Nämä polttoainekset oli koottu pieneksi kevyeksi kasaksi, ja ne odottivat vain taulan kosketusta.

Karlilla oli kädessään palava soihtu, Kaspar piteli yhtä tukiköyttä estääkseen ilmapalloa kohoamasta nopeasti, kun taas Ossaru kuin matkalle varustettuna seisoi korin ääressä, valmiina oikealla ajalla hyppäämään sisään.

Voi ihmisen kaukokatseisuuden mitättömyyttä! Tarkimmatkin arviot osoittautuvat usein erheellisiksi vaikka ei tosin tällä kerralla sattunut mitään odottamatonta virhettä, sillä alusta pitäen oli Karl epäillyt niitä seikkoja, joihin oli perustanut ilmapallon lentoon nousemisen. Häntä ei siis nyt kohdannut mikään odottamaton pettymys.

Kohtalo ei ollut määrännyt Ossarua koskaan nousemaan tuohon pajukoriin tai pääsemään lentoon ilmapallolla.

Soihtu pistettiin hienoksi hakattujen ruohojen ja villan keskelle. Molemmat lehahtivat tuleen, alkoivat savuta ja kyteä. Sitten lisättiin polttoainetta, joten lieska pysyi vakinaisesti vireillä. Kuumennettu ilma kohosi aukon läpi, saaden suuren nahkapallon paisumaan täyteen laajuuteensa.

Se vapisi ja heilui puolelta toiselle kuin suunnaton hirviö jonkin tuskan valtaamana. Se kohosi muutamien tuumien korkeuteen maasta, putosi, kohosi ja putosi taas, jatkaen samaa kauan aikaa, mutta kertaakaan nousematta niin ylös, että olisi kohottanut pajukorin edes miesten pään tasalle.

Karl työnsi uuniin yhä lisää hakattua ruohoa ja villaa, mutta siitä ei ollut apua. Sisäpuolella oleva ilma oli kyllin kuumaa kohottaakseen pallon monta kilometriä, jos he vain olisivat olleet merenpinnan tasalla ja pallo olisi laadittu kevyemmistä aineista.

Asiain näin ollen olivat kaikki ponnistukset turhat Jättiläismäinen pallo ei voinut kohota maasta kuutta jalkaa korkeammalle. Se ei jaksanut nostaa ylös kissaakaan, vielä vähemmin miestä. Lyhyesti sanoen, tässä oli taas uusi pettymys lisää heidän synkkien pettymystensä pitkään luetteloon.

Toista tuntia piti Karl tulta vireillä. Koettipa hän polttaa pihkaisen männynkin oksia toivoen onnistuvansa kohottamaan ilmapallon ylemmäksi saamalla aikaan kiihkeämmän lämpövoiman, mutta se ei aiheuttanut mitään huomattavaa muutosta. Pallo hyppelehti sinne tänne, niinkuin ennenkin, mutta kieltäytyi itsepintaisesti nousemasta.

Vihdoin insinööri kääntyi pois niin suurella vaivalla valmistamastaan koneesta kärsivällisyytensä menettäneenä ja toiveet kokonaan murskana. Hetkisen hän seisoi epäröiden. Sitten hän lähti pois siltä paikalta surullisin, hitain askelin ja huoahtaen muisteli hukkaan mennyttä vaivaansa. Kaspar seurasi häntä pian, tuntien aivan yhtä voimakasta ja katkeraa pettymystä kuin hänkin. Ossaru erosi eri lailla pullistuneesta hirviöstä. Mennen sen lähelle hän seisoi joitakin sekunteja tarkastellen sitä äänettömänä kuin miettien niiden saumojen paljoutta, jotka hän oli ommellut yhteen aivan tyhjän vuoksi. Päästäen alkuasukkaan huudahduksen ja tuumien, että se oli “hyödytön maalla, merellä ja ilmassa”, hän kohotti jalkansa ja potkaisi pallon syrjään sellaisella voimalla, että hänen sandaalinsa varvas puhkaisi reiän pingottuneeseen ankeriaannahkaan. Senjälkeen hän kääntyi halveksien pois ja jätti tuon arvottoman koneen pitämään huolta itsestään…

Mutta sitä tehtävää se ei näyttänyt voivan suorittaa sillä pettyneet ilmailijat eivät olleet kulkeneet montakaan minuuttia, ennenkuin pallon sisällä oleva kuumennettu ilma, joka oli jo jonkun aikaa jäähtynyt, tuli lopulta niin viileäksi, että tuo suuri pallo alkoi kutistua ja laskeutua alapuolella vielä punaisena hehkuvan männynhavutuhan päälle. Seuraus tästä oli, että kun tulenarat nahat, nuorat ja puuosat tulivat kosketukseen tulen kanssa, alkoivat ne palaa kuin taula. Liekit kohosivat ylös nuoleskellen öljyisiä ankeriaannahkoja kuin tulikäärmeiden kielet. Kun äskeiset ilmailijat katsahtivat taakseen majansa ovelta, huomasivat he ilmapallonsa olevan ilmiliekissä.

Jos tuo tapaturma olisi sattunut kaksi tuntia aikaisemmin, olisivat he pitäneet sitä mitä surullisimpana onnettomuutena. Mutta nyt he tarkastelivat tuon hyljätyn pallon palamista yhtä välinpitämättömästi kuin väitetään Neron katselleen, kuinka seitsemän kukkulan kaupunki paloi.

53. luku.

UUSI EPÄTOIVON KAUSI.

Kertomuksemme sankarit eivät kertaakaan koko aikana “Epätoivon laaksossa” oleskellessaan olleet tunteneet suurempaa alakuloisuutta kuin sinä iltapäivänä, joka seurasi heidän suuren ilmapallonsa loppua. He tiesivät tähän yritykseen panneensa kaiken kekseliäisyytensä, ja niin varmasti he olivat vakuutettuja siitä, että se olisi viimeinen, ettei kukaan heistä ajatellut uuden kokeen tekemistä. Kaikkien kolmen mieliala oli täydellisesti lamassa ja näytti muuttuneen viimein epätoivoksi.

Tietystikään se ei ollut samanlaista epätoivoa kuin tuntee se, joka tietää pikaisen ja varman kuoleman odottavan itseään. Heidän asemansa ei suinkaan ollut niin hirveä, mutta joka tapauksessa olivat heidän tunteensa katkerat. He tiesivät voivansa elää edelleen ehkä yhtä kauan siellä kuin missä tahansa muuallakin maan päällä, mutta minkä arvoista olisi elämä, kun he olisivat eristetyt kaikesta yhteydestä maailman kanssa? Nyt he nimittäin ehdottoman varmasti pitivät itseään iäksi suljettuina tuohon laaksoon.

Ei ainoallakaan heistä ollut lainkaan erakon taipumuksia. Ketä tahansa heistä olisi värisyttänyt ajatellessaan tulevansa pylväspyhimykseksi. Olisi voinut luulla, että Karl olisi ehkä tullut toimeen siellä, kun hänellä olisi ollut tutkittavana kirjoja ja luontoa. Tosin hän olisi sellaisten toverien kanssa voinut viettää vähemmän ikävää elämää kuin kumpikaan toisista, mutta vaikka hänellä olisi ollut sellaista ajanvietettä, on epäiltävää, olisiko hän saanut aikansa kulumaan. Ei nimittäin ole kovinkaan varmaa, että ihminen, joka tietää olevansa lopullisesti kokonaan yksin maailmassa, välittää paljonkaan ihmisten tai luonnon kirjoista.

Kun Kaspar ajatteli, että heidän yksinäisyyttään tulisi kestämään ikuisesti, tunsi hän veren hyytyvän suonissaan.

Hindun suru oli yhtäsuuri kuin hänen onnettomuustoveriensa. Hän kaipasi bambumajaansa Hindostanin kuumilla aavikoilla yhtä kovasti kuin toiset kotiaan kaukaisessa isänmaassaan Baijerissa.

Heidän asemansa ei tosin ollut yhtä huono kuin jos kukin olisi joutunut elämään aivan yksin. Moni hylkiöraukka autiolla saarella on tuomittu paljon onnettomampaan kohtaloon. He tiesivät ja tunnustivat sen. Kullakin oli kaksi toveria, mutta sitä ajatellessaan eivät he voineet olla miettimättä sitä tulevaa aikaa, ehkä ei kovinkaan kaukaista, jolloin joku heistä lähtisi laaksosta ilman köysiportaiden tai ilmapallojen apua. Sitten lähtisi toinenkin jättäen viimeisen heistä kolmesta yksin ja hyljätyksi.

Sellaisissa surullisissa mietteissä he viettivät sen päivän illan ja seuraavan aamusta iltaan. He eivät pitäneet mitään lukua ajasta ja jaksoivat tuskin koota niin paljon tarmoa, että saivat vaatimattoman ateriansa keitetyksi. Sekä suunnittelemis- että toimintahalu näytti luopuneen heistä iäksi.

Tällaista asianlaitaa ei voinut kauan jatkua. Niinkuin jo on sanottu, on ihmissieluun kätketty elpymisvoima. Niin kauan kuin ihminen elää, toivoo hän toipuvansa ankarimmastakin iskusta. Murtuneet sydämet ovat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Särkyneimmilläkin on sellaiset väliajat, jolloin ne ovat täysin terveet. Orjalla kahleissaan, vangilla pimeässä tyrmässään, hylkiöllä autiolla saarellaan on ilonhetkensä, ehkä yhtä elävät ja pysyvät kuin kuninkaalla valtaistuimenaan tai valloittajalla riemuvaunuissaan.

Maan päällä ei ole sekoittamatonta iloa. Ehkä ei myöskään ole surua, joka ei aikanaan huojentuisi.

Toisena päivänä heidän viimeisen suuren pettymyksensä jälkeen alkoi kaikkien kolmen mieliala jälleen elpyä, ja luonnonvaatimukset, jotka joko tahtoen tai tahtomattamme vetävät huomiomme puoleensa, alkoivat päästä valtaan heidän mielessään.

Karl tunnusti ensiksi niiden välttämättömyyden. Jos heidän oli elettävä siellä koko ikänsä, tuumi hän — eikä se enää tuntunut pelkältä luulolta, — ei kannattaisi heittäytyä alakuloisuuden valtaan ja ruveta viettämään päiviään tylsyydessä niinkuin mykät hautajaisissa. Paljon parempi oli viettää toimeliasta elämää, vieläpä elää hyvin hankkimalla runsaasti syötävää ja juotavaa, minkä he helposti voivatkin ahkeruudellaan tehdä. Kaikki tämä ei pystyisi saattamaan heitä iloisiksi, mutta he joutuisivat varmasti vähemmän surumielisyyden valtaan puuhaillessaan jossakin todellisessa työssä kuin jos rupeisivat yhä hautomaan kohtaloaan.

Nämä ajatukset heräsivät, niinkuin on mainittu, toisena aamuna sen päivän jälkeen, jolloin he olivat hylänneet ilmapallonsa. Karl lausui ne julki koettaen ilahuttaa veljeään, joka oli vaipunut tavattomaan alakuloisuuden tilaan. Ossarukin tarvitsi mielenvirkistystä, ja senvuoksi johtui kasvientutkijan mieleen koettaa elvyttää toveriensa mieltä.

Aluksi se ei juuri menestynyt, mutta vähitellen alkoi kaikista tuntua välttämättömältä ryhtyä toimimaan, jos ei muunkaan vuoksi, niin ruokatarpeiden hankkimiseksi. Menettämättä enempää aikaa he rupesivat harjoittamaan niitä eri pyydystämistapoja, joiden avulla he tähän asti olivat estäneet ruokasäiliönsä tyhjentymästä.

Niinkuin aikaisemminkin, tuli Kasparin osaksi metsästäminen, kun taas Ossaru hoiti kalastusta, koska hän paremmin kuin kumpikaan toinen ymmärsi koukkujen, siimojen ja verkkojen käsittelyä.

Kasvientutkija puuhaili entiseen tapaansa tutkien laaksoa ja etsien sellaisia siemeniä, kasvia ja juuria, jotka olisivat terveellisiä ruuaksi, jättämättä huomioon ottamatta niitäkään, jotka sopisivat lääkkeeksi mahdollisissa sairaustapauksissa. Monta sellaista oli nuori kasvienkokoilija tavannut aikaisemmilla etsiskelyretkillään ja merkinnyt ne muistiin siltä varalta, että niitä ehkä tarvittaisiin.

Onneksi ei tähän mennessä ollut kenenkään seurueen jäsenistä paljon tarvinnut koetella sitä luonnonrohtolaa, jonka laakso tarjosi, ja toivottavaa oli, ettei heidän koskaan olisi pakko tutkia Karlin löytämien eri kasvien tehoa. Siitä huolimatta hän keräili muutamia lajeja ja käsiteltyään niitä määrätyllä säilytystavalla pani ne talteen majaan.

Ruuaksi hankituista kasviksista oli tärkein erään syötäväksi kelpaavan männyn (Pinus Gerardiana) ravitseva siemen. Tämän arvokkaan puun kävyt olivat niin suuria kuin artisokat, ja niistä jokaisesta sai muutamia pähkinän kokoisia ja näköisiä siemeniä.

Myöskin villi kukonheltta (Amaranthus cruentus) antoi heille ruuanlisää. Niiden siemenistä saatiin kuivattuina ja kivien välissä muserrettuina eräänlaisia jauhoja, joista Ossaru valmisti leipää. Se oli tosin paljon huonompaa laadultaan kuin oikea kotileivottu tai edes tavallisin leipomoissa valmistettu. Siitä huolimatta nämä leivät olivat kyllin maukkaita sellaisten mielestä, joilla ei muuta leipää ollut.

Järvestä he myöskin saivat kasviravintoa niiden kalojen lisäksi, joita Ossaru sieltä veteli. Sitä tutkiessaan huomasi kasvientutkija muutamia syötäväksi kelpaavia kasvilajeja, muiden muassa omituisen Trapa bicorniksen eli sarvellisen vesipähkinän, jonka Himalajan seutujen alkuasukkaat tuntevat singara nimisenä ja jota he paljon käyttävät terveellisenä ravintoaineena.

Siellä kasvoi myöskin komea vesililja, jolla on hyvin leveät lehdet ja suuret vaaleanpunaiset ja valkeat kukat. Senkin siemenien ja varsien tiesi Karl kelpaavan ravinnoksi, koska hän oli lukenut Kashmirin köyhien käyttävän sitä siihen tarkoitukseen. Puheena olevaa liljaa, joka on nimeltään Nelumbium speciosum, kasvaa runsaasti sennimisen laajalti tunnetun laakson järvissä.

Ensiksi huomatessaan tätä kaunista kasvia löytyvän niin ylenpalttisesti heidän omassa pienessä laaksojärvessään, Karl käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen veljelleen, Ossarun samalla kuunnellessa, hänen sanojaan, niitä eri tapoja, joilla Kashmirin asukkaat sitä käyttävät. Kuinka pojilla purjehtiessaan veneillään silloin, kun päivä sattuu olemaan hyvin kuuma, on tapana nykäistä jokin sen suurista kiiltävistä lehdistä ylös vedestä ja levittää päälaelleen suojaksi polttavia auringonsäteitä vastaan ja kuinka he käyttävät sen lehtiruotia, joka on ontto sisäpuolelta, jonkinlaisena juoma-astiana. Monta sellaista mieltäkiinnittävää yksityiskohtaa tämän vesikasvin käyttämisestä kertoi nuori kasvientutkija tovereilleen, mutta mikään ei ollut sen hauskempi kuin että sen siemenet ja varret kelpaavat ruuaksi, koska he toivoivat näin saavansa lisää vakuutta siihen, ettei heidän kasvisravintonsa aivan pian joutuisi loppumisen vaaraan.

54. luku.

PYTAGORAAN PAPU.

Vesililjan keksiminen ei ollut mikään hiljattain sattunut tapaus. He olivat jo aikaisemmin tienneet sen olemassaolosta ja käyneet useammin kuin kerran siinä pienessä järvenpoukamassa, missä sitä pääasiassa kasvoi. Se oli herättänyt heidän mielenkiintonsa jo muutamia päiviä senjälkeen, kun he ensiksi olivat saapuneet laaksoon, ei oman silmäänpistävyytensä vuoksi, sillä sen suuria pyöreitä lehtiä niiden ollessa vaakasuorasti levällään veden pinnalla saattoi tuskin huomata rannalta. Vain silloin voi sen nähdä pitemmän välimatkan päästä, kun sen kauniit vaaleanpunaiset kukat olivat parhaimmillaan.

Miksi he olivat ensiksi lähestyneet sitä paikkaa, jossa sitä kasvoi, ja tutkineet sitä, johtui siitä, että he olivat huomanneet erään omituisen sen yhteydessä olevan seikan, jota selvittäessään he kaikki kolme olivat joutuneet ymmälle.

Siitä paikasta, jonne he ensin olivat leiriytyneet, näkyi silloin täydessä kukoistuksessa olevien liljojen oikea tyyssija. Joka aamu heti päivän koitettua ja toisinaan myöskin päivällä he näkivät muutamien lintujen huvittelevan lähellä tuota paikkaa kovin ihmeellisellä tavalla, sillä ne näyttivät kävelevän veden päällä.

Ne olivat suuria, pitkäjalkaisia, hoikkaruumiisia eläimiä, joiden Karl ja Kaspar helposti tunsivat kuuluvan Rallidaen eli liejukanojen heimoon.

Epäilemättä ne kävelivät veden päällä, välillä hitaasti, välillä nopeasti juosten ja, mikä oli vieläkin selittämättömämpää, toisinaan näyttivät seisovan paikallaan veden päällä. Ja kaiken ihmeellisen päälliseksi ne vielä suorittivat tämän vesitempun vain toisella jalalla seisoen!

Asia olisi tuntunut vielä salaperäisemmältä, jollei Karl olisi aavistanut syytä, minkä vuoksi ominaispainolait näyttivät olevan näin ristiriitaisia. Hän epäili järvessä olevan joitakin kasveja, joiden vedenpinnalle levinneet lehdet ehkä olivat kyllin vahvana jalansijana kannattamaan noiden lintujen painoa.

Kasvientutkija teki näitä johtopäätöksiään vain muistin nojalla. Hän oli hiljattain lukenut vain muutamia vuosia sitten julkaistun selonteon troopillisen Amerikan jättiläismäisen vesililjan Victoria regian löydöstä ja muisti sen keksijöiden puhuneen suurista kurjen heimoon kuuluvista linnuista, jotka olivat ottaneet majapaikakseen sen suunnattomat lehdet ja leikkivät niiden päällä kuin olisivat astelleet lujalla maalla.

Nämä seikat olivat Karlilla vielä tuoreessa muistissa, kun hän alkoi arvella itsensä ja toveriensa näkemien liejukanojen pysyttelevän ja ilakoivan samanlaisella jalustalla. Hänen otaksumansa osoittautuikin oikeaksi, sillä käydessään vähän myöhemmin sillä paikalla hän huomasi Nelumbium speciosumin suuria pyöreitä lehtiä, jotka olivat melkein yhtä isot kuin sen eteläameriikkalaisen toverin.

Karl oli silloin tällöin kertonut tovereilleen muitakin mieltäkiinnittäviä kohtia Himalajan järvissä kasvavasta suuresta liljasta, sillä hän tiesi, että Nelumbium speciosum oli kreikkalaisten, etenkin Herodotoon ja Theophrasteen, kirjoituksissaan mainitsema kuuluisa Pytagoraan papu.

Nämä kirjoittajat sanovat sitä kasvavan runsaasti Egyptissä, ja epäilemättä sitä viljeltiinkin tuossa maassa heidän aikoinaan, vaikka ei sitä nykyään tunneta siellä. Sitä tavataan myöskin egyptiläisissä kuvanveistoksissa, ja niin tarkoin ovat kreikkalaiset kirjailijat sen kuvailleet, ettei ole epäilystäkään lajien yhtäpitäväisyydestä.

Se on yksi niitä kasveja, joita arvellaan muinaisajan kuuluisaksi lotukseksi. Se otaksuma onkin hyvin todennäköinen, koska kaikkina aikoina ihmiset niissä maissa, joissa sitä kasvaa, ovat syöneet ei ainoastaan sen mehukasta vartta, vaan myöskin sen siemeniä eli “papuja”. Sillä on vahvistava vaikutus elimistöön, ja se on myöskin hyvin virkistävä janossa. Kiinalaiset sanovat sitä lienhuaksi, ja sen siemenet sekä ohuet viipaleet sen juurta sekoitettuina aprikoosin ja saksanpähkinän sydämin sekä sovitettuina eri jääkerrosten väliin olivat yhtenä niistä valioruuista, joita suuret mandariinit tarjosivat Englannin lähettiläille viimeksimainittujen käydessä Kiinan valtakunnassa.

Ihmiset kokoovat lienhuan juuria varastoon talven ajaksi säilyttäen niitä suolan ja etikan sekaisessa liemessä. Japanilaisetkin käyttävät tätä kasvia ravintoaineena. Sitäpaitsi he pitävät sitä jumalilleen pyhitettynä, joita usein kuvataan istuvina tuon liljan suurilla lehdillä.

Nelumbium speciosumin kukat täydessä kukoistuksessa ollessaan tuoksuvat mitä voimakkaimmin, jonkun verran muistuttaen siinä suhteessa aniisia, kun taas tammenterhon muotoisten siementen haju on runsaudessaan ja hienoudessaan samanlainen kuin parhailla manteleilla.

55. luku.

ELONKORJUU VEDESSÄ.

Karl ei ollut yhdellä kertaa kertonut tovereilleen kaikkia näitä mieltäkiinnittäviä seikkoja suuresta liljasta. Monet niistä hän oli maininnut paljon aikaisemmin, ennenkaikkea sen, että siemenet olivat syötäviä. Kaspar ja Ossaru olivatkin usein suureksi tyydytyksekseen todenneet, että ne olivat muutakin kuin syötäviä: ne olivat erittäin maukkaita.

Tietäen tämän alkoivat nyt kaikki kolme ajatella liljoja, joiden suuret punertavat teriöt, ne kun eivät enää välkkyneet vedenpinnan yläpuolella, ilmaisivat “papujen” olevan kypsiä ja valmiita kuorestaan otettaviksi.

Kaikki kolme puuhailivat lähtöä majasta korjaamaan järvestä tätä satoa, joka vedenpinnan yläpuolella olevista siemenkoteloista päättäen tulisi olemaan runsas.

Kukin oli varustautunut kaislakorilla, jotka shikari oli pitkinä talvi-iltoina punonut toisiin tarkoituksiin, mutta koska ne olivat juuri sopivan kokoisia ja muotoisia Pytagoraan papujen säilyttämiseksi, aiottiin niitä käyttää siihen.

Sekä Karl että Kaspar olivat kietoneet housunsa ylös reiden puoliväliin asti, jotteivät kastaisi niitä liljojen joukossa kahlatessaan. Ossaru taas, jolla ei ollut olemassakaan sen nimisiä vaatekappaleita, oli ainoastaan kohottanut puuvillamekkonsa helman kiinnittäen sen vyön alle.

Tällä lailla puettuina lähtivät kaikki kolme kiertämään järvenrantaa sille puolelle, missä he olisivat lähinnä liljojen kasvamispaikkaa. Huomatessaan heidän lähestyvän nousivat liejukanat lehdiltä ja lensivät räpytellen hakemaan parempaa turvapaikkaa sarpaheinien joukosta.

Miehet kahlasivat heti veteen ja alkoivat poimia siemenkotia ja silpiä niitä kaislakoreihinsa. He olivat aikaisemminkin olleet siellä ja tiesivät, ettei veden syvyydestä ollut mitään vaaraa.

He olivat melkein täyttäneet korinsa Pytagoraan pavulla ja aikoivat palata kuivalle maalle, kun heidän huomiotaan kiinnitti tyynen järven pinnan yli kulkeva tumma varjo, jota heti seurasi toinen saman kokoinen ja muotoinen.

Kaikki kolme huomasivat varjot samalla hetkellä ja kaikki katsahtivat ylös yht’aikaa päästäkseen selville siitä, minkälaisista eläimistä nuo varjot johtuivat. Yläpuolellaan taivaanlakea vasten he näkivät näyn, joka oli omiaan herättämään heissä mitä oudointa mielenkiintoa.

Suoraan heidän päittensä päällä kaarteli ilmassa pari suurta lintua. Kumpaakin kannatti suunnaton siipipari, jonka pituus kärjestä kärkeen oli neljä metriä. Niiden keskellä olevasta ruumiista taas ulkoni vaakasuorasti suunnattoman pitkä kaula, päättyen suippokärkiseen nokkaan, joka oli saman muotoinen kuin pelargoniumin emi.

Niiden nokkaa saattoi hyvin verrata pelargoniumin emiin tai paremminkin viimeksimainittua niiden nokkaan, koska tuo kukka on saanut näistä linnuista kasviopillisen lisänimensä.

Linnut olivat haikaroita, ei tavallisia Ciconioita, jotka rakentavat pesänsä Hollantiin tai saavat vieläkin vieraanvaraisemman vastaanoton unkarilaisten harjahirrellä pusta-aavikoilla, vaan paljon suurempikokoisa lintuja, lyhyesti sanoen sukunsa suurimpia, ajutantteja.

Ylös katsahtaessaan Karl heti tunsi sen lajin, samoin Kaspar ensi silmäyksellä. Ei tarvinnut pitkää tarkastelua eikä suurta luonnonhistorian tuntemusta eroittaakseen kuuluisan ajutanttilajin muista. Siihen riitti hyvinkin että oli kerran nähnyt sen joko elävänä tai kuvassa. Kumpikin veli oli nähnyt luonnossa tuollaisia lintuja Intian aavikoilla Kalkutan seuduilla.

Shikarin taas oli mahdoton erehtyä noiden siivekkäiden jättiläisten laadusta, kun oli tuhansia kertoja nähdyt “saastan korjaajien” ylväästi astelevan pyhän Gangeen hiekkarannoilla. Eikä hän tosiaan epäillytkään sitä, mitkä linnut nyt loivat varjonsa tälle yksinäiselle järvelle Himalajan vuoristossa. Varmuus sitä, että hänen yläpuolellaan olevat linnut olivat jättiläismäisiä Gangeen kurkia, Brahman pyhiä lintuja, sai hänet päästämään jonkunlaisen hurjistuneen huudon ja samalla pudottamaan “papusäkkinsä” veteen.

Hänen ei tarvinnut tarkastaa lintujen väriä huomatakseen niiden olevan tummanruskeita yläpuolelta ja valkeita alta. Ensi silmäys ilmaisi hänelle kyllin selvät tunnusmerkit: alastoman, korppikotkamaisen kaulan pussinkaltaisine tiilikivenpunaisine lisäkkeineen ja pyrstön alapuolella olevat sinertävänvalkeat silkkiset höyhenet, joita monien maiden naiset tuntevat ja käyttävät marabutin sulkien nimisinä.

Linnut lensivät hitaasti ja nähtävästi työläästikin kuin olisivat niiden siivet olleet väsyneet. Ne näyttivät hakevan jotakin ortta, missä saattaisivat lepuuttaa itseään.

Muutamia minuutteja myöhemmin selvisikin, että ne olivat tulleet laaksoon siinä tarkoituksessa, sillä tehtyään kierroksen pikku järven ympäri lakkasi kumpikin samalla hetkellä heiluttelemasta pitkiä siipiään ja laskeutui alas rannikolle vetäen siivet kiinni ruumiiseensa.

Se paikka, johon he olivat katsoneet sopivaksi laskeutua, oli pieneen niemekkeeseen liittyvä ulkonema, joka ulottui melkein liljojen kasvamispaikalle asti ja josta nuo kolme kahlaajaakin olivat laskeutuneet veteen. Koska miehet nyt seisoivat polviaan myöten vesikasvien joukossa, eivät he olleet kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä niemen kärjestä.

Laskeuduttuaan maahan haikarat seisoivat pystyssä rannalla ilmeisesti yhtä tietämättöminä noiden kolmen miehen olemassaolosta kuin jos he olisivat olleet vain liiaksi kasvaneita Pytagoraan pavun varsia, täysin kykenemättömiä tekemään mitään pahaa.

56. luku

AJUTANTIT.

Ne pari jättiläismäistä lintua, jotka olivat näin laskeutuneet pikku järven rannalle, olivat, lievimmin sanoen, eriskummaisia olentoja, sillä saattaisi hakea läpi koko lintumaailman löytämättä omituisempia eläjiä kuin ajutantti on.

Ensinnäkin se on kuuden jalan korkuinen seisoessaan pitkillä suorilla säärillään, vaikka sen todellinen pituus laskettuna nokan kärjestä kynsien päähän asti on seitsemän ja puoli jalkaa. Nokka yksinään on toista jalkaa pitkä ja muutamien tuumien paksuinen. Se on keskikohdallaan laajentunut kuhmun tapaisesti, ja kumpikin leukaluu on vähän alaspäin kaareva.

Täysikasvuisen ajutantin siivet ovat levällään ollessaan viidentoista jalan pituiset kärjestä kärkeen laskettuina, siis aivan yhtä isot kuin chileläisen kondorikotkan tai kiertelevän albatrossin.

Väriltään voi ajutantin sanoa olevan mustan yläpuolelta ja valkean alapuolelta, vaikka ei kumpikaan niistä ole sekoittumaton väri. Selkäpuolen höyhenet ovat likaisen tummanruskeita, kun taas vatsa ja muut alaosat näyttävät harmaanvalkeilta, osittain senvuoksi, että höyhenien joukossa on harmahtaviakin, mutta myöskin siksi, että lintu on tavallisesti lian tahraama kuten liejun ja muun loan, mistä se näyttää nauttivan. Ilman tätä epäsiisteyttä olisivat ajutantin sääret tummat, mutta elävällä linnulla niitä ei koskaan nähdä luonnollisen värisinä, koska ne saavat aina vaaleamman värin sen höyhenistä putoavasta pölystä ja muista sen nahkaan tarttuvista jätteistä.

Pyrstön yläpuoli on musta ja alapuoli valkea, etenkin alimmat peittohöyhenet, jotka ovat puhtaan valkoiset. Nämä viimeksimainitut ovat “marabutin höyhenien” nimellä tunnettuja kallisarvoisia sulkia. Nimi on harhaanjohtava, se kun johtuu erehdyksestä, jonka on tehnyt luonnontutkija Temminck verratessaan Intian ajutanttia toiseen, saman suvun hyvin poikkeavaan lajiin: afrikalaiseen marabut-haikaraan.

Ajutantilla eli “argalalla”, jolla nimellä intialaiset sen paremmin tuntevat, on selvimpiä ja samalla rumimpia tunnusmerkkejä sen lihanpunainen alaston kaula, jonka nahka on ryppyinen ja suurilla laskoksilla sekä ruskehtavan karvan peittämä. Nämä “harjakset” ovat nuorilla linnuilla tiheämmät, mutta harvenevat iän karttuessa, kunnes ne melkein kokonaan katoavat jättäen sekä pään että kaulan aivan paljaiksi.

Tämä omituisuus vaikuttaa, että ajutantti muistuttaa jonkun verran korppikotkaa. Niillä on muitakin yhtäläisyyksiä, joten haikaraa saattaa pitää jonkunlaisena kahlaajoihin, Grallatores, kuuluvana korppikotkana.

Alastoman kaulan lisäksi on ajutantilla tunnusmerkkinä suunnaton pussi, joka pitkin kurkun pintaa riippuu sen rinnalle usein toista jalkaa pitkänä ja väriltään vaihtelee vaaleasta lihan väristä kirkkaan punaiseen. Niskassa on vielä toinen omituinen lisäke, jonka hyötyä ei mainittu luonnontutkija ole lähemmin selittänyt. Se on jonkunlainen rakkomainen lisäke, joka saattaa pullistua ilmasta, ja sen arvellaan toimivan jonkinmoisena ilmakohona, joka helpottaa linnun ylhäällä pysymistä sen lentäessä. Pullistumisen on huomattu tapahtuvan silloin, kun lintu joutuu alttiiksi kuumalle auringonpaisteelle, ja senvuoksi on luonnollisesti tehty se johtopäätös, että ilman harventuminen jotenkin sen aiheuttaa. Koska ajutantti usein lentää hyvin korkealle, on mahdollista, että pallomainen lisäke on välttämätön kannattamassa sitä niin ylhäällä, missä ilma on jo harventunutta. Linnun vuotuinen muutto Himalajan korkeiden vuorien yli ei olisi mahdollinen tai joka tapauksessa se olisi vaikeampi ilman tuota kykyä vähentää ruumiin ominaispainoa.

Tuskin on tarpeellista sanoa, että ajutantti, niin kuin kaikki sen sukuun kuuluvat linnut, on saastainen ja saaliinhimoinen, melkein yksinomaan lihansyöjä, se kun pitää raatoja ja sisälmyksiä parhaimpina herkkuinaan. Se tappaa ja nielee eläviäkin olentoja, kuten sammakoita, käärmeitä, pieniä nelijalkaisia ja lintuja eivätkä viimeksimainitut silti ole kovin pieniäkään, koska sen on huomattu hotkaisevan kokonaisen kanankin yhdellä ainoalla nielaisulla. Myöskin kissa ja jänis sopivat mukavasti kulkemaan alas sen tilavasta kurkusta. Sillä ei ole suurta halua tappaa ketään, koska se jättiläismäisestä koostaan huolimatta on luomakunnan suurimpia pelkureita. Lapsikin voi pikku ruoskalla ajaa ajutantin pois milloin tahansa, ja raivostunut kana saa sen pakenemaan koska hyvänsä nuorten poikastensa läheisyydestä. Se ei vetäydy pois uhmailematta ensin asettumalla uhkaavaan asentoon kurkku punaisena ja nokka ammollaan, josta lähtee yhtä kova mylvintä kuin karhun tai tiikerin kidasta. Mutta kaikki tämä on vain pöyhkeilyä, sillä jos vihollinen jatkaa hyökkäystään, laimenee haikaran into paikalla ja se turvautuu häpeälliseen pakoon.

Siinä on muutamia ajutantin tai argalan nimellä tunnetun jättiläishaikaran tuntomerkkejä. On vain mainittava vielä, että hyvin suuria haikaroita on ainakin kaksi, ehkä kolmekin muuta ajutanttiin sekoitettua lajia, vaikka ne eivät ole aivan yhtä isoja kuin tämä. Yksi niistä on marabu, joka asustaa Afrikan troopillisissa seuduissa ja josta myös saadaan hienon maailman suosimia höyheniä kuten ajutantistakin. Mutta afrikalaisen lajin höyhenet eivät ole niin kauniita eivätkä arvokkaita kuin ajutantin pyrstöstä saadut, vaikkakin juuri viimeksimainitut tunnetaan marabutin höyheninä Temminckin erehdyksen vuoksi, jota anatoomikko Cuvier vielä on levittänyt.

Toinen suuri haikara, joka eroaa sekä Aasian argalasta että Afrikan marabutista, asustaa Sumatran saarella. Alkuasukkaat tuntevat sen boorong cambay nimisenä, kun taas läheisellä Jaavan saarella tavataan joko neljäs laji tätä jättiläismäistä lintua tai samaan lajiin kuuluva kuin sumatralainenkin.

Jonkun verran omituista on, että sellaiset olennot ovat niin kauan pysyneet tuntemattomina tieteelliselle maailmalle. Ei ole kulunut paljon yli puolta vuosisataa siitä, kun matkustajat alkoivat kuvailla näitä lintuja vähän tarkemmin. Vielä meidän päiviimme saakka on niiden historiaa ja tapoja vain hyvin vähän valaistu. Tämä on sitäkin hämmästyttävämpää, kun meidän mielestämme ajutantti on mitä tavallisin lintu Gangeen rannoilla, vieläpä Kalkutassakin, se kun alituisesti kuljeskelee edestakaisin talojen ympärillä ja käy aitausten sisällä yhtä vapaasti kuin jos se olisi niissä aina asustava kotieläin.

Tähteiden korjaajana suoritetut palvelukset hankkivat sille vapauden vainoamisesta, eivätkä ihmiset ainoastaan siedä sitä, vaan vieläpä sitä rohkaistaan lähestymään heitä toverillisesti. Näin tehdään huolimatta siitä, että se toisinaan muuttuu jokseenkin vaivalloiseksi sen liiallisen huomaavaisuuden vuoksi, jota se osoittaa ankan- ja kananpoikia sekä muita karjapihan asukkaita kohtaan.

Toisinaan ne eivät edes tyydy ulkoa löytämäänsä ravintoon, vaan niiden tiedetään tunkeutuneen myöskin intialaisten kesämajoihin, siepanneen pöydältä höyryävän paistinkappaleen ja nielaisseen sen, ennenkuin isäntä tai palvelija ennätti pelastaa tuon herkkupalan sen pitkien ja itsepintaisten leukaluiden välistä.

Kun niiden näkee parvissa kahlaavan veden läpi siivet ulospäin ojennettuina, niinkuin niiden tapa on, voi niitä otaksua venekunnaksi. Toisinaan ne astelevat kopeasti hiekkaisella rannikolla ja nokkivat pitkin pyhän virran äyräille heitettyjä muruja. Silloin ne muistuttavat joukkoa alkuasukasnaisia, jotka puuhailevat samanlaisessa työssä.

Usein saattaa nähdä niiden syövän saaliinhimoisesti mitä saastaisinta eläimen raatoa, eikä ole harvinaista nähdä niiden käyvän mädäntymistilassa olevan ihmisruumiin kimppuun, joka on joutunut Juggernaut-taikauskon uhriksi ja heitetty niin sanottuun pyhään virtaan, jonka aallot sittemmin ovat heittäneet ja takaisin rannalle hylkykoirien, korppikotkien ja näiden jättiläismäisten “Gangeen kurkien” mieliksi!

57. luku.

SEISOALLAAN NUKKUJAT.

Ajutanttien saapuminen teki eloisan vaikutuksen kaikkien kolmen mieleen, Ossaruun ehkä vieläkin voimakkaamman kuin toisiin. Hänestä ne tuntuivat vanhoilta ystäviltä, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään hänen vankilassaan. Vaikkakaan ei shikarin mieleen ollenkaan juolahtanut, että ne voivat millään lailla olla välikappaleina hänen vapautumisekseen, oli kuitenkin lintujen aiheuttama tunne mieluista laatua. Hän näki edessään kaksi olentoa, joiden ulkomuoto, niin eriskummainen kuin se olikin, yhtyi hänen varhaisimman lapsuutensa muistoihin. Hän ei voinut olla ohimennen ajattelematta, että näin odottamatta ilmestynyt pari oli mahdollisesti sama uros ja naaras, joiden hän oli niin usein nähnyt kyyköttävän suuren pyhän viikunapuun oksilla hindulaisen syntymämajansa edustalla.

Luonnollisestikin tämä oli vain Ossarun kuvittelua. Olisi ollut pelkkä sattuma, jos niistä tuhansista haikaroista, jotka vuosittain muuttavat Hindostanin aavikoilta Himalajan vuorten pohjoispuolelle, nämä kaksi hänen päänsä yläpuolella liitelevää olisivat olleet samat, jotka vuosikausia sitten olivat suorittaneet siivoojain tehtävää hänen syntymäkylässään. Vaikka Ossaru vain ohimennen ajatteli näin eikä silloinkaan vakavasti, oli hän kuitenkin mielissään nähtyään nuo molemmat haikarat, sillä hän tiesi niiden varmasti tulleen oman syntymäseutunsa aavikoilta, sen mainehikkaan joen rannoilta, jonka vedessä hän tahtoi vielä kerran saada huuhtoa jalkojaan.

Noiden suunnattomien lintujen näkeminen herätti Kasparissa aivan toisenlaisen ajatuksenjuoksun. Hänen katsellessaan niiden tavattomia, ojennettuja siipiä niiden lentäessä hitaasti, mutta kevyesti, välähti hänen mieleensä, että jommmallakummalla näistä suurista olennoista saattaisi olla voimaa suorittaa se tehtävä, joka oli osoittautunut liian vaikeaksi karhukotkalle ja jonka vuoksi leijaa oli turhaan yritetty saada lentämään heidän mielensä mukaan.

“Hei”, huudahti hän tuon ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä, “etkö luulisi, Karl, jommankumman noista suurista linnuista jaksavan kuljettaa köyttä ylös? Näyttää aivan siltä kuin ne voisivat kohottaa kallion huipulle jonkun meistäkin.”

Karl ei vastannut mitään, vaikka hänen vaitiolonsa johtuikin vain
Kasparin kysymyksestä, jota hän ryhtyi nyt pohtimaan.

Nuori metsästäjä jatkoi: “Jospa vain voisimme saada niistä jommankumman kiinni elävänä. Luuletko niiden aikovan kohota lentoon? Näyttää siltä kuin ne aikoisivat. Mitä te sanotte, Ossaru? Te tiedätte näistä linnuista enemmän kuin me.”

“Kyllä, nuori sahib, minä tiedän, kuinka asiat ovat. Ne laskeutuvat alas. Tiedätte niiden lentäneen pitkän matkan. Kummankin siivet ovat väsyneet, ne eivät jaksa lentää pitemmälle. Ja sitäpaitsi tässä on järvi, vettä. Ne tahtovat juoda ja syödä. Varmasti ne laskeutuvat alas.”

Ossarun ennustus toteutuikin melkein samalla kun hän oli sen lausunut. Linnut nykäisivät peräkkäin kokoon suuret siipensä ja pudottautuivat järven rannalle ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä nuo kolme kahlaajaa puuhailivat liljanlehtien joukossa, niinkuin jo on mainittu.

Kaikki kolme katselivat nyt tarkasti uusia tulokkaita, joiden käytöksessä he huomasivat jotakin vastustamattoman hullunkurista.

Melkein samalla hetkellä kuin noiden kummankin pitkäsäärisen kaksijalkaisen varpaat koskettivat lujaa maata, alkoivat ne toimia aivan toisella lailla kuin katselijat olivat odottaneet. Sen sijaan että ne olisivat lähteneet etsiskelemään ruokaa ympäristöstä tai astelleet alas rantaan juomaan, eivät ne näyttäneet välittävän ruuasta eikä juomasta. Ja jos ne välittivätkin, oli niille levon tarve vieläkin tärkeämpi, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia niiden maahan laskeutumisesta, kun kumpikin veti sisälle pitkän kaulansa vajottaen sen hartioittensa väliin kuin laatikkoon, niin että näkyviin jäi ainoastaan pään yläosa suunnattomine viikatemaisine nokkineen, jonka leukapielet lepäsivät rintaluun ulkonemaa vastaan ja osoittivat vinosti alaspäin.

Yht’aikaa tämän liikkeen keralla huomasivat katselijat toisen, joka yhtä selvästi osoitti lintujen halua asettautua levolle. Ne nimittäin vetäisivät ylös toisen pitkän lihattoman säärensä, kunnes se kokonaan peittyi niiden irtonaisiin vatsahöyheniin, ja sen liikkeen kumpikin lintu suoritti niin täsmälleen samalla hetkellä, että luuli niiden toimivan samasta vaikuttimesta jonkin niiden välillä vallitsevan henkisen yhteyden pakotuksesta.

Kymmenen sekunnin kuluttua näyttivät molemmat linnut nukkuvan. Joka tapauksessa olivat niiden silmät ummessa, eikä niiden jäsenien, siipien, ruumiin tai edes nokankaan saattanut huomata hievahtavankaan.

Oli tosiaankin hullunkurista nähdä noiden suunnattomien lintujen seisovan vain kuin yhden ainoan niin suoran ja hoikan tikun nojassa, että olisi luullut niiden tarvitsevan pitää mitä tarkinta huolta tasapainostaan, jotta eivät keikahtaisi nurin. Kumpikaan ei kuitenkaan näyttänyt aavistavan pienintäkään sellaista vaaraa tai ainakaan pitävän tarpeellisena pelätä.

Hindu oli liiaksi tottunut näkemään tällaista huomatakseen siinä mitään nauramisen arvoista. Toisin oli Kasparin laita, jonka hilpeys paikalla kiihtyi niin, ettei hän voinut hillitä naurunhaluaan. Se välinpitämätön tapa, jolla haikarat olivat laskeutuneet paikalleen, se maalauksellinen asento, jossa he olivat ruvenneet nukkumaan, oli tyynelle Karlillekin liikaa. Hän yhtyi heti veljensä aloittamaan nauruun.

Heidän yhteiset naurunpurskahduksensa kuuluivat äänekkäästi yli järven kaikuen yhä toistuvina räjähdyksinä läheisestä kalliosta.

Olisi voinut luulla näiden naurunpuuskausten häiritsevän tulokkaita ja saavan ne jälleen turvautumaan siipiinsä.

Mutta ei mitään sellaista tapahtunut. Ainoa vaikutus, joka niillä näytti olevan lintuihin, oli se, että ne avasivat silmänsä, työnsivät vähän kaulaansa eteenpäin, pudistivat päätään ja kohottivat pitkää nokkaansa kalistellen sivumennen leukaluitaan, jotka ne pian taas sulkivat ja antoivat vaipua entiseen lepoasentoon.

Tämä lintujen tyyni käytös lisäsi vain nuorukaisten hilpeyttä. He pysyivät paikoillaan muutamia minuutteja nauraen äänekkäästi ja hillittömästi.

58. luku.

FRITZ HÖYHENTEN KESKELLÄ.

Heidän iloaan ei voinut jatkua ikuisesti. Kasparinkin päättyi lopulta, mutta ei ennen kuin hänen kylkiluitaan pakotti tuo hauska ponnistus.

Koska heidän papusäkkinsä jo olivat täynnä, päättivät he ensin lähteä majalleen ja sitten palata haikaroiden luo ottamaan ne kiinni. Ossarun mielestä se ei tulisi olemaan heille vaikeaa. Hän sanoi lintujen olevan niin kesyjä, että hyvin voi astella suoraa päätä niiden luo ja heittää juoksupaulan niiden kaulaan, Tämän hän olisi luullut varmasti voivansa suorittaa, jos hänellä olisi ollut sopiva nuoranpätkä laittaakseen tuollaisen suopungin. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista nuorankappaletta käsillä, ei edes nauhanpalasta, ei mitään muuta kuin lootuksen siemenillä täytetyt kaislakorit. Saadakseen paulan heidän olisi välttämättä lähdettävä majalle.

Kertomuksemme sankareilla ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, minkä vuoksi he ottaisivat haikarat kiinni. Mahdollisesti vaikutti siihen Kasparin aikaisemmin lausuma ajatus, jota sekä hän että hänen veljensä vielä hautoivat. Se jo puolusti heidän suunnitelmaansa ottaa linnut vangiksi.

Toinenkin ajatus oli herännyt, etenkin Ossarun mielessä. Jollei asiasta olisi mitään muuta hyötyä, olisi hauska pitää lintuja täällä lempieläiminä ja tovereina. Ossaru oli pakostakin tullut ajatelleeksi, että heillä voisi olla edessään pitkä yksinäinen elämä vuoristolaaksoon suljettuina. Asian niin ollen saattaisi juhlallista haikaraakin pitää hauskana toverina.

Näiden ja ehkäpä myös joittenkin muiden epämääräisempien ajatusten vallassa miehet päättivät ottaa ajutantit kiinni paulalla.

Kaikki kolme alkoivat kahlata pois järvestä sellaiseen suuntaan, etteivät häiritsisi nukkujoita. Nyt kun Karlia ja Kasparia innostutti määrätty suunnitelma, nostivat he jalkansa vedestä ja painoivat ne taas sinne aivan kuin olisivat astelleet munien päällä. Ossaru hymyili heidän liialliselle varovaisuudelleen ja selitti, ettei ollut pienintäkään pelkoa lintujen säikäyttämisestä, ja hän puhuikin totta.

Melkein kaikissa Gangeen rantaseuduissa ovat nämä linnut, joita suojelevat yhtä paljon taikauskoinen pelko kuin lain määräykset, niin tottuneet ihmisten läheisyyteen, että ne tuskin väistyvät heidän tieltään. Mahdollisesti tuo nyt esillä oleva pari kuului johonkin villimpään parveen, joita asustaa Sudderbundin rämeillä ja jotka senvuoksi ovat vähemmän tottuneet ihmisseuraan. Siinä tapauksessa tulisi olemaan jonkun verran vaikeaa lähestyä niitä, ja siksi Ossaru suostui noudattamaan niiden vangitsemisessa Karlin vaatimia varokeinoja.

Karl olikin keksinyt taitavamman suunnitelman kuin kumpikaan toinen. Hänen mieleensä se oli juolahtanut hänen nauraessaan yhdessä veljensä kanssa ja saanut hänet äkkiä lakkaamaan ilakoimisestaan tai ainakin sen äänekkäästä purkautumisesta Kasparin hämmästykseksi.

Filosofi oli tullut vaiteliaaksi ja vakavaksi kuin olisi hänen mieleensä äkkiä juolahtanut, että hilpeys sellaisissa olosuhteissa oli sopimatonta. Siitä hetkestä alkaen Karl oli pysynyt salaperäisen vaiteliaana kieltäytyen sitä selittämästäkään Kasparin kysyessä. Mutta hän oli vain tästä asiasta vaiti. Muuten hänen puheensa virtasi täysin vapaasti hänen neuvotellessaan tovereittensa kanssa kehoittaen kumpaakin noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta haikarat varmasti saataisiin kiinni, vieläpä niin kiihkeästi, että toisten oli vaikea sitä ymmärtää.

Muutamia minuutteja käveltyään he pääsivät majalle. Tai paremminkin he juoksivat kuin kävelivät, etumaisena Karl, joka saapui perille ennen toisia. Papupussit heitettiin lattialle aivan kuin ne olisivat olleet tyhjät ja arvottomat, ja sitten vedettiin esille kätköpaikoistaan Ossarun punomat nuorat ja langat, joita ryhdyttiin tarkastamaan.

Juoksupaulan laatiminen ei kestänyt kauan. Sen työn suorittivat shikarin näppärät sormet. Helposti se saatiin kiinnitetyksi pitkän bambuvarren päähän. Niin varustettuina riensivät seikkailijamme taas majasta ja lähtivät nukkuvia haikaroita kohti.

Lähestyessään niitä he tyytyväisyydekseen huomasivat lintujen vielä nauttivan puolipäiväuntaan. Epäilemättä ne olivat tehneet pitkän matkan ja tarvitsivat lepoa. Niiden siivet riippuivat velttoina sivuilla ja ilmaisivat niiden olevan väsyneitä. Ehkä ne näkivät unta jossakin korkeassa viikunapuussa olevasta orresta tai Buddan, Vishnun tai Devan kunniaksi pyhitetyn muinaisajan temppelin tornista tai sitten suuresta Gangeesta ja sen rannalle heitetyistä tuoksuvista jätteistä, niistä mehukkaista mädäntyneen lihan kappaleista, joita ne mielikseen kaivelivat suunnattomilla kuokkamaisilla leukapielillään.

Kun Ossarun haltuun oli uskottu paula, ei hän pysähtynyt miettimään, mistä linnut mahdollisesti näkivät unta tai näkivätkö ne unta ollenkaan. Hänestä oli kylliksi se, että ne näyttivät nukkuvan. Hänen onnistuikin lähestyä niitä hiipimällä eteenpäin kumarassa asemassa ja astelemalla tiikerin tavoin viidakossa, jollaisissa oli tottunut kulkemaan lapsuudestaan asti. Niin hän saapui niin lähelle mistään tietämättömiä ajutantteja, että melkein ulottui heittämään paulan niiden kaulaan.

Mutta voi pikarin siepata tuuli, kun sitä lähestyy huuli. Tuota vanhaa sananpartta valaisi hyvin shikarin epäonnistuminen hänen yrittäessään ottaa haikaroita kiinni.

Kun koe oli tehty, oli paula entisellä paikallaan työntyen jäykkänä esiin pitkän bamburuo’on kärjestä, kun taas ajutanttien nähtiin liitävän ilmaan, kohoten yhä korkeammalle, pitkät kaulat suoriksi kurkotettuina ja nokat rätisemässä kuin kastanjetit ja päästämässä kurkuistaan leijonan karjumista muistuttavan vihaisen äänen.

Tätä epäonnistumista ei voinut panna Ossarun syyksi. Se johtui erään aivan hänen kintereillään seuraavan toverin varomattomuudesta. Se toveri oli Fritz.

Juuri Ossarun aikoessa heittää silmukkansa nukkuvan ajutantin hartioille, hyökkäsi Fritz, joka oli seurannut toisia majalta ja joka nyt ensi kertaa huomasi linnut, eteenpäin ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan. Sitten se aivan kuin päättäen varata itselleen kauniita marabutin höyheniä kiskaisi suuren tukon niitä juurta myöten suuhunsa.

Ei tämä ollut aivan se syy, joka oli pakottanut Fritzin tekemään niin odottamattoman hyökkäyksen, sillä odottamaton se oli, koska hyvin harjoitetun eläimen olisi pitänyt ymmärtää, ettei sopinut säikäyttää sitä riistaa, jota hänen herransa aikoivat pyydystää. Se ei ollut milloinkaan ennen käyttäytynyt niin ajattelemattomasti. Riistan outous oli saanut Fritzin toimimaan näin vastoin sen tavallista varovaista käytöstä, sillä ei mikään niistä eläimistä, joita se oli nähnyt saavuttuaan tähän maahan, ollut herättänyt siinä syvempää vihamielisyyden tunnetta kuin nämä ajutantit. Oleskellessaan Kalkuttan kasvitieteellisessä puutarhassa, missä sen isännät, niinkuin muistettaneen, viettivät jonkin aikaa vieraina, oli Fritz usein joutunut kosketukseen parin tuollaisen jättiläismäisen linnun kanssa, jotka niinikään olivat vieraina tuossa kuuluisassa laitoksessa. Ne pysyttelivät tavallisesti aitauksen sisäpuolella, missä niiden sallittiin häiritsemättä tepastella sinne tänne ja nokkia niitä ruuantähteitä, joita palvelijat silloin tällöin heittivät ulos puutarhan esimiehen talosta.

Nuo linnut olivat tulleet niin kesyiksi, että ottivat ruokansa vapaasti kenen kädestä tahansa, joka tarjosi sitä niille. Yhtä vapaasti he ottivat sitä tarjoamattakin sieltä, mihin vain niiden pitkä käyrä nokka ulottui. Usein ne olivat näpistelleet sellaisiakin ruokavaroja, jotka olivat niiltä kokonaan kiellettyjä. Näiden saaliinhimoisten tekojen joukossa oli yksi, jota Fritz oli jännittyneenä katsellut ja jota se luultavasti ei koskaan antaisi niille anteeksi. Ne olivat nimittäin ryöstäneet siltä erään herkullisen lihapalan, jonka muuan kokki oli antanut Fritzille ja jota se oli aikonut ruveta syömään päivällisekseen. Toinen linnuista uskalsi siepata lihan nokkaansa, nykäistä sen aivan koiran hampaista ja nielaista sen ennenkuin viimeksimainittu ennätti pysähdyttää sitä tai panna vastalausettaan ryöstöä vastaan.

Seuraus siitä oli, että Fritz oli silloin tällöin tuntenut mitä kiukkuisinta vastenmielisyyttä kaikkia Ciconia sukuun ja etenkin argala-lajiin kuuluvia lintuja kohtaan. Tämä vaikuttikin, että se heti ajutantit huomattuaan syöksyi suu auki niitä kohti ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan, se kun oli niiden saapuessa ollut majalla eikä siis ollut nähnyt niitä ennemmin.

Ei ole tarpeellista lisätä, että lintu, jonka kimppuun oli hyökätty näin sopimattomasti, lehahti paikalla lentoon onnellisemman, vaikkakaan ei vähemmän pelästyneen toverinsa seuraamana, jättäen Fritzin huonolle tuulelle viskelemään marabutin höyheniä sellaisella tavalla, jolla niitä ei ole koskaan ennen kukaan kohdellut; ei edes mikään ivallinen ja mustasukkainen äkäpussi ole niitä sillä lailla repinyt vihatun kilpailijansa päähineestä!

59. luku.

HAIKARAIN VANGITSEMINEN.

Miesten katseissa, heidän seuratessaan lintujen nousemista, ilmeni pettymystä ja harmia, ja Fritz oli vaarassa saada vakavan kurituksen. Se ansaitsikin sen ja olisi samassa silmänräpäyksessä sen saanutkin, sillä Kaspar seisoi jo sen luona keppi koholla, kun Karlin huudahdus sai nuoren metsästäjän pysähdyttämään kätensä ja pelasti Fritzin siitä “saunasta”, jolla sitä oli uhattu.

Karl ei ollut senvuoksi huudahtanut. Sillä äänellä, joka oli päässyt hänen suustaan, oli toinen merkitys ja niin erikoinen sävy, että se paikalla veti Kasparin huomion pois rikollisesta ja kiinnitti sen Karliin.

Tämä seisoi silmät ylöspäin luotuina ja tuijotti kiinteästi etenevään haikaraan, siihen samaan, jonka pyrstöä Fritz oli kohdellut niin anteeksiantamattoman vapaamielisesti.

Karl ei tuijottanut niitä repaleisia marabutin höyheniä, joita riippui puolittain irtonaisina haikaran pyrstöstä, vaan linnun pitkiin sääriin, jotka sen lentäessä kiireesti ylöspäin riippuivat vinosti alas ulottuen paljon sen pyrstön kärjen takapuolelle. Eivätkä nimenomaan nämäkään olleet aiheuttaneet hänen outoa huudahdustaan, vaan eräs niihin tai ainakin toiseen niistä kiinnitetty esine, joka joutuessaan kirkkaaseen auringonvaloon välkkyi Karlin silmissä metallinhohtoisena.

Sillä oli kellertävä välke niinkuin kullalla tai kiilloitetulla kuparilla, mutta auringon säteiden välkehtiminen niiden heijastuessa sen pinnasta esti katselijoita pääsemästä selville sen muodosta tai osaamasta täsmälleen sanoa, mikä se oli.

Ainoastaan Kaspar ja Ossaru olivat siitä ymmällä. Karl tunsi tuon kimmeltävän meteorin, joka oli hetkiseksi vilahtanut hänen silmissään kuin toivon säde ja nyt hitaasti, mutta varmasti loittoni hänestä ja syöksi hänet takaisin entiseen kurjuuteen.

“Voi veljeni!” huudahti hän haikaran lentäessä ylöspäin, “mikä onnettomuus on kohdannut meitä!”

“Onnettomuus? Mitä tarkoitat, Karl?”

“Niin, sinä et tiedä kuinka vähällä olimme päästä vapauteen. Voi, voi, nyt se mahdollisuus on mennyt meiltä!”

“Linnut ovat menneet meiltä, tarkoitat”, sanoi Kaspar “Mitä siitä? En luule, että ne olisivat voineet missään tapauksessa kuljettaa köyttä ylös, ja mitä hyötyä olisi niiden vangitsemisesta ollut? Ne eivät ole syötäviä, emmekä me tarvitse niiden höyheniä, niin arvokkaita kuin ne lienevätkin.”

“Ei ei!” sanoi Karl hätäisesti, “en tarkoita sitä”.

“Mitä sitten, veljeni?” kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä kasvinkerääjän ristiriitaisesta puheesta. “Mitä sinä ajattelet?”

“Katsohan tuonne”, sanoi Karl osoittaen nyt ensi kertaa ylös liiteleviin haikaroihin. “Näetkö mitään välkkyvää?”

“Kah, toisen linnun sääressäkö? Kyllä, näen jotakin; kuin keltaisen metallikappaleen Mikähän se on?”

“Minä tiedän, mikä se on”, lausui Karl mielipahaa ilmaisevalla äänellä, “oikein hyvinkin sen tiedän. Voi, jos vain olisimme saaneet kiinni tuon linnun, olisi meillä toivoa. Sitä ei kannata nyt surra. Se on mennyt, voi, se on mennyt, ja sinä, Fritz, olet tänään tehnyt sellaisen tempun, joka tuottaa meille kaikille murhetta, ehkä loppuiäksemme.”

“En ymmärrä sinua, veljeni”, sanoi Kaspar, “mutta jos meidän on niin murehdittava haikaroiden lähtöä, niin ehkä säästymme siitä. Niillä ei näytä olevan kovinkaan kiire poistua luotamme huolimatta siitä epävieraanvaraisesta vastaanotosta, jonka ovat saaneet osakseen Fritzin puolelta. Katsohan! Ne kiertävät sinne tänne kuin aikoen jälleen laskeutua. Vilkaisehan myöskin Ossaruun, joka ojentaa niille syöttiä. Takaanpa, että vanhan shikarin onnistuu houkutella ne takaisin. Hän tuntee niiden tavat täydellisesti.”

“Armias Isä!” huudahti Karl katsahtaen ensin lenteleviin haikaroihin ja sitten Ossaruun. “Suotakoon sen onnistua! Tartu sinä, Kaspar, Fritziin ja anna Ossarun koettaa parhaansa mukaan! Henkesi tähden, älä päästä koiraa käsistäsi! Henkesi tähden — meidän kaikkien hengen tähden!”

Vaikka Kaspar oli vieläkin hämmästyksissään veljensä kiihkeästä käytöksestä, ei hän antanut sen estää itseään tottelemasta hänen määräystään, vaan syöksyi Fritzin kimppuun ja tarttui siihen kiinni. Asettaen koiran sääriensä väliin hän piteli sitä molemmin käsin ja polvin niin lujasti kuin se olisi joutunut oikeaan ruuvipenkkiin.

Kaikkien silmät, koirankin, olivat suunnatut Ossaruun. Kaspar tarkasteli hänen liikkeitään sanomattoman uteliaana, Karlin seuratessa niitä mitä suurimman levottomuuden vallassa.

Ovela shikari ei ollut rientänyt paikalle valmistumattomana. Aavistaen haikaroiden kiinni ottamisen voivan käydä jonkun verran vaikeaksi hän oli kaiken varalta ottanut mukaansa syötin, jolla saisi ne houkutelluksi suopunkinsa ulottuville, jos ne osoittautuisivat pelokkaiksi. Tämä syötti oli suuri kala, jonka hän oli ottanut ruokasäiliöstä ennen majasta lähtöään ja jota hän nyt kurotti niin silmäänpistävästi kuin suinkin vetääkseen niiden huomion puoleensa. Hän oli siirtynyt jonkun matkaa eroon toisista ja etenkin Fritzistä, jota hän toruen ajoi pois lähettyviltään. Asetuttuaan pienelle kummulle lähelle järven rantaa hän käytti kaikkea oveluuttaan houkutellakseen takaisin ne linnut, jotka oli niin taitamattomasti pakotettu lentoon.

Ossaru huomasi selvästi samoin kuin toisetkin, että haikarat olivat vasten tahtoaan kohonneet ylös. Epäilemättä ne olivat väsyneitä ja kaipasivat lepoa.

Shikari ei pysähtynyt ratkaisemaan sitä, voisiko tuo halu tuoda ne jälleen maahan. Niin pian kuin hän niiden liikkeistä sai sen varmuuden, että ne olivat huomanneet kalan, jota hän ojensi kädessään, heitti hän tuon houkutuskeinon jonkun matkan päähän itsestään ja seisoi odottaen tulosta.

Asia näytti onnistuvan, vieläpä melkein samassa silmänräpäyksessä.

Ossarun ulkomuodossa tai käytöksessä ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt ajutanttien epäluuloa. Ne tunsivat hyvin hänen tumman ihonsa ja hindulaisen vaatetuksensa, ja vaikkakin ne nyt näkivät hänet oudossa, syrjäisessä maailmankolkassa, ei se ollut mikään syy pitää häntä vihollisena.

Fritz oli heidän ainoana pelkonsa aiheena, mutta se oli nyt hyvän matkan päässä, eikä enää näyttänyt olevan mitään syytä sitä pelätä.

Näin ollen ja kun niiden päätökseen lienee ollut vaikuttamassa myöskin tyhjät vatsat, lopetti kalan näkeminen, joka makasi vartioimatta nurmikolla, niiden pelon. Enempää epäröimättä ne laskeutuivat maahan sen viereen.

Molemmat tarttuivat samalla hetkellä tuohon haluttuun saaliiseen ja kumpikin yritti saada sen ensiksi haltuunsa.

Kun toinen lintu oli tarttunut kalan päähän ja toinen sen pyrstöön, syntyi niiden kasken taistelu siitä, kumpiko saisi nielaista sen ruumiin. Kumpikin sai siitä pian kappaleen tilavaan kurkkuunsa, kunnes leukaluut kohtasivat keskellä ja kalahtivat vastakkain.

Koska ei kumpikaan tahtonut antaa myöten toiselle, ei kumpainenkaan suostunut oksentamaan saamaansa kappaletta, ja tätä omituista riitaa kesti joitakin sekunteja.

Tappelijoiden itsensä päätettäväksi ei jätetty, kuinka kauan sitä olisi jatkunut. Sen asian ratkaisi Ossaru, joka lintujen kiistellessä ryntäsi paikalle ja heittäen kätensä levälleen sulki molemmat linnut syleilyynsä, josta ne turhaan rimpuilivat irti.

Karlin ja Kasparin avulla, jotka olivat sillä välin sitoneet Fritzin puuhun, voitettiin suuret linnut pian ja kahlehdittiin niin, etteivät ne päässeet pakoon.

60. luku.

NIMILAPULLA VARUSTETTU SÄÄRI.

“Se se on! Se se on!” huusi Karl kumartuen äkkiä ja tarttuen toisen linnun sääreen.

“Mikä?” kysyi Kaspar.

“Katsohan, veljeni! Näetkö, mitä tuossa haikaran säären ympärillä on?
Etkö muista nähneesi tuota koristetta ennen?”

“Kuparirengas! Olen kyllä!” sanoi Kaspar. “Nyt muistan. Kasvitieteellisessä puutarhassa oli ajutantti, jolla oli rengas nilkan ympärillä, vieläpä kuparirengas — aivan tämän näköinen. Kuinka ihmeellistä!”

“Tämän näköinen!” toisti Karl. “Ei ainoastaan saman näköinen, vaan aivan sama! Kumarruhan ja tutki sitä tarkemmin. Näetkö nuo kirjaimet?”

“R.B.G., Kalkutta”, saneli Kaspar hitaasti lukiessaan renkaaseen kaiverrettua kirjoitusta. “R.B.G. Mitähän nuo alkukirjaimet merkinnevät?”

“Sitä ei ole vaikea sanoa”, vastasi Karl “Royal Botanical Garden! [Kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha. Suom.] Mitä muuta se voisi olla?”

“Ei mitään muuta. Varmasti nuo kaksi lintua ovat samat, jotka usein näimme siellä ja joiden kanssa niin usein leikimme!”

“Ne samat”, vahvisti Karl. “Siitä ei ole epäilystäkään.”

“Ja Fritzinkin on täytynyt tuntea ne tehdessään tuon aiheettoman hyökkäyksen niiden kimppuun. Muistathan, kuinka se riiteli niiden kanssa?”

“Muistan. Sen ei saa enää antaa hyökätä niiden kimppuun. Minä tarvitsen niitä.”

“Tarvitset?”

“Niin, vieläpä mitä tärkeimpään tehtävään, niin tärkeään, että näistä linnuista, niin rumia ja vastenmielisiä kuin ne ovatkin, täytyy pitää huolta aivan kuin ne olisivat kauneimpia ja arvokkaimpia lempieläimiä. Meidän täytyy hankkia niille ruokaa ja vettä. Meidän on hoivattava niitä päivisin ja vartioitava öisin kuin ne olisivat jokin pyhä tuli, jota meidän velvollisuutemme on pitää alituisesti vireillä.”

“Sepä nyt on jotakin!”

“Se on aivan totta, veljeni. Näiden haikaroiden omistaminen ei ole meille ainoastaan tärkeää, vaan se on aivan perusehto meidän pelastuksellemme. Jos ne kuolisivat meidän käsiimme tai pääsisivät pakoon meiltä, tai jos vain toinenkin niistä kuolisi tai pääsisi karkuun, olisimme hukassa. Viimeinen toivomme on niissä. Siitä olen varma.”

“Mutta mitä toivoa sinä niistä keksit?” kysyi Kaspar ymmällään veljensä sanojen merkityksestä ja ihmeissään niiden näennäisestä mielettömyydestä.

“Toivoako? Kaiken toivon. Niin, vieläpä enemmänkin kuin toivon, sillä tässä omituisessa sattumassa en voi olla huomaamatta armeliaan Jumalan sormea. Tosiaankin hän on viime n armahtanut meitä! Hän on varmasti lähettänyt nuo linnut! Ne ovat taivaan lähettiläitä!”

Kaspar vaikeni tuijottaen vakavasti veljensä silmiin, joista nyt säkenöi sekaisin kiitollisuutta ja iloa. Mutta vaikka Kaspar huomasi tämän ilmeen, ei hän voinut ollenkaan sitä selittää.

Ossaru oli yhtä ymmällä Karlin omituisesta ulkomuodosta ja puheista, mutta hindu kiinnitti niihin vähemmän huomiota, hänen mielenkiintonsa esineinä kun olivat melkein yksinomaan ajutantit, joita hän vuorotellen hyväili puhellen niille ja syleillen niitä kuin ne olisivat olleet hänen veljiään.

Heti kun nuoransilmukka oli kiertynyt niiden nilkkojen ympäri eikä enää ollut vaaraa, että ne pääsisivät pakoon, leikkasi Ossaru kalan niiden kurkun mukaisiksi viipaleiksi ja alkoi syöttää niitä yhtä hellästi kuin ne olisivat olleet pari ihmisolentoa, jotka olivat saapuneet pitkältä matkalta nälkiintyneinä.

Haikarat eivät osoittaneet pienintäkään arkuuden merkkiä. Se ei olisi ollutkaan niiden tapaista. Ne ahmaisivat niiden eteen heitetyt kappaleet yhtä ahneesti ja huolettomasti kuin olisi niitä syötetty Kalkuttan puutarhassa suuren vesisäiliön vieressä.

Ainoastaan Fritzin näkeminen häiritsi niitä, mutta Kariin käskystä pidettiin koiraa poissa lähettyviltä, kunnes ne olivat lopettaneet aterian, jonka Ossaru oli niille toimittanut.

Kaspar, joka ei vielä ollut asian perillä, kysyi taas kasvinkerääjältä hänen tarkoitustaan.

“No, no, veljeni”, vastasi Karl, “ethän sinä tavallisesti ole noin hidasjärkinen. Etkö arvaa, miksi minä olen niin iloinen siitä, että nämä linnut ovat täällä?”

“En tosiaankaan, jollet…”

“Jollen mitä?”

“Jollet toivo niiden kuljettavan köyttä ylös kallioille.”

“Kuljettavan köyttä kallioille! Ei sinne päinkään. Tai ehkä sittenkin vähän siihen suuntaan. Mutta koska olet arvannut niin huonosti, pidän sinua jännityksessä vähän kauemmin.”

“Voi, veljeni!”

“Ei, en kerro sinulle. Se asia on kyllä arvaamisen veroinen. Sinun ja
Ossarun on saatava se selville yhteisvoimin.”

Molemmat metsästäjät näin haastettuina aikoivat ryhtyä esittämään joukon arveluita, kun Karl keskeytti heidät.

“Kuulkaa”, sanoi hän, “nyt ei ole siihen aikaa. Te voitte ponnistaa keksiäisyyskykyänne, kun olemme päässeet kotiin majalle. Meidän on saatava haikarat turvaan, ennenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun. Tämä nuorakin on liian ohut. Ne voivat hivuttaa sen poikki nokallaan ja päästä irti. Ei meidän vahvinkaan köytemme ole liian luja niille. Ottakaahan te, Ossaru, toinen. Nostakaa se syliinne. Minä kannan toista. Pidä sinä, Kaspar, huolta Fritzistä ja kuljeta sitä kytkyestä. Tästä lähin täytyy sitä pitää sidottuna, ettei sattuisi mitään onnettomuutta, joka pilaisi parhaan suunnitelman, jonka tähän mennessä olemme tehneet vapautumiseksemme.”

Niin sanoen Karl kietoi käsivartensa toisen ajutantin ympärille. Samalla otti Ossaru toisen syliinsä, ja huolimatta noiden suurten lintujen kurkusta lähtevästä rääkymisestä ja niiden leukaluiden kalinasta kannettiin ne majalle.

Sinne saavuttuaan he veivät linnut sisään ja paksuilla köysillä, jotka oli huolellisesti sidottu niiden sääriin, köyttivät ne niihin suuriin hirsiin, jotka olivat katon orsina. Ovi oli pidettävä suljettuna aina silloin, kun vartijat eivät pitäneet niitä silmällä, sillä Karl tiesi, kuinka tärkeää sellaisten vieraiden omistaminen oli, ja oli päättänyt pitää saaliinsa varmassa tallessa.

61. luku.

SIIVEKKÄÄT POSTINKULJETTAJAT.

Vasta sitten, kun he olivat käyneet noutamassa papuvasunsa ja palanneet majaan, oli Kasparilla ja Ossarulla aikaa ryhtyä tarkemmin kehittämään arveluitaan siitä, miten Karl aikoi käyttää näitä lintuja. Molemmat alkoivatkin vakavasti tuumiskella. He istuutuivat oven ulkopuolella oleville suurille paasille, missä olivat usein ennenkin sommitelleet vapautumissuunnitelmiaan. Ei kumpikaan ilmaissut ajatuksiaan toiselle. Molemmat seurasivat äänettöminä omaa ajatusjuoksuaan kuin olisi heidän välillään ollut käynnissä kilpailu siitä, kumpiko heistä ensiksi arvaisi Karlin suunnitelman.

Karl seisoi aivan lähellä ilmeisesti yhtä miettiväisenä kuin hänen toverinsakin. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat vain täydentääkseen sitä suunnitelmaa, joka toisille vielä oli hämärän peitossa.

Sitten tuotiin haikarat ulos majasta ja sidottiin lähellä olevaan raskaaseen pölkkyyn. Se tehtiin osittain siksi, että ne tutustuisivat tuon paikan ulkonäköön, ja osittain siksi, että niitä taas syötettäisiin, koska sitä ainoaa kalaa, jonka ne olivat yhteisesti nielaisseet, ei pidetty riittävänä tyydyttämään niiden nälkää.

Kasparin silmät harhailivat siihen, jonka sääressä oli rengas, ja sitten renkaaseen R.B.G. Kalkutta.

Tuo kirjoitus herätti vihdoin Kasparin mielessä erään ajatuksen, samoin kuin rengas oli herättänyt hänen veljensä mielessä, hänen ensi kerran nähdessään sen. Tuossa sormuksessa oli sanoma. Sen oli lintu kuljettanut kaiken matkaa Kalkutasta säärensä ympärille kiinnitetyssä välkkyvässä renkaassa. Miksi ei sanomaa voisi samoin kuljettaa takaisin? Miksi —

“Nyt tiedän! Jo tiedän!” huusi Kaspar malttamatta kehittää loppuun mieleensä juolahtanutta uutta ajatusta. “Niin, Karl hyvä, nyt tiedän suunnitelmasi, nyt sen tiedän. Kautta Olympon Jupiterin, se on oivallinen!”

“Olet siis vihdoinkin sen arvannut”, virkkoi Karl melkein ivallisesti. “Niin, kylläpä jo olikin aika. Tuon kuparirenkaan ja siihen kaiverretun kirjoituksen näkemisen olisi pitänyt jo kauan sitten johtaa sinut tolalle. Mutta annahan nyt kuulua, mitä sinulla on sanottavana, että voin päättää, oletko arvannut oikein.”

“Varmasti”, vakuutti Kaspar samanlaisella hilpeällä äänenpainolla kuin hänen veljensäkin häntä puhutteli. “Sinä aiot tehdä muutoksen näiden vastasaapuneiden vieraittemme arvonimeen tai oikeastaan ammattiin.” Kaspar osoitti haikaroita. “Sehän on aikomuksesi?”

“Entä sitten?”

“Nyt ne ovat sotilaita, upseereja niinkuin niiden arvonimikin ilmaisee, ajutantteja.”

“No niin?”

“Niillä ei ole mitään aihetta kiittää sinua ystävällisistä aikomuksistasi. Sitä nimitystä, jonka olet päättänyt niille antaa, voi tuskin pitää ylennyksenä. En oikein tiedä, kuinka lintujen laita on, mutta tiedän, ettei ole monta miestä, joita haluttaisi vaihtaa sotilastoimensa siviilimiehen virkaan.”

“Mitä nimitystä tarkoitat, Kaspar?”

“Jollen ole erehtynyt, aiot tehdä niistä postinkuljettajia.”

“Hahahaa”, nauroi Karl äänellä, josta ilmeni tyytyväisyyttä sitä sukkelaa tapaa kohtaan, millä Kaspar oli ilmaissut ajatuksensa. “Aivan oikein, veljeni, olet arvannut suunnitelmani täsmällisesti. Juuri niin aion menetellä.”

“Kautta Juggernautin vaununpyörien!” huudahti shikari, joka oli kuunnellut ja ymmärtänyt tuon vertauskuvallisen kaksinpuhelun. “Se on mainio suunnitelma. Nämä haikarat lähtevät takaisin Kalkuttaan, aivan varmasti ne lähtevät. Ne vievät kirjeen feringhi-sahibeille, sahibit saavat tietää meidän olevan täällä vankeudessa, he tulevat vapauttamaan meidät, kun ensin saavat kirjeen — hahahaa!” Päästäen tuon tuostakin kimeitä huudahduksia hindu hypähti ylös siltä kiveltä, jolla oli istunut, ja tanssi majan ympärillä kuin olisi äkkiä kadottanut järkensä.

Niin epätäydellisesti kuin Ossaru oli puhunutkin, olivat hänen sanansa ilmaisseet koko suunnitelman sellaisena kuin se oli sukeutunut Karlin aivoissa.

Se oli hämärästi hahmottunut Karlin mielessä hänen ensiksi nähdessään haikarat yläpuolellaan ilmassa. Mutta kun tuo kiiltävä metalli välkkyi hänen silmissään ja hän huomasi linnun säären ympärillä keltaisen renkaan, kehittyi suunnitelma määrätymmäksi ja samalla tulokseltaan varmemmaksi.

Kun haikarat oli otettu kiinni ja Karl oli saanut selville kirjoituksen, jonka nojalla ne huomattiin vanhoiksi tutuiksi Kalkuttan kasvitieteellisestä puutarhasta, ei hän enää epäillyt, että kaitselmus oli tässä mukana. Hän huomasi, että nuo lähettiläät olivat tulleet aivan kuin taivaasta vapauttamaan häntä ja hänen tovereitaan siitä vankilasta, jossa he olivat niin kauan kituneet.

62. luku.

LOPPU.

Vapautus tulikin vihdoin, vaikka ei heti paikalla. Vielä muutamia kuukausia täytyi tuon kolmikon viettää yksitoikkoista erakkoelämäänsä.

Heidän oli odotettava uutta sadeaikaa, jolloin Hindostanin suuren tasangon läpi juoksevat joet täyttyvät vedellä äyräitään myöten kantaen povellaan ei elämän vaan kuoleman rehevyyttä, joka houkuttelee kurjen ja haikaran taas etsimään elatustaan niiden rannoilta. Silloin palaa suuri ajutantti pohjoiseen tekemältään kesämatkalta lentäen etelään Imauksen korkeiden huippujen yli. Silloin arvelivat Karl ja hänen toverinsa näidenkin ajutanttien joutuvan saman vaiston ohjattaviksi ja palaavan Kalkuttan kasvitieteelliseen puutarhaan.

Karl oli siitä melkein yhtä varma kuin jos olisi itse seisonut pyhän virran äyräällä kasvitieteellisessä puutarhassa ja nähnyt niiden laskeutuvan ilmamatkaltaan alas aitaukseen. Tämän varmuuden herätti hänessä muisto siitä, mitä puutarhan esimies oli sanonut hänelle Kalkutassa, että näet näillä linnuilla oli ollut sellainen tapa jo vuosikausia, ja niiden lähtö ja paluu toistui niin säännöllisin väliajoin, ettei puutarhassa ollut ainoaakaan apulaista, joka ei olisi osannut sanoa sitä päivälleen.

Onneksi Karl muisti tuon ajan, vaikkakaan ei aivan täsmällisesti määräpäivää. Hän tiesi kuitenkin, millä viikolla hänen vieraittensa saattoi odottaa lähtevän, ja se riitti hänen tarkoitukseensa.

Koko ajan, jonka linnut olivat viettäneet laaksossa, olivat niiden vartijat pitäneet niistä sellaista huolta kuin ne olisivat olleet jollekin jumalalle pyhitettyjä.

Kalaa ja lihaa oli Ossaru hankkinut niille yllin kyllin. Ruokaa ja juomaa ne saivat milloin vain tarvitsivat. Ikävystyä ne eivät voineet, ja kaikenlaisilta vihollisilta niitä suojeltiin, myöskin Fritziltä, joka jo kauan sitten oli lakannutkin olemasta niiden vihollinen. Ei mitään niiden mukavuuksista puuttunut, kaikkea oli annettu paitsi — vapautta.

Sekin niille palautettiin vihdoin.

Eräänä kauniina aamuna, jollaisen lintu mielellään valitsee korkealle lentomatkalle lähtiessään, vapautettiin kumpikin liitämään mihin niitä halutti.

Lintujen lennon ainoana esteenä oli pari pientä nahkapussia, jotka oli kiinnitetty yksi kummankin kaulaan ja sijoitettu varovasti niin, etteivät niiden leukapielet ulottuneet pusseihin. Karl oli varustanut molemmat linnut näin omituisen näköisellä pussilla, jonka sisään hän oli pannut yhden niukoista muistikirjansa lehdistä, sillä hän tahtoi lähettää sanomansa kaksoiskappaleena siltä varalta, että jompikumpi lintu joutuisi harhaan.

Jonkun aikaa linnut näyttivät olevan haluttomia lähtemään ystävällisten tovereittensa luota, jotka olivat niin kauan syöttäneet ja hoivailleet niitä. Mutta viimein voitti se vaisto, joka ohjasi niitä hakemaan Etelän aurinkoisia tasankoja. Päästäen jäähyväisiksi rääkynän, johon vastaukseksi kuului jäljelle jäävien rohkaisevat huudot ja Fritzin kurkusta lähtevä jatkuva haukunta, ne kiitivät ylös ilmaan. Pian ne kohosivat kallion yli ja katosivat sitten ympäröivän vuorenharjanteen huippujen taakse hitaasti ja juhlallisesti lentäen.

Kymmentä päivää myöhemmin seisoi tuolla samalla kalliolla parikymmentä miestä. Se oli iloinen näky Karlille, Kasparille ja Ossarulle. Fritzkin haukkui ilosta heitä katsellessaan.

Sinistä taivaanlakea vasten saattoi huomata noilla miehillä olevan mukanaan köysikimppuja, puisia telineitä ja muita kapineita, jotka olivat tarpeellisia kalliolle kavutessa.

Nyt tiesivät laakson asukkaat, että jompikumpi tai kumpikin heidän kaksoiskappaleena lähettämänsä sanoma oli varmasti saapunut perille.

Pian he pääsivät itsekin samaan määräpaikkaan. Vapauttajiensa ja heidän alas laskemiensa tikapuiden avulla onnistui kaikkien kolmen kiivetä ylös kalliolle, Fritzin suorittaessa tuon matkan shikarin hartioilla.

Sitten kaikki kolme laskeutuivat iloisten vapauttajiensa seurassa, Fritzin hyppiessä heidän kintereillään, alas Himalajan eteläistä rinnettä. Pian he jälleen seisoivat pyhän Gangeen rannalla ja astuivat taas kasvitieteelliseen puutarhaan, uudistaen siellä tuttavuutensa ei ainoastaan vierasvaraisten ystäviensä, vaan myöskin noiden siivekkäiden sanansaattajien kanssa, joiden välityksellä olivat vapautuneet joutumasta elävinä haudatuiksi ja jälleen päässeet yhteiskunnan ja muun maailman keskuuteen!

End of the Project Gutenberg EBook of Saarroksissa Himalajalla, by Mayne Reid