Työmiehiä: Kertomus nykyajan oloista by K. A. Järvi

TYÖMIEHIÄ

Kertomus nykyajan oloista

Kirj.

K. A. JÄRVI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.

I.

Pura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena “nokipojaksi” muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja äitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään sen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän taidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen vuotisena neljäkin markkaa päivältä.

Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi vaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi lukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi viinan turmiollisuudesta.

Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön tehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan kiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies, mikä ei viikon takaa — ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä — ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.

Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit ilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin, mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu. Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa “vanhoille” miehille, ja itse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä osamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä maistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä joukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa pilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan kielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime tilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet painuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa oli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja lyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.

Muut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaan pieksää mielin määrin työnjohtajaa.

Yht’äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hän heittäytyi pöytää vasten ja — itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalot parinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteili hänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Koko ruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.

Hetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä ja lähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka oli jo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmia oli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.

Hän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sille näyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisia sanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Ja hänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivat tuikeasti ja elävästi.

Puraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänen nyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella oli hänen pitkien kynsiensä työtä!

— Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tulee sinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinut nyrkkiänsä liikuttaa.

Aristellen astui Pura lähemmäksi.

— Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi, minä olin kovin tuhma, kun rupesin juopuneiden miesten kanssa rähisemään. Minä tarjoon sovintoa ja maksan kipurahat…

— Mitä? Luuletko sinä työmiehen saavan lanteillaan ja penneillään pieksää mestariaan! Ei minun selkäni rupea viidenpenninrahoja tienaamaan pieksättämällä itseäni työmiehilläni!

— Mutta olihan mestarissakin syytä!

— Minä en kärsi sinua! Mene ulos, muuten! minä —

Samassa parahti työnjohtaja, sillä hän purkaessaan sappeaan muistamatta oli koukistanut kipeän kätensä uhkaukseksi.

Pura lähti. Muut miehet eivät puhuneet mitään. He ihmettelivät, miten Pura, vaikka oli aivan syystä löylyttänyt työnjohtajaa, voi tulla pyytämään häneltä anteeksi.

Illalla tuli tehtaan juoksupoika Puran asuntoon ja kutsui hänet patruunin puheille. Pura arvasi, mistä oli kysymys. Hän peseytyi, pukeutui parempaan asuun ja lähti patruunin luo.

Patruuni, noin neljänkymmenvuotinen mies, kultasankaset silmälasit päässä istui keinutuolissa ajatellen ja hän näytti suuttuneelta, koska kasvot olivat hiukan synkännäköiset.

Puran tullessa huoneeseen kääntyi hän vihaisesti hänen puoleensa ja tiuskasi:

— Joko olette selvinnyt juopumuksestanne?

Pura hämmästyi. Tuo kysymys tuli kuin aivan tietämättä saatu korvapuusti. Hän näytti siltä, kuin olisi hän väärin kuullut patruunin sanat.

— Mitä patruuni tarkottaa, sopersi Pura.

— Vai kieli vielä sammaltelee! Ettekö te tiedä, että minun tehtaassani ei saa olla juovuksissa eikä tapella? Häh? Mitä?

— Minäkö ollut juovuksissa?

— Niin — juuri te!

— Jumal’ avita! Minä juovuksissa!

— Jos ette vielä ole selvinnyt, niin menkää pois! Minä en tahdo nähdä työmiehiäni juovuksissa. Tulkaa sitte, kun olette selvinnyt, jotta minä saan puhua kanssanne!

— En ole ollut eläissäni juovuksissa!

— Tänään olette viimeksi! Menkää pois! Tai siltä pysähtykää! Minä en viitsi teidän kanssanne ruveta moneen kertaan keskusteluihin! Tässä on palkkanne — te olette vapaa työstäni.

— Nyt käsitän. Vai on valehdeltu, että minä olen juovuspäissäni tapellut. Siten on asia väännetty. Ei, herra patruuni! Minä vain puolustin kunniatani, kun työnjohtaja viskasi viinan jäännöksen silmilleni sentähden, kun minä en ruvennut juomaan muiden miesten kanssa. Mutta minä kyllä eroan. Enempää en voi työskennellä sellaisen työnjohtajan kanssa. Hyvästi!

Patruuniin teki Puran käytös oudon vaikutuksen. Hän oli luullut, että
Pura rupeaisi pyytelemään päästä vielä työhön ja anomaan anteeksi.
Mutta nyt lähti Pura pois ylpeänä kuin ruhtinas. Oikein patruunia
kummastutti. Ei hän ollut mokomaa miestä ennen nähnyt.

Patruunin teki mieli palauttaa mies ja ottaa tarkempaa selkoa asiasta, mutta Pura oli jo kerennyt mennä eteisestäkin.

— Asia olisi sietänyt tarkempaa tutkintoa. Ehkä onkin työnjohtaja väärässä… Ehkä se juuri hän onkin lurjus — tuo mies se ei voi olla! Mutta en minä häntä lähde hakemaan. Menköön!… Hänen mielensä vain paisuisi, kun minä häneltä rupeaisin anteeksi rukoilemaan ja uudestaan työhön pyytämään. — Hän on kauhean ylpeä mies!

* * * * *

Pura tuli kotiinsa ja heittäytyi kylläyneenä sohvalle. Siinä hän istui ja mietti. — Tämä on maailman menoa — mitäpä sille! Mutta ei siltä… Olin minäkin syypää. Jos en olisi käynyt käsiksi tuohon työnjohtajalurjukseen, niin olisin vieläkin tehtaassa. Mutta antaa itseään pilkata! Antaa viskata viinaa silmilleen, viinaa, jota syvemmin inhoaa! Ei se ole miehen luonteen mukaista! Se on pelkuri, se ei ole mies, joka sitä sallii! — Ja Pura hypähti suuttuneena sohvalta ja alkoi levottomasti astua huoneessa. Arka hän oli pikastumaan silloin, kun tiesi itselleen vääryyttä tehdyn. Rauhaton veri tuossa hänen kävellessään kohosi kasvoihin, jotta posket hohtivat ja otsakin kävi punervaksi. Pystyjen hartiain väliin näytti pää nyt vielä enemmän painuneen ja kädet määräämättöminä liivin taskuja koperoivat. Yht’äkkiä hän ikäänkuin tyyntyi ja nakkausi sohvalle. Mutta hän näytti siltä, kuin levottomasti herännyt lapsi, mikä jonkun aikaa äänetönnä katselee parahtaakseen sitä kirmakkaampaan itkuun. Pura ikäänkuin nyt vasta huomasi tosiseuraukset teostaan. Hänelle nyt oikein selveni, että hän oli työttä, tienestittä, oli ikäänkuin yht’äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään tuiskuun heitetty. Niin siltä se nyt tunnusti olo. — Ja mistä saada työtä… Siinäpä se nyt on tinka… Vähän työtä ja paljon tekijöitä… Vaan ei suinkaan tuota nyt mahtane nälkään kuolla nuori mies… Ei suinkaan… Sitte on kaikki nurinpäin, jos nyt ei enää työtä saa… Kävisikö kysymässä kaupungin muista konepajoista… Kyllä kai niihin nyt yksi mies vielä sopii. Kyllä kai.

Ja Pura varmistui luulossaan, ett’ei tuota nyt siltä työttä jääne, jos on pantukin pois yhdestä työpaikasta. Niin, siinä luulossaan hän vähitellen tyyntyi. Häntä tosin nyt vielä kadutti, mutta samalla oli mielensä hyvä, että hän noin rohkeasti oli käyttäynyt patruunin luona. Hän oli mielestään käytöksellään osottanut, ett’ei työmies ole hänen orjansa, että työmies on yhtä kunniastaan pitävä kuin herrakin…

Pura mietti lähteä kaupungin lukusaliin viettämään iltaansa. Pura oli harras lukumies. Iltasilla hän useasti istui kaupungin lukusalissa samaan aikaan kun hänen työtoverinsa mellastivat kapakassa.

Mennessään lukusaliin kerkesi hän kulkea useankin pääkaupungin kellarin ohi. Ja oli niitä Uudenmaankadun partaalla useampia, mikä kellarin, mikä oluttuvan, mikä anniskelun ja minkin nimisenä. Viinan katku ja haju niistä löyhkäsi lähiseuduille katua, ja kun ovi avattiin, jolloin sinne työntyi sisälle joko muurari raitasessa punapohja puserossaan, missä savi ilmasi omistajansa ammatin, tai joku muu työmies tai hampuusi repaleissaan, näki ohitse kulkeva mielellään, että ovi suljettiin, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen teki kellarin väestön näkeminen. Sieltä sisältä syöksähti ulos savupilvi, minkä läpi näki sisälläolijain turpeat kasvot, likaiset puvut ja vielä paksumman aaltoilevan tupakkapilven sisällä huoneessa.

— Noiden kapakkain takia saavat raittiitki kärsiä, mietti Pura.

Muutaman ohi mennessään, jossa ilo kuulusti olevan ylimmillään, tunsi hän vastustamatonta halua tunkeutua sisälle ja lyödä loukkoon juojat ja myyjät. Jos olisi yhdellä lyönnillä voinut lytistää tuon koko kapakan, niin sen hän olisi tehnyt! Mutta sekin olisi väärin! Hän joutuisi poliisien kynsiin, jos hän uskaltaisi mennä hituakaan häiritsemään juopuneiden rauhaa tai lyömään vahvoilla nyrkeillään yhdenkään juomapöydän rikki…

Hän tuli lukusaliin. Tuolla pöydällä makasi levällään Uusi Suometar. Kuin haukka meni hän sen kimppuun. Ja kohta luki hän hitaasti, mutta ajatellen pääkirjoitusta. Se koski raittiutta Helsingissä. Siis aivan tervetullut nyt!

Kirjoituksessa tuotiin esiin seikkoja, jotka Pura hyvin tunsi. Vaikka valalla olisi hän voinut todistaa nuo kerrotut seikat ja asiat todenmukaisiksi. Niin on työväen parissa, mietti Pura laskiessaan lehden käsistään.

Mutta vielä hän sen otti ja katseli kuulutukset ja ilmoituksetki. Helsingin kauppijasten suuria seisovia ilmoituksia siinä oli ja kukkona linnan päällä maanviljelyskoneiden ilmoitukset. Tuttuja ne oli nuo kuulutukset, moneen kertaan hän ne oli lukenut.

… ——n kaupunkiin Pohjanmaalla vasta perustettuun konepajaan halutaan kykeneviä ja säännöllisiä työmiehiä, luki Pura. Sitte oli vielä kuulutuksessa, että palkasta ja muista ehdoista saa sopia omistajan kanssa kirjallisesti tai suullisesti.

Lämpimämmin virtasi veri Puran suonissa ja mieli kävi hyväksi. Sepä siunausta, että niin sopivaan aikaan oli tuo ilmoitus! Hän lähtee heti ja kirjoittaa tuonne Pohjois-Suomeen.

Kadulla kävellessään ei hän isosti välittänyt vastaantulijoista. Mielessä vain pyöri uusi konepaja ja sinne pääseminen. Tuntui oikein tuskalliselta enää ollakaan koko Helsingissä. Pois maaseuduille hän lähtee, siellä on parempi ilma, helpompi elanto, ihmisetki kai toisenlaisia kuin täällä Helsingissä, joka kiehuu kuin pikipata. Ei kukaan välitä toisestaan täällä, ja isännät niin ylpeitä…

Vaikka rekiä myötään suhahteli ajajineen hänen ohitsensa, vaikka kylmä tuuli aika lailla puhalsi vasten kasvoja, niin Puran mietteitä ei ne häirinneet. Melkein itsetiedottomasti ajatuksissaan nosti hän vain palttoonkauluksensa pystöön ja kovensi käyntiään.

Kaasuliekit tuikuttivat likaisissa lyhdyissään keltasen harmaina, ja esplanaadikaduilla kauppapuotien sähköaurinkojen rinnalla ne olivat kuin mökkiläisen joulutalikynttilä kristallikruunujen valojen rinnalla. Uusi teaatteri loisteli koko komeudessaan ja kadulle kuului ihastuneiden katsojain käsientaputukset. Siellä kai taas joku ulkolainen hurmasi pääkaupungin hienoa yleisöä.

Puran kookas vartalo kääntyi yhdestä rististä toiseen ja jotenkin kiivaasti hän käveli. Hän aikoi vielä tänä iltana jouduttaa kirjeen postiin tuonne Pohjanmaalle ja sentähden piti joutua.

Kun hän tuli asuntoonsa, kirjoitti hän sukkelaan haluavansa tulla tuonne Pohjanmaalle. Ei hän pannut mitään palkkaehtoja. Hän tahtoi vaikka halvemmallakin tehdä työtä tuolla maaseuduilla kuin täällä Helsingissä, johonka hän nyt yht’äkkiä oli kokonaan tuskautunut. Hän pani kirjeen kuoreen ja lähti viemään sitä postilaatikkoon.

Vietyään postiin kirjeen, valvoi Pura vielä kauvan ja mietti. Millaista lienee tuolla toisessa paikassa? Totta varmaan siellä on jotain uutta ja ihmiset erilaisia kuin täällä… Työmies se on kuin lintu oksalla: löytää jyvän, niin nokasee. Niin minäkin. Ja tässä maailmassa on pikkulintuja, jos haukkojakin…

II.

Pura oli päässyt konepajaan, johon hän oli halunnut. Hän laittautui matkalle, kokosi kampsunsa, ja ne mahtuivatkin pieneen matka-arkkuun. Mitäpä sitä yksinäisellä miehellä on paljon rihkamia, varsinkaan työmiehellä! Parin päivän takaa nopeata rautatiematkaa oli hän perillä.

Hiljalleen solui juna kaupungin asemalle; käyttävä kanki vain vitkaan liikkui. Asemalla oli ihmisjoukko ääneti odottavaisena, ja kun juna pääsi seisahtamaan, alkoi joukossa syntyä ristivirtoja. Mikä haki omaistaan, mikä mitäkin. Koreapontanen hotellinmies töytäsi heti toisen luokan vaunujen eteen ja sinne se solui hienompi joukko.

Kaupunki näytti ikävältä, jotta Puraa alkoi mietityttää tulonsa. Ihmiset, joilta hän kyseli asuntoa, olivat ynseitä. Pakkanen tuntui kirvelevälle, ja pääkaupungissa tehty ohut palttoo tunnusti päästävän läpitsensä puhaltamaan Pohjan hyisen viiman. Kylmä väristys karsi ruumista, puistautti aina väliin. Mielikin tuntui lannistuvan Puralla tuossa oudossa ihmisjoukossa.

Juna vielä liikahteli ja puhvertit lonkkuivat toisiaan vasten. Veturi viheltää vihkasi ja jätti vaununsa. Minne lie mennytkään, joko yöteloille. Yösijaa se mietti Purakin, mistä saisi. Hän meni asemahuoneeseen. Siellä oli poliiseja, ja Pura mietti, että noiltahan sitä saa tietää yösijapaikkoja. Hän meni poliisin luo, mikä juuri avasi asemahuoneen ovea muutamalle lihavalle herrasmiehelle. Hän näytti siis toimittavan asemahuoneen ovenvartijan virkaa.

Pura läheni poliisia ja mietti alkaa kyselemään, kun taas muuan vallassäätyläinen keskeytti hänen tuumansa, sillä poliisin täytyi osottaa palvelustaan hänelle. Nyt hyökkäsi Pura esiin ja kääntyi poliisin puoleen. Mutta poliisi ei näyttänyt hänestä välittävän. Mikähän kisälli-lurjus tuokin lienee, ajatteli poliisi. Pian täytyi poliisin taas ryhtyä avaamaan ovea muutamalle herrasperheelle, mikä jälkeläisineen työntyi mahtavana ovesta.

Puraa suututti. Eikö hän ole ihminen niinkuin nuokin? Eikö poliisi ole niin hänen palveluksessaan kuin noidenkin? Heillä on kotinsa, lämpimät huoneensa varmassa tiedossa, vieläpä höyryävä teesamovaarikin odottaa heitä siellä, mutta hänellä taas jääkylmässä pakkasessa ei ole kattoa pään päällä….

Viimein hän kääntyi muutaman kaupunkilaiselta näyttävän herrasmiehen puoleen. Herran hyväsävyisistä kasvoista oli hän saanut toisen käsityksen kuin tuon poliisin matelevasta naamasta.

— Voitteko, hyvä herra, neuvoa minulle yösijaa?

— Kyllä. Kievarissa sen varmaan saatte.

— En minä pidä ravintoloista. Sen kyllä tiedän, että niitä kaupungissa on.

— Muuta keinoa en minä tiedä.

— Tottapa täytyy mennä sitte kestikievariin. Kiitos sanomisestanne!

Puraa oudosti lähteä mihinkään hotelliin. Hän tiesi, ett’eivät ne olleet työmiestä varten. Mutta mitäpä nyt teki?

Pura otti matka-arkkunsa ja huusi ajurin. Ajuri tuli, ja kohta lipui reki pitkin katua, mikä oli matalarakennuksista ja pimeää.

Tämä teki Puraan, pääkaupunkilaiseen, oudon vaikutuksen. Ei nimeksikään kivimuuria, kaikki niin hiljaista ja rauhallista. Ensin tuntui jonkunlainen halveksimisen tunne pakkauvan rintaan, mutta se hälveni, kuta enemmän ajettiin, ja Purasta tuntui jo, että tällaista hiljaista elämää hän on juuri kaivannut.

Jonkunlainen esplanaadintapainen mennä vilahti silmäin ohi; hevosen kavioin alla tömisi, jotta tuntui olevan silta alla. Yht’äkkiä reki töksähti suureen lumihankeen, ja nyt oltiin perillä.

Pura kohousi reestä ja työntyi sisälle. Paitahihasia herroja hyöri biljaardipöydän ääressä. Huoneessa oli juojia, kaikki herrasmiehiä. Joku käski ruotsinkielellä bufettineitiä toisesta huoneesta.

Pura ei hämmästynyt, vaan meni rohkeasti neitiä kohti ja kysyi huonetta. Neidin kalpeat kasvot unelijaine silmineen olivat Purasta ilkeät nähdä, hänen melkein koko otsan peittävä, käherretty etutukkansa ei juuri kaunistanut hänen imeliä ja velttoja kasvojaan, mitkä olivat maidonkarvaiset, mutta poskilla maalipilkut kuin veritäplät lumihangella. Ei hän ymmärtänyt Puran kysymystä. Mutta pian tuli muuan herroista avuksi ja selitti Puran tahtovan huonetta. Neiti tarkasti Puraa tai paremmin hänen vaatteitaan. Pitkät korkosaappaan varret housunlahkeiden päällä eivät näyttäneet neitiä miellyttävän, ja hän vetäsi sieramiaan ikäänkuin tutkiakseen tulijan hajua.

Puraa alkoi tämä tarkastelu suututtaa. Hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys sillä oli.

Neiti selitti herralle, ett’ei tuolle anneta täällä yösijaa.

Herra oli hiukan kohtelijaampi sanoessaan Puralle, ett’ei ole huonetta saatavissa.

— Kestikievarissa tulee olla huoneita matkustaville, sanoi Pura äkäsellä äänellä ja loukkauneena.

Herra käänsi neidille Puran sanat. Neiti katsoi vihaisesti Puraan ja puhui taas ruotsiksi, mutta kiivaammasti kuin äsken herralle.

— Neiti sanoo, ett’ei ole tyhjää huonetta.

Pura ymmärsi yskän. Hän painoi lakin päähänsä ja lähti. Mutta mihin? Ei hän sitä nyt niin välittänyt. Hänen sappensa kiehui, kun häntä oli tuolla tavalla kohdeltu. Oliko hän luotu tänne kaikkien ylenkatseen esineeksi!…

Vaan siinä kadulla kävellessään mietti hän, että asian laita ei ole noin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko hänen säätynsä. Työmiestä luulevat he saavansa kohdella kuin elukkaa!…

Viima yltyi ja lumi kuivana kitisi jaloissa. Luihin ja ytimiin tuntui jäinen tuuli ottavan. Selkärankaa karsi ja ruumista väristi Puralla. Hyi, äänsivät hänen lokattamaan pakkauvat huulensa.

Hän mitteli katua ja kulki tietämättä minne. Häntä mietitytti, että rupeaako pyrkimään yöksi johonkin yksityiseen taloon. Ei suinkaan hän kadullekaan voi jäädä paleltumaan…

Hän katseli jo taloja, mihin sopisi koettaa päästä. Suurempiin, pulskilla akuttimilla varustettuihin taloihin ei hän miettinytkään pyrkiä. Hän tiesi, ett’ei siellä ollut yösijaa hänelle. Tuossa hän kanteli pikkuista matka-arkkuaan ja tarkasteli kuin rosvo taloja.

Ei hän löytänyt mielestään sopivaa, mihin olisi pyrkinyt. Ihmisetki jo olivat hälvenneet kadulta, sillä kello oli piakkoin yksitoista. Ei ollut ketään, jolta olisi kysynytkään. Alkoi tuulla kohista ja yhä useampia tähtiä ilmestyi puolipimeälle taivaalle. Luntakin alkoi ryöppyämään ja pakkasen keventämänä lähti se helposti tuulen muassa lentelemään pitkin katuja ja kinostumaan, missä sopiva kolo ja suoja ilmestyi.

Puran tuossa mielessä pahoillessa alkoi jo yksi tuli toisensa jälkeen sammumaan. Mietitytti häntä, että pitiköhän jäädä yönselkään tuiskuun ja pyryyn. Hän katseli, eikö näkyisi kapakoita, jotta olisi niihinkään päässyt. Ja häneen iski halu, että jos tuossa olisi kapakka, niin hän heti sinne menisi ja lyöttäytyisi muiden vierasten joukkoon, tilaisi ja — joisi. Viettäisi siten tämän yön, kun ei näy saavan parempaa yösijaa.

Mutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne suljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat aikasin auki.

Purasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli, että oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli katu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi hämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä kesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen kulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi sitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa Puran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa pysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?

Hän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen, pienen rakennuksen.

Hän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä tarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli näkyviin.

Pura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo kaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku armollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa…

Mies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.

— No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan yösijan. Mitä miehiä te ootte?

— Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin konepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi konepaja.

— Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne päin.

— Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?

— Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan. Olen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin löysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun peljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon nahkoja.

Pura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.

— Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi mies.

— Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle paleltumaan.

— Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa arvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.

— En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen kaikkialla… yli koko maailman.

— Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu työmies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä paikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu päässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan herroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!

Ja mies naurahti puheensa päälle.

— Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen yhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä monella äänellä kuin rikkain pohatta.

— Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan päivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä, mutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä. Nisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.

— Verrattain se on parempaa Amerikassa työmiehellä kuin täällä.

— Minä tässä olen katunut, että kun tuli naiduksi ja noita sikiöitä on liika paljon. Jos vielä olisin nuorimies, niin kyllä heittäsin nämä olot ja lähtisin paikalla Amerikkaan. Kun sitä oisikin yksinäinen mies, niin oisiko kumma lähteissä. Ette kai te ole nainut mies?

— En ole.

— Kohta tässä päästään perille. Eihän se minun asuntoni mikään häävi ole, mutta ei tuo lie työmies kovin loistaville tottunutkaan.

— Kunhan on katto pään päällä ja hiukan lämpöä, jotta saa vähän sulata kohmettuneita jäseniään.

Muutamasta portista käännyttiin nyt kartanoon ja peräpuolella sitä tuikki vähäinen valo. Lasi oli keltasen harmaa akkunassa ja jonkunlainen paksu uudin oli siinä, joten valo heikonlaisesti pääsi sen läpi.

Raskas, tunkkaunut, kostea ilma lehahti ovella vastaan. Tiesi pikkulapsia olevan huoneessa, sillä paha lemu sieltä höyrysi tulijan nenään. Ovi kitisi, kun sitä liikutettiin, sillä sen reunat olivat paksussa jäässä. Siinä se jää tappeli olostaan perempää tulevaa lämpöä vastaan. Lämpö saikin sitä vähän sulaamaan, jotta sitä vetenä valui lattialle, mutta kovat olivat myös ulkoa uhoovat kylmät ilmavirrat. Ne vain lisää ja lisää jäädyttivät tuota valuvaa vettä. Kylmä ja lämmin siinä otteli huoneen asukkaille ilotonta taisteluaan. Jää kiilsi kristallilta myös akkunassa ja lämpö siinäkin uursi vesipuroja, mitkä valuivat alas ja muodostuivat tuumanpituisiksi keilamaisiksi jääpuikoiksi. Huone oli muuten matala ja likanen. Lattia oli perältä ylempänä kuin oven suusta. Sammalet tursottivat seinäpalkkien välistä, niitä kun ei oltu millään verhottu. Oven suussa oli tukeva uuni, mikä oli monesta kohden halkeimissa ja sen kyljessä oli yksireikäinen hällä, ainoa mukavuus koko majassa. Uunin kyljet olivat lapset piirrelleet ristiin rastiin jos jonkinlaisia kankeita kuvia ja muutamin paikoin oli tiilikin lohennut. Kun mies käveli lattialla, notkui se. Hiiret ja rotat kun olivat kaivaneet multaa lattianniskojen alla. Huonekaluja oli tuiki vähän ja kovin renkkauneet ne näyttivät olevan.

— Vieras istuu! Tällainen minun majani on.

— Kiitos! Te olette perheellinen mies.

— Johan minä sitä tuolla tiellä puhuin, että tuskaa sitä on mennä perheen kanssa eteenpäin. Annappas, äiti, vieraalle tuoli!

— Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö saane hampaita. Mistäs tämä vieras on?

— Helsingin puolesta.

— Vai Helsingin. Istukaa!

Samassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen
Puralle.

Pikku Pekka kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku herätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen silmiä Puraa.

Isä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.

— Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.

— Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden saalis e’es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki halot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa melkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla, valitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.

— Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie tuota, muori, meillä sijaa?

— Mistä ei saanut?

— Kestikievarista.

— Vai kestikievarista?

Vaimo katsoi Puraa pitempään ikäänkuin tutkiakseen häntä, onko hän herra vai narri, kun kestikievarista yösijaa pyytää. Hän! Mikä lienee kisälli! Kun ei vain lie joku roikale? Hyvät tuolla ovat vaatteet päällä…

— Santi ja Kustu kun panevat lattialle, niin saa vieras sohvan, arveli vaimo.

— Ei. Antakaa poikain maata, kyllä minä panen lattialle!

Ja Santi ja Kustu vetivät enemmän peittoa päällensä ikäänkuin peljäten lattian kylmyyttä, jo kun kuulivat siitä mainittavan.

Noin kymmenvuotinen tyttö nousi ylös tuolien päältä, missä hänen vuoteensa oli ja kävi juomaan. Juotuaan kiepsahti hän kevyesti lämpimälle sijalleen tuntien paljaissa säärissään lattian kylmyyttä.

— Teko olette Helsingistä kotoisin, kysyi vaimo.

— En juuri Helsingistä, vaan sen lähiseuduilta. Maalla minä olen syntynyt ja ensimmäiset vuoteni kasvanut.

— Vaan olette olleet paraan ikänne Helsingissä?

— Niin olen.

— No, mitä te nyt tänne lähditte?

— Tänne konepajaan työhön.

— Vai te olette konepajan työmies.

Vaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat naisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman vaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti panivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu. Kätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.

Kauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää hermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili. Kasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen raskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo alkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin pakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.

Istuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi vähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa ollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen loimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle kovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi. Siinä oli Puran vuode.

— Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.

— Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.

— Eipä ruokapala pahaa tekisi.

— Paneppa, äiti, sitte mitä meillä on! Ka, onhan siinä jo ruoka.

— Sinuahan minä sen jätin siihen odottamaan. Käykää syömään.

Pöydällä oli paksua kuivaa leipää, perkkaamattomia ahvenenpoikia suolavedessä, kylmiä perunoita ja kaljaa tuopissa.

Rehästi kävi mies ruan kimppuun, ja Pura seurasi esimerkkiä. Vaimo alkoi riisumaan päältään. Kauvan ei Pura syönyt. Hän säästeli talon ruokavaroja, jotka juuri eivät erin hyvälle maistuneetkaan. Riisuskelemaan hänkin alkoi päällysvaatteitaan ja saappaitaan. Tunkeutui sitte loimen ja turkin väliin. Mies söi hyvällä ruokahalulla vielä sittenkin, kun Pura jo nukkumista teki. Sammutti sitte tulen, paneutui itsekin maata, ja jonkun ajan takaa kuului vain tyyni, nouseva ja laskeuva kuorsaaminen huoneessa.

III.

Aamulla kun Pura heräsi, tunsi hän, miten oikeaa kylkeään, jolla hän oli maannut, kylmäsi. Mutta sikeästi hän oli nukkunut; ruumis kai oli matkasta rauvennut.

— Hyvästipä uni lysti. Kova kuorsaaminen vain kuului, kun minä yöllä tuon Pekan tähden valvoin, tuumi vaimo laitellessaan kahvia uunin edessä.

— Kyllähän sitä nukkua jaksaa, kun vaan muuta, vastasi Pura.

Pura nousi istualleen vuoteellaan. Hänen käherä tukkansa oli pörröllään ja silmät loistivat. Muuten hän oli vielä unelijaan näköinen, ja kaula paljaana koljotti. Mutta kylmältä siinä tuntui. Hän hypähti ylös ja alkoi laitella vaatteita päälleen.

Ilma oli lauhtunut ulkona, sillä jää ovessa ja akkunassa sulasi. Kosteaksi se kävi huoneessa. Seinälläkin näkyi märkyyttä, mikä lisäsi entistä hometta seinäpalkkien välissä.

— Kyllä tämäkin on huone, mietti Pura.

Hän vaikka olikin työmies, oli siltä tottunut siistiin, lämpimään asuntoon, yksinäinen mies kun oli.

— Niin, te ette menekään työhön, kysyi Pura.

— Mitenkäpä menee, kun ei sitä ole. Pitänee tuota taas lähteä tänä päivänä hakemaan. Hampaat tässä saa panna naulaan, jos ei työtä saa. Samalla hän silmäsi pöydällä oleviin tähteisiin; niitä ei ollut paljon jäljellä.

— Kyllä se on taas tämä talvisyän huonoa. Ei kuukauden ajalla ole ollut leipänaulaa säästössä. Mutta, Jumalan kiitos, ei ole oltu kuitenkaan suuressa puutteessakaan. Ukko kun on näperrellyt puukaluja ja aina väliin ollut jonkun päivän työssäkin, niin on sitä aina ollut, sanoi vaimo.

Hän piti kepin nokassa kahvipannua yläällä, se kun pyrki kuohumaan ja ajamaan maahan ainoankin höystövoimansa. Taas sitte laski alemmas tulta kohti, mutta kun kahvi rupesi ulos pursuamaan, niin nosti hän sen ylemmäs. Tuota tekoa tehtyään muutaman minuutin, selvitti hän pannun nokan, ja nyt oli kahvi valmis.

— Tuon kahvitilkan kun saa särpimekseen, niin on se silloin jotain, sanoi mies.

— Vaikka suurta suutahan ne herrat ja rouvat kuuluvat pitävän, kun köyhät kahvia juovat, lisäsi vaimo.

— Mitä noista, vastasi Pura välinpitämättömästi.

— Kyllä ne itse sitä särpävät, eikä vielä huonommista astioista kuin hopeakannuista. Minäkin kun nuorempana palvelin tuolla pormestarilla, niin aivan ehta hopeakannulla vietiin kahvi joka aamu sisään ja vielä leivän kanssa, tuumi vaimo.

— Ei niille vältä pannun nokasta kuppiin kaataa, niinkuin meikäläisille, naurahti mies.

Pura ei puhunut mitään, vaan oli omissa mietteissään. Tällaistako on aviollisen, siivonkin miehen elämä? Sitä hän mietti. Mies ei ollut juomari, sen hän oli jo saanut selville puhuessaan hänen kanssaan. Ja vaimokin tuntui olevan säästäväinen. Osaisi kyllä kohtuullisesti taloutta pitää, kun vain olisi, mistä pitää. Pääkaupungissa kun hän oli käynyt perheellisten työmiesten luona, niin oli niillä kyllä ollut likanen ja puutteellinen koto, mutta ne olivat olleet juomareita. Pura oli lukenut heidän taloudellisen huonon tilansa heidän omaksi syykseen. Mutta näkyi sitä olevan syytä muussakin. Työmies on onneton, selveni vain Puralle miettiessään.

Vaimo kaatoi kahvea, joka oli mustaa kuin piki, puhtaannäköisiin kuppeihin. Sokeriastia oli viallinen, ja jollain seoksella olivat kappaleet liitetyt yhteen. Vaateliuska oli vielä pantu siihen pitimeksi.

— Ottakaapa nyt kahvia, käski eukko.

— Otetaanpa sitte, mieskin mennessään kehoitti Puraa.

Halukkaasti särpi mies kermatonta kahvia. Puran suuhun se tuntui oudolta, imelän kisserältä. Tiesihän sen, kun oli paraasta sikuuriin keitetty.

Vaimo oli kahvimyllyn koloihin jääneet höystöjauhot koonnut vain lisäksi sekaan. Mielellään olisi Pura heittänyt juomatta, mutta sitä hän ei voinut tehdä isäntäväkensä loukkaantumisen vuoksi. Särpi kuin särpikin vasten tahtoaan.

Lapsetkin alkoivat heräilemään, ja pikku-Pekka antoi äänensä kuulua.
Äiti joutui häntä tyynnyttämään.

— Vaan kerjäämään minä en sikiöitä pane, kun vaan itse suinkin penniä saan. Vieläpä vähä ennen kärsikööt puutettakin?

— Isä se on ylpeäkin, naurahti vaimo.

— Mutta mitä ne lapsiraukat siellä kerjuulla oppivat, ja mitenkä piiat käsipuolesta ulos työntävät!

— Tosipa se on, vastasi Pura.

Päiväkin alkoi ulkona valkenemaan, ja tulikin uunissa sen mukaan sammumaan. Ikävöiden odotti Pura päivää, jotta olisi voinut lähteä käymään puheilla konepajassa. Hänen hauska kuvittelunsa uudesta paikastaan oli jo jotenkin muuttunut, kuivettunut, laihtunut. Yhdellaista kurjuutta tuntui olevan täällä kuin Helsingissäkin, ei veistään väliä.

— Mitä, jos tässä joku sairastuisi. Eikö tuo olisikaan kovin arvaamatonta, kun näin monta henkeä asuu tällaisessa kosteassa huoneessa… Jos tuo vaimo joutuisi vuoteen omaksi, niin mikä perheen perisi… Miehellä ei työtä ei leipänaulaa säästössä…

Puraa väkisinkin pakkautti noin ajattelemaan.

Mutta mitäpä ajatteleminen auttoi, mietti Pura.

Hän hommaili lähteä ulos ja katsella kaupunkia siksi, kuin tulisi sopiva aika mennä konepajaan. Ikävähän täälläkin oli olla! Raskas ilma oli katkeraa hengittää, ja tuo elämä sitte silmäin edessä…

— Joko vieras lähtee pois? kysyi vaimo.

— Niin mietin. Ehkäpä katson kaupunkia siksi, kuin tulee sopiva aika mennä konepajaan.

— Mutta siellähän on vielä puoli hämärä, vaikka kyllä se nyt pian valkenee, kun kerran on tuohon määrään päässyt, tuumi mies.

— Mitäs minä olen velkaa yökortteerista?

— Kaikkia kuulee! Kestikievarissa jos olisi maksanut, niin siellähän olisi ollutkin toisellainen kuin meillä. Helpostipa sitä rahaa saisi, kun tuommoisestakin yösijasta. Maata kylmällä lattialla! Ei toki mitään, puhui mies.

Mutta vaimo ei näyttänyt niinkään välinpitämättömältä maksusta. Hän katsoi moittivasti mieheen ja sitten pöydällä olevia ruan tähteitä. Ei ota, kun saa.

— Hyvähän oli, kun pääsin tänne. En minä sillä mielellä ole syönyt enkä maannut, että teiltä tahtoisin ilmaiseksi. Vähähän sitä teilläkin on olemista. Minä toki, kun olen ollut säästäväinen ja terve, en ole pennitönnä…

— Vieras antaa jonkun lantin, ehätti vaimo sanomaan.

— No, eihän se raha meille liikaa ole, lisäsi mieskin.

Pura kaivoi kukkaroaan. Sai sieltä setelejäkin näkymään. Hän otti viidenmarkanrahan ja pani sen pöydälle.

— Tuossa on samassa vähän apuakin. Saahan sillä jonkun kannun maitoa pikku Pekalle.

Vaimon silmät säteilivät nähdessään setelin.

— Eihän sitä nyt toki — liikaahan tässä on avuksikin.

— Ottakaa pois! Ansainnenhan tuon rahan piankin, kun taas työhön rupean.

— Kiitoksia, ja kostakoon Jumala satakertaisesti, sanoi vaimo ottaessaan setelin.

— Eipä sitä voi muuta kuin kiittää. Oli sitä minullakin nuorena vähän enemmän kuin nyt. Mutta kyllä ne perheen kanssa kuluu, huolehti mies.

— Etkä sinä saa päivältäkään niin paljon kuin vieras.

— Teillä on tuo työ tuottavaa, kun sitä saa konrahilla tehdä.

— Ei ne muuten maksaisi kolmea markkaakaan päivältä.

— Eivät maksaisi.

— Hyvästi nyt ja voikaa hyvin!

— Hyvästi! Hyvästi! Vieras käypi katsomassa meitäkin, kun nyt kaupungissa on.

— Kyllähän on hupaisakin pistäydä näkemässä, kun on aivan outo, eikä ole tuttuja.

Halukkaasti ahmasi Pura ulkona tuoretta ilmaa keuhkoihinsa. Pois koetti hän puhaltaa tuota yöllistä lösyä, mitä oli saanut niellä.

IV.

Konepaja ei ollut varsin kaupungissa, vaan hiukan sen ulkopuolella. Vähän jäämatkaa oli sinne nyt talvella. Tarkoin oli Pura yökortteerissa tiedustellut sitä, ja nyt vähän aikaa kaupungilla käveltyään, mietti hän lähteä astumaan sinne päin. Jospa nyt ei vielä konttori olisikaan auki, niin saisihan tuota käydä katsomassa, millainen se konepaja on, jonne niin on halunnut.

Pura lähti mittelemään jaloillaan jäätä kaupungin rannasta. Hämäryys oli jo poistunut, ja tuntui tulevan selkeä suvi-ilma. Ohuen sinervä oli taivas, ja ilma tuntui tuoreelta.

Tuossa kävellessään mietti Pura, että oli se hyvä, että hän oli joutunut tälle työalalle. On kuitenkin aina työtä, ja palkkakaan ei ole huono työmiehen palkaksi. Mutta tuokin perhe… Mies kertoi saaneensa puolitoista markkaa päivältä nyt talvisydännä… Elättää sillä perheen ja vuokraa huoneen. Eikä sitäkään tienestiä aina ole. Ja aina olla kiini noissa elatushuolissa… Eläinkin vain huolii syömisestään… Syö mitä saa, ja sitte on eläin… Ei kai tuokaan työmies ole koskaan tuntenutkaan itseään muuksi kuin työjuhdaksi. Ja miten voikaan, kun noin ovat asiat!… Leipä on maasta. Ruumiin se ravitsee, mutta ei muuta. Mutta onhan työmieskin ihminen. Mutta sepä näyttää hänen olevan nykyisissä oloissa vaikea käsittää. Sanomalehdet saavat puhua ja pauhata hengen vapaudesta, työmiehen tilan korottamisesta, mutta se on turhaa, niinkauvan kuin eivät työmiehet itse herää… Voi, jos minä olisin oppinut mies! Mutta ehkä en silloin olisikaan Pura, vaan joku rihasäärinen herrasmies, mikä osaisi halveksia työmiestä. Tämä maailman meno on niin kummaa. Työmiesten halveksiminen on oikein juurtunut sivistyneiden ihmisten vereen. Ja neki, jotka sanoillaan pauhaavat muka työmiesten puolesta, itse asiassa kuitenkin pitävät työmiestä itseään alempana olentona. Niinkuin pääkaupungissakin se yksi sanomalehdentoimittaja. Puhui joka toisessa numerossa työmiehen tilan kohottamisen puolesta ja käytöksessään oli lipevä vieraita työmiehiä kohtaan, mutta omille kirjanpainotyömiehilleen kuin karhu… Niin se on: sanat eivät ole töitä.

Pulskalta näytti konepajarakennus. Suurilla kirjaimilla oli seinään maalattu: Mekanisk Verkstad. Kaksikerroksinen se oli ja punaseksi maalattu. Aivan uudenaikaiselta näytti ulkoapäin. Näki vasta kirveen ja sahan heiluneen sen rakentamisessa; niin oli kaikki tuorejälkistä ja vastatehtyä. Komea asuinrakennus, kivinen talo, oli vieressä. Mahtoipa omistaja olla varakaskin.

Pura astui vierrettä ylös, mikä vähäsen kohosi rannasta. Meni ja katseli konepajaa. Osuipa näkemään muutaman oven päällä: Kontor. Mietti jo mennä sisälle, mutta entä ei ole vielä se aika. Kukapa tietää, minkälaisia ärttysiä siellä sisälläolijat ovat. Eihän noita saisi heti suututtaa. Sillä maksaa se tuo isäntäväen suututtaminen työmiehelle, ja samapa se lie muillekin. Joka on alempana, sen täytyy kumartaa. Niin se on…

Mutta nyt juuri tuli poika, kai oli se asiapoika, avaamaan konttorin ovea ja lakasemaan paria kiviporrasta ja niiden edustaa. Pura meni pojalta kysymään, milloin konttori avataan.

— Kello yhdeksän, vastasi poika.

Pura silmäsi kelloaan. Se oli neljännestä vailla yhdeksän. Siis piti vielä odottaa neljännestunti. No pian kai tuo meni kävellessä ja katsellessa. Ja Pura tarkasteli joutessaan jokaisen suuremman kivenkin, mikä oli näköpiirissä.

Vihdoin tuli odotettu aika, sillä torninkello kaupungissa kuului lyövän yhdeksää. Purakin katsoi vielä varmuudeksi kelloaan ja yhdeksän se oli.

Hän astui nuo pari kiviporrasta ja tuli kaikuvaan, läpikäyvään korridooriin. Muutaman oven päällä seisoi: Kontor. Mutta sinne ei vielä päässyt. Mitäpä muuta kuin odottaa. Ja hän odotti.

Tuossa hänen seisoskellessaan tuli kaupungista päin muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hän meni kiivaasti korridooriin ja pyrki tuosta vastasesta konttorinovesta sisään. Ja pääsi. Se oli siis auki. Pura meni perässä ja pääsi myös.

Täällä oli tuo herra, joka eilen oli kestikievarissa tulkkina. Iloisen tervehdyksen jälkeen syöntyi hän hauskaan keskusteluun vastatulleen herrasmiehen kanssa. Alfrediksi kuulusti häntä puhuttelevan tuo vastatullut.

Vastahakoisen vaikutuksen teki Alfred Puraan täällä konttorissa. Ei Pura olisi enää tahtonut häntä silmiinsäkään. Eilen illallakin oli jo suututtanut hänen näkemisensä. Miehessä oli jotain imelää keikarimaisuutta, mikä inhotti rehellistä työmiesluonnetta. Ja nyt hänen silmiään veresti; ne olivat kohmelon harmaat. Naama näytti siltä, ett’ei mies ollut viime yönä tarpeeksi nukkunut. Puku kyllä oli siisti ja hyvin päällä.

Huoneessa ei ollut muita kuin nuo kaksi herrasmiestä ja Pura. Molemmat olivat vain katsahtaneet Puraan, kun hän tuli sisään, ja sitte jatkaneet iloista pakinaansa.

— Missä helkkarissa minun nenäliinanikin on! Ai, se jäi tytölle! Hilma kysyi sinua, että miks’et sinä tullut häntä tervehtimään.

— Minä olin eilen illalla paraasta päästä kotona.

Pura meni likemmäksi, mutta tuo konttoristi ei näyttänyt pitävän erin kiirettä hänen kanssaan. Ei tiedustellut eikä joutanut kuulemaan Puran asiaa. Katsoi hän vähän tarkemmin nyt Puraa; huomasi kai hänet eilisiltaseksi vieraaksi kestikievarissa. Pura poistui vähän ulommaksi.

— Voi helvetti, kuin me skoijattiin!

— Te menitte yhdessä Artturin kanssa sinne?

— Niin! Ja itse kestiksen isäntä oli niin tuulessa, että hän löi klööveriä, kun meni huoneen poikki.

— Ai — saakeli!

— Sitte kun me istuttiin biljaardisalissa ja Hilma toi tuutinkivettä, tarttui Artturi häntä kiini vyötäisistä. Se koetti nykkiä itseään irti —

— Mukamas!

— Niin. Tietysti mukamas. Meitä kun oli siinä niin monta päältäkatsojaa. Ja me sitte vielä pilkattiin. Tyttö muka suuttui ja riuhtasi irti itsensä. Mutta silloin repesi häneltä leninki. Siitä se äsähti ja meni bufettiin mököttämään. Artturi meni ja leperteli kai sille vähän, ja kun me siirryimme sinne, niin he yhdessä skoolasivat viiniä. Artturi iski silmää ja sekoitti konjakkia viiniin.

— Joiko se sen?

— Joipa tietysti!

Alfred ilkeästi naurahti.

— Vaan odotappa sitte! Nyt se lysti juttu alkaa! Hah! — hah! — hah! —

— Teillähän, saakeli, on ollut hauska ilta!

— Sinne tuli Söderberg. Se kai oli jo kauppapuodissaan maistanut viinejä, se kun oli aika viftissä. No me heti ukon ympärille ja juotiin kauniisti ja sovinnossa tuutinkia. Hilmaki tietysti heti alkoi ukkoa pilkata ja kärttää ukolta sampanjaa. Ukkoa suututti, se on pirun visu juovuksissakin, ja viskasi sokerit Hilman silmille. Ja se oli teko, mikä sai ukon tilaamaan sampanjaa. Me sanoimme ukolle, että me panemme hänet ulos, jos ei hän tilaa sampanjaa ja sovita Hilmaa. Ja täytyihän ukon tilata, ja nyt kaikki sen ääreen —

— Helvetti!

— Ja ukko oli jo lopulta niin litkassa, että hän itki. Ja meni se
Hilmallekin päähän.

Samassa tuli muuan neiti konttoriin. Molemmat herrat tekivät kohtelijaan kumarruksen hänelle. Neiti otti pois päällysvaatteensa, sysäsi käsillään tukkaansa ja pani rillit nenälleen. Kävi sitte muutaman pöydän luo.

— Kuinka neiti Sahlman voipi viime sleepartin jälkeen, kysyi vieras herra.

— Kiitos! Hyvin. Se oli hauska retki.

— Meillä on homma panna toimeen ensi sunnuntaina uudet, ja minä tulin jo puhelemaan siitä Alfredille.

— Tuleeko osanottajia paljon?

— En vielä tiedä. — Mutta kello on jo puoli kymmenen. Minun pitää lähteä konttoriin.

— Minä puhun sinulle äsköisestä vielä joskus toiste, sanoi Alfred.

— Hyvästi!

Samassa hän kumarsi neidille ja lähti.

— Mitä teillä on asiaa, kysyi Alfred Puralta.

Puraa ei olisi haluttanut ruveta tuolle selvittämäänkään asiataan, sillä niin huonoon valoon oli Alfred joutunut Puran silmissä. Mutta eipä ollut muuta, kelle olisi asiansa ajanut. Siis kai piti hänelle.

— Minä olen tullut tänne konepajaan Helsingistä. Minä kirjoitin ja pääsin tänne. Tulin nyt tarkemmin sopimaan asiasta, selitti Pura jotenkin kylmäkiskoisesti.

— Minä en tiedä puhua siihen asiaan mitään. Patruuni tulee kello kymmenen konttoriin, ja silloin saatte tulla tänne puhumaan hänelle asiasta.

Pura lähti närkästyneenä. Kaikellaisiin pesiin hän oli lähtenytkin! Tuommoisten rihasäärten käskettäväksi… Mutta työmiestä kohdellaan tässä maailmassa niinkuin tahdotaan… Jos olisin vain ollut herra, niin ei vissiin olisi tarvinnut odottaa tuntikausia, ennenkuin saa asiansa ajetuksi… Ja minne nyt taas mennä puoleksi tunniksi?… Totta patruunia saadakseen puhutella saa tunnin varttoa, kun konttoristia puoli tuntia… Lie parasta lähteä kaupunkiin ja tulla sitte päivemmällä…

V.

Pura kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä saakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään niinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä kumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi hänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä edes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa maista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken pahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma heidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että Pura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta juovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän heittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein ottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.

Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden. Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.

Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi. Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden, suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.

* * * * *

Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen. Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.

— Miks’ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta, eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan… kyllä kai työmiehet itsekin tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee… Mutta kun yksi juopi, niin juopi toinenkin… kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan… hänen täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten kesken… Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja rikkinäisiä kasvojaan… ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja olisivat todellisia ihmisiä… tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän kannattaa asiaa…

Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.

Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott’ei patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla kovin välinpitämätön raittiudesta… ja irvihammas oli muuten suuri. Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta päästäjä olikin piika.

— Onko herra patruuni kotona?

— On. Hän juo juuri teetään.

— Onko hänellä vieraita?

— Ei ole.

— Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen kanssaan!

Piika meni ja tuli kohta takaisin.

— Patruuni käski tulla sisälle.

— Jahah!

Piika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan ahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.

— Hyvää iltaa, herra patruuni!

— Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!

Puraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit mukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni nakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura sanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt, miten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon hämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen, paksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut tyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman vähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka ei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa… tuskin työmiehellekään… Ja patruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen…

— Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin sanomalehtiä…

Patruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura huomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti apuun.

— Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?

Pura tuli rohkeammaksi.

— Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme raittiusseuraa —

— No, koskeeko se asia meitä?

— Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan työmiesten kesken…

— Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.

Patruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:

— Ne juovat siellä verstaassa?

— No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan juomattakaan ole.

— Eikö Pura pidä väkevistä?

— Sanalla sanottuna: en.

— Eikö Pura koskaan ole pitänyt?

— En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä maistanut.

— Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?

— En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle.
Minä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.

— Mutta tahdotteko, että minun pitäisi ruveta perustamaan heille raittiusseuraa?

—- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä, suostuuko patruuni, jos minä —

— Jassoo Pura?

— Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä heidän parissaan.

— No jaa. Miks’ei.

— Olisihan siitä patruunillekin hyötyä; että miehet olisivat raittiita. Silloin olisivat he säännöllisesti työssä. Ja kun on kiirettä työtä, niin on kyllä hyvä, että ollaan työssä säännöllisesti.

— Aivan oikein. Kyllä minä pidän Puran tuumasta.

— Minä siis saan luvan koettaa?

— Kyllä.

Patruuni meni pienen nurkassa olevan tupakkapöydän tykö ja toi sieltä sikaarin Puralle.

— Tässä olisi tupakkaa.

— Kiitos! Minä en polta.

— Ette tupakkaakaan käytä? Mutta eihän teillä ole miehen tapoja mitään.

Patruuni naurahti.

— No, miten te aivotte tuota seuraa laittaa?

— Kokouksia pitämällä ja laittamalla lukusalin.

— Lukusalin?

— Niin.

— Mutta sehän vaatii rahoja, ja mistä noilla työmiehillä on?

— Jäsenmaksuista tietysti saadaan osa.

—- Mutta jos he eivät rupea maksamaan. Katsokaas: kipukassaan ja raittiusseuraan. Siinähän tulee jo maksuja.

— Useampi markka heiltä luistaa kapakkaan.

— No kyllä. Mutta jos kerran saadaan aikaan tuo raittiusseura, niin minä tilaan sanomalehdet.

Mutta patruuni jäi nyt ajattelemaan, melkeinpä unohtaen Puran läsnäolon. Hänellä olivat silmät tähdätyt eteensä mattoon ja kädet liivin taskuissa. Hän oli lukenut paljon työlakoista ulkomailla, ja ne siellä olivat noiden tuollaisten työväenyhdistysten aikaansaamia paraasta päästä. Ensin muodostivat jonkunlaisen seuran, jonne kokoutuivat keskenään paraasta päästä huvittelemaan, mutta sitte rupesivatkin kapinoimaan isäntiään vastaan ja pyytämään korkeita palkkoja. Noissa seuroissa oppivat he yhdessä toimimaan ja sitten seisovat lujana kuin muuri, yhtenä miehenä vaatimuksissaan isänniltä…

Puraa ikävistytti äänettömyys ja hän koetti sitä lopettaa:

— Patruuni tekee paljon seuran eduksi!

— Niin, tietystihän minä sitä edistän, vastasi hän melkein ajattelematta, sillä ajatukset olivat toisaalla… Siellä he vaativat työpäivän lyhentämistä…. kaksinkertaisia palkkoja… vieläpä osaa tehtaiden voitostakin… silloinhan pääomalla ei ole enää mitään varmuutta… Vaan tuskinpa ne sellaiset puuhat Suomessa käy päinsä, eikä ne täällä työmiehet ole läheskään niin kehkeyneet…

— Jäsenmaksut voi panna sitte hyvin pieniksi, jotta voi kokoushuoneen vuokrata, puhui Pura ja herätti patruunin mietteistään.

— Tuolla pikkupuolella… Mutta entä jos antaisi heidän itsensä hommata… Vaan turhia pelkoja nämä ovat… Tuolla pikkupuolella on sellainen huone, parikin, joissa voitte kokoutua, puhui patruuni sitte ääneensä.

— Kiitos! Kiitos! Luulenpa aivan varmaksi seuran aikaansaamisen nyt, kun patruuni noin auliisti sitä kannattaa.

— Jos tuumanne onnistuu, niin olisi hyvä. Säännölliset työmiehet ovat hyviä.

— Sitte minä olen ajanut asiani.

Pura nousi ja yritteli lähtemään.

— Milloin Pura aikoo puhua heille?

— Ehkä jo huomenillalla, kun työ on lopetettu.

— Silloinhan sopii.

— Hyvästi!

— Hyvästi! Minä tulen päästämään.

Sadatkin mietteet risteilivät Puran aivoissa, kun hän astui kotiinsa. Kun hän rupesi ajattelemaan yhtä asiaa, niin siihen yhtyikin aina uusia sivuajatuksia, jott’ei juuri tosi kokonaista, päättävää syntynyt. Mutta että hän nyt voi perustaa raittiusyhdistyksen, se vaan oli varmaa. Ja hän perustaakin sen… hän puhuu työmiehille niin hyvin kuin hän voipi… ja voipi hän, kun oikein tahtoo… Sitte saa iltaansa viettää hauskasti keskustelemalla ja lukemalla sanomalehtiä raittiusseurassa… Ei ole illat enää niin ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja sinne tulee naisiakin… Huvitusta saadaan… Eikä seuran tarkoituksena tarvitse olla yksistään raittiuden ajaminen, vaan yleensä työmiesten sivistäminen… Työmiehet tulevat sinne siisteissä vaatteissa… Loistavasti palaa kattolamppu ja valaisee kokoushuoneen… Sanomalehtiä kellottaa pöydällä… Mutta kokouksen aikana ei niitä kukaan saa lukea… Hän puhuu… Nuoria neitoja istuu tuoleilla ja kuuntelevat häntä… Hän puhuu, miten paljon parempi aviomies on se, joka ei juo kuin se, joka juopi… Tytöt tulevat aina myötätuntosemmiksi hänen puheellaan… Hän osaa liikuttaa heidän sydäntään… Vanhemmat miehetki pitävät, että oikein hän puhuu ja kammoksuen muistavat juontimatkojaan…

Pura otti vielä tultuaan asuntoonsa sanomalehden käteensä ja luki sitä. Niin siinä oli, että varsinkin tehtaantyömiesten kesken oli raittiusyhdistys tarpeen… Jossa suurin joukko, siellä enemmän pahaa… Nuoria on tehtaassa kovin paljon ja väkiselläkin ne oppivat juomaan… Mitä ne muuta, kuin mitä näkevät vanhempain miesten tekevän… Pura otti paperia ja alkoi kirjoittamaan, miten hän puhuisi huomenna. Paremmin se kävisi, kun olisi edeltäpäin valmistanut. Niin hän siinä koetti saada täysinäisiä ajatuksia paperille.

Kello löi jo yhtätoista, mutta Pura vielä mietti. Aatekkaina ja miettivinä olivat silmät paperia kohden, ja verkalleen piirsi kynä jonkun sanan. Tuossa lampun valossa tuntui silmiäkin alkavan hieman kangistaa. Mutta siltä hän vielä istui. Huomisessa puheessa ne pysyivät mietteet vielä makuullakin.

VI.

Seuraavana päivänä oli Pura pöytänsä ääressä aivan ääneti ja näytti olevan mietteissään. Väliin vain ikäänkuin ajatuksissaan keskeytyen sanoi jonkun leikillisen suunpurkauksen.

Hän vain mietti raittiusseuraa, ja kun joku jotain hänelle puhui, täytyi hänen kysyä toistamiseen, sillä ensi kerralla ei Pura kuullut. Hän kun ei tarkannut ympäristönsä elämää. Ja kun tulisi ilta, jotta hän voisi sanoa tuon huulillaan jo monta kertaa pyörineen lauseen: Miehet! minulla on teille vähän puhumista.

Sinä päivänä tehtiin ahkeraan työtä, sillä oli saatava valmiiksi suuri joukko tilauksia, mitkä tulivat muutamalle maaseudun sahalle. Hiki juoksi miesten kasvoilta, kun he tekivät niin uutteraan työtä. Työnjohtaja kehoitti heitä tekemään niin ahkerasti, kuin suinkin voisivat, sillä huomenna piti kaikki olla valmiina. Ensin ei oltu tiedetty, että ne pitäisi olla niin päivän päälle, mutta aamulla oli patruunille tullut sähkösanoma, missä kysyttiin, joutuuko tilaus, niinkuin oli luvattu. Ja patruuni oli luvannut, sitä konepajan täytyi pitää sanansa, jotta yleisö voi luottaa. Puraa jo iltapäivällä huoletti, että ehkä täytyi tuo rakas tuuma siirtää tältä illalta, sillä työ taisi kestää yli tavallisen ajan.

Tänä päivänä kävi patruunikin verstaassa. Ei hän siellä juuri kovin tiheään pistätellyt. Miehet kun näkivät patruunin, olivat kuin tulessa. He vain mielessään miettivät, että nyt taas, kun oli näin kiire, patruuni antaisi illalla hyvät ryypyt. Niin hän oli ennenkin tehnyt. Pitihän siis olla hommassa. Ja patruuni katseli hyvillään miesten työtä kädet seljän takana. Tuli hän Purankin pöydän tykö.

— Päivää, Pura!

— Hyvää päivää!

— Teillä nyt on kiirut työ. Taitaa aikeennekin siirtyä tältä illalta.

Pura katsahti hieman murheellisesti patruuniin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: niin taitaa. Itseäänkin Puraa jo oli epäillyttänyt, ja nythän aivan tuntui epäilys varmistuvan, kun patruunikin noin arveli. Alakuloiseksi se teki Puran mielen, ja hän painautui viilatessaan alemmaksi pöytäänsä kohden.

Enempää ei patruuni joutanut puhumaan Puralle, sillä työnjohtaja rupesi hänelle näyttämään muutamaa sorvausta, mikä ei ollut tullut aivan tarkaksi. Aristellen tarkasti työnjohtaja näyttäessään sitä patruunin kasvoin väreitä. Hän pyrki niistä jo huomaamaan patruunin mielen. Mutta kun patruuni nosti silmänsä sorvauksesta häneen, luihautti hän silmänsä alas ja siirsi ne sitten nopeasti sorvaukseen. Ei patruuni torunutkaan, vaan käski tehdä uuden. Hän siirtyi pöydästä pöytään, yhden miehen luota toisen luokse, ja sitte, kun jo oli kulkenut molemmat huoneet ympäriinsä, hän vielä otti yleissilmäyksen ja lähti pois.

Huimasti sujui työ. Liekö ryyppyjen esimaku jo kutkuttanut miesten huulia, mutta kovasti he vain työtä tekivät. Ja kun kello oli seitsemän, oli kaikki valmiina.

Purapa jo alkoi ilostumaan, kun työ näytti loppuvankin määrä-ajalleen. Kasvotkaan eivät olleet enää niin totisen vakavat ja haluttomat, vaan niihin ilmautui iloisampi piirre, ja hän alkoi hiljalleen viheltämään:

    Eikä se ole raukka,
Joka rantoja soutaa,
Rantoja soutaa,
Rantoja pitkin soutaa.

Tuossa hän viheltäessään kuuli muutaman miehen sanovan toiselle, että nyt varmaan patruuni antaa hyvät ryypyt, kun työ joutui näin sukkelaan. Heti herkesi Puran vihellys, ja hän heristi korviaan ja kuuli toisen vastaavan myöntävästi. Näytti, kuin Pura olisi tuntenut kipua, sillä niin äkkiä hänen kasvonsa piirteet muuttuivat, ja koko mies lamautui taas alakuloiseksi. Hän viskasi suuttuneena työkalun kädestään, otti toisen, viskasi sen taas ja haki uutta kyyristyneenä pöytää kohden.

— Eikö sitä nyt anneta ryyppyä, kun noin hiki päässä on tehty työtä, kysyi muuan työnjohtajalta.

— Kyllä se viinatilkka on tarpeeseen, kun on väsyksissä, arveli toinen.

Ja työmiehet odottavasti katsoivat työnjohtajaan. Puran olisi mieli tehnyt ruveta puhumaan, mutta sanatonna hän pysyi ikäänkuin hämmästyksestä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan…

— Minä menen patruunin puheille muutenkin ja saatan sanoa. Vai pitääkö?

— Kyllä mestari saa sanoa, arveltiin.

Joku katahti Puraankin, että mitä hän sanoisi. Mutta Pura vain kuunteli, kuunteli vastahakoisesti kuin lapsi torumista. Tehnyt olisi mieli puhumaankin, mutta oli ikäänkuin joku vastahakoisuus olisi häntä pidättänyt, joku näkymätön voima pannut käden hänen suunsa eteen, jott’ei sieltä yhtään sanaa ulos pääsisi. Aivan kuin lapsi ankaran isän edessä hän oli: sanatonna, vaikka kyllä olisi ollut sanottavaa. Hän odotti lapsen tavalla, miten asia lopullisesti kiertyisi.

Ja jos heille nyt, kun ovat tuossa mielessä, rupeaisi puhumaan raittiusseuran perustamisesta, niin varmaan puhuisi kuuroille korville: pilkaksi panisivat koko asian. Vaan Puraan iski varmuuden tunto, että ehkä miehet turhaan ovatkin hyvillään ryyppyjen saamisesta. Tietysti ei patruuni nyt annakaan, kun eilen illalla oli puhe raittiusyhdistyksen perustamisesta. Tuo miesten niin varma luulo sai hänetkin äsken epäilykseen rakkaan tuumansa toteuttamisesta. Mutta nyt, kun asiaa tarkemmin mietti, niin vähän tuntui naurattavan miesten pettymys. Ne ne pettyykin, eikä hän! Patruuni sanookin työnjohtajalle, että tässä pajassa ei enää ryyppyjä työmiehille anneta. Ja sitte ne hyvinkin nolostuu, kun kuulevat, että hukkaan meni hyvät humalat. Mutta sitte alkoi Puraa mietityttämään, ett’ei tuosta seuraava mielentila olekaan otollinen hänen aikeelleen. Varmaan uhallakaan eivät rupeaisi raittiusyhdistykseen, kun nyt noin pettyvät ryyppyjen saamisessa. Vaan pianhan heidän mielensä muuttuu… Ja patruunin myötävaikutuksella se on helppo… Tänä iltana hänen täytyy saada heille puhua…

Miehet jäivät korjaamaan paikoilleen työkaluja, kun mestari lähti patruunin luo.

Suuren pääkaupungin sanomalehden takana istui patruuni mestarin sisään tullessa. Patruuni silmäsi yli sanomalehden tulijaa, nousi sitte ylös ja meni tupakkapöydän luo. Pani sikaarin palamaan ja kääntyi sitte työnjohtajan puoleen.

— Nyt on kaikki valmiina.

— Nytkö jo? Sepä hyvä! Mestari istuu. Patruuni hykerti käsiään hyvillään ja silmät nauroivat.

— Sukkelaan työ joutuu, kun miehet paraansa panevat liikkeelle.

— Tosiaankin sukkelaan joutui, tosiaan sukkelaan! Minä luulin, että ainakin he saavat pari kolme tuntia tehdä yli ajan. No, se oli helkkarin mainiota! Totta tosiaan joutuivat sukkelaan! Patruuni soitti piikaa.

— Tuoppa punssikarahviini tänne ja pari lasia!

Piika toi ja patruuni kaatoi punssia laseihin.

— Tulkaapa maistamaan!

Työnjohtaja pyyhkäsi partaansa ja meni maistamaan.

— Ryyppyjä siellä kuulustivat miehetkin olevan vailla.

— Ryyppyjä?

Patruuni hiukan kavahti, ja maistamatta jäi kohotettu punssilasi. Mutta hän tyyntyi, maistoi lasin puolelleen ja sanoi: Vai ryyppyjä?

— Niin tuumivat. Sanoivat, että totta nyt annetaan ryypyt, kun on tehty noin ahkeraan työtä, oikein hikipäässä.

— Ivyllä he hikipäässä ovat tehneet. Mutta —

Patruuni ajatuksissaan otti pari askelta eteenpäin matolla, pysähtyi sitte ja sanoi:

— Olivatko he hyvinkin niiden perään?

— Sanoivat, että kun ennenkin on annettu, niin totta nytkin.

— Onhan sitä joskus annettu ennenkin. Käskekää heidät pikkupuolelle, niin siellä saavat. Ahkerastahan he ovat tehneet työtä, niin ei saa pahoittaa heidän mieltään. Eikähän yksi tai pari ryyppyä heille pahaa tehne…

— Vähällähän sen työmiesten mielisuosion ostaa.

— Kun menevät sinne pikkupuolelle, niin saavat. Juokaa lasinne pohjaan!

Työnjohtaja joi lasinsa, kiitteli ja lähti.

Patruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen asia… Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua… Kun noin ovat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä ryyppyä… Ja tuo raittius… eikö lie vain noita nykyajan houreita… Joka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja suustaan… Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat missä seurassa… Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!… Näitä nyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi… Pöhöh! — Noin ajatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen rahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli lämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja asteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui sitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan keinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan painua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes vähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.

Mutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä laittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne tänne.

— Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte ryypyt, ilmoitti työnjohtaja.

— Siin’ oli, äännähti Pura itsekseen.

Pura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht’äkkiä temmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja silmissä värehti niin surullisen katkerasti.

Mutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein kielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa nuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti leikillään, niin lysteissään kun olivat.

Pura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett’ei tiennyt, mitä tehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko raittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt haihtui, ja eikö lie parasta, ett’ei heille koskaan puhukaan koko raittiusseurasta…

Miehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika kokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin oli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi. Tyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa, vaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet ottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat nestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.

— Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja maistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla tyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa, mutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin riitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja olihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi ja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet jo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.

Mutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan maistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan lukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei sekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne vain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton…

VII.

Seuraavana aamuna oli useita työmiehiä poissa työstä. Ne olivat jatkaneet illallista juominkiaan. Ja kun niitä tippuili työhön, olivat ne unisia ja velttoja; työ oli vastenmielistä, ja väkisellä he näyttivät pitävän auki lupattavia silmiään. Ei noista miehistä nyt ollut muualle kuin sänkyyn unta saamaan, jotta pääsisivät taas entisiin voimiinsa uuvuttavan kohmelon jälkeen. Mutta muutamat eivät tulleet ollenkaan. Verstaassa löyhkäsi viinan katku. Hiljaisina olivat miehet; taisi päänkipu vaivata. Raittiita silmiä oli tuskin muilla kuin Puralla ja työnjohtajalla.

Puraa iljetti koko seura ja ympäröivä ilma. Viina haiskahti kovin katkeralta raittiin miehen nenään. Miesten silmät verestivät ja olivat vetisen harmaat, kasvoilta oli nuorillakin miehillä tuoreus poissa, ja verstaassa oleva kylmähkö ilma loi niihin melkein lyijynkarvaisen värin, silmänalukset olivat siniset ja kylmän puhumat, ja tukka ja parta oli ruokottomassa tilassa. Koko ruumis näytti noilla niin lytistyneeltä ja kädet hiukan vavahtelivat.

Työnjohtaja tuli yläältä ja ilmoitti patruunin aikovan panna pois ne työmiehet, jotka eivät olleet työhön tulleet. Patruuni oli ollut huonolla tuulella miesten tähden, kun laiminlyövät toimensa verstaassa.

Sitte meni työnjohtaja Puran tykö ja sanoi:

— Patruuni käski teitä ylös.

Pura ei tiennyt, mitä varten. Hän koetti vähän pölyyttää päältään pajan likaa, jott’ei kulettaisi sitä patruunin hienoisiin huoneisiin. Pura näytti jotenkin välinpitämättömältä, mutta kuitenkin oli rinnassa jotain kiihtynyttä, kun hän lähti patruunin puheille. Liekö se ollut suuttumusta vai sentakia syntynyttä, kun ei tiennyt, mitä varten patruuni häntä kutsui?

— Pura, minua harmittaa, kun työmiehet noin käyttäytyvät, sanoi patruuni.

Kuka käski eilen illalla viinaa antaa? mietti Pura, mutta ei puhunut mitään.

— Ei minulla ole säännöllisiä työmiehiä, kun he ovat juomareita.

— Ja niin kauvan he ovat juomareita, kuin heille viinaa annetaan, vastasi Pura vähän pistävästi.

— Työnjohtaja kävi valittamassa, ett’ei ole muuta selvää miestä kuin te koko verstaassa. Jos nyt olisi kiirettä työtä, niin miten kävisi? Kauniisti menisivät tilaukset ohitse, — Pura ivallisesti hymähti; patruuni katsoi häneen totisesti ja pitkitti suuttuneemmalla äänellä — ja minulle tulisi suuri vahinko. Te puhuitte minulle toissa päivänä raittiusseuran perustamisesta, — Puran katse kiintyi vakaasti patruunin kasvoihin, ja hänen silmänsä suurenivat — minä jo silloin sitä puolustin, — odottavan kysyväinen oli Puran katse — mutta nyt puolustan kahta vertaa enemmän. Tänä iltana siis puhukaa heille, kyllä he siihen kohmelostaan selvenevät. Ne, jotka ovat vielä juomingissa, panen minä pois, sillä minä en voi luottaa sellaisiin juoppolalleihin, lisäsi patruuni mahtipontisesti.

— Ei, herra patruuni! Kerran kun ruvetaan pelastamaan, niin pelastetaan niin paljon kuin voidaan. Sitäpaitsi ei patruuni ole oikeutettukaan heitä pois panemaan.

— Minäkö en ole oikeutettu? Mitä? Kun minä panen pois, niin minä panen.

— Mutta miksi heille annettiin toissa iltana viinaa?

Pura tuota sanoessaan loi silmänsä viistoon ja raappi jalallaan mattoa ikäänkuin tehdäkseen lienteämmäksi sanojensa vaikutusta.

— No, tarvitsiko heidän mennä viikkokausiksi juominkiin, kun yhden ryypyn saivat?

Patruuni sanoi tuon kovalla ja hiukan värähtävällä äänellä.

— Patruuni ei tunne työmiehiä. Ei ne osaa sivistyneesti juoda.

— Mutta tämä asia nyt on kerran tapahtunut, eikä sille mitään taida.

— Minä kyllä olen vieläkin valmis hommaamaan raittiusseuraa.

— Sitä varten minä teidät kutsuin. Ja minä olen miettinyt, että minä, jotta he paremmin rupeaisivat raittiusseuraan, maksan niille, jotka kuuluvat seuraan, hiukan enemmän palkkaa. — Suurempi vahinkohan minulle tulee, kun he eivät ole säännöllisiä, oli patruuni lisäämäisillään, mutta ei lisännytkään.

— Miten lienee sen asian kanssa. Se olisi pakotusta, ja pakko tavallisesti vie turmioon. Ehkä he työssä kyllä sitte olisivat säännöllisesti ja selvinä, mutta salaa ryypiskelisivät. He olisivat olevinaan raittiita, vaikka eivät olisikaan. Tuosta ehkä voisi olla hyötyä patruunille, mutta vahinkoa työmiehille. He turmeltuisivat, kun rupeaisivat valheellisesti palvelemaan patruunia.

— Te näette kaikessa vain pahaa.

— Valitettavasti niin. Mutta minä olen jo kovin paljon saanut nähdä työmiesten vilppiä. Kyllä työmieskin horjahtaa rehellisyyden tieltä, kun vain houkutuksia tarjoutuu. Ja noita houkutuksia ei saisi viritellä…

— Omaa puoltanihan minunkin on katsominen. Ja tuumani edistäisi teidänkin aiettanne.

— Edistäisi kyllä, mutta — tavallaan. Paras kohta on tässä, että patruuni osoittaa suoraan tyytymättömyyttä niihin miehiin, jotka juovat. Varoittaa heitä ja nuhtelee…

— Te neuvotte minua kuin lasta. Olen minäkin nähnyt maailmaa.

— Mutta tässä asiassa luulen minä paremmin tuntevani olot ja —

Pura ei kerjennyt puheensa loppuun, ennenkuin patruuni karjasi suuttuneena:

— Mutta mitä minä tavallisesti olen päättänyt, sen minä panen toimeen. Ja tässäkin asiassa minä teen mieleni mukaan.

Pura hiukan hypähti säikähdyksestä, mutta punaisena karehti patruuni suuttumuksesta. Hänen leukansa näytti liikkuvan intohimoisesti, eikä hän näkynyt saavan ajatuksiaan enempää sanotuksi, niin vihassa kun oli.

— Minä en tarvitse teitä opettajanani, hän sanoi ja suuttuneena reutoi pitkin huonetta. Hänen silmänsä säihkyivät ja olivat ulospullistuneet pussimaisista kuopistaan. Huulet levottomasti liikkuivat ja kädet kiihkoisasti koperoivat liivin taskuja. Lattialla hän huitoi edestakaisin kuin säikähdyksissään oleva pikkupoika, mikä on pudottanut lanttinsa.

Pura oli kuin tuomittu oven suussa. Mitä nyt piti tehdä? Lähteäkö pois huoneesta vai jäädä paikoilleen? Ei hän tiennyt, kumpi olisi ollut parempi. Siis hän jäi paikoilleen, siihen asemaan, missä oli. Kädet riippuivat voimattomina pitkin housun kuvetta, ja aristellen hän seurasi patruunin liikkeitä.

— Kutsukaa illalla työväki pikkupuolelle, tai paremmin, minä kutsun, ja sitten te puhutte siellä heille! Minä tulen myös sinne ja puhun tästä.

Patruuni heittäytyi huolettoman ylpeästi keinutuoliin katsomattakaan Puraan. Hän alkoi levottomasti ensin soutamaan, mutta hiljensi pian ja koetti salaa katsoa, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Puraan.

Tuo tuntui komentavalta, ja Pura mietti jo sanoa, ett’ei hän ole tuohon velvollinen palkkansa tähden. Mutta sanat jäivät huulille. Kyllä Puraa pisti vihaksi, kun patruuni tuolla tavalla puhui. Mutta ajatuksiin tuli, että minkäpä niille mahtavimmilleen tekee. Niillä on valta ja ne sitä käyttävät. Riitautua patruuninkin kanssa olisi vain vahingoksi. Kun vähän välttelemällä pääsee, niin onhan tuo hyvä. Myötään paikkaa muutella ei ole hauska, ja sulaa vahinkoa siitä on. Ja vaikkapa maailman ääreen menisi, niin eiköpä nuo kaikki lie yhteen malliin, niin herrat kuin työmiehetki…

— Ettekö ymmärrä? lähetti patruuni keinutuolistaan.

Pura seisoi tuossa mietteissään, jotta patruuni luuli hänen vastustelevan.

— Kyllä.

— No, kun ymmärrätte, niin teette, kuten minä olen käskenyt. Minä en salli niskottelemista. Saatte mennä!

Loukatuin mielin lähti Pura huoneesta. Hänen mielensä oli jo yli suuttumuksen rajojen: aivan lannistuksissa ja alakuloinen. Häntä valtasi sanomaton voimattomuuden tunne tullessaan patruunin luota. Tuntui, kuin koko mies olisi lytistetty tuohon paikkaan, ja kädetkin vielä kovilla kahleilla sidottu, jott’ei edes niitä voisi liikuttaa, Aivan tuntui hänestä siltä, kuin häneltä olisi vapaus ja elämä riistetty yhdellä sanalla. Hän oli vain muiden tahdoton orja, ja muut häntä ohjaavat kuin elukkaa, antavat vielä piiskaakin, kun ei osaa mennä oikeasta tienhaarasta, mietti hän.

Kylmä vihuri ryöpsähti hänen kasvoilleen, kun hän astui ulos korridoorista. Veltosti, puoleksi putoamalla, astui hän edessä olevat pari kiviporrasta ja lähti sitte kävellä lytystämään lentävässä lumessa verstaaseen.

Kun hän tuli pajaan, näki työnjohtaja, että jotakin erinomaista oli patruuni Puralle puhunut. Suuttuneelta hän näytti tuossa pöytänsä ääressä ja viskeli työkaluja. Ei malttanut olla työnjohtaja kysymättä Puralta asiaa.

— Oliko patruuni pahalla tuulella?

— Eipä ollut erin hyvälläkään.

— Ei ollut minullekaan. Morkkasi minulle työmiehistä. Mutta sanoiko hän teille mitään moittivaa? Minulle hän kiitti tei—

— Eiköpä patruunikin kiittäne ja moittine, miten milloinkin päähän sattuu?

— Ei niin jyrkästi! Minä olen palvellut häntä jo kymmenen vuotta ja olen tullut hänen kanssaan toimeen. Mutta hänelle pitää antaa hyvin myöten. Mitä hän sanoo, niin sen pitää olla. Muutoin ei pysy hänen kanssaan hyvissä kirjoissa. Mutta mitä hänellä oli teille asiaa?

Pura katsoi työnjohtajaa pitkään.

— Niin, minä ajattelin, että puhuiko hän minusta teille. Jos hän suutuksissaan olisi lukenut minun viakseni työmiesten juopottelemisen…

— Niin mitä sitte?

— No, sehän olisi ikävä. Minun pitäisi tietää illalla puhua puolestani, ja silloin hän on myös aina sävysemmällä tuulella. Hän on näin aamupäivällä — työnjohtaja läheni Puraa — kohmeloissaan, ja silloin hän aina on ärttynen.

— Ei hän teistä puhunut. Kahdenkeskistä oli vain minulle.

— Kahdenkeskistäkö?

Työnjohtajaa alkoi vaivata ajatus, ett’eihän patruuni vain pane häntä pois ja ota Puraa hänen sijalleen. Mutta miksi olisi Pura noin suuttunut?

— Minä en juuri pidä, että se on hyvä puoli isännässä, että hän aina tahtoo pitää oman päänsä, sanoi Pura hetken päästä.

— Niinkuin esimerkiksi missä asiassa?

— Raittiusseuran perustamisessa.

— Raittiusseuran? Älkää suututtako patruunia! Pitää aina antaa olla, niinkuin hän tahtoo, muuten ei pysy hyvissä väleissä hänen kanssaan. Ja hänelle pitää aina antaa viimeinen sana!

Työnjohtaja aivosti ihastuksissaan, että asia olikin tuollainen. Hän otti nuuskalaatikkonsa, kopautti sen pohjaan sormellaan, pisti nuuskaa alahuulensa reunaan ja tarjosi Purallekin.

— Pankaa nuuskaa huuleen! Tekö perustatte raittiusseuran? Ja patruuni ei salli?

— Miten noin voitte ajatella?

— No, miten sitte patruuni siinä pitää oman päänsä, kuten sanoitte?

— Hän tahtoo ostaa miehet raittiiksi.

— Ostaa? Miten? Sitäpä minä en ymmärrä.

— Hän maksaa palkan siitä, että he kuuluvat raittiusseuraan.

— No, sehän on heille eduksi.

— Niin on, kun lyhyeillä silmillä katselee. Voivathan he muka olla raittiita, ja salajuoppous on kahdenkertainen rikos.

— Patruuni katsoo vain sitä, että he säännöllisesti ovat työssä.

— Eipä siinä muuta olekaan!

Työnjohtaja lähti Puran pöydän äärestä. Häntä nauratti tuo mies: pyrki muka tekemään raittiiksi vanhoja juomareita, joiden sisus ei tule aikaankaan, joll’eivät viinaa saa. Kummallinen mies, kun tuollaisia tuumia hautoo päässään! Suuri höperö ja hupsu!

VIII.

Talvinen pimeys valtasi maat ja mantereet vaippaansa. Pimeää oli verstaassakin aina neljästä iltapäivällä. Silloin piti sytyttää nuo tuikuttavat öljylamput, joiden valo oli likaista, kellervän harmaata. Sameitten ja puhdistamattomien lasien läpi ei valo lähtenyt säteilemällä ja kirkkaasti, vaan veltosti kuumottamalla, Nokisiin vaatteisiin puetut miehet näyttivätkin olevan sopusoinnussa tuon valon kanssa. Musta, pajan noen värjäämä naama ei tarvinnut kirkasta valoa; näkyi nokilaatat kasvoissa vähemmälläkin. Mutta sille, joka ylhäisten saleista yht’äkkiä astui tänne konepajaan, sille oli tämä todellakin mieltä masentava kuva. Sille tuntui, kuin tuo likasuus pyrkisi tahraamaan hänetkin, ja varoen sai hän joka hetki kulkea, jott’ei tahraisi kalliita vaatteitaan ja puhtasia käsiään likaan ja nokeen. Sille tuntui, kuin hän joka hengityksellä vetäisi keuhkoihinsa tukuttaisin viilajauhoja, pajan kuonaa, noen pölyä ja jotain — raskasta hengittää.

Patruuni oli ottanut päivällisleponsa, kun hän tuli verstaaseen. Hänen kasvoissaan lepäili tavattomampi virkeys, ja silmät olivat nuoren kirkkaat. Hänen olennossaan näytti nyt olevan jotain nuorekasta, leikillistä.

Toisella tuulella olikin patruuni nyt kuin aamupäivällä. Nyt oli hän valmis Puraakin hyvittelemään ja tekemään leikkiä itse työnjohtajalla, Hän kulki pitkin verstaassa. Tuli sitte Puran luo. Aamullinen suuttumuksensa häntä vähän vierotti Purasta, ja jo syrjästä hän silmäsi, millä tuulella Pura oli. — Pura on hyvitettävä, jos mielii raittiusseurasta saada täyttä tolkkua, mietti patruuni ja sanoi Puralle, joka oli syrjä kareittain häneen:

— Minä olen ajatellut lisätä Puralle palkkaa. Minä maksan enemmän tunnilta.

Pura oli hänen paras työmiehensä, sanoi hän, ja sentähden hän tahtoi maksaa Puralle enemmän palkkaa kuin muille.

Pura huomasi, että tuo oli jotain hänen hyvittelemistä, eikä puhunut mitään.

— Totta Pura on tyytyväinen minuun?

— Kyllä, vastasi Pura miedosti.

— No, nyt illalla me kokoamme heidät sinne pikkupuolelle ja te puhutte heille raittiudesta.

— Saatanhan minä sen tehdä.

Patruuni näki, ett’ei Purassa nyt ollut sitä innostusta, mitä hänessä oli toissa iltana, kun hän tuli pyytämään lupaa saada se perustaa.

— Ja minä tilaan sinne seuraan, jos se saadaan aikaan, sanomalehdet, ja pikkupuolella saavat he aina kokoutua.

— Patruuni tekee paljon raittiusseuran eteen, sanoi Pura kuivasti.

Patruuni kääntyi naama myrtyneenä pois Purasta ja puhui kovalla äänellä:

— Kun työ on seitsemän aikana lopetettu, menette te pikkupuolelle, sillä siellä on minulla teille puhumista.

Miehet näyttivät hiukan ällistyvän ja kysyvästi katselevan toisiinsa.

Patruuni meni toiseen huoneeseen ja sanoi siellä saman.

* * * * *

Somasti valoi valoaan kattolamppu pikkupuolen salissa. Oli asetettu penkkejä ja tuoleja seinäin vierustoille. Salin perällä oli pöytä, jolla oli kaksi kynttilää, musteastia ja kynänvarsi, vieläpä joku arkki puhdasta kirjoituspaperiakin. Työmiehet olivat käyneet kotonaan heittämässä pois likaset työnursut, ja jokainen oli pannut päälleen jotain parempaa. Odottavina ne nyt istuivat penkeillä ja tuoleilla. Kokoutumisen syy ei enää ollut heille outo, vaan työnjohtaja oli heille ilmoittanut, että patruunilla oli aikomus saada aikaan raittiusseura työmiesten kesken. Olivatpa jotkut pitäneet murinaa sen johdosta, mutta työnjohtaja oli sanonut, että heidän pitää ruveta raittiusseuraan, kun kerran patruuni niin tahtoo. Työmiehet miettivät, ett’ei ollut talvisydännä hyvä suututtaa patruunia, vaan piti tehdä, niinkuin hän tahtoi. Mutta kyllä se tunnusti muutamista kummalta ruveta raittiusseuraan; joku joukossa väittikin, ett’ei hän kyllä rupea, vaikka sata patruunia pakottaisi. Mutta kun toiset hänelle sanoivat: “mistäs leivän otat, jos patruuni panee sinut pois pajasta”, niin meni häneltä suu tukkoon.

Patruuni tuli ja astui pöydän taakse. Kuolon hiljaisuus oli vallan päällä salissa, ainoastaan lamppu katossa hiukan rätisi. Miehet istuivat vakavina ja katsoivat patruunia. Patruuni otti nenäliinan taskustansa, kaivoi sillä sieraimiaan, pyyhki sitte ja pani sen takaisin taskuunsa. Maiskautti kielellään ylähuulensa oikeanpuoleisia hampaita ja näytti alottelevan puhumaan.

— Minä olen käskenyt teidän tänne sitä varten, että teidän kesken perustettaisiin raittiusseura. Minä en voi kärsiä sellaista menettelyä, kuin tänä päivänä ja joskus muulloinkin on osotettu. Te menette vain kapakkaan, siellä juotte ja elämöitte sillä aikaa, kuin verstaa on tyhjä työmiehistä. Näyttää siltä, kuin minun pitäisi palvella teitä, ettekä te minua, joka teille palkan maksan. Mutta siihen minä en suostu. Sentähden minä panen pois ne miehet, jotka ovat olleet tämän päivän juomingissa. Pysykööt he vain kapakassa, minun verstaassani ei heille ole työtä!

Työmiehissä kuulusti kulkevan vähäinen sipinä.

— Älkää koskaan sitä luulko, että minä olen työmiesten varassa, että minun pitäisi palkan kanssa odottaa teitä, milloin te näette hyväksi tulla tekemään työtä. Varotukseksi minä sanon tämän. Työnjohtaja kävi minulle sanomassa —

Useimmat työmiehet katsoivat vihaisesti työnjohtajaan, mutta työnjohtaja mietti, että mitä varten patruunin piti tuo mainita.

— Sentähden teidän omaksi hyväksenne olen minä miettinyt perustaa raittiusseuran, ja joka tähän seuraan rupeaa, sille minä maksan kymmenen prosenttia enemmän palkkaa, mutta joka ei rupea, se saa tyytyä entiseen palkkaansa, ja varokoon itseään, jos hän tulee juovuksissa verstaaseen! Empimättä minä panen hänen pois ja työtodistukseen merkitsen, että hän on juomari. Seuran puheenjohtajaksi olen minä määrännyt Puran, ja hän puhuu teille tästä enemmän.

Ei yksikään mies uskaltanut enää ajatellakaan, ett’ei hän seuraan rupeaisi. Ei, tuo oli kova saarna! Ja mikäpä oli seuraan ruvetessa, kun palkkakin nousi, eikä se tuo juominen ole miksikään eduksi. Nytkin päässä vielä särkee kohmelo, ja nukuttaa ja…

Pura meni nyt patruunin käskystä pöydän taakse, mutta patruuni asettui sivulle vähän ulommaksi istumaan pehmoseen, tyynyllä varustettuun nojatuoliin, mikä häntä varten oli tuotu huoneeseen.

Puran katse oli masentunut, ja kasvoissa oli selvästi havaittava alakuloisuus, vaikka oli niissä jotain elävämpääkin, ehkä illan vaikutuksesta. Ainakin veret hänen poskillaan vienoon nousivat ja laskivat, ja silmät kiilsivät. Hän loi silmänsä pöytään, katsoi vähän aikaa miedosti palavaa kynttilän sydäntä, kohotti silmänsä pöydästä ja alkoi:

— Toiset ihmiset syntyvät onnellisemmissa oloissa kuin toiset. Liekö se Jumalan vai kenen määrämä, mutta niin on asian laita. Toisten lapsuus on turvattu, ja heidän nuoruuttansa ohjataan kuin vesille laskettua purtta. Mutta toisin on toisten laita. Ja tähän jälkimmäiseen joukkoon kuulumme tavallisesti me työmiehet. Meidän täytyy kokemalla oppia, mikä on hyvää, mikä pahaa. Mutta kokemus on kallista, ja sen kautta voimme hukkua. Nykyinen aika, mikä lämpimästi tunnustaa kaikki ihmiset veljiksi, on alkanut puuhaamaan jotain meidänkin eduksemme. Se pyrkii meitä kasvattamaan aikaisina, kun lapsina olemme jääneet niin osapuille. On alettu perustamaan seuroja ja yhdistyksiä, missä kasvatetaan suuria lapsia, työmiehiä. Yksi laji tällaisia seuroja on raittiusseura, mikä koettaa pelastaa juoppouden loasta ihmistä ja muuten häntä sivistää, tehdä häntä todelliseksi ihmiseksi, kelvolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, oikeaksi perheenisäksi. —

Puran kasvot tulivat elävämmiksi, ja sanat alkoivat tulla kovempaan ja tiheämpään.

— Työmiehen elämälläkin on joku tarkoitus, ylevämpi, kuin mitä työmiehet tavallisesti käsittävät. Niinkuin sanoin, kuuluu hän yhteiskuntaan, ja hänen tulee täyttää siinä sijansa —.

Patruuni rypisti kulmiaan ja naputti mietteissään sormellaan tuolin käsipuuhun.

— Mutta nykyään työmiehet ovat vielä sillä kannalla, että he eivät välitä itsestään, eivät näe omaa suutaan pitemmälle. He luulevat, että he, kun tekevät työtä, jotta saavat jokapäiväisen ravintonsa, ovat sellaisia, kuin olla pitääkin. Tässä on työmiesten erehdys. Ja tämä erehdys on kerrankin korjattava. Mutta niinkauvan kuin ihminen rypee itsekkäissä himoissaan, pystyy hän tuskin itselleen ruumiillista ravintoa saamaan. Ensin ovat himot poistettavat, ajatukset puhdistettavat! Samalla kuin vietit vähenevät, jalostuu sielu. Minä en tarvinne teille lähemmin selvittää, mitä juoppous aikaan saa. Sen te itse tiedätte. Ruumiinne siitä kärsii, sielunne kärsii. Kapakassa on juomarin hupi, kapakassa ajatukset. Ja kuinka surkea laitos kapakka on, sen kyllä tiedätte. Kotinne on kurjaa kurjempi, lapsenne nälkäisiä, ryysyisiä, niinkauvan kuin kapakkaan kannatte tienestinne. Ei teidän kotinne hauskuudessa ole yhtään varaa siirtää siitä kapakkaan. Minä patruunin puolesta ehdotan, että yhdytte raittiusseuraan ja luovutte väkijuomia nauttimasta.

Pura heitti puhumasta. Hän näki, miten työmiesten kasvot olivat vielä tähdätyt häneen sittenkin, kun hän jo oli lakannut. Ja aivan hiljaista oli huoneessa. Tuntui Purasta niin juhlalliselta, jotta itseäänkin kummastutti, miten hän oli noin työiniehiin vaikuttanut. Puhuessaan oli hän ujosti pitänyt silmiänsä pöydässä, ja jos oli nostanutkin, olivat ne vain kävässeet kuulijoissa tai huoneen seinissä. Patruuniin ei hän ollut rohjennut katsoa, sillä hän pelkäsi, että ehkä patruuni olisi ivallisesti hymyillyt hänelle.

Pura tuli pöydän takaa työmiesten joukkoon, missä muutamat vanhemmat miehet hänelle hiljaan tuumivat, että oikein hän oli puhunut ja että he mielellään olisivat kuunnelleet vielä lisää…

Patruuni nousi tyynytuoliltaan, mutta pöydän taakse ei hän enää mennyt.
Miettiväisempi elje oli hänellä kasvoilla, ja suun seutu oli vakava.

— Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon kuin suinkin mahdollista tukemaan yhdistystänne. Pura puhukoon ja järjestäköön lähemmin seuran, minä en jouda kauvempaa olemaan täällä.

Ajatuksissaan näytti hän poistuvankin huoneesta. Kun hän tuli työhuoneeseensa, istui hän kauvan ja mietti. Hän mietti Puran puhetta, mikä ensi alussa hänen pikkupuolen salissa istuessaan ei ollut ollenkaan ollut hänelle mieleen. Tyytymätönnä hän sitä siellä oli kuunnellut, mutta vääräksi hän ei olisi voinut siitä vääntää yhtään sanaa, ei yhtään. Sillä kun Pura ujona tuolla pöydän takana puhui, tuntui patruunista raskaalta istua tyynytuolissaan. Ensin, kun Pura puhui työmiesten yhteiskunnallisesta arvosta, täyttyi patruunin sydän ylpeydestä ja kopeudesta, ja hän mietti jo, että tällä tavallako se raittiusseura alkaakin toimimaan istuttamalla työmiehiin muka heidän yhteiskunnallista ja ihmisellistä merkitystään. Mielipä silloin jo keskeyttää Puraa, ett’ei hän suinkaan ole tällaista tarkottanut raittiusseuralla, että siellä ruvetaan saarnaamaan uusia oppeja ja kapinoimaan. Mutta kun Pura alkoi puhumaan työmiesten tilasta ja kuinka vähän hauskuutta työmiehen koti voi tarjota, vei sanat patrauninkin ajatuksiin. Hänestä tuntui, että hän itsekin oli jonkunlainen työmiesten painajainen, hän, joka nytkin istui tässä tyynytuolissaan ja tahtoi näyttää suuruuttaan työmiehilleen… tuntui, kuin Puran puhe loukkaisi häntä, ja hän odotti, että mitä vielä Pura sydämmissään puhuukaan, ehkä vielä melkein sormella osottaa häntä, että tuossakin istuu yksi heidän hien ja väen imijä…

Näin aroiksi tulivat itsestään patruunin ajatukset, ja hänestä tuntui painostavalta istua tyynytuolissaan. Mutta Pura ei mennytkään niin pitkälle, ja patruunille se oli mieleen. Jos Pura olisi mennyt, niin mitäpä olisi tehnyt? Keskeyttänytkö kokouksen? Se keino olisi häntä vähän auttanut, sillä työmiesten silmissä olisi hän joutunut huonoon valoon… ja itsensäkin täytyi hänen myöntää, että se olisi ollut kömpelöä ja vähän auttavaa.

Hän oli ollut aivan kuin itsestään pakotettu lähtiessään lausumaan nuo sanat: “Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon kuin mahdollista tukemaan yhdistystänne”.

Ja häntä helpoitti, kun pääsi pois salista. Siellä tuntuivat hänen ajatuksensa käyvän Puran ajatusten orjiksi, hänen, joka ensin oli puhunut niin kopeasti työmiehilleen. Ja sehän se häntä siellä vaivasi. Niin ristiriitaiset olivat hänen ja Puran puheet, ja hänen puheensa, vaikka uhkaavakin, joutui hänen mielestään mitättömäksi ja arvottomaksi työmiesten silmissä Puran puheen rinnalla. Se vain lisäsi Puran puheen merkitystä, oikein oli todistuksena siihen, miten työmiehiä kohdellaan…

Mutta nyt täällä omassa huoneessaan saivat hänen ajatuksensa jo uuden rohkeuden, ja häntä nauratti oma pelkonsa ja arkuutensa tuolla pikkupuolen salissa. Mutta työnjohtajan pitäisi aina väliin käydä seurassa kuuntelemassa, jotta tietäisi hänelle kertoa, mitä siellä tehdään. Se Pura, se helsinkiläinen on nerokas ja ajatteleva mies ja ollut siellä suuressa pesässä, missä ollaan valmiita ajattelemaan ja tuumailemaan jos mitä…

Patruunin poismeno helpoitti Puraakin. Hänestä tuntui niin orjalliselta olla patruunin huoneessa ollessa ja kuunnellessa. Ja kun hän ajatteli sitä juhlallista vaikutusta, minkä hänen puheensa oli tehnyt työmiehiin, oli hän hyvillään ja alkoi unohtamaan raittiusseuran perustamisen syitä patruunin puolelta. Samapa se, eihän patruuni tulisi kuitenkaan seurassa toimimaan, vaan uskoi kaikki hänelle! Olkoonpa seuran perustamisen kunnia vain patruunin, mutta hänhän olisi kuitenkin sen toimeenpanija, sen aikaansaaja. Ja hän huomasi, että hänen arvonsa nyt tänä yhtenä iltana oli suuresti kohonnut työmiesten silmissä, he pitivät häntä työnjohtajan veroisena. Oli ollut vain vähän vastusta seuraa aikaansaadessa, ei mitään muuta, mietti Pura, kun mieleen tulivat eiliset ja tämän aamuset asiat ja jupakat. Ja hänen mielensä illan pitkään leppyi, sulasi asian lämmöstä, mikä elpyi elpymistään seuraa järjestettäessä ja puuhatessa.

IX.

Seura oli saatu aikaan. Kaikki olivat siihen ruvenneet. Puran puhe oli ollut tepsivä kohmeloisiin miehiin, ja nekin, jotka eivät olisi halunneet ruveta, yltyivät kirjoittamaan tai kirjoituttamaan itsensä yhdistyksen jäseniksi patruunin lupaaman palkan ulvalla. Ja toimessaan he olivat tuon seuran kanssa; näytti, että raittiuden aate oli aivan imeytynyt heidän vereensä ensi viikkoina.

Tuolla seuran iltamissa oli niin hauska olla. Vanhat miehet siellä viihtyivät olemaan, kun saivat lukea sanomalehtiä ja väitellä keskenään. Nuoret olivat aivan hurmauneet seurasta, siellä kun sai tanssia ja muuten huvitella. Kaikki lähiseudun nuoret naiset olivat sen jäseniä, nekin, jotka eivät olleetkaan työmiesten omaisia.

Koko tuon joukon keskuksena oli Pura. Hän oli kaikista onnellisin ja aivan unohtanut ensimmäiset vastukset seuran perustamisessa. Häneltä seura sai elonsa ja olonsa. Iltakaudet, työstä tultuaan, puuhasi hän seuran eduksi, valmisteli puheita ja mietti aina jotain uutta. Ja entäs seuran iltamissa! Tuolla hän oli pöydän takana puhemiehenä, koko seuraa johtavana henkilönä. Mitä hän sanoi, se hyväksyttiin, ja mitä hän epäili, sitä epäilivät muutkin. Tuosta työmiesjoukosta hän oli muodostanut pienen valtion, jossa hän oli itsevaltijas. Työmiehet näkivät, että hän tiesi enemmän kuin he, oli ollut Helsingissä… Työmiehet istuivat tuoleillaan ja penkeillään totisina ja vanhat miehet varsin vakavina. Jurotellen heistä aina joku puhui, ja Pura koetti somistella puhujan sanoja. Tytöt pakkausivat vähän sipisemään, mutta aristuivat ja heti vaikenivat, kun Pura heihin katsahti. Nauruhuulilla johti hän puhetta ja koetti päästää suustaan aina jotain sukkelaa. Hänen puheensa olivat työmiesten mielestä niin mestarillisia, että he arvelivat noin ei pystyvän puhumaan kaikki oppineetkaan, saati sitte työmiehet. Loistava kehys ympäröi hänen päätään, ja se kehys oli rakennettu työmiesten ihailusta, Lopuksi aina leikittiin. Kun Purakin otti jonkun tanssiaskeleen, kadehtivat toiset tytöt sitä tyttöä, joka sai hänen kanssaan tanssata, vaikka Pura siinä taidossa oli todellakin alotteleva.

Joukossa oli muuan tyttö, johon Pura oli kiintynyt. Hän usein seurasi silmillään tyttöä lattialta tanssiin ja tanssista taas lattialle. Silloin, kun tyttö ei ollut iltamissa, ei Pura ollut niin sukkela eikä kekselijäs kuin tavallisesti, mutta paremmin hän silloin seuraa johti eikä myötään pitänyt pitkiä puheita, niinkuin teki, jos tuo tyttö oli seurassa.

Tyttö oli patruunin piika, vasta tosin taloon tullut. Hän oli vartaloltaan siro, melkeinpä tavattoman hoikka työkansan naiseksi. Otsalla olivat sievät, mustat kiharat, kalpeahkot olivat kasvot, ja ruskeat silmät olivat tummain kaareuvain kulmakarvojen alla. Ja hänellä oli todellakin erinomainen aisti: hänen pukunsa oli aina somempi kuin muiden. Tavallisesti oli hänellä sininen nauha hiuspalmikossa, ja vaatteet olivat sievää ruumista myöten. Huulilla lepäili viekotteleva hymy, ja kun hän tanssi huimasti, niinkuin hän aina teki, kohosi vienon punerva hehku hänen poskiinsa. Mieli oli Puralla mustasukkainen ja kadehtiva, kun tyttö tanssi muiden kanssa. Ensi kerran kun hän oli tanssinut Puran kanssa, oli tyttö tanssin jälkeen pilkallisesti naurahtanut ja sanonut, että Haireen — muutaman nuoren konepajantyömiehen — kanssa oli niin hyvä tanssata. Pura oli punastunut tuon kuullessaan ja hänen sydäntään kaiveli, kun tyttö kohta lähti tanssiin Haireen kanssa. Pura ei voinut muuta kuin karvaalla mielellä katsoa, miten he somasti tanssivat. Kun tanssi oli loppunut, oli tyttö väsynyt, ja täyteläiset rinnat aaltoilivat, kun veri ajautui kiivaammin sydämmeen ja sieltä ulos. Pura meni puhuttelemaan ja koetti jutella sukkeluuksia. Tyttö nauroi, jotta valkeat hampaat näyttäytyivät, ja Pura oli hyvillään.

Sinä iltana ei Pura unta saanut eikä mitään puhetta valmistellut. Mielessä oli vain tanssiva tyttö, sillä hiuspalmikko heilui hypähdellessä, ja sininen nauha siinä somalta näytti. Purasta oli hän niin hurmaava ajatellakin, jotta tuntui, kuin rinta saisi outoa lämpöä, kun tuo kuva kaikessa vallattomuudessaan oli hänen kuvittelussaan.

X.

Oli päästy seuraavaan syksyyn. Innokkaasti oli Pura toiminut seurassaan, mutta jälkeä hän oli saanutkin. Melkeinpä miesten kasvoissa voi nähdä hänen työnsä hedelmät, tuolla kun he istuivat raittiusseuran iltamissa. Oli kuin olisi heillä ollut kasvoilla puhtaampi kiilto, vaaleampi, mutta terveempi ja hienompi. Ja siististi he käyttäytyivätkin. Oli kuin jotain hienompaa, herrahtavampaa olisi heihin sulaunut. Ei heidän naurunsakaan ollut niin irvistelevää eikä puheensa räikeää kuin ennen. Näkymätön käsi oli heitä silitellyt niin sielun kuin ruumiin puolesta.

Melkeinpä uskollisina olivat he pysyneet lupauksilleen. Miehet olivat ensi viikkoja pelostakin ja kunniantunnosta raittiita, patruuni kun oli puhunut niin kovasti. Ja kun he oppivat vähän unohtamaan väkijuomia, huomasivat he siitä hyödynkin ja alkoivat yhä innokkaammin harrastaa raittiutta, varsinkin vanhat miehet. Purakin piti, että patruunin sekautumisesta ja miehien raittiiksi ostamisesta ei ollutkaan sitä turmiollista seurausta, jota hän oli kuvitellut. Patruunin omanvoitonpyyntö oli siis kääntynyt vain eduksi hänen aatteelleen. Niin, siltä se näytti. Erehdyksiä oli nyt tosin joskus tapahtunut nuorten parissa, mutta eivät ne kovinkaan suuria olleet. Varsinkin sitte, kun Haire oli erotettu seurasta, näkivät nuoretkin, ett’ei olekaan hyvä näemmä kovin juopotella. Mutta oli sitä nureksittu Haireen seurasta erottamista, sillä samassa hän oli menettänyt työpaikkansakin. Olihan hän nyt tosin tullut seuraan juovuksissa, mutta eihän mikään erehdys ole niin suuri, ett’ei sitä voisi parantaa. Ja miehet tiesivät jälestäpäin seurassa kertoa, että Haire on kovasti katunut ja luvannut kokonaan heittää pois. Mutta Pura oli ollut jotenkin yksivakainen hänen erottamisestaan. Kun Pura oli sitä mieltä, niin vanhatki miehet, varsinkin kun patruuni oli puolustanut Haireen erottamista. Olivat jotkut toiset rikkoneet useammankin kerran, mutta olivat saaneet anteeksi. Haire oli tehnyt kovin julkeasti, oli Pura sanonut ja puhunut, että, jos ei kerran ankaruutta käytetä, niin ei tiedä, mitä vielä tulee. Kovin on jo rääkkä teko, oli Pura sanonut. Ja niin oli Haire erotettu. Mutta kovat kiroussanat oli Haire lähtiessään sanonut Purasta, oli uhotellut, että muistakoon helsinkiläinen, kyllä sitä hänkin vielä sieltä pyörähtää. Pura oli vain väkinäisesti naurahtanut, kun miehet hänelle tuota sitte jälestäpäin puhuivat.

— Minkäpähän minulle tekee, oli hän sanonut.

— On se hyvin pahasisuinen. Ei tiedä, vaikka puukolla iskisi.

— Eikä iske! Linnassa kun on.

— Haireko linnassa?

Puralla rinta oudosti sykähti tuota kysyessään.

— Niin, juuri linnassa, tuumi muuan nuori mies.

— Mistä syystä, kysyivät useat yhteen ääneen.

— Kun se erotettiin työstä, joi se sitte viikon verran yhteen lynkään, joi ja räyhäsi joka pennin, mitä sillä oli säästössä. Oli sitte syöntynyt tappeluun muutamassa kapakassa ja lyönyt puukolla nahkatehtaan työmiestä. Poliisit olivat vieneet sen korttikaariin, ja nyt kuuluu linnassa istuvan.

— Sillä lailla, huudahti muuan.

— Jos se siitä niin syöntyi, kun täältä erotettiin, arveli toinen ja katsoi Puraa kysyvästi.

— Ei tiedä, oisiko siitä… sanoi Pura hajamielisesti.

— Härmäläisiähän se onkin. Niitä suuria puukkojunkkareita.

— Ei tiedä, vaikka olisikin. Mutta rajupäinen se on ja kostonhaluinen.

— Mutta me kai alamme kokouksen, keskeytti Pura ja meni pöytänsä ääreen. Väkiselläkin pyöri Haire mielessä ja tunnossa syytti, että ehkä hän… Mutta hän tahtoi puhua tuosta, kääntää asia parhaalle tolalle. Ja hän puhuikin, että taas on yksi surkea esimerkki siitä, mihin viina vie, miten heidän omasta seurastaan yksi on joutunut niin kauvas, että aina linnaan viinan takia.

Varsinkin naiset kauhistuen kuuntelivat Puran puhetta, ja patruunin sievä piika oikein sävähti. Varmuudeksi vielä Pura kertoi toistamiseen, että linnaan on joutunut.

— Hyvä, että erotimme hänet oikeaan aikaan seurasta, sanoi Pura lopuksi ja katsoi pitkään patruunin sievää piikaa.

Sievällä piialla olivat silmät lattiassa ja näytti vain kuuntelevan, ikäänkuin aristeleisi nostaakaan niitä muiden tyttöjen nähtäväksi. Tuntui hänestä, kuin jostain läheisestä omaisesta puhuttaisiin noin kauheaa kuin nyt Haireesta.

Alettiin sitte keskustelemaan henkivakuutuksesta. Mieleinen aine se tunnusti olevan useimmille. Kun miehet olivat paraassa keskustelun huumauksessa, avautui ovi, ja Alfred, patruunin konttoristi, astui saliin tukko sanomalehtiä kädessä. Hän oli tehnyt muka asiakseen sanomalehtien tuomisen ja tullut seuraan, paraasta päästä piloillaan.

Tullessaan hän kumarteli Puralle ja pitkin huonetta. Istui sitte muutamalle tuolille ja alkoi pyhkimään rillejään.

Tytöt salaa häneen kurkistelivat, mutta miehet vähän lannistuivat.

Puraa pisti vihaksi. Alfredin sileäksi otsalle kammattu tukka häntä iletti. Kaikin puolin niin lipeä ja kavala…

Ikäänkuin näyttääkseen, ett’ei häntä nyt kovinkaan ujosteltu, alkoi Pura puhumaan henkivakuutuksesta. Alfred kuunteli pilkallisen salaperäisenä ja heitti toisen jalan toisen päälle sekä otti mukavamman asennon tuolissaan.

Mutta keskustelu ei tuntunut oikein luistavan, vaikka Pura koetti parastaan. Alfred silmäili tyttöjä ja niissäpä hänen katseensa viivähti.

Kun hän katsoi patruunin sievään piikaan pitemmältä, punastui tyttö ja kääntyi vähän poispäin. Tytöstä tuntui kovin painavalta istua, kun Alfred noin katsoi. Mutta Alfred veti suunsa hymyyn, kun tyttö arasti häneen katsahti. Sukkelaan painoi tyttö silmänsä lattiaan.

Alfred nousi ylös, meni Puran tykö ja antoi sanomalehdet hänelle.

— Teillä on hauska seura, sanoi hän ja katsahti sitte pitkin seuraa.

— Ei niin hauskakaan, mutta paremmin hyödyttävä.

— Niin — vaikka hyödyttävä!

— Eikö herrakin halua yhtyä, kysyi Pura pistävän pilkallisesti.

Pura muisti hyvin kievari-illan.

— Tähänkö seuraan?

— Niin.

— Minua se ei taitaisi hyödyttää, vastasi hän nauravasti ja lujenti rillejään nenällä. — Mutta ettekö te tanssi täällä, jatkoi hän.

— Miksi niin?

— Minäkin haluaisin ottaa jonkun valssiaskeleen. Täällä kun on noin sieviä tyttöjäkin.

Pura muisti taas kievarin tarjoojaneidin.

— Eiköpä meikäläiset tytöt lie kovin huonoja herrasmiehille. Eihän näillä ole koko otsaa peittävää etutukkaa.

Alfred ei huomannut, mitä Pura tarkoitti, vaan katsahti patruunin sievään piikaan.

— Ei etutukkaa, mutta noin koreita palmikoita ja niissä kauniita nauhoja. Niinkuin tuolla meidän talon Sannalla, sanoi hän lopuksi naurahtaen ja Puraan kääntyen. Mutta Purapa ei siitä pitänyt.

Tuossa oli taas yksi rosvolaiva, joka vaani hänen alustaan. Ja se pommitti niin suoraan ja rohkeasti, ei yhtään kimppuun pyrkinyt kierrellen ja luovimalla. Ja nuo tytön silmät näyttivät Purasta niin tulenaroilta, jotta ne heti syttyisivät, kun rosvolaiva lähettäisi täyden pomminsa. Ne syttyisivät ja palaisivat, ja sillä aikaa rosvolaiva veisi aluksesta paraat tavarat, mitä siinä oli otettavaa. Jättäisi sitte sen palamaan, ja hän saisi sammuttaa, jos hänessä olisi vielä sen verran sääliä ja pelastamisen halua…

Pura huomasi ei olevan soveliasta, että hän rupeaisi vastustelemaan millään tavalla patruunin mieluisinta konttoristia.

—- Ehkä nyt vähän leikimme, sanoi Pura kuivasti. Mutta suoraa päätä meni hän patruunin sievän piian, Sannan, luo ja pyysi häntä tanssiin. Uhallakin meni, jott’ei Alfred olisi häntä kerjennyt pyytää. Sillä hän huomasi, että Sannaa se Alfred pivarteli.

Alfred täysin tajusi Puran käytöksen ja pilkallisesti katsahti Sannaan Puran häntä tanssiin pyytäessä. Ja omituisesti kyllä sattui Sannakin silloin katsahtamaan häneen. Sannan posket karahtivat punaisiksi, ja hajamielisenä hän lähti tanssimaan Puran kanssa.

Alfred pyysi muutamaa toista tyttöä ja työntyi tanssin hyppyyn keskilattialle. Sujuvasti hän tanssi, nosteli vain hiukan puolittain jalkojaan lattiasta, sievästi heitti toista jalkaa eteenpäin, samalla kuin jo toista taapäin heilautti. Mutta veltosti hän ei puristanut tyttöä niinkuin toiset, vaan aivan likelle hänet likisti, jotta tyttö punasena karehti, häpeissään kun oli. Tyttö ujosteli, kun ei ollut tottunut herrain kanssa tanssimaan. Sievästi kaartaen ja vältellen kömpelösti eteenpäin hyppeleviä työmiehiä tanssi Alfred. Näki, ett’ei hän ollut ensi kertaa tytön kanssa lattialla, noin kun tanssi oli hänen vallassaan eikä hän tanssin, liikkeet eivät häntä ohjanneet, vaan hän liikkeitä. Hän tanssi huimasti, mutta kevyesti.

Purakin hölkötteli talonpoikasilla jaloillaan, korkealle niitä tanssiessaan heittäen. Ja paremmin huoneen yläpuolta näytti hänen katseensa tapailevan, rinta pystössä, kun kankean suorana eteenpäin meni. Huoneen toiselta puolelta toiselle se tanssi häntä vei, jalat kuljettivat, kun kerran vauhtiin pääsivät. Soitannosta välinpitämätönnä hän kohautteli sääriään.

Huimemmaksi kävi Alfredin tanssi. Näytti, kuin ylpeydestä näyttäisi, miten sitä tanssitaan. Yhä likemmäksi ja voimakkaammin hän puristi tyttöä, jotta tytölle hikikarpalot nenän huipulle kokoutuivat ja hartioilla oleva huivi alas solahteli. Kiivaammin ja kipeämmin päästi soittaja viulustaan ääniä, ja intoa ne näytti kuohuttavan tanssijoissa.

Yhä rajummaksi kun Alfred tanssissaan pääsi, niin silloin tuli kolahdus, Pura kun kaikella vauhdillaan töytäsi häntä selkään. Ivahymyyn vetäysivät Alfredin suupielet, mutta Puralla mieltä käänteli, kun tuon teki. Sanna ei sanonut enää jaksavansa tanssia, vaan lähti suuttuneena kesken tanssin istumaan tuolille.

Puraa harmitti. Hän meni sanomalehtipöydän luo, missä vanhemmat miehet istuskelivat sanomalehtiä lukien tai tanssia katsoen. Mutta Sanna tuoliltaan katseli Alfredin tanssia. Tulinen valssin sävel oli nyt kuumimmillaan, kimeästi vaikeroi viulu. Tuossa istuessaan unohtui Sannalta suuttumuksensa, ja korvista kiihottavasti juoksi viulun sävel läpi koko ruumiin. Voi sentään, kun nyt saisi tanssia, ja tuon Alfredin kanssa, ajatteli Sanna ja mustasukkaisena katsoi tyttöä, mikä punakkana ja hikisenä väsyneesti seurasi muassa Alfredin hänen huimaavassa tanssissaan.

Pura katsoi Sannaa hänen huomaamattaan. Hän näki, miten osaa-ottavasti Sanna seurasi Alfredin tanssia. Ei Pura kuunnellut muutaman vanhemman miehen sanoja, mikä hänelle puhui, vaan hajamielisesti vastasi: “niin, niin”. Koko mieli oli Sannassa, äskeisessä suuttumuksessa ja tiesi missä.

Nyt loppui se valssi. Tahdottiin soittajalta uutta yhtä hyvää. Totisena oli soittaja ja lähetti uuden vielä vinhemmin.

Alfred tuli pyytämään Sannaa tanssiin. Sanna meni, ja vieno puna kohousi hänen kasvoilleen, kun hän tuossa lattialla Alfredin rinnalla seisoi odottaen tanssiin lähtöä, siksi kun tuli sopiva soitto.

Puran silmät eivät päässeet mihinkään Sannasta. Alfredin vieressä lattialla seisoessaan oli hän niin sanomattoman kaunis. Ujous kun loi punervat ruusut kalpeahkoille kasvoille, näytti musta tukka yhä mustemmalta.

Eri tavalla pysyi Sanna Alfredin kiivaan tanssin kumppalina. Ei hän väsyneesti ja raskaasti venynyt perässä, vaan kevyesti rinnalla hyppi.

Mutta Puran rinnassa kaiveli. Suututti, ett’ei osannut oikein tanssia, suututti, ett’ei enemmän ollut ollut nuorten seurassa, jotta olisi oikein oppinut, suututti koko orpo lapsuus, suututti, ett’ei hän ollut tuo — Alfred.

Puraa eivät Sanna eikä Alfred huomanneet. Intohimoisesti he tanssivat ja olisivat, jos olisivat olleet herrasseurassa, epäilemättä vetäneet huomion puoleensa. Mutta täällä ei tuosta osattu välittää. Pura vain heidän tanssiaan seurasi ja mietti, miten sen saisi loppumaan.

Kun valssi oli loppunut, pyydettiin polkkaa. Mutta Pura meni pöydän taakse ja suuttuneena kovalla äänellä sanoi:

— Me olemme leikkineet kylliksi, aletaan keskustelemaan!

Nuoret kummissaan katsoivat, ja vanhat miehetkin sanomalehtiensä takaa havahtivat. Ennen, kun kerran oli alettu leikkimään ja huvittelemaan, oli sitä tehty ilta loppuun.

Vastahakoisesti näyttivät nuoret asettuvan tuoleilleen, kun näkivät Puran vakavasta, suuttuneesta naamasta, että tosi on kysymyksessä. Sannan suupieliin vetäytyi ylpeän suuttunut piirre, mutta Alfredin pilkallisen naurava. Puraa se vielä kiivastutti, että Alfred arvasi hänen suuttumuksensa syyn. Hänen täytyi huomata, mitä merkitsi tuo Alfredin pilkallinen, häneen tähdätty naama.

— Keskustellaan vielä henkivakuutuksesta, sillä se jäi äsken kesken, sanoi Pura.

Alfred ei mennyt enää istumaan, vaan tuli pöydän tykö Puran luo, kätteli häntä ja kiitteli. Pura punasena kahotti kätellessään Alfrediä: hänestä tuntui, kuin Alfred aivan huvikseen tekisi hänestä pilkkaa ja tahtoisi tehdä hänet koko seuran narriäijäksi. Alfred kumarsi sitte vielä muillekin ja meni pois huoneesta. Purasta tuntui oikein helpottavalta oven käynti Alfredin pois mennessä.

— Henkivakuutus on tarpeellinen, varsinkin naineelle työmiehelle. Nuorena, vaikkapa naimisissakin, voipi säästää jonkun vähän. Mitä arvelette?

Enempää ei Pura jatkanut. Hänestä tuntui itsestäänkin, ett’ei hän nyt voinut ajatella. Kohta hän vaipuikin illan tapausten ajatuksiin ja näytti kovin hajamieliseltä.

Muuan mies, joka parhaallaan laitteli silmälasejaan koteloon pantuaan sanomalehden kädestään, alkoi venyttelevällä äänellä puhumaan:

— Sitä asiaa minä olen miettinyt, Mutta minusta se olisi patruunin asia.

— Patruuninko? oikein ääneen joku huudahti. Se oli työnjohtaja. Tavallisesti hän ei seurassa kulkenut, mutta kuitenkin aina väliin patruunin tahdosta.

Mies kääntyi tyvenesti sinne päin, mistä huudahdus kuului, ja sanoi:

— Niin, juuri patruunin. Hänhän työssään kuluttaa meidän voimiamme, ja kun kuolemme ennen aikojaan, niin se tapahtuu siitä syystä, että hänen pajansa ryönää olemme liiaksi vetäneet sisäämme.

Miehelle naurettiin, mutta hän totisena jatkoi:

— Tai jos hän maksaa niin paljon enemmän palkkaa vuodessa, kuin henkivakuutukseen menee, niin sama se.

— Katsos, hyvä mies, väitti työnjohtaja vastaan, kuinka paljon patruunilta menisi, jos hän rupeaisi maksamaan henkivakuutusyhtiölle miehistään! Jos nyt yhdenkolmatta vuotinen mies vakuuttaa itsensä kahdesta tuhannesta markasta, niin sen täytyy maksaa noin neljäkymmentä markkaa vuosittain. Nyt on työssä joku kolmekymmentä miestä, muutamat jo jotenkin ijäkkäitä, jotta vuotuinen maksu, tuo sama vuotuinen maksu tulisi kaksinkertaiseksi, ja menisi patruunilta vuosittain yli kahden tuhannen markan siihen. Se on jo summaa. Eikä se summa vielä riittäisikään, kun tarkemmin miettii.

— Mutta kuinka monta kahta tuhatta hän saa meidän kautta, ehätti äskeinen mies sanomaan ja vilkutti silmiään.

— Ja vielä! Jos mies erkaneisi pajasta, niin silloinhan vakuutus rikkoutuisi.

— Eikä rikkoutuisi! Kun hän menisi toiseen pajaan tai tehtaaseen, niin sen tehtaan isäntä maksaisi sitten taas, puolusteli mies.

— Entä sitte, jos ei maksaisikaan?

— Maksaisi sitte omistaan.

— Eeih! Kyllä se on huono ajatus. Jos työmies vakuuttaa henkensä, niin sen täytyy tapahtua omista tavallisen palkkansa säästöistä. Mutta mitä sanoo puheenjohtaja?

Mies oli hyvillään, että työnjohtaja vetosi puheenjohtajaan. Luuli varmasti hänestä saavansa puolustajan tuumalleen.

— Niin mitä?

Pura havahti mietiskelystään. Ei hän ollut seurannut keskustelua, vaan mielessään punninnut, eikö todella Sanna pitänyt hänestä.

Miehet vähän ällistyivät Puran kysymystä.

— Minä en lopussa oikein kuunnellut, miten se asia kiertyi. Pitäisikö äänestää?

— Ei äänestää, vaan mitä Pura arvelee, eikö työmiesten itsensä pidä maksaa henkivakuutuksestaan, sanoi työnjohtaja.

Mies vieno hymy huulilla odotti mieleistään vastausta.

— Tietysti he itse. Kukas muu?

Ajattelematta tarkemmin Pura myönsi, jott’ei olisi tullut selville, ett’ei hän ollut koko keskustelua seurannutkaan. Mies ällistyi, hymy suupielistä katosi, ja leuka laskeutui eteenpäin nostetusta asemastaan.

— Niinkö, äänsi joku hiljempään, ja Pura huomasi miesten kasvoista, ett’eivät he olleet tyytyväisiä asian tällaiseen loppuun. Miehet karsastellen häneen katsoivat, mutta työnjohtaja mielissään hypitti kättään polvellaan.

Puraa tuskautti. Hän koetti ruveta asiaa parantelemaan, mutta miten. Täytyi saada selville asian juoksu, jota kertaamaan työnjohtaja ei ollut kovinkaan valmis, sillä hän aavisti, että ehkä Pura meneekin vielä miehen puolelle. Mutta miehen kasvot taas vertyivät ja elostuivat, kun hän uudestaan selvitti puoltaan. Työnjohtaja mieli jo pistätellä Puraa, että kun ei ole sen tarkkaavampi, vaikka on puheenjohtaja. Ja muutki miehet kummastelivat. Omituisempi oli Pura tänä iltana kuin muulloin. Miehet miettivät, että mikä sen miehen nyt on tuommoiseksi tehnyt, kun haparoipi sinne ja tänne.

Mutta Pura selvitti olleensa muissa ajatuksissa eikä siis kyllin tarkanneensa keskustelua. Mutta voidaanhan se nyt ottaa uudelleen esille, arveli Pura. Ja niin tehtiin. Työnjohtaja ei enää ollut yhtä innokas selityksissään kuin edellisellä kerralla, vaan muutamalla sanalla pani vastaan miehen mietteille. Mutta Pura kuunteli nyt tarkkaan miehen puhetta, ja tosissaan mies puhui, pitempään kuin edellisellä kerralla.

— Todella olette oikeassa, sanoi Pura lopuksi miehelle, huolimatta työnjohtajan vastaväitteistä, joka ei enää ollut niinkään hiljaan, kun kuuli Purankin kannattavan miehen ehdotusta. Mutta työnjohtajan vastaväitteistä ei kukaan välittänyt, vaan muutamat nauraa hykertivät, kun työnjohtaja jäi satimeen. Kuului vain puhuttavan, että patruuni on velkapää, sillä hänhän kyllä saa moneen kertaan voitokseen vuodessa tuon summan, mikä menisi henkivakuutukseen. Työnjohtaja kiivastui ja lähti pois.

Pura vielä puhui asian puolesta ja mainitsi jossakin tehtaissa ulkomailla työmiesten saavan määrätyn prosentin tehtaan vuotuisista voitoista. Todellakin pari tuhatta markkaa patruunin puolelta vuodessa on vähäinen summa verrattuna siihen tuloon, mikä patruunilla verstaastaan on, sanoi Pura.

Kohta lopetettiin kokous. Kun Pura lähti pöytänsä takaa, oli hän yhtä elostunut kuin ennenkin, sillä keskustelu ja väittely työnjohtajan kanssa oli hänet virkistänyt ja saanut entiselleen.

XI.

Pura tuli pöydän takaa Sannan luo, joka juuri oli ylösnousemaisillaan tuolista, jolla hän oli istunut. Sanna oli istuessaan muistellut Alfredia, heidän kiivasta tanssiaan, miten lähelle Alfred oli hänet puristanut ja miten hän tanssiessaan oli puhaltanut kuumaa henkeään hänen otsalleen. Outo tuli alkoi kyteä hänen rinnassaan, ja intohimoinen kaipuu heräsi hänessä Alfrediin. Mutta samassa hän oli hyvin levoton. Hän oli arka, kuin olisi tehnyt jotain rikosta, ei juuri rikostakaan, mutta jotain, mistä täytyi pelätä ja mikä oli ollut sopimatonta. Mutta mieleen iski koko ympäristönsä välinpitämätön halveksiminen: nuo tytöt olivat kaikki lötöksiä ja rumia, ja miehet tyhmiä ja kömpelöitä, kankeita aivan kuin puujumalat. Mikä ennen oli tuntunut hauskalta täällä raittiusseurassa, se nyt oli ikävää, kovin ikävää…

— Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis, kuutamokin…

Pura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna häneen.

— Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.

— Ehkä minä saan tulla mukaan?

Lähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän hävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat Sannaa.

— Tulkaa vain, jos haluatte!

Aivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin hyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.

Täysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista heijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei aallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan suorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien viivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä suurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua, jott’ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.

— Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.

— Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.

— Ne ovat jo vanhat ihmiset?

— Vanhat ja jumaliset. Minä kun olin niin hälppä, niin sillä tahtoivat, että minäkin menisin palvelukseen oppimaan ihmisyyttä.

— Vai niin.

— Mutta oliko siellä Helsingissä hauska olla? Tehän olette
Helsingistä.

— Ei siellä minulla ollut hauska. Kaikki suurta ja ylellistä. Ja kun minulla siellä ei ollut tuttujakaan, varsinkaan naisia, niin ikävä oli.

— Ovatko ne naiset sitte niin huvittavia, kysyi Sanna vähän teeskennellen.

— Ainakin minusta.

— Mutta minä haluaisin päästä sinne Helsinkiin. Täällä on ikävä ja ihmiset kummallisia! Uih, kuin täällä on ikävä!

— Kyllä melkein. Onhan Helsingissä paljon maaseudun naisia palveluksessa.

Mutta Sanna ei puhunut enää mitään. Hänen ajatuksissaan pyöri, että hän oli onneton, sillä hän olikin piika ja Alfred herra…

— Tuo tuossa on minun kotini.

— Tuo kaksi-akkunainen?

— Niin. Hyvästi!

— Eikö Sanna tule uudestaan kävelemään, jos minä odotan.

— Kyllä minun pitää mennä talooni takaisin.

Siihen vastaukseen tyytyi Pura ja jäi odottamaan. Perempänä oli vähäinen huone, jonne ovi pirtistä oli raollaan. Vähänen, himmeästi valaseva lamppu oli pöydällä, jolla auki-olevaa raamattua äiti luki. Kartiinit eivät ulottuneet yli koko akkunan, vaan kaksi ylintä ruutua jäi paljaiksi. Noista yläruutuista pisti kuu naamansa sisälle ja leikkasi lattiaan valosan juovan. Sammuksissa kytevä tuli oli uunin suussa, ja aina väliin valonkipinä siinä välähti. Kello, joka ulottui melkein lattiasta kattoon, naputti ääneen, ja Sannan sisään tullessa löi se heleällä, kiirehtivällä äänellä yhdeksää. Vähän parin taulun haamua eroitti peräseinällä, ja jos olisi ollut valosa, olisi nähnyt niiden esittävän kahta purjelaivaa haaksirikossa, mitä kovimmassa ja rajuimmassa myrskyn mölläkässä. Vielä oli peräseinälle ripustettu puusta veistetty ja taklattu laivanpuolisko, sellainen, joita merimiehet rakastavat näperrellä pitkinä ja työttöminä iltoina suurella Atlantin merellä. Katossa heilui rautalangassa leveäpyrstöinen, puusta leikattu linnunkuva siivet hajallaan.

Sannan äiti veisaten luki raamattua. Pirtissä oli ilma lämpöstä, jotta äiti oli pudottanut huivinsa hartioilleen. Harvat, vähän hopeoituneet hiukset päälaella paistoivat. Hän oli tummaverinen, ja hänen terävät silmänsä olivat syvällä kuopissaan. Luku näytti hänestä vastenmieliseltä, eikä kovinkaan ollut sielullaan kiini raamatussa. Leikitteli vain äänelläänkin. Hänen laihoissa, kuoppaisissa kasvoissaan oli väliin liikkeitä, mitkä ilmaisivat muuta kuin hurskautta: hänen eloisa sielunsa ei ollut kuihtunut yhtä rintaa ruumiin kanssa. Nuorena tyttönä oli hän aina ollut ensimmäisinä merimiesten tansseissa. Loukosta oli häntä aina silloin nykyinen miehensä ihaillut. Kaksissa naimisissa oli hän kerjennyt olla. Ensimmäisistä joutui hän aivan nuorena leskeksi, kun mies, iloinen nuori merimies, hukkui juovuksissaan kaupungin satamaan. Hänelle ei ollut jäänyt yhtään lasta. Sannan isä kun oli tullut mereltä ja kuullut hänen olevan leskenä, oli heti mennyt kosimaan ja onnistunut. Reipas hänkin oli miehekseen, mutta ujo ja hiljainen. Nyt vanhalla puolen ikäänsä oli hän hihhulilaisuuteen taipuva. Tuossa hän nyt istui sohvalla pää vähän kumarassa ja joutilain katsein. Hänen sinisen valkoset silmänsä olivat vähän ulohtaalla päästä, ja rauhaisia ryppyjä oli hänen otsassaan. Vaalea tukka ei ollut enää pystö niinkuin nuorena miehenä, vaan pitkinä, leikkaamattomina haituvina ympäröivät hiukset melkein paljasta päälakea. Muuten oli ruumis könttyrä ja kumara. Hän näytti hyvinkin nauttivan lämpösestä ilmasta, huoneen hiljaisuudesta ja vaimonsa lukemisesta.

— Hyvää iltaa, toivotti Sanna sisään tullessaan.

— Iltaa, iltaa, vastasi äiti ja heitti lukemasta pantuaan merkin raamatun väliin.

— Vastako olet talosta päässyt? kysyi isä.

— Kerkesin kävästä tuolla raittiusseurassa.

— Siellä tanssaamassa? äsähti isä.

Sanna säpsähti ja katsoi arkana isäänsä.

— Jos nuorena onkin vähän muiden seurassa, niin välipä tällä nyt!
Eikähän se tanssikaan niin pahaa ole. Leikkiä vaan, puolusteli äiti.

Isä sanoi vitkaan jotakin vastaan ja jäi äänettömäksi.

Mutta Sannaa peloitti, että jos isä saisi tietää hänen vielä niin huimasti tanssineen ja —- Alfredin kanssa. Tuntui jo, että hän on joutunut tunnustuksille.

— En minä ole tanssinut eikä sitä tanssittukaan, puolusteli Sanna hätäisesti.

Tuota sanoessaan ei Sanna uskonut itsekään, että vanhukset häntä uskoisivat. Lähti niin ajattelematta huulilta, kun nyt tuli mieleen pelko ja arkuus.

— Sinä nyt pääset aina omin päin juoksuun, kun olet siellä palveluksessa. Taisi olla turhaa, että me muka panimme sinut sinne ihmistymään.

Isä katsoi rehellisillä, vanhoilla silmillään kysyvästi tyttöön.

— Hyvin vähän minä pääsen ulos…

Mitähän, jos isä tietäisi, että siellä on Pura ulkona häntä odottamassa, ajatteli Sanna arkana.

— Älä nyt Sannaa tyhjää toru, isä!

Sanna mieli apeana mietti, että miksi hänellä on tuommoinen isä. Ei suinkaan kellään muulla ole tuollaista isää kuin hänellä.

— Ei ole turhaa nuhteleminen, vastasi isä ja sukasi kädellään mustaa, takkuista partaansa.

— Minä kiehutin pyhä-illaksi vähän teevettä. Tahdotko, Sanna, juoda?

Äiti alkoi nousemaan antaakseen Sannalle teevettä.

— Kyllä minä, äiti, itse saan, sanoi Sanna ja meni uunille. Hän otti suuren kahvikupin, kaatoi siihen teetä ja alkoi ryystämään. Ei tehnyt nyt mieli juttelemaankaan, mitä oli talossaan nähnyt ja kuullut, kuinka suuria kestejä oli pidetty, keitä ollut vieraina ja miten rouvasihmiset olivat olleet puetut, mitä ruokalajeja syöty, ja muuta sellaista, mitä hän aina ennen oli kotonaan innolla kertonut. Harmistunut oli Sanna ja iloton, myssötti kuin ikävin ihminen maailmassa. Tuossa uunin nurkassa hän ryysti teetään nyreillä mielin.

Sillä välin oli äiti sattunut vetäsemään akkunan varjostinta. Pura oli juuri akkunan edessä ulkopuolella Sannaa odottamassa. Äiti vähän säpsähti, kun tuossa mies seisoa möhötti hänen nostaessaan mitään aavistamatta kartiinia. Äiti arvasi, mikä se tuo mies oli, ja sentähden hän ei puhunut mitään.

Äiti meni uunin luo Sannan tykö, joka ei ollut huomannut, koska oli sivuttain, äidin kartiinin nostamista.

— Onkohan siinä vielä minullekin teetä? sanoi hän kovemmin, mutta samalla nojautuessaan Sannan puoleen teetä kaatamaan höpisi isän kuulematta tytölle:

— Kuka se on tuo nuori mies, joka sinua ulkona odottaa?

Sanna karahti punaseksi eikä puhunut mitään. Kummissaan vain katsoi äitiä. Äiti kaatoi kuppiin teetä ja alkoi ryystämään. Ryystäessään meni hän vähän likemmäksi Sannaa.

— Eikö se ole se Pura? kysyi hän hiljaan Sannalta.

Sannaa vähän arvelutti. Kieltäisikö, ett’ei tiedä koko miehestä? Mutta ehkä äiti saa tietää muilta, ja mitäpä hän äidiltä salaa…

— Se pyysi minua kävelemään, vastasi Sanna ujosti ja hätäilevästi.

— Sehän on hyvä mies…

— Minä lähden nyt. Hyvästi!

— Kiireppä sinulla on, sanoi äiti.

— Muista Sanna, että kun sinulla on vapautta, niin tulet sinä tänne etkä mene lentoon ja hyppyyn! Jos minä saan kuulla, että sinä kovin lennät ja lekaat, niin varo itseäsi!

Puoli koholleen nousi isä sohvasta ja sanoi lopun kovalla äänellä.

Sanna lähti huoneesta, mutta äiti vielä ovea kiini pannessaan tarkasti Puraa. Hän väänsi sitten hiljaa oven lukkoon ja meni isän tykö huoneeseen virkkaamatta hänelle mitään Purasta.

XII.

Tyven ja äänetön oli ulkoinen maisema. Vesi ei yhtään loiskahdellut, ei aallon nyppylää kohonnut sen tyyntyneestä povesta, vaan silmänkantamiin saakka se oli yhtenä heijastavana, välkkyvänä peilinä, mihin kuu lähetti leikkaavat säteensä, mitkä silmään näyttivät valolaineilta.

Laiturille kävelivät Pura ja Sanna. Lannistuneella mielellä oli Sanna. Isä se oli hänet lamauttanut. Jos isä saisi tietää, että hän on tanssinut Alfredin kanssa, niin mitä tekisikään. Sannaa oikein tahtoi itkettää, että hänellä on sellainen isä.

— Minulla on niin ikävä, sanoi Sanna ja pillahti itkemään. Hän painoi kädet silmiinsä ja istuutui laiturin penkille nyyhkimään. Pura hämmästyi ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän otti askeleen tyttöä kohti ja istahti hänen viereensä. Pura kohotti kätensä. Hän tunsi, että se vapisi. Ensi kerran eläissään laski hän kätensä nuoren naisen hartioille. Hiukset olivat Sannalla valahtaneet otsemmalle, ja silmissä kiilsi vesihelmejä. Pura äänetönnä seurasi hänen liikkeitään. Tuo kookas, karkeapiirteinen mies leveine, miehellisine kasvoineen ja pystyhartioineen hennon ja kauniin Sannan sivulla oli kuin karkean ja uupumattoman voiman edustaja oikullisen, vaalittavan ja pehmeäpiirteisen kauneuden rinnalla. Ja kuutamo suurensi kummankin arvoa, teki piirteet ja erotuksen heidän välillään suuremmiksi, kuin ne todella olivatkaan.

— Minulla on niin ilkeä isä, ett’ei kellään… nyyhki Sanna.

— Miten niin? kysyi Pura.

Mutta Sanna ei ruvennut selvittämään, vaan heitti nyyhkimästä ja pyhki silmiään.

Yht’äkkiä kuului etempää käsiharmonikan ääni. Siihen yhtyi iloisia huutoja. Nuoria siellä oli matkassa, sen kuuli jo etemmäksi. Käsiharmonikka soi täydellä äänivarastollaan, ja nauru ja laulu sitä säesti. Kuulusti olevan nais- ja miesääniä siellä seljällä veneessä, joka tuolta salmen suusta pisti ulos. Ääni saapui niin selvänä Sannan ja Puran korviin, jotta he tunsivat veneessä olijain olevan heidän tuttaviaan raittiusseuran poikia ja tyttöjä. He kuulustivat olevan kotimatkalla tänne saarta kohti. Airojen lonkkunankin eroitti, kun veneilijät olivat vähän hiljempaan.

Soitto loppui, ja naisääni kuulusti alkavan laulun, johon muut yhtyivät. Säveleen ja sanat eroittivat Sanna ja Pura täydelleen. Airot tahdikkaasti lonkkuivat, ja laulun alemmissa kohdissa niiden ääni kuulusti pääsevän melkein voitolle. Kun laulu oli loppunut, alkoi taas iloinen huudon remahdus ja nauru. Sitä seuraa ei kuulustanut surut painavan eikä huolet raskauttavan. Yhä likemmäksi tuli vene, jotta veden loiskinakin jo alkoi kuulua.

Omituisen virkistävän vaikutuksen teki tuo seura Sannaan ja Puraan. Sanna unohti itkunsa ja isänsä ja kiintyi kuulemaan noiden huoletonta elämää ja laulua. Hän pyyhkäsi hiukset ohimoiltaan, nousi istumasta ja sanoi Puralle:

— Eikö meki lähdetä soutelemaan?

— Kun oisi venettä… tuon Hukkasen veneen me kyllä saamme ottaa, lisäsi Pura sukkelaan ja alkoi reippaasti irroittamaan venettä laiturista. Airot asetti hän hankasiin ja auttoi Sannaa veneeseen. Sannan käsi tuntui Purasta pehmoselta, vaikka se olikin ilman vaikutuksesta kylmä.

Pura työnsi veneen laiturista, ja terävästi leikkasi se ensimmäiset laineet veden pinnalle. Ne loittonivat loittonemistaan aina voimattomimpina kahta puolta venettä, kunnes uupuivat ja sileytyivät yhtä tasasiksi tyynen pinnan kanssa. Pura alkoi hiljalleen soutaa lipittää myötäsuuntaan noiden tulijain kanssa. Sanna määräsi suunnan ja Pura totteli.

Toisessa veneessä tunsivat Sannan ja Puran. Joku toisia ääneen huomauttikin tästä. Sanna käski noin puoli äänellä Puran soutaa kiivaammasti, ja pian loittonikin heidän veneensä toisten veneestä. He laskivat veneensä laituriin, mutta Pura viillätti purttaan kaupunkia kohti.

— Ovatko teillä vielä vanhemmat elossa? kysyi Sanna siristäen kädellään vettä.

Jos olisi ollut päivä, olisi huomannut Puran punastuvan. Kiertäen hän vastasi:

— Vieläkö Sannalla on isä mielessä?

— Ei, vaan minä muutoin kysyin.

— Ei minulla enää ole vanhukset elossa, vastasi Pura ja rykäsi kuivan yskän.

— Ovatko ne olleet jo kauvankin kuolleina?

— Aikoja sitte. Minä olin vähäinen poika…

— Mikä teidän isänne on ollut?

Pura hämmästyi ja viivytti vastaustaan.

— Mikäkö?… En minä tiedä, lähti kuivasti, salpauneesti Puralta vastaukseksi.

— Ette tiedä? Niinkö nuorena sitte jo… Sanna keskeytti kysymyksensä.

— On kai hän ollut joku herra — sanoi Pura välinpitämättömän rohkeasti ja vetäsi kovasti airoillaan. — Parempia ihmisiä, lisäsi hän vielä pilkallisesti.

Puran posket olivat kuumat ja veri ajautui päähän. Hän otti veneen viskurin ja joi sillä raitista vettä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Juotuaan leikitteli Pura auskarimella vedessä hajamielisenä.

Toiset nousivat juuri ylös laiturille veneestä. Siinä nakeltiin airoja ja muita kippoja, jotta ilkeitä äänilaineita syntyi ilmassa. Sannan ja Puran vene oli tullut virran kohdalle ja itsestään se nyt alkoi solumaan alas. Pura ei koskenut airoihin, vaan oli ääneti. Virta noin mennä vellotteli kiivaasti, rientämällä. Tämä oli ylempänä olevan kosken viime voimaa, mikä tässä virtasi ja synnytti teräviä, lyhyitä virtalaineita.

— Oletteko te käynyt koulua, kun osaatte niin hyvästi puhua siellä raittiusseurassa? kysyi Sanna ja katsoi Puraa.

— Mitä tyhjää minä hyvästi osaan. Sanna nyt pilkkaa minua.

— Mutta kaikki niin sanovat.

— En minä ole käynyt koulua kuin vuoden verran.

— Miten niin vähän? Minä olen käynyt kansakoulun läpi.

— Minä pääsin kansakoulun toiselle luokalle, kun minulta kuoli äiti.
Sitte jouduin minä huutolaiseksi…

— Huutolaiseksi!

Sanna sanoi tuon hämmästyneen äänellä, mutta pian vaikeni ja katsoi Puraa. Tuoko mies, josta kaikki niin paljon pitivät ja joka oli koko raittiusseuran pää, oli ollut — huutolainen… Jos tietäisivät!

— Niin. Huutolaiseksi. Sieltä sitte karkasin, tulin Helsinkiin ja pääsin työhön konepajaan viidenkymmenen pennin päiväpalkalla.

— Niinkö pahoin pitivät huutolaisena, että teidän täytyi karata? kysyi Sanna teeskentelevän levollisesti, mutta ajatteli itsekseen: Voi sen retkiä…! Eivät varmaan täällä uskoisi!

— Ei pahemmin kuin huutolaista. Mutta minä olin silloin vielä tottunut rakkauteen ja ystävällisyyteen, sillä äitini oli lempeä nainen. Minä lähdin hakemaan parempaa kohtelua… Orpona ei ole hauska olla.

Sanna jäi sanattomaksi ja kääntyi sivullepäin. Tuolla etäällä muutamassa huvilassa, mikä oli saaressa meren seljällä, kuulusti olevan vieraita. Iloisia ääniä, hienoa musiikkia sieltä kuului, ja saaren rannalla eroitti liikkuvia olentoja.

Sinne se Sanna kääntyi katsomaan, mutta ei puhunut mitään, sillä mitään erinomaisempaa ei siellä tapahtunut.

— Minun äitini oli lempeä ja kaunis nainen, jatkoi Pura. Lapsena minä siitä sain ylenluonnollisen kuvan… Vai näyttäneekö tuo sillä niin ylenluonnolliselta, kun elämä sitte jälestäpäin on ollut paljasta kivikkoa…

— Oletteko tekin onneton ja ikävistynyt elämäänne? Minäkin olen niin ikävistynyt…

— Mitä syytä teillä olisi ikävistyä?

— Oih — niin paljon!

Puran mieli tuli yhä pehmosemmaksi ja hän oli sanomaisillaan, että me molemmat olemme ikävistyneet. Mutta sitä hän ei sanonutkaan, sillä Sanna kääntyi taas poispäin hänestä. Sanna taivutti hiukan päätään vettä kohti. Katsoi kauvan siinä kuvaansa, suki ohimoilla olevia hiuksiaan ja taas katsoi. Siinä veden peilissä kuvastui vastaan kauniit, värittömät kasvot, joissa oli kaksi miettiväistä silmää ja pieni nenä. Kaulan rintaneulakin kuvastui veteen, ja huivin poimut ja kaikki. Ja kun ei käynyt ollenkaan aaltoa, pysyi kuva rikkoumatonna ja tasaisena.

Pura oli heittänyt soutamasta ja katsoi Sannaa. Sanna ei sitä huomannut, kun oli häneen sivuttain. Sannan kasvot näyttivät elottomilta, sillä hän oli niin kovin mietteissään. Hän katsoi vaan katsomistaan, kunnes oma kuvakin tuossa vedessä näytti oudolta ja vieraalta. Hänen huulensa äänsivät hiljaan: Alfred.

Sanna heräsi haaveiluistaan, laittoi huiviaan ja rupesi huolettomasti muka istumaan. Pura oli kuullut Sannan kuiskauksen, ja nyt se viilti hänen sydäntään vihlovasti, yhtä särkevästi kuin karkeaa paperia leikkaava partaveitsi heikkohermoiseen. Hänen täytyi saada millä hinnalla tahansa kulutetuksi Alfredin kuva pois Sannan muistosta. Ja hänellä oli keino, jonka piti tepsiä, jos vaan Sanna on siveellinen nainen.

— Te sanoitte hiljaan: Alfred? kysyi Pura väkinäisesti, mutta Sanna ei vastannut mitään.

— Te olette mielistynyt Alfrediin. Älkää sitä vastaan väittäkökään!

— Mitä sitten!

— Tiedättekö, millainen mies tuo Alfred on?

Sanna katsoi kysyvästi Puraan ja odotti tarkempaa selitystä.

— Tuo Alfred on lurjus, juoppo, siveetön!

— Tepä tunnutte sen tarkkaan tietävän.

— Minä tiedän, kun olen nähnyt ja kuullut.

— Mutta ei hän ole huutolainen, vastasi Sanna kiivaasti.

— Miten noin puhutte? Sanna, minä sanon, että elämä on kova koulu!

Sanna tunsi itsekin, että hän kiivaudessaan sanoi tyhmästi, mutta oli liian ylpeä sitä myöntämään. Sanoihan vaan lauhkeammalla äänellä: Mistä Pura kaiken tuon tietää?

— Omien näkemien ja kuulemien mukaan.

Pura alkoi kertomaan Sannalle kestikievari-illasta ja ensimmäisestä käynnistään konepajassa, jolloin hän oli tavannut Alfredin. Puran kertomus näytti vaikuttavan Sannaan, sillä hän totisena istui kuunnellen ja keskeyttämättä Puraa. Kun Pura oli lopettanut, painoi Sanna käsillään kasvoihinsa, pillahti itkemään ja sanoi itkun sorauttamalla äänellä:

— Semmoinenko hän on?

— Juuri semmoinen! Minä tahdoin vain varoittaa Sannaa hänestä.

Hyvää teki Puralle Sannan itku. Jos hän olisi kehdannut, olisi hän sanonut: Itke vain, se on minusta nyt hauskaa kuulla! Eikä Pura hennonnut vielä lopettaa tuohon, vaan jatkoi:

— Aivan vaarallista on talonpoikaselle tytölle seurustella herrasmiehen kanssa. Se seurustelu maksaa usein paljon: koko elämän rauhan ja ilon. Niin on käynyt minunkin äitini, ja niin voi käydä kenen kanssa tahansa. Ja ovatko työväen tyttäret heitä varten! Tyttöjen itsensä pitäisi sen verran arvottaa itseään, ett’eivät seurusteleisi mokomain kanssa. Lurjus miehekseen koko Alfred! Ei hänessä ole mitään kelpo miehen ominaisuutta, ei mitään! Juoksee joka ilta ravintoloissa ja siellä kurttiseeraa. Tulee sitte vielä villitsemään oikeita tyttöjä!

Sannasta oli Puran puhe outoa ja ilkeää. Häntä puistautti, kun ajatteli asiaa omalle kohdalleen. Pura puhui niin varmasti ja rohkeasti noista salaisista asioista, joita hän tuskin uskalsi ajatellakaan. Ne tuntuivat niin ilkeiltä, kun ne nyt lausuttiin kuuluviin, että mieluummin olisi ollut korvitta. Hän hiukan värisi sanoessaan Puralle:

— Kääntäkää jo laituriin! Minun pitää joutua talooni.

Pura oli kylmällä mielellä, ja hän olisi voinut jatkaa edellistä puhettaan vaikka kuin kauvas, sillä häntä ei nyt ollenkaan ujostanut. Hän oli semmoisella mielellä kuin se, jota on kauvan kiusattu ja ärsytetty, mutta joka ei ole puhunut puolustustaan, koska tietää sen toista kovasti koskevan. Viime ryntäyksessä hän kuitenkin puhuu suunsa puhtaaksi ja kylmäverisyydellä sitte katsoo sanojensa vaikutusta, huolimatta naurusta tai kyyneleistä.

XIII.

Seuraavana aamuna meni työnjohtaja patruunin luo. Vaikka kello oli jo yksitoista aamupäivällä, oli patruuni vast’ikään päässyt vuoteestaan. Piika oli aamulla kulkiessaan unohtanut reiklata eteisen oven, jotta työnjohtaja pääsi sisälle soittamatta. Hän tuli patruunin työhuoneeseen, minkä sivulla oli hänen makuuhuoneensa. Ensin oli hän käynyt hakemassa patruunia alhaalta konttorista, mutta siellä oli sanottu, ett’ei patruuni tänä päivänä vielä ollut siellä käynytkään. Työnjohtaja arvasi patruunin viivähtäneen viime yönä pitemmältä ravintolassa pelitoverin parissa. Patruunin oli sanottu alkaneen kovasti pelaamaan, kun hyvin hyötyi konepajallaan. Työnjohtajaa hiukan arvelutti mennä ylös, sillä hän tiesi patruunin kohmeloissaan olevan huonolla tuulella. Mutta hänen asiansa, se vaati, sillä patruuni oli käskenyt heti ilmoittaa hänelle kaikki sellaiset. Makuuhuoneeseen oli ovi auki, ja työnjohtaja näki patruunin siellä hihasillaan peseskelevän.

Rouva istui muutamalla tuolilla kyynärpäällään helmaansa nojaten ja suruisin katsein. Hänen etutukkansa oli kähertämättä, ja hartioillaan oli hänellä kookas saali, minkä alta näyttäytyi valkonen yöröijy. Patruunin kasvoissa oli nyreä elje, ja hänen silmänsä olivat uniset ja harmaat. Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ainoastaan vesi pesuastiassa lotisi patruunin sormien välissä, ja koivuhalot uunissa räiskivät.

Näki selvään, että aviopuolisot olivat vasta väitelleet ja kinastellessaan kiivauneet toisilleen. Nyt oli jonkinlainen aselepo. Rouvan silmissä voi huomata itkun jälkiä, sillä silmänalustat olivat punaset ja silmien loiste lasimainen. Hän oli; ryhdikäs nainen voimakkailla kasvonpiirteillä. Mutta nyt tuossa istuessaan näytti hän lyyhistyneen omaan voimattomuuteensa. Sillä monta kertaa tänä aamuna oli hän saanut kuulla patruunilta, että hän on ollut ravintolan neitinä ja semmoisena patruuni hänet nainut. Sentähden oli patruuni sitä mieltä, että hän sai kohdella rouvaansa miten tahtoi, koskapa hän oli hänen pelastajansa. Rouva oli paheksinut patruunin viimeyöllistäkin poissa-oloa ja itkien valittanut patruunin kylmyyttä ja tylyyttä häntä kohtaan. Hän oli mustasukkainen ja luuli patruunin öisillä retkillään hyväilevän ravintolaneitejä. Tuon tähden patruuni yhä enemmän häntä ärsytti ja kiusasi. Kumpikaan ei ollut huomannut työnjohtajaa, joka hiljaan astuen oli tullut patruunin työhuoneeseen. Työnjohtaja seisahti hetkeksi ensi huoneessa ja pälyili makuuhuoneeseen. Hän mietti, menisikö hän sinne vai ilmoittaisiko rykäsemisellä ensi huoneessa oloaan.

Makuuhuoneen ovi oli ainoastaan puolittain auki. Hän meni oven suojassa patruunin työhuoneen poikki ja oli makuuhuoneen ovella, kun rouva oli juuri alkamaisillaan uutta kiistaa. Kumpikin hiukan oudoksui työnjohtajan tuloa. Rouva lähti ylpeällä liikkeellä omaan makuuhuoneeseensa. Patruuni keskeytti pesuaan ja kysyi vähän vihaisena:

— Miten olette tänne päässyt?

— Eteisen ovi oli reiklaamatta, vastasi työnjohtaja arasti ja säikähti heti patruunin suuttunutta katsetta.

— Oletteko kauvankin ollut etuhuoneessa?

— Suoraan tulin sieltä tänne.

— No, mitä asioitsette, kun ette joudu odottamaan siksi, kuin ylös pääsen? Pitäisi teidän sen verran tietää, ett’ette tunkeu ihmisten makuuhuoneisiin —!

— Mutta kun patruuni on käskenyt minun ilmoittaa, niin tulin minä —

— Mitä ilmoittaa?

— Että jos raittiusseurassa puhutaan jotain vaarallista, jotain uudenaikaista, niinkuin patruuni sanoi —

Patruuni vetäsi liivin päälleen ja sanoi:

— Nytpä merkillistä! Nyt on kaikki mullin mallin! Mitäs siellä raittiusseurassa on tehty?

— Eilen illalla siellä keskusteltiin henkivakuutuksesta ja tultiin siihen päätökseen, että patruunin pitää henkivakuuttaa työmiehensä —

— Minun henkivakuuttaa työmiehet! Eikö edes tapaturmavakuutus riitä! Sekin on liikaa, mutta vielä liiempaa on henkivakuutus. Eei! Kukas siellä sellaista puhui? Pura tietysti?

— Sitte Purakin, mutta ensin sen alkoi Nykänen.

— Nykänen! Mistä hän moisia osaa ajatella?

— Jumala sen tiennee.

— Te olette huonosti vartioineet raittiusseuraa. Minä käskin teidän pitää vaaria, ett’ei siellä yhtään kapinoida minua vastaan eikä puuhata mitään uudenaikaista. Tietysti he ovat siellä kauvankin keskustelleet tällaisista asioista, kun Nykänenkin niistä jo osaa puhua. Te olette huonosti vartioineet seuraa, sanon minä, — ja patruuni löi nyrkillään kovasti pöytään työnjohtajan nenän edessä.

Työnjohtaja säikähdyksesti vavahti ja katsoa muljotti patruuniin ikäänkuin odottaakseen vielä jotain ankarampaa. Mutta patruuni meni pesukaapille ja pani sen kiini.

— Ja te ette voinut asialle mitään? kysyi patruuni sitte vähän lauhkeampana.

— Minä vastustin, mutta sanoistani he eivät välittäneet.

— Myönnätte kai itsekin huonosti vartioineenne, kun siellä tuollaista alkaa ilmestyä.

— Ei siellä ennen ole puhuttu noin rohkeasti.

— Niin, ei tietysti niin rohkeasti! Mutta myötään tullaan rohkeammiksi, kun ei mitään salpaa ilmau. Tietysti siihen malliin on puhuttu ennenkin: Kuinkas muutoin he voisivat ja osaisivat tuollaista puhua? Nykänenki!

— Ei. Niille itsestään, herra patruuni, tulee mieleen tuollaisia vaatimuksia, kun ne saavat lukea kaiken maailman sanomalehdet. Nykänenkin on hyvin ahkera sanomalehtien lukija ja muutamissa sanomalehdissä on jos mitä. Niitä pitäisi valikoida —

— Voi olla syynä sekin. Minä myönnän sen. Tietysti tuollaisilla tuumillaan he eivät suuria saa, mutta kun he rupeavat mielessään mokomia hautomaan ja vaatimuksia suurentamaan, niin voivat he jonakuna kauniina päivänä lyödä tuumansa tukkoon ja vaatia suurempia palkkoja. Ja mikäs minulla on muu asiana kuin myöntyä —

— Siinähän se vaara on.

— Seuraavalle vuodelle minä en tilaa yhtään sanomalehtiä, koska ne antavat sellaisia päänpälkähdyksiä Nykäsellekin. Ja teidän pitää olla läsnä joka kokouksessa, jotta minä saan tarkoin tietää, mitä siellä tehdään. Nykyään ilmaupi jo Helsingissä työlakkojen oireita, ja ne ovat vaarallisia. Käskekää Pura tänne tulemaan heti!

Työnjohtaja lähti. Hän äsken mennessään oli odottanut kovaakin kiitosta patruunilta valppaudestaan. Mutta nyt tuo käynti tuntui siltä, kuin olisi käynyt kylmillään olevassa huoneessa, mistä mielellään pois lähtee. Tultuaan verstaaseen, meni hän Puran luo, joka innoissaan viilaili pöytänsä ääressä vihellellen. Työnjohtaja tahtoi saada jotain korvausta ja nautintoa edes Purankaan kustannuksella, kun patruuni oli ollut noin kylmäkiskoinen. Hän mennessään Puran luo löi häntä takaa olkapäälle, jotta Pura havahti, ja sanoi ilkkuvasti:

— Menkää nyt tekemään selkoa itse patruunillekin eileniltaisesta keskustelusta.

Pura huomasi työnjohtajan lausumistavasta, mikä ääni kellossa oli. Työnjohtaja oli siis käynyt nurjassa mielessä puhumassa patruunille. Pura loi häneen pitkän, halveksivan katseen ja lähti patruunin luo. Mutta työnjohtaja nolostui ja kääntyi tarkastamaan Puran viereisen miehen työtä. Puraa vähän aristi mennä, sillä tuo kerrallinen käynti, jolloin patruuni oli hänelle kauhistunut, tuli nyt niin kammottavana, ihka ilmeisenä mieleen. Mutta hän koetti rohkaistua.

Patruuni oli jo täydessä puvussaan työhuoneessa, kun Pura astui sisälle. Patruuni ei ensin puhunut mitään, vaan nousi istumasta kävelemään. Pysähtyi sitte aivan Puran nenän eteen ja kysyi vakavasti:

— Mitä yhteyttä on raittiusseuralla ja työmiesten henkivakuutuksella?

Pura vähän hämmästyi kysymystä, mutta patruuni katsoen häneen odotti häneltä vastausta.

— Itse asiassa ei mitään, vastasi Pura ja huomasi saaneensa itselleen tukalan kysymyksen, mutta patruunille varsin otollisen häntä moittiakseen.

— No, miksi sekoitatte nämä toisiinsa — ja minun kustannuksella? Häh?

Patruuni alkoi jo kiivastua, ja yhä tukalammaksi tunsi Pura tilansa.

— Raittiusseurassa on vain keskusteltu yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä —

— Yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä? Vaikka suoraan väitetään minun olevan velkapään vakuuttamaan työmiehiäni henkivakuutuksessa, minun, joka en ole missään tekemisessä heidän elämänsä kanssa. Saavathan he minulta palkan siitä työstä, minkä tekevät — ja siinä kaikki!

— Vaan nykyaikana yleensä otetaan keskustelunalaisiksi tuollaisia kysymyksiä —

— Kuka teille on antanut luvan keskustella noista nykyaikaisista kysymyksistä raittiusseurassa?

— Olisiko siitä pitänyt kysyä lupaa…?

— Olisi! Raittiusseura on minun — ja siinä kaikki! Minä määrään, mitä siellä tehdään, mitä siellä puhutaan, eikä muut — siinä kaikki!

— Mutta minä luulin —

— Ei mitään luulemisia! Silloin, kun minä annoin luvan raittiusseuran perustamiseen, niin käsitin minä, että se perustetaan yksistään juoppouden ehkäsemistä varten eikä mitään muuta.

— Se olikin ja on ollut pää-asia.

— No niin. Pidättekö, ett’en minä kyllin ole pitänyt huolta työmiehistäni? Heillä on raittiusseura, heillä on kipukassa, heillä on säännöllinen työ ja säännöllisesti saavat palkkansa. Eikö siinä ole kyllin minun puoleltani? Voitteko kieltää, ett’ei ole?

—- Mutta tuohan eilen illalla oli vain keskustelua eikä vaatimusta.

— Mutta sellaisesta ei saa keskustella raittiusseurassa! Se on kapinoimista minua vastaan.

Pura näki turhaksi väittääkään vastaan. Hänen ja patruunin mielipiteiden välillä oli niin suuri erotus kuin taivaalla ja maalla. Ja nyt hän huomasi, että raittiusseura olikin patruunin perustama eikä hänen, että hän oli suuresti erehtynyt, kun oli luullut sillä voivansa kehittää työkumppaneitaan. Ja tuo raittiusseura, josta hän oli niin paljon ajatellut ja niin paljon uhrannut sen eteen, lyyhistyi hänen silmissään vain patruunin leikkikaluksi, millä hän hetkeksi oli lumonnut hänen silmänsä.

— Muistakaa nyt, että tuollaisia raittiusseurassa ei saa puhua!
Saatte mennä!

Mitään sanomatta lähti Pura pois ja käveli kuin tuomittu eteisen poikki. Hänellä ei ollut! enää mitään sanottavaa, ja jos olisi ollut, niin ei sitä olisi uskottu eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. Niin lähti hän kuin tuomittu tuomiopöydän äärestä. Mutta patruuni itseensä tyytyväisen tuomarin tavalla pani helpotuksen sikaarin palamaan.

Kun Pura tuli verstaaseen, niin tuli mieleen taas oma vähäpätöisyytensä. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta mitä hän puolustuksillaan voi. Ja nyt raittiusseuran iltamiin, missä ennen oli ollut kuin kotonaan, oli tullut outo vieraus. Siellä ei saisikaan enää vapaasti ajatuksiaan ulos lausua, vaan täytyisi olla varovainen kuin ainakin vieraiden parissa. Pois sieltä oli menevä kodikkuus ja hilpeys, mutta sijaan tuleva velttous ja laimeus. Patruuni oli lausunut vaan muutaman sanan ja noin paljon saanut aikaan. Sellaista mahtia! Ja mitä siellä raittiusseurassa nyt tehtäisiin, kun ei saataisi keskustella ja väitellä kuin jostakin patruunin mieluisesta. Ja kukapa ne tunsi aina ne mieluiset asiat? Kukapa?

Pura muisti tuon entisen ikävän tilansa ennen raittiusseuraa. Sepä melkein puistautti, kun vertasi sitä hupasiin raittiusseuran iltoihin, joissa tosiasiat ja leikki kävivät käsi kädessä. Istua kotona yksinäisyydessä, joku kirje korkeinna hupinaan! Sepä kyllä puistautti. Silloin ei voinut hetkeksikään unohtaa olevansa noennuolija. Mutta, mietti Pura, eihän nyt seura siltä vielä kokonaan ole mennyttä, vaikka nyt patruuni onkin sinne lähettänyt tomupilven hengitettäväksi. Niin, eihän vielä läheskään, vaikka ensin tuntui niin lamauttavalta.

Mutta itse aatteen kannalta oli patruuni kumminkin paljastanut todellisen karvansa. Ei hänellä ollut yhtään mielessäkään työmiestensä henkisen tilan parantaminen, ainoastaan oma ahneutensa. Ja Puran silmissä joutui hän ilkeään valoon: kopeili kuin tiranni kuulematta, huolimatta muista. Pura oli näkevinään hänen pöhökasvonsa tuossa edessään kiukuitsevan, siinä leveän suun sanoja purkavan ja pussimaisissa kuopissaan silmien tirrottavan… ja niiden vielä verestävän kuin kaniinin silmät.

Mutta tänä päivänä ei työnjohtaja tullut kertaakaan Puran tykö, vaan pysytteli ulompana; väliin tyytyväisellä hymyilyllä katsoa luihautteli Puraa hänen huomaamattaan. Ennen oli hän paraan osan päiväänsä viettänyt Puran pöydän tykönä ja hänen kanssaan puhellut milloin mistäkin. Mutta nyt ei tullut. Pura tuon kyllä huomasi, mutta ei välittänyt mitään. Yksinään hän nyt tahtoikin olla, ja työnjohtaja — eipä hänestä juuri enää seuralaiseksi ollutkaan. Työmiehetkin huomasivat Puran ja työnjohtajan kylmän suhteen ja arvelivat siihen olevan syynä tuon eileniltasen keskustelun.

* * * * *

Mutta jos Pura tuona iltana olikin menettänyt patruunin suosion, niin oli hän päässyt samana iltana lähempään tuttavuuteen Sannan kanssa. Ja se voitto Puran mielestä korvasi jossain määrin tuota tappiota. Kun Alfred olikin tuollainen ilkeä, joksi Pura oli häntä sanonut, niin taipui Sanna olemaan Puran kanssa. Purasta kaikki pitivät, sanoivat häntä “hyväksi” mieheksi, niin Sannakin oli sitä mieltä, että hänen kanssaan sopi olla.

XIV.

Pura oli tullut välinpitämättömämmäksi raittiusseurasta. Siihen oli suurena syynä Sanna, jonka parissa hän vietti joutohetkensä, kun vaan Sannan aika salli, mutta myös patruunin kurinpito raittiusseurasta. Ei se ollut Puran mielestä enää sama jalo seura, minkä hän oli perustanut, vaan jonkinlainen kurinpitolaitos. Sen turvissa tahtoi patruuni säilyttää työmiehensä säännöllisinä — siinä kaikki! Seurassa olo ei häntä enää niin innostanut kuin ennen, eikä hän niin uutterasti miettinyt iltasilla puheita ja keskusteluja kuin ennen. Mitäpä niistä mietti, kun ei ollut niistä lupaa puhella seurassa. Ja olihan hän pannut hyvän alun, jatkakoot nyt muut! Siksipä ei hän ollut enää entisen, koko seuran henkeen ja oloon kiintyneen näkönen seurassakaan. Usein hän oli sieltä poissa. Ja kun hän oli siellä puhetta johtamassa pöydän takana, ei hänellä enää ollut kirkasta kiiltoa silmissään, eloa kasvoissaan ja vienoa punaa poskillaan. Kaikki oli kadonnut, ja mies oli pöydän takana raittiusseurassa arkipäiväinen kuin työpöytänsä ääressä verstaassa.

Sanna se oli nyt kiinnittänyt Puran mielen, ja hänen seurassaan kuluivat hetket Puran mielestä paljon hauskemmin kuin tuolla raittiusseurassa. Ensi alussa koetettiin raittiusseurassa mennä entistä vakoa, vaikka Purakin sieltä oli poissa. Työnjohtaja oli nyt tavallaan astunut Puran sijalle ja hän se siellä isointa ääntä piti. Ja alussa ei erotuksesta paljon huomattukaan, mutta kohta. Kun Pura oli seurassa, elostuivat miehet, vaan hänen poissa ollessaan paraasta päästä nuoret huvittelivat ja vanhemmat miehet lukivat sanomalehtiä, joita itse asiassa ei tullutkaan enää niin useita kuin ennen, sillä patruuni työnjohtajan neuvosta eroitti “vaarallisimmat” ja jätti ne viikkokausiksi; lepäilemään työhuoneensa pöydälle muka ne ensin lukeakseen, ennenkuin työmiehet saisivat niitä silmäillä. Mutta lukematta ne usein jäivät ja lepäilivät siinä viikkokausia, kunnes piika näki hyväksi ne pois korjata.

Patruunilla oli ollut aikomus mennä ulkomaille tutustumaan suurempiin tehdaskaupunkeihin. Mutta se aie oli lykkäytynyt lykkäytymistään, kunnes talvi oli oven edessä. Silloin patruuni mietti siirtää matkansa ensi keväimeen. Patruuni oli ollut koko syksyn kuin lumouksen vallassa. Iltapäivät ja yöt oli hän tavallisesti viettänyt ravintoloissa ja selvillä ollessaan oli hän kokonaan uupunut ja väsynyt. Epäili vain kaikkea.

Sinä syksynä oli maaseutukaupungissa pelattu kovemmin kuin moneen aikaan sitte viimeisen paljastuksen jälkeen noin kymmenen vuotta tätä ennen. Kaupungin rouvat alkoivat saada vihiä asiasta, ja patruuni maalattiin heidän seurassaan mustimmaksi piruksi, mikä oli kaiken pahennuksen aikaansaaja ja vietteli pelaamaan heidän aviomiehiään. Hellätuntoisimmat rouvat itkivät patruunin rouvan surkeutta, mutta toiset ylpeästi arvelivat, että häntä ei kannata sääliä, ravintolan neitsyt kun on ollut. Todellakin olisi surkeaa, jos hän olisi sivistyneiden vanhempien lapsi, lisäsivät he sitte näyttääkseen, ett’ei heiltä sääliä puuttunut.

Silloin alettiin kaupungilla huhuilemaan, että muutamalla kaupungin ylemmistä virkamiehistä, itse pormestarilla, olisi vailinki muutamassa kassassa, mikä hänellä oli hoidettavana. Niin tiettiin jutella. Ja vielä lisäksi, että pormestari oli menettänyt nuo rahat pelaamalla ja että ne olivat patruunin raha-arkussa. Rouvansa hänelle tuon huhun muutamana aamuna tiuskasi heidän kinastellessaan. Patruuni kuullessaan tuon vaaleni ja suutuksissaan yritti lyömään rouvaansa, mutta tämä pakeni. Ytimiin saakka viilteli tuo huhu patruunin, sillä hän ei ollut yhtään pelannut pormestarin kanssa, vaikka muuten seurustellut. Että huhu uskottiin hänen päähänsä, siitä hän oli varma. Huhun alkuunpanijan jos hän olisi saanut tietää, niin revolverinkuulan olisi ampunut sen otsaan. Mutta sitäpä hän ei saanut tietää, sillä huhu oli pantu liikkeelle pormestarin omasta perheestä, jotta pormestari tuon kautta joutuisi viattomaksi uhriksi, jota muut olivat nylkeneet. Kaupungin toiset herrat kyllä tiesivät asian, mutta patruunia he eivät nousseet puolustamaan, vaan nauttivat tuosta huhusta, sillä olihan patruuni kiskonut korteilla heiltä rahoja, jos ei pormestarilta. Jouti kyllä mokomien juorujen nyljettäväksi!

Nyt iski patruuniin ajatus lähteä ulkomaille ja antaa tämänsyksyisten jälkiensä siten mennä umpeen. Muutamana aamupäivänä istui patruuni työhuoneessaan karttoja nenän edessä. Hän suuntasi matka-ohjelmaa ja merkitsi muistikirjaansa kaikellaisia tietoja. Matkan määränä olivat pohjois-Englanti ja sen suuret rautateosten tehtaat. Rouva huomasi hänen jotain erinomaista harkitsevan ja miettivän, mutta ei suinkaan kysynyt, mitä. Kun patruuni sitte ilmoitti hänelle lähtevänsä ulkomaille, rouva vain ilkeästi naurahti vastaukseksi, mutta sitte kohta pillahti itkemään, sillä mustasukkaisuuden kade tunne ei hänestä vielä ollut kokonaan kuollut. Rouva piti, että patruuni menee häntä pakoon, lähtee viettämään lystejä hetkejä ulkomaille naisten ja viinin parissa. Kummako sitte, että pillahti niin katkeraan itkuun ja viime lopuksi pyysi mukaan. Mutta patruuni ei ollut tuota kuulevinaan, vaan katsahti halveksivasti häneen. Silloin kiepsahti rouva patruunin kaulaan, mutta tämä työnsi hänet kylmästi luotaan. Rouva meni itkien pois, mutta patruuni jäi syviin mietteisiin.

Työnjohtaja tuli patruunin luo, sillä hän oli käskenyt häntä. Patruuni kuullessaan eteisessä askeleita, siirsi kartat eteensä ja oli niitä kovasti tutkivinaan. Hän kääntyi työnjohtajan puoleen sanoen:

— Painakaa puuta! Tulitte aivan sopivalla ajalla.

Työnjohtaja istuutui ja alkoi polttelemaan patruunin tarjoamaa sikaaria.

— Huomenaamulla minä lähden, niinkuin olen jo teille ennen sanonut.

Samalla soitti patruuni piikaa ja käski hänen tuoda juoma-aineita.

— Otamme tässä nyt vähän lähtijäisiä. Ja sitte minulla on puhumista teille.

Patruuni kaatoi juomalaseihin ja maisteli sitte työnjohtajan kanssa.

— Tämä lähtö nyt tuli, vaikka arvelin heittää sen ensi avoveteen. Mutta pääseehän rautatiellä. Ja me tarvitsemme uusia malleja ja kaavoja, uusia piirustuksia.

— Patruuni tietysti näkee paljon uutta siellä.

— Koetan matkan ottaa niin hyödylliseltä kannalta kuin suinkin. Tahdon saada verstaani hyvälle kannalle uusimpaan ulkomaiseen malliin.

— Sittepä työki luistaa!

— Niin luulisi. Maistakaapa! Minä tahdoin puhua kanssanne vähän, ennenkuin lähden. Tahdotteko ottaa verstaan huostaanne?

— Jos patruuni luottaa vaan minuun, niin —

— Kehenpä muihin tässä asiassa luottaisin kuin teihin?

— No, kyllä minä koetan pitää huolta.

— Hyvä. Konttorilla ei ole tekemistä verstaan kanssa muuta, kuin että työmiehille suoritetaan sieltä palkka ja että tilaukset kulkevat konttorin kautta. Koko muu hoito on teidän hallussanne. Raittiusseura olkoon entisellään. Se on hyvä olemassa varsinkin nyt, kun minä lähden pois. Mutta Pura ei siellä saa alkaa kapinoida!

— Pura on ollut nykyään välinpitämättömämpi seurasta kuin ennen. Hän kuuluu olevan kihloissa ja siksi vieraantunut vähän seurasta.

— Ei ole vahingoksi, jos hän pysyykin seurasta erillään.

— Minä sitä olen nykyään seuraa johtanut…

— Vai niin. Se on hyvä. Minä luotan näihin lupauksiinne. Ja te myös ne pidätte? Eikö niin?

— Patruuni saa uskoa, että minä pidän sanani.

Työnjohtaja lähti huoneesta. Patruuni tarttui raskaalla kädellä pöytäkelloonsa ja helisti sitä kovasti. Hän käski piian tuomaan uuden lasin ja sitte menemään sanomaan Alfredille, että hän tulisi ylös patruunin luo. Kun piika oli lähtenyt hakemaan Alfredia, nousi patruuni istumasta ja meni makuuhuoneen ovelle. Kuunteli siinä hetken ja meni sitte rouvansa makuuhuoneen oven taakse. Mutta kun hän ei sieltä kuullut mitään, lähti hän heti pois, reiklasi sen oven ja oman makuuhuoneensa oven. Tuli sitte entiselle paikalleen työhuoneessaan.

Kohta oli Alfredkin sisällä. Mielistellen kysyi hän, mihin patruuni häntä tarvitseisi.

— Olkaa hyvä ja istukaa! Kaatakaa lasi itsellenne ja puhellaan sitte!

Alfred noudatti käskyä. Patruuni käski hänen tuomaan tuolinsa pöydän ääreen oman tuolinsa viereen. Alfred totteli ja otti itselleen selkä kenossa hyvin kuuntelevan aseman.

— Huomenaamulla tapahtuu lähtöni ja tahdon puhua muutaman sanan kanssanne ennen sitä.

— Patruuni tekee hyvin!

— Te saatte vaivaloisen tehtävän, mutta palkkio tulee myös sen mukaan.

— Mielelläni otan sen huolekseni, jos patruuni suvaitsee luottaa minuun.

— Teidän tulee pitää täysi huoli konttorista ja olla sen aikaa, kun minä olen ulkomailla, sen isäntä. Rouva ei saa yhtään sekautua konttoriin, sillä sen asioita hän ei ymmärrä.

— Tehtävän tehtävänä kyllä otan mielelläni, mutta juuri rouvan puoli — se minua, sallikaa minun sanoa suoraan, mietityttää. Rouva tietysti, minä sanon suoraan, ei pidä minua isäntänä, ja minä joudun tukalaan asemaan.

— Minä voin hänelle sanoa, että te olette minun määräämä konttorin isäntä, ja silloin saatte olla aivan vapaa rouvasta.

— Siinä tapauksessa on eri asia. Silloin voin ottaa tehtävän huolekseni.

He alkoivat sitte juttelemaan lähemmin matkasta juoman ääressä. Alfredilla lähtiessään huoneesta olivat silmät jotenkin sameat, ja hehkua oli patruunin poskilla. Alfred lähti konttoriin mieli täynnä tyytyväisyyttä ja iloa. Riemukas se olisi ensi talvi hänelle, sillä talo, tällainen verstas, olisi hänen huostassaan; konttoriin yksistään ei hänen isännyytensä rajoittuisi. Sopipa siinä sivussa katsoa omaa etuaankin ja pistää aina kymmenen sadasta omaan taskuun. Ja rouvan kanssa hän kyllä sopisi paremmin kuin patruuni. Sopusammin hän osaa naisten kanssa menetellä kuin tuo itsepäinen patruuni. Ja hänelle muistui mieleen, että nyt sopii ruveta Sannaaki tavottelemaan. Häntä mieli naurattamaan suloisa tulevaisuutensa.

Pura oli kihlannut Sannan, ja usein he olivat yksissä. Sannan iloinen luonne oli suloinen vastapaino Puran raskaalle hengelle, mikä aina otti asiat hyvin vakavalta kannalta niin nuoreksi mieheksi. Samoin kuin Pura ennen oli elostunut raittiusseurassa, samoin hän nyt vilkastui Sannan parissa. Kun tuo tyttö nauroi ja juttusi turhanpäiväisiä asioita, ei Pura voinut olla enää vakava, vaan nauroi ja juttusi hänkin. Sannan seurassa oli niin kevyttä ja hauskaa. Mutta väliin Pura yksinään mietti, että pitiköhän Sanna oikein todella hänestä, että jos hän pettyisi samoin Sannan suhteen kuin raittiusseurankin. Ja Sannan käytöksestä ei hän todellakaan saanut itselleen täysin tyydyttävää vastausta.

XV.

Patruuni oli mennyt matkoilleen. Tyhjänä oli hänen työhuoneensa, tomua yltä päätä huonekalut ja muut esineet. Piika ei välittänyt sen huoneen puhdistamisesta, ja rouva kävi vain siellä joskus itkemässä. Hän muka jollain tavoin tyydytti mieltään, kun sai itkeä patruunin tomusessa työtuolissa. Kun patruuni oli mennyt, sulkeutui hän viikoksi huoneeseensa eikä sieltä liikkunut mihinkään. Mutta Alfred lepertelevillä kohtelijaisuuksilla sai hänet sieltä lähtemään.

Työnjohtaja ja Alfred väittelivät keskenään vallasta talossa. Alfred tahtoi ylettää isännyytensä aina verstaaseen saakka, käydä siellä väliin samaten kuin patruunikin seisoskelemassa kädet seljän takana ja katsellessaan murahtaa joku moitesana joko työn hitaudesta tai huonoudesta. Mutta siinäpä pani työnjohtaja vastaan. Katselemassa nyt ehkä Alfred olisi saanut käydä työnjohtajan mielestäkin, mutta mikä hän oli käskijäksi verstaassa, jonka patruuni yksinomaa oli jättänyt hänen haltuunsa. Alfred taas sanoi, että arvasihan hän tuon ja sentähden puoli väkisten oli ruvennut isännäksikin, kun patruuni oli niin kovasti pyytänyt. Ja Alfred aina muka ihmetteli, että työnjohtaja uskaltaa olla noin tottelematon hänelle.

Ensikerran kun Alfred patruunin menon jälkeen näki Sannaa talossa, kysyi hän leikillisesti:

— Miten se Sanna-lapsi nyt jaksaa?

— Minulla ei ole mitään tekemistä herran kanssa, oli Sanna ollut jyrkästi vastaavinaan, mutta punastunut ja mennyt menojaan. Alfred oli naurahtanut ja mennyt myös matkojaan. Ja joka kerta kun Alfred kohtasi Sannaa, nauroi hän hänelle ja koetti saada häntä puheluun kanssaan.

Raittiusseura se alkoi olla aivan hunningolla ja uuvuksissa. Työnjohtaja ei kyennyt sitä elähdyttämään, eikä kaikissa miehissäkään ollut kovinkaan suurta raittiuden harrastusta. Intohimon voima on suuri, ja harvoin voidaan sitä perin pohjin nyhtää ihmisestä, mihin se kerran on kerjennyt syöpyä. Kun vaan tilaisuus ilmaupi, heittää se kahleensa, joihin se on kytketty. Niin tässäkin. Ei ollut monta viikkoa patruunin menosta, ennenkuin alkoi kuulua, että useat ovat luopuneet raittiudestaan, vaikka kyllä nimeksi seurassa kävivät. Poissapa oli patruuni kovine sanoineen. Pura koetti nyt parastaan, sillä hänen mieltään karvasteli, että tuo seura, jonka eteen hän niin innolla oli puuhannut, kuolisi tuolla tavalla. Hän piti kiivaan puheen työmiesten ihmisellisestä arvosta, jossa koki mitä kiivaimmin miehiin istuttaa ylevämpää katsantokantaa. Mutta silloin jysähti hän työnjohtajan kanssa yhteen. Työnjohtaja sanoi seurassa kaikkien kuullen patruunin lähtiessään olleen sitä mieltä, että on hyvä, jos Pura pysyy erillään seurasta. Sepä pisti kuin orjantappura Puran sydäntä, ja hän lähti silloin pois seurasta. Useat vajoutuivat kohta entiseen juoppouteensa, ja ylevämpimieliset miehet pitivät kovin pahana, että työnjohtaja ja patruuni noin kohteli Puraa. He eivät tahtoneet ruveta tanssimaan seurassa työnjohtajan pillin mukaan, vaan mieluummin olivat sieltä poissa kuin siellä. Työnjohtaja oli väsynyt seuran pönkitsemiseen ja halusi siitä päästä erilleen. Siksi oli hän paljastanut koko asian kirjeessä patruunille, jotta patruuni käskisi lopettaa seuran. Patruuni kirjoittikin vastaukseksi kiivaan kirjeen, jossa käski lopettaa seura. Työnjohtaja luki sen raittiusseurassa työmiehille. Siinä myös käskettiin miesten palkat vähentää siksi, mitä ne olivat ennen raittiusseuran perustamista. Tämä seikka ei saanut aikaan vähintä melua. Ne, jotka ensinnä luopuivat raittiudesta ja joivat kuin ennenkin, siitä suurinta suuta pitivät, vaan ei niinkään kunnollisemmat. Edelliset uhkasivat tehdä työlakon ja pyysivät Puraa esimiehekseen siinä hommassa. Että Pura, joka oli niin kyllästyksissään sekä patruuniin että työnjohtajaan, rupeaisi siksi, siitä he olivat varmat. Mutta Purapa kieltäytyi siitä ja neuvoi heitä tyytymään entisiin palkkoihinsa. Eihän patruuni ollut mitenkään väärin menetellyt, kun oli palkat alentanut, oli Pura sanonut miehille. Mutta nämä aikansa melusivat, kunnes tyytyivät entisiin palkkoihinsa. Heissä ei ollut yksimielisyyttä, jotta olisivat pysyneet lujina vaatimuksissaan.

Alfred usein iltasilla tavotteli Sannaa ja olikin onnistunut siihen määrään, että Sanna melkein ikävöi häntä. Vapissut oli Sannan käsi ottaessaan ensimmäisen lahjan Alfredilta, ja kohta oli hän ottanut pois sormestaan Puran kihlasormuksen. Kun Pura oli kysynyt siihen syytä, oli hän vastannut, että hän on ottanut sentähden pois, ett’ei sormus kuluisi. Oli muuan sunnuntai-ilta, jolloin Alfred päätti tehdä lopullisen ryntäyksen. Rouva oli mennyt kylään ja Sanna oli yksinään lasten kanssa. Sanna tiesi rouvan tulevan vasta myöhään yöllä kotiin, ja siksi aikoi lähteä ulos pantuaan lapset levolle. Kun hän oli lähtöhommissa, tuli Alfred ja aivan kohtelijaasti pyysi tulla mukaan. Sanna punastui, mutta ei kieltänytkään, vaikka kyllä pelkäsi toisten piikain ehkä näkevän hänen Alfredin parissa. Ja niin he lähtivät yhdessä kaupungille. Pura tuli vähän myöhemmin hakemaan Sannaa, mutta silloinpa hän ei enää ollut kotonaan. Sanna ensin vähän aristeli Alfredin seurassa, mutta kun oli pimeän puoleinen, niin pian hän rohkastui, laski leikkiä, nauroi ja teki ripeitä liikkeitä. He kävelivät höyryvenelaituriin, josta aikoivat höyryveneellä kaupunkiin. Matkaa ei ollut paljon, mutta se oli Sannasta tukalinta ihmisten takia, joita oli höyryveneessä. Pian tulivat he kaupungin rantaan. Alfred kävi ostamassa leivostötterön rannasta olevassa myymälässä ja toi sen Sannalle. Sanna alkoi lapsellisella nautinnolla maistelemaan leivoksia. Milloin jyrsi hän leivoksen sahahampaisiin ja säästellen sitä nakersi, milloin imiskeli sitä, kuin pieni lapsi sokuripalasta. Ei Sanna niin ahminut kuin Alfred, joka yhdellä kertaa heitti leivoksen suuhunsa ja nielasi sen, kuin lintu hyttysen lennosta.

He astuessaan puhelivat joutavia, mitättömiä asioita, pitivät sellaista kevyttä tuumaa, mikä on ominaista tavallisessa tilassa olevalle sielulle. Tehtiin vähäisiä havainnoita ja koetettiin keksiä asian hullunkurista puolta, jolle Sanna oli valmis nauramaan. Hän pureskeli leivoksia ja aina nauraa kikatti, vaikka suukin oli täynnä.

— Eikö mennä tuonne puistoon vähän istumaan? kysyi Alfred.

— Mennään vain!

He menivät muutaman suuren koivun alle sohvalla istumaan. Puistossa ei ollut muita. Siellä oli pimeä, sillä puiden oksat loivat juurille synkkyyden. Ohuet pilvet kulkivat taivaalla kiiruusti. Sanna katsoi niitä, miten ne juoksivat ja kokoutuivat ja väliin verhosivat kuun palasen.

Alfred silmäili pitkin puistoa. Siellä oli vain hämärää ja varjoa, ja tuo ikäänkuin rohkaisi häntä. Hän siirtyi likemmäksi Sannaa ja tunsi poskiensa palavan. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja yhtäkkiä laski hän kätensä Sannan kaulalle. Otti toisella kädellä, kun Sanna ei vastustanut, vyötäräisistä ja veti hänet syliinsä. Hän oli kuin kiivaan lumouksen vallassa, mikä herpasi koko hänen olemuksensa. Hänen poskensa hehkuivat ja hermosto oli jännityksessä, jotta vieno hiki puhkesi kasvoille ja ruumis oli herkkä vapisemaan. Sanna oli hervakas ja painui lepäämään Alfredin vasenta povea vasten. Alfred nojasi päätään Sannaan ja kuuli hänen sydämmensä lyövän kuin aristuneen elukan. Alfred nojautui enemmän Sannaan ja kosketti suullaan Sannan kuumia huulia. Alfred suuteli toisen, kolmannen ja yhä useamman kerran. Ei kumpikaan ääntä ääntänyt eikä heittänyt irti. — — —

Silloin ryöpsähti tuuli puistoon ja pääsi käsiksi kuiviin lehtiin. Niitä se lennätti ja puiston puita huojutti, jotta ääni ilmassa kuului ja Sanna ja Alfred havahtuivat siitä. He jäivät erilleen istumaan sohvalle ja katsomaan puuskan mellastusta. Puuska meni, se oli vain satunnainen vihuri, joka yhtä kiivaasti katoaa kuin tuleekin. Alkoi vain lienteästi tuulemaan. Sannan ja Alfredin huomaamatta oli taivas verhoutunut tummempiin pilviin, ja nyt alkoi heittelemään ensimmäisiä vesiä, raskaita kuin ainakin syyssateen karpalot. Ne ropisivat puita vasten ja tipahtelivat puiston kuiviin santakäytäviin.

— Kohta sataa kovasti. Meidän pitää joutua sateen edestä, sanoi Sanna ja oikasi rynkyistä päällysvaatettaan.

— Ei niin kovin hätää. Onhan minulla sateenvarjo.

Alfred nousi ylös ja levitti sateenvarjonsa. Sitte tarttui hän Sannaa käsipuolesta, ja yhdessä saman sateenvarjon alla lähtivät he puistosta. Raskaasti tipahtelivat sadepisarat sateenvarjon kattoon, mutta eivät sen läpi päässeet. Alfred veti Sannan aivan liki itseään, eikä Sanna vastustanut, vaan nauroi.

* * * * *

Kohta sai Pura tietää Sannan ja Alfredin välistä. Ja silloin hän hetkeksi musertui, ja koko hänen henkinen pontensa oli kuin madon syömä, mikä vaan kituu ja kärsii. Hänestä tuli synkkämielinen ja alakuloinen. Hän koetti välinpitämättömästi vain työskennellä, mutta se ei tahtonut onnistua. Alfredia ei hän ollut nähnyt moneen aikaan, sillä hänpä ei juljennut tulla Puran näkyviin. Hetkeksi oli Pura kadottanut kaiken uskonsa ja luottamuksensa elämään. “Jos ketään on koetettu, niin minua”, lausui hän väliin yksinään. “Kumminta kummista on se, että itse työväen tyttäret eivät jaksa säilyttää naisellista arvoaan. Niillä on heikoin kasvatus, joita myötään uhkaavat terävät kohtalon okaat”, lisäsi hän siihen.

Rouva eroitti Sannan talosta, kun sai tietää hänen olevan raskaana. Kotiinsa sen Sannan täytyi nyt turvelehtaa, sillä minnepä muualle nyt meni, kun kaikki alkoivat häntä vieroa. Raskaalta tuntui Purasta, kun ajatteli Sannaa ja hänen tulevaisuuttaan, mutta hänen sisin sydämmensä häntä kuitenkin rakasti. Hän ei voinut nyhtää pois sydämmestään Sannan kuvaa, ei, vaikka se nyt oli noin tummunutkin. Ja kun hän kuuli, miten ihmiset Sannaa parjasivat ja haukkuivat, että itsehän on syynä onnettomuuteensa, niin yhä myötätuntosemmaksi tuli hän Sannaa kohtaan. Että Sannan osa oli raskas, sen hän kyllä käsitti.

Silloin muutamana päivänä tuli sähkösanoma ulkomailta, että patruuni on kuollut siellä sydänhalvaukseen. Hekumallisen elämänsä uhrina hän menehtyi. Sähkösanoman vaikutus ei ollut vähäinen patruunin talossa. Rouva huusi tuskissaan yhden päivän, ja kaikki palkolliset olivat kuin säikäyksen lyömät. Kuka nyt ottaa verstaan? kysyttiin. Ainoaksi keinoksi näki rouvakin hiukan selvittyään säikähdyksen ensi huumauksesta myödä verstas. Mutta ostajaa ei ollut niinkään helppo löytää, sillä liike oli siksi suuri. Viimein löysi rouva ostajan; se oli muuan nuorenpuoleinen varakas liikemies, mikä oli saanut yliopistollistakin sivistystä. Hän se nyt tuli konepajan omistajaksi.

Mutta samassa kuin tuli uusi isäntä, samassa Purakin ikäänkuin heräsi surun unestaan. Tämä isäntäpä oli toisellainen kuin entinen patruuni: ei hän ollut röyhkeä ja kopea, vaan hyväsävyinen. Hän taisi puhutella työmiestä niinkuin ystäväänsä. Ja Pura aikoi vielä kerran koettaa sivistää työkumppaneitaan. Mutta nyt hän alkaisi eri tavalla. Hän tahtoi muodostaa jonkinlaisen työväenyhdistyksen verstaalaisten kesken. Pura näki olevan parasta, ett’ei ensin vaadittaisi ehdotonta raittiutta seuraan pääsemiseen, mutta sitte, kun työmiehet olivat siellä kasvatetut. Hän tahtoi ensin puhdistaa sydämmet, ennenkuin puhaltaisi niihin ylevämmän katsantokannan. Ja silloin työmiehet itsestäänkin heittäisivät ylenmääräisen juomisen ja tulisivat itsestään raittiiksi. Silloin voisivat he myös tyttäriinsä istuttaa sellaisen mielen, mikä ei horjuisi jonkun miehen mielistelyistä siveettömyyteen ja kurjuuteen. Ja hän sai luvan uudelta patruunilta perustaa tällainen yhdistys. Sinä iltana, jolloin yhdistys perustettiin, oli taas riemujuhla verstaalaisten kesken, johon otti osaa uusi patruunikin. Muutamia päiviä myöhemmin pyysi Pura Sannaa vaimokseen. Vasta silloin verstaalaiset oikein huomasivat, minkälainen mies Pura oli. Jo aikaa ennemmin oli Alfred lähtenyt talosta.