Marcella: Romaani by Mrs. Humphry Ward

ENSIMÄINEN KIRJA
“Jos luonnon tenho lopuss’ ois, ei kukan silmää auki lois, ken hetkisenkään elää vois?”

I LUKU
“Usvia… päivänpaistetta… ensimäiset kullankellot pyökkipuissa… ihanaa… ihanaa!”

Ja rinta riemua täynnä Marcella Boyce laskeutui polvilleen vastikään avaamansa akkunan ääreen, pani päänsä kätten nojaan ja ahmi näköalaa edessään sillä intohimoisella mielihyvällä, joka jo synnynnäisenä oli hänessä asunut kautta koko hänen elämänsä.

Hän katseli laajaa tasaista nurmikkoa, jonka vuosisatain hellät huolet olivat silottaneet. Sen kummallakin laidalla kasvoi eri ryhmissä vanhoja puita, skottilaisia kuusia, muutamia pyökkejä ja pari kolme setriä. Ajan vaaliva käsi oli niissä tehnyt työtä polvesta polveen, paikoin luoden näkyviin miellyttäviä, rauhallisia pimentoja ja varjoja, paikoin taas vallattoman oikullisesti paljastaen näkyviin kuusen runkoja ja kyhmyistä oksia, jotka tummina siintivät taivasta vastaan. Nurmikon takana levittelihe viheriä viettävä rinne, loppumattoman pitkä, saattaen silmää melkein näköpiirin utuisiin ääriin asti ja muodostuen nurmikon tänpuolisesta laidasta alkaen leveäksi säännöttömäksi lehtokujaksi. Kahden puolen sitä kasvoi vanhoja, uljaita pyökkejä, ja kaukana tuolla se päättyi vihdoin aukkoon, jossa ilmeisesti olisi pitänyt olla portti, jotenkin mahtavakin portti, mutta sitä ei ollut. Uljaat, pitkät puut, lehtokujasta vasemmalle laskeva laaja ja reheväin vainioitten väreissä välkähtelevä laakso, syksyinen aurinko, joka hillittömästi paistoi yhä hälveneväin usvain läpi, avaran nurmikon vihannuus, puuryhmäin ja viljelysmaitten häiritsemätön rauha — kaikki tuo luontui mieluisaksi, arvokkaaksi vaikutelmaksi.

Ahnaasti Marcella antautui tämän vaikutelman valtaan. Mutta samassa hän vastoin tahtoansakin huomasi tuon porttia kaipaavan aukon tuolla lehtokujan päässä, laiminlyödyt jalkakäytävät kummallakin puolen nurmikkoa ja rumat ruohotöyhdöt, joita törrötti leveän terassin kivien lomitse tuolla akkunan alla.

“Taivaallisen kaunista tämä kaikki kyllä”, vakuutteli hän itsekseen, hiukan rypistellen kulmiansa. “Mutta vielä kauniimmalta täällä näyttäisi, jos Robert setä olisi pitänyt parempaa huolta ja jos meillä olisi varoja pitää puisto kunnossa. Ja kuitenkin —”

Hän istahti akkunan viereiselle tuolille, ja kun silmä uudelleen oli syventynyt edessään olevaan näkyyn, silloin rypytkin otsalta katosivat ja katseeseen palasi taas entinen hehkuva mielihyvä, tuo nuoruuden mielihyvä, joka ei milloinkaan pysy pelkästään vastaanottavana, vaan alati sisältää palasen harrasta pyrkimystä saada omakseen mielihyvänsä aiheen.

Vasta noin kolme kuukautta sitten Marcellan isä, herra Richard Boyce, oli perinyt Mellor Parkin, Boycein vanhan sukukartanon, ja hiukan seitsemättä viikkoa sitten Marcella oli muuttanut tänne Kensingtonin taidekoulusta. Hartaasti hän olisi tahtonut olla osallisena vanhempainsa majanmuutossa, hän kun ei enää malttanut kiinnittää mieltänsä musiikkiin eikä maalaukseen eikä mihinkään muuhunkaan siitä hetkestä saakka kuin oli saanut tiedon perinnöstä. Mutta hänen äitinsä oli muutamalla kuivalla rivillä ilmoittanut itse pitävänsä muutosta huolen ja kehottanut Marcellaa jatkamaan opinnoita niin kauan kuin suinkin mahdollista.

Täällä Marcella nyt vihdoinkin oli. Ja kun hän nyt katsahti ympärilleen tässä avarassa, kuluneilla huonekaluilla niukasti sisustetussa huoneessa ja sitten jälleen loi silmänsä ulos metsiin ja nurmikoille, silloin tuntui taas kaikki hänestä niin hyvältä. Lapsuuden huolekas ja raskas aika oli nyt ollutta ja mennyttä; sen oli sovittanut tämä äkillinen onnen sattuma. Ja sehän olisi saattanut viipyä vielä hyvinkin kauan, sillä kenpä olisi osannut aavistaakaan, että näköjään terve mies kuusissakymmenissä olisi kolmessa päivässä sortunut tavalliseen vilustumiseen, jommoista hän metsästäjänä ja urheilijana oli sitä ennen varmaankin kestänyt monta monituista kertaa.

Marcellan hartain halu oli unohtaa koko entisyytensä, ainakin sen synkät osat. Sen kiusat ja harmithan ovat nyt loppuneet, niin köyhä kuin hän vanhempineen yhä vieläkin oli nykyiseen asemaansa nähden. Ei hän enää ole se itsetietoinen koulutyttö, jonka edestä maksetaan vähemmän kuin muitten, jota pidetään niukemmalla puvun ja käsirahan ja opetuksen puolesta ja joka niin huimasti loukkaantuu pienimmästäkin joko todellisesta tai luulotellusta väärinkohtelusta. Eihän enää ole se taiteenharjoittaja, joka kaksi viimeistä vuotta on viettänyt vapaata taiteilijaelämää nauttien Lontoon huvituksia mikäli rahoja yli välttämättömäin menojen riitti. Nyt hän on jotain kokonaan toista. Nyt on hän Marcella Boyce, “valmis”, täysi-ikäinen, yksikolmatta vuotta täyttänyt nuori nainen, Mellor Parkin omistajan, herra Boycen ainoa lapsi. Hän on perinyt yhden vanhimpia sukunimiä Keski-Englannissa ja astuu nyt elämänpiiriin, joka — niin hän ainakin itse luuli ja halusi — tarjoaa hänelle niin sanomattoman paljon uutta ja viehättävää.

Mutta samalla kun hän täydellä todenteolla koetti lykätä menneisyytensä mielestään, samalla hän loihti sen uudestaan esille.

Vastoin tahtoansakin hän nyt tyynenä syysaamuna vaipui keskelle muistelmain pyörrettä, asettaen selvemmin kuin milloinkaan ennen entisen olemuksensa nykyisen rinnalle. Kohtaus siinä seurasi kohtausta, tapaus ajeli tapausta, ja milloin katkera, milloin iloinen, milloin inhon ilme elehti hänen plastillisen kauniilla, tuonne syksyisiä metsiä kohti käännetyillä kasvoillansa.

Koulussa hän oli ollut jo yhdeksänvuotisesta asti, siinä se valtaava tosiasia noissa kirjavissa, lohduttomissa menneen ajan vuosissa, jonka hän niin maltittomasti tahtoi unohtaa nuoruutensa kiihkossa, tietämättä että mikä elämässä ollut on, sitä ei enää saa olemattomaksi. Kouluunpanon edelliseltä ajalta hänen mielessään väikkyi hämäriä, mutta hauskoja ja miellyttäviä muistoja: talo Lontoossa, suuri ja valoisa lastenkamari, myhäilevä äiti, joka lakkaamatta häntä vaali, leikkejä, pieniä ystäviä, syntymäpäiväkestejä. Mikä nämä laitteet — käyttääksemme teatterisanaa — oli niin kokonaan poistanut hänen lapsuutensa näyttämöltä, sitä ei Marcella oikein tiennyt, vaikka muistelikin koettaneensa siinä kohden ajatella ja arvailla jos mitäkin. Mutta tätä ensimäistä muistelmaa seurasi toinen, yhtä selvä kuin ensimäinen oli ollut hämärä: korkea, valkoinen talo valkoisen liitukallion kupeella, kallion, joka penkereittäin kohosi sen takaa ja sivuilta. Siinä talossa hän oli asunut yhdeksännestä neljänteentoista ikävuoteensa asti, ja sen hän tunsi niin perin pohjin, että nytkin vielä, yhdenkolmatta iässä, olisi sidotuin silmin voinut kulkea joka huoneessa ja kaikissa portaissa ja täsmälleen löytänyt joka oven ja kaapin.

Siihen taloon tullessaan hän oli solakka, mustasilmäinen tyttö, ikäisekseen hyvin pitkä. Hänelle oli suotu tahi, kuten hän itse selitti, kiusaksi annettu tuuhea, tottelematon, kiherä tukka, jonka hoitamisesta ja harjaamisesta tuolle herkkähermoiselle, kömpelölle, vastikään hoitajansa vaalinnasta päässeelle lapselle piankin koitui mitä pahin risti ja rasitus. Kotonansa hän oli ollut tavallisen näppärä ja älykäs lapsi, eikä tavallisen lapsen virheitäkään vailla.

Mutta nuo autiot, ikävät huoneet, kurinpito, opetus, toveripiiri neiti Frederickin Cliff House nimisessä tyttökoulussa tekivät sen, että pikku Marcella Boyce oli kouluaikanansa koko riiviö. Hän vihasi läksyjä, vaikka kykeni, milloin mieleen juolahti, saamaan ne päähänsä paljon lyhyemmässä ajassa kuin muut. Hän vihasi aikaista nousemista talven pimeässä ja kylmiä valelemisia parinkymmenen muun tytön kanssa kolkossa pesuhuoneessa. Hän vihasi aterian-aikoja tuossa pitkässä ruokasalissa. Siellä hän ei saanut ottaa lihaa muuta kuin yhden kerran, mutta putinkia kyllä kahdesti, ja hänen olisi aina niin rajusti tehnyt mieli ottaa lammaspaistia lisää, ja kun ei sitä sallittu, niin hän kiusallakin oli ottamatta toista putinki-annosta, ja siinä hän sitten istui sijallansa synkkänä ja harmaana, mielessään sommitellen jos jonkinlaisia liikuttavia kertomuksia neiti Frederickin tyranniudesta ja omasta ruokahalustaan, joka ei tyydytystä saa. Toverit eivät hänestä pitäneet, ja hyvää tarkoittavalle johtajattarelle hän tuotti alinomaa harmia ja huolta. Hänen ensimäinen kouluvuotensa oli yhtämittaista nurpeutta ja nurinaa ja niskoittelemista.

Kaikkein synkimmät oli hänellä kukaties päivät silloin kun sai tilapäisesti olla vuoteessa. Lapsen alituisia vilustumisia näet johtajatar — hän ei enää raukka muusta tiennyt — käytti tekosyynä koetellakseen mitenkähän jonkun päivän erillä-olo kaikista muista vaikuttaisi, niin järjestettynä, ettei se hänen holhotilleen tee mitään haittaa, vaan päinvastoin kenties hyvääkin. “Kaikki tuo tulee luullakseni vain tytön huonosta maksasta tai hermoista! Ei aivan terve lapsi milloinkaan tuolla tapaa menettele.” Näin hän puheli lempeälle, pyylevälle ranskattarelle, jonka kanssa hän jo vuosikausia oli tätä koulua hoitanut ja joka, ties mistä syystä, suojeli ja puolusteli Marcellaa enemmän kuin muut siinä talossa.

Sellainen oli talossa sääntö, että ken vilustumisen takia oli määrätty vuoteeseen, hän ei saa nostaa käsiänsä peitteen päälle, sillä ken vuoteessa voi lukea ja huvitella, se voi yhtä hyvin jalkeillakin olla. Palvelijatar vei hänelle joka aamu kupillisen senna-teetä ja pitkäin, säännöllisten väliaikain perästä lihalientä ja kauravelliä. Paitsi lääkäriä ei saanut kukaan mennä puhelemaan hänen kanssaan, koskapa lepo on kaikissa taudeissa ensimäinen paranemisen ehto. Jos sairaana-olo, arveli neiti Frederick, tehtäisiin miellyttäväksi, kyllä vainenkin koulutytöt silloin valittamisen syitä keksisivät.

Ja niinpä Marcella näinä sulkeissa-olon päivinä sai neljätoista tuntia olla melkein ihan yksinänsä. Milloin vain palvelijatar suvaitsi pistäytyä hänen huoneeseensa, ei peitteen alta näkynyt muuta kuin musta, kauheasti hajalleen valahtanut tukka ja kaksi vilkkuvaa, uhmailevaa silmää — surkuteltava palanen poloista ihmislasta todellakin. Välistä hän todellakin joutui niin hurjan kapinalliselle mielelle, että oli vähällä heittää senna-teen vasten Martan kasvoja ja hyökätä yöpaidassa keskelle hämmästynyttä luokkaa syyttämään neiti Frederickiä väärinteosta. Mutta aina hän sentään syystä tai toisesta hillitsi itsensä. Ei siihen, pelkään mä, omatunto vaikuttanut eikä halu “tulla taas kiltiksi tytöksi”, vaan lapsen ikävän ja auttamattomuuden tuskallinen tunne, jonkunmoinen tietoisuus siitä, että hän todellakin oli koetellut jok’ikisen ihmisen kärsivällisyyttä ihan äärimäisiin asti, ja että nämä vuoteessapysymisen päivät olivat kriisejä, jotka niinkin niskoittelevan ihmisen kuin Marcie Boycen piti tyynesti kestää.

Hän alistui siis, eikä aikaakaan, niin hän jo oppi kesken tuskallista ikävääkin huvittelemaan siten, että alkoi valveillaan unelmoida, mihin hänellä oli luontaisiakin taipumuksia. Ei ollut vielä tuon inhottavan illallisvellin tuottama harmi ennättänyt kokonaan unohtuakaan, kun hän jo jälleen leijaili unien maailmoissa, kuvitellen olevansa Walesin prinsessan ystävä ja seuralainen, tuon ihanan Alexandran, Englannin ylhäisön mallin ja esikuvan. Marcella oli kerran ikävällä kävelyretkellä Marswillissa, Cliff Housen läheisessä pikkukaupungissa, nähnyt hänen muotokuvansa erään paperikaupan akkunassa Se oli silloin painunut hänen lapselliseen mieleensä ja siitä pitäen pysynyt aina hänen unelmainsa esineenä. Marcellalla ei ollut satukirjoja, mutta pian hän oli kehrännyt kokonaisen satusarjan tuon armaan prinsessan ympärille, jota hän jo aikaa sitten oli tottunut pitämään yksityisenä omaisuutenaan. Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä, niin jo hän oli vetänyt puoleensa tuon epäjumalansa huomion jollain katseella tai liikkeellä, joka oli täynnänsä intohimoista, vaikkei silti tungettelevaa kunnioitusta, prinsessan ajaessa kuninkaallisissa vaunuissaan pitkin katua, — tai heittäytymällä hänen hurjistuneitten hevostensa eteen, — tai yhä ylenevillä arvoasteilla yhteiskunnassa, joita helppo oli keksiä vilkasmielisen lapsen, joka kaikessa ala-arvoisessa ulko-olossaankin tiesi olevansa vanhaa, ylhäisissä piireissä hyvin tunnustettua sukua. Ja kun prinsessa sitten sirolla liikkeellä ojentaa kätensä ja hymyilee, tunsi hän riemua! Marcella on silmänräpäyksessä kasvanut suureksi: kaunis hän tietysti on: hänellä on, sanoivat ihmiset, “Boycein silmät ja tukka”, hänellä on yllään pitkäliepeinen leninki, tavallisesti valkeata musliinia, nauhat siinä kirsikanpunaiset; hän astuu puoleen ja toiseen prinsessan sivulla, naureskellen ja luonnollisesti haastellen maan mahtavien kanssa; hänen romantillinen ystävyytensä Englannissa kaikkialla jumaloidun prinsessan kanssa vetää kaikkien tähystelijäin silmät hänen puoleensa, hänelle osoitetaan tuhansilla tavoin huomaavaisuutta, häntä mielistellään.

Mutta suloisten tunnelmain kohottua ylimmilleen, tyttösen parhaillaan uiskennellessa kauniitten mielikuvien lämpöisissä laineissa, joku vähäinen kolina sai hänet äkkiä avaamaan silmänsä. Ja silloin! hän yhä laskeuvassa hämärässä näki läheisyydessään kahden makuukumppalinsa kolkot, valkoiset vuoteet, rumat tapetit vastaisella seinällä ja paljaan lattian, jota vain vuoteitten kummallakin puolen peitti pieni matonpalanen. Kenties tuolla alhaalla teekellokin silloin kilisi, ja tämä ääni se vaikutti silmänräpäyksessä sen, että prinsessan hovineidosta tuli jälleen Marcie Boyce, sama pahankurinen lapsi, josta ei kukaan pidä huolta, jolle äiti ei milloinkaan kirjoita, jolla ei ole “pyhäpukua” niinkuin muilla tytöillä, ja jonka huomenna pitää valita: joko yhä kestävän pahoinvoinnin nojalla viettää vieläkin tällainen synkkä päivä ja juoda senna-teetä ja lisää vesivelliä tahi nousta puoli seitsemän ylös ja jo seitsemältä päntätä päähänsä puoli sivua Incen “Englannin historian pääpiirteitä” kolakassa luokkahuoneessa.

Katsellessaan nyt ikäänkuin toisesta maailmasta tuota Cliff Housen hurjaa, itsepintaista Marcie tyttöä, tämä nykyinen Marcella puoleksi myhäillen, puoleksi surkutellen näki, että suurena syynä alituisiin vastoinkäymisiin oli ollut loukkaava, ärsyttävä tietoisuus siitä, että hänen ja hänen toveriensa yhteiskunnallinen asema oli niin erilainen. Suuri osa Cliff Housen oppilaita oli kauppamiesten tyttäriä parista kolmisesta lähikaupungista. Heidän isänsä ne välisti ystävällisesti lupasivat neiti Frederickille hankkia tarpeita hänen laitokseensa, ja siitäkös tyttäret tunsivat olevansa täällä niinkuin kotonaan — ja olivat välistä niin olevinaan, että se oikein harmitti ja raivostutti sellaista syrjään jätettyä tuittupäätä kuin Marcella Boyce oli.

Jo kymmenvuotiaasta saakka hän tiesi varsin hyvin olevansa sukujaan Boyce of Brookshire, tiesi, että hänen isänsä setä oli ollut kuuluisa puhuja Alahuoneessa. Tämän isosedän muotokuva oli riippunut ruokasalin seinällä tuossa somassa talossa Lontoossa — siitä on jo niin pitkän pitkä aika! — Isä oli myötäänsä näytellyt tätä kuvaa lapselle ja opettanut häntä olemaan ylpeä siitä. Ja jo toisenkin kerran lapsen silmä oli huomannut merkillisen yhtäläisyyden tuon kuvan ja erään vanhan, harmaapäisen herran välillä, joka joskus kävi heillä, ja jota sanottiin vaariksi. Tämä ja moni muu seikka oli tehnyt sen, että hänelle jo lapsen veriin oli imeytynyt korkeita ajatuksia sukunsa kunniasta ja arvosta. Ja niinpä tuo kunnia ja arvo ne kiihottavana yllykkeenä saivat hänet välistä peräti rajuihin ja naurettaviin kuohauksiin, joista seurasi pelkkää nöyryytystä.

“Annas, että isosetä olisi täällä! Hän se opettaisi sinut — — sinä mokoma suupaltti!” tiuskaisi hän uhmaavasti eräälle tytölle, paikkakunnan rautakauppiaan paksulle, suurelle tyttärelle, joka oli osannut hyvinkin hyvin pitää puoliaan.

Paksu tyttö avasi silmänsä suuriksi ja purskahti nauramaan.

“Sinunko isosetäsi? se nyt on jotain! Mikä mies se on, hyvä fröökinä? Ja jos sikseen tulee, niin mitäs kun minä näyttäisin minun isosedälleni Davidille mitenkä sinä olet minua käteen raapinut! Kyllä hän kyydin näyttäisi. Hän on melkein yhtä väkevä kuin isä, vaikka onkin jo niin vanha. Mene matkaasi ja ole siivolla eläkä jaarittele joutavia.”

Ja sen sanottuaan paksu tyttö lykkäsi hänet ulos luokkahuoneesta ja paiskasi oven hänen jälkeensä kiinni. Raivosta ja itkusta tukahtumaisillaan Marcella syöksyi silloin ylimmälle terassille, koulun kisakentälle, lyyhistyi siellä syrjäiseen nurkkaan ja vapisi ja nyyhkytti, milloin miettien kostoa voittajalleen, milloin kiukustuen omaan itseensä sopimattoman menettelynsä ja mielettömän kiivautensa takia.

Kolme mielihyvää vain hän muisteli itsellään olleen kahtena ensimäisenä kouluvuotenaan. Ensimäinen oli se, kun kakkumuori lauantaipäivinä tuli koululle — vielä nytkin Marcella akkunassa istuessaan oli tuntevinaan makua noista kolmikolkkaisista leivoksista ja pienistä makeista päärynöistä, joihin hän tuhlasi niukat viikkorahansa, yhtä hyvillään siitä ylpeästä tunnosta, että nyt edes saa olla ihan vapaa ja tehdä omin päin, kuin mistään muustakaan. Toinen oli hippasilla-olo, jota hän johti kisakentällä. Kolmas oli mademoiselle Rénierin, neiti Frederickin osuustoverin, ystävällisyys. Tämän mielestä Marcella oli hänen jo aikaa sitten kuolleen sisar-vainajansa näköinen, ja siksipä hän salaisesti suosi, mikäli suinkin laatuun kävi, “pikkuista villikissaa”, niinkuin tätä suuren puhujan jälkeläistä koulussa yleensä nimitettiin.

Mutta kolmannesta kouluvuodesta alkaen tuli uusia vaikutelmia ja harrastuksia. Romantillisuus heräsi, tuoden tullessaan hellän haikeita haaveiluja. Ensinnäkin syntyi hänessä kiihkeä halu lukea seikkailukertomuksia ja runoja. Pari kolme kirjaa hän oli ahmaissut niin hartaalla mielenkiinnolla, että ihan vieläkin kateeksi kävi. Yhdenkolmatta vuoden iässä täytyy ihmisten, jotka harrastavat kaikenlaista ja kernaasti ovat itsenäisiä mielipiteiltään, pikemmin vain “päällisin puolin” selailla kuin lukea kirjoja, käyttää raastetuita ja hajanaisia hengenvoimiaan niin hyvin kuin osaavat kaikille tahoille ja sietää joskus omantunnon soimauksia teeskentelemisestään. Mutta kolmentoista iässä — sitä tarkkaavaisuutta, sitä harrastusta, sitä nautintoa!

Yksi näistä herttaisista kirjoista oli Bulwerin “Rienzi”, toinen Porterin “Skotlannin urhot”, kolmas eräältä tädiltä saatu pieni punainen nidos “Marmionia”. Tuskin hän oli milloinkaan niitä kannesta kanteen lukenut — hänessä kun ei ollut rahtustakaan uutteruutta eikä metodia — mutta niissä hän yhtäkaikki eli. Ikäviin kohtiin hän piankin keksi jotain omasta päästään, mutta hermoja kiihottavat kohtaukset ja kuvaukset hän osasi ulkoa. Ei hänellä ollut taipumusta runonsepustukseen, mutta hän ei vaan hellittänyt ennenkuin sai kirjoittaneeksi pitkän runoelman Rienzin kuoleman johdosta. Samoin hän koettelemistaan koetti saada mustekynällä kuvatuksi paperille Wallacen teloituksen. Eikä se yritys niin huonosti onnistunutkaan.

Mutta kaikki tämä mieltymys asioihin ja aatteisiin ei ollut mitään verrattuna pian ilmestyneeseen ystävyyteen ja ihannoimiseen.

Puhukaamme ensin ihailusta. Kouluun tullessansa Marcella oli samalta tädiltä, joka hänelle oli antanut Marmioniankin, saanut suosituksen seurakunnan kirkkoherran luokse, joka sattui tuntemaan muutamia Boycen suvun jäseniä. Kirkkoherra ja hänen vaimonsa — lapsia heillä ei ollut — kohtelivat erittäin ystävällisesti tätä tuittupäistä lasta. Pari kertaa he pyysivät hänet luoksensa teelle ja kutsuivat koulun huviretkelle, jossa hän pysyttelihe vain itseensä sulkeutuneena ja oli surkuteltavan arka. Kerran ainakin oli herra Ellertonilla ystävällinen ja sielunhoidollinen keskustelu neiti Frederickin kanssa tämän lapsen vaikeista puolista. Kaikesta tuosta ei ollut pitkään aikaan mitään hyötyä. Marcellaa oli työläs saada taipumaan. Hänen tultuansa pappilaan teelle ei rouva Ellerton, sivistynyt ja helläluontoinen nainen, tiennyt miten menetellä, vaikka tunsikin omituista mielenkiintoa tätä lasta kohtaan.

Mutta kaksitoista ikävuotta täytettyänsä Marcella rupesi pienessä sydämessään tuntemaan valtavaa, kiihkeätä vetämystä näihin kahteen henkilöön. Heille hän ei sitä niinkään osoittanut, mutta hänet itsensä se kohotti uuteen elämään, antoi hänelle uusia tarkoitusperiä, uusia ohjeita. Tähän asti hän oli vihannut kirkossakäyntiä; nyt hän laski aikaa vain sunnuntaista sunnuntaihin. Jos hän näki jonkun muun kasvot saarnastuolista kuin kirkkoherran, silloin hänen oli kovin vaikea pysyä kirkossa. Mutta jos koulutytöt kirkosta lähtiessään olivat sattuneet vitkastelemaan niin, että kirkkoherra rouvineen saavutti heidät vielä kirkkotarhassa, silloin Marcella palasi kotiin kirkkain silmin, ja koko tuo pitkä sunnuntai-ilta koulussa tuntui hauskalta, hän kun silloin koetti panna paperille pääkohdat herra Ellertonin saarnasta. Tavallisissa oloissa hän ei olisi noihin asioihin puuttunut laisinkaan, mutta kaikki, mitä kirkkoherra oli puhunut, oli kaunista, sattuvaa, järkevää.

Eikä puuttunut tuommoisia mielihyvän hetkiä viikon varrellakaan. Hänet lähetettiin tavallisesti yläkertaan harjoittelemaan soittoa vanhalla klaverilla. Hänen edessään olevasta akkunasta näkyi vastapäinen porttikäytävä ja kauempana tähän yhtyvä maantie. Keskimäärin kolmasti viikossa rouva Ellerton tapasi ajaa tuota tietä pony-rattaissaan. Marcellan silmät olivat myötäänsä akkunassa, sormien rimpatellessa umpimähkään. Ja kun sitten valkoinen pony tuli tuolta kaukaa näkyviin, niin kumoon meni kun menikin pianotuoli, ja lapsi riensi akkunaan. Siinä hän sitten seisoi nopeasti ja kiivaasti hengittäen, kunnes rouva Ellertonin siro vartalo oli kadonnut puitten taakse vasemmalle. Silloin oli päättynyt tuo paratiisinomainen hetki, mutta koko iltapäivän vielä tuntui sen miellyttävä jälkihehku. Mutta riittää jo romanttisuudesta ja tunteista, tuosta salaperäisestä ihannoimisesta, joka on niin lähellä rakkautta kuin lapsuudessa suinkin saattaa tuntea.

Hänen ystävyytensä oli tietysti kokonaan toista laatua, mutta syvät jäljet sekin jätti. Cliff Housen oppilaitten joukossa oli muuan pitkäkasvuinen, keuhkotautinen tyttö, jonka isä, muuan pappismies, oli neiti Frederickin ystäviä. Hän oli jonkun aikaa lähennellyt Marcellaa ja voittanut hänen suosionsa puolelleen ensiksi vain sillä, että osasi merkillisen hyvin kertoa jutelmia. Hänellä oli etuoikeus asua erityisessä huoneessa, johon kylmällä ilmalla viritettiin takkavalkea. Ei hänen tarvinnut ihan säännöllisesti käydä luokalla, muutamia erityisiä herkkujakin hänelle hankittiin, ja neiti Frederick vaali häntä oikein äidin hellyydellä. Tavantakaa alkoi häntä vaivata huolestuttava yskä, ja silloin lääkäri määräsi hänet siirrettäväksi rakennuksen eteläpäähän, jossa akkunat antoivat puutarhan keskiterassille. Siten tuli hänen haltuunsa makuusuoja, sen takainen pukuhuone ja pieni akkunaovella varustettu asuinhuone.

Siinä Mary Lant asui viikon toisensa perään. Oppituntien jälkeen hän kutsui luokseen Marcie Boycen ja ylen olikin Marcella herkkä hänen kutsuillensa, vilauksessa hän oli jo portaitten yläpäässä, juoksi käytävää myöten, koputti makuusuojan ovelle ja laskeusi pari porrasta alas omituiseen pukuhuoneeseen, jossa oli vähällä lyödä päänsä lakeen, ja sitten vielä muutamia portaita alemmas asuinhuoneeseen. Vasta silloin kun ovi oli suljettu ja hän jutteli ystävänsä kanssa takan ääressä, vasta silloin hän oli oikein onnellinen.

Tämä pikkarainen huone sijaitsi jyrkästi viettävän terassin laidassa. Lännen puoliseen akkunaan näkyi tiheä viidakko ja laaja viljelysmaa peltoineen ja aitoineen. Tuota huonetta muistellessaan Marcella yhä vieläkin oli näkevinään, kuinka mailleen menevä talvinen aurinko luo siihen kirkkaita säteitään, ja vesikattila kiehua porisee takassa, jonka ääressä lämmittelee kalpea ystävä shaali hartioillaan, ja kuinka tuulen huojuttelema lumimarjapensas oksillaan nakuttelee terassille vievän lasioven ruutuja.

Mikä verraton kertoja tuo Mary Lant! Hän oli itse keksinyt erään jutelman, nimeltä “John ja Julia”, jota kesti viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen, Marcellan milloinkaan siihen pitkästymättä. Ei tämä ollut mikään seikkailusatu; se oli perhekuvaus puhtainta laatua, peräti siveellinen ja evankelisen hengen läpitunkema. Jutelman herkkämielinen, uskonnollinen sepittäjä tarkoitti sillä Marcien ojennusta ja parannusta. Siinä esiintyi ylevämielinen sankari, joka koettaa jokaisen virheet parhain päin kääntää ja pitää kauniita puheita sankarittarelle. Tavallisissa oloissa Marcella olisi kaiketikin jo aikaa sitten pistänyt jalan tuon sankarin eteen ja kaatanut hänet kumoon, — sotatapa, jossa hän rajulla päällä ollessaan oli koko mestari. Mutta kun Mary Lant häntä kuvasi, silloin Marcella ei ainoastaan sietänyt häntä ja vavissut hänen edessään, vaan vieläpä jumaloitsikin häntä. Marcella alkoi kiintyä häneen ja hänen kaltaisiinsa, samoin kuin itse kertojaankin, tuohon hentoon, surumieliseen, lempeään tyttöön, joka oli harras kalvinisti ja aavisteli pikaista loppuansa. Jonkun ajan perästä tuli hänen hartaimmaksi halukseen saada olla aina kahden kesken Mary Lantin kanssa, aina paitsi sunnuntaisin ja harjoitustunneilla. Siinä tarkoituksessa hän hankki itsellensä aika nuhan ja koetti tahallansa yskiä oikein kauheasti. Mutta neiti Frederick ei ottanut tuota yskää kuuleviin korviinsakaan, uhkailihan vaan panna hänet vuoteeseen juomaan senna-teetä nuhan tähden. Silloin Marcella yks kaks julisti, että se nuha on koko lailla parempi, ja epätoivoissaan lakkasi yskimästäkin.

Seuraavalla pääsiäisluvalla, Marcellan ollessa kotonaan, tuli äidille kirje neiti Frederickiltä, joka ilmoitti Mary Lantin äkkiä kuolleen. Se oli Marcellan ensimäinen suru, joka tuotti hänelle muutamia apeuden ja äänettömyyden päiviä ja katkerain kyynelten öitä.

II LUKU
Ystävyys ja rakkaus taltuttavat ihmistä ja tekevät hänet säveäksi. Niinpä ei Marcellakaan neljännelletoista kääntyessään enää ollut entinen huimapäinen pikku riiviö, vaan nopeasti kehittyvä ja muutamissa suhteissa varsin etevä tyttö. Palanen täysikasvuista naista ilmeni hänessä piankin. Hän alkoi pitää huolta puvustaankin ja joskus kiinnittää huomiota ulkonaiseen esiintymiseensä.

Koulun toimeenpanemilla vuotuisilla huviretkillä hänellä oli tähän saakka ollut yllään puolivillainen, kaulaa myöten kiintonainen leninki, jotavastoin toverien puvuissa oli jos mitäkin helyjä ja koristeita. Mutta neljännelle retkelle lähdettäessä, tultuansa muitten tyttöjen keralla pukeutumaan, hän huomasi vuoteellaan aivan valkoisen, sininauhoilla varustetun musliinileningin. Sen oli hänelle lahjoittanut vanha mademoiselle Rénier, joka herttaisuudessaan oli tahtonut, että hänen tuittupäinen, laiminlyöty suosikkinsa näyttäisi somalta hänkin.

Marcella tutkisteli ja hypisteli sitä yhä kiihtyvin, sekanaisin tuntein. Mitä enemmän hän sitä silmäili, sitä vaikeammalta ja katkerammalta hänestä alkoi tuntua se, että hän on tästä kiitollisuuden velassa ranskalaiselle kotiopettajattarelle, sen sijaan kuin muille tytöille tuollaisia tamineita lähetetään auliisti kotoa. Ensiksi hän oli vähällä kääntää selkänsä tuolle vuoteelle ja sen kauniille kantamukselle. Mutta soma lumivalkoinen muslimi, heleät nauhat, kiihkeä uteliaisuus: miltähän tuossa muka näyttäisi? — kaikki tuo sai voiton tytöstä, jossa, niin niukoissa varoissa kun hän elikin, oli alkanut saada valtaa tavallista suurempi mieltymys ulkonaiseen kauneuteen ja somuuteen.

Marcella puki leningin ylleen ja oli äärettömän onnellinen. Ja illalla hän suuteli mademoiselle Rénieriä innokkaasti, jopa kyynelöidenkin, vaikkei Cliff Housessa vielä kukaan ollut nähnyt hänen itkevän muuten kuin kiukusta ja raivostuneena.

Jonkun ajan kuluttua isä tuli häntä tervehtimään. Se oli ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin isä täällä kävi. Marcella, jolle hän oli tähän asti pysynyt jotenkin vieraana, vastaanotti hänet kalsealla kohteliaisuudella ja purkamatta hänelle sydäntään; näyttelihän vain talon huoneita ja puutarhaa hänelle. Ollessaan jo lähtemässä pois isä äkillisen hellyyden puuskan valtaamana kysyi, onko Marcellan täällä hyvä olla ja halusiko hän jotain.

“Kyllä!” — sanoi Marcella loistavin silmin. — “Sano äidille, että minä tahtoisin saada otsatukan, niinkuin kaikilla muillakin tytöillä on.”

Ja hän viittasi halveksivasti omaan sileäksi kammattuun tukkaansa. Isä hämmästyi tuota odottamatonta intoa, pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli lapsen ulkoasua.

Kolmen päivän perästä Marcella läksi äitinsä luvalla mademoiselle Rénierin kanssa Marswillin kähertäjän luokse ja palasi sieltä otsatukkaisena ja onnellisena. Kiitollisuudesta hän sitten kirjoitti äidilleen kirjeen, joka ensi kertaa sisälsi muutakin kuin pelkkiä tavallisia uutisia.

Mutta toisenlaisiakin muutoksia oli tulossa.

Herra Boyce oli tähän saakka sangen vähän välittänyt tyttärensä kasvatuksesta. Mutta nyt, käytyään omin silmin näkemässä, hän oli pannut merkille muutamia vähäpätöisiä seikkoja ja tuli siihen päätökseen, ettei hänen tyttärensä elänyt edullisissa oloissa. Hän valitti tätä vaimolleenkin, mutta tämä vastasi lyhyesti, että Marcellan on niin hyvä olla kuin vähävaraisten vanhempain tytär suinkin saattaa toivoa. Herra Boyce kumminkin piti oman päänsä. Hän oli vastikään saanut kuulla, että Harold, hänen leskimieheksi jääneen veljensä Robertin, Mellor Parkin herran, ainoa poika poti kovaa tautia, jota saattoi kestää kauankin, mutta joka ennemmin tai myöhemmin tekee hänestä lopun. Jos nyt tämä nuori mies kuolee ja Marcellan isä elää Robert veljensä jälkeen, niin hän perii Mellor Parkin. Muutamista esteistä huolimatta he silloin saavat takaisin sen aseman yhteiskunnassa, mikä heille tulevakin on, ja silloin Marcellankin pitää arvokkaalla tavalla esiintyä hänen tyttärenään ja perillisenään.

Saamatta näille mietteilleen kannatusta vaimoltansa hän kääntyi vanhimman sisarensa, erään vanhan neidin puoleen, joka oli hiukan varoissa ja asui heillä, ollen suvun jäsenistä ainoa, jonka kanssa hän vielä oli sovussa. Häntä miellytti velimiehen puhe, siinä kun ilmeni sukuylpeyttä, joka ei ollut Boyceissa minään huomattavana puolena, mutta jota tuossa vanhassa neidissä oli yltäkyllin. Veljen vaiettua hän verkalleen huomautti, että jos Marcellan saisi johonkin etevään kouluun, niin hän, kyllä ottaisi suorittaakseen tarvittavat lisämenot. Marcellan käytöstapa on todellakin kömpelöä, ja vaikea on sanoa, mitä hän on oppinut ja millaisessa seurassa elänyt; eikä hänessä juuri näy erityisiä taipumuksiakaan. Jotain hänen hyväksensä pitää tehdä, jo perheen arvonkin takia. Mutta ankarana protestanttina täti pani ehdoksi uskonnollisiakin näkökohtia ja otti kirjoittaakseen asiasta eräälle ystävälleen.

Seurauksena tästä oli, että Marcella, joka nyt oli täyttänyt neljätoista vuotta, pari kuukautta myöhemmin siirtyi Cliff Housesta erään ladyn huostaan, joka johti pientä, mutta hyvin suosittua tyttökoulua Solesbyssä, lähellä samannimistä kylpypaikkaa Englannin itärannikolla.

Nyt kun Marcella muistelmissaan oli palannut takaisin Solesbyhyn, nyt hänen muistonsa alkoi huojua ja harhailla, ottaen uuden sävyn ja menettelytavan. Solesbyssä häntä ei enää rasittanut Cliff Housen aikuinen kalsea ympäristö, vaillinainen opetus eikä tuo ainainen kirvelevä tietoisuus alemmasta, syrjäisemmästä asemastaan. Hyvän hän sai täällä opetuksen, eikä aikaakaan, niin jo tuosta itsepäisestä lapsesta oli kehittynyt nuori neitonen, taipuisa asianmukaisesti noudattamaan kaikkia seuraelämän sääntöjä.

Mutta eipä hän nyt lukujansa ja tanssinopettajiansa muistellut. Hän vertasi toisiinsa Cliff-Housessa ja Solesbyssä kokemiansa mielenliikutuksia — mikä erotus! Elämä täällä oli yhtä ainoata pitkää Werther-romaania, niukkaa tapauksilleen, yksinomaa tunteita täynnä, joista itse kukin oli huomattava seikka.

Nöyryytyksiä siinä oli ja mielihyviä, mutta kaikilla niillä oli ollut henkinen yhteys, kaikilla niillä keskustana yksi ainoa olento — johtajatar neiti Pemberton. Se oli yhtä ainoata mielenliikutusta, palavaa harrastusta, ihannoimista, samankaltaista kuin se, jota hän niin runsain määrin oli tuntenut Ellertoneja kohtaan, mutta paljon selvempää, kypsempää. Tuo pitkä, solakka nainen, tukka ruskea, hiukan jo harmahtava, kevyt ja suortuvainen kummallakin poskella siihen tapaan kuin isoäitien aikaan oli muotina, ja takana sidottuna klassilliseksi nutturaksi; kasvoissa harras into kuin pyhimyksellä, silmät täynnä syvää tunnetta lujan suun yläpuolella; suu yhtä itsepäinen, mutta yhtä miellyttäväkin kuin pyhimyksellä — sellainen hempeä, selväpiirteinen kuva oli painautunut Marcellan sydämeen. Mitä pelvon ja ilonvavistuksia hänelle johtuikaan mieleen, tuota kuvaa muistellessaan? Kuinka monta pitkää yön hetkeä väsynyt tyttö silloin pysyttelikään valveilla, saadakseen vain nähdä oven aukenevan ja erään olennon pysähtyvän lamppu kädessä ovensuuhun? Sillä neiti Pemberton, joka nukkui vähän ja luki myöhäiseen yöhön, ei laskeunut milloinkaan levolle ennenkuin hiljakseen oli käväissyt holhokkiensa makuukammioissa. Sitä sanakiistaa, tavallisesti Marcellan herkän mielen herättämää, ensin taistelua, sitten sovintoa! Sitä näyttelytaidon kehittymistä holhokissa, sitä taipumusta kaikenlaisiin pieniin kepposiin, millä saada tunteet jälleen elpymään tai kiintymään! Niitä hartaita hetkiä, jolloin puheltiin uskonnollisista asioista! Niitä kultaisia pyhäpäiviä, jolloin saatiin kauan odotettuja kirjeitä täynnään uskonnollisia neuvoja, kirjeitä, joita kannettiin taskussa ja joitten ääressä itkettiin, ja jotka ihan käsiin lohkeilivat! Niitä kamalan kauheita omantunnon vaivoja ja koulussa tehtyjen syntien katumista, ja sitä intoa, jolla ne tunnustettiin hehkuvan kaunopuheisissa kirjeissä! Ja mikä välinpitämättömyys sen sijaan kaikkea tuommoista kohtaan, jos se sattui tapahtumaan kodissa!

Merkillinen, hamasta kätkyestä asti naisissa oleva kyky tuolla tavoin vuodatella sydänveriänsä! Marcella ei voinut nytkään, tyyninäkään hetkinä, ilman syvää mielenliikutusta muistella niitä viittä vuotta, jotka oli viettänyt neiti Pembertonin seurassa. Eikä hän kumminkaan sen koommin enää häntä nähnyt. Kaksi vuotta sitten he olivat eronneet toisistaan. Koulu oli lakkauttanut toimintansa, Marcellan jumaloima neiti Pemberton matkustanut Intiaan, leskeksi jääneen veljensä luokse. Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä ainaiseksi. Nuo kallisarvoiset kirjeet olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, ja samoin oli käynyt Marcellan uskonnollisten tunteitten. Hän oli jälleen toinen olento.

* * * * *

Entäs ne kaksi vuotta, siitä lähtien kuin hän oli sanonut jäähyväiset Solesbylle ja koulunkäynnilleen? Mellorin ja sen uusien vaikutelmain alaisena muistellessaan nyt päiviä menneitä täytyi Marcellan muistella elämäänsä Lontoossakin, kaikkea, mitä siellä oli hänen eteensä auennut ja hänelle tärkeätä ollut. Uusia mielenliikutuksia, uutta intoilemista, vaikka tällä kertaa aivan personatonta laatua.

Isä ja äiti olivat, hänen Solesbystä lähtiessään, olleet ulkomailla. Eivät nähtävästikään olleet katsoneet sopivaksi ottaa häntä mukaansa. Eikä hän muistaakseen koskaan ollut ollut kovin kaivattu vieras kotona. Lupa-aikoja siellä viettäessään hän tosin oli ollut oikullinen ja väsyttävä, mutta lieneepä — oli ihan varmaan — ollut muitakin syitä, joiden tähden vanhemmat olivat pitäneet hänen läsnäoloansa rasituksena. Oli miten oli, mutta niinä aikoina kun hänen oli määrä erota neiti Pembertonin laitoksesta, äiti kirjoitti ulkomailta, että koska Marcella viime aikoina oli osoittanut ilmeistä taipumusta sekä soitantoon että maalaukseen, niin parasta olisi hänen lähteä joksikin aikaa kehittämään näitä lahjojansa säännöllisemmin kuin kotona on mahdollista. Rouva Boyce ilmoitti jo hankkineensa asiasta tietoja ja suostui siihen, että Marcella menee Lontooseen ja asettuu asumaan erään rouvan luo, jonka osoite oli kirjeeseen liitetty ja joka pitää täyshoidossa South Kensingtonin taidekoulun naisoppilaita.

Ja näin alkoi hänelle uusien kokemuksien aika, täynnä uutuutta ja vireyttä. Ei aikaakaan niin jo oli Marcella tottunut itsenäisen elämän muotoihin ja perehtynyt kummankin taidepiirin erikoiskieleen. Väsymättömällä kunnianhimoisella uutteruudella hän sai kehittäneeksi lahjojansa niin pitkälle, että hänestä vihdoin koitui älykäs, harras ja luotettava muiden tekemäin taideluomain kritikoitsija, ja sehän on sangen paljon. Mutta vaikka taide herätti hänessä harrastusta ja veti puoleensa, avaten hänelle uusia näköaloja, ei taide kumminkaan ollut se, jossa hän näki elämänsä tärkeimmän kiihottimen. Ei, taiteessa se ei ollut, vaan yhteiskunnallisten ja filantropillisten harrastusten heräjämisessä, erään tähän saakka vielä aavistamattoman sosiaalisen voiman tunnossa.

Eräällä tytöllä, hänen ystävällään ja opetuskumppanillaan, oli kaksi veljeä Lontoossa, jotka kumpikin työskentelivät South Kensigtonissa ja asuivat jonkun matkan päässä sisarestaan. Orpoja olivat kaikki kolme ja alkujansa herkkäluontoisesta taiteilijasuvusta. Marcella ei ollut tätä ennen ikinä vielä kohdannut ketään, joka olisi pystynyt luomaan niin paljon sisällystä elämään neljänkolmatta tunnin aikana. Veljekset, taitavia piirustajia kumpikin alallaan ja kovassa työssä kaiken päivää, olivat jäseniä vasta-alkavassa sosialisti-seurassa ja ponnistivat iltapäivisin kaikki voimansa sosialistisissa puuhissa ja sosialistisen opin levittämisessä. Marcellan nuorissa silmissä he näyttivät varsin vakaamielisiltä ja kerrassaan epäitsekkäiltä. He elivät työmiesten tavoin, yhtä paljon vihaten rikkaitten ylellisyyttä kuin auliuttakin. He eivät millään ehdolla myöntäneet, että yksityinen omaisuus ja yksityinen varallisuus olisi oikeutettua. Asiain tila Lontoossa oli täyttänyt heidän mielensä synkillä kuvilla ja inholla, ja vaikka toinen heistä oli leikillinen ja kaunis mies, toinen harvapuheinen, kivulloinen ja pedanttinen, niin ei kumpikaan saattanut intoilematta puhua sosialismin ihanteesta ja suuttumatta kuulla sitä moitittavan. Sisaressa piili enemmän taiteilijaa kuin kumpaisessakaan, mutta hänkin oli heidän kaltaisensa, vaikka lievemmässä määrin.

Marcella seurusteli usein näitten kolmen ja muutamain heidän ystäväinsä kanssa. Hän kävi heidän kanssaan kuulemassa sosialistisia luentoja tai Venturisti-yhdistyksen julkisissa iltamissa, sisarukset nimittäin olivat tämän seuran jäseniä. Edie, sisar, kiihotti Marcellan mielikuvitusta ja antoi hänen luettavakseen erään etevän runoilijan ja taiteilijan kirjoja, runoilijan, joka ennen tuommoisena “hukkaan menneen päivän toimetonna ylistäjänä” oli laulanut lemmestä ja unien kaukomaista, mutta joka nyt näkijänä ja profeettana julisti uutta aikaa, jossa ei enää kukaan omista, vaan kaikki nauttivat. Vaativaisemmat veljekset ahdistivat häntä järkisyillä, toivat hänelle kansantajuisia käännöksiä ja valikoimia Marxin ja Lassallen teoksista ja jok’ainoan venturistisen lentokirjasen ja tutkielman. He mielistelivät häntä oppineilla keskusteluilla vakuutettuina naisen merkityksestä tälle uudelle opinsuunnalle ja uudelle aikakaudelle, joka on ihmiskunnalle koitumassa.

Kaunis veli oli ihan varmaan rakastunut Marcellaan, toinen kaiketikin. Marcella ei ollut rakastunut kumpaankaan, vaikka olikin kiintynyt kaikkiin kolmeen. Kivulloista veljestä kohtaan hän siihen aikaan tunsi ihailua, jopa syvää kunnioitustakin, hän kun teki Marcellaan pysyvän vaikutuksen eräänä hänen elämänsä kriitillisenä hetkenä.

“Autuaat ovat köyhät.” “Voi teitä, te rikkaat!” — Siinä ainoat pääkappaleet tuon sairaan miehen tunnustuksessa, mutta niistä hän piti lujasti kiinni ja niiden nojalla hän toimi sellaisella vakaumuksella, jota nykyaikainen uskonto harvoin luo näkyviin. Hänen kehotuksestansa Marcella rupesi erään hänen naisystävänsä johdolla keräilemään apurahoja Lontoon itäosissa ja puuhailemaan, yli voimainsakin, eräässä Venturisti-yhdistyksen alkuunpanemassa yhteistoiminnassa naisräätälien yhdistyksen perustamiseksi, ja hänen mieliksensä Marcella luki kirjoituksia ja sinikirjoja ylikansoituksesta ja työväen liiallisesta rasituksesta. Kaikki tuo oli sangen liikuttavaa ja sangen draamallista niinkuin se veljesten vakaumuskin Marcellasta — josta tyttö kyllä tiesi — että hän on vastedes astuva huomattavalle sijalle tässä liikkeessä ja saava työllään ja kokemuksillaan suuria aikaan.

Sanoma siitä, että herra Boyce oli perinyt Mellorin, tuli aivan odottamatta ja vaikutti eri lailla tämän pienen toveripiirin jäseniin. Marcellassa se herätti henkiin pyyteitä, vaistoja ja kauneusaistin lennähtelyjä, jotka kyllä olivat outoja hänen kumppaneilleen, mutta kokonaan hänen synnynnäisen luonteensa mukaisia. Vanhempi veli, Anthony Craven, aina surumielinen ja epäluuloinen, arvasi heti kohta hänen ajatuksensa.

“Mahtaa teistä tuntua hauskalta jättää tämä vapaa taiteilijaelämä”, sanoi hän eräänä päivänä Marcellalle ivallisesti, tavattuaan hänet katselemassa valokuvia Mellor Parkista. “Ja kylläpä näkyy vaikuttavankin nopeasti!”

“Mikä niin?” kysäisi Marcella kiivaasti.

“Omistamisen myrkky. Ja miten surkeasti kaikki päättyi! Viikko sitten te olitte vielä meikäläisiä, mutta kauankohan kestänee, ennenkuin jo pidätte meitä ‘poloisina intoilijoina’ ja häpeätte, että olette meitä ensinkään tuntenut.”

“Toisin sanoen minä olen teidän mielestänne halpa teeskentelijä vain!” huudahti Marcella. “Luuletteko te, että vaikka minua huvittaa se — se, mikä kaunista on, ja vanhat sukulaisuussuhteet, että minä luovun kaikista vakaumuksistani? Eikö minulla ole oleva köyhiä Mellorissa? Eikö minulla ole siellä mitään tehtävää? Tuo on epäystävällistä — kohtuutonta. Kaikkinainen uudistustyö raukeaa mitättömiin keskinäisen epäluulon kautta.”

Anthony Craven loi häneen kylmän, myhäilevän katseen tummista, syvälle painuneista silmistään. Marcella kääntyi hänestä närkästyneenä pois.

Sisarusten hyvästellessä häntä asemalla hän pyysi heitä joskus kirjoittamaan.

“Ei maar!” sanoi Louis, kaunis nuorempi veli. “Jos joskus meitä kaivannette, niin saatavissa ollaan. Jos kirjoitatte, niin vastataan. Mutta toistaiseksi teillä tulee olemaan muutakin ajattelemista. Voikaa hyvin.”

Ja myhäillen hän puristi Marcellan kättä.

Poika parka oli lujalla kädellä maahan lyönyt kaikki unelmansa ja tulevaisuudentoiveet samassa kun Marcellan suuri uutinen oli saapunut. Marcellakin huomasi heidän kaikkien hylkäävän hänet. Louis ja Edith puhuivat hänelle kyllä lämpimästi ja kaipauksella, mutta mitä Anthonyyn tulee, niin siitä silmänräpäyksestä kun tämä oli nähnyt kamarineidin, joka oli Mellorista lähetetty Marcellan saattajaksi, ja huomannut nuorella ladyllä ensi luokan piletin, siitä silmänräpäyksestä Marcella tiesi tarkoin Anthonyn pitävän häntä vihollisenaan.

“Saavatpa nähdä — kyllä minä sen heille näytän!” virkkoi Marcella itsekseen harmissaan junan lähtiessä kiidättämään häntä pois. Ja toverien puolustamaton vääryys se teki sen, että hän pysyi jäykkänä ja ääneti hamaan siihen asti, kun Mellorin laajat niittymaat ja vanhuuttaan mustuneet seinät siinnähtivät silmään. Silloin hänet valtasi lapsellinen, intoisa ilo.

* * * * *

Sellaisia kohtia, sellaisia muistoja ihmisistä, asioista, tapauksista liikehti Marcellan uinailuissa tuossa avonaisen ikkunan ääressä. Yksi seikka tässä kumminkin on jäänyt epäselväksi, nimittäin hänen ilmeinen tyytymättömyytensä, jota hän tunsi entisiä aikoja muistellessaan. Miksikä tämä mielenapeus? Hänen lapsuutensa oli kyllä ollut ilotonta, lemmetöntä, mutta ei se missään tapauksessa ollut pahempi kuin monen muunkaan köyhtyneiden vanhempain lapsen. Olihan siinä sentään ollut valoisiakin kohtia, ja eikö tuo intoisa mielenkiintymys Solesbyssä ja Lontoon elämän uutuus ja viehätys jaksaneet luoda äskeiseen katsaukseen suloa ja valoa?

Lukija lienee jo huomannut, ettei näissä lyhyissä piirteissä Marcellan koulupäivistä ole puhuttu mitään hänen lupa-ajoistaan. Kertomus on laiminlyönyt sen siitä syystä, että se on vain seurannut tytön oman ajatuksen äkkinäisiä, puoleksi itsetietoisia aukkoja ja puikahteluja. Eihän Marcella itsekään lainkaan muistellut näitä lupa-aikoja ja hän koetti, mikäli suinkin, karttaa kaikkia niihin kuuluvia yksityiskohtia. Mutta niissäpä todella olikin jotain, jonka vuoksi hän niin levottoman kiihkeästi tahtoi päästä niistä, käydessään muistelemaan menneitä aikojansa tuossa akkunan ääressä, ja niihin hän juuri palasi epävarmalla, mutta hellittämättömällä tietoisuudella, sittenkuin toimivan elämän muistelmat toisiaan ajettuaan olivat vihdoin hälvenneet.

* * * * *

Aamiaiselle arvatenkin soitettiin parhaillaan. Vanhanaikuinen, arvokas kellonääni se oli niin uutta ja mieluisaa Marcellan kuulla. Muistojensa maailmoista kutsuttuna takaisin Mellor Parkiin ja sen oloihin hän astui ajatuksissaan alas Jaakko I:n aikuisia kauniita portaita, viivähdellen hiukan niiden matalilla astuimilla. Saattaneeko hän milloinkaan unohtaa noita lupa-aikoja? Eiköhän vain lähtenekin jatkamaan niitä, muodostamaan toista nidosta niistä?

Mutta lähdemmepä astumaan alas portaita mekin.

III LUKU
Aamiainen oli katettu “kiinalaiseen kamariin” uhkean “puistoportin” puolella. Tämän lisäyksen alkuperäiseen rakennukseen oli liittänyt muuan Boyce 18:nnella vuosisadalla, tuotuaan taloon rikkaan emännän. Koristeita — varsinkin huoneen korkeassa holvatussa katossa — silloinen piirustaja näkyy aikoneen saada “itämaisiksi”, ja kyllähän ne hyvin sekavia ja yhteen ahdettuja olivatkin. Mandariini-olennoilla noissa kuluneissa ja haalistuneissa tapeteissa oli hiusnutturat ja palmikot päässä ja hameet yllä, siitä ne ainakin erotti tavallisista englantilaisista vuodelta 1760. Ajan kuluttava käsi oli samentanut värit ja luonut koko huoneeseen vanhanaikuisuuden sulostuttavan leiman. Takan marmoriolkaan oli huolellisesti muovattu kiinalaisia ja pagodeja. Pöydillä oli kiinalaisia, hauskoja pikku esineitä, lattiata peitti intialainen matto, joka aikoinaan oli ollut hyvinkin kaunis. Jonkun myöhemmän Boycen toimesta oli jonkunlainen kaarilla ja pylväillä koristettu ja ruuanlämmityslaitoksella varustettu bufetti karkeata goottilaista tyyliä työnnetty keskelle mandariineja, tärväten koko vaikutuksen.

Onnistumatonta siinä oli alkuperäisyyden jäljittely ja ikäänkuin uudenaikaisuuden tavoittelu, mutta sittenkin tämä oli kaunis ja komea huone. Siihen astuessaan Marcella tietämättänsäkin oikaisi pitkän solakan vartalonsa suoraksi. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi näissä avaroissa huoneissa ja laajoissa puutarhoissa vielä milloinkaan ennen hengittänyt niin keveästi.

Isä ja äiti istuivat jo pöydässä. Lattialla heidän vieressään loikoi
Lynn, rouva Boycen ruskea setteri-koira.
Herra Boyce jakeli käskyjä pitkälle, kuluneeseen, tahraiseen livreaan puetulle pojalle, joka edusti tämän talon miespuolista palvelusväkeä. Emäntä puheli koiralleen, mutta hänen kohotetuista silmäkulmistaan ja ohuitten huulten värähtelyistä Marcella huomasi äidin nyt niinkuin monasti ennenkin arvelevan, että hänen miehensä menettelee nurinpäisesti.

“Mutta menehän jo Herran nimessä leikkaamaan leipää ja tarjoo sitten ympäri pöytää, äläkä katsella töllistele siinä kuin mikäkin pässinpää”, sanoi isäntä kiivaasti. “Mitä ne sinulle lienevät opettaneet Sir William Juten luona, sitä minä en käsitä. Minä en sitoutunut tekemään sinusta passaria, hyvä herra.”

Ahdistettu, kalpea poika sieppasi leivän ja leikkasi sen viipaleiksi, murentaen armottomasti, tarjoili kömpelösti kullekin pöydässä istujalle ja sitten, käyttäen lyhyttä kahvinjuonnin aikaa hyväkseen, puikahti pois.

“Senkin hölmö!” virkkoi herra Boyce, suutuksissaan rypistäen kulmiansa, palvelijan mentyä pois.

“Jos olisit sallinut Annin toimia sisäkkönä niinkuin ennenkin”, virkkoi emäntä säveästi, “niin tuskinpa sinun nyt olisi ollut syytä harmitella. William oli muistaakseni saappaanpuhdistajana Juteilla. Ei kummakaan, ettei hän pysty passaamaan pöydässä.”

“Olenhan minä jo sanonut sinulle, Evelyn, että nykyisessä asemassamme meillä täytyy olla passari”, tiuskaisi toinen. “Minun suvussani ei ole vielä kenenkään johtunut mieleen käyttää talossa pelkkiä naispalvelijoita. Se olisi vastoin tapoja — säädytöntä — sop…”

“No niin, minähän tietysti en käy ratkaisemaan mitä Boycein sopii tai ei sovi”, keskeytti rouva välinpitämättömästi. “Se on sinun ja naapuriesi päätettävä.”

Herra Boyce näytti nololta ja tyyntyi. Samassa tuotiin uutta kahvia sisään, ja silloin hän pyysi vaimonsa kaatamaan hänelle toisen kupin eikä tällä kertaa hänen äänessään kuulunut mitään äreyttä.

Hän oli pieni, peräti laiha mies, hiukset ja silmäkulmat pikimustat, silmät siniset, vilkkuvaiset. Posket olivat kuopallaan, iho keltainen kuin Itä-Intian englantilaisilla. Suuta ei tarkoin erottanut kauniitten mustain viiksien alta, mutta kasvojen ilmeessä asui palanen äkeyttä ja palanen vaikeroimista. Huomattavan siniset silmät olivat tavallisesti surumieliset, mutta saattoivat välisti välähtää lapsellisen kirkkaasti, jopa uhmaavinakin. Richard Boycen koko olennossa oli jotain, joka meidän silmissämme tietää vanhan suvun jäsentä. Puvussa huomasi pienimpiin yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolellisuutta. Kädet ja pitkät sormet olivat peräti hennot, mutta melkein liiankin laihat ollakseen kauniit.

“Palvelijat uhkaavat lähteä talosta, Marcella, ellei kummitus katoa”, virkkoi rouva Boyce äkkiä, sovitellen leipäpalasta Lynnin kuonon päähän. “Kylän väki kaiketikin on heille jaaritellut. Kyökkipiika sanoo kuulleensa viime yönä jotain, vaikkei tahdo sen tarkemmin ruveta selittelemään. Siltä vain näyttää, että me tässä, sinä ja minä, saamme ennen pitkää toimittaa talousaskareet.”

“Mitä ne kylässä puhuvat?” kysäisi Marcella kiihkeästi.

“No, ne kertovat että kaksisataa vuotta sitten muuan Boyce oli paennut tänne Lontoosta, tehtyänsä jotain mitä ei olisi saanut tehdä — en muista mitä kaikkea. — Huomattuaan sheriffin palvelijain lähestyvän taloa hän säikähti ja päätti päivänsä omin käsin tuolla pienten portaitten yläpäässä, jotka vievät gobeliinikammiosta minun huoneeseeni. Miksikä hän juuri sellaisen paikan lienee valinnut?” kysäisi rouva Boyce hieman miettiväisenä.

“Ei siinä ole perää”, sanoi Marcella päätään pyörittäen. Minä tiedän, ketä Boycea taru tarkoittaa. Pahamaineinen mies hän kyllä oli, mutta hän ampui itsensä Lontoossa ja joka tapauksessa hän oli kuollut jo aikoja ennen kuin nuo portaat rakennettiinkaan.

“Onpa sinulla tarkat tiedot asioista!” sanoi äiti. “Mitähän jos pitäisit palvelijain huoneessa pienen esitelmän tämän suvun vaiheista, vaikken muuten ole kuullut, että tosiasiat olisivat karkoittaneet kummituksia.”

Hänen äänessään kuului erikoista ivallista välinpitämättömyyttä räikeänä vastakohtana Marcellan iloiselle, mutta silti myötätuntoiselle osanotolle. Välinpitämättömyys — se se oli silmäänpistävä puoli rouva Boycen esiintymisessä; se oli kuin jotain omituista erottelemista kaikista muista ihmisolennoista ja asioista hänen ympärillään.

Marcella vaipui mietteisiinsä.

“Minäpä tiedustelen tarkemmin herra Hardenilta näitä juttuja”, virkkoi hän. “Hän on arvatenkin kuullut niitä kylällä liikkuessaan. Minä lähden kirkolle tänään.”

Äiti katsahti häneen tyynesti ja tutkistellen ja myhähti sitten.
Rouva Boycea huvitti sanomattomasti se laupias samarialaisuus, joka
Marcellassa oli ilmennyt näiden kuuden viikon aikana, mitkä hän oli
kotonaan viettänyt.
“Hardenko!” huudahti herra Boyce, kuultuaan tuon nimen. “Pysyköön vaan erillään minusta se mies. Mitä minulla on tekemistä kylän juomavesi-asiain kanssa. Hyvä kun jaksaisi tässä talven pitkään saada ehjän katon päänsä päälle Robertin jäljiltä.”

Marcellan posket lensivät punaisiksi.

“Kylän juomavesi-asia on häpeäpilkku”, lausui hän hiljaisella painolla. “En elämässäni ole nähnyt niin viljalti kivulloisia, kurjia lapsia kuin täällä mökkien ympärillä. Kylän väki maksaa meidän asuinvuokramme, ja meidän on velvollisuus pitää heistä huoltakin. Minä luulen, että sinut saattaa pakottaa, isä, tekemään jotain, jos vain paikallishallinnosta mihinkään on.”

Hän loi isään uhmaavan katseen.

“Joutavia!” murahti herra Boyce. “Toimeen ne tulivat Robert sedän aikaan, tulevat vast’edeskin. Armeliaisuutta muka! Talonpuuhat ja rahanpuute — luulisi siinä olevan tarpeeksi yhden miehen osalle. Älä sinä puhu sen herra Hardenin kanssa sillä tapaa kuin tähän asti olet puhunut, Marcella. Minä en pidä siitä, minä en suvaitse sitä. Oma sukusi ja oma kotisi — niitä sinun pitää etupäässä harrastaa.”

“Meitä poloisia!” virkkoi Marcella pisteliäästi, — “poloisia, joiden täytyy nähdä nälkää ja elää tällaisissa luolissa.”

Ja hän viittasi valkoisella kädellään ympäri huonetta, ikäänkuin kutsuen sitä todistajaksi.

“Kuules nyt!” sanoi herra Boyce siirtyen pöydästä takan eteen ja sieltä äreänä katsellen kaunista tytärtänsä, jota hän oikeastaan tunsi niin vähän ja jonka luonne ja pyrinnöt näiden muutaman viikon yhdessäolon aikana olivat välisti tehneet hänet levottomaksi ja harmittaneet häntä. — “Sen minä sinulle sanon, että meidän, kaikkien meidän tärkeimpänä tehtävänämme on oleva pitää pystyssä perheen asemaa, meidän asemaamme. Katso tämän talon kirjastoa, minkälaisessa kunnossa se on; katso millaisia ovat täällä seinäpaperit, millainen on puutarha, katso talouskirjoja, jos sikseen tulee. Minä en ole raha-asioissa ensikertalainen, mutta minultakin kuluu vuosikausia, ennenkuin tässä kaikki kuntoon saadaan.”

Rouva Boyce yskähti hiljaa. Hän oli siirtänyt tuolinsa peremmäs ja sieltä hän nyt tarkasteli vuoroin miestään, vuoroin tytärtään. Katseli kuin näyttelijöitä, jotka tuossa hänen huviksensa osiaan esittävät. “Huviksensa” ei ole kumminkaan oikea sana, sillä noissa vaaleanruskeissa, usein myhähtelevissä silmissä ei elähtänyt rahtustakaan mielihyvää. Ei aikaakaan, niin jo noista toisistakin hänen kalsea katseensa tuntui hiukan vastenmieliseltä.

Heti kun herra Boyce huomasi vaimonsa tarkastelevan heitä hänen rohkeutensa masentui ja katse kävi epävarmaksi. Hän vilkaisi vaimoonsa salavihkaa ja vaikeni.

“Herra Harden ja hänen sisarensa muistuttavat sinulle kaiketikin lontoolaisia sosialistiystäviä, Marcella, vai kuinka?” kysäisi rouva Boyce hetkisen vaitiolon jälkeen ikäänkuin ohimennen. “Sinä näyt pitävän heistä hyvin paljon!”

“Niin, enpä oikein tiedä”, vastasi Marcella karttelevasti, olkapäitään kohottaen. “Herra Harden on sangen ystävällinen mies, mutta — mutta vähänpä hän näkyy näitä asioita ajattelevan.”

Hän puhui äidilleen niin vähän kuin suinkin lontoolaisista ystävistään. Tunteet ihmiselämässä ne karttelivat rouva Boycea milloin vain voivat. Marcella taas oli tunnetta ja hetkellisyyttä läpeensä ja joutui äitinsä edessä aina alakynteen, teki mitä tekikään. Tyyninä hetkinään hän kyllä puolusteli itseään.

“Sosialistit ne niinmuodoin yksin ajattelevat, niinkö?” sanoi rouva Boyce siirryttyään akkunan ääreen ja painaen koiransa päätä polviansa vasten. “No niin minun käy sääli Hardeneja. Nytkin he jo kuuluvat antavan pois kaiken minkä itsekin saavat, ja talvi tulee tänä vuonna ankara, niin arvelevat kaikki. Toimeentulo kuuluu olevan pappilassa sangen niukka. Sopisi heidän kumminkin näyttää hiukan iloisemmilta. Sehän on marttyyrien ensimäinen velvollisuus.”

Marcella loi äitiinsä vihaisen katseen. Hänen mielestänsä äidin puheessa useinkin ilmeni mitä tylyintä sydämettömyyttä.

“Iloisilta!” sanoi hän. “Tällaisessa kylässä, josta kaikki nuori väki vaeltaa työnhakuun Lontooseen ja kaikki varakkaat ovat eriuskolaisia — herra Hardenilla ei ole täällä ketään kehen turvautua — ei rahoja, ei auttajia — ihmiset aina kivulloisia — palkkaa n. 12 shillingiä viikossa — kaikki työ vanhain ja raajarikkojen käsissä! Hänen sopisi toki toivoa jotain kannatusta tämän talon asukkailta. Hän ei soisi muuta kuin että isä kerrankin menisi omin silmin näkemään, millainen on erotus meidän ja lordi Maxwellin tilusten välillä —”

“Lordi Maxwell!” huudahti herra Boyce, heräten puoleksi surumielisestä, puoleksi uinailevasta tilastansa takan ääressä ja singauttaen sigarettinsa pois. “Lordi Maxwell! Erotus! Luulisi toki. Kolmekymmentätuhatta vuodessa. Muuten saisi hän sentään olla niin kohtelias, että vastaisi minun tiedusteluuni Willow Scrubsin metsästysalueesta.”

Tuskin hän oli nämä sanat lausunut, kun jo ovi aukeni ja William, talon lakeija, astui sisään, hermostuneena tutisten tapansa mukaan, ja ojensi herrallensa tarjottimella kirjeen.

“Se mies siellä, sir, se kysyy jotta tuleeko siitä niinkuin mitä vastausta, sir.”

“Sepä sattui!” virkkoi herra Boyce loistavin silmin. “Tässähän se lordi Maxwellin vastaus tuli juuri kun siitä puhuttiin.” Hänen vaimonsa kääntyi äkkiä ja tarkasteli miestään. Huulet aukenivat, omituinen odotus ilmeni koko hänen olennossaan. Herra Boyce repäisi kuoren auki, luki kirjeen ja viskasi sen takkavalkeaan.

“Ei tule vastausta. Pane ovi kiinni.”

Palvelija poistui. Herra Boyce istahti jälleen ja rupesi huolellisesti kohentelemaan valkeata. Laiha oikea käsi tutisi polvella.

Tuokion verran vallitsi täydellinen äänettömyys. Tarkkasilmäinen katsoja olisi nähnyt rouva Boycen kasvojen ensin vavahtavan, mutta sitten jäykkenevän jälleen, hänen seisoessaan tuossa akkunan ääressä, kookkaana ja kuninkaallisen uljaana laahustavassa surupuvussaan. Mutta sanaakaan hän ei sanonut, vaan läksi huoneesta.

Marcella tarkasteli isäänsä.

“Isä! Oliko tuo kirje lordi Maxwellilta?”

Herra Boyce katsahti äkkiä ympärilleen, ikäänkuin oudoksuen että huoneessa vielä ketään on. Marcella säpsähti huomatessaan kuinka keltaiselta ja kuihtuneelta ja äitiä monta vuotta vanhemmalta isä näyttää. Hellyyden ja suuttumuksen tunne ja äkillinen lamauttava mielenmasennus sai hänessä vallan. Hän astui lattian poikki isän luokse, aikoen puhua suunsa puhtaaksi.

Vanhemmat eivät olleet hänen ystäviänsä eivätkä nauttineet hänen luottamustansa. Alituinen poissaolo kotoa hamasta lapsuudesta saakka oli vaikuttanut sen, että hän nyt välistä kohteli heitä rohkeasti aivan kuin ventovieras. Ei hän siinä tullut rikkoneeksi mitään tavaksi tullutta lapsen kunnioitusta, eikä se rohkeuskaan, jota hän nyt osoitti vanhempiansa kohtaan, olisi ollut niin suuri, jos hän aina olisi elänyt heidän kanssaan päivästä päivään ja vuodesta vuoteen ja olisi tarkemmin tuntenut heidän elämänsä yksityiskohdat, sen sijaan kuin hän nyt vain arvasi asian oikeata laitaa.

“Isä, onko lordi Maxwellin kirje epäkohtelias?”

Herra Boyce kumartui eteenpäin ja alkoi hieroa kohmettuneita käsiänsä valkean päällä.

“Tämän miehen ainoa poika ja minä olimme lapsina yhtämittaa yhdessä, metsästimme ja pelasimme krikettiä aamusta iltaan. Henry Raeburn oli hiukan vanhempi minua, ja hänhän se lainasi minulle pyssyn, jolla ammuin ensimäisen kaniinin. Se tapahtui yhdellä noita Soleyhurstin kenttiä, juuri heidän ja meidän tilusten rajamailla. Ja yhdessä sitä aina sittemminkin oltiin. Käytiin aina välistä metsänvartiain kanssa sala-ampujia ahdistelemassa. Tuntikausia kykittiin lumessa metsäkyyhkysiä vaanien. Windmill Hillin kentillä me ammuimme ne kaksi tornihaukkaa, jotka ovat tuolla kuistin oven päällä, minä ne ammuinkin, sillä minä olin siihen aikaan parempi kyttä kuin hän. Robertia hän ei sietänyt — yhä vain tahtoi olla minun kanssani.”

“No niin, isä, mutta mitä hän kirjoittaa?” kysyi Marcella maltittomasti, laskien kätensä isän olkapäälle.

Herra Boyce katsahti hätkähtäen tyttäreensä. Isä ja äiti olivat jo aikaisin lähettäneet hänet pois kotoa, päästäksensä hänen yhä kasvavan uteliaisuutensa herättämistä kysymyksistä. Ja Mellor Parkiin muuttaessaan oli herra Boyce muun muassa päättänyt edelleen ylläpitää arvonsa tyttärensä silmissä. Mutta nyt, huomatessaan tuossa yläpuolellansa tyttärensä tummat kasvot, joissa ilmeni niin paljon naisellista osanottoa, nyt hän näkyi tulleen toiselle mielelle.

“Kirjeessänsä hän nimittää minua ‘häneksi’, jos tahdot tietää, ja neuvoo kääntymään asiamiehensä puoleen, aivan kuin minä olisin mikäkin lontoolainen kaupustelija, joka on ostanut täällä maatilan. Oo, kyllä minä ymmärrän hänen tarkoituksensa. Täällä he ovat olleet yhdessä kohden koko kesä- ja heinäkuun, ja nyt on jo ainakin kuusi viikkoa siitä, kun hän ja neiti Raeburn palasivat Skotlannista, eikä vielä yhtä korttia, yhtä sanaa heiltä kummaltakaan! Ei Winterbourneilta, ei Leveneiltä. Hauskaa! Niin, tyttöseni, sellaiseen saat tottua. Minä luulin — minä hupsu — että tänne entiseen paikkaan tultuani isän ystävät unohtavat sen, mikä ollutta ja mennyttä on. Heillehän minä en ole mitään pahaa tehnyt. Mutta menkööt sitä sipaista tietään! Hittoa minä heistä!” Ja pikku musta mies oikaisihe uhkeasti. “Osaan minä pitää hauskaa ilman heitäkin. Eikä äitikään pane tikkua ristiin saadakseen yhtään ihmistä puolelleen.”

Näissä sanoissa ei kuulunut rahtustakaan sitä myötätuntoista ylpeyttä, jota olisi odottanut, pikemmin vain katkeruutta ja valitusta.

Marcella seisoi mietteissään. Ajatukset kiitelivät nopeasti puoleen ja toiseen, milloin pysähdellen viimeisten kuuden viikon kuluessa sattuneissa yhteiskunnallisissa seikoissa, milloin jo kauan sitten menneiden lupapäivien tapauksissa. Oliko tämä todellakin alkua toiseen nidokseen, luonnollista jatkoa salaperäisiin, pelottaviin kertomuksiin, pettymyksiin, syrjäytymiseen?

“Mitä sinä aioit tehdä noilla metsästysalueilla, isä?” kysyi hän äkisti nopealla päättäväisyydellä.

“Mitä hittoa se sinua liikuttaa? Mutta jos tahdot tietää, niin minä ehdotin, että minun alueeni siellä Scrubsissa, joka on rajakkain hänen metsästysmaittensa kanssa, vaihdettaisiin pieneen metsään Home Farmin luona. Sellainen vaihtokauppa heillä oli ollut joka vuosi tekeillä isä vainajan kanssa, vaikka se sittemmin joutui unohduksiin, niinkuin metsänvartia tuonnottain tiesi kertoa. Sinun setäsi ei Haroldin kuoleman jälkeen välittänyt metsästyksestä vähääkään. Tämän asian johdosta minä otin kirjoittaakseni hänelle, nähdäkseni millä kannalla meidän välimme ovat. — No niin! Kulkekoon vain omia teitään, tuo vanha farisealainen, omiani kuljen minäkin.”

Ja Richard Boyce kavahti pystyyn ja oikaisi laihan vartalonsa suoraksi, ikäänkuin näyttääksensä että hän se tässä on Mellorin herra. Siinä hän sitten seisoi alakuloisena luoden katseensa ulos ja antaen sen liitää yli noiden perimiensä ketojen ja kenttäin — kaunis ja uljas näky siinä kaikessa heikkoudessaan ja viheliäisyydessään.

“Minäpä kysyn herra Aldous Raeburnilta tätä asiaa, jos tapaan hänet kylässä tänään”, sanoi Marcella tyynesti.

Isä katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.

“Mitä sanot Aldous Raeburnista?” kysäisi hän. “Muistan maininneesi, että olet tavannut häntä.”

“Olen niinkin. Olen kohdannut häntä pari kertaa pappilassa ja pari kertaa muuallakin”, vastasi Marcella huolettomasti. “Hän on aina esiintynyt miellyttävästi. Herra Harden kertoo, että vanha lordi Maxwell on kovasti kiintynyt pojanpoikaansa eikä tahtoisi milloinkaan päästää häntä kotoa pois. Ja paljon apua hänestä lordi Maxwellille onkin: hän pitää huolta hänen kirjevaihdostansa ja auttaa tilan hoitamisessa. Ja ensi vuonna, kun tory-puolue taas pääsee valtaan Ja lordi Maxwell astuu entiseen toimeensa — —”

“Silloin tipahtaa tietysti jotain pojanpojallekin”, virkkoi herra Boyce pilkallisesti. “Siitä ei epäilystäkään — vaikka ollaankin niin hiljaista ja säveätä väkeä.”

“Kyllä hän yhtä ja toista aikaan saakin, sitä ne sanovat kaikki — eikä syyttäkään!” lisäsi Marcella luoden isäänsä taistelunhaluisen katseen. “Herra Raeburn näkee paljon vaivaa työväen asuntojen parantamisessa ja vaivaishoidossa ja farmien viljelemisessä. Hardenit pitävät hänestä paljon, mutta heidän puheensa mukaan ei hän ole niinkään kansan suosiossa. Hänen esiintymisensä on jossain määrin ujoa ja kulmikasta. Köyhä väki pitää häntä ylpeänä.”

“Ja luulee kaiketi olevansa aika pöpö, niinkuin yksi ja toinen hänen arvoisista sedistäänkin”, virkkoi herra Boyce ärtyisesti. “Mutta sinulle hän on ollut kohtelias, vai kuinka?”

Ja tutkivasti hän taas vilkaisi tyttäreensä.

“Kyllä, isä!” vastasi Marcella ylpeä hymy huulillaan.

Hetken aikaa vaiettuaan hän jatkoi:

“Minun täytyy kirkolle. Hardeneilla on paljon puuhaa kirkon koristamisessa elonkorjuujuhlaksi, ja minä lupasin tuoda sinne kukkia.”

“Vie vaan”, murahti isä, “kunhan et vaan minun puolestani mitään lupauksia tee. Listoihin, sen minä sanon, ei minulta riitä ropoakaan, tarkoittakoot mitä hyvänsä ja ketä tahansa. Asiasta toiseen, matkalla jos satut tapaamaan Reynoldin, niin käske hänen tulla tänne. Me lähdemme hänen kanssaan Home Farmiin ja ammumme pari lintua jos kohdalle sattuu. Saanhan samassa nähdä, missä kunnossa metsästysmaat siellä ovat. Reynoldin mielestä meidän pitäisi ottaa yksi vartia lisää ensi keväänä ja hiukan laajentaa aluetta, niin tulevana vuonna kelpaa metsästää.”

Puna nousi Marcellan poskille, hänen pannessaan hattua päähänsä.

“Toisen metsänvartian sinä olet valmis palkkaamaan, mutta et aio tehdä mitään kylän eduksi!” huusi hän, ja tulta iskivät mustat silmät. Sanaakaan enempää sanomatta hän tempasi auki lasioven ja läksi nopeasti astumaan terassia pitkin. Isä istui nyt yksinään täynnä sekä hämmästystä että kiukkua.

Richard Boycen kaltainen mies ei voi ponnistautua elämän läpi ilman sangen tuntuvaa naamioitumista, ja hän luulee lähimmän ympäristönsä olevan yhtä mieltä. Hänen vaimonsa oli jo aikaa sitten antanut perää tuolle näyttelemiselle, mutta samassa selvään ilmoittanut, että turha on yrittää saada häntä mukaan. Millainen osa tässä Marcellalla oli oleva, siitä isä oli vielä epätietoinen ja levoton. Mutta hämmästyneenä hän katseli, kuinka kaunis on todellakin hänen tyttärensä, joka tuossa hänen edessänsä liikkuu ja puhuu. Pienenä hän oli ollut varsin ruma, joskin omintakeinen lapsi. Mutta nyt hän oli kaunis, ja koko hänen käytöksessään ilmeni tietoisuus tuosta kauneudesta. Hengenvoimiltaankin hän oli niinikään hyvin lahjakas ja älykkäämpikin kuin mitä isä väliin olisi suonut, isä, jonka korkea luulo omasta itsestään ei ollut kovan onnen iskuista lainkaan laimentunut. Sellainen tyttö se kyllä ystäviä ja ihailijoita saa. Näyttääpä jo nytkin siltä, että samalla kun lordi Maxwell koettaa loukata isää, hänen pojanpoikansa on huomannut tyttären olevan kauniin.

Richard Boyce vaipui tuskallisiin mietelmiin, joissa Raeburnien käytös ja Marcellan odottamaton henkinen etevyys näyttelivät yhtä tärkeitä osia.

* * * * *

Marcella poimi sillä välin kukkasia “setripuistossa”, Mellor Parkin miellyttävimmässä paikassa, missä vanha Tudor-tyyliin rakennettu, välipylväillä varustettu, muratin verhooma talo suorakulmaisesti yhtyy uudempaan, etelää kohti suunnattuun “puutarha-fronttiin”. Täten oli puistoon muodostunut Päivänpuolinen, tuulilta suojeltu kolkka, jossa ruusut, klemotit, altaiset ja päivänkukat kasvoivat rehevämpinä kuin missään muualla, ikäänkuin tietäen että heidän tulee omaltakin osalta lisätä paikan ihanuutta. Ruohikko vain yhä kaipasi leikkaamista; syksy oli jo tiheään sirotellut ensimäisiä lehtiään sen päälle. Kukatkin olivat jääneet kitkemistä ja sitomista vaille Mutta kuri kymmenen acren ala on vain kahden puutarhurin hoidossa, silloin on luonnolla runsaskin ala mellastella ihan mielensä mukaan. Turhaanpa siis herra Boyce siellä kulkiessaan moitti ja nureksi.

Marcella puolestaan tunsi vuoroin mielipahaa, vuoroin mielihyvää katsellessaan tätä puiston metsistynyttä kauneutta.

Toiselta puolen häntä harmitti, että se, mikä on niin omiansa kauneuteen ja ylevyyteen, saattaa jäädä niin laiminlyödyksi ja niin kaikkea hoitoa vaille. Toiselta puolen taas, jos talo ja puisto olisivat olleet niin uuden uutukaisessa kunnossa kuin naapureitten, jos täällä olisi ollut ehjät katot, nykyaikainen vesijohto, akkunoissa luukut ja puutarhassa ansareita ja puhdistettuja käytäviä, sanalla sanoen, jos kaikki olisi näyttänyt sellaiselta kuin kunnollisesti hoidetussa maatalossa tapaa olla, mikä olisi silloin aiheuttanut tuon sydämellisen, hartaan pyynnön, jolla tämä vanha paikka alituiseen kääntyi hänen puoleensa, ikäänkuin rukoillen takaisin jotain kadottamaansa ihanuutta? Hänestä, tämän talon kuopuksesta, näkyy riippuvan hoidon ja hellyyden osoittaminen sille. Ja myötäänsä hän suunnittelikin, mitenkä sen saisi niin vähillä kulungeilla kuin suinkin jälleen kuntoon. Ja näiden suunnittelujen kautta tuo vanha talo oli moniaassa viikossa käynyt hänelle ylen rakkaaksi, ikäänkuin hän olisi täällä syntynyt ja kasvanut.

Mutta tänä aamuna Marcella poimi ruusuja ja päivänkukkia kapinoivin ja masentunein mielin. Mikä olikaan tuo menneisyys, joka näissä uusissakin oloissa tyrannin lailla jaksaa heitä jälleen painaa? Nyt, päätti hän lujasti, nyt on tullut aika hänen saada totuus ilmi. Mutta keltä? Marcella tiesi vallan hyvin, että äitiänsä hänen on mahdoton saada taivutetuksi mihinkään sellaiseen, jota hän ei mielellään tee. Eikä ollut helppo astua isänkään eteen ja sanoa suoraan: “Kerro minulle juurta jaksain, miksikä seurapiiri täällä on kääntänyt sinulle selkänsä.” Oli miten oli, mutta nyt, kun hän on täysikasvuinen ja asuu kotonansa, nyt on sekä heihin että erittäinkin häneen itseensä nähden välttämätöntä, ettei häneltä enää pidetä asioita salassa, niinkuin pieneltä lapselta. Hänen täytyy päästä niiden tosiasiain perille, jotka näkyvät uhkaavan pysyä täällä Mellor Parkissakin heidän ja hänen tiellään yhtä itsepintaisesti kuin hänen kouluaikanansa ja Lontoossa-oleskelunsakin aikana takavuosina.

Syvimpänä syynä hänen maltittomuuteensa lienee kumminkin ollut se, ettei hän uskonut eikä saattanutkaan uskoa näiden tosiasiain olevan voittamattomia, jos vain niihin lujasti käsiksi käy.

Vanhempain ja seurapiirin entisiä välejä ajatellessaan hän tuli jo vaistomaisestikin siihen päätökseen, että heidän perheensä tosin oli saanut osakseen jonkun verran masennusta ja nöyryytystä, mutta ettei heitä kumminkaan oltu tykkänään hyljitty. Heidän köyhyytensä ja ne olot, joihin köyhyys ihmisen saattaa, olivat vaikuttaneet sen, että heitä eräällä taholla kohdeltiin epäkunnioituksella. Heidän säätyisensä tuttavat ja ystävät taas olivat selvään osoittaneet kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä heitä kohtaan, antaen tuta olevansa valmiit unohtamaan sellaisten olemassaolonkin, jotka ovat menettäneet etevän asemansa yhteiskunnassa. Täten he olivat jääneet alttiiksi maailman ylenkatseelle tai säälille. Jokainen näkyi tuntevan heidän asemansa eikä siis pitänyt edullisena eikä tavoitellutkaan Boycein tuttavuutta, pikemmin päinvastoin.

Hänen nyt punnitessaan näitä asioita rinnakkain iski hänen mieleensä, että suuri juopa oli aina ammotellut isän ja hänen sukulaistensa tai vanhimpain ystäväinsä välillä. Marcellaa hirvitti hiukan, kun ajatteli, että täällä, kotiseudulla, jossa isän historia tietysti on parhaiten tunnettu, tämä vastenmielisyys isää kohtaan kukaties on suurempi kuin missään muualla. Raskasta heidän osansa täällä vainenkin on — raskasta äidin — raskasta tyttären. Kuinka vähän hän ensi riemuissansa tuosta ikivanhasta sukukartanosta ja uudesta arvokkaasta asemastaan oli tullut tällaisia asioita ajatelleeksikaan! Ja olivathan ne silloinkin olleet painamassa, ahdistamassa.

Hän astuskeli verkkaan kukkakantamuksineen laakerikujaa myöten pääkäytävälle ja sitten sen poikki pientä kirkkoa kohti. Kirkko seisoi yksinänsä puiston suurten lehmusten suojassa, syrjässä pappilasta ja kylästä; näytti siltä, kuin se olisi ollut suuren maakartanon omaisuutta sekin. Marcellan tullessa kirkkoon olivat sekä pohjois- että etelä-ovi auki, sillä pastori oli sisarensa kanssa jo käynyt siellä työssä ja pistäytynyt pappilaan jollekin asialle, palatakseen puolen tunnin kuluttua takaisin.

Se oli vaatimaton maalaiskirkko, ympärillään yksinkertaisia, uutterain ja unohdettujen sukupolvien hautakumpuja ja sisäpuolella koristettu tahi ainakin kirjavoitu erityylisillä ja eriaikuisilla hautapatsailla, joihin jokaiseen tavalla tai toisella oli Boycen nimi piirrettynä. Silmäänpistävänä niiden joukossa oli muuan uhkea, yläpäässään kerubilla koristettu patsas lähellä saarnastuolia. Siinä lepäsi se parlamentin jäsen Boyce, joka oli taistellut rinnakkain Hampdenin, lapsuudenystävänsä kanssa Chalgroven kentällä, saanut sittemmin senkin kokea, että eversti Pryde karkoitti hänet Westminsteristä, ja viettänyt loput ikäänsä Mellorissa, jouduttuaan epäsuosioon ensin protektorin ja sittemmin restauratsionin aikana. Yksin jo näistä muistopatsaistakin olisi voinut saada kokoon välttävän tarkan käsityksen Boycen suvusta. Mitään erityisiä kuuluisuuden ja maineen vaatimuksia ei ollut näillä, enimmäkseen vähävaraisilla, vilpittömillä, melkein poikkeuksetta vapaamieliseen whig-puolueeseen kuuluvilla maalaisherroilla. He olivat lähettäneet poikiansa kaatumaan Quebecin, Plassyn ja Trafalgarin taisteluihin Englannin maailmanvallan rakentamiseksi. He olisivat pitäneet Foxin ja Burken puolta, mutta viimeksimainitun ankaruutta peljäten olivat kannattaneet Pittiä siinä epämääräisessä tiedossa, että siitä on sittenkin hyötyä maalle. Kotonansa he olivat olleet oikeamielistä ja ihmisystävällistä väkeä, ja kun heiltä puoliso kuoli, silloin he hänen hautapatsaaseensa piirrättivät kirjoituksia, joiden oli määrä osoittaa Boycein klassillista sivistystä ja heidän aviopuolisollista rakkauttaan. Sanalla sanoen, se oli ollut ehkäpä pitkäveteistä, jääräpäistä rotua, välistä tyrannillistakin, mutta yleensä kelpo englantilaista ainesta, sitä ainetta, joka aina on ollut ja yhä edelleen, uusissakin muodoissaan, on suuren valtion pohjana ja pontena.

Kerran vain oli hautakivien siihenastinen yhtäläinen asu muuttunut. Se oli tapahtunut silloin, kun Boycein suku oli ponnahtanut korkeimmilleen, niinä aikoina, jolloin perheen arvokas hiljaisuus oli äkkiä kohonnut loistavuuteen ja kautta sukupolvien kulkeva proosa pukeutunut muutamiksi vuosiksi runolliseen asuun. Viime vuosisadalla oli kerran muuan entinen Richard Boyce lähtenyt pitkälle ulkomaanmatkalle. Hän oli lahjakas mies, Horace Walpolen ja Grayn ystävä. Hän vei mukanansa suosituskirjeitä, jotka avasivat hänelle kaikki ovet, mistä vain halusi sisään käydä, siihen aikaan, jolloin Europassa johtavain kansain yläluokat olivat paljon lähempiä ja lämpimämpiä tuttavia keskenänsä kuin nykyjään. Hän meni Roomassa naimisiin erään korkeasäätyisen ja rikkaan neitosen kanssa ja toi nuoren rouvansa jonkun ajan kuluttua Melloriin.

Heti rakennettiin puutarhanpuolinen liite kaikkine eriskummaisine ja somine koristuksineen. Edelleen tehtiin suuri lehtokuja, tauluja alkoi tulvia taloon, soitannollinen kirjasto hankittiin, jonka lukemattomat, haalistuneet nidokset, itsekussakin toisiinsa kietoutuneina Richard ja Marcella Boycen nimet, olivat näinä viime viikkoina olleet nykyisen Marcellan monen ilon ja utelemisen aiheena.

Italiatar lahjoitti miehelleen kaksi poikaa ja kuoli parhaimmassa iässään — hellästi rakastettuna ja katkerasti kaivattuna. Ei hänen hautapatsaaseensa laveita laverruksia pantu. Nimi vain, sukuperä ja synnyinpaikka — sillä italiatar hän oli ollut viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja siitä syystä mies oli vielä palavammin häntä rakastanut — synnyin- ja kuolinpäivä sekä kaksi säettä Danten Vita Nuovasta.

Tuon entisen Marcellan muotokuva riippui yhä vieläkin samassa huoneessa, missä silloisen emännän nuotitkin säilytettiin. Se oli mustunut, virttynyt, taiteellisesti jotenkin ala-arvoinen teos, mutta nykyinen Marcella oli jo aikaa sitten tullut siihen päätökseen, että hänen sekä isän ulkomuoto on perintöä tuon kuvan originaalista ja siitä ne ovat epäilemättä alkujaan nykyisen perillisen taitelijataipumuksetkin, joita ei tätä ennen heidän arvoisassa suvussaan ollut ilmennyt.

Itse asiassa hän kumminkin rakasti jok’ainoata noita Jaakko ja Yrjö kuninkaitten aikuisia tilanomistajia, joiden hautakivissä oli niin loppumattomat kirjoitukset. Ja nyt, seisoessaan kirkossa ja katsellessaan ympärilleen, kukat suurena kasana vieressään kuorin portailla, nyt hän tunsi, kuinka nuoruudenaikainen hilpeys, iloisuus, jopa ylvästely ja riemahtelukin elähyttävänä aaltona häneen hulvahtelee. Äskeinen mielipaha isän masennusten ja huolten tähden oli haihtunut. Täällä esi-isäin suojassa tuntui niin kodikkaalta; oli kuin hänet jälleen olisi otettu heidän kunnianarvoisan seuransa jäseneksi.

Vaikeuksia hänen tielleen kyllä ilmaantunee, epäilemättä, mutta onhan hänellä nyt edullinen asema, ja sitä hän aikoo käyttää sekä omaksi että muidenkin hyödyksi. Hän puolestaan ei ole tehnyt mitään moitittavaa, ja nykyisinä personallisen kehittymisen aikoina saattaa perheen solidaarisuus antaa aihetta väärälle, epäoikeutetulle arvostelulle. Kiihkein mielin hän muisteli, kuinka hän näiden kahden viimeisen vuoden kuluessa oli luontaisella voimallaan osannut vallita ihmisiä ja asioita. Hän tiesi varsin hyvin saattaneensa ja uskaltaneensa tehdä semmoista, mitä tytöt siinä iässä eivät ikinä rohkene tehdä. Hän tiesi, että hänessä on suloa, kykyä, älyä.

Jo näinä moniaina viikkoinakin — —. Hymy leijaili hänen huulillaan, kun hän ajatteli sitä tyyntä, vakavaa, noin kolmenkymmenen iässä olevaa miestä, jonka hän oli kohdannut Hardenien luona. Kirjoittakoon tuon herran isoisä mitä hyvänsä. Se ei lainkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että herra Aldous Raeburn, paikkakunnan huomatuimpia miehiä ja toivotuimpia “partioita”, oli tuntenut ja osoittanut ilmeistä mielenkiintoa herra Boycen tytärtä kohtaan, sitä ilmeisempää, kun sillä oli vastassaan jäykänlainen esiintyminen.

Ei! Käyköön kuinka käyneekin, oman tien hän aikoo raivata itselleen ja vanhemmilleenkin. Yhdenkolmatta iässä ei näytä mikään mahdottomalta. Naisen sulo, naisen tarmo — ne ne saavat aikaan vaikka mitä.

Ja vielä enemmänkin. Hänen muistellessaan lontoolaisten ystäväinsä kohtuutonta ja loukkaavaa epäluuloa kuohui hänen mielensä harmista. Hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut niin selvästi kuin juuri täällä, että hän oli kutsuttu tekemään työtä ihmiskunnan hyväksi.

Tuossa hänen edessään oli Boycen perheen pehmoinen, leikkauksilla koristettu kirkonpenkki, mutta sen takana levisivät yksikertaisten tammipenkkien rivit, missä kyläläiset kuuntelivat jumalanpalvelusta. Täällä Marcella ensimäisen kerran oli joutunut läheiseen yhteyteen maalaisväestön kanssa, joka kurjuudessaan ja avuttomuudessaan ei suurestikaan ollut niiden maalaisten kaltainen, joita hän oli nähnyt näyttämöllä. Siellä oli miehiä kuusissakymmenissä ja vanhempiakin, yhtä harmaantuneita ja uurteisia kuin se kalkkipohjainen maa, jota he kaiken ikänsä olivat kuokkineet, oli ennen aikojaan vanhentuneita ja miltei työhön kykenemättömiä miehiä, joille maksettiin vain niukka päiväpalkka. Vaivaistalo oli heidän vanhuudenturvansa, ellei hauta sitä ennen tarjonnut heille leposijaa. Rauhallisina, välinpitämättöminä ja alistuvaisina he siinä istuivat, milloin ratketen lapsellisiin ilonpurkauksiin, nähdessään jonkun koulupojan vallattoman kepposen tai koiran, joka oli eksynyt kirkkoon, milloin tylsällä hartaudella yhtyen mahtavan virren nuottiin. Vaimot olivat ärtyisiä, nääntyneitä ja toivottomia; tytöt ja pojat ja pikkulapset kalpeampia ja surkastuneempia kuin itse Lontoon lapset. Ja siihen oli syynä epäterveelliset asunnot, huono vesi ja niukka ravinto. Kaikki nämä kasvot ja olennot olivat Marcellalle paljastaneet uuden ja kammottavan maailman. Lontoossa oli niin paljon keskusteltu maamiehen asemasta, mutta Marcella ei ollut koskaan saanut oikeata kuvaa hänestä. Nyt hän näki tämän maamiehen omassa ympäristössään, hän ei enää vain puhuisi hänestä, nyt hän alkaisi elää hänen kanssaan. Ja herra Boycen tyttärenä hän oli jonkinlaisessa vastuunalaisessa asemassa. Sillä kieltämättä riippuu Mellorin työntekijäin menestys nyt, kuten aina ennenkin, maatilan omistajasta.

Siitä saakka kun Marcella palasi kotiinsa, oli hän koettanut ottaa osaa heidän elämäänsä ja hän kävi usein heidän hökkeleissään. Häntä hämmästytti ja kauhistutti heidän elämänsä ja heidän ympäristönsä. Heidän ryömivä kohteliaisuutensa milloin suututti, milloin huvitti häntä. Usein hän naisen syntyperäisellä ylimyksellisellä vaistolla nautti ylhäisestä asemastaan, usein hän puri hammasta raivostuneena isänsä ja setänsä käytöksestä ja siitä, että hän saattoi tehdä niin vähän hyötyä uusille alustalaisilleen.

Heidän ystävänsä ja uranaukaisijansa hän tahtoi olla ja lopuksi myös heidän vapauttajansa. Niin, miksikä ei? Suurempiakin ovat hennot naiset saaneet aikaan maailmassa. Seisoessaan kuorin portailla ja tehdessään itselleen pyhän lupauksen taistella tämän asian puolesta, hän tunsi hetken jännittäväksi — eikä arvatenkaan olisi pannut pahakseen, jos joku ihaileva katse olisi nähnyt ja ymmärtänyt hänet.

Mutta pohjaltaan olivat hänen tunteensa jalot ja vilpittömät, ja hänen ärtynyt mielialansa suli vähitellen nuoren tytön lämpimäksi innostukseksi.

“Saammepa nähdä! — Saammepa nähdä!” sanoi hän ääneensä ja hätkähti kuullessaan sanainsa selvästi kaikuvan äänettömässä kirkossa. Puhuessaan hän kumartui purkamaan kukkiansa ja tarkastamaan, paljonko hän oli poiminut kutakin lajia.

Samassa hän kuuli etäältä ääniä ja nousi jälleen pystyyn. Hän astui kirkon etelä-ovelle, joka oli auki, ja pysähtyi siihen odottamaan. Hänen edessään kiemurteli viheriä niittytie, joka kulki puiston poikki kylään. Siellä astui kirkkoa kohti pastori sisarineen, kumpikin kukilla kuormitettuna, ja heidän vieressään kulki, pyssy kädessä, pitkä mies ruskeassa metsästyspuvussa, koira mukana.

Marcellan silmät välähtivät äkisti, kun hän näki tämän ryhmän, sitten nousi kirkas, luja hehku hänen kasvoilleen. Hän odotti heitä rauhallisesti kirkon ovella, tuskin vastaten neiti Hardenin helliin tervehdyksiin. Mutta sisäisesti hän ei ollut lainkaan rauhallinen. Sillä pitkä mies ruskeassa metsästysnutussa oli Aldous Raeburn.

IV LUKU
“Kuinka kiltti te olette!” sanoi pastorin sisar ihastuneena; “minä olin melkein varma siitä, että tulette meitä auttamaan”.

Ja kun Marcella alkoi vapauttaa häntä kukkaskuormasta, suuteli neiti Harden häntä poskelle ujosti, mutta lämpimästi. Hän oli alun pitäen rakastunut neiti Boyceen, ja nyt oli hänen ystävyytensä kehittynyt suutelemisen asteelle. Hänen uudella ystävällään oli hänen ymmärtääkseen kaikki mahdolliset hyveet ja tiedot, eikä hän vähääkään epäillyt, että korkeampi voima oli lähettänyt Marcellan avustamaan sisaruksia heidän vaivalloisessa valistustyössään Mellorin alustalaisten hyväksi. Mary Harden ei ollut kaunis, eikä rumakaan, hän oli lyhyt, sinisilmäinen ja pyöreävartaloinen, hyväsydäminen ja käytökseltään ujo. Pastori oli hänen näköisensä — lyhyt ja pyylevä hänkin ja sama miellyttävä katse silmissä. Molemmat näyttivät tavattoman nuorilta — he olivat kuin poika ja tyttö. Kummankin kasvoilla näkyi surullinen, huolestunut ilme, jota rouva Boyce oli moittinut ja joka oikeastaan huonosti soveltui heidän ulkomuotoonsa. Näytti siltä kuin kaksi rauhallisiin oloihin luotua ihmisolentoa olisi katkerain kokemusten kautta joutunut uralle, joka oli heille outo ja raskas. Kumminkin olivat sisarukset yhdessä kohden eri näköisiä, sillä pastorin kasvoilla oli selvästi havaittavana aran ja lempeän ilmeen ohessa sielunpaimenen vasta orastava, mutta kuitenkin jo täysin tietoinen arvokkaisuus.

Ryhmän kolmas henkilö oli ainoa, jolle Marcella Boycen näkeminen ei näyttänyt tuottavan pelkkää iloa. Aldous Raeburn oli ilmeisesti hämillään. Sillä välin kun Marcella ja Hardenit tervehtivät toisiaan ja hän pystytti pyssynsä kirkkotarhan matalaa aitausta vasten, tämä itsetietoinen, vaikka vaatimaton nuori mies koetti turhaan voittaa hämmennystään. Kuinka hän olikaan voinut niin syrjäyttää kaiken säädyllisyyden ja hienotunteisuuden, että juuri tänä aamuna näyttäytyi metsästystamineissaan herra Boycen tyttärelle hänen isänsä maalla, tuskin kivenheiton päässä heidän asunnostaan? Tiesihän hän mitä isoisänsä oli tänä aamuna kirjoittanut Mellorin uudelle omistajalle? Olihan hän edellisenä iltana koettanut muuttaa vanhan lordin mieltä ja sitä tehdessään häntä hämmästyttänyt, melkeinpä loukannutkin. Kalvava tunne oli siitä lähtien painostanut häntä. Heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli neiti Boyce herättänyt hänessä niin harrasta ihailua ja osanottoa, ettei hän voinut tuskatta ajatella hänen kärsivän.

Miten hän näin ollen saattoi tunkeutua neiti Boycen seuraan, ikäänkuin yölepakko, joka ei voi pysytellä loitolla tulesta. Kirkkotie oli kyllä yleistä omaisuutta, ja neiti Hardenin kantamukset olivat olleet niin raskaat, että kuka tahansa hänet nähdessään olisi kiiruhtanut hänelle avuksi. Mutta miksi ensinkään samoilla näillä seuduin? — Miksei hän mieluummin metsästänyt kreivikunnan toisessa päässä? Hän oli anteeksiantamattomasti rikkonut hyvää käytöstapaa ja hienotunteisuutta vastaan ja hän olisi tahtonut kurittaa itseään siitä.

Mutta neiti Boyce ei ollut mitään huomaavinaan. Hän vastasi herra Raeburnin tervehdykseen tyynesti, osoittamatta pienintäkään loukkaantumisen merkkiä. Kaikki astuivat kirkkoon yhdessä, herra Raeburn kantaen muratti- ja sanajalkakimppuja, pastori sisarineen taas täyteen sullottuja kukkasvasuja. Koko kuorma laskettiin kuorin portaille Marcellan kukkien viereen, ja sitten alkoivat Hardenit neuvotella kirkon koristamisesta. Neiti Harden luetteli sormillaan kaikki avustukset, joita oli lähetetty pappilaan tai jotka olivat matkalla kirkkoon käsikärryissä.

“Lordi Maxwell on lähettänyt oikein ihania ruukkukasveja kuorin kaunistamiseksi”, sanoi hän kiitollisena nuoreen Raeburniin katsoen. “Siitä tulee suurenmoista.” Nuori pastori yhtyi lämpimin sanoin sisarensa kiitoksiin. Lordi Maxwell oli aina niin ystävällinen ja antelias, milloin sattui tällaisia juhlatilaisuuksia, vaikka hän ei ollut vähääkään velvollinen heitä avustamaan. Lakkaamatta hän heitä muisteli, vaikkeivät he kuuluneet hänen seurakuntaansa eikä kirkkoonsa, ja Mellor oli kiitollinen. Pastorin kiitokset olivat, kuten sisarenkin, sujuvat ja vilpittömät, mutta niissä ilmeni samassa papillinen arvokkaisuus, joka oli hänelle ominainen.

Marcella punastui.

“Kävin kasvihuoneessa tarkastamassa mitä voisin saada”, sanoi hän äkisti ylpeä väre äänessä. “Mutta meillä ei ole mitään. Kasvihuoneita kyllä on, mutta ne ovat typö tyhjät. Mutta puutarhakukkia saatte meiltä vaikka kuinka paljon. Syysvehreällä ja niittykukilla voi myöskin saada paljon aikaan, jos suotte minun koettaa.”

Marcellan sanat nostivat punan syrjässä seisovan herra Raeburnin poskille. Neiti Harden alkoi hätäisellä innolla neuvotella Marcellan kanssa ja ylistää hänen kukkiaan.

Aldous Raeburn ei sanonut mitään, mutta hänen mielentilansa kävi yhä kiusallisemmaksi. Miksi olikaan isoisä ollut niin aulis kukkia lähettämään? Tämä kävi tietysti päinsä, kun Mellor oli autio tai kun siinä asui niin saita ja eriskummainen olento kuin Robert Boyce. Mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi hänen isoisänsä menettely ollut uusi solvaus tätä turvatonta tyttöä kohtaan; hänen sanoissaan ja katseissaan ilmeni tunteellisen, helposti loukkaantuvan sielun mielipaha, joka syvästi liikutti herra Raeburnia. Mellorin kirkko oli oikeastaan Boycen perheen yksityinen kappeli, niin läheisesti se oli yhtynyt Mellor Parkiin ja sen omistajiin. Aldous Raeburn tunsi kiusallisen selvästi, että hänen olisi ollut lähdettävä — mutta hän ei voinut riistäytyä irti. Marcellan kiihkeä halu uhrautua sen paikan ja niiden ihmisten hyväksi, joita hän ensi hetkestä pitäen oli kohdellut ominaan, halu, jota tuontuostakin taltutti ylpeä ja herkkä arkuus — siinä sekä viehättävä että surullinen näky. Hänen sydäntänsä kirveli, ja samassa hän taas oli ihastunut katsoessaan Marcellaan; hänen jalkansa liikahti lähtöön, seuraavalla hetkellä hän jo päätti tavalla tai toisella ryhtyä puheisiin Marcellan kanssa — pyytää anteeksi, selittää. Naurettavaa! Hän ei ilmeisesti voinut tehdä kumpaakaan!

Siitä lähtien kun hän ensimäisen kerran sattumalta tuli Marcellaa vastaan pappilan vierashuoneessa, hän oli jotenkin usein tavannut hänet ja kenties ei aina sattumaltakaan. Kaiken aikaa oli häntä vaivannut kiusallinen tietoisuus isoisänsä vastenmielisyydestä Richard Boycea kohtaan, sillä hän tiesi, että tämän vastenmielisyyden seuraukset pian näyttäytyvät seuraelämässäkin. Neiti Boyce oli kumminkin tähän saakka näyttänyt olevan tykkänään tietämätön kierosta asemastaan. Se uusi ura, jolle hän oli astunut, oli niin kokonaan vallannut hänen mielensä ja ajatuksensa.

Vanhasta perintökartanosta, sen tarinoista ja historiallisista muistoista, kauniista seudusta, missä se sijaitsi, maalaistyömiehen puhetavasta ja luonteenomituisuuksista kaupunkilaistyömieheen verrattuna — kaikesta tästä oli herra Raeburn kuullut hänen juttelevan, ja tytön virkeä mieli, hänen lämmin osanottonsa ympäristöä kohtaan, hänen ajatustensa itsenäinen ilmaisutapa sekä kieltämättä myös hänen puheessaan ilmenevä itserakkauden ja liioittelun sävy veti nuoren miehen huomiota puoleensa. Mutta arvosteleva mielipaha, minkä tuo itserakkaus ja liioitteluhalu ensi hetkellä hänessä herätti, haihtui kumminkin ennen pitkää. Nuoren tytön säteilevä kauneus ikäänkuin jalostutti ne, nyt ne esiintyivät hänelle pelkkänä runsaan elinvoiman ilmauksena. Niinpä Marcella avomielisessä itseluottamuksessaan kiehtoi herra Raeburnin ajatukset itseensä, niin että tämä melkein unohti neiti Boycen tukalan aseman sekä oman välittömän suhteensa siihen. Sitten saapui tuo onneton kirjelippu Mellorista; hänen isoisänsä nopea vastaus; hänen oma hyödytön sekaantumisensa asiaan ja nyt hänen sanattomuutensa — tämä kömpelö tunkeutuminen Marcellan seuraan — jota tämä ilmeisesti katsoi sopimattomaksi — solvaukseksi.

Samassa hän kuuli neiti Hardenin harmistuneena sanovan: “Kylläpä olen ajattelematon. Sakset ja rautalanka unohtuivat pöydälle kotiin; me emme tule toimeen ilman niitä. Kuinka harmillista.”

“Minä käyn ne noutamassa”, sanoi Marcella paikalla. “Käsirattaat ovat juuri saapuneet ja niiden mukana väkeä teille avuksi. Jääkää te työtä johtamaan. Tuossa tuokiossa olen palannut.”

Ja mustan hameensa poimut kapeaan, valkoiseen käteensä kooten hän kiirehti käytävältä kirkon etelä-ovelle ja oli kadonnut, ennenkuin Hardenit ennättivät sanallakaan vastustaa tai Aldous Raeburn edes älytä mistä oli kysymys.

Neiti Harden selitti sen hänelle parilla harmittelevalla sanalla, ja hän kiirehti pakolaisen jälkeen saavuttaen hänet kirkkotarhan ulkopuolella koiransa ja pyssynsä luona.

“Sallikaa minun lähteä, neiti Boyce”, hän sanoi Marcellan rinnalle jouduttuaan. “Minä joudun koirineni pian takaisin.”

Mutta Marcella tuskin katsoi häneen ja riensi eteenpäin.

“Ei, ei!” sanoi hän nopeasti, “minä kävelen niin mielelläni”.

Herra Raeburn empi, sitten pyyhkäisi tumma puna hänen kasvoiltaan niiden tyvenen, hillityn ilmeen.

“Sallittehan minun sitten tulla seurassanne? Saatte varmaan uusia kukkakantamuksia kirkolle vietäväksi. Juhlavalmistuksia kestää täällä tavallisesti kaiken päivää.”

Marcellan katse oli yhä maahan luotu.

“Luulin että olitte menossa metsästämään, herra Raeburn.”

“Niin olinkin, mutta minulla ei ole kiirettä, jos voin olla hyödyksi.
Linnut ja metsänvartia odottakoot.”
“Minne aioitte mennä?”

“Windmill Hilliin. Lampuotini siellä tahtoo puhutella minua. Hän on pitkäpiimäinen ihminen, ja hänellä riittää aina valituksia. Otin pyssyni matkaan pelastuakseni pikemmin hänen seurastaan.”

“Windmill Hill? Nimi on tuttu. Ah niin! nyt muistan, isä äsken kertoi minulle — että poikina teidän isänne ja hän yhdessä kävivät siellä ampumassa tornihaukkoja.”

Marcellan ääni oli aivan huoleton, mutta sanat lausuttiin sittenkin erikoisella äänenpainolla, joka peräti tuskastutti Aldous Raeburnia. Hätääntyneenä hän mietti kaikenmoista, mikä kääntäisi puheen toisaalle, mutta hän ei ollut kekseliäs eikä puhelias. Hän ei päässyt sopivaan alkuun, niinpä hän oli ääneti.

Sillävälin Marcellan sydän löi rajusti. Hän mietiskeli “äkkirynnäkköä”.

“Herra Raeburn!”

“Neiti Boyce!”

“Pidättekö minua hyvin eriskummaisena olentona, jos kysyn teiltä jotain? Poikina olivat teidän isänne ja minun isäni ystävyksiä? — eivätkö olleet? — ja samoinhan oli teidän perheennekin hyvässä sovussa Boycein kanssa?”

“Niinpä luulen — niin on aina kerrottu”, sanoi hänen kumppaninsa yhä punaisemmaksi sävähtäen.

“Tunsittehan Robert enon — lordi Maxwell ainakin tunsi hänet?”

“Tunsin häntä minäkin sen verran kuin kuka toinen tahansa, mutta — —”

“Oh, kyllä tiedän, hän sulkeutui huoneisiinsa ja vihasi naapureitaan. Te tunsitte hänet yhtäkaikki, ja meidän isämme olivat nuoruudenystävät. Ettehän pane pahaksi, jos kysyn — tiedän kyllä, ettei pitäisi sellaista udella, mutta minulla on omat syyni — minkävuoksi lordi Maxwell puhuttelee kirjeessänsä isää ‘häneksi’ ja miksi ei neiti Raeburn ole kertaakaan käynyt äitiä tervehtimässä meidän täällä ollessa.”

Marcella kääntyi Aldous Raeburniin, ja hänen ihanat silmänsä olivat yhtenä uhman liekkinä. Hänen liikkeittensä uskalias päättäväisyys ja tulinen hehku ei kumminkaan voinut salata naisellista heikkoutta, joka ilmeni hametta kouristavan käden värähtelemisessä ja huulien vavahtelemisessa — taitava näyttelijätär ei olisi voinut osaansa paremmin suorittaa. Ja Marcellassa olikin todella hiukan näyttelijättären vikaa. Hänen tunteensa olivat vilpittömät, mutta hänen järkensä harvoin jätti hänet pulaan. Toinen puoli hänessä oli välitöntä tunnetta ja intohimoa, toinen puoli tarkasteli syrjästä ja viimeisteli muutamin hienoin kosketuksin.

Nuori mies hänen sivullaan joutui pois suunniltaan tästä äkillisestä tunteitten purkauksesta. Hän sopersi anteeksipyyntöjä omasta, ei omaistensa puolesta ja puolustautuessaan takertui takertumistaan. Hänen ei olisi koskaan pitänyt tunkeutua Marcellan seuraan; se oli kauheata, anteeksiantamatonta; hänellä ei ollut mitään tekemistä täällä! Kunhan Marcella hyväntahtoisesti vaan ottaisi uskoakseen, että se tapahtui aivan sattumalta? Semmoista ei koskaan enää saa tapahtua. Eihän hän, Aldous, tietenkään voinut toivoa minkäänlaista ystävyyttä Marcellan puolelta. Ja niin yhä edelleen. Hän ei koskaan ennen ollut näin kokonaan menettänyt mielenmalttiansa.

Marcellan kasvot synkistyivät. Herra Raeburnin anteeksipyynnöt olivat hänen mielestään vain uusi solvaus.

“Teidän mielestänne, huomaan, ei minulla ole mitään oikeutta sitä kysellä!” huusi hän; “teidän mielestänne en käyttäydy kuten hieno nainen — kuten sukulaisenne käyttäytyisivät. Mahdollista kyllä! Minä olen peräti toisella tavalla kasvatettu. Minua ei ole yleensä kasvatettukaan; minä olen itse luonut itseni. Niinpä karttakaa minua, jos tahdotte. Ja tietysti tahdottekin. Mutta tänään — tuolla kirkossa — päätin lujasti vielä yrittää, eikö asioita voisi muodostaa toisenlaisiksi, ennenkuin kaikki jähmettyy ympärillämme. Jos meidän täytyy täällä elellä vihamielisissä suhteissa naapureittemme kanssa ja karttaa heitä, tahtoisin ainakin tietää syyn siihen. Te olette ainoa, jolta voin kysellä. Tuskin kukaan on käynyt meitä tervehtimässä, paitsi Hardenit ja jotkut vähävaltaisemmat paikkakuntalaiset. Enkä minä ole mitään tehnyt, josta minun täytyisi hävetä”, virkkoi hän kiihkeästi, “eikä äitikään. Isä, luullakseni, aikoja sitten teki jotain, jota ei pidetty oikeana. Minulle ei ole koskaan kerrottu — enkä vielä nytkään tiedä — mitä se oli. Mutta tahtoisin saada tietää. Aikovatko kaikki ihmiset kääntää meille selkänsä?”

Ponnistaen kaikki voimansa onnistui Aldousin jonkun verran rauhoittaa kuohuvia tunteitansa. Katse täynnä lempeyttä ja arvokkaisuutta kohtasi Marcellan leimuavia silmiä.

“Kerron teille kaikki mitä tiedän, neiti Boyce. Kysymyksenne vaatii suoraa vastausta. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos sanon jotakin, joka teitä loukkaa. Koetan välttää sitä, — uskottehan sen!” pyysi hän hartaasti. “Ensinnäkin en tunne yksityisseikkoja juuri ollenkaan. Enkä koskaan ole halunnutkaan tuntea. Mutta olen kuullut, että vuosia sitten, nuorena ollessani, herra Boycen menettely jossain raha-asiassa, muistaakseni siihen aikaan kun hän oli parlamentin jäsenenä, herätti suuttumusta ja häpeätä varsinkin sukulaisten ja vanhain ystäväin keskuudessa. Hänen vanhaan isäänsä koski asia niin syvästi, että hän heti sen jälkeen kuoli, kuten tiedätte —”

Marcella säpsähti.

“En minä tiennyt”, sanoi hän nopeasti.

Aldous Raeburn joutui jälleen hämilleen.

“Eipä pitäisi minunkaan jutella asioista”, sanoi hän, “joista olen niin vähän perillä. Mutta en tahtonut jättää kysymystänne vastaamatta. — Tämä on tietääkseni kaikki mitä olen kuullut. Isoisäänne kunnioittivat ja rakastivat täällä kaikki — minunkin isoisäni — ja paljon häntä säälittiin — —”

“Ymmärrän, ymmärrän”, sanoi Marcella raskaasti hengittäen, “ja isää vihattiin”.

Silmät kyynelten himmentäminä hän astui nopeasti eteenpäin tietämättä itsekään minne meni. Kiusallinen äänettömyys seurasi. Sitten virkkoi Aldous Raeburn äkisti:

“Mutta siitähän on jo aikoja vierinyt. Ehkä isäänne on liian ankarasti arvosteltu. Isoisääni on kenties petetty muutamissa kohdissa. Ja minä — —”

Hän vaikeni epätietoisena, sillä mitä hän aikoi sanoa, oli hänen mielestään niin kömpelöä. Mutta Marcella ymmärsi hänet.

“Ja te tahdotte muuttaa hänen mielensä?” sanoi hän, ei kiittämättömästi, mutta pisteliäs sävy yhä äänessään. “Ei, herra Raeburn, siinä ette onnistu.”

Äänettöminä he kulkivat edelleen kotvasen aikaa. Viimein kääntyen Marcellaan, silmissä katse, jossa vilpittömät tunteet ja miehekäs hellyys kuvastuivat, herra Raeburn sanoi:

“Arvelin vain, että ehkäpä voisin saada isoisäni muuttamaan käytöksensä niin että herra Boyce olisi tyytyväinen. Vaikkei ystävyyden suhteet kävisikään enää niin tuttavallisiksi kuin entisaikoina, saattaisivat ne olla paremmat kuin asiain nykyinen tila, mikä — mikä on niin tuskallista. Oli miten oli, neiti Boyce, mille suunnalle asiat kääntynevätkin, sallittehan minun lausua teille, ettei täällä kukaan puhu äidistänne ja teistä muuta kuin kunnioittaen ja ihaillen. Uskokaa minua, vaikka teistä tuntuisikin, ettette milloinkaan enää voi olla ystävällinen minulle tai omaisilleni — eikä unohtaa mitä olen tänään teille sanonut!”

“Kunnioittaen ja ihaillen!” sanoi Marcella kummeksien ja yhä harmistuneena. “Ehkäpä säälien. Se on kyllä mahdollista. Mutta äiti pitää isän puolta, niin hän aina tekee. Ja niinhän minäkin tietysti teen! Mutta olen niin pahoillani, niin äärettömän pahoillani ja onneton! Kuinka hauskaa minusta oli tulla tänne. Olen oleskellut niin harvoin kotona, näistä ikävyyksistä oli minulla tuskin aavistustakaan — en ainakaan tietänyt, kuinka vakavaa laatua ne olivat ja mitä ne minulle merkitseisivät. Voi kuinka olen pahoillani — ajattelin täällä toimittaa niin paljon — eipä kukaan voi kuvailla, mitä tänne tulo minulle merkitsi!”

He olivat nousseet pienelle kummulle. Alapuolella heitä sänkipellon takana, missä nähtiin muutamia kyyristyneitä tähkänpoimijoita, lepäsi pieni kylä, talot hajalleen rakennettuina tuuheitten puitten peitossa; sinertävän savun utuiset hattarat kohosivat pystysuorina kirkasta syystaivasta kohti, kuvastuen tummaa pyökkimetsikköä vasten, joka kiertyi tasangon ympäri, missä kylä oli. Sänkipellolla leikkivät varjot ja värivivahdukset olivat ihastuttavat; siinä aprikkain hehkuva väri yhdessä kullankellan kanssa sulautui purppuranpunaiseen ja ruskeaan; villien kirsikkapuiden tulipunaiset lehdet ja orapihlajan krimsoniväri saivat aikaan ihmeellisiä heijastuksia pensasaidassa. Omenat hehkuivat kylän puutarhoissa, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko täydeltä terältä yli vainioiden ja pensaiden, yli siellä täällä puiden suojassa siintävien tiilikattojen ja mökkien suippojen päätyjen ja ulkonevain ullakkoakkunain.

Vaistomaisesti jäi kumpikin seisomaan. Marcella painoi kätensä ristiin selkänsä taa niinkuin hänen tapansa oli kiihtyneellä mielellä ollessaan. Heikko tuuli puhalsi hänen hameensa pehmeisiin, aaltoileviin laskoksiin, ja seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana hän oli kuin mikäkin nuori ylväs Voitonjumalatar. Mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt rahtustakaan voitonriemua, sillä ne olivat traagilliset, “ylen traagilliset”, kuten Aldous Raeburn englantilaisella kylmäverisyydellä kenties olisi arvostellut, jos Marcellan silmäin tuike olisi ollut himmeämpi tai hänen suunsa vähemmän mehevä.

“En minä itsestäni puhu”, alkoi hän. “Mutta kyllä te tiedätte, herra Raeburn — ihan varmaan te tiedätte — millaisessa tilassa työväestö täällä on — millaisessa häpeällisessä tilassa tämä kylä on. Olen kyllä lukenut näistä asioista, mutta en koskaan voinut uneksiakaan, että ihmiset voisivat todellisuudessa elää tällaisissa oloissa maalla — maalla, missä tilaa on yllin kyllin. En saa unta öisin, kun sitä ajattelen. Rikkaita emme ole — olemme sangen köyhiä — talo kaipaa korjauksia, ja maatila on viheliäisessä kunnossa, niinkuin varmaan tiedätte. Mutta kun näen nämä hökkelit ja tuon veden ja lapset täällä, en voi olla kyselemättä millä oikeudella me nautimme yltäkylläisyydestämme. Lontoossa minulla oli muutamia ystäviä, jotka olivat sosialisteja, minullakin oli samat mielipiteet ja aatteet kuin heillä, mutta vasta täällä silmäni aukenivat. Kyllä vaan pitäisi koettaa saada jokainen yksilö tajuamaan, että hänen tahdostaan ja mielenlaadustaan suuresti riippuu kaikkien näiden ihmisten onni. Robert setä oli eriskummainen mies ja lisäksi saituri; katsokaa kylän lapsia, katsokaa kuolevaisuusprosenttia täällä. Näettehän mitenkä Hardenit ovat jo aivan masentuneet. Ei, meillä ei todellakaan ole mitään oikeutta! — pois se olisi meiltä otettava, ja kyllä se päivä vielä koittaakin, jolloin se meiltä otetaan.”

Aldous Raeburn myhäili ja oli jälleen oma itsensä. Marcellan surunpurkaukset tekivät hänet neuvottomaksi, mutta hänen mietiskelyjään hän ei pelännyt.

“Ei se toki ole ihan toivotonta, luulisin”, virkkoi hän ystävällisesti. “Tosin ovat asunnot Mellorissa perin huonossa kunnossa. Mutta ettepä voi kuvailla, kuinka paljon voi aikaan saada, kun vain on hiukan tarmoa ja rahaa.”

“Mutta rahaa ei meillä ole yhtään!” huudahti Marcella. “Ja jollei isä täällä viihdy, niin ei hän myöskään saa mitään toimeen. Hän ei välitä, käyköön kuinka tahansa. Hän antaa asiain mennä menojaan ja käyttää kaikki varansa omiin tarpeisiinsa. Ja minä tulen silloin niin onnettomaksi — onnettomaksi. Katsokaa tuota hökkeliä tuolla oikealla, herra Raeburn. Se on Jim Hurdin — hän työskentelee parhaasta päästä kirkon arentimaalla, silloin kun hänellä sattuu olemaan työtä. Mutta hän on vaivainen eikä niin vahva kuin muut. Ja nythän lampuoditkin kaikkialla näkyvät vähentävän työmiehiänsä — en luonnollisesti tiedä mistä syystä — kaikki on vielä niin uutta. Viime talvi oli Hurdin perheelle kerrassaan hirveä — he tuskin pelastuivat nälkäkuolemasta. Ja nyt jo tähän aikaan hän taaskin on työtönnä — hänet sanottiin irti työstänsä heti elonkorjuun jälkeen. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta saada talvella työtä. Päivät pitkät hän kiertelee työnhaussa, mutta aina turhaan. Kaiken, minkä vain saivat irti, he möivät viime talvena. Ensi talvena ei heillä ole muuta edessä kuin vaivaistalo. Se on sydäntäsärkevää. Ja siinä miehessä on järkeä, hän käsittää, missä kurjuudessa hän on! Minä annan hänelle lainaksi työväenlehden, jota tilaan, ja koetan saada hänen puhumaan yleisistä asioista. Hän on sivistyneempi kuin tavallisesti hänen säätytoverinsa, mutta voi! kuinka katkerasti hän puhuu nykyisistä oloista. Vaikkei koskaan kestään yksityisestä henkilöstä. Sokealla kärsivällisyydellä he alistuvat kohtaloonsa — vieläpä pitävät Robert sedän puoltakin. He ovat maksaneet hänelle vuokraa asunnosta, ja se on rikos — niin juuri, rikos! Hänen vaimonsa lienee ollut nuorena hyvin kaunis — hänen käytöksensäkin on sivistynyt. Hänessä on tietysti keuhkotauti — voiko muuta odottaakaan, kun asunto ja ruoka on sellainen? Keuhkotautinen on vanhin poikakin — pieni ja kalpea kuin mikä! Entäs muut lapset! Kyllä Lontoon kurjuudesta huudetaan — mutta en ole vielä koskaan nähnyt niin kurjia lapsia kuin tässä kylässä. Kaksitoista shillingiä viikossa ja puolet vuotta työtönnä! Kummako jos meitä vihaavat! — Ja minä yllytän heitä siihen”, huudahti Marcella, silmät tulta iskien. “Heidän täytyy oppia vihaamaan meitä tilanomistajia ja koko tätä nykyistä, alhaista järjestelmää. Heiltä riistetään maa, joka oikeuden mukaan kuuluisi heille ja meille yhteisesti, ja yksi henkilö tehdään isännäksi sen sijaan että kaikki olisimme veljiä. Ja kukapa sitten kelpaa isännäksi? Kuka? Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!”

“Eipä tulokset sentään aina ole niin huonot, ei edes Englannin maata viljelevissä osissa”, sanoi Aldous Raeburn hymähtäen, mutta jotenkin kylmästi.

Marcella vilkaisi häneen ja älysi samassa, että oli herättänyt henkiin miehessä jonkunlaisen perhe- ja luokkaylpeyden. Herra Raeburn ei tietenkään päästänyt tätä ylpeyttä näkyviin, mutta se oli kumminkin olemassa ja avasi äkisti syvän juovan heidän välilleen. Nopeasti iski Marcellan mieleen, että hänhän olikin läheistä sukua — tytär ja veljentytär — kahdelle miehelle, jotka eivät olleet tälle ylhäiselle luokalle kunniaksi. Kun hän ahdisti luokkaa tai järjestelmää, niin tämä hänen vieressään asteleva mies kaiketi ajatteli — ja kuka tahansa olisi tietysti ajatellut samoin —: “Niinpä niin, tyttö raukka — Dick Boycen tytär — mitäpä muuta voisi odottaakaan?”

Toista oli Aldous Raeburn! Marcella ajatteli Maxwellin nimen uljasta kaikua, Maxwellin tilusten suurta laajuutta ja sitä suurta kunnioitusta, jota tämän perheen jäsenet nauttivat kunnollisuutensa, oikeamielisyytensä sekä kristillisen elämänsä vuoksi. Hän vavahti, loukattu turhamaisuus, suuttumus ja kiihkeä kaipuu olla itse samassa asemassa liikkuivat sekanaisina tunteina hänessä, kun hän oikaisi suoraksi pitkän, solakan vartalonsa.

“Poikkeuksia tietysti on”, sanoi hän hitaasti, koettaen ainakin ulkonaisessa käytöksessään esiintyä yhtä arvokkaasti kuin Aldous. “On monta tilanomistajaa, jotka tekevät velvollisuutensa, mikäli sen käsittävät — sitä ei kukaan kiellä. Mutta se ei kumoa itse järjestelmää; jalon isännän pojanpoika saattaa olla kehno mies, mutta valta pysyy sittenkin hänen käsissään. Ei! Nykyaika vaatii jo kestävämpää perustaa. Partiarkallinen hallitusvalta ja hyväntekeväisyys ovat aikansa eläneet, kansanvaltainen itsehallinto ei tahdo mitään niistä tietää.”

Hän heitti herra Raeburniin taistelunhaluisen, uhmaavan katseen, mistä pilkisti hiukan iloakin. Hänestä oli hauska laukaista Maxwellilaista valtaa vastaan tällaisia yleisiä ja uhkaavia voimalauseita. Hän tahtoi näyttää perilliselle, ettei ainakaan hän kuulunut hänen perittyihin alamaisiinsa eikä katsonut velvollisuudekseen sokeasti ihailla Maxwellin suvun menettelytapoja ja asemaa.

Aldous Raeburn vastaanotti hänen hyökkäyksensä hyvin rauhallisesti ja hymyili ystävällisesti kaiken aikaa. Neiti Boycen mielipiteet tuskin saattoivat hänen rauhaansa järkähyttää, mutta häntä viehätti ja huvitti sanomattomasti Marcellan puhelut. Aldous Raeburnille olivat hänen säätyluokkansa velvollisuudet, oikeudet ja tulevaisuudensuunnitelmat niin läheinen sydämen asia, ettei häntä haluttanut niitä kosketella tilapäisessä keskustelussa. Marcellan sanat tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin puhuisi hän osaksi oman elämäntarinansa kokemuksia, osaksi mielipiteitä, joita hän nuorten jaloluontoisten ihmisten tavoin oli temmannut sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Hetkisen, vain hetkisen oli Marcella kosketellut herra Raeburnin sukuylpeyttä. Nyt hän oli vain tietoinen siitä, että tämän kauniin, kesyttömän olennon oli kamppailtava vaikeuksia vastaan, joissa hän, Aldous — se päätös kypsyi kypsymistään hänessä — oli lujasti päättänyt auttaa häntä.

“No niin! maailma kyllä tulee kerran toimeen ilman meitäkin”, vastasi hän kevyesti. “Ei kukaan ole korvaamaton. Mutta sallikaa minun kysyä, neiti Boyce, oletteko aivan varma siitä, että itse uskotte omaan oppiinne. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, mutta niinä harvoina kertoina kun olemme olleet yhdessä, olen ollut huomaavinani teissä muutamia arveluttavia individualismin merkkejä. Sanoitte olevanne ihastunut sukunne vanhaan herraskartanoon, teistä on hauska asua samassa paikassa, missä esi-isänne ovat eläneet ennen teitä, te olette täynnä palavaa intoa nostaa nämä köyhät ihmiset mudasta omien periaatteidenne mukaan. Ei, minä en voi pitää teitä täysin johdonmukaisena.”

Tuokion näytti siltä, kuin olisi Marcellaa harmittanut, sitten hän äkkiä purskahti iloiseen nauruun — nauruun, joka sisälsi kujeellisen tunnustuksen ja joka yhdellä iskulla muutti hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa.

“Ettekö sitten ole muutakin huomannut? Herra Raeburn, minun täytyy tunnustaa teille, että olen ihastunut, kun työmiehet nostavat minulle hattuansa ja kun koululapset niiaavat minulle. Niin, tietäkää — niin naurettavalta kuin se teistä tuntuneekin — että minä olen ihastunut omaan itseenikin siitä syystä, että olen Mellorin neiti Boyce!”

“Älkää puhuko tuolla tavoin, älkää!” keskeytti Aldous. “En ole sitä ansainnut.”

Hänen äänensä sai Marcellan katumaan ivaansa. “Ette, ette! todellakaan, te olette ollut niin kiltti minulle”, hän huudahti. “En tiedä, minkä tähden olen niin katkera ja pureva, silloinkin kun en ensinkään tahtoisi. Niin kyllä! Olette aivan oikeassa. Olen ylpeä siitä. Ja jos kaikki meitä karttavatkin eikä kukaan halua seurustella kanssamme, olen vielä sittenkin ylpeä — ylpeä vanhasta kartanostamme, harvoista tauluistamme, sukupapereista ja vanhoista pyökeistä! Tämä tuntuu tietysti naurettavalta niiden mielestä, joilla on paljon enemmän! Mutta minulla on tähän asti ollut niin vähän — niin vähän!” Hänen äänessään oli ikävöivä kaihon sävy. “Ja mitä taas kylän köyhiin tulee, niin ylpeilen siitä, että he pitävät minusta ja että minulla jo on jonkinlaista vaikutusvaltaa heihin. Ja sen minkä voin heidän hyväkseen tehdä, sen teen! Mutta se on niin vaikeata, niin kovin vaikeata, ellei kukaan minua auta!”

Hän huoahti syvään. Valittavista sanoistaan huolimatta ei hänen aikomuksensa ollut herättää herra Raeburnissa sääliä. Mutta ajatus, että tämän suloisen, uhrautuvan tytön tulisi yksinäisenä ja alakuloisena ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä, saattoi Aldousin mielenmaltin uudelleen horjahtamaan. Marcella käveli hiljakseen hänen vieressään, hänen sievä pukunsa pyyhkäisi kevyesti kuivia kantoja, ja hänen riippuva kätensä valkeassa pitsiröyhelössä miltei kosketti Aldousin kättä. Miten miettivältä ja naiselliselta hän nyt tuntui äskeisistä profeetallisista puheistaan huolimatta. Aldous melkein pelkäsi, että Marcella voisi kuulla, miten kovasti hänen miehekäs, luja sydämensä alkoi sykkiä.

Hän kumartui Marcellan puoleen.

“Älkää sanoko, ettei kukaan teitä auta! Näistä vaikeuksista saattaa vielä monella tavalla selviytyä. Mutta lopuksi yksi kysymys! Ettekö voi olla niin ylevämielinen, että sallitte ainakin yhden miehen täällä olla ystävänne, kävi sitten miten kävikään?”

Marcella katsahti ylös häneen. Marcella oli pitkä, mutta Aldous oli vielä pitempi — ja se Marcellaa miellytti. Häntä miellytti myöskin Aldousin koko olennossa ilmaantuva tyven, arvokas rauhallisuus. Kaunis ei hän ollut Marcellan mielestä, eikä hänen läsnäolonsa tuottanut nuorelle tytölle minkäänlaista sydämentuskaa. Mutta Marcellan nopea, jännittävää toimintaa rakastava mielikuvitus oli vilkkaassa liikkeessä, ja ajatuksissaan hän jo liitti yhteen Aldousin tulevaisuuden ja omansa. Kunnianhimo oli hänessä valveilla, hän tahtoi vallita ja voittaa. Hänet valtasi suloinen tunto omasta voimastaan ja siitä runsaasta elämästä, mikä tulevaisuudessa häämötti hänelle.

“Minä olen niin ylevämielinen! Te olette ollut hyvin ystävällinen, ja minä olen ollut niin tuittupäinen ja ajattelematon puheissani. Mutta en sittenkään kadu; olen varma siitä, että autatte minua, jos vain voitte!”

Tuokion oli kumpikin vaiti. He olivat saapuneet viimeiselle veräjälle, jonka takana näkyi likainen kylätie ja joka oli miltei vastapäätä pientä pappilaa. Toinen käsi veräjällä taittoi Aldous Raeburn äkisti metsäköynnösoksan viereisestä pensasaidasta.

“Se oli lupaus, ja sen panttina säilytän tämän oksan”, sanoi hän ja pisti hymyillen viheriät lehdet valkeine siemenkotineen metsästyspukunsa taskuun.

“Te ette saa minua sitoa”, vastasi Marcella nauraen ja samassa punehtuen. “Ja ettekö luule, herra Raeburn, että olisi jo aika avata veräjä. Me jäämme ilman saksia ja rautalankaa, ellette sitä tee.”

V LUKU
Syksyinen ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Aldous Raeburn metsästysretkeltä kotiin palatessaan jälleen kulki Mellor Parkin sivu. Hän katsahti huonossa kunnossa olevalle ajotielle, jota varjostivat upeat, riippuvaoksaiset lehmukset. Vasemmalla saattoi nähdä vilauksen pienestä kirkosta, ja oikealla häämötti asuinrakennuksen itäinen etuosa. Tuokioksi hän pysähtyi silmäilemään auringonlaskun valovirtaa kahden setripuun välissä, jotka mustina ja terävinä kuvastuivat hehkuvaa taivasta vasten. Sitten hän astui kiireesti eteenpäin miehen tavoin, joka on aikeissa suorittaa tehtävän, jota hän sekä pelkää että toivoo.

Hän oli antanut pyssynsä metsänvartialle, jonka hän oli lähettänyt edeltäkäsin viemään kotiin metsästysvaunuja. Hänen koiransa, musta lintukoira, juoksi hänen kintereillään, ja mies ja koira olivat kumpikin hiukan uupuneet ja jäykistyneet päivän ponnistuksista. Mutta Aldous Raeburn kaipasi yksinäisyyttä ja käveli senvuoksi mielellään jalan Mellorista Maxwell Courtiin vievän tien, joka oli kaksi peninkulmaa pitkä.

Hänen tiensä kulki kauniin englantilaisen metsämaiseman halki. Mellorin kylän ohi kuljettuaan ja sivuutettuaan sen peltotilkut ja kolmikolkkaisen kenttämaan hän joutui tiheään pyökkimetsään. Siellä kasvoi pyökkejä kaikennäköisiä — tuolla majesteetillisia puita, jotka harmaina kuin taivasta tavoittelevat patsaat seisoivat yksinäisinä uhkeassa loistossaan, kyhmyiset, silkoiset juuret aikojen kuluessa kasaantuneiden lakastuneiden lehtien peitossa — täällä tiheään istutettuja nuoria puita, joiden vesat melkein estivät toinen toisensa kasvua. Lehtien ja oksien lomitse pilkisti siellä täällä joku metsän viheriään keskustaan avattu fasaanipolku, jonka siintävää, kaartuvaa kulkua silmä mielihyvällä seurasi. Kaksi tai kolme kertaa Aldous kuuli kaukaa metsän sisältä kirveeniskuja tai sorvipyörän ääntä. Se tuli jonkun puunhakkaajan mökistä, missä ahkerasti nikkaroittiin niitä yksinkertaisia puutuoleja, joita paljon valmistetaan tämän kukkulaisen metsäseudun pienissä tehdaskaupungeissa. Pari kolme kertaa kulki hänen ohitsensa rivi hirsillä kuormitettuja vaunuja; kärsivälliset hevoset kiskoivat kuormaa eteenpäin, jykevät hongat ratisivat ketjuissaan, ja ajurien piipusta pullahteli savu verkalleen kosteaan syksyilmaan. Muuten hän ei tavannut yhtään sielua. Ei missään näkynyt ihmisasumuksia, ei taloja eikä mökkejä. Täältä oli Lontooseen ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta kumminkin olisi ollut mahdotonta tämän synkän illan hämärässä löytää yksinäisempää, hiljaisempaa sopukkaa kuin tämä, jonka läpi hän nyt kulki.

Yhä yksinäisemmäksi ja suurpiirteisemmäksi kävi seutu. Hän oli kulkenut korkeata ylänköä pitkin ja lähestyi nyt sen reunaa. Hänen edessään juokseva tie kimaltelevine vesilätäkköineen kaartui jyrkästi vasemmalle, kohoten vaaleana ja selväpiirteisenä tummenevan taivaan ja laajojen, harmaiden peltojen välistä, jotka nyt tiheiden puuistutusten sijasta reunustivat tien toista laitaa. Etelästä ja idästä lähestyi yön pimeys nopeasti ylänkömaalta. Mutta korkearunkoiset hongat hänen edessään ja oikealla sivullaan hohtivat vielä laskevan auringon säteissä. Suorien puunrunkojen välistä kimalteli siellä täällä laakson sinertävät ja sinipunertavat väri vivahdukset, ja paikoittain saattoi punaisina ja kultaisina hehkuvain lehtien lomista nähdä siintävän tasangon, joka iltahämärässä näytti sulautuvan yhteen läntisen taivaanrannan upeaan loistoon. Aurinko oli vaipunut mailleen, mutta sen viimeisistä säteistä tulviva hohde leijaili vielä kukkulain länsisivulla, sulkien aaltomaisesti liikehtivän pyökkimetsikön autereeseensa.

Uuden kuohuvan mielenliikutuksen valtaamana Raeburn tietämättään vajosi tunnelmaan, jonka hänessä herätti metsän juhlallinen hiljaisuus ja etäällä siintävä maisema. Saavuttuaan paikalle, missä tie kääntyi vasemmalle, hän nousi pienelle ruohoiselle kukkulalle, jossa hänen eteensä avautui koko selänne pohjoisesta länteen ja sen alla leviävä tasanko. Siinä hän kotvasen seisoi mietteisiinsä vaipuneena yön lähetessä.

Hänen edessään lepäsi Keski-Englannin tasanko, joka lännessä ulottuu Thamesiin ja Berkshiren kukkuloihin ja pohjoisessa läpi Buckinghamshiren ja Bedforshiren alankomaan Trentin jokilaaksoon. Englantilaiselle katsojalle tämä tasanko on täynnä historiallisia muistoja. Tuolla lännessä autereisten usvien keskellä oli Oxford; sen vastapäätä häämötti Chalgroven kenttä, missä Hampden [John Hampden, ainoa englantilainen, joka uskalsi kieltäytyä maksamasta laitonta veroa Kaarle I:lle. Kuoli kansalaissodassa v. 1643. Suom. muistutus.] sai surmansa, ja Thamen kaupunki, missä hän kuoli. Oikealla, missä harjanne kiertyy pohjoiseen, hän saattoi hämärässä vaivoin erottaa suunnattoman suuren, kiiltävän ristin, jonka eräs saksilainen kuningas kerran, voitettuaan tanskalaiset vihollisensa, oli pystyttänyt yli koko tasangon näkyväksi voitonmerkiksi.

Aldous Raeburnin mieli oli herkkä tällaisia seikkoja käsittämään. Harvoin hän hiljaisena iltahetkenä oli tällä kummulla seisonut tuntematta sisällisesti kasvavansa. Mikä hänessä oli miehekästä, englantilaista ja voimakasta ikäänkuin laajeni hänen sisässään. Kumma olisi ollutkin, jos hän täällä olisi pysynyt kylmäkiskoisena. Sillä tuskin kellään muulla oli syytä samassa määrässä ihailla tätä suurenmoista näköalaa kuin juuri hänellä. Vasemmalla kohosi metsäisen kummun harjalla Maxwell Court — uhkea rakennus, joka kerran oli tuleva hänen omaksensa. Hänen takanaan ja edessään, pitkin harjannetta, jota pitkin hän juuri oli astunut, ja kaukana tasangolla näkyivät Maxwellin tilukset, ja nekin ovat kerran hänen omansa, tai oikeammin ne jo kuuluivat hänelle, sillä hänen isoisänsä oli vanha mies ja luotti rajattomasti perilliseensä, johon hän kohdisti kaiken rakkautensa ja kaikki toiveensa. Tasangolla häämöttivät sumeat kirkot ja hajanaiset kylät, missä asuivat näiden loppumattomien peltojen uutterat viljelijät, puiden välistä pilkistävät maatalot, metsän reunassa siellä täällä näkyvät mökit, — maaväestön elämän koko ohjaus ja johto tällä laajalla seudulla — kaikki se riippui tykkänään hänestä, siitä miten hänen järkensä ja omatuntonsa, hänen henkinen ja siveellinen kantansa neuvoi häntä toimimaan.

Hänen nuoruutensa ensi päivinä oli tämä ajatus usein herättänyt hänessä suurellisia ja romanttisia tunteita. Mutta Cambridgen yliopistoon tultua alkoi hänen asemansa suuri vastuunalaisuus vaikuttaa häneen pikemmin painostavasti kuin ylentävästi. Ollen luonteeltaan herkkätunteinen, tunnollinen ja mietiskelyihin taipuva hän usein kiusasi itseään nuhteilla ja omantunnonvaivoilla, joista hänen esi-isillään ei ollut aavistustakaan. Ylioppilasaikanaan hän joutui läheisen ystävänsä kautta toveripiiriin, jossa sosiaalisia kysymyksiä ja aatteita pohdittiin ja harrastettiin mitä innokkaimmin, ja tämä aika jätti häneen pysyvämmän vaikutuksen kuin moneen muuhun. Rikkaiden vastuunalaisuus, köyhän väestön epäedullinen asema, valtion suhde yksilöön, Toryjen isällisen hallituksen ihanne muutamien harvojen hallinto-oikeudesta, verrattuna siihen vapaamielisten itsehallinto-ihanteeseen, jonka mukaan joukot hallitsisivat, — kaikki nämä taloudellisissa ja valtiollisissa keskusteluissa esiintyvät lauseparret olivat jo aikaisin käyneet Aldous Raeburnille eläviksi tosiasioiksi, jotka usein tuskallisesti painoivat hänen mieltään. Sillä hänen nykyiset mielipiteensä olivat pitkällisen taistelun tuloksia. Hänen ylhäisen syntyperänsä ja aikaisemman kasvatuksensa vaikutuksesta joutuivat hänen tunteensa usein ristiriitaan niiden vaikutelmain kanssa, joita hänessä herätti eräs ystävä, jota hän rakasti, jopa ihailikin ja joka avasi hänelle uuden, siveellisen maailman.

Kun hänen ensimäinen vuotensa yliopistossa oli päättymäisillään, saapui sinne nuori mies, josta, vaikka hän elikin perin epäedullisissa olosuhteissa, tuli ennen pitkää parhaimpain ja innokkaimpain toveriensa johtaja. Hän oli köyhä ja nautti pientä apurahaa. Pian kumminkin huomattiin, ettei hänen terveytensä sietänyt yliopistolukujen ponnistuksia ja ettei hän suurista hengenlahjoistaan huolimatta voisi saada Trinity-Collegen stipendiä. Aldous Raeburn oli kenties ainoa, joka täydelleen tiesi, miten kova sisällinen taistelu hänen oli kestettävä, ennenkuin hän saattoi luopua ensimäisistä kunnianhimoisista unelmistaan ja kääntyä toiselle uralle.

Tästä lähtien hän ei voinut tehdä henkistä työtä enemmän kuin pari tuntia päivässä. Tämän ajan hän käytti perehtyäkseen historiaan ja yhteiskuntaoppiin, sillä hänen aikomuksensa oli ryhtyä pitämään esitelmiä tehdas- ja pikkukaupungeissa. Englannin molemmat suuret yliopistot, joissa oli herännyt uusi, vilkas liike kansanvalistuksen hyväksi, alkoivat juuri näihin aikoihin panna toimeen esitelmäsarjoja. Tällaiselle vaikutusalalle hän tuntui olevan määrätty jo syntymästään. Hänen isänsä oli ollut kyvykäs tehtaantarkastaja, joka oli saanut aikaan tärkeitä uudistuksia tehdasliikkeen alalla. Häneltä oli poika perinyt hehkuvan rakkautensa ihmiskuntaan. Mutta hänen omat toverinsa samoin kuin koko yliopiston jaloimmat henget kiintyivät häneen pääasiallisesti hänen magneettisen, kiehtovan personallisuutensa tähden ja antoivat hänelle johtavan aseman joukossaan. Istuessaan päivällisen jälkeen toveriensa seurassa, johon kuului erilaisia aineksia, hän osasi huomaamatta johtaa keskustelun jokapäiväisistä puheenaineista — soutamisesta, professoreista tai muista tovereista — vakavampiin ja syvempiin aineihin. Hän saattoi virittää kiistakysymyksiä, joiden selvittämisessä kysyttiin nuorten ylioppilaiden kykyä ja tietoja niin henkisellä kuin siveellisellä alalla, mutta sanasodan kiivaimmassakin pyörteessä hänen onnistui aina estää kiihkeitä ja mieskohtaisia hyökkäyksiä ilmoille pääsemästä. Ja sen hän teki niin yksinkertaisesti, ilman minkäänlaista mahtipontisuutta, loukkaamatta ketään. Monikin Trinity-Collegen senaikuisista ylioppilaista muisteli myöhemmällä iällään usein mielihyvällä hänen hintelää vartaloaan ja vaaleatukkaista päätään, hänen innostuksesta puoleksi auennutta suutaan, hänen silmiään, jotka hehkuivat ikäänkuin sisäisen ilmestyksen valosta, kun hän vilkkaalla liikkeellä hypähti pystyyn, keskustelun lähestyessä polttopistettään, lausuakseen mielipiteensä kiisteleville kuulijoilleen. Hän oli heidän nuoruutensa profeetta, ja hänen kuvansa painui iäksi heidän mieliinsä.

Jo ensi hetkestä teki Edward Hallin syvän vaikutuksen Aldous Raeburniin. Ne harrastukset, joihin Hallin pian yksinomaan antautui — hän tutki järjestelmällisesti Englannin köyhyyttä, uskonnon suhdetta yhteiskunnalliseen elämään, maalain ja kirkon uudistamista — tarttuivat vastustamattomalla voimalla Raeburniinkin, herättäen hänen mielessään levottomuutta ja ristiriitaa. Edward Hallin oli hänen polttiaisensa, mutta hän ei voinut hänen pistoksiaan välttää, sillä hän rakasti kiusanhenkeänsä.

Pohjaltaan olivat ystävykset perin eriluontoiset. Raeburn oli sukunsa täysverinen jälkeläinen. Hän oli perinyt ylimysmielisen katsantokannan hienoimmat vaistot ja ylenkatsoi syvästi sivistymättömien joukkojen mielipidettä ja kansanpuhujain raakaa esitystapaa. Lisäksi kyti hänessä kaikennäköisiä pieniä ennakkoluuloja sekä vahva sukuylpeys, jonka hän kumminkin tarkasti kätki itseensä. Levottomana ja epäluuloisena hän seurasi Hallinin älyn nopeita liikkeitä ja päätelmiä. Hänen omat taipumuksensa ja Cambridgen koulutus tekivät hänestä teräväjärkisen ajattelijan, jolla oli hienosti sivistyneen miehen laajat tiedot; hänen järkensä työskenteli hitaasti, mutta syventyi perinpohjaisesti asioihin. Tunteensa hän sulki kylmään jäykkään asuun, ja hänen hellä ystävyydensuhteensa Halliniin oli ainoa personallinen onni, minkä ne olivat hänelle valmistaneet.

Suoritettuaan tutkintonsa Hallin jätti Cambridgen, pitääksensä luentoja Pohjois-Englannin kaupungeissa taloudellisia ja teollisuus-kysymyksiä koskevista aineista. Raeburn viipyi yliopistossa vielä yhden vuoden, suoritti kolmantena klassillisen tutkinnon ja voitti palkinnon kirjoituksellaan kreikkalaisen runousopin alalta. Yliopiston dosentiksi hän ei kuitenkaan ruvennut, vaan palasi Maxwell Courtiin auttaaksensa isoisäänsä maatilan hoidossa. Hänen omaisensa toivoivat, että hän, saatuaan parin vuoden kuluessa käytännöllistä kokemusta tilanhaltijana, astuisi parlamenttiin ja valmistaisi itselleen loistavan valtiollisen uran. Siitä oli nyt viisi tai kuusi vuotta; sillävälin hän perinpohjaisesti perehtyi maatilan hoitoon ja otti osaa naapuristonsa toimiin ja huveihin. Viimeiset kaksi vuotta hän oli yksinään hoitanut isoisänsä tiluksia ja sen ohessa ollut kunnan vaivaishoitohallituksen esimiehenä ja rauhantuomarina sekä jäsenenä niissä monissa eri komiteoissa, jotka työskentelivät kreivikunnassa seudun yhteiskunnallisten ja sivistysolojen kohottamiseksi. Urheilua hän harrasti sen verran kuin hänen säätyynsä kuuluvalta mieheltä vaadittiin, pyydysteli peltokanoja ystävän tai parin seurassa yhtä suurella nautinnolla kuin useimmat toverinsa, ja suurissa ajometsästyksissä, joita pidettiin pari kolme kertaa vuodessa, hän esiintyi kohteliaana, vaikkei innostuneena isäntänä. Hänen ulkonaisessa käytöksessään ei huomattu mitään erikoista, hän teki tavallisen kunnon aatelismiehen vaikutuksen. Hänen naapurinsa pitivät häntä personallisuutena, mutta samassa jäykkänä ja suljettuna. Hän oli yleensä kunnioitettu, mutta ei rakastettu kuten isoisänsä. Oltiin uteliaat tietämään, herättäisikö hän parlamentissa huomiota ja kenenkä hän naisi, mutta jos hän olisi lähtenyt paikkakunnalta pois, olisi tuskin kukaan häntä kaivannut, lukuunottamatta Maxwell Courtin asukkaita ja tilan lampuoteja ja työmiehiä. Ei olisi kenenkään mieleen juolahtanut yhdistää hänen personaansa minkäänlaisia romanttisia ajatuksia. Hänen voimakkaassa vartalossaan, hänen kalpeissa, mutta terveennäköisissä kasvoissaan, hänen ruskeissa silmissään ja hiuksissaan oli jotain, mikä tuntui määränneen hänet aivan tavallisena matkamiehenä vaeltamaan tämän maailman läpi.

Nämä vuodet olivat yhtäkaikki laajentaneet ja syventäneet Aldous Raeburnin sisäistä elämää aivan harvinaisessa määrässä. Monet erilaiset vaikutukset — Edward Hallinin oleskelu vanhassa linnassa, ystävysten miltei jokavuotiset jalkamatkat Sveitsissä ja Skotlannissa, perusteellinen ja tuttavallinen kirjeenvaihto heidän välillään ja ne monet kerrat, jolloin asiaansa innostunut kansanystävä yleisiä tarkoituksia varten oli turvautunut rikkaan ystävänsä kukkaroon ja yhteiskunnalliseen asemaan — olivat avanneet Aldous Raeburnin silmät näkemään elämän varjopuolia, ja kuta enemmän hän niihin tutustui, sitä enemmän ne hänen mieltään painostivat asettaen hänen vastattavakseen monta kiusallista kysymystä. Syntyperältään, taipumuksiltaan ja vaistoiltaan hän kuului tykkänään vanhan koulun miehiin, mutta vanhat uskonkappaleet niin hyvin taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa kuin uskonnollisissa kysymyksissä saivat aikaan hänen tunteissaan mullistuksia ja hajaannusta niin asiassa kuin toisessa. Hänen ylen tunnollista ja hienotunteista luonnettansa kehitti tuntuvasti hänen sisäänpäin kääntynyt yksinäinen elämänsä. Tilanhaltijan ja valtiomiehen ura oli hänelle vielä ratkaisematon tulevaisuuden kysymys. Siitä hän vain oli täysin selvillä, ettei tähän aikaan kannattanut esittää varmoja oppisääntöjä mistään asiasta auringon alla.

Ilman sisäistä kamppailua ei Aldous Raeburnin elämä siis ollut kulunut. Ja juuri se paikka, mistä hän tänä syysiltana maisemaa silmäili, johti hänen mieleensä ne monet hetket, jolloin hän täällä oli tutkistellut itseään ja jotka olivat tuottaneet hänelle pikemmin tuskaa kuin mielihyvää. Ellei hän olisi ollut Aldous Raeburn tai yleensä henkilö, joka oli kytketty määrättyyn yksilöllisyyteensä ja määrättyyn asemaan maailmassa, olisi hänen analyseeraava järkensä saattanut pitää tehtäväänsä maailmassa vähemmän pulmallisena — niin hän ainakin arveli.

Mutta poissa olivat tänä iltana kaikki tällaiset epäilykset ja kiduttavat ajatukset. Aivan muuttunut mies siinä nyt seisoi, mies, joka tunsi nuortuvansa ja ihastuneena aavisti rakkauden intohimon olevan tulossa. Koko hänen olemuksensa riemuitsi siitä, että hän kauan kaivattuaan, kauan ikävöityään saattoi viimeinkin alistua tähän tunteeseen.

Kuusi viikkoako vasta oli siitä, kun hän ensi kerran näki hänet — tuon pitkän, solakan Marcellan? Kärsimättömänä hän sulki silmänsä auringonlaskun kullalle ja purppuralle ja koetti loihtia hänet jälleen eteensä sellaisena kuin hän oli kulkenut hänen vieressään kirkkoniityn poikki ohuessa mustassa puvussaan. Hän näki hatun luoman varjon Marcellan otsalla ja silmillä, näki pienten valkeiden hampaiden välähtävän hänen puhuessaan ja nauraessaan ja käden, joka liikkui niin levottomasti, niin vilkkaasti. Joka kerran oli hänet nähnyt, ei voinut häntä unohtaa tai jättää huomaamatta. Kuinka hurmaava ja kiehtova oli hänen seuransa. Miten vapaa ja uskalias oli hänen esiintymisensä, olematta tyly tai kulmikas — päinvastoin tuntui, kuin olisi hänen sisimpänsä ollut pelkkää naisellista heikkoutta, pehmoisuutta ja intohimoa.

Kuinka pelottomasti hän oli Aldousille nakannut kysymyksensä — kiusoittavat, pulmalliset kysymyksensä. Olisiko kukaan muu nainen uskaltanut olla näin avomielinen — vaikka oli hän tuntenut naisia, jotka käyttivät tällaista avomielisyyttä itsekkäiden pyyteidensä naamarina. Mutta kun nuori tyttö, tuskastuneena omaistensa kohtalosta, vetoo seuralaisensa oikeudentuntoon ja sydämeen, saattaa tuskin epäillä itsekkäitä pyyteitä piilevän hänen tunteenpurkauksissaan?

Mitä tuli Marcellan kiusalliseen asemaan, niin Aldous ajatteli tunteittensa kiihkossa sitä vain suurimmalla mielihyvällä! Neiti Boyce oli näyttänyt mahtavalle naapurillensa, ettei hän suurtakaan apua häneltä odottanut, vaikka luottikin hänen ystävyyteensä. No niin! — Aldous Raeburn huoahti syvään.

Tällä kertaa oli filosofin väistyttävä aatelismiehen tieltä, ja iloisella tyytyväisyydellä ajatteli Raeburn omaa yhteiskunnallista valtaansa ja asemaansa. Dick Boyce oli epäilemättä käyttäytynyt hyvinkin pahasti. — Lordi Maxwellin ankara paheksuminen oli paraana todistuksena siitä. Aldous tiesi aivan hyvin, että “kreivikunta” oli päättänyt äänettömällä ylenkatseella sivuuttaa Mellor Parkin olemassaolon. Entä sitten? Turhaanko Maxwellin perhe oli kautta aikojen ollut niiden mahtavain naapuriperheiden johtavana päänä, jotka ystävyys- tai sukulaisuussiteillä olivat toisiinsa liittyneet ja joiden käytöksestä riippui neiti Boycen ja hänen äitinsä vastainen asema tällä seudulla.

Richard Boycen pahoja tekoja ei Aldous paremmin kuin Marcellakaan otaksunut niin suuriksi, ettei niitä voinut unohtaa. Tähän asti oli asia liikuttanut häntä niin vähän, ettei hän ollut huolinut lähemmin niitä tutkistella. Läheinen seurustelu Mellor Parkin isännän ja hänen isänsä vanhain ystäväin ja tuttavain välillä ei tietenkään voinut tulla kysymykseen, mutta hän saisi liikkua seuraelämässä, missä hänen vaimollaan ja tyttärellään oli oleva arvossa pidetty ja suosittu sija. Marcella toivoi sitä, ja hänen toivonsa oli toteutuva. Raeburn, jolla ei ollut pienintäkään synnynnäistä taipumusta seuraelämän vehkeilyihin, alkoi nyt yksityisseikkoja myöten mietiskellä, miten tämä kävisi laatuun. Ensin hänen täytyi voittaa puolelleen isoisänsä — yleisesti suosittu ja arvossa pidetty isoisänsä, jonka pieninkin sana merkitsi paljon Brookshiren kreivikunnassa. Itsellään hänellä sitäpaitsi oli paikkakunnalla pari kolme naisystävää — ei useampia, sillä tähän asti oli naisilla ollut vain vähäinen sija hänen elämässään. Mutta he olivat hyviä ystäviä ja seuraelämässä mahtavia henkilöitä. Hän panisi heidät paikalla toimimaan.

Suojelijana hän vain ei saisi esiintyä. Sitä ei tuo ylpeä olento koskaan sietäisi. Vaikka hän toimisi kuinkakin varovasti, Marcella kyllä arvaisi kuka hänen asiatansa oli ajanut. Hellävaroin oli häntä kohdeltava; Aldous Raeburn oli tekevä kaikki voitavansa hankkiakseen hänelle kunnioitetun ja mieluisan aseman seurapiirissään.

Miten onnellista, että hän jo rakkautensa ensi asteella saattoi tällaisilla mitättömillä pikkuseikoilla valmistaa Marcellalle iloa ja hyödyttää häntä. Marcellan tukala asema ja nöyryytykset koskivat Aldousiin kipeästi, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas oli hyvillään niistä, sillä nehän juuri soivat hänelle tilaisuuden Marcellaa suojelemaan.

Tällä hetkellä oli Marcella hänen mielestään ylen rakastettava ja jumalallinen. Aldous Raeburnia viehätti hänen rikas, pulppuava tunne-elämänsä, jonka hän oli tuonut näkyviin heidän lyhyen tuttavuutensa aikana, — hänen ajattelemattomuutensa, tulisuutensa ja jalomielisyytensä. Kunpa hän vain Aldousin turviin antautuisi, niin hän saisi laatia yhteiskunnallisia parannussuunnitelmia niin monta kuin mielensä teki ja hän, Aldous, auttaisi häntä niitä toteuttamaan. Tämä mies, jota pulmalliset mietiskelyt usein rasittivat, muisteli nuoren tytön viatonta, tietämätöntä alttiutta ryhtyä muovailemaan maailmaa niiden esikuvain mukaiseksi, jotka hänen oma säälivä sydämensä hänelle kuvaili, ja hänen sielunsa janosi Marcellan myötätuntoisuutta. Runollisuus ja aatteellisuus, joka piili hänen sielunsa sisimmässä sopukassa kylmän ja terävän järkeilyn alla, ikävöi Marcellaa. Hän muisteli neiti Boycen hehkuvaa puhetulvaa, kun he solmittuaan ystävyydenliittonsa astuivat takaisin kirkolle, kuinka innostuneena hän oli puhunut sosialisti-ystävistään ja heidän aatteistaan — ja sillä hetkellä hän hupeni itse mielestään pieneksi ja arvottomaksi Marcellan rinnalla. Raeburnin luontoiset miehet ovat oikeastaan luodut Marcellan luonteisten tuomariksi ja koetuskiveksi. Mutta rakkautensa sokaisemana hän arvasi oman arvonsa liian vähäiseksi.

Tämä oli hänen ensi lempensä. Monta vuotta sitten, ennen yliopistoon lähtöään, hän oli poikamaisesti ihastunut kauniiseen, häntä vanhempaan serkkuun, joka kohteli lordi Maxwellin perillistä huomattavan ystävällisesti. Mutta sitten tulivat väliin ylioppilasvuodet, uuden henkisen elämän virtaukset, hänen ystävyytensä Edward Halliniin ja siveellisen myrsky- ja kiihkokauden ensi aika. Kun hän taas uudelleen tapasi serkkunsa, olivat hänen tunteensa jäähtyneet. Hän oli nyt Aldousin mielestä sievä muotinukke, joka papukaijan tavalla osasi ulkoa lasketella joitakin lauseita.

Serkku puolestaan piti häntä inhottavana, hän joutui heti sen jälkeen naimisiin ja kertoi usein salaisesti miehelleen, kuinka hän oli “pelastunut” joutumasta tuon eriskummaisen Aldous Raeburnin vaimoksi.

Sen jälkeen hän oli sekä Lontoossa että maaseudulla tutustunut moneen kauniiseen ja viehättävään naiseen ja saavuttanut heidän ystävyytensä tyynellä, vakavalla tavallaan. Mutta intohimoisia tunteita ei yksikään heistä voinut hänessä herättää. Hän oli ylenkatsonut itseään senvuoksi ja pitänyt itseään vain puoli-ihmisenä.

Ooh, hän oli ollut väärässä — hän oli ollut väärässä!

Hänen sydämensä oli kevyt kuin tuuli. Kirkonkellon lyönnit tempasivat hänet viimein unelmistaan. Hän hypähti pystyyn kiviroukkiolta, missä oli istunut, taputteli hyväillen koiraansa ja alkoi sitten iloisesti viheltäen astua kotia päin ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla.

VI LUKU
Aldous Raeburnin äskeinen innostus laimeni koko lailla, kun hän näki Maxwell Courtin valaistut ikkunat edessään. Rakastaja väistyi syrjään, ja vakava, maailmaakokenut, kolmenkymmenvuotias mies älysi täydellisesti, että monta estettä oli ilmaantuva hänen tielleen. Hän ei voinut pyytää isoisäänsä auttamaan Richard Boycen perhettä, ilmaisematta hänelle omia aikeitansa. Avomielinen hän tahtoi ollakin. Sen hän oli isoisälle velkaa. Muilta ihmisiltä Raeburnilaiset kyllä aina salasivat tunteensa, mutta toisilleen he osoittivat suurta luottamusta ja varsinkin lordi Maxwellilla oli oikeus tässä tapauksessa vaatia pojanpojaltaan peittelemätöntä totuutta.

Raeburn ei koettanutkaan itselleen luulotella, että hänen isoisänsä pysyisi rauhallisena uutisen kuultuaan. Pojanpojalla oli vielä tuoreessa muistissa, miten äreällä mielihyvällä hän Dick Boycelle lähetti tuon metsästysjuttua koskevan kirjelipun. Kuka tahansa hänen asemassaan olisi vanhalta ylimykseltä odottanut kiivaita vihanpurkauksia ja vastarintaa, mutta isoisän ja hänen perillisensä välillä oli vallinnut niin hyvä sopu niiden monien vuosien kuluessa, jotka he olivat yhdessä viettäneet, ettei Raeburn hetkeäkään tätä pelännyt. Ihminen, joka läpi koko elämänsä on noudattanut oikeutta ja totuutta, ei saata arvostella lähimmäisensä onnea yksinomaan itsekkäältä kannalta — siihen voi varmasti luottaa.

Oli jo aivan pimeä, kun hän astui linnan suureen holvikattoiseen halliin.

“Onko hänen armonsa kotona?” kysyi hän ohikulkevalta palvelijalta.

“On, sir — hän on kirjastossa. Hän on kysellyt teitä, sir.” Aldous kääntyi oikealle ja astui läpi kauniin, Tudor-tyylisen koridorin, jonka ikkunat antoivat sisäpihalle ja jota kaunistivat arvokkaat, kreikkalais-roomalaiset veistokuvat ja ruumisarkunmuotoiset hautakivet.

Linnan suuret huoneet olivat hyvin lämmitetyt, ja auki olevista ovista saattoi nähdä leimuavan takkavalkean heijastuvan niiden seinälaudoitukselle, gobeliineille, tauluille ja kirjoille. Värivivahdukset olivat himmeät, mutta lämpimät; kaikki oli vanhanaikuista ja ylhäistä, ja virkistävä rauha sekä erinomainen järjestys tuntui vallitsevan kaikkialla. Missään ei näkynyt elävää olentoa, missään ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta kolkolta tai yksinäiseltä ei silti tuntunut. Näytti melkein siltä, kuin olisivat vieraat vain hetkeksi poistuneet näistä lämpimistä huoneista, joissa tuli himmeänä hehkui; ne olivat kerrassaan kodikkaat ja viihtyisät. Kulkiessaan niiden ohi Aldous Raeburn ensimäisen kerran hellällä ylpeydellä ajatteli tulevansa tämän vanhan linnan omistajaksi. Sen upeus ja laajuus oli usein masentanut hänen mieltään. Tänään hänen sydämensä sykähti tavallista nopeammin, kun hän astui ohi perhekuvain, jotka riippuivat lähellä kirjaston ovea. Siellä täällä oli vielä tyhjä paikka — “sopiva paikka vaimollesi, jahka niin pitkälle pääset!” oli hänen isoisänsä kerran virkkanut.

“Jopa viivyit kauan metsällä, Aldous”, sanoi lordi Maxwell nopeasti kääntyen oven avautuessa. “Mikä sinua niin kauan pidätti?”

Puhuessaan hän otti silmälasit nenältään ja pani ne huolellisesti kokoon, tähystellen varjossa seisovaa pojanpoikaansa. Lordi Maxwell istui leimuavan takkavalkean ääressä avattu “Edinburgh Review” polvillaan. Lamppu ja takkavalkea valaisivat jalomuotoista päätä, aaltoilevia, lumivalkoisia hiuksia, pitkiä, hienopiirteisiä kasvoja ja vartaloa, joka todisti lannistumatonta ruumiillista joustavuutta.

“Lintuja oli tänään harvassa, ja niitä ajoimme takaa hyvän aikaa”, sanoi Aldous astuen takan luo. “Arentitalolla takertui lisäksi Rickman minuun eikä tietysti hellittänyt ennenkuin oli saanut kaikki toivomuksensa ja muistutuksensa ilmaistuksi.”

“Niitä kyllä Rickmannille riittää”, sanoi lordi Maxwell hyväntahtoisesti. “Arentinsa hän maksaa, mutta vaatii sen takaisin toisessa muodossa. Pian aikaa ovat maanomistajat ihmiskunnan epäitsekkäimpiä hyväntekijöitä. Mutta minulla on uutisiakin sinulle! Viime postissa sain kirjeen Bartonilta.” — Barton oli hänen ystävänsä ja nykyisin kabinettiministeri. — “Lueppas se. Hän väittää, etteivät he voi pysyä pystyssä kauemmin kuin tammikuuhun. Heidän puolueensa miehiä on vaikea hallita, ja S—n anomusehdotus, johon he ovat sidotut, on varmasti kukistava heidät. Tammikuussa kokoontuu parlamentti, ja muutosehdotus hallitsijan esitykseen on antava kabinetille kuoliniskun. Tämä kaikki pidetään tietysti vielä salassa, mutta minulle hän siitä kumminkin ilmoitti. Sinulle, poikani, kertyy nyt aika lailla työtä tänä talvena. Kaksi tai kolme iltaa viikossa — vähemmällä et pääse. Nykyään eivät paistetut varpuset enää suuhun lennä. Barton lisää vielä kuulleensa, että nuori Wharton aikoo asettua Durnfordin vaalipiirin ehdokkaaksi ja saapuu tuossa paikassa tänne. Kyllä hän nyt koettaa saada Levenit ja meidät niin pahaan huutoon kuin suinkin. Hyvä vaan, että hänen äitinsä on siirtynyt manalaan, sillä muuten olisimme kumpikin saaneet tuntea furens quid femina posset!” (mitä kiihkoisa nainen voipi).

Vanhus vilkaisi pojanpoikaansa leikillisesti silmää iskien. Aldous seisoi hajamielisenä tulen ääressä mitään vastaamatta.

“Kas niin, Aldous”, sanoi lordi Maxwell hiukan kärsimättömästi, “heitä hiiteen filosofeeraaminen. Vaikka olenkin vanha, ei uusi hallitus sentään kieltäne minulta kaikkea sananvaltaa. Sinä ja minä, me kaksi yhdessä ensi istuntokaudella kyllä ajamme läpi muutamat tärkeimmät uudistuksemme. Minun luuloni on, että meidän puolueemme suoriutuu ensi vaaleissa paremmin kuin vuosikymmeniin. Pää pystyyn vaan, poikaseni! Maailma on tosin kehno, mutta elettävä meidän kumminkin on!”

Aldousin kasvoille välähti äkisti niin autuaallisen onnellinen hymy, että isoisä jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.

Hän luuli puhuvansa kypsyneelle miehelle, joka oli loistavalle valtiolliselle uralle astumaisillaan, mutta huomasikin äkkiä kahdeksantoistavuotisen nuorukaisen jälleen seisovan edessään.

“Je ne demande pas mieux!” (En pyydä mitään parempaa!) huudahti Aldous, tavallista vilkkaampi väre äänessä. “Totta puhuen, isoisä, minä palasin kotiin tykkänään muuta miettien kuin politiikkaa — siksipä en juuri nyt voi ajatuksenkulkuasi seurata. En tullutkaan heti kotiin metsästykseltä — sillä ensin tahdoin olla itsestäni varma, ennenkuin sinulle puhuisin. Viimeisten viikkojen aikana —”

“Puhu!” huudahti lordi Maxwell.

Mutta Aldousista oli vaikeata jatkaa. Äkkiä hänestä tuntui vielä liian aikaiselta uskoa kenellekään salaisuuttansa ja hänen kielensä typertyi.

Mutta peräytyä hän ei enää voinut. Lordi Maxwell hypähti pystyyn ja kouristi häntä käsivarresta.

“Sinä olet rakastunut, poikaseni! Tunnusta pois!”

“Olen tutustunut siihen ainoaan naiseen, jonka tahtoisin naida”, vastasi Aldous punehtuen, mutta vakaumuksella. “En tiedä, huoliiko hän minusta. Mutta minä puolestani en saata uneksia suurempaa onnea kuin hänen rakkauttaan. Ja koska tahtoisin, että sinä, isoisä, tekisit jotain meidän kummankin hyväksi, en pitänyt oikeana salata tunteitani sinulta. Enkä olekaan tottunut — sinulta — sinulta —” Hänen äänensä vavahti. “Sinähän olet ollut minulle hellä isä!”

Lordi Maxwell likisti hellästi hänen käsivarttaan.

“Poika parka! Mutta älä pitele minua puristusraudoissa — sano hänen nimensä! — sano!”

Ja pari kolme mahdollisuutta risteili vanhuksen aivoissa.

Aldous vastasi hitaasti ja hiukan jäykästi:

“Marcella Boyce! — Richard Boycen tytär. Kuusi viikkoa sitten näin hänet ensi kerran.”

“Jumala paratkoon!” huudahti lordi Maxwell, peräytyen pari askelta ja tuijottaen seuralaiseensa. Aldous tähysteli häntä levottomana.

“Tunnetko Dick Boycen entisyyden, Aldous?”

“Enpä juuri yksityiskohtia myöten. Olisin kiitollinen, jos kertoisit minulle kaikki, minkä siitä tiedät. Sen tietysti olen huomannut, että sinä ja naapurimme aiotte hänet sulkea pois seuraelämästä — ja neiti Boycen ja hänen äitinsä vuoksi minä tahtoisin sen estää.”

“Laupias Jumala!” sanoi lordi Maxwell ja alkoi pää kumarassa ja kädet selän takana mittailla lattiaa. “Laupias Jumala! Tämäpä harmillista! tämäpä harmillista!”

Hän pysähtyi äkkiä Aldousin eteen.

“Missä olet tämän nuoren naisen kanssa seurustellut?”

“Pastori Hardenin luona — ja joskus Mellorin kylässä. Hän liikkuu paljon työväen keskuudessa.”

“Ethän vielä liene kosinut häntä?”

“En ollut varma itsestäni, ennenkuin tänään. Enkä vielä olisi rohjennutkaan sitä tehdä. Sillä hän ei ole minua rohkaissut pienimmälläkään sanalla.”

“Mitä ihmeitä? Kuvitteletko saavasi rukkaset häneltä”, huudahti lordi
Maxwell, voimatta salata pilkallista sävyä äänessään.
Aldousin katse oli apea.

“Sinä et ole nähnyt häntä, isoisä”, vastasi hän levollisesti.

Lordi Maxwell alkoi uudelleen kävellä edestakaisin ja koetti tyynnyttää kuohuvia tunteitaan. Aldous oli tietenkin tarttunut ansaan, tyttö oli hyvin ymmärrettävistä syistä käyttänyt hyväkseen hänen osanottavaa, ritarillista mielialaansa.

Turhaan yritti Aldous häntä rauhoittaa ja selittää asiata, lordi Maxwell tuskin kuunteli mitä hän sanoi. Syvään huoahtaen hän viimein heittäytyi nojatuoliinsa.

Kumpikin oli vaiti. Sitten lordi Maxwell katsoi kelloansa vanhanaikuisella täsmällisyydellä.

“Vielä on puoli tuntia aikaa puoliseen. Istu, jutelkaamme asiasta rauhallisesti.”

* * * * *

Mutta kun päivällisaika joutui, oli keskustelu vasta alulla. Kun pieni, älykäs, vaaleasilmäinen neiti Raeburn päivällisen jälkeen poistui, jatkettiin sitä vielä kirjastossa kauan yli vanhan lordin tavallisen maatamenon ajan. Isoisä se pääasiallisesti jutteli, ja pojanpoika vain joskus lausui sanasen. Marcella Boycen nimeä alussa tuskin mainittiinkaan. Äskeisen uutisen masentamana ja kiusaamana — se kun kerrassaan kumosi tai ainakin näytti kumoavan hänen hartaimmat toiveensa ja antoi pahan kolauksen hänen sukuylpeydellensä — lordi Maxwell oli päättänyt pojanpojalleen juurtajaksain selvitellä ne syyt, joiden vuoksi Richard Boycen tytär ei mitenkään soveltunut Raeburnin vaimoksi.

Aldousille nämät periaatteet eivät tietenkään olleet uusia. Maxwellilaiset eivät tahtoneet näyttäytyä muita parempina, ylpeyttä ulkonaisessa esiintymisessä he eivät sietäneet. Se olisi ollut pikkumaista ja epäkristillistä. Mutta kun oli kysymyksessä avioliitto, varottakoon silloin visusti, ettei tuohon huolellisesti jalostettuun sukupuuhun pääsisi yksikään ala-arvoinen vesa juurtumaan. Avioliitto merkitsi Raeburnin suvulle puhtaan veren säilyttämistä, arvokasta ja kunnioitettua perhe-elämää, ja lisäksi se takasi lapsille saman kunnioituksen maailman silmissä, jossa suvun muutkin jäsenet olivat kasvaneet. Näin ollen ei voitu hyväksyä avioliittoa halpasäätyisen tytön kanssa, joka oli tottumaton suuren maailman menoihin, eikä semmoisen perheen tyttären kanssa, joka oli rappiolle joutunut ja niinmuodoin arvoton yhdistämään nimensä Raeburnien moitteettomaan sukuun. Tietysti pantiin rahallekin arvoa, mutta nykyinen lordi Maxwell oli yleväluontoinen ja niin rikas, ettei tämä puoli asiassa paljoakaan merkinnyt. Vanhemmaksi käytyään, kun maailma oli muuttunut kansanvaltaisemmaksi ja tämän mahtavan suvun vaikutusvalta oli kadonnut, hänen sukuylpeytensä kehittyi yhä vahvemmaksi.

Välinpitämätön ei Aldouskaan voinut olla näiden periaatteiden ja tunteiden suhteen. Siinä tapauksessa, että hänen onnistuisi vallata tytär omakseen, koituisi hänelle epäilemättä raskas risti tulevasta appi-isästään. Mutta vähät siitä! Maailman viisaus väistyi rakkauden tieltä, ja poissa olivat perhetraditsionit. Hän kävi kärsimättömäksi; hän oli taipuvainen uskomaan, että Richard Boyce oli musta kuin piru, jos asia vain sillä olisi ollut ratkaistu.

Richard Boycen tarina oli seuraava: Hän oli veljeksistä nuorin ja isänsä lemmikki. Jotenkin lahjakas hän oli, lisäksi kaunis ja hienotapainen, kömpelön vanhemman veljensä täydellinen vastakohta. Rahallisesti uhrattiin paljon hänen hyväkseen. Hän tutki lakitiedettä. Kun hän asettui parlamenttiehdokkaaksi, niin isä mielihyvällä maksoi siitä aiheutuvat kulut ja Robert veljen harmiksi hän myöhemminkin antoi Richardille niin runsaan vuotuisen avustuksen kuin varat suinkin myönsivät. Näytti siltä kuin Richardin valtiollinen ura muodostuisi loistavaksi. Hän oli taitava puhuja ja ensimäisinä parlamenttivuosinaan hän aherteli niin uutterasti väsyttävissä valiokuntatöissä, että hän siten joutui tory-puolueen suosioon. Hänellä oli taipumusta uusiin kieliin, ja ulkomaan asioissa hän pääasiallisesti esiintyikin. Kun muutamain Balkanin niemimaalla tapahtuneiden levottomuuksien johdosta tärkeä itämaalainen lähetystö asetettiin asiata selvittämään, valittiin Richard Boycekin jäseneksi tähän lähetystöön, osaksi isänsä vanhain ystäväin puoltolauseen, osaksi omain ansioidensa nojalla.

Lähetystöä johti etevä mies, ja sen onnistui tärkeänä hetkenä suorittaa koko Europan edessä tärkeä työ. Kunnianosoituksia sateli sen jäsenille, ja kun he palasivat Lontooseen, juhlittiin heitä kilvan. Vanha Boycen herra lähti Mellorista Lontooseen saadakseen omin silmin nähdä Dickin suurenmoista menestystä, ja harmaahapsisen tilanhaltijan pulleat, ystävälliset kasvot nähtiin usein kutsuissa hentokasvuisen, italialaiseen vivahtavan poikansa seurassa.

Myötäkäymisen liepeissä seurasi tietysti rakkauskin. Neiti Evelyn Merrit, Länsi-Englannista tullut upea maalaiskaunotar, joka äskettäin oli esitetty hovissa, sattui tutustumaan Richard Boyceen juuri sillä hetkellä, kun maailma tälle suopeimmin hymyili. Hän oli aivan nuori ja yhtä puhdas ja turmeltumaton kuin liljat Somersetin laaksoissa. Luonteeltaan hän oli voimakas ja kestävän luja, mutta siitä hänellä tuskin itsellään oli aavistusta enemmän kuin muillakaan. Richard Boyce esiintyi hänelle romanttisuuden ympäröimänä, häntä jumaloidessaan hän unohti kokonaan itsensä ja oli vähällä langeta polvilleen kiittämään Dick Boycea, kun tämä pyysi häntä vaimokseen.

Naimisiin mentyään hän oli vielä viisi vuotta parlamentinjäsenenä, ja sitten — romahti kaikki hajalleen. Koko juttu oli tuota tavallista kiusallista laatua. Mutta siitä punoutui kokonainen tragiikka hänen vaimonsa omituisen luonteen ja isän pettymyksen tähden.

Ensimäisenä alkuna onnettomuuteen oli hänen intonsa pitää pystyssä asemaansa seuraelämässä ja loistaa kauniin vaimonsa avulla. Sitten hän alkoi liikemaailmassa keinotella hyvällä nimellään takertuen takertumistaan epäilyttäviin yrityksiin, ja lopuksi paljastettiin julkisuudessa keinottelu, joka oli edellisiä rohkeampi, mutta vähemmällä taidolla kokoonpantu. Se räjähti kuin pommi säikähtyneen yleisön edessä, synnyttäen kaikkialla mellakkaa, valitusta ja ilkeätä löyhkää. Eikä tässä vielä kyllin. Kun pörssikeinottelut alkoivat luonnistua huonosti, niin Richard Boyce, joka itämaalta palattuaan valittiin jäseneksi moneen Lontoon hienoimpaan klubiin, koetti pelipöydän ääressä korvata tappioitansa. Lopulta kun rahapula tuli yhä kireämmäksi, kun hänen vaimonsa tuskainen levottomuus ja tuttavain muuttunut käytös kävi sietämättömäksi, ilmaantui näyttämölle pieni kuorolaulajatar, ja nyt oli katumusta ja rahaa niukemmalta kuin koskaan ennen. Kuluneempaa ja ilettävämpää juttua saattoi tuskin ajatella.

“Niinpä niin, kyllä muistan hyvin vanhan John Boyce raukan”, lausui lordi Maxwell verkalleen, ravistaen komeata valkoista päätänsä ja nojaten takkaa vasten. “Tapasin hänet samana päivänä, kun hän palasi Lontoosta, jossa oli koettanut saada asian vaiennetuksi. Hän tuli ajaen vastaani maantiellä, ja minä pysähdytin hevoseni puhutellakseni häntä. Olin niin pahoillani hänen tähtensä, sillä ystävyksiä olimme olleet vuosikausia. ‘Jumalan tähden’, sanoi hän, ‘jättäkää minut rauhaan, — älkää minua puhutelko!’ ja ruoskien hevostaan hän kiiruhti matkoihinsa, pyöreät, punakat kasvot kalpeina kuin palttina. Sen koommin en häntä nähnyt ennenkuin ruumiina. Syntyi oikeudenkäynti, ja Dick Boyce sai kolme kuukautta vankeutta, vaikka toiset rikostoverit tuomittiin kuritushuoneeseen.

“Dickin suhteellisesti lievä rangaistus oli hänen taitavain asianajajiensa ansiota. He olivat keksineet jonkun pienen muodollisen virheen todistuksissa häntä vastaan ja käyttivät sitä hyväkseen. Mutta me kaikki, ja samoin hänen seurapiirinsä, pidimme Dick Boycea siveellisesti yhtä suurena heittiönä kuin noita toisiakin. Sitten paljastivat sanomalehdet hänen pelivelkansa ja rakkaussuhteensa laulajattareen. Tämä oli muistaakseni pannut toimeen ikävän kohtauksen hänen klubissaan, — oikeudenkäynnin kestäessä hän näet liikkui vapaana takuuta vastaan. Pari kolme muuta kunnioitettuihin perheisiin kuuluvaa miestä oli myöskin sotkeutunut pelivelkoihin. Se oli tosiaankin suurimpia häväistysjuttuja mitä muistan.”

Vanhus vaikeni ja silmäili otsa rypyssä tuikeasti eteensä. Aldous katseli häntä äänetönnä. Juttu oli todellakin ikävä — paljon ikävämpi kuin hän oli otaksunut.

“Entä vaimo ja lapsi?” hän viimein kysäisi.

“Voi niitä poloisia!” — huudahti lordi Maxwell, kokonaan unohtaen, mitä varten hän pojanpojalleen kaikkea tätä jutteli. “Kun Boyce oli kärsinyt vankeusrangaistuksensa, niin he katosivat hänen kanssaan. Hänen valitsijansa pitivät luonnollisesti kokouksen, missä annettiin paheksumislause hänen käytöksestään. Hän luopui edustajantoimestaan, ja isä myönsi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, joka hänen kuoltuaan oli edelleenkin maksettava pojalle maatilan tuloista. Rouva Boycella oli myöskin hiukan varoja. Hänen perheensä koetti taivuttaa häntä jättämään miehensä — kunnottomasti herra Boyce olikin vaimoansa kohdellut — ja lisäksi he luullakseni pelkäsivät, että hän vajoisi vieläkin syvemmälle ja saattaisi vaimoraukan elämän vieläkin kurjemmaksi. Mutta rouva Boyce ei tahtonut. Eikä hän sietänyt kenenkään sääliä tai neuvoja. Kun minä viimeksi hänet näin, oli hän vasta mennyt naimisiin ja oli silloin mitä kaunein ja ihastuttavin olento. Kaikesta siitä päättäen, mitä kerrottiin hänen käytöksestään koettelemuksen aikana, hän mahtoi olla harvinainen nainen. Muuan hänen sukulaisistaan kertoi minulle, että hän katkaisi kaikki suhteet omaisiinsa. Hän ei tahtonut seurustella kenenkään kanssa, joka ei seurustellut hänen miehensä kanssa. Eikä hän vastaanottanut raha-avustuksiakaan, vaikka he olivat perin köyhät eikä Dick Boycea tässä suhteessa voitu arkatunteisuudesta moittia. Valittamatta hän muutti miehensä kanssa maalle pieneen vuokra-asuntoon, ulkomailla he myöskin ajoittain oleskelivat. Mutta nähtävästi hän murtui sisällisesti. Tähän yhteen suureen ponnistukseen hänen voimansa riittivät, mutta siinä sammuivatkin hänessä kaikki muut harrastukset — eipä hän edes pienestä tyttärestään — —”

Aldous teki äkkinäisen liikkeen.

“Entä jos nyt alkaisimme puhua hänestä?” sanoi hän hieman lyhyesti.

Lordi Maxwell säpsähti ja heräsi muistoistaan. Hän vilkaisi silmälasiensa takaa pojanpoikaan puoleksi huolestuneen, puoleksi leikillisen näköisenä ja virkkoi:

“Vai niin, mielestäsi kai kiertelen kuin kissa kuuman puuron ympärillä. Niinpä niin. Aldous poikani, vanha on vanha ja nuori on nuori. No niin — palatkaamme neiti Boyceen. — Miten useasti olet hänet nähnyt? — Kuinka syvässä se istuu? Ethän kummeksine, että olen ymmällä. Joutua Richard Boycen sukulaiseksi! Se heittiö!” huudahti vanhus äkkiä, uudelleen kiivastuen, “hän ei edes tahtonut tulla isäänsä tervehtimään, kun tämä oli kuolemaisillaan. John oli melkein kokonaan kadottanut muistinsa — ainakin hän oli leppynyt pojalleen — ja hän ikävöi hartaasti Dickiä, ainoata ihmistä, jota vanhus koskaan oli rakastanut. Suurella vaivalla onnistui minun saada selvä miehen olinpaikasta ja koetin parastani saadakseni hänet käymään isän kuolinvuoteen ääressä. Kaikki turhaan! Hän tuli vasta silloin, kun isä jo oli tiedotonna, tunti ennen kuolemaa. Hänen hermonsa olivat muka huonot, vaikkei sentään niin huonot, että olisivat estäneet häntä olemasta läsnä testamenttia avattaessa. Tuota julmuutta vanhaa isää kohtaan en ole koskaan antanut anteeksi enkä vastakaan anna!”

Ja uudelleen lordi Maxwell kiivain askelin mittaili kirjaston lattiaa, koettaen masentaa vanhojen muistojen elvyttämää vihaa ja katkeruutta.

Aldous tarkasteli häntä synkkänä. Lordi Maxwellin huomiota näytti olevan mahdoton kiinnittää mihinkään muuhun kuin Dick Boycen synteihin, joista he nyt hyvän aikaa olivat perusteellisesti keskustelleet. Aldousin ylpeys oli saanut pistoksen, hänen tunteensa eivät olleet kohdanneet sitä rakastavaa ymmärtämistä, jota hän oli toivonut.

“Isän suhteen on sinulla kyllä syytä olla ankara”, huomautti hän viimein nousten seisomaan, “sietää miettiä, minkä verran asia minua koskee. Ja huomenna sallinet minun kertoa jotain hänestä. Syytönhän hän on isänsä rikoksiin. Mutta nyt olet tullut valvoneeksi näin kauan minun tähteni. Muistathan, että Clarke viime kerralla täällä käydessään erityisesti kielsi sinua iltasin rasittumasta.”

Lordi Maxwell käännähti hämmästyneenä. “Tuhat tulimaista — mikä sinun on, Aldous? Loukkaantunutko! No niin, no niin — minähän olen vanha narri!”

Hän astui pojanpoikansa eteen ja asetti hellästi kätensä hänen olkapäälleen.

“Suuri on edesvastuusi, Aldous, tulevaisuutesi on kädessäsi. Uutisesi yllätti minut — huomenna olen rauhallisempi. Mutta riitaako meidän välillämme? Ethän sinä ole mikään keltanokka, enkä minäkään mikään tyranni. Tiedäthän, ettei raha tässä merkitse mitään minulle. Mutta sydäntäni viiltää, poikani, sydäntäni viiltää ajatellessani, että sinun vaimosi liittää perheesemme sellaisen tarinan!”

“Ymmärrän, isoisä”, sanoi Aldous sisällisestä tuskasta kiemurrellen. “Mutta sinun pitää oppia tuntemaan hänet. Äläkä hetkeäkään kuvaile, että hän menee naimisiin kanssani, ellei hän minua rakasta. En elämässäni ole nähnyt toista tyttöä, joka olisi niin vapaa, niin teeskentelemätön ja niin vähän ulkonaisiin muotoihin sidottu.”

Hänen silmänsä loistivat ihastuksesta muistellessaan Marcellan katsetta ja liikkeitä.

Lordi Maxwell veti kätensä hänen olkapäältään ja pudisti epäilevästi päätään.

“Sinulla on paljon vaimollesi tarjottavana. Ei yksikään nainen hylkää sinua, ellei hän ole mieletön tai perin kokematon. Miten vanha hän on? Kahdenkymmenen tienoissako?”

“Kahdenkymmenen tienoissa.”

Lordi Maxwell odotti kotvasen, sitten hän kohotti olkapäitään teeskennellen epätoivoa ja kumartui takkavalkean yli.

“Sinä et nähtävästi ole tänään tyytyväinen minuun, Aldous. Tuhat tulimaista, enpä edes tiedä, onko hän tumma vai vaalea!”

Soraääni oli päässyt pujahtamaan keskusteluun. Aldous koetti saada puhetta sujumaan.

“Hän on hyvin tumma”, sanoi hän, “mutta muuten aivan äitinsä näköinen. Minun mielestäni hän on kaunein — ainoa kaunis nainen, minkä olen koskaan nähnyt. Toisissa kohdin hän on hyvin viisas ja älykäs, toisissa taas hyvin kehittymätön — melkeinpä lapsellinen. Hardenit sanovat, että hän on täällä ollessaan tehnyt kaikki voitavansa — se ei tietenkään ole paljon — lieventääkseen kurjuutta Mellorin kylässä. Hän on muuten sosialisti ja pitää meitä maanomistajia tyhjäntoimittajina.”

Nauraen vilkaisi Aldous isoisäänsä, josta odotettiin valtaan pyrkivälle tory-puolueelle hyvää tukea. Lordi Maxwell teki samoin Aldousin suureksi mielihyväksi.

“Ole sitten varuillasi, ettei hän joudu nuoren Whartonin kynsiin, sillä tämä pian panee hänet agiteeraamaan hyväkseen. Vai niin, hän on kaunis ja älykäs — ja hyvä, poikaseni? Jos hän tähän taloon tulee, astuu hän äitisi ja isoäitisi sijalle.”

Aldous yritti vastata, mutta ääni petti.

“Ellen tietäisi, että hän ansaitsee rakkautta ja kunnioitusta”, sanoi hän viimein hiukan jäykästi, “en niin hartaasti haluaisi tutustuttaa teitä toisiinne”.

Taas vaikeni kumpikin. Mutta Aldous tunsi vaistomaisesti, että isoisän mieli oli kääntynyt leppeämmäksi. Hän kiirehti asiaansa toimittamaan.

“Oli miten oli”, sanoi hän viimein hymähtäen, “tällä hetkellä olen ainakin siitä asiasta selvillä, isoisä, että sinä voit, jos vaan tahdot, tehdä suuren palveluksen neiti Boycelle ja minulle”.

Lordi Maxwell kääntyi nopeasti ja silmäili pojanpoikaansa terävästi ja tarkkaavasti. Mikä hänen harmaissa uurteisissa kasvoissaan oli eloa, näytti keskittyneen hänen vilkkaisiin läpitunkeviin silmiinsä.

“Jos vaan tahtoisit, voisit raivata hänelle ja hänen äidilleen tietä kreivikuntamme seuraelämään”, sanoi Aldous koittaen puhua huolettomasti. “Jos vaan tahtoisit, voisit, joutumatta itse Richard Boycen seuraan, sovittaa asiat niin, että voisin tuoda neiti Boycen tänne sinun ja tädin nähtäväksi ja arvosteltavaksi.”

Vanhuksen katse synkistyi.

“Mitä, pitäisikö minun peruuttaa kirjeeni, Aldous? Suuremmalla mielihyvällä olen harvoin mitään kirjoittanut!”

“Mutta sinun pitäisi kumminkin se tehdä, isoisä”, vastasi Aldous rauhallisesti. “Pieninkin kohteliaisuuden osoitus on tarpeeksi. Richard Boycen asemassa oleva mies ei tietenkään vaadi suuria. Hän tyytyy siihen, mitä hänelle annetaan.”

“Lisäksi toivot kai”, sanoi isoisä keskeyttäen, “että Agneta tädin tulisi käydä tervehtimässä rouva Boycea?”

“Emmepä juuri voi pyytää neiti Boycea täällä käymään, ellei hän sitä tee!” sanoi Aldous.

“Minua et kumminkaan vaatine Mellorissa käymään häntä katsomassa? Mutta toivoisit, että pyytäisin muita tekemään, esim. Winterbourneja ja Levenejä.”

“Niinpä toivoisin, isoisä”, sanoi Aldous. Lordi Maxwell mietti kotvasen, sitten hän nousi seisomaan. “Nyt sallinet minun pyhittää Clarken muistoa menemällä levolle!” (Clarke oli vanhan lordin kotilääkäri ja tyranni.) “Minun on nukuttava ja annettava asian kypsyä, Aldous.”

“Enhän toki liene liiaksi sinua väsyttänyt.”

Aldous astui pienen pöydän luo sammuttaakseen siinä palavan lampun.

Samassa hän kuuli nimeänsä mainittavan. “Aldous!”

“Isoisä.”

Mutta kun ei vastausta kuulunut, niin Aldous kääntyi. Hän näki isoisänsä seisovan pystyssä takkavalkean ääressä syvä mielenliikutus kasvoilla.

“Tiedäthän, Aldous, että kaksikymmentä vuotta — viime kuussa oli tasan kaksikymmentä vuotta sitten kun isäsi kuoli — olet ollut elämäni ilo. Ei, älä puhu poikaseni, mielenliikutusta on tämän päivän varalta ollut kylläksi. Kovia sanoja sinulle taannoin puhuin, mutta tuskinpa kummeksinet, että mieleni horjahti tasapainostaan. Mutta väärinkäsitystä älköön olko välillämme; kun onnesi ja tulevaisuutesi ovat kysymyksessä, hupenee kaikki muu mitättömäksi!”

Ja kunnianarvoisa vanhus pusersi pojanpoikansa kättä, astui nopeasti ovelle ja sulki sen jälkeensä.

* * * * *

Tuntia myöhemmin istui Aldous innokkaasti kirjoittaen huoneessaan ensimäisessä kerroksessa. Se sijaitsi rakennuksen läntisessä kyljessä, ja sen akkunoista saattoi päivän valossa nähdä herraskartanon alapuolella metsäiset rinteet ja laajat tasangot. Akkunaluukut olivat tänä iltana jääneet sulkematta, ja Aldousin eteen levisivät uhkean maiseman tummat ääriviivat, joiden yli kaartui öinen taivas heikkojen kuunsäteitten vaalentamana. Valoisina öinä ei Aldous sietänyt akkunain edessä luukkuja eikä uutimia, ja useasti hän istui myöhään yöhön lukemassa tai kirjoittamassa lampun ääressä, joka oli siten varjostettu, että sen valo lankesi kirjoille tai papereille, mutta jätti hänelle vapaan näköalan yli öisen maiseman. Sisällisesti hän oli siitä vakuutettu, että ihmiset yleensä nauttivat liian vähän yön juhlallisesta kauneudesta, menettäen siten monta ylevää, suurenmoista vaikutelmaa, joita he etsivät runoilijain ja maalarien kuvauksista.

Huoneen seiniä peittivät kirjat, jotka olivat osaksi isoisän suuresta kirjastosta lainatut, osaksi kirjoja yliopistoajoilta ja erikoistutkimuksia. Siinä oli nidoksia monenlaisia, valtiollisia kirjasia, maanviljelyskysymyksiä sekä Englannin ja ulkomaiden maalaisköyhälistön tilaa käsitteleviä lentokirjasia. Kansantaloudellinen kirjallisuus oli myös runsaasti edustettuna, ja pienellä pöydällä takan vieressä oli useita englantilaisia ja ulkomaalaisia maataloudellisia aikakauskirjoja. Akkunain välissä oli pienehkö hylly filosofisia kirjoja, joihin oli kannesta kanteen tehty muistiinpanoja. Huoneen perällä oli liikkuva kirjapöytä, sisältäen erilaista kirjallisuutta, runoja, arvosteluja ja romaaneja — pääasiallisesti kumminkin runoja ja arvosteluja. Aldous Raeburn luki harvoin romaaneja eikä koskaan ollut niihin mieltynyt. Hänen harrastuksensa olivat kääntyneet vakavain, pulmallisten kysymysten ratkaisuun, ja kun hän joskus, kuten idealisti ainakin, kaipasi hengelleen virkistystä, etsi hän sitä runoilijoilta ja luonnosta. Romaaneja ei hänen mielestään kannattanut lukea eikä kirjoittaa.

Uunin kohdalla riippui hänen äitinsä kuva — se esitti nuorta naista avokaulaisessa puvussa, pitsihuivi hartioilla. Taiteellisessa suhteessa oli kuva arvoton, mutta Aldousille tulvi siitä satoja liikuttavia muistoja, jotka hän visusti kätki itseensä. Äiti kuoli lapsivuoteeseen Aldousin ollessa yhdeksän vuoden vanha. Pienokainen kuoli äitinsä kera, ja tämän puoliso, lordi Maxwellin ainoa poika, joutui kaksi vuotta myöhemmin äkillisen kuolettavan kurkkutaudin uhriksi.

Aldousilla oli vielä muistossa äitinsä kuolinpäivä, mutta vielä selvemmin hän muisti kuolevan isänsä, joka ei voinut pojalleen edes jäähyväissanoja lausua, vaan lepäsi mykkänä vuoteellaan, selittämätön tuska silmissä, milloin rauhattomana poikansa pientä vapisevaa kättä pusertaen, milloin taas työntäen sen luotaan. Nämä tapaukset olivat synkistäneet hänen lapsuutensa, vanhentaneet hänen isoisänsä ja jo aikaisin kehittäneet Aldousissa sen tietoisuuden, että hänen oli yksinään täytettävä tyhjä aukko ja että hän oli ainoa olento, johon isoisä keskitti toiveensa, hellyytensä ja kunnianhimonsa. Tämä ennen aikojaan kehkeytynyt oman arvon ja merkityksen tunto — siihen ei sekaantunut mitään itsekkäisyyttä — oli hänen herkältä ja hermostuneelta mielenlaadultaan riistänyt sen luontaisen hilpeyden ja joustavuuden. Liian huolellisesti oli Aldous Raeburnia vaalittu, liian tuskaisesti rakastettu. Ellei Edward Hallinia olisi ollut, olisi hän jo nuorena tyytynyt oppineen miehen niukkiin iloihin ja tilanomistajan tavallisten velvollisuuksien täyttämiseen.

Edward Hallinille hän nytkin kirjoitti, sillä päivän tapausten aiheuttama mielenliikutus sekä isoisän kiivaat tunteenpurkaukset karkoittivat unen hänen silmistään. Kirjoituspöydällä hänen edessään oli Hallinin valokuva, sen vieressä pienoiskuva hänen äidistään tyttöajoilta. Kuvan hän oli siirtänyt lähemmäksi, nuoren tytön loistavista silmistä säteili hänelle myötätuntoa ja iloa, ja niin Aldous kirjoitti kirjeensä muistellen äitiänsä ja ystäväänsä.

Hän oli jo ennen puhunut Hallinille neiti Boycesta ja luonut ystävälleen pikaisen, mutta viehättävän kuvan tuosta kauniista neitosesta, jonka tukala asema oli herättänyt hänen myötätuntoaan ja osaksi sääliäänkin. Tänään olisi hänen kirjeessään ollut vastattava erääseen Hallinin tekemään maanparannusehdotukseen, mutta hänen paperilla lentävä kynänsä ei tietänyt mistään muusta kuin Marcellasta.

“Tokko pitäisit häntä kauniina? kyselen kyselemistäni ja koetan tarkata sinun silmilläsi häntä. Ei hän ainakaan ole samaa tekoa kuin täkäläiset kaunottaret tai ne nuoret neitoset, joita tätini viime toukokuussa Lontoossa kehotti minun ihailemaan. Kasvot muistuttavat vahvasti italialaisnaista, mutta ei nykyajan italialaisnaista. Muistatko Ghirlandajon freskomaalauksia Santa Maria Novellassa tai Andrean seinämaalausten sivuryhmiä Annunziatassa? Niiden ihanain solakkain naisolentojen joukossa näet varmasti yhtä jalomuotoisia, kenokaulaisia ja viehkeitä päitä kuin hänen, näet tuon saman mustan, aaltoilevan, otsan yli yksinkertaisesti kaartelevan tukan ja saman soikean kasvojenmuodon. Ne ovat renessanssiajan kasvot — värit ja ilme mielestäni hurmaavan kauniit. Hänen kauneutensa on tuota säännötöntä laatua, missä muodot horjuvat klassillisen täydellisyyden ja uudenaikaisen ilmehikkään luonteen rajalla. Siinä on morbidezzaa — rauhatonta, surumielistä suloa, mikä vaihtelee tulisen hilpeyden kanssa — hänen antiikkisissa, kreikkalaisissa piirteissään on uuden ajan leima. Burne Jones on, kuulemma, useat kerrat Lontoossa piirtänyt hänen kasvonsa ja ollut ihastunut niihin. Taiteellista laatua hänen kauneutensa juuri onkin, sillä siinä yhtyvät ne sopusoinnut ja epäsoinnut, joita kypsynyt taide tuotteissaan rakastaa.

“Iältään hän on kenties kaksikymmenvuotias, kenties hiukan vanhempi. Hänessä on paljon luontaista älyä ja keskustellessaan hän tuntuu vaistomaisesti osuvan oikeihin johtopäätöksiin, tietämättä itsekään miten. Mitäpä tällainen olento tarvitsisi kuivia koulutietoja? Hänen sukkela käsityskykynsä ei kaipaa muuta opettajaa kuin elämää. Paljon hän sentään on lukenutkin — runoja, muutamia valtiotieteellisiä teoksia ja muutamia sosialistisia kirjoja, Matthew Arnoldia, Ruskinia ja Carlylea. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla hän käsittää kaikki draamallisesti ja sovittaa lukemansa suoraan elämään. South Kensingtonissa opiskellessaan hän tutustui kahteen veljekseen, taiteilijoita ja sosialisteja kumpikin. Harrastavia nuoria miehiä he lienevät olleetkin, sillä kaiken vapaan aikansa he uhrasivat hyväin töiden palvelukseen, ja neiti Boyceen oli heillä nähtävästi syvä vaikutus. Olisit varmaankin hyvilläsi, jos näkisit miten harmistunut ja kapinallinen hän on nykyisiä oloja kohtaan. Ensi huolekseen hän on ottanut tuon kurjan kylän auttamisen, joka kuuluu hänen isänsä maatilaan, ja siinä hänellä kyllä työtä riittää. Ylevää, kiihkeätä ihmisrakkautta henkii hänen olemuksensa. Hänen sanansa tuntuvat minusta usein naurettavilta ja lapsellisilta, mutta niihin kätkeytynyt lämmin sydän ja elävä harrastus liikuttaa minua.

“Naura, Ned, jos mielesi tekee! Kunhan vain kirjoitat pian ja tulet tänne niin pian kuin mahdollista. Sinulta en voi enkä tahdokaan mitään salata; tiedä siis, että kaikki on vielä epävarmaa, en tiedä vielä mitään, ja vaikka olen hyvässä toivossa, on minulla syytä pelätäkin. Yhtäkaikki, oli sen asian miten oli, minusta on tullut toinen ihminen, ja yöt päivät hohtaa maailma silmissäni ruusuvalossa.”

Aldous kohosi istualtaan, astui ikkunan luo ja tähysteli ulos ihanaan syksyiseen kuutamoon. Hopeanhohtavalla ruohikolla hän näki Marcellan liitelevän; hänen äänensä väre kajahti vielä Aldousin korvissa. Hymy päilyi nuoren miehen huulilla, hänen sydämessään asui myrskyisä onnentunne.

Sitten hän astui pöydän luo, otti kirjeen käteensä, luki sen uudelleen, repi sen rikki ja lukitsi palaset kirjoituspöytänsä laatikkoon.

“Ei vielä, Ned — ei vielä! ei edes sinullekaan, vanha ystäväni”, sanoi hän itsekseen, sammuttaen lampun.

VII LUKU
Kului kolme päivää. Myöhään neljännen päivän iltapuolella palasi Marcella pitäjältä, missä hän Mary Hardenin seurassa oli käynyt sairaita ja köyhiä tervehtimässä. Avatessaan ulkoeteisestä halliin vievän tammioven hän näki jotain valkeata vanhalla, kuluneella, leikkauksilla koristetulla biljardipöydällä, joka yhä sai pitää paikkansa keskellä huonetta, odottaen kunnes Richard Boycen varat sallisivat hänen hankkia uuden.

Iloisesti hämmästyen kiirehti Marcella pöydän luo ja alkoi lukea käyntikortteja. “Vicomte Maxwell”, “Herra Raeburn”, “neiti Raeburn”, “lady Winterbourne ja neidit Winterbourne”, ja kaksi korttia lisäksi lordi Winterbournelta.

Äkkiä välähti ajatus hänen mielessään. “Hän on tietysti tämän aikaansaanut — ja minä pyysin häntä tekemään sen.”

Kortit putosivat hänen käsistään biljardipöydälle, ja hän seisoi katsellen niitä. Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielihyväänsä. Samassa heräsi hänessä toinenkin tunne — hän riemuitsi nähdessänsä millainen vaikutusvalta hänellä oli mieheen, joka ei vähällä antautunut toisten johdettavaksi, ei ainakaan naisten.

“Marcella, siinäkö olet?”

Äiti kutsui häntä. Rouva Boyce oli tullut puutarhasta saliin ja avasi hallin oven koettaen likinäköisillä silmillään erottaa tyttärensä haahmon autiossa, hämärässä huoneessa. Kolkko päivä lähestyi loppuansa, ja halli oli melkein pimeä. Sadepilvien takaa pilkistivät laskeuvan auringon viimeiset säteet ja leikittelivät vanhalla, jäykännäköisellä Maria Tudorin muotokuvalla, valaisten hänen itsepintaista suutansa ja valkeata kättänsä, joka piteli jalokivillä koristettua hansikasta.

Marcella käännähti, ja auringonsäde osui häneenkin. Äiti huomasi hänen kiihtyneet kasvonsa.

“Tuliko kirjeitä?” kysyi hän.

“Ei, mutta täällä on joitakin käyntikortteja.”

“Onpa vainenkin, tuossa on kirjelippu”, Marcella sieppasi kiireesti pöydältä kirjekotelon, jota hän ei vielä ollut huomannut. “Se on sinulle äiti — Maxwell Courtista.”

Rouva Boyce astui pöydän luo ja otti tyttärensä kädestä kirjeen ja kortit. Marcella seurasi hänen liikkeitään henkeään pidättäen.

Äiti silmäili kortteja ja asetti ne sitten hitaasti, yksitellen pöydälle lausumatta sanaakaan.

“Voi, äiti kulta, luehan nyt kirje!” Marcella ei voinut olla lausumatta.

Rouva Boyce oikaisi itsensä äkisti suoraksi, ikäänkuin olisivat tyttären sanat kiusoittaneet häntä, ja avasi sitten kirjeen. Marcella ei uskaltanut kurkistaa hänen olkapäänsä yli. Äidin käytöksessä, hänen hentojen sormiensa ja kauniin, vaaleatukkaisen päänsä pienimmässäkin liikkeessä oli arvokkaisuutta, joka aina piti Marcellan aisoissa, silloinkin kun hän sisällisesti kapinoitsi.

Rouva Boyce luki kirjeen ja ojensi sen sitten tyttärelleen.

“Minun on mentävä teetä valmistamaan”, virkkoi hän kylmällä, välinpitämättömällä äänellä ja palasi saliin, minne teevehkeet oli juuri viety.

Marcella seurasi häntä lukien. Kirje oli neiti Raeburnilta, ja siinä pyydettiin rouva Boycea tyttärineen aamiaiselle Maxwell Courtiin ensi perjantaina. Se oli kohteliaasti ja ystävällisesti kirjoitettu. “Olisimme hyvillämme”, lausui kirjoittaja, “jos saisimme Teille ja tyttärellenne näyttää ihanat metsämme, niin kauan kun ne vielä ovat syksyisten värien upeassa loistossa”.

“Mitähän äiti tästä arvellee?” mietti Marcella huolestuneena. “Isästä ei ole mainittu sanaakaan.”

Saliin tullessaan hän näki äidin hajamielisen näköisenä seisovan teepöydän ääressä. Pieni hopeinen teerasia oli vielä hänen kädessään, ikäänkuin se olisi häneltä unehtunut pöydälle laskematta. Silmäkulmat rypyssä hän tuijotti akkunaan, nähtävästi mitään näkemättä. Kärsivä piirre viivähti silmänräpäyksen verran hänen kasvoillaan. Marcellan askeleet kuullessaan hän säpsähti ja asetti teerasian tarjottimelle hauraitten porsliinikuppien viereen tavallisella rauhallisella tarkkuudellaan.

“Tee ei ole vielä valmista”, virkkoi hän, “vesi ei ole kiehunut”.

Marcella astui takan luo, ja kohensi tulta polvillaan. Mutta kauan hän ei voinut hillitä itseään.

“Menetkö Maxwell Courtiin, äiti?” hän äkisti kysäisi, muuttamatta asentoa.

Seurasi äänettömyys. Sitten rouva Boyce sanoi kuivasti —: “Neiti Raeburnin lähenteleminen tapahtuu hiukan odottamatta. Neljä kuukautta olemme olleet läheisiä naapureita, eikä hänen mieleensä ole kertaakaan juolahtanut käydä meitä tervehtimässä. Nyt hän samana päivänä käy tervehtimässä ja kutsuu meitä aamiaiselle. Ensin hän oli meille epäkohtelias ja nyt on hän liian huomaavainen — vai mitä arvelet?”

Tuokion oli Marcella vaiti: Tunnustaisiko hän? Ensi kerran hänen mielessään kajasti ajatus, että hän hillittömässä itsenäisyydessään oli ollut ylen uskalias äitiinsä nähden. “Äiti!”

“Marcella!”

“Minä kyselin tässä tuonnoin herra Raeburnilta, aiotaanko meidät jättää ihan oman onnemme nojaan täällä! Isä kertoi että lordi Maxwell oli kirjoittanut hänelle epäkohteliaan kirjeen ja — —”

“Sinä — kyselit — herra Raeburnilta —”, virkkoi rouva Boyce nopeasti. “Mitä tarkoitat?”

Marcella kääntyi ympäri ja kohtasi välähdyksen äitinsä silmistä.

“En voinut olla sitä tekemättä”, lausui hän hiljaa ja kiireellisesti. “Minusta oli sietämätöntä, kun kaikki meitä karttavat — me kävelimme yhdessä — hän oli niin herttainen ja ystävällinen — ja minä pyysin häntä selittämään.”

“Jo ymmärrän!” sanoi rouva Boyce. “Ja hän kääntyi tätinsä puoleen — ja tämä kääntyi lady Winterbournen puoleen — he kaikki säälivät meitä — ja siinä ovat kortit.”

Pelko pääsi hetkeksi pujahtamaan Marcellan sydämeen — hän pelkäsi ivan voimaa äidin säkenöivissä silmissä, jotka terävästi tarkastivat syyllistä tytärtä. Ylpeä itseensäsulkeutuminen, joka kuvastui äidin hennon, käskevän kauneuden joka piirteessä, pani Marcellan vavahtaen peräytymään. Mutta sitten hän tuskissaan huudahti:

“Sinä olet aikaa voittaen siihen tottunut, äiti! Mutta minä en voi elää täällä kaikkien karttamana — ilman ystävyyttä ja myötätuntoa, ilman seuraa. Kyllä oli kolkkoa ennenkin, silloin kun vietimme koditonta elämää maailmalla; mutta täällä — miksi meidän täälläkin pitää näin elää.”

Rouva Boyce kalpeni.

“Arvasinhan minä, että ennen tahi myöhemmin sitä tiedustelisit”, lausui hän hiljaa ja päättävästi. “Herra Raeburn on nähtävästi sinulle kertonut — mutta kai jo itsekin olet aikaa sitten huomannut — etteivät naapurimme katsele meitä suopein silmin — eikä tuo kumma olekaan. Heillä on kyllä painavat syynsä kohdella meitä tylysti. Minä en ketään syytä, en mistään pahastu. Kun vastattavanani on ollut kysymys: ‘Onko minun otettava vastaan ihmisten sääliä?’ olen tähän asti aina pystynyt siihen vastaamaan: ‘Ei!’ Sinun luonteesi on peräti toista laatua kuin minun — luulisinpa kumminkin, että sinuunkin nähden tämä menettelytapa olisi paras.”

Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, äidin taipumattomana, välähtäen kiihkoa, jossa ei ollut rahtuakaan tuota tavanmukaista ivallista rauhallisuutta, tyttären katse taas levottomana ja murheellisena.

“Tarvitsen ystäviä!” vastasi Marcella verkalleen. “Minulla on täällä niin paljon tehtävää, ja jos ihmiset liittoutuvat minua vastaan, en saa mitään aikaan. Kyllä he olisivat ystävällisiä sinulle ja minulle ja myös isälle — meidän tähtemme. Saisimmepa ystäviäkin”, lisäsi hän vakuuttavasti, muistellessaan Aldous Raeburnin sanoja ja kasvojen ilmettä, kun hän veräjän luona kumartui Marcellan puoleen, — “saisimmepa ihan varmaan. Jos menneisyyden takia emme voi pitää päätämme pystyssä, onko meidän sitten oltava niin ylpeitä, ettemme saa tarttua ystävällisesti ojennettuun käteen — vaikka he näin herttaisesti meille kirjoittavat.”

Ja hänen sormensa sivelivät miltei hyväillen kirjettä hänen helmassaan.

Rouva Boyce kallisti hopeista teekattilaa ja täytti teekannun. Sitten hän ryhtyi hienolla nenäliinallaan hivuttamaan pois täplää teelusikasta.

“Sinun on mentävä”, sanoi hän viimein, — “mielesi tekee — mene sitten kaikin mokomin. Minä kirjoitan neiti Raeburnille ja lähetän sinut vaunuissa sinne. Heikko terveys on hyvä tekosyy, ja minun terveyteni on siksi horjuva, että voin sitä syyttää. Vahingoittaa sinua en tahdo, Marcella. Sinä olet valinnut, toivot saavasi ystäviä — hyvä — minä puolestani teen kaiken voitavani hyväksesi, kunhan vain et vaadi minua muuttamaan elämäntapaani — siihen, lapsi kulta, olen liian vanha ja äreä.”

Alakuloisena silmäili Marcella rouva Boycea ja ensi kerran hän tunsi ikävöivää osanottoa äitiänsä kohtaan.

“Etkö sitten milloinkaan lähde kanssani kylään, äiti?”

Äänessä oli lapsellinen, liikuttava sävy — tyttären vetoaminen äidin tunteisiin. Mutta rouva Boyce ei horjahtanut. Hän oli aikoja sitten älynnyt mielihyväkseen, että Marcella kyllä kykenee itsestään huolta pitämään.

“En ainakaan Maxwell Courtiin lähde kanssasi”, vastasi hän verkalleen särpien teetä, — “se on edullisinta sinulle ja myöskin itselleni. Sillä minä olen tykkänään unohtanut, miten seuraelämässä on käyttäydyttävä. Muodon vuoksi on tietysti käyntikorttini jätettävä kaikille. Muuten, Marcella, en minä sinun sijassasi ryhtyisi perheasioistamme keskustelemaan — herra Raeburnin kanssa enkä muidenkaan kanssa.”

Ja uudelleen pani läpitunkeva katse ymmälle pitkän, kauniin tyttären, jonka vaikutusvalta ei milloinkaan ulottunut omaan äitiin asti. Marcella punastui ja hääräili tulen ääressä.

“Niin, näetkös, äiti, sinä et milloinkaan salli minun siitä kanssasi jutella”, sanoi hän hetken kuluttua ja kohenteli kekäleitä, niin että kipinät räiskyivät.

“Taivas minua siitä varjelkoon”, sanoi rouva Boyce äkisti. Tuokion hän oli vaiti ja lisäsi sitten. “Pian sinä kuljet omaa tietäsi, Marcella, ja huomaatpa silloin, että hyvällä tahdolla voit voittaa kaikki esteet. Yhden neuvon sallinet minun antaa. Älä ole liian kiitollinen neiti Raeburnille, äläkä kenellekään muullekaan! Boycen suku nähtävästi suuresti herättää mielenkiintoasi. Älähän kumminkaan unohda, että suonissasi virtaa toistakin verta — ja ettei yksikään Merritt ole konsanaan taipunut vastaanottamaan toisten suojelusta tai sääliä.”

Marcella hätkähti. Äiti ei ollut milloinkaan ennen maininnut hänelle oman sukunsa nimeä. Hän tiesi, että rouva Boycen ja Merrittien väli oli ollut rikki vuosikausia. Aika-ajoin hän oli sanomalehdistä lukenut milloin mitäkin näistä sukulaisista, sillä he olivat hienoa ja vaikutusvaltaista väkeä. Mutta Boycen perheen kynnyksen yli ei ollut yksikään heistä jalkaansa astunut sen koommin, kun Marcellan koti Lontoossa hajosi. Himmeänä päilyi vielä Marcellan muistissa kuva kookkaista Merrittin enoista ja vanhasta, muhkeasta, valkomyssyisestä rouvasta, jonka hän tiesi olevan isoäitinsä.

Muhkea rouva kuoli Marcellan ensimäisinä kouluvuosina; hän muisti vielä, minkälainen surupuku hänellä silloin oli. Mutta tämä olikin hänen miltei viimeinen personallinen muistonsa Merrittin sukulaisista.

Ja nyt äkkiarvaamatta tämä kiihkeä sukuylpeys, joka ensi kerran pani rouva Boycen äänen väräjämään! Marcellalle se oli tykkänään uutta ja herätti hänessä tuskaisen säälin tunteen. Hän istui yhä takan ääressä teetä juoden ja vilkaisi tuontuostakin salavihkaa ja uteliaasti äitiinsä. Tähän asti oli Marcella pitänyt häntä kuivanlaisena naisena, jolla oli varsin ahdas näköpiiri; elämän pikkuseikoissa ja siinä, mikä omaa perhettä koski, hän oli kyllä älykäs ja tarmokas, mutta mitätön syvätunteisiin ja arkaluontoisiin ihmisiin verrattuna. Mutta Marcellan oma luonne oli viime aikoina nopeasti kehittynyt ja hänen katseensa käynyt teräväksi ja havaitsevaksi. Siitä alkaen kun Marcella oli lähemmin tutustunut äidin omituisuuksiin, olivat ne monasti panneet hänet ymmälle ja arvoitukselta tuntui hänestä äidin käytös.

Rouva Boyce nousi ja alkoi paahtaa teeleipää takan luona.

“Isä on varmaan jo kotona? Siinähän hän jo onkin.”

Näin sanoen hän riisui päältään samettinuttunsa, asetti sen huolellisesti sohvalle ja istahti uudelleen teepöydän ääreen hattua riisumatta. Hänen pukunsa oli aivan toista tyyliä kuin Marcellan. Tämä käytti väljiä, “esteettisiä” pukuja, joista hänellä oli paljon kiusaa ulkona liikkuessaan ja jotka olivat tehdyt sarssista tai sametista. Äiti sitävastoin kulki tavallisesti mustissa, hänen pehmeät, kalliit silkkipukunsa olivat aina ruumiinmukaiset ja kuosikkaat. Hänen pukunsa hienoutta täydensivät lisäksi kallisarvoiset sormukset, pitkät kultaketjut ja timanttinen rintaneula, joita Marcella pienestä pitäen oli nähnyt äitinsä käyttävän. Niin huolellisesti piteli rouva Boyce vaatteitaan ja niin kauan hän niissä kulki, että hänen pukunsa kumminkin maksoivat paljon vähemmän kuin Marcellan.

Eteisestä kuului ensin askelia, sitten tiuskauksia Williamille, ja viimein astui herra Boyce sisään väsyneenä ja kuraisena. Hän palasi metsästysretkeltä ja oli nähtävästi huonolla tuulella.

“Mikä on aikomuksesi noiden korttien suhteen?” kysäisi hän äkkiä vaimoltaan kuivatessaan vaatteitaan takan edessä ja särpien teetä. Hän oli sairas ja kiusaantunut ja liian uupunut hillitäkseen ärtyistä mielialaansa Marcellan läsnäolon tähden.

“Niihin on vastattava”, virkkoi rouva Boyce tyynesti ja puhalsi sammuksiin teekattilan alla palavan liekin.

“Minäpä en heidän rakastettavaa seuraansa kaipaa”, murahti herra Boyce. “Vasta aika käydä meitä tervehtimässä. Nyt minusta on jo yhdentekevää, olivatpa kohteliaita tai ei.”

Äiti ja tytär olivat vaiti. Marcellan huomio siirtyi äidistä isän laihtuneisiin, tummiin kasvoihin. Tyytymättömyys ja vastenmielisyys täytti hänen mielensä, hän oli harmissaan kohtalolle ja olosuhteille. Mutta sen ohessa sai hänessä luontainen hellyys valtaa, ensi kerran hän tunsi ymmärtävänsä isänsä sielunelämää, ja tämä uusi ja tuskainen tunne lamasi hänen vastustushalunsa ja tukki häneltä suun. Isä oli hänelle esteenä — kaikkialla esteenä — ja yhtäkaikki Marcellalle tuntui vasta nyt selviävän, että hän oli hänen tyttärensä.

“Oletpa likomärkä, isä”, virkkoi hän ottaessaan kupin isältä. “Eiköhän olisi parasta, että nyt paikalla panisit kuivaa yllesi?”

“Mitäs siitä väliä”, vastasi herra Boyce lyhyesti, “hyvä minun on näinkin. Metsästäminen täällä on vain ajanhukkaa ja tarpeetonta saappaiden kuluttamista. Minä en täällä enää metsästä. Muutamat kylän heittiöt — sinun ystäväsi, Marcella — ovat tyystin puhdistaneet koko seudun. Kotimatkalla tapasin muuten nuoren Whartonin, Evelyn.”

“Whartonin?” kysäisi hänen vaimonsa. “Kuka se on — tunnenko minä hänet?”

“Tunnetpa kyllä! Hänhän on vaalipiirin vapaamielisten ehdokas”, ärähti herra Boyce. “Voisitpa totta tosiaan osoittaa hiukan suurempaa harrastusta seudun tapahtumiin. Hän sanoi tekevänsä työtä kuin hevonen. Dodgson, Raeburnien ehdokas, on voittanut aika lailla kannatusta. Whartonille tulee kova työ, jos hän aikoo työntää hänet syrjään. Minua hän miellyttää. En aio äänestää häntä, mutta puhdasta peliä minä tahdon. Kutsuin hänet teetä juomaan meille lauantaina, Evelyn. Viikon lopussa hän nimittäin palaa takaisin. Täällä ollessaan hän asuu Dellin arentitalolla. — Siellä ei arvatenkaan hänelle herkkuja syötetä. Meidän on oltava hiukan kohteliaat hänelle.”

Hän nousi istualtaan ja nojasi selkänsä takkaa vastaan. Hento vartalonsa oikeni suoraksi ja jäykäksi — ikäänkuin tahtoisi hän näyttää tietävänsä oman arvonsa ja tietävänsä ruumiillisesti niin hyvin kuin henkisestikin pitää päänsä pystyssä, huolimatta kaikista niistä, jotka yrittivät häntä sortaa.

Seuraelämästä karkoittaminen sapetti Richard Boycen mieltä. Ensimäisinä viikkoina Mellorissa hän oli kiihkeästi toivonut, että hänen isänsä vanhat ystävät ja perhetuttavat olisivat leppyneet hänelle ja antaisivat anteeksi hänen entiset “erehdyksensä”. Hänen päässään risteili kaikennäköisiä sovinnollisia ajatuksia. Kun vain ihmiset löisivät hänelle sovinnon kättä, niin he saisivat kyllä hänestä oikein kelpo naapurin, — ei tuollaista itaraa narria kuin oli Robert-veli. Mennyt oli mennyttä. Eihän hänessä enää ollut mitään moitittavaa, yhtä kunnioitettavaa elämää hän aikoi viettää kuin hekin. Hän oli herkkätunteinen ja terveydeltään heikko mies, ja hänen mielikuvituksensa oli alati liikkeessä. Kyynel herahti monesti hänen silmiinsä, kun hän mielessään kuvaili olevansa jälleen otettu seudun ylhäisten seurapiiriin — osittain omain ansioidensa, osittain vaimonsa ja tyttärensä kauneuden ja sulon vuoksi —; hän toivoi anteeksiantoa heidän tähtensä ja myöskin sen tähden, että hän tuon menneen järkyttävän tapauksen jälkeen oli pyrkinyt elämään niin moitteettomasti kuin suinkin. Eiköhän olisi monikin tuollaisen romahduksen jälkeen vajonnut vieläkin syvemmälle. Mutta hänpä oli alennustilastaan noussut, ei ollut juonut, ei pelannut eikä vaimoansa ja lastansa ylenantanut. Tähän oli tosin ennemmin ollut syynä vuosien kuluessa karttunut ruumiillinen heikkous ja tarmon puute kuin kiitosta ansaitseva itsensävoittaminen, mutta mikä esti häntä asiaa tulkitsemasta omalla tavallaan. Eräistä merkeistä päättäen eivät hänen tuulentupansa olleetkaan aivan tyhjästä temmatut. Todellakin näytti siltä, kuin hänen naisväkensä raivaisi tietä hänelle. Samalla hetkellä kun lordi Maxwell kirjoitti hänelle tylyn kirjeen, sai hän kuulla Marcellan olevan hyvissä väleissä lordi Maxwellin perillisen kanssa. Olivatpa lordi Winterbourne ja lordi Maxwell tänä aamuna metsästysretkeltä palatessaan pysäyttäneet hänet, tervehtineet ja kättäkin paiskanneet. Ja nyt lisäksi nämä kortit tässä.

Pahaksi onneksi — vaikka Raeburn oli asiasta aivan toista mieltä — ei yksikään Richard Boycen luontoinen mies hänen asemassaan tyydy vähään. Saatuaan jotain hän vaatii enemmän kuin hänen kohtuuden mukaisesti on saatava. Ensin herra Boyce ällistyi ja ilahtui lordi Maxwellin ja hänen seuralaisensa tervehdyksestä, mutta jo iltapuolella hän harmitteli heidän käytöksessään ilmenevää kylmää kohteliaisuutta. Vai tällä tavallako häntä vastaisuudessa kohdellaan — piru tuon ylpeän farisealaisjoukon periköön! Nytpä häntä kaiveli, että oli antanut heidän yllättää itsensä, ja kaivelutti sekin, että oli vastannut heidän tervehdykseensä. Ensi kerralla saisivat kyllä nähdä, ettei hän aikonut ryömiä heidän edessään eikä kenenkään muunkaan edessä.

Senpävuoksi hän ilahtui iki hyväksi tavatessaan kotimatkalla sattumalta nuoren Whartonin, josta arvatenkin — niin yleisesti kerrottiin — oli koituva Raeburneille ja heidän ehdokkaalleen aika kiusa ja rasitus. Oli oltu siinä lujassa uskossa, että vaalipiiri oli varma lordi Maxwellin ehdokkaaseen nähden. Mutta Whartonin toiveet kävivät päivä päivältä lupaavammiksi, ja lordi Maxwellilla ja hänen pojanpojallaan, joka oli asetettu läheisen vaalipiirin ehdokkaaksi, oli aika työ kussakin vaalipiirissä vanhan Dodgsonin ja Aldousin ehdokkuuden kannattamisessa. Se ilahutti Dick Boycea. Mielipiteiltään hän kuului tory-puolueeseen, mutta siitä huolimatta hän toivoi tämän miellyttävän nuoren miehen menestyvän vaalipuuhissaan. Herra Whartonin kunnioittava käytös häntä kohtaan nyt iltapuolella oli virvoittavana lääkkeenä hivellyt herra Boycen loukattua ylpeyttä.

Vielä kotvasen aikaa nuo kolme istuivat äänettöminä keskenään. Marcella pysyttelihe yhä takan ääressä. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukana, ja ikäänkuin unen uuvuttamana hän silmäili huonetta edessään, tuota uhkeata huonetta kipsikoristekattoineen, sen korkeita akkunoita ja helakan sinisiä seinäpapereita vanhain seinäkaappien ja mustuneitten kuvain takana sekä turkinpunaisella toimikkaalla päällystettyjä huonekaluja, joiden nojalla saattoi tehdä päätelmiä Robert Boycen säästäväisyydestä ja kauneudenaistista. Hänen mielensä oli apea ja raskas. Oikeastaan hänen ajatuksensa viipyivät vain Aldous Raeburnissa. Mitähän hän lienee sanonut lordi Maxwellille? — mitä Winterbournelaisille? Kunpa tietäisi. Hänen sydämensä tykytti rajusti, hän toivoi pian tapaavansa herra Raeburnin. Vaikka olisi se samassa kiusallistakin.

* * * * *

Tuokion kuluttua hän nousi ja läksi päällysvaatteitaan riisumaan. Kun ovi oli sulkeutunut, niin rouva Boyce ojensi miehelleen neiti Raeburnin kirjeen, jonka Marcella oli antanut takaisin hänelle.

“Marcellaa ja minua on pyydetty aamiaiselle Maxwell Courtiin”, sanoi hän. “Minä en mene, mutta lähetän hänet sinne.”

Herra Boyce luki kirjeen takkatulen valossa, ja se herätti hänessä ristiriitaisia tunteita.

“Miksi et menisi?” kysäisi hän äreästi käyden pirteämmäksi saadessaan purkaa pahaa tuultaan vaimoansa ahdistamalla.

“Seurustelun olen aikaa sitten heittänyt”, sanoi rouva Boyce rauhallisesti, “ja liian vanha olen uudelleen alottaakseni”.

“Mitä!” huudahti herra Boyce harmistuneena, “tarkoitatko, ettet ole koskaan aikonutkaan täyttää täällä velvollisuuksiasi — niitä velvollisuuksia, joita asemasi vaatii?”

“Muita velvollisuuksia en ole ajatellut kuin mitä vaatii tämä talo ja tiluksesi. Miksi ryhtyisimme toisella tavalla elämään. Hyvinhän olemme tulleet toimeen viime aikoina. Ei minua haluta menettää mitä töin tuskin olen saavuttanut.”

Herra Boyce loi vaimoonsa nopean, hermostuneen katseen ja alkoi sitten jälleen tuijottaa tuleen. Vuosien kuluessa olivat vaimon hienot, kalpeat kasvot alkaneet saada hänet yhä enemmän valtoihinsa.

“Miksi sitten sallit Marcellan mennä? Mitä hauskuutta hänellä on vieraiden parissa ilman vanhempiaan? Ihmiset tietysti sanovat, ettei hänellä olle rohkeutta kantaa yhdessä kohtaloamme — niinkuin totta onkin.”

“Se riippuu siitä, miten asia suoritetaan. Minä kyllä järjestän sen hyvin”, sanoi rouva Boyce. “Nainen voi aina syyttää terveyttänsä. Jos hän vaan on järkevä, ei hänen käytöstään kukaan moiti. Ennen pitkää tietävät kaikki, ettei heikko terveyteni salli minun ottaa osaa seuraelämään, ja silloin joku — neiti Raeburn tai lady Winterbourne — on ottava Marcellan siipiensä suojaan.”

Hän puhui rauhallisesti, välinpitämätön sävy äänessä kuten tavallisesti, mutta herra Boyce oli yhä ärtyisellä päällä.

“Suurempi syy olisi sinulla puhua minun terveydestäni”, sanoi hän jurosti. Ja raskaita silmäluomiaan kohottaen hän katsoi suoraan vaimonsa silmiin.

Rouva Boyce nousi istualtaan ja kumartui hänen puoleensa.

“Oletko taas sairaampi? Miksi et pannut kuivaa päällesi kotiin tultuasi. Lähetänkö noutamaan tohtori Clarkea?”

Hän seisoi aivan miehensä vieressä. Vaimon kaunis käsi, jota herra Boyce entisinä onnen aikoina oli ylpeillen koristanut sormuksilla, melkein kosketteli häntä. Intohimoinen kaipuun tunne valtasi miehen. Vaimo kumartuisi suutelemaan häntä, jos hän vaan pyytäisi, sen hän tiesi. Mutta hän ei pyytänyt, eikä tahtonutkaan pyytää. Mitä hän kaipasi, sitä ei vaimo enää koskaan voinut hänelle antaa.

Mutta ruumiillinen pahoinvointi sai hänessä pian ylivallan.

“Clarkesta ei ole mitään apua — ei hiukkaakaan”, sanoi hän nousten.
“Ei — älähän huoli, kyllä minä tulen yksin toimeen.”
Hän meni ja rouva Boyce jäi yksin suuren takkavalkean valaisemaan huoneeseen. Pää käsien varassa hän nojautui, uunin reunaa vasten ja seisoi siinä kauan liikkumattomana. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei sisällä eikä ulkona. Ja tässä syvässä äänettömyydessä ylpeä, murtunut sydän etsi uusia voimia alistumiseen, joka ei suonut sille rauhaa Jumalan eikä ihmisten kanssa.

* * * * *

“Minä menen Maxwell Courtiin meidän kaikkien tähden”, ajatteli Marcella seisoessaan myöhään illalla himmeästi valaistun ja huojuvan toalettipöytänsä ääressä hiuksiaan harjaamassa. “Näyttääpä siltä, kuin ei meillä olisi minkäänlaista oikeutta ylpeillä.”

Tuska ja katkeruus täytti hänen sydämensä — ennen tuntematon, kalvava tuska äidin ja isän tähden ja itsensä tähden. Siitä lähtien kun Aldous Raeburn oli empien ja peitellen paljastanut hänelle isän menneisyyden, hän oli silloin tällöin tuntenut tällaista kiihkeätä häpeää. Ei siis ihme, että hän tänään, puheltuaan äitinsä kanssa, joutui uudelleen tuon tunteen valtaan.

Mutta Marcellan vahva personallisuus ja elävä tietoisuus siitä, etteivät toisen ihmisen teot — olkootpa vaikka oman isän — voi milloinkaan masentaa hänen henkistä riippumattomuuttaan, sai hänen piankin päättävästi ja kärsimättömästi tukahuttamaan surunsa.

“Ei, meillä ei ole minkäänlaista oikeutta ylpeillä”, toisti hän itsekseen. “Nähtävästi on kaikki totta, mitä herra Raeburn sanoi — ja luultavasti hän tiesi vielä enemmänkin. Onneton äiti rukka! Mutta yhtäkaikki on harmillista elää riidassa ihmisten kanssa ja karttaa heitä. Ja onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika.”

Hänen kätensä solui alas, ja hajamielisenä hän tuijotti omaa kuvaansa vanhassa, haljenneessa peilissä.

Aldous Raeburnia hän tietysti ajatteli. Nopeahan oli ollut Marcellan toivomuksia täyttämään. Oli aivan selvää, että hän oli nuoressa tilanomistajassa herättänyt erikoista mielenkiintoa.

Aldous Raeburnia ei ollut helppo kiehtoa — olipa hän päinvastoin hyvin itseensäsulkeutunut ja tunnollinen mies. Niin ainakin yleisesti arveltiin. Marcella tunsi voitonriemua ajatellessaan kuinka helposti hän alusta alkaen oli saanut miehen taipumaan. Juuri senvuoksi, että herra Raeburnin käytöstä yleensä pidettiin niin kylmän varovaisena, oli hänen huomaavaisuutensa Marcellaa kohtaan — ja varsinkin tämä hänen viimeinen tekonsa — sitä silmiinpistävämpi. Olivatpa Hardenitkin — tuo uneksiva, epäitsekäs sisarpari, jonka ajatukset alati liikkuivat laupeuden töissä ja Kristuksen valtakunnan levittämisessä maan päällä, alkaneet huomata, että jotain oli tekeillä — sen oli Marcella kuullut ihailijansa Maryn suusta.

Marcellan menneisyys oli herra Raeburnille tuttu. Hän tiesi kaikki — ainakin enemmän kuin Marcella itse — ja sittenkin saattaa tapahtua, että Aldous pyytää häntä vaimokseen. Entä sitten?

Nuorekkaat kasvot peilin edessä tuskin värähtivätkään. Rakkaus olisi tällä hetkellä vaipunut polvilleen ja käsin peittänyt kasvonsa hellän nöyränä ja kiitollisena. Marcella tähysteli vain rauhallisena kauneuttaan, josta näytti helposti voivan tulla kelpo nuoli Amorin viineen.

Hänessä liikkui oikeastaan vain kiihkeä kunnianhimo — kunnianhimo joutua ihmiskohtaloiden valtiattareksi, ystäväinsä ihailemaksi, naisista etevimmäksi; hän oli pääsevä toiveidensa perille romanttista ja samassa luonnollista tietä, ilman julkisen esiintymisen puuhaa ja kiusaa, ilman toisten apua ja joutumatta sellaisten ihmisten johdettavaksi, jotka eivät pystyneet käsittämään hänen aatteitaan.

Ihmiset tietenkin sanovat, että hän oli koettanut kietoa valtoihinsa Aldous Raeburnin tämän rikkauksien ja ylhäisen aseman vuoksi. Sanokoot vain! Halpamieliset ihmiset ajattelevat aina halpamaisesti, se on luonnollista. Kyllä hänen vastaiset ystävänsä hyvin käsittävät, minkä vuoksi hän on tavoitellut rikkautta, valtaa ja Aldous Raeburnin tapaisen miehen tukea.

Hänen nykyaikainen, realistinen katsantokantansa ei nähnyt näissä ajatuksissa mitään moitittavaa, eikä hänen puhdas, neitseellinen ylpeytensä ollut vähääkään häpeissään. Oi, kuinka hän kaipasi päästä oikein syvälle elämän virtaan näyttääkseen mihin hän kykenee.

Hän nosti käsivartensa ylös ja painoi sormensa ristiin tummain, aaltoilevain hiustensa päälle.

“Olkihattujen valmistamisen voisin uudelleen elvyttää, parempaa opetusta ja parempia malleja minä heille antaisin. Asunnot rakennettaisiin uudelleen. Isä kyllä antaa kylän minun huostaani, jos vain hankin rahaa. Seurakuntaan perustetaan komitea, jonka tehtävänä on pitää huolta almuista. Siihen tietysti Hardenit valitaan. Vanhat työläiset saavat eläkkeen, joka heille kohtuuden mukaisesti on tuleva.

“Silloin ei enää ole olemassa toivotonta vanhuutta eikä matelevaa riippuvaisuuden tunnetta. Työmiehet pääsevät osallisiksi siitä voitosta, minkä maa tuottaa. Eikä ainoastaan Mellorissa! Kun kerran pääsee valtaan, voi hallita ja tehdä onnelliseksi vaikka puolet kreivikuntaa.”

Vilkkaasti kuvastui hänen muistissaan uudelleen sarja henkilöitä ja kohtauksia, joita hän oli tarkannut käydessään iltapuolella Mary Hardenin kanssa kylässä.

“Niinkuin palvelijain silmät vartioivat emäntäänsä” — nämä sanat johtuivat hänen mieleensä, kun hän ajatteli itse liikkuvansa mökistä mökkiin. Sitten häntä hävetti ja suuttuneena hän karkoitti vertauksen mielestään. Riippuvaisuus oli köyhien kirous. Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin opettaa heitä omin jaloin seisomaan pystyssä ja näyttää, että hekin olivat ihmisiä. Mutta tietysti he ovat kiitollisia ja helposti ohjattavia. Äly ja innostus antavat valtaa — sitä valtaa, mitä hyvän palveluksessa tarvitaan.

Sosialismin päästyä valtaan eivät nämä ominaisuudet tietenkään merkitse enää niin paljoa, koskapa niitä ei enää yhtä paljon tarvita. Mutta meidän aikamme on tuskin näkevä sosialismia toteutettuna järjestelmänä. Meidän on muistettava, että elämme murrosaikana. Sitä eivät Cravenit milloinkaan myöntäneet, mutta Marcella älysi sen. Hän alkoi pitää itseään paljon kokeneempana kuin ystäviään.

Riisuutuessaan hän oli vielä tuntevinaan Hurdin lasten hyväilevät kätöset polvillaan, ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin ilmenisi niissä satojen muiden avuttomain olentojen rukoileva kosketus.

Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun hänen mieleensä välähtivät hänen omat sanansa Aldous Raeburnille: —

“Kuinka valmiit ollaan astumaan tähän vastuunalaiseen toimeen, mutta minkälaiset ovat sitten tulokset!”

Hänen täytyi naurahtaa itselleen. Pian hän vaipui unien maailmaan, mutta siinä ei Aldous Raeburn näytellyt suurtakaan osaa.

VIII LUKU
Rouva Boyce kirjoitti neiti Raeburnille kylmän kohteliaasti, kieltäytyen itse tulemasta, mutta Marcellan hän lupasi lähettää Maxwell Courtiin joko vaunuissa tai palvelijattaren seurassa, joka myös oli saattava hänet kotiin. Marcella huomasi, että äiti oli perin tarkka tällaisiin ulkonaisiin muotoihin nähden. Mutta hän alistui — eikä ensinkään vastahakoisesti.

Seuraavan päivän iltapuolella Marcella tavallisuuden mukaan lähti kylälle. Lukemattomia uusia tuumia uuden valtakunnan hyväksi ajelehti hänen päässään, ja ne johtivat alinomaa hänen askeleensa sinne. Lisäksi hän oli lukenut eräästä paikkakunnan lehdestä ilmoituksen, joka pani hänet arvelemaan, että Hurd mahdollisesti voisi saada työtä lähipitäjässä, parin peninkulman päässä Mellorista. Ja siitä oli nyt ilmoitettava Hurdille.

Rouva Hurdin avatessa ovea Marcella hämmästyksekseen näki hänen takanaan useita kyläläisiä, jotka tuossa ahtaassa, muuten niin yksinäisessä mökissä istuivat kaikessa rauhassa teetä juomassa.

“Kah, astukaa vaan sisään, neiti”, sanoi rouva Hurd nähtävästi hämillään, hän pelkäsi näet neiti Boycen ihmettelevän — ja syystäkin — kuinka niin niukoissa varoissa elävä ihminen kuin hän saattoi pitää teekutsuja. Nopeasti ja hiljaa hän sitten selitteli Marcellalle: “Rouva Brunt pistäytyi iltapuolella meillä auttaakseen minua pesussa; en olisi muuten saanut valmiiksi oljenpalmikoimistöitäni, jotka olisi huomenna lähetettävä kaupunkiin. Sitten on täällä vielä vanha Patton eukkoineen, — tunnettehan te heidät? — siellähän ne asuvat vaivaistalossa niityn päässä. Hän on taas lähtenyt hiukan jaloittelemaan. Eipä hän useinkaan siihen pysty, ja kun minä ovesta kurkistin ja näin heidän siinä tallustavan, sanoin minä: ‘Tulkaapas sisään hiukan levähtämään ja koetetaanpas eikö näistä teelehdistä vielä kiehauttamalla saa jotain juotavaa.’ Ja vielä täällä sitten on rouva Jellison, hän oli Pattonien matkassa ja niin hänkin tuli sisään, hän on sellainen merkillinen ihminen. Tunnetteko hänet?”

“No johan nyt, eikö neiti muka minua tuntisi!” huusi sisältä kimeä, hilpeänlainen ääni, joka sai rouva Hurdin säpsähtämään. “Ei täällä kauan olla minuun tutustumatta. Sisään vaan, neiti. Emmehän me toki teitä arastele!”

Rouva Hurd astui syrjään, että hänen uusi vieraansa pääsisi sisään, ja tähysteli hiukan hätääntyneenä, missä olisi tyhjä istuin saatavana. Hän oli hoikka, hentokasvuinen nainen, hänen vartalonsa oli vielä nuorekas ja ihokin oli raitis, mutta silmäin alla näkyi tummat renkaat, ja poskipäät olivat käyneet teräviksi. Kaunis, melkein lapsekas ylähuuli oli hyvin lyhyt, joten hampaat olivat näkyvissä. Ilme suun ympärillä oli harvinaisen pehmeä ja tuntehikas. Minta Hurdista pidettiin yleensä kylässä, vaikka arveltiin, että hän oli hieman liian “hieno”. Muiden ihmisten kanssa ei Hurdin perhe paljon seurustellutkaan, ja perin harvinaista oli nähdä vieraita rouva Hurdin luona. Minta nimi oli lyhennys Aramintasta.

Marcella nauroi rouva Jellisonin huomautuksille ja astui iloisena sisään. Nämä kyläläiset tekivät häneen saman vaikutuksen kuin runoissa tai näytelmässä esiintyvät henkilöt. Hän katseli heitä sosialististen väittelyjen kiihottaman mielikuvituksen silmillä, ja niinpä hän rouva Hurdin teekutsuista odotti itselleen aivan erikoista hupia.

“Kuulkaahan, rouva Jellison”, sanoi hän, astuen hänen luokseen; “olin juuri menossa viemään nämä omenat pojanpojallenne. Ehkäpä te otattekin ne mukaanne, kun kerran olette täällä. Makeita ne kyllä ovat, vaikka ovat niin vihreitä. Puutarhuri sanoo, että ne ovat meidän parhaita omenia.”

“Vai niin, vai niin?” sanoi rouva Jellison, rauhallisesti Marcellaa silmäillen. “Pannaanpas ne tähän. Kyllä ne sille kelpaa. Syöhän se vaikka mitä, eikä koskaan tarvitse rohtoja, vaikka äiti alinomaa toruu minua ja väittää minun turmelevan pojan vatsan.”

“Olettepa te kovin ihastunut tuohon pikku vekkuliin, eikö niin, rouva Jellison?” sanoi Marcella istuutuen puutuolille, joka oli tuvan ainoa tyhjä istuin, ja siirtyen takan luo, josta hän saattoi vapaasti silmäillä koko seuruetta. “Älkäähän toki, rouva Hurd, älkää ajako Pattonia pois tuolilta, ellette tahdo että minä lähden tieheni.”

Sillä hätääntynyt rouva Hurd kuiskaili vanhan Pattonin korvaan, että lieneekin parasta hänen siirtyä muualle puisesta nojatuolista ja jättää paikkansa neiti Boycelle. Mutta kuuro, luuvaloinen Patton raukka oli hidasliikkeinen, ja Marcellan ehkäisevä liike sai rouva Hurdin heittämään hänet rauhaan.

“Niinpä niin, tehän olette nuorempi”, lausui rouva Jellison hilpeästi. “Patton raiskan on vaikea päästä liikkeelle, eikö niin, Patton? Mutta minkäpäs sille enää mahtaa, kun käy jo yhdeksättäkymmentä.”

Ja hän loi vanhukseen tyytyväisen katseen, sillä olihan hän itse reipas nuori olento seitsemänkymmenen korvissa. Rouva Jellisonia pidettiin kylässä kovin sukkelana, ja hän olikin muita kyläläisiä vilkkaampi ja puheliaampi.

“Eipä ikä teitäkään paljon paina, rouva Jellison”, virkkoi Marcella hymyillen.

Teetä särpivät vanhukset tuijottivat herkeämättä takan luona istuvaan neiti Boyceen, ihaillen hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa ja suurta, mustaa, höyhentöyhdöillä koristettua hattuansa. Uuden tilanomistajan tytär oli pannut heidän päänsä ihan pyörälle. Mutta jotkut olivat jo sen verran tointuneet ihmetyksestään, että arvostelevin, joskin aroin katsein seurasivat hänen liikkeitään.

“Niin, mitäpä apua niistä paljoista suruista on”, sanoi rouva Jellison. “Ja onhan niitä kepeämpiäkin päiviä elämässä. Olispa teilläkin ukko maannut neljä vuotta vuoteessa ja sitten mennyt kaiken maailman tietä, niin tietäisitte miltä tuntuu.”

Hän nyökkäsi merkitsevästi päätään. Marcella naurahti.

“Tiedänhän minä, että te hyvin paljon piditte hänestä ja että hoiditte häntä huolellisesti.”

“No niin, mitäpä siitä”, sanoi rouva Jellison nopeasti. “Vaikka ei suinkaan sitä kukaan tahtoisi koettaa. Neljä vuotta! Aina vaan oli oltava saapuvilla, milloin tarvittiin sitä, milloin tätä. Ja kuinka heikoksi hän kävi ennen kuolemaansa. Nyt tuntuu ihan siltä, kuin viettäisin lepopäiviä.”

Hän huoahti tyytyväisenä kädet helmassa. Harmaa hiussuortuva oli päähineen alta solunut ryppyiselle otsalle, antaen kasvoille huolettoman, melkeinpä irstaan ilmeen. Nuorena hän oli ollut mielettömän hurja ja tavattoman nautinnonhimoinen, ja vielä vanhuuden päivinäkin näkyi hänen kasvoillaan toisinaan kajastuksia tuolta rajulta ajalta. Mutta tavallisesti oli hänen katseensa uneksiva ja iloinen, ikäänkuin hän olisi hautonut mielessään mieluisia ajatuksia, joita ei kumminkaan kannattanut muille ilmaista.

“Kovasti minäkin ikävöin tytärtäni”, sanoi rouva Brunt huokaisten, “vaikka enemmän hänessä oli hoitamista kuin teidän miehessänne.”

Rouva Brunt oli lempeä, sievännäköinen vanhus. Hän asui kylän toisessa vaivaistalossa Pattonien vieressä ja tarjoutui usein avustamaan naapureitaan kotiaskareissa. Hänen viimeinen elossa oleva tyttärensä oli kuollut kauheaan selkäydintautiin kymmenen kuukautta ennen kuin Boycen perhe muutti Melloriin. Marcella oli jo monesti kuullut siitä kerrottavan, mutta hän saattoi kärsivällisesti kuunnella tällaisia juttuja vaikkapa kaksikymmentä kertaa.

“Ettepä kumminkaan toivoisi häntä takaisin”, virkkoi hän lempeästi.

“Enhän toki”, lausui rouva Brunt, pyyhkäisten pois kyyneleen, joka tuontuostakin herahti hänen silmäänsä, osaksi surusta, osaksi vanhasta tavasta. “Mutta yöaikaan minä kaipaan häntä hirveästi! ‘Äiti, onko kello jo kymmenen? — paljonko kello on, äiti, — enkö ja saa rohtoja? — voi, äiti, kai jo saan!’ Unirohtoja hän tarkoitti, nähkääs. Ja kun hän oli rohdot ottanut, silloin hän ähki — eipä olisi luullut hänen nukkuvan, mutta kaksi tuntia hän kumminkin nukkui raskaasti. Kun hän eli, en saanut ollenkaan unta, mutta niinpä näyttää olevan nytkin, vaikka hän on kuollut.”

Ja uudelleen kohosi rouva Bruntin käsi silmille.

“Niin, kylläpä te aina osaatte valittaa ja huokailla”, sanoi rouva Jellison tyynesti. “Koettelemukset ovat kannettavat, kun ne annetaan, mutta mitäs niistä enää sureksimista, kun ne ovat lopussa.”

“Tunnenpa erään”, virkkoi vanha Patton kujeellisesti, “joka myöskin suri tytärtään, vaikkei siitä ollut mitään apua.”

Kädet sauvan varressa hän oli tähän asti istunut äänettömänä vaimojen pakinaa kuunnellen. Hän oli pieni, raihnainen mies, joka seitsemänkymmentä vuotta pellolla aherrettuaan nyt oli aivan luuvalon murtama. Hänen pienet kasvonsa olivat melkein tykkänään lumivalkoisten, takkuisten hiusten ja kulmakarvain peitossa. Hänen kasvoillaan kuvastui herkästi ärtyvä eloisuus, joka kumminkin harvoin pukeutui sanoiksi. Usein oli Marcellan tarkka silmä huomannut, että hänen sameissa sinisissä silmissään äkisti välähti ja että kuihtuneille poskille leimahti puna, ikäänkuin sisäinen hehku olisi pyrkinyt ilmoille. Ammoin sitten, siihen aikaan kun aumoja ja latoja poltettiin, kauan ennen kuin hänestä oli tullut rampa ja vaivaistalon asukas, hän oli ollut hurja radikaali ja kapinallinen. Nyt hän käyttäytyi yhteiskunnan parempiosaisia kohtaan sävyisästi ja siivosti, sillä hän älysi, että nöyryys on köyhän paras turva. Mutta muinaisten intohimojen hehku kyti vielä hänen sisässään, pyrkien joskus ilmoille lieskahtamaan ilman mitään näkyvää syytä.

Harvoin häneltä sentään riitti voimia lausua ilmi ajatuksiansa. Hän vaipui vaipumistaan vanhuuden kolkkoon äänettömyyteen. Naisväkeä hän sentään välistä kiusoitteli, varsinkin rouva Jellisonia, joka urheasti piti puoliaan.

“Lorutkaa mitä tahansa!” huudahti rouva Jellison hieman kiivastuen. “Teistä on aina niin hauskaa kiusoitella ihmisiä. En sitä kiellä, äkäinenhän minä Isabellalle olin, siitä ei pääse mihinkään. Miksei hän ennakolta kertonut minulle, että hän kulki naimahommissa. Ukon kuoltua olimme juuri varustaneet itsellemme mukavan elämän, me kaksi, enkä minä voinut sitä ymmärtää silloin, enkä ymmärrä nytkään. Mahtoi jättää miehet rauhaan. Tiesihän hän, mikä risti ja kiusa niistä on elämässä.”

“Viisaasti hän kumminkin teki”, huomautti rouva Brunt lempeällä, surunvoittoisella äänellä. “Hän sai kelpo miehen, jolla on hyvät tulot, eikä hänellä koskaan ole puutetta.”

“Sellaista juroa, kuivakiskoista miestä en ole toista nähnyt”, virkkoi rouva Jellison harmistuneena. “Hän ei siedä minua, enkä minä häntä. Nyt hän pöyhkeilee kuin mikäkin kukko, saatuaan virkatakin ja päästyään ylimetsänvartiaksi. Ynseä, vallanhimoinen mies hän on, sen minä sanon. Ja aina hän on nuorten miesten kimpussa, etsien toraa ja riitaa, se on hänen tapojansa. Mutta minäpä en piittaa hänestä hitustakaan, sen hän kyllä tietää.”

Kaikki nauroivat, paitsi rouva Hurd. Koko kylä tunsi rouva Jellisonin ja hänen vävynsä Yrjö Westallin vihamieliset suhteet. Tämä oli houkutellut Isabella Jellisonin, kolmenkymmenenviiden tienoissa olevan neitosen, jättämään äitinsä ja tulemaan hänelle vaimoksi. Hän oli nyt lordi Maxwellin hyvin palkattu metsänvartia ja asui somassa pikku talossa kylän takana. Tyttärelleen ei rouva Jellison voinut koskaan antaa anteeksi, että hän oli jättänyt äidin yksin, ja vävypoikansa kanssa hän oli ilmi riidassa. Mutta pikku Juho, heidän ainoa lapsensa, oli isoäidin silmäterä, ja tämän suurin nautinto oli houkutella tuota nelivuotista poikaa luoksensa ja syöttää hänelle äidin harmiksi kaikenmoisia herkkupaloja.

Rouva Hurd ei nauranut. Westallin nimeä mainittaessa hän nousi äkkiä ja alkoi korjata pöydältä teeastioita.

Marcella oli istunut mietteisiinsä vaipuneena.

“Te sanoitte äsken, että Westall hakee toraa ja riitaa nuorten miesten kanssa”, lausui hän nyt; “luuletteko sitte kylässä paljon salametsästystä harjoitettavan?”

Seurasi syvä äänettömyys. Rouva Hurd oli tuvan toisella puolella selin toisiin. Marcellan kysymyksen kuullessaan hän keskeytti silmänräpäykseksi työnsä. Patton eukkoineen, rouva Jellison ja sievä rouva Brunt tuijottivat rohkeaan kysyjään, mutta ei kukaan virkkanut sanaakaan, ei edes rouva Jellison. Marcella punastui.

“On, ettehän vain luule — —”, alkoi hän, tehden torjuvan liikkeen kauniilla päällään, “ettehän vain luule minua niin alhaiseksi, että kyselen urkkiakseni tai ilmiantaakseni teitä. Kyllä tiedän, että harmia ja levottomuuksia on tämän asian vuoksi kaikkialla ja siis täälläkin. Haluaisin kuulla hiukan enemmän siitä; silloin voisin paremmin arvostella asiaa. Isälläni on tietysti omat mielipiteensä siitä, samoin lordi Maxwellilla. Mutta enhän minä ole velvollinen ajattelemaan niinkuin he — kai te sen käsitätte. Minun mielestäni on jokaisella oikeus ottaa asioista selvää ja muodostaa itselleen oma mielipide.”

Äänettömyyttä kesti yhä. Rouva Jellisonin suupielissä värähteli, ja hän loi vanhaan Pattoniin kujeellisen, urkkivan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut puukata häntä kylkeen. Mutta rouva Jellison ei aikonut pelastaa Pattonia pulasta, ja niinmuodoin tämä, ollen ainoa miehinen olento seurassa, katsoi velvollisuudekseen vastata.

“Nähkääs, neiti, rouva Hurdia lukuunottamatta me olemme kaikki vanhoja ihmisiä. Emme enää kuule niin paljon kaikenmoisia juttuja kuin nuoruutemme päivinä. Kysykää pastorilta, hän kyllä tietää.”

Patton ei voinut olla tirskumatta itsekseen. Nytpä täytynee itse rouva
Jellisoninkin myöntää, arveli hän, että hän osaa ylhäisiä puhutella.
Mutta Marcellan sädehtivät, avomieliset silmät katsoivat häneen herkeämättä.

“Haluaisin mieluummin kuulla kylässä siitä juteltavan”, virkkoi hän. “Ellette tiedä, miten asian laita nyt on, kertokaa ainakin, miten oli teidän nuoruudessanne. Rangaistiinko salametsästystä hyvin ankarasti täällä? Joutuivatko metsänvartiat ja salametsästäjät usein kahakkaan entisaikoina, tarkoitan — isoisän eläessä? Ja mitä varten ihmiset harjoittivat sala-ampumista — olivatko he nälissään vai ampuivatko he huvikseen?”

Hetken aikaa katsoi Patton neuvottomana Marcellaan, mutta sitten näytti tytön voimakas, uhkuva nuoruus ja herttainen, ystävällinen käytös tykkänään kiehtovan vanhuksen ja voittavan kaikki epäilykset. Hän rykäisi ja päätti olla välittämättä rouva Jellisonista, joka tietysti jäljestäpäin kyllä näykkii hänen sanojansa.

“Eihän sitä niin tarkkaan osaa sanoa, mutta jos tahdotte tietää, niin kyllä siihen oli syynä kumpikin. Metsästys, nähkääs on nuoren miehen hupi ja kiusaus, varsinkin jos hän on kuumaverinen. Ajaessaan metsään hirsien hakuun hän ehkä näkee kaniinin puiden välissä harppailevan tai sattuu kedolla tapaamaan lintuja — haavoitettuja lintuja nähkääs, joita kenties herrat ovat kaiken päivää pyydystäneet. Hänessä syttyy halu niihin, eikä hän kuolemakseen voi käsittää, miksei hänellä ole oikeus päästä niiden omistajaksi. Rikkaat ovat ampuneet ammuttavansa, miksei hänkin voisi viedä mukanaan parisen lintua, jotka heiltä ovat tähteeksi jääneet. Ja palkkaa hänellä on vain yksitoista shillingiä — ja lapsia pari kolme kappaletta — tottahan neiti ymmärtää?”

“Ymmärrän kyllä!” Marcella kiihkeästi virkkoi, kirkas puna tummilla poskillaan. “Ymmärrän! Mutta eikö täällä meidän seudulla anneta paljon metsänriistaa lahjaksikin? Lordi Maxwellin olen kuullut niin tekevän, ja kerrotaan että lordi Winterbourne lahjoittaa työmiehilleen melkein niin paljon kaniineja kuin he syövät.”

Marcellan kysymykset panivat vanhan Pattonin tunteet liikkeelle. Hän oli kuin vanha kulunut kello. Vanhoissa narisevissa pyörissä alkoi surista, ruostuneet sielunvoimat pyörähtivät vauhtiin.

“Ehkäpä he niin tekevät”, lausui hän, ja hänen vaimonsa näki, että hän alkoi tutista. “Voipi olla, että he niin tekevät, voipi olla — en minä vastaan väitä, vaikka en minä koskaan noista kaniineista ole vilahdustakaan nähnyt. Mutta se ei riitä. Työmies on mielissään saadessaan syötäväksi jäniksen tai kaniinin — mutta asialla on toinenkin puoli. Hän on alinomaa ulkona metsässä ja pellolla, missä näkee jänisten loikkivan edestakaisin. Hän tuntee niiden tiet tarkkaan, tietää mistä syrjäisestä kolkasta hätyytetty jänis pääsee metsän pimentoon puikahtamaan, sillä hän on aina siellä ja se on hänen ainoa hauskuutensa. Ja sitten hän virittää paulan tai kaksi — hiki hatussa hän sen tekeekin — ja yöllä hän hiipii korjaamaan saalistaan. Eipä meikäläisellä ole muutakaan iloa elämässä, ja vaikka tuosta saisikin linnassa istua, niin onhan siitä ollut hupiakin.”

Sauva vanhuksen käsissä vapisi tuntuvasti. Nuoruuden muistot heräsivät uudelleen eloon.

“Kyllä tiedän”, huudahti Marcella harmin ja tuskan sekaisella äänellä. “Tuo kurja järjestelmä on kaikkeen tähän syynä. Se turmelee maanomistajat ja maattomat. Eikä se siitä parane, ennenkuin kansa perii takaisin maan ja kaikilla on yhtäläinen oikeus siihen.”

“No, jopa jotakin! sekös osaa puhua!” sanoi rouva Jellison kääntyen naurussa suin seuralaisiinsa päin. Sitten hän kumartui Marcellan puoleen, koppasi häntä äkisti käsivarresta ja huudahti: “Sanokaapa se sama lordi Maxwellille. Syntyisipä siitä silloin hiukan hälinää, ja se olisi minulle mieleen.”

Marcella naurahti ja punastui.

“Lordi Maxwellille uskallan kyllä sanoa tämän ja paljon muutakin”, vastasi hän ylpeästi. “Minä en häpeä lausua mielipiteitäni.”

“Sen kyllä uskon”, sanoi rouva Jellison laskien Marcellan käsivarren irti. “Patton hoi, sanokaapa mitä te siitä arvelette. Äänestää ette enää saa, kun kuulutte vaivaistaloon. Vaaliajan lähestyessä saatte olla rauhassa. Te ja minä olemme turvassa herra Whartonilta, siltä nuorelta mieheltä, joka kaikkialla kiertelee ja lupaa ihmisille vaikka auringon taivaalta, kun vaan häntä äänestävät. Ei, meitä ei petetä mairituksilla kuten Joe Simmonsia ja Jim Hurdia. Mutta ei tuosta suurtakaan vahinkoa liene. Ajattelemasta ei meitä kumminkaan kukaan kiellä.”

Mutta Pattonia ei ärsyttäminen nyt auttanut. Hän oli jälleen vetäytynyt kuoreensa, eikä hänestä enää saatu sanaakaan lähtemään.

Marcellan puhuessa iski vanhuksen pimitettyyn mieleen epäluulo, tuo ainiaan väijyvä epäluulo, joka tekee niin kieroiksi köyhäin ja rikkaiden keskinäiset välit. Tämä nuori neitonen, joka puhui niin omituisesti, oli uuden tilanomistajan tytär. Ja siitä oli jo koko kylä yhtä mieltä, että Richard Boyce oli “köyhä raukka” ja “itara isäntä”. Hän ei ollut hitustakaan parempi veljeänsä. Mitä hyödyttivät nuoren neidin kauniit puheet, neidin, jonka isää terveyslautakunta äskettäin oli haastattanut kolmasti käräjiin kylän epäterveellisten asuntojen tähden. Eikä penniäkään annettu kenellekään kylässä. Tytär kyllä silloin tällöin kuljetti mukanaan ruokaa mökkeihin, mutta eipä hän siitä saanut paljonkaan kiitosta osakseen. Entä mitä tarkoittivat nuo salametsästyksen urkkimiset? Patton vanhus samoin kuin koko kylä tiesi vallan hyvin, että Robert Boycen loppuiällä ja hänen metsästysintoisen poikansa kuoltua Mellorista oli tullut etäällä ja lähellä asuvien salametsästäjäin tyyssija ja että luvatonta ampumista harjoitettiin naapuristossakin niin suuressa määrässä, että lordi Maxwellin ja lordi Winterbournen metsänvartiat olivat alinomaa varuillaan Mellorin väen suhteen. Nähtävästi oli tämä nuori neitonenkin kuullut siitä puhuttavan, ja nyt hänen isänsä tahtoi, että hän kuulustelisi kyläläisiä. Näin tuumien paadutti Patton sydäntään herrojen viekkautta vastaan.

“En minä mitään ajattele”, vastasi hän töykeästi rouva Jellisonin kysymykseen. “Ajatteleminen ei kuulu minun tehtäviini, eikä se estä, että vietän viimeiset päiväni vaivaistalossa.”

Suuttumus oli viedä Marcellalta maltin.

“Kuulkaapa, herra Patton”, huudahti hän kumartuen vanhuksen puoleen, “eikö teitä sitten yhtään lohduta se ajatus, että onnellisempi aika on tulossa, vaikkette te saakkaan sitä nähdä. Toinen aika on tuleva. Tätä yhtämittaista vihaa ja heikompain polkemista ei voi kestää iankaikkisesti ihmisten kesken. Nyt aletaan se jo käsittää. Lontoossa ollessani eivät ne ihmiset, joiden kanssa seurustelin, ajatelleet muuta eivätkä puhuneet muusta kuin tästä. Niin pian kuin kansa vain tahtoo — ja nythän sillä on valtakin, kun on saatu yleinen äänioikeus — annetaan maata jokaiselle, kullakin kylällä on oleva oma neuvoskuntansa, joka hoitaa kaikkia yleisiä asioita, työmies ei ole huonompi tilanomistajaa tai pastoria, hän saa paremman kasvatuksen ja parempaa ravintoa ja hänellä tulee olemaan paljon harrastuksia ja nautintoja, joista hänellä ei nyt ole aavistustakaan. Ja jos hänen kovasti tekee mieli metsästää, voi hän tehdä sitäkin. Luokkaharrastukset eivät enää herätä katkeruutta, ja kadonnut on silloin toivottomuus ja kurjuus.”

Marcella lakkasi puhumasta vetääkseen henkeä. Surkeata oli hänestä jutella näin noille poloisille, vuosien koukistamille vanhuksille, jotka koko ikänsä olivat raataneet rautaisen järjestelmän painon alla eivätkä enää odottaneet mitään tulevaisuudelta, olipa se sitten kuinka kimalteleva tahansa. Koko kohtaus teki häneen draamallisen vaikutuksen ja painui niin selvin piirtein hänen mieleensä, kuin olisi hän itse syrjästäkatsojana sitä tarkannut.

Siinä hän huomasi istuvansa saarnaajana kehnon takan ääressä, ympärillään lieden liekkien valaisemat kuulijat, näki tuvan autiot, valkeiksi kalkitut ja kosteudesta tummuneet seinät ja perällä hennon, mutta yhä sievännäköisen Minta Hurdin, joka nojasi astiakaappia vasten, kuunnellen pää kumarruksissa toisten keskustelua ja palmikoiden koneellisesti olkityötään, joka aamusta iltaan oli hänen käsissään ja tuotti hänelle viikossa yhden shillingin ja kolme penceä.

Marcella oli kiihtynyt ja taistelunhaluinen — hän soimasi isäänsä, lordi Maxwelliä ja Aldous Raeburnia. Tulkoon hän vaan, tämä uusi ystävä, omin silmin näkemään, miten Marcella Boyce kohtelee ja puhuttelee näitä kurjia kyläläisiä. Hän oli täynnä uhmaa ja ikävöi kiihkeästi päästä kiusaamaan Aldousia. No niin, pian he tapaavat toisensa ja ihan uudessa ja toisenlaisessa ympäristössä. Ja tämä tietoisuus antoi vielä enemmän sisällystä ja merkitystä hänen käsitykselleen nykyhetkestä.

Sillä aikaa kun tällaisia katkonaisia ajatuksia ja tunteita ajelehti Marcellan päässä, mietiskeli Patton vanhus Marcellan puhetta, johon kaikki odottivat hänen jotakin vastaavan.

Viimein hän kostutti kielellään kuivia huuliaan ja ponnisteli vastausta.

“Uskokoon ken tahtoo, mutta minua ei kukaan saa puijatuksi! Rikkaat pitävät kyllä kiinni omastaan”, ja hän survaisi kiivaasti sauvansa lattiaan, “ja köyhät saavat nuolla näppiänsä yhä edelleenkin. Ei se maailma niin muutu, ei ainakaan teidän eläessänne.”

“Voi minkälainen suupaltti te olette”, huomautti rouva Jellison. Hän oli kuunnellut keskustelua käsivarret ristissä rinnalla häijynkurisen ja huvitetun näköisenä. “Neiti puhuu niin kauniisti, ihan kuin kirjasta. Ja kyllä kai hän tuntee asiat paremmin kuin meikäläiset. Sen minä vaan sanon, että jos kaikki jaetaan tasan ja minä olen mullassa, niin toivoisinpa, ettei Yrjö Westall saisi siitä hitustakaan. Hän on ilmankin koppava. Eikä Isabellalle juuri herran päivät koittaisi, jos tuo mokoma saisi ohjakset käsiinsä.”

Kaikki nauroivat, Marcella ensimäisenä. Rouva Jellisonin suupielet nytkähtelivät vielä pidätetystä naurusta ja hänen silmänsä sädehtivät, ikäänkuin hän näkisi hupaisia kuvia, joita ei tällä kertaa tahtonut muille näyttää. Marcella silmäili Pattonia miettiväisenä.

“Oletteko te elänyt kaiken ikänne tässä kylässä?” kysäisi hän.

“Olen syntynyt Witchett Hillissä. Ja vaimoni naapuritalossa. Ensi maaliskuussa olemme olleet yksiseitsemättä vuotta naimisissa.”

Ääni oli jälleen vaivaishoitolaisen, nöyrä ja hiukan valittava. Hänen vaimonsa myhäili kuullessaan itseänsä mainittavan. Hänellä oli pitkät kasvot ja valkoiset hiukset, jotka pistivät näkyviin vanhan, mustan päähineen alta. Yleensä oli ilme hänen kasvoillaan valppaampi ja hienostuneempi kuin tavallisesti hänen säätyisillään. Hän puhui hiukan väräjävällä äänellä ja huokaili usein.

“Tietääkö neiti”, sanoi rouva Jellison rouva Pattoniin viitaten, “että hän piti koulua nuorena ollessaan”.

“Ihanko totta?” virkkoi Marcella, lämmin harrastus äänessään. “Koulu ei tietenkään ollut suuri siihen aikaan?”

“Olipa lapsia sentään neljänkymmenen vaiheilla”, vastasi rouva Patton huoaten. “Kahdeksantoista, joiden puolesta pastori maksoi, kahdeksantoista, joista herra Boyce piti huolen, loput maksoivat itse puolestaan.”

Ääni heikkeni ja hän huokasi uudelleen ikäänkuin loppumattoman väsymyksen painostamana.

“Ja mitä te opetitte?”

“Opetin lapsia olkia palmikoimaan, lukemaan ja kirjoittamaan minkä itsekin osasin. Ei silloin koulussa opittu niin paljon kuin nyt.” Heikko puna lehahti rouva Pattonin kuihtuneille poskille, ja hän katseli rukoillen ympärilleen, ikäänkuin pyytäen heitä jättämään hänet rauhaan keskusteluissaan.

Mutta rouva Jellison ei hellittänyt.

“Minuakin hän opetti”, sanoi hän nyökäyttäen Marcellalle ja vilkaisten rouva Pattoniin. “Hänellä oli oma tapansa kiertää vaikeat sanat. Hän ei milloinkaan tunnustanut, ettei hän itsekään osannut niitä lukea. ‘Sano Jerusalem ja lue eteenpäin.’ Niin hän aina meille sanoi, niin totta kuin elän. Ja kun Isabella ja minä iltaisin luimme raamattua, tein minä samoin. Enhän toki tahtonut omalle tyttärelleni näyttää puutteellisuuttani. Niin sitä pulasta pääsee.”

“No niin, eihän se sana ketään pahentanut”, virkkoi rouva Patton punastuen ja puolustellen.

“Ennenkuin minut pantiin hänen kouluunsa, opetti minua eräs toinen vaimo, joka asui Shepherd Rowilla. Muistathan sinä hänet, Betsy Brunt?”

Rouva Bruntin sameissa silmissä välähti veitikkamainen ilme.

“Muistanpa kyllä. Merry Mass oli hänen nimensä, ja teidän keppostenne takia olin monta kertaa helisemässä hänen kanssaan.”

Marcella istui paikallaan käsi poskella tarkastellen ahnaalla uteliaisuudella seuralaisiaan.

Häntä ällistytti näiden vanhain ihmisten huolettomuus ja kevyt leikillisyys. Rouva Bruntin viikkotulot olivat kaksi shillingiä ja kuusi penceä sekä pari leipää kunnalta. Hän asui vaivaistalossa tai pitäjän hänelle luovuttamassa mökissä, joka tuskin oli asuttavassa kunnossa. Viisi lasta oli häneltä kuollut, ja molemmat elossa olevat pojat, kumpikin työmiehiä, antoivat hänelle shillingin viikossa. Kuusi penceä hän ansaitsi itse oljenpalmikoimisella. Hänen miehensä oli joutunut työkärryjen alle ja kuollut. Hänen eläessään olivat vuotuiset tulot harvoin olleet suuremmat kuin kahdeksankolmatta puntaa. Samoin oli laita Pattonien. Kymmenestä lapsesta oli kaksi elossa, ja nykyään he elivät pääasiallisesti palveluksessa olevan tyttären kustannuksella. Rouva Patton oli viime vuosina sairastanut tuskaista, parantumatonta tautia, joka tuotti hänelle uskomattomia kärsimyksiä.

Käsittämätöntä, mitä kaikkea nämä poloiset olivatkaan kokeneet! Nälkäpalkkoja, sairauksia ja kärsimyksiä, syntymisen ja kuoleman kauhuja, omaisten ja ystäväin hautaan-sortumista, yhtämittaista työtä ja huolta — kaikki tyynni mitä viheliäisimmässä ympäristössä. Mutta täällä he istuivat syksyisessä hämärässä nauraen, jutellen ja leikkiä laskien — ikäänkuin vanhat, kummalliset, ryppyiset lapset, jotka nauttivat jokaisesta rauhallisesta hetkestä myrskynpuuskien lomassa. Kehdosta hautaan he olivat riippuvaisia tilanomistajasta, pastorista, seurakunnasta, sorrettuja ja omasta mielestään usein huonosti kohdeltujakin, mutta katkera ei heidän mielensä silti ollut. Omasta kurjuudestaankin he saattoivat tehdä pilaa, jos vain ystävällinen naapuri tarjosi heille sijaa takan ääressä ja kupillisen teetä.

Marcellan sydän laajeni ja hehkui. Niin kyllä, näistä vanhuksista ei enää ollut mitään toivomista; ajelehtivia hylkyjä he vain olivat elämän rannikolla, ja ennen pitkää oli kuoleman pakovesi huuhtova heidät unhotuksen hautaan. Mutta tuliko nuorten miesten ja naisten ja lasten kasvaa ja vanheta kuten näiden? Tuliko heidänkin vanhoina muuttua tuollaisiksi myhäileviksi, kutistuneiksi, epämiellyttävän alistuviksi olennoiksi? Yksi nainen sentään oli olemassa, joka oli päättänyt tehdä kaikki voitavansa virittääkseen tyytymättömyyttä ja kapinanhenkeä ainakin muutamissa heistä.

IX LUKU
Tuli takassa hiiltyi, eikä rouva Hurd kiirehtinyt lamppua sytyttämään. Juttelevista vanhuksista näkyi enää vain epäselviä piirteitä hiilloksen hämärässä hohteessa. Rouva Hurd palmikoi yhä olkia seisaallaan, heristäen silloin tällöin korviaan, kun ulkoa kuului askeleita.

Ovelle koputettiin viimein. Rouva Hurd kiirehti avaamaan.

“Äiti, meillä on sama tie”, lausui karhea ääni, “minä saatan sinut kotiin, jos nyt tulet”.

Kynnyksellä seisoi rouva Jellisonin tytär, Westallin vaimo, pikku poika vieressään. Naisen leveät hartiat ja karkeapiirteinen pää kuvastuivat selvästi kalpeata iltataivasta vastaan. Marcella huomasi, ettei hän tervehtinyt vanhuksia eivätkä hekään häntä. Metsänvartian vaimon nähdessään rouva Hurd puolestaan käänsi hänelle nopeasti selkänsä ja vetäytyi tuvan toiselle puolelle.

“Tuletko, äiti”, toisti Isabella.

Rouva Jellison murahti jotain, lausui jonkun pistosanan tyttärelleen ja alkoi sitten perusteellisesti heittää hyvästi, sillä aikaa kun Isabella ääneti odotti ja vilkaisi tuontuostakin Marcellaan, joka ei ollut ennen häntä nähnyt.

“Ethän sinä vielä osaa käyttäytyäkään”, virkkoi rouva Jellison tuimasti hänelle ikäänkuin kymmenvuotiaalle lapselle, “et ole sanonut neidille hyvää iltaa”.

Rouva Westall kumarsi syvään ja pyysi anteeksi, ettei ollut neitiä huomannut pimeässä. Hän oli nyt mielevä ja nöyrä, ja Marcellaa inhotti, kun hän pudisti hänen kättään.

Kun äiti ja tytär olivat poistuneet, alkoivat toisetkin tehdä lähtöä ja
Marcella jäi hetkeksi kahdenkesken rouva Hurdin kanssa.
“Kiitoksia, tuhansia kiitoksia teille”, sanoi rouva Hurd, kuivaten esiliinallaan silmiin herahtavia kyyneleitä, kun Marcella näytti hänelle sanomalehti-ilmoitusta. “Kyllä hän koettaa, siitä saatte olla varma. Mutta en usko sen onnistuvan.”

Ja sitten tuo poloinen äkkiä lyyhistyi kokoon, ikäänkuin hänen kärsivällisyytensä ja voimansa olisi äkkiä murtunut. Nojaten tyhjiä hyllyjä vastaan, missä heidän harvat ruukkunsa ja pannunsa säilytettiin, hän heitti esiliinan kasvoilleen ja puhkesi hillittömään itkuun. “Kunpa kuolema meidät korjaisi, kunpa kuolema meidät korjaisi, minut ja lapset!”

Kiihkeän säälin valtaamana Marcella kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, lohdutellen, rauhoittaen ja luvaten apua. Viimein rouva Hurd tointui sen verran, että kykeni kertomaan Marcellalle Hurdin aamulla päivän sarastaessa lähteneen Thamen lähellä olevaan lampuotiin, missä oli kuullut olevan työtä saatavissa.

“Mutta ei hänelle työtä anneta, ei hänelle työtä anneta”, sanoi hän väännellen käsiään. “Ei meikäläisille mikään luonnistu. Ja Jim on aina tehnyt työtä, kun sitä vain on saatu.”

Ulkoa kuului askeleita. Rouva Hurd riensi ovelle, ja lyhyt, vinoselkäinen mies, jolla oli iso pää ja punainen tukka, kompuroi pimeässä sisään. Hän oli ylt’yleensä liassa ja nähtävästi pitkästä kävelystä uupunut.

Hän pysähtyi kynnykselle ponnistellen silmiään hiilloksen valaisemassa pimeässä.

“Se on neiti Boyce”, virkkoi vaimo. “Saitkos mitään?”

“Työmiehiä on taas erotettu eikä uusia enää oteta”, sanoi Hurd lyhyesti, vaipuen takan viereen tuolille.

Marcellaa, joka odotti toisenlaista tervehdystä, hän tuskin tervehti. Neiti Boyce oli alun pitäen, heti Melloriin tultuaan, tuntenut lämmintä harrastusta tätä miestä ja hänen perhettään kohtaan. He erosivat muusta kylän väestä. Kenties siihen oli syynä miehen viallisuus — joka ei kumminkaan tehnyt häntä vastenmieliseksi — ja sen vastakohtana vaimon liikuttava suloisuus, kenties heidän keijukaismaiset lapsensa, joiden sädehtivät sinisilmät kysyvinä tarkastivat maailmaa keskellä pieniä, kalpeita, punaisten suortuvain ympäröimiä kasvoja. Marcella oli väsymättömällä innolla pyrkinyt tunkeutumaan tämän talonpoikaiselämän perimäiseen sopukkaan. Se oli hänestä niin ongelmallinen ja viehättävä, tämä elämä, pääasiallisesti senvuoksi, että se oli niin puutteellista ja kosketti niin läheltä eläimellistä yksinkertaisuutta. Pian hän huomasi tai luuli huomaavansa, että Hurd oli naapureitaan sivistyneempi. Marcellan jutellessa politiikasta tai sosialismista tämä kuunteli hänen puhettaan poltellen piippuaan, ja vaikka Hurd puolestaan ei puhunut paljon mitään, oli Marcella tyytyväinen ja luuli tietävänsä, että Hurd iloitsi hänen käynneistään. Hän oli myöskin vakuutettu siitä, että Hurd toisinaan luki Marcellalta lainaksi saamiaan työväenlehtiä ja venturistisia lentokirjasia, sillä ne olivat aina aika tavalla töhrittyjä, kun ne annettiin Marcellalle takaisin.

Mutta tänä iltana hän oli liian ärtynyt ja uupunut välittääkseen Marcellan seurasta, ja tämä älysi Hurdin levottomista, kiusaantuneista katseista, yhteenpuristetuista huulista ja värähtelevistä sieraimista, että hän odotti kärsimättömästi Marcellan lähtöä.

Marcella oli loukkaantunut. Hän oli tarmokkaasti koettanut johtaa Hurdin perheen elämää paremmalle tolalle. Niinpä hän nytkin, miehen ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, jäi tupaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä ja ehdotuksilla. Sanomalehti-ilmoitukseen Hurd tuskin vilkaisikaan.

“Ennenkuin minä sinne ehdin, on jo sata muuta ilmoittautunut”, kuului hänen vastauksensa. Marcella kysyi, oliko hän kuulustellut työtä Maxwell Courtin isännöitsijältä. Hurd ei vastannut, mutta rouva Hurd kertoi arasti kuulleensa lordi Maxwellin aikovan talvella rakennuttaa uuden ajotien. Mutta hovin omia miehiä oli koko joukko työttöminä ja he saavat tietysti ensi kädessä työtä.

“Mutta nyt metsästysaikaan ei liene mahdotonta saada työtä”, väitteli Marcella itsepintaisesti. “Fasaaninmetsästyksessä tarvitaan enemmän väkeä. Minä voisin tiedustella Westallilta — minä tunnen häntä hiukan.”

Vaimo säpsähti, ja Hurd oikaisi vinon vartalonsa suoraksi.

“Kiitoksia vaan, mutta ei maksa vaivaa koettaa. Westallin kanssa en tahdo olla missään tekemisissä.”

Ja siepaten uunilta puoleksi hiiltyneen halon hän työnsi sen tuimasti tuleen. Marcella silmäili hämmästyneenä vuoroin kumpaakin. Rouva Hurd oli onnettoman näköinen ja hypisteli sierettyneillä käsillään esiliinansa syrjää.

“Minäpä kerron hänelle asian”, huudahti hän viimein. “Neiti Boyce ihan varmaan käsittää —”

Hurd kääntyi nopeasti ja katsahti vaimoonsa. Mutta tämä oli itsepintainen.

“Nähkääs, netti, Jim ja Yrjö Westall ovat riidassa. Poikana ollessaan oli Jim työssä Mellorissa Yrjön isän, vanhan Westallin käskyläisenä. Jim oli vartia ja Yrjö apulainen. Tämä oli Robert herran aikaan, ymmärrättehän — siihen aikaan kun Harold herra oli elossa ja sala-ampumista pidettiin tarkoin silmällä. Ja Yrjö Westall kiusasi toisia poikia kaiken päivää — hän urkki ja kieli ja ärsytti isäänsä kaikkia vastaan, jotka eivät tehneet hänelle mieliksi. Ja voi, Jimiä kohtaan hän oli vallan kauhea! Jim tietää kyllä kertoa teille. Mikäs nyt Jim — miksen saisi siitä jutella?”

Hurd oli noussut seisomaan ja vaihtoi vaimonsa kanssa merkitseviä katseita. Sitten hän kääntyi suuttuneena ja katosi tuvan takaovesta puutarhaan.

Vaimo istui tuokion hätääntyneenä, sitten hän jatkoi:

“Hän ei siedä kuulla puhuttavan Westallista — hän joutuu aivan raivoihinsa. Mutta minusta on aika, että ihmiset saavat sen tietää.”

Hänen harhaileva katseensa siirtyi kysyvänä Marcellaan. Tämä oli aivan ällistynyt rouva Hurdin omituisesta käytöksestä.

“Mutta siitä kai on jo aikoja kulunut”, sanoi hän.

“Onpa kylläkin, mutta sellainen ei niinkään hevillä unohdu. Ja Westall on yhä entisellään, sanotaan”, lisäsi hän nopeasti. “Ja katsokaapas, minkä näköinen Jimin selkä on. Hän putosi äitinsä sylistä pienenä ollessaan. Isä oli kelpo mies — kaikki häntä kehuivat — mutta äiti oli eriskummainen, puolihupsu iljetys, punatukkainen kuten Jim ja lapsetkin, ja niin pahasisuinen sitten. Hän oli irlantilainen tyttö ja oli tullut tänne työnhakuun — ja eräänä päivänä hän juovuspäissään pudotti pojan eikä sitten enää yhtään piitannut hänestä. Sairas tuo poloinen aina olikin. Kumma että hänestä kuitenkin mies tuli. Voi sentään! kuinka julma Yrjö Westall oli häntä kohtaan. Hän kiroili ja potki ja kiusasi häntä tappelemaan ja silloin hän vasta oikein suomi häntä, kunnes toiset ehättivät väliin. Isälleen hän kaipasi alinomaa Jimistä, ja kerrankin vanha Westall ruoski Jimin nahkahihnalla melkein hengettömäksi Yrjön valheiden tähden. Poika parka makasi kaiken päivää Disleyn metsän ojassa, sillä hän oli niin ruhjottu, ettei päässyt jaloilleen, ja yöllä hän ryömi nelinkontin kotiin. Sen paikan hän on monasti näyttänyt minulle. Sitten hän kertoi siitä isälleen, ja seuraavana aamuna hän kertoi minullekin, sillä hän ei voinut sitä kauemmin kestää, eikä hän sitten enää lähtenyt Westallin työhön.”

“Eikö hän sitten muille kertonut? — eikö hän koskaan valittanut?” kyseli Marcella vihastuneena.

“Mitä apua siitä olisi lähtenyt?” sanoi rouva Hurd kummeksien. “Kukapa sitä olisi uskonut? Minä olin silloin lady Levenin sisäkkönä, ja Jim ja hänen isänsä olivat meidän hyviä ystäviämme. Ja Yrjö Westallinkin minä hyvin tunsin. Sunnuntaisin hän usein pyysi minua kävelylle, äidille hän toi tuon tuostakin jäniksen ja muuten hän teki aina minulle mieliksi. Nyt minä sanoin hänelle vasten silmiä, että katalaa oli tuolla tavoin rääkätä sairaalloista ihmisraukkaa, joka ei voinut maksaa takaisin samalla mitalla. Siitä hän pahasti sydäntyi, ja kun minä sunnuntaisin aloin Jimin kanssa pitää seuraa, raivostui hän vielä enemmän. Ja Jim kosi minua — rukoili ja pyysi — enkä tietänyt mitä vastata, sillä Westallkin oli kahdesti minua kosinut. Ja minä pelkäsin mennä Jimille, kun hän oli niin raihnainen ja huonopalkkainen, sillä vahva en minäkään ole. Mutta eräänä päivänä kulkiessani metsän läpi Tudley Endiin kuulin Yrjö Westallin äänen pensaiden takaa. Hän opetteli nuorta koiraa, joka ei paikalla totellut, ja silloin hän aivan vimmastui. Minulle tuli ihan paha olla sitä kuullessani. Kiireesti juoksin tieheni, enkä sen koommin tahtonut tietää hänestä mitään. Hän pelotti minua. En uskaltanut luottaa häneen ja niin lupauduin Jimille vaimoksi. Niin että kyllä te ymmärrätte, miksei Jim tahdo olla missään tekemisissä Westallin kanssa. Mutta kiitos sittenkin ystävällisyydestänne”, lisäsi hän katsellen Marcellaa samalla epävarmalla katseella, jonka tämä jo ennenkin oli huomannut.

Marcella vastasi hyvin ymmärtävänsä.

“Mutta viime aikoina he eivät kai ole törmänneet yhteen”, sanoi hän tehden lähtöä.

“Eihän toki, eihän toki”, vakuutteli rouva Hurd, kiirehtien noutamaan
Marcellan kauluspuuhkaa naulakolta.
“Yksi henkilö on, jonka puoleen voin kääntyä”, sanoi Marcella heittäen puuhkan hartioilleen. “Minä puhuttelen häntä.” Tahtomattaankin hän hieman punastui, mutta hän ei voinut olla tätä lupausta lausumatta. “Ettehän enää ole toivoton, ettehän? Luotattehan minuun? Aina minä jotakin voin saada aikaan.”

Silmissään lempeä katse hän pudisti rouva Hurdin kättä. Uhkeassa nuoruudessaan hän siinä seisoi, ikäänkuin tämän avuttoman köyhyyden hyvä haltiatar. Kyyneleet herahtivat uudelleen rouva Hurdin ruskeisiin silmiin.

* * * * *

Neiti Boycen mentyä Minta Hurd astui lieden luo ja kohenteli huoahtaen tulta, kasvot yhä punaisina ja itkettyneinä.

Ovi aukeni ja mies astui sisään. Suurissa multaisissa käsissä oli perunoita.

“Panehan jäniksen lihat tulelle. Mutta joutuun, sillä minä olen nälkään kuolla. Mitä hän niin kauan täällä nökötti? Mene noutamaan jänis. Minä puhallan tulen vireille — hitto näitä tikkuja, kun ovat kostuneet.”

Mutta alakuloisena askaroidessaan illallispuuhissa vaimo huomasi miehensä jotakuinkin rauhoittuneen.

“Mitä hänelle juttelit?” kysäisi Hurd äkkiä.

“Mitä luulet minun sitte kertoneen? Minä tein niinkuin parhaaksi näin. Aina minä sinun parastasi katson!” sanoi Minta nyyhkyttäen, “muuten olisi vallan surkeata — vielä surkeampaa kuin nyt!” lisäsi hän epätoivoisena.

Hurd lakkasi hetkeksi puhaltamasta ja tuijotti tuleen pitkää leukaansa sivellen. Tuo vaivainen, kokoonluhistunut, punatukkainen olento muistutti tällä hetkellä eriskummaista menninkäistä.

“Enpä hitto vieköön tiedä, mitä oikeastaan tarkoitat”, murahti hän viimein. “Eihän nyt olisi erikoista hätää, kun et vaan tyhjän tautta ajaisi minua kyliä kiertelemään. Kunhan vaan jätät minut rauhaan, hankin elatusta sinulle ja lapsille. Älä sinä hätäile — ja pidä suusi kiinni!”

Minta seisoi hänen vieressään surkean näköisenä, pitäen paistinpannua silmällä.

“Mikä meille sitten eteen tulee, jos sinut viedään linnaan?” huudahti hän kiivastuen.

“En minä linnaan joudu, sen sanon. Mutta yhtäkaikki huomasi minut
Westall tänä aamuna. Parasta on, että sen tiedät.”
Vaimon kauhunhuudahdusta ja hurjaa katsetta mies juuri oli odottanutkin, mutta ne kävivät kumminkin hänen sydämelleen. Julma hän ei lainkaan ollut, mutta vuoden päivät oli hänen käytöksensä ollut näin karkeata, sillä hänen täytyi kulkea omia teitään, ja Minta ei antanut hänelle rauhaa.

“Ole nyt kerrankin järkevä”, sanoi hän päättävästi, “eihän tässä mitään vaaraa ole. Ei Westall minua kiinni saa. Ennemmin ammun hänet tai itseni. Tänä aamuna hän näki minut, ansaa katsoessani — sumulta en nähnyt hänen tulevan. Se oli lähellä polkua, eikä ansa sitäpaitsi minun ollutkaan. ‘Jim, poikani’, sanoo hän ivaten, ‘mieleni on paha, mutta minun täytyy tutkia vaatteitasi, vaan älä ole milläsikään.’ Nuori Dynes oli hänen seurassaan — enkä sen vuoksi virkkanut mitään — olin hiljaa kuin hiiri ja annoin hänen iljettävällä kädellään kopeloida taskujani. Ja mitä luulet hänen löytäneen?”

“Mitä?” kysyi vaimo henkeään pidättäen.

“Ei mitään!” naurahti Hurd. “Ei niin rihman pätkää tai rautalangan palasta — ei niin mitään! Eilen pyydystämäni jänikset ja kaikki vehkeet olin visusti kätkenyt hautaan, jota hän ei niinkään pian pääse vaanimaan. Minä nauroin hänelle vasten partaa. ‘Minä vedän teidät käräjiin ryöstöyrityksestä ja tappelusta, kurja heittiö siinä!’ sanoin; ‘oppikaa tuolta nuorelta mieheltä, kuinka ihmisiksi ollaan.’ Ja niin pötkin tieheni. Älä sinä huoli peljätä, ei hän minua saa kynsiinsä.”

Mutta Minta oli pahasti säikähtynyt ja huokaili ja valitteli kaiken aikaa teetä valmistaessaan. Hurd ei ollut millänsäkään. Hän oli vaipunut syviin mietteihin. Kapakassa pari iltaa sitten oli läheisessä pikkukaupungissa asustava sala-ampujaseurue tehnyt hänelle edullisia ehdotuksia. Tarkoitus oli hiipiä Westallin alueeseen kuuluvan Tudley Endin piirin fasaanitarhoihin, ja sitä varten tarvittiin seudut tunteva vakooja. Ensin tämä hänelle tarjottu toimi tuntui hänestä liian vaaralliselta yritykseltä, ja lisäksi oli Minta edellisenä iltana rukoilemalla rukoillut häntä hillitsemään hurjaa metsästyshimoansa, joka pitkällisestä horroksestaan oli jälleen eloon elpynyt.

Äkkiä hän vihapäissään kääntyi Mintaa kohti kuullessaan pari sanaa hänen valituksiaan.

“Entä missä nyt olisitte, sinä ja lapset, ellen niin olisi tehnyt. Olihan jo kaikki myyty, mitä me omistimme! Muhkeastipa me tosiaankin asumme!” — katkerasti naurahtaen hän katseli ympäri tupaa. Siitä tosiaankin puuttui nuo köyhän maalaisväen asunnoissa tavalliset huonekalut. Ei ollut arkkua, ei mahonkipiironkia, ei mukavaa nojatuolia, ei mitään muuta kuin astiakaappi, muutamia olkituoleja ja pöytä sekä hiukan talouskapineita, haljenneita ja puutteellisia nekin. “Vaivaistalossahan me nyt olisimme kaikki, ellei sitä ennen olisi nälkään kuoltu. Vai missä luulisit meidän olevan? Täällä me olemme istuneet nälkää näkemässä, kunnes lapsista ei ole muuta jäljellä kuin luu ja nahka.”

Että hän kantaansa selvittelemällä koetti taivuttaa Mintaa puolellensa, todisti puolestaan, ettei vaimon rakkaus ja kotirauha ollut vielä hänelle yhdentekevä, vaikka heidän tiensä viime aikoina olivatkin eri suuntiin kulkeneet.

“Westall tai Jenkins (Jenkins oli kylän poliisi) saavat kerran sinut kiinni”, virkkoi rouva Hurd painokkaasti, laskien teekuppinsa kolisten pöydälle; “selkäpiitäni karmii sitä ajatellessani. Minun suvustani ei vielä kukaan ole istunut linnassa — ja jos sinä sinne joudut, kuolen minä häpeästä!”

“Lukisitpa lehtiä, joita hän on tuonut”, sanoi Hurd kärsimättömästi viitaten sormellaan ensin Melloriin osoitukseksi, että neiti Boycesta oli puhe, ja sitten sanomalehtiläjään tuvan nurkassa, “niin ymmärtäisit, että on suurempi häpeä säätää tuollaisia metsästyslakeja kuin rikkoa niitä. Mutta minä olen saanut tarpeeksi tästä. Missä lapset ovat? Miksi annat pojan olla ulkona niin kauan?”

Hän avasi oven ja tähysteli kynnykseltä ulos Mintan kuivatessa kyyneliään. Jo monta kertaa hän oli päättänyt heittää valittamisen ja koettaa rauhoittua. Mutta se ei ollut helppoa. Hän oli paljon hienompaa sukua kuin miehensä ja oli saanut paremman kasvatuksenkin. Hänen isänsä oli ollut tuolintekijä Wycomtessa ja äiti, turhamainen, yksinkertainen nainen, oli antanut lapselle uhkean nimen näyttääkseen, että hän lapsineen oli erikoisempaa kuin muut. Kuten useimpiin palvelustyttöihin, jotka ovat eläneet hyvässä sovussa isäntäväkensä kanssa ja omistaneet heidän katsantokantansa, oli rouva Hurdiinkin juurtunut syvä lainkunnioitus. Naimisiin mentyään oli Hurd vuosikausia taipunut vaimonsa johdettavaksi. Hän oli ollut kärsivällinen, ahkera ja ystävällinen puoliso ja isä. Hiljaisella tavallaan hän koetti osoittaa Mintalle kiitollisuutta, kun tämä oli ottanut hänet miehekseen. Riita Westallin kanssa näytti häipyneen unhotuksiin. Hän ei milloinkaan Westallia puhutellut eikä maininnut hänen nimeänsä. Heidän elämänsä oli yhtämittaista kamppailua, sillä tulot olivat pienet, lapsia syntyi tiheään, heidän tupansa oli tuskin asuttava ja sairautta oli usein. Mutta kauan oli Hurd nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa. Hänellä ja hänen omaisillaan oli juuri sen verran, että he tulivat toimeen, ja tuo yksinäinen, paljon pilkkaa ja ylenkatsetta kokenut mies oli saanut rakastettavan vaimon ja lapsia. Siksipä hän tyytyi osaansa, ja nuo ulkonaisesti niin raskaat vuodet olivat onnellinen aika kummallekin.

Mutta sitten viime talvi kauhuineen! Useimmat lampuodit köyhtyivät eivätkä voineet palkata työväkeä, joten puolet Mellorin työkelpoista väkeä ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähteä Lontooseen työansiolle. Hurd jäi kylään ja oli perheineen kuolla nälkään. Silloin hän eräänä yönä turvautui viimeiseen keinoon ja viritti ansoja Mellorin metsästysalueelle. Minta ei voinut koskaan unohtaa — olihan hän puoliso ja äiti — miten eläimellisen halukkaasti he nauttivat tämän ensimäisen luvattoman jänispaistin ja millä pelonsekaisella ilolla hän seuraavana iltana vastaanotti kolme shillinkiä, jotka mies oli ravintolanisännältä saanut myymistään jäniksistä.

Mutta näitä tunteita seurasi levottomuus ja pelko. Sillä Hurdissa virkosivat uudelleen eloon metsämiehen vaistot ja entinen into metsässä kuljeskelemiseen. Hän kävi ärtyiseksi ja tuittupäiseksi. Eikä Mellorin metsästysalue enää ollut hänelle kyllin avara, sillä nuoren Harold Boycen kuoltua erotettiin metsänvartiat, ja tuo ennen metsänriistasta rikas seutu oli nyt paikkakunnan sala-ampujain tyyssijana. Senpävuoksi ei Hurd jättänyt rauhaan Maxwellin aluettakaan, joka kolmelta puolen ympäröi Mellorin tiluksia. Täällä vanhat vihamiehet törmäsivät uudelleen yhteen. Sillä Yrjö Westall oli sillä välin saanut hyväpalkkaisen toimen lordi Maxwellin luona, ja kun häntä pidettiin taitavana metsänvartiana, niin hän toivoi pääsevänsä Maxwellin metsästysalueiden päällysmieheksi, niin pian kuin mainittu toimi joutui avoimeksi. Sala-ampujoihin nähden hänellä oli yhtä kehittynyt vainu kuin hänen jäniksillään, ja uskomattoman vähässä ajassa hän oli saanut vihiä siitä, että Hurdin hirtehinen pyydysteli “hänen” riistaansa.

Mutta Hurd oli viekas hänkin, ja turhaan Westall piti häntä silmällä. Vanha viha miesten välillä leimahti uudelleen liekkiin. Sinä talvena Hurd joi enemmän kuin koskaan ennen. Hänen oli pysyteltävä hyvissä väleissä parin kapakanisännän kanssa, jotka ostivat sala-ampujilta riistaa. Hurdista tuntui siltä, kuin Westallin vaaniva silmä etsisi häntä näistäkin kopukoista. Metsänvartia — iso, pulska, kova-ääninen mies — kohteli Hurdia joko julkealla alentuvaisuudella tai raa’alla hävyttömyydellä kuten ennenkin. Hurd ei uskaltanut pitää puoliaan, mutta päivä päivältä kiihtyi viha hänen herkän ärtyisessä mielessään, karkoittaen hänestä lopulta tykkänään tasapainon. Westallin uhkaava muoto pimitti häneltä koko taivaan. Salametsästys ei enää ollut pelkkä tulolähde hänelle, se oli vielä enemmän salaista kamppailua hänen ja hänen poikavuosiensa kiusaajan välillä.

Ja nyt talven kuluessa oli kurjuus uudelleen alkava seitsenkuukautisten säännöllisten ulkotöiden jälkeen! Hento, arka rouva Hurd ei voinut kestää tätä ajatusta. Hän häpesi seudun herrasväkeä ja pastori Hardenia. Omatunto kiusasi häntä yöt päivät. Pari viikkoa elonkorjuun jälkeen onnistui hänen taistella vastaan. Mutta sitten mies jälleen alkoi kuljeksia öisin metsällä. Joka päivä pakotti Minta häntä työtä kuulustelemaan ja itki katkerasti, kun Hurd palasi kotiin tyhjin toimin.

Hurd taas oli siitä mielissään. Tänä iltanakin kajahti hänen äänessään jonkinlaista hilpeätä mielihyvää, kun hän ovella huuteli lapsiaan.

“Will! — sisään heti paikalla! Daisy! — Nellie!”

Kaksi pientä olentoa kiiruhti juoksujalkaa sisään, kolmas seurasi läähättäen jäljessä. Nauraen ja jutellen juoksivat tytöt äitinsä luo. Hurd nosti pojan käsivarrelleen.

“Missä olet juoksennellut, Will? Ei näin kostealla ilmalla saa ulos lähteä. Minulla on tasku täynnä kastanjoita ja muuta hyvää lisäksi.”

Hän kantoi pojan tulen eteen ja istutti hänet polvelleen. Pieni surkastunut poika punastui mielihyvästä, kun sai olla isänsä seurassa. Yskien hän leikitteli kiiltävillä kastanjoilla ja pureskeli herkullista päärynää, jonka muuan tuttava oli isän mukana lähettänyt hänelle. Ikkunaverhot laskettiin alas, lamppu paloi pöydällä, ja paistetusta jäniksestä ja sipulista levisi suloinen tuoksu tupaan. Koko perhe kokoontui pöydän ympärille. Tulenvalo leikitteli lasten laihoilla säärillä ja kalpeilla kasvoilla, nurkkaan työnnetyn kehdon laidoilla, äidin itkettyneillä, mutta jo taas myhäilevillä kasvoilla ja kääpiömäisen isän omituisilla, kelttiläisillä piirteillä ja takkuisella tukalla. Keskinäinen rakkaus ja ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen on köyhien onni. Ja tällä hetkellä tunsi Hurdin perhe itsensä onnelliseksi.

Marcella suuntasi sillä välin askeleensa kotiin. Kylätiellä hän kohtasi samettipukuun ja sääryksiin puetun kookkaan, leveähartiaisen miehen, joka käveli pyssy olalla, kaksi koiraa mukana, kantaen pullottavaa metsästysreppua. Hänen käyntinsä oli sotilaallista, ja Marcellan kohdalle tultuaan hän tervehti kunnioittavasti.

Marcella nyökäytti hiukan päätään.

“Mokoma tappelupukari!” ajatteli hän, rouva Hurdin kertomus yhä mielessään. “Mutta hän tainnee sentään olla aika hyvä metsänvartia. Lordi Maxwell olisi varmaankin pahoillaan, jos kadottaisi hänet! Se väärä järjestelmä se tällaisia miehiä kasvattaa ja tarvitsee!”

Hänen ajatuksensa keskeytti pony-rattaiden ratina. Pieni, vanhan puoleinen nainen, jolla oli suuri, musta hattu, ajoi hänen ohitseen hämärässä ja tervehti jäykästi. Marcella hämmästyi, niin että tuskin vastasi tervehdykseen. Sitten hän seurasi silmillään vaunuja. Nainen oli neiti Raeburn.

Huomenna siis!

X LUKU
“Ettekö suvaitse siirtyä lähemmäksi ikkunaa? Tähän vuodenaikaan olemme hyvin ylpeät näköalastamme”, sanoi neiti Raeburn Marcellalle riisuessaan häneltä päällysnuttua. “Lady Winterbourne ei ole vielä saapunut, mutta hän tulee varmaan. Hän on hyvin tarkka pitämään lupauksensa.”

Marcella nosti tuolinsa lähemmäksi suurta kaari-ikkunaa ja silmäili uhkeata puutarhaa ja linnaa ympäröivien metsien syksyistä kauneutta. Itsetietoisen näköisenä ja pää pystyssä hän siinä istui eikä nähtävästi halunnut paljon jutella. Niinpä neiti Raeburn, joka kutimineen oli asettunut istumaan lähelle vierastansa ja parisen minuuttia oli puhellut ilmasta ja Mellorista, mietti itsekseen: “Jäykkäluontoinen — ilmeisesti jäykkäluontoinen ja liian varma käytökseltään niin nuoreksi tytöksi. Mutta kauniimpaa olentoa en ole koskaan nähnyt!”

Lordi Maxwellin sisar oli oivallinen nainen. Hän oli kaikkien Maxwellin tiluksiin kuuluvain kyläin uuttera, hyväntahtoinen itsevaltias ja lisäksi innokas tory-puoluelainen. Veli ja veljenpoika edustivat hänelle ihmissuvun kukkaa, eikä hänen mieleensä olisi koskaan juolahtanut vastustaa heidän tahtoansa missään asiassa. Mutta eipä hän sen ohessa unohtanut, että hänellä oli oikeuksiakin heihin. Ainakin kaikissa sellaisissa asioissa, jotka koskivat naisia ja joissa miehet niin helposti joutuvat puijatuiksi, hän katsoi olevansa heidän luonnollinen holhoojansa. Aldousin etua valvoen hän oli vuosikausia pitänyt silmällä kaikkia naapuriston nuoria naisia ja hän huokaili itsekseen nähdessään miten monta hyvää tilaisuutta Aldous päästi käsistään livahtamaan.

Siinä hän nyt näennäisesti niin rauhallisena istui Marcellan vieressä jutellen ja kutoen sukkaa, vaikka oli menehtyä uteliaisuudesta ja levottomuudesta. Vaikka Raeburnilaisilla olikin suuri keskinäinen luottamus, eivät he kumminkaan olleet kärkkäät tunteitansa ilmaisemaan. Ei lordi Maxwell enemmän kuin Aldouskaan ollut vielä mitään neiti Raeburnille uskonut, mutta hänen valpas silmänsä huomasi kumminkin, että jotain oli tekeillä.

Mutta vaikkei Aldous sanallakaan ollut antanut isotätinsä tietää aikeistaan, tiesi tämä kumminkin, että hän oli neiti Boycesta ja hänen äidistään puhunut paljon lady Winterbournelle, joka oli ainoa nainen paikkakunnalla, jonka kanssa herra Raeburn oli tuttavallisissa väleissä.

Tietysti oli neiti Raeburninkin kuuluviin tullut, että Mellorin uudella omistajalla oli kaunis tytär. Hänestä puhuttiin paljon, ja neiti Raeburn oli varsinkin Hardenien kuvauksista muodostanut itselleen Marcellasta kuvan, joka kyllä oli omituinen, mutta ei suinkaan viehättävä. Levottomat kysymykset ajelehtivat nyt vanhan neidin päässä. Mitä merkitsi neiti Boycen olo täällä Maxwell Courtin vierashuoneessa, mitä Aldousin hermostunut ja hajamielinen käytös? Ja miksikä lordi Maxwell niin kärsimättömästi toivoi komiteakokouksen sukkelaan päättyvän, että hän hyvissä ajoin ennättäisi aamiaisille, joihin hänen nimenomaisesta toivomuksestaan ei oltu kutsuttu muita vieraita kuin lady Winterbourne?

Marcella puolestaan oli täysin tietoinen siitä, että häntä pidettiin silmällä ja että hänen oli voitettava alaa vihollisen leirissä. Tässä hän nyt viimeinkin istui näiden pelottavien ihmisten seurassa, joiden tuttavuuteen hän oli tavallaan tunkeutunut. No niin — mitä moittimista siinä? Huomenna hän vaikka tekisi sen uudelleen, jos vain katsoisi etunsa niin vaativan. Hänen omatuntonsa oli puhdas. Luottavaisena hän oli heitä lähestynyt, ja ellei heitä haluttanut kohdella häntä samalla tavalla, niin hän kyllä tietäisi, millä keinoin puolustautua heitä vastaan! Ja totta hän heille näyttäisi, että tullaan sitä toimeen ilman heidän apuansakin.

Mutta vaikka hän ulkonaisesti esiintyikin rauhallisesti ja arvokkaasti, oli hänen vilkas mielensä täynnä kiihkeätä uteliaisuutta, jota hän töin tuskin jaksoi hillitä. Mitenkähän tässä upeassa talossa elettiin ja mitä osaa mahtoi Aldous siinä näytellä? Itse asiassa hän tiesi perin vähän siitä säätyluokasta, johon hän syntyperältään kuului. Ylhäiset ihmiset ja ylhäiset kodit olivat hänelle aivan tuntemattomia. Hän tarkasteli niitä taiteilijasilmillään ja oli lujasti päättänyt, ettei antaisi niiden häikäistä tai lumota itseään. Mutta kun hän nyt aika-ajoin vilkaisi ympärilleen, niin tuo loistava huone Tudorin aikuisine kattoineen ja kauniine tauluineen sekä se ylellisyys ja hienostunut aisti, joka kaikkialla kohtasi silmää, herätti hänessä vasten tahtoakin ihastusta ja romanttista vetovoimaa kaikkeen tähän loistoon ja siihen yhdistettyyn valtaan. Hän ei voinut olla tuntematta ylpeyttä siitä, että oli yhdenvertainen näiden ihmisten kanssa; sillä vaikka hän olikin halveksivinaan sukuylpeyttä, ei hän sentään mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut luopua vanhasta nimestään.

Äiti oli hänelle vakuuttanut, että Boycen suku oli yhtä vanha ja ylhäinen kuin Raeburninkin. Merkitsee sekin jotain, jos asioita ruvetaan mittaamaan tavallisella pikkumaisella mittapuulla. Mutta sellaista hän ei siedä. Mitä hän välittää ylhäisestä sukuperästä ja rikkaudesta! Pää pystyyn vaan, kuten äiti oli neuvonut tekemään! Ja hänen käytöksensä kävi itsetietoiseksi ja varmaksi, herättäen neiti Raeburnin salaista, moittivaa arvostelua.

Missä viipynevät talon herrat? Jo alkoi Marcella harmistua ja tuskaantua niistä monista kysymyksistä, joilla tämä kutova vanha neiti piti keskustelua vireillä, kun samassa ovi avautui ja palvelija ilmoitti: “Lady Winterbourne.”

Pitkä, laiha, mustiin puettu nainen astui huoneeseen.

“Tulen hiukan myöhään, Agneta rakas”, sanoi hän neiti Raeburnille, “mutta tiet ovat kurjan kurjat, ja niitä uusia hevosia, jotka Edwardilta sain lahjaksi, on niin kiusallisesti varottava. Niinpä neuvoinkin ajuria vasta kertana käärimään ne peitteisiin ja viemään ne vuoteeseen lepäämään. Ennemmin minä kävelen kuin toista tällaista retkeä teen.”

“Sen kyllä uskon”, sanoi neiti Raeburn tulijaa suudellen. “Sinut tunnetaan. Neiti Boyce — lady Winterbourne.”

Lady Winterbourne ojensi kätensä Marcellalle, ja tämä huomasi hänen liikkeissään jonkinlaista arkaa kömpelyyttä, joka ei ensinkään soveltunut hänen muhkeaan pituuteensa. Neiti Raeburn ja hän olivat täydellisiä vastakohtia sekä ulkonäköön että vaatetukseen nähden. Lordi Maxwellin sisar oli pieni ja pyylevä ja käytti mielellään loistavia värejä ja helyjä puvussaan.

Hänen pitsillä reunustettu myssynsä oli tehty koreasta silkkihuivista; kaulassa riippui monenlaisia kultaketjuja koristimineen, ja ranteissa kimalteli useita rannerenkaita, nähtävästi manalle menneiden sukulaisten ja ystäväin muistoja; puku oli tummanpunainen. Yleensä sai hänen ulkomuodostaan sen käsityksen, että hän oli tarmokas, toimelias, hyväntahtoinen ja järkevä vanha neiti.

Lady Winterbourne puolestaan oli päästä kantapäähän mustiin puettu; hänen pukuaan ei somistanut yksikään koriste. Kasvotkin näyttivät muovaelluilta samaan ankaraan, voimakkaaseen tyyliin, ne olivat lujapiirteiset ja kalpeat. Ryhti oli suora ja jäykkä, ja tuuhean, lumivalkoisen tukan alta kiiluvissa silmissä oli usein hajamielinen, tuijottava katse. Toisinaan ympäröi koko olentoa sellainen traagillinen arvokkaisuus, että melkein olisi luullut traagillisen näyttelijättären puhuvan ja liikkuvan. Mutta sen ohessa sekaantui tähän mahtavaan ryhtiin jonkinlaista naisellista tai pikemmin lapsellista heikkoutta ja avuttomuutta. Hän oli kauttaaltaan ylhäinen nainen, mutta sen lisäksi personallisuus, jonka ulkonaisessa esiintymisessä pilkisti esiin jotain arkaa, hapuilevaa, kömpelyyteen vivahtavaa.

“Ettehän vielä kauan ole ollut Mellorissa?” lausui tulija syvällä alttoäänellä.

“Lähes seitsemän viikkoa; mutta vanhempani saapuivat sinne jo toukokuussa.”

“Eikö vanha kotitalonne ole teistä viehättävä ja muistorikas?”

“On tietenkin, olen tuiki ihastunut siihen,” vastasi Marcella käyden levottomaksi, kun lady Winterbourne yhä herkeämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.

“En ole käynyt siellä sen kesän jälkeen — kun Palmerstonit olivat siellä käymässä — muistathan, Agneta — siitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta?” sanoi lady Winterbourne neiti Raeburnin puoleen kääntyen.

Marcella istui tuolillaan suorana ja jäykkänä. Lady Winterbourne hätääntyi ja hämmentyi.

“Muistaakseni en ole koskaan nähnyt äitiänne, neiti Boyce, — olin siihen aikaan niin paljon poissa kotoa. Ah niin, kerran kuitenkin — —”

Puhuja vaikeni ja sävähti hehkuvan punaiseksi. Marcellan nähdessään oli hän heti ollut varma siitä, että sanoisi tai tekisi jotain sopimatonta, ja tämä paha aavistus olikin mahdollisimman nopeasti käynyt toteen. Hän oli nähnyt rouva Boycea yhden ainoan kerran: tuomiosalissa tuon kuuluisan oikeusjutun viimeisenä päivänä, jolloin hän tiheästi hunnutettuna, istuen niin lähellä miestänsä kuin mahdollista, oli odottanut tuomion langettamista. Kun hän jo ennen oli uskonut tämän muistelman neiti Raeburnille, mutta unohti sen tehneensä, joutuivat molemmat naiset peräti hämilleen.

“Rouva Boyce lienee, ikävä kyllä, terveydeltään heikko”, sanoi neiti Raeburn, kumartuen sukankutimensa kantaa tarkastamaan. “Olisipa ollut hauska, jos olisimme voineet saada hänet seuraamme tänään.”

Hetken olivat kaikki ääneti. Lady Winterbournen surunvoittoinen katse oli jälleen Marcellaan tähdätty.

“Toivon että tulette minua tervehtimään”, lausui hän äkisti, “ja rouva
Boyce myöskin”.
Lady Winterbournen ääni oli lempeä ja sointuva, vaikka hyvin syvä, ja
Marcella tunsi äkkiä kiintymystä häneen.
“Kyllä tulen”, vastasi hän, ja hänen kasvonsa vilkastuivat jälleen; “äiti ei käy missään, mutta minä tulen mielelläni, jos vain kutsutte”.

“Tulkaa sitten ensi tiistaina”, sanoi lady Winterbourne nopeasti, — “tulkaa teelle, minä kyyditän teidät kotiin. Herra Raeburn on puhunut minulle teistä. Hän sanoo — että luette paljon.”

Äänen juhlallinen sävy hänen viimeisiä sanoja lausuessaan ja surunvoittoisen katseen tuijottava ilme vaikuttivat Marcellaan vastustamattomalla voimalla. Hän purskahti nauruun, ja molemmat naiset samassa huomasivat, että hän oli tavattoman viehättävä ja kaunis.

“Kuinka hän sen tietää? Minähän olen tuskin ensinkään puhunut kirjoista hänen kanssaan.”

“Täälläpä hän tuleekin”, sanoi lady Winterbourne iloisesti hymähtäen, “nytpä heti kysymme häneltä. Mutta kyllä hän aivan varmasti niin sanoi.”

Nyt Marcella vuorostaan punastui. Aldous Raeburn astui huoneen poikki, tervehti lady Winterbournea ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Marcellan käsi hänen kädessään.

“Kerroithan minulle, Aldous”, sanoi lady Winterbourne, “että neiti
Boyce on hyvin innostunut kirjallisuuteen?”
Puhuja oli tuntenut Aldous Raeburnin aina pienestä pojasta, ja kun hän lisäksi oli kaukaista sukua Aldousille, sinutteli hän häntä.

Aldous myhähti.

“Minä sanoin, että neiti Boyce näyttää olevan kirjoihin menevä kuten te ja minä, lady Winterbourn. Mutta en aio alistua kuulusteltavaksi!”

“Te erehdytte minun suhteeni”, sanoi Marcella avomielisesti, “minä tosin lueskelen paljon, mutta harvoin maltan lukea kirjan läpi. Minulta puuttuu kärsivällisyyttä.”

“Te tahtoisitte niin kiireesti päästä kaiken perille?” lausui neiti
Raeburn hiukan terävästi.
“Niinpä luulen!” sanoi Marcella. “Päässäni pyörii alati satoja asioita, joita tahtoisin toimittaa, enkä kumminkaan saa mitään aikaan.”

“Niin sitä nuorena ajatteli”, sanoi lady Winterbourne huoaten. “Kun tullaan vanhaksi, niin vaatimukset hupenevat. Kaksikymmenvuotiaana en suinkaan luullut, että seitsemänkymmenen korvissa olisin yhä vielä tietämätön ja tyydyttämätön.”

“Noin te puhutte siksi, että yhä vielä olette niin nuori, lady Winterbourne”, sanoi Aldous nauraen hänelle vanhan, hyvän ystävän tavoin, joka ei pelkää loukkaavansa. “Tehän olette nuorempi kuin yksikään meistä! Aina kun tulen teidän luotanne, tuntuu minusta kuin olisin jälleen vallaton koulupoika.”

“Enpä totta tosiaan käsitä, mitä tarkoitatte”, sanoi lady Winterbourne ja huokasi uudelleen. Sitten hän vilkaisi vieressään istuvaan pariin. Kädet polvilla ja eteenpäin kumartuneena, säteilevä eloisuus kasvoillaan, istui siinä Aldous, voiden tuskin hetkeksikään kääntää katsettaan noista tummista tytön kasvoista. Marcella sitävastoin näytti huomattavan ujolta, jos kohta ylpeältä.

“Kultaseni”, sanoi vanha rouva, kääntyen äkisti neiti Raeburnin puoleen, “oletko kuullut, minkälaisen ihmelapsen Alice on tällä kertaa saattanut maailmaan? Se syntyi neljä hammasta suussansa.”

Neiti Raeburnin ihmetys oli uutisen arvoinen, ja molemmat vanhat ystävykset alkoivat hiljaisella äänellä jutella lady Winterbournen lukuisasta perheestä.

“Haluttaako teitä katsella meidän gobeliiniamme?” sanoi Aldous naapurilleen, kun he olivat vaihtaneet muutamia tyhjänpäiväisiä huomautuksia ilmasta ja Marcellan kävelystä Maxwell Courtiin. “Se on varmaankin herättävä ihastustanne, ja pelkään, että isoisä viipyy vielä hetkisen. Hän toivoi ennättävänsä ajoissa kotiin, mutta komiteakokous oli hyvin pitkä ja tärkeä ja on pidättänyt häntä yli tavallisen ajan.”

Marcella nousi, ja he astuivat huoneen perälle, missä ihana gobeliini
Italian renessanssiajalta tykkänään peitti seinän.
“Kuinka kaunis!” huudahti tyttö silmät ihastuksesta loistavina. “Mahtaa olla hauskaa aina pitää se luonaan!”

Ja se oli todella mitä ihmeteltävin sommitelma muotoja, värejä, jumalia ja jumalattaria, nymfejä ja paimenia, jotka ruusuilla seppelöityinä temmelsivät kukkapeitteisellä ruohikolla tai täysinäisten hedelmäpuiden alla. Värit, samoin kuin aihekin, olivat satumaailmasta kotoisin. Siinä oli kultaa, ruskeaa ja vaaleanpunaista, oli vihreää ja norsunluuvalkeata, ja vuosisatain kuluessa olivat nämä värit himmenneet, sulautuen viehkeäksi, haaveelliseksi värisekoitelmaksi. Se oli Italia suuruutensa aikana — hempeänä, rikkaana, uhkeana.

Aldous nautti Marcellan ihastuksesta.

“Arvasin että mieltyisitte siihen, ja toivoin sitä. Aina siitä asti, kun äitini kerran lasna ollessani keksi sen ullakolta, on se ollut erikoinen ihastukseni. Luulenpa että sieluni sisimmässä pidän siitä enemmän kuin kaikista tauluistamme.”

“Katsokaa noita kukkia!” sanoi Marcella ihailuun vaipuneena, — “noita kurjenmiekkoja, syklaameja ja liljoja! Ne muistuttavat minulle lapsuuteni aikaa, jolloin minun oli tapana uneksia miltä tuntuisi, jos kerrankin saisi kukkia tarpeeksi. Kävin, nähkääs, koulua sellaisessa osassa Englantia, missä oli alituinen puute kukista! Kun läksimme ulos kävelylle, oli meidän aina astuttava kaksittain suoralla tiellä, ja minä nyhtäisin kukan sieltä, toisen täältä — mutta niin kurjan vähän sain kootuksi kaikesta vaivastani huolimatta. Minä vihasin sitä kovaa, kuivaa maata ja minun oli lapana lohduttaa itseäni kuvittelemalla mielessäni seutuja, missä kukkia kasvoi niinkuin tässä juuri niinkuin tässä, keltaisissa, vaaleanpunaisissa ja sinisissä ryhmissä, niin että saattoi työntää kätensä niihin ja poimia, poimia kunnes on saanut kyllänsä! Katkerinta köyhälle lapselle on se, ettei hän milloinkaan saa mitään tarpeeksi. Milloin on liian vähän kukkia — milloin putinkia — milloin vaatteita.” Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kielensä side oli lauennut. Hän oli mielissään nähdessänsä herra Raeburnin niin ihailevana ja kunnioittavana seisovan vieressään, ja lisäksi oli tämä osannut panna hänessä taiteellisen kielen väräjämään onnesta ja ilosta.

“Odottakaapa vain toukokuuhun asti, niin esikot omilla niityillänne antavat kyllä korvausta teille!” sanoi Aldous hymyillen. “Mutta ennen tuloanne istuin huoneessani tuumimassa, mitä te mieluimmin haluaisitte nähdä”, jatkoi hän. “Tämä talo sisältää koko joukon aarteita, ja taiteilijana te epäilemättä tulette niistä pitämään. Mutta minä en tahdo väsyttää teitä niillä. Katsellaan vain sitä, mikä teitä tosiaankin huvittaa. — Tehän juttelitte tätini kanssa neljännestunnin ajan”, kysyi hän äkkiä aivan toisella äänellä.

Hän oli siis koko sen ajan, kun neiti Raeburn ja Marcella tekivät tuttavuutta, tietänyt että hän oli talossa ja tahallaan pysytellyt poissa. Marcella tunsi, että veret karahtivat hänen poskiinsa.

“Neiti Raeburn oli hyvin ystävällinen”, sanoi hän ja taas oli äänessä ujo väre, mutta seuraavassa hetkessä hän virkkoi tavallisella pelkäämättömällä avomielisyydellään: “niin, hän oli kyllä ystävällinen! — mutta ei hän sittenkään minusta pidä — enpä usko, että hän koskaan tulee pitämään minusta, minä en ole hänen ihmisiään.”

“Oletteko puhunut hänelle sosialismista?” kysäisi Aldous hymyillen.

“En, en vielä — en vielä”, vastasi Marcella painokkaasti. “Mutta minä olen niin levoton — minä en voi aina pitää kieltäni kurissa — pelkään että kadutte ottaneenne minut siipienne suojaan.”

“Oletteko niin taistelunhaluinen? Mutta Neta täti on niin lempeä! Hän ei voisi kärpästäkään vahingoittaa. Hän pitää äidillistä huolta koko talosta ja sen ympäristöstä. Hän suuttuu ja käy ankaraksi vain silloin, kun palvelustytöt pistävät sulkia hattuihinsa.”

“Siinäpä se on!” huudahti Marcella harmistuneena. “Miksi he eivät saisi pitää sulkia hatuissaan? Se on heidän kauneuskäsitteensä — heidän gobeliininsa!”

“Mutta ellei voi hankkia sekä sulkia että kenkiä?” kysyi Aldous nöyrästi, veitikkamainen välähdys harmaissa silmissään. “Ellei ole kenkiä, voi vilustua ja kuolla — ja se kai merkitsee enemmän kuin sulka hatussa.”

“Mutta miksi ei heillä voi olla kumpiakin? Siksi että teillä — meillä — on liian paljon. Teillä on gobeliini — ja — ja tauluja” — hän kääntyi ja kuljetti katsettaan ympäri huonetta — “ja tämä uhkea talo — ja puisto. — Ei — minusta tuntuu, että neiti Raeburnilla on liian paljon sulkia!”

“Kenties olette oikeassa”, myönsi Aldous muuttuneella äänellä, ja hänen kasvoilleen levisi varjo, ikäänkuin olisivat synkät ajatukset hänen mieltään painostaneet. “Katsokaapas, nyt olen pahassa välikädessä. Tahtoisin näyttää teille sulkamme. Luulen että se huvittaisi teitä — ja te saatatte minua häpeämään niitä!”

“Kuinka naurettavaa!” huudahti Marcella. “Kerroinhan minäkin teille, kuinka mielissäni olen kun koululapset niijaavat minulle!”

He nauroivat, ja samassa kääntyi Aldous ympäri. “Kah, tuossahan isoisä jo onkin!”

Hän astui syrjään ja tarkkasi lordi Maxwellin ilmettä, kun tämä lady Winterbournea tervehdittyään lähestyi neiti Boycea. Hän näki vanhan miehen jotenkin jäykän ryhdin, äkkinäisen välähdyksen hänen sinisissä silmissään, joka todisti että Marcellan ulkomuoto oli tehnyt vaikutusta, kumarruksen ja ystävällisen kädenpudistuksen. Rakastaja, joka kuuli oman sydämensä lyönnit, huomasi, että hänen sydämensä valittu oli tähän saakka tehnyt edullisen vaikutuksen.

“Sallikaa minun huomauttaa, että muistutatte mielestäni ilmeisesti isoisäänne”, sanoi lordi Maxwell, kun he olivat kaikki istahtaneet pöytään, Marcella isännän vasemmalle puolelle, vastapäätä lady Winterbournea. “Hän oli parhaita ystäviäni.”

“Ikävä kyllä, en tiedä hänestä paljon mitään”, vastasi Marcella melkeinpä liian avomielisesti, “paitsi mitä vanhoista kirjeistä olen saanut selvää. Muistaakseni en ole koskaan nähnyt häntä.”

Lordi Maxwell jätti tietysti heti tämän puheenaineen, mutta halusi silminnähtävästi puhua Marcellan kanssa ja saattaa hänet puhumaan. Hän tiesi kertoa paljon hauskaa Mellorista ja sen menneisyydestä, ja muutamat huomautukset Mellorin kirkossa olevista Boycen suvun hautakivistä johtivat keskustelun siihen, mitä osaa eri suvut kreivikunnassa olivat näytelleet kansallissotien aikoina. Aldousista tuntui, kuin olisi isoisä koettanut monella kekseliäällä ja hienolla tavalla Marcellassa herättää eloon sukuylpeyttä, tietoisuutta siitä, että hänkin kuului tähän samaan veljeskuntaan, tyynnyttääkseen ja haihduttaakseen tytön loukatuita tunteita, joita vanhus arvasi hänessä liikkuvan.

Nuoren tytön ryhti oli hiukan jäykkä ja ylpeä. Ikäisekseen hän jutteli hyvin vapaasti ja itsenäisesti, kuten Lontoossa ollessaan oli tottunut. Hän ei ollut hitustakaan hämillään tai ujo. Lordi Maxwellin ensimäinen vaikutelma hänestä oli epäilemättä suosiollinen. Aika-ajoin Aldous huomasi hänen vilkaisevan Marcellaan nopealla, tutkivalla katseella, ja hän tiesi vallan hyvin, että isoisä tällä katseella vertaili Marcellan jokaista sanaa, jokaista äänenvärettä ja liikettä johonkin sisäiseen ihannekuvaan, joka oli ajateltu Raeburnin perheen jäsenelle sopivaksi vaimoksi. Aldousin mielestä kaikki tuntui olevan kuin uutta, ja yhtäkaikki se oli niin totta. Huone leikeltyine ja kullattuine setripuulaudoituksineen ja van Dyck-maalauksineen, korkeat, puistoon antavat ikkunat, syysauringon säteet kullan- ja purppurankarvaisilla hedelmillä ja kimaltelevilla hopea- ja kristalliastioilla, täti ja lady Winterbourne vastapäätä häntä, kuulumattomin askelin liikkuvat palvelijat ja kaiken tämän keskessä tuo tumma, solakka olento hänen isoisänsä vieressä, tuo vilkas, tuntehikas ja haaveellinen tyttönen, joka oli niin naisekas ja samalla haavaa rakastajansa silmissä niin tykkänään erilainen kuin kaikki muut naiset — pieninkin yksityiskohta tässä taulussa sisälsi hänelle tuhansia uusia merkityksiä, vuoroin ahdistaen, vuoroin riemastuttaen mieltä.

Sillä intohimon ensimäiseltä asteelta, missä se melkein tyytyy vain omaan itseensä — niin uusi ja hedelmöittävä on se koko luonnolle — Aldous oli liukumaisillaan sen toiselle asteelle. Tässä Marcella nyt vihdoinkin istui hänen omassa talossaan, mutta hän ei silti näyttänyt tulleen lähemmäksi Aldousia, vaan ennemmin poistuneen hänestä kauemmaksi. Kovastipa tuo tyttö olikin arvostansa tarkka! Minnekkä oli nyt kadonnut tuo tyttömäinen, luottava avomielisyys, jolla hän oli Aldousia kohdellut tuolla ikimuistettavalla kävelyretkellä pappilan veräjän luona. Ennen aamiaista oli siitä näkynyt vilahdus, vain pieni jumalallinen vilahdus. Mitenkä saattaisi hän lähestyä valittuaan uudelleen!

Sillä välin oli keskustelu siirtynyt alalle, joka tällä hetkellä herätti kaikkien mielenkiintoa — huonoon vuodentuloon, tavarain poljettuihin hintoihin, maanviljelijäin siitä johtuvaan tukalaan asemaan ja kylissä vallitsevaan työttömyyteen.

“En totta tosiaan tiedä, mitä tänä talvena on tehtävä työttömille”, sanoi lordi Maxwell. “Rahaa on kyllä helppo antaa. Isovanhempamme jakoivat kansalle hiiliä ja peitteitä, eivätkä sitten enää ajatelleet asiaa. Me emme niin vähällä pääse leikistä.”

“Ei”, huokasi lady Winterbourne. “Se lamauttaa meitä. Viime talvi oli hirvittävä. Mitä kaikkia juttuja kerrottiin ja minkälaisia kasvoja nähtiin! — vaikka kyllä olimme puutetta lieventävinämme. Ja kesken kaikkea tätä kurjuutta tahtoi Edward ostaa minulle uudet soopeliturkikset. Minä pyysin, ettei hän sitä tekisi, mutta hän vain nauroi minulle.”

“Kultaseni”, sanoi neiti Raeburn iloisesti, “ellei kukaan ostaisi soopelinnahkoja, niin ihmiset Venäjällä tai Hudson Bayn tienoilla kärsisivät nälkää. Se on myöskin otettava lukuun. Oo, älä huoli puhua mitään, Aldous! Kyllä tiedän, että sinä sanot tätä sofismiksi. Minä pidän sitä järkevänä.”

Aldous myhäili heikosti, hän oli jo aikaa sitten jättänyt isotätinsä kansantaloudelliset teoriat oman onnensa nojaan. Sitäpaitsi huomasi neiti Raeburn, että hän oli niin peräti vajonnut Marcellan katselemiseen, ettei riittänyt häneltä huomiota mihinkään muuhun.

“Lordi Maxwell on aivan oikeassa”, vastasi lady Winterbourne. “Ennen aikaan eivät ihmiset vaivanneet itseään paljolla ajattelemisella eivätkä kumminkaan olleet sen huonompia. Isoäitimme olivat kelpo naisia. Vaikka me niin paljon puuhaamme toisten eteen, on meillä paljon huolia, joista ei heillä ollut aavistustakaan.”

Hän ojentautui suoraksi, ja hänen kauniit silmänsä synkkenivät. Neiti Raeburn vilkaisi ympärilleen ja oli hyvillään, että palvelijat olivat poistuneet huoneesta.

“Neiti Boyce arvelee varmaankin, että olemme kaikki harhatiellä. Olenpa kuullut juttuja neiti Boycen mielipiteistä!” sanoi lordi Maxwell hymyillen ja leikillisellä äänellä, ikäänkuin kiusoitellakseen häntä puhumaan.

Marcellan hennot sormet kiertelivät hermostuneesti leipämurusia pöydällä; hänen päänsä oli painunut hiukan alas. Kun lordi Maxwell kääntyi hänen puoleensa, hätkähti hän ja nosti päänsä pystyyn. Hän oli täysin selvillä siitä, että oli tekemisissä mahtavan tilanomistajan ja ovelan valtiomiehen kanssa. Mutta hän oli päättänyt pysyä säikähtymättömänä.

“Mitä juttuja olette minusta kuullut?” kysäisi hän.

“Me käymme levottomiksi, nähkääs”, sanoi lordi Maxwell, kohteliaasti väistäen Marcellan kysymystä. “Me emme tällä hetkellä voi suoda vastapuolueelle profetissaa.”

Neiti Raeburn suoristi itseään ja loi neiti Boyceen terävän katseen, jota ei kukaan muu huomannut kuin lady Winterbourne.

“Oo, en minä ole mikään radikaali”, sanoi Marcella puolittain ylenkatseellisesti. “Me sosialistit emme lukeudu mihinkään valtiolliseen puolueeseen sellaisenaan. Me käytämme hyväksemme kumpaakin puoluetta.”

“Vai pidätte te itseänne sosialistina, oikeana punaisena sosialistina?”

Lordi Maxwellin ääni oli leikillinen ja ilmaisi miehen mielialaa, joka kaiken päivää on ollut uutterassa työssä ja nyt katsoo olevansa oikeutettu nauttimaan virkistävää huvitusta.

“Kyllä, minä olen sosialisti”, lausui Marcella verkalleen, hellittämättä katsettaan lordi Maxwellista. “Ainakin tulisi minun olla — siihen pakottaa minua omatuntoni.”

“Mutta ei arvostelukykynne?” sanoi lordi Maxwell nauraen. “Niinpä lienee meidän kaikkien laita.”

“Ei, eipä olekkaan!” huudahti Marcella, närkästyneenä hänen käytöksestään, mutta samassa innostuen. “Sekä omatuntoni että arvostelukykyni tekevät minusta sosialistin. Vain tuo kurja kiintymys elämämme mukavuuksiin ja nautintoihin — huonoimpaan puoleemme — saattaa minut välistä horjumaan, tekee minusta luopion! Tuttavani, joiden kanssa Lontoossa työskentelin, pitäisivät varmaankin usein minua petturina.”

“Oletteko täyttä totta sitä mieltä, että maailma olisi uudestaan valettava ja valettava perin toisella tavalla?”

Marcella oli ääneti. “Minun mielestäni on asiain nykyinen tila sietämätön”, puhkesi hän viimein sanomaan. “Kurjaa oli köyhäin elämä Lontoossa, mutta täällä maalla se on minusta vieläkin kurjempaa! Voimmeko uskoa, että tuollaista orjailemista ja köyhyyttä, tuollaista ruumiin ja sielun kidutusta kestää iäti!”

Lordi Maxwell kohotti silmäkulmiaan. Eipä totta tosiaan ollut ihmettä, että nuo silmät olivat kiehtoneet Aldousin.

“Neiti kulta, kuvailetteko tosiaankin”, kysäisi hän lempeästi, “että kurjuus olisi sillä häädetty, että huomenna tapahtuisi yleinen omaisuudenjako? Ettekö usko, että luonnon laki vaikuttaisi edelleen ja että seuraavana päivänä olisi olemassa yhtä suuri aineellinen epätasaisuus kuin nytkin.”

Tämä huomautus saattoi hetkeksi ylenkatseellisen ilmeen nuoren tytön kasvoille. Hän alkoi jutella innokkaasti ja asiantuntemuksella ja osoitti sitä tehdessään tarkkaan perehtyneensä sosialistien iskusanoihin ja — kuten muuan pöydässä istuva henkilö mielipahakseen huomasi — säilyttäneensä hyvässä muistissa eräästä äsken ilmestyneestä, Lontoossa paljon luetusta ja huomiota herättäneestä venturisti-kirjasta poimituita todisteita ja päätelmiä.

Lordi Maxwellin ystävällinen tarkkaavaisuus ja ne vastaväitteet, jotka hän tuontuostakin pujotteli Marcellan puhetulvaan, ärsyttivät tätä vain yhä enemmän. Hän kävi käsiksi historiaan, ahdisti maanomistajia, puhui työväenvakuutuksesta, maanvuokralaista, uudesta vaivaishoitolaista ja muista suurista kysymyksistä yhä jatkuvalla vilkkaudella ja lennokkaalla kaunopuheisuudella, kokonaan unohtaen — niin ainakin arveli pöydän päässä istuva, suuttumuksesta jäykistynyt emäntä — mitä soveliaisuus ja kainous vaatii nuorelta tytöltä vieraassa talossa, varsinkin jos tämä nuori tyttö osuu olemaan Dick Boycen tytär.

Silloin tällöin Aldous tokaisi väliin sanasen. Kannattamalla Marcellaa jossain määrässä hän koetti tyynnyttää häntä ja ohjata keskustelua toiselle tolalle. Mutta Marcella oli liian kiihtynyt antaakseen taltuttaa itseään, ja niin hän sai sanoa sanottavansa ja sanoikin sen perin jyrkässä muodossa.

“No niin”, virkkoi lordi Maxwell viimein, “huomaanpa että olette samaa mieltä kuin muuan kunnon mies, jonka kirja eilen osui käteeni: ‘Englannin maanomistajat ovat aina osoittaneet kehnoa ja alhaista halua hyötymään toisten kurjuudesta!’ No niin, Aldous poikani, me olemme tuomitut, sinä ja minä — ei siinä mikään auta.”

Mies, joka lähes neljänkymmenen vuoden aikana oli hallinnut koko lähiseutua, kohottaen sen älyllään ja kunnollaan ennen aavistamattomaan varallisuuteen, vilkaisi pojanpoikaansa kujeellisen näköisenä. Neiti Raeburn oli sanaton, lady Winterbournen kalvakoilla poskipäillä helotti kuumeentapainen puna, ja hän tuijotti hajamielisen näköisenä Marcellaan.

Sitten Marcella äkkiä vaikeni, katseli Aldousiin ja huomasi, millä kannalla asiat olivat.

“Tietysti pidätte minua hyvin naurettavana”, sanoi hän melkein itkusilmin. “Ja naurettava minä kai olenkin. Olen niin häilyväinen mielipiteiltäni — vaikka olen itse niin harmissani siitä. Usein kun joku toiseen puolueeseen kuuluva puhuu kanssani, saa hän minut yhtä vakuutetuksi asiastaan kuin sosialistitkin. Lontoossa ystäväni väittivät, että olen aina samalla kannalla kuin viimeinen puhuja.”

Hän kääntyi lordi Maxwellin puoleen melkein rukoileva sävy äänessä.

“Kun minä kotoani lähden kylään, kun minä näen minkälaisissa asunnoissa väki täällä elää, kun minä vaunuissani ajan ohi jonkun ryppyisen, likaisen ja uupuneen vaimon, joka sateessa tallustaa kotia työstään, kun minä ajattelen, ettei heillä ole minkäänlaisia oikeuksia vanhoiksi joutuessaan, ei mitään muuta odotettavana kuin armeliaisuutta, josta me — me, joilla on kaikkea, vaadimme heiltä kiitollisuutta, ja kun minä tiedän, että itsekukin heistä tekee yhdessä vuodessa enemmän hyödyllistä työtä kuin minä koko elinaikanani, silloin minä tunnen, että tavalla tai toisella nykyinen järjestelmä on väärä, nurinkurinen ja katala.” Ääni kävi jälleen lujemmaksi ja joka sana lausuttiin intohimoisella painolla. “Ja ellen tee mitään ennen kuolemaani — en sitäkään vähää mitä minun kaltaiseni henkilö voi tehdä — saadakseni asiat muuttumaan, olisi parasta, etten olisi yhtään elänytkään.”

Kaikki pöytävieraat säpsähtivät. Lordi Maxwell vilkaisi neiti Raeburniin, ja hänen suupielensä nytkähtivät nähdessään sisarensa ilmeisen kauhun. Kas vaan! tämäpä tuntuu olevan tarmokas nuori nainen. Mutta pystyykö Aldous pitämään puoliaan noita silmiä, tuota kiihkeyttä ja tuota personallisuutta vastaan?

Äkkiä lady Winterbournen syvä, soinnukas ääni katkaisi äänettömyyden.

“Minäpä en koskaan voisi lausua sanottavaani puoleksikaan niin hyvin kuin te, neiti Boyce; mutta minä olen yhtä mieltä kanssanne. Voinpa sanoa, että koko elinaikani olen tuntenut niinkuin tekin.”

Nuori tyttö loi häneen kiitollisen katseen.

“Mutta”, jatkoi lady Winterbourne, ja hänen traagillinen innostuksensa vaihtui jälleen tuohon hänelle ominaiseen päättämättömyyteen, “me olemme häilyväisiä, kuten sanoitte. Minäkin olin köyhä ennenkuin Edward peri arvonimen ja tilukset, eikä se ollut minulle mieluista — ei vähääkään. Minä en tahtoisi tyttäriäni köyhiin naimisiin enkä tiedä mitä tekisin, ellei minulla olisi kamarineitiä ja omia ajoneuvoja. Edwardille tämä kaikki on vieläkin suuriarvoisempaa. Hän sanoo, että minun on joko valittava asiain nykyinen tila tai tyydyttävä neljänsadan punnan vuotuisiin tuloihin, sillä enempää ei anneta — ei rikkaimmallekaan — yleisessä omaisuudenjaossa.”

“Tarpeeksi teille asuaksenne jossakin noista pienistä asematien varrella olevista taloista”, nauroi lordi Maxwell. “Luulenpa että varanne kumminkin sallisivat teidän pitää palvelustyttöä.”

“Niin, te nauratte”, huudahti lady Winterbourne harmistuneena, “niin miehet aina tekevät. Mutta minä vakuutan, että nauru on silloin meistä kaukana, kun huomaamme että sydän ja omatunto ovat siirtyneet vihollisen puolelle. Minä tahtoisin arvostella asioita samalta kannalta kuin muutkin säätyyni kuuluvat, mutta en voi. Ennen aikaan oli kaikki toisin. Kuulkaapa mitä teki isoäitini, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi naiseksi. Eräänä iltana hän ajoi kylämme läpi kotiinsa ja kohtasi miehen, päihtyneen työntekijän, joka ei nostanut lakkia hänelle. Hän pysäytti vaunut, käski palvelijansa ottamaan miehen kiinni ja viipymättä sitomaan hänet jalkapuuhun, joka siihen aikaan vielä oli kylätien kaunistuksena. Sitten hän ajoi kotiinsa, söi päivällistä ja luki iltarukouksensa varmaankin suuremmalla hartaudella kuin tavallisesti, koska oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta vaikkapa jalkapuurangaistus vielä olisikin voimassa” — hän asetti ohuen, timanttisormuksista säkenöivän kätensä lordi Maxwellin käsivarrelle — “emme kumminkaan voisi panna sitä täytäntöön. Meillä ei enää ole sitä tunnetta, että asemamme oikeuttaa meitä niin tekemään, — ainakin on minun laitani niin. Entisaikaan ylemmät luokat voimakkaalla kädellä tukahuttivat pienimmätkin kapinayritykset alaluokkien puolelta.”

“Niinpä he vieläkin tekisivät”, vastasi lordi Maxwell kuivasti, “jos vain väkivaltaisuuksiin ryhdytään. Kylläpä nähdään, miten kaikki nämä sosialistien teoriat pitävät paikkansa, jos omaisuudenjako kerran täydellä todella pannaan toimeen. Me — suurtilalliset ja kapitalistit — emme suinkaan tule olemaan tämän mullistuksen kiihkeimmät vastustajat, vaan nuo sadat ja tuhannet, joilla on jotakin kadotettavaa — pari puntaa tehdasyhtiössä, oma talo, muutama tynnyrinala säästörahoilla ostettua maata — nämä ihmiset ne, pelkään minä, tulevat kukistamaan neiti Boycen ystävät, vieläpä, jos niin tarvitaan, veriin asti puolustamaan omaisuuttaan.”

“Olette kenties oikeassa!” huudahti Marcella, uudelleen punastuen. “En voi ymmärtää, mitenkä me sosialistit voimme käytännössä toteuttaa aatteemme. Mutta eihän kellään ole syytä iloita siitä. Eihän kukaan voi toivoa, että asiain nykyinen tila jatkuu yhä edelleen. Voi sitä surkeutta mitä Lontoossa usein näkee! Entä täällä maalla sitten: kurjat hökkelit, alhaiset palkat, lisäksi tuo maanomistajain naurettava metsästysinto ja päälle päätteeksi salametsästys — —”

Neiti Raeburn siirsi kolistellen tuolinsa pöydästä. Mutta hänen veljensä kuori levollisesti päärynää eikä kukaan muukaan liikahtanut. — Kuinka sallii hän tuollaista keskustelua jatkettavan? Sehän on peräti sopimatonta. Lordi Maxwell vain nauroi.

“Rakas neiti”, virkkoi hän hilpeästi. “Tahdotteko tehdä sala-ampujankin sankariksi. Siinä tapauksessa varustautukaa pettymyksiä vastaanottamaan! Kuuleppas, Aldous, mitä juttuja Westall aamulla kertoi minulle. Kotimatkalla, pysähtyessäni hetkiseksi Corbettin arentitalolla, tapasin Westallin, joka oli metsälle lähdössä. Hän sanoo, että Tudley Endin seuduilla vilisee liuta salametsästäjiä, jotka eivät suo hänelle eikä hänen apulaisilleen hengen rauhaa; hän arvelee heidän tulevan omalla hevosellaan Oxfordista yöllä tai varhain aamulla, — veliä lurjuksia kaikki — mahdotonta päästä heidän jäljilleen. Mutta hän luulee pian saavansa käsiinsä heidän rikostoverinsa näillä seuduin — se kuuluu olevan joku Mellorin mies — Hurd nimeltään — meidän työmiehiä hän ei liene.”

“Hurd!” huudahti Marcella pelästyneenä. “Ei toki, sehän on mahdotonta.”

Lordi Maxwell silmäili häntä ällistyneenä.

“Tunnetteko hänet? Pelkäänpä että isänne metsästysalue ei saa salametsästäjiltä rauhaa.”

“Siitä syystä että he ovat niin nälkääntyneitä ja kurjia”, sanoi Marcella ponnistellen urhoollisesti pysyäkseen tyynenä, vaikka tämä keskustelu saattoi hänen tunteensa kuohumistilaan. “Mitä Hurdiin tulee, en usko siitä sanaakaan! Mutta jos siinä sittenkin olisi perää — voi! he ovat olleet niin hirveässä ahdingossa — he olivat työttömiä melkein koko viime talven; he ovat työttömiä nytkin. Ei heitä voi soimata! Kerroinhan minä teille heistä?” hän kääntyi äkkiä Aldousin puoleen. “Ajattelin juuri tänään kysyä, voisitteko tehdä mitään heidän hyväkseen?” Kadonneet olivat nyt profeetallinen ryhti ja eleet. Hän oli itkemäisillään, ja äänessä kajahti vain pelkkää naisellista avuttomuutta.

Aldous kumartui hänen puoleensa.

Neiti Raeburn vilkaisi veljenpoikaan ja älysi nyt selittämättömäksi kauhukseen, mitä merkitsi loiste tämän silmissä ja tuo tavaton puna hänen muuten kalpeilla kasvoillaan.

“Vieläkö hän on työn puutteessa?” lausui Aldous. “Ja te olette senvuoksi niin pahoilla mielin? Älkää olko huolissanne, kyllä me hänelle työtä hankimme. Olen juuri suunnitellut puiston pohjoisosan laajentamista. Siihen työhön hän varmaankin soveltuu. Antakaa vain minulle täydellinen nimi ja osoite.”

“Ja varokoon hän Westallia”, sanoi lordi Maxwell ystävällisesti.
“Antakaa hänelle viittaus, neiti Boyce, ja ollut on mennyttä. Ei mikään
minua niin kiusaa kuin tuo alituinen kahakka salametsästäjien kanssa.
Sen tietävät kaikki metsänvartiat.”
“Ja jos perhe on tosi puutteessa”, sanoi neiti Raeburn kylmästi, “on kyllä olemassa ihmisiä, jotka pelastavat meidät kurjuudesta. Ei miehen ole pakko varastaa.”

“Niinpä kyllä, armeliaisuutta!” huudahti Marcella huuliaan nyrpistäen.

“Joka mielestänne on katalampi rikos kuin salametsästys”, nauroi lordi Maxwell. “Niin, niin, nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta oli miten oli, kuppi kahvia selvittää ajatuksemme. Nouskaamme pöydästä, Agneta.”

XI LUKU
Lordi Maxwell seurasi Aldousia ja Marcellaa vierashuoneen ovelle asti. Aldous oli ehdottanut Marcellalle, että menisivät katsomaan taulukokoelmia, jotka olivat toisessa kerroksessa, ja mielihyvällä Marcella oli suostunut siihen.

Vanha lordi palasi takaisin toisten naisten luo. Kerta toisensa jälkeen hän pyyhkäisi kädellään paksua, valkoista tukkaansa, liike, jonka neiti Raeburn tiesi merkitsevän häiriintynyttä mielenrauhaa.

“Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sanotte tästä nuoresta naisesta”, lausui hän istahtaen vastapäätä heitä.

“Minua hän miellyttää”, sanoi lady Winterbourne empimättä. “Tietysti hän on vielä kypsymätön ja liioitteleva eikä näy paljonkaan punnitsevan sanojaan. Mutta kyllähän se kaikki aikaa myöten tasoittuu. Minä pidän hänestä ja toivon, että meistä tulee ystävykset.”

Neiti Raeburn kohotti kätensä pystyyn suuttuneen hämmästyksensä osoitteeksi.

“Töykeä, itserakas ja pahantapainen”, sanoi hän harmistuneena. “Hänellä ei varmaankaan ole mitään vakaantuneita periaatteita, ja mitä hänen uskonnollisiin mielipiteisiinsä tulee, en uskalla niitä ajatellakaan. Jos nykyajan nuoret tytöt ovat kaikki tätä laatua, niin — —”

“Agneta rakas”, keskeytti lordi Maxwell hänen puhetulvaansa ja laski rauhoittaen kätensä hänen polvelleen, “lady Winterbourne on meidän ystävämme, vanha, uskollinen ystävämme. Puhukaamme senvuoksi peittelemättä hänen läsnäollessaan. Soisin ettet nyt sanoisi sellaista, jota jäljestäpäin olet katuva. Aldous on päättänyt naida tämän tytön, jos hän vaan suostuu siihen.”

Lady Winterbourne ei puhunut mitään, sillä hänellä oli ollut salaisia epäluuloja jo siitä saakka kun Aldous käväisi hänen luonansa pyytämässä häntä käymään Mellor Parkissa. Mutta hän tarkasti neiti Raeburnia. Tämä tarttui kiireesti kutimeensa, pudotti sen jälleen käsistään ja puhkesi viimein sanomaan:

“Kuinka se on tapahtunut? Missä he ovat tavanneet toisiansa?”

“Tavallisesti Hardenien luona. Näyttää siltä, kuin olisi Aldous paikalla rakastunut häneen, ja nyt on jo mahdotonta muuttaa hänen päätöstään. Mutta kenties hän ei Aldousista huolikaan, hän sanoi minulle olevansa vielä aivan epätiedossa neiti Boycen tunteista.”

“Ooh!” huudahti neiti Raeburn ja kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään, ikäänkuin ilmaistakseen, ettei sellaista asiain päätöstä ollut ajateltavissakaan. Sitten hän alkoi kutoa kiireesti ja raivokkaasti ja virkkoi viimein värähtelevällä äänellä:

“Kuinka hän voi sen tehdä? Onhan neiti Boyce kyllä hyvin kaunis, mutta — —” tässä ääni petti hänet. “Jos Aldous ajattelee äitiänsä, mitenkä hän voi? — niin töykeä! niin itsekylläinen! Eikö hän vain sinuakin läksyttänyt, ikäänkuin ei sinulla olisi muuta tekemistä kuin vastaanottaa mielipiteesi mokomaltakin tyttöletukalta. Ei! ei! en voi sitä todellakaan vielä sulattaa. Entä hänen isänsä — ajatteles mitä häpeää ja vaikeuksia siitä syntyy! Minä sanon sinulle, Henry, onnettomuutta tästä koituu!”

Lordi Maxwell oli hyvin huolestunut. Hänen olisi pitänyt ennakolta valmistaa Agnetaa. Mutta asian laita oli se, että hän oli pelkurimainen, kuten miehet yleensä, ja että hän oli luottanut siihen että tyttö itse, hänen suuresti kehuttu kauneutensa, lieventäisi iskun ankaruutta Maxwell Courtin nykyiseltä herrattarelta.

“Toivokaamme ettei niin käy”, lausui hän vakavasti. “Mutta muistappas, ettei Aldous enää ole mikään poika. Minä en voi pakottaa häntä. Näen kyllä minäkin, että tästä syntyy ikävyyksiä, ja olen ne hänelle esittänytkin. Mutta minuun on tyttö tehnyt edullisemman vaikutuksen kuin sinuun. Meidän on joka tapauksessa koetettava katsoa asiaa valoisammalta puolelta.”

Neiti Raeburn ei vastannut, hän oli laskevinaan sukankannan silmiä, mutta puikot kalisivat hänen käsissään. Lady Winterbournea säälitti kovasti hänen vanhat ystävänsä.

“Älkääpä hätäilkö”, sanoi hän laskien kätensä rauhoittaen neiti Raeburnin käsivarrelle. “Hän arveli nähtävästi olevansa velvollinen paljastamaan meille mielipiteensä. Ja sen saattaa kyllä käsittääkin, kun ottaa lukuun hänen asemansa ja ylevän mielialansa. Te saatte vielä nähdä hänessä toisiakin puolia, siitä olen varma. Ja ettehän koskaan tahtoisi — ettekä voisi — riitaantua Aldousin kanssa.”

“Ja muistakaamme”, sanoi lordi Maxwell, alkaen astua edestakaisin huoneessa, “ettei Aldous ole vähääkään riippuvainen minusta. Hän on taloudellisesti meistä riippumaton. Hän voi jättää meidät vaikka huomispäivänä. Minusta riippuvainen! Luulenpa että on päinvastoin, Agneta — vai mitä arvelet?”

Hän vaikeni ja katsoi sisareensa, ja tämä tahtomattansakin vastasi hänen katseeseensa. Kyynel tipahti hänen kutimelleen, mutta hän pyyhkäisi sen nopeasti pois.

“No niin”, sanoi lordi Maxwell jälleen istahtaen, “puhukaamme nyt järkevästi asiasta. Älkää toki vielä menkö, lady Winterbourne.”

“Kenties he juuri tällä hetkellä kihlautuvat”, huudahti neiti Raeburn tukahtuneella äänellä, ja hänestä tuntui kuin pitäis taivaan syöstä alas.

“Ei, ei”, sanoi lordi Maxwell hymyillen. “Ei vielä! Mutta valmistukaamme kumminkin siihen.”

* * * * *

Sillä välin kaiken tämän tuskan ja hämmästyksen aikaansaaja istui taulukokoelma-huoneessa mukavassa Ludvig XV:n tyylisessä nojatuolissa Aldousin vieressä. Hän oli riisunut päästään suuren hattunsa, ja hänen mustakutrinen päänsä lepäsi nojatuolin kulmassa, muodostaen viehkeän vastakohdan sen vaalakkaa kultaa ja purppuraa vastaan. Vastapäätä häntä oli kaksi kuuluisaa Holbeinin muotokuvamaalausta, joihin hän aika-ajoin loi katseensa ikäänkuin salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa. Mutta hän ei ollut puhelutuulella, ja Aldous oli levoton.

“Olinko mielestänne epäkohtelias isoisällenne?” kysäisi hän äkkiä, odottamatta vastausta äskeiseen kysymykseensä, joka koski eräiden taulujen ikää.

“Epäkohteliasko?” huudahti Aldous hämmästyneenä. “Ei vähääkään. Luuletteko että me maanomistajat olemme niin haurasta ainetta, ettemme kestäisi pientä kiistelyä silloin tällöin.”

“Tätinne piti minua epäkohteliaana”, jatkoi Marcella. “Ja kai minä olinkin! Mutta tällainen koti ärsyttää minua.” Ja pienellä huolettomalla liikkeellä hän vilkaisi olkapäänsä yli tauluihin. Hänen vieressään riippui alkuperäinen Velasquez, vastakkaisella seinällä suuri Titian-taulu ja sen vieressä verraton Rembrandt. Hänen oikealla puolellaan oli tuoli juotettua terästä, jonka muuan saksalainen kaupunki oli eräälle Saksan keisarille lahjoittanut ja jonka vertaista ei toista ollut Europassa. Brokaadiverhot akkunain edessä olivat erikoisesti tilatut Kaarle II:n vierailua varten Maxwell Courtiin.

“Mellorissa on kaikki vanhaa ja rapistunutta”, jatkoi Marcella. “Sade virtaa sisään, suuressa hallissa ei ole ikkunaluukkuja, eikä meillä ole varaa hankkia uusia — ei ole varaa edes taulujen puhdistamiseen. Siellä minä taloa voin sääliä ja vaalia kuten poloista kyläämmekin. Mutta täällä —”

Hän silmäili ympärilleen ja kohautti olkapäitään.

“Mitä — taaskin sulat!” sanoi Aldous nauraen. “Mutta miettikääpäs hiukan, neiti Boyce. Itsehän myönnätte, ettei sosialismin herruus voi huomenna alkaa. Murrosaika astuu väliin, ja luonnollisesti on nykyisten omistajain velvollisuus pitää huolta vanhoista historiallisista linnoistaan ja muistomerkeistään kunnes valtio ottaa ne haltuunsa. Muutenhan valtio joutuisi tässä kärsimään.”

Marcella ei enää voinut pysyä välinpitämättömänä, herra Raeburnin käytöksessä oli jotain mukaansatempaavaa. Tosin siitä pisti näkyviin miehen itsetietoisuus, joka tunsi olevansa vanhempi ja tietoihin nähden kypsyneempi kuin hän ja joka tuontuostakin teki pientä pilaa hänen maailmanparantamisunelmistaan. Mutta ei edes Marcellan ärtyinen ylpeys voinut siitä loukkaantua. Sillä hän tunsi, että sitä aatteellista erimielisyyttä, joka heidät pohjalta erotti, lievensi Aldousin puolelta myötätunto, niin lämmin ja lempeä, että se Marcellaa liikutti. Ja nyt, kun he olivat kahdenkesken, kykeni hän tunteitansa ilmaisemaan. Toisten seurassa ollessa oli hän Marcellasta tuntunut, kuten monta kertaa ennenkin, ujolta, epäröivältä ja saamattomalta. Mutta niin pian kuin hänen ei tarvinnut pelätä arvostelua, kävi hänen käytöksensä luontevammaksi ja varmemmaksi.

Marcella pani leukansa käden nojaan ja tuumi kotvasen.

“Luuletteko että voisitte tyytyä kohtaloonne, jos eläisitte niin kauan, että näkisitte valtion korjaavan huostaansa omaisuutenne. Vai katsotteko sitä vääryydeksi ja rupeatteko kapinoimaan?”

Mustista silmistä pilkisti viehättävä kujeellisuus. Hän alkoi vähitellen vapautua siitä painostuksen tilasta, mihin keskustelu lordi Maxwellin kanssa oli hänet saattanut.

“Kaikki on, nähkääs, siinä, millä tavalla te ja teidän hengenheimolaisenne panette toimeen koko mullistuksen. Voitte joko saada minusta puoluelaisen — tai karkoittaa minut pois väkivallalla.”

“Ei, ei!” sanoi Marcella nopeasti, “ei mitään väkivaltaa käytetä. Tulonne vain vähennetään. Ilman johtajia emme tietenkään tule toimeen — suurmiehistä emme tahdo luopua — ei maanviljelyksen eikä teollisuuden alalla. Teillä on vain liian suuret palkat. Teidän täytyy tyytyä vähempään.”

“Älkää vain tätä toimitusta liian pitkään venytelkö”, vastasi Aldous nauraen, “sillä siinä tapauksessa käy se perin tuskalliseksi. Ihmisillä, jotka ovat tuomitut elämään suurilla tiluksillaan, ennenkuin valtio ne korjaa, tulee olemaan jotenkin kova aika.”

“No niin, se onkin silloin teidän ensimäinen kova aikanne. Ajatelkaapa työmiestä, jolla on viisi lasta koulu-iässä ja kaksitoista shillingiä viikossa — ajatelkaapa noita poloisia Lontoon naisia, jotka ovat nälkäjärjestelmän uhreja.”

“Niin, se on kyllä surkeata”, sanoi Aldous muuttuneella äänellä.

Kumpikin oli hetken vaiti.

“Ei!” huudahti Marcella hypähtäen pystyyn. “Ei nyt muistella sitä. — Palatkaamme taulujen luo. Luuletteko että Titian maksoi apulaisilleen nälkäpalkkoja ja rikastui heidän työstään. Arvatenkin. Mutta siitä huolimatta tämä Magdalena tässä ori aikojen halki oleva ihmiskunnan ihastuksena.”

He kulkivat yhdessä taulukokoelman läpi. Marcella näytti vapautuneen raskaasta painosta, uteliaana, ihastuneena ja hienolla ymmärtämyksellä hän tarkasteli nyt tauluja. Sitten he joutuivat yläkäytävään, jossa niinikään riippui tauluja, enimmäkseen muotokuvia Maxwellin suvun jäsenistä aina Tudorien ajalta asti — komea sarja loistavapukuisia ja jalokivistä hohtavia miehiä ja naisia. Näillä tauluilla ei ollut kovinkaan suurta taiteellista arvoa, ja niitä maalattaessa oli suurempaa huolta pantu pukuihin kuin henkilön luonteen esittämiseen.

Marcellan katse kiiti kuvasta toiseen, hohtokivien koristamiin kauloihin, jäykkiin, kirjailtuihin Tudorien-aikuisiin hameisiin, seitsemännentoista vuosisadan kaunotarten pitkiin kiharoihin ja kiiltäviin atlaspukuihin. Äkkiä iski hänelle mieleen:

“Minusta tulee heidän jälkeläisensä. Tämä on jo tavallaan minulle kuuluvaa. Jos minua vain haluttaa, olen muutamain kuukausien kuluttua tämän linnan haltiatar — ainakin sen tuleva valtiatar.”

Veri alkoi kuumeta hänen suonissaan, tuntui kuin olisivat ajatukset äkkiä menneet sekaisin. Uusia tulevaisuudenkuvia kiiti pyörteenä kohisten hänen sielussaan. Hän näki itsensä nuoren päärin puolisona — kävihän lordi Maxwell jo kahdeksattakymmentä — hänen omalla valkealla kaulallaan kimalteli jalokiviä — vanhan aatelissuvun historiallisia jalokiviä — hänen tahtonsa oli tämän upean linnan ja koko sen ympäristön laki. Minkälainen valta! — minkälainen asema! — minkälainen romaani! — Hän, tuo rutiköyhä Marcella, sosialisti, kansan ystävä! Miten monta uutta sosialistista yritystä hän silloin puuhaakaan! Neiti Raeburn ei kykene häntä estämään. Hän kuvaili tyytyväisenä mielessään vanhan neidin kauhistusta. Se seikka vain häntä kiusasi, että hänen unelmiaan alinomaa haittasi hurja riemu, joka oli panna hänen jalkansa tanssimaan — riemu, jonka aiheena olivat silkkipuvut ja hohtokivet ja ajatus, että hänestä on tuleva nuori, ihailtu kaunotar, joka pitää loistavaa hovia. Jos hän suostuisi tällaiseen avioliittoon, niin tapahtuisi se yleisen hyvän vuoksi. Hänen ystävillään ei olisi oikeutta soimata häntä.

Sitten hän vilkaisi vieressänsä seisovaan pitkään, rauhallisen näköiseen mieheen. Mies, josta hän nyt jo saattoi olla ylpeä ja jota hän aikaa voittaen oli oppiva rakastamaan.

“Hän on aina oleva ystäväni”, ajatteli hän. “Minä voin ohjata häntä. Hän on hyvin älykäs, senhän näkee, ja tietoja on hänellä myöskin. Mutta hän ihailee minua. Hänen asemansa rajoittaa hänen katsantokantaansa, mutta minä autan häntä vapautumaan siitä. Me olemme uranaukaisijoita monelle.”

Herra Raeburn pysähtyi äkkiä.

“Tahdotteko tulla katsomaan tätä huonetta?” sanoi hän epäröivällä äänellä. “Se on minun työhuoneeni. Siellä on pari muotokuvaa, jotka haluaisin näyttää teille.”

Marcella seurasi häntä punoittavin poskin, ja heti sen jälkeen he seisoivat Aldousin äidin kuvan ääressä. Hän kertoi vanhemmistaan, tyynesti ja yksinkertaisesti, mutta Marcella tunsi sisimmässään, että rakkaimpia muistojaan Aldousin tapainen mies uskoo ainoastaan sille, joka on herättänyt hänessä erikoista harrasta myötätuntoa. Ja hänen puhuessaan Marcella tunsi äkillistä vetovoimaa häntä kohti. Kuinka hän on hyvä — kuinka hellä ulkonaisesta jäykkyydestään huolimatta! Nuori tyttö saattoi huoleti uskoa tulevaisuutensa hänen käsiinsä.

Ja Marcella kävi hetki hetkeltä ystävällisemmäksi, hänen katseensa lempeämmäksi, ja Aldous tunsi vajoavansa yhä syvemmälle ilon virtaan. Hän oli kuin lumouksen vallassa, Marcella liikkui hänen vieressään hoikkana, nuorena, lämpimänä, ja Aldous luonnollisesti tulkitsi hänen muuttuneen käytöksensä toisin kuin mitä se itse asiassa oli. Aldousin laatuinen mies ei kaipaa mitään lähestymistä naisen puolelta; — nainen, jota hän rakastaa, ei sitä koskaan tekisikään, — mutta hänen itseluottonsa on kumminkin siksi luja, ettei hän epäile voivansa voittaa tyttönsä vastarakkautta.

“Entä kuka tämä?” kysäisi Marcella, astuen rauhattomana kirjoituspöydän ääreen ja ottaen käteensä Edward Hallinin valokuvan.

“Se on paras ystäväni. Mutta te arvatenkin tunnette hänet nimeltä.
Herra Hallin — Edward Hallin.”
Marcella aivan typertyi hämmästyksestä.

“Mitä! Herra Hallinko? Sama Edward Hallinko, joka viime kuussa johti lakkoa Nottinghamissa — joka niin usein pitää esitelmiä East-endissa ja Pohjois-Englannissa?”

“Sama mies. Me olemme vanhat ylioppilastoverit. Olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, ja kesken monia kiireitään hän muistaa kuitenkin vielä vanhoja ystäviään. Kas tässä” — hän avasi kirjoitussalkkunsa ja osoitti myhäillen — useita tiheään kirjoitettuja arkkeja sen sisältä — “tässä on kirjeeni hänelle. Tällaisia kirjeitä kirjoitan usein kahdesti viikossa hänelle, samoin hän minulle. Monessa asiassa olemme kyllä eri mieltä, mutta se ei haittaa ystävyyttämme.”

“Mistä te sitten kirjoitatte?” ihmetteli Marcella. “Luulin ettei kukaan enää kirjoita kirjeitä, vain kirjelippuja. Jutteletteko kirjoista vai ihmisistä?”

“Aina miten sattuu.” — Milloin, oi! suopeat jumalat, olisi hänen lupa kertoa mitä kaikkea hän oli Marcellasta kertonut näissä papereissa. — “Mutta hän koskettelee kirjeissään pääasiallisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kuten luultavasti olette kuullutkin, puuhailee hän nykyään henkensä takaa muutamia kokeita ja parannuksia, joissa hän välistä pyytää minun apuani.”

Marcellan silmät suurenivat. Tämä oli hänelle aivan uutta. Hän koetti muistutella mieleensä, mitä oli kuullut puhuttavan nuoren Hallinin suhteesta työväenkysymykseen, hänen personallisesta vaikutusvallastaan ja lumousvoimastaan, hänen suurista puhujalahjoistaan. Hän muisti, että hänen sosialistiystävänsä olivat tunnustaneet Hallinin mahdin, mutta pitäneet sitä vaarallisena liikkeelleen. Hän harrasti sellaisia hullutuksia kuin kompromissia — eikä myöntänyt yksityisomaisuuden säilyttämistä epäoikeutetuksi, vaikka taas toiselta puolen oli hyvin jyrkkä mitä tuli yhteiseen toimintaan ja yhteiseen tilinalaisuuteen. Hänen puolueensa kiihkeimmät miehet eivät tahtoneet tietää hänestä mitään johtajana, mutta he eivät voineet kieltää, että hänellä ihmisenä oli harvinainen viehätysvoima, joka juuri olikin venturistien salaisen pelon syynä. Mutta tavalliset ihmiset pitivät häntä kovanakin sosialistina. Marcella muisti isänsä sanoneen häntä “anarkistiksi”, luettuaan lehdissä minkälaisia ehtoja hän oli hankkinut lakkolaisille Nottinghamissa. Kovinpa hän nyt ällistyi kuullessaan, että herra Raeburn ja Hallin olivat ystävyksiä.

He juttelivat hetken aikaa Hallinista ja Cambridgen ylioppilasajoista. Sitten Marcella, yhä hiukan hermostuneena, astui kirjahyllyn luo ja alkoi silmäillä kirjoja. Hänen silmänsä osui ensiksi siihen suureen kokoelmaan kansallistaloudellisia teoksia, joita Aldous aikojen kuluessa oli koonnut itselleen.

Täällä häntä odotti uusi yllätys. Aldous ei ollut milloinkaan viitannut siihen, että hänellä oli erikoistietoja niissä aineissa, joista Marcella niin usein oli väitellyt hänen kanssaan. Hän oli vain vaatimattomasti ja empien lausunut ajatuksensa, olipa toisinaan myöntänyt Marcellan käsityksen oikeaksi. Ja tässä hän nyt näkee sellaisen kirjaston, joka on ainoastaan tutkijalla. Täällä olivat kaikki kirjat, jotka hän oli lukenut tai joista hän oli kuullut väitettävän ja lisäksi joukko muitakin. Selaillessaan muutamia teoksia hämmästyi hän vielä enemmän nähdessään niissä ahkeran käyttämisen merkkejä, muistiinpanoja ja lukumerkkejä vilisi yhtenään. Näin ei hän ollut koskaan oppinut lukemaan. Ensimäisen kerran hän nyt näki, miten tunnollisesti ja innolla on luettava. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän oli läksyttänyt lordi Maxwellia aamiaispöydässä. Tämä otti epäilemättä osaa pojanpoikansa harrastuksiin. Häpeän puna leimahti hänen poskilleen, sillä nyt hän oli mielestään joutunut naurunalaiseksi.

“Ettepä koskaan ole minulle puhunut siitä, että olette erikoisesti huvitettu tällaisesta lukemisesta”, sanoi hän äkkiä harmistuneena — hän oli juuri asettanut paikoilleen muutaman venturisti-kirjasen. “Varmaankin arvelitte aamiaispöydässä että laskettelin tyhmyyksiä pitkin matkaa.”

“Kuinka! — minä olen aina iloinnut siitä, että te olette näistä asioista huvitettu ja harrastatte niitä. Harva nainen sitä tekee!” vastasi Aldous yksinkertaisesti. “Tunnetteko näitä lentokirjoja? Niitä on painettu ainoastaan vähäinen määrä ja ne ovat hyvin harvinaisia.”

Hän otti hyllyltä kirjan ja antoi sen Marcellan nähtäväksi niinkuin toverilleen ja vertaiselleen — niinkuin hän olisi antanut sen Edward Hallinille. Mutta jotain oli Marcellassa epävireessä — lieneekö ollut omatunto vai itserakkaus — ja hän tunsi, että hänen sankarimaisuutensa hupeni perin vähiin. Hän vastasi hajamielisesti, ja Aldousin asettaessa kirjaa paikoilleen hän sanoi, että hänen täytyi lähteä, ja pyysi herra Raeburnia hyväntahtoisesti kutsumaan kamarineitiä, jonka seurassa hänen oli määrä palata kotiin.

“Soitan heti paikalla”, sanoi Aldous. “Mutta sallittehan minun saattaa teitä kotiin?” Sitten hän lisäsi nopeasti: “Minulla on muutamia asioita toimitettavana siellä päin.”

Marcella suostui, ulkonaisesti tosin hiukan jäykästi, mutta sisällisestä liikutuksesta vavahtaen. Herra Raeburnin sanat ja käytös tuntuivat haihduttavan kaiken epäilyksen siitä, mikä oli tuleva.

Aldous soitti palvelijaansa ja antoi hänelle määräyksiä Marcellan kamarityttöön nähden. Sitten he menivät alakertaan jäähyväisiä heittämään.

Neiti Raeburn jätti vieraalleen hyvästi arvokkaalla katsannolla ja ryhdillä, jota hänen toisinaan onnistui saavuttaa ja joka ei tälle pienelle olennolle huonosti soveltunut. Lady Winterbourne piteli nuoren tytön kättä omassaan, tuijotti häneen mustilla silmillään, niin että Marcella kävi levottomaksi, ja muistutti häntä käymään Winterbourn Parkissa ensi tiistaina.

Sitten lordi Maxwell vanhanaikaisella kohteliaisuudella tarjosi
Marcellalle käsivartensa saattaakseen hänet hallin läpi.
“Tulettehan meitä uudelleen tervehtimään”, sanoi hän hymyillen; “tosin olemme vanhoja, ajastamme jäljessä eläviä torylaisia, mutta emme sentään ole niin huonoja kuin miltä näytämme.”

Mutta leikkiä laskiessaan hän tarkkasi syrjästä Marcellaa läpitunkevalla katseella. Kiihtynyt ja hämillään! Joko se tosiaankin oli tehty, vai aikoiko Aldous kotimatkalla ratkaista asian? Kummankin käytöksestä päättäen oli asia kehittymässä aika vauhtia. No niin, ei tässä ollut muuta neuvoa kuin toivoa parasta.

Kun he kulkivat hallin läpi, pysähtyi Marcella, käsi lordi Maxwellin käsivarrella.

“Tahtoisin kiittää teitä Hurdin puolesta”, sanoi hän ujosti. “On erinomaisen ystävällisesti tehty, jos hankitte hänelle työtä.”

Lordi Maxwell näytti tyytyväiseltä; Marcellan kauniit silmät ja somasti kaartuvat huulet lisäsivät hänen sanoihinsa viehätystä, jota ei ruma nainen koskaan olisi voinut herättää.

“Älkää minua kiittäkö”, sanoi hän iloisesti, “kiittäkää Aldousia! Hän se kaikki nuo asiat hoitaa. Ja jos hyväntekeväisyyspuuhissanne tarvitsette apua, jota voimme teille antaa, niin kääntykää vain huoleti puoleemme. Vanhan toverini pojantytär löytää aina ystäviä tässä talossa.”

Kovinpa olisi lordi Maxwell ällistynyt kuusi viikkoa takaperin, jos olisi kuullut nämä sanat suustansa. Nyt hän talutti neiti Boycen kohteliaasti portaille ja jätettyään hänet Aldousin huostaan hän jäi ovelle seisomaan ja katsomaan poismenijöitä niin silminnähtävällä mielenliikutuksella, että se ei jäänyt huomaamatta vanhalta luotettavalta hovimestariltakaan, joka ovea piteli avoinna. Mitä aikonee Aldous tehdä? Vieneekö hän vaimonsa maatilan vastakkaisella puolella olevaan Maxwellin suvun leskenasuntoon, vai tyytynevätkö nuorikot jäämään vanhaan linnaan iäkkäiden sukulaistensa kanssa? Ja minkälaisiksi mahtanevat välit muodostua tämän tyttösen ja sisaren välillä. Omasta puolestaan hän, ollen luonteeltaan optimistinen, jo siitä illasta alkaen kun Aldous oli hänelle uskonut rakkautensa Marcellaan, oli asiaa alkanut arvostella vähemmän synkältä kannalta. Häntä miellytti nähdä älykästä ja lujaluontoista nuorta tyttöä, joka uskalsi muodostaa itselleen omia mielipiteitä. Monta vertaa parempi se toki oli kuin nollamaisuus. Tyttö oli nykyjään yltiöpäinen, kypsymätön ja kenties turhamainenkin. Mutta siitä hän oli asettuva aikaa myöten — hänen asemansa Aldousin vaimona oli auttava hänet järkiin. Aldous oli lujaluontoinen mies — lordi Maxwell epäili, ettei tällä nuorella neitosella ollut aavistustakaan siitä, kuinka lujaluontoinen hän todella oli. Kyllä Maxwellin perhe hänestä kalua saa, kun hän kerran joutuu heidän pariinsa, ja vanhan sukukartanon kaunistus hänestä tottakin tulee.

Ainoa todellinen este oli nyt ja oli aina olevakin hänen isänsä ja se häpeä, jolla hän oli tahrannut tuon ennen niin arvossa pidetyn nimen. Mutta lordi Maxwell, joka luotti valtaansa joka alalla, ei paljonkaan epäillyt, ettei hän Aldousin kanssa kykenisi pysyttelemään loitolla sellaista hylkiötä kuin Richard Boyce oli. Kurjalta ja sairaalta ruumiin ja sielun puolesta oli mies parka näyttänyt, kun hän ja Winterbourne olivat kohdanneet hänet.

Maxwell Courtin valkohapsinen omistaja palasi hitaasti takaisin kirjastoon kädet taskuissa ja pää kumarassa. Pöydällä lepäsi joukko tärkeitä kirjeitä, jotka kaikki koskettivat keväällä tapahtuvaa valtiollista käännekohtaa, minkä kautta valta oli joutuva lordi Maxwellin ja hänen hengenheimolaistensa käsiin. Mutta häntä ei nyt haluttanut niihin puuttua. Hän kävi kahdeksattakymmentä, mutta hänen vanha verensä vielä lämpeni, hänen ajatellessaan molempia nuoria, jotka nyt vaelsivat auringonvalaiseman pyökkimetsän halki. Kuinka myöhään Aldous saavutti tämän kokemuksen! Isoisä olisi jo kahdenkymmenen korvissa voinut olla hänelle oppaana.

Sillä välin Aldous ja Marcella astuivat kukkulaa alas. Toisella puolella heitä kiemurteli maantie, toisella puolella tuo uhkea pyökkimetsikkö vähitellen aleni laaksoa kohti. He kulkivat metsätietä aivan kahden. Kamarineiti seurasi hienotunteisesti vähän matkan päässä maantiellä.

Marcella, joka hermostuneelta mielenliikutukseltaan tuskin osasi hengittää, koetti parastansa pitääkseen keskustelua taukoamatta vireillä. Hän uteli seuralaiseltaan, mitä toiveita hänellä oli vaalien suhteen, kuinka monta kokousta hänen piti pitää ja millä seuduilla hänellä oli vankimmat puoluelaisensa. Hän sanoi kuulleensa kerrottavan, että eräissä kylissä — nimenkin hän mainitsi — tultaisiin varmasti äänestämään radikaaleja tory-puolueen mehevistä lupauksista huolimatta. Aikooko herra Raeburn todellakin käyttää hyväkseen sitä kannatusta, minkä tuo tunnettu vanhoillis-liiga (yhdistys, johon kuuluivat kaikki kreivikunnan ylhäiset naiset, lady Winterbourne niihin luettuna) oli hänelle antava? Saattaako hän puolustaa niitä lahjomisia, joita oluen ja vehnästen muodossa harjoitetaan väestön turmioksi.

Ja niin yhä eteenpäin kysymyksiä, huomautuksia ja hyökkäyksiä, joista Aldous koetti suoriutua parhaan ymmärryksensä mukaan, lohduttaen itseään sillä ajatuksella, että he piankin saapuvat yksinäisempään ja tiheämpään osaan metsässä.

Viimein Marcella jäi seisomaan ja huudahti puolittain nauraen, puolittain harmistuneena:

“No niin, saanhan piankin tietää, mitä toiveita toisella puolueella on.
Huomenna tulee herra Wharton aamiaiselle meille.”
“Harry Wharton!” sanoi Aldous kummeksien. “Mutta eihän herra Boyce häntä kannata. Eikö isänne ole vanhoillinen?”

Kun Dick Boyce, Mellor Parkin isännäksi jouduttuaan, vielä toivoi suopeata vastaanottoa seudun aateliston puolelta, oli hän lähettänyt rahallista avustusta mainitulle vanhoillisliigalle, joten Aldous hyvällä syyllä teki tämän huomautuksen.

“Onko siis kaikki arvosteltava valtiollisen mittapuun mukaan?” kysyi Marcella hieman ylenkatseellisesti. “Eikö saa radikaali-raukalle suoda edes yhtä ruokaveroa?”

Aldous punastui ja vaikeni hetkeksi. Marcella oli satuttanut hänen filosofinylpeyteensä.

“Aivan oikein”, sanoi hän sitten nauraen, “te huomautatte minua siitä, että parlamenttivaaleissa mielipiteet joutuvat sekaisin ja ihmisen siveellinen tunto villiintyy. Herra Wharton on nähtävästi siis vanha tuttu perheessänne?”

“Isä näki hänet viime viikolla ensi kerran”, vastasi Marcella huolettomasti. “Nyt hän aikoo pyytää häntä meille asumaan vähäksi aikaa. Ei isä tietysti radikaalia äänestä, mutta kumminkin hän toivoo herra Whartonille menestystä.”

Raeburn rypisteli otsaansa hämmästyneen ja suuttuneen näköisenä.

“Hän on saava paljon kannatusta”, sanoi hän lyhyesti. “Dodgsonilla on tuskin enää mitään toiveita. Herra Wharton on mukaansa tempaava puhuja ja perin älykäs mies eikä haikaile antaa vaikka minkälaisia lupauksia. Te tulette pitämään häntä huvittavana, neiti Boyce! Lincolnshiressä olevalla maatilallaan hän on pannut toimeen osuusfarmin. Viime vuonna hän perusti työväenlehden — jota te nähtävästi luette. Ainakin olen kuullut teidän useasti mainitsevan sitä. Hän uskoo kaikkeen siihen, mitä te toivotte — paikallishallinnon laajentamiseen ja kunnalliseen tarkastukseen — yleiseen maanjakoon — tulojen asteettaiseen taksoitukseen — tilanomistajien hävittämiseen niin pian kuin suinkin — e tutti quanti. Kaunopuheinen hän on ja ovela. Viikko viikolta hän saavuttaa yhä enemmän puoluelaisia kylissämme. Kansa on ylenmäärin ihastunut hänen käytökseensä. ‘Luulenpa että linnut metsästä lentäisivät hänen tykönsä, jos hän vain niitä kutsuisi!’ sanoi minulle tuonoin eräs työmies.”

“Mutta ette kumminkaan pidä hänestä!” huudahti Marcella ärsyttävä pikku hymy huulillaan. “Senhän kuulee joka sanasta.”

Aldous empi ja koetti, mustasukkaisuuden tuskasta huolimatta, sovittaa sanansa punnittuun ja lievään asuun.

“Olen tuntenut hänet poikavuosilta asti”, sanoi hän. “Hän on Levenien sukulainen ja oleskeli paljon siellä ennen aikaan. Hän on loistava ilmiö — hyvin lahjakas — —”

“Se ‘mutta’, joka seuraa, mahtaa olla hyvin paha, koska se niin kauan viipyy”, pisti Marcella väliin.

“No niin, olkoon sitten sanottu, että ihailen häntä, mutta en kunnioita”, vastasi Aldous painokkaasti.

“Sitä sanoo jokainen älykkäästä vastustajasta”, huudahti Marcella. “Se on se tavallinen valtti.”

Hän satutti Aldousia arkaan kohtaan, sillä hänen täytyi itselleen myöntää, että Marcellan huomautus ei tässä tapauksessa ollut aiheeton. Tätä miestä ei hän ollut koskaan pystynyt arvostelemaan kylmän järjen valossa ja saatuaan nyt kuulla, että Marcella oli ennen pitkää kohtaava hänet omassa kodissaan, hän vieläkin vähemmän siihen pystyi.

“Olen pahoillani, että pidätte minua sellaisena farisealaisena”, sanoi hän katsahtaen Marcellaan tuskaa ja mielenliikutusta kuvastavalla katseella.

Marcella ei puhunut mitään, ja kumpikin astui äänettömänä eteenpäin. Tie kulki nyt tiheään metsään. Maantietä ei enää näkynyt. Sieltä ei kuulunut pyörien ritinää eikä ihmisaskeleita. Auringon säteet leikittelivät vapaasti lehdettömien pyökkipuiden lomissa, valaisivat paikka-paikoin niiden jykeviä, harmaita runkoja ja heittivät tulenhohtavia valotäpliä maahan varisseihin punaruskeihin lehtiin. Runkojen takaa näkyi nyt, kuten aina, aaltomaisesti kaartuva tasanko etäisyyden sinervässä valossa. Virkeä, kevyt tuulenhenki puhalteli nuoren parin kasvoihin, muistuttaen ennemmin kevättä kuin syksyä. Pensasaidasta, oikealta puolelta, kuului kultarintakertun, “kelmeän syksyn satakielisen” laulua. Kumpaankin äänettömään kulkijaan aurinko, tuuli ja linnut vuodattivat tenhonsa. Aldousin sydän sykähti, hän varustautui pikaiseen ratkaisuun.

Samassa Marcella kääntyi vaistomaisesti hänen puoleensa ja kalpeni nähdessään hänen katseensa:

“Arvaatte ehkä, miksi olen niin pahoillani, kun me kaksi joudumme riitaan?” sanoi Aldous nopeasti, valitsematta sen enempää sanojansa, “miksi joka tavu puheessanne on minulle tärkeä. Siksi että minulla on toiveita — unelmia — joiden toteutumisesta elämäni onni riippuu! Jos voisitte vastaanottaa tämän — tämän — tunteen — tämän kiintymyksen — joka minussa asuu teitä kohtaan — jos voisitte uskoa itsenne minulle — luulen, ettei teillä koskaan ole oleva syytä pitää minua kovana tai ahdasmielisenä ketään kohtaan, jota kohtaan te tunnette myötätuntoa. Saanko puhua teille kaikki, mitä liikkuu mielessäni — vai olenko ehkä ylen rohkea?”

Marcella kääntyi hänestä pois tulipunaisena. Riemastus — suunnaton, pyörryttävä riemastus kulki leveänä laineena kautta hänen nuoren sydämensä. Mutta pian jalompi tunne masensi sen — liikutuksen tunne, minkä Aldousin epäitsekäs kiintymys herätti.

“Te ette tunne minua”, sanoi hän kiiruusti, “vaikka ehkä luulette. Minä olen oikullinen ja vaihteleva. Minä kiusaisin ja loukkaisin teitä, te pettyisitte minun suhteeni.”

Aldousin levolliset, harmaat silmät välähtivät.

“Käykää istumaan tähän, näille kuiville juurille”, sanoi hän iloisesti, ja omistusoikeuden varmuus kuului jo hänen äänessään. “Ei kukaan meitä häiritse. Minulla on niin paljon teille puhumista!”

Marcella totteli vavisten. Intohimon värähdyksiä ei hänen sisässään liikkunut, mutta hän tunsi hetken suuren, ratkaisevan merkityksen ja yhä karttuvaa ylpeyttä siitä, että omasi sellaisen miehen lemmen.

Aldous talutti hänet pari askelta syrjään, etsi hänelle mukavan istuimen jykevän puunrungon vieressä ja heittäysi itse ruohikolle hänen jalkoihinsa. Siinä istuessaan, pää painuksissa, ujo, liikutettu katse silmissä, paljas, valkea käsi mustalla puvulla, näytti Marcella niin ihastuttavalta, että kuvaamaton onnentunne valtasi Aldousin. Hän tarttui Marcellan käteen, ja kun ei tämä pannut vastaan, sulki hän sen käsiinsä ja painoi otsansa ja huulensa sitä vastaan. Häntä liikutti syvästi, että Marcella ei päästänyt tunteitaan valloilleen, vaikka sisällinen liikutus oli selvästi nähtävänä. Ritarillisessa vaatimattomuudessaan ei hän tietänyt kaivata muuta — jotain rikkaampaa, lämpimämpää.

Puoli tuntia myöhemmin he yhä istuivat samalla paikalla. He olivat paljon jutelleet keskenään — jutelleet vakavasti, mutta myöskin hilpeästi ja leikillisesti. Kadonnut oli nyt peräti Marcellan ärtyisä tuuli. Hän oli nyt tyyni ja arvokas, niinkuin on oltava sen, joka tietää, että elämä on avannut hänelle laajan toimialan.

Kumminkin koski häneen melkein tuskaisesti tuo peittelemätön ilo Aldousin tyvenessä äänessä, kun hän kuvaili, minkälainen oli ollut hänen ensimäinen vaikutuksensa Marcellasta, kuinka kummissaan hän oli ollut löytäessään hänessä ihanteita, kapinallisia ajatuksia ja hehkuvia tunteita, joita hän ei koskaan ennen ollut tavannut seurapiirinsä naisissa. Siitä tietysti ei mitään mainittu, että Marcellan mielipiteet usein olivat herättäneet hänessä vaivoin salattua hilpeyttä tai joskus harmittaneetkin häntä; kenties se tällä hetkellä oli häneltä unohtunutkin. Nyt hän vain puhui heidän yhteisistä harrastuksistaan, ihastuksestaan, ilostaan — ja pitkällisestä henkisestä janostaan, joka nyt viimeinkin saisi tyydytystä Marcellan tuoreen tunne-elämän lähdevesissä. Ensin hän oli mieltynyt Marcellaan omintakeisuuteen ja avomielisyyteen — siihen, mitä hän oli sanonut — —

“Mutta nyt minä sinua rakastan, koska olet Marcella!” hän äkkiä kiihkeästi huudahti: “Oo, voin sitä tuskin vieläkään käsittää, se on liian ihana uni! Aseta kätesi minun käteeni ja lausu vielä kerran, että se todellakin on totta, että me kaksi kuulumme yhteen — että sinä aina olet minun sivullani — elähyttämässä — auttamassa — —.”

Ja antaessaan hänelle kätensä oli Marcellan suotava myös suudelma, jonka Aldous nyt puhtaan lempensä ensi kuohussa häneltä anasti. Marcellan punastumista ja arkaa peräytymistä hän piti aivan luonnollisena, tyttömäisenä kainoutena.

He juttelivat edelleen, ja niin Aldous pala palalta avasi Marcellalle sydämensä ja uskoi hänelle tulevaisuudentuumansa, joita Marcella ylpeänä hänen luottamuksestaan kuunteli. Vasta nyt hän ymmärsi — vaikkakin vain pintapuolisesti — sitä sielunelämää, jonka Aldous niin taitavasti osasi kätkeä tyveneen ja vaatimattomaan esiintymiseensä. Hän puheli ylioppilasvuosistaan, ystävästään ja palavasta toiveestaan voida tulevaisuudessa, maanomistajan vallitsevaan asemaan jouduttuaan, vaikuttaa uusien, parempien yhteiskunta-olojen hyväksi, joiden lähestymistä hän piti varmana, samoin kuin Hallinkin, jos kohta hän käsitti, että tämä mullistus oli tapahtuva vähitellen, askel askeleelta. Uuden suunnan toteuttamista odottivat arvaamattomat vaikeudet, hän älysi sen selvemmin, levottomampana kuin Hallin. Hän luotti kumminkin siihen, että hän, panemalla toimeen muutamia laajalle-ulottuvia parannuksia isoisänsä suurella maatilalla ja toiminnallaan parlamentissa aatetoverien avulla, voisi tehokkaastikin edistää asiaa. Marcella oli epäilemättä useasti ajatellut, että hän oli välinpitämätön, harrastukseton hänelle uskottua maatilaa kohtaan. Mutta välinpitämätön hän ei ollut — joutui vain joskus ikäänkuin lamaan, kun tuntui käyvän ylen vaikeaksi keksiä missä totuus oli löydettävissä.

Myös Marcella selitti kantansa perin avomielisesti ja peittelemättä.
Hän ei tahtonut omalletunnolleen mitään salattavaa.
“Sanotaan tietysti”, puhkesi hän äkkiä sanomaan, “että minä menen naimisiin kanssasi rikkautesi ja asemasi takia. Ja tavallaan minä sen teenkin. Ei! älä minua keskeytä! Minä en menisi kanssasi naimisiin ellen — ellen pitäisi sinusta. Tuleva asemani antaa minulle suuren vaikutusvallan. Minä sanon sen peittelemättä, että aion käyttää sitä hyväkseni. Mietippäs siis tarkkaan, mitä teet. Minusta ei konsanaan tule nöyrämielistä, alistuvaa vaimoa. Olen sitä mieltä, että naisen tulee aina kehittää yksilöluonnettansa — olkoonpa hän nainut tai naimaton. Oletko ajatellut sitä, että minä ehkä usein teen sellaista, jota paheksit ja joka omaisiasi ehkä loukkaa.”

“Sinä olet oleva vapaa”, vastasi herra Raeburn päättävästi. “Olen miettinyt kaikkea.”

“Entä isäni?” jatkoi Marcella kääntäen päänsä pois. “Hän on sairas — hän kaipaa sääliä, rakkautta. Minä en suostu minkäänlaisiin siteisiin, jotka pakottavat minua häntä kieltämään.”

“Sääliä ja rakkautta pidän pyhänä”, vastasi Aldous suudellen häntä hellästi kädelle. “Ole rauhallinen — ole tyytyväinen — armas!”

Molemmat vaikenivat. Marcella vajosi syviin ajatuksiin, Aldous nautti taivaallisesta onnestaan. Aurinko oli jo mailleen menemässä, tuuli puhalsi virkeämmin.

“Nyt meidän on palattava kotiin”, huudahti Marcella äkkiä, pystyyn ponnahtaen. “Taylor on varmaankin jo tunnin aikaa ollut kotona. Äiti on levoton, ja minun täytyy — minun täytyy kertoa heille.”

“Minä saatan sinut veräjälle asti”, ehdotti Aldous, kun he kiiruusti astuivat eteenpäin; “ja sinä kysyt isältäsi, saanko tulla puhuttelemaan häntä tänään päivällisen jälkeen”.

Puut harvenivat jälleen heidän edessään ja polkutie kiertyi maantielle päin. Äkkiä he näkivät vähän matkan päässä nuoren miehen poikkeavan maantieltä polulle. Keppiään heiluttaen hän astui viheltäen tietänsä. Hän kulki avopäin, ja tuuli liehutteli vapaasti hänen vaaleanruskeita kiharoitaan. Kuullessaan askeleita Marcella nosti katseensa ja antoi sen ehdottomasti viipyä vastaantulijan nuorilla, säteilevillä kasvoilla. Aldous pysähtyi huudahtaen.

Vieras huomasi heidät, ja Aldousin nähdessään hän lähestyi häntä hymyillen, käsi ojennettuna.

“Kas Raeburn, satummepa lopultakin yhteen. Viimeisinä viikkoina olemme alinomaa olleet toistemme kintereillä, osumatta yhteen. Luulenpa sentään, että olisimme pysyneet aisoissa, jos olisimme osuneetkin.”

“Neiti Boyce, ettehän vielä tunne herra Whartonia”, sanoi Aldous jäykästi. “Sallinette minun esittää?”

Nuoren miehen siniset silmät mittailivat vilkkaina ja uteliaina Marcellan kasvoja ja vartaloa. Sitten hän käsi sydämellä teki kumarruksen — ylenmäärin kohteliaan kumarruksen — niinkuin olisi hän ollut jokin kahdeksannentoista vuosisadan kavaljeeri, ja astui pari askelta eteenpäin heidän seurassaan.

TOINEN KIRJA
Der Frau sei es genug, der eignen Sitten
Beherrscherin zu sein und eignen Leidenschaften.
I LUKU
Eräänä kuutamoisena joulukuun yönä, kaksi kuukautta Marcella Boycen ja Aldous Raeburnin kihlauksen jälkeen, ympäröi Mellorin metsiä ja ketoja ja Buckinghamshiren tasankoa, joka erottaa Chilternin metsäisen ylängön liitukummuista, tuo aavemainen hiljaisuus, joka tavallisesti kuuluu purevaan pakkaseen.

Talvi oli tehnyt tuloa ennenkuin viimeiset lehdet olivat karisseet tammista. Kaksi viikkoa oli jo pakkasta kestänyt, mutta lunta ei ollut vielä yhtään näkynyt. Niittyjä peitti ohut huurrekerros; ojat, kynnettyjen peltojen vesiset vaot ja kylän keskellä oleva lampi, josta väen oli tapana noutaa pääasiallinen vesivarastonsa, olivat lujassa jäässä. Joka aamu kohosi metsästä kevyt usvahuntu, paljastaen talvisen maiseman upeuden ja haihtuen pilvettömän taivaan sineen; joka ilta nousi kuu, ilman että heikoinkaan tuulenhenki puhalteli, ja autioilla kedoilla törröttävien puiden oksat kuvastuivat selvinä ja tummina valkopeitteiseen maahan.

Miten hiljaista oli nyt keskiyön aikaan metsän reunassa! Kaksi miestä, jotka nököttivät muutamain pensaiden kätkössä herra Boycen parhaimmalla metsästysalueella, ja jotka olivat ulkona samoilla asioilla, uskalsivat tuskin puhutella toisiaan, niin eriskummainen ja painostava oli metsän hiljaisuus. Miehistä oli toinen Jim Hurd, toinen vaivaishuoneen Pattonin poika, noin kuudenkymmenen korvissa oleva mies, jonka pienet, kutistuneet kasvot valkeina ja terävinä kurkistivat rällähatun alta.

Missään ei näkynyt elonmerkkiä. Hurd siirsi kätensä korvalle ja kumartui eteenpäin tarkkaavasti kuunnellen. Äkkiä tuntui värinää, ja samassa kuului kumea, jyskyttävä ääni hänen vieressään olevan multatöyrään pohjalta. Hän säpsähti, kyyristyi alas ja asetti korvansa maata vasten.

“Annappas pussi minulle”, sanoi hän kumppanilleen, nousten pystyyn. “Kuuluuhan ihan selvästi, mitenkä ne siellä ryömivät ja liikkuvat. Kas tässä, ota tämä matkaasi ja mene toiselle puolelle.”

Hän ojensi hänelle kimpun kaniiniverkkoja. Patton ryömi nelinkontin matalan multapenkereen ja pensasaidan takana olevaan metsään. Pensasaita, joka ympäröi metsästysaluetta antamatta sille minkäänlaista turvaa, oli huonossa kunnossa, kuten kaikki mikä Melloriin kuului. Mutta sen takainen kenttä oli lordi Maxwellin maata.

Ammattiinsa harjaantuneen miehen kätevyydellä Hurd työnsi syrjään risukasan ja pikkupensaat ja alkoi kiinnittää pyydysverkkoja kaniininpesän reikiin omalla puolellaan. Sitten hän pujottautui Pattonin luo tarkastamaan, että kaikki oli sielläkin paikoillaan, ja palasi jälleen takaisin noutamaan lumikkeja, joita hänellä tiivisti sidotussa pussissa oli neljä kappaletta.

Seurasi neljännestunnin jännittävä odotusaika. Apajaan joutui kaikkiaan viisi kaniinia, kolme Hurdin, kaksi Pattonin puolella. Miehillä oli täysi työ saaliin korjuussa, rihmojen hoitamisessa ja pesäreikien silmällä pitämisessä. Hurdin suuret kädet näyttivät ennättävän kaikkialle; vuoroin ne kiinnittivät verkonvirityspuikkoja, vuoroin taitavalla liikkeellä väänsivät niskat nurin verkkoon joutuneelta otukselta, vuoroin kerivät auki lumikkiin sidottua rihmaa.

Lopulta miesten kiusaksi muuan rihma katkesi ja lumikki hävisi kaniininkoloon. Nyt he olivat pulassa, sillä heitä ei haluttanut kaivaa sitä esiin, se kun olisi vain vienyt aikaa ja herättänyt tarpeetonta melua, eivätkä he liioin tahtoneet lumikkia menettää. Kaniineja ei enää näkynyt, ja näytti siltä kuin ei olisi tästä aukosta enää mitään saatavana. Hurd työnsi käsivartensa siihen reikään, johon hän oli lumikin päästänyt.

“Täällä on jotakin edessä”, sanoi hän viimein. “Varmaankin kuollut kaniini. Annas tänne lapio.” Hän kaiveli aukon suuta varovasti.

“Tässäpä se onkin”, äännähti hän ja veti ulos jotakin, jonka hän paikalla inhosta parahtaen viskasi pois. Heti esteen poistuttua karkasi aukosta kaniini kadonneen lumikin seuraamana. Hurd sieppasi kaniinia lujasti niskasta ja tappoi sen. Sitten hän pisti lumikin taskuunsa.

“Jumaliste!” sanoi hän pyyhkien otsaansa. “Kylläpä ne pitää kiirettä.”

Hänen aukosta vetämänsä este oli kuollut kissa, joka nähtävästi oli lähtenyt metsästykselle ja siellä saanut kurjan surman. Patton ja Hurd tarkastivat sitä silmänräpäyksen verran, sitten paiskasi jälkimäinen sen voimakkaalla heitolla kauas metsään.

Miehet sytyttivät piippunsa pensaiden suojassa. Itse he olivat hyvässä kätkössä, mutta pensaikossa olevasta aukosta he saattoivat nähdä mitä ympärillä tapahtui.

“Kuusi kappaletta”, sanoi Hurd silmäillen kuolleita kaniineja. “Menisin vielä yhtä pesää tarkastamaan, mutta olen niin hiton väsynyt. Jahka olen virittänyt pari ansaa, lähden kotia.”

Patton polttaa tuprutti vaieten. Hän tuumiskeli, antaneekohan Hurd hänelle palkkioksi yhden kaniinin vai kaksi. Hurd oli taitava ammatissaan ja kaikkien metkujen perillä, ja Patton olisi saattanut tyytyä yhteenkin kaniin. Mutta omasta mielestään hän oli alinomaa vääryyden uhrina, ja nyt hän oli jo aivan selvillä siitä, että hänellä oli tänä iltana vain kurja saalis odotettavissa, vaikka Hurd tätä ennen oli aina palkinnut hänen apuaan anteliaalla kädellä.

“Olethan kaiken päivää ollut työssä?” virkkoi hän kotvasen kuluttua. Itse hän oli ilman työtä, kuten puolet kylää, eikä ollut illalliseksi syönyt muuta kuin keitettyjä nauriita. Mutta hän tiesi, että Hurd oli otettu työhön Maxwell Courtiin, missä oli ryhdytty rakentamaan uutta ajotietä ja suurentamaan suihkulähdettä — pääasiallisesti työttömäin hädän lieventämiseksi. Patton muutamain tovereinsa kanssa oli myöskin pyrkinyt sinne. Mutta isännöitsijä oli sanonut, että tilan oma väki joutuu ensi sijaan ja heitäkin oli vielä koko joukko työtönnä. Mutta Hurd oli siitä huolimatta otettu hovin tientekoon kyläläisten kummastukseksi.

Hurd nyökkäsi päällään, mutta ei puhunut mitään. Häntä ei haluttanut asiasta jutella sen enempää.

“Entä meneekö hän ihan totta naimisiin herra Raeburnin kanssa?”

Patton viittasi päällään oikealle, missä viettävän pensasaidan takaa Mellorin uuninpiiput ja setripuiden latvat selvästi kuvastuivat yöllisen taivaan tummaa sineä vastaan.

Hurd nyökkäsi uudelleen ja tuprutteli uutterasti savua. Suuttuneena miehen sanattomuudesta Patton sadatteli itsekseen kumppaninsa salakähmäisyyttä. Koko kylä puhui neiti Boycen ystävällisistä suhteista Hurdin perheeseen. Hän päätti koettaa puheenainetta, joka panisi Hurdin kielen liikkumaan.

“Westall kerskaili eilisiltana Bradsellilla (Bradsell oli ‘Viheriän Miehen’ ravintolan isännän nimi) ja sanoi, että hovissa kyllä tiedetään, että olet aika heittiö, vaikka oletkin otettu työhön sinne. Hän sanoi pitävänsä sinua silmällä ja varoittaneensa sinua viime vuonna jo kahdestikin — —”

“Se on vale”, sanoi Hurd ottaen piipun suustansa, mutta samassa hän taas jatkoi polttamista.

Patton oli hyvillä mielin.

“Hän sanoi, että sinä olet aina ollut laiskuri ja vieläkin olet laiskuri. Neiti Boycen tapaista hienoa neitiä voit kyllä hännystellä, sanoi hän, mutta rehellistä työtä et kykene tekemään, sanoi hän — jos vaan muuten tulet toimeen.”

“Piru hänet vieköön”, mutisi Hurd hampaittensa välitse. Hän otti piipun suustaan, painoi peukalollaan tupakan sisään ja pisti sen sitten taskuunsa.

“Mikä se!” huudahti Patton säikähtyneenä.

Vihellys! — kimakka ja selvä — metsän vastakkaiselta laidalta. Samassa kuun valaisemalla liitukummulla kävi näkyviin tumma, liikkumaton miehen varjo, pieni musta pilkku vieressään. Ylempänä kukkulalla nähtiin toisen olennon nopeasti astuvan ensimäistä kohti, usean mustan pilkun seuraamana. Salametsästäjät älysivät paikalla, että se oli Westall, joka antoi merkin yövartialleen, Charles Dynesille, ja että molemmat miehet tuossa tuokiossa olisivat heidän kintereillään. Parissa silmänräpäyksessä peitettiin luvattoman metsästyksen jäljet niin hyvin kuin mahdollista, työnnettiin muutamia tiheitä risuja kaniiniluolan eteen, pantiin talteen lumikit ja metsäriista ja kutsuttiin Hurdin metsäkoira paikalle. Sitten miehet hiipivät ojaan ja ryömivät niin pitkälle kuin pääsivät, ollakseen syrjässä siltä polulta, jota metsänvartiat tulisivat kulkemaan. Oja oli pensaiden peitossa, ja lähestyviä ääniä kuullessaan he kyyristyivät alas tiheän risukon ja riippuvien pensaiden suojaan, pelkäämättä muuta kuin metsänvartiain koirien vainuamista.

Mutta koirat ja ihmiset kulkivat ohi aavistamatta mitään.

“Pysy alallasi!” sanoi Hurd estäen Pattonia nousemasta.

“Tuossa tuokiossa hän palaa takaisin. Se on hänen tavallisia temppujaan.”

Hän ei pettynyt, sillä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua näyttäytyivät miehet uudelleen. He kulkivat pitkin metsänreunaa, joka oli lordi Maxwellin metsästysalueen ja Mellorin suuren metsän rajana ja astuivat ojan yli noin viidenkymmenen metrin päässä miesten kätköpaikasta.

Sieltä nämä kuulivat Westallin karhealla, käskevällä äänellään antavan määräyksiä käskyläiselleen ja huhuilevan sänkipellolla samoilevia koiriaan. Hurdin oma koira nytkähti kerran tai pari kärsimättömästi hänen vieressään.

Äänet ja askeleet etenivät kuulumattomiin, ja kaikki oli jälleen hiljaista.

Salametsästäjät kapusivat nauraa hohottaen piilostaan ja pitivät silmällä metsänvartioita, kunnes he hävisivät Maxwellin metsiin.

“Tulitpa taaskin puijatuksi — kirottu lurjus!” huudahti Hurd hillitön voitonriemu äänessä. “Nyt minä viritän ansani. Mutta ala sinä mennä kotiin.”

Patton totteli viittausta, murahti pari sanaa kiitokseksi, kun Hurd ojensi hänelle kaksi kaniinia, jotka hän työnsi nuttunsa laajoihin taskuihin, ja lähti sitten kiertoteitä kotiin.

Yksin jäätyään Hurd piilotti verkot ja muut vehkeet hyvässä kätkössä olevaan multatöyrään repeämään ja viritti sitten ansoja kolmeen eri paikkaan, missä tiesi että jänisten oli tapa puikahtaa metsään.

Sitten hän kärsimättömänä odotti kuuluvaksi kellon lyöntiä Mellorin kirkosta. Oli pureva pakkanen, mutta hänen yölliset puuhansa eivät vielä olleet lopussa ja hänellä oli pätevät syyt päästä Pattonista eroon.

Samassa löi kello puoli yksi, ja sen kajahtava ääni vieri kumisten talvipakkasessa yli kukkulain. Hurd ryömi rappioisen pensasaidan läpi toiselle puolelle ja kapusi ylös jyrkkää metsänrinnettä. Se kasvoi enimmäkseen nuorta metsää ja tiheätä viidakkoa, mutta mäen harjalla kohosi uhkeita, jykeviä pyökkejä, joiden lehdettömien oksien välistä kuu kumotti huurteiselle maalle. Mikä verraton soreus ja voima noiden oksain kaavauksessa! täällä ei silmä tavannut tammipuun pahkaisia, vaihtelevia muodostuksia, vaan kaikki näytti olevan sopusuhtaista, pyöristettyä, suurenmoista, kuten ylevän taiteilijan kädestä lähtenyttä.

Mutta Hurdilla ei ollut silmää kaikelle tälle. Hän samosi eteenpäin pitkin kuivain lehtien peittämää tietä, ajatellen että pyökkimetsässä, mäen harjalla, häntä todennäköisesti odotti eräs mies, jolla oli tärkeä ehdotus hänelle tehtävänä. Illalla oli ravintolanisäntä supattanut hänelle korvaan pari sanaa, jotka tuntuivat hänestä siihen viitanneen, ja senvuoksi hän toimitti Pattonin pois tieltä.

Mutta hänen päästyään kukkulan harjalle ei siellä näkynyt ketään, ja hän laskeutui kaatuneelle puunrungolle levähtämään ja tupakoimaan.

Mutta tuskin hän oli päässyt istahtamaan, ennenkuin hän. levottomasti liikahti ja kääntyi istumaan vastakkaiselle puolelle. Sillä äskeiseltä istumapaikalta saattoi puiden välisestä aukeamasta nähdä yli matalakasvuisen metsikön Mellor Housen jykevät tummat rajaviivat. Ja tällä hetkellä Jim Hurd oli mieluummin Melloria ajattelematta.

Herra Boycen kaniineja hän pyydysteli mielihyvällä, ilman tunnonvaivoja. Mutta neiti Boycea ajatellessaan yöllisillä retkillään hän kävi rauhattomaksi.

Kuka käskikään häntä toisten asioihin puuttumaan? Tahtomattaankin kantoi Hurd Marcellaa kohtaan kaunaa.

Hän oli juuri saanut hankituksi itselleen hiukan kengänkorjuuta ja tämän työn sekä vaimonsa oljenpalmikoimisen varjolla hän oli arvellut voivansa pysyä turvassa epäluulolta. Siinä samassa kun hänen päässään risteilee kekseliäitä suunnitelmia Westallin nolaamiseksi, astuu neiti Boyce sisään ilosta sädehtien ja ilmoittaa, että Maxwell Courtissa on nyt työtä saatavana niin pian kuin hän sinne ilmoittautuu.

Ja sitten hän oli katsahtanut Hurdiin merkitsevällä katseella.

“Ja lordi Maxwell lähettää teille varoituksen, Hurd”, oli hän jatkanut: “Sanokaa hänelle, että kunhan hän jättää Westallin rauhaan, ei puhuta enää mitään menneistä synneistä! Kas niin, en minä aio urkkia mitä se tietää. Jos te olette metsästyslakeja vastaan rikkonut, en minä siitä ole vihoissani. Jo huomispäivänä minä sen lain muuttaisin, jos voisin! — kyllä te sen tiedätte. Mutta olette todella mieletön, jos vielä nyt jatkatte samaan tapaan, nyt kun olette saanut koko talven ajaksi tuottavaa työtä. Muistakaa toki vaimoanne ja lapsianne.”

Siinä Hurd kuin mikäkin pölkkypää oli katsoa töllistellyt häntä — eipä hän paremmin kuin Mintakaan tiennyt minne katsoa, mitä virkkaa. Viimein vaimo puhkesi kyyneliin ja änkytti:

“Oi, neiti! olisimmehan muuten kuolleet nälkään — —”

Ja neiti Boyce oli paikalla keskeyttänyt hänet tarttumalla hänen käteensä. Kyllähän hän sen tiesi. Ei hän tänne saarnaamaan tullut. Mutta Hurdin oli luvattava heittää se sikseen vaimonsa takia.

Ja Hurd, joka ei ollut kyennyt puolustautumaan eikä keksinyt mitään pätevää syytä hylätäksensä edullisen työtarjouksen, oli sammaltaen ja hämmentyneenä luvannut, ja luvannut niin juhlallisesti ja vakaasti, että häntä jälkeenpäin harmitti. Noin kahden viikon ajan Hurd oli ollut päivät hovin työssä ja pysytellyt yöt kotosalla. Mutta sitten kauan lamassa olleet kelttiläiset vaistot alkoivat uudelleen elpyä ja kiusata hänen rauhaansa. Onnettomuudekseen hän sattui eräänä päivänä hoviin mennessään kohtaamaan tiellä Westallin, joka röyhkeästi naurahtaen mittaili häntä päästä kantapäähän, ikäänkuin sanoakseen: “Kas niin, veijari, oletpa viimeinkin nujerrettu!” Samana iltana Hurd jälleen hävisi metsän pimeyteen Mintan kyynelistä ja nuhteista piittaamatta.

No niin entä sitten? Rikkaista ja laista Hurd ajatteli samaa kuin orja, joka on mielestänsä oikeutettu rikkomaan niitä lakeja, joiden laatimisessa hän ei itse ole ollut osallisena. Häntä kyllä tuskastutti, että neiti Boyce oli niin ystävällinen hänen perheelleen, opetti Williä lukemaan ja lahjoitti Daisylle ja Nellielle vanhoja pukujaan, aavistamatta että Hurd veti häntä nenästä. Mutta pian hän rauhoittui tässäkin suhteessa. Hän eli nyt sellaisessa alituisessa jännityksessä, ettei malttanut kauan pohtia yhtä asiaa.

Neiti Boyce oli sitäpaitsi suurena syynä hänen nykyiseen kaksinaiseen elämäänsä. Milloin hän sattui kotona olemaan, istui hän takan ääressä ja luki piippuansa imien niitä sanomalehtiä ja kirjasia, jotka Marcella oli kesällä antanut hänelle. Ensin ei hän niistä paljonkaan välittänyt. Nyt hän tavaili niitä läpi moneen kertaan. Hän oli kyllä aina tietänyt, että “rikkaat nylkevät köyhiä”. Mutta ei hän kumminkaan ikinä ollut voinut kuvailla heitä sellaisiksi anastajiksi, tunnottomiksi rosvoiksi, kuin he todella kuuluivat olevan.

Hänen rauhattomissa, ajatustyöhön tottumattomissa aivoissaan alkoi kuohua. Köyhälistö oli sorrettu, mutta se oli kyllä piankin pääsevä oikeuksiinsa. Maa riistoineen kuuluu kansalle eikä joutilaille pomoille. Ja ennen kaikkia oli tuo Westall piru rangaistava. Jos Hurd olisi kyennyt sanoin ilmaisemaan, mitä hänen mielessään liikkui näihin aikoihin, niin hän olisi sanonut murtaneensa kahleensa ja löytäneensä oman itsensä. Hänessä oli elpymässä elämä, joka ei enää ollut pelkkä taakka. Metsän yöllinen tuoksu, virkeä yöilma, metsänotusten teiden ja jälkien seuraaminen, viekkaus, jota hän niitä pyydystäessään käytti, hänen oivallisen Bruno-koiransa temput ja sukkeluus — tämä kaikki synnytti ja voimistutti hänessä uusia ruumiin- ja sielunominaisuuksia, jotka jo puolestaan vaikuttivat häneen elähyttävästi. Hänen kääpiövartalonsa ojentautui suoremmaksi, hän hengitti vapaammin. Kärsimättömänä ja vastahakoisesti hän meni aamusella hovin työhön. Hän olisi jo aikaa sitten heittänyt sen sikseen sairaaksi tekeymällä, ellei se paremmin kuin kengänkorjuu olisi turvannut häntä epäluulolta.

“Aika taitavia veijareita nuo Tudley Endin miehet!” Hän naurahti vahingonilosta sitä muistellessaan. Juuri ennen marraskuun suurta metsästystä olivat salametsästäjät pyyhkäisseet melkein tyhjäksi kaksi Westallin parhainta metsästysaluetta — ja kaikki oli tapahtunut niin sukkelasti ja salaisesti, ettei Westall ollut älynnyt liikuttaa sormeaankaan sen estämiseksi. No niin, eipä kaikki riista kumminkaan vielä ollut korjattu. Mellorin rajan puolella oli vielä runsaasti tilaisuutta pyydystämiseen, se alue kun oli varattu suurta tammikuun metsästystä varten. Mutta hitto vieköön! mikä tuota miestä pidättää ajoissa tulemasta?

Hän odotti yhä edelleen vilusta väristen ja piippuaan poltellen suuri säkki olkapäillään. Eipä aikaakaan niin jo alkoi metsästyksessä kiihottunut veri jäähtyä. Muistelmat vanhasta, puolittain unhoon joutuneesta kelttiläisestä taikauskosta hiipivät hänen mieleensä. Tuskistuneena hän vilkaisi puolelle ja toiselle, pieninkin risahdus metsässä pani hänet säpsähtämään. Kaamea tuulenhenki suhahteli kuivissa lehdissä, etäämpänä kuului pöllön haikeata valitusta, ja tuon tuostakin katkesi puusta oksa ja putosi kovasti rasahtaen kuivaan maahan.

Hurdille oli joka tie, joka polku, joka puu tuttu. Tuolla kedolla hän oli isänsä sivulla tallustellut auran jäljessä sairaalloisena poika pahasena. Tuon oikealla puolella näkyvän pensasaidan alla hän oli muuanna kesäiltana maannut huumaantuneena ja verisenä ja voimattomassa raivossaan vannonut kostoa vanhalle Westallille, joka oli häntä syyttömästi niin pahoin pidellyt. Tuolla hämärällä, mäenrintaa leikkaavalla metsäpolulla oli Yrjö Westall kerran paiskannut hänet maahan, kun hän oli hautovaa fasaania säikähyttänyt. Hän näki itsensä viruvan maassa — pitkän, vahvarakenteisen vastustajansa virnistävät kasvot päänsä yli kurottuneina.

Sitten hän äkkiä alkoi muistella isäänsä. Autuaasti oli hän nukkunut Herrassa, kuten hurskas mies ainakin. “Jim, poikani, Herran armo on suuri”, ja “Jim, pidä huolta Annasta” — Anna oli Jimin ainoa sisar — olivat olleet hänen viimeiset sanansa.

Sitten oli vanhus vielä pari kertaa huokaissut ja kaikki oli lopussa.

Oliko sitten kaikkien ihmisten kuljettava samaa tietä, odottiko matkan päässä kaikkia tuo viimeinen hengenveto, tuo kammottava tyhjiin-hupenemisen hetki? Sanoihin ei Hurd pukenut näitä mietteitä, mutta kuolonajatukset harhailivat hänen mielessään, herättäen hänessä, samoin kuin meissä kaikissa, outoja, pelonsekaisia tunteita. Hän vajosi usein mietiskelemään, miltä mahtaa tuntua silloin, kun hänen oma loppunsa on tulossa. Ja se aina hellytti hänen sydäntänsä Mintaa ja lapsia kohtaan. Nykyisin hän vähän väliä pahoitti Mintan mieltä ja piti oman päänsä, mutta sen hän totisesti tiesi, että kun se aika joskus on käsissä, että hän sairaana ja raihnaisena viruu vuoteessaan, kiittää hän vaimoansa jokaisesta vähimmästäkin ystävällisyyden osoituksesta ja noudattaa kaikessa hänen tahtoansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän avioliittonsa alkuaikoina. Ilman Mintan apua ei hän arvellut voivansa kuolla. Pelkkä ajatuskin, että Minta mahdollisesti voisi sortua ennen miestänsä, puistutti häntä jonkinlaisella kauhunsekaisella raivolla. Mutta tässä metsästysjutussa hän oli yhtä kaikki päättänyt kulkea omaa tietään, ja Mintan oli siihen totuttava.

Viimeinkin kuului metsän sisästä hiljainen vihellys. Hän vihelsi takaisin, ja kohta hiipi metsän pimennosta esiin pitkä, laiha vetelys, sepänoppilas Gairsleystä, joka jo monasti ennen oli välittänyt kauppoja hänelle.

Miehet istuivat kymmenkunnan minuuttia puunrungolla juttelemassa. Sitten he erosivat; Hurd palasi paikalle, minne oli riistansa kätkenyt, pisti taskuihinsa kaksi kaniinia — toiset hän aikoi noutaa huomis-aamuna pyydyksiä tarkastaessaan — ja lähti sitten kotimatkalle, pysytellen, mikäli mahdollista, pensasaidan suojassa. Kerran hän kumminkin uskaltautui aukealle kedolle kuunvaloon, välttääksensä metsän kulmausta, missä kuusi vuotta takaperin oli tavattu muutaman vanhan talollisen ruumis. Sitten hän painui leveälle kylätielle ja oli pian oman ovensa edustalla.

Hurdin kavutessa ylös puisia tikapuita, jotka johtivat pieneen makuuhuoneeseen, missä hän vaimoineen ja lapsineen nukkui, nousi hänen vaimonsa vuoteessa istumaan.

“Jim, olet kai ihan menehtynyt — ulkona tällaisessa kylmässä. Voi, Jim — missä olet ollut?”

Kurjalta hän siinä näytti karkeassa yöpuvussaan, harmahtava tukka hajallaan olkapäillä ja laihat käsivarret peitteelle kurotettuina. Huone oli puistuttavan kylmä. Pienten ryysyisten akkunaverhojen välitse kumottava kuu valaisi likaista vuodetta, tahrattuja seiniä ja paljasta, epätasaista lattiaa. Suuren vuoteen jalkapäässä olevassa rautasängyssä makasi Willie rauhattomana ja yskien, vanhempi sisko vieressään sikeässä unessa. Toinen tytöistä lepäsi äidin vieressä, ja pienokainen uinui jalaksilla seisovassa puulaatikossa niin lähellä vuodetta, että Minta saattoi käsivarrellaan siihen ulottua.

Hurd ei vastannut, vaan kääntyi rykivän pojan puoleen, joka viikkokauden oli potenut kurkkuajosta.

“Ethän vain liene ollut Westallin näkyvissä?” virkkoi Minta tuskaisesti. “En saa ollenkaan silmääni ummistetuksi, kun kiertelet ympäri öisin.”

“Älä hätäile suotta”, sanoi Hurd tyynesti, mutta päättävästi. “Minua ei haittaa mikään. Poika on huono, Minta.”

“Huono on, minä olen pitänyt tulta pesässä ja pannut kattilan lämpiämään”, vastasi Minta, viitaten pesästä kohoavaan ohueen savupatsaaseen, joka ei huoneen jäätävälle kylmyydelle mahtanut mitään.

Hurd kumartui pojan puoleen ja kohenteli vuodetta. Silloin alkoi heikko, kuumeinen poika käheällä äänellä itkeä, ja kätkyessä uinuva pienokainen oli herätä. Mahdotonta oli häntä viihdyttää, ja niinpä Hurd kiireesti riisui takkinsa ja saappaansa ja nosti pikku sairaan syliinsä.

“Olehan hiljaa, Willie, olehan, isä hoitaa lasta.”

Hän verhosi poloisen omaan takkiinsa ja laskeutui poika käsivarrella vuoteeseen vaimonsa viereen, vetäen ohuen, ruskean peitteen ylleen. Itse hän oli kävelemisestä lämmennyt, ja pianpa vaimo ja lapsikin hänen sivullaan lakkasivat värisemästä. Pojan nopea, läähättävä hengitys todisti, että hän oli uudelleen nukahtanut. Eikä aikaakaan niin jo isäkin vaipui sikeään uneen. Kiusaantunut, työnmurtama ja tuhansien huolien painostama vaimo raukka yksin vääntelihe unettomana paikallaan talviyön äänettömässä loistossa.

II LUKU
“No, Marcella, joko lady Winterbournen kanssa olette saaneet oljenpalmikoimis-kurssinne alkuun?”

Rouva Boyce istui käsitöineen vierashuoneen akkunan luona koettaen käyttää hyväkseen nopeasti häipyvää päivänvaloa. Oltiin joulukuun loppuvaiheilla. Marcella oli palannut kylältä tavallista aikaisemmin, sillä odotettiin vieraita teelle. Uupuneena hän heittäytyi tuolille äidin viereen.

“Kymmenen tai yksitoista naista on ilmoittautunut, mutta vain nuoria, ei yksikään vanhoista halua tulla. Lady Winterbournelle on suositettu hyvin taitavaa opettajaa Danstablesta, ja toivomme jo ensi viikolla pääsevämme alkuun. Rahaa on tarpeeksi kolmen kuukauden palkkoihin.”

Väsymyksestä huolimatta sädehtivät hänen silmänsä tyytyväisyydestä. Työ-innon synnyttämä tarmo ja joustavuus ilmeili kasvoissa ja liikkeissä.

“Mistä saitte rahaa hankituksi?”

“Aldous on pitänyt huolta siitä”, vastasi Marcella lyhyesti.

Rouva Boyce kohotti olkapäitään tuskin huomattavasti.

“Entä työnne tulokset — minne ne joutuvat?”

“Lady Winterbourne tuntee Lontoossa kaupan, joka on luvannut ostaa mitä valmistamme, jos siitä vain tulee kalua. Emme tietysti ole otaksuneetkaan, että yritys on kannattava.”

Marcellan selitykset annettiin jonkinlaisella nyreällä itsepuolustuksen äänellä. Seudun olkikudos-teollisuutta, joka, oltuaan vuosikausia riutuvassa tilassa, nyt lopultakin oli tykkänään kuolemassa, lady Winterbourne ja Marcella koettivat uudelleen elvyttää ja järjestää ajanmukaisemmaksi. Kylän vaimoille, jotka karkeammalla oljenpalmikoimisella ansaitsivat nykyisin korkeintaan kuusi penceä viikossa, oli opetettava, ei vain hienompaa ja siromuotoisempaa palmikoimista, vaan myöskin palmikkojen kiinniompelemista ja niiden muodostamista hatuiksi ja lakeiksi — taito, jota tähän asti oli yksinomaan tunnettu ainoastaan parissa isommassa naapurikaupungissa.

“Vai ette arvele sen kannattavan?” toisti rouva Boyce. “Eikö tulevaisuudessakaan?”

“Niin, näetkös, me maksamme työpalkkaa viikossa kaksitoista tai neljätoista shillingiä. Meidän on hankittava työaineet ja huone — ja hinnat ovat nykyisin hyvin alhaalla. Koko teollisuushaara on rappiolla.”

Rouva Boyce nauroi.

“Niin, niin, kyllä käsitän. Montako työntekijää luulette voivanne saada kokoon?”

“Mahdollisesti kaksisataa, jos lasketaan kaikki kolme kylää yhteen. Se on elähyttävä koko seutua!” huudahti Marcella, ja säde sisäistä lämpöä puhkesi kasvoille hänen tahtomattaankin.

Rouva Boyce hymyili taas siirtyen samassa vieläkin lähemmä akkunaa.

“Onko Aldous selvillä siitä, mitä te oikeastaan suunnittelette?”

Marcella punastui.

“On tietysti. Se on ‘hyvitystä’ — ei muuta.”

“Tarkastaako hänkin asiaa sinun kannaltasi?”

“Taloudellisesti katsoen hän tietysti pitää meitä mielettöminä”, sanoi Marcella kärsimättömästi. “Niin me olemmekin. Asiain nykyisellä kannalla ollessa on aina taloudellisesti mieletöntä huolehtia poloisista lähimmäisistään. Mutta hän on yhtä tyytymätön nykyisiin oloihin kuin minäkin.”

“No, onneksi on hänellä paksu kukkaro”, sanoi rouva Boyce huolettomasti. “Mutta mikäli minä ymmärrän, et kumminkaan aio vaatia, että hän uhraa kaiken omaisuutensa oljenpalmikoimiseen. Aldous kertoi minulle eilen vuokranneensa teille talon Hertfordinkadun varrelta?”

“Me tulemme elämään hyvin yksinkertaisesti”, sanoi Marcella nopeasti.

“Mitä, eikö edes omia ajoneuvoja?”

Marcella empi.

“Hevonen säästää aikaa. Ja jos meidän on liikuttava paljon ulkona, käy se melkein halvemmaksi kuin ajurit.”

“Vai aiotte liikkua paljon ulkona? Lady Winterbourne mainitsi tuonnoin aikovansa esittää sinut hovissa toukokuussa.”

“Neiti Raeburn ei anna minulle rauhaa”, huudahti Marcella. “Hän väittää, että koko perhe saa hävetä, ellen siihen suostu. Mutta et tietysti voine kuvailla — —”

Hän lakkasi puhumasta ja otti hatun päästään, työntäen hiukset otsalta. Säteilevä ilme oli haihtunut kasvoilta, niissä kuvastui nyt vain väsymystä ja ärtyisyyttä.

“Että pitäisit siitä?” täydensi rouva Boyce tylysti. “No niin, enpä tiedä. Nuoret naiset yleensä ihailevat kauniita pukuja, loistavaa seuraelämää ja huomattavaa asemaa maailmassa. Etkä sinäkään, Marcella, tietääkseni ole mikään askeetti.”

Marcella vääntelihe sisäisestä tuskasta.

“Minun on mukauduttava oloihin”, vastasi hän ylpeästi. “Olot saattavat olla sietämättömiä, mutta niitä ei aina voi välttää.”

“Niinpä niin, mutta minäpä en, kultaseni, usko, että ne olot, joihin nyt joudut, ovat sinusta sietämättömiä. Niin mieletön et mahtane olla. Joko olet kuullut, miten suuren vuotuisen määrärahan Aldous on lopullisesti sinulle vahvistanut?”

“En”, vastasi Marcella lyhyesti. “En ole kysellyt isältä enkä muiltakaan.”

“Tänä aamuna se vasta päätettiin. Isäsi mainitsi sen minulle sivumennen ulos mennessään. Sinä saat kaksituhatta puntaa vuodessa omaksi käyttötarpeeksesi.”

Rouva Boycen ääni oli kuiva ja sitä seuraava silmäys tyttäreen omituisen vihamielinen, mutta Marcella ei sitä huomannut.

“Liian paljon”, virkkoi hän hiljaa.

Hänen päänsä painui jälleen tuolin selkämystä vastaan ja hänen väsyneet katseensa vaelsivat pitkin hämärään peittyvää nurmikkoa ja lehtokujaa.

“Hän sanoi tahtovansa, että sinä tuntisit itsesi aivan riippumattomaksi, ettei mikään estäisi sinua toteuttamasta omia suunnitelmiasi. Oh, kellä on niin monta suunnitelmaa mielessä kuin sinulla, sille se ei ole liian paljon. Käsittele sinä vain säästäen rahojasi. Pidä ne itselläsi. Hanki niillä mitä itse tarvitset eikä mitä muut tarvitsevat.”

Nytkin jäi rouva Boycen käytöksessä ilmaantuva katkeruus Marcellalta huomaamatta. Vieno ilme — säälin ilme — lennähti hänen kasvoilleen. Rouva Boyce alkoi korjata työnsä pois, sillä pimeältä ei hän enää nähnyt ommella.

“Asiasta toiseen”, virkkoi hän äkkiä. “Sinulle tulee kai lähimmässä tulevaisuudessa aika paljon työtä äänien hankkimisessa Aldousille? Isäsi sanoo, että vaalit ovat helmikuussa.”

Marcella liikahti levottomasti.

“Aldous tietää”, sanoi hän “viimein, että olen monessa asiassa eri mieltä hänen kanssaan. Hän on niin innostunut tuohon pikkuviljelijäin lakiehdotukseen. Ja minä en voi sitä sietää. Se on vain taka-askel.”

Rouva Boyce kohautti silmäkulmiaan.

“Sepä ikävä. Sillä hän jutteli minulle, että hän tulee parlamentissa panemaan kaikki voimansa liikkeelle saadakseen sen hyväksytyksi. Eiköhän lopultakin ole otaksuttava, että hän sen asian käsittää paremmin kuin sinä?”

Marcella ojentautui äkkiä suoraksi ja otti tuolilta päällysnuttunsa, hattunsa ja hansikkaansa.

“Ei tässä nyt tiedoista ole puhetta, äiti, vaan periaatteista. Saattaa kyllä olla, etten minä tiedä paljon mitään, mutta tietävät ainakin ne jotain, joiden oppia seuraan. Kaikkia asioita voi arvostella kahdella tavalla. Kun Aldous minua kosi, sanoin hänelle mihinkä puolueeseen kuulun ja varoitin häntä seurauksista. Mutta se ei järkähyttänyt hänen päätöstään.”

Rouva Boycen hieno suu värähti hiukan.

“Vai niin, arvelet ehkä, että Aldous sillä hetkellä punnitsi asiaa yhtä kylmäverisesti kuin sinä?”

Marcella ensin säpsähti, mutta sitten hermostunut suuttumus sai hänessä vallan.

“Tämä on sietämätöntä, äiti!” huudahti hän. “Jo ennenkin olet vetänyt sitä nuottia, että minä otan Aldousin muka vain omain itsekkäiden pyyteitteni tähden — että olen hänelle arvoton. Muut ajatelkoot mitä tahtovat, mutta että sinäkin —”

Ääni katkesi ja vedet kiertyivät silmiin. Hän oli uupunut ja kiihottunut. Äidin kohtelu oli useasti tyly, milloin he olivat kahdenkesken, ollen räikeänä vastakohtana sille ihailun ja hienotunteisuuden ilmakehälle, joka Marcellaa ympäröi Aldousin seurassa, kylässä tai Winterbournein luona, ja tällä hetkellä se tuntui hänestä sietämättömältä.

Rouva Boyce katsahti ylös vakavampi ilme silmissään.

“Sinä käsitit väärin, rakas lapsi”, sanoi hän levollisesti. “Toisinaan en voi olla kummastelematta sinua, mutta pahaa en milloinkaan sinusta ajattele. Kaiketi sinä pidät Aldousista.”

“No mutta, äiti kulta”, huudahti Marcella poissa suunniltaan.

Rouva Boyce kääri työnsä kokoon ja sulki ompeluvasun kannen.

“Kun menet vaatteitasi riisumaan, niin ilmoita samassa Williamille, että teellä tulee olemaan kuusi tai seitsemän henkeä. Muistaakseni mainitsit, että herra Hallin tulee Aldousin seurassa.”

“Niin tulee ja myös Frank Leven. Koska herra Wharton saapuu?”

“Noin kymmenen minuutin kuluttua, jos juna on täsmällinen. Tuossahan isäsi jo tuleekin.”

Marcella poistui ja rouva Boyce jäi tuokioksi yksin. Laihat kädet herpallaan helmassa hän nojautui akkunapieleen ja silmäili hajamielisenä talvista, hämärtävää puutarhaa. Hänen mielensä oli täynnä salaista ylenkatsetta ihmisiä kohtaan — tytär heihin luettuna — jotka kuvittelevat mielessään, että ihmiskohtalo on muutettavissa viikko palkkain korottamisella tai että kärsimykset elämässä tavalla tai toisella ovat riippuvat arkielämän pikku mukavuuksista. Voiko nälkää ja raatamista sanoa kärsimykseksi? Kadehtimatta, henkistä janoa tuntematta ei hän koskaan ollut nähnyt työläisnaisen tupansa lattiaa luuttuavan. Ei sellaiset asiat iske haavoja sydämeen, elämän suurista pettymyksistä ja suruista ne avautuvat. Leivästäkö ihminen vain elää? Hän oli usein joutua epätoivoon kuullessaan innostunein sanoin puhuttavan yhteiskunnallisista parannuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Rikkaaksi, perin rikkaaksi oli Marcella tuleva. Aldousin nykyiset tulot, Marcellalle määrätty vuotuinen osuus niistä vähennettyinä, olivat — isoisän kuoltua hänelle tulevaa perintöä lukuunottamatta — paljoa suuremmat kuin mitä itse herra Boyce, jolle Maxwellien rikkaudet olivat alituisena silmätikkuna, oli voinut otaksua.

Rouva Boyce oli ensin ällistynyt kuullessaan tyttärensä kihlauksesta, mutta pian hän jälleen oli yhtä järkähtämättömän levollinen kuin ennenkin. Piilipä kumminkin paljon salaista mielihyvää tuon ulkonaisen levollisuuden kätkössä. Marcella oli turvattu. Yhdellä taitavalla iskulla hän oli itse saanut enemmän aikaan kuin paraskaan, lapsensa menestystä hellivä äiti. Syksyllä rouva Boyce joskus rauhattomana oli kysellyt itseltään, mille kannalle hänen tulevaisuudessa oli asetuttava jäntevään, toimeliaaseen tyttäreensä nähden, joka näytti päättäneen omakseen vallata tuon saman maailman, josta äiti oli luopunut. Nyt oli pulma selvitetty, ja tarkkana tähystelijänä hän ei voinut olla ilkkumatta ajatellessaan, kuinka ratkaisevasti kohtalo oli sekaantunut asiaan.

Aldous Raeburnia rouva Boyce oli tuskin puhutellut ennen sitä päivää, jolloin Marcella julkaisi kihlauksensa. Kun rakastaja parin tunnin kuluttua syvästi liikutettuna anoi häneltä tyttären kättä, oli rouva Boyce vain vaivoin voinut suorittaa hellän äidin osaa. Hän oli kumminkin tehnyt parhaansa ollakseen ystävällinen, salatakseen ihmettelyään siitä, että herra Raeburn oli kosinut, että lordi Maxwell oli antanut suostumuksensa ja että Marcella niin helposti oli joutunut satimeen. Mutta rouva Boycea oli kohdannut yllätys myöskin mitä häneen itseensä tuli. Juteltuaan hetken aikaa tulevan vävypoikansa kanssa tuntui hänestä, kuin hän ensimäisen kerran viiteentoista vuoteen kykenisi tuntemaan ystävyyttä vierasta kohtaan. Hänen omituinen personallisuutensa ei voinut olla Aldousiin vaikuttamatta ja hän näytti myötätuntoansa tätä onnetonta naista kohtaan tuntein ja sanoin, jotka rouva Boycen tahtomattakin löysivät hänessä vastakaikua ja ymmärtämystä. Hän älysi selvästi herättäneensä herra Raeburnin harrasta, ritarillista sääliä. Mutta ensi kerran hänen elämässään ei toisten osoittama sääli häntä loukannut, ja Marcella piti silmällä äitinsä käytöstä uteliaana ja samassa keventynein mielin.

Sitten juteltiin pian vietettävistä häistä, lordi Maxwell lähetti herra Boycelle kohteliaaseen, mutta kylmähköön muotoon laadittuja tiedonantoja, “kreivikunta” kävi onnittelemassa, ja tänään oli Aldous Raeburn lopullisesti ilmoittanut omat tulonsa ja sen ohessa maininnut, kuinka suuren rahamäärän hän vuotuisesti maksaisi vaimolleen.

Kaikkiin näihin Marcellan tulevan rikkauden ja aseman näkyviin todisteltiin nähden rouva Boyce oli säilyttänyt tavallisen ivallisen välinpitämättömyytensä. Mutta viime aikoina, ja eritoten tänä päivänä, hän alkoi tuntea asemansa painostavaksi. Marcella oli tulemassa rikkaaksi ja riippumattomaksi, mutta hänen isänsä ja äitinsä olivat köyhät, jopa rahapulassakin, eikä ollut suurtakaan toivoa siitä, että heidän asemansa paranisi. Miehensä nurisevista viittauksista rouva Boyce ymmärsi, että arvon mukaisten myötäjäisten hankkiminen Marcellalle tyhjentäisi heidän viimeiset rahavaransa. Pian kai heidän oli pakko turvautua Marcellan kukkaroon? Painajaisen tavoin tämä pelko kidutti rouva Boycen herkästi nöyryytettyä ylpeyttä. Tämä ylpeys, jolla hän karkaisi itseään maailmaa vastaan, ei ollut koskaan ollut niin taipumaton, niin jäykkä, kuin tällä hetkellä omaa tytärtä vastaan suunnattuna. Heidän keskinäinen suhteensa oli kylmä, eivätkä he käsittäneet toisiansa. Kenessä vika oli, sen rouva Boyce piti yhdentekevänä.

* * * * *

Pimeä oli joutunut, ja rouva Boyce aikoi soittaa lamppua, kun hänen miehensä samassa astui sisään.

“Missä Marcella?” kysäisi hän heittäytyen tuolille äreän ja väsyneen näköisenä, kuten tapansa nykyisin oli.

“Meni vain riisuutumaan ja antamaan Williamille määräyksiä. Kyllä hän heti on täällä.”

“Tietääkö hän mitään huomenlahjastaan?”

“Kerroin minä hänelle sen. Hän näytti ajattelevan, että Aldous on jalomielinen, vaikk’ei lahja hänestä sentään tuntunut olevan liian suurenmoinen. Ei maailmaa voi tyhjällä parantaa.”

“Parantaa — loruja!” ärähti herra Boyce. “En ole eläessäni tavannut tolkuttomampaa ja itsepintaisempaa tyttöä. Mistä hän kaikki hullutuksensa on saanut? Miksi annoit hänen Lontoossa pitää seuraa noiden ihmisten kanssa? Nyt ei hänestä kenties enää tule kalua. Usko pois, että hän ennen pitkää tekee itsensä ja perheensä naurunalaiseksi.”

“No, se on herra Raeburnin asia. Minä Marcellana kiinnittäisin jonkin verran huomiota hänenkin toivomuksiinsa. Mutta kaipa Marcella tietää mitä tekee.”

“Tietää kylläkin. Herra Raeburn on järjiltänsä, sen jokainen näkee. Niin kauan kuin Marcella on huoneessa, on hän kuin noiduttu. Hänelle ei tuollainen sovellu, mies käy naurettavaksi. Minä sanoin hänelle, että hänen huomenlahjansa olisi riittänyt puolta pienempänäkin. Marcella on vain tuhlaava rahat hullutuksiin.”

“Sanoitko sen herra Raeburnille?”

“Sanoin kuin sanoinkin. Vai niin!” — kiukkunen silmäys lensi vaimoon — “arvelit kaiketi, että tarkoitukseni olisi nylkeä häntä. Erinomaisen mieluista kuulla!”

Punaiset täplät puhkesivat vaimon kuihtuneille poskille. Mutta hän vastasi lempeästi, niin lempeästi että hänen miehensä arveli kerrankin voittajana suoriutuneensa. Hän suvaitsi leppyä, ja kun rouva Boyce asettui tulen ääreen ja jutteli hänen kanssaan vastoin tavallisuutta vapaasti ja ystävällisesti, niin hän pian tykkänään rauhoittui. Rouva Boyce puheli Marcellan myötäjäisistä, häistä ja viimeisistä vaaliuutisista. Mies istui liikkumattomana varjostaen kädellä silmiään tulenvalolta ja pistäen tuontuostakin sanasen väliin. Uusi pelko oli alkanut versoa hänen sielunsa sisimmässä — kuoleman pelko. Hän oli nyt täydelleen joutunut vaimonsa käsiin. Heidän pitkällinen kamppailunsa toisen ylivallasta oli päättynyt vaimon voittoon. Mies alistui hänen johdettavakseen tietäen ettei tulisi aikaan ilman häntä, ja tämä tietoisuus hänen tekojaankin johti ja korvasi periaatteiden puutetta hänen luonteessaan.

Mutta tätä hetkellistä lepoa ei kestänyt kauan, sillä hän kävi äkkiä rauhattomaksi, nähtävästi ruumiillisen pahoinvoinnin vaikutuksesta.

“Niin, minäpä usein toivon, että se olisi ollut tuo toinen mies”, sanoi hän kärttyisesti. “Raeburn on niin riivatun ylimyksellinen. Luulenpa että hän loukkaantui siitä, mitä sanoin Marcellan oikuista ja mielijohteista, ja että varoitin häntä uskomasta niin paljon rahaa nuorelle tytölle, jolla on sellaisia kummia tuumia. Olisit nähnyt millaiseksi hänen naamansa meni. Aivan tyyni hän tietysti oli. Hän napitti takkinsa ja nousi lähteäksensä — ikäänkuin ei minun mielipiteeni merkitsisi enempää kuin tuo pöytä tuossa. Mutta olkoot vain rauhassa, sekä hän että hänen arvoisa isoisänsä. En minä aio heitä kiusata käynneilläni. He pitävät minua vastenmielisenä, minä heitä ikävystyttävinä — välimme on suora. Marcella käyköön täällä, jos tahtoo isäänsä tavata. Mutta sinun oivallinen kasvatustapasi, pitää hänet koko lapsuudenajan erillään meistä, ei liene suurestikaan edistänyt hänessä hellyyttä meitä kohtaan.”

“Herra Whartoniako tarkoitat tuolla toisella miehellä?” virkkoi rouva Boyce yrittämättä puolustaa itseään tai Aldousia. “Häntä tietysti. Mutta hän astui, ikävä kyllä, liian myöhään näyttämölle. Miksei hän olisi kelvannut? Hän on yhtä hupsu kuin Marcella — hupsumpikin vielä. Hänellä on yhtä kierot mielipiteet kuin tytöllä — kuuluu kokouksissaan jaarittelevan vaikka mitä pötyä. Mutta toverina hän on peijakkaan hauska — hänen seurassaan ei ole tarvis punnita joka sanaa, mikä suusta lähtee. Luulenpa vaankin, että Marcella olisi häneen ihastunut. Kyllä he varoillaan olisivat kunnollisesti tulleet toimeen. Ei Wharton nälkää näe niin kauan kuin hanhenpaistia on saatavissa.”

Rouva Boyce hymähti.

“Mikä panee sinut otaksumaan, että Marcella olisi mieltynyt herra Whartoniin? Hänen ajatuksensa ja harrastuksensa ovat ensi hetkestä asti pyörineet herra Raeburnissa.”

“Kummako se — eihän täällä ketään muutakaan ollut”, murahti herra Boyce. “Sehän on luonnollista. Se olkoon vain minun puolestani sanottu, että tämän talon ovet ovat aina avoinna herra Whartonille koko vaaliaikana, ajatelkoot Raeburnit siitä mitä tahtovat.”

Hän kyyristyi eteenpäin ja survaisi hiilihangon liekkeihin niin raivokkaasti, että heikko liekki oli melkein sammua. Rouva Boyce ei enää hymyillyt. Hän käsitti varsin hyvin, mikä oli syynä hänen miehensä vaistomaiseen vastenmielisyyteen Aldous Raeburnia kohtaan ja ystävällisiin tunteisiin nuorta Whartonia kohtaan.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen herra Boyce lähti huoneesta. Vaimo tarkkasi hänen askeleitaan ja huomasi hänen astuvan vaivalloisesti. Rouva Boyce jäi tuokioksi seisomaan samalle paikalle käännellen sormuksia laihoissa sormissaan. Tohtori Clarke, seudun taitava ja kokenut lääkäri, oli viime kerralla talossa käydessään lausunut hänelle pari sanaa, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä. Lujan tahtonsa kaikella voimalla hän oli silloin kieltäytynyt niitä uskomasta. Mutta lääkärin sanat eivät sittenkään unohtuneet. Viimein hänkin lähti yläkertaan, ja tavatessaan portaissa Marcellan hän pyysi hänen jouduttamaan Williamia teetä tuomaan, herra Wharton kun oli odotettavissa joka hetki.

* * * * *

Marcella piti huolta siitä, että akkunaluukut suljettiin, että lamput tuotiin sisään, että uuniin lisättiin halkoja ja että teepöytä katettiin. Sitten hän asettui istumaan matalalle tuolille uunin eteen ja kyykistyi eteenpäin, kädet ristissä helmassa. Musta puku jätti peittämättä sorean, täyteläisen kaulan ja valkeat ranteet. Marcella, näet, joka ei sietänyt tiukkia eikä kankeita vaatteita, välitti vähät muodeista ja käytti pitsiröyhelöitä ja harsopoimutuksia korkean kauluksen ja ahtaitten kalvosimien asemesta.

Hänen ajatuksensa harhailivat, kuten morsiamen ainakin, Aldousissa ja heidän häissään, jotka oli määrätty vietettäväksi helmikuun lopulla. Mutta eipä nämä mietteet näyttäneet häntä suurestikaan ilahuttavan. Hänellä oli vielä niin monta eri tehtävää suunniteltavana ja toimitettavana. Kuka saataisiin valvomaan, lady Winterbournen ja hänen itsensä Lontoossa ollessa, niitä monia eri yrityksiä, joita hän oli pannut alulle kylässä. Mary Harden oli tosin herttainen ja kiltti, mutta tuskin kyllin älykäs tällaista vastuunalaista tehtävää hoitamaan. Oli hankittava jokin toimelias nainen, joka palkasta ottaisi suorittaakseen työn. Cravenit tietenkin sanoisivat, että nyt hän oli hyvällä alulla hyväntekijättären arvotonta osaa näyttelemään. Mutta onhan hyväntekijättäriäkin monenmoisia. Eikä hyväntekijättään osa sinänsä ole ylenkatsottava, kaikki on vain siinä, millä tavalla se suoritetaan.

Hän oli päättänyt uudistaa tuttavuutensa Cravenien kanssa Lontoossa. Nyt hän kykenee heitä hiukan auttamaankin ja edistämään heidän monia suunnittelujaan. Alussa he tietysti ovat epäluuloisia, mutta kylläpä hän heidät saa toisiin ajatuksiin.

Kaiken aikaa hän kuunteli puolittain koneellisesti, soittaisiko kuka ulko-oven kelloa, mutta sitä ei ollut helppo kuulla saliin asti tässä suuressa kaikuvassa talossa. Odotettua vierasta hän ei paljonkaan ajatellut. Hän luotti varmasti siihen, että isä pitäisi hänestä huolta. Kihloihin jouduttuaan oli Marcella pari kolme kertaa ollut herra Whartonin seurassa, muun muassa kerran Mellorissa aamiaisilla, mutta Marcellan ajatukset olivat aina olleet niin muissa asioissa, ettei nuoren tilanomistajan hupainen ja pirteä seura ollut paljonkaan hänen huomiotansa herättänyt. Viime aikoina oli herra Wharton harvoin liikkunut naapuristossa. Molemmilla ehdokkailla oli ollut hiukan lepoaikaa, mutta nyt oli kiihkeä vaaliagitatsioni jälleen alkamassa, vaalit kun olivat jo helmikuun lopulla.

Mutta tänään oli Edward Hallin saapuva Melloriin Aldousin seurassa! Se kiinnitti hänen ajatuksiaan. Hän oli kovin utelias kuulemaan ja näkemään Hallinia, mutta samassa hiukan hermostunutkin. Sillä hänen tulevaisuudelleen saattoi merkitä paljon, minkä vaikutuksen Edward Hallin oli saava hänestä.

Äkisti jotain selittämätöntä — heikko liike, ilmavirta — sai hänet kääntymään. Hämmästyksekseen hän näki ovella nuoren miehen, joka tarkasteli häntä hymyillen ja riisui hansikkaita käsistään.

Marcella hypähti pystyyn hiukan harmistuneena. “Herra Wharton!”

“Oh! älkäähän vielä!” sanoi tämä tehden kädellään torjuvan liikkeen. “Ettekö olisi voinut jäädä sinne istumaan. Ensin luulin ettei ollut ketään huoneessa. William häärii tavaroitteni kanssa, joista ei näy loppua tulevan, ja niin minä ilmoittautumatta astuin sisään. Silloin näin teidät — ja takkavalkean — ja huoneen. Se oli kuin palanen soittoa. Mikä vahinko että se keskeytyi!”

Marcella punastui ja ojensi Whartonille kätensä hyvin jäykästi.

“En kuullut teidän soittavan”, sanoi hän kylmästi. “Äiti saapuu heti paikalla. Saanko tarjota teille teetä?”

“Kiitos. Ei, ette kuullut, sen tiesin. Se ilahutti minua. Se näytti minulle, mitä kaikkea kaunista maailmassa saattaa löytyä, jota ei silmä koskaan osu näkemään. Tämä huone on viehättävä — taivaallisen viehättävä vanha soppi — etenkin tässä puolihämärässä! Kun viimeksi kävin täällä, oli räikeä päivänpaiste, mutta nyt — —” Hän seisoi selin takkaan kädet ristissä selän takana. Hänen katseensa vaelsivat ympäri huonetta, ja hänen poikamaiset kasvonsa loistivat kiharain välistä tyytyväisyydestä ja elämänhalusta.

“Juuri valoa täällä kyllä sietää olla enemmänkin”, virkkoi Marcella. “Olisitte kyllä samaa mieltä, jos olisitte pimeässä kopsahtanut rappusia alas yhtä monta kertaa kuin minä.”

Herra Wharton nauroi.

“Mutta paljon parempi on sittenkin — eikö teistäkin? — saada liian vähän jotakin kuin liian paljon!”

Hän heittäytyi teepöydän viereiselle tuolille ja loi Marcellaan hilpeän, kysyvän katseen, kun tämä ojensi hänelle kupin. Marcellaa tämän miehen käytös hämmästytti aika tavalla. Edellisinä kertoina hänen seurassaan ollessaan ei herra Whartonin käytös — ei ainakaan talon tytärtä kohtaan — ollut ollut näin vapaa ja siekailematon. Hän alkoi tointua ensi hämmästyksestään ja tarkkasi vierasta osaksi uteliaana, osaksi huvitettuna.

“Sitten kai pidätte Mellorista”, vastasi hän kuivasti ja istahti, ottaen oman teekuppinsa, toiselle puolelle takkaa, vastapäätä herra Whartonia. “Isä ei ole vielä hankkinut mitään uutta — ei isä voi. Luulenpa että tuoleja kyllä on tarpeeksi — mutta uutimia ei ole läheskään kaikkiin akkunoihin. Haluatteko jotakin?”

Sillä Wharton oli noussut pystyyn ja silmäili teetarjotinta.

“Mutta minun täytyy”, sanoi hän tyytymättömällä äänellä, “minun täytyy saada kylliksi sokeria teehen”.

“Te saitte tavallista enemmän”, sanoi Marcella naurahtaen, rientäessään hänelle avuksi. “Näinkö lujat teidän periaatteenne ovatkin? Minä juuri tässä tuumin että etteköhän tahtoisi takkavalkeaa paljon pienemmäksi.”

Ja hän viittasi roihuaviin halkoihin, jotka nyt täyttivät suuren takan.

“Takkavalkeaako pienemmäksi?” toisti Wharton väristen ja siirtyen likemmäksi tulta. “Teillä ei liene aavistustakaan siitä, minkälainen pureva tuuli puhaltaa näillä kukkuloillanne tällaisena iltana? Ajatelkaapa miltä tuntuu tässä jäätävässä kylmässä matkustella ympäri kokouksia pitämässä. Minulla on kolme kokousta huomis-iltana.”

“Se, joka rakastaa kansaa kuten te, ei saa olla niin arka tuulille”, sanoi Marcella kiusoitellen.

Wharton lennätti pikaisen hymyn vastaukseksi Marcellan leikilliseen katseeseen ja tarttui sitten käsiksi teehen ja leivoksiin, innokkaasti kuten mies, jolle joka siemaus ja pala tuottaa suurta nautintoa.

“Varsin oikein, mutta kunhan ‘kansa’ vain ei asuisi niin pitkän matkan päässä. Joku verenhimoinen henkilö toivoi kerran, että kansalla olisi vain yksi kaula. Minä puolestani toivon, että sillä olisi vain yksi korva. — Neiti Boyce, onko herra Raeburn pahasti panetellut minua teille?”

Puhuessaan hän kumartui Marcellan puoleen siniset silmät sädehtien hilpeyttä ja avomielisyyttä.

Marcella säpsähti.

“Mitenkä hän sitä voisi tehdä?” sanoi hän lyhyesti. “Enhän minä ole vanhoillinen.”

“Ette vanhoillinen?” sanoi Wharton iloisesti. “No, mutta sehän on mahdotonta! Uskallanko myöskin otaksua, että joskus lueskelette pahaisia vaalikyhäyksiäni?”

Hän viittasi pienellä pöydällä olevaan paikkakunnan lehteen, jonka
Marcella oli vasta leikannut auki.
“Joskus —” vastasi Marcella hämillään. “Minulla on niin vähän aikaa.”

Totta puhuen hän oli tuskin uhrannut yhtäkään ajatusta Whartonin vaalipuuhille siitä lähtien kun Aldous kosi häntä. Hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa, lady Winterbournen ystävyys ja uudistushommat kylässä olivat tykkänään vallanneet hänen aikansa.

Wharton nauroi.

“Niinpä niin. Milloin tuo suuri päivä koittaa?”

“En minä sitä tarkoittanut”, sanoi Marcella jäykästi. “Lady Winterbourne ja minä olemme koettaneet panna alulle kylässä olkienpalmikoimista. Aamut, päivät ja yöt on tehty työtä, puheltu ja kirjoitettu.”

“Niin niin, kyllä tiedän — olen kuullut siitä puhuttavan. Ja luuletteko todellakin, että tuollaisista pikkuyrityksistä voi olla mitään hyötyä?”

Äänen kuiva sävy houkutteli Marcellan luomaan häneen pikaisen katseen. Whartonin verevät kasvot olivat muuttuneet. Niissä ei enää näkynyt leikillistä hilpeyttä ja vallattomuutta, vaan harmistunutta ja puolittain ylenkatseellista tarkkaavaisuutta.

“En käsitä mitä tarkoitatte”, sanoi Marcella hitaasti, hetken vaiti oltuaan. “Tai oikeammin, minä kyllä aivan hyvin käsitän. Olettehan kertonut isälle — ja herra Raeburnkin sanoo — että olette sosialisti — ei puolittain, kuten kaikki ihmiset, mutta täydellä todella. Ja niin ollen te arvatenkin tahdotte saada aikaan suuria mullistuksia. Te ette siedä mitään, joka vahvistaa yläluokan vaikutusvaltaa kansaan. Mutta se on vain tyhjää puhetta. Ette vielä pitkään pituiseen aikaan voi saada toimeen noita suuria muutoksia. Ja sillä välin täytyy pitää huolta siitä, että kansa saa vaatteita ja ruokaa ja pysyy hengissä.”

Hän painautui tuolinsa selkämystä vastaan ja silmäili uhmaavasti Whartonia. Tämän huulet värähtivät, mutta hän pysyttelihe edelleen vakavana.

“Paljon parempi olisi, jos perustaisitte Maanviljelysyhdistyksen haaraosaston”, sanoi hän päättävästi. “Mitä hyvää toimitatte auttamalla eloon rappiolle jäänyttä teollisuudenhaaraa? Tuollaiset yritykset ovat niin lapsellisia. Vallankumoukseen me varoja tarvitsemme. Ei pitäisi niiden, jotka harrastavat uudistuksia, tuhlata aikaa ja varoja joutaviin.”

“Kyllä minä kaiken tuon ymmärrän”, sanoi Marcella halveksivalla äänellä, vaikka kiivaasti hengittäen. “Ette luultavasti tiedä, että minä Lontoossa ollessani olin Venturisti-yhdistyksen jäsenenä? Minä olen kaiken tuon ennen kuullut, mitä nyt sanotte!”

Whartonin vakava mieliala oli tuossa tuokiossa hävinnyt. Hän alkoi nauraa, asetti kuppinsa pöydälle ja lähestyi Marcellaa käsi ojennettuna.

“Tekö venturisti? Niin minäkin. Sepä hauskaa! Ettekö tahdo lyödä kättä toverillenne. Me olemme, kuten tiedätte, hyvin sekalaista seurakuntaa, enkä luule — meidän kesken sanoen — että saamme paljon mitään aikaan. Mutta aina me voimme saada jonkun virkamiehen näkemään unta — giljotiinista — ja onhan sekin jotakin. No niin, nythän voimme asioista jutella aivan toisella tavalla kuin ennen!”

Marcella ojensi hänelle silmänräpäykseksi kätensä, mutta veti sen sitten nopeasti ja arasti takaisin. Wharton oli jälleen heittäytynyt tuoliinsa ja kädet ristissä pään takana myhäili hän tyytyväisen näköisenä itsekseen. “Aivan toisella tavalla”, toisti hän miettivästi. “Mutta kyllä se on hiukan outoa. Mitä sanoo — mitä sanoo herra Raeburn siihen?”

“Ei mitään! Hän rakastaa kansaa yhtä paljon kuin te tai minä, huomatkaa se! Hän ei kulje minun tietäni, mutta hän ei sekaannu minun puuhiini.”

“Oh! se on niin Aldousin kaltaista.”

Marcella säpsähti.

“Ettehän pane pahaksi vaikka toisinaan kutsun häntä ristimänimeltä? Se tapahtuu ikäänkuin vahingosta. Poikina olimme usein Levenien luona, Levenit ovat serkkujani. Hän oli jo silloin iso poika, minä vain pieni naskali. Mutta hän ei pitänyt minusta. Minä olin, nähkääs, aika rasavilli!”

Hänen suorapuheisuutensa, jolla hän ikäänkuin vetosi Marcellan ymmärtämiseen, soveltui hänelle mainiosti.

“Niin, pelkäänpä olleeni aika rasavilli! Ja hän oli jo silloin aina hyvä ja täydellinen. Ettehän ymmärrä kreikkaa, neiti Boyce? Mutta minulle hän todellakin oli hyvin hyvä. Kerran minä olin pahasti helisemässä. Päästin karkuun pöllöparin, joita säilytettiin takapihassa — Sir Charles rakasti niitä paljon enemmän kuin lapsiaan —; pelkästä pahanilkisyydestä minä sen tein, ja ne saivat surkean surman puistossa. Seuraavana päivänä piti minut rangaistukseksi lähettää kiireellisesti kotiin. Mutta Aldous puhui hyvän sanan puolestani — ja lupasi vasta pitää minua silmällä.”

“Ja palkaksi te häntä kiusasitte?”

“Enpä toki!” sanoi Wharton lempeällä tyytyväisyydellä. “Enpä toki! Enhän minä koskaan ketään kiusaa. Mutta täytyyhän välistä keksiä jotain hauskaa, neiti Boyce; mitä muuta tässä tekisi? Sitten vanhempina — en itsekään käsitä mistä se johtui — emme enää vetäneet yhtä köyttä. Se on hyvin surullista — soisin että hänellä olisi hiukan paremmat ajatukset minusta.”

Viimeisiä sanoja lausuttaessa ääni peräti muuttui, ja surkean näköisenä hän oikaisihe tuolillaan kädet ristissä polvilla. Marcellan silmät vilkkuivat lystikkäästi, mutta hän tähysteli itsepintaisesti tuleen eikä virkkanut mitään.

“Te ette auta minua. Te ette lohduta minua. Te olette todellakin hyvin tyly. Ettekö sääli ihmistä, joka on alati tuomittu ihailemaan henkilöitä, jotka eivät voi häntä sietää.”

“Älkää ihailko heitä!” sanoi Marcella hilpeästi.

Wharton kohotti silmäkulmiaan. “Tuo on uskottomuutta”, sanoi hän kuivasti. “Otan todistajaksi kantaisänne, tuon tuossa”, hän viittasi mustuneeseen muotokuvaan, joka riippui yläpuolella uunia hänen edessään, “otan hänet todistajaksi, että minä olen taipuvainen ihailemaan herra Raeburnia ja että te kiellätte minua siitä. No niin, mutta emmeköhän nyt — nyt” — hän siirsi tuolinsa Marcellan tuolin kohdalle ja hänen kasvojensa ilme vaihtui äkkiä — “emmeköhän nyt koettaisi ymmärtää toisiamme hiukan paremmin ennenkuin vieraanne tulevat. Tiedätte varmaankin, että toimitan erästä työväenlehteä?”

Marcella nyökähytti päätään.

“Luette kenties sitä?”

“Onko se ‘Työmiehen Sotahuuto’? Minä tilaan sitä.”

“Mainiota!” huudahti herra Wharton. “Nyt minä älyän, miksi sitä luetaan kylälläkin. Te olette antanut sen lainaksi Hurd nimiselle miehelle?”

“Niin olenkin.”

“Jonka vaimo jumaloi teitä — jonka hyvä enkeli te olette ollut. Mitä arvelette, enkö tiedä jo koko paljon teistä? No niin, oletteko tyytyväinen tähän lehteen? Tiedättekö ehdottaa minulle jotain keinoa sen parantamiseksi? Se kaipaa hiukan tuoretta verta — ei auta, minun täytyy sitä hankkia. Se oli peräti rappiotilassa, kun minä viime vuonna sen ostin ja sain kaupantekijäisiksi koko sen vanhan henkilökunnan niskoilleni. Meidän pitää välttämättä vielä neuvotella siitä keskenämme, eikö niin? Mutta sanokaas ensin — minä tässä kerskaan tuntevani teidät jo koko hyvin — mutta sanokaas, mitä olette kuullut minusta kerrottavan?”

Molemmat nauroivat. Sitten Marcella yritti olla jälleen vakava.

“Luullakseni — teillä on maatila.”

“Aivan oikein!” hän nyökähytti päätään — “minulla on tila Lincolnshiressä. Minä omistan noin viisituhatta tynnyrinalaa maata — riittävästi ollakseni köyhä — mutta myöskin riittävästi voidakseni kokeilla siinä. Olen esimerkiksi pannut alulle osuuskuntaviljelyksen. Toistaiseksi he ovat saaneet minulta hyvän summan rahaa lainaksi — ja sen lisäksi on ensimäisen puolivuoden vuokrasumma jätetty perimättä. Ei siis, kuten näette, tuottava yritys. Mutta kaipa se vielä kerran lyö leiville. Nykyisin tarvitaan maatilan hoitoon rahaa, ja rahaa tarvitsen minäkin itseäni varten. Tarkoitukseni on saada ‘Työmiehen Sotahuuto’ kannattamaan — jos voin. Se antaa minulle enemmän aikaa puhua ja toimia omalla alallani — venturistina — kuin lakitiede.”

“Lakitiede?” sanoi Marcella hieman ällistyneenä, mutta kuunnellen
Whartonin puhetulvaa kiihkeän tarkkaavasti.
“Niin, äitini mieliksi suoritin kolme vuotta sitten lainopillisen tutkintoni. Hän arveli, että se huojentaisi työskentelyäni parlamentissa, jos sinne joskus sattuisin tulemaan. Oletteko koskaan kuullut äidistäni puhuttavan?”

Hänen avomielisiä, hymyileviä kysymyksiään oli mahdoton välttää.

“En”, vastasi Marcella rehellisesti.

“No niin, tiedustelkaa lordi Maxwellilta”, sanoi Wharton nauraen. “Sisäasiain ministerinä ollessaan hän joutui kerran tai pari kovaan sanasotaan äitini kanssa, joka oli kiihkeä naisemansipatsionin harrastaja. Äitini väitti aina suoriutuneensa voittajana taistelusta — epäilemättä lordi Maxwell jäi vastakkaiseen uskoon. No niin — äitini — ihmiset yleensä pitivät häntä hulluna — ja kenties hän olikin — mutta — sittenkin — minä rakastin häntä!”

Hän hymyili yhä, mutta äänessä tuntui viehkeä vavahdus, ja hänen silmänsä, jotka etsivät Marcellan katsetta, näyttivät avomielisesti anovan häneltä myötätuntoa.

“Onko se sitten niin harvinaista?” kysäisi Marcella ja naurahti salatakseen kasvavaa osanottoansa.

“On kyllä — niinkuin me toisiamme rakastimme. Olin kymmenvuotias, kun isäni kuoli. Äiti ei tahtonut lähettää minua kouluun, ja niin me alati olimme yhdessä. — Mitä hän harrasti, sitä minäkin. Hän oli raju nainen — mutta hän eli, kuten vain harva pystyy elämään.”

Hän huokasi. Marcella oli liian ujo utelemaan lähemmin hänen perheoloistaan, mutta hän muisti hämärästi kuulleensa, että Whartonin äiti oli kuollut.

Tuokioksi kumpikin vaikeni.

“Sanokaapa”, virkkoi Marcella äkisti, “miksi te ahdistatte minun oljenpalmikoimis-hommiani. Eikö osuuskuntaviljelys niinikään ole hätäaputyötä?”

Whartonin kasvot saivat toisen ilmeen. Hän siirsi jälleen tuolinsa
Marcellan viereen, entinen hilpeä, tarkkaava katse silmissä.
“Nyt en voi sitä teille juurta jaksain selittää. Siinä on niin paljon puhumista. Mutta ensi viikolla on kylässä kokous, missä minä saarnaan maan saattamista kansan omaksi. Aikomuksemme on muodostaa Työväenyhdistyksen haaraosasto. Tuletteko sinne?”

Marcella epäröi.

“Kenties tulen”, lausui hän verkalleen.

Syntyi äänettömyys. — Sitten hän kohotti silmänsä ja tapasi Whartonin katseen. Kummastakin tuntui, kuin olisi äkillinen, nuoruudesta ja yhteisistä harrastuksista puhkeava hengenheimolaisuus syntynyt heidän välillään. Nuoressa miehessä oli jotain epämääräistä, jotain viehkeätä, nuorta, avomielistä, ja hänen tuttavallisesti kyselevä ja samassa käskevä katseensa ei ollut tekemättä vaikutustaan Marcellaan.

“Saanko puhutella neitiä?” kuului ääni ovelta.

Marcella nousi nopeasti. Hänen äitinsä kamarineiti seisoi siinä.

Hän riensi ovelle.

“Mikä nyt, Deacon?”

“Rouva lähettää terveisiä, neiti”, sanoi palvelija peräytyen halliin, “ja ilmoittaa, ettei hän voi tulla teille. Herra on äkkiä sairastunut, ja rouva on lähettänyt noutamaan tohtori Clarkea. Mutta rouva kieltää neitiä menemästä ylös. Hän pyytää neitiä olemaan teellä herrojen kanssa, ja jos hän pääsee, tuleehan alas ennenkuin he lähtevät.”

Marcella kalpeni.

“Enköhän minä saisi mennä sinne? Mitä se on?”

“Rouva sanoo, että se on hyvin paha kohtaus. Tuskat ovat kovat. Ei voida mitään tehdä ennen tohtorin tuloa. Rouva pyysi nimenomaan sanomaan, ettei neiti menisi ylös. Hän ei tahdo, että vieraat kääntyvät takaisin?”

Samassa soitettiin ovikelloa. “Se on Aldous”, huudahti Marcella keventyneellä mielellä ja kiirehti häntä vastaan.

III LUKU
Nähdessään Marcellan Aldous astui etuhalliin ja jätti seuralaisensa etehiseen, missä he riisuivat päällysnutut yltään. Marcella juoksi häntä vastaan.

“Isä on sairas!” virkkoi hän hätäisesti. “Äiti on lähettänyt noutamaan tohtori Clarkea. Hän ei salli minun mennä isää katsomaan ja pyytää, ettemme olisi millämmekään, vaan joisimme teetä ilman hänen seuraansa.”

“Miten ikävä! Emmekö voisi jotain tehdä? Minun hevoseni on hyvin vikkelä; se odottaa täällä. Jos sananviejä lähti täältä jalan — —”

“Ei, ei, poika on ihan varmaan lähtenyt ponilla tohtoriin. En tiedä mistä se johtuu, mutta minua on jo kauan aavistuttanut, että isä sairastuu.”

Hän oli kalpea ja kiihtyneen näköinen. Toiset vieraat näyttivät tykkänään unohtuneen. Kun he seisoivat hallin päässä olevassa hämärässä holvikäytävässä, kumartui Aldous äkkiä hänen puoleensa ja painoi suudelman hänen kädelleen. Tämä kosketus — suudelma, puhui intohimoisen kiintymyksen kieltä. Siinä puhkesivat ilmoille kaikki ne tunteet, jotka pimeällä matkalla olivat värähdelleet miehen sisimmässä, hänen jutellessaan molempain seuralaistensa kanssa.

“Toivokaamme parasta, armaani! Kenties et nyt välitä vieraista? Lähetänkö pois Hallinin ja nuoren Levenin? Kyllä he heti sen käsittävät.”

“Ei, ei, herra Whartonhan on täällä joka tapauksessa. Missä herra
Hallin onkaan? Olenhan hänet aivan unohtanut.”
Aldous kääntyi ja kutsui Hallinia. Hän ja nuori Leven, jotka arvasivat, että jotain tavatonta oli tapahtunut, pysyttelivät loitolla ja katselivat tauluja hallissa.

Edward Hallin tuli kutsua noudattaen ja tarttui Marcellan ojennettuun käteen. He tarkastivat toisiaan tutkivasti, aivan erikoisella mielenkiinnolla. “Ystäväni elämä on tämän tytön kädessä. — Onkohan hän ystäväni arvoinen?” oli luonnollisesti se polttava kysymys, johon miehen arvostelu keskittyi. Tytön käytös oli ylpeän ujo. Oli kuin olisi hän tahtonut miellyttää, mutta jo samassa ollut puoleksi puolustusasemassa.

Aldous selitti ystävälleen asian laidan, ja Hallin lausui siihen muutamia osanottajia sanoja. Hänen äänensä oli erittäin tenhoava, se oli miehen ääni, joka on tottunut julkisesti puhumaan ja joka sanoihinsa tietää sovittaa sen painon ja väreen, minkä mikin tilaisuus vaatii. Hänen puhuessaan Marcellasta äkkiä tuntui, kuin he olisivat olleet tuttuja jo vuosikausia ja kuin hän voisi jo heti olla oma itsensä hänen seurassaan.

“Älkäähän toki salliko meidän kiusata itseänne, neiti Boyce”, virkkoi nyt nuori Leven, joka tähän saakka oli seisonut äänetönnä Hallinin takana. “Lähettäkää meidät pois. Olen kovin pahoillani isänne puolesta.”

“Ei, teidän on tultava sisään!” lausui Marcella hymysuin, vaikka vielä kalpeana ja ojentaen nuorelle miehelle kätensä. Frank Leven, joka hiljakkoin oli jättänyt Etonin ja nyt opiskeli Oxfordissa, ja joka vast’ikään oli saapunut kotiin joululomalle, oli Marcellan erikoinen suosikki. “Teidän täytyy juoda teetä täällä ja virkistää mieltäni kertomalla mitä kaikkea olette ampunut tämän viikon kuluessa. Vieläkö on mitään jäänyt henkiin? Viime viikolla olitte muistaakseni ennättänyt jo räkättirastaiden kimppuun.”

Leven seurasi häntä nauraen ja vastaan väitellen salin ovelle. Samassa kun he olivat sisään astumaisillaan, äkkäsi Marcella äitinsä kamarineidin portailla seisomassa ja kiiruhti häntä puhuttelemaan.

“Isä on jo parempi”, huudahti hän ilomielin palatessaan. “Hän näyttää jo tointuvan kohtauksestaan. Äiti ei voi olla seurassamme, mutta hän pyytää meitä olemaan aivan huoleti ja pitämään hauskaa.”

“Kyllä koetamme parastamme”, sanoi nuori Leven käsiään hykerrellen.
“Neiti Boyce, suvaitsetteko kieltää Aldousia ja Hallinia puhumasta
politiikkaa, kun minä olen seurassa. Kiistelkööt vertaistensa kanssa.
He ovat minut tuiki nujertaneet, ja minä etsin teiltä turvaa.”
Nauraen ja jutellen astuttiin saliin.

“Jumaliste!” huudahti Leven pysähtyen äkisti Aldousin taa, joka yksin huomasi nuorukaisen harmistuneen kummastuksen. “Mitä Herran nimessä tuo täällä toimittaa?”

Sillä uunin edessä selin tuleen seisoi siinä Wharton hyvätuulisena ja hymysuin seuraa tarkastellen.

“Herra Hallin, tunnettehan herra Whartonin?” kysäisi Marcella.

“Herra Wharton ja minä olemme usein tavanneet toisiamme yleisissä kokouksissa”, sanoi Hallin ojentaen Whartonille kätensä, jota tämä hyvin lämpimästi pusersi. Aldous tervehti häntä jäykästi, kuten tapansa oli, kurottamalla esille sormenpäänsä. Tämä jäykkä tervehdystapa oli hänessä synnynnäistä — vaikk’ei suinkaan isoisältä perittyä — ja vaikutti osaltaan siihen, että häntä paikkakunnalla pidettiin ylpeänä. Nuori Leven puolestaan nyökähytti hiukan vain päätänsä radikaalien ehdokkaalle ja valitsi sitten itselleen istumapaikan niin etäällä hänestä kuin mahdollista.

“Frank ja minä olemme jo tänään olleet yksissä”, huomautti Wharton nauraen.

“Niin, olen koettanut jonkin verran paikata sitä vahinkoa, minkä sinä olet aikaansaanut”, virkkoi nuorukainen ujostelematta. “Tietäkää, neiti Boyce, että tänään päivällisaikaan Tudley Endiin tullessani tapaan hänet lavertelemassa väkijoukolle kaikenlaista hullutusta metsästyslaista ja rikkaiden ilkivaltaisuudesta. Tällä hän tietenkin tarkoitti isääni, sillä Tudley End on meidän aluetta.”

Wharton kohotti torjuen kätensä.

“Älähän kiellä! Meihin sinä tietenkin tähtäsit. No niin, kun hän oli lähtenyt tiehensä, nousin minä eräille rattaille ja pidin oman puheeni. Kyselin miehiltä, eikö heillä muka ollut melkein yhtä paljon hupia metsästyksestä kuin meilläkin. Kaikkihan he — yksin rammatkin — ovat jalkeilla, kun suuret metsästykset ovat käynnissä, ja kansakoulunopettaja ja postinkantaja tarjoutuvat tavallisesti kantamaan patruuneja. Kysyin eivätkö melkein vuoden umpeen saa lahjaksi kaniineja; kysyin eikö heidän veljillään ja pojillaan, jotka näiden metsästysten kautta tavalla tai toisella ansaitsevat leipänsä, ollut hyvä palkka ja kohtelu; luulivatko he, että yksikään mies koko kylässä joutuisi paremmille päiville, jos metsästys ja metsästyslait poistetaan, ja lopuksi kysyin, eikö olisi riivatun kuivaa elää Englannissa, jos pääsisi hallitsemaan moiset miehet” — hän viittasi Whartoniin. “Ja minun onnistui käännyttää kaikki puolelleni. Siinä naurettiin ja hurrattiin. Niin, kyllä vanha Dodgson saisi minusta kelvollista apua. Hän on pyytänyt minua monessa paikassa puhumaan. Ja kyllä minä puoleni pidän.”

“Mutta eikö sinulle sitten Etonissa annettu mitään läksyjä joululomaksi?” kysäisi Wharton naurahtaen.

Vihan puna sävähti nuorukaisen poskille, mutta hän malttoi mielensä ja vastasi hilpeästi:

“Minä olen jo puoli vuotta opiskellut Oxfordissa, kuten aivan hyvin tiedät. Mutta olisipa minulla nyt kyhättävänä se aine, joka meille viime vuonna annettiin joululomaksi, niin kylläpä tietäisin mitä kirjoittaa. ‘Kansanyllyttäjät!’ Koko yön istuin silloin hikoilemassa saamatta kokoon enempi kuin puolitoista sivua. Mutta nyt minä toki jo tietäisin kertoa heistä jotakin.”

Ja nuori ylioppilas kääntyi radikaalisen serkkunsa puoleen syvään kumartaen.

Kaikki nauroivat, Wharton etunenässä. Sitten syntyi yleinen tuolien siirtäminen, ja Marcella alkoi puuhata teepöydän luona Aldousin avustamana. Wharton yksin jäi seisomaan takan ääreen ja tarkkasi sieltä toisia.

Hallin, jonka terveydentila tätä nykyä oli niin arka, että kaikki ponnistukset, jopa pieni ajelukin, uuvuttivat häntä, oli vetäytynyt hiukan syrjään teepöydästä, hyvillä mielin siitä, että saattoi levätä ja olla puhumatta. Kaiken aikaa hän kumminkin piti silmällä nuorta emäntäänsä ja hänen vieressään istuvaa miestä — ystäväänsä, tytön sulhasta. Omituiset, surunsekaiset tunteet liikkuivat hänessä tällä hetkellä. Suhde hänen ja Aldousin välillä oli ollut niin läheinen, että ystävän kihlausilmoitus oli herättänyt hänessä tuon haikean tuskantunteen, mikä usein valtaa mielemme silloin kun näemme, että jotain kaunista on päättymäisillään. Lehti kääntyy, luku on päättynyt. “Suruisa sana ilo!” Hallin oli ikävissään ja sairas, kun Raeburnin kirje saavutti hänet, ja tämä vanha, tuttu Landorin säe ei jättänyt häntä rauhaan päivällä eikä yöllä. Hän kirjoitti Aldousille kirjeen ja tämän pyynnöstä myös neiti Boycelle, mutta tämä henkinen ponnistus maksoi hänelle kokonaisen yön levon ja unen. Nuoren tytön vastaus oli hänestä ollut jäykkä ja hyvin tyttömäinen, vaikka siinä tuontuostakin vilahti lauseita, joiden tyyli todisti ylevää ja hienoa ajatustapaa, ja mikäli niiden nojalla saattoi arvostella neiti Boycen luonnetta, oli Aldousin valinta ymmärrettävissä.

Marcellan kauneus, josta Hallin oli kuullut niin paljon puhuttavan, oli todellakin huomiota herättävä ja vaikutti erittäin kiehtovasti sen kautta, ettei se vielä ollut täysin kehittynyt, vaan lupasi vielä paljon tulevaisuuden varalle. Kypsymätön — epävarma — se oli Hallinin arvostelu Marcellasta, kun hän huomasi hänen käytöksessään tuontuostakin esiintyviä kömpelyyden vivahduksia, jotka todistivat, ettei hän vielä ollut täysin tietoinen vallastansa. Kuinka ihastunut Aldous tuntui olevan, ei yksikään Marcellan liike tai toive näyttänyt jäävän huomaamatta häneltä! Hetken kuluttua oli Hallin puolittain taipuvainen yhtymään siihen herra Boycen arvosteluun, että Aldousin kaltaiset miehet eivät milloinkaan esiinny edukseen tällä asteella — rakkauden ensimäisten, temmeltävien tunteiden asteella. Hän tunsi jonkinlaista kärsimättömyyttä, mustasukkaisuutta ystävänsä arvon puolesta. Tuntuipa hänestä väliin kuin olisi tyttökin näyttänyt hiukan vaivaantuneelta kaikesta tuosta huomaavaisuudesta, noista kiintymyksen osoituksista. Hallin huomasi odottavansa Marcellassa ilmaantuvan jotain, joka ei ottanut ilmaantuakseen, ja ensi kerran välähti hänen mieleensä levoton aavistus, että kaikki ei ollut oikealla tolalla.

“Sanokaa mitä sanotte”, virkkoi Marcella äkkiä laskien teekuppinsa painokkaasti pöydälle, “mutta minun vakaumukseni on joka tapauksessa, että riistansuojelu tekee elämän maalla koko joukon vaikeammaksi ja että se lisäksi laajentaa ja katkeroittaa luokkaeroa tarpeettomasti”.

Tämä huomautus oli tähdätty Frank Leveniin, joka juuri oli ensimäisessä metsästäjäinnossaan ja joka, vaikk’ei ollutkaan mikään lahjaton nuorukainen, ei tätä nykyä ollut huvitettu paljon mistään muusta kuin metsällä samoilemisesta ja ampumisesta.

Leven tuijotti Marcellaan. Neiti Boycen huomautus oli hänestä aivan ilman mitään yhteyttä siihen, mitä edellä oli puhuttu. Aldous silmäili morsiantansa hymyillen.

“Soisin ettet tuumisi niin paljon sitä asiaa”, sanoi hän.

“Enhän voi sitä auttaa”, sanoi Marcella nopeasti ja punehtui samassa huomatessaan, että kaikkien huomio oli heihin tähdätty.

“Tuumia sitä”, toisti nuori Leven. “Kuulkaapas, neiti Boyce, lähdettekö joskus minun kanssani kävelemään? Minä käännytän teidät samaten kuin käännytin väkijoukon Tudley Endissä.”

“Tekö!” sanoi Marcella nykäisten hiukan olkapäitään; “mitäpä te siitä tiedätte? Yhtä hyvin voisin kysyä ensi menestyksensä huumauksessa olevalta pelaajalta, onko pelaaminen hänestä oikeutettua. Kymmenen kertaa paremmin minä kykenen arvostelemaan tätä asiaa kuin te. Minä voin pysytellä tasapuolisena ja tarkata satoja seikkoja, joita te ette ikinä huomaisi. Elämä täällä maalla on minulle aivan uutta, ja ensi seikka mikä pistää silmään, on että koko laki- ja järjestyskoneisto näyttää olevan olemassa yksinomaan teidän fasaaninne varjelemiseksi! Teillä on poliisit — jotka ottavat kiinni sala-ampujat — teillä on tuomarit — jotka heitä tuomitsevat. Sanomalehdistä päättäen ei heillä näy olevan paljon muuta tekemistä. Ja kun te, herra Leven, tyydytätte metsästyshimoanne, on se teille vain kunniaksi ja teitä ihaillaan. Mutta jos joku Mellorilainen suutarinpoika tekee samaa, niin hän on varas ja roisto, ja poliisit ja viranomaiset ovat heti kohta hänen kimpussaan.”

“Mutta enhän minäkään varasta hänen kananpoikiaan!” huudahti nuorukainen aivan epätoivoissaan kaikesta tästä todistelusta; “miksi hän sitten saisi varastaa minun fasaanejani? Minä olen maksanut munat, minä olen maksanut hautovat kanat, minä olen maksanut aitaukset, missä ne elätetään, minä olen maksanut vartiat, minä olen maksanut ohrat, jota ne syövät, millä oikeudella hän siis saisi anastaa minun omaisuuttani, vaikka minä joudun linnaan, jos otan häneltä mitään.”

“Omaisuutta!” toisti Marcella halveksuvasti. “Kaikkea ei enää ratkaista tuolla mahtisanalla. Kansan yhteinen etu on nyt astumassa etusijaan. Jos kansa näkee hyväksi supistaa teidän niin sanottua ‘oikeuttanne’, niin se tekee sen, eikä siinä auta teikäläisten parkumiset.”

Hän oli kietonut käsivartensa tuolinsa selkänojan ympäri, ja Hallin huomasi ihmeekseen, että hänen notkea, hoikka vartalonsa värähti innostuksesta tai paremmin mielenliikutuksesta, johon mahtoi olla jokin syvempi syy kuin tämä keskustelu.

“Neiti Boyce, jos te kuvittelette että riistansuojelun poistamista tervehdittäisiin maassa riemulla, erehdytte te tosiaankin suurenmoisesti”, huudahti Leven. “Ettehän tekään saattane sitä uskoa, vai mitä, herra Hallin?” lisäsi hän vedoten umpimähkään häneen.

“En tiedä”, vastasi Hallin hymyillen tyyntä hymyään; “minusta melkein tuntuu, että metsästyslakien lievennys olisi varsin tervetullut. Lampuodeista monet alistuvat niihin, mutta suurin osa on tyytymätön. Asiat ovat tosin paljon parantuneet vanhan metsästyslain ajoista, mutta kyllä on vieläkin valittamisen varaa.”

“On toki!” sanoi Marcella innokkaasti kumartuen Hallinin puoleen. “Puhuttelin tuonnoin erästä lampuotiamme, jonka maat ovat lordi Winterbournen metsien rajalla. Eivät he itse elätä fasaanejansa, neiti’, sanoi hän, ‘vaan minä. Minun ohriani ne syövät. Ellen minä tuleentumisen aikana kello puoli kuudesta alkaen vartioitsisi peltojani, ei meille jäisi mitään tähteeksi.’ ‘Miksi ette valita isännöitsijälle?’ kysyin minä. ‘Valita! Kylläpä kannattaisi, neiti. Kolmekymmentäkaksi vuotta minä olen asunut täällä — pienestä pojasta pitäen — ja aina on tapahtunut — että lordi Winterbourne on voittanut oikeudessa.’ Siinä kuulette. Se on sortoa — rikkaiden sortoa.”

Hehkuvana ja ivallisena hän tarkasteli Frank Leveniä. Mutta Hallin ei voinut karkoittaa mielestään epämieluista tunnetta, että iva oli tähdätty erääseen toiseen henkilöön. Aldous istui kädet polvilla ja pää hiukan kumarassa. Kerran keskustelun aikana Hallin näki hänen kiinnittävän katseen harmaista silmistään vieressään istuvaan nuoreen tyttöön, mutta tämä ei sitä huomannut eikä nähtävästi sulhastansa ajatellut. Raeburnin kasvot ilmaisivat tuskaa ja neuvottomuutta, mutta myöskin jotain muuta — kaipausta, ymmärtämyksen ikävöimistä, joka syvästi koski ystävän sydämeen.

“Eipä ole ainakaan Aldous samaa mieltä kuin te, neiti Boyce”, huudahti
Leven, joka harmissaan etsi ratkaisevaa puolustusta väitteelleen.
“Ethän ole, Aldous? Ethän sinä usko, että olot maalla siitä
paranisivat, jos huomispäivänä metsästysasetukset saataisiin pois.”
“En usko”, sanoi Aldous rauhallisesti, “että siitä olisi enemmän apua kuin jos kaikki kultakorut ja valetukat saataisiin häviämään. Leivättömiä kultaseppiä ja peruukintekijöitä olisi silloin joukottain kaduilla vetelehtimässä.”

Marcella kääntyi häneen leppeämpi katse silmissään, mutta kumminkin taistelunhaluisena.

“Sinä perustat kaikki huomispäivään”, vastasi hän. “Siinä olet kyllä oikeassa. Ei mitään uudistuksia saada aikaan riistämällä viattomilta ihmisiltä heidän leipänsä. Kysymys on vain siitä, mitä meidän on tehtävä päästäksemme alkuun? Eiköhän metsästyslakia saattane pitää niin räikeänä vääryytenä, että sitä olisi ensiksi ahdistettava suuressa taistelussamme — siinä taistelussa, joka on jälleen palauttava vapauden ja itsetietoisuuden tunteen maaseutuväestöömme, ja joka on työntekijälle opettava, että hänen ihmisarvonsa on yhtä suuri kuin tilanomistajankin.”

“Onpa siinä päätä, on ryhtiä!” mietti Hallin, puoleksi paheksuen, puoleksi viehättyneenä. “Mutta kuinka voi nuori tyttö täydellä todella jutella sulhasensa kanssa politiikkaa — ja päälle päätteeksi kiistellä hänen kanssaan — vai kenties olenkin aivan erehtynyt? onko hän itse asiassa niin huvitettu sulhasestaan, että tahtoo rakentaa pientä riitaa.”

Aldous katsahti ylös. “En ole siitä oikein varma”, vastasi hän. “Niin minun aina käy, kuten tiedät” — ja hän hymyili Marcellalle. “Omasta puolestani en ole mieltynyt siihen yksityisomaisuuden muotoon, jota sanotaan riistansuojeluksi, mutta se on mielestäni yhtynyt niin moneen muuhun muotoon, että tahtoisin ensin tietää, mihin sitä vastaan tehty hyökkäys johtaa meitä. Mutta kärsimään joutuneita lampuoteja — siihen voit luottaa — puolustan samalla innolla kuin sinäkin.”

Hallin huomasi kärsimättömän värähdyksen tytön huulissa. Teevehkeet oli juuri korjattu pois, ja Marcella oli muuttanut istumaan vanhalle takanviereiselle sohvalle, jonne Aldous seurasi häntä. Wharton, joka tähän asti ei ollut virkkanut mitään, oli jättänyt tähystyspaikkansa uunin edessä ja istui nyt lampun alla kiinnittäen kaiken huomionsa paperiveitseen, jota hän koetti pysyttää tasapainossa kahdella sormellaan. Puolihämärässä Hallin sattumalta näki Raeburnin käden tavoittelevan Marcellan kättä, joka oli hameen poimujen kätkössä — näki myös tytön ensin kärsimättömästi vastustavan, mutta sitten myöntyvän. Hallin oli hyvillään tästä ystävänsä pienestä voitosta.

“Aldous ja minä olemme jauhaneet näitä kysymyksiä lukemattomat kerrat”, sanoi hän, kääntyen emäntänsä puoleen. “Ettepä tiedä kuinka kiltisti hän kuuntelee, kun puhelen unelmistani. En ole metsästäjä enkä liioin maatilanomistaja, niin että hänellä olisi hyvä syy pyytää minua tukkimaan suuni. Mutta hän antaa minun hourailla. Minä näen vain sen yksinkertaisen tosiasian, että riistansuojelu synnyttää rikoksia. Maanviljelijän elämä on luonnostansa paljon yksinkertaisempi kuin teollisuusalalla työskentelevän, ja senvuoksi on minusta aina tuntunut, että siinä voisi helpommin toteuttaa siveyden ja veljellisyyden periaatteita. Mutta nyt se pirstataan ja myrkytetään sillä, että metsästyshuvi on sallittu vain yhdelle etuoikeutetulle luokalle. Sanotaan että metsästyshalu on meissä synnynnäinen. Kenties se onkin — kenties se on jonkin alkuperäisen vaiston jätteitä pohjolaisessa veressämme — mutta mikseivät rikkaat silloin soisi siitä osaa köyhillekin? Minulla on omat pikku suunnitelmani — unelmani. Joskus yritän tyrkyttää niitä Aldousillekin, mutta hän ei jaksa nousta niiden tasalle.”

“Ei, mutta onko moista kuultu”, pisti väliin Frank Leven, joka ei tosiaankaan voinut tätä kauemmin sietää. “Kuulkaapa, neiti Boyce — mitä luulette herra Hallinin vaativan? Se on sulaa hulluutta — on kuin onkin — vaikka hävytöntä on minun tällaisia sanoja käyttää kuuluisasta miehestä. Hän vaatii Aldousin antamaan suuren maakaistaleen Girstonessa — lordi Maxwellin alueella — työmiehille metsästysmaaksi. Mitäs siitä sanotte! Hän ei muka voi käsittää, mikseivät he voisi fasaaneja kasvattaa, jos he lyöttäytyvät yhteen ja maksavat niistä. No niin, Aldousin kunniaksi sanottakoon, ettei hän siihen suostunut, vaikk’ei hän likimainkaan ole kylläksi vanhoillinen kelvatakseen minulle parlamenttiehdokkaaksi. Hassutusta koko juttu! Sanotaan että metsästys raaistaa meitä ja kumminkin tahdotaan työmieskin työntää samaan kadotukseen. Mutta me emme huoli tätä edesvastuuta niskoillemme. Meillä on omat paheemme ja niistä emme luovu. Me olemme niihin tottuneet, mutta emme tahdo niitä muihin istuttaa, se olisi meille häpeäksi.”

Tulistunutta nuorta barbaaria oli mahdoton vastustaa. Marcella purskahti sydämelliseen nauruun, ja Hallin taputteli häntä olalle ystävällisesti ja rauhoittavasti kuin vikuria hevosta.

“Niin, muistan kyllä, että Hallinin ehdotuksen yksityiskohdat panivat pääni pyörälle”, virkkoi Aldous suupielissä leikikäs hymy. “Minä tahdoin tietää, kuka maksaisi lupakirjat, kuinka niin suurelle metsästysjoukolle saataisiin tarpeeksi riistaa, kun ei mitään riistansuojelua saanut tulla kysymykseen, ja millä varoilla nämä ihmiset, jotka ansaitsevat kaksitoista tai neljätoista shillingiä viikossa, maksaisivat metsänvartian palkan. Kysyin metsästysalueen läheisyydessä asuvalta pastorilta, mitä hän tuumasta arveli. ‘No niin’, hän sanoi, ‘ensimäisenä päivänä he ampuvat kaikki otukset, toisena päivänä he ampuvat toisiaan. Yleinen verilöyly — se siitä, minä luulen, tulisi lopuksi.’ Tämä kaikki ei tietenkään merkitse mitään — ne ovat vain pikku asioita.”

Hallin pudisti vakavana päätänsä.

“Luulenpa sittenkin”, sanoi hän, “että hiukkanen käytännöllistä kekseliäisyyttä tekisi mahdolliseksi tuumani toteuttamisen.”

“Ja siinä minä teitä kannatan”, sanoi Wharton, laskien paperiveitsen kädestään ja kumartuen Hallinin puoleen, “enkä suotta. Kolmen vuoden ja parin kuukauden aikana on tämä tuumanne ollut käytännössä omalla maatilallani, ja se on mielestäni luonnistunut aika hyvin.”

“Siinä näette!” huudahti Marcella. “Siinä näette! Tiesinhän, että jotain voisi tehdä, kun vain olisi halua. Se on aina ollut ajatukseni.”

Hän kääntyi puoleksi Aldousiin päin, mutta kumartui sitten eteenpäin kuullakseen mitä muuta Whartonilla olisi sanottavaa. Hänen säteilevät kasvonsa todistivat, miten innostunut hän oli asiaan.

“Siellä ei tietenkään ollut mitään ammuttavaa!” huudahti Frank Leven.

“Päinvastoin”, sanoi Wharton hymyillen. “Meidän seutumme on kuuluisa peltokanoistaan.”

“Kylläpä mahtavat naapurisi olla ihastuneet sinuun!” huudahti nuorukainen. Mutta Wharton ei ollut häntä kuulevinaan.

“Ja isäni oli hyvin ankara riistansuojelun suhteen”, jatkoi hän. “Koko juttu on aivan yksinkertainen. Periessäni kolme vuotta takaperin isäni maatilan iletti minua koko metsästyslaki, ja minä päätin olla noudattamatta sitä, työntääkseni edesvastuun ainakin omilta hartioiltani. Kutsuin siis kaikki alustalaiset kokoon — lampuodit ja työntekijät — ja niin me yhdessä laadimme suunnitelman. Meillä on kyllä metsänvartioita, mutta ne ovat tilan palveluksessa, ei minun. Sääntöjen mukaan saa jokainen metsästää vuorotellen — minä ja ystäväni samassa järjestyksessä kuin muutkin. Tietysti ei jokainen voi joka vuosi metsästää, mutta kullakin on vuoronsa, ja sitäpaitsi on osa ammuttua riistaa yhteistä omaisuutta ja jaetaan vuotuisesti määrätyssä vuorojärjestyksessä kullekin.”

“Kuka maksaa metsänvartiat?” keskeytti Leven.

“Minä”, vastasi Wharton hymähtäen jälleen. “Saanenhan — toistaiseksi — tehdä omallani mitä haluttaa? Tällä tavoin joutuu heillekin osa siitä voitosta, joka ansiottani lankee minulle — tilanomistajana. Se on tietysti vain hätävaraksi.”

“Ymmärrän!” huudahti Marcella nyykähyttäen päätä Whartonille — “ette voinut yhtä haavaa olla venturisti ja metsästyslain kannattaja”.

Wharton kohtasi hänen säteilevän katseensa puoleksi karttavalla silmäyksellä.

“Olette tietysti oikeassa”, vastasi hän kuivasti. “Olisipa melkein liikaa, jos sosialisti panisi metsänvartiansa vangitsemaan jonkun kuristetun kaniinin tähden miehen, jolla on kaksitoista shillingiä viikossa. Ei kukaan minun asemassani — eikä yleensä kukaan tilanomistaja — voi olla johdonmukainen. Se on mahdotonta. Mutta, Jumalan kiitos, pahempia epäkohtia voi toki lieventää. Mutta, kuten herra Raeburn äsken huomautti, metsästysoikeus on vain pieni yksityiskohta nykyisessä maanomistus-järjestelmässä. Tästä saatte sitten kuulla minun tarkemmin puhuvan siinä kokouksessa, johon lupasitte tulla.”

Hän kumartui eteenpäin ja silmäili Marcellaa hymyillen kunnioittavasti. Silmänräpäyksen verran tunsi Marcella, että Aldousin käsi kouristi lujasti hänen kättänsä. Sitten hän äkkiä päästi Marcellan vapaaksi, nousi ja astui takan luo.

“Neiti Boyce, ettehän toki aikone mennä hänen kokoukseensa!” huusi
Frank suuttuneena ja epäillen.
Marcella empi tuokion puolittain suuttuneena Whartoniin. Sitten hän punastui ja heitti päänsä ylpeästi taaksepäin, liike, jonka Hallin jo oli huomannut hänelle ominaiseksi.

“Enkö saa mennä sinne, mihin kuulun?” kysyi hän — “minne vakaumukseni johtaa minut?”

Seurasi hetkinen kiusallista hiljaisuutta. Sitten Hallin nousi.

“Neiti Boyce, saammeko katsella taloa? Aldous on kertonut paljon siitä.”

* * * * *

Heidän kierrellessään puutarhanpuoleisissa huoneissa, jotka olivat ainoastaan puolittain kalustetut ja joita hyvin niukasti valaisi ujon, edellä kulkevan palvelijan kantama lamppu, Marcella äkkiä huomasi jääneensä Aldousin kanssa muista jälelle. Niin pian kuin he olivat kahden, tunsi tyttö, että heidän keskinäinen välinsä oli epävireessä. Aldousin käytös häntä kohtaan ei ollut paljon muuttunut, mutta siinä piili jotain pakollista ja pidätettyä, mikä ei jäänyt huomaamatta Marcellan herkältä mieleltä. Siinä samassa hän jo tunsi katumusta. Sisäistä kehotusta totellen hän hiipi Aldousin luo, ja kun he astuivat hänen äitinsä pienen arkihuoneen läpi, laski hän kätensä herra Raeburnin käsivarrelle.

“En ollut oikein ystävällinen sinulle äsken”, änkytti hän. “Se ei ollut tahallista. En käsitä mikä minut aina panee vastustamaan — sotajalalle — vaikka sinä olet minulle niin hyvä — aivan liian hyvä!”

Marcellan ensimäiset sanat kuullessaan Aldous kääntyi. Hän veti syvään henkeään, ikäänkuin mieli sanomattomasti keventyneenä ja sulki tytön syliinsä rajusti ja kiihkeästi. Tähän asti Marcellan käytös Aldousia kohtaan oli ollut neitseellisen arkaa heidän kahdenkesken ollessaan, eikä Aldous hienotunteisessa ritarillisuudessaan ollut muuta vaatinutkaan häneltä. Jokainen uusi askel tuttavallisuuteen ja lähestymiseen Marcellan puolelta tuotti hänelle ihastusta, ja tytön käytöksessä ilmaantuva arkuus ja jäykkyys enensivät vain Aldousin ihailua häneen. Mutta tänä iltana ei herra Raeburn kysynyt Marcellan lupaa, ja tyttö oli niin ällistynyt, ettei ajatellutkaan vastarintaa.

“Päästä minut!” huudahti hän viimein koittaen kietoutua irti sulhasensa syleilystä.

“En päästä!” sanoi Aldous tarmokkaasti pidellen tytön kättä lujasti omassaan. “Käy istumaan tähän, vieraat kyllä pitävät itsestään huolta.”

Lempeällä väkivallalla hän työnsi Marcellan nojatuoliin ja polvistui itse hänen viereensä.

“Oliko sinusta oikein ystävällistä”, alkoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää väräjämästä, “että vierasten läsnäollessa annat minun ensi kerran kuulla luvanneesi mennä tuon miehen kokoukseen, vaikka kerta kerralta olet kieltäytynyt tulemasta ainoaankaan minun pitämääni.”

“Aiotko kieltää minua sinne menemästä?” kysäisi Marcella nopeasti. Hänelle olisi tällä hetkellä ollut miltei helpotus, jos toinen olisi vastannut: aion.

“En suinkaan”, vastasi Aldous päättävästi. “Eihän sopimuksemme ollut sellainen. Mutta etkö itse arvaa mitä minä toivon. Etkö usko” — hän vaikeni silmänräpäykseksi — “etkö usko, että panen hiukan omaa itseäni julkiseen toimintaani — puhuessani ihmisille, jotka ovat tunteneet minua pienestä pitäen. Luuletko, että se kaikki on minulle vain pelkkää muodollisuutta — joka ei liikuta tunteitani ja omaatuntoani? Sitähän et voine uskoa? Mutta ellei niin ole, kuinka voin minä kestää sitä, että niin suuri osa elämästäni jää sinulle oudoksi? Kyllä tiedän — kyllä tiedän — sinähän varoitit minua — sinä et voi omaksua mielipiteitäni. — Mutta onhan paljon muuta kuin käsityskannan yhtäläisyys, joka paljon voisi auttaa ja opettaa meitä molempia — jos vain pysymme yhdessä — emme vieraannu toisistamme — emme kulje eri teitä.”

Hän vaikeni ja tarkkasi Marcellan kasvojen vaihtelevia vivahduksia.
Katuva mieliala oli syvästi vallannut nuoren tytön, hän ajatteli
Aldousin jalomielisyyttä, hänen kärsivällisyyttänsä ja hellyyttänsä.
“Milloin ensi kerran puhut?” sanoi hän kuiskaamalla.

Huoneen puolihämärässä heltynyt ääni ja kasvonpiirteiden lempeä, pehmennyt sävy vaikutti huumaavasti.

“Ensi viikolla — perjantaina — Gairsleyssa. Hallin ja Neta tätikin tulevat sinne.”

“Luuletko että tätisi huolii minut mukaansa?”

Aldousin harmaat silmät välähtivät, ja hän suuteli Marcellaa kädelle.

“Herra Hallin ei tietenkään tule sinua kannattamaan!” virkkoi Marcella hetken kuluttua kujeellisella äänellä.

“Älähän vielä iloitse! Hän on ollut minulle arvaamattomaksi avuksi lakiehdotukseni valmistamisessa. Ellen nimellisesti kuuluisi vanhoillisiin, äänestäisi hän minua jo huomispäivänä. Sepä se juuri onkin niin hullunkurista. Kas niin, siinäpä toiset jo ovat tulossa takaisin.”

“Odota hetkinen”, sanoi Marcella nopeasti, lähestyen Aldousta, mutta samassa vetäytyen takaisin ikäänkuin kavahtaen sitä tunteiden hehkua, jonka tiesi niin helposti voivansa herättää sulhasessaan. “Minun täytyy siitä puhua sinulle. Sinun ei pidä antaa minulle niin paljon rahaa. Se on liikaa. Mitä jos minä sillä rupeisin puuhaamaan sellaista, josta et lainkaan pidä.”

“Sitä sinä et tee”, vastasi Aldous hilpeästi.

Marcella tahtoi edelleen väitellä asiasta, mutta Aldous esti häntä.

“Kyllä minä yleensä suosin vapaata sananvaihtoa”, jatkoi hän samalla äänellä, “mutta toisinaan on kiista keskeytettävä. Ja sen minä teen nyt.”

Ja hän kumartui Marcellaa suutelemaan, hellävaroen ja arasti. Hänen käytöksensä ilmaisi Marcellalle taas uudelleen mitä hän oli Aldousille — kuinka pyhä — kuinka kallis. Ensin syvä liikutus valtasi hänen mielensä, mutta sitten hän äkkiä kavahti pystyyn, sillä hän ei voinut vapautua ahdistavasta tunteesta — joka häneen iski ties mistä — että Aldous oli häntä henkisesti paljon etevämpi. Siinä silmänräpäyksessä haihtui hänen mielestään äskeinen suurellinen kuva nuoresta, jalomielisestä ja epäitsekkäästä naisesta, joka vierashuoneessa piti keskustelua vireillä.

Toiset palasivat kiertomatkaltaan, palvelija lamppuineen etummaisena. Wharton, joka häntä seurasi, tarkasteli uteliaasti kihlattuja sinisillä, sädehtivillä silmillään.

“Me olemme lasketelleet mitä hurjimpia arveluja esi-isistänne, neiti Boyce,” sanoi hän. “Frank väittää tuntevansa kaikki taulut, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän tietänyt niistä niin mitään. Minun on huomenna saatava toinen opas. Uskallanko pyytää teidän seuraanne huomenna kymmenen ajoissa?”

Marcella antoi välttävän vastauksen, ja he astuivat hiljalleen vierashuoneeseen.

“Aiotko huomenna olla työssä, Raeburn?” kysäisi Wharton.

“Enköhän”, vastasi Aldous kuivasti. Marcellaa ihmetytti sulhasen ääni; hän katsahti taaksensa ja näki vilahdukselta puhujassa ilmeen ja ryhdin, jotka olivat hänelle aivan uutta. Johtuikohan se vaikutusvaltaisen ylimyksen luontaisesta kopeudesta kutsumatonta vierasta kohtaan, joka päälle päätteeksi on valtiollinen vastustaja.

Siinä tuokiossa pääsi taistelunhaluinen ja kriitillinen tuuli uudelleen valtaan Marcellassa, ja häntä halutti näyttää mahtiansa ottamalla Wharton suojaansa. Keskustelun aikana vierashuoneessa oli Wharton hänen mielestään käyttäytynyt kaikin puolin moitteettomasti — vaatimattomasti ja hillitysti. Tuskinpa oli hänessä jälkeäkään siitä poikamaisesta nuoresta herrasta, joka niin vallattomasti oli jutellut hänen kanssaan kahdenkesken.

* * * * *

“Kas siinähän on isäntämme”, huudahti Wharton kiirehtien herra Boycen luo, kun he saapuivat vierashuoneeseen.

Sohvalla lepäsi kuin lepäsikin talon isäntä, tummana ja verettömänä kuin aave ja valmiina vaatimaan kaikkea sitä ympäristön huomiota ja osanottoa, johon sairaus hänet oikeutti. Hän ojensi kylmästi kätensä Aldousille, joka ystävällisesti ja tyynesti kysyi hänen tilaansa.

“Voithan jo nyt paremmin, isä?” sanoi Marcella tarttuen hänen käteensä.

“Voin kyllä — morfiinin avulla. Mutta vähät minusta. Minä olen saanut kuolemantuomioni, mutta kaiketi minä jaksan sen rauhallisesti kantaa. Evelyn, enkö nimenomaan pyytänyt sinua tuomaan alas pukuhuoneestani ohuen selkätyynyni. Merkillistä ettei kukaan pidä väliä toivomuksistani.”

Rouva Boyce, joka seisoi tulen ääressä juttelemassa Hallinin kanssa, nouti läheiseltä istuimelta kaivatun tyynyn ja sovitteli sairasta mukavampaan asentoon. Marcella huomasi nyt, että hän oli miltei yhtä kalpea kuin isäkin.

“Pieni muutos saa usein aikaan suurta huojennusta, eikö totta?” sanoi
Wharton lempeästi asettuen istumaan sairaan viereen.
Herra Boyce kääntyi puhujaan lauhtuneena, jakun eivät tuskat tällä haavaa olleet häntä kiusaamassa, kuunteli hän ilahtuneena vieraansa puhetta. Wharton omisti nyt huomionsa yksinomaan hänelle ja pani parastaan pitääksensä hänet hyvällä mielellä.

“Tohtori Clarke ei ole huolissaan hänestä”, sanoi rouva Boyce kuiskaamalla Marcellalle palatessaan paikalleen. “Hän arveli, ettei äskeinen kohtaus uudistu pitkään aikaan, ja antoi neuvoja siltä varalta, että se palaisi.”

“Kuinka te näytätte uupuneelta!” sanoi Aldous, liittyen heidän seuraansa ja puhuen samalla matalalla äänellä kuin hekin. “Sallittehan Marcellan saattaa teidät levolle?”

Häntä ei mikään niin liikuttanut kuin stoalaisuuden ja hillityn kärsimyksen näkeminen naisissa. Rouva Boyce oli osoittanut sitä jo monet kerrat. Aldousin osanottoa hän ei tänä iltana näyttänyt haluavan, mutta jäi kuitenkin juttelemaan hänen kanssansa. Hallin, joka hiukan etäämpää tarkkasi emäntäänsä, kiinnitti ensin huomionsa tämän pitkään, solakkaan, yhäti soreaan vartaloon ja ihmeteltävän arvokkaaseen ryhtiin ja sitten hänen sydämelliseen tapaansa kohdella tulevaa vävypoikaansa. Marcella seisoi äitinsä sivulla hiukan kankearyhtisenä eikä puhunut mitään. Käsittämätöntä kyllä, rouva Boycen peittelemätön ihailu ja kunnioitus Aldousia kohtaan ei ollut hänelle varsin mieluista, se ikäänkuin yllytti häntä vastaväitteisiin.

Hallin ja Aldous erosivat Frank Levenistä Mellorin veräjällä ja alkoivat taivaltaa kotiin päin. Ilta oli tähtikirkas, ja taivaanrannalla heijastuva kalvakka valo ilmaisi jo kuunkin olevan tulossa.

“Tiedätkö, että tuolla Whartonilla on nykyisin aika suuri vaikutusvalta Lontoon työväenpiireissä?” alkoi Hallin. “Kerran ennen olen kuullut hänen kertovan tuota samaa juttua alustalaistensa metsästysoikeuksista. Se oli Hackneyssa, missä hän puhui erään radikaaliedustajan puolesta, ja minä satuin olemaan kuulijana kokouksessa. Yleisö oli haltioissaan. Mahtanee olla varsin mieluista näytellä tuollaista sosialismia ja maanjakoa haaveksivaa ylimystä ja tilanomistajaa.”

“Ja suhteellisesti helppoa”, arveli Aldous, “kun tietää, ettei sosialismista eikä yleisestä maanjaosta tule totta meidän aikanamme”.

“Onko hän sitten mielestäsi pelkkä tuulenpieksijä?”

Aldous empi ja naurahti sitten.

“Tunnustan, ettei hän ole antanut minulle minkäänlaista aihetta otaksua hänellä olevan periaatteita. Poikana ollessaan oli hänellä omatunto hyvin venyvää laatua.”

“Kenties et arvostele häntä oikein”, sanoi Hallin nopeasti. Hetken kuluttua hän jatkoi: “Kauanko hän aikoo viipyä Mellorissa?”

“Viikon päivät, luulisin”, vastasi Aldous lyhyesti. “Herra Boyce tuntuu olevan hyvin mieltynyt häneen.”

He astuivat eteenpäin kappaleen matkaa äänettöminä, ja sitten Aldous äkkiä kääntyi huolestuneena ystäväänsä.

“Hallin, tiedäthän että tällainen vinha tuuli on sinulle haitallinen. Sinä olet itsepintaisin ihminen maailmassa. Miksi piti sinun kaikin mokomin lähteä jalan?”

“Älä lörpöttele, hyvä herra, mutta kuuntele mitä minulla on sanomista. Marcellasi on mielestäni kaunis ja päälle päätteeksi yhtä huvittava kuin kaunis. Siinä sait!”

Aldous säpsähti, sitten hän heitti ystäväänsä kiitollisen katseen.

“Sinun pitää tutustua häneen lähemmin”, kuului hänen hieman pakollinen vastauksensa.

“Tietysti. Tahtoisinpa tietää, mitä tuttavuuksia hänellä lienee venturistien piireissä”, virkkoi Hallin mietiskellen. “Arveletko voivasi käännyttää hänet pois siitä, Aldous?”

“En!” vastasi Aldous hilpeästi. “Seuratkoon hän sitä suuntaa, mihin hänen tunteensa ja vakaumuksensa kulkevat.”

Kylän läpi kulkiessaan hän alkoi puhella aivan toisista asioista — ylioppilastovereista, äsken ilmestyneestä nidoksesta filosofisia tutkielmia ja sen semmoista. Hallin, joka tähän asti oli tottunut olemaan ainoa, jolle Raeburn peittelemättä uskoi ajatuksensa, ei olisi tänä iltana tahtonut sanoa tai tehdä mitään voittaaksensa lujaluontoisen ystävänsä luottamusta. Mutta hänen mielensä oli täynnä levottomia aavistuksia.

IV LUKU.
“Tämä rappeutunut loisto on todellakin ihastuttavaa!” huudahti Wharton seisoen selin oveen, jonka vasta oli sulkenut. “Ja samassa se sytyttää minussa hurjan halun viskata päällysnuttuni nurkkaan ja käydä käsiksi johonkin rehelliseen ammattiin — kipsinvalajan, nikkarin tai maalarin. Kylläpä me yläluokkalaiset olemme aika hyödyttömiä kuhnureita! Tuota kattoa tai lattiaa ette voisi te paremmin kuin minäkään paikata — olipa vaikka henki kysymyksessä.”

He olivat entisessä kirjastossa. Se oli viimeinen länteen päin antava huone puutarhakylkirakennuksessa ja kuului alkujaan vanhaan rakennukseen. Tuo italialainen Marcella, jonka rahoja oli niin tuhlaamalla käytetty hänen englantilaisen puolisonsa kotitalon kaunistamiseen, oli sen uudestaan rakennuttanut kahdeksannentoista vuosisadan tyyliin. Poistamalla muutamia pieniä huoneita yläkerroksesta oli huoneen kattoa korotettu kaarimaisesti. Rococo-tyyliset ovet ja ikkunat olivat myös samalta ajalta peräisin. Mutta jäljellä olivat vielä vanhat kirjat ristikoilla varustetuilla hyllyillä, jotka suvun puritaanilainen perustaja oli “Pitkän parlamentin” aikana ostanut. Samoin tuolit, joilla tuo kelpo mies oli lukenut Miltonin tai Baxterin uskonnollisia kirjoituksia, ja pöytä, jota oli käytetty kirjeitä kirjoitettaessa Hampdenille ja Fairfaxille tai vanhalle ystävälle Edmund Verneylle, lipunkantajalle. Mutta toukankaivertamat hyllyt olivat hajoamistilassa, ja kirjat viruivat kurjassa sekamelskassa. Rikkinäisestä katosta, johon yölepakot olivat pesineet, roikkui suuria säleitä, ja peittämättömällä lattialla näkyi useita lahonneita kohtia.

“Olen tehnyt voitavani”, sanoi Marcella alakuloisesti kumartuen tarkastamaan lattiassa olevaa reikää. “Hankin itselleni laudanpätkän ja vähän nauloja ja yritin itse korjata rikkonaisia kohtia. Mutta lahonnut, puu mureni käsissäni, ja isä suuttui ja väitti minun vain tekevän vahinkoa. Sitten sain puusepän tuoleja korjaamaan, mutta eihän täällä tiedä mistä alottaa. Kirjojakin olen puhdistanut ja korjaellut, mutta —”

Allapäin hän kuljetti katseensa ympäri ränstynyttä huonetta.

“Mutta ette tietenkään yhtä hyvin kuin jokin oppipoika jossain nurkkakirjakaupassa”, sanoi Wharton päätään pudistaen. “Kylläpä me vallasväki olemme aika kunnotonta joukkiota.”

“Miksi tuota alinomaa hoette”, kysäisi Marcella ripeästi. Hän oli kulkenut Whartonin kanssa taloa näyttelemässä eikä ollut vieläkään oikein selvillä siitä, mitä hän miehestä piti.

“Siksi että ennen aamiaista lueskelin muutamia kauppa-asiain ministeriön kertomuksia, jotka pääasiallisesti koskettelivat joitakin Birminghamin teollisuudenhaaroja. Armias taivas! Ollappa meillä tuon niin sanotun alaluokan tiedot, taitavuus ja kestävyys. Kauanko he mahtavat antaa meikäläisten komennella itseään!”

“Luulisinpä sentään, että henkinen kyky ja sivistys yhä vielä merkitsevät jotain?” huomautti Marcella puolittain harmistuneena.

“Minua ilahuttaa, että maailma niin ajattelee”, virkkoi Wharton painokkaasti, “ja ilahuttaa varsinkin se seikka, että se tietää pitää arvossa minun henkistä kykyäni. Se uskomaton taituruus ja työvoima, mitä Birminghamilaiselta kultasepältä vaaditaan niiden pikku ihmeiden valmistamisessa, joita Rue de la Paix’n puotien ikkunoissa ihailemme ‘ranskalaisen maun’ tuotteina, on tiettävästi sulaa lastenleikkiä minun vaatimattomiin lakitieteellisiin tietoihini verrattuna. Minulle on onnellista, että maailma näin arvostelee. Kelpaa minun elellä — ja vastaanottaa birminghamilaisen kultasepän pokkuroimisia.”

“Oh! Vähät taitavasta käsityöläisestä! Kyllä hän pitää huolen itsestään eikä enää kauankaan teitä pokkuroi. Mutta mitä on tehtävä taitamattomille — meidän kyläläisille esimerkiksi. Puhutaan niin paljon siitä, että heidän on itse hallittava, sitä me toivomme ja sen eteen teemme työtä. Mutta uskooko meistä yksikään, että he siihen pystyvät tai että he voivat koskaan suoriutua ilman meikäläisten kykyä.”

“Tuskinpa. Sääli poloisia!” virkkoi Wharton, lempeä liikutuksen väre äänessään. “Heidän haavansa ovat tehneet meidät terveiksi, heidän kuolemansa on meidän elämämme! Vieläkö muistatte Carlylea?”

He olivat siirtyneet akkunakomeroon, josta oli laaja näköala isolle lehtokujalle ja jota kummaltakin, sivulta ympäröivät kirjahyllyt. Akkunan vieressä riippui kaksi pienehköä muotokuvaa — toinen kuvasi vanhanpuoleista miestä tekotukka päässä, toinen nuorta, tummahiuksista naista.

“Muistanpa hyvinkin, vaikk’en tällä hetkellä mitään erikoista”, nauroi
Marcella. “Osaatteko jotain ulkoa?”
Wharton nojautui kirjahyllyn ja seinän väliseen soppeen. Hänen siniset silmänsä tähystivät Marcellaa puolittain totisella, puolittain ärsyttävällä katseella, joka oli ristiriidassa huolettoman, sorean ryhdin ja puvun kanssa.

“Kahta miestä minä pidän arvossa, mutta en ketään kolmatta”, lausui hän verkalleen ja sointuvalla äänellä. “Ensinnä raatavaa käsityöläistä, joka maisilla työaseilla uutterana valloittaa maan ja tekee sen ihmisen omaksi. — Kurja vaivaantunut veli! Meidän tähtemme koukistui selkäsi, meidän tähtemme suorat jäsenesi ja sormesi vääntyivät vaivaisiksi. Sinä olit uhri, jolle arpa lankesi, ja meidän taistelumme taistelijana sinä sait julmat arpesi! Taivas! Mikä sointu ja rytmi näissä sanoissa! Mutta hullutustahan on, että me kaksi venturistia — te ja minä — tällä tavalla vaikeroimme. Armeliaisuutta — hyvänsuopaisuutta — muuta ei Carlyle vaadi. Hän tahtoo meitä tekemään hiukan hyvää. Mutta meidän vaatimuksemme ovat paljon epämieluisemmat! Pitäkää almunne — luovuttakaa omaisuutenne — ja alkakaa tehdä työtä! Meidän aikalaisemme koettavat pelastua näistä vaatimuksista tekemällä mitä Carlyle heiltä vaatii.”

“Toivotteko todellakin sitä?” kysäisi Marcella.

“Enpä tiedä”, vastasi Wharton nauraen. “Ei siitä mitään tule meidän eläessämme.”

Marcella nyrpisteli ylenkatseellisesti huuliaan.

“Niin me kaikki ajattelemme, mutta myöntäkää toki, että hiukkanen hyväntekeväisyyttä voitelee pyöriä.”

“Se on teidän ajatuksenne, sillä te olette nainen, ja naiset ovat luotuja hyväntekeväisyyttä ja — ylimyselämää varten.”

“Näyttepä tarkalleen tuntevan naiset?” sanoi Marcella hiukan tulistuneena. “Olen pannut merkille, että niin luulevat aina ihmiset, jotka useimmiten erehtyvät.”

“Kyllä tunnen heitä sen verran, että osaan pitää puoliani!” hymähti Wharton hieman kumartaen kutrista päätänsä Marcellaa kohti ikäänkuin lepytykseksi. “Kuinka te olette tuon kuvan näköinen!”

Hän osoitti akkunan vieressä riippuvaa kuvaa ja siirsi katseensa siitä vertaillen emäntäänsä.

“Se on muuan kantaäitini”, virkkoi Marcella kylmästi, “eräs italiatar. Hän oli rikas ja soitannollinen. Hänen rahoillaan rakennettiin nämä puutarhanpuoleiset huoneet, ja tässä ovat hänen nuottinsa.”

Hän viittasi viereiseen hyllyyn, jolle oli vanhoja nuottikirjoja kasattu.

“Italiatarko!” sanoi Wharton kohottaen silmäkulmiaan. “Niinkö? Sitten ymmärrän. Tiedättekö — teillä on kaikki puoluejohtajan ominaisuudet!” — ja hän peräytyi Marcellasta pari askelta voidakseen paremmin häntä silmäillä — “muukalaista verta — se on välttämätöntä sitkeän englantilaisen taikinan nousemiseen — ja sitten vielä — mutta ei! en rohkene! — voisitte pahastua.”

Marcellaa suututti miehen kasvava tuttavallisuus. Häntä halutti tukkia Whartonin suu tai lähettää hänet äidin luo, joka kyllä olisi pystynyt pitämään hänet kurissa. Mutta hän ei tehnyt kumpaakaan, vaan katseli huolettoman näköisenä ulos sanoen:

“Oh, antakaa tulla.”

“No niin”, hän oikaisi äkkiä itsensä suoraksi ja käännähti Marcellaan päin. “Teillä on taito tehdä kompromisseja. Se on korvaamaton lahja — se auttaa teitä pitkälle.”

“Kiitos”, sanoi Marcella, “kiitos vaan. Kyllä ymmärrän mitä te venturistina sillä tarkoitatte. Olen mielestänne katala, petollinen olento.”

Wharton säpsähti, mutta tointui samassa ja tuli Marcellan viereen seisomaan.

“Se ei ollut tarkoitukseni”, hänen äänensä vaihtui lempeäksi ja rauhoittavaksi. “Mutta sallittehan minun puhua suuni puhtaaksi lämmitetyssä huoneessa, neiti Boyce? Vallanhan te värisette turkiksistanne huolimatta.”

Sillä pakkasen valta ulkona oli vielä luja, ja huurteiset puut kajastuivat kylminä ja valkeina autioon kirjastohuoneeseen. Marcellan mielessä pyrki suuttumus pääsemään vallalle, mutta hän kukisti sen ja vei Whartonin sivuovesta pienenlaiseen, talon vanhimpaan osaan kuuluvaan vierashuoneeseen, missä roihuavan takkavalkean ympärille oli asetettu muutamia tuoleja. Marcella asettui istumaan ja pudotti olkapäiltään suuren nahkapuuhkansa, jota hän oli kantanut kylmien huoneiden läpi vaeltaessaan. Rikkaissa, ruskeissa poimuissa se kiertyi hänen ympärilleen luoden aivan erikoista arvokkuutta solakalle varrelle ja ylpeäryhtiselle päälle. Wharton silmäili uteliain ja tutkivin katsein, kuten tapansa oli, milloin haalistuneita tauluja, milloin seiniä, milloin vanhoja tammituoleja ja pöytiä, milloin Marcellaa ja mietti mielessään, että hän oli aika kaunis ja innostusta herättävä nuori neitonen. Huvitti häntä sekin seikka koko lailla, että Marcella alinomaa näytti olevan närkästymäisillään häneen. Aldous Raeburnin morsiamena neiti Boyce yritti nähtävästi nyt jo näytellä hänelle ylhäistä naista. Mutta tähän asti oli hänen, Whartonin, onnistunut se estää — ja sen hän aikoi vastakin tehdä.

“Olin teille sanomassa”, alkoi hän asettuen seisomaan vanhan uunin nojaan, josta saattoi Marcellaa katsella, “mutta älkää toki loukkaantuko minulle. Te olette sosialisti ja ennen pitkää teistä on tuleva — lady Maxwell. Sentapainen yhdistys on mahdollinen vain naismaailmassa, syystä että heidän toimintaansa ohjaa mielikuvitus — ei logiikka.”

Marcella punastui.

“Entä te itse”, vastasi hän kiivaasti hengittäen, “te olette sosialisti ja tilanomistaja. Onko siinä mitään eroa?”

Wharton alkoi nauraa.

“Mutta minullahan ei ole mitään taipumusta siihen — minä en pystyisi kunnialla ratsastamaan kahdella hevosella — kuten te. Siinä on se ero. Ja siitä on seurauksena, että oma säätyluokkani on karkoittanut minut piiristään, että kaikki minua vihaavat. Mutta teillä on oleva valtaa lady Maxwellina — ja valtaa sosialistina — te kun olette antava ja ottava. Te olette toimiva kahtena henkilönä: lady Maxwellina ja venturistina. Ja tuo, näettekö, lisää valtaa. Mutta me miehet emme pysty tällaisissa asioissa olemaan yhtä ovelia.”

“Ettehän väittäne”, keskeytti Marcella hänet äkisti, “että olette luopunut säätynne elämänmukavuuksista ja etuoikeuksista?”

Wharton muutteli hiukan asentoaan.

“Se on aivan toinen asia”, sanoi hän tuokion kuluttua. “Luulisinpä että me sosialistit olemme siinä yhtä mieltä, ettei yksikään ihminen sinänsä voi olla puhdaskarvainen sosialisti. Mukava elämä on nykyisin jotain yksilöllistä — mieskohtaista. Ei muusta pidetä paljon väliä kuin miehen julkisesta esiintymisestä. Ja siihen, kuten sanottu, minulla ei ole älyä! — Ei sitä sukulaista tai vanhaa ystävää, joka ei olisi kääntänyt minulle selkäänsä — kuten varmaankin itse eilen huomasitte. Minun säätyluokkani on hyljännyt minut.”

“Te siis säälitte itseänne?” sanoi Marcella.

“En laisinkaan! Kaikkihan me valitsemme elämässä sen osan, joka meitä huvittaa — joka eniten meitä kiihottaa. Minun tunteilleni antaa aina kiihoketta, kun ottelen työmiesten rivissä — tietenkin paljon suuremmassa määrässä kuin jos kilttinä serkkuna pokkuroisin arvoisia sukulaisiani. Äidiltäni olen perinyt silmää dramaattisiin tapahtumiin. Englanti on tätä nykyä rutiköyhä draamoista, ja siksipä minua huvittaa syvien rivien suuri traagillinen ilveily. Aamusta iltaan se minua huvittaa, kannustaa ja pitää alituisessa jännityksessä. Siinä tunnen valtavien, hillittömien, alkuvoimaisten intohimojen temmeltävän, ja minä riemuitsen siitä ajatuksesta, että kukin päivä vie meitä jonkin verran lähemmäksi tuota suurta kumousta, lähemmäksi tapahtumia ja otteluita, jotka ravistavat eloa kaikkiin meikäläisiin. Minä olen kuin lapsi, joka on tyytyväinen siihen kakkuosaan, joka on kädessä, vaikka tietää, että paras osa on vielä saamatta. Oh! — istukaa hiljaa hiukan aikaa, neiti Boyce!”

Marcellan kummastukseksi Wharton äkkiä kumartui häntä kohti, ja katsellessaan alas hän huomasi köykäisen, mustan, matalalle uuniristikolle valahtaneen hameensa ilmitulessa ja Whartonin sammuttelevan sitä käsillään. Marcella liikahti aikoen nousta, sillä hän pelkäsi, että liekit nousisivat hänen kasvoihinsa ja hiuksiinsa.

“Älkää liikkuko! Tuli sammuu tuossa tuokiossa. Ette te pala.”

Ja siinä samassa Marcella tapasi itsensä tutkistelemassa pukuunsa ilmaantunutta ruskeata, ryysyistä reikää. Sitten hän loi katseensa Whartoniin, joka myhäillen seisoi uunin luona käärien nenäliinaa vasemman kätensä sormille.

“Herra Wharton, oletteko saanut palohaavoja?”

“Hiukan.”

“Minä menen noutamaan teille jotain — mitä haluatte?”

“Hieman oliiviöljyä, jos talossa on, ja vähän pellavannöyhtää — mutta älkää vaivaantuko.”

Marcella katosi sisähuoneisiin etsien ja huudellen rouva Boycea, vaikka turhaan. Rouva Boyce oli kadonnut aamiaisen syötyään ja oli nyt nähtävästi miehensä luona auttamassa häntä pukeutumaan.

Tuokion kuluttua Marcella taas kiiti sisään tarvittavat rohdot käsissään. Hänen poskiaan poltti, hänen silmänsä säihkyivät.

“Sallikaa minun auttaa teitä.”

“Olkaa hyvä”, sanoi Wharton nöyrästi.

Marcella koetti parastansa, mutta hänen sormensa olivat taitamattomat, ja kosketellessaan Whartonia hän tuntui hiukan kiihtyneeltä.

“Kas niin”, naurahti hän päästäen potilaansa. “Jos olisin työläisnainen, olisin tietysti paljon taitavampi. Toivoakseni ette saa kauan kitua.”

“Mistä, palohaavoistako? Vielä mitä! Käteni on entisellään paljon ennemmin kuin teidän pukunne.”

“Voi poloista hamettani! Minun on mentävä muuttamaan pukua.”

Hän astui askeleen ovea kohti, mutta käännähti samassa ja virkkoi oudosti naurahtaen:

“Luulenpa että pelastitte henkeni.”

“Niin, hyvä oli että satuin olemaan täällä. Olisitte saattanut hätääntyä — niinpä niin — tekin olisitte saattanut sen tehdä — ja silloin olisi vaara ollut lähellä.”

“Ainakin olisivat kasvoni saattaneet vioittua”, lausui Marcella epävarmalla äänellä, “vioittua koko elinajaksi”.

“Mitäpä sitä enää maksaa tuumia, kun kaikki jo on ohi”, sanoi Wharton hymyillen.

“Enhän toki voi olla sitä tekemättä, sattuuko tällaista joka päivä?”
Hän kurotti pelastajalleen kätensä: “Minä olen kiitollinen — nähkääs.”
Nuori tilanomistaja naurahti ja kumarsi syvään ja arvokkaasti, ikäänkuin mikäkin kahdeksannentoista vuosisadan Chevalier de Grieux.

“Sallitaanko minun anoa jotakin?”

“Pyytäkää.”

“Saanko tulla seurassanne kylään? Tiedän että olette menossa sinne. Sieltä jatkan matkaani asemalle, sillä aikomukseni on päivällisjunassa lähteä Widringtoniin, missä minun kahden seutuvilla on tavattava eräs henkilö. Mutta sitä ennen olisin halukas, jos vain suostutte, tutustumaan muutamiin köyhiin holhotteihinne.”

Marcella suostui ja riensi ylös pukua vaihtamaan ollen kaiken aikaa puolittain taipuvainen kiusaamaan äitiä heidän seuraansa. Hän oli hieman epävarma ja kiihtynyt, tuntuipa melkein siltä, kuin olisi hän joutunut luvattomille poluille ja rikkonut tavalla tai toisella Aldousia vastaan. Mutta miksi ja miten? Ei hän siitä päässyt selville. Mutta häntä vainosi kaiken aikaa eriskummainen tunto siitä, ettei hän ollut ollut kyllin arka arvostansa, ja selittämätön toivo, ettei herra Wharton viipyisi poissa koko päivää. Kaikki epäilykset ja tuumimiset päättyivät kuitenkin siihen, että hän päätti heittää äitinsä rauhaan.

* * * * *

Puolimatkassa kylään Marcellan epämieluinen tunnelma oli jo kokonaan haihtunut. Hänen itse tietämättään hyörivät hänen ajatuksensa niin ahkeraan talon vieraassa, ettei hän tämän seurassa pystynyt arvostelemaan omia tunteitaan. Mutta ennenkuin he olivat kulkeneet pariakaan sataa askelta, oli hän huomaavinaan, että Wharton alkoi käyttää hyväkseen äskeistä tapausta lähentelemällä häntä yhä enemmän. Häikäilemättä hän loukkasi puheillaan Marcellan makua, ylpeyttä, omanarvon tunnetta. Alinomaa oli tytön oltava puolustusasemassa, Whartonin puoli-ivalliset kysymykset kun hätyyttivät milloin hänen unelmiaan, milloin hänen toimiaan ja mielipiteitään, suomatta hänelle aikaa siirtää sotaa vihollisen omalle alueelle. Hän oli joutunut keskeytymättömään ristikuulusteluun, tekemään selkoa kylästä, asukasten toiminnasta ja tuloista, seudun hyväntekeväisyys-yhdistyksistä ja laitoksista, siitä mitä hän halusi tehdä heidän hyväkseen, mitä hän tekisi, jos voisi, ja mitä hän ylimalkaan katsoi mahdolliseksi saada aikaan. Ensin Marcella vastaili vastahakoisesti, mutta eipä aikaakaan, niin hän jo kiihtyi haluten näyttää, ettei hän ollut tietämätön eikä pintapuolinen. Mutta eipä siitä ollut suurta apua. Wharton — samoinkuin Anthony Craven oli alati tehnyt — antoi hänen ennen pitkää tuntea, ettei hänellä ollut mitään perusteellisia tietoja, ettei hän ollut kunnolleen perehtynyt yhteenkään niistä sosiaalisista kysymyksistä, joista hän jutteli, ettei hänen oleskelemisensa ollut mistään kotoisin ja ettei hän edes pystynyt syvällisemmin käsittämään ja arvostelemaan näiden maalaisten elämää, joiden parissa hän eli.

Nuoren tytön hyväntekijättärenä-esiintymistä, joka antoi hänen mielikuvitukselleen niin runsaasti liikkumisalaa, Wharton säälimättä ivasi, ei niin paljon sanoin kuin käytöksellään. Hän antoi Marcellan ymmärtää, ettei hän nähnyt kaikessa siinä huolehtimisessa, neuvomisessa ja johtamisessa, jota Maxwellin tuleva emäntä niin suurella mielihyvällä harrasti, muuta kuin yrityksen kaunistella asioita. Mitä varakkaat kansanluokat, nykyolojen vallitessa, pystyivät köyhälistön hyväksi tekemään, oli laskettava vain kurjaksi maksuvähennykseksi; eikä yläluokan hapuilevat yritykset tukkia rappeutuneen yhteiskuntarakennuksen lovia ansainneet pienintäkään tunnustusta. Huonosti on heidän käyvä, kun syvät rivit pääsevät valtaan, elleivät sitä tee; mutta ei velkataakka paljon sittenkään vähenny, vaikka sen tekevätkin. Hirttonuora heillä on kaulassa yhtäkaikki.

Marcella itse oli pari kertaa neiti Raeburnin kuullen pahanilkisellä mielihyvällä saarnaillut samaa oppia. Mutta kovinpa epämieluisalta se nyt tuntui tähdättynä häneen itseensä. Tällaisissa tapauksissa kukin arvelee itse olevansa poikkeuksena, ja Marcellan oli nyt pakko tarkastaa asiaa joka puolelta. Siksipä Whartonin sanat kuohuttivatkin hänen tunteitaan, ja hänestä tuntui, että seuralaisensa kaiken aikaa kohdisti puheensa henkilökohtaisesti häneen. Sen ohessa hän huomasi ihmeekseen tuttavallisen suhteen hänen ja Whartonin välillä olevan alati kasvamassa. Aldousin seurassa Marcella oli usein tietoinen henkisestä alemmuudestaan. Mutta kuinka syytön olikaan Aldous siihen ja kuinka runsaasti sen korvasi miehen rakkauden kiihkeä idealismi, tulkitsemalla rakastetun pienimmänkin sanan ja teon ylevästä mielestä lähteneeksi. Whartonin ivaavat kysymykset ja huomautukset saivat usein Marcellan sisun kuohuksiin, ja hän oli vähällä — kuten muinoin lapsena — huutaa ja raivota kiukusta. Kun he tulivat kylään, ja kaikki, nuoret ja vanhat vikkelästi notkistivat polvea heidän ohi kulkiessaan, niin häntä halutti sivaltaa heitä korvalle siitä, mutta samassa hän jo tunsikin jonkinlaista kuumeentapaista mielihyvää, kun sai näyttää mahtiansa tälle mestaroivalle, kaikkea runollisuutta puuttuvalle miehelle, jolla nähtävästi ei ollut minkäänlaista ymmärtämystä maaelämää, sen rakkaita, vanhoja, luonnollisia tapoja kohtaan.

He menivät ensin rouva Jellisonin luo, jolle Marcella aikoi esittää työsuunnitelmansa.

“Älkää huoliko minusta”, sanoi hän kylmästi Whartonille, kun he lähestyivät mökkiä. “Teidänhän on jouduttava junalle!”

Wharton katsoi kelloansa.

“Vielä on aikaa”, sanoi hän, “sallikaa minun tulla seurassanne, neiti Boyce. Tähän asti ovat nämä ihmiset olleet minulle pelkkiä valitsijoita — nyt haluaisin nähdä minkälaisia ovat teidän alamaisinanne. Tietäkää että teen havaintoja. ‘Kokoelen’ talonpoikia. Ne ovat minun tutkimusalanani.”

“Ystäviäni ne ovat, ei alamaisiani”, virkkoi Marcella yhä samalla jäykällä äärellä.

He tapasivat rouva Jellisonin puolista syömässä. Vilkasluontoinen vanhus istui hiiltyvän takkansa luona, vasemmalla sivulla pieni petäjäinen pöytä, jolla oli hänen ateriansa, kylmät perunat ja kylmä sianliha. Oikealla oli vähäinen akkuna, jonka kapealle akkunalaudalle tuvan omistaja vast’ikään työstä noustuaan oli jättänyt oljenpalmikoimisensa ja sen pienen koneen, jolla hän olkia halkaisi. Marcella kävi istumaan tuvan toiselle tuolille, eikä Whartonille jäänyt muu neuvoksi kuin painautua suoraksi ovenpieltä vastaan.

“Ikävä etten voi tarjota tuolia”, sanoi rouva Jellison, “mutta minkäs sille mahtaa, kun ei ole, niin ei ole”.

Tähän Wharton kohteliaasti myönteli ja Marcellan puhellessa hän alkoi käsivarret ristissä tarkastaa mökkiä. Se mahtoi olla noin kymmenen jalan levyinen ja kahdeksan jalan pituinen. Katto oli parisen tuuman verran korkeammalla hänen päätänsä. Jyrkät portaat nurkassa olivat kappaleiksi hajoamassa, ja hän ihmetteli, että vaimo iltasin pääsi kömpimään niitä ylös makuuhuoneesensa. Mutta tottumus oli mahtanut tehdä eukon vanhat sääret ketteriksi.

Tällä välin Marcella istui selittämässä sitä suunnitelmaa työhuoneen perustamisesta oljenpalmikoimistöitä varten, jota lady Winterbourne ja hän puuhasivat. Rouva Jellison pisti rillit nenälleen nähtävästi paremmin kuullakseen, heitti syöntinsä kesken vieraittensa vastustelemisista huolimatta ja kuunteli silmissä eloisa, tarkkaava katse.

“Ettäkö minulle sitten maksetaan shillinki ja kuusi penceä siitä, mistä ennen annettiin yhdeksän penceä. Eikä muka enää tarvitse kanneskella niitä kaupunkiin — ettäkö palkkaatte miehen töitä perimään. Mutta saapikos udella, kuka maksusta huolen pitää, neiti?”

“Lady Winterbourne ja minä”, hymähti Marcella; “aikomuksemme on antaa työtä meidän kylälle ja vielä kahdelle muullekin ja ansaita hyvästi rahaa. Työntekijöille annetaan heti alussa paremmat palkat, ja tuonnempana panemme kaiketi toimeen opetusta hienommissa töissä.”

“Laupias taivas!” huudahti rouva Jellison, “mutta minäpä en ole kovin kärkäs muutoksille”. Hän tarttui uudelleen palmikoimistyöhönsä ja tarkasteli sitä tuumivan näköisenä. “Nuorena ollessani oli taksa kahdeksantoista penceä. Siitä lähtien ovat hinnat alati laskeneet. Penny vähennetty siellä, toinen täällä, kunnes ei enää ole saatu suuhun paljon mitään purtavaa.”

“Teidät saan siis myöskin merkitä työntekijöittemme joukkoon, rouva Jellison”, lausui Marcella nousten ylös ja ystävällisesti hymyillen vanhukselle.

“Älkää toki, en minä sitä tarkoittanut”, virkkoi rouva Jellison ripeästi. “Mielestäni ei ole oikein käydä käsiksi teidän varoihinne. Viisikolmatta vuotta, kesät, talvet olen vienyt työni Jimmy Gedgelle — tiedättehän, se, joka poikansa kanssa omistaa puodin oikealla kädellä kaupunkiin tullessa — minä ja kolme muuta naista, joilta saan pennyn siitä, että kanneskelen matkassani heidänkin työnsä. Kylläpä minut paha perisi, jos Jimmy Gedgen suututtaisin — enpä silloin rohkenisi öisin nukkua rauhassa, pelkäisin että hän käy kimppuuni äkkiarvaamatta. Niinpä niin, ei sitä tiedä, mihin kaikkeen se mies pystyy. Kiitos vaan, neiti, mutta kyllä minä pysyn vanhassa.”

Ällistynyt Marcella ryhtyi asiaa uudelleen selostamaan, esittäen uuden suunnitelman monenlaatuiset edut. Hänen kiusakseen Whartonkin, muka auttaaksensa, sekaantui heidän puheeseensa ja vakuutti uutta yritystä tuottavaksi ja edulliseksi niin liukkain ja sulavin sanoin, että Marcellan kiukustunut mielikuvitus epäili niissä piilevän koko joukon ivaa. Mutta rouva Jellison oli järkähtämätön, ja vaikka hän kapaloi kieltonsa tavanmukaiseen, hilpeään puhetulvaansa, pysyi hän lujana. Marcellalla, jos mieli arvonsa säilyttää, ei lopulta ollut muu neuvona kuin lähteä tiehensä, keksittyään sitä ennen jonkin muun puheenaineen, jottei rouva Jellison pitäisi “hyväntekijätärtä” pikkumaisena tyrannina.

“Johnko? kiitos kysymästä, neiti — se on pahin pikku riiviö auringon alla — mutta sukkela — Herra Jumala, olisipa tarpeen silmät niskassakin, että saisi häntä silmällä pidetyksi. Ja kyllä se mairitella osaa. ‘Eikö sinulla ole mitään makeisia, mummo?’ ‘Ei ole, poikaseni’, vastaan minä. ‘Mutta etsippäs kumminkin, mummo — kopeloippas taskujasi — annahan kun minä etsin?’ Terävä se poika on. Isabella ei suosi makeisia — sanoo niitä tyhjänaikaisiksi. Johnin ikäisenä hän itse oli syödä itsensä pilalle. Eikös pojan sitten pitäisi saada jotain iloa niinkuin äitinsäkin? Eipä siinä talossa ole paljonkaan hupia lapsen mielelle. Westall on kiukuissaan Tudley Endin salametsästäjistä, kotonaan hän on kuin villipeto ikään. Minä sanoin Isabellalle, että kyllä hänen miehensä vielä häneltä selän pehmittää, vaikka oli niin maire ja simakielinen kosiessaan. Mutta kyllä Isabella jo tietää, minkälainen hän on, sen olen huomannut”, puhui rouva Jellison merkitsevästi. Wharton huomasi, että hänellä kaikkiin asioihin nähden oli sama hilpeä maailmankatsomus.

“Joutavia, tuo on jo vanha juttu — tuo puhe salametsästäjistä”, sanoi Marcella nousten ylös. “Vieläkö Westall huolii tuosta asiasta harmitella?”

“Ei, neiti kulta, hän väittää, että he mellastavat nyt pahemmin kuin koskaan. Hän sanoo tietävänsä, että he ovat lintuja väijyksissä hovin toisella puolella Mellorin kohdalla — hän on saanut siitä vihiä — ja nyt hän valvoo yötä päivää koko tämän kuukauden, etteivät pääsisi taas metsää perkaamaan ennen suurta tammikuun metsästystä. Ja herrajesta, kuinka hän haukkuu eräitä ihmisiä”, sanoi rouva Jellison nähtävästi hyvillä mielin. “Jonkun niistä tekin tunnette, neiti, vai mitä?” Ja eukko viittasi kahvelillaan olkapäänsä yli Hurdin mökkiä kohti, jonka luminen katto näkyi tuvan pienestä akkunasta.

“En usko sanaakaan siitä”, sanoi Marcella kärsimättömästi. “Hurdilla on lokakuusta alkaen ollut tuottavaa työtä, eikä hänen tarvitse harjoittaa salametsästystä. Westall kantaa vihaa häntä kohtaan. Se on minun luuloni. Ja saatte sen hänelle sanoakin, jos teitä haluttaa.”

“Kyllä sanon”, sanoi rouva Jellison tyytyväisenä avaten ovea vierailleen. “Minä yksin uskallan puhua hänelle totta vasten silmiä. Kiusoittelen häntä usein huvikseni. Hän on niin vallanhimoinen. Mutta minulle hän ei mitään mahda.”

“Iloluontoinen vanha eukko”, virkkoi Wharton sulkiessaan veräjää, “millä mielihyvällä hän elämää tarkastelee. Ja kuinka itsepintainen! Mutta nuoret naiset lienevät taipuvaisemmat.”

“Tiettävästi”, sanoi Marcella arvokkaasti. “Listallani on jo nimiä vaikka kuinka monta. Vanhat ovat aina epäluuloisia. Mutta kyllä rouva Jellison vielä myöntyy.”

“Tännekö mennään?”

“Tänne.”

Wharton naputti Hurdin ovelle, ja rouva Hurd avasi.

Tupa oli savua täynnä. Uunissa oli vetoa vain silloin kun ovea pidettiin auki. Mutta tuuli oli tänä päivänä niin kirpeä, että äiti ja lapset pelkäsivät vetoa enemmän kuin savua. Marcellan silmä erotti pian savun keskeltä pienen, sairaan pojan, joka yskien istui uunin luona, ja rouva Hurdin, joka oli vaatteita pesemässä. Marcella esitti seuralaisensa, joka samoin kuin äskenkin seisoi hattu kädessä tupaa tarkastamassa. Se ei jäänyt huomaamatta Marcellalta, ja hänen poskensa rusottivat, kun hän puheli rouva Hurdin kanssa. Sillä tämä raihnainen mökki oli, kuten rouva Jellisoninkin, hänen isänsä aluetta, ja niistä maksettiin aimo vuokra.

Minta Hurd oli heti paikalla halukas yhtymään uuteen oljenpalmikoimis-yritykseen. Hätäisesti ja sekavasti hän sopersi jotakin nykyisestä huonosta työansiosta pyyhkien kaiken aikaa käsiään pyyheliinaan, jonka hän oli ottanut naulasta vierasten sisään astuessa.

Hän tuntui tätä nykyä aina olevan hermostunut ja levoton. Tyytyväiseltä ei hän koskaan näyttänyt, mutta Marcella arveli sen johtuvan osittain sairaloisuudesta, osittain taipumuksesta raskasmielisyyteen. Silminnähtävästi olivat hän ja lapset nyt paremmalla ruualla, sillä kaikki näyttivät virkeiltä, Willieä lukuunottamatta, jonka voimia keuhkotauti jäyti.

Marcella oli joka tapauksessa ylpeä työstänsä, ja hänen myötätuntonsa näitä ihmisiä kohtaan, joiden kohtaloa hän oli ottanut ohjatakseen, oli hartaampi kuin milloinkaan. Hurd oli kyllä useasti vaitelias ja salakähmäinen, mutta Marcella syytti heidän keskinäisessä seurustelussaan usein esiintyvää kankeutta tuon vihatun luokkaeron aiheuttamaksi, jota vastaan hän taisteli. Sanomattomasti häntä ilahutti se seikka, että Hurdissa alkoi näkyä kasvavaa harrastusta työväenasiaan, josta Marcella tuon tuostakin keskusteli hänen kanssaan, samoinkuin siihen mehevään, kuohuvaan kirjallisuuteen, jota hänelle Mellorista lainattiin. Lisäksi hän kävi kaikissa kokouksissa, joita Wharton piti Mellorin lähiseutuvilla, ja Marcella oli ilkamoiden kertonut Aldousille riistäneensä vanhoillisten ehdokkaalta yhden äänen palkaksi siitä, että herra Raeburn oli hankkinut hänen suojatilleen työtä.

Wharton kuunteli tuokion Marcellan ja Mintan pakinoimista ja hymähti huomaamatta nähdessään, kuinka alistuvasti nuori äiti vastaanotti nuoren tytön opetuksia ja neuvoja. Sitten hänen huomionsa kääntyi pieneen, köyryssä istuvaan ja rykivään poikaan.

“Oletko pahasti sairas, pikku mies?”

Kalpeaposkinen lapsi katsahti ylös kärsivän, kaihomielisen sielun raskas katse silmissään. Hän yritti vastata, mutta ei kyennyt yskimiseltä.

Wharton astui pojan luo ja nosti lattialta revityn valkean paperin, joka nähtävästi oli toimittanut käärepaperin virkaa.

“Näytänkö sinulle jotain hauskaa — uh, tuota savua! Tuleppas tänne, täällä ollaan hiukan turvassa. No mitä pitäisit pienestä koirasta — taikka kahdesta koirasta?”

Lapsi ällisteli vierasta, salli tämän nostaa hänet polvelleen ja koki, minkä taisi, pidättää rykimistään. Mutta vaikka hän siinä onnistui, pani nopea, läähättävä hengitys hänen pienen raihnaisen ruumiinsa yhä vielä tutisemaan Whartonin polvella.

“Hm — poloisella lienee tuskin kahta kuukautta elettävänä” — mietti Wharton. “Mikä viheliäinen luola! Samat suojat kuin äskeisessä mökissä — yksi ylhäällä, yksi alhaalla — hiukan tilavammat ehkä. Kosteat, epäterveelliset, kylmät — kehno vesi — kehno takka — kehnoa kaikki. Onpa tuolla tytöllä aika urakka, jos mielii jotain saada toimeen. Ja tuota Boycea minä mielistelin. Miksi? Mihin oikeastaan tähtään?”

Kaiken aikaa hänen sukkelat, taitavat hyppysensä repivät, käänsivät ja muodostelivat paperipalasia, ja ennen pitkää oli hänen vapaalla polvellaan mitä hupaisin, pitkäkorvainen halli sääret ojona juoksussa.

Poika pyöritteli silmiään ihastuksesta, ojensi kuihtuneen kätensä ja silitteli sitä. Sitten hän silmäili Whartonia hyväilevä katse silmissään.

“Onko se mieleesi, pikku heinäsirkka?” huudahti Wharton viehättyneenä pojan kauniista katseesta. “Sitten on sinun saatava toinenkin.”

“Kaksi on niitä Westallillakin”, kirkui poika käheästi ja kävi hurmaantuneena käsiksi aarteisiinsa.

Rouva Hurd, joka seisoi tuvan toisessa päässä, säpsähti kuullessaan Westallin nimeä mainittavan. Se ei jäänyt Marcellalta huomaamatta, ja ystävällisesti ja osanottavasti, kuten tapansa oli, hän heti alkoi puhua Hurdista ja hänen töistään Maxwell Courtissa. Hän sanoi kuulleensa, että laajasuuntaisia uudistuksia oli tekeillä, ja arveli työtä kestävän talven yli. Minta vastasi hätäisesti ja ilmaisi ajatuksensa jotenkin eriskummaisella tavalla. Hänen miehensä ei ollut valitellut. Työnjohtaja tuntui olevan tyytyväinen. Mintan puhe oli hyvin sekanaista ja Marcellan harmiksi vaikeroivaa, kuten tavallisesti. Wharton, joka istui yhä pitäen poikaa sylissään, kallisti hetkeksi korvansa kuunnellakseen.

Marcella oli ensin aikonut kertoa, nimiä mainitsematta, mitä rouva Jellison oli juoruellut salametsästyksestä, mutta nyt hän päätti heittää sen tekemättä. Olihan Hurd antanut hänelle lupauksensa, mietti hän hienotunteisesti, ja hänelle työmiehen sana merkitsi yhtä paljon kuin kenen hyvänsä.

Niinpä hän jälleen napitti tuvan tukahuttavassa ilmassa äsken avaamansa päällystakin ja kääntyi seuraajansa puoleen antaakseen sairaalle pojalle ystävällisen hymähdyksen.

Hän jäi aivan ällistyneenä seisomaan heidän eteensä. Pitkäsäärinen koira oli nyt saanut joukon tovereita, ja Marcella kävi ihmeissään niitä tarkastamaan.

“Ette kaiketi arvannut minua moiseksi mestariksi”, virkkoi Wharton myhäillen.

“Kylläpä ovat oivallisia — taiteellisia!” Hän otti käteensä äsken valmistuneen laukkaavan hevosen ja silmäili sitä ihaillen.

“Muuan iso täti opetti minulle — hän oli nero — minä seurasin hänen jälkiään niin pitkälle kuin kykenin. Päästätkö minut nyt lähtemään, pikku mies? Saat pitää kaikki.”

Mutta lapsi rypisteli silmäkulmiaan ja painautui lähemmäksi Whartonia, likistellen häntä kaulasta kapeilla luisevilla käsivarsillaan ja hellästi häntä silmäillen. Kuihtuneilla poskilla hehkui punainen täplä, ja silmät säteilivät suurina. Whartonin silmistä kohtasi häntä tyyni, tutkiva katse — lääkärin tai filosofin katse. Noiden kahden pään räikeä vastakohtaisuus — Whartonin nuorekkaat, reippaat, kiharain ympäröimät kasvot ja pojan näivettynyt, kituva ulkomuoto — tekivät tärisyttävän vaikutuksen Marcellan herkkätunteiseen mieleen. Sitten Wharton suuteli pikku poikaa, asetti valmistamansa eläimet huolellisesti viereiselle tuolille ja laski hänet lattialle. Heidän kulkiessaan jälleen yhdessä lumisella polulla oli heidän suhteensa muuttunut. Marcella oli liikutettu ja viehättynyt, eikä Wharton enää yrittänyt häntä kiusoitella.

Kun he tulivat vaivaistalolle, missä vanhat Pattonit asuivat, lausui
Marcella:
“Tänne menisin mieluummin yksinäni. Minulla on yhtä ja toista heille annettavaa — vanha Patton on ollut hyvin sairas viime aikoina — mutta minä tiedän, mitä ajattelette almuista — tiedänpä myös mitä ajattelette — mitä teidän täytyy ajatella isäni työväen asunnoista. Tuntuu kuin olisin teeskentelijä, mutta koetan sittenkin lieventää kurjuutta, missä voin. Meillä on erilainen luonne, teillä ja minulla — pelkäänpä pahoin, että tulette myöhään junalle!”

Hänen heltyneessä katseessaan ei enää ollut jälkeäkään mistään vihamielisyydestä tai taistelunhalusta.

Wharton tarttui hänen käteensä.

“Niin, minun on mentävä. Sanotte että minun seurassani tunnette olevanne teeskentelijä. Aavistattekohan, mitä tunteita te puolestanne minussa herätätte. Luuletteko, että teille puhuisin, kuten olen puhunut, ellette kuuluisi ‘valittujen’ joukkoon. Kannattaisiko minun, yhteiskunnallisen uudistajan, sitä tehdä? Ettekö te ole luotu suuriin toimiin? Kun tapaamme tulevaisuuden palvelukseen määrättyjä aseita, eikö meidän ole jätettävä kohteliaisuus syrjään ja koetettava näitä aseita teroittaa?”

Kiihtyneenä — hämillään — tenhottuna salli Marcella hänen pudistaa kättään. Sitten nuori mies alkoi nopeasti astua asemalle päin heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan.

“Kokematon tyttö”, mietti hän tyynesti itsekseen.

V LUKU.
Ennenkuin Marcella palasi kotiin, pistäysi hän pappilan pieneen puutarhaan jutellakseen Mary Hardenin kanssa parisen minuuttia. Hän oli niin läheinen tuttava talossa, että hän tavallisesti astui sisään puutarhanpuoleisesta takaovesta ilmoittaen tulonsa naputuksella tai huutelemisella. Talo oli hyvin pieni, ja Maryn huone oli juuri tämän oven kohdalla.

Mary näyttäytyi paikalla naputuksen kuullessaan.

“Astu vain sisään! Olemme juuri puolisella, mutta ethän siitä välitä. Charles on juuri ikään pois menossa. Jäähän tänne minun seurakseni vähäksi aikaa.”

Marcella empi, mutta astui kuitenkin sisään. Pappilan ateriat huolestuttivat häntä, sisarusten ulkomuodosta saattoi nähdä jälkiä niistä. Moitteettomasti katetulla pöydällä näkyi tänään leipää, juustoa ja keitettyä riissiä — ei muuta. Takkavalkea aterioiden aikana oli kiellettyä ylellisyyttä. Nahkoihinsa kääriytynyt Marcella ei tuntenut kylmää, mutta Maryä nähtävästi puistutti saalin alla. Kahdesti viikossa he söivät lihaa, ja iltapuolisin Mary pani takkavalkean palamaan arkihuoneessa. Aamuhetket hän tyytyi olemaan kyökissä, missä hänellä oli työtä riittämään asti, hänellä kun oli apuna vain kasvava tyttö, jolle hän opetteli kaikkia taloustoimia.

Kirkkoherra poistui hetken kuluttua. Hänet oli kutsuttu kuolevan lapsen luo, ja hän piti kiirettä ennättääksensä, jos mahdollista, ennen pimeän tuloa kotiin. Marcella ihaili häntä, mutta ei mielestään lähemmin hänen tutustuttuaan käsittänyt häntä paremmin kuin ensi alussakaan. Charles Harden oli hentorakenteinen ja nuori eikä erittäin älykäs, mutta hänen olemukseensa liittyi poistumaton arvokkuus, joka toisinaan Marcellaa kiusasi. Tämä arvokkuus ei oikein tahtonut soveltua hänen pyöreihin kasvoihinsa, joista alakuloinen, riutuva ilme ei ollut pystynyt tykkänään karkoittamaan poikamaista ulkonäköä — mutta yhtäkaikki arvokas hän oli, eikä sitä käynyt kieltäminen.

Marcella piti häntä vanhoillisena ja hyvin vanhanaikaisena valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden. Mutta hän oli myöskin aivan selvillä siitä, että kirkkoherra oli pyhimys ja että hän Marcellalle ei ilmaissut sitä, mikä syvinnä liikkui hänen sielussaan.

Herra Harden virkkoi nyt parisen sanaa Marcellan oljenpalmikoimis-suunnitelmasta, jota hän lämpimästi kannatti — Marcella vertaili kiitollisena hänen ja Whartonin tapaa puhella samasta asiasta ja hurmaantui uudelleen tuumiinsa — sitten hän lähti matkaan jättäen tytöt kahden kesken.

“Oletko käynyt rouva Hurdin luona tänä aamuna?” kysäisi Mary.

“Olen, Willie on kovin huono.”

Mary myönsi.

“Lääkäri ei luule hänen jaksavan talven yli, varsinkin jos tällaista säätä kestää. Mutta tiedätkö, että kylässä ei nykyisin puhuta paljon muusta kuin Hurdin ja Westallin välisestä riitaisuudesta? Charles kertoi eilen kuulleensa, etteivät he milloinkaan satu yhteen syytämättä toisilleen uhkauksia. Siitä lähtien kuin salametsästäjät ryöstivät Tudley Endin metsästysmaat, näyttää Westall hurjistuneen mielettömäksi. Hän väittää Hurdin olevan asiasta selvillä ja kuuluvan samaan liittoon. Hän on vannonut saavansa Hurdin kiinni, ja tämä taas on puhunut eräälle henkilölle, joka sen on kertonut Charlesille, käyvänsä käsiksi veitseen, jos Westall yhä vainoo häntä. Ja Charlesin mielestä on Hurd paljon muuttunut. Hän on aina ollut hiljainen ja kärsivällinen. Mutta nyt —”

“Hän on valpastunut ja saanut uusia aatteita sekä hiukan enemmän eloa olemukseensa, siinä kaikki”, virkahti Marcella kärsimättömästi. “Viime talvena hän harjoitti salametsästystä eikä se niin kummaa ollut. Marraskuusta alkaen on hänellä ollut työtä Maxwell Courtissa — en luota noihin juttuihin. Hän tietää olleensa epäluulon alainen, eikä ole otaksuttavaa että hän kaiken päivää raadettuaan ulkotöissä pujahtaisi öisin ulos joutuakseen Westallin kynsiin. Eihän hänellä tätä nykyä ole ruuan eikä rahan puutetta!”

“En tiedä”, sanoi Mary päätään pudistaen, “Charles sanoo, että kerran alulle päässyt salametsästäjä harvoin heittää luvattoman ammattinsa. Metsästäminen kuuluu olevan niin jännittävää ja kiihottavaa.”

“Hän on antanut minulle lupauksensa”, lausui Marcella ylväästi.

“He lupaavat Charlesille vaikka mitä”, sanoi Mary arasti, “mutta eivät huoli lupauksistaan”.

Vaikkakin Marcellan kiihkeä harrastus paikkakunnan oloja ja väestöä kohtaan oli tuottanut hänelle lämmintä kiitollisuutta sisarusten puolelta, ei Mary monesti voinut olla tuntematta hieman mustasukkaisuutta veljensä puolesta. Marcellan ehdoton luottamus omaan vaikutusvaltaansa ja oikeuksiinsa Mellorin väestöön nähden, hänen alati kasvava taipumuksensa syrjäyttää kaikkien muiden vaikutusvalta ja oikeudet panivat toisinaan Maryn mielen kuohahtamaan Charlesin takia, joskin hän hartaasti ja alistuvasti ihaili kaunista ystävätänsä.

“Minä puhun siitä herra Raeburnin kanssa”, sanoi Marcella.

Puhuessaan sulhasestaan hän ei milloinkaan sanonut häntä Aldous’iksi, muodollisuus, joka ei ollut lempeän, tunteellisen Maryn mieleen.

“Äsken yläkerrassa ollessani näin teidän astuvan ohi. Hän oli seurassasi, eikö ollutkin.”

Hänen kalpeille poskilleen nousi hehku ja hänen silmänsä loistivat. Tämä kihlaus oli aina ollut mitä ihmeellisin ja mieltäkiinnittävin tapaus Marylle, joka — käsittämätöntä kyllä — oli melkein sen alkuunpanija. Herra Raeburn edusti hänelle miehistä parhainta ja ylevintä, ja tämän mahtava, vastuunalainen asema kohotti Maryn silmissä vieläkin enemmän hänen personallisten ominaisuuksiensa arvoa. Oliko Marcella onnellinen? Oliko hän ylpeä sulhasestaan, kuten oli otaksuttava? Mary joutui usein ymmälle Marcellan takia.

“Ei ollut!” naurahti Marcella. “Ei se ollut herra Raeburn. Missä sinun silmäsi olivat, Mary? Se oli herra Wharton, joka asuu meillä. Hän lähti Widringtonissa pidettävään kokoukseen.”

Maryn kasvot sumenivat.

“Charles sanoo, että herra Wharton vaikuttaa paljon pahaa kylässä”, sanoi hän ripeästi. “Hän saattaa kaikki tyytymättömiksi eikä lopullisesti kumminkaan voi tehdä mitään heidän hyväkseen.”

“Mutta sehän juuri onkin hänen tehtävänsä — saattaa heidät tyytymättömiksi”, huudahti Marcella. “Ja jos heillä on ymmärrystä äänestää häntä, on jo otettu ensimäkien käytöllinen askel heidän tilansa parantamiseksi.”

“Mutta se ei lisää heidän palkkojansa eikä estä heitä kapakkoihin menemästä”, sanoi Mary hämmentyneenä. Hän oli syntyisin vaatimattomasta keskiluokan perheestä, jossa ei niin paljon mietiskelty elämän suuria kysymyksiä, mutta jossa aatteellinen katsantokanta näyttäytyi tositoiminnassa. Marcellan valtiolliset mielipiteet sekä kummastuttivat että kauhistuttivat häntä. Tavallisesti hän koetti väistää keskustelua joutumasta tähän kohtaan.

Marcella ei vastannut. Ei kannattanut jatkaa puhetta Maryn kanssa tällä alalla. Mutta tällä kertaa Mary ei päästänyt lankaa käsistään.

“Ethän toki toivone, että hänet valitaan?” sanoi hän verkalleen kulkiessaan Marcellan kanssa pieneen arkihuoneeseen ja ottaessaan työvasunsa kaapista. “Ei siitä ole kahtakaan viikkoa, kun herra Raeburn puhui koulutalolla herra Dodgsonin puolesta. Sinä et ollut siellä, Marcella?”

“En”, sanoi Marcella lyhyesti. “Luulin sinun olevan selvillä siitä, Mary, ettemme herra Raeburnin kanssa ole yhtä mieltä valtiollisissa kysymyksissä. Toivon kuin toivonkin, että herra Wharton valitaan.”

Maryn silmät lensivät selälleen ihmetyksestä. Hän jäi tuijottamaan
Marcellaan sukka toisessa, parsimaneula toisessa kädessä.
Marcella nauroi.

“Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kahden avioliittoon aikovan ihmisen on kaikissa asioissa aina ajateltava yhtälailla. Vai mitä — sinä herttainen pikku hanhi.”

Hän asettui seisomaan Maryn viereen kauniina ja muhkeana avoimessa turkissaan. Hän pyyhkäisi sileitä, vaaleita hiuksia Maryn otsalta. Mary katsahti ylös häneen, pistos — ei äkisti sammuva kateuden välähdys sydämessään.

“Merkillistä olisi minusta”, sanoi hän lujalla äänellä, “jos rakkaus saattaisi olla riidassa sen kanssa, jota se lempii”.

Marcella asteli rauhattomana uunin luo ja alkoi tähystellä sen reunalla olevia esineitä.

“Eivätkö ihmiset voi suostua ajattelemaan eri tavalla, pikku hupakko? eivätkö voi kunnioittaa toisiansa olematta kaikissa kohden toistensa kaikuja?”

“Kunnioittaako!” huudahti Mary äkkinäisessä suuttumuksen puuskassa, joka ei oikein soveltunut hänen lempeään käytökseensä.

“Kas sinua, olethan repiä minut kappaleiksi!” sanoi Marcella nauraen, vaikka ääni vavahti hiukan. “Olisipa hauska tietää, minkälainen sinä olisit kihlattuna, Mary.”

Mary pujotti nuolennopeudella langan neulaansa ja mutisi sitten puoliääneen:

“Minäpä en koskaan menisi kihloihin ilman rakkautta. Ja jos olisin rakastunut, niin, silloin menisin vaikka minne — tekisin vaikka mitä — ja uskoisin vaikka mitä — jos hän sitä vaatisi.”

“Uskoisitko vaikka mitä? — Mary — ethän toki?”

“Uskontoa en tarkoittanut”, sanoi Mary nopeasti. “Mutta kaikkea muuta — luopuisin kaikesta — itsenäisestä toiminnasta — itsenäisestä ajattelemisesta. Hän tekisi sen minun puolestani ja minä siunaisin häntä.”

Hän katsahti ylös kasvot rusottavina ja hengähti syvään ikäänkuin havahtuen kiihkeästä, tuskaisesta unelmasta. Nyt oli Marcellan vuoro kummastua. Tällä tapaa ei Mary milloinkaan ennen ollut paljastanut hänelle sielunelämäänsä.

“Oletko koskaan rakastanut sillä tapaa, Mary?” kysäisi hän nopeasti.

Maryn pää kumartui paikalla työn yli, ja vastaus viivähti hetkisen.

“Katsoppas —” sanoi hän viimein muuttuneella äänellä, “meillekin on lähetetty kutsukortit”.

Marcella oivalsi viittauksen ja hillitsi uteliaisuutensa, joka Maryn omituisen käytöksen kautta oli päässyt valloilleen. Kun niin sattui, saattoi tämä pieni taipuisa Mary sulkeutua kuoreensa yhtä varmasti kuin konsanaan hänen veljensä. Marcella alistui.

“Niinpä näkyy”, sanoi hän ottaen kortin käteensä. “Olet kai kuullut, että siellä tulee olemaan suunnaton väenpaljous. Luulenpa että koko kreivikunta on kutsuttu.”

Kirkkoherralle ja hänen sisarelleen osoitettu kortti sisälsi kutsun neiti Raeburnin nimessä saapua Maxwell Courtissa viidentenäkolmatta päivänä tammikuuta pidettäviin tanssiaisiin.

“Tulee hauskaa!” sanoi Mary silmät säteilevinä. “Olen vain kerran ennen elämässäni ollut tanssiaisissa. Se oli Chettenhamissa. Muuan täti vei minut — minä en tanssinut. Siellä oli tuskin yhtään herroja, mutta minulla oli sittenkin hauska.”

“Vai niin, mutta näissä tanssiaisissa on sinun tanssittava”, sanoi Marcella, “sillä minä pyydän herra Raeburnin esittämään sinulle kavaljeereja”.

“Vielä mitä, ei sinulla ole aikaa minua ajatella. Sinä olet siellä kuningattarena — jokainen pyrkii puhuttelemaan sinua. Minä istun jossain sopessa sinua katselemassa — siinä on minulle kylläksi hupia.”

Marcella astui nopeasti hänen luokseen ja suuteli häntä. Sitten hän sanoi yhä pidellen häntä:

“Sinä ajattelet, että minun tulisi olla hyvin onnellinen.”

“Niinpä ajattelen!” huudahti Mary kummeksivalla äänenpainolla. “Niinpä minä ajattelen!”

“Onnellinen minä olenkin — ja minä tahdon tehdä hänetkin onnelliseksi. Mutta elämässä on niin monta seikkaa meitä kiusaamassa, niin paljon erilaatuisia tarkoitusperiä ja vaikutelmia, joihin takerrumme. Vaikeata on usein tietää, minkä verran omasta itsestään on annettava kullekin asialle ja —”

Hän seisoi siinä käsi Maryn olkapäällä ja tuijotti ikkunasta ulos lumiseen puutarhaan silmäkulmat rypyssä ja huolestuneen näköisenä.

“Niin, minä en sitä ymmärrä”, sanoi Mary kotvasen kuluttua. “Mielestäni on niin yksinkertaista ja helppoa rakastaa ja antautua kokonaan tälle tunteelleen. Mutta sinä, Marcella olet minua niin paljon lahjakkaampi, sinä tiedät niin paljon enemmän. Ja se muuttaa asian. Minä en voi olla sinun kaltaisesi. Enkä kenties haluaisikaan!” Ja hän naurahti väliin. “Mutta minä voin ihailla ja rakastaa sinua ja alinomaa ajatella sinua. Siinä kuulit! Kerrohan nyt mitä panet yllesi tanssiaisiin?”

“Valkean silkkipuvun ja herra Raeburnilta saan hänen äitivainajansa vanhan helminauhan, jota hän on pyytänyt minun kantamaan. Luulenpa että tapaan hänet Mellorissa niitä tuomassa, kun palaan kotiin.”

Äänessä ei ollut paljon tyttömäisen ihastuksen kaikua. Tuntuipa melkein siltä, kuin kertoisi hän uutisensa ystävälle yksinomaan tuottaakseen tälle mielihyvää.

“Eikö liene olemassa jokin taikausko, että ennen häitä ei saa kantaa tuollaisia sukukoristeita?” sanoi Mary miettivänä.

“Siitäkö minä välittäisin! Mutta ei mahtane olla, sillä muuten neiti Raeburn olisi sen taian perillä. Hänen päänsä on täynnä tuollaista lorua. No niin, toivon osaavani käyttäytyä hänen mielikseen tässä tilaisuudessa. Yleensä minä ani harvoin voin olla hänelle mieliksi. Jumalan kiitos, ettemme tule asumaan yhdessä. Lordi Maxwell on herttainen vanha herra, mutta neiti Raeburn ja minä emme koskaan tulisi vetämään yhtä köyttä. Sanoipa hän mitä tahansa, aina minussa leimahtaa vastustusinto, ja minä puolestani olen paha ohdake hänen risupellollaan. Kenties hän ei niin väärässä olekaan?”

Poski käden nojassa Marcella leikitteli mietiskelevän näköisenä uunin reunalla olevien esineitten kanssa.

Mary katseli häntä puolittain naurahtaen, puolittain huoaten.

“Minusta on hyvin hyvä, että menet pian naimisiin”, sanoi hän. “Silloin sinulle itsellesi selviää mitä tahdot. Milloin häät vietetään?”

“Helmikuun loppupuolella — vaalien jälkeen.”

“Vielä kaksi kuukautta”, tuumi Mary.

“Sinusta kyllin pitkä aika asian mennä myttyyn, vai mitä?” sanoi Marcella huolettomasti ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä. “Kenties sinua huvittaa kuulla, että ensi viikolla aion mennä kokoukseen, missä herra Raeburn puhuu.”

“Sepä hauskaa. Sinun olisi mentävä jokaiseen kokoukseen, missä hän puhuu.”

“Todella, Mary! Mitenkä voinen kohottaa sinua tuosta alhaisesta katsantokannasta avioliittoon nähden? Salli minun ilmoittaa sinulle, että seuraavana iltana aion mennä kokoukseen missä — herra Wharton puhuu.”

Ystävän paheksuminen huvitti häntä.

“Yksinkö, Marcella? Se ei ole soveliasta!”

“Joku palvelustytöistä tulee mukaan. Herra Wharton pitää esitelmän siitä, miten työväestö voi saada maata ja mitenkä heidän, sen saatuaan, on käytettävä ennen vuokriin mennyt raha verojen maksamiseen ja mukavaan elämään.” Hän katseli Maryä ärsyttävästi hymyillen.

“En ensinkään epäile, ettei hän pysty antamaan kaunista nimeä moiselle varkaudelle”, virkkoi Mary odottamattoman kiivaasti avatessaan ulko-ovea ystävälleen.

Marcella tulistui.

“Kyllä tiedän, että olet pyhimys, Mary”, sanoi hän vielä polulla kääntyen, “mutta en ole oikein varma siitä, että olet kristitty!”

Sitten hän riensi pois jättäen Maryn kiihtyneenä ja äimistyneenä mietiskelemään tätä kaksinaista lauselmaa.

* * * * *

Marcella oli juuri kääntymässä Melloriin vievälle ajotielle, joka vasemmalta sivuutti kirkon, kun hän kuuli askeleita takaansa ja kääntyessään huomasi Edward Hallinin.

“Tuon teille viestin, neiti Boyce, ja palkkioksi pyytäisin teitä antamaan minulle aamiaista. Minä olen täällä Aldousin sijasta, joka on kovin pahoilla mielin ja saapuu hiukan myöhemmin. Minun olisi kerrottava teille, että hän lähti asemalle erästä rasiaa noutamaan. Rasia ei tullut, kuuluu saapuvan vasta iltapuolella. Niinpä Aldous jäi sitä odottamaan ja tuo sen tullessaan.”

Marcella punehtui, hymähti ja sanoi ymmärtävänsä. Hallin astui hänen rinnallaan, ilmeisesti ilahtuneena siitä, että oli saanut tilaisuuden jutella hänen kanssaan.

“Ensi viikollahan olemme kaikki menossa Gairleyssa pidettävään kokoukseen, niinhän? Minua niin ilahuttaa, että tekin tulette. Aldous on tekevä parhaan voitavansa.”

Hänen äänessään oli jotain hyvin kiehtovaa, kun hän puhutteli Marcellaa. Siitä puhkesi esiin miehen monivuotinen, altis ystävyys Aldousiin ja samassa harras toivomus voittaa uusi ystävä Marcellasta — kiinnittää hänet heidän ystävyyteensä. Selittämättömän kiehtova oli koko hänen olemuksensakin kiehtova hänen hintelä, herkkäliikkeinen vartalonsa — hänen säännöttömät, puoleensavetävät kasvonpiirteensä, hänen leppeät silmänsä. Yksinpä ruumiillinen raihnaisuuskin, joka oli kaikille ilmeinen, vaikkakin hän niin huolellisesti koetti sitä salata, lisäsi hänen personansa viehätysvoimaa. Hänen kanssaan puhellessa Marcellan ajatukset kääntyivät aivan toiselle suunnalle. Hän ei enää halunnut valloittaa pelkällä esiintymisellään, nyt hän tahtoi miellyttää.

“Olette kaiketi kotimatkalla kylästä”, sanoi Hallin. “Aldous on minulle puhunut, kuinka paljon te puuhaatte kansan hyväksi täällä.”

Hän katseli Marcellaa ystävällisesti ihmisen tavalla, joka näkee lähimmäisensä kaikissa toimissa yleviä vaikutteita.

“Kyllä puuhata voi kuka tahansa”, vastasi hän tyytymättömällä äänellä, penkoen kädessään olevalla sauvalla lunta tieltä, “mutta ei sitä juuri saa mitään aikaan. Enkä minä tiedä mitään, en edes ole selvillä siitä mitä itse tahdon.”

“Niin kyllä, emme voi tehdä juuri mitään. Ja kaikenmoiset järjestelmät ja teoriat eivät meitä auta, ei ainakaan paljon. Mutta kun te ja Aldous teette yhdessä työtä, on teillä oleva enemmän toimimisen varaa kuin usealla muulla. Teistä on tuleva kaksi onnellista ja vaikutusvaltaista ihmistä. Onni on kartuttava hänen voimiaan. Sen olen huomannut kuuluvan hänen luonteeseensa.”

Marcellan yllätti omituinen arkuus, hän katsahti syrjään eikä virkkanut mitään. Viimein hän lausui katkonaisesti, pää yhä metsään päin kääntyneenä:

“Oletteko sitten niin varma siitä, että hän tulee onnelliseksi?”

“Onko minun näytettävä, mitä hän on minulle kirjoittanut?” ilkamoi Hallin. “Sillä minä tiesin jo koko paljon teistä ennen lokakuun viidettä päivää (heidän kihlauspäivänsä), ja aavistin, mitä oli tulossa jo paljon ennen kuin Aldous itse. Mutta en, en sittenkään voi. Nämä kirjeet ovat vanhan ystävyytemme viimeinen katkelma. Mutta uusi ystävyys alkoi samana päivänä”, kiirehti hän hymyillen lisäämään. “Ja se saattaa käydä rikkaammaksi kuin edellinen. Enhän tiedä. Teistä se riippuu.”

“Enpä usko — että ystävänä vastaan vaatimuksianne”, mutisi Marcella yhä hämillään.

“No niin, se jättäkää minun huolekseni. Ei ainakaan Aldous pidä minua vaativana. Luulenpa että saisin häneltä hyvän todistuksen, vaikka toisinaan kiusaan häntä kovin. Sallinettehan minun joskus kertoa teille, mitä hän teki minun puolestani — mitä hän oli minulle Cambridgessä? Minä olen aina säälivä Aldousin vaimoa siitä, ettei hän ole tuntenut miestään tämän ylioppilasaikana.”

Kuullessaan sanan vaimo — tuon tärisyttävän sanan — Marcella vavahti ikäänkuin tuskasta. Hallinin suusta lähteneenä sisältyi siihen sietämättömiä vaatimuksia.

“Tahtoisin niin mielelläni kuulla jotain siitä”, sanoi hän heikosti.
Sitten hän äkkiä lisäsi vilkkaammin ystävällinen sävy äänessään:
“Mutta nyt on teidän tultava sisään ja levättävä. Aldous sanoi minulle, ettette siedä kävellä tänne asti Maxwell Courtista. Poikkeemmeko tälle oikotielle?”

Ja hän avasi pienen veräjän, astuen setripuiston halki talon takaovelle vievää polkua. Se oli niin kaita, että heidän oli astuttava peräkkäin. Kulkiessaan Marcellan takana Hallin ihaili hänen uhkeata, nuorekasta vartaloaan ja tummain hiusten ja valkean hipiän siroa vastakohtaa, nuoren tytön silloin tällöin kääntyessä seuraajansa puoleen lausuakseen sanasen. Nyt vasta Hallin täydelleen oivalsi Marcellan kauneudessa piilevän harvinaisen viehätyksen, ja hän myönsi Aldousin olevan oikeassa verratessaan morsiantansa firenzeläisen freskon pitkiin naishahmoihin. Mutta sittenkin hän tunsi olevansa pettynyt. Hän kyllä käsitti — mikäli mies, joka ei itse ole rakastunut, saattaa näitä asioita arvostella — mikä Marcellassa oli Aldousin rakkautta herättänyt, mutta toiselta puolen ei Marcella ollut likimainkaan sen kuvan kaltainen, jonka hän oli itselleen laatinut ystävänsä tulevasta vaimosta.

Ruokapöydässä vallitsi niin rattoisa mieliala, kuin oli mahdollista herra Boycen läsnäollessa. Kahtena viimeisenä kuukautenahan oli tykkänään heittäytynyt potilaaksi, vaikk’ei Marcellan kokematon silmä pystynyt näkemään hänessä mitään erikoisia sairauden oireita. Mutta oli sen asian miten oli, niin oli herra Boyce tietänyt taitavasti käyttää hyväkseen sairausaikaansa hankkimalla itselleen aivan muuttuneen aseman talossa. Vaimon ivallinen huolettomuus oli vähemmän ilmeinen, ja herra Boycen pelonalaisuus oli nähtävästi vähentynyt. Raeburnin perhettä kohtaan hän yhä kantoi entistä kaunaa, olematta vähääkään taipuvainen suopeasti arvostelemaan Marcellan tulevaa asemaa tai kohtelemaan ystävällisesti vastaista vävypoikaansa. Neiti Raeburn oli omakätisellä kirjeellä kutsunut häntä ja hänen vaimoansa Maxwell Courtissa pidettäviin tanssiaisiin, mutta hän oli paikalla pahantuulisesti selittänyt jäävänsä kotiin. Ihmetellen Marcella toisinaan muisteli, miten isä ensiaikoina Melloriin tultuaan oli ollut kärkäs pääsemään naapureittensa seuraan. Nähtävästi oli herra Boycelle epämieluista olla tyttärelleen kiitollisuuden velassa siitä, mitähän tällä alalla pystyi saavuttamaan, ja sairaudesta yhä karttuva ärtyisyys teki asian kaksin verroin epämieluisaksi. Sitäpaitsi oli herra Boyce nyt antautunut tilansa ja omien asioittensa hoitoon enemmän kuin ennen.

Mitä tuli kylässä vallitseviin epäkohtiin, eivät Marcellan rukoukset paremmin kuin hänen nuhteensakaan voineet tehdä mitään vaikutusta isään. Joskus, kun rappiotila oli niin ilmeinen, että häntä uhkasi sakotus viranomaisten puolelta, saattoi herra Boyce kuluttaa parisen shillingiä korjauksiin, muuten ei penniäkään. Ne hellemmät tunteet isää kohtaan, jotka aikaisemmin syksyllä olivat alkaneet Marcellassa versoa, olivat jälleen kadonneet. Peittelemättä ja katkeralla mielellä hän nyt myönsi itselleen, että herra Boycen tyttärellä ei ollut paljon ylpeilemistä, ja hän olisi sydämensä pohjasta säälinyt äitiään, jos tämä vain olisi sellaiselle tunteelle sallinut pienintäkään ilmaisua. Niinpä hän vain tyytyi ihmettelemään ja harmittelemaan outoa lempeyttä äitinsä käytöksessä.

Kun he pöydästä noustuaan siirtyivät vierashuoneeseen, astui Hallin
Marcellan luo ja veti hymähtäen taskustaan kokoontaitetun paperin.
“Pyysin Aldousia antamaan minulle puheensa näyttääkseni sen teille ennen huomista kokousta”, sanoi hän. “Hän oli vastahakoinen sitä antamaan, väitti sitä ikäväksi eikä arvellut teidän sitä hyväksyvän. Mutta minä tahdoin teille osoittaa, kuinka hän näitä asioita hoitaa. Nykyisin hän puhuu keskimäärin kaksi tai kolme kertaa viikossa. Valmistamatta hän ei milloinkaan puhu, olipa kuulijakunta vaikka kuinka pieni — joskus kaksi- tai kolmekymmentä kyläläistä. Puhuessaan hän ei käytä mitään papereita. Tällä tapaa tulee hänestä aikaa myöten tottunut ja luotettava puhuja, vaikka hänellä ei ole suuria luontaisia taipumuksia siihen. Valitettavasti uhkaa hänen puheitaan usein se vaara, etteivät ole kylläksi yksinkertaisia ja kansantajuisia.”

Marcella otti paperin käteensä puolittain vastahakoisesti ja silmäili sitä äänetönnä.

“Oletteko pahoillanne, että hän on tory, vai mitä?” kysäisi Hallin matalammalla äänellä, istahtaen Marcellan viereen.

Rouva Boyce, istuessaan huoneen vastakkaisella puolella työnsä ääressä, sattui kuulemaan nämä sanat ja katsahti ylös kummastuneena. Hän kummasteli Marcellan mielettömyyttä mutta vieläkin enemmän sitä, että Aldous Raeburnin ja Hallinin tapaiset miehet kohtelivat häntä tuollaisella kunnioituksella. Aina sama juttu — nuoruus ja kauneus vallitsevat maailmaa. Mutta äiti, joka ei itse ollut tyttären tenhovoiman alaisena, tarkkasi tapahtumia ympärillään terävän, kylmän järkensä valossa.

“Olen kai”, kuului Marcellan typeränlainen vastaus. Mutta sitten hänen jäykkä arkuutensa suli Hallinin rauhallisen, herkkää myötätuntoa ilmaisevan katseen edessä.

“Olen pahoillani, ettei hän ole selvillä siitä, mitä suuria muutoksia tulevaisuuden täytyy tuoda tullessaan”, virkkoi hän kiireesti. “Toivoisin, että hän olisi kärsimättömämpi.”

“Tarkoitatte suuria valtiollisia muutoksia?” Marcella nyökkäsi päätään ja lisäsi sitten: “Joita tiettävästi seuraa suuret yhteiskunnalliset uudistukset.”

Hallin mietiskeli tuokion.

“Aldous ei ole koskaan uskonut suurten uudistusten äkilliseen tapahtumiseen. Hän arvelee, että minä yleensä olen liian herkkäuskoinen. Mutta en tunne ketään Aldousin vertaista, kun on kyseessä rehellinen, uupumaton työskentely siinä yhteiskunnallisen koneiston osastossa, johon hän katsoo itsensä kuuluvan. Siinä on uhraavaisuutta — on kestävyyttä.”

Marcella katsahti ylös. Hallinin kalvakkaat kasvot hehkuivat sisäistä tulta, hänen silmissään oli juhlallinen, melkeinpä ankara ilme. Marcellan mieletön ylpeys nousi vastakynteen.

“Siitä en tietenkään vielä tiedä paljon mitään”, virkkoi hän verkkaisesti.

Hallinin katse oli silmänräpäyksen verran harmistunut ja epäilevä, mutta samassa se suli viehkeän vilkkaaksi.

“Mutta luonnollisesti tulette tämän kaiken pian huomaamaan. Joskus ajatellessani, että paitsi hänen isoisäänsä ja minua vielä eräs kolmaskin on tietävä, mikä mies Aldous on, olen valmis ääneen riemuitsemaan. Oh, alustalaiset tietävät sen, naapurit alkavat jo saada vihiä siitä, ja piakkoin, jahka hän nyt joutuu parlamenttiin, on koko maa siitä selvillä, jos vain äly ja työkyky yhä jotain merkitsevät. Mutta minä olen kärsimätön. Ensinnä — puhun teille peittelemättä, neiti Boyce — toivoisin, että Aldous vieraitten parissa luopuisi tuosta kylmän kohteliaasta käytöksestä, josta aito tory aina tunnetaan — muuta torylaisuutta ei hänessä olekaan. — Te yksin voitte hänet siitä vapauttaa, ei kukaan muu. — Kuinka pitkän ajan tarvitsette siihen? — Ja edelleen toivoisin, ettei maailma tuhlaisi kiitoksiaan arvottomille, kun se voisi ylistää Aldousia.”

“Mahtaako hän tarkoittaa herra Whartonia?” oli Marcellan nopea ajatus.
“Mutta tämä maailma — meidän maailmamme vihaa ja vainoo häntä.”
Mutta hän ei ennättänyt vastata, ennenkuin ovi aukeni ja Aldous astui sisään hengästyneenä ja sädehtivin silmin, etsien silmillään Marcellaa ja kantaen kääröä vasemmassa kädessään.

“Tokko hän Aldousia rakastaakaan?” mietti Hallin ahdistunein mielin, astuessaan huoneen poikki rouva Boycen luo, “vai rikkautta ja valtaako hän vain tavoitteleekin naimisiinmenollaan kauniista sanoistaan huolimatta”.

Sillä välin oli Aldous vienyt Marcellan vierushuoneeseen ja seisoi nyt takkavalkean luona käsivarsi hänen vyötäisillään.

“Kaksi tuntia olen kadottanut seurastasi odottaessani myöhästynyttä kääröäni. Korvaa se nyt sillä, että pidät hiukkasen näistä kauniista helmistä äitini ja itseni tähden.”

Hän avasi kotelon, otti siitä upeat, vanhat helmet — kaulanauhan ja rannerenkaat — ja asetti ne Marcellan käteen. Ne olivat Aldousin ensimäinen kallisarvoinen lahja morsiamelleen, ja hän oli ne valinnut, koska hänen äitinsäkin oli morsiamena niitä kantanut.

Kun Marcella näki välkkyvän koristeen, rusottivat hänen poskensa ensi hetkellä tyttömäisestä ihastuksesta. Sitten hän salli Aldousin suudella itseään, joka luonnollisesti kuului asiaan. Lopuksi hän käänneskeli helmiä yhä uudelleen käsissään, kunnes Aldous ei tietänyt mitä ajatella.

“Ne ovat liian suurelliset minulle. Sinun ei pitäisi minulle antaa niin kallisarvoisia lahjoja. Minä olen hirveän huolimaton ja muistamaton. Niin sanoo aina äiti.”

“Sinun on kannettava niitä niin usein, ettet voi niitä unohtaa”, virkkoi Aldous hilpeästi.

“Todella. Tahtoisitko minua niin usein esiintymään helmissä?” kysyi Marcella outo sävy äänessä. “Joka tapauksessa tahtoisin juuri näitä, en muuta mitään. Iloitsen siitä, ettei meillä ole yhtään tuttuja ja ystäviä, ja että saan niin vähän häälahjoja. Ethän anna minulle paljon jalokiviä, ethän?” puhkesi hän äkkiä sanomaan Aldousiin kääntyen. “En tietäisi mitä niillä olisi tehtävä. Ennen olin aivan hurjasti ihastunut niihin ja nyt — en tiedä, mutta ne eivät enää tuota minulle iloa. Nämä kyllä, tietysti — nämä kyllä!” kiirehti hän lisäämään ja alkoi sovitella rannerenkaita käsivarsilleen.

Aldous näytti hämmästyneeltä.

“Armaani!” sanoi hän naurahtaen, mutta anteeksipyytävällä äänellä. “Tiedäthän että meillä on kosolta kalleuksia. Ja pelkään, että isoisä tahtoo antaa kaikki sinulle. Eihän ole tarvis sitä niin paljon ajatella. Toista olisi, jos ne nyt vasta olisivat ostettavat. Ne soveltuvat kauniiseen pukuun ja ilahuttavat muita.”

“Kyllä niinkin — mutta tarkoitan, että se edellyttää — rikkautta — yltäkylläisyyttä meikäläisillä toisten kärsiessä puutetta. Kaikki alkaa minua niin painostaa!” huudahti Marcella ja peräytyi vaistomaisesti pari askelta taapäin voidakseen vapaammin puhua sanottavansa. “Minä olen niin kiihkeästi mieltynyt loistoon ja komeuteen, ja nyt kun sitä saan, olen mielestäni kehno raukka, joka ei ole oikeutettu omia mielipiteitään sanomaan tai innostumaan hyvän asian puolesta. Älä salli minun siitä pitää — sinun on autettava minua siitä luopumaan.”

Raeburnin katse säteili hellyyttä. Hän ei voinut lyödä leikiksi Marcellan sanoja eikä liioin jättää niitä huomioon ottamatta. Marcellan puheeksiottama kysymys, tuo kaikkein pulmallisin nykyajan personallisista kysymyksistä — yksilön siveellinen suhtautuminen maailman markkinoihin ja sen turhuuksiin — sattui Aldousille olemaan paljon vakavalaatuisempi ja syvällisempi kysymys kuin koskaan Marcellalle itselleen. Harjaantunut korva olisi hänen harvasanaisissa vastauksissaan oivaltanut pitkällisen, sisäisen kamppailun jälkiä.

Mutta Marcellasta hänen sanansa tuntuivat laimeilta. Hänen korvissaan soi erään toisen äänen kaiku, jota hän lakkaamatta koetti muistutella mielessään. Sulhasen hillitty ilmaisutapa teki hänet kärsimättömäksi.

Sitten Aldous alkoi kysellä, mitä Marcella oli toimittanut aamupuolella, ja kysellessä hänen silmänsä tutkisteleva katse ei heittänyt Marcellaa. Tämä vastasi, että hän oli herra Whartonille näyttänyt taloa, että he olivat yhdessä olleet kylällä ja että Wharton oli lähtenyt Widringtonissa pidettävään kokoukseen. Sitten hän huomautti, että talon vieras oli hupainen toveri ja erittäin älykäs, muuta ylen varma omista mielipiteistään. Lopuksi hän naurahti ja sanoi kuivanlaisesti:

“Ei häntä nyt kumminkaan enää voi välinpitämättömästi kohdella. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, mutta hän pelasti henkeni tänä aamuna.”

Aldous kävi kiinni hänen ranteisiinsa.

“Pelasti henkesi! Armas — mitä tarkoitat?”

Marcella kertoi tapahtuman värittäen hieman sen draamallista puolta.

Aldous kuunteli silminnähtävällä suuttumuksella ja seisoi ääneti mietiskellen Marcellan vaiettua.

“Siis arvelet, että minun pitäisi tästä puoleen kohdella häntä aivan toisella tavalla?” kysäisi hän pakollisesti myhäillen.

“Enpä usko hänen suurestikaan välittävän siitä, miten ihmiset häntä kohtelevat”, huudahti Marcella ärtyisesti. “Itse hän arvostelee toisia säälimättömästi eikä pelkää puhua suutaan puhtaaksi.”

Ja leikitellessään helminauhalla hän antoi Aldousille elävän kuvauksen aamullisesta keskustelustaan Länsi-Brookshiren radikaaliehdokkaan kanssa ja heidän kylämatkastaan.

Marcellalle oli jonkinlainen helpotus päästä kertomaan, millä halveksumisella tämä oli kohdellut hänen toimiaan ja ihanteitaan. Samassa hän naisellisella uteliaisuudella odotti, mitä Aldous siihen sanoisi.

“En todellakaan käsitä, mikä oikeus hänellä on olla niin suorapuheinen”, sanoi Aldous huolellisesti tulta kohennellen. “Tuskin hän sinua tuntee — minusta hän on tunkeileva.”

Hän seisoi suorana selkä tuleen kääntyneenä — voimakas, rehti, suuttunut englantilainen, joka pitää kiinni omasta arvostansa. Rakastuneen naisen silmä olisi varmaankin ihaillut häntä tällä hetkellä. Marcellan tunteet pysyivät kylminä.

“Ei, se on aivan luonnollista”, kiirehti hän väittämään vastaan. “Kun joku ihminen on niin kokonaan harrastuksilleen antautunut, ei hän jouda sanojaan punnitsemaan. En ole koskaan tavannut ketään, joka sillä tavalla pystyisi ajatuksiani seulomaan.”

Hänen kiihkeytensä ja koko hänen olennossaan ilmenevä äkillinen vastustushalu hämmästyttivät Aldousia. Hän ei juuri tällä hetkellä keksinyt mitään sanottavaa, ja niin syntyi kiusallinen äänettömyys. Sitten hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja alkoi puhua Marcellan oljenpalmikoimis-tuumista, Gairsleyn kokouksesta ja Hallinista. Mutta kesken hänen puhettaan Marcella äkkiarvaamatta puhkesi sanomaan:

“Sanoisit toki rehellisesti minulle, mikä syy sinulla on olla
Whartonista pitämättä — paitsi erimielisyyttä politiikassa?”
Hänen mustat silmänsä tarkastivat Aldousia kiinteästi ja läpitunkevasti.

Raeburn ei ensin saanut sanaa suustansa pelkästä hämmästyksestä, sitten hän sanoi:

“En tahdo kaivella esiin vanhoja juttuja.”

Marcella nykäytti olkapäitään ja vetäytyi taaksepäin, kääntäen syrjään punehtuvat kasvonsa, kun Aldous kiirehti laskemaan käsivartensa hänen vyötäisilleen.

“Rakkaani”, sanoi hänen sulhasensa, “sinä olet saattava minut suopeaksi koko maailmaa kohtaan. Mutta pahinta on”, lisäsi hän naurahtaen, “että vastenmielisyyteni häntä kohtaan on siitä vain lisääntynyt, että hän oli se onnellinen, joka sai tuon tulen sammuttaa, enkä minä”.

VI LUKU.
Muutamia touhuisia ja tapahtumista rikkaita viikkoja — aika, joka ei koskaan ollut häipyvä Marcellan mielestä — kului nopeasti. Parlamentti avattiin tammikuun kolmantena viikkona. Kuten yleisesti oli odotettukin, jätettiin ministeristön lakiehdotuksen johdosta epäluottamuslause, joka vähäisellä enemmistöllä hyväksyttiin. Sitä seurasi paikalla parlamentin hajoitus ja vetoaminen maahan. Vaalipiireissä, missä jo ennen oli ahkeraan pidetty kokouksia, tehtiin nyt työtä kaksinkertaisella tarmolla. Aldous Raeburnia vastaan oli Tudley Endin piirissä asetettu samoin maa-aateliin kuuluva vastustaja, jonka kiihko ja puhetaito antoivat hänelle paljon puuhaa. Tavallisten olosuhteitten vallitessa hän olisi kaikesta sydämestään antautunut tähän taisteluun, joka hänelle tarjosi niin monta kiihottavaa mahdollisuutta, sekä personallisia että julkisia. Mutta aikaa myöten hänen taisteluintonsa jäähtyi, ja vastustajan kiihkeys häntä enemmän väsytti kuin kannusti eteenpäin. Asian laita oli se, ettei hän saanut olla kylläksi Marcellan seurassa.

Hänestä tuntui lisäksi kuin olisi heidän keskinäiseen suhteeseensa hiipinyt jotain vierasta, epävarmaa, ja häntä alkoi sapettaa ja kiusata Whartonin viikkokausia jatkuva oleskelu Mellorissa. Kaiken joutoaikansa tämä saattoi viettää Marcellan seurassa ja yhä lujittaa tytössä vaikutusvaltaansa, joka nyt alkoi käydä ilmeiseksi ei ainoastaan Raeburnille itselleen, vaan muillekin, ja jolle hän, vaistomaisesta mustasukkaisuudestaan huolimatta, ei ollut tähän saakka tahtonut suoda yhtään ajatusta, ylpeä ja hienotunteinen kun oli.

Turhaan hän vietti Mellorissa jokaisen, taistelun tuoksinasta vapaan hetken, turhaan hän — päästyään viimeinkin selville siitä, että Whartonin pitkälliseen vierailuun Marcellan isän talossa oli syynä herra Boycen itsepintainen mieltymys radikaalien ehdokkaaseen ja vastenmielisyys tulevaan vävypoikaansa — koki voittaa herra Boycea puolelleen myöntyväisyydellä ja suvaitsevaisuudella, joka tälle voimakkaalle, pitkälliseen hallitsemiseen tottuneelle luonteelle oli aivan uutta. Herra Boycen suosio herra Whartonia kohtaan pysyi entisellään; ainakin kahdesti hän kehottamistaan kehotti häntä Raeburnin kuullen pitämään Melloria päämajanaan niin kauan kuin häntä halutti, eikä rouva Boycen suuttumus tai Marcellan mielipaha kyennyt estämään hänen pahanilkisiä juonittelujaan eräisiin häävarustusten yksityiskohtiin nähden. Silminnähtävästi hän luuli huomaavaisuudellaan radikaalien ehdokasta kohtaan osoittavansa riippumattomuuttansa Raeburnin perheen suhteen, ja tämä seikka näytti tätä nykyä anastavan kaiken hänen toimintakykynsä, vaikka tytär oli menemäisillään naimisiin Raeburnin suvun perillisen kanssa. Wharton oli aina valmis isäntänsä kanssa jaloittelemaan, juttelemaan tai biljardia pelaamaan, eikä niin ollen ollut ihme, että tuo toiveissaan pettynyt sairas mies sai paljon hupia hänen seurastaan. Rouva Boyce ei pitänyt vieraastaan, eikä hän yrittänyt sitä salatakaan, kaikkein vähimmin Whartonilta. Mutta hänelle ei enää näyttänyt olevan mahdollista — kuten ennen — ryhtyä mihinkään voimainponnistukseen Whartonin poistamiseksi kodistaan.

Turhaan neiti Raeburnkin teki voitavansa veljenpoikansa puolesta, johon hän yhä oli yhtä hartaasti kiintynyt tämän surkuteltavasta naimiskaupasta huolimatta. Aikaisemmin kuin kukaan muu hän oli perillä asian todellisesta laidasta, ja hän teki sankarimaisia yrityksiä houkutellakseen Marcellaa useammin Maxwell Courtiin ja valmistaakseen poloiselle, sokaistuneelle Aldousille tilaisuutta niin usein kuin mahdollista nauttia morsiamensa seurasta. Hän pistäysi usein Melloriin juttelemaan, mutta hänen käyntinsä ärsyttivät Marcellaa, ja ennen pitkää ne herättivät jonkinlaista epäluuloa nuoren tytön niskoitteluhaluisessa mielessä. Neiti Raeburnin ja rouva Boycen välillä vallitsi eriskummainen, keskinäinen ymmärtämys. Se oli aina sanaton eikä koskaan noussut ystävyyden tai tuttavallisuuden asteelle. Mutta Aldousin täti tunsi usein surumielistä lohdutusta huomatessaan, että tämä omituinen äiti oli yhtä varmasti vakuutettu kuin hän itsekin, että Aldous oli tehnyt pahan erehdyksen ja ettei Marcella ollut hänen arvoisensa. Mutta koska kihlaus nyt kerran oli päätetty tosiseikka — ja nähtävästi peruuttamaton — niin molemmat naiset panivat kaikki voimansa liikkeelle puolustaakseen sitä vihamielisiä voimia vastaan.

Hyvinpä hankalaa näyttikin olevan Marcellaa ohjata. Ensinnäkin oli hänellä monta rautaa tulessa. Oljenpalmikoimissuunnitelma vei häneltä paljon aikaa ja ajatuksia. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa, puuhaili opettajia, vuokrasi huoneita, hankki työntekijöitä ja piti luetteloa heistä, perusti paikallisia komiteoja ja muuta sellaista. Uusia luonteenominaisuuksia, uutta kyvykkäisyyttä ilmaantui nyt hänessä, ja päivä päivältä kehittyi uusia muotoja hänen suuressa, synnynnäisessä vaikutusvallassaan lähimmäisiinsä. Yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin nähden hän alkoi Whartonin yhtämittaisen vaikutuksen alaisena puhua, lukea, ajatella jonkinlaista järjestelmää, yhtenäisyyttä noudattaen, ja oli selvää, että se tuotti hänelle kiihkeätä henkistä nautintoa. Mutta mitä enemmän hän mieltyi tähän toimintaan, sitä haluttomammaksi hän kävi kaikelle, mikä oli jossain yhteydessä hänen kihlaukseensa tai tulevaan asemaansa, ja mikä aikanaan, kuten rouva Boycen terävä silmä oli älynnyt, oli hänelle häämöttänyt kylläkin houkuttelevana.

“Miksi sinä autat Marcellaa tuhlaamaan aikaansa joutaviin?” sanoi neiti Raeburn kärsimättömästi lady Winterbournelle, joka nyt oli Marcellan kuuliainen auttaja kaikessa, mihin hän vain suvaitsi ryhtyä. “Hän on aivan välinpitämätön kaikelle, mistä hänen tulisi välittää, eikä Aldous saa juuri koskaan tavata häntä. Rouva Boyce valittaa, että hänen on ihan yksin pidettävä huoli myötäjäisistä. Marcella ei edes suostu lähtemään Lontooseen hääpukuansa koettamaan.”

Lady Winterbourne katsahti ylös hämmästyneenä.

“Mutta Agneta kulta, enhän minä sille mahda mitään! Minusta tuntuu aina, että sinä et oivalla mikä erinomainen tyttö hän on. Sinä et ymmärrä hänen sisäistä arvoansa. Miten käytöllisesti ja älykkäästi hän suunnittelee tätä työtä ja miten innostuneena hän siinä toimii.”

“Siinäpä se!” sanoi neiti Raeburn harmistuneena. “Sepä se juuri onkin nurinkurista. Miksei hän huoli innostua Aldousista. Se olisi, minun ymmärtääkseni, hänen tehtävänsä — juuri tähän aikaan — jos hän olisi kuten muut nuoret tytöt. Mutta eikös hän vaan pysyttele loitolla kaikista sulhasensa toimista eikä ole koskaan saapuvilla, kun Aldous tahtoo häntä tavata. Minun kärsivällisyyteni on kuin onkin lopussa. Mutta tietysti minun täytyy”, oikaisi neiti Raeburn nopeasti puhettaan, “täytyyhän minun koettaa olla kärsivällinen”.

“Minä puolestani luulen, että kaikki kääntyy hyväksi, kun he ovat naimisissa”, sanoi lady Winterbourne neuvottoman näköisenä.

“Sitä veljenikin vähän väliä hokee”, huudahti neiti Raeburn kokonaan poissa suunniltaan. “Hän ei tahdo kuulla sanaakaan — arvelee, että Marcella on omituinen ja itsenäinen ja että Aldous kyllä aikaa myöten suoriutuu hänen kanssaan. Kyllä se hyvälle kuuluu, mutta tätä nykyä eivät miehet enää pysty vaimojansa kurissa pitämään. Se on ollutta ja mennyttä kuten kaikki muukin. Ja jos hän naimisissakin käyttäytyy samalla tapaa tuon iljettävän herra Whartonin kanssa — kävelee ja juttelee hänen kanssaan, käy hänen kokouksissaan, ajaa hänen aatteitaan — silloin ei hänestä ole suurta iloa miehelleen.”

“Herra Wharton!” sanoi lady Winterbourne kummastuneena. Hänen uneksivat, mustat silmänsä näkivät vähän tai ei mitään siitä, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. “Niin, mutta hänhän asuu talossa, hän on sosialisti, niinpä Marcellakin — —.”

“Rakkaani”, sanoi neiti Raeburn painokkaasti, “jos — sinulla itselläsi — olisi kotona naimaton tytär — kihloissa tai ei — soisitkohan Harry Whartonin alinomaa riippuvan hänen liepeissään?”

“Harry Wharton?” sanoi toinen mietiskellen, “hän on Levenien serkku, eikö ole? Ennen hän oleskeli usein heidän luonansa. Luulenpa, etten ole nähnyt häntä siitä saakka. Niin kyllä, nyt muistan; hänestä kerrottiin — hänestä kerrottiin ikäviä juttuja?”

Hän vaikeni, epäröivä, kysyvä ilme kasvoillaan. Ei kukaan ollut haluttomampi häväistysjuttuja kuulemaan kuin lady Winterbourne, ei kukaan nopeammin kuin hän työntänyt luotaan elämän rumia puolia.

“Niin kyllä, erittäin ikäviä juttuja”, sanoi neiti Raeburn oikaisten selkänsä suoraksi. “Sillä miehellä ei ole minkäänlaisia periaatteita — ei ole koskaan ollutkaan pienestä poikapahasesta asti. Tiedän, että Aldous pitää häntä tunnottomana niin politiikassa kuin muussakin. Ja nyt kun hän poloinen on työstä nääntymäisillään, kun hänellä on tuskin hetkeäkään uhrata omiin asioihinsa, on hänen siedettävä, että mokoma mies mielistelee hänen morsiantansa — imartelee häntä, uskoo hänelle mitä mielettömimpiä suunnitelmia, yllyttää häntä kaikenmoisiin liiallisuuksiin, joita hänen päänsä jo ennenkin on täpötäynnä, ja versottaa hänessä tyytymättömyyttä sulhasensa elämänkatsomukseen ja vastaiseen elämään — myönnä toki, ettei tämä kuulu kovinkaan lohdulliselta!”

“Aldous parka!” virkkoi lady Winterbourne miettivästi ja tuijotti hajamielisen näköisenä eteensä, “mutta näetkös, kyllähän hän tiesi, minkälaisia mielipiteitä Marcellalla oli. Enkä usko — ei, Agneta, en todellakaan usko — että voisin puhua hänelle tästä.”

Asian laita oli se, että tämä seitsemänkymmenen korvissa oleva nainen — iältään vanha, mutta mieleltään nuori — oli tykkänään Marcellan lumouksen alaisena — tuttavallisemmissa suhteissa hänen kuin omien lastensa kanssa. Marcellasta hän sai tyydytystä kaikille niille vaistoilleen, jotka hänen omassa ympäristössään olivat surkastuneet, ja hän oli hyvin ihastunut ja kiitollinen tytön ystävyydestä.

“Nähtävästi ei kukaan voi sitä tehdä!” huudahti vanha neiti vastaukseksi ystävänsä selityksiin; “pelkäävätkö sitten kaikki häntä?”

Ja hän poistui kiukkuisena. Mutta hän tiesi, että kaikesta huolimatta hänkin pelkäsi Marcellaa yhtä paljon kuin konsanaan kukaan muu. Milloin hän liikkui omalla alallaan linnan emäntänä tai milloin hänen oli edustettava Raeburnin sukua ja varsinkin sen päämiestä, lordi Maxwellia, tämä terhakka, pieni neiti pystyi aika hyvin puoliaan pitämään Marcellaa vastaan, osasipa vielä ympäröidä itsensä arvokkaisuudella, joka piti kurissa itse Marcellaakin. Puolustusasemassa ollen neiti Raeburn oli pelkäämätön, mutta kun oli kyseessä Marcellan mielipiteiden tai toimien ahdistaminen, oli lordi Maxwellin sisar täysin tietoinen omasta heikkoudestaan. Häntä ei lainkaan haluttanut minkään yleisen kysymyksen alalla ryhtyä sanasotaan Marcellan kanssa. Tyttö on liian terävä, vakuutteli hän itselleen, ja puhuu minut pussiin.

Sillä välin kertyi ikävyyksiä ja vastuksia monella alalla. Marcella tutkiskeli itseään ennen Gairsleyn kokousta ja meni sinne lujasti päättäen osoittaa Aldousille niin paljon ymmärtämystä kuin kykeni. Mutta tämä kokous vain ärsytti mieltä, jossa Wharton päivä päivältä saavutti enemmän vaikutusvaltaa. Siellä oli pönäkkä paroni puheenjohtajana, siellä useita “yhdistysnaisia” istui lavalla ja yleisön joukossa, siellä oli melko paljon pappismiehiä, ja saapuvilla olevat työmiehet näyttivät Marcellasta taipuvaisilta ja mitättömiltä. Aldous puhui hyvin — sitä mieltä tuntui ainakin yleisö olevan — mutta Marcellaa eivät hänen sanansa voineet innostuttaa. Hän puolsi valtion asettamaa asumusten tarkastusta, ankarampiin varokeinoihin ryhtymistä eläintautien ehkäisemiseksi, parempaa teknillistä opetusta ja lopuksi maan runsaampaa paloittelemista pieniin palstoihin. Monta sydämeen käypää ja viisasta sanaa hän puhui rauhallisen, askel askeleelta tapahtuvan kehityksen puolesta, jota ei mikään vaarallinen taantumus ole uhkaamassa. Mutta kaikki mitä hän sanoi — Marcella arveli sisäiseksi harmikseen — perustui siihen olettamiseen, että rikkaat ja sivistyneet ovat määrätyt vallitsemaan, köyhät kuuliaisuuteen, että nykyisen luokkajaon etuoikeuksineen ja varsinkin yksilön kilpailuoikeuden pitäisi jatkua samaan tapaan kuin tähän asti, että suuret tilukset ja ylhäiset perheet, Englannin perintö- ja metsästysoikeudet, kaikki kuului yleiseen, järkkymättömään maailmanjärjestykseen.

Sulhasen koko katsantokanta hänen näitä kysymyksiä kehittäessään kiihotti Marcellaa rajuun vastarintaan. Ja kun tuo jalosukuinen paroni — tytön silmissä pöyhkeä, frakkipukuinen pölkkypää, joka tämän ainokaisen kerran oli uhrannut iltapuoliunensa, voidakseen sitä turvallisemmin nukkua vasta — ehdotti luottamuslausetta annettavaksi vanhoillisten ehdokkaalle, ja kun se annettiin hyvähuutojen ja jalkain töminän säestyksellä, kun “yhdistysnaiset” suopeasti myhäilivät kokoukselle kuten hyvätapaisille, kilteille lapsille, ja kun viimein ahavoituneita työmiehiä, vanhoja ja nuoria, keräytyi joukoittain Aldousin ympärille puhuakseen sanasen tai lyödäkseen kättä hänelle, silloin Marcella pysyttelihe syrjässä kasvoilla ivallinen, kylmä ilme. Neiti Raeburn, joka salavihkaa piti häntä silmällä, loukkaantui uudelleen hänen käytöksestään.

“Hänestä on oleva vastusta meille kaikille”, ajatteli vanha neiti.
“Aldous on hupsu! — yleväluontoinen, sokaistu hupsu raukka!”
Kotimatkalla Aldous ja Marcella ajoivat yhdessä.

Marcella yritti kiistellä, tulistui ja käytti niin katkeraa kieltä, että Raeburn lopulta ei jaksanut sitä kuulla — uupunut, tuskaantunut ja syvästi loukkaantunut kun oli.

“Älä huoli, armas, älä huoli!” pyyteli hän tarttuen Marcellan käteen vaunujen vieriessä läpi myrskyisen talviyön. “Me hapuilemme pimeässä maailmassa — sinä näet joitakin valonsäteitä siinä, minä näen toisia — etkö tahdo ainakin uskoa, että minä seuraan vakaumustani — että teen mitä voin? Olenpa varma, että nämä erimielisyydet käyvät sinulle siedettävämmiksi silloin kun olemme aivan yhdessä — kun ei meidän välillämme enää ole mitään ikäviä velvollisuuksia, siteitä tai — henkilöitä.”

“Henkilöitä! En käsitä mitä tarkoitat!” sanoi Marcella.

Aldous pidättäytyi juuri parahiksi. Pelkästä uupumuksesta ja hermojen raukeudesta hän oli ollut vähällä purkaa sisunsa Whartonia kohtaan, jonka haaveelliset puheet tuntuivat aina kajahtavan häntä vastaan Mellorin seinäin sisässä, milloin ikinä hän sinne astui. Mutta hän sai malttaneeksi mielensä ja oli siitä hyvillään. Itseltään hän ei salannut, että hän oli mustasukkainen ja levoton siitä hetkestä alkaen, kun Harry Wharton oli astunut Mellorin kynnyksen yli. Mutta maailman nähden mustasukkaisena esiintyä, sitä ei Raeburnin ylpeys suvainnut. Lisäksi häntä pelotti, että jokin varomaton sana hänen suustaan laajentaisi kenties juopaa heidän välillään vielä suuremmaksi.

Niinpä hän väisti Marcellan huudahdusta suuntaamalla puheen toisiin asioihin. Hän kysyi, oliko Marcellalla aavistusta siitä, kuinka monta kädenlyöntiä parlamenttiehdokkaan on annettava yhden päivän kuluessa, ja koetti sitten saada itsensä ja Marcellan hyvälle tuulelle lystikkäiden juttujen kertomisella päivän vaalikamppailusta. Marcella kuunteli puolella korvalla ja nauroi, mutta hänen silmänsä tuijottivat ulos akkunasta seuraten vaununlyhtyjen valojuovaa lumisella pensasaidalla, ja hänen kätensä lepäsi liikkumattomana Raeburnin kädessä. Kumpikin oli raskaalla mielellä. Aldousin mieli synkkeni yhä, sillä hänelle kävi nyt täysin selväksi, että tämä kokous — itse asiassa virkeä ja onnistunut kokous — hänen yksityiseltä kannaltaan arvosteltuna oli tappio.

“Eikö viimeinen puhe ollut mielestäsi hyvä?” puhkesi hän äkkiä sanomaan — “tarkoitan tuota työmiehen puhetta. Arvelin sinun pitävän siitä. Se oli tykkänään hänen oma tuumansa — ei kukaan pyytänyt häntä sitä tekemään.”

Gairsley oli juuri se osa Maxwellin aluetta, josta Aldous oli erikoisesti huolehtinut. Paljon työtä ja aikaa hän oli uhrannut tämän hiukan rappiolle joutuneen kyläkunnan parantamiseksi, ja muun muassa hän oli siellä perustanut farmin, josta työmiehet saivat kantaa voitto-osuutensa. Tämä kokeilu oli menestynyt varsin hyvin, ja mainittu työmies, joka oli farmin väkeä, oli kokoukselle puhunut joitakin kiittäviä sanoja sen toiminnasta.

“Oh! puhuihan hän varsin siivosti ja kunnioittavasti!” vastasi Marcella nopeasti.

Vaunut vierivät eteenpäin kappaleen matkaa, ennenkuin Aldous vastasi.
Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä kylmänlainen.
“Sinä arvostelet miestä väärin, luullakseni. Hän on aivan riippumattomassa asemassa ja perin kelpo mies. Minä olin kiitollinen siitä, mitä hän puhui.”

“Enhän minä tietenkään voi sitä arvostella!” huudahti Marcella paikalla jo katuvaisena. “Miksi kysyitkään minulta? Kaikki oli silmissäni nurinkurista; otaksun, että — nuo yhdistysnaiset olivat siihen syynä — he niin ärsyttivät minua. Miksi olit hankkinut heitä sinne? Tarkoitukseni ei ollut suututtaa ja loukata sinua — eipä ollutkaan — juuri päinvastoin — ja nyt minä kumminkin sen tein.”

Hän kääntyi Raeburnin puoleen nauraen itkunsekaista naurua.

Aldous vakuutteli vakuuttelemistaan, ettei hän ollut loukkaantunut, ja alkoi uudelleen puhella muista asioista. He saapuivat Melloriin puhumatta sanaakaan Whartonista. Mutta sinä iltana pani Marcella maata kiukustuneena itselleen, ja yksinäiseltä kotimatkaltaan palattuaan mitteli Aldous vielä tuntikausia rauhatonna huoneensa lattiaa.

Kuinka toisin kaikki luonnistui seuraavana päivänä!

Marcella vietti iltapäivän Maxwell Courtissa, kuunteli kärsivällisesti neuvottelua tanssiaisvalmistusten viimeistelystä ja käyttäytyi neiti Raeburnia kohtaan niin säädyllisesti, että hän oli itsekin ihmeissään. Hän palasi kotiin velvollisuutensa täyttäneen ihmisen keveällä mielellä ja ilmoitti äidilleen aikovansa mennä illalla Whartonin baptistikappelissa pidettävään kokoukseen.

“Jotenkin tarpeetonta mielestäni!” sanoi rouva Boyce silmäkulmiaan kohottaen. “Mutta jos menet, seuraan minä mukanasi.”

Joku toinen äiti olisi tässä tilaisuudessa yhdenkolmatta vuotiaalle tyttärelleen sanonut tahtovansa, että hän pysyisi kotona. Rouva Boyce ei koskaan käyttänyt sellaista puhuttelutapaa. Hän käsitti kyllä, että Marcellan kasvatus ja varsinkin hänen itsenäinen oleskelunsa Lontoossa olivat tehneet sen mahdottomaksi.

Marcella pani vastaan.

“Miksi tulisit mukaan, äiti. Isä varmaankin tarvitsee sinua. Deaconin otan kyllä mukaan.”

“Ole hyvä ja käske laittamaan päivällinen neljännestuntia aikaisemmin ja pyydä Deaconia noutamaan ylhäältä päällysvaatteeni”, kuului rouva Boycen vastaus.

Marcella astui pää pystyssä portaita ylös. Vai arvelee äiti — ja neiti Raeburn myöskin — tarpeelliseksi pitää häntä silmällä. Järjetöntä! Hän ajatteli vapaata taiteilijaelämäänsä Lontoossa ja ihmetteli mielessään, että koskahan muissakin Englannin piireissä alkaa levitä järjellisempi ja vapaampi seurustelu miesten ja naisten välillä.

Jopa herra Boycekin sanoi haluavansa lähteä kokoukseen.

“Tietysti hän laskettelee senkin joutavaa pötyä”, sanoi hän kärttyisesti vaimolleen, “mutta hänen puhetapansa on niin mukaansa tempaava. Hänessä sitten ei ole hituistakaan Raeburnien hidastelevaisuutta.”

Marcella astui huoneeseen, kun tästä asiasta keskusteltiin.

“Jos isä tulee mukaan”, kuiskasi hän äidilleen, “on kokous aivan pilalla. Työmiehet eivät voi häntä sietää. Enkä ihmettelisi, vaikka sanoisivat tai tekisivät jotain epämiellyttävää. Enkä neuvoisi sinuakaan sinne tulemaan, äiti. Kyllä he puhuvat suunsa puhtaaksi työmiesten asunnoista — ja paljosta muustakin.”

Omasta puolestaan ei rouva Boyce paljon välittänyt Marcellan sanoista, mutta tyynellä päättäväisyydellään onnistui hänen kuitenkin taivuttaa herra Boyce pysymään kotona nojatuolissaan takan ääressä sigaretti ja ranskalainen romaani seuranaan.

Kokous pidettiin pienessä baptistikappelissa, joka parisen vuotta sitten oli rakennettu kylän laitaan herra Hardenin mielipahaksi ja kiusaksi. Läsnä oli noin satakaksikymmentä työmiestä ja huoneen perällä näkyi muutamia puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat tulleet sinne tirskumaan ja räyhäämään — ei muita. Baptistien pappi, sileäksi ajettu nuori mies, joka mielipiteittensä jyrkkyyteen ja pontevuuteen nähden ei ollut paljonkaan Whartonista jäljellä, oli jo alkanut kokouksen. Muutamat myöhästyneet tulijat silmäilivät ohimennessään arasti Marcellaa ja hunnutettua, mustassa pukineessa olevaa naista, joka istui hänen vieressään viimeisellä penkkirivillä. Marcella nyökkäsi päätään Jim Hurdille ja joillekin muille tutuille. Muuten ei kukaan näyttänyt heistä välittävän. Rouva Boyce ei ollut milloinkaan ennen pistänyt jalkaansa mihinkään kylän alueelle kuuluvaan rakennukseen.

Wharton saapui myöhään. Hän oli ollut kaiken päivää ääniä hankkimassa eikä ollut yhtään näyttäytynyt Mellorissa. Nähtyään naiset hän hymyili heille ja pujahti penkkien välitse heitä tervehtimään.

“Minä olen rikkiväsynyt!” sanoi hän Marcellalle ottaen hatun päästään. “Ääni on lopussa, ajatuskyky samoin. Minä puhun puuta heinää puolen tuntia ja päästän heidät sitten menemään. Oletteko koskaan nähnyt uneliampaa joukkuetta?”

“Kyllä te heidät saatte virkistymään”, sanoi Marcella.

Hänen silmänsä säteilivät, ja poskilla hehkui puna, eikä hän ottanut kuuleviin korviin Whartonin vakuutuksia uupumuksestaan.

“Te vaaditte minua taisteluun? Minun on herätettävä heitä — sitäkö tulitte katsomaan? Sitäkö?”

Marcella nauroi eikä vastannut. Wharton jätti hänet ja astui saarnaajan pöydän tykö miesten laimeasti tömistäessä jalkojaan ja siellä täällä kopistellessa sauvojaan lattiaan.

Nuori pappi esitti yleisölle puhujan. Hän puhui vahvaa Yorkshire-murretta, ja hänen puheensa oli kiivaita, raamatunkielellä höystettyjä hyökkäyksiä pääomaa ja etuoikeuksia vastaan — varsinkin suurtilallisia, valtionkirkkoa ja “joutilaita rikkaita” vastaan. Tuontuostakin hän pysähtyi henkeään vetämään, ikäänkuin itsekin kauhistuen omia solvauksiaan.

“Veljet, olkaamme maltillisia”, sanoi hän jokaisen tällaisen kiihkeän purkauksen jälkeen, pannen erikoista painoa viimeiselle sanalle, “olkaamme ensi sijassa maltillisia!” — ja samassa ääni taas paisui ja levisi, kunnes uusi hyökkäys oli täydessä vauhdissa, jolloin se taas aleni toistamaan tuota samaa lammasmaista varoitusta. Rouva Boycen ohuet huulet värähtelivät, ja Marcella oli kiukuissaan tuolle kunnon miehelle siitä, että hän hankki äidille niin paljon ilon aihetta.

Whartonin puhe tuotti ensin Marcellalle pettymystä, hän puhui laimeasti ja melkein kömpelösti. Hän oli, kuten sanoi, uupunut eikä jaksanut pitää ajatuksiaan koossa. Hän alkoi selittelemällä puolueensa yleistä valtiollista ohjelmaa ja vakuutti itse kuuluvansa tämän puolueen äärimmäiseen vasemmistoon. Tätä ohjelmaa oli luonnollisesti jo tähän aikaan jauhettu niin puolelta kuin toiselta radikaalien lehdissä. Wharton itse esitti sen ilman mitään innostusta, eikä yleisössäkään näkynyt pienintäkään harrastuksen tai ihastuksen merkkiä. Silloin tällöin kuului papin suusta: “kuulkaa, kuulkaa”, mutta miehet istuivat juroina ja liikkumattomina.

“Saattaisipa luulla heitä pannukakuiksi”, ajatteli Marcella harmistuneena. “Mutta mitä se oikeastaan heitä liikuttaisikaan. Kai minun tässä heti on noustava kieltämään noita lapsia meluamasta.”

Mutta kaiken aikaa Wharton vain odotteli aikaansa. Tuokion hän oli ääneti, sitten ääni äkkiä vaihtui, kuivuus ja virallisuus meni menojaan, ja tykkänään toisella äänenpainolla hän nyt puheli:

“No niin, toverit, olen vakuutettu, että nyt ajattelette: Kyllä tuo kaikki kauniilta kuulostaa! — eikä meillä ole mitään sitä vastaan — ja kyllä kai se tottakin lienee. Mutta mitä tuo meitä liikuttaa! Ellei sinulla ole muuta meille puhuttavaa, mahdoit jättää meidät rauhaan. Eipä meillä liikene paljon aikaa lepuuttamaan jäseniämme takan ääressä tai muijan ja lasten kanssa seuraa pitämään. Mikset antanut meidän istua rauhassa kotona, vaan houkuttelit meitä ulos kylmään?”

“Totta, mutta minä en olekaan teille vielä kaikkea sanonut — ja sen te kyllä tiedätte — sillä minä olen ennenkin puhunut teille. Kaikki on totta ja tärkeätä, mitä olen tässä teille sanonut, ja myöhemmin te vielä kyllä sen ymmärrätte. Mutta mitäpä teikäläiset näistä asioista tietäisivät tai piittaisivat? Mitä te muuta kaipaatte kuin leipää — —”

— Ääni jyrisi ukkosena —

“— hiukan mukavuutta — hiukan vapautta — vapautta sortajain vallasta, jotka luulevat olevansa teitä paremmat! — hiukan lepoa vanhuuden päivinä, kotia, joka on hiukan parempi koirankoppia, palkkaa, joka turvaa teitä nälkään kuolemasta, hiukkasen siitä rikkaudesta, jota te aamusta iltaan haalitte kokoon toisten mässättäväksi!”

Hetkeksi hän vaikeni nähdäkseen, tepsisikö tämä. Eräästä nurkasta, missä istui ryhmä nuoria miehiä, kuului vimmattua keppien kolistamista. Vanhemmat miehet silmäilivät häntä tarkkaavasti, ja pojat takapenkeillä olivat heittäneet tirskumisensa.

Nyt hän alkoi uudella voimalla. “Suuriko on viikkopalkkanne — yksitoista shillingiä?”

“Ei maar olekaan!” huusi ääni kuuntelijain joukosta. “Laskekaa oikein niinkuin se on. Minä jouduin työttömäksi viime viikolla kaksi päivää ja tällä viikolla kaksi päivää, se tekee jo neljä shillingiä vähemmän viikossa — se on kuin onkin ihmisten nylkemistä!”

Wharton nyökkäsi hyväksyen päätänsä. Hän tunsi jo kaikki kylän miehet nimeltä eikä koskaan unohtanut kenenkään kasvoja tai elämäntarinaa.

“Oikeassa olette, Watkins. Sanokaamme siis yksitoista shillingiä silloin, kun ei palkasta ole mitään vähennetty, enempää ei koskaan, mutta usein vähemmän. Lisäksi elonkorjuurahat — muka suurikin raha niiden mielestä, jotka mairittelevat teitä torylaisia äänestämään, vai mitä? — sitten sieltä täältä jotain pientä sivuansiota — siinä koko palkkanne. Kuusisataa shillingiä vuodessa tai sillä vaiheella, ja sillä on elätettävä vaimo ja lapset — ja työtä on teidän tehtävä sen edestä kymmenen tuntia päivässä, ruoka-aikaa lukematta — eikö niin? Niinpä niin, kylläpä olette hyvillä päivillä! — olette vainenkin?”

Hänen ristissä olevat käsivartensa liukuivat alas saarnastuolin nojaan, ja vaieten hän kuljetti eloisan, sytyttävän katseensa rivistä riviin. Katkeraa, pilkallista naurunhohotusta kuului joukosta. Sitten se puhkesi taputuksiin.

“Entä minkälaiset ovat asumuksenne?”

Hänen katseensa välähti Marcellaan ja sivuutti rouva Boycen, joka jäykkänä ja liikkumattomana istui tyttärensä vieressä. Puhuja ojentautui suoraksi, mietti silmänräpäyksen, sitten hän kurottautui eteenpäin saarnastuolin ylitse, ikäänkuin saadakseen vauhtia sanottavalleen. Kovalla, päättävällä äänellä hän puhui edelleen.

Hän sanoi olleensa kaikkialla vaalipiirissä, nähneensä kaikkea, tiedustelleensa kaikkea. On myönnettävä, että suurilla maatiloilla oli tehty jo aika paljon viime vuosien kuluessa — olihan yleinen mielipide saanut jotakin aikaan —; tilanomistajat olivat pakotetut luovuttamaan osan anastamastaan työvoitosta kunnollisten asumuksien hankkimiseksi työmiehille. Mutta mahtoiko kukaan arvella, että oli tehty kylläksi? Vai kylläksi, luolia hän oli nähnyt — ja juuri suurilla tiloilla — luolia, jotka eivät olleet kyllin hyvät niille sioille, joita tilanomistajat kielsivät lampuoteja pitämästä peläten heidän varastavan olkia niille — joissa ihminen on lapsineen pakotettu eläimen elämää viettämään!

Pitkä, luiseva mies noin kuudenkymmenen korvissa nousi seisaalle ja viittasi pitkällä, vapisevalla sormella puhujaan.

“Mikä on, Darwin? puhukaa suunne puhtaaksi!” sanoi Wharton kumartuen eteenpäin kuunnellakseen ja antaen äkkiä äänelleen tuttavallisen sävyn.

“Minun makuusuojani on kuusi jalkaa leveä ja yhdeksän jalkaa pitkä. Kun sataa, tippuu sisään katosta, ja meidän täytyy muuttaa sänkymme, vaikka kyllä jokainen ymmärtää, ettei siinä paljon muuttamisen varaa ole. Ja meidän huoneemme takana on samankokoinen huone lapsille, jossa ei ole ikkunaa, vain ovi meidän huoneeseen. Ja kesällä lapset — niitä on kolme kappaletta — ovat vallan hikipäässä ennenkuin saavat nukkua. Eikä pientäkään puutarhatukkua, ei niin mitään. Ja jos pyydät hiukan korjauksia, saat kirouksia vastaukseksi. Sitä lajia Mellorin herra kyllä osaa antaa.”

Kiireistä sipinää ja supinaa kuului yleisön joukosta, ja moni pää kääntyi katsomaan kahta takapenkillä istuvaa naista. Jotkut kohosivat puolittain istualtaan ja koettivat vetää puhujan takaisin penkille. Wharton katseli Marcellaa, joka istui pää pystyssä, ja hän oli näkevinään tytön kasvoilla intohimoisen tyytymyksen ilmeen. Sitten Marcella kumartui äitinsä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa. Rouva Boyce pudisti päätään ja istui hievahtamatta paikallaan. Tämä kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.

“Nimiä ei kannata mainita”, sanoi Wharton, “ei siitä ole mitään apua. Henkilöt jääkööt toistaiseksi rauhaan, heidän vuoronsa tulee sitten, kun saamme lait enemmän puolellemme. Järjestelmään me nyt käymme käsiksi. Tarkoitan tuota väärää rikkaudenjakoa. Te ja lapsenne teette lakkaamatonta raatajantyötä, ja tästä orjailemisesta hyötyvät vain ne, jotka eivät tee työtä, jotka paisuvat teidän köyhyydestänne! Me vaadimme kohtuullista jakoa. Tässä viljavassa maassa pitäisi löytyä kylläksi rikkautta kaikille — ja sitä kyllä löytyykin. Sitä antaa maa, sitä antaa aurinko, sitä työ kartuttaa ja kokoo. Onko sitten yhdellä ihmisluokalla oikeus ottaa kolme neljännestä siitä ja jättää teille ja kaupunkilaistovereillenne kurjat nälkäpalkat — juuri sen verran, että säästytte nälkäkuolemasta? Miksi? — miksi? kysytään. Miksi! — koska te olette kateellista, ynseätä, hidasta pelkurijoukkoa, koska ette pysty yhtä köyttä vetämään, ette toisiinne luottamaan, ette kieltäytymään yhdestä ainokaisesta olutlasista lapsienne, vapautenne tai luokkaetujenne hyväksi — siinä sen kuulitte — ja kursailematta sen teille sanon.”

Hän oikaisihe suoraksi ja käsivarret ristissä rinnalla hän katseli heitä; — suuttumusta ja halveksumista leimusivat hänen siniset silmänsä, sitä ilmaisi hänen nuorekkaan vartalonsa joka piirre. Hiljainen supina kulki kautta huoneen. Jotkut nauroivat äänekkäästi. Darwin oli jälleen pystyssä.

“Jos te vaan lupaatte suojella meitä poliisilta ja sallitte meidän hakata maahan heidän koreat puistonsa, on se tehty yhdessä käden käänteessä”, huusi hän.

“Siitähän kai olisi suurta apua nykyaikaan”, sanoi Wharton ylenkatseellisesti. “Kuulkaapa nyt tarkkaan, mitä teille sanon.”

Ja taas hän kurottautui eteenpäin, alkoi uudelleen selittää sosialistien ohjelmaa, pääasiallisesti niitä kohtia, jotka koskivat maaväestön olosuhteita. Kylähallinto oli siirrettävä muutamilta henkilöiltä monelle, tilanomistajia oli verotettava yhä raskaammin vaiheaikana ja rahoilla hankittava työntekijöille parempia asuntoja, vettä, valoa, sivistystä ja huvituksia, ja lopuksi oli maa ja pääoma jätettävä valtion käytettäväksi, joka pyydettäessä jakaisi sitä työntekijöille mitä kohtuullisimmilla ehdoilla. Tilanomistajani, valtiokirkon ja kapitalistien hävitessä on työmieskin joutuva ihmisarvoon, orjantyöt lakkaavat ja hänestä tulee oman maan ja konnun isäntä.

“Ja ensimäinen askel tätä uutta Jerusalemia kohti on — järjestyminen! — Teiltä vaaditaan uhraavaisuutta perustamaan ja ylläpitämään oma yhdistys, äänestämään radikaalien ja sosialistien ehdokkaita, vaikkapa sen kautta joutuisittekin niiden vihoihin, joilla on hiiliä ja peitteitä teille antaa.”

“Pelkäätte kaiketi, että teidät siinä tapauksessa häädetään asunnoistanne, että joudutte työttömiksi tai muulla tavalla kärsimään. Koettakaapa kerta! Kautta koko maan ollaan alttiit auttamaan teitä, jos vaan itse tahdotte auttaa itseänne. Mutta te ette tahdo. Te ette tahdo taistella — se on onnettomuutenne; eikä kannata tulla tänne pitkän matkan takaa teitä puhuttelemaan. Ette edes kahta ja puolta pennyä huoli uhrata viikkopalkastanne yhdistyksen jäsenmaksuksi — ei, ennemmin viedään rahat kapakkaan —; ja kumminkin olisi tämä yhdistys ensimäinen pieni askel vapauteen ja huolettomaan elämään. Minkävuoksi sitten nurisette? Kaiketi aiotte edelleenkin samaan tapaan nurista, nälkää kärsiä ja madella — ja suurellisesti puhella mitä kaikkea saisitte aikaan, jos vain tahtoisitte; — mutta sillä välin ei uskalleta yhtä ainoata rehellistä ponnistusta — joka parantaisi kohtaloanne ja vapauttaisi niskanne ikeestä! Kautta Jumalan! Onpa tottakin häpeällistä tässä seisoa puhumassa moisille miehille kuin te!”

Marcella säpsähti, kun viimeiset sanat kimposivat miehen suusta katkeralla, tärisyttävällä äänenpainolla.

Sileänaamainen pappi rykäisi äänekkäästi ja kohottautui puoleksi istualtaan, ikäänkuin keskeyttääkseen puhujaa, mutta malttoi samassa mielensä. Tiheän huntunsa takaa rouva Boycekin ensi kertaa osoitti kiihtymyksen merkkiä. Hänen silmänsä seurasivat Whartonia nopealla tarkkaavaisuudella.

Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, mitä miehet arvelivat puhujan sanoista; toiset tuijottivat jäykästi eteensä, toiset puhelivat ja nauroivat keskenään. Oli miten oli, Whartonia ei heidän arvostelunsa näyttänyt liikuttavan. Hänen verensä oli päässyt kuohumaan, väsymys oli poissa.

Suorana hän siinä seisoi heidän edessään, kädet taskuissa, kiihtymyksestä kalpeana, kiharainen pää selvästi kappelin valkeaksi kalkittua seinää vastaan kuvastuen, ja vitsoi sanansa voimalla noita jännitettyinä kuuntelevia työmiehiä. Hän käytti heidän puhetapaansa, vieläpä heidän murrettansakin, paljasti heidän heikkoutensa, heidän paheensa, heidän päättämättömyytensä ja maalasi heidän kolkon elämänsä kaamean todellisuuden valossa mitä synkimmillä väreillä.

Marcella saattoi tuskin hengittää. Nyt vasta, istuessaan tässä näiden mökkiläisten parissa, noiden liekehtiväin silmäin — tuon värähtelevän äänen vaikutuksen alaisena, tuntui elämä hänestä alkavan. Ei milloinkaan ennen hän ollut niin selvästi käsittänyt tämän merkillisen miehen suurta vaikutusvaltaa. Näitä työnuurtamia työmiehiä puhuja oli ruoskinut ja rikki repinyt samalla tapaa kuin häntä itseäänkin sitä ennen. Häntä huumasi nuoren sosialistin tyrannillinen valta vangita ihmisten mieliä, hän nautti hänen armottomista, repivistä sanoistaan. Ja sitten hänen mieleensä äkkiä johtui, kuinka Wharton oli istunut Hurdin mökissä takan ääressä pidellen kuolevaa lasta polvellaan.

“Tässä” arveli hän tykkivin sydämin, “on johtaja. Kutsukoon, minä olen häntä seuraava!”

Tuntuipa kuin olisi puhuja seurannut hänen ajatuksenjuoksuansa, sillä äkkiä, juuri kun kuulijat vähimmin sitä odottivat, ääni lauhtui, ja sanojen riehuva myrsky asettui. Nyt seurasi rauhallisia myötätunnon ja toivon sanoja sekä rohkaisevia neuvoja. Hän selitteli perusteellisesti, mihin käytöllisiin toimenpiteihin kukin läsnäoleva saattoi heti ryhtyä yleisen hyvän edistämiseksi, vakuutti, että koko Englannin kansanvaltainen ryhmä oli antava heille apua ja turvaa, jos he vain olisivat hiukankin tarmokkaita ja esiintyisivät miesten tavalla; ja kuvaili viimein tulevaisuudessa heijastavaa rikkauden, sivistyksen ja yhteiskunnallisen rauhan aikaa. Puheensa lopuksi hän virkkoi muutamia hyväntahtoisia kompasanoja vastustajastaan Dodgsonista ja antoi tarkkoja määräyksiä, kuinka ja missä heidän oli äänilippunsa jätettävä. Seurasi muutamia muita puheita, muun muassa astui Hurdkin esiin änkyttämään joitakin sanoja. Marcella oli peräti mielissään ja taputteli käsiään tuntiessaan parisen viimeviikkoisesta “Sotahuudosta” lainattua lauselmaa. Sitten tehtiin, suuren innostuksen vallitessa, kokouksessa yksimielinen päätös kannattaa vapaamielisten ehdokasta. Tällaista ei ollut milloinkaan ennen Mellorin seutuvilla tapahtunut.

* * * * *

Kotimatkalla oli rouva Boycen käytös vierastaan kohtaan muuttunut. Hän kohteli häntä kunnioituksella, johon kumminkin oli kätketty paljon entistä ivallisuutta. Tarkka ihmistuntija olisi tästä tehnyt sen johtopäätöksen, ettei hänen suosionsa nuorta miestä kohtaan nyt ollut entistä suurempi, vaikka hän ei voinut kieltää tunnustustaan mieheltä, joka pystyi niin hyvin hoitamaan tehtävänsä.

Marcella puolestaan puhui vähän, tuskinpa mitään. Mutta vaunujen pimennossa Wharton oli tuntevinaan, että nuoren tytön katse oli usein häneen kiinnitetty ja että hänen ajatuksensa liikkuivat hänen ajatustensa rinnalla, ikäänkuin sähkövirran yhdistäminä.

Kun hän oli auttanut Marcellaa vaunuista ulos ja he seisoivat kahdenkesken etehisessä — rouva Boyce oli jo kadonnut miehensä luo — sanoi Wharton väsymyksestä sortuneella äänellä:

“Noudatinko käskyänne? Sainko heidät virkoamaan?”

Äkillinen arkuus valtasi Marcellan.

“Kyllä he saivat kunniansa kuulla.”

“Paheksutte kenties sitä?”

“En, en! se kai on teidän tapanne.”

“Ystävyyden osoitusta se oli minun puoleltani. Voinenko parempaa antaa?
Tahdotteko te puolestanne osoittaa huomenna ystävällisyyttä minulle?”
“Mitenkä niin?”

“Tahdotteko arvostella minua? — sanoa milloin oli puheeni mielestänne hupsu tai tekopyhä? Äitinne varmaan sen tekisi.”

“Ehkäpä”, vastasi Marcella nopeasti hengittäen, “mutta älkää minulta sitä pyytäkö!”

“Miksei?”

“Sillä — sillä en saata teeskennellä. En tiedä saitteko vauhtia miehiin, mutta ainakin saitte minuun!”

Vastausta odottamatta hän pyyhkäisi Whartonin sivu pimeään halliin, tempasi kynttilän käteensä ja katosi.

Samassa Whartonkin alkoi kompuroida portaita ylös omaan huoneeseensa. Kynttilä hänen kädessään valaisi säteileviä, maahan tähdättyjä silmiä ja tyytyväisesti myhäileviä huulia.

VII LUKU.
Wharton istui yksinään Mellorin avarassa vierashuoneessa päivällisen jälkeen. Huoneen suurista nojatuoleista hän oli siirtänyt yhden takan ääreen ja jalat uuninristikolla, muuan herra Boycen ranskalainen romaani kädessä, hän oli hetkeksi asettunut nauttimaan ruumiillisen hyvinvoinnin rauhaa. Viime viikkojen ankara agiteeraus oli kysynyt paljon voimia, ja hän oli luonteeltaan mukavuutta rakastava. Tässä takkavalkean ääressä nyt istuessaan hän saattoi silmäillä toimintaansa ikäänkuin syrjästä katsoen, ja hän ihmetteli mielessään, että mitkään vaikutteet — yksityistä tai yleistä laatua — olivat pystyneet houkuttelemaan hänet talvi-iltain pimeään ja rapakkoon puhuakseen äänensä käheäksi ällisteleville maaukoille.

“Mitä varten kaikki tämä puuha?” tuumi hän itsekseen, “ja mitä varten taas huomenna sama puuha?”

Kello oli kymmenen. Herra Boyce oli lähtenyt makuulle. Hänelle ei siis enää tarvinnut pitää seuraa, ja sepä tosiaankin oli siunattu seikka. Pian kai rouva Boyce ja hänen tyttärensä saapuvat alas. Yhdeksän tienoilla he olivat kadonneet yläkertaan pukeutumaan. Tänä iltana oli Maxwell Courtissa tanssiaiset ja puoli yhdeksitoista oli rouva Boyce tilannut vaunut. Hetkisen kuluttua hän oli näkevä neiti Boycen uudessa puvussaan Raeburnien sukuhelmet kaulassaan. Whartonilla oli tavattoman terävä huomiokyky, eikä häneltä alun pitäen ollut jäänyt huomaamatta joukko Marcellan jokapäiväisessä elämässä ilmaantuvia, naismaailmaan kuuluvia pikku tapauksia ja yksityisseikkoja. Niinpä hän tiesi, että myötäjäiset valmistettiin kotona ja että nuori nainen, jolle ne oli määrätty, osoitti äitinsä hiljaiseksi harmiksi tämän työn edistymiseen nähden mitä suurinta haluttomuutta ja välinpitämättömyyttä. Eriskummallinen nainen tosiaan, tuo rouva Boyce!

Nuori tilanomistaja tapasi itsensä kuuntelemassa joka oven avautumista talossa, ja hän näki jo hengessään Marcellan seisovan edessään valkopukuisena. Häntä ei oltu pyydetty tanssiaisiin. Hän oli aikaisemmin uskonut neiti Boycelle, että neiti Raeburnin ja hänen välit olivat olleet rikki jo vuosikausia. Vihamielisyyden syyn hän tietenkin oli jättänyt Marcellan itsensä arvattavaksi. Eikä tuo Marcellasta vaikeata ollutkaan — ikäänkuin ei tuollaisen järjettömän “Naisliiton” suvaitsemattomuus ja ulkokultaisuus antaisi kylläksi selitystä vaikka minkä sukuylpeän vanhan neidon suuttuneeseen käytökseen! Ja Marcella oli liian ylpeä sekä omasta että Whartonin puolesta, huomauttaakseen sanallakaan lordi Maxwellia tai hänen sisartaan kutsumaan isän vierasta tanssiaisiin.

Mutta sattuipa Whartonin tiedossa olemaan muutamia toisia asianhaaroja, jotka selittivät hänen karkoituksensa Maxwell Courtilaisten seurasta. Siitä ei tietenkään ollut tarpeellista jutella mitään neiti Boycelle. Mutta tässä Marcellaa odotellessa vaelsivat miehen ajatukset muutamiin menneisyyden tapahtumiin. Silloin oli Raeburn pidellyt häntä kovalla, hän oli esiintynyt moraalisena kurittajana, säätäen nöyryyttävän rangaistuksen pahasta teosta tavatulle nuorelle huimapäälle. Wharton ei mielestään kantanut mitään erikoista vihaa Aldousille siitä. Mutta hän ei poikanakaan ollut muistaakseen koskaan pitänyt Aldousista, ja tuon vanhan jutun jälkeen hän luonnollisesti piti hänestä vieläkin vähemmän. Juuri noiden menneitten tapahtumain tähden oli hänen asemansa Mellorissa alun pitäen ollut hänelle varsin mieluinen. Olipa se kenties jonkun verran vaikuttanut siihen, että hän oli päättänyt vastaanottaa vapaamielisten vaaliliiton tarjouksen ruveta vanhan Dodgsonin vastaehdokkaaksi.

Ja viimeisten viikkojen kuluessa oli hänen asemansa käynyt yhä huvittavammaksi ja jännittävämmäksi. Hän oli syrjäyttämäisillään Maxwellien ehdokkaan paikasta, joka oli tälle kuulunut jo vuosikausia, ja lisäksi — Wharton oli täysin selvillä siitä, että hän toisellakin tolalla — ja paljon tärkeämmällä ja arkaluontoisemmalla alalla — oli polkenut Aldous Raeburnin oikeuksia! Vaalikamppailun aikana eivät hän ja Raeburn olleet usein tavanneet toisiaan Mellorissa. Kumpikin oli ollut toimissaan kiinni. Mutta kun jonkun kerran olivat sattuneet yhteen, oli Wharton selvästi huomannut, että hänen oleskelunsa talossa, hänen kasvava tuttavallisuutensa Marcella Boycen kanssa, heidän mielipiteittensä yhteensulautuminen, Marcellan osoittama harrastus hänen vaalitaisteluunsa ja heidän yhteiset kylätuttavuutensa olivat peräti kiusallisia Aldous Raeburnille.

Tapahtumain kehitys oli itse asiassa viime aikoina saattanut Whartonin aivan erikoiseen kiihotustilaan. Hän oli tullut Brookshireen toivossa saada — niin valtiollisessa kuin personallisessa suhteessa — elää vaihtelevaa ja huvittavaa elämää. Mutta hän huomasikin asemansa paljoa kärjistyneemmäksi ja mieskohtaisemmaksi kuin oli odottanut. Tuota kaunista, ylvästä, kypsymätöntä tyttöä hänen tietysti oli ensi sijassa kiittäminen siitä, että päivät olivat lentäneet niin nopeaan. Nuori sosialisti tiesi vallan hyvin salaiseksi mielihyväkseen, että neiti Boycen ajatuksia vallitsi nykyisin hän eikä Aldous Raeburn. Heidän keskustelunsa ja kiistansa johtuivat hänen mieleensä, herättäen ensin hilpeätä tuulta, sitten toisia tunnelmia. Iloinen hymyily väikkyi hänen huulillaan, kun hän muisteli Marcellan kiivaita suuttumuksen purkauksia keskustelujen aikana, hänen vastaväitteitään, vetoomisiaan — ja lopuksi hänen vastahakoista alistumistaan Whartonin murrettua hänen vastustushalunsa tosiasiain avulla tai ivansa voimalla. Niinpä niin! Marcella Boyce menee tanssiaisiin tänä iltana; Aldous Raeburn ylpeillen esittää hänet omanaan, mutta ne ajatukset, harrastukset ja ihanteet, joita tämä tyttönen nyt mielessään hautoo, tulevat aikaa voittaen, päästyään kypsymään, antamaan tuollaiselle Raeburnin kaltaiselle ylimykselle koko joukon päänvaivaa. Ja näissä ajatuksissa ja harrastuksissa — sen Wharton kyllä tiesi — oli jo annettu merkitsevä sija sille miehelle, joka kuuden viikon ajan oli ollut hänen kiusanhenkensä, opettajansa ja seuralaisensa. Hän oli kannattanut ja ylläpitänyt Marcellassa jo ennaltaan kytevää tyytymättömyyttä, oli opettanut häntä muovailemaan sitä, oli selvittänyt hänelle syyt siihen, joten tulevan lady Maxwellin tahto nyt oli paljon selvempi ja jyrkempi kuin ennen. Wharton ei ollut itsekään selvillä siitä, minkävuoksi hän oli niin mielissään, mutta mielissään hän vain oli. Tämä nykyinen asiaintila huvitti ja virkisti häntä aika lailla.

Askeleita eteisessä — kahiseva puku — hän sulki nopeasti kirjan ja kuunteli.

Ovi aukeni ja Marcella astui sisään — valkea ilmestys seinän tummaa sineä vastaan. Häntä seurasi vahva kukkastuoksu, sillä hän kantoi kädessään Aldousin lahjaa, upeata ruusuvihkoa, jonka hänen lähettinsä juuri oli tuonut Maxwell Courtista. Wharton kavahti pystyyn ja työnsi hänelle tuolin. “Aloin jo tuumia, että tanssiaisenne ovatkin vain minun mielikuvitukseni tuotteita!” sanoi hän hilpeästi. “Olettepa tottakin hyvin myöhänen.”

Sitten hän huomasi, että Marcella näytti huolestuneelta.

“Isä minua huolettaa”, sanoi nuori tyttö astuen takan luo.

“Hänellä on taas ollut tuollainen kohtaus — vaikka äiti sanoo, ettei se nyt paha ollut. Äiti tulee paikalla alas. Mutta minua haluttaisi tietää, miksi hän näitä kohtauksia saa ja miksi hän pitää itseään niin sairaana — tiedättekö te?” lisäsi hän äkisti, kääntyen seuralaiseensa.

Wharton ällistyi ja viivytteli vastausta. Siitä mitä herra Boyce oli hänelle uskonut ja mitä hän itse tarkkanäköisyydellään oli huomannut, oli hänelle täydelleen selvinnyt, mitä tautia herra Boyce sairasti. Mutta häntä ei haluttanut tyttärelle siitä puhua.

“Luulisin että isänne tarvitsee hyvää hoitoa — ja että hän on hyvin hermostunut tilastaan”, sanoi hän tyynesti. “Mutta saahan hän huolellista hoitoa — ja äitinne kyllä tietää, mikä häntä vaivaa.”

“Hän kyllä tietää”, sanoi Marcella. “Kunpa minäkin tietäisin.”

Tytön kasvoille kohosi äkillinen tuskan varjo ilmaisten sisäistä levottomuutta — tunnonvaivoja. Wharton tiesi, että hän oli usein ollut isälleen kärsimätön eikä ollut ottanut uskoakseen hänen valituksiaan. Hän luuli käsittävänsä tyttären tunteet.

“Sairasta saattaa monesti paremmin hyödyttää, jollei tunne hänen sairautensa laatua”, sanoi hän. “Toivo ja pirteä mieli merkitsee paljon tällaisissa tapauksissa. Hän kyllä toipuu tästä.”

“Jos hän toipuu, ei se ainakaan ole — —”

Hän vaikeni yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. “Minun ansioni”, oli hän sanomaisillaan, mutta sitten hän kavahti sitä liiallista tuttavallisuutta, jota tällainen tunteiden purkaus olisi osoittanut. Wharton seisoi hänen vieressään vastaamatta, mutta käsitti ja rauhoitti häntä, ikäänkuin Marcella olisi pukenut itsesyytöksensä sanoihin.

“Tehän aivan rusennatte kukkanne”, sanoi hän äkisti.

Ja ruusuvihkonen riippui tosiaankin hänen kädessään aivan kuin unehtuneena.

Marcella kohotti huolettomasti ruusut ylös ja piteli niitä pystyssä
Whartonin kumartuessa haistelemaan niitä.
“Kesä!” huudahti hän syvällä, nauttivalla henkäyksellä kätkien kasvonsa niihin. “Hiukan lämpöä, hiukan rahaa, ja ihminen vallitsee vuodenaikojakin. Sallitteko minun lausua filosofisen huomautuksen?”

Hän peräytyi parisen askelta Marcellasta. Hänen nopea, tutkiva, mutta yhä kunnioittava katseensa tarkasteli pienintäkin seikkaa Marcellan upeassa puvussa.

“Ellen anna teille lupaa, teette sen luvatta, se on minun kokemukseni!” sanoi tyttö puolittain nauraen, puolittain suuttuneena, ikäänkuin entisiä, vanhoja otteluja muistellen.

“Myönnättehän toki, että kiusaus on kova? Minun huomautukseni on varsin yksinkertainen, ei kukaan voi olla sitä tekemättä. Ei sitä kuolevaista ole, jonka veret ei joutuisi liikkeelle, kun hän näkee jotain korkeimmassa kehitysmuodossaan. Kuten esimerkiksi kauneutta, menestystä, onnea?”

Hän vaikeni hymyssä suin. Marcella nojasi hennon kätensä uuninreunaa vasten ja kääntyi pois. Aldousin helmet soluivat taaksepäin hänen valkealla käsivarrellaan.

“Luuletteko sitten, että tänä iltana olen oleva niin kovin onnellinen?” sanoi hän viimein ylenkatseellinen vivahdus äänessään. “Minua eivät tuollaiset tilaisuudet voi lumota.”

Wharton oli purskahtaa nauruun — niin nuorekas ja itsetiedoton oli tytön pedanttisuus. Mutta hän hillitsi hilpeyttänsä.

“Enemmistö on oleva minun mielipidettäni tänä iltana”, huomautti hän vakavan näköisenä. “Olkoon se minun puoleltani sanottu.”

Marcellan poskille kohosi puna. Ennen ei ollut yksikään mies uskaltanut puhutella häntä noin rohkeamielisesti tai tarkastella häntä noin kylmän tutkivasti. Hänen olisi mielestään pitänyt suuttua, ja siinä samassa hän jo olikin suuttunut, mutta itseensä siitä, että oli niin pikkumaisen sovinnainen.

“Kuulkaapa”, alkoi Wharton jälleen, nyt aivan toisella äänellä. “Näin teidän ennen päivällistä kiireesti rientävän kylälle. Onko jotain ikävää siellä tapahtunut?”

“Vanha Patton on hyvin sairas”, virkkoi Marcella huoaten. “Minä kävin kuulustelemassa, miten hänen laitansa on. Hän saattaa kuolla vaikka koska. Ja huono on Hurdin poikakin.”

Wharton nojausi uuninreunaa vasten ja alkoi puhella molemmista sairaista rauhallisesti ja järkevästi. Hän ei ollut tyly, ei liioin tarpeettoman hellätunteinen eikä mahtava — tällaisina hetkinä hän eniten miellytti Marcellaa. Kun he joutuivat köyhistä puhumaan, puhutteli nuori sosialisti Marcellaa toverinaan, vertaisenaan, ja poissa oli silloin miehen iva ja ylimielisyys.

“En ole tullut teille ennen maininneeksi”, sanoi hän äkkiä, “mutta minusta näyttää varmasti, että Hurdin vaimo pelkää teitä, että hän salaa jotain teiltä?”

“Minultako! Se ei ole mahdollista. Minä tiedän kaikki, mitä heillä tapahtuu.”

“Sittenkin. Minä kuuntelin hänen puhettansa sinä päivänä, kun olimme yhdessä heidän mökissään, kun minä pitelin poikaa polvellani. Minä tarkkasin vaimon kasvoja, ja olen aivan varma siitä, että hän kätkee mielessään salaisuutta ja kätkee sen juuri teiltä.”

Marcella näytti ensin levottomalta, mutta sitten hän naurahti.

“Ei, ei”, vakuutti hän hyvin tietävän näköisenä. “Uskokaa pois, minä tunnen hänet paremmin kuin te.”

Wharton ei virkkanut sen enempää.

“Marcella!” kuului etäinen ääni huutavan.

Nuori tyttö tarttui nopeasti valkean hameensa laahustimeen ja kukkiinsa.

“Hyvää yötä!”

“Hyvää yötä! Minä kuuntelen, milloin palaatte kotiin, ja ajattelen, minkälaiselta siellä mahtaa teistä tuntua. Vielä sananen, jos suvaitsette! Näytelkää osaanne loistolla. Alamaiset eivät siitä ole hyvillään, että kuningatar kieltäytyy hänelle tulevasta arvosta.”

Marcella punehtui ja naurahti hiukan epävarmasti ja kiirehti ulos huoneesta mitään vastaamatta. Sulkiessaan oven valtasi hänet äkillinen tyhjyyden tunne. Hän astui läpi pimeän sivuhuoneen ja oli yhä näkevinään edessään tuon lujarakenteisen, notkean miesvartalon — poikamaisena ja keskikokoisena, mutta aina huomiota herättävänä — oli näkevinään vaaleat, kiharaiset hiukset, kirkkaansiniset silmät ja teräväpiirteiset kasvot, joiden ilmeissä saattoi olla niin paljon viehätystä ja veitikkamaisuutta. Mutta sitten alkoi omatunto nuhdella häntä. Hän kiirehti askeleitaan ja riensi halliin ikäänkuin peloissaan tai häpeissään.

Hallissa odotti häntä uusi vaikutelma. Rouva Boyce seisoi iltapuvussa vanhan biljardipöydän luona odotellen kamarineitsyttänsä, joka oli lähtenyt noutamaan hänen vaippaansa.

Marcella pysähtyi tuossa tuokiossa ällistyneenä ja ihastuneena, sitten hän juoksi äidin luo.

“Äiti, sinähän olet viehättävä! Tuollaisena en ole sinua nähnyt sittenkuin olin lapsi. Muistan että silloin tulit kerran lastenkamariin valkoisessa, avokaulaisessa puvussa, jossa oli paljon kukkia. Mutta tuo mustahan soveltuu sinulle aivan erinomaisesti, ja Deacon on saanut hiuksistasi ihmeitä aikaan!”

Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli häntä poskelle selittämättömän liikutuksen vallassa. Tämä hellyyden purkaus tuotti sanomatonta huojennusta, oli ikäänkuin hän sen kautta olisi jälleen löytänyt oman itsensä.

Rouva Boyce vastaanotti rauhallisesti suudelman. Hän oli kalvakka ja hiukan kiusaantuneen näköinen, mutta komea katsella juhlatamineissaan. Runsaan, pitkän, kullanvaalean tukan oli Deaconin taidokas käsi kammannut siromuotoiseksi, paljaat hartiat ja kaula olivat melkein yhtä soreat kuin tyttären, ja samettipuvun upeat poimutelmat lisäsivät vartalon ylhäistä ryhtiä. Marcella ei voinut estää ihastustaan ja mielihyväänsä sanoihin puhkeamasta. Rouva Boyce näytti tuskaiselta ja huuteli kärsimättömästi Deaconia.

“Mutta äiti”, sanoi Marcella tyytymättömästi, “tuosta pienestä kaulakoristeesta en voi pitää. Se ei sovellu pukuusi ja näyttää aivan liian halvalta.”

“Muuta ei minulla ole, rakas lapsi”, sanoi rouva Boyce kuivakiskoisesti. “Deacon, joutukaahan toki!”

Muuta ei! Mutta sittenkin saattoi Marcella silmänsä ummistaessaan selvästi nähdä timanttien välkkyvän tuon lapsuutensa aikuisen valkean olennon kaulalla ja käsivarsilla — saattoi nähdä itsensä pikku tyttönä leikittelevän äidin jalokivillä.

Nykyisin rouva Boyce oli hyvin umpimielinen ja vaitelias omien tavaroittensa suhteen. Marcella ei koskaan astunut kutsumatta hänen huoneeseensa eikä olisi mitenkään rohjennut äidin luvatta vapaasti liikkua siinä.

Tuo mitätön, kallisarvoiseen pukuun niin huonosti soveltuva ketju johdatti Marcellan mieleen äidin kuluneen elämän kaiken toivottoman kurjuuden ja hänen oman raskaan, ilottoman nuoruutensa hetket. Mitään virkkamatta hän seurasi rouva Boycea vaunuille — mieli jälleen kapinallisten tunteiden riehussa.

* * * * *

Vain neljä viikkoa hääpäivään! Nämä sanat soivat hänen korvissaan vaunujen vieriessä eteenpäin. Kuinka käsittämättömältä, melkein uskomattomalta se tuntui. Paljonko hän tunsi Aldousia, tulevaa elämäänsä — paljonko ennen kaikkea omaa itseänsä? Onnellinen hän ei ollut — ei ollut moneen päivään ollut onnellinen eikä tyytyväinen. Mutta hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän pystynyt sekavia ajatuksiaan selvittämään. Joskin Marcellan mielipiteet olivat nykyaikaiset ja hänen vaikutteensa useasti käsittämättömät, oli hänen luonteensa pohjasävynä vissi peritty yksinkertaisuus. Jo hurjana, tottumattomana lapsena Marcella Boyce oli aina ollut luotettava, järkähtämättä hän pysyi sanassansa — sen koulutoverit kyllä tiesivät. Niinpä nytkin. Kapinallisilta tunteiltaan ja tyytymättömyydeltään hän ei koskaan ollut unohtanut olevansa Aldousiin sidottu. Mutta tänä iltana tuntui niin oudon levottomalta ajatella, että hänen neljän viikon kuluttua oli oltava herra Raeburnin vaimo? Miksi! Kuinka? — mitä tulisi se itse asiassa merkitsemään Aldousille ja hänelle itselleen? Olipa ikäänkuin hän keskellä ryöppyävää virtaa olisi hetkeksi koettanut pysähtyä pidättääksensä sitä vuolasta vauhtia, joka tähän asti oli temmaissut heidät kaikki mukaansa, mutta samassa huomannutkin mielipahakseen, että veden voima ja nopeus on vastustamaton.

Mutta tämän ohessa Marcella kaiken aikaa oli täysin tietoinen siitä, että häntä tällä hetkellä puoli kreivikuntaa kadehti, että sadat uteliaat ja arvostelevat silmät tulisivat häntä tähystämään kymmenen minuutin kuluttua. Hänen ylpeytensä virkosi. Tuo pieni kaulaketjujuttu tavallaan lisäsi sitä hupia mitä hän mahdollisesti odotti illan tanssiaisista ja omasta osastaan siinä.

* * * * *

He olivat parahiksi päässeet ulos vaunuista, kun Aldous joka odotti ulkohallissa, astui ilomielin heitä vastaan. Tähän saakka hän oli päämäärättä samoellut vieraittensa keskellä aina vain saman ajatuksen vallassa: milloinkahan Marcella tulee ja mitähän hän pitää kaikesta tästä? Tämä loistava juhla oli ollut isoisän keksimä, itse hän ei koskaan olisi ajatellut sellaista. Mutta hän tajusi aivan hyvin isoisän toivomuksen näin julkisella tavalla esittää perillisensä morsian sille seurapiirille jonka johtavana henkilönä tämä ennen pitkää oli oleva. Älysipä hän senkin, että lordi Maxwellilla oli toinen syvempi syy tämän kaiken takana, että hän tällä juhlalla tahtoi huomauttaa menneet asiat menneiksi, että hän katsoi Maxwellien vaakunan kyllin tukevaksi peittämään Boycen perheen heikkoudet. Hän tahtoi julkisesti tehdä tiettäväksi, että Marcella oli täysin tervetullut uuteen sukuunsa.

Kaiken tämän Aldous käsitti ja hän oli siitä kiitollinen. Mutta kuinka hän sen käsittäisi? Miltähän tuntunee hänestä joutua täten näyteltäväksi ja katseltavaksi — mitä hän mahtaa pitää kaikista noista ihmisistä, joille hän oli esitettävä? Aldous oli hyvin rauhaton.

Viime viikon aikana hän oli ollut verrattain keveällä mielellä. Marcella oli ollut lempeä ja ystävällinen hänelle — olipa itse neiti Raeburnkin ollut tyytyväinen häneen. Whartonia ei oltu ensinkään mainittu, kun tavattiin, ja herra Raeburn oli ottanut avukseen kaiken filosofisen mielenmalttinsa saadakseen hänet unohtumaan. Hän luotti järkähtämättömästi morsiameensa, ja neljän viikon kuluttua oli Marcella oleva hänen vaimonsa.

“Voitko tätä kestää?” sanoi Aldous naurunsekaisella kuiskauksella, kun äiti ja tytär olivat heittäneet vaipat yltään.

“Sanohan, mitä minun on tehtävä”, vastasi Marcella rusottavin poskin. “Koetan parastani. Mikä ihmisjoukko! Pitääkö meidän olla hyvin kauan täällä?”

“Tervetullut, rakas rouva Boyce”, huudahti lordi Maxwell, joka sisähallissa astui heitä vastaan — “sydämellisesti tervetullut! Suokaa minun viedä teidät sisään. Marcella! Aldousin luvalla!” hän taivutti valkeata päätänsä ritarillisesti ja suuteli tyttöä poskelle. — “Muista että olen vanha mies, saat siis vastustelematta tyytyä kohteliaisuuden-osoituksiini!”

Ryhdikkäänä ja muhkeana, Bath-ritarikunnan merkki rinnassaan, hän tarjosi rouva Boycelle käsivartensa. Tämän poskilla helotti kirkas puna, jota ei hänen itsehillitsemiskykynsäkään voinut pidättää.

“Poloinen”, ajatteli lordi Maxwell mielessään astuessaan hänen rinnallaan, — “poloinen! — vielä noin ylhäisen näköinen ja ihastuttava! Saattaa tänä iltana nähdä, minkälainen hän on ollut tyttönä!”

Aldous ja Marcella kulkivat jäljessä. Heidän oli astuttava läpi leveän koridoorin, joka kulki tuon neliskulmaisen talon ympäri. Molemmin puolin seisovat antiikkiset marmoripatsaat olivat tänä iltana kukkien peitossa, ylt’ympäri oli sijoitettu punaisella päällystettyjä istuimia, joissa tanssijat parhaillaan lepuuttivat itseään. Tanssisalista aaltoili valssin säveliä; vanha linna oli täynnä väriä ja tuoksua sekä soiton lomasta kuuluvaa keveätä naurua ja puhelua. Koridoorin peittämättä jätetyistä akkunoista nähtiin kuun kirkkaasti valaisemana tuo Tudorien aikuinen puutarha suihkukaivoineen, jotka täyttivät koko sisäpihan. Ja eriväristen lamppujen, verhojen, pukujen ja kasvojen välistä kohosivat pitkin seiniä marmorisarkofaagien vieressä kylmän majesteetillisina muinaiset suuruudet — täällä Marcus Aurelius, tuolla Trajanus, tuolla Seneca.

Marcella kulki edelleen Aldousin taluttamana. Vieraat tulvivat nyt koridooriin kaikista sivuhuoneista, ja kaikkien silmät olivat tähdätyt rouva Boyceen ja Marcellaan.

“Kas tuossa hän on!” kuuli hän kiihkeän tytönäänen sopottavan saapuessaan lordi Maxwellin kirjastohuoneeseen, joka nyt oli heitetty vieraitten haltuun samoin kuin muutkin huoneet. “Joudu! Näetkö — enkö sanonut että hän on viehättävä!”

Tuontuostakin lähestyi joku vanha ystävä hymyhuulin heitä tervehtimään, ja Aldous esitti hänelle morsiamensa.

“Arvostansa tarkka”, huomautti muuan vanha tilanomistaja tyttärelleen, kun kihlatut olivat päässeet ohi. “Ujo nähtävästi — eikä kummakaan! Mutta nykyajan tyttö, jos hän on ujo, ei enää punehdu ja hihitä kuten minun nuoruuteni aikana, nyt he ovat sen näköisiä kuin odottaisivat loukkausta, jota eivät aio sallia! Kaunis on — hyvin kaunis — on kuin onkin. Ja kyllä näkyy, että etevä hän on — ja noin hiukan — kuinka sanoisin — hiukan omituinen — naisasianharrastaja varmaankin ja muuta sen sellaista. Olisipa hullunkurista nähdä sinuakin siinä hommassa, Nettie, heh?”

“Tavattoman kaunis hän on”, huokasi hänen punaposkinen, mitätön tytönnypykkänsä, kurottaen yhä niskaansa Marcellaan päin, — “ja kuinka yksinkertaisesti vaatetettu, lukuunottamatta noita ihania helmiä. Merkillisesti hän kampaa hiuksensa, niin matalalle — ja noin palmikkoihin. Ei kukaan enää pidä hiuksiaan tuolla tapaa.”

“Koskei kellään ole sellaista päätä”, sanoi vieressä seisova veli, nuori husaariluutnantti, tuntijan äänellä. “Kunniani kautta, onpa hän sorea — hän on kaunein tyttö, minkä pitkään aikaan olen nähnyt. Mutta äksy hän on — usko pois — siltä hän ainakin näyttää.”

“Kaikki sanovat, että hänellä on niin kummallisia mielipiteitä”, sanoi tyttö innokkaasti. “Hän pitää miehensä kurissa, etkö sinäkin luule? Herra Raeburn on varmaankin hyvin lempeä ja taipuvainen.”

“Enpä juuri tiedä”, arveli nuori luutnantti viiksiään punoen. “Raeburn on kelpo mies — erinomainen mies — näkisit vaan hänen ampuvan. Luulisinpa, että hän osaa olla hyvin luja kun siksi tulee. Kaunis on äitikin ja ylhäisen näköinen. Isää ei ole päästetty näkyviin, huomaan. Siunattu asia Raeburnilaisille. Ei juuri mahda olla hauskaa saada sukuunsa tuollainen ilmiö, jolta täytyy varoa hopealusikoitansa.”

Tällä välin seisoi Marcella pitkän tanssisalin yläpäässä neiti Raeburnin vieressä ja teki voitavansa ollakseen edukseen. Hän kumarteli kumartelemistaan ja pudisti kättä kreivikunnan merkkihenkilöiden kanssa — herrat olivat punaisessa hännystakissa, naiset uusissa, lontoolaisissa puvuissaan. Kaikki nämä ihmiset tiesivät Marcellasta vähän tai ei mitään, sen vain olivat kuulleet, että hän oli silmiinpistävän kaunis, että hän oli tuon pahamaineisen Dick Boycen tytär ja että hän oli sangen “omituinen”. Toiset, varsinkin miehet, jotka lausuivat muutamia kohteliaita sanoja hänelle, olivat osittain huvitettuja osittain ihmeissään siitä, että hän niin vikkelästi ja taidokkaasti oli pystynyt kaappaamaan itselleen seudun rikkaimman naimaiässä olevan miehen, toiset, varsinkin naiset, olivat jo kateellisia. Siellä täällä oli joitakin vanhempia vieraita — miehiä ja naisia — jotka näyttivät käsittävän, missä kovassa tulikoetuksessa tämä nuori tyttö mahtoi olla, ja he silmäilivät häntä ystävällisin, osanottavaisin katsein.

Mutta näitä viimemainitulta ei Marcella ensinkään huomannut. Hän ajatteli itsekseen, että vaikka tämä väkijoukko ei hänestä tietänyt paljon mitään, tiesi hän kumminkin heistä aika paljon. Jutellessaan Whartonin kanssa hän oli tältä oppinut tuntemaan melkein kaikki ympäristön maatilat — suuret ja pienet — sillä radikaalien ehdokas oli omain, vaalimatkoilla tekemäinsä havaintojen ja äskettäin julaistun, seudun työväenoloja koskevan sinikirjan avulla hankkinut itselleen hyvin laajaperäiset tiedot seudun tilanomistajista. Antautumalla jutteluihin työmiesten kanssa milloin kapakkatuvassa, milloin heidän omissa mökeissään, oli hänelle karttunut loppumaton varasto kaskuja, joilla hän omalla, ivallisen pirteällä tavallaan oli edelleen huvittanut Marcellaa. Näin ollen tämä tunsi jotenkin tarkkaan kreivikunnan säätyläiset, ennenkuin oli vielä nähnytkään heitä. Hän tiesi, että noilla miehillä, jotka häntä tervehtivät, useimmilla oli hyvät aikomukset korjata pahimmat epäkohdat, ja että työväenoloja paranneltiin koko lailla. Mutta räikeitä epäkohtia oli kuitenkin vielä olemassa, ja niiden rinnalla eivät parannusyritykset merkinneet paljon mitään Marcellalle. Itse asiassa oli tuo hänen ympärillään tungeskeleva ihmisjoukko hänelle vain joukko hyödyttömään ihmisluokkaan kuuluvia jäseniä. Kai kansa vielä aikanaan pääsee heistä eroon! Olisi heiltä kuitenkin sillä välin vaadittava, että täyttäisivät isännän-velvollisuuksiaan tunnollisemmin ja suuremmalla ymmärtämyksellä. Hän olisi sormellaan voinut osoittaa niitä tilallisia, joiden kunnoton hoito oli häpeäksi koko seudulle.

Kerran tai pari hän näki edessään Minta Hurdin kaiken päivää kosteassa mökissään pyykkiä pesevänä ja vanhoja vaatteita paikkaavana tai vanhat Pattonit, jotka kuusikymmentä vuotta raatajan osalla oltuaan olivat nyt kiitollisia siitä, että saivat olla vaivaistalossa, vuotavassa hökkelissä, missä olivat savuun läkähtyä, ellei — niin hyvin kovalla pakkasella kuin lämpimällä säällä — saatu ovea auki pidetyksi. Miksi juuri näille ihmisille oli annettu kauniita vaatteita, kukkia, jalokiviä ja hyvää ruokaa — kaikkea mahdollista ylellisyyttä ja nautintoa? Eikä mitään noille toisille. Hänen sielunsa oli kapinassa tätä loistoa vastaan, vaikka hän ulkonaisesti hoiti näyttelemistään. Whartonin sanat, jopa äänensävykin kaikuivat tämän hilpeän näytöksen kuorona hänen korvissaan.

Mutta kun yleinen esittely oli loppumaisillaan ja Marcella oli saanut kaikille sanotuksi muutamia sisällyksettömiä sanoja, alkoi hän innokkaasti etsiä katseillaan Mary Hardenia. Tuossa hän istui syrjäisessä sopessa rauhallisena, kasvot yhtenä tyytyväisyyden hymynä, pienet jalat tanssisoiton tahdissa liikkuen valkean musliinihameen alla, jonka hän niin suurella touhulla oli itse ommellut Marcellan auliilla johdannolla. Neiti Raeburnin oli hetkeksi poistuttava hankkiakseen mukavan istuimen eräälle vanhalle leskikreivittärelle, ja kun tanssi samassa taukosi, käytti Marcella hyväkseen tätä keskeytystä ja kiiruhti huoneen poikki Maryn luo. Aldous, joka parin askeleen päässä jutteli Frankin isän, vanhan Sir Charles Levenin kanssa, nyykähytti hänelle hymyillen päätään nähdessään hänen lähtevän liikkeelle.

“Oletko tanssinut, Mary?” kysyi Marcella ankaralla äänellä.

“Kaikkea vielä! Enkä mistään hinnasta tahtoisikaan. Minulla ei ole koskaan eläessäni ollut niin hauskaa. Katsoppas noita tyttöjä — noita sisaruksia — joilla on hihat kuin värilliset ilmapallot! — ja tuota vanhaa rouvaa punaisessa tyllissä ja jalokivissä. — Hän on vaipan tarpeessa! Entä lansierikatrilli! En toki olisi uskonut, että ihmiset voivat tanssia sillä tapaa. Se ei ollut tanssia — se oli riehumista! Ei se kaunista ollut — vai oliko?”

“Luuletko sitten, että kokonainen seurue englantilaisia pystyy tekemään mitään kaunista?”

“Mutta paljon täällä sittenkin on kaunista, pilkkakirves!” huudahti
Mary vetäen ystävää viereensä. “Kuinka sieviä tyttöjä täällä on! Entä
jalokivet! Ne ovat aivan satumaiset! Olisipa sentään ollut hauskaa, jos
Charles olisi tullut mukaan!”
“Eikö hän tahtonut?”

“Ei” — hän näytti hieman vaivaantuneelta — “hän ei pitänyt sitä aivan oikeana. Mutta en tiedä — minua kaikki virkistää ja saattaa hyvälle tuulelle.”

“Sinä olet sellainen kultainen ja kiltti sielu!” sanoi Marcella pujottaen kätensä Maryn käteen, joka lepäsi penkillä.

“Kas vaan, ei sinun kannata olla noin mahtava!” huudahti, Mary, — “ei ainakaan vielä. Luulenpa että tämä on sinulle melkein yhtä uutta kuin minullekin!”

“Jos arvelet, etten milloinkaan ennen ole ollut mukana näin loistavissa ja suurellisissa kemuissa, lienet oikeassa”, virkkoi Marcella.

Ja hän kuljetti katseensa ympäri salia kylmän ja välinpitämättömän näköisenä, ikäänkuin olisi seisonut ulkopuolella koko komeutta. Tämä kiukustutti Maryä.

“No nauti sitten vähän siitä!” huudahti hän nauraen, mutta kärsimätön sävy äänessä. “Se on sinun velvollisuutesi ja paljon suurempi velvollisuus kuin kotiinjääminen Charlesille — siinä kuulet. Oletko jo tanssinut?”

“En, herra Raeburn ei tanssi. Mutta hän luulee suoriutuvansa ensi lansierikatrillissa, jos minä häntä ohjaan.”

“Sitten on minun etsittävä paikka, mistä voin nähdä teitä”, virkkoi Mary päättävästi. “Kah, tuossahan herra Raeburn jo tuleekin. Hän aikoo esittää sinulle jonkun. Kyllä sen arvasinkin, ettet saisi kauan täällä istua.”

Aldousin seurassa oli nuori kaartinupseeri, joka rohkeni pyytää itselleen kunnian saada tanssia neiti Boycen kanssa. Marcella suostui, ja he poistuivat erääseen huoneeseen, missä ei vielä ollut paljon väkeä, uutta tanssia kun vasta alettiin soittaa, ja missä juuri tällä hetkellä oli runsasta tilaa tämän siron parin sulaville liikkeille. Lontoossa ollessaan Marcella oli ollut väsymätön tanssija, ja hänen leijaillessaan eteenpäin oivallisen orkesterin tahdissa, muistuivat mieleen entiset ylioppilaskarkelot pestyine hansikkoineen ja limonaati-illallisineen. Tanssihalu heräsi hänessä uudelleen, ja hän heittäytyi tanssin pyörteeseen koko sydämellään. Mutta tanssin väliajalla, nojautuessaan upseerinsa vieressä seinään, hän kiusasi aivojaan keksiäkseen jotain puhuttavaa hänelle. Nuoren upseerin pakina — puhuipa hän sitten Ascottin kilpa-ajoista, viimeisestä taidenäyttelystä, uusista näytelmistä, metsästyksistä tai vaaleista — kaikki oli hänestä yhtä ikävää ja väsyttävää.

Sillä välin seisoi Aldous Mary Hardenin vieressä pitäen silmällä tanssivaa paria. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Marcellan tanssivan. Mary vilkaisi häneen tuontuostakin hiukan arasti.

“No”, lausui Aldous viimein kumartuen naapurinsa puoleen, “mitä mietitte?”

“Minusta hän on kuin unelma!” sanoi Mary ja punastui samassa mielihyvästä, kun sai sen sanotuksi. Herra Raeburn ja hän olivat hyviä ystäviä, ja tänä iltana ei Mary ensinkään ujostellut häntä.

Aldousin silmä välähti hetkeksi. Sitten hän silmäili Maryä ystävällisesti.

“Älkää suinkaan kuvitelko, että sallin teidän istua täällä koko illan. Marcella on antanut minulle tarkat ohjeet. Käyn heti noutamaan tanssikumppanin teille.”

“Herra Raeburn — älkää toki!” huusi Mary hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo kadonnut tungokseen, ja Mary jäi sydän kurkussa odottamaan sitä pelottavaa nuorta miestä, joka oli tuleva häntä tanssiin noutamaan.

Tanssin päätyttyä Marcella palasi neiti Raeburnin luo, joka seisoi koridoorin oven suussa ja viittasi häntä luokseen. Hänelle esitettiin useita uusia vieraita, ja omasta mielestään hän suoriutui tehtävästään aika hyvin. Mutta neiti Raeburn ei ollut yhtä tyytyväinen.

“Miksei hän voi puhella ja nauraa kuten muutkin tytöt?” tuskitteli Neta täti. “Sitä kai eivät hänen aatteensa salli. Hassutusta kaikki! Kas niin, siinä sen näkee — mikä ero!”

Sillä juuri nyt lady Winterbourne tuli heidän luokseen, ja siinä samassa oli Marcella aivan muuttunut. Hän jutteli ja naureskeli, pidellen kiinni ystävästään molemmin käsin, ikäänkuin peläten hänen poistuvan.

“Oh, käydään tänne istumaan!” sanoi hän kuljettaen lady Winterbournea erääseen syrjäiseen soppeen. “Täällä on niin paljon väkeä, ja minä vastaan aina takaperoisesti kaikkeen. Kas niin”, huoahti hän, “nyt olen turvassa”.

“En kai minä saa pidättää teitä”, virkkoi lady Winterbourne hiukan hämmästyneenä tästä sydämellisyyden purkauksesta. “Kaikki pyrkivät teitä puhuttelemaan.”

“Niin juuri! Ja tuossa neiti Raeburn jo heittää minuun tuimia silmäyksiä. Mutta täytyyhän minun edes jokunen hetki tehdä mitä itse tahdon.”

“Teidän on tehtävä mitä Aldous tahtoo”, virkkoi lady Winterbourne äkisti syvällä, traagillisella äänellään. Nyt tuntui hänestä olevan sopiva hetki varoitusten antamiseen, ja hän tarttui joutuisasti kiinni siihen.

Marcella katseli häntä ihmeissään. Tosin hän tiesi, että lady Winterbourne ollessaan hyvin ankaran näköinen oli ujoimmillaan, mutta sittenkin häntä ihmetytti.

“Mikä teidät panee noin puhumaan?” kysäisi hän nuhteleva sävy äänessään. “Minä olen käyttäytynyt aika hyvin — uskokaa pois; ainakin niin hyvin kuin olen voinut.”

Lady Winterbournen kasvoista hävisi juhlallisuus, ja hän hymyili suopeasti.

“Te olette viehättävän näköinen, rakas lapsi. Valkea väri soveltuu teille mainiosti, samoin nuo helmet. Ihmekös se, että Aldous aina tietää missä te olette.”

Marcella kohotti silmänsä ja kohtasi salin toisessa päässä seisovan
Aldousin katseen. Hän punehtui, hymähti ja kääntyi jälleen lady
Winterbournen puoleen.
“Kuka on tuo ryhdikäs herrasmies, joka nyt häntä puhuttelee?” kysäisi hän.

“Se on lordi Wandle”, sanoi lady Winterbourne, “tuo ruma nainen hänen takanaan on hänen toinen vaimonsa. Edward aina toruu minua, kun en sitä miestä ihaile. Hän sanoo, etteivät naiset pysty arvostelemaan miesten ulkonäköä ja että lordi Wandle oli aikansa komeimpia miehiä. Mutta vastenmieliset hänen kasvonsa minusta ovat.”

“Lordi Wandle!” huudahti Marcella rypistäen otsaansa. “Voi, hyvä lady Winterbourne, tulkaa pois! Nyt hän nähtävästi pyytää Aldousia esittämään itseään minulle, mutta en tahdo — en tahdo — tutustua häneen.”

Ja kiskoen hämmästynyttä seuralaistansa käsipuolesta hän työntäytyi kiireesti ulos läheisestä ovesta ja jatkoi pakomatkaa kahden seuraavan huoneen läpi, kunnes lopullisesti lordi Maxwellin kirjaston sohvassa löysi itselleen ja lady Winterbournelle tyyssijan.

“Tuollainen ihminen! — ei, se olisi tosiaankin ollut liikaa!” huudahti
Marcella liikutellen kiivaasti suurta sulkaviuhkaansa.
“Kultaseni, mikä teitä vaivaa?” puhkesi hämmästynyt lady Winterbourne sanomaan; “ja mitä on lordi Wandle tehnyt?”

“Tottahan te sen tiedätte!” huudahti Marcella vihaisesti. “Ettekö ole viime viikon lehdistä lukenut siitä — tuosta tärisyttävästä tapauksesta! Muuan nainen ja hänen kaksi lastansa kuolivat myrkytykseen eräässä lordi Wandlen työväenasunnossa — eikä siihen ollut mikään muu syynä kuin hänen huolimattomuutensa — hänen sydämetön huolimattomuutensa!” Marcellan povi kohosi ja laskeutui, hän oli itkuun purskahtamaisillaan. “Ensin käännyttiin isännöitsijän puoleen — hän ei tehnyt mitään. Sitten kirjoitti hänelle seurakunnan pappi ja saikin vastauksen. Vastaus julkaistiin. Moista kieltä — niin julmaa ja julkeata — en ole eläissäni lukenut! Vankilassa hänen pitäisi istua murhaajana — ja nyt hän on täällä! Ja kaikki vain juttelevat ja nauravat hänen kanssaan!”

Hän lakkasi puhumasta mielenliikutuksesta melkein tukahtuen.

Lady Winterbourne tuijotti häneen neuvottomana.

“Ehkäpä se ei ole tottakaan”, tuumi hän. “Sanomalehdet sisältävät niin paljon valeita, varsinkin meistä — tilanomistajista. Edward sanoo, ettei niihin koskaan voi luottaa. Kas, tuossahan Aldouskin on.”

Siinä Aldous tulikin etsiskellen morsiantansa hiukan huolestuneen näköisenä. Marcella sulki äkisti viuhkansa ja oikaisihe suoraksi. Vihanpuna hänen poskipäillään vaihtui syvään kalpeuteen.

“Armaani! Tännekö katositkin joukostamme! Saanko esittää sinulle lordi Wandlen? Hän on vanha perhetuttava ja lisäksi minun kummini. Vaikka enpä siitä juuri ylpeile”, lisäsi hän matalalla äänellä kumartuen Marcellan yli. “Hän on nyreäluontoinen ja epämiellyttävä ihminen, ja minä olen usein vihoissani hänelle. Mutta se on vanha perheside, ja isoisä on hyvin tarkka, että sellaisessa pysytään. Vain pari sanaa ja sitten koetamme päästä hänestä.”

“Aldous, minä en voi”, sanoi Marcella kohottaen katseensa Aldousiin. “Minä en voi. Olen lukenut tuon kirjoituksen. Minun täytyisi olla epäkohtelias hänelle.”

Aldous näytti hyvin avuttomalta.

“Sepä paha”, lausui hän hitaasti. “En tietänyt, että olit lukenut sen.
Mitä on tehtävä. Lupasin tulla häntä noutamaan.”
“Lordi Wandle — neiti Boyce!” kuului ohut terävä ääni Aldousin takana. Aldous vetäytyi äkkiä syrjään ja näki säikähdyksekseen Neta tädin hyvin päättäväisen näköisenä esittelevän heidän ryhdikästä naapuriaan, joka teki syvän, vanhanaikuisen kumarruksen sohvassa istuvalle nuorelle tytölle.

Lady Winterbourne silmäili hätääntyneenä Marcellaa. Mutta seurusteluvaisto oli vahvempi kuin tunteiden kuohu. Sadasta naisesta tuskin yksikään pystyisi todellisuudessa panemaan täytäntöön sitä, mitä lady Winterbourne tiesi Marcellan sisässään uhanneen tehdä. Marcella epäröi; sitten hän vastasi lordi Wandlen tervehdykseen kopealla, tuskin huomattavalla päännyökähdyksellä.

“Kuumuutta kaiketi läksitte pakoon tänne?” kysäisi lordi Wandle. “Mutta pelkäänpä, ettette tänä iltana saa paljon levätä. Kaikille on annettava silmäys tai sana.”

Marcella ei virkkanut mitään. Lady Winterbourne pisti väliin pari hätäistä sanaa suuresta väentungoksesta.

— “Niin kyllä, tungos on suuri”, sanoi lordi Wandle. “Olemme tiettävästi kaikki tulleet katsomaan, kuinka onnellinen Aldous on. Kauanko olette jo Mellorissa asunut, neiti Boyce?”

“Kuusi kuukautta.” Vastatessaan Marcella katseli jäykästi eteensä eikä puhujaan, ja hänen äänensä saattoi neiti Raeburnin veret kuohuksiin.

Lordi Wandle — raakaluontoinen, elähtäneen, mutta vielä uljaannäköinen mies kuusissakymmenissä — tarkasteli nuorta tyttöä silmät sirrillään, sitten hän vei kätensä viiksilleen ja hymähti.

“Pidättekö maaelämästä?”

“Pidän.”

Tyttö ei itse asiassa saattanut aavistaa, miten vihamielinen hänen käytöksensä oli, kun hän antoi tämän yksikantaisen vastauksen. Hän oli päinvastoin kiukustunut omaan itseensä raukkamaisuudestaan.

“Entä pidättekö ihmisistä?”

“Muutamista.”

Ja siinä samassa hän kohotti liekehtivät, mustat silmänsä kysyjään, ja tämä oivalsi yhtä selvään, kuin jos se olisi sanoin lausuttu, ettei ainakaan hän, lordi Wandle, kuulunut niihin, joista neiti Boyce piti, ja ettei tämä halunnut enempää keskustelua sulhasensa kummin kanssa.

Lordi kääntyi yhä vielä hymyillen Aldousin puoleen. “Kiitos, kiitos, Aldous poikani. Sallikaa minun nyt poistua. En uskalla kauemmin pidättää suloista morsiantasi.”

Ja hän kumarsi uudelleen syvään, tällä kertaa peittelemättömän ivallisesti.

Lady Winterbourne näki hänen astuvan vaimonsa luo, joka pysyttelihe hiukan etäämpänä, ja purkavan kiukkuansa hänelle. He lähtivät huoneesta, ja kirjaston toisesta, koridooriin johtavasta ovesta näki vanha rouva heidän poistuvan hallia kohti ikäänkuin poismenoa hankkien.

Marcella nousi pystyyn. Hän silmäili ensin neiti Raeburnia — sitten
Aldousia.
“Vie minut pois täältä”, pyysi hän Aldousin luo tullen. “Olen niin väsyksissä — mennään sinun huoneeseesi.”

Herra Raeburn pujotti hänen käsivartensa omaansa ja he raivasivat itselleen tietä väkijoukon läpi. Käytävässä he tapasivat Hallinin. Hän ei ollut vielä nähnyt Marcellaa ja ojensi kätensä tervehdykseksi. Mutta tyttö huomasi hänen tervehdyksessään jotain vierasta ja kylmää, joka vielä enemmän kiihdytti hänen jo ennestään jännitettyjä hermojaan. Hänen mieleensä juolahti, ettei Hallin kotvaan aikaan ollut enää yrittänyt lähestyä ystävänsä morsianta, ettei hän milloinkaan enää lausunut mitään toivomusta, että heistä tulisi läheisiä ystäviä, ja että Marcellan liittyminen kolmanneksi hänen ja Aldousin ystävyydenliittoon oli ikäänkuin itsestään rauennut — ainakin vastaiseksi. Marcella puraisi huultaan ja joudutti Aldousia kiirehtimään eteenpäin sivu hilpeitten ja juttelevien vierasten, jotka olivat ryhmittyneet käytävään ja leveitten portaitten kummallekin puolen. Taas tervehdyksiä, esittelemistä — taas tuota kiusallista näyttelemistä.

“Ei hän kursaile — katsos miten hän kulettaa sulhastansa mukaansa”, virkkoi muuan rovasti vaimolleen hyväntahtoisesti hymyillen, kun kihlatut katosivat yläkalteriin. “Eipä hänen tarvitse kauan odottaa, pianhan he pääsevät yhteen.”

* * * * *

Aldous sulki työhuoneensa oven. Marcella tempasi sukkelasti kätensä hänen käsivarreltaan ja astuen uunin luo, hän nojasi käsivartensa sen reunalle ja peitti kasvot käsiinsä.

Herra Raeburn seisoi hiukan syrjässä katsellen häntä huolestuneena ja ihmeissään. Sitten hän huomasi, että tyttö itki. Veret ryntäsivät hänen poskilleen, hän astui Marcellan luo, tarttui hänen käteensä — enempää ei hänelle suotu — painoi sen huulilleen ja kuiskasi morsiamensa korvaan kaikkia niitä helliä ja lohduttavia sanoja, joita rakkaus johti hänen mieleensä. Kiihtyneessä mielentilassaan hän vakuutteli itselleen ja Marcellalle, että hän rakasti ja kunnioitti häntä vain sitä enemmän tuon äskeisen tapauksen johdosta. Hänellä yksin oli ollut uskallusta näyttää, miten ankaran tosikristityn on meneteltävä sellaista ihmistä kohtaan. Ja mitäpä siitä, vaikkapa heille kummallekin vastaisuudessa koituisi ikävyyksiä tuosta uskalluksesta — vaikkapa hänen rakkaat omaisensakin ottaisivat tuosta loukkaantuakseen — mitä siitä? Tällaisissa seikoissa oli hänen, Marcellan tahto johtava.

Mitä muuta saattoi lempi enää vaatia? Mutta Marcellan itku olikin itse asiassa epätoivon itkua. Juuri tuo sulhasen hellyys, hänen oikeutensa lohduttaa häntä ja ilmaista hyväksymisensä hänen käytöksestään painostivat häntä kahlehtivina siteinä, joita ei hänen olisi tullut ikinä solmia ja joita nyt oli liian myöhäistä katkaista. Vihdoin viimein hän nyt kaikki tajusi. Ei hän vavahtanut Aldousin kosketuksesta, ei hän vavissut hänen vihansa edessä. Hän oli suostunut rikkaan tilanomistajan naimatarjoukseen rakastamatta häntä, ajatellen vain niitä kaikkea hän tällä kaupalla voittaisi. Ja nyt tuntui hänestä kaikki, mitä Aldous pystyi hänelle antamaan, tyhjältä, arvottomalta — tuntui ikäänkuin hänen eteensä aukeava elämä ei olisikaan muuta kuin yhtäjaksoista, pikkumaista kinaa ja taistelua hänen ja hänen ympäristönsä välillä, taistelua, jossa hän lopulta väkisinkin oli joutuva alakynteen ja josta ei hänen sydämensä sen paremmin kuin kunnianhimonsakaan vähääkään hyötynyt. Hän oli toivonut mahtavaa asemaa saadakseen itselleen vaikutusalaa. Mutta mitä hän kykenee vaikuttamaan? Hänen täytyisi alistua — oh! vieläpä hyvin nopeastikin — seurustelemaan ylhäisten ihmisten kanssa, liikkumaan heidän ylhäisissä kodeissaan ja elämään tässä tyhjänpäiväisessä loistossa, komeudessa ja rikkaudessa. Kaikki tuo, mikä oli ennen niin houkuttelevana väikkynyt hänen mielessään, kuinka hän korkeasta asemastaan astuisi kyläläisten luo sitomaan heidän haavojansa, kaikki tuo näytti hänestä nyt pintapuoliselta ja alhaiselta. Toisia ihanteita — toisia harrastuksia oli nyt avautunut hänelle — ja vieläkin tuntui raju sykähdys valtimossa, kun hän muistutteli mieleensä sen miehen pelottomuutta ja miehekästä, kekseliästä jäntevyyttä, joka hänet oli ohjannut uusille urille. Tyhjää ja onttoa oli hänestä nyt kaikki, mitä hän ennen oli tavoitellut, loistavaa ja houkuttelevaa kaikki mitä hänen osalleen ei ollut tuleva. Köyhyydestä, seikkailuista, lemmentulesta, oman personallisuutensa kasvattamisesta — tuosta kaikesta hän oli nyt jäävä osattomaksi. Hänestä oli tuleva lady Maxwell, ja neiti Raeburnin kanssa hän oli joutuva hyviin väleihin ja kantava Maxwell suvun jalokiviä!

Mutta kesken tätä hillitöntä raivoaan itseään ja kohtaloa vastaan, hän katsahti äkkiä ylös ja kohtasi Aldousin surullisen ja hellän katseen. Hänen omatuntonsa heräsi siinä samassa. Mikä oli tuo elämä, jonka kanssa hän oli uskaltanut leikitellä, — tuo mies, jota hän oli uskaltanut kohdella kuin mitäkin tunteetonta esinettä. Säikähtyen omaa kelvottomuuttaan hän puhkesi uudelleen itkuun ja käyttäytyi katuvan lapsen tavoin. Aldousin, jota hänen kiihkeä tunnepurkauksensa ja rajut, sekavat itsesyytöksensä ihmetyttivät ja säikähyttivät, sai hänet lopulta viihtymään ja hän sai itse nauttia hetkisen taivaallista onnea, kun Marcella vapiseva kätensä Aldousin käteen suljettuna, istui alistuvana sulhasensa vieressä sallien hänen kuiskata korvaansa mitä hellimpiä hyväilysanoja.

VIII LUKU.
Kotimatkalla Marcella ja äiti vaihtoivat tuskin sanaakaan keskenään. Elleivät Marcellan ajatukset olisi olleet niin toisaalla, olisi häntä huvittanut udella, millä mielellä hänen äitinsä oli ollut illan kuluessa. Olihan tämä Richard Boycen vaimolle ensimäinen juhlatilaisuus kuuteentoista vuoteen. Rouva Boycen ilta oli itse asiassa kulunut varsin rauhallisesti. Astuttuaan saliin lordi Maxwellin taluttamana hän oli istuutunut erääseen nurkkaan, jossa hän huvittelihe tarkkaamalla kaikkea, missä hänen terävä silmänsä mahdollisesti oivalsi naurettavia puolia. Moniaat vanhat tuttavat, jotka olivat nähneet hänet Mellorissa vastanaineena, olivat hieman epäröiden tulleet puhuttelemaan häntä. Hän oli jutellut heidän kanssaan seurusteluun tottuneen naisen kohteliaalla välinpitämättömyydellä, ja he saivat hänestä sen käsityksen, että hän oli mielestään saavuttanut entisen asemansa seuraelämässä tyttärensä upean naimiskaupan kautta. Lady Winterbourne oli häntä ujostellut ja senvuoksi ollut ylenpalttisen ystävällinen, ja lordi Maxwell samoin kuin neiti Raeburnkin oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen sitä kiusallista osaa, jota hän oli ollut pakotettu suorittamaan. Kaiken aikaa hän piti silmällä Marcellaa — välikohtaus lordi Wandlen kanssa jäi kumminkin huomaamatta — ja Aldousin ja Hallinin kanssa jutteleminen tuotti hänelle hiukan todellista hupiakin.

Levoton hän kumminkin oli koko illan, ja kun tanssiaiset olivat loppumaisillaan, oli hän niin kovassa tuskassa päästä kotiin, ettei hänen silmänsä ollut yhtä havaitseva kuin tavallisesti, eikä hän niinmuodoin ollut pannut huomiolle, kuinka muuttuneelta Marcella oli näyttänyt sen jälkeen, kuin hän Aldousin seurassa palasi tanssisaliin. Sen äiti kumminkin huomasi, että Marcellan käytös oli ollut jonkun verran pehmeämpää kuin alussa, että tyttö tervehti ystävällisemmin, myhäili lempeämmin ja että hän oli ponnistellut, aivan ilmeisestikin ponnistellut, päästä puheisiin Hallinin kanssa. Lordi Maxwell, joka ei Wandlen jutusta mitään tiennyt, oli täynnä ihastusta pojanpoikansa morsiameen eikä — sydämellinen ja avomielinen kun oli — sitä salannut tytön äidiltä eikä lady Winterbournilta. Neiti Raeburn yksin pysyttelihe kiukustuneena syrjässä, tyytyväisyyttä ei hän voinut teeskennellä, ei edes Marcellan äidille.

Ja nyt Marcella oli väsynyt — kuolemaan asti väsynyt niin sielun kuin ruumiin puolesta, tuumi hän itsekseen. Hän nojautui vaunujen tyynyihin ja koetti tykkänään vajota väsymyksensä valtaan, unohtaa kaikki ja olla ajattelematta mitään. Yö oli lauhkea ja kuutamoinen. Pitkällinen pakkanen oli vaihtunut rankkasateeseen, jota oli kestänyt pari päivää. Nyt oli sade tauonnut, ja ilmassa tuntui jo varhaisen kevään makua.

Kun he olivat saapuneet kotiin ja yhdessä astuneet yläkertaan, kysyi rouva Boyce tyttärensä puoleen kääntyen: “Autanko sinua pukuasi riisumaan, Marcella?”

“Ei kiitos. Tarvitsetko sinä apua?”

“En tarvitse. Hyvää yötä.”

“Äiti!” Marcella riensi juoksujalkaa äitinsä jälkeen. “Tahtoisin tietää, miten isä jaksaa. Odotan täällä, kunnes olet käynyt katsomassa.”

Rouva Boyce näytti kummastuneelta. Sitten hän katosi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Marcella odotti ulkopuolella nojautuen vanhaan tammikalteriin, joka kulki ympäri koko hallin. Hänen kädessään palava kynttilä muodosti ainoan valoisan kohdan tuossa suuressa, pimeässä talossa.

“Hän näyttää nukkuneen hyvin”, kuiskasi rouva Boyce näyttäytyessään jälleen kynnyksellä. “Hänellä ei ole voinut olla tuskia, sillä opiumiin, jonka varasin hänelle, ei ole koskettu. Hyvää yötä.”

Marcella suuteli häntä ja poistui. Hänen mielensä oli painuksissa, eikä häntä haluttanut olla yksin. Yön äänettömyys, varsinkin siinä osassa rakennusta, jossa hänen huoneensa oli, tuntui ahdistavalta. Hän hätkähti ja tuskaantui, kun vanhat lattiahirret narahtelivat hänen jalkainsa alla ja kun kylmä viima kulki suhisten pimeissä käytävissä oikealla ja vasemmalla. Hänet valtasi lapsellinen pelko, että kynttilä voisi sammua.

Tuskin hän sitä tarvitsikaan, sillä laskeutuessaan alas niitä paria porrasta, joista tultiin hänen huoneeseensa vievään käytävään, tulvehti kuuvalo sisään sen peittämättömistä akkunoista. Hän astui akkunan ääreen.

Ikäänkuin hopeanhohtava palatsi lepäsi siinä hänen edessään tuo Tudorien aikuinen kylkirakennus, joka hirsi, joka akkuna, joka kohoke valohohteessa kylpien ja terävänä taustaa vastaan kuvastuen. Silmäillessään ulos setripuistoon päin hän näki edessään syvän kolmiomaisen varjon siitä osasta rakennusta, jossa hän oli; ja tuuheat, tummat setriryhmät, jotka puutarhan puolelta sulkivat näköalan, loivat vieläkin aavemaisemman leiman tuohon kuutamossa kimaltelevaan, synkkään rakennukseen, joka oli niiden kupeella. Tuokioksi hän jäi liikkumattomana seisomaan näköalan harvinaista ihanuutta ihaillen. Tudor-kylki näytti lumotulta linnalta, jonka keijukaiskädet olivat valaisseet kummitus-ritarien yöllisiä kemuja varten. Sitten hän pyörähti omaan huoneeseensa. Hän halusi maltittomasti päästä vapaaksi puvustaan ja koruistaan niin pian kuin mahdollista ja joutua sänkyyn nukkumaan.

Mutta kiirettä hän ei pitänyt. Hän putosi istumaan ensimäiselle tuolille, joka sattui eteen. Tuon pimeän huoneen monia synkkiä varjoja ei hänen takanaan palava kynttilä kyennyt poistamaan, mutta se valaisi hänen oman vartalonsa piirteitä vastapäätä olevan vaatekaapin peiliovessa.

Kädet polvien ympäri kiedottuina hän siinä istui ja tuijotti hajamielisenä kuvaansa, joka valkeana, solakkana haamuna pisti näkyviin pimeästä. Hänen päässään pyöri vain yksi ainoa toivomus — kiihkeä, yhä kasvava, kaikki muut ajatukset syrjäyttävä toivomus.

Herra Whartohin täytyy lähteä tiehensä — hänen täytyy — tätä hän ei enää voi kestää.

Levottomana kuohuna hänen mielessään nousi ja laski milloin muistelmia, milloin itsetarkastuksia, milloin taas omantunnonsoimauksia. Viimein sentään ruumiillinen väsymys tempasi hänet takaisin toimivaan elämään. Hän kohotti kätensä riisuakseen helmet kaulaltaan.

Mutta sitä tehdessään hän säpsähti, sillä hän oli kuulevinaan liikettä. Ulkopuolella olevasta koridoorista, juuri hänen ovensa luota veivät pienet kiertoportaat toiseen, alakerrassa olevaan käytävään, joka kulki vanhan kirjaston sivu ja johti setripuistoon.

Askeleita — selvästi — keveitä askeleita — ensin pitkin hänen käytäväänsä ja sitten portailla. Ja yhä niitä jatkui. Istuen liikkumattomana, kuulo jännitettynä, hän saattoi edelleen seurata niiden kulkua — kun ne verkalleen poistuivat alakäytävään.

Hänen sydämensä, joka oli melkein lakannut lyömästä, alkoi nyt rajusti tykkiä. Kaikki Mellorista kerrotut kummitusjutut liikkuivat itsepintaisimmin siinä osassa rakennusta, missä hänen huoneensa, molemmat käytävät ja kiertoportaat olivat. Tämä puoli taloa oli alkujaan peräisin Tudorien ajoilta, käytävät ja portaat taas olivat kahdeksannellatoista vuosisadalla lisätyt yhdistämään tuota vanhaa puolta puutarharakennukseen. Turhaan Marcella kerta kerralta koetti todistella, että se Boyce, jonka arveltiin pistäneen itsensä kuoliaaksi näillä portailla, kuoli ainakin neljäkymmentä vuotta ennen kuin portaat rakennettiin. Ei yksikään palvelijoista rohjennut pimeässä yksinään liikkua näillä käytävillä; ja palvelijain huoneessa oli loppumatonta päivittelemistä ja ihmettelemistä siitä, kuinka neiti uskalsi nukkua siinä huoneessa, jonka hän oli itselleen valinnut. Deaconilla riitti alati juttuja siitä, mitä hän oli kuullut ja nähnyt — jalankopsetta, ähkyviä huokauksia, valoa kirjastossa ja sen semmoista. Marcella vain naureskeli hänelle.

Salassa hän kumminkin ahkerasti pyrki päästä kummituksen jäljille, ja häntä harmitti, että se pysyi lymyssä häneltä, vaikka hän oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa suvun perheasioita kohtaan. Hän oli valvonut yöt sitä odotellen, hän oli kuljeskellut ja viipynyt koridoorissa ja portailla toivoen näkevänsä vilahduksen siitä. Erään kirvesmiehen kanssa hän oli pannut toimeen tutkimuksia välikatossa, vesijohtoputkissa, paneelissa ja vanhoissa kaapeissa, arvellen löytävänsä jonkinlaisen käytöllisen selityksen sen olemassaoloon. Kaikki turhaan.

Mutta tässä ne askeleet nyt olivat — säännöllisinä, keveinä, erehtymättöminä. Veret karkasivat hänelle poskiin. Poissa olivat nyt huolet ja uupumus, tulinen, voimakas nuoruus sai ylivallan, hän ikävöi seikkailua, paljastusta. Hän hypähti pystyyn, viskasi turkikset hartioilleen ja avasi hiljaan oven kuunnellen.

Ei hiiskaustakaan ensin — sitten heikkoa, epämääräistä liikettä alhaalla — varmaan kirjastossa. Ja sitten taas askeleita. Murtovarkaita ei tämä mitenkään voinut olla. Noin huolettomasti ei varas astu. Hän sulki ovensa, kokosi valkean silkkipukunsa liepeet ja astui alas portaita.

Alakäytävä kylpi säteilevässä kuunvalossa, joka leikitteli sen harvoilla, vanhoilla huonekaluilla ja seinällä riippuvilla muotokuva-maalauksilla. Ensi näkemältä hänen tutkivat, kiihtyneet silmänsä eivät voineet erottaa mitään. Mutta siinä samassa hän jo keksi puutarhaoven luona Whartonin seisomassa akkunaa vasten nojautuneena. Hän oli nähtävästi vajonnut kuunvalaiseman talon katselemiseen, ja Marcellan nenään tuntui heikko paperossintuoksu.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kääntyä ja paeta. Mutta jo oli Wharton hänet nähnyt. Kuullessaan Marcellan vaatteiden kahinan hän käännähti, ja samassa kuunsäteet osuivat suoraan tummien portaitten varjoihin, joiden keskessä nuori tyttö seisoi. Wharton huudahti hämmästyksestä.

Arvokkaisuus — luontainen ylpeys pakoitti Marcellan astumaan edelleen.
Wharton lähestyi häntä kiireesti.
“Kuulin askeleita”, lausui tyttö äänessä kylmä sävy, jossa toinen ilmeisesti huomasi hänen hämmentyneen mielentilansa. “En voinut ajatella, että joku vielä valvoisi, ja niin läksin alas katsomaan.”

Wharton ei heti vastannut, vaan silmäili Marcellaa kujeellinen katse silmissä.

“Tunnustakaa pois, että luulitte minua kummitukseksi?” sanoi hän.

Marcella epäröi; sitten hänkin naurahti. Hän oli itse kertonut kummitusjutuista Whartonille, joten tämän otaksuma oli varsin luonnollinen.

“Ehkäpä”, sanoi hän. “Taas uusi pettymys! Hyvää yötä!”

Silmänräpäyksen verran näytti nuori mies päättämättömältä, sitten hän katsahti puoleksipalaneeseen paperossiinsa, singahutti sen kädestään ja seurasi sitten Marcellaa koridoorin läpi.

“Kuulin teidän äitinne kanssa tulevan kotiin”, selitteli hän. “Odotin kunnes arvelin teidän nukkuvan ja tulin sitten alas katsomaan, miltä tämä vanha talo näyttäisi tällaisessa satumaisessa valaistuksessa.” Hän viittasi kuutamoiseen hopeapalatsiin. “Minua kiusaa väliin unettomuus — ja väliin on tapani kuljeskella ympäri yönaikaan. Kotiväki tuntee tapani eikä ole siitä millänsäkään, mutta kovasti minua hävettää, että teidän piti saada siitä vihiä. Kertokaapas minulle — vain parilla sanalla — minkälaista oli tanssiaisissa?”

Hän pysähtyi portaiden alapäässä, kädet puuskassa, niin pirteän ja hilpeän näköisenä, kuin olisi kello ollut kolme iltapuolella eikä aamulla.

Naisten tapaan Marcellakin heti heittäytyi tuohon samaan huolettomaan tunnelmaan.

“Kaikki oli oivallista”, vastasi hän laskien silkkikenkäsen jalkansa ensimäiselle portaalle. “Siellä oli kuusisataa vierasta ja lisäksi neljäsataa ajuria ja lakeijaa alhaalla palvelijain puolella, kertoi meidän miehemme. Yleinen mielipide tuntui olleen, että juhla oli hyvin onnistunut.”

Whartonin läpitunkeva, ongelmainen katse ei eronnut tytöstä. Hän oli mies, joka alati tavoitteli kiihottavia tunnelmia, kuten hän usein itse avomielisesti oli Marcellalle tunnustanut. Niinpä nyt tämä yöllinen yhteensattuma herra Raeburnin kihlatun kanssa keskellä nukkuvaa taloa oli hänestä ylen houkutteleva. Neiti Boycen silmäluomet olivat raskaat, hänen poskensa kalpeat. Mutta niin lumoavana ei Wharton vielä koskaan ollut häntä nähnyt — kimaltelevalle silkkipukimelle heitetyn viitan milloin kätkiessä, milloin paljastaessa tytön valkeat käsivarret ja kaulan — kuin nyt tässä pehmeässä, epämääräisessä valaistuksessa.

Hän saneli itselleen, että hän saa neiti Boycen jäämään tänne ja juttelemaan kanssaan. Ei siitä olisi vahinkoa tytölle — enemmän kuin Raeburnillekaan. Raeburnin aika oli kyllä piankin tuleva. Miksi siis myöntää hänelle yksinoikeutta ennen aikojaan? Rakastunut ei neiti Boyce ollut sulhaseensa. Ja kuka hitto tässä nyt välitti sopivaisuudesta! Oliko olemassa yhtään järkevää syytä, jonka nojalla ihmisten ei olisi luvallista jutella keskenään yöllä niinkuin päivälläkin?

“Vielä silmänräpäys”, sanoi hän viivytellen. “Mahdatte olla rikkiväsynyt — liian väsynyt nauttiaksenne romantiikasta. Muuten sanoisin teille, kääntykää ympäri ja luokaa silmäys kirjastoon. Se on näky, joka ei haihdu mielestä.”

Tahtomattaankin Marcella katsahti taakseen ja näki kirjaston oven olevan raollaan. Wharton lennätti sen auki, ja tuo suuri huone avautui heidän eteensä. Sen korkea kaarikatto oli varjojen peitossa, mutta luukuttomista ja verhottomista akkunoista tulvi kuutamo sisään leikitellen oikullisina säteinä ja viiruina paljaalla lattialla ja ristikoilla varustetuilla kirjahyllyillä.

“Tässä on yön ja yksinäisyyden runollisuutta”, virkkoi Wharton, kun he seisoivat katsomassa sisään. “Te rakastatte tätä suojaa, mutta oletteko ennen nähnyt sitä näin tenhoavana? Vainajat asustavat täällä; oikeassa olitte, kun tulitte tänne niitä tapaamaan. Katsokaa miltä näyttää kaimanne noiden säteiden keskessä! Tänä yönä hän elää! Hän tietää, että hänen miehensä on tuossa vastapäätä häntä — siinä hän näkee kirjansa vieressään. Entä kapinallinen esi-isänne tuo tuossa!” myhäillen osoitti hän John Boycen kuvaa. “Kun te olette lähtenyt, sulkeudun minä tänne — käyn istumaan tähän hänen tuoliinsa — manaan hänet esille — ja valmistelen huomispäivän puhettani. (Hänen oli seuraavana päivänä oltava puheenjohtajana Keski-Englannissa pidettävässä suuressa työväenkongressissa.) Olen hieman hermostunut huomispäivästä, eikä uni tahdo maittaa. Kas! — tuopa omituista! Kukahan se mahtaa olla, joka tuolla lehtokujalla liikkuu?”

Hän astui huoneeseen, varjosti kädellä silmiään ja tähysteli ulos kuutamoon. Marcella seurasi häntä ehdottomasti. Molemmat asettuivat akkunan luo.

“Se on Hurd!” huusi Marcella hätääntyneenä ja painoi kasvonsa ruutua vastaan. “Tähän aikaan! Ja pyssy kädessä! Voi laupias taivas!”

Hurd se oli, siitä ei epäilystäkään. Wharton oli nähnyt hänen hiiviskelevän lehtokujan varjopuolella, ikäänkuin tunnustellakseen maaperää, ja nyt, kun hän pelkäämättä astui poikki kuun valaiseman ruohikon, nähtiin selvästi hänen kumarainen kääpiövartalonsa, hänen suurehko päänsä ja lyhyt pyssy käsivarren alla.

“Millä asioilla luulette hänen liikkuvan?” kysyi Wharton yhä tähystellen ulos.

“En tiedä; meidän metsästysalueellamme hän ei pyydystä, siitä olen varma! Ei siellä sitäpaitsi ole mitään pyydystettävää.” — Wharton hymyili. — “Mutta hän mahtaa olla menossa lordi Maxwellin metsästysmaille. Ne alkavat juuri lehtokujan takana, töyrään kupeelta. Voi! tämäpä pettymys! Emmeköhän voisi mitään tehdä?”

Hän katsahti seuralaiseensa huolestunut kysymys silmissään. Tuo palanen surkeata todellisuutta, joka tässä heille paljastui, tuntui nyt yhdellä iskulla saattaneen luonnolliseksi hänen täällä-olonsa Whartonin vieressä tällä oudolla hetkellä. Hänen omatuntonsa rauhoittui.

Wharton pudisti päätänsä.

“En ymmärrä että tässä mitään voisi tehdä. Näkyypä tuo vaisto olevan voimakas! Sanoinhan teille, että vaimo salaa teiltä jotakin. No niin, oikeastaan se on vain eräs muoto — moukkamainen muoto — tuota samaa luonnonvaistoa, joka johtaa meidänkin luokkamme nuoria miehiä kaikenmoisiin yltiöpäisiin seikkailuihin. Sama vaisto, joka pakottaa ihmistä riehumaan, katkaisemaan siteensä ja näyttämään mahtiansa kaikkea ylivoimaa vastaan — olkoonpa se sitten luonto, lait tai totutut tavat.”

“Kyllä minä sen kaiken käsitän — enhän minä heitä soimaa!” huudahti Marcella. — “Mutta se on niin vaarallista! — niin kauheata juuri nyt! Westall on aina väijyksissä — ja sitten vielä nuo sala-ampujat liikkeellä. Sitäpaitsi minä olen hankkinut hänelle työtä lordi Maxwellilta ja sain hänet lupaamaan — vaimon ja lasten tähden.”

Wharton kohautti olkapäitään.

“Luulisin, että Westall on oikeassa ja että sala-ampujat ovat saaneet hänet kynsiinsä. Niin aina käy. Seudun oma mies se helisemässä on tällaisissa yrityksissä. Vai olette te niin pahoillanne — tuon miehen takia?” lisäsi hän äkkiä muuttuneella äänellä ja käännähti niin, että joutui seisomaan vastatusten Marcellaan.

Marcella näytti hämmentyneeltä ja ojentautui hermostuneena suoraksi aikoen samassa poistua. Mutta ennenkuin hän ennätti vastata, jatkoi Wharton kiireesti:

“Hän — saattaa pelastua vaarastaan. Neiti Boyce, suokaa mieluummin osanottonne eräälle — joka ei ole pelastunut.”

“En käsitä mitä tarkoitatte”, lausui tyttö tarttuen tiedottomasti erään vanhan tuolin selkänojaan saadakseen tukea. “Mutta nyt on jo liian myöhäistä jutella. Hyvää yötä, herra Wharton.”

“Jääkää hyvästi”, sanoi nuori mies levollisesti, vaikka syvällä äänenpainolla, jättäen samassa tien auki Marcellalle. Tämä pysähtyi epäröiden. Wharton saattoi nähdä hänen sydämensä sykkivän pitsien ja kuihtuneiden kukkien alla.

“Ettehän vielä ota jäähyväisiä? Palaattehan takaisin tänne kongressista?”

“Tuskinpa. En tahdo enää — olla rasituksena — rouva Boycelle. Teillä on kaikilla oleva paljon puuhaa seuraavana kolmena viikkona. Tuntuisi tungettelemiselta, jos tulisin takaisin tällaisena aikana — varsinkin — jos otetaan huomioon” — hän puheli verkalleen — “että tuleva miehenne ei voi sietää läsnäoloani. Täällä on ollut hyvin hiljaista tänä iltana sittenkuin te kaikki läksitte. Olen istunut takan ääressä miettimässä. Minulle selvisi kaikki. Minun täytyy lähteä — ja lähteä heti paikalla. Ja sitäpaitsi — ei minunlaiseni yksinäisen miehen tule panna alttiiksi kaikkia sielunvoimiaan. Hänen tiensä on viitoitettu, eikä kukaan riennä hänelle avuksi, jos hän sortuu.”

Marcella vapisi koko ruumiiltaan. Uupumus ja mielenliikutus veivät häneltä kerrassaan tavallisen itsehillitsemistaidon.

“No niin, sitten kai minun on teitä kiittäminen”, mumisi hän epäselvästi, “sillä te olette minulle paljon opettanut”.

“Sen te pian unohdatte!” vastasi Wharton hilpeästi.

Hän oli jälleen entisellään huomatessaan Marcellan mielenliikutuksen. “Ei ole montakaan viikkoa kulunut, ennenkuin kuulette pahoja puheita minusta. Sen tiedän aivan hyvin. En voi millään puolustautua. Enkä huolisikaan yrittää sitä. Pidätte ehkä minua julkeana, mutta menneisyyteni, joka näkyy alinomaa kummittelevan Aldous Raeburnin mielessä ja josta hänen arvoisa tätinsäkin on niin kauhuissaan, on minulle itselleni aivan yhdentekevä! Yhtäpitäväisyyden opin täytynee perustua totuuteen — kaipa minunkin siksi täytyy nyt olla sama mies kuin silloin. Mutta siitä huolimatta eivät silloiset tekoni enää merkitse minulle mitään. Minusta on käytännössä tullut tykkänään toinen olento. Silloin olin joutilas, toimeton nuorukainen, joka vuoroin leikitteli kaikilla elämän koskettimilla. Nyt on minulle avautunut ala, joka minulle soveltuu. Toiminta on muuttanut minut — luullakseni jalostanut minut. En vaadi, että Raeburn tai muut sitä uskovat. Oma vakaumukseni on minulle kylläksi. Mutta jos kerran vielä satumme yhteen elämässä, te ja minä, ja luulette itsellänne olevan syytä vaatia nöyrtymistä minun puoleltani, älkää sitä vaatiko, älkää sitä odottako. Sen miehen kanssa, joka silloin on oleva mielessänne, ei minulla ole mitään tekemistä. En tahdo vastata hänen synneistään.”

Tätä kaikkea puhellessaan hän seisoi hiukan eteenpäin kumartuneena käsivarret tuolin selkänojalla, jalka toisen jalan yli heitettynä ja katseli Marcellaa. Miehen asento osoitti levollisuutta ja huolettomuutta. Samoin äänikin — se oli kiihkoton, analyseeraava, mietiskelevä. Mutta yhtäkaikki Marcellan naisenvaisto aavisti sen alla piilevän salattua mielenliikutusta, ja naisten tavalliseen tapaan hän heti iski kiinni tähän tunnelmaan.

“Herra Raeburn ei koskaan kerro minulle vanhoja juttuja kestään”, sanoi hän ylväästi. “Kyselin häneltä kerran — pelkästä uteliaisuudesta — teistä, mutta hän ei kertonut mitään.”

“Jalomielistä!” lausui Wharton kuivasti. “Olen kiitollinen!”

“Ei!” huusi Marcella kiukustuneena, mutta samassa hyvillään, kun sai purkaa mielenliikutustansa. “Ei! — Kiitollinen te ette ole. Aina te häntä terävästi arvostelette — tuomitsette ja ylenkatsotte hänen tekojaan.”

Wharton oli vaiti. Kuutamossakin Marcella näki vahvan punan leviävän hänen poskilleen.

“Olkoon sitten niin”, sanoi hän viimein. “Alistun. Kai te sen parhaiten tiedätte. Entä te? Oletteko te aina tyytyväinen? Onko teitä aina tyydyttävä se ympäristö, johon nyt olette astumaisillanne? Miellyttikö teitä kuninkaallinen arvonne tänä iltana? Onko se ajan pitkään oleva tarpeeksi teille?”

“Kyllä te tiedätte, ettei se minua tyydytä”, puhkesi Marcella tulisesti sanomaan; “te solvaisette minua kysymällä tuolla äänellä. Se merkitsee, että pidätte minua tekopyhänä! — enkä minä ole antanut mitään syytä teidän — —”

“Taivas varjelkoon, ette!” keskeytti häntä Wharton matalalla äänellä ja kiireesti puhuen. “Minulla ei ollut mitään syytä sanoa sitä — ei muuta — kuin että te jätätte minut — me eroamme. Minä ivasin teitä saadakseni teidät puhumaan — pidättääkseni teitä — saavuttaakseni huomiotanne. Huomenna se on liian myöhäistä!”

Ja Marcella oli tuskin nähnyt hänen liikkuvankaan, kun hän jo oli kumartunut eteenpäin, tarttunut yhteen hänen hameensa poimuista, painanut siihen huulensa ja laskenut sen käsistään.

“Älkää puhuko mitään”, sanoi hän murtuneella äänellä, ponnahtaen pystyyn ja asettuen Marcellan tielle. “Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — minä pakotan teidät siihen! Katsokaa! kahden kesken me tässä seisomme yön kuutamossa. Vieraina me toisemme tapaamme, jos milloin vielä satumme yhteen. Heittäkää pois naamari ja sallikaa sielunne puhua minun sielulleni. Kihlauksenne ei tee teitä onnelliseksi. Sen tiedän! Olettepa melkein sen tunnustanut. Aiotte sittenkin pysyä päätöksessänne. Olette antanut sananne — kunnianne sitoo teitä. Myönnän käsittäväni, että se sitoo. En tahdo sanallakaan vastustaa tätä käsitystä! Mutta luvatkaa tässä, tällä hetkellä, että tämän avioliiton kautta edistätte meidän toiveitamme ja päämääräämme — sitä päämäärää, jonka me yhdessä, te ja minä, olemme odottaneet lähestyvän — että siitä tulee toimintanne välikappale, ei kahleet. Kuusi viikkoa olemme olleet yksissä. Sanotte oppineenne minulta paljon; niin olettekin. Te olette antanut minulle henkenne ja sydämenne kirjoittaakseni niihin, ja minä kirjoitin. Tästä puoleen ette enää milloinkaan katsele elämää samalla tapaa kuin olisitte tehnyt, ellette olisi minua tuntenut. Arveletteko minun siitä riemuitsevan tai kerskuvan? Ah!” Hän veti syvän henkäyksen.

“Entä jos teitä auttaessani ja opettaessani — sillä auttanut ja opettanut minä olen! — olisin syössyt itseni perikatoon? Entä jos tultuani tänne vapaana ja riippumattomana — ilman itsekkäitä pyyteitä — entä jos nyt lähden näyttämöltä — ruhjottuna — juuri taistelun alkaessa? Ettehän te ole siihen syypää? Ette, kenties ette! — mutta teidän on ainakin oltava nyt minulle hiukan ystävällinen — lausuttava minulle sydämelliset jäähyväiset.”

Hän astui lähemmä ja kurotti Marcellalle molemmat kätensä. Toisella kädellä tämä työnsi pois hänen kätensä, toisella hän piteli pyörryttävää päätänsä.

“Älkää tulko lähelle!” lausui hän huojuen. “Mikä on? En voi nähdä.
Menkää!”
Sokean tavalla hän haparoi lähimmälle tuolille ja vaipui siihen puoleksi tiedotonna. Hänen ennaltaan jo äärimmilleen jännitetyt hermonsa eivät enää pystyneet vastaanottamaan tällaista äkillistä, ankaraa tunnekiihtymystä. Vimmatusti hän taisteli heikkouttansa vastaan, mutta jo seuraavassa hetkessä kaikki hyppeli hänen silmissään ja hän kävi tajuttomaksi.

Sitten seurasi outo herääminen. Miten hän on joutunut tähän huoneeseen, missä on niin salaperäinen valaistus? Mitä lämmintä vastaan hänen päänsä lepää? Raukeasti hän avasi silmänsä. Ne kohtasivat Whartonin katseen puoleksi ihmettelevinä. Nuori mies oli polvillaan hänen edessään, käsivarsi kiedottuna hänen ympärilleen. Ensi hetkellä Marcellan silmä takertui vain Whartonin katseeseen, ja avuttomasti hän siihen vastasi.

“Kerran vain!” kuuli hän Whartonin kuiskaavan. “Kerran vain! Sitten ei muuta — ei enää milloinkaan!”

Hän kumartui Marcellan puoleen ja suuteli häntä pitkään.

Siinä tuokiossa polttava häpeäntunne palautti Marcellan tuntoihinsa.
Hän karkasi pystyyn työntäen luotaan Whartonin.
“Kuinka rohkenette”, sammalsi hän, “kuinka rohkenette sellaista tehdä!”

Muuta hän ei puhunut, mutta hänen asentonsa ja katseensa, josta, hänen ruumiillisesta heikkoudestaan huolimatta, kävi näkyviin paras osa hänen sisäistä itseään, oli tarpeeksi. Wharton ei uskaltanut häntä lähestyä. Marcella käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Wharton kuuli oven sulkeutuvan hänen jälkeensä ja kiireellisiä askeleita portailla. Sitten seurasi äänettömyys.

Nuori sosialisti seisoi tuokion hievahtamatta samalla paikalla, johon Marcella oli hänet jättänyt. Sitten hän kumartui lattialta ottamaan palasen tytön puvusta pudonnutta kihokkia.

“Siinäpä kohtaus!” lausui hän pidellen lehteä vapisevassa kädessään. “Luulisi melkein elävänsä romantiikan ajassa. Olinko minä Alfred de Musset? — hän George Sand? Oliko heistä kumpikaan elänyt jännittävämpää hetkeä kuin minä — silloin kun hän — lepäsi — rinnallani? Avuton — mutta sittenkin myötenantamaton — se minua kiihotti. Enkä kumminkaan käyttänyt väärin hänen tilaansa — en ensinkään. Mutta kun hän katseli minua — kun hänen silmänsä, sielunsa sillä hetkellä oli minun, silloin! — No niin, siitä alkaen kun näin hänen portailla seisovan, olen paljon kokenut. Toista noin huumaavaa hetkeä ei elämä enää voi tarjota minulle. Mitä minä puhuin? — tarkoitinko täyttä totta? Hyvä Jumala! tiedänkö minä? Alotin näyttelijänä, päätinköhän kenties leikin miehenä?”

Mietiskelevänä hän mitteli lattiaa. Rautaisen tahdonvoimansa avulla hänen onnistui lopulta rauhoittaa valtasuonensa rajut iskut.

“Tuo salametsästäjä saapui näyttämölle juuri parahiksi. Rohkenette! Se sana kirveltää. Mutta eihän kukaan nainen tällaisessa tapauksessa voi muutakaan sanoa. Entä sitten! Minä olen pidellyt häntä sylissäni kuutamossa — ympäristössä — joka on hänen arvoisensa. Ja oliko siinä mitään luvatonta? Ei Raeburnia ole mitenkään loukattu! Neiti Boyce ei koskaan tule sitä kertomaan, eikä kumpikaan meistä milloinkaan unhota. Haa! mikä se?”

Nopeasti hän astui akkunaan. Kuului kumea pyssynlaukaus, joka ilmeisesti tuli metsästä lehtokujan itäiseltä puolelta. Kun hän saapui akkunalle, pamahti uusi laukaus.

“Kaiketi sen salametsästäjän pyssy! —” hän siristi turhaan silmiään. — “Yhteentörmäys nähtävästi — tai ilkitöitä. Oli mitä oli! Mitä se minua liikuttaa? Tänä yönä on maailma minulle pelkkää lyriikkaa. Muille sävelille en korvaani kallista.”

* * * * *

Yö eteni. Kun talviaamu koitti, makasi Marcella vuoteellaan yhä unettomana, silmät selkiselällään odotellen päivänsarastusta. Kynttilä paloi vielä hänen vieressään, hän ei ollut rohjennut olla pimeässä eikä ollut nukkumista ajatellutkaan. Hän kärsi tuskaa ja häpeää. Sääliä hän vain ei tahtonut itseään.

“Kerron kaikki Aldousille — kaikki”, puheli hän itsekseen yhä uudelleen ensimäisten valosäteiden pilkistäessä sisään. “Löikö kello vasta seitsemän — seitsemän — mahdotonta!”

Raukeana ja rauhattomana hän nousi vuoteessaan istualleen laskien mielessään, montako tuntia saattaa kulua, ennenkuin hän tapaa Aldousin — saa tunnustetuksi.

Äkkiä muistui hänen mieleensä Hurd — sitten vanha Patton.

“Eilisiltana hän oli kuolemaisillaan”, ajatteli hän kesken itsesoimauksiaan. “Jokohan loppu on tullut? Vanhat ihmiset kuolevat tavallisesti tähän aikaan — hämärissä. Minä lähden katsomaan — nyt oitis.”

Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Sisäinen tuska vaati häntä ryhtymään johonkin, katumustyöllä — vaikkapa kuinka mitättömällä — huumaamaan kirvelevät muistot yöllisestä tapahtumasta.

Vähässä ajassa hän oli pukineissaan, astui hiljakseen alas portaita ja hallin läpi ovea avaavan Williamin suureksi ällistykseksi. Kylätielle päästyään hän virkosi jo koko lailla kosteaa, raakaa ulkoilmaa hengittäessään.

Äkkiä, hänen tultuaan pensasaidan suojaaman, kapean tien päähän, mistä kylän ensimäiset talot häämöttivät vastaan, kuului hänen takanaan selittämätöntä melua — ikäänkuin naisten huutelemista ja voihkimista. Hän säpsähti ja jäi pelästyneenä seisomaan keskelle tietä odottaen heidän tuloansa.

Samassa riensikin kaksi naista juoksujalkaa häntä vastaan itkien ja parkuen ja esiliinat kasvoilla.

“Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut?” kysyi Marcella hätääntyneenä tuntiessaan heidät, kaksi työmiehenvaimoa samasta kylästä.

“Voi neiti! voi neiti!” huusi etumainen niin uutisensa järkyttämänä, ettei osannut edes hämmästyä Marcellan nähdessään. “Nyt ne juuri löysivät hänet — kantavat hänet kotiin; herra Welliniltä Disley Farmista saatiin akkunaluukku. Disleymetsän luota hänet löydettiin. Ja yksi miehistä lähetettiin jo ratsain poliisia noutamaan — siinä hän jo tulee, neiti! Käykää syrjään!”

He tempasivat Marcellan mukanaan tiepuoleen, ja samassa ravasi heidän ohitseen täyttä laukkaa nuori työmies kasvot punaisina ja kiihtyneinä.

“Kuka on löydetty?” huusi Marcella. — “Mitä on tapahtunut?”

“Westall, voih, hyvä Jumala! — Pää on ammuttu puhki — ja Charlie Dynes — hänkin on henkihieverissä — niin he ovat hänetkin runnelleet. Tohtori ei luule hänestä kalua tulevan. Herra varjelkoon sentään! Ja nyt me mennään pastori Hardenin tykö — hänen tai Mary neidin on tästä leskelle ilmoitettava.”

“Ja kuka tämän on tehnyt?” kysyi Marcella kauhusta kalpeana ja kouristi kovasti vaimon käsivartta.

“Heh, sala-ampujat tietenkin. Samat, joita hän niin kauan on vaaniskellut! — Hurdinkin sanotaan olevan samassa sakissa. Voi Herra varjelkoon sentään!”

Marcella jäi kivettyneenä seisomaan, ja vaimot jatkoivat juoksuaan.

IX LUKU.
Kaikki oli jälleen hiljaista. Etäältä vain kuului äänten sorinaa niistä ihmisjoukoista, jotka tuota pikaa olivat ryhmittyneet molempain viestinviejäin ympärille heidän liikkuessaan kylää kohti.

Marcellan mieleen johtui kauhistuttavan selvänä Hurdin hiipivä hahmo hänen pujahtaessaan varjoon kuutamoisessa lehtokujassa. Missä hän oli? Oliko hän paennut? Mitä kaikkea olikaan tuo onneton vaimo ja nuo kurjat lapset jo saaneet kokea? Tämä ajatus pani äkisti hänen jalkansa liikkeelle.

Hän oli parahiksi kerinnyt kylälle, kun eräs poika juoksi häntä vastaan läähättäen ja kovassa touhussa.

“Hän on saatu kiinni. Hän on mennyt kotiin suoraa päätä — ei yrittänytkään lähteä pakoon. Niin pian kuin Jenkins sen kuuli” — Jenkins oli poliisi — “läksi hän oitis sinne ja vangitsi hänet. Hän oli juuri karkuun lähdössä — vaimo oli häntä kaiken yötä hoputtanut lähtemään. Mutta nyt hän on kiinni, nyt hän ei pääse mihinkään.”

Pojan riemuitseva mielihyvä oli hirvittävä. Marcella viittasi häntä poistumaan ja juoksi edelleen. Widringtonista kylään vievällä tiellä näkyi ratsumies karahuttavan häntä vastaan. Hän tunsi Aldous Raeburnin, joka äkkinäisen hämmästyksen vallassa pidätti hevostansa nähdessään hänen juttelevan pojan kanssa.

“Armaani! mitä sinä täällä toimitat! mene kotiin — mene kotiin — pois kaikesta tästä surkeudesta. Minua on lähetetty noutamaan, koska olen rauhantuomari. Dynes on elossa — Marcella, minä rukoilen! — palaa kotiin!”

Marcella pudisti päätänsä hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan paljosta juoksemisesta. Siinä samassa he kumpikin katsahtivat oikealle ja äkkäsivät väentungoksen Hurdin mökin edustalla.

Eräs mies erkani väkijoukosta ja syöksyi heidän tykönsä nähdessään hevosen ja ratsumiehen.

“Herra Raeburn! herra Raeburn! Hän on vangittu! Jenkins sai hänet kiinni.”

“Aah!” sanoi Aldous vetäen syvän hengähdyksen. “Hän ei siis yrittänyt päästä karkuun. Marcella — ethän vain aikone sinne — itse taloon?”

Sanat lausuttiin ankaralla ja päättävällä äänellä, joka paikalla nostatti Marcellassa suuttunutta vastustushalua.

“Minun täytyy päästä Mintan luo”, läähätti hän. “Älä odota minua!”

Ja jättäen Aldousin hän riensi eteenpäin.

Niin pian kuin mökin ympärillä tungeskeleva ihmisjoukko näki hänen tulevan, antoi se tietä hänelle.

“Nyt hän on rauhallisempi”, kuiskasi muuan vaimo hänelle merkitsevästi nyökähyttäen päätänsä mökkiä kohti. “Heti sen perästä kuin Jenkins läksi sisään, kuultiin hänen kovalla äänellä itkevän ja voihkivan.”

“Silloin näet, kun hänet pantiin käsirautoihin”, virkkoi muuan vieressä seisova mies.

Marcellaa puistutti.

“Pääsenköhän minä sisään?”

“Meistä ei pääse sisään kukaan”, sanoi mies. “Siinä on Hurdin sisar”, hän viittasi nyyhkyttävään vaimoon, jota kaksi muuta naista piteli. “Ei sekään saa mennä sisään. Mutta tässä tulee komisarius, neiti kysyy häneltä.”

Komisarius — tarkkanäköinen, paljon kokenut virkamies — joka oli kiireellisesti haettu peninkulman matkan päästä, laukkasi paikalle ja jätti ratsunsa eräälle pojalle.

Marcella astui hänen luokseen.

Komisariuksen tutkiva katse kohtasi häntä.

“Oletteko neiti Boyce? Mellorin neiti Boyce?”

“Olen, saanko mennä vaimon luo; teillä ei ole minusta mitään vastusta, sen lupaan.”

Hän nyökäytti päätänsä. Joukko väistyi tieltä. Komisarius naputti ovelle, jolloin Jenkins avasi varovaisesti ovea ja he menivät yhdessä sisään.

“Se se vasta on kummallinen”, sanoi laiha, ryppynaamainen mies väkijoukossa naapurilleen. “Kuinka se nyt tänne osasi — ja vielä tähän päivänaikaan. Näkihän sen jokainen, että herra Raeburn vaati häntä menemään kotiin. Mutta hän on aina pitänyt Hurdien puolta.”

Puhuja oli Ned Patton, vanhan Pattonin poika ja Hurdin aulis toveri monella yöllisellä retkellä. Vajaa viikko sitten hän oli vielä Hurdin kanssa salaisesti samoellut metsällä ja tämän retken saaliista oli vielä osa kätkössä Pattonin aitassa. Mutta tällä hetkellä hän oli väkijoukossa puuhakkaimpia ja odotti maltittomana sitä silmänräpäystä, jolloin näkisi vanhan kumppaninsa sidottuna ja kahlehdittuna astuvan ohi. Tuo luontainen mieltymys tapahtumiin ja vaihteluihin, joka pitää elämän virkeänä, oli ukon yksitoikkoisessa raatajan elämässä tukahtunut, ja niinpä tämä kiihdyttävä tapaus teki hänet tuossa tuokiossa säälimättömäksi ja raa’aksi.

Hänen vierustoverinsa virnisteli ja otti tuokioksi piipun suustaan.

“Ei hän tässä mitään mahda. Koko kylässä ei ole sitä miestä tai poikaa, joka ei tiedä että Hurd vihasi Westallia kuin myrkkyä ja uhkasi vielä kerran pehmittää hänen selkänsä. Siinä se on paha todistus häntä vastaan. Eikä hän koskaan pystynyt pitämään suutansa kiinni.”

“Niin kyllä, mutta samaa se Westallkin hoki!” pisti väliin toinen ääni. “Kyllä se tiedettiin, ettei ne tappelutta voisi toisistaan suoriutua, jos kerran Westall hänet löytää salametsästyksellä. Mahtaako ne häntä syyttää murhasta nyt?”

“Mistä se tiedetään, että hän siellä oli? Kuka hänet näki?” kysyi vanha, valkohapsinen mies keskellä väkijoukkoa kovalla, vaikka väräjävällä äänellä.

“Charles Dynes näki hänet”, huudettiin vastaan. “Kuinka sen tiedätte?”

Siitä äänien sekamelskasta, joka nyt seurasi, vanha mies vaivalla sai selvää tapahtumista. Charles Dynesin, Westallin apulaisen oli ensin nähnyt lampuoti Wellinin renki työhön mennessään. Poika oli löydetty pensasaidan alta verta vuotavana ja pahoin runneltuna, mutta vielä hengissä. Aivan hänen vieressään lepäsi Westallin ruumis pää luotien lävistämänä. Kun hänet oli saatu farmille ja annettu hiukan konjakkia juoda, kysyttiin Dynesilta, oliko hän tuntenut ketään. Hän oli sanonut “kaupunkilaisia” olleen viisi ja sitten hän oli selvään lausunut Hurdin nimen. Oliko muitakin mainittu, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että hän teki lähtöä ja että herra Raeburn oli mennyt hänen todistustansa pöytäkirjaan merkitsemään.

“Ja kaupunkilaiset pääsivät livistämään?” kysäisi vanha mies.

“Niinpä tekivät!” sanoi Patton täyttäen uudelleen piippunsa. “Heistä ei näy jälkeäkään.”

Tuon kurjan hökkelin sisässä Marcella sillä välin pani liikkeelle vahvan sielunsa kaikki voimat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja komisariuksen jälkeen, näki hän Hurdin istuvan keskellä tupaa käsiraudoissa erään miehen vartioimana, jonka Jenkins oli kutsunut avukseen, kunnes useampia poliiseja joutuisi paikalle. Jenkins itse oli paraillaan makuuhuonetta tarkastamassa. Pikku keuhkotautinen istui värisevänä uuninristikolla liedettömän takan ääressä. Hänen näivettyneet kasvonsa olivat kuin mikäkin keltainen vahanaamari, ja kaiken aikaa hän piti silmänsä hievahtamatta isään luotuina. Tuontuostakin pikku ruumista kouristi yskäkohtaus, mutta sittenkin hän yhä katsoi — isäntäänsä kiintyneen eläimen mykällä tarkkaavaisuudella.

Äänetönnä istui Hurdkin. Silmät, jotka näyttivät suuremmilta ja loistavimmilta kuin tavallisesti, vaelsivat rauhattomina huoneessa olevilla esineillä; suuret, multaiset, polvilla lepäävät kädet nytkähtivät vähän väliä raudoissaan. Vaikka hän oli riutuneen näköinen ja ylt’yleensä liassa, ilmeni tämän viallisen pikku miehen koko olennossa outo arvokkuus, joka paikalla pisti Marcellan silmään. Tämä arvokkuus on nähtävänä niin hyvin rikoksentekijässä kuin uhrissa. Se johtuu siitä, että ihminen tuntee seisovansa yksin, muista eristettynä.

Hurd säpsähti nähdessään Marcellan.

“Tahtoisin puhua hänen kanssaan”, sanoi hän käheällä äänellä komisariuksen lähestyessä — “tuon neidin kanssa” — nyökähyttäen päätänsä Marcellaa kohti.

“Hyvä on”, sanoi komisarius, “mutta velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että joka sana, minkä puhutte, kirjoitetaan muistiin ja käytetään tutkimuksessa todistuksena teitä vastaan.”

Marcella astui lähemmä. Siinä hänen seisoessaan Hurdin edessä, vapisevat, paljaat kädet toisiinsa painaen, lankesi akkunasta tulvehtiva valo hänen kihlasormuksensa timantille, ja se säkenöi niin vahvasti, että pikku poikakin tuokioksi käänsi siihen huomionsa.

“Hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti kuin minä hänet”, puheli Hurd vaivalloisesti Marcellan puoleen kääntyen. “En minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui. Hän ja Charlie kävivät kimppuumme Disleyn metsässä. Toisistahan ei yhtään piitannut. Ne ne Charlieta pahoin pitelivät. Mutta vihapäissään hän paikalla ryntäsi minua kohti — sauva kohossa. Luulin, että hän löisi kalloni mäsäksi, ja niin minä ammuin. Me seisoimme aivan lähellä toisiamme — siksi se kaikki meni päähän. Mutta hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti.”

Hän vaikeni ja tuijotti Marcellaan tuskansekaisella tarkkaavaisuudella, ikäänkuin tutkiakseen mitä tämä asiasta arveli. Pelokkaalta ja alakuloiselta hän ei näyttänyt — hänen käytöksessään ilmeni päinvastoin outoa joustavuutta ja varmuutta, joka Marcellaa kummastutti. Melkeinpä näytti siltä, kuin hänessä nyt, niin henkisesti kuin ruumiillisesti, olisi ollut enemmän virkeyttä, enemmän miestä kuin koskaan ennen.

“Vieläkö tahdotte jotain muuta minulle sanoa?” kysyi Marcella hetkisen odotettuaan.

Silloin Hurdin käytös äkkiä muuttui. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa. Tytön kiinteä katse näytti koskettelevan syyllisen sisimpiä tunteita. Miksi olet tämän kammottavan teon tehnyt? — pettänyt minua — syössyt vaimosi onnettomuuteen? — kysyi tämä katse. Koko teko oli Marcellasta liian lapsellinen — liian typerä ollakseen uskottava.

“Huonosti minä teitä olen palkinnut, neiti”, änkytti Hurd, ikäänkuin sanat olisi hänen suustaan kiskottu. Sitten hän taas nosti päänsä pystyyn. “Mutta en minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui”, toisti hän jurosti ja ryhtyi sitten taas nopeasti, vaikka yleensä elävästi ja yhtäpitävästi selittelemään Westallin hyökkäystä, Marcellan kuunnellessa ja painaessa mieleensä jok’ikisen sanan.

“Säästäkää nuo puheet asianajajallenne”, keskeytti komisarius viimein hänet; “te vain pahoitatte neiti Boycen mieltä. Antakaa hänen ennemmin mennä vaimonne luo.”

Hurd katsahti vielä kerran Marcellaan lujalla katseella.

“Pahasti minun kävi”, puhkesi hän sitten sanomaan. “Mutta kiitos sentään teille, neiti. Kyllä ne nyt ovat avun tarpeessa.” Hän nyökkäsi päällään ensin poikaa kohti ja sitten pesukomeroon päin, missä hänen vaimonsa oli. “Kovasti se häneen koskee. Hän tahtoi että lähtisin karkuun. Mutta minä sanoin: ‘Ei, minä vastaan siitä.’ Herra Brown hovilla maksaa kyllä teille palkastani sen vähän, mikä minulle on tuleva. Mutta vaivaistaloon heidän on mentävä tästä puoleen. Kaikki kääntävät heille selkänsä.”

“Minä pidän heistä huolta”, lausui Marcella, “ja teidänkin puolestanne teen kaiken voitavani. Nyt menen vaimonne luo.”

Minta Hurd istui pesukomeron nurkassa savilattialla, pää seinän nojassa. Kasvot olivat ylöspäin kohotetut, silmät ummessa, suu puoleksi auennut. Hänet nähdessään Marcella käsitti, että tuo onneton vaimo oli jo itkenyt niin paljon miehensä kotiintulon jälkeen, että kyyneleet olivat ehtyneet. Molemmat tyttöset istuivat puolipukeissa lattialla hänen vieressään värisevinä ja ryvettyneinä äitiin tuijottaen. Äänekkäästi he olivat itkeneet ja voivotelleet, mutta nyt he vain tuontuostakin kitisten vaikeroivat ja kuivasivat kyynelten tahraamia poskiaan hameensa liepeisiin. Pienokainen oli kiedottu vanhaan saaliin ja nukkui äitinsä helmassa huolimattomasti pideltynä. Tuo koppimainen huone, joka oli täynnään ylt’ympäri viskattua romutavaraa ja jota sitäpaitsi kuivumaan ripustetut vaatteet pimensivät, oli sietämättömän kylmä helmikuun kaameassa aamunkoitteessa. Lapset olivat sinertävät; äidin jäsenet tuntuivat jäätävän kylmiltä Marcellan kumartuessa häntä koskettamaan. Kurjuus oli ylimmillään.

Äiti päästi voihkivan äänen tuntiessaan Marcellan käden kosketuksen. Sitten hän äkkiä hurjalla liikkeellä suoristi itsensä ja ponnisteli pöhöttyneitä silmiään nähdäkseen aukiolevasta ovesta tupaan.

“Jokohan ne vievät hänet pois?” huusi hän. “Jenkins vakuutti antavansa minulle siitä tiedon.”

“Ei, vielä hän on siellä”, virkkoi Marcella vavahtavalla äänellä.
“Komisarius on tullut. Kyllä teille sitten ilmoitetaan.”
Rouva Hurd tunsi hänen äänensä ja katsahti ylös hämmästyneenä.

“Nyt teidän on otettava yllenne tämä”, puheli Marcella ottaen hartioiltaan turkkiviittansa. “Johan te olette aivan kankea. Antakaa lapsi minulle sillä välin kuin kääritte sen ympärillenne.”

Rouva Hurd survaisi sen kiivaasti luotaan.

“Ei minua palele, minä olen polttavan kuuma. Hän tahtoi minua tänne tulemaan. Hän sanoi, että olisi parempi, jos lapset ja minä menisimme pois. Ja makuuhuoneeseen en voinut mennä, sillä — sillä…” — hän kätki kasvonsa helmaan.

Marcellalle paljastui äkkiä — ikäänkuin näkynä — kaikki ne kauhut, joiden alaisena tämä viheliäinen raukka oli ollut siitä saakka kuin hänen miehensä vihollisensa verellä tahrattuna oli näyttäytynyt hänelle samassa lumoavassa kuutamossa, jossa — —

Omat muistelmat sysäytyivät pikaisesti syrjään. Sitäpaitsi hän näki komisariuksen seisovan tuvan ovella ja viittailevan hänelle. Hän pujahti niin hiljaa hänen luokseen, ettei rouva Hurd kuullut hänen liikkuvan.

“Nyt olemme löytäneet kaiken, mitä tarvitsemme”, virkkoi poliisikomisarius virallisella äänellä, vaikka kuiskaten — “ainakin kaikki vaatteet. Nyt on meidän päästävä pyssyn jäljille. Jenkins kuljettaa hänet ensin Widringtoniin. Tutkimus toimitetaan huomenna ‘Viheriässä Miehessä’. Me tuomme hänet saapuville.” Sitten hän virkkoi aivan toisella äänellä hattua koskettaen. “En tahtoisi jättää teitä tähän taloon, neiti. Noudatanko Jenkinsillä jonkun pitämään huolta tästä vaimo raukasta? Koko kylä työntäytyy sisään tänne, niin pian kuin me olemme poissa.”

“Minä jään tänne vielä hetkeksi. Kyllä minä hänestä huolta pidän? Ei tänne kukaan tule, niin kauan kuin minä olen täällä. Lukuunottamatta hänen sisartansa — rouva Mullinsia — hän saa tietenkin tulla sisään, jos haluaa.”

Komisarius epäröi.

“Minä menen nyt herra Raeburnia tapaamaan, neiti. Ilmoitan hänelle, että olette täällä.”

“Kyllä hän tietää”, vastasi Marcella lyhyesti. “Oletteko jo valmis lähtemään?”

Komisarius nyökähytti myöntävästi päätään, ja Marcella palasi vaimon luo.

“Rouva Hurd”, lausui hän polvistuen hänen viereensä, “nyt he lähtevät.”

Vaimo hypähti kirkaisten seisaalleen ja juoksi tupaan. Hurd oli jo jalkeilla Jenkinsin ja toisen poliisimiehen välissä, joiden tuli kuljettaa hänet Widringtonin vankilaan. Mutta kun Minta joutui vastatusten miehensä kanssa, niin jokin — kenties mykkä rukous miehen jännittyneessä katseessa — pidätti häntä ja hän koki epätoivoisesti hillitä itsensä. Ei hän edes yrittänyt suudella Hurdia. Silmät maahan luotuina hän asetti kätensä tämän käsivarrelle.

“Saan kai tulla sinua katsomaan, Jim?” sanoi hän vavisten.

“Kyllä, voithan kuulustella sääntöjä”, vastasi toinen lyhyesti. “Älä anna lasten enää itkeä. Ne kaipaavat murkinaansa. Hiiliä on tarpeeksi. Eilisiltana toin niitä itse kotiin koko säkillisen. Hyvästi!”

“Mars!” komensi komisarius ja työnsi syrjään vaimon.

Marcella kietoi käsivartensa horjuvan rouva Hurdin ympäri. Ovi aukeni, ja kun miehet astuivat ulos, liukui hänen katseensa odottavaan väkijoukkoon sumuisessa aamuvalaistuksessa.

Kun rouva Hurd näki tuon tungeskelevan väenpaljouden tuskin kivenheiton matkan päässä ovesta, kavahti hän taapäin. Kenties hänelle pisti silmään, kuten Marcellallekin, että kaikkien kasvoilla ilmeni vihamielisyyttä. Niin pian kuin komisariuskin oli lähtenyt, riensi Marcella ovelle ja lukitsi sen. Rouva Hurd piiloutui kaidan karttuuniverhon taa ja seurasi sieltä katseillaan, mitenkä poliisit ja Hurd nousivat odottaviin kärryihin ja sitten poistuivat tasaiselle maantielle. Kaiken aikaa kuului hänen rinnastaan kumeata voihkinaa, joka raateli Marcellan sydäntä. Kun hän myöhemmin elämässään muisti näitä aikoja, tuntui hänestä aina, että tämä hetki se juuri oli varsinainen eronhetki tuolle poloiselle vaimolle, hetki, jolloin hän tunsi olevansa iäksi miehestään irti kiskottu.

Marcellan poskia kostuttivat viljavat kyyneleet, kun hän astui hänen luokseen.

“Tulkaa lepäämään”, lausui hän pakottaen itsensä tyyntymään. “Te ja lapset olette nälissänne, ja teidän pitää pysyä hyvissä voimissa, jos mielitte auttaa häntä. Minä puuhaan teille syötävää.”

Hän talutti avuttoman vaimon takan luona olevalle puupenkille ja kääri viittansa hänelle tyynyksi.

“Willie, sinä käyt tähän äidin viereen istumaan. Daisy, missä on kehto?
Pane lapsi siihen ja tule sitten auttamaan minua tulta tekemään.”
Säikähtyneet lapset tekivät mitä käskettiin, ja äiti makasi penkillä kankeana kuin pölkky. Daisy auttoi Marcellaa löytämään hiiliä ja puita, ja pian roihusi takassa iloinen tuli. Sitten Daisy toimitti hänelle vettä, ja hän täytti kattilan vedellä ja pani sen kiehumaan, sillä välin kuin pikku tyttö yhä tavantakaa nyyhkyttäen puuhasi aamiaisen kattamisessa. Pian olivat kaikki lapset ryömineet lämmittävän takan eteen; Marcella hieroskeli heidän jähmettyneitä käsiään ja jalkojaan ja lohdutteli heitä kykynsä mukaan. Hän tunsi intohimoista mielihyvää — niin kauhun vallassa kuin olikin — siitä, että kykeni sääliänsä osoittamaan ja näitä hyljättyjä raukkoja hellimään. Hän oli päässyt itsesyytösten musertavasta painosta. Moraalisesti hän oli jälleen vapaa.

Hän alkoi jo mietiskellä, mitä hän voisi tehdä Hurdin hyväksi. Tässä ei nyt ollut puhetta murhasta, vaan vapaaehtoisesta taistelusta kahden miehen välillä, kummallakin — Hurdilla ja Westallilla — yhtä suuri tappion mahdollisuus puolellansa. Raakaluontoinen ja julma mies oli vihamielisyytensä kautta syössyt itsensä perikatoon — oli Marcellan kiihkeä arvostelu asiasta. Tämä oli joka tapauksessa Hurdin puolustukseksi esiin tuotava ja asianajajaksi oli saatava jokin taitava lakimies. Aldous Raeburnin ja Whartonin nimiä hänen ajatuksensa huolellisesti sivuuttivat.

Hän oli panemaisillaan teelehtiä kannuun, kun ovelle naputettiin. Se oli Hurdin sisar, joka neuvottoman näköisenä ja kasvot itkusta turvonneina astui arastellen tupaan ja lähestyi pelokkaana kälyänsä. Marcella antoi hänelle rahaa ja lähetti hänet noutamaan munia läheisestä puodista ja pyysi häntä palaamaan puolen tunnin kuluttua. Tosin ei hänestä ollut paljon apua, mutta ei nyt ollut valitsemisen varaa.

“Missä on neiti Harden?” kysyi Marcella häneltä.

Hänelle vastattiin, että siitä lähtien kuin uutisesta oli saatu tietoa kylällä, pastori sisarineen oli ollut rouva Westallin ja Charlie Dynesin äidin luona. Rouva Westallilla oli ollut rajuja kouristuskohtauksia, ja tarvittiin kaksi miestä pitelemään häntä, ja Charlien äiti, joka ei vielä ollut täysin toipunut keuhkokuumeesta, oli niinikään ollut perin kurjassa tilassa.

Raivo pikemmin kuin säälintunne leikkasi Marcellan sydäntä. Niin monta ihmiselämää suistunut kurjuuteen ja perikatoon! Minkävuoksi? Iljettävän nautinnon suojaamiseksi, nautinnon, joka turmelee rikkaita ja heidän käskynhaltioitansa yhtä paljon, kuin se kiusaa ja yllyttää köyhää kansaa!

Annettuaan lapsille ruokaa ja lohduteltuaan heitä Marcella heittäytyi rouva Hurdin viereen, joka yhä vielä makasi hievahtamatta jonkinlaisessa horrostilassa.

“Rouva Hurd kulta”, sanoi hän, “teidän täytyy juoda hiukan teetä ja syödä jotakin.”

Tuo puoleksi tajuton vaimo ravisti kieltävästi päätänsä. Mutta Marcella ei antanut myöten.

“Teidän on taisteltava miehenne hengen puolesta”, puheli hän päättävästi, “ja pidettävä huolta lapsistanne. Minä en enää voi kauan viipyä, ja ennenkuin menen, tulee teidän kertoa minulle kaikki, mitä asiasta tiedätte. Sitä Hurdkin tahtoisi. Hän tietää, ja kyllä tekin tiedätte, että minuun voi luottaa. Minä koetan pelastaa hänet. Minä hankin hyvän asianajajan hänelle avuksi. Mutta juokaa ensin tämä — sitten kerrotte minulle kaikki.”

Kuuliaisuus “vallasnaisia” kohtaan oli rouva Hurdin palvelusajoilta asti niin veriin syöpynyt, ettei hän sen enempää vastustellut. Hän söi ja joi hiukan, katsoi hajamielisellä ihmetyksellä tulen ääressä istuviin lapsiin ja vaipui sitten uudelleen voihkien penkille. Marcella oli käydä kärsimättömäksi; hän oli harmissaan vaimon hillittömästä avuttomuudesta. Mutta siinä samassa jo omatunto häntä soimasi, hellästi hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kohotti harmahtavan pään olkapäälleen ja suuteli vääntyneitä kasvoja vapisevin huulin.

“Te ette ole yksin”, kuiskasi tyttö, ja koko hänen harras sielunsa väreili hänen äänessään. “Te ette ole koskaan oleva yksin, niin kauan kuin minä elän.”

Hän laitteli kalpean, ähkyvän vaimon mukavaan asentoon ja istahti itse pallille hiukan syrjemmäs päättäen vakaasti urkkia esiin totuuden.

“Lähetetäänkö lapset yläkertaan?” kysyi hän. “Ei!” kuului äkkiä pojan käheä ääni, ja hän pudisti tarmokkaasti päätänsä. “En minä mene.”

“Oh! Ei Willie mitään ilmaise”, sanoi rouva Hurd katsahtaen poikaan hajamielisesti, “ja toiset ovat liian pieniä.”

Vähitellen Marcella sai hänestä houkutelluksi koko jutun — ensin, kuinka pelonalaista ja tuskaista elämää hän oli viettänyt siitä lähtien kuin oli saanut selville, että Hurd oli tekemisissä salametsästäjäin kanssa ja oli ruvennut yhteen sakkiin heidän kanssaan, sitten, kuinka hän oli nähnyt Hurdin ja Westallin keskinäisen vihan yhä yltyvän, ja viimein, kuinka raskasta oli ollut kantaa tietoisuutta siitä, että he olivat kiittämättömiä hyväntekijöitänsä kohtaan.

“Tiesin minä, että menettelimme pahoin teitä kohtaan. Sen minä Jimille sanoinkin. Minua hävetti joka kerran, kun näin teidän astuvan sisään. Mutta nähkääs, neiti — en minä mitään sille mahtanut. Kyllä minä koetin, voi! Herra tietää, että minä koetin! Meidän onnemme se oli mennyt menojaan jo aikaa sitten. Mutta ei hän sitä voinut auttaa — ei hän ole luotu samanlaiseksi kuin muut, ei — —”

Kasvot vääristyivät taas suonenvedontapaisesti. Marcella tarttui hänen sierettyneeseen, tuolin reunaa kouristavaan käteensä ja piteli sitä omassaan. Sitten hän kyselemällä edelleen sai tietää, että vaikka Hurd tietenkään ei ollut kyennyt vaimoltansa salaamaan yöllisiä retkeilyjään, hän oli kumminkin osannut pitää tätä tietämättömänä osallisuudestaan oxfordilaisten salametsästysliittoon, kunnes hän Tudley Endissä tapahtuneen ryöstön jälkeen hillittömässä riemussaan siitä, että Westall oli tullut nujerretuksi, oli unissaan puhunut yhtä ja toista, jonka avulla Mintan oli vähitellen onnistunut houkutella totuus hänen suustansa. Vaimon nuhteet ja pelko olivat vain kiukustuttaneet ja vieroittaneet miestä. Lopulta oli Mintan pakko alistua, jos mieli säilyttää hänen rakkautensa.

Tuosta viimeisestä, tuhoatuottavasta kahakasta Maxwell Courtin alueella näytti rouva Hurd tietävän paljon enemmän, kuin mitä hän uskalsi myöntää. Sillä kesken surunpurkauksiaan hän äkkiä suoristi itseään, tuumi silmänräpäyksen verran, silmäili sitten Marcellaa levottomasti ja epäluuloisesti ja kävi puhumattomaksi.

“En minä mitään siitä tiedä”, intti hän viimein epäjohdonmukaisuudella,
joka uudelleen tuskastutti Marcellaa. “Kuinka minä sitä tietäisin?
Seitsemän niitä Oxfordin miehiä oli Tudley Endissä, sen verran tiedän.
Kuka on sanonut, että Jim oli siellä mukana viime yönä? Kuka sitten on
Sanonut, etteivät ne — —”
Hän vaikeni vavahtaen. Marcella piteli hänen vastahakoista kättänsä.

“Te ette tiedä”, sanoi hän tyynesti, “että puhelin miehenne kanssa hetkisen, ennenkuin tulin teitä katsomaan. Hän kertoi minulle kuten hän jo nähtävästi oli Jenkinsillekin kertonut, että hän ampui Westallin itsepuolustuksekseen — koska Westall hyökkäsi hänen päällensä. Te ette myöskään tiedä, että Charlie Dynes on hengissä ja sanoo nähneensä Hurdin — —”

“Charlie Dynes!” parahti rouva Hurd ja alkoi uudelleen nyyhkyttää ja vavista, niin että Marcellan kärsivällisyys oli taas kovalla.

“Ellette pysty antamaan minulle lähempiä tietoja”, puhkesi hän viimein epätoivoisena sanomaan, “en käsitä mitä on tehtävä. Kuunnelkaa, mitä sanon. Tiedän miestänne syytetään Westallin murhasta. Se on aivan varma. Hän väittää, että se ei ollut murha, että se tapahtui kahakassa. Sen uskon. Minä hankin asianajajan, joka sen todistaa. Minä olen ystävänne — sen te tiedätte. Mutta ellette aio kertoa minulle, mitä tiedätte menneen yön tapahtumista, on kai parasta minun mennä kotiin — ja lähettää kälynne tänne hoitamaan teitä ja lapsia.”

Puhuessaan hän nousi pystyyn. Rouva Hurd sieppasi kiinni hänen hameestaan.

“Oh, hyvä Jumala!” ähki hän tuijottaen unissakävijän tavalla lapsiin, jotka uudelleen rupesivat itkemään. “Oh, hyvä Jumala! Kuulkaapa, neiti”, — ääni aleni, turvonneet silmät katselivat kiinteästi Marcellaa ja sanat puhkesivat suusta nopeana kuohuna, — “Kello neljältä kuulin tuvan oven käyvän; yöpukeissa karkasin ylös ja juoksin alakertaan, ja siinä Jim seisoi edessäni. ‘Sammuta kynttilä’, ärähti hän minulle. ‘Voi, Jim’, vastasin minä, ‘missä olet taas ollut? Vielä sinä viet hengen minulta ja lapsi raukoilta!’ ‘Pane sinä vaan maata’, sanoi hän minulle, ‘minä tulen heti perästä.’ Mutta oli niin kirkas kuutamo, että minä saatoin nähdä hänet melkein yhtä selvästi kuin jos olisi ollut selvä päivä, enkä voinut kääntää silmiäni hänestä. Ja siinä hän asteli tuvassa niin oudonnäköisenä, milloin laski hatun kädestään, milloin taas uudelleen tarttui siihen, ja minä näin, että pyssyä ei hänellä ollut muassa. Silloin minä menin ja kouristin häntä käsivarresta. Mutta hän tuuppasi minut pois. ‘Jätä minut toki rauhaan?’ sanoi hän; ‘kyllä sinä sen aikanasi saat tietää.’ Ja sitten minä satuin katsomaan hihaani, joka oli hipaissut hänen takkiansa — voi, hyvä Jumala! hyvä Jumala!”

Väristen koko ruumiiltaan ja vaalennein huulin piteli Marcella häntä sylissään suljettuna. Hänen mielikuvituksensa oli herkkä ja lentävä kuten yleensä luonteiden, joilla on nopea käsityskyky ja jotka helposti kiihtyvät, ja hän näki tämän kohtauksen, ikäänkuin hän olisi itse ollut läsnä — näki kuun valaiseman mökin, kurjat aviopuolisot ja murhatun veren vaimon hihalla.

Katkonaisin lausein rouva Hurd edelleen jutteli, mitä oli saanut mieheltään tietää. Yhteentörmäyksestä metsänvartiain kanssa hän kertoi samaa kuin Hurdkin lukuunottamatta joitakin lisäyksiä ja muutoksia, jotka vaimon säikähtynyt mielikuvitus oli esiinloihtinut. Hän kuvaili, kuinka hän oli pakottanut miehensä riisumaan vereen ryvettyneet vaatteensa ja kätkemään ne katossa olevaan loveen ja kuinka hän sitten oli rukoillut Hurdia viipymättä lähtemään karkuun, hän kun parissa tunnissa — ennenkuin oli päästy rikoksen perille — kerkiäisi jo hyvän matkaa takaa-ajajista edelle. Mutta mitä kauemmin he juttelivat, sitä lujemmaksi näytti Jimissä vahvistuvan päätös, että hänen oli teostaan vastattava. Sitäpaitsi hän älysi, että pako oli mahdoton hänenlaiselleen vinoselkäselle miehelle, ja sitä hän oli koettanut Mintallekin selitellä. Mutta pelosta tämä oli käynyt ihan mielettömäksi ja sokeaksi, ja viimein, juuri kun päivä alkoi sarastaa, Hurd, lopettaakseen heidän pitkällisen kinastuksensa, sanoi lähtevänsä nukkumaan. Vaimon puheet veivät muka hänen päänsä pyörälle, ja nyt tässä älyä kysyttiin, jos koskaan. Itkien seurasi Minta häntä tikapuita ylös makuuhuoneeseen.

Siellä istui pikku Willie vuoteessaan tukehtumaisillaan kurkkulimaansa ja puolikuolleena säikähdyksestä kuullessaan vanhempain kovaäänistä riitelyä.

“Ja kun Jim näki hänet, istahti hän pojan vuoteelle, kääri hänet peitteeseen, hieroi hänen sääriänsä ja jalkojansa, ja minä saatoin kuulla hänen tuskasta voihkivan. Silloin minä sanoin: ‘Jim, jollet tahdo lähteä minun tähteni, etkö lähde pojan tähden?’ Sillä nähkääs, neiti, meillä oli kotona hiukan rahaa, ja minä arvelin, että hän voisi piiloutua päivisin ja kävellä öisin ja joutua sillä tapaa Liverpooliin, ja sieltä Amerikkaan. Luulin tuskasta pakahtuvani, kun vaan kaiken aikaa kuuntelin tuleeko kuka, ja kun ajattelin, että hänet voidaan viedä täältä niinkuin loukkoon joutunut hiiri ja ettei kukaan usko meidän puheita todeksi, kun Jim niin usein on Westallia uhannut. Ja hän puhkesi itkuun ja Williekin itki. Ja hän suuteli minua ja lupasi lähteä. Ja minä hoputin kovasti häntä lähtemään, sillä alkoi jo olla niin valoisa; ja juuri kun hän seisoi portaitten päässä ja minä pitelin pikku Willieä sylissäni ja heitimme hänelle hyvästi — —”

Hänen päänsä vaipui penkille. Kertomus oli lopussa, eikä Marcellakaan enää mitään kysellyt — hän mietiskeli. Willie, kalpea kutistunut varjo, seisoi äitinsä vieressä silitellen hänen poskiaan. Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sihisevä hengityksensä.

Ovella kuului kova naputus. Marcella nousi ja silmäili ulos akkunasta. Väkijoukko oli melkein kokonaan hajaantunut, maantiellä näkyi vielä muutamia uteliaita, ja mökin ulkopuolella seisoi poliisi. Portailla seisoi Aldous Raeburn ja hänen takanaan hänen hevosensa pienen pojan pitelemänä.

Marcella meni ovea avaamaan.

“Minä tulen”, sanoi hän heti. “Siinähän rouva Mullins jo tuleekin. Nyt uskallan jättää hänet.”

Aldous otti hatun päästään, sulki oven ja käsi Marcellan käsivarrella hän seisoi katselemassa kokoon luhistunutta vaimoa ja kelmeitä lapsia. Ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen ja samalla kertaa säälivä; hänen mielessään liikkui vielä muistelmia toisistakin kohtauksista, joissa hän vast’ikään oli ollut läsnä.

“Poloiset”, kuiskasi hän verkalleen. “Sinä sanoit hankkineesi jonkun tänne hoitamaan häntä. Näyttääpä siltä, kuin veisi tämä häneltäkin hengen.”

Marcella nyökähytti päätään. Nyt kun hänellä tällä hetkellä ei enää ollut mitään täällä toimitettavaa, saattoi hän vain vaivoin hallita itseään ja hän oli puhjeta itkuun. Levottomana ja liikutettuna Aldous silmäili häntä hänen pannessaan hattua päähänsä. Marcellan armelias sydän ei ollut pelännyt tällaisen tärisyttävän tapauksen mielenliikutuksia, hän oli menetellyt ylevämmin kuin mitä hän, Aldous, tytön itsensä vuoksi olisi suonut. Raeburnin moraalinen tunne hyväksyi ja ihaili Marcellaa, mutta hän oli huolissaan ja ikävöi viedä rakastettunsa pois täältä voidakseen häntä helliä, lohduttaa. Tuskinpa Marcella oli kolmeakaan tuntia nukkunut, sittenkuin he erosivat Maxwell Courtin portailla Marcellan astuessa vaunuihin.

Nyt saapui rouva Mullinskin yhä hätääntyneenä ja nyyhkyttäen ja niiasi pelokkaana herra Raeburnille. Marcella puheli hänelle kuiskaamalla, antoi muutamia käytöllisiä ja asiallisia määräyksiä, jotka herättivät Aldousin ihailua, ja lupasi palata myöhemmin. Rouva Hurd ei liikahtanut eikä silmiään avannut.

“Jaksatko kävellä?” sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa, kun he seisoivat mökin ulkopuolella. “Sinä näytät aivan uupuneelta. Luuletko voivasi istua hevosen selässä, jos minä talutan sitä?”

“Ei, kävellään vaan!”

Niinpä he sitten astuivat eteenpäin kylän uteliaiden silmien seuraamina. Hevosta taluttava poika kulki jonkun matkan päässä heistä.

“Missä olet ollut?” kysyi Marcella, kun he olivat kylän sivuuttaneet. “Oh, älä sinä huoli minun väsymystäni ajatella! Minä tahdon mieluummin tietää kaikki. Minun täytyy tietää kaikki.” Hän oli kalmankalpea, mutta kärsimättömyyttä ja kiihtymystä leimusivat mustat silmät. Vetipä hän vielä kätensäkin pois Aldousin käsivarrelta, missä tämä hellästi yritti sitä pidellä, ja astui pää pystyssä eteenpäin.

“Olin Dynes raukan luona”, vastasi Aldous surullisesti; “minun oli toimitettava pöytäkirja hänen todistuksestaan. Hän kuoli siellä ollessani.”

“Kuoli?”

“Niin. Kyllä rosvot olivat siitä huolehtineet, ettei pelastuksesta ollut toivoa. Mutta elipä hän sittenkin, Jumalan kiitos, niin kauan, että kerkisi antaa sen verran tietoja heistä, että luullakseni joutuvat oikeuden käsiin!”

Virkamiehen ja ylimyksen itsetietoinen ääni pisteli Marcellan värähteleviä hermoja.

“Mitä on oikeus?” huudahti hän; “järjestelmä, joka säälimättä uhraa ihmiselämän suojellakseen teidän kesyjä fasaanejanne?”

Pilvi sumensi Raeburnin vakavan, kirkkaan katseen. Rinnasta kohosi raskas huokaus — miehen huokaus, jolle hänen oma asemansa maailmassa tuottaa loppumattomia tunnonvaivoja.

“Niinpä kyllä!” sanoi hän. “Etkö usko, että minä sata kertaa kyselin samaa itseltäni seisoessani poika raukan kuolinvuoteen ääressä?”

Äänettöminä he kulkivat eteenpäin. Marcella oli yhä sotakannalla. Hänen sisässään riehui mielenkuohu, ja hän valmisteli hyökkäystä. Viimein Aldous puhkesi sanomaan:

“Mutta olivatpa nykyisen metsästyslakimme puutteet vaikka kuinkakin suuret, tältä tapaukselta ne eivät kumminkaan pysty riistämään ilkityön leimaa. Kuusi miestä, ainakin kolme pyssyllä varustettua — kenties useampikin — lähtee fasaaniryöstöretkelle. He törmäävät yhteen kahden metsänvartian kanssa — toinen seitsemäntoistavuotias poika — joilla ei ole muita aseita kuin ohut sauva. Poika lyödään kuoliaaksi, metsänvartian ampuu melkein paikalla mies, joka on ollut hänen elinkautinen vihollisensa ja joka monesti on muiden kuullen uhannut pehmittää hänet! Kai tämä, jos mikään, on tahallinen murha, raaka murha!”

Marcella seisahtui keskellä sumuista tietä ja yritti hallita itseään.

“Se ei ollut tahallinen”, hän lopulta sai vaivoin sanoneeksi; “ei Hurdin puolelta. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Se oli kahakka — hän olisi yhtä helposti voinut tulla murhatuksi kuin Westall. — Westall hyökkäsi ensin hänen kimppuunsa, Hurd puolusti itseään.”

Aldous pudisti päätään.

“Tiettävästi Hurd asian sillä tapaa selittää”, sanoi hän alakuloisesti, “samoin vaimo raukka. Hurd ei ole huono eikä paatunut ihminen kuten nuo muut hirtehiset. Nähtävästi hän, toinnuttuaan vimmansa ensi iskusta, ei voinut itsekään käsittää, mitä oli tehnyt. Mutta ei se asiaa muuta. Murha se oli, ei yksikään tuomari tai jury voi siitä olla toista mieltä. Dynesin todistus puhuu selvää kieltä, eikä muitakaan todistuksia puutu.”

Hän vaikeni syvästi huolestuneena nähdessään, kuinka kalpeaksi ja tutisevaksi Marcella kävi.

“Oma armaani, kunpa voisin sinua säästää tästä kaikesta.”

He olivat kahdenkesken sumuisella tiellä. Poika hevosineen oli kadonnut näkyvistä. Raeburn yritti kietoa käsivartensa Marcellan ympäri. Mutta sitä ei sallittu.

“Tiedä”, huohotti nuori tyttö vetäytyen syrjään, “että minä en pidä Hurdia syyllisenä — että teen kaiken voitavani puolustaakseni häntä. Hän on minun silmissäni kierojen, iljettävien lakien uhri! Ellet sinä tahdo auttaa minua puolustamaan häntä — kai minun täytyy kääntyä jonkun muun puoleen.”

Aldousiin iski äkillinen epäluulon pistos.

“Kyllä hänen puolustuksestaan huolta pidetään, siitä voit olla varma”, sanoi hän hitaasti.

Marcella hillitsi itseään ja he astuivat eteenpäin. Kun he poikkesivat Mellorin ajotielle, muisteli Aldous täynnä kiihkeätä intohimoa mitä taivaallisia hetkiä he olivat viettäneet yhdessä hänen huoneessaan, ei täyttä yhdeksää tuntia sitten.

Askeleita kuului hiekkakäytävällä, ja molemmat katsahtivat ylös. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulivat yhteen tytön hämmästyneissä ja myrskyisissä tunteissa, kun hän näki Whartonin.

X LUKU.
Birminghamin työväenkongressin ensimäinen istunto oli juuri päättynyt, ja kadut sen rakennuksen lähellä, missä se oli pidetty, alkoivat täyttyä ulos rientävistä edustajista. Sadetta tuli tulvimalla, ja sateenvarjot olivat pystyssä.

Ympärillään joukko nuoria miehiä astui rakennuksen pääkäytävältä ulos Harry Wharton ja suuntasi kulkunsa — päästyään vaivoin erilleen siitä ystävällisestä väenahdingosta, joka tungeskeli hänen läheisyydessään — kadun toisella puolella olevaan ravintolaansa.

“No niin, minua ilahuttaa, että mielestänne suoriuduin asiastani kunnolla”, puheli hän heidän noustessaan portaita ylös. “Tuhat tulimmaista tuota ilmaa, ja kuinka tukahuttavaa oli salissa. Tulkaa sisään, niin saamme jotain juodaksemme.”

Puhuessaan hän lennätti auki työhuoneensa oven. Nuo neljä miestä hänen seurassaan seurasivat häntä sisään.

“Minun on palattava kokoussaliin tavatakseni kahta tai kolmea henkilöä, ennenkuin kaikki hajaantuvat”, sanoi heistä etumainen. “Kiitos, herra Wharton, minulle ei mitään virvoituksia. Mutta aikomukseni oli kysyä teiltä, mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt puheenne julkaisemista varten?”

Puhuja oli laiha, tummahko mies, ystävällinen ja vaatimaton katse silmissään. Hän oli puettu pitkään, mustaan takkiin, ulkomuodoltaan papin näköinen.

“Oh! siitä on kyllä pidetty huolta, Bennett. Jäljennöksen saavat Sanomat, Päivän Uutiset ja Pohjolainen. Minä lähetin sen matkaan jo ennen kokousta. Oma lehteni tietysti myöskin. Muut lehdet ottakoot siitä mitä haluavat. Minulle se on yhdentekevä.”

“Kaikki ne sen tahtovat”, virkkoi muuan toinen. “Se on paras puhe, minkä olette koskaan pitänyt — paras puheenjohtajanpuhe, mikä meillä on koskaan ollut — vai mitä?”

Molemmat miehet hänen takanaan nyökähyttivät päätänsä myönnytyksen merkiksi. Puhuja, jota sanottiin Caseyksi, jatkoi:

“Hallinin puhe viime vuonna oli loistava, mutta Hallinin puheissa on jotain lamauttavaa, niin ainakin on tuntunut minusta viime vuonna. Taistelua me juuri nyt kaipaamme, ja Herran nimessä, antaa sitä vaan tulla!”

Ja kädet kupeilla seisoen hän silmäili vuoroin kutakin toveriansa. Hänen kasvonsa punoittivat osittain kokoussalissa vallinneen kuumuuden vaikutuksesta, osittain sisällisestä jännityksestä. Kaikilla näillä miehillä oli tuo eloisa, hermostunut ulkomuoto — Whartonilla ja Bennettilla sentään vähemmässä määrässä — joka tavallisesti on nähtävänä johtajissa, jotka ovat hyvissä väleissä johdettaviensa kanssa ja jotka vast’ikään ovat menestyksellä suoriutuneet kiihdyttävästä tulikoetuksesta. Vuolaana virtana tulvi heidän suustaan huomautuksia, naurunhohotuksia ja kokkapuheita heidän siinä seisoessaan juttelemassa äskeisestä puheesta ja sitä seuraavasta kohtauksesta. Wharton ei paljon keskusteluun puuttunut, pistihän vain tuontuostakin väliin jonkun kompasanan omasta esiintymisestään, mutta virkeä myhäily suupielissä ja liikkuva, tyytyväinen katse osoittivat ilmeisesti miehen mielihyvää. Tätä puhettaan hän oli valmistellut vasta silloin, kun hän kuutamossa astuskeli Mellorin kirjastossa. Eikä hänen häiriintynyt mielenrauhansa estänyt häntä sitten, tultuaan omaan huoneeseensa, sitä paperille pistämästä ja ottamasta siitä kaksi tai kolme kirjoituskone-jäljennöstä sanomalehtiä varten. Ei sen tyyli enemmän kuin sen loogillinen ajatuksenjuoksukaan ollut kärsinyt tuosta keskeyttävästä välikohtauksesta. Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei ollut kukaan työväenohjelmaa paremmin esittänyt, rohkeammin suunnitellut ja kaunopuheisemmin puolustanut. Laimealta tuntui nyt Hallinin viime vuonna samanlaisessa kokouksessa pitämä puhe, kuten Casey oli huomauttanut. — Wharton tiesi yhdellä iskulla luoneensa itselleen nimen, tiesi myös, että hän tällä puheellaan oli työntänyt syrjään muutamia puoluemiehiä, jotka muutoin olisivat mahdollisesti asettuneet hänen tielleen.

Casey ensimäisenä vaihtoi puheenainetta. Hän oli jo kehuskellut puhetta paljon lämpimämmin, kuin oli itse aikonutkaan. Hän kuului uus-unionisteihin, ja miehen pukukin oli sitä mukaan — parkkumi-housut, flanellinen paita, tulipunainen kaulahuivi ja työmiehen takki — mikä kaikki vallan oivallisesti soveltui hänen leijonanomaiseen päähänsä ja leveihin hartioihinsa. Uransa hän oli alkanut muurarin-apulaisena ja oli tätä nykyä erään vastaperustetun uuden työväenyhdistyksen sihteerinä. Hänen vaikutuksensa oli ollut melkoinen, mutta sanottiin sen jo olevan alenemassa. Pidettiin sentään varsin luultavana, että hän saisi paikan ensi parlamentissa.

Toiset kaksi miestä olivat Molloy, kongressin sihteeri, lyhyt, sileänaamainen ja jäntevä mies, jonka ystävällinen katse ja käytöstapa useinkin vei ihmiset harhaan, hän kun oikeastaan oli tämän kamppailevan liikkeen kiihkoisin taistelija, ja Caseyn ystävä Wilkins, entinen rauta tehtaalainen, nyt työväenliikkeen palkassa ja työväen ehdokkaana eräästä Yorkshire-piiristä. Wilkins oli sivistymätön ja intohimoinen mies, puhui leveätä Yorkshiren murretta ja oli kehno liikemies, mutta rehellinen ja omassa piirissään vaikutusvaltainen kuten ainakin ihmiset, joilla on vilpitön vakaumus omasta tehtävästään. Lisäksi hän oli hyvä puhuja ja uskomattoman sitkeä kaikenmoisissa ruumiillisissa ponnistuksissa.

“No niin, hyvä on, että se on ohi”, huoahti Wharton heittäytyen tuolille ja kurottaen samassa kättänsä kelloa kohti. “Casey, hiukan whiskyä? Eikö? Eikä Wilkinskään eikä Molloy? Teiltä, Bennett, ei kannata kysyäkään. Jumaliste! esivanhempamme olisivat pitäneet meitä raukkamaisina! No, kuppi kahvia teidän ainakin on juotava ennenkuin palaatte kokoussaliin. Tarjooja! kahvia. Asiasta toiseen, Bennett, maalla ollessani tapasin Hallininkin.”

Puhuessaan hän kaiveli esiin paperossikotelonsa ja tarjosi toisille. Kaikki kieltäytyivät paitsi Molloy. Casey otti taskustaan puoleksi sammuneen piippunsa ja sytytti sen uudelleen. Hän ei ollut raittiusmies kuten muut, mutta halveksui juoda whiskyä ja vettä “herran” kustannuksella tai polttaa “herran” paperosseja. Luokkaylpeys hänessä oli ärtyisä ja vahva. Molloy, joka luonteeltaan oli yhdenvertainen jokaisen kanssa, vastaanotti tarjotun paperossin rauhallisesti, huomaamatta Caseyn karsasta silmäniskua.

Herra Bennett siirsi tuolinsa lähelle Whartonia. Hallinin nimeä mainittaessa kohosi huolestunut katse hänen eloisiin, tummiin silmiinsä.

“Miten on hänen laitansa, herra Wharton? Viime kirjeessään hän mainitsi minulle vain ohimennen terveydestään. Mutta muistattehan, että tuo lakkojuttu oli viedä hengen häneltä. Siinä oli tekemistä, ennenkuin saimme hänet piristymään — herra Raeburn ja minä.”

“Oh, vahva hän ei ole, eikä ole luullakseni koskaan ollutkaan. Mutta kyllä hän sentään näytti olevan tavallisissa voimissa. Hän on herra Raeburnin luona, ja minä taas olin vieraana sen nuoren neidin isällä, joka on kihloissa herra Raeburnin kanssa.”

“Olen kuullut kerrottavan siitä”, sanoi Bennett huvitetun näköisenä. “No niin, meidän miehiä ei herra Raeburn ole, mutta hänen luokassaan ja hänen olosuhteissaan tapaa harvassa miehiä niin selväjärkisiä ja oikeamielisiä kuin hän. Morsian mahtaa olla onnellinen.”

“On tietenkin”, sanoi Wharton kuivakiskoisesti. “Mutta juuri tätä nykyä ei heistä kumpikaan liene niin ylen onnellinen. Viime yönä tapahtui siellä hirvittävä verinäytelmä. Eräs lordi Maxwellin metsänvartioista ja tämän apulainen, seitsentoistavuotias nuorukainen, tapettiin viime yönä kahakassa sala-ampujain kanssa. Juuri matkalle lähtiessäni kuulin hätimiten siitä kerrottavan, mutta ennen kokoukseen menoani sain sähkösanoman, missä pyydetään minua rupeamaan murhasta syytetyn asianajajaksi.”

Inhon ja mielipahan ilme lennähti äkisti Bennettin kasvoille.

“Tällaisia tapahtumia on viime vuosina sattunut yhtenään”, virkkoi hän. “Mitenkä voimme päästä siitä kirouksesta, johon tämä metsästys-järjestelmä meidät kytkee?”

“Siitä ei päästä”, puheli Wharton tyynesti kopistellen tuhkaa paperossistaan, “ei teidän eläessä, eikä minun. Kun saamme enemmän radikaaleja parlamenttiin, toimitamme huojennusta rangaistuksiin, mutta siitä metsästävä säätyluokkamme vain kiukustuu keksimään uusia puolustuskeinoja itselleen. Ooh! mies joutuu hirtettäväksi — se on selvä. Mutta siitä tulee oivallinen tapaus — yleiseltä näkökannalta katsottuna — se nostattaa mieliä — —”

Tuumivan näköisenä hän kuljetti kätensä kiharaisen tukkansa läpi.

“Aivan erinomainen tapaus siitä tulee”, toisti hän sitten matalammalla äänellä ikäänkuin itsekseen puhellen.

“Herra Wharton, tottahan otatte osaa ‘Peterloon’ päivällisiin tänään?” kysäisi alati epäluuloinen Wilkins Whartonin ojentaessa hänelle kahvikuppia. “Se kuuluu tehtäviinne — ymmärtääkseni.”

“Ikävä kyllä, en voi”, vastasi Wharton tyytymättömällä äänellä; “olin juuri aikeessa pyytää teitä kaikkia esittämään anteeksipyyntöni ja selittämään poissaoloani. Bennettille olen jo puhunut siitä. Minun on välttämättä lähdettävä maalle vielä tänä iltana — ikävä juttu — muuan työmies on joutunut kiikkiin, kun on ampunut erään metsänvartian; minua on pyydetty miehen asianajajaksi. Oikeuden istunnot alkavat valitettavasti jo kahden viikon kuluttua; niin muodoin on aika varsin täpärällä — —”

Ja hän selitteli edelleen. Iltajunassa hän palaa Widringtoniin, seuraavana aamuna, lauantaina, hän keskustelee sen asianajajan kanssa, jonka toimeksi oikeudenkäynti on annettu, ja samana päivänä hän saapuu hyvissä ajoin Birminghamiin ollakseen läsnä kongressin toisessa kokouksessa, joka oli määrätty avattavaksi aikaisin iltapuolella.

Hän puheli ystävällisesti ja vakuuttavasti. Noiden toisten miesten rinnalla hänen nuoruutensa, kaunis ulkonäkönsä ja sulava käytöstapansa pisti huomattavasti silmään. Wilkinsin silmissä, jolta ei jäänyt huomaamatta yksikään Whartonin sana tai liike, hän oli ilmeisesti liian hyvissä pukineissa ja liian sivistynyt. Tottahan se päivä piankin koittaa, kun työväenliike tulee toimiin omillaankin ja uskaltaa antaa eropassit mokomillekin nuorille ylimyksille. Ei sentään vielä.

“No, johan sen arvasinkin, ettette te piittaa meidän päivällisistä”, nauraa hohotti hän.

Bennettin lempeä katse muuttui vihaiseksi.

“Onhan herra Wharton mielestäni kyllin selvästi selitellyt syyt poissaoloonsa”, lausui hän toisiin kääntyen. “Kyllä häntä päivällisillä kaivataan — mutta tässä näyttää elämä ja kuolema olevan kyseessä. Älkäämme myös unohtako sitä seikkaa, että tämä tehtävä sattui herra Whartonille perin sopimattomaan aikaan. Sitä ei meistä yksikään osannut arvata, kun viime vuonna valitsimme hänet, että hänelle tulisi tässä samalla haavaa vaalikamppailu eteen. Ensi lauantainahan se pamahtaa?”

“Niin, lauantaina!” sanoi Wharton päätään nyökähyttäen.

“No, tokkopa vetelee?” uteli Casey pyörähyttäen Whartoniin tutkivan katseen.

“Vetelee toki”, vastasi Wharton hilpeästi, “oh, kyllä se meille luonnistuu. Vanhan Dodgsonin on väistyttävä, ei siinä mikään auta.”

“Onko Raeburnilaisilla yhä vielä yhtä vahva kannatus kuin ennen?” kysyi
Molloy, joka tunsi Brookshiren.
“Sitä ei ole kellään tilanomistajalla enää. Vuodesta 84 alkaen on maa miinoja täynnä kaikilla — hyvillä ja huonoilla — ja sen he tietävät.”

“Miinatpa vain eivät ota räjähtääkseen — minun kärsivällisyyteni tässä jo katkeaa”, ärähti Wilkins. “Minun järjelleni on käsittämätöntä, mitenkä kansa vuosi vuodelta taipuu maksamaan veroa noille anastajille. Mutta vähätpä tästä näkyy apua olevan siitä, että heitä ahdistetaan. Niin kauan kuin heitä ja heidän puoluelaisiaan istuu parlamentissa ja kabinetissa, ei ole mitään muutoksia tulossa.”

Wharton katsahti häneen säteilevällä katseella ja teki pienen hyväksyvän liikkeen päällään.

“No niin, nyt jätämme teidät rauhaan”, sanoi Bennett. “Teiltä ei liikene paljon aikaa matkavalmistuksiin. Kyllä me selitämme syyt poissaoloonne, herra Wharton. Puheenne herätti niin suurta mielihyvää, että kaikki tulevat olemaan iloisella mielellä, siitä saatte olla varma. Suurenmoinen se olikin! — sallikaa minun vielä kerran onnitella teitä. Hyvää yötä — toivon, että saatte salametsästäjänne vapautetuksi.”

Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja heittivät hyvästi hekin. Wharton saatteli heitä ulos, sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi uudelleen akkunan luona olevaan tuoliin. Sälekaihtimet olivat vielä alaslaskematta, ja hän silmäili leveälle, kauniille kadulle, joka näkyi akkunasta korkeine punaisine tiilirakennuksineen ja puoteineen, vilisevine ihmisjoukkoineen ja ajokaluineen, kaikki niin tuhlaavasti kaasuliekkien valaisemana, että helmikuun pimeys ja kosteus olivat sen rinnalla voimattomat. Mutta häneltä jäi kaikki tämä huomaamatta, haihtumassa oli jo äskeisen menestyksen aiheuttama mielenliikutuskin. Hän oli jälleen Mellorin ajotiellä; Aldous Raeburn ja Marcella seisoivat hänen edessään; tämän jännittävän hetken muisto pani hänen tunteensa uudelleen vavahtamaan.

Hän painoi molemmin käsin päätänsä ja mietiskeli. Murhauutisen oli hänelle ensiksi kertonut herra Boyce. Mellorin herra oli sen kuullut Williamilta puoli kahdeksan tienoissa ja oli paikalla koputtanut hereille vieraansa saadakseen jutella hänen kanssaan tästä tärisyttävästä tapahtumasta.

“Noin iljettävää juttua en, Jumala nähköön, ole milloinkaan kuullut”, toruskeli potilas silitellen yönuttuaan laihalla kädellään. “Siihen nyt ne teidän radikaaliset mielipiteenne johtavat. Ensi toimekseen kai ottavat herraskartanojen ryöstämisen ja polttamisen.”

“Enpä luule, että radikaalisilla mielipiteilläni on paljonkaan tekemistä sen kanssa”, vastasi Wharton levollisesti.

Mutta hänen poskillaan hehkui punainen täplä, joka oli ristiriidassa käytöksen kanssa. Vai niin, kun hän — he — näkivät Hurdin astuvan lehtokujan poikki, oli hän matkalla tähän verinäytelmään. Se sama pyssynlaukaus, jonka hän, Wharton oli kuullut, oli Westallilta vienyt hengen. No niin, mikä tässä nyt joutuu eteen? Voineeko Marcella tukkia suunsa vai haastetaanko heidät molemmat todistajiksi. Tämä ajatus pani hänen valtimonsa hurjasti jyskyttämään.

“Onko päästy jäljille. Onko ketään vangittu?” kyseli hän isännältään.

“No, johan minä teille juttelin,” vastasi herra Boyce äkeästi, vaikka hän itse asiassa ei ollut mitään virkkanut. “Tuo Hurd-hirtehinen on vangittu. Minulle kerrottiin, että metsänvartiat ja poliisit ovat jo toista vuotta pitäneet häntä silmällä. Ja kaiken aikaa on tässä tyttäreni hemmotellut häntä ja hänen vaimoansa ja saarnaillut minulle heistä. Saipa hän Raeburninkin ottamaan hänet hovin työhön. Hyvä opetus tämä on hänelle, sen takaan.”

Wharton veti syvän helpotuksen hengähdyksen. Vai oli mies jo raudoissa ja muita todistuksia näkyi löytyvän. Hyvä! Naisen omatunto on vaarallinen kapine, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä se saa aikaan, joutuipa siinä pulaan vaikka kuka.

Kun herra Boyce vihdoin oli lähtenyt matkaansa, jotta hän saattoi pukeutua ja joutua valmiiksi siihen varhaiseen junaan, jolla hän edellisenä iltana äkkiä oli päättänyt lähteä Mellorista, kesti hyvän aikaa ennenkuin Wharton pystyi mitään tekemään. Hän vajosi tuumimaan asemaansa. Neiti Boycen ystävä oli nyt ilmeisessä hengenvaarassa, ja niin ollen neiti Boycen ajatukset arvatenkin liikkuivat yksinomaan tämän miehen ja hänen perheensä ympärillä. Wharton tiesi edeltäpäin, kuinka kiihkeänä, kuinka suuttuneena tyttö oli alkava taistelun Hurdin elämän puolesta. Olkootpa todistukset vaikka kuinka puhuvia, Marcellalle Hurd aina oli oleva uhri tai sankari — ja Westall tietenkin pelkkä näytelmän Holofernes.

Mitähän Raeburn tästä arvelee? Niinpä niin, juoni kehittyy edelleen. Hänelle pälkähtikin nyt mieleen, että jos hän lähtee Widringtoniin aikaisemmassa junassa kuin ensin oli määrätty, kerkiää hän vielä ennen Birminghamiin lähtöä puolen tunnin verran jutella erään asianajajan kanssa, joka oli hänen ystäviään. Hän soitti Williamia, joka kiihtyneenä ja hätiköiden saapui palvelijain huoneesta — määräsi tavaransa lähetettäviksi myöhäisemmässä junassa, tiedusteli pojalta, mitä hän oli kuullut murhasta, sukelsi kylpyynsä ja pullahti jälleen ylös sieltä virkeänä ja joustavana. Ei hänen ulkonäöstään saattanut huomata, että vain kahden tunnin levoton uni oli ollut miehen yölepo ja että sitä ennen oli kestetty mielenliikutuksia ja suoritettu ajatustyötä, mikä olisi pystynyt järkyttämään toiselta ihmiseltä vankatkin ruumiinvoimat.

* * * * *

Entä kohtaus Mellorin tiellä! Kuinka elävästi hän näki heidän kummankin — Raeburnin synkkänä ja kalpeana, Marcellan tummassa sarssipuvussaan, silmät yhtenä intohimon hehkuna ja posket verettöminä.

“Traagillinen ylevyys varjosi häntä — sankarittaren ilmakehä. Hänessä tuntui ruumistuvan tuo surunvoittoinen aamu raskaine sadepisaroineen ja lehdettömine puineen — kaikki inhimillinen tuska, joka nyt vallitsi tuossa pienessä kylässä. Ja minä, joka viimeksi olin nähnyt hänet tanssipuvussa, joka olin pidellyt häntä sylissäni lämpimänä, tuoksuvana, neitseellisenä, joka olin nähnyt hänen sydämensä nousevan ja laskevan valkean poven alla — sydämen, jossa minä — minä olin levottomuutta herättänyt! — kuinka rohkenin minä pysähtyä ja katsella häntä silmiin. Mutta tein sen. Salamana lensi samassa mieleeni ajatus, kuinka taivuttaisin hänet antamaan minulle anteeksi, kuinka jälleen saisin hänet valtaani. Luulin, että leikki oli lopussa, äkkiä minulle selvisi, että toinen näytös oli juuri alulla. Hän ja Raeburn olivat silminnähtävästi jo olleet kinastuksessa toistensa kanssa — sen huomasin paikalla, kun näin heidät. Tämä juttu vain laajentaa juopaa heidän välillään. Raeburnin omatunto astuu väliin — ja sen miehen omalletunnolle ei pirukaan mahda mitään!

“Nyt hän minua vihaa; joka sana, jonka puhun hänelle — ja vielä enemmän joka sana hänen morsiamelleen — sapettaa häntä. Mutta malttoi hän sentään mielensä, kun minä pyysin häntä kertomaan, mitä hän tiesi — en voi syyllä häntä moittia — vaikka näin minä tuontuostakin, että hän vääntelihe tuskasta, kun hän oivalsi miten tarkat tiedot minulla on puheenalaisista henkilöistä ja paikoista — tiedot, jotka yksin hän on voinut minulle antaa. Ja sillä välin seisoo Marcella vieressä kuin kuvapatsas. Ei niin sanaa, ei niin katsetta, vaikka kättelyä hän ei voinut minulta kieltää. Mutta vaistoni pelasti minut. Minä tempasin hänet ylös, — minä houkuttelin hänet mukaani! Asetuin sille käsityskannalle murhaan nähden, jonka arvasin hänelläkin olevan. Saattoihan otaksua, että se oli ollut kahakka — tavallinen tappelu — missä sattuma ratkaisi voiton. Hyvänluontoinen ja säveä mieshän Hurd oli, kykenemätön tekemään tahallista murhaa. Ja mitä vihamielisyyteen tulee, olihan sitä ollut kummallakin puolella. Raeburn kangistui eikä puhunut mitään. Kuinka kaunis on hänellä otsa — ja kun hän on liikutettu, on kasvoissa joskus ilme, joka muistuttaa antiikkista voimaa ja oikeamielisyyttä! Mutta hän— hän alkoi vavista — virkosi jähmetyksestään. Hän oli vähällä puuttua puheisiin kanssani — mutta minä katsoin viisaimmaksi olla enää pitkittämättä keskustelua ja kiiruhdin tieheni.”

Hän veti taskustaan sähkösanoman, joka hänen käteensä oli annettu hänen ravintolaan tullessaan, ja jälleen väreili suupielissä sama riemastus, jota hän oli tuntenut ensin lukiessaan sitä. Yksityiskohtia myöten se johdatti hänelle mieleen tuon kiireisen keskustelun Widringtonin asianajajan kanssa, jonka tarkka vainu jo oli keksinyt, että Hurdin puolustuksesta voisi koitua hänelle hyvääkin raha-ansiota. Tämä mies — ollen puutteenalainen, ovela ja seudun olot juurta jaksain tunteva — oli työskennellyt Whartonin ja puolueen eteen, eikä mitään parempaa pyytänyt kuin saada pysyä hyvissä väleissä tulevan parlamentinjäsenen kanssa.

“Eräs nainen”, oli Wharton hänelle puhellut, “herra Boycen tytär Mellorista, on hartaasti kiintynyt tähän mieheen ja hänen perheeseensä. Hän on kovin suruissaan tämän jutun johdosta. Näin hänet sivumennen tänä aamuna, mutta ei ollut aikaa siitä jutella. Olen vakuutettu siitä, että hän koettaa auttaa miehen sukulaisia tämän puolustuksessa. Käykää hänen luonaan vielä tänä aamuna — sanokaa hänelle, että tämä juttu on herättänyt minussa myötätuntoa — että olen lakimies, kuten hän tietää, ja että otan ajaakseni Hurdin asiaa, jos hän vain tahtoo. Hankalaksi tämä minulle käy, vaalit kun juuri ovat edessä, mutta se on tehtävä — yleisen edun kannalta. Ymmärrättehän? Neiti Boycen isä on tory — ja tytär viettää piakkoin häitä herra Raeburnin kanssa. Näin ollen hän on vaikeassa asemassa. Yhtäkaikki hänen mielensä on kovasti kuohuksissa tästä tapauksesta ja koko metsästys-järjestelmästä — ja minä tahtoisin olla hänelle avuksi. Kävi miten kävi, omaa tietään hän kulkee. Käykää häntä puhuttelemassa — puhutelkaa myös Hurdin vaimoa, joka on tykkänään neiti Boycen vaikutuksenalaisena, ja sähköttäkää sitten minulle ravintolaani Birminghamiin. Jos he ovat ajatelleet toimia toisin päin, hyvä sekin. Sitä enemmän aikaa liikenee minulta vaalipuuhiini.”

Suoritettuaan tämän tehtävän hän matkusti Birminghamiin. Siellä hänelle ravintolan portailla ojennettiin sähkösanoma: —

“Puhutellut neiti Boycea, samoin rouva Hurdia. Teitä halutaan hartaasti miehen asianajajaksi.”

Tuumivana hän nyt levitteli sähkösanomaa edessään. Tuo vähäinen paperiliuska antoi hänelle lupauksen siitä, mitä hän kiihkeimmin halusi maailmassa — vaikutusvaltaa, mielenliikutuksia, jännittävää toimintaa.

“Kun me kohtaamme toisemme vasta”, hymyili hän itsekseen, “vetää hän itsensä tilille. Hän on oleva arvokas ja loukkaantunut; hän epäilee kaikkia sanojani ja tekojani — ja itseään hän epäilee vieläkin enemmän. Yhdentekevä. Juonen langat ovat minun kädessäni, kadotin tai voitin, hän on yhtäkaikki pakotettu työskentelemään kanssani, neuvottelemaan kanssani — hän on jäävä minulle kiitollisuudenvelkaa. Mikä sai hänet suostumaan? — kaiketi se kumminkin tuntui hänestä nöyryyttävältä. Raeburn nähtävästi on ollut järkkymätön — naisten tapaan hän tahtoo päästä voitolle, ja koska hän kaikesta huolimatta katsoo minun apuani edullisimmaksi, on hän pistänyt ylpeytensä säkkiin? vai olisikohan? — Ei, sitä en uskalla ajatella. Tämä on kuin viini — päähän se käy. Ja tällaiseen yritykseen ryhdyttäessä on oltava selvällä päällä. Kirjoittaisinko hänelle — aikaa on juuri sen verran, ennenkuin lähden — pyytäisinkö häneltä anteeksi mieletöntä tekoani — ennenkuin yhdessä käymme ihmiselämää pelastamaan? Se voipi onnistua — voipi epäonnistuakin. Mutta ei sentään! Parasta on antaa asian itsenäisesti kehittyä. Hänkö — Aldous Raeburnin vaimo kuukauden kuluttua? No niin, ehkäpä — ehkäpä hän on. Mutta siitä ei minun ymmärtääkseni tarvitse suuresti välittää. Merkillistä! Kaksikymmentäneljä tuntia sitten arvelin, että kaikki oli ollutta ja mennyttä. — Nyt päivällistä syömään ja sitten matkaan! Kuinkahan niukalla unella saatan tulla toimeen seuraavan kahden viikon ajan?”

Hän soitti kelloa, tilasi ajurin ja läksi sitten ruokahuoneeseen pikaista päivällistä haukkaamaan. Hänen kulkiessaan ohi yhden niistä pienistä pöydistä, joita huone oli täynnään, muuan herrasmies, joka tuttavansa kanssa söi puolista siellä, tunsi hänet ja nyökähytti hänelle kylmästi päätään. Wharton astui huoneen perälle, ja odottaessaan ruokaansa hän vajosi lukemaan paikkakunnan iltalehteä, joka jo sisälsi selostuksen hänen puheestaan.

“Huomasitteko tuota miestä?” kysyi muukalainen tuttavaltaan.

“Sitäkö pientä nuorta, kiharapäistä miestä?”

“Pientä, nuorta miestä, jopa jo! Hän on jäntevin atleetti, minkä tunnen — aivan tavaton ruumiillinen kestävyys kokoon verraten — ja politikoitsijana hän on — mitä taitavimpia lurjuksia. Me olemme naapurukset maalla. Meidän maatilamme ovat vieretysten. Tunsin hänen isänsä — pienen, näivettyneen vanhan herran vanhaa koulua — hyvin silokäytöksinen ja itsepintainen — jonka hänen vaimonsa kiusasi hengiltä — oh, Jumala paratkoon, oli siinäkin naista!”

“Mikä on miehen nimi?” keskeytti toinen. “Wharton — H. S. Wharton. Äiti oli lordi Westgaten tytär hänen äitinsä taas näyttelijätär, jonka vanha lordi nai vanhuudenhöperyydessään. Samoin kuin Garrick lady Mildred Whartonkin oli luonnollinen ainoastaan silloin kun sai näytellä jota hän tekikin vaikka missä tilaisuudessa. Vanhan Whartonin olisi pitänyt antaa hänelle selkään hänen käsialansa tähden ja tappaa hänet hänen pukujensa vuoksi. Nimikirjoitustaan varten hän tarvitsi kokonaisen paperiarkin, ja hänen pukunsa olivat sellaiset, että jos sattui olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan, oli mahdotonta välttää takertumasta hänen liepeisiinsä. Verrattoman kekseliäs hän oli eriskummaisia malleja keksimään. Huomion herättämiseksi tämä kaikki tehtiin. Hän riiteli miehensä ja kaikkein sukulaistensa kanssa, ja lopulta hän rupesi julkisesti esiintymään sosialistisena puhujana, poika seurassaan. Aina hänellä oli näyteltävänä milloin mikin osa, epäonnistunein niistä oli kuitenkin äidin osa.”

“H. S. Wharton?” virkkoi vieruskumppani. “No, sehän on sama mies, joka tänään on täällä puhunut. Olen juuri lukenut Iltatähdessä selostuksen siitä. Suuri kokous — Birminghamin johtavien ammattikuntien kokoonkutsuma — jonka tarkoituksena on käsitellä vapaamielisten vaaliohjelmaa, mikäli se koskee työväestöä — vai siinäkö se mies oli — sanotaan, että hänellä oli suunnaton menestys — puhui loistavasti — ja tulee varmaan valituksi parlamenttiin ensi viikolla.”

Puhuja, joka näköjään oli ovela ja varakas tehtailija, pisti silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin silmäillä tätä nuorta Robespierreä. Hänen toverinsa, lihavahko tilanomistaja, kohautti olkapäitään.

“Äidiltään tämä nuori mies niinmuodoin on perinyt mielipiteensä?”

“Tiettävästi. Siitä lähtien kuin poika oli viisitoistavuotias, sai hän olla mukana kaikissa hassutuksissa. Miehensä kuoltua lady Mildred yritti panna toimeen yhteisiä aterioita palvelusväen kanssa, mutta hovimestari pani pystyn eteen. Saman teki Whartonkin, joka — niin sosialisti kuin onkin — on aina ollut luonteeltaan mukavuutta rakastava. Se hänen kunniakseen sanottakoon, että masentunut hän oli äidin kuoltua. Silloin olin minäkin taipuvainen kohtelemaan miestä säädyllisesti. Luulen, että lady Mildred rakasti poikaansa — ja merkitseehän sekin sentään jotain.”

XI LUKU.
Marcella makasi Mellorin vierashuoneen sohvalla. Uutimet oli juuri laskettu alas, mutta hän oli kieltänyt Williamia tuomasta lamppuja sisään ennenkuin soitetaan. Takkavalkeankin valo oli hänestä sietämätön. Silmät ummessa hän siinä lepäsi ruumiillisesti ja sielullisesti aivan hervottomana. Lepoa hän ei kuitenkaan näyttänyt nauttivan, pienikin kolina talossa pani hänet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Aamupuolen hän oli viettänyt Hurdin mökissä hoidellen rouva Hurdia ja pikku poikaa. Minta, ennenkin heikko ja kulunut, oli nyt säikähdyksestä ja levottomuudesta käynyt niin kurjaksi, ettei voinut vuodettansa jättää, ja Willie huononi päivä päivältä, vaikka hän itsepintaisesti tahtoi liikkua ympäri puettuna kuten ennenkin ja tietää kaikki, mikä koski isää. Liikkuminen tuotti tuolle raihnaiselle ruumiille uskomattomia pakotuksia, ja isä näytti alati olevan lapsen ikävöivässä mielessä, mutta pieni sankari kärsi kaikki, mykkänä ja valittamatta.

Se onnettomuus, joka näitä kurjia oli kohdannut, piti Marcellaakin kuumeen tapaisessa kidutuksessa. Voimat ja mieli olivat peräti murtuneet. Vielä toinen uneton yö, täynnä jos jonkinlaisia kauhunkuvia, heikensi hänen jo ennaltaan ristiriitaisten tunteiden ja oman itsensä halveksimisen painostuksesta raukaistua itsehillitsemiskykyänsä. Siinä nyt odotellessaan kuulevansa Aldous Raeburnin soittamista ja askeleita, hän ei itsekään voinut päästä selville, oliko hänen oltava äkäinen siitä että Aldous tulee niin myöhään, vai onneton siitä, että hän tulee yhtään. Siitä hän kyllä oli selvillä, että heillä oli keskenään pitkä tilinteko suoritettavana. Raskaana painoi häpeäntunne hänen sydäntään ja omaatuntoaan, tapahtumaa kirjastossa hän arveli neitseellisessä mielessään poistumattomaksi täpläksi kunnialleen — heikkoudeksi ja petokseksi samalla haavaa. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, eikä sovitella tekojansa sen mukaan. Kärsimättömänä hän työnsi tyköään moraaliset väittelyt. Saisihan Aldous aikanaan sen, mikä hänelle on tuleva — saisi valita, tahtooko ensinkään naida Marcellan tapaisen tytön.

Tämän ohessa Raeburnin käsityskanta murhasta tuskastutti häntä ja oli viedä häneltä kaiken maltin. Vaikka tuntui se toiselta puolen hänestä ikäänkuin huojennukseltakin, kun sai suuttua häneen — kun oli olemassa loukkaantumisen ja moitteen syitä. Sen lisäksi häntä ihmetytti se lempeä järkähtämättömyys, joka ilmeni sulhasen sanoissa ja käytöksessä hänen puolustaessaan eriävää kantaansa. Se oli Marcellalle aivan uutta. Uhmansekaisella mielihyvällä hän antautui taisteluun sitä vastaan. Oli ikäänkuin hän sillä olisi löytänyt puolustusta itselleen — ikäänkuin Aldous olisi joutunut samalle asteelle kuin hänkin ja palkinnut pahaa pahalla.

Ovi aukeni. Jopa viimeinkin! Hän ponnahti pystyyn. Mutta William se vain olikin, joka toi sisään iltapostin. Häntä seurasi rouva Boyce. Hän loi tyttäreen tutkivan katseen, kyseli, oliko hänen päänkivistyksensä parempi ja istahti sitten ompeluksineen hänen viereensä. Näinä kahtena päivänä hän oli ollut harvinaisen ystävällinen Marcellalle. Pienet hellyydenosoitukset, joilla naiset tavallisesti ilmaisevat osanottoansa, olivat hänelle tuiki vieraita. Hemmottelemaan tai hyväilemään hän ei pystynyt. Mutta siitä pitäin kun Marcella tänä aamuna palasi kylältä kotiin kalpeana, kuoppasilmäisenä hahmona, oli äitikin ryhtynyt valtaansa käyttämään. Hän ei sallinut tytön enää lähteä ulos, vaan laitteli hänet sohvalle lepäämään ja antoi hänelle hajusuolaa päänkivistyksen poistamiseksi. Ei Marcella jaksanut vastustella. Aldousille oli annettava sana, sen hän vain oli määrännyt, että hän saapuisi Melloriin niin pian kuin laillinen ruumiinkatselmus oli lopussa, jotta Marcella saisi kuulla juryn päätöksen. Jury oli istunut kaiken päivää, ja tuomio odotettiin illalla langetettavaksi.

Marcella silmäili kirjeitään, kunnes sattui käteen eräs, sisältävä lontoolaisen kauppahuoneen lähettämiä kangasmalleja. Hän työnsi sen kiivaalla liikkeellä nopeasti syrjään ja nousi istualleen.

“Äiti! minulla on sinulle jotain sanottavaa.”

“Mitä sitten, tyttöseni.”

“Äiti, häät täytyy siirtää! — ne täytyy! — pari viikkoa. Minä olen miettinyt sitä tässä maatessani. Kuinka minä voisin? — näethän itsekin, ettei se käy. Tuo onneton vaimo luottaa tykkänään minuun. Kuinka voin uhrata aikani vaatteille ja ompelijattarille? Minusta tuntuu, kuin en voisi ajatella mitään muuta — en mitään muuta koko maailmassa — kuin häntä ja hänen lapsiaan.”

Hän sai vaivoin puhutuksi. Ääni oli kova ja pingottunut. “Oikeus istuu kenties juuri sinä viikkona — ehkäpä vielä samana päivänäkin, kun meitä vihitään.”

Hän vaikeni ja lennätti äitiin melkein uhkaavan katseen. Rouva Boyce ei osoittanut vähintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän laski levollisesti työnsä helmaansa.

“Jo minä olen odottanutkin, että sinulla olisi sellaisia tuumia”, virkkoi hän hetken kuluttua. “Enkä voi käsittää, että se sinun kannaltasi katsottuna olisi järjetöntäkään. Mutta ymmärtänethän, että ani harva arvostelee asiaa sinun kannaltasi. Aldous Raeburn kyllä — sinähän sen parhaiten osaat päättää. Mutta hänen omaisensa saattavat olla toista mieltä, ja isä pitää sinua — —”

“Hulluna”, oli hän sanoa, mutta totuttuun tapaansa hän valitsi maltillisemman sanan ja sanoi “narrimaisena”. Marcellan himmeät silmät leimahtivat uhmaavasti. “Sitä ei voi auttaa. En voi tehdä sitä. Ilmoitan sen heti Aldousille. Häät pitää siirtää kuukaudeksi. Ja vaikeata se on silloinkin”, lisäsi hän ja väristys puistutti hänen jäseniään.

Rouva Boycen hartiat liikahtivat melkein huomaamattomasti, eikä hän voinut olla tulevaa vävypoikaansa säälimättä. Sitten hän sanoi kuivasti — —:

“Mietihän kumminkin ensin, onko mielestäsi oikein tehty Raeburnia kohtaan, että sallit tällaisen seikan kumota hänen toiveitaan ja suunnittelujaan. Hänen on, luullakseni, oltava Lontoossa parlamentin avajaisissa kuuden viikon kuluttua.”

Marcella ei vastannut. Kädet ristissä polvilla hän istui syviin mietelmiin vaipuneena. Häiksi määrättyyn päivään — entisen sopimuksen mukaan — oli enää vain kolme viikkoa ja kolme päivää. Lyhyt kuherruskuukautensa heidän oli määrä viettää Pohjois-Englannissa eräässä kuuluisassa linnassa, jonka heille oli tarjonnut käytettäväksi muuan Aldousin serkku äidin puolelta, hänellä kun oli linnoja enemmän kuin tarvitsi. Sieltä oli aikomus lähteä Lontooseen parlamentinavajaisiksi. Kaupunkitaloa sisustettiin suurella kiireellä. Marcella itse oli tuskin ensinkään siihen puuttunut viime aikoina, vaan jättänyt sen tykkänään neiti Raeburnin tehtäväksi, joka tosin oli kiukustunut morsiamen välinpitämättömyydestä, mutta joka sentään mielellään valikoi uutimet ja seinäpaperit.

“Kahdeksan viikon kuluttua on kuolemantuomio pantu täytäntöön”, mietti äiti mielessään istuessaan ääneti hänkin. Rouva Boyce oli jo hankkinut itselleen tietoja kaikista murhaan kuuluvista asianhaaroista, ja hän oli vakuutettu siitä, että Marcella oli antautunut toivottomaan kamppailuun Hurdin elämän puolesta. Mutta tytär — niin tuittupäisesti ja kiihkoisesti kuin hän käyttäytyikin — osoitti tällä menettelyllä sielunjaloutta, jolle äiti ei voinut olla antamatta hiljaista tunnustusta ja joka sai hänet unohtamaan ivallisen puhetapansa ja kohtelemaan Marcellaa lempeämmin.

Melkeinpä tämä sama ajatus — vaikka hirvittävän kauhunkuvan muodossa, jossa ajatukset eivät uskaltaneet viipyä — välähti Marcellankin aivoissa, ja siihen liittyi vielä toinenkin ajatus, joka jäi aavistamatta itse teräväsilmäiseltä rouva Boyceltakin. “Kun minä kerron hänelle sen — hän arvatenkaan — ei tahdo mennä naimisiin kanssani — ja kerrottava se tietysti on.”

Ei kumminkaan vielä — ei mitenkään vielä. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen nyt näiden seuraa vain viikkojen kuluessa oli säilytettävä entinen arvokkuutensa Aldousin silmissä, ettei hän saanut antaa tälle mitään halveksumisen syytä. Jos hän nyt tällaisena aikana takertuu omiin synteihinsä, on hän laiskan ja tekopyhän uskovaisen kaltainen, joka voihkailee sielunsa pelastuksesta, sen sijaan että pitäisi huolta vaimonsa ja lapsensa ruumiillisista tarpeista.

Valtaovella soitettiin. Marcella nousi pystyyn käsi sohvannojalla. Surkuteltavalta ja pateettiselta hän näytti seisoessaan siinä pitkänä, hentona, mustapukuisena.

Kun Aldous astui sisään, olivat Marcellan kasvot yhtenä ainoana tuskaisena kysymyksenä. Aldous astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

“Westallin jutussa kuuluu päätös: tahallinen murha Hurdin puolelta. Mitä tulee Charlie Dynes raukkaan, siirrettiin päätöksenantaminen ensi istuntoon. Todistuksia on kumminkin kertynyt siksi paljon, että ruumiit voidaan haudata. Tänä iltana kerrottiin, että muuan mies tuota salametsästäjä-joukkiota on esiintynyt ilmiantajana ja poliisi vakuuttaa korjaavansa talteen kahden tai kolmen päivän kuluttua koko parven.”

Marcella vetäytyi hänestä pois ja vaipui uudelleen sohvan nurkkaan. Varjostaen kädellään silmiään hän teki voitavansa ollakseen tyyni ja asiallinen.

“Kuulusteltiinko Hurdia itseään?”

“Kuulusteltiin. Hän kertoi samaa, mitä oli sinulle ja vaimolleenkin puhunut. Mutta oikeus? —”

“Ei uskonut häntä.”

“Ei. Oli olemassa niin painavia todistuksia häntä vastaan. Hänen omasta kertomuksestaan käy ilmi, että hän oli ollut ulkona metsästyksen tarkoituksessa, että hän oli johtanut Oxford-joukkuetta, että hän oli ollut pyssyllä asestettuna ja että Westall oli ollut aseeton. Hän myönsi myöskin, että Westall oli ensin kehottanut häntä antamaan pois äsken korjaamansa fasaanit sekä pyssyn. Hän kielsi. Silloin hän sanoi Westallin rynnänneen hänen päällensä ja hän laukaisi. Dick Patton ja jotkut muut todistivat, että hän jo kuukausmääriä oli uhkaillut Westallia.”

“Katalat pelkurit!” huusi Marcella nyyhkyttäen ja molemmat kädet nyrkissä.

Rouva Boycesta näytti, että Aldousin kalpeille, surun kalvamille kasvoille lennähti hetkeksi harmistunut ilme. Hän jatkoi lujalla äänellä:

“Ja Brown, isännöitsijämme, todisti, että hän lokakuusta asti oli ollut työssä meillä. Siinä punnittiin mielestäni tunnollisesti myötä ja vastaan, ja puoli seitsemän ajoissa annettiin päätös.”

“Vietiinkö hänet takaisin vankilaan?”

“Tietysti. Torstaina hänet asetetaan rauhantuomarien tutkittavaksi.”

“Joista sinä olet yksi?”

Tytön äänensävy oli selittämätön. Aldous säpsähti. Rouva Boyce punastui suuttumuksesta, ja tukahuttaen halunsa sekaantua keskusteluun hän alkoi panna kokoon työvehkeensä jättääkseen kihlatut kahden. Hetkisen arveltuaan Aldous virkkoi:

“Erehdyt, ei yksikään rauhantuomari käsittele asiaa, jossa hän on personallisesti osallinen. Minä en tule ensinkään puuttumaan oikeudenkäyntiin. Isoisän on tietysti tehtävä kanne.”

“Mutta se on kumminkin oikeus, jossa istuu pelkkiä tilanomistajia”, huudahti Marcella, “miehiä, jotka tuomitsevat hänet jo vain senkin vuoksi, että hän on salametsästäjä.”

Seurasi äänettömyys, jonka aikana rouva Boyce lähti huoneesta. Sitten
Aldous sanoi verkalleen:
“Arvostelet meitä väärin, luullakseni, ainakin muutamia meistä.
Tiedäthän sitäpaitsi, että rauhantuomarien tehtävänä on vain alustavan
tutkimuksen suorittaminen, ennenkuin juttu lähetetään oikeuteen.
Asiasta toiseen” — ääni muuttui äkkiä — “kuulin illalla, että Harry
Wharton ryhtyy Hurdin asianajajaksi.”
“Niin”, vastasi Marcella uhmaavasti. “Onko sinulla mitään sitä vastaan?
Vai kenties et soisi Hurdille mitään puolustusta?”
“Marcella!”

Äänensävy oli sellainen, että se vihlaisi tytönkin katkeroitunutta sydäntä. Näin syvästi ei Marcella vielä koskaan ollut häntä loukannut, ja ensi hetkessä Aldous oli jo vähällä päästää suuttumuksensa valloilleen. Sydämeen kertynyt suru ja mielikarvaus oli puhjeta kiivauteen, joka kerrassaan olisi pyyhkäissyt pois miehen tavanmukaisen maltin ja tyynimielisyyden. Mutta kun hän katsahti Marcellaan, pisti hänen silmäänsä, kuinka kalpea ja kurja hän oli. Hän ei voinut läksyttää häntä! Mutta Raeburn älysi samassa, että nyt heille kummallekin olisi asiain molemminpuolinen selvitteleminen parasta. Olihan heidän keskinäinen suhteensa jo useampia viikkoja ollut kiero. Päätökset kypsyivät hänessä hitaasti ja epäröivinä, mutta nyt hänelle yhdellä iskulla kävi selväksi, että tässä oli pysty pantava eteen.

Kuultuaan huudahduksen Marcellan ensi ajatus oli pyytää anteeksi. Mutta sitten takertuivat sanat hänen kurkkuunsa. Hänkin oivalsi, että voimainmittelemisen hetki nyt oli käsissä. Ellei hän voinut mitään vaikuttaa sulhaseensa tässä asiassa — vaikka se oli niin päivänselvä ja koski niin läheltä hänen sydäntään — miten sitten käy avioliitossa, missä hän alun pitäen oli otaksunut itseään johtavaksi pääksi? Mikä hänessä oli parasta ja mikä hänessä oli huonointa, varustautui taisteluun.

Kun hän ei mitään puhunut, katsahti Raeburn ylös.

“Minä odotan”, virkkoi hän matalalla äänellä.

“Mitä sitten?”

“Että sinä peruuttaisit sanasi.”

Marcella näki, että hän oli kipeästi loukkaantunut, näki niinikään, että heidän keskinäiseen suhteeseensa oli jotain uutta tulemassa — sulhasen puolelta ylpeätä itsepuolustusta, jota tyttö ei ennen ollut koskaan huomannut. Hänen oma ylpeytensä nousi paikalla kapinaan.

“Ei minun olisi tullut juuri niin sanoa”, alkoi hän mielenliikutuksesta melkein tukahtuneella äänellä ja koettaen ulkonaisesti toki pysyä tyynenä, jottei Aldousin silmissä näyttäisi oikulliselta lapselta, “sen myönnän. Mutta minulle on selvinnyt, alusta alkaen, että — että” — ääni sai vauhtia, hän otti äkkiä pöydältä kirjan ja käänteli sitä rauhattomana kädessään — “sinä et koskaan ole pystynyt tätä asiaa puolueettomasti arvostelemaan. Sinä olet arvostellut tätä rikosta tilanhaltian kannalta; sinä et ole koskaan myöntänyt, että tässä oli kiihotusta mukana; sinä et tunne sääliä — —”

Raeburnilta pääsi kärsimätön huudahdus.

“Tiedätkö missä olin, ennenkuin läksin ruumiinkatselmukseen?”

“En”, kuului Marcellan uhmaava vastaus. Hän oli äreä Aldousin keskeytyksestä ja oli päättänyt pysyä järkähtämättömästi omalla kannallaan.

“Olin rouva Westallin luona. Harden ja minä menimme häntä katsomaan. Hän on kova, umpimielinen nainen. Kylässä hän nähtävästi ei ole suosittu, eikä kukaan pistäy hänen luonaan. Hän” — Raeburn epäröi — “hän odottaa piakkoin lasta. Säikähdys ja kiihtymys ovat niin tärisyttäneet hänen mielentilansa, että Clarke pelkää hänen järkensä pimittyvän. Puhumattomana ja kuivin silmin hän istui takan ääressä, mutta silmissä oli kiiluva katse, joka ei tiedä hyvää. Lähetimme sinne sairaanhoitajan, joka auttaa rouva Jellisonia pitämään häntä silmällä. Pojastaan hän ei näytä lainkaan huolivan. Yhdellä kädeniskulla on tältä naiselta riistetty kaikki, mikä hänelle elämässä oli rakkainta. Miksi? Siksi että mies, joka ei mitenkään ollut puutteessa, jolla oli ystäviä ja työtä, suvaitsee toimia lainvastaisesti ja tyydyttää himoa, josta hän sinulle ja vaimolleen oli luvannut luopua, ja että hän samalla haavaa saisi tyydyttää petomaista vihaansa miestä kohtaan, joka ei tehnyt muuta kuin puolusti isäntänsä omaisuutta. Etkö sinä tunne sääliä rouva Westallia tai hänen lastansa kohtaan?”

Hän puheli niin tyynesti kuin taisi vedoten tytön järkeen ja siveellisiin tunteisiin, mutta pohjalla värähti syvä tunteiden kuohu.

“Kyllä minä olen pahoillani hänen puolestaan!” huudahti Marcella kiihkeästi. “Mutta mitenkä saattaa sortajaa ja kaikkea sitä kohtaan, mikä on hänen kanssaan yhteydessä tuntea samaa myötätuntoa kuin uhria kohtaan?”

Aldous ravisti paheksuen päätänsä, mutta Marcella puhui edelleen. “Sinä tiedät — eilenhän minä sinulle juttelin — kuinka Westall näiden iljettävien metsästyslakien turvassa teki jo Hurdin nuorena ollessa elämän raskaaksi hänelle — kuinka hän mennä vuonna oli uudelleen ruvennut häntä vainoomaan. Tuonoin me kiistelimme jotenkin samanlaatuisesta tapauksesta — tuosta Irlannin murhasta. Minä suututin sinua, kun en, kuten sinä, tahtonut tuomita noita miehiä, jotka pensasaidan takaa olivat ampuneet isäntänsä kuoliaaksi. Sinä väitit, että murhattu oli koettanut tehdä velvollisuutensa alustalaisiaan kohtaan ja että murha oli raaka ja aiheeton. Mutta minä ajattelin järjestelmää — niitä muistoja, joita murhaajain mielessä oli mahtanut liikkua. Siinä oli puolustuksia kylliksi — hän kärsi isänsä puolesta — sitä murhaa minä en voi tuomita kuten muita veritöitä. Niin, jos Venäjän tsaari räjähytetään ilmaan, vaaditaanko silloin, että vain hänen vaimoansa ja lapsiansa ajatellaan? Ei, silloin minä ajattelen sortovaltaa ja kapinaa; minä rukoilisin, niin, rukoilisin, että minullakin olisi rohkeutta tehdä, mitä he tekivät! Olen kaiketi mielestäsi hillitön ja hullu. Kenties olenkin. Minä olen sellaiseksi luotu. Ja sellainen minä aina tulen olemaankin!”

Hän linkosi sanansa Aldousille kiihtymyksestä vavisten. Tämän kylmä, läpitunkeva katse ja luja käytös, johon Marcella ei ollut tottunut, veivät hänet tykkänään pois suunniltaan.

“Oliko tässä tapauksessa mitään sortoa?” kysäisi toinen levollisesti.
“Siitä olen yhtä mieltä kanssasi, että murhia on monenlaisia.
Mutta mikäli minä olen sinua ymmärtänyt, et pidä tätä murhana etkä
hyökkäyksenä, vaan hätäpuolustuksena. Sitä ainakin Hurd väittää.”
Marcella epäröi ja hämmentyi.

“Minä tiedän”, vakuutteli hän, “minä tiedän. Minä uskon sen. Mutta vaikkapa Hurd olisikin ensin hyökännyt Westallin päälle, minusta hänen syyllisyyttänsä lieventää sittenkin tämä järjestelmä ja Westallin vihamielisyys.”

Raeburn pudisti uudelleen päätänsä. “Onko mies ammuttava kuin koira syystä, että hän on tuima ja vallanhimoinen ja käyttää kiukkuista kieltä?”

Seurasi äänettömyys. Marcella kannusti itseään ajattelemalla tuota viallista pikku miestä vankikopissaan, miestä, jota viheliäisen, tyydyttämättömän elämän jälkeen nyt odotti väkivaltainen kuolema, jolla yhteiskunta aikoi päästä hänestä — ajatteli vaimoa, jolta sydän oli murtuva, ja pientä poikaa, joka lain nimessä iäksi erotetaan isästään. Lopuksi hän puhkesi puhumaan paksulla, epäselvällä äänellä:

“Minusta on niin kauheata, etten voi luottaa sinuun — etten saa sinua tuntemaan samalla tapaa kuin itsekin tunnen. Ja kun minä piakkoin välttämättä tarvitsen apuasi, kun sinun avustasi saattaa kaikki riippua — niin lieneekin tarpeetonta sitä pyytää sinulta.”

Aldous säpsähti, kumartui eteenpäin ja vallaten Marcellan molemmat kädet — hänen kuumat, vapisevat kätensä — suuteli hän niitä intohimoisen hellästi.

“Mitä se apu mahtaa olla, jota minä en voi sinulle antaa? Se ajatus olisi vaikea kestää!”

Marcella vastasi hänen kysymykseensä toisella:

“Sanohan, miten luulet käyvän? Miten luulet sen päättyvän?”

“Minä vain pahoitan mieltäsi, armas”, vastasi Raeburn allapäin.

“Et, sano vain. Sinä pidät häntä syyllisenä. Luulet, että hänet tuomitaan.”

“En näe muuta mahdollisuutta, ellei tuoda esiin joitakin uusia todistuksia Hurdin hyväksi”, vastasi Raeburn vastahakoisesti.

“No niin; hänet tuomitaan niinmuodoin kuolemaan. Mutta minä tiedän — tuo asianajaja Widringtonissa kertoi minulle — että — että — jos tuomion langettua — jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt — joiden sana painaa paljon — jos lordi Maxwell ja sinä yhtyisitte siihen liikkeeseen, jonka tarkoituksena on pelastaa hänet — —. Sillä sellainen liike pannaan varmasti toimeen — radikaalit ryhtyvät toimeen. Tahdotko tehdä sen — tahdotko luvata nyt — minun tähteni?” Aldous oli ääneti.

Marcella katsoi häneen hehkuva rukous silmissään. Hän tunsi mahtinsa ja päätti koettaa sitä.

“Jos tämä mies joutuu hirtettäväksi”, pyyteli hän, “painaa se elämääni jäljen, jota ei mikään voi ikinä poistaa. Minusta tuntuu, kuin olisin tavallani vastuunalainen hänen kohtalostaan. Minä olen nuhteleva itseäni siitä, että jollen olisi niin yksinomaan ajatellut omia itsekkäitä puuhiani — häitä — oljenpalmikoimista — niin olisin älynnyt, mitä oli tekeillä. Minä olisin voinut pelastaa nämä poloiset, jotka ovat olleet ystäviäni — totisia ystäviäni — tästä surkeudesta.”

Hän vapautti kätensä ja vaipui takaisin sohvan kulmaukseen painaen nenäliinansa silmilleen.

“Olisitpa sinä nähnyt tuon kurjan vaimon tänä aamuna”, kuiskasi hän tukahtuneella äänellä. “‘Oi, neiti’, puheli hän, ‘jos hänet katsotaan syylliseksi, eihän ne sentään voi hirttää häntä — vaivaista Jim raukkaani, jolla ei koskaan ole ollut samaa elämässä kuin muilla ihmisillä. Voi, rukoillaan oikein hartaasti. Minä tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka tahtovat auttaa häntä. Hullu hän oli silloin kun sen teki. Hän ei ole ollut entisessä ramussaan viime talvesta alkaen, kun me kaikki kärsimme nälkää, ja hän oli aivan järkensä menettää, kun oli niin huolissaan minusta ja lapsista. Pyytäähän neiti herra Raeburnia puhumaan hänen puolestaan? — ja lordi Maxwellia? Se oli heidän riistansa. Minä tiedän, että se oli heidän riistansa. Mutta kyllä he antavat anteeksi. He ovat niin mahtavaa väkeä — ja niin rikkaita — ja me — me olemme aina olleet ahdingossa. Voi, mitä kaikkea me olemme saaneet kokea, vaikk’ei kukaan tiedä! Eikö neiti usko, että he voivat hankkia armoa hänelle? Voi, minä menen rukoilemaan heitä!'”

Hän lakkasi puhumasta kykenemättä enää hallitsemaan ääntänsä. Aldous kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä otsalle. Kummankin valtasi tällä hetkellä juhlallinen tunnelma. Viimein Aldous virkkoi lujalla, vaikka liikutetulla äänellä:

“Sen ainakin lupaan, etten arvostele mitään ennakolta. Sitten vasta kun on kaikki saatu selville, tahdon muodostaa mielipiteeni. Mutta — tahtoisin sinulle huomauttaa — jos armonanomus pannaan liikkeelle tämän miehen hyväksi, ei minun ole helpompi sitä kannattaa silti, että se oli minun omaisuuteni — minun metsästysalueeni, joka rikoksentekijää houkutteli. Minun käsittääkseni on tämä asia käsiteltävä kokonaan yleiseltä näkökannalta. Omat tunnonvaivani, omat yksityiset tunteeni eivät saa tässä tapauksessa ohjata toimintaani. Lienenkö kenties itsekin jonkin verran syypää niihin olosuhteisiin ja asianhaaroihin, jotka antavat aihetta tämäntapaisiin tekoihin, on kysymys, joka alati kalvaa mieltäni. Tämä pulmallinen kysymys on jo ennenkin tuottanut minulle monta haikeata hetkeä. Nyt se on ruvennut painostamaan — kiduttamaan. Isoisääni en muista milloinkaan ennen nähneeni niin kiihdyksissä ja pahastuneena. Mutta hän on vanhan koulun miehiä ja noudattaa vanhoja esikuvia. Minä puolestani, jos tila kerran joutuu minun käsiini, käyn muuttamaan koko järjestelmän; en tahdo ottaa vastuulleni niin monen ihmiselämän kärsimisiä ja haaksirikkoutumisia kuin tässä — —”

Ääni katkesi.

“Mutta”, jatkoi hän edelleen lujalla äänellä, “soisin sinun tietävän, että tämäntapaiset vaikutteet eivät tule johtamaan minua tätä tapausta arvostellessani. Ensinnäkään ei kuolemantuomio sinänsä ole minulle vastenmielinen. Enpä usko, että sen poistaminen olisi oikeudenmukaista. Sinä puolestasi näyt olevan sitä mieltä, että murhaaja on armahdettava silloin kun voimme syyllä häntä sääliä. Minä taas uskon, että jos murhaaja näkisi asiat oikeassa valossa, niin hän itse vaatisi omaa kuolemaansa pitäen sitä ainoana sovituksen mahdollisuutena. Asian ydinkohta on niinmuodoin siinä: — oliko teko murha vai ei? Englannin rikoslaki ei ole täydellinen murhaan nähden, mutta minusta se on oikeudenmukainen ja sitä ohjaa — —”

“Niin sinä juttelet ikäänkuin ei maailmassa olisi mitään sellaisia asioita kuin laupeutta ja sääliä”, keskeytti Marcella rajusti, “ikäänkuin eivät lainlaatijat ja toimeenpanijat olisi juuri samaa lihaa ja verta kuin lainrikkojat”.

Aldous näytti huolestuneelta.

“Niin kyllä, mutta laki on yläpuolella lakeja ja lainlaatijoita”, vastasi hän matalalla äänellä; “ja meidän rotumme ja aikamme laki — velvollisuudentunne — olipa se vaikka kuinka puutteellinen, on pyhä, ei siitä syystä, että se ulkoapäin on meille säädetty, vaan koska sen perustana on ollut oman elämämme paras osa, koska — luodessamme katsauksen sen kehitykseen — näemme siinä parhaan todisteen siitä, että meissä asuu ja toimii jumalallinen voima.”

Hän puheli ensin ikäänkuin itsekseen, Marcellaan katsomatta, mutta sitten hän kääntyi hänen puoleensa, silmissä vetoava katse, niinkuin rukoillen toiselta myötätuntoa, ymmärtämystä, keskinäistä kunnioitusta — mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta. Tämä katse sekä lupasi että rukoili.

Ani harvoin ja vain välillisesti Aldous tätä ennen oli Marcellalle jutellut uskonnollisista tai filosofisista mietelmistään. Nuoren tytön ajatukset olivat nykyisin varsin haluttomat liikkumaan tällaisissa asioissa, ja Aldous puolestaan oli kaiken elinaikansa ollut niin vaitelias omiin tunteisiinsa nähden, että hänestä tuntui vaikealta purkaa niitä edes Marcellalle. Siksipä tämä äkillinen vilkahdus salattuun kammioon kiinnitti hetkiseksi Marcellan tarkkaavaisuutta, kuten ainakin äkillinen yllätys.

Mutta siinä samassa jo vihastuksen kuohaus pyyhkäisi tiehensä tämän tunnelman. Kaikki, mitä Aldous sanoi, saattoi kyllä olla ihanteellista ja pohjaltaan tottakin — mutta — sykähtävän elämän punainen veri puuttui joka sanasta. Kuinka Aldous nyt pystyy sitä sanomaan? Kuinka hän tässä saattaa tehdä päätelmiä — kuinka punnita näitä kysymyksiä eetillisellä vaa’alla, kun vaimo on menettämäisillään miehensä, lapset isänsä? Entä eetillinen vaaka itse — eikö se kallistu puoleen ja toiseen, aina sen mukaan minkälainen käsi on sitä pitelemässä — salametsästäjän vai tilanhaltian, rikkaan vai köyhän?

Mutta hän oli liian hervoton jaksaakseen edelleen kiistellä. Kumpikin tunsi, että taistelu oli uudistettava. Mutta Marcella vakuutteli itselleen, että kunhan herra Wharton puuttuu asiaan, niin kyllä silloin koko juttu kääntyy toiselle tolalle. Ja hän tiesi, että hänen oma asemansa Aldousiin nähden oli vahva.

Sitten Aldousin viimeinkin oli lupa kääntää kaikki huomionsa Marcellaan ja hänen terveydentilaansa, joka häntä suuresti huolestutti. Ei hän ollut koskaan voinut kuvitella mielessään, että tuollainen voimakas ja terve olento niin vähässä ajassa voisi käydä noin viheliäiseksi. Marcella salli vastustelematta hänen säälitellä, rukoilla ja neuvoa itseään ja viimein hän hyväkseen käyttäen Aldousin huolestunutta mielentilaa pyysi häiden lykkäystä.

Syyksi hän esitti samoja esteitä kuin äidilleenkin “Kuinka pystyisin nyt ajattelemaan tuollaisia asioita?” hän viittasi tutisevalla kädellään pöydälle kasattuihin mallitilkkuihin — “tämä tuska ja kuolema silmäini edessä?”

Aldousille se oli kova isku, ja paljon käytöllistäkin hankaluutta oli siitä koituva. Mutta hänen tunne-elämänsä oli pohjaltaan yhtä hieno ja herkkä kuin konsanaan Marcellan, ja niinpä hän heikon vastustelemisen jälkeen mukautui morsiamensa tahtoon ja suostui siirtämään häät kuusi viikkoa eteenpäin eli pääsiäiseen. Tyttö tiesi, että hänen olisi ollut oltava tästä hyvin kiitollinen hänelle, mutta jokin — mikä salainen ajatus lie ollut — pidätti sanat hänen huulillaan.

“Nyt siis kotiin”, sanoi Aldous nousten ja väkinäisesti myhäillen. “Minun on selitettävä asia Neta tädille niin hyvin kuin käy laatuun ja ryhdyttävä sitten tarpeellisten muutosten järjestämiseen. Lupaathan koettaa ajatella jotain muuta nyt? Tässä olen tuonut sinulle kirjan, jota toivoakseni hiukan lueskelet.”

Marcella salli hänen helliä ja vaalia itseään. Ollessaan juuri lähdössä
Aldous kysäisi:
“Oletko lainkaan tavannut herra Whartonia tämän tapauksen jälkeen?”

Hänen käytöksessään ei ollut mitään erikoista. Mutta Marcella tunsi näyttävänsä syylliseltä, ja hän oli hyvillään siitä, että huoneessa vallitseva hämärä suojeli häntä.

“En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin satuimme yhteen maantiellä. Puhuttelin eilen sitä asianajajaa, jonka toimena on valmistaa juttu hänen käsiteltäväkseen. Hän tuli Widringtonista tapaamaan rouva Hurdia ja minua. Minä en ollut aikonut Whartonia pyytää, mutta olimme sitä mieltä, että Hurdille olisi edullisinta saada hänet, jos hän vain ottaa sen tehdäkseen.”

“Sitä mieltä olen minäkin”, virkkoi Aldous miettiväisenä. “Enpä usko, että hän on paljonkaan toiminut lakialalla sen koommin kuin hän otti tutkintonsa, mutta se johtuu epäilemättä siitä, että sanomalehtityö ja politiikka ovat niin yksinomaan vallanneet hänen harrastuksensa. Kykyä hänellä on tarpeeksi ja kyllä hän innolla ja tarmolla ajaa tätä asiaa. Luullakseni ei olisi voitu parempaa asianajajaa saada Hurdille.”

Marcella ei vastannut. Hän tunsi, että Aldous oli jalomielinen, mutta se jätti hänet kylmäksi, koskemattomaksi.

Aldous astui hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa.

“Hyvää yötä — hyvää yötä — väsynyt lapsi — oma armaani. Kun tänä aamuna näin sinut rouva Hurdin mökissä, muistuivat mieleeni nämä sanat: ‘Antakaa ja teille pitää takaisin annettaman!’ Ja sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle mikä minussa parasta on!”

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, upotti Marcella kasvonsa tyynyyn ja vuodatti siinä pimeässä elämänsä katkerimmat kyyneleet — kyyneleet, jotka muuttivat hänen nuoruutensa — jotka vihkivät hänen traagillisen elämän toimintaan.

Hän oli vielä sohvalla itkemässä, kun hän kuuli ovea hiljakseen avattavan. Hän karkasi pystyyn ja pyyhki silmiänsä, mutta sisään liukuva pieni olento ei ollut säikähdystä herättävä. Se oli Mary Harden, joka kävi istumaan hänen viereensä.

“Tiesin, että olisit haikealla mielellä. Niin minäkin — tahdon itkeä kanssasi. Palaan juuri kylästä, olen käynyt katsomassa heitä kaikkia — ja nyt tulin kertomaan sinulle.”

“Mitä sanoi rouva Hurd — kuullessaan päätöksestä?” sai Marcella nyyhkytyksiltään kysytyksi.

“Hän oli siihen valmistautunut. Charlie sanoi hänelle tänään iltapuolella sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt, että niin arvattavasti tulee käymään.”

Seurasi lyhyt äänettömyys.

“Pian kai saan kuulla”, puhui Marcella viimein, kylmähkö sävy äänessään, “mitä herra Wharton tuumii tehdä hänen puolustuksekseen. Luultavasti hän aikoo esiintyä rauhantuomarien edessä.”

“Kaiketi; mutta Charlie arvelee, että puolustus supistuu hyvin vähiin. Oikeudenistuntoon on enää vain kaksi viikkoa aikaa. Siihen ei ole pitkältä. Mutta nyt kun se salametsästäjä on ilmoittanut toverinsa, sanotaan, että asia on jo aivan selvä. Päälle päätteeksi on poliiseilla niin paljon todistuksia, ettei tuomion päätöksestä voi olla mitään epäilystä. Marcella!”

“Niin.”

Ellei huoneessa olisi ollut niin pimeätä, olisi Marcella huomannut, kuinka aralta Mary näytti.

“Marcella, minulla olisi sinulle Charlielta jotain sanottavaa. Hän pyytää, ettet — ettet antaisi rouva Hurdille liian paljon toiveita. Itse hän arvelee, ettei ole enää mitään toivoa, ja hänestä on väärin uskotella muuta rouva Hurdille.”

“Tekin olette samanlaisia kuin kaikki muut”, huusi Marcella uudelleen kiukustuen, “vaaditteko tekin silmän silmästä ja hampaan hampaasta?” Mary odotti tuokion.

“Charlien sydän on murtumaisillaan”, lausui hän viimein; “mutta hän pitää sitä murhana ja katsoo, että Hurd on ansainnut rangaistuksensa, niin — vieläpä että hänen tyytyväisellä mielellä olisi sovitettava rikoksensa. Hän uskoo, että se on Jumalan tahto, ja olenpa kuullut hänen sanovan, että hänestä nähden saisi vaikka julkiset mestaukset jälleen joutua käytäntöön — jos vain ankaraa järjestystä noudatetaan — jotta emme kykenisi ummistamaan silmiämme Jumalan oikeudelle ja Jumalan rangaistuksille — jota aina koetamme välttää.”

Marcellaa puistatti. Hän nousi seisaalleen ja survaisi Maryn käden luotaan.

“Tervehdä veljeäsi minulta, Mary”, sanoi hän, “ja sano hänelle, että minusta hänen Jumalansa ei ole muuta kuin konstaapeli Englannin metsästyslakien palveluksessa! Mokoma Jumala ei ainakaan minulle merkitse mitään niin kauan kuin elän.”

Ja hän pyyhkäisi ulos huoneesta jättäen Maryn kangistuneena tuijottamaan jälkeensä.

* * * * *

Suuri oli hämmästys ja suuttumus Maxwell Courtissa, kun Aldous Mellorista palattuaan ja ensin isotädilleen kerrottuaan ruumiinkatselmuksen päätöksestä sitten varovaisesti ilmoitti hänelle, että häät oli siirretty. Raeburn asettui paikalla niin puolustavalle kannalle Marcellan suhteen ja torjui neiti Raeburnin kaikki loukkaavat viittaukset niin tyynesti ja päättävästi, ettei vanha neiti katsonut sopivaksi purkaa kiukkuansa hänen läsnäollessaan muulla tavalla kuin esiintuomalla joitakin varsin maltillisia muistutuksia ja vastaväitteitä. Mutta hänen jouduttuaan istumaan kahden kesken lady Winterbournen kanssa laukesivat hänen kielensä siteet. Lady Winterbourne, jonka mies oleskeli Rivieralla erään naimisissa olevan tyttären kanssa ja josta oli tuntunut mahdottomalta olla yksinään kotona, kun naapuristossa elettiin niin jännittäviä aikoja, oli tullut ystävänsä luo puolisille.

“No, kultaseni”, kuului neiti Raeburnin tervehdys, kun hänen vieraansa astui sisään, “nyt saat kuulla uutisen. Aldousin häät on siirretty.”

“Siirretty!” huudahti lady Winterbourne hämmästyneenä “Eihän toki! Vielä torstaina juttelin siitä Marcellan kera, hän sanoi, että kaikki jo oli päätetty.”

“Torstaina! — Niinpä niin!” puhisi neiti Raeburn juoksuttaen neulaansa kiivaasti ja tarmokkaasti; “mutta sen jälkeen eräs salametsästäjä on murhannut meidän metsänvartiamme ja siinä on tarpeeksi syytä.”

“Mitä tarkoitat, Agneta?”

“Sitä mitä sanon. Salametsästäjä oli Marcellan ystävä, eikä hän kykene riistämään ajatuksiansa hänestä sen vertaa, että voisi viettää häitä Aldousin kanssa, vaikka tietää, että kaikki hänen suunnitelmansa joutuvat sekaannuksiin tämän kautta Ja mitä vaaleihin tulee, niin voit olla varma siitä, ettei hän ensi maanantaina huoli kysyä tai tietää, onko Aldous valittu vai ei. Mitä sellainen asia häntä liikuttaa! Aika ja ajatukset ovat tykkänään kiinni salametsästäjän puolustuksessa — joka tietenkin on uskottu herra Whartonille. Siinä on nykyajan naiskuva — tyypillinen vai mitä arvelet, Adelaide?”

“Hän on useasti puhunut minulle tästä Hurdin perheestä” sanoi lady
Winterbourne hitaasti. “Hän on aina pitänyt heistä erikoista huolta.
Etkö muista, että hän jutteli heistä jo silloin, kun hän oli ensimäistä
kertaa aamiaisella teillä?”
“Muistan kylläkin! Sinä samana päivänä hän läksytti Maxwellia hänen velvollisuuksistaan tilanhaltiana. Alku oli lupaava. Käyhän minunkin tietysti sääliksi sen miehen vaimoa ja lapsia”, neiti Raeburnin ääni hiljeni vauhdissaan, “mutta säälin minä vielä paljon enemmän rouva Westallia ja onnetonta rouva Dynes raukkaa. Koko juttu on pitänyt Maxwellia ja minua niin tärisyttävässä mielentilassa, että syömisestä ja nukkumisesta on tuskin yhtään ollut puhetta. Maxwell oli mielestäni niin kauhean vanhan näköinen tänä aamuna, ja ajatteles mitä kaikkea hänellä vielä on kestettävää! Ellei ensi yö ole parempi, lähetän noutamaan Clarkea. Ja nyt taas uusia huolia tämän häiden siirron takia — kaikki sopimukset muutettavat, — kutsumukset peruutettavat. Niin kyllä, mokomakin tyttö!” Ja neiti Raeburn vaikeni äkisti tuntien, ettei hyvätapaisen henkilön sopinut puheessaan käyttää sellaisia sanoja, jotka edes suunnilleen olisivat olleet sopusoinnussa hänen nykyisen mielentilansa kanssa.

“Mutta jos se koskee häneen niin kipeästi — niinkuin sinuun tai minuun koskisi, jos joku sukulainen tai ystävä olisi hädässä.”

“Kuinka se olisi mahdollista?” huudahti vanha neiti aivan poissa suunniltaan. “Mitenkä saattaa hänellä olla niin läheisiä tuttavia — työväen piirissä? Se on sopimatonta, Adelaide, sanon minä, enkä usko, että se on vilpitöntäkään. Tarkoitus on vain herättää huomiota ja näyttää, kuinka suuri hänen valtansa Aldousiin on. Ja onpa tässä muitakin syitä, joista lienee parasta olla puhumatta.”

Neiti Raeburn pyyhkäisi kädellään paitaa, jota hän ompeli jollekin hyväntekeväisyys-seuralle, ja kevensi mieltänsä kiivaasti nyhtäisemällä harsimalankaa siitä. Lady Winterbournen vanhoille kasvoille nousi heikko puna.

“Minäpä olen varma siitä, että Marcellan tuska on vilpitöntä”, lausui hän painokkaasti. “Tarkoitatko todellakin, Agneta, ettei meikäläinen, tällaisen kauhistuttavan tapauksen sattuessa, kykene alemman luokan ihmisiä kohtaan tuntemaan samaa myötätuntoa kuin omaa lihaa ja verta kohtaan?”

Neiti Raeburn säpsähti. Painostava tunne valtasi äkisti hänet; ystävän kysymys johti mieleen kansanvaltaisen maailman vaatimuksineen — maailman, jota hän vihasi ja pelkäsi samalla haavaa. Mutta siinä tuokiossa hän taas oli aseissa ja vastasi pelkäämättä:

“Minun nuoruudessani olisi tuollaista menettelyä nuoren tytön puolelta pidetty teeskentelemisenä — sentimentaalisena — jopa kerrassaan sopimattomana ja loukkaavana. Häitänsä Marcellan vain pitäisi ajatella; se olisi luonnollisinta. Kuinka rouva Boyce salliikaan hänen sekaantua moisiin asioihin — murhiin — ja asua tuon ihmisen mökissä, kuten olen kuullut hänen tekevän!”

“Sinä arvelet”, huomautti lady Winterbourne uneksivasti “ettei kukaan kulje suruvaatteissa rakkaan palvelijan kuoltu Marcella kyllä sen tekisi.”

“Tiettävästi”, sanoi neiti Raeburn pisteliäästi. “Teatterimainen hän kyllä osaa olla.”

Ovi aukeni ja Hallin astui sisään. Viime aikoina hän oli ollut heikonlainen ja pysytellyt paljon sisässä. Murha oli häneenkin tehnyt syvän ja tuskaisen vaikutuksen ja innokkaasti hän oli ottanut selkoa kaikista siihen kuuluvista asianhaaroista. Neiti Raeburn oli lämpimästi kiintynyt Aldousin ystävään hänen valtiollisista mielipiteistään huolimatta ja hän kääntyi nyt tämän puoleen toivossa, että ainakin hänestä saisi myötätuntoisen liittolaisen tuohon epämieluisaan uutiseen nähden Hän tiesi, että Hallin oli aina altis ottamaan osaa Aldousin suruihin, ja vanhan neidin tarkka silmä oli kylläkin havainnut että Hallinin ystävyys Marcellaa kohtaan oli jotenkin laimea.

“Aldousin takia se on hyvin ikävää”, sanoi hän paikalla; “mutta kyllä minä käsitän neiti Boycen tunteet. Niinpä tuntuu Aldouskin tekevän.”

Neiti Raeburn vaipui kiukkuiseen äänettömyyteen, ja hänen tappionsa oli lopullinen, kun lordi Maxwellkin, puheltuaan ensin Aldousin kanssa, astui sisään ja selitti olevansa yhtä mieltä muiden kanssa.

“Sisko kulta”, huoahti vanhus vaipuen kiusaantuneen näköisenä tuolille istumaan. “Tämä juttu on niin perin katala sydämeni on pakahtua ajatellessani, kuinka moni joutuu leskeksi ja orvoksi tuon yhden yön rikoksen takia. Minusta nähden on suuri huojennus, ettei tarvitse ajatella juhlimista, ennenkuin juttu on saatu päättymään. Sitä vain pelkään, että Marcella kääntyy sairaaksi mielipahasta. Hirtettäväksi se mies joutuu — ei siinä mikään auta — ja hänen tulinen, hiukan epävakainen luonteensa — —”

Mutta hän katkaisi äkkiä sanottavansa ja kääntyen lady Winterbournen puoleen muualla joutavalla kysymyksellä tarjosi hänelle käsivartensa, sillä Aldous oli tullut sisään ja päivällinen oli valmis.

XII LUKU.
Kului lähes kolme viikkoa — lyhyitä, välähtäviä viikkoja täynnä sekä ulkonaista että sisäistä levottomuutta.

Rauhantuomarien kuulustelun jälkeen — jossa Marcella mieliharmikseen arveli tuomarien ja poliisien menettelyssä huomaavansa silmiinpistävää vihamielisyyttä syytettyjä kohtaan — kun Hurd ynnä hänen viisi rikostoveriansa oli viety vankeuteen oikeuden käsiin jätettäviksi, Marcella kirjoitti Aldousille kirjeen, joka sulhasta haikeasti loukkasi.

“Älä tule minua tervehtimään kotvaan aikaan”, sanottiin kirjeessä. “Mieleni on tätä nykyä yksinomaan tunteiden vallassa, joita tiedän sinun pitävän mielettöminä ja väärinä. Mutta minulle ne ovat koko elämäni, enkä voi kestää, että niitä arvostellaan tai kohdellaan kylmästi. Kun sinä et ole täällä väittelemässä kanssani, saatan vilpittömästi uskoa, että sinulla on oikeus katsella tätä asiaa omalta kannaltasi ja että on minun järjetöntä vaatia sinua minun mielikseni kokonaan luopumaan siitä, minkä katsot sotivan velvollisuudentuntoasi vastaan. Mutta älä käy täällä nyt — älä ennen oikeudenistuntoa. Käännyn puoleesi, jos arvelen sinun apuasi tarvitsevani. Tiedän, että autat minua, jos voit. Herra Whartonilta saan kaikesta tietoa. Lähetän mukaan hänen molemmat viimeiset kirjeensä, joista saatat nähdä mitenkä hän aikoo käyttää hyväkseen muutamain todistajain lausuntoja.”

Aldousin vastaus vaati kirjoittajaltaan tuskaisia ponnistuksia.

“Olen tekevä kaikki mitä vallassani on vähentääkseni sinulta näiden päivien haikeutta. Mutta raskasta on ajatella, että minun läsnäoloni voi tavalla tai toisella enentää sinun kärsimyksiäsi. Käsitän sen kumminkin. Yhtä vain sinulta anon — älä kuvittele juopaa välillämme suuremmaksi kuin se on. Whartonin molemmat kirjeet ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Jos vain oikeudenkäynnistä käy ilmi asianhaaroja, jotka sallivat minun vakaumuksestani luopumatta yhtyä siihen armeliaisuuden ristiretkeen, jonka olet pannut alulle, on iloni oleva suuri ja minä olen alistuva sinun johdettavaksesi ja pyytävä sinulta anteeksi, että olen ollut niin hidas sääliin!

“Sinusta varmaankin on mieluista kuulla, että Hallin on jotenkin samaa mieltä kanssasi siinä, että Westall tapettiin kahakassa ja että ainakin Hurd olisi armahdettava. Hän aikoi itse tulla siitä juttelemaan kanssasi, mutta Clarke kieltää häntä nykyisin ryhtymästä mihinkään, joka saattaa häntä kiihdyttää. Viimeisten kahden viikon kuluessa hän on ollut hyvin sairas ja kituva, ja kuten tiedät, koetamme tällaisten kohtausten sattuessa pitää häntä erillään kaikesta, josta hän mahdollisesti voisi pahastua tai hermostua. Mutta huolenpidostani huolimatta näkyy tämä juttu sittenkin alinomaa kalvavan hänen mieltänsä.

“… Oi, armaani! On myöhä yö tätä kirjoittaessani, edessäni on kirjeesi ja aivan lähelläni kuvasi. Päässäni kiertelee niin monta ajatusta, jotka tahtoisin uskoa sinulle. Aika on tuleva — sen täytyy tulla — jolloin saan kaikki sinulle puhua. Siihen asti muistele kesken kaikkea mielikarvautta ja erimielisyyttä, että rakkauteni sinuun on päivä päivältä käynyt lujemmaksi siitä lähtien kuin ensi kerran kohtasin sinut.

“Pysyttelen siis poissa Mellorista vähän aikaa. Vaalini vievät kaiken aikani tällä viikolla, vaikka vähän ne minua nykyisin liikuttavat. Koevaalit ovat torstaina ja vaalit maanantaina.”

Marcella luki tämän kirjeen niin sekanaisin tuntein, että hän itsekin oli niistä ymmällä. Eikö hänen elämänsä enää milloinkaan pääse luonnolliselle tolalleen, eikö hän enää koskaan näe selvää tietä edessänsä?

Aldous puolestaan, samoellessaan näinä päivinä yksinäisillä ratsastusretkillään ristiin rastiin seudun tiet ja pyökkimetsät, seuranaan vain luonto, jolle kaikilla Aldous Raeburnin tapaisilla luonteilla on hellä ja huomaava silmä, mietiskeli ja pohti lakkaamatta ajatuksissaan sitä erimielisyyden aihetta, joka oli asettunut Marcellan ja hänen väliin.

Hän oli mitä huolellisimmin ja tunnollisimmin seurannut murhajutun käsittelyä oikeudessa. Kahdesti hän sen jälkeen oli käynyt Widringtonissa puhuttelemassa sitä asianajajaa, joka nyt valmisteli juttua Whartonille. Herra Burridge, jos kohta olikin vankka radikaali ja toimi pääasiallisesti omain puoluelaistensa asianajajana, ei katsonut syytä olevan salata lordi Maxwellin perilliseltä ja edustajalta omia arvelujaan jutun kohtalosta. Aldous Raeburn oli yleisesti kunnioitettu henkilö; hänelle saattoi arvelematta uskoa salassa pidettäviä asioita, ja hän oli ilmeisesti itse kovin kiinnittynyt tähän asiaan. Näin ollen ei pieni asianajaja lainkaan epäillyt antaa Westallin isännän tiedoksi, että, joskin Wharton valmisteli puolustustansa ihmeteltävällä tarmolla ja taidolla, hän, Burridge, sittenkin älysi, että turhaa työtä tässä tehtiin, että kun kaikki todistukset oli lopullisesti saatu kootuksi, näytti siltä, kuin olisi Hurdin asia vain käynyt pahemmaksi, ja että mies-raukan ainoa pelastuksen mahdollisuus oli se armahdusanomus, jota aiottiin puuhata hänen hyväkseen — se kun oli varsin yleinen metsästyslakeja vastaan tehtyjen rikosten rangaistuksiin nähden.

“Ja joka arvatenkin taas on hengeltään valtiollinen ja tilanomistajille vihamielinen”, mietti Aldous ratsastaessaan jälleen eräänä aamuna pitkin metsänrintaa. Hän oivalsi täydelleen miten oli käyvä. Tapahtumain keskustana lähimmässä tulevaisuudessa hän näki vain yhden hahmon — ei Marcellan, vaan Whartonin! Wharton johtaa puolustusta, Wharton hommaa anomusta, Wharton — Marcellan kautta — anoo hänen ja isoisän kannatusta. Wharton niittää vaivoistaan ei vain yleisön suosiota ja kiitosta, vaan paljon muutakin — hän saavuttaa Marcellan kiitollisuuden.

Aldous pysäytti silmänräpäykseksi hevosensa, sillä hän oli saapunut maantien kulmaukseen, mistä saattoi pyökkipuiden lomitse nähdä sen aukeaman, jossa hän oli pyytänyt Marcellaa vaimokseen. Kalpea helmikuun-aurinko valaisi alastomia, harmaita puunrunkoja, etäällä siintäviä autioita, lehdettömiä metsiköitä ja kalkkilakeuden valkeita ja punertavia vivahduksia. Kaukaa pelloilta kajahteli työn kalkutusta, läheisillä puun oksilla pyrähteli talvilintuja. Yhdellä iskulla tämä paikka vyörähytti miehen mieleen kaikki ne mietiskelyt, jotka viime aikoina olivat hänen rauhaansa jäytäneet. Hänen synkkä tuulensa loihti hänelle esiin hänen oman minuutensa, miehen, joka ei missään — ei filosofiassa, ei politiikassa, ei yleisessä suosiossa — pystynyt etenemään keskitietä kauemmas, jota tämän maailman Wharton-tyyppi alituiseen nujertaa. Wharton! Hän tunsi hänet — oli päässyt hänestä perille jo ammoin sitten — ja näki taas uudelleen hänen vehkeensä. Filosofisesta mielialastaan huolimatta ei Raeburn voinut pidättää katkeraa ja halveksuvaa ilmettä kasvoiltaan, joihin vielä syöpyi toinenkin piirre — nöyryytetyn rakastajan loukatuista tunteista lähtenyt. Täällä hän Marcellan karkoittamana, tuolla Wharton — joka oli anastanut hänen ajatuksensa ja myötätuntonsa — uutterasti lujentamassa yhdyssidettä heidän välillään.

“Se on katkaistava!” saneli Raeburn itselleen äkillisessä tarmon puuskauksessa. “Sen ainakin olen vaativa ja — ajava perille.”

Mutta ei vielä, nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä, hienotunteisuutta ja varovaisuutta. Syvään hengähtäen hän ojentautui suoraksi ja kannusti ratsuaan.

* * * * *

Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että “riistansuojelu aiheuttaa rikoksia”, ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.

Mutta — sitä jo Marcellakin oli saanut kokea — hän piti tarkkaa rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä, ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään, että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.

Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.

Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin uudistuvaa kamppailua, ei Aldous — sieluntuskistaan huolimatta — ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle; henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana, luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta, ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia, ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli Hallinin ajatus.

* * * * *

Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi, löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.

Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin — pääsiäiseen — herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää — että Disleyn murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt ja mies joko teloitettu tai armahdettu — ei Marcellan menettelyä paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista — vaikk’eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti Raeburn — pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin, niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.

“Ei se mahda paljonkaan piitata herra Raeburnista, sen sanon”, puheli vanha Patton vaimolleen ja parille toiselle kylänvaimolle istuessaan avonaisella ovella sauvansa varassa. “Vielä tuo on mitä rakkautta. Hän ei tahdo maistaa suitsia ennenkuin pakko tulee. Jäykkäniskainen kapine se on, se neiti Boyce.”

“Minä tässä niin olen odottanut ja odottanut”, huoahti hänen vaimonsa, “mutta eipä vaan kuulu mitään siitä oljenpalmikoimisesta, josta hän on puhunut. Ei niin mitään. Sanovat, että koko puuha kuivuu tyhjiin.”

“Niinpä tekee, ei hän nyt muuta jouda kuin hoitamaan Minta Hurdia”, virkkoi toinen naisista, “sanovat, ettei Ann Mullins katsele häntä hyvällä silmällä. Kun neiti on siellä, ei uskalla kukaan suutaan avata. Vaikea se olo on ilmankin, kun sattuu semmoinen onnettomuus tulemaan, kuka sitä lisäksi huolisi noin hienoa neitiä kintereilleen kaikeksi päivää, aina sille on oltava nöyrä ja kohtelias.”

Eräänä iltana hämärissä Marcella tapasi Hurdilta palatessaan vanhan rouva Jellisonin, joka oli iltapuolta viettänyt tyttärensä luona ja oli nyt kotimatkalla.

Tähän saakka Marcella oli pysytellyt loitolla Isabella Westallista ja tämän sukulaisista, pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli pelännyt saattavansa jotenkin loukata heitä. Charlie Dynesin äitiä hän oli käynyt katsomassa, mutta metsänvartian vaimolle hän vain Mary Hardenin kautta oli lähettänyt osanottavaisen tervehdyksen.

Rouva Jellison vilkaisi Marcellaan syrjästä, kun tämä saavutti hänet.

“Noh, meneehän se hiljakseen”, vastasi hän Marcellan ystävälliseen tiedusteluun. “Niin kauan kuin hoitaja Ellen ja minä olemme häntä vahtimassa kuin mitkäkin kissat, ei hän tee itselleen pahaa. En vaan olisi voinut Isabellasta uskoa, että hän kävisi niin huonoksi. Sinä ensimäisenä päivänä” — eriskummaisille, uneksiville kasvoille lensi pilvi — “ei, sitä ensimäistä päivää en tahdo enää ajatella, ei siitä mitään apua ole”, lisäsi hän päättävästi, “mutta hän kävi vallan rauhalliseksi sitten kuin Westallin ruumis oli tuotu kotiin ja hän oli saatu pestyksi ja kauniisti arkkuun pannuksi. Pitkä mies hän oli siinä maatessaan. Searle, joka kirstun teki, ei sanonut tehneensä niin pitkää siitä päivin kuin vanha Harry Flood, se kyläseppä, kuoli viisitoista vuotta sitten. Arkun tarpeessa se Jim Hurdkin nyt olisi, jos vaan nyrkkisillä olisi oltu. Mutta kukapa se pyssyä tiesi pelätä.”

“Miksei hän jättänyt Hurdia rauhaan”, virkkoi Marcella surullisesti, “ja vetänyt häntä oikeuteen seuraavana päivänä? Tuollaista kauheata tapahtuu aina, kun käydään ihmisten kimppuun silloin kun veret on kuohuksissa.”

“Vielä mitä”, intti rouva Jellison vastaan, “hänelle maksettiin siitä ja hänellä oli laki puolellansa. Mitenkä hänen laitansa on?” lisäsi hän alentaen ääntänsä ja viitaten sormellaan Hurdin mökkiin.

“Hän on hyvin sairas”, vastasi Marcella hiukan tylysti. “Tohtori Clarke on määrännyt hänet pysymään vuoteessa, mutta tietysti hän ei siihen suostu.”

“Torstainahan hän joutuu oikeuden eteen?” kysäisi rouva Jellison.

“Torstaina.”

“Ja herra Wharton käy häntä puolustamaan. Olipahan herra Wharton vaikka kuinka viisas mies — sanovat että hän voi kuulla ruohonkin kasvavan, niin viisas hän on — Jim Hurdia ei hän sentään saa pelastetuksi. Ei kylässäkään kukaan sitä usko. Kyllä hän tuomitaan. Totta toisen kerran, kyllähän tuomitaan. Vielä tänä iltapuolella sanoin minä Isabellalle — älä sinä pelkää — hirsipuuhun hän joutuu.”

Marcella oikaisihe inhon puistuttamana.

“Lieventääkö se tyttärenne surua, että hän tietää toiselta vaimolta sydämen murtuvan? Ettekö luule, että hän voisi saada rahtusen lohdutusta, jos hän koettaisi antaa anteeksi tuolle viheliäiselle raukalle. Muistakoon, että hänen miehensä alituiseen härsytteli häntä, ja että Hurdin rangaistus ja perheen kurjuus, jos kohta henki säästyy, on sittenkin kylliksi suuri!”

“Ei, Jumala paratkoon”, puheli rouva Jellison rauhallisesti. “Ei Isabella huoli anteeksi antaa. Pastorikin on ollut puhuttelemassa häntä, mutta ei Isabella sitä lajia ole, ei maar olekaan. Luulenpa aivan varmaan, että hän joutuu taas entiselleen, kun Hurd saadaan pois tieltä. Ihanhan hän vimmastuu, kun vain ajattelee, että Wharton ehkä voi saada hänelle armahdusta. Minä puolestani en kanna erikoista vihaa Jim Hurdille. Haastakoon Isabella vaikka kasvonsa mustiksi, minun luokseni hänen nyt on muutettava Johnnien kanssa, ei siinä mikään auta. Omaan asuntoonsa hän ei voi jäädä, sillä se tarvitaan uudelle metsänvartialle. Lordi Maxwell antaa hänelle hyvän eläkkeen, niinpä tekee, ja on luvannut vielä Johnniestakin pitää huolta. Ja onhan minulla hiukan ansiota, nähkääs neiti — kyllä meitä vetelee!”

Vanhus katsahti ylös ja nyökkäsi päällään, omituinen välähdys vihertävissä silmissään.

Marcella ei huolinut ottaa häneltä jäähyväisiä, vaan kiiruhti sanaakaan sanomatta eteenpäin. Mutta rouva Jellison pidätti häntä.

“Miten käy oljenpalmikoimisen, neiti?” kysyi hän viekkaasti.

“Minun on ollut pakko heittää se sikseen joksikin ajaksi”, vastasi Marcella kylmästi ja pyrkien erilleen vaimosta. “Minulla on nykyisin yllin kyllin tekemistä, ja lady Winterbourne on ollut poissa, mutta kyllä siihen tietysti jälleen ryhdytään.”

Hän astui nopeasti eteenpäin, ja rouva Jellison astua lyykytti jäljestä virnistellen tuontuostakin itsekseen, nähdessään tuon suoran ja pitkän tytönvartalon kuvastuvan punaista iltataivasta vasten.

“Huomenna menen kaupunkiin”, tuumaili hän, “juttelemaan Jimmy Gedgen kanssa; sen ei ainakaan tarvitse pelätä leivättömäksi jäävänsä; niitä hupsuja, jotka ovat antaneet neiti Boycen narrata itseään ja kehaisseet saavansa suuria palkkoja. Sanoinhan minä heille monta kertaa, että sinä päivänä kun he saavat palkkansa, syön minä esiliinani suuhuni. Hienoista neideistä minä viis välitän — papeista vielä vähemmän — varsinkin kun he sotkeutuvat toisten asioihin ja rupeavat saarnaamaan, että pitää anteeksi antaa, vaikka on saanut nokalleen. Mitäs tuo sorea neito saa aikaan, vaikka hän aina pistää nenänsä kaikkeen? Paljonkos hän meistä enää piittaa, kun on saanut rikkaan miehen? Tänään täällä, huomenna tuolla — kyllä minä sen lajin tunnen. Jim Gedgeen voi kumminkin luottaa. Kuusineljättä vuotta hän on jo puodissaan istunut ja siinä hän kaiketi istuu, kunnes hänelle tulee meno taivaaseen. Vanha itara petkuttaja ja nylkyri hän kyllä on, mutta siinä hän on saatavilla kun tarvitaan.”

* * * * *

Marcella riensi kotiin, hän odotti Whartonilta kirjettä, jo kolmatta yhden viikon sisässä. He eivät olleet nähneet toisiaan siitä aamusta lähtien, jona Wharton oli pysäyttänyt Aldousin ja hänet Mellorin ajotiellä, ja hänestä oli selvää, että nuori tilan, omistaja koetti karttaa yhtymistä yhtä huolellisesti kuin hän itse Otettuaan Hurdin asian ajaakseen Wharton oli melkein joka päivä, suunnattomasta työtaakastaan huolimatta, ennättänyt lähettää Marcellalle pienellä tasaisella käsialallaan tiheään kirjoitettuja arkkeja, joissa hän pettymättömällä tarkkanäköisyydellä lakimiehen kannalta, yksityiskohtia myöten, selvitteli ja arvosteli, millä kannalla Jim Hurdin asiat olivat.

Kirjeet alkoivat “Arvoisa neiti” ja päättyivät “Kunnioittaen” minkä Marcella luki yhtä huolellisesti kuin muunkin. Selaillessaan näitä lehtisiä käsissään Marcella useinkin kyseli itseltään eikö ollutkin tuo kohtaus vanhassa kirjastossa ollut vain pelkkä aistimien harhakuva ja onko todellakin se mies, joka kirjoittaa hänelle nämä viralliset kirjeet ilman pienintäkään kosketusta tai viittausta olleeseen, sama, joka nurjilla sanoillaan ja teoillaan oli polttanut hänen elämäänsä poistamattoman muiston. Joka uuden kirjeen hän avasi sykkivin sydämin, vaikka näennäisesti tyynenä, joka kerran hän saattoi ylpeänä ojentaa sen äidilleen ikäänkuin todisteeksi siitä, ettei hänellä ollut mitään salattavaa, epäilkööt muut mitä tahtoivat. Wharton ilmeisesti teki voitavansa palauttaakseen entiselleen sitä puhdasta toveruussuhdetta yhteisiin aatteisiin ja pyrintöihin nähden, jonka Marcella arveli vallinneen heidän välillään ennen. Toisen raju väkivaltaisuus ja hänen oma heikkoutensa olivat raastaneet sen tomuun ja tuhonneet sen. Hän ei voinut Whartonia nähdä eikä puhutella, ennenkuin se oli entisellään. Nämä kirjeet sittenkin sapettivat häntä. Niiden kirjoittaja näkyi otaksuvan että tällainen juttu voi kuin voikin tapahtua, ilman että siitä sen enempää puhutaan. Vähänpä hän tunteekin Marcella Boycea ja mitä hänen mielessään liikkuu!

Marcella oli tuntikausia istunut rouva Hurdin vieressä pikku Willie sylissään. Äiti, joka ennenkin oli ollut vähäverinen ja heikkorintainen, oli jo päiväkausia ollut vuoteessa, ja hänen siinä maatessaan puoleksi tiedottomana loi säikähtynyt mielikuvitus hänen eteensä mitä kauhistuttavimpia näkyjä — Jim yksinään autiossa vankikopissaan — Jim hirsilavalla valkea huivi silmillä — Jim vankilan ruumisarkussa — ja näistä unista hän heräsi kovalla parahduksella, vaipuakseen taas takaisin horrostilaansa.

Minta Hurdin rakkaus onnettomaan mieheensä oli ollut ylen äidillistä laatua, sen perustana kun oli rajaton säälintunne. Siinä oli niinikään sielun salaista ylpeyttä, sielun, joka ollen elämässään nöyrä ja vaatimaton, tässä tunsi olevansa toisen yksinäisen kaivattuna ja tarpeellisena tukena ja elähyttävänä voimana. Ja nyt ei hänen huolenpitoansa ja lohdutustansa enää tarvittaisi! Siinä hänen on viruttava sairasvuoteella kuin pölkky ja odotettava milloin naapurit tulevat sisään ja sanovat: “Nyt se on tehty — häneltä on niskat väännetty nurin — he ovat haudanneet hänet.” — Tällaista kohtaloa hän ei ollut voinut itselleen kuvitella silloinkaan, kun tulevaisuus oli hänelle häämöttänyt kaikkein kolkoimmissa väreissä.

Kahdesti hän jo oli käynyt Jimiä vankilassa tapaamassa, ja hänelle oli annettu lupa tulla uudelleen siellä käymään maanantaina ennen oikeudenkäynnin alkua — niin oli neiti Boyce sanonut. — Ja sitten jos hän tuomitaan syylliseksi, saa hän vielä ottaa jäähyväiset häneltä. Alituiseen hän ikävöi nähdä miestänsä. Mutta vankilassa, Jimin luona ollessa, ympäristö herpaisi häntä. Kummastakin tuntui, kuin olisivat he takertuneet suuren, taukoamatta eteenpäin kiitävän koneen rattaisiin, joiden liikkeet täyttivät heidät selittämättömällä kauhulla. Hurd puheli vavahtavalla, katkonaisella äänellä asioista, jotka eivät olleet minkäänlaisessa yhteydessä hänen mielentilansa kanssa, ja puhkesi aika-ajoin, hurja välke silmissään, syytöksiin Westallia vastaan tämän raakuudesta ja sorronhalusta. Hän pyysi vaimoa palauttamaan neiti Boycelle tältä lainatut kirjat, mutta kun häneltä kysyttiin, halusiko hän tavata Marcellaa, säpsähti hän ja vastasi kieltävästi. Herra Wharton ponnistelee ihmeteltävästi hänen puolestaan, mutta älköön Minta mitään siihen perustako, että hänet muka vapautetaan. Eikä hän ollut oikein selvillä, halusiko itsekään sitä.

Kerran Minta otti Willien mukaansa isää tervehtimään; lapsi oli matkalla nääntymyksestä heittää henkensä, eikä isä tahtonut kuulla puhuttavan toisesta retkestä vankilaan, vaikka Marcella tiesi, että hän ikävöi poikaa joka hetki. Mintan erotessa Hurd tuskin salli hänen suudella itseään, hän istui tuolillaan suuri pää punakkaan käsien yli kumartuneena ja tuijotti eteensä tylsällä ilmeellä. Westallin nimi tempasi hänet aina hereille. Viha oli vielä elossa. Minta taas oli tuskasta menehtyä, kun puhe kääntyi tälle alalle. Hänessä eivät veri- ja väkivallantyöt kyenneet nostattamaan tuota kiinteätä uteliaisuutta, joka on muutoin niin kuvaava piirre melkein kaikissa kansanihmisissä. Kun hänelle sanottiin, että oli aika lähteä, ja kun raskas ovi oli kiertynyt lukkoon hänen jäljestänsä, riensi vaimo poloinen, vartioita ja aution vankilan äänettömyyttä kammoksuen tiehensä, minkä jalat kannattivat, voihkien Jimin puolesta, jonka täytyi jäädä sisäpuolelle. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin pyrkisi tuon kauhistavan Oikeuden raskas käsi täällä häneenkin tarttumaan, ja vasta päästyänsä ulkoilmaan ja nähdessään odottavan Ann Mullinsin tuimat kasvot, sai hän helpommin hengitetyksi.

Willien voimat vähenivät nopeasti. Viikon — korkeintaan kaksi — arveli tohtori hänen enää kestävän. Kurjan pieneksi huventuneena hän lepäsi tyynyllä Marcellan sylissä läähättäen ja tuijotellen ihmeellisillä, sinisillä silmillään, mutta alati kärsivällisenä, alati ponnistellen “kiitosta”, kun Marcella syötteli hänelle hedelmiä, joita hänelle päivittäin lähetettiin Maxwell Courtista. Hän kuuli ja ymmärsi kaikki, mitä isästä sanottiin; mutta se ei näyttänyt häntä vaivaavan. Äitiä tämä kuolevan pojan näennäinen välinpitämättömyys melkein loukkasi, eikä hän yleensä pystynyt hänestä paljon huolehtimaan. Mintan lempeän, tuntehikkaan, mutta syvällisyyttä puuttuvan luonteen oli repivä levottomuus miehen kohtalosta tylsyttänyt muille suruille.

Istuttuaan kaiken iltaa rouva Hurdin tuvassa Marcella nyt halukkaasti ahmi sisäänsä helmikuun-illan suloista ja virkistävää ilmaa. Keväinen tunnelma — pitenevä päivä, pensasaidasta pilkistävät keltamot, paisuvat umput kyläpuutarhojen syreenipuissa — se kaikki herätti tahtomattakin hänessä henkiin nuoruuden mielihyvää, tuota mielihyvää, joka jo yksin ruumiillisenakin tunteena on niin valtava. Mutta kasvoilla lepäsi vielä sama vihainen ilme, joka rouva Jellisonin puhuessa oli niihin kohonnut. Ja vielä muutakin — ne olivat silminnähtävästi muuttuneet viimeisten viikkojen kuluessa, “elämä” oli painanut niihin leimansa. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, mutta vanhempi — naisellisempi. Marcella oli sukeltanut todellisen elämän syvyyksiin ja siinä löytänyt sitä kumousta ja myrskyä, jota hänenlaisensa luonteet kaipaavat. Hän oli elänyt köyhien kanssa heidän tukehuttavissa asunnoissaan, oli nähnyt heidän lakkaamattoman kamppailunsa leipäpalasta, vaatteista ja rahtusesta ruumiillista mukavuutta; tähän kamppailuun, joka jo sinänsä on kyllin raskas, hän oli nähnyt niin repiviä sieluntuskia liittyvän, että ruumiillinen kurjuus tuntui tässä raa’an mielivaltaiselta ja ajattelemattoman julmalta Luonnon — tai Jumalan puolelta.

Aldousia hän ei tahtonut juuri yhtään ajatella — vaikka täytyi sitäkin tehdä ennen pitkää. Hän ja hänen omaisensa elelivät päivät pääksytysten ylellisyydessä. Marcella puolestaan ei voinut irtaantua siitä suunnattomasta säälistä, joka oli vallannut koko hänen olemuksensa; hänestä tuntui, kuin kulkisi hän kantaen Lazarusta sylissään kaiken päivää. Ja Aldous pysyttelihe loitolla. Aldous ei tahtonut häntä auttaa — ei ainakaan niinkuin Marcella olisi vaatinut — lieventämään tätä viheliäisyyttä — sitomaan näitä haavoja. Sydämessään hän soimasi kiivaasti sulhastaan. Marcellalla oli rikos tunnollaan, joka oli tunnustettava — mutta sittenkin hän tunsi ylemmyytensä Aldousiin nähden. Hyljätköön Aldous hänet, jos haluttaa — sittenhän he ovat kuitit, iäksi kuitit.

Tultuaan Mellorin valtaovelle hän näki oven edessä pienet, kaksipyöräiset rattaat, ja William piteli ohjaksista ponya.

Vieraat eivät tätä nykyä olleet harvinaisia Mellorissa, ja Marcella mietti paikalla pakoa. Mutta kun hän kääntyi eräälle syrjäovelle, nosti William lakkia hänelle.

“Herra Wharton on odottamassa, tahtoo tavata neitiä.”

Marcella teki äkkiseisahduksen.

“Missä rouva Boyce on, William?”

“Vierashuoneessa neiti.”

Hän astui tyynesti sisään. Wharton seisoi takan luona juttelemassa, rouva Boyce kuunteli hänen puhettaan tuo puolittain vihamielinen ilme kasvoillaan, jonka Marcella niin hyvin tunsi.

Nähdessään Marcellan astuvan sisään astui Wharton häntä vastaan kohteliaasti kumartaen ja alkoi sitten paikalla selitellä asiaansa kuten kiireellisissä toimissa oleva ihminen, jolla ei ole aikaa hukata.

“Koska aivan odottamatta sain parisen tuntia vapaa-aikaa, arvelin parhaaksi tulla kertomaan teille, millä kannalla asiat nykyisin ovat. Tiedättehän, että juttu otetaan esille oikeudessa ensi torstaina?”

Marcella vastasi myöntävästi. Hän meni istumaan vanhaan, takan vieressä olevaan sohvaan ja laski valkoiset kätensä helmaansa. Whartonin silmät välähtivät silmänräpäyksen verran, kun hän katsoi häneen — mutta se olikin ainoa näkyvä mielenliikutuksen osoite.

“Tahtoisin teitä valmistaa siihen”, lausui hän vakavasti, “ettei minulla ole vähäistäkään toivetta saada James Hurdia vapautetuksi. Teen voitavani, mutta tuomio julistetaan varmasti murhan nojalla, ja pelkäänpä, että tuomari on oleva hyvin ankara tässä tapauksessa. Mahdollisesti voimme ajatella armahdusta, mutta sekin näyttää minusta vähän uskottavalta, sillä mikäli minä olen kuullut, tulee tuomari arvatenkin käyttämään vaikutusvaltaansa meitä vastaan. Yleinen syyttäjä on koonnut hyvin langettavia todistuksia Hurdia vastaan — ensiksi hänen pitkällinen yhteistoimintansa salametsästäjien kanssa, vaikka olikin Raeburnien puolelta saanut ystävyyttä osakseen — sitten hänen useasti uusiutunut uhkauksensa ‘passittaa’ Westall, jos hän käy heidän kimppuunsa, ja sen semmoista. Hänen oma kertomuksensa on tykkänään todistamatta, ja Dynesin todistus on aivan päinvastainen.”

Selvästi ja perusteellisesti hän edelleen selvitteli naisille näitä kohtia; sitten hän tuokioksi vaikeni.

“Näin ollen”, jatkoi hän, — “kysytään mitä on tehtävä? Meidän on saatava anomus toimeen. Oman puolueeni miehiltä minä tietysti kyllä saan apua, mutta meidän on saatava nimikirjoituksia kaikista puolueista. Ellemme saa ainakin joitakin vanhoillisten johtomiehiä mukaan, on kaikki ponnisteleminen hyödytöntä. Toisin sanoen — luuletteko voivanne taivuttaa herra Raeburnin ja lordi Maxwellin allekirjoittamaan?”

Rouva Boycen silmä vartioi häntä. Marcella istui kalpeana ja kivettyneenä.

“Minä koetan”, sai hän viimein sanotuksi.

“Siinä tapauksessa”, Wharton otti hansikkaansa, “on vielä hiukkasen toivoa. Te olette ainoa, joka voitte tässä jotain aikaansaada. Jos lordi Maxwell ja herra Raeburn allekirjoittavat, niin toiset kyllä seuraavat jäljestä. Heidän nimilleen — ottaen huomioon tämän jutun yhteydessä olevat asianhaarat — tullaan panemaan erikoista painoa. Tai oikeammin — anomuksen kohtalo on tykkänään siinä, allekirjoittavatko he vai ei. No niin, jätän sen siis teidän toimeksenne. Tuomion langettua ei ole hetkeäkään hukattavana. Mitä puolustukseen tulee, teen tietysti voitavani oikeudessa estääkseni kuolemantuomiota.”

“Minä tulen sinne”, keskeytti Marcella.

Wharton säpsähti. Niin rouva Boycekin, mutta uskollisena itselleen hän ei lausunut mitään huomautusta.

“No niin”, jatkoi Wharton tuokion kuluttua, “siinä tapauksessa ei sitten mitään enää tällä haavaa. Miten on vaimon laita?”

Marcella vastasi, ja he vaihtoivat vielä keskenään joitakin muodollisia kysymyksiä ja vastauksia.

“Entä vaalinne?” kysyi rouva Boyce, joka yhä tarkasteli vierastansa vihamielisellä katseella, kun tämä tuli häneltä jäähyväisiä ottamaan.

“Huomenna”, vastasi hän tehden pienen maltittoman liikkeen käsillään. “Olipa tulos mikä hyvänsä, niin silloin olen ainakin siitä kiusasta vapaa. Nyt on minun jouduttava takaisin Widringtoniin ja annettava ponylleni vauhtia. Hyvästi, neiti Boyce.”

Marcella astui verkalleen ylös portaita. Äsken eletty kohtaus tuntui hänestä epätodenmukaiselta ja mahdottomalta, mutta sittenkin värisi vielä koko ruumis. Hän vavahti, kun ulko-ovi kolahtaen lyötiin kiinni. Hänestä tuntui hirvittävän tyhjältä, yksinäiseltä. Mutta siinä samassa hän jo kaikella kiivaalla tarmollaan pyöritteli mielessään kysymystä: “Voinko saada Aldousin taipumaan?”

XIII LUKU.
“Ja olkoon Herra teidän sielullenne armollinen.”

Hitaina ja kolean juhlallisina nämä sanat tunkeutuivat Marcellan korviin hänen istuessaan eteenpäin kumartuneena Widringtonin oikeussalin lehterillä. Ympärillä ja takana kuului naisten nyyhkytystä. Hänen vasemmalla puolellaan virui Minta Hurd kälynsä olkapään nojassa kasvot tämän mustaan saaliin kätkettyinä. Hurdin kuolemantuomio oli lausuttu, ja Marcella oli sen vastaanottanut suhteellisen rauhallisesti — tunteiden pitkällinen jännitys oli viimeinkin lauennut. Herkeämättä hän nyt tuijotti tuohon himmeästi valaistuun huoneeseen. Tuomarin pöydän kohdalla olevat kaasulamput, jotka heittivät aavemaisen valaistuksen pitkässä rivissä istuvain valamiesten kasvoille, suuren pöydän ääressä istuvat reportterit, toiset kirjoittaen, toiset kiinteästi syytettyjä katsellen, Whartonin tuossa vastapäätä asianajaja-viitassaan ja valetukassaan — hänen pienet, hienot, herkkäilmeiset kasvonsa valkean valetukan alta kaartuvine tummine silmäkulmineen — hänen valppaan ja vihamielisesti tuomariin kääntyneen katseensa; — tuomittujen miesten synkän rivin, etumaisena nuori vaaleatukkainen nuorukainen, Charles Dynesin murhan päärikollinen, joka seisoi lähinnä Hurdia melkein varjostaen hänen kääpiö-muotonsa — kaiken tämän Marcella näki. Vuosien kuluttua hän olisi voinut kuvailla tämän näytöksen kohta kohdalta, mutta nyt hän parisen minuuttia tuijotti alas tiedottomana siitä, mitä näki.

Mutta sen sijaan kuohui hänen muistissaan rajuna pyörteenä kuvia ja vaikutelmia siitä, mitä hän kaiken päivää täällä istuessaan oli läpi elänyt. Langettavien todistusten kukistava lukumäärä yhä uusien todistajien astuessa esiin — tavattoman heikot vastaväitökset — Whartonin ärtyisyys sen johdosta — hänen terävä, hyödytön, taidokas ristikuulustelunsa — se personallinen menestys, minkä hän saavutti lakipuolisesta tappiosta huolimatta, hänen käytöksessään ilmenevä sulava arvokkuus ja tarmo sekä teknillinen taituruus — ei rahtuakaan siitä kielevästä pontevuudesta ja raa’asta voimasta, joka työväen kokouksessa oli ollut huomattavana — hänen mestarillinen kykynsä käyttää jokaista edullista kohtaa hyväkseen, ne muutamat tyynimieliset sanat, joilla hän kaiken lopuksi kääntyi juryn puoleen vedotessaan heidän laupeuteensa — nämät moninaiset muistot ne ihmeteltävän selvinä liikkuivat Marcellan mielessä, sillä välin kuin tuomarin syvä ääni kajahti salissa hänen julistaessaan tuomiota vangituille, kullekin vuorostansa. Sääliväisyys ja kauhistus olivat huippunsa sivuuttaneet; järki vaati jälleen omansa.

Oikeussali oli täyteen sullottu väkeä. Aldous Raeburn istui Marcellan oikealla sivulla. Tuo lehterillä istuva eriskummainen ryhmä oli vetänyt läsnäolevain huomiota puoleensa melkeinpä yhtä suuressa määrässä kuin rikosjutun käsittely, sillä siinä istui Itä-Brookshiren vanhoillisten äsken valittu edustaja, lordi Maxwellin perillinen ja Westallin isäntä morsiamensa, Marcella Boycen vieressä, ja hänen turvissaan Westallin murhaajan vaimo, sisar ja pieni tytär.

Kerran kuului yleisön joukosta naurunrähäystä erään todistajan hölmömäisen vastauksen johdosta. Tuomari kääntyi lehteriin päin ja sanoi ankarasti: — “Käsittämätöntä on miksi tänne on tunkeutunut miehiä ja naisia — etenkin naisia — kuulemaan moista rikosjuttua; mutta jos kuulen vielä kerran naurettavan, niin annan tyhjentää salin.” Marcella, jonka koko olemus oli tätä nykyä yhtenä herkkänä hermokudoksena, näki Aldousin vavahtavan ja punehtuvan, kun nämä sanat lausuttiin. Samassa tapasi Marcellan silmä erään salissa istuvan rauhantuomarin, Raeburnilaisten vanhan perhetuttavan katseen. Tuomarin lausuessa muistutuksensa hän oli ehdottomasti kääntynyt katsomaan kihlattuja, mutta kohdatessaan neiti Boycen silmäyksen hän käänsi paikalla kasvonsa pois. Marcella oivalsi aivan hyvin, että tänä päivänä kävi Brookshirelaisten Aldous Raeburnia aika tavalla sääliksi.

Kuolemantuomiot — kolme luvultaan — olivat julistetut. Tuomari oli sangen jokapäiväinen ihminen, mutta tällainen toimitus luo jokapäiväisenkin ihmisen ääneen ja käytöstapaan ryhtiä ja arvollisuutta. Suunnattoman liikutuksen humina kulki halki väenahdingon hänen vaiettuaan; lehteriltä kuului äänekästä itkua ja voihkinaa.

“Hiljaa”, kuului ääni viranomaisten puolelta, ja naisväen pidätettyjen nyyhkytysten säestämänä tuomari nyt luki pakkotyörangaistukseen tuomittujen nimet. Sitten seurasi kammottava äänettömyys. Vankien rivi kääntyi vartiainsa ohjaamana oikeussalin perällä olevalle ovelle. Heidän astuessaan yksitellen ulos eräs kuolemaantuomituista, se pitkä valkoverinen nuorukainen, kääntyi silmänräpäykseksi lehteriin päin ja viittaili jäähyväisiä nyyhkivälle kullallensa. Hurdkin kääntyi neuvottoman näköisenä.

“Katsohan!” huudahti Ann Mullins tempaisten pystyyn hänen pyörtyvää vaimoansa. “Siinä hän menee.”

Marcella kurottui eteenpäin. Hän katseli Hurdin suuria, kangistuneita kääpiönkasvoja, ja hän se paremmin kuin vaimo tapasi viimeisen katseen hänen räpyttelevistä silmistään.

Aldous kosketti keveästi hänen käsivarttansa.

“Kyllä”, virkkoi Marcella kiireesti, “kyllä, meidän täytyy toimittaa hänet ulos. Ann, voitteko nostaa häntä?”

Avutonta vaimoa piteli toiselta puolen Aldous, toiselta Ann Mullins. Marcella seurasi jäljessä taluttaen pikku tyttöstä, joka lujasti painautui hänen pitkää, mustaa viittaansa vasten. Väki lehterillä väistyi syrjään heidän tieltään, ylt’ympäri ällisteltiin ja kuiskailtiin, kunnes he olivat kadonneet. Portaitten alapäässä he tapasivat itsensä käytävästä, joka oli täyteen ahdettu väkeä — asianajajia, todistajia, oikeudenpalvelijoita ja yleisöä. Aldousille ja hänen holhoteilleen tehtiin jälleen tilaa.

“Tätä tietä, herra Raeburn”, sanoi muuan aulis poliisimies. “Antakaa tietä, olkaa hyvä. Ovatko vaununne täällä, herra Raeburn?”

“Anna Ann Mullinsin pitää huolta hänestä — hanki heille ajuri — minun täytyy puhua herra Whartonin kanssa”, kuiskasi Marcella Aldousille.

“Hankkikaa minulle paikalla ajuri”, sanoi Aldous poliisimiehelle, “ja käskekää ajurin odottaa hetkinen.”

“Neiti Boyce.”

Marcella kääntyi nopeasti ja näki Whartonin vieressään. Aldouskin huomasi hänet ja vaihtoi parisen sanaa Whartonin kanssa.

“Täällä perällä on pieni yksityinen huone, saanko puhua kanssanne siellä. Herra Raeburn tulee heti noutamaan teitä”, puheli Wharton.

Hän vei Marcellan pitkän käytävän läpi ja avasi vasemmalle vievän oven. He astuivat pieneen koleaan huoneeseen, jonka noettunut akkuna antoi rakennuksen pihamaalle. Huonetta valaisi kaasuliekki, ja pöytä oli täynnänsä huiskin haiskin viskeltyjä papereita.

“Kauniimpi kuin koskaan, koskaan ennen!” välähti Whartonin aivoissa. “Tuo synkkä, rypistyvä otsa, — tuo traagillinen ylenkatse tätä kehnoa, alhaista maailmaa kohtaan — tuo kuninkaallinen ryhti — —”

Ääneen hän virkkoi:

“Omasta puolestani olen tehnyt kaikkeni nimikirjoitusten hankkimiseksi ja arvelin, että ennenkuin tänä iltana lähden kaupunkiin — kuten tiedätte avataan parlamentti maanantaina — tahtoisin näyttää teille, mitä olen saanut aikaan, ja pyytää teitä ottamaan jäljennöksen armonanomuksesta.” Hän osoitti pöydällä olevaa pitkää kirjekuorta. “Olen itse sen laatinut — luulisin, ettei yksikään kohta ole unohtunut, joka saattaa olla lieventävänä asianhaarana — mutta nimikirjoitukset — —”

Hän veti esiin kokoonkäärityn paperiarkin povitaskustaan. “Eivät kelpaa”, virkkoi hän silmäillen sitä ja ravistaen päätänsä. “Kuten ennenkin jo teille huomautin, olisi tämä anomuksemme tällaisena liian valtiollinen väriltään. Vapaamieliset ja radikaalit ovat ottaneet asian omakseen. Mutta se ei meitä paljonkaan auta. Näillä nimikirjoituksilla varustettuna on anomus mielenosoitus riistansuojelua ja metsänvartiain sortovaltaa vastaan. Meidän on saatava koko seutu, etenkin sen johtomiehet toimimaaan yhdessä kanssamme. No niin, kaiken tämän minä jo selitin teille — ei siis kannata siitä sen enempää jutella. Haluatteko silmäillä listaa?”

Hän kuljetti sormensa nimiluettelolla tehden tuontuostakin huomautuksia. Marcella seisoi hänen vieressään, hänen musta vaippansa hipaisi Whartonin hihaa. Nuoren miehen näennäisesti rauhallisen pinnan alla pulppusi hurja riemastuksen tunne omasta vallastaan. Ei mitään puolusteluja, ei anteeksipyynnön sanaa hänen puoleltaan — ja sittenkin seisoo taas Marcella kahden hänen kanssaan, tarkkaavana kuunnellen hänen puhettansa — ylpeä pää alaspainuneena — silmät kysyvästi ja luottavasti häneen luotuina.

“Asia on siis selvä”, puheli Wharton edelleen taittaen paperin uudelleen kokoon ja pistäen sen takaisin taskuunsa. “Te käytätte kaiken vaikutusvaltanne sillä taholla” — hän puhui verkalleen — “josta yksinomaan riippuu hankkeemme onnistuminen, ja sittenhän lähetätte minulle alihuoneeseen tietoa siitä? Parlamentissa minä tietenkin panen kaikki voimani liikkeelle, kun asia joutuu sinne, ja sillä välin panen sanomalehdet — parhaan toivomme — toimimaan. Radikaalien äänenkannattajat ovat jo alkaneet jauhaa.”

Käytävältä kuului askeleita. Poliisi avasi oven, ja Aldous Raeburn astui sisään. Hän iski pikaisen katseen pöydän ääressä seisovaan pariin.

“Oli hiukan vaikeata saada ajuri”, selitteli hän, “ja meidän täytyi lisäksi hankkia konjakkia hänelle, mutta sitten hän virkosi siksi paljon, että saattoi lähteä matkaan. Lähetin yhden palvelijoistamme häntä saattamaan. Vaunut odottavat.”

Hän puhutteli Marcellaa hiukan jäykästi. Hän oli huomattavan kalpea, käytös oli sekä käskevä että väkinäisen rauhallinen.

“Olen neuvotellut neiti Boycen kanssa armonanomuksesta, jonka aiomme lähettää sisäasiainministeriöön”, sanoi Wharton samanlaisella kylmän kohteliaalla äänellä. Aldous ei vastannut.

“Vielä sananen, neiti Boyce”, — Wharton kääntyi tyynesti Marcellan puoleen. “Pyytäisin teitä huolellisesti lukemaan anomuksen läpi, ennenkuin ryhdytte mihinkään enempään toimenpiteeseen. Siinä vedotaan siihen ainoaan kohtaan, joka vielä mahdollisesti saattaa olla epäilyksenalainen ja jota tämänpäiväisessä oikeudenkäsittelyssä ei ole lainkaan kosketeltu.”

“Joko tulet?” kysyi Aldous. Äänen hillitty maltittomuus oli saattaa
Marcellan pois suunniltaan.
“Minä teen kaikki, mitä voin”, sanoi hän matalalla, selvällä äänellä
Whartonille. “Jääkää hyvästi.”
Hän ojensi kätensä Whartonille. Kummallekin tämä hetki oli selittämättömän suuriarvoinen. Marcellalle hänen kiihtyneessä tunnetilassaan tämä kosketus — Aldous Raeburnin läsnäollessa — oli anteeksiannon ja kiitollisuuden sakramentti.

Raeburn ja Wharton nyökähyttivät päätä toisilleen. Wharton hääräili jo papereitansa kokoon.

“Ensi viikolla kai tapaamme toisemme parlamentissa”, huomautti hän sivumennen. “Hyvästi.”

“Vietkö minut muassasi Maxwell Courtiin?” sanoi Marcella Aldousille, niin pian kuin vaunujen ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja hevoset lähteneet liikkeelle Widringtonin pieneltä torilta, joka oli täynnä uteliasta väentungosta. “Kotoa lähtiessäni sanoin äidille lähteväni teille, ellen tule kotiin, ja että sinä kyllä toimitat minut illalla kotiin.”

Whartonin kirjekuori oli vielä hänen kädessään. Hän oli heittänyt kasvoiltaan tiheän mustan harsonsa ikäänkuin saadakseen enemmän hengitysvaraa, ja heidän kaupungin läpi ajaessaan Aldous saattoi palavien lyhtyjen valossa nähdä, kuinka syviä jälkiä näiden viimeisten viikkojen tapahtumat olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa. Hän oli kalpea, uupunut, mutta samassa hermoärtyisyyden kiihdyttämä, joka näyttäytyi jokaisessa liikenteessä — ja Aldousin sydäntä ahdisteli, kun hän katseli häntä — hän arvasi mitä oli tulossa.

Niin pian kuin he olivat poikenneet pääkadulta, pisti hän päänsä ulos ikkunasta ja antoi ajurille käskyn ajaa suoraan Maxwell Courtiin.

“Ethän pahastune, vaikka en puhu mitään?” sanoi Marcella, kun Aldous oli jälleen istahtanut. “Olen niin rikkiväsynyt, ja tuntuisi niin hyvältä hiukan levähtää. Pyydätkö sitten perille tultuamme, että neiti Raeburn lähettää minulle hiukan syötävää omaan arkihuoneeseensa? Yhdeksän tienoissa tulen alas, ja saanhan silloin puhutella lordi Maxwellia ja sinua — yhdessä?”

Hänen sanansa ja vielä enemmän hänen äänensä kartuttivat vain Aldousin levottomuutta. Mutta hän antoi myöntävän vastauksen, sovitteli tyynyä Marcellan selän taa, kääri vaunu peitteen hänen ympärilleen ja istui sitten puhumatta hänen vieressään synkkien aavistusten ajelehtiessa hänen mielessään.

Heidän saapuessaan Maxwell Courtiin tulivat lordi Maxwell ja neiti Raeburn, jotka olivat kuulleet vaunujen ratinaa, halliin vastaanottamaan heitä.

Aldous riensi isotätinsä luo ennen Marcellaa ja sanoi kiireesti: “Minä olen tuonut Marcellan muassani. Vietkö hänet ylös omaan huoneeseesi lepäämään ja saamaan jotain suuhunsa? Hän ei kykene tulemaan päivälliselle, mutta hän haluaa puhutella isoisää sitten myöhemmin.”

Lordi Maxwell oli sillä välin kiiruhtanut mustan, hunnutetun olennon luo, joka jäykkänä ja suorana yhä seisoi ulkohallin himmeässä valossa.

“Lapsi kulta, lapsi kulta!” puheli hän pistäen Marcellan käsivarren kainalonsa alle ja taputellen hänen kättänsä isällisellä hellyydellä. “Miten viheliäisen näköinen oletkaan! — Niin juuri — Agneta, vie hänet yläkertaan ja anna hänen levätä — Ja sittemmin haluat puhua kanssani? Kyllä, kyllä, tyttöseni, — tietysti — milloin vain haluat.”

Neiti Raeburn, joka osittain Aldousin tähden, osittain palvelijain tähden hillitsi itseänsä ihmeteltävästi, vei vieraansa yläkerrassa olevaan viihtyisään huoneeseen, missä kirkas takkatuli leimusi heitä vastaan. Oivaltaen, ettei hänen seuransa tällaisena hetkenä saattanut olla Marcellalle erittäin mieluinen, hän sitten katsoi kelloansa, sanoi, että hänen täytyi rientää päivälliselle, ja jätti Marcellan ystävällisen, vanhanpuoleisen palvelijan huostaan, jonka käskettiin toimittamaan neiti Boycelle kaikkea, mitä hän suinkin halusi.

Marcella pakotti itsensä nauttimaan hiukan ruokaa ja viiniä. Sitten hän lähetti palvelijan pois sanoen tahtovansa levätä tunnin verran ja tulevansa alas yhdeksän seutuvilla. Levottomana hänen kalpeudestaan palvelija vastusteli, mutta Marcella oli taipumaton.

Yksin jäätyään hän siirsi tuolinsa takkatulen ääreen ja koetti saada itsensä lämpenemään yhtä tarmokkaasti kuin äsken syömään.

Kun hän näin oli ruumiillisesti jonkin verran toipunut entiselleen, otti hän anomuksen kirjekuoresta ja ryhtyi sitä lukemaan. Sitä tehdessään tytön jähmettyneet kasvot sulivat, silmiin kohosi jälleen entinen hohde. Kaikki eri yksityiskohdat, jotka oikeudenkäynnin aikana sekavina ja käsittämättöminä olivat työntäytyneet hänen päähänsä, olivat tässä esitetyt selkeässä ja loistavassa muodossa. Olihan hän kuullut kaikkea tätä jo ennenkin Whartonin jurylle pitämässä loppupuheessa, mutta eipä silloin hänestä ollut niin käsittämätöntä kuin nyt tuntui olevan, että sellaisen puolustuksen jälkeen tuomio sittenkin annettiin niin musertava!

Hänen lopetettuaan lukemisensa ja istuessaan tuumimassa hiiltyvän tulen ääressä välähti äkkiä ajatus hänen päähänsä. Hän otti paperiliuskan neiti Raeburnin kirjoituspöydältä ja kirjoitti siihen: —

“Pyytäisin sinua — ja lordi Maxwellia myös — lukemaan tämän, ennenkuin tulen alas. Unohdin, ettet ollut lukenut sitä. — M.”

Hän soitti, ja palvelija näyttäytyi paikalla.

“Olkaa hyvä ja viekää tämä herra Raeburnille? Ja nyt tahtoisin olla häiritsemättä puolen tunnin ajan.”

Ja tämän puolen tunnin aikana hän lojui neiti Raeburnin mukavimmassa nojatuolissa, ulkonaisesti rauhallisena. Mutta sisällisesti hän kertasi vielä muistissaan todistelunsa ja päätelmänsä ja kokosi kaikki voimansa taisteluun.

Kuullessaan suuren hallin kellon lyövän yhdeksän hän nousi pystyyn ja asetti lampun uuninreunalle peilin eteen. Hän oli jo tätä ennen valellut kasvonsa kylmällä vedellä ja silitellyt hiuksiansa. Nyt hän uudelleen tarkasteli itseään peilissä, vetäisi paksut hiussuortuvat hiukan alemmas valkealle otsalle ja kohenteli vielä kerran kaulusta ja kalvosimia, jotka olivat hänen yksinkertaisen pukunsa ainoat koristeet.

Syvä äänettömyys vallitsi talossa, kun hän astui ulos huoneestansa. Heikko kukkientuoksu kohosi hallista ylös. Seinillä riippuvat kuvat olivat ne samat seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan kaunottaret, jotka niin houkuttelevaksi olivat kuvanneet hänelle tulevaisuutta tässä mahtavassa linnassa sinä päivänä, jona Aldous pyysi häntä vaimokseen.

Astuessaan alas portaita tuntui hänestä äkkiä niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Suuren kellon tikutus, neiti Raeburnin papukaijan kirkuva räkättäminen jostain alakerran huoneesta — ne olivat ainoat äänet, jotka katkaisivat haudanhiljaisuutta tässä suuressa rakennuksessa.

Ei! — ovi kuului käyvän — Aldous tuli siellä häntä noutamaan.

Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

Aldous riensi portaita ylös ottaen kaksi, kolme askelta kerrallaan nähdessään Marcellan tulevan.

“Oletko levännyt — pidettiinkö sinusta hyvää huolta? Oh, oma rakkaani! — kalpeapa sinä vieläkin olet! Tahdotko nyt puhutella isoisää? Hän odottaa sinua.”

Marcella salli hänen taluttaa itseään lordi Maxwellin luo. Tämä seisoi kirjoituspöytänsä yli kumartuneena silmäillen edessään olevaa anomusta. Marcellan sisään astuessa hän kohotti valkeata päätänsä. Hänen kauniit, teräväpiirteiset kasvonsa näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Mutta hänen käytöksensä oli herttainen ja ritarillinen, kun hän astui Marcellaa vastaan.

“Istuhan tähän tuoliin tässä. Aldous, pidä huolta siitä, että hän istuu mukavasti. Lapsi raukka, kuinka uupuneelta hän näyttää! Sinä kuulut tahtovan puhua kanssani tuosta onnettomasta murhajutusta.”

Marcella, joka istui suorana nojatuolin laidalla, nosti katseensa lordi Maxwelliin äkillisellä luottamuksen tunteella. Hän oli aina pitänyt lordi Maxwellista.

“Niin”, vastasi hän koettaen taltuttaa intoansa ja liikutustansa. “Niin, minä tulin esittämään teille tätä armonanomusta, joka aiotaan Jim Hurdin puolesta lähettää sisäasiainministeriöön, ja — ja rukoilemaan teitä ja Aldousia kirjoittamaan sen alle, jos se suinkin käy päinsä. Kyllä tiedän, että se on vaikeata, mutta arvelin, että ehkäpä — ehkäpä voisin esittää teille asian toisessa valossa — ja voittaa teidät puolelleni — koska olen tuntenut nämä ihmiset niin hyvin — ja on niin tärkeätä saada teidän nimikirjoituksenne.”

Miten kuivalta — miten koneelliselta se kaikki kuulosti! Hän tunsi, ettei hän vielä kyennyt hallitsemaan itseään. Vieras ympäristö, komea huone, tietoisuus siitä, että Aldous istui hänen takanaan — Aldous, jonka olisi tullut pitää hänen puoliaan, mutta joka olikin häntä vastaan — kaikki tämä lannisti hänen rohkeuttaan.

Lordi Maxwell oli silminnähtävästi sekä liikutettu että huolestunut. Tytön muuttunut ulkonäkö koski häneen tuskaisesti. Miten olikaan Aldous tätä sallinut? Niin laiha! niin kalpea ja hiutunut mustassa puvussaan — kerrassaan kammottavaa!

“Lapsi kulta”, virkkoi hän astuen Marcellan luo ja taputellen häntä isällisesti olkapäälle. “Lapsi kulta, soisin sinun käsittävän, miten suurella mielihyvällä tekisin sinun hyväksesi tämän tai mitä muuta tahansa, jos vain kunniani sen sallisi. Tekisin sen sinun tähtesi ja isoisäsi tähden. Mutta tämä on sekä Aldousille että minulle omantunnonasia — asia, joka koskee velvollisuuksiamme julkista toimintaamme kohtaan. Etpä saattane itsekään edes toivoa, että sallisimme yksityistä laatua olevain tunteiden tai vaikutteiden määrätä toimiamme tässä asiassa?”

“En, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta puhua kanssanne siitä — ja minun katsantotapani on aivan toinen kuin Aldousin. Hän tietää — täytyyhän jokaisen se tietää — että tässä jutussa toinenkin puoli, toinen käsityskanta kuin tuomarin, saattaa olla mahdollinen. Ettehän ollut oikeusistunnossa tänään, ettehän?”

“En, mutta olen hyvin tarkalleen lukenut rauhantuomarien kuulustelussa annetut todistukset, ja olemme kyseenalaisia kohtia juuri pohtineet yhdessä Aldousin kanssa, joka, kuten tiedät, on seurannut oikeusistunnon käsittelyä alusta loppuun ja näyttää kohdistaneen erikoista huomiota herra Whartonin puolustuspuheeseen.”

“Aldous!” — Marcellan äänensävy oli paikalla toinen — “Ajattelin, että hän sallisi minun ensiksi puhua teille! — tämän ainoan kerran.”

Lordi Maxwell heitti pikaisen katseen pojanpoikaansa ja oli hyvin pahoillaan häneen puolestaan. Aldous kumartui Marcellan tuolin yli.

“Sinähän lähetit anomuksen alas. Otaksuin tarkoituksesi olleen, että lukisimme sen ja sitten keskustelisimme siitä.”

Marcella koki hallita itseään ja painoi kädellä otsaansa. Mutta hän jo aavisti, mikä oli tulossa, ja viha ja epätoivo olivat taas saamaisillaan hänet valtaansa.

“Asian ydinkohta on siinä”, sanoi hän katsahtaen ylös. “Voimmeko uskoa Hurdin omaa kertomusta? Ei yksikään todistus ole sitä vahvistanut, sen myönnän. Tuomari ei sitä uskonut — ja Hurdin pitkällinen viha Westalliin puhuu häntä vastaan. Mutta eikö se yhtäkaikki ole mahdollinen ja otaksuttava? Hän vakuuttaa, ettei hän ulosmennessään ollut edes ajatellut Westallin murhaamista, mutta että, Westallin karatessa hänen kimppuunsa sauva kohona ja uhaten ja härnäten häntä tapansa mukaan, hän raivostui silmittömästi ja laukaisi. Onhan se hyvinkin uskottavaa? Häntä ei voi — ei saa tuomita kuten muita. Olkoonpa että se on murha, mutta tottapa tätä murhaa on peräti toisin arvosteltava kuin tavallisia veritöitä.”

Nyt hän jo taas oli oma itsensä. Hänen synnynnäinen lahjansa puhua sujuvasti ja vakuuttavasti, jota viime viikkojen mielenliikutus ja väittelyt olivat yhä terottaneet, tuli hänelle avuksi. Hän kumartui eteenpäin ja otti anomuksen käteensä. Yksitellen hän kävi läpi kaikki lieventävät asianhaarat tuolloin tällöin niitä täydentäen sillä, mitähän itse tiesi Hurdista ja hänen raatajaelämästään. Selvästi ja suurella henkisellä voimalla hän esitti puolustuksensa, ja syvää mielenliikutusta, suunnatonta sääliä henki joka sana. Koko juttu — lordi Maxwellin mielestä niin jokapäiväinen, raaka ja likainen — oli vähitellen, tytön mielikuvituksessa kasvanut traagilliseksi runoelmaksi, joka herätti pelkoa ja sääliä, joka pani koko hänen olemuksensa värähtämään. Ja hän esitti sen yhtä lennokkaasti, kuin hän sen oli käsittänytkin. Whartonin perustelut muodostivat vain taustan, mutta Hurdin köyhyyttä, Hurdin viallisuutta, Hurdia sydämettömien solvausten uhrina, viheliäistä vaimoa, häpeäntahraamia lapsia — kaikkea tätä Marcella kuvaili kuulijoilleen milloin värähtelevällä, milloin taas pontevalla äänellä.

Lordi Maxwell istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käden varassa ja polvet ristissä. Aldous seisoi yhä kumarassa Marcellan tuolin takana. Ei kumpikaan keskeyttänyt häntä. Kerran isoisä ja pojanpoika Marcellan huomaamatta vaihtoivat keskenään katseen — murheellisen, merkitsevän katseen. Aldous kyllä kuunteli hänen puhettansa, mutta raju halu kumartua Marcellan puoleen ja painaa suudelma hänen mustille kutreilleen se se yksinomaan piti hänen ajatuksiaan liikkeessä; ja vain kukistava tietoisuus siitä, ettei tällä hetkellä sallittaisi minkäänlaisia hellyyden osoituksia hänen puoleltaan, ehkäisi häntä.

Kun Marcellan ääni raukesi — kun hän oli puhunut kaiken sanottavansa — jäi hän paikalleen istumaan ja silmäili lordi Maxwellia rukoileva katse silmissään.

Vanha lordi istui tuokion äänettömänä; sitten hän kumartui Marcellan puoleen ja tarttui hänen käteensä.

“Sinä olet puhunut ylevästi ja hyvin”, virkkoi hän viimein liikutettuna, “olet puhunut kuten hyvä nainen, jonka sydän on todellisesti säälivä. Mutta, rakas lapsi, sinä et ole sanonut minulle mitään uutta. Aldous on ennakolta antanut minulle tietoa tästä armonanomuksesta. Me olemme kumpikin — varsinkin hän — rehellisesti koettaneet etsiä oikeutettuja perusteita sinun käsityskannallesi — niiden käsityskannalle, jotka ovat anomuksen allekirjoittaneet. Mutta minä en voi — vaikka kuinkakin tahtoisin — enkä usko Aldousinkaan voivan — vaikka puhukoon hän itse puolestansa — tätä käsityskantaa hyväksyä. Minun silmissäni Hurdin teko on tahallinen murha ja semmoisena se on rangaistavakin. Minä olen jotenkin perehtynyt näihin asioihin. Nuoruudessani harjoitin asianajajan ammattia ja sittemmin olin kaksi vuotta sisäasiainministerinä. Esitän sinulle syyni aivan lyhyesti.”

Ja hän alkoi Marcellalle selvitellä kantansa syyt perinpohjaisesti ja tarkkapiirteisesti, kuin olisi hän luetellut sen kokeneelle lakimiehelle eikä yhdenkolmattavuotiaalle, kiihtyneelle tytölle. Sanat ja käytös ilmaisivat, ettei vanhus tätä tehdessään kunnioittanut yksin Marcellaa, vaan yleensä naisen muuttunutta asemaa nykyisessä yhteiskuntaelämässämme.

Marcella kuunteli rauhattomana. Kätensä hän oli vetänyt pois lordi Maxwellin kädestä ja kieritteli nyt nenäliinaansa sormiensa ympäri. Puna, joka hänen puhuessaan oli lämmittänyt kasvoja, alkoi hälvetä. Hän kalpeni kalpenemistaan. Lordi Maxwellin lakattua puhumasta hän virkkoi nopeasti ja lordin mielestä aiheettomasti:

“Ette siis tahdo allekirjoittaa?”

“En”, vastasi lordi Maxwell päättävästi. “En voi allekirjoittaa. Jos sen tekisin, niin toimisin vasten vakaumustani. Jos minä nyt soisin itselleni ilon olla sinulle mieliksi ja antaisin sydämessäni sijaa sille säälille, jota itsekunkin täytyy tuntea murhaajan vaimoa ja lapsia kohtaan, niin minä en ainoastaan rikkoisi yhteiskunnallisia velvollisuuksiani, vaan vieläpä kieltäytyisin antamasta palvelijoilleni sitä turvaa, jota he ovat oikeutetut minulta vaatimaan — palvelijani, jotka minua uskollisesti palvelevat — ja joista kaksi tämän rikoksen kautta niin julmasti, niin tunnottomasti on passitettu Luojansa eteen!”

Vanhan lordin ääni ilmaisi ensimäistä kertaa, kuinka syvästi ja tuskaisesti tämä asia oli häneen itseensä koskenut. Marcellaa puistatti.

“Niinmuodoin”, lausui hän verkalleen, “on Hurd teloitettava.”

Lordi Maxwell teki kärsimättömän liikkeen.

“Salli minun huomauttaa, ettei se ole välttämätön seuraus. Nimikirjoitukset tai oikeammin se paikallinen liike, joka niihin sisältyy, eivät ole merkitystä vailla. Se vaikuttaa ainakin sen, että juttu otetaan uudelleen käsiteltäväksi, kuten arvelen tässä tapahtuvan. Mutta se sisäasiainministeri, joka ratkaisee murhajuttua minkään muiden perusteiden nojalla kuin niiden, joita laki ja omatunto hänelle sanelevat, ei ansaitse pysyä paikallansa päivääkään — ei tuntiakaan! Usko minua, sinulla on tykkänään väärä käsitys koko asiantilasta.”

Hän puheli hitaasti ja sillä terävällä painolla, joka soveltui hänen iälleen ja arvolleen. Marcella ei uskonut häntä. Joka hermosäie rupesi uudelleen vavahtelemaan intohimoisesta kapinanhalusta sortovaltaa ja ennakkoluuloja vastaan.

“Ja niinkö sinäkin sanot?” kysyi hän kääntyen Aldousin puoleen.

“En voi panna nimeäni tämän anomuksen alle”, vastasi nuori mies murheellisena. “Kunpa voisit käsittää, miten vaikeata minulla on kieltää?”

Se oli musertava isku Marcellalle. Jos kohta hän olikin ollut valmistautunut siihen, niin sydämensä sisimmässä hän oli sittenkin ollut vakuutettu siitä, että hän lopulta suoriutuu voittajana. Hän oli tottunut siihen, että kaikki salvat murtuivat hänen personallisuutensa mahdin edestä. Mutta tässä se jätti hänet pulaan — eipä edes se mies, joka häntä rakasti, taipunut sen alle.

Lordi Maxwell katseli molempia. Häntä liikutti kärsivä ilme pojanpojan kasvoissa ja tytön kiivas, kuumeinen hengitys.

“Kas niin, kas niin, Aldous!” sanoi hän nousten. “Nyt jätän teidät hetkeksi kahden. Koetahan saada Marcella hiukan lepäämään ja ajattelemaan jotain muutakin. Tulkaa sitten ruokasaliin ottamaan kuppi kahvia. Saata hänet ennen kaikkea uskomaan, että me rakastamme ja kunnioitamme häntä kaikesta sydämestämme, mutta että hänen tällaisessa tapauksessa on sallittava meidän toimia kuten Jumalan ja omatuntomme ääni meitä neuvoo.”

Hän jäi hetkeksi seisomaan Marcellan eteen ja katsoi häneen arvokkaasti, melkeinpä ankarasti. Sitten hän kääntyi ja lähti pois huoneesta.

Marcella karkasi pystyyn.

“Ole hyvä ja pyydä valjastamaan”, huohotti hän tukehtuvalla äänellä.
“Minä lähden sillä välin ylös.”
“Marcella!” huusi Aldous, “jos sinun on mahdotonta olla minua kohtaan jalomielinen, etkö voi edes olla oikeudenmukainen”.

“Oikeudenmukainen!” toisti tyttö inhoa ilmaisevalla äänellä ja liikkeellä ja työnsi hänet samassa pois luotaan. “Sinä saatat puhua oikeudesta!”

Aldous yritti puhua, takertui, eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hänet valtasi tuo eriskummainen tahdonvoiman lamaus, joka harkinnan mieheen iskee kiinni sillä hetkellä, jolloin hänen on joko anastettava omansa väkirynnäköllä tai luovuttava siitä. Intohimoisemmin hän ei koskaan ollut Marcellaa rakastanut — mutta jotain katkesi hänessä hänen seisoessaan siinä Marcellaa katsellen, ja ensimäinen aavistus siitä, mikä tuleva oli, välähti hänen mieleensä.

“Sinä”, toisti Marcella vielä kerran, mitellen askelillaan myrskyisin tuntein huoneen lattiaa, — “sinä, joka tässä talossa elelet tuollaista elämää — sinä puhut oikeudesta — siitä oikeudesta, joka vaatii sinua teloittamaan Hurdin tapaisen miehen! Ja minun täytyy palata tuohon kurjaan mökkiin, tuon onnettoman vaimon luo ja riistää häneltä hänen viimeinen toivonsa. Siksi, että sinun täytyy totella omaatuntoasi — sinun, jolla on maailmassa kaikkea. Ooh! omatuntosi ei minulle merkitse mitään — sydäntä minä toivoisin sinulle! Älä tule lähelle, ole hyvä! Oh! Jotain tässä on tehtävä. Ei tätä enää voi jatkua. Minä kiusaisin itseni hengiltä ja tekisin sinut onnettomaksi. Mutta nyt on minun mentävä hänen luokseen, köyhien luo — joita minä rakastan, joille olen antanut sydämeni.”

Hän puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin. Aldous näki hänen hurjassa kiihtymyksessään kuljettavan katseensa ympäri tuota komeata huonetta, ikäänkuin tahtoisi hän tulisella, kuluttavalla katseella rutistaa murskaksi kaiken sen loiston.

“Sinä puhut hyvin ylenkatseellisesti rikkaudesta”, sanoi Aldous pidellen häntä kiinni ranteista, “mutta sinulla ei ole oikeutta ylenkatsoa sitä miestä, joka on antanut sinulle koko sydämensä ja nyt vain pyytää, ettet pidä häntä sinä julmana teeskentelijänä, joksi näyt päättäneen hänet leimata!”

Hänen kasvonsa vavahtivat. Silmänräpäykseksi hänen äänessään ja sanoissaan tuntuva moraalinen voima pidätti Marcellaa aisoissa. Mutta siinä samassa hän jo kiskaisi itsensä irti.

“Ole hyvä ja pyydä valjastamaan”, sanoi hän. “En voi enempää sietää. Minun täytyy päästä kotiin levähtämään. Joskus myöhemmin pyydän sinulta anteeksi — oh! tämänpäiväistä käytöstäni — ja — ja” — ääni oli jälleen pettää hänet — “muutakin. Mutta nyt tahdon lähteä kotiin. Onpa toki yksi ihminen olemassa, joka minua auttaa. Sitä en saa unohtaa!”

Nämä armottomat sanat ynnä se ääni, jolla ne lausuttiin, muuttivat Aldousin kivipatsaaksi. Vaistomaisesti hän oikaisihe ylpeästi — heidän silmänsä sattuivat yhteen. Sitten Aldous astui kellon luo ja painoi nappulaa.

“Vaunut neiti Boycelle heti paikalla! Tahdotko jonkun palvelustytön saattamaan itseäsi kotiin?” kysyi hän antaen palvelijalle merkin odottaa neiti Boycen vastausta.

“En, kiitos. Minä lähden yläkertaan pukeutumaan. Ole hyvä ja tervehdi neiti Raeburnia.”

Palvelija avasi oven ja Marcella katosi.

XIV LUKU.
“Mutta tämähän on sietämätöntä!” sanoi Aldous. “Hän on siis kotona eikä suostu minua tapaamaan!”

Tällä kertaa rouva Boycenkin mielenmaltti oli järkkyä, sillä tyttären sulhanen seisoi hänen edessään nöyryytyksen puna kasvoillaan.

“Ikävä kyllä, on asianlaita sellainen”, vastasi hän kiireesti. “Koetin muuttaa Marcellan mieltä, mutta en saanut mitään aikaan. Luulisin, että teidän olisi tätä nykyä viisainta jättää sikseen kaikki tapaamisen yritykset.”

Aldous istahti hattu kädessään ja tuijotti lattiaan. Tuokion kuluttua hän uudelleen katsahti ylös.

“Eikö hän sitten pyytänyt teitä mitään minulle sanomaan?”

“Ei”, kuului viivähtelevä vastaus. “Sen hän vain sanoi, ettei hän sietänyt nähdä ketään Maxwell Courtista — eipä edes teitäkään — niin kauan kuin tämä asia vielä on ratkaisematta.”

Aldousin katse vaelsi ympäri Mellorin vierashuonetta. Se pysähtyi hänen vieressään olevalle tuolille. Siinä lepäsi neiti Boycelle osoitettu kirjekuori, jossa käsiala oli hänestä tuttu. Mustaan silkkilankaan pujotettu neula oli pistetty tuolin topattuun käsinojaan, ja selkätyynyssä oli vielä selvä jälki istujan päästä. Vain kolme minuuttia sitten Marcella oli ollut tässä huoneessa ja lähtenyt häntä pakoon. Rouva Boycen arkihuoneen ovi oli vielä raollaan.

Hän katsoi uudelleen tuolilla olevaan kirjekuoreen ja tunsi samassa käsialan. Hän nousi ja kävi istumaan rouva Boycen viereen.

“Sanokaapa minulle”, alkoi hän lujalla äänellä, “onko Marcella nykyisin säännöllisessä kirjevaihdossa Harry Whartonin kanssa? Luullakseni olen oikeutettu sen tietämään.”

Rouva Boyce hätkähti tuskin huomattavasti.

“Siltä näyttää”, vastasi hän nopeasti. “Mikäli minä olen huomannut, kirjoittaa herra Wharton hänelle melkein joka toinen päivä.”

“Antaako hän teidän lukea kirjeet?”

“Useasti kyllä. Ne ovat yksinomaan selontekoa hänen toimistaan Hurdin hyväksi.”

Aldous istui taas hetken aikaa ääneti ja kohotti sitten kirkkaat, harmaat silmänsä rouva Boyceen.

“Eikö teistäkin”, kysyi hän, “tämän miehen vaikutus Marcellan mielipiteisiin ja koko katsantokantaan ole ollut aivan tavattoman suuri?”

Rouva Boyce oli kauan ollut varustautunut tämäntapaisiin kysymyksiin — olipa hän salaisesti ihmetellyt, jopa Aldousia moitiskellutkin siitä, ettei hän jo aikaa sitten ollut häneltä tätä kysellyt. Nyt kun häneltä vaadittiin vastausta, koetti hän olla maltillinen ja niin tasapuolinen, ettei kumpikaan riitapuoli saisi moitteen varaa. Äitiä sekä väsytti että kiusasi se alituinen mielenliikutus, jossa Marcella nykyisin oli. Omasta puolestaan hän käsitti ja arvosteli asioita ja tapahtumia kuivan todellisuuden valossa. Mutta hän oivalsi tarkalleen, että nykyhetki oli kriitillinen kihlatuille. Hänen tunteensa olivat sekanaisemmat kuin ennen. Pohjaltaan hän kuitenkin oli sulhasen puolella — hän oli vihoissaan Marcellalle, vaikka hän samalla tunsi kärsimättömyyttä myös Aldousia kohtaan.

Hän otti koruompelun käteensä ennenkuin vastasi. Neula toimitti hänen mielestään naiselle samaa virkaa kuin paperossi valtiomiehelle.

“On kylläkin”, vastasi hän viimein. “Herra Wharton on aika tavalla muodostellut hänen mielipiteitään. Hän on saanut Marcellan lukemaan ja ajattelemaan asioita, joista hän tätä ennen vain jutteli.”

Hän näki Aldousin vavahtavan; mutta hänellä oli omat syynsä olla suorapuheinen.

“Eikö ole mitään muuta ollut heidän välillään?” kysyi Aldous omituisella äänellä.

Rouva Boyce ei yrittänyt turvautua verukkeihin. Hän katsoi Aldousia suoraan silmiin. Maaliskuun aurinko heitti säteitään hänen sirolle, tarmokkaalle päälleen ja kullanhohtaville hivuksilleen.

“Sitä en tiedä”, lausui hän tyynesti, “mutta en luule heidän välillään olevan mitään muuta. Mutta sallittehan minun antaa teille neuvon.”

Aldous asetti silmänräpäykseksi kätensä hänen kädelleen. Jo ennenkin hän oli joskus uskaltanut olla näin tuttavallinen tulevaa anoppiansa kohtaan, jota hän sydämestään sääli ja kunnioitti.

“Olisin kiitollinen siitä”, pyyteli hän.

“Jättäkää Marcella rauhaan — tätä nykyä. Hän ei ole oma itsensä — hänen mielentilansa on sairaloinen eikä muutu paremmaksi, ennenkuin tämä kauhistuttava juttu on saatu päättymään. Mutta kun se on päättynyt ja hän on kerinnyt hiukan toipua, niin vaatikaa silloin” — rouva Boycen ohut ääni oli nyt tavattoman painokas — “mitä teille on tuleva! Kysykää Marcellalta samaa mitä tänään olette minulta kysynyt — ja pakottakaa hänet vastaamaan.”

Aldous käsitti. Rouva Boycen neuvo ja se ääni, jolla se annettiin, ilmaisivat, ettei hänellä ollut suuriakaan ajatuksia tyttären sulhasen itsepuolustuskyvystä. Mutta tämä tunsi, ettei hän olisi voinut menetellä toisin, vaikka hän oli liian ylpeä ja herkkäluontoinen antautuakseen minkäänlaisiin selittelyihin.

“Tulitteko tänään Lontoosta?” sanoi rouva Boyce vaihtaen puheenainetta.

Kaikki tuttavalliset ja personalliset keskustelut olivat hänelle epämieluisia, eikä hän mielestään ollut juuri ollenkaan vastuunalainen tyttärensä menettelystä.

“Tulin, uuden ministeristön muodostaminen pitää meitä kovassa työssä”, sanoi Aldous väkinäisesti hymyillen. “Minun on palattava vielä tänä iltana.”

“Kumma, että ensinkään pääsitte tulemaan”, virkkoi rouva Boyce.

Aldous oli hetken ääneti, sitten hän äkkiä puhkesi sanomaan:

“Kun on sellaisessa epäilyksen ja levottomuuden tilassa kuin minä, ei kysytä aikaa. Siitä päivin kuin tuomio langetettiin, ei minusta ole ollut miestä mihinkään järjelliseen työhön.”

Hän puhui koruttomasti, mutta joka sana kävi rouva Boycen sydämelle. Mitä suunnatonta sekasotkua tämä kaikki olikaan! Ylenkatseellisesta välinpitämättömyydestään hän oli jo aikaa sitten luopunut.

“Katsokaa!” sanoi hän nostaen mustan kangastilkun lattialta; “hän ompelee jo surupukuja lapsille. Hänellä ei itselläänkään näy olevan minkäänlaista toivoa Hurdin armahtamisesta.”

Aldousilta pääsi kauhistuksen äännähdys.

“Ettekö sitten voi mitään tehdä?” huudahti hän nuhtelevasti. “Yöt päivät hän pohtii vain tätä yhtä asiaa — ei niin mitään muuta — ja minä olen karkoitettu ja voimaton!”

Hän peitti kasvot käsiinsä.

“En, minä en voi tehdä mitään,” vastasi rouva Boyce arvelematta. Sitten tuokion ääneti oltuaan: “Ette otaksu mahdolliseksi, että armonanomukseen suostutaan?”

Raeburn katsahti ylös ja ravisti päätänsä.

“Radikaaliset lehdet eivät tietenkään muusta puhu. Wharton hoitaa asiaa erinomaisella taidolla, ja hänen on onnistunut saada jotenkin hyvää kannatusta alahuoneessa. Mutta minä tapasin sattumalta tuomarin toissapäivänä, ja hän arveli, että sisäasiainministeriö on pysyvä järkähtämättömänä. Mahdollisesti asia siirtyy pariksi päiväksi. Uusi ministeristö esitetään kuningattarelle vasta ensi lauantaina. Mutta, epäilemättä on tämä juttu oleva ensimäisiä, johon uusi sisäasiainministeri tarttuu käsiksi. — Asiasta toiseen, olisin hyvilläni, jos ei Marcella saisi tietää minun puhutelleen tuomari Cartwrightia”, lisäsi hän nopeasti — melkeinpä rukoilevasti; “en voi sietää sitä ajatusta, että hän kenties otaksuu — —”

Rouva Boyce mietti harmistuneena mielessään, ettei hän milloinkaan olisi voinut kuvailla sellaisen miehen joutuvan sellaiseen pulaan.

“Nyt minun on mentävä”, sanoi Raeburn nousten. “Sanokaa hänelle”, lisäsi hän verkalleen, “etten koskaan olisi luullut häntä niin tylyksi, että, tultuani Lontoosta kesken kiireitäni häntä tapaamaan, hän lähettää minut takaisin tyhjin toimin — ilman ainoatakaan sanaa!”

“Jättäkää se minun huolekseni”, hymähti rouva Boyce. “Oh, nytpä muistankin. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Tämänaamuisessa kirjeessään herra Wharton mainitsi teidän antaneen hänelle suosituksia kahdelle tärkeälle henkilölle. Hän erikoisesti muistutti minua kiittämään teitä niistä.”

Rouva Boyce oli vilpittömästi hyvillään kuullessaan Raeburnin halveksumisen ja kärsimättömyyden huudahduksen. Hänen mielestään Marcellan sulhanen oli liiaksi taipuvainen unohtamaan, että maailma antautuu vain “voimakkaalle”.

Aldous Raeburn astui puutarhan poikki kääntymättä kertaakaan taaksensa.
Marcella seisoi akkunalla tähystämässä häntä.
* * * * *

“Kuinka voisin nykyisessä mielentilassani häntä tavata?” kyseli Marcella itseltään alinomaa tämän kolkon odotusajan kuluessa. Kyllä Aldousin aika oli piankin tuleva. Mutta nyt! Kuumat kyyneleet pulpahtivat tytön silmiin, kun ajatukset vain hetkenkään viivähtivät tuossa puolentuntisessa keskustelussa lordi Maxwellin kirjastossa. Mennyt oli rukousten — väittelyjen aika, mitä Aldousiin tuli. Hänen olisi pitänyt olla hänen, Marcellan puolustaja ja sankari, mutta hän ei tahtonut. Häikäilemättä, kuten mieletön, hän nyt antautui sen miehen ohjattavaksi ja tuettavaksi, joka oli ottanut hartioilleen sen työn, joka hänen mielestään olisi ollut sulhasen tehtävä. Tästä oli sukeutunut kamppailu — yhteiskuntaa — lakia — Aldousia vastaan, johon hän jännitti koko olemuksensa. Taistelun kuohunnassa hän oli ensimäistä kertaa saanut tuta Aldousin järkähtämätöntä päättäväisyyttä, ja se oli hänelle ollut karvas loukkaus.

Miten vähän hän oikeastaan pystyi toimittamaan kaikista ponnistuksistaan huolimatta! Hän haali itselleen kaikki sanomalehdet, joissa Hurdin juttua pohdittiin, ja luki kuumeentapaisella innolla joka rivin. Mielipiteensä ja arvelunsa sekä luetusta että Whartonin kirjeistä hän ilmaisi tälle kirjeellisesti; hän kävi sen komitean kokouksissa, joka Widringtonissa oli perustettu Hurdin pelastamiseksi, ja hän vietti joka päivä tuntikausia Minta Hurdin ja lasten seurassa. Mary Hardenia ja pastoria hän tuskin puhutteli, koska he eivät olleet antaneet nimeänsä anomuksen alle, ja kotona hän oli hyvin tiukoissa väleissä isänsä kanssa.

Herra Boycekin alkoi käydä hyvin levottomaksi, sillä hän vainusi, että onnettomuutta oli tulossa. Raeburnilaiset eivät tosin olleet hänen miehiään, mutta siitä huolimatta hän oli joutua pois suunniltaan ajatellessaan, että tyttären kihlaus saattaisi tavalla tai toisella mennä myttyyn. Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi ja vahingoittavansa mainettansa, joka tuskin enää sieti minkäänlaisia töytäyksiä; hän torui Marcellaa ymmärtämättömäksi ja mielettömäksi tytöksi, koskapa hän ei kyennyt arvossa pitämään noin tavattoman edullista naimakauppaa. Niinpä olikin kotona alituisia otteluja isän ja tyttären välillä — otteluja, jotka halvensivat Marcellaa hänen omissa silmissään ja olivat osaltaan syynä siihen, että hän niin paljon pysytteli poissa kotoa.

Vain Minta Hurdin tuvassa hän hengitti vapaasti, siellä hänen sielunsa löysi viihdytystä. Tämän kauhistuttavan viheliäisyyden rinnalla oma hillitön tuska hupeni. Pikku Willie helmassaan hän istuskeli keväthämärissä tuijottaen takkatulen hehkuun ja itki hiljakseen. Hän ei koskaan tullut ajatelleeksi, että hänen läsnäolonsa useinkin oli kuormaksi ja rasitukseksi ei vain äreälle kälylle, vaan jopa Minta Hurdille itsellekin. Neiti Boycen ollessa tuvassa eivät kyläläiset näyttäytyneet, ja vaimo raukka ikävöi toisinaan tietämättäänkin koruttomampaa puhetta ja yksinkertaisempia lohdutuksen sanoja, kuin mitä Marcella saattoi hänelle antaa.

Tuli viimeinen viikko. Whartonin kirjeet kävivät epäileviksi ja alakuloisiksi. Radikaaliset lehdet taistelivat sitä kiihkoisammin, mitä vähemmän menestyksen toivoa tuntui olevan. Maanantaina läksi Minta tapaamaan tuomittua miestänsä, joka kielsi häntä enää mitään toivomasta. Tiistai-iltana Wharton esitti viimeisen kysymyksensä parlamentissa. Perjantai oli määrätty teloituspäiväksi.

Oli jotakuinkin myöhä, kun Whartonin kysymys viimeinkin otettiin käsiteltäväksi. Ministerin vastaus oli kieltävä. Wharton poistui heti istuntosalista ja kirjoitti Marcellalle. “Jos sähkötän tänä iltana, on hän uneton koko yön”, mietti hän tuolla hänelle ominaisella, melkeinpä naisellisella vaistolla ottaa huomioon ruumiillisen mukavuuden yksityisseikkoja. Mutta muistaessaan, ettei kirje voinutkaan joutua perille aamulla, kahdeksan seutuvilla jaettavaan postiin, hän pani sähkösanoman menemään, estääksensä Marcellaa saamasta nähdä uutisen ensiksi sanomalehdistä.

Marcella oli lähtenyt ulos vaeltamaan ennen aamiaista. Kotona oli hänestä ilma tukahuttava, ja hän tiesi, että ratkaisu oli joka hetki odotettavissa.

Hän oli parahiksi kulkenut talon takana olevan metsikön läpi ja joutunut avonaiselle kentälle, kun hän kuuli jonkun juoksujalkaa kiirehtivän hänen jäljestänsä. Hänen edessään seisoi William punakkana ja merkitsevä katse silmissään ojentaen hänelle sähkösanomaa. Marcella otti sen, hillitsi itsensä, kunnes poika oli päässyt näkyvistä ja heittäytyi sitten ruohikolle sitä lukemaan.

“Kaikki hukassa. Sisäasiainministerin virallinen kielto kumota tuomio lähetetty Widringtoniin tänään. Otan vilpittömästi osaa suruunne.”

Hän rutisti paperin kädessään ja kohotti raskaasti päätänsä. Hänen edessään lepäsi tuo sama lakea peltokaistale, jonka reunalla Hurd talviöisin oli harjoittanut kaniininmetsästystä. Mutta tänään se jo henki keväisen ilman tuoksua. Oras viheriöitsi vaoissa, pähkinäpensasaidassa nuokkui urpuja, ilmassa kaarteli leivosparvi, satakaunoja kukki ruohikossa ja suuret, ajelehtivat pilvet heittivät kiiteleviä varjoja vaalealle nurmelle ja aukealle puuttomalle tasangolle.

Inhimillinen voimattomuus, inhimillinen sieluntuska vastakohtana luonnon huolettomalle iloisuudelle — siinä tunnelma, joka on yhtä vanha kuin maailmakin. Ja ken ei joskus ole tätä tuntenut yhtä hurjan kiihkeästi kuin Marcella tänä varhaisena aamuhetkenä, hän ei ole koskaan saanut täysin tuta mitä ihmisenä oleminen merkitsee.

* * * * *

“Marcella, minun vakava toivomukseni — minun käskyni — on, että sinä pysyt tänä iltana kotona.”

“Minun täytyy mennä, isä.”

Oli torstai-ilta — ilta ennen Hurdin hirttämiseksi määrättyä aamua. Päivällinen oli juuri lopetettu Mellorissa. Herra Boyce, joka lämmittelihe takkatulen ääressä, oikaisi pienen vartalonsa suoraksi ja heitti vihaisen silmäyksen uhkeaan tyttäreensä. Marcella ei ollut näyttäytynyt päivällisellä ja oli nyt pukeutunut samaan pitkään, mustaan vaippaan ja mustaan hattuun, joita hän viime viikkojen kuluessa oli alituiseen käyttänyt. Herra Boyce inhosi tätä pukua.

“Sinä saatat itsesi naurunalaiseksi, Marcella. Sääli Herran nimessä noita kurjia ihmisiä, mutta älä sinä sentään niin liioittele että sinä — ja myös me — joudumme koko kreivikunnan juorujen ja pilkan esineiksi. Ja olisipa suotava, että pitäisit rahtusen lukua Aldous Raeburninkin tunteista ja toivomuksista.”

Tämä isän suusta kuuluva varoitus olisi voinut ärsyttää Marcellaa nauruun purskahtamaan, jos hän tällä hetkellä olisi ollut naurutuulella. Mutta nyt hän vain toisti:

“Minun täytyy mennä, äiti tietää minkä vuoksi.”

“Evelyn! kuinka voit sallia sitä?” huusi herra Boyce kääntyen kiukustuneena vaimonsa puoleen.

“Marcella on todellakin selittänyt minulle syynsä”, vastasi rouva Boyce luoden mieheensä levollisen katseen. “Ei hänen tapansa ole pyytää lupaa keltään.”

“Äiti”, huudahti tyttö väliin syvällä äänellään, “ethän tahtoisikaan estää minua?”

“En”, vastasi rouva Boyce tuokion kuluttua. “En, sinä olet mennyt niin pitkälle, että ymmärrän sinun tahtovan vielä tämänkin tehdä. Richard”, hän siirtyi miehensä luo — “älähän huoli tuosta hermostua; luenko ääneen sinulle vai otammeko kortit esille.”

Mies katsoi häneen vihasta tutisten. Mutta vaimon järkähtämätön katse muistutti häntä siitä, että hän iltaa vasten oli tuntenut tuskaisen kohtauksen oireita. Viha muuttui peloksi. Hän kävi jälleen äreäksi ja valittavaksi.

“Menköön sitten menojansa”, murahti hän heittäytyen tuolille istumaan, “mutta sen minä sanon sinulle, Marcella, kauan en enää tuollaista siedä.”

“Eipä sinun tarvitsekaan, isä”, vastasi tyttö rauhallisesti astuen ovea kohti. Rouva Boyce hätkähti hiukan kuullessaan nämä sanat ja loi häneen tutkistelevan katseen. Herra Boyce otaksui hänen vain viittaavan tulevaan avioliittoonsa, joka ennen pitkää oli vapauttava hänet isän vallasta, ja hän puhisi kiukusta löytämättä sopivaa vastausta.

Palvelustyttö, jonka rouva Boyce oli käskenyt saattamaan Marcellaa kylälle, odotti jo valtaoven luona. Hän kantoi sairasruokaa sisältävää vasua pikku Willielle ja palavaa lyhtyä.

Ilta oli pimeä ja sadetta tuli tulvimalla. Marcella seisoi hallissa kiinnittämässä hamettansa ylös, kun hän näki äitinsä rientävän sisään saali käsivarrella.

“Otahan tämä saali mukaasi, Marcella, ilma on kylmä ja kalsea. Jos aiot valvoa koko yön, on se sinulle tarpeen.”

Hän asetti oman saalinsa Marcellan käsivarrelle.

“Isä on aivan oikeassa”, puheli hän edelleen. “Sinulla on ollut jo ennaltaan tänä päivänä niin tärisyttävä mielenliikutus — —”

“Älähän, äiti!” huudahti Marcella torjuen. Sitten hän äkkiä paiskasi käsivartensa äitinsä kaulaan.

“Suutele minua, äiti! pyydän, suutele minua!”

Rouva Boyce suuteli häntä vakavana ja salli tytön hetkeksi sulkea itsensä rajuun syleilyyn.

“Kovastipa sinä olet omapäinen”, virkkoi hän. “Luuletko todellakin voivasi noita ihmisiä lohduttaa? Oletko edes varma siitä, että vaimo raukka on hyvillään tulostasi?”

Marcellan huulet vavahtivat, mutta sanaakaan hän ei saanut suustansa. Hän viittasi vain kädellään äidillensä, kiirehti sitten odottavan palvelustytön luo, ja molemmat katosivat pimeään.

“Voineeko hän todellakin olla avuksi siellä?” toisti rouva Boyce itsekseen palatessaan vierashuoneeseen. “Myötätuntoa! onko myötätunto koskaan ketään ruokkinut, vaatettanut tai lohduttanut. Marcella riistää tuolta poloiselta sen ainoan, mitä ihminen haikeasti kaipaa tuollaisella hetkellä — yksinäisyyden. Millä oikeudella tungeskelemme köyhille sitä, mikä meistä itsestämme olisi suoranaista loukkausta?”

Sillä välin Marcella asteli eteenpäin sateessa ja tuulessa kiitollisena siitä, ettei sininen kevättaivas enää ollut ivaamassa sitä inhimillistä kurjuutta, joka sen alla vallitsi.

Kylän suuhun päästyään hän pysähtyi ja otti vasun pieneltä palvelustytöltä.

“Nyt saat mennä kotiin, Ruth. Mutta ala juosta, on niin pimeä.”

“Kyllä, neiti.”

Arka maalaistyttö vapisi. Neiti Boycen traagillisen kiihkeä osanotto tähän murhajuttuun oli tavallaan tarttunut koko talonväkeen.

“Ruth, kun sinä rukoilet tänä iltana, niin muista rukoilla Jumalaa lohduttamaan onnettomia — ja rankaisemaan julmia.”

“Kyllä, neiti”, virkkoi tyttö pelokkaana ja itkuun purskahtamaisillaan. Lyhdystä heijastui valo neiti Boycen kalvakoille kasvoille ja pitkälle vartalolle. Ruth ei uskaltanut liikahtaa, ennenkuin hänen nuori emäntänsä oli kääntänyt hänelle selkänsä, nuo suuret, mustat, leimuavat silmät nostattivat hänessä kammonsekaisia tunteita.

Mökin portailla Marcella pysähtyi. Sisästä kuului ääniä — tai oikeammin pastorin lukeva ääni.

Vihastuksen väre viilsi Marcellan sydäntä.

“Kauanko pitää köyhien vielä kärsiä tätä uskontoa — tätä valeuskontoa — joka saarnaa kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kun sen pitäisi toitottaa sotaa?”

Hiljalleen hän kumminkin puikahti sisään, ettei häiritsisi. Pastori katsahti ylös ja tervehti häntä vakavalla päännyökähdyksellä. Marcella kielsi pienellä kädenliikkeellä tuvassa olijoita hänen tähtensä liikkumasta ja istahti pallille Willien viereen, jolle oli tuoleista ja tyynyistä valmistettu tilapäinen vuode takkatulen toiselle puolelle. Pastori luki edelleen.

Saavuttuaan iltapuolella vankilasta kotiin Minta Hurd oli ollut niin kehnossa tilassa, että Marcella oli lähettänyt noutamaan lääkäriä. Tämä oli määrännyt, että hänen vuoteensa oli muutettava tupaan, missä oli lämpöisempi, ja siellä hän nyt lepäsi penkille nostetulla aluspatjalla kalpein, kangistunein kasvoin ja silmäluomet ummessa.

Lattialla hänen vieressään istui Mary Harden pää kumarassa ja itkusilmin pidellen sairaan karkeata kättä omassaan. Vastapäätä häntä kapean pöydän ääressä, jolla paloi pieni lamppu, istui nuori pastori, jonka hinterä, poikamainen vartalo terävästi varjostui tuvan seinälle. Hän piteli Uutta Testamenttia kädessään ja oli asettunut istumaan niin, ettei lampun räikeä valo päässyt vaimon silmiä haittaamaan. Äidin ja pikku Willien välissä istui Ann Mullins vaaputellen ruumistansa edestakaisin tulen ääressä-muodoton, juro olento, jota köyhyys ja suuri lapsilauma oli raaistanut — ja joka useasti saattoi Marcellan maltittomaksi.

“Ja sanoi Jeesukselle: Herra, muista minua, koskas tulet valtakuntaas. Niin Jeesus sanoi hänelle: Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paradiisissa.”

Juhlallisen raskaana pastorin ääni viivähti joka sanalla, sitten hän vaikeni.

“Tänä päivänä”, kuiskasi Mary sivellen hellästi Mintan kättä, kyynelten tulviessa poskille. “Hän katui, Minta, ja Herra otti hänet tykönsä — heti paikalla — ja antoi hänelle anteeksi kaikki hänen syntinsä.”

Rouva Hurd makasi liikkumattomana, mutta tumma varjo tuvan nurkassa teki vaistomaisen liikkeen, joka pani hiilihangon kaatumaan lattialle niin rämähtävällä kolinalla, että Willien näivettyneet jäsenet nytkähtivät. Pastori alkoi jälleen lukea, mutta hetken harras, juhlallinen tunnelma oli haihtunut sekä häneltä että Maryltä. Marcellan myrskyisä läsnäolo vaikutti kumpaankin häiritsevästi.

Mutta ei pastori kumminkaan jättänyt virantoimitustansa kesken, vaan luki edelleen syvällä painolla Kristuksen kärsimyksen historiaa, pysähdellen tuontuostakin kesken lukuaan.

Halki vuosisatojen olivat hänen veljensä ja edeltäjänsä näytelleet kuoleville ja ahdistetuille kärsivän Vapahtajan kuvaa. Nyt oli hänen vuoronsa ryhtyä tuohon ylevään, loppumattomaan tehtävään, ja hän teki sen lempeällä hehkulla, horjumattomalla uskolla.

“Ja kaikki kansa, kuin sinne katselemaan meni, koska he näkivät mitä siellä tapahtui, löivät rintoihinsa ja palasivat kotiansa.”

Hän sulki kirjan ja kumartui sitten Mintan puoleen puhellen hänen korvaansa:

“Näin kuoli Hän — Synnitön ja Vanhurskas — teidän edestänne — miehenne edestä. Hän on kärsinyt kuoleman — julman, väkivaltaisen kuoleman kauhut; ja minne Hän on mennyt, sinne mekin — heikot, poloiset, puutteelliset syntiset voimme häntä seurata. Ei yksikään synnillinen teko — olipa se vaikka kuinkakin musta — voi erottaa meitä Hänestä, riistää meitä hänen käsistään mustiin syvyyksiin, jos vain kadumme — jos vain heittäydymme Hänen ristinsä juurelle. Rukoilkaamme miehenne puolesta, huutakaamme avuksi Herran laupeutta tällä hetkellä — tällä tunnilla! — hänen sielullensa.”

Pastori polvistui; rouva Hurd ei liikahtanut, hänen kurkustaan kuului vähänväliä korisevia ääniä. Ann Mullins nyyhki äänekkäästi, ja rukoilevan ja itkevän Mary Hardenin oli tämä pyhä hetki saattanut niin haltioihinsa, että hän luuli jo näkevänsä itse Herran heidän joukossansa — tuossa mökin lattialla — ojentaen säälivänä kätensä vaimon yli ja osoittaen vuotavia haavojansa.

Marcella yksin istui selkä suorana. Koko hänen olemuksensa nousi intohimoisesti vastustamaan uskontoa, joka täten sälyttää maailman kaikki rikokset ja kaiken vastuunalaisuuden kaukaisen Lunastajan utuisille hartioille.

“Tuo rukoileva mies tuossa”, mietti hän, “on tavallaan yhtä syyllinen kuin ne, jotka johdatettuaan ensin kiusaukseen nyt rankaisevat ja tappavat, kosk’eivät tiedä mitä tehdä sillä elämällä, jonka he ovat tuhonneet.”

Ja hän paadutti sydäntänsä.

Kun rukous oli lopussa, olivat herra Harden ja Mary vielä hetkisen polvillaan äänettömään hartauteen vaipuneina. Kesken tätä yleistä hiljaisuutta Marcella näki pojan avaavan silmänsä. Hajamielisellä ihmetyksellä hän silmäili äitiänsä ja hänen vieressään polvistuvia hahmoja. Äkkiä kävi katse selkeäksi, eloisaksi, se etsi jotakin. Marcella seurasi hänen silmäystänsä ja hän huomasi varjossa, pojan vieressä olevalla rikkonaisella tuolilla nuo neljä pientä leikkieläintä, jotka Wharton kerran oli hänelle taittanut paperista. Marcella siirsi hiljaa tuolin eteenpäin, että lapsi voisi paremmin nähdä niitä. Willie käänsi vaivoin kuihtunutta päätänsä, painoi poskensa pienen, luisen kätensä nojaan ja tuijotti aarteitansa — ainoitansa — silmissään himmeä välähdys tuota samaa ihastusta, joka niin oli Whartonia lumonnut. — Silloin Marcellan kurkusta pyrki itku pääsemään ensimäistä kertaa tämän päivän kuluessa. Pastori ja hänen sisarensa nousivat polvistuvasta asennostaan.

“Jumala olkoon kanssanne, rouva Hurd”, sanoi herra Harden kumartuen
Mintan puoleen; “Jumala teitä tukekoon!”
Hänen äänensä värisi. Rouva Hurd katsahti ylös hämmentyneen näköisenä.

“Oh, herra pastori!” huusi hän äkkiä ääneen voihkien, “herra pastori!”

Vesissä silmin ja vavahtavin huulin tarttui Mary hänen käteensä ja koetti viihdyttää häntä puhelemalla jälleen lohdutuksen sanoja “rakkaasta Herrasta” ja “Vapahtajasta”.

Pastori kääntyi Marcellaan.

“Aiotteko jäädä yöksi tänne?” kysyi hän kuiskaamalla.

“Aion. Rouva Mullins valvoi viime yönä. Minä tarjouduin tulemaan tänä iltana.”

“Tehän olitte hänen kanssaan vankilassa iltapuolella?”

“Niin olin.”

“Saitteko tavata Hurdia?”

“Vain parisen minuuttia.”

“Saitteko selvää hänen mielentilastaan?” kysyi pastori hätäisesti.
“Onko hän katuvainen?”
“Hän puheli minulle Williestä”, vastasi Marcella, terävä ja tyly katse silmissään. “Minä lupasin hankkia lapselle kunnolliset hautajaiset, kun hän on kuollut, ettei hän joudu kunnan haudattavaksi. Ja vielä minä lupasin aina pitää huolta hänen pienistä tytöistään.”

Pastori huokasi. Hän astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän äkkiarvaamatta palasi takaisin Marcellan luo.

“Minun täytyy siitä teille huomauttaa”, sanoi hän päättävällä, mutta kuitenkin niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu tuvassa-olija voisi kuulla. “Te otatte suuren edesvastuun päällenne tänä iltana. Minä rukoilen teitä, älkää yllyttäkö tuon poloisen ajatuksia katkeruuteen ja kostoon tällaisella hetkellä. Minä tiedän, että te olette katkeralla mielellä. Mary on kertonut minulle — mutta kyselkää itseltänne — miten jaksaa tämä vaimo kantaa kurjuuttansa niin hyvin nyt kuin tulevaisuudessa, ellei hän opi taipumaan ja alistumaan Jumalan tahtoon?”

Ei milloinkaan ennen ollut herra Harden pitänyt itsetietoiselle seurakuntalaiselleen näin pitkää puhetta, ja kuuminapa hehkuivatkin nyt hänen pyöreät poskensa.

“Sallikaa minun menetellä oman mieleni mukaan”, sanoi Marcella kylmästi. Hän tunsi itsensä täydelleen vapautetuksi siitä moraalisesta pakosta, jossa pastorin pyhimysluonne ja mielenlaatu olivat kerran häntä pitäneet. Lumous oli iäksi haihtunut siitä hetkestä alkaen, kun Mary oli kertonut veljen mielipiteistä murharangaistuksiin nähden.

Mary ei rohjennut suudella ystäväänsä. Kaikki poistuivat. Ann Mullins, joka väsymyksestä ja surusta tuskin enää kykeni jalkeilla pysymään, alkoi viimeisenä tallustaa kotiinsa. Kun hän oli menossa, näytti rouva Hurd hiukan virkoavan horrostilastaan ja piteli häntä kiinni hameesta sopottaen käsittämättömiä sanoja.

“Hyvä rouva Hurd”, sanoi Marcella polvistuen hänen viereensä. “Ettekö päästä Annia menemään. Minä valvon yötä täällä ja pidän huolta teistä ja Williestä.”

Rouva Hurd näytti tuskaantuneelta ja levottomalta. “Kovin te olette hyvä, neiti”, sopersi hän, “kovin hyvä. Mutta Ann on hänen omaa lihaansa ja vertansa — hänen omaa lihaansa ja vertansa. Ann!”

Molemmat naiset painuivat toistensa syliin. Juro, kärttyisä käly mutisi Mintalle kaikkia niitä lohdutussanoja, joita kieli suuhun toi. Hänen mentyään likisti sairas kätensä rintaansa vasten, käänsi kasvonsa seinää kohti ja ähkyi kuuluvasti.

Marcella ryhtyi yövarustuksiin. “Hän on tavattoman heikko”, oli tohtori Clarke sanonut; “sydän on niin rasittunut, että hän milloin tahansa saattaa kuolla sydänhalvaukseen. Jos hänen annetaan itkeä ja riuhtoa kaiken yötä, on paha edessä. Toimittakaa hänet nukkumaan, jos suinkin voitte.”

Ja hän oli antanut unirohtoa. Marcella päätti taivuttaa Mintan ottamaan sitä. “Mutta ennen kahdeksaa minä herätän hänet”, ajatteli hän. “Ei kellään ihmisellä ole oikeutta ryöstää häneltä sitä viimeistä hetkeä.”

Hellästi hän houkutteli Mintaa nauttimaan tohtorin “lääkettä”. Minta nielaisi sen vastustelematta, kysymättä mitään. Hetkeksi hän virkistyi jonkun verran ja yritti puhua. Nousipa hän vielä ylöskin ja hoiperteli Willien luo.

“Willie! — Willie! — oh! katsokaa, neiti, hän on ottanut lelunsa — eikä välitä mistään muusta. Oh, Willie! etkö muistele isääsi? — Tiedätkö, ettei sinulla huomenna enää ole mitään isää?”

Poika näytti rauhattomalta nähdessään äitinsä hajalla hapsin ja rajuin katsein kumartuvan ylitsensä. Hikipisarat helmeilivät vaimon otsalla, ja mustan leninkinsä hän oli riistänyt kaulasta ja rinnasta auki voidakseen vapaammin hengittää. Lapsi katseli häntä valkea otsa rypyssä, mutta ei puhunut mitään. Marcella arveli, että heikkous esti häntä puhumasta, ja samassa hänet valtasi lapsellinen pelko, että poika kenties jo kuoleekin tänä yönä — kenties jo tällä hetkelläkin. Mutta hänen autettuaan rouva Hurdia puolittain väkisin takaisin vuoteeseen ja palattuaan Willien luo oli tämä ummistanut silmäluomensa ja näytti nukkuvan. Hengitys oli nopea ja sähisevä kuten ennenkin; Marcella rauhoittui.

Lopulta vaimokin nukahti. Unijuoma oli vaikuttanut. Kivistys herposi jäsenistä, ja tuvassa oli kaikki hiljaista. Marcella kumartui suutelemaan häntä olkapäälle, niin ylen onnellinen oli hän siitä, että nukkuva nyt sai hetkistä hoivaa pitkällisiltä kärsimyksiltään ja tuskiltaan.

Sitten hän istahti takan ääressä olevaan kiikkutuoliin ja nautti hetkellisellä mielihyvällä yön hiljaisuudesta. Suuri seinäkello ei vielä ollut lyönyt kymmentä. Hän oli ottanut kirjan matkaansa ja veti sen nyt esille taskustansa, mutta avaamatta se lepäsi hänen helmassansa.

Pureva, puuskainen tuuli ajeli sadetta akkunoita vasten. Marcella kääriytyi vaippaansa, sillä hän värisi kylmästä, vaikka hän oli heittänyt uutta virikettä tuleen.

Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin kylätieltä kajahtelevat etäiset äänet, kirkonkellon kumeat lyönnit ja tulen ritinä takassa.

Äkkiä epämääräinen rauhattomuuden tunne pakotti häntä katsahtamaan ympärilleen. Hän huomasi, että kapea akkunaverho oli vain puoleksi vedetty akkunan eteen ja hän nousi korjaamaan sitä. Lampunvalosta sokaistuneilla silmillään tirkisteli hän ulos pimeään yöhön, mutta hän ei alussa voinut erottaa mitään. Samassa aukeni oikealla puolella oleva kapakan ovi, ja muuan mies hoiperteli ulos sieltä. Huoneen sisästä tulviva valo valaisi hetkeksi kylätietä, sitten ponnahti ovi kiinni, ja mies jäi yksin sateeseen ja pimeään.

Marcella oli juuri poistumaisillaan akkunasta, mutta värähti samassa kauhusta huomatessaan ulkona jonkun painautuvan akkunaruutua vasten. Naisen kasvot! — Hän saattoi nyt selvästi nähdä tummat hivukset, karkeat, voimakkaat piirteet ja hurjistuneen, salakavalan katseen. Silmät viivähtivät nälkäisellä mielihyvällä penkillä lojuvassa olennossa ja nukkuvassa lapsessa. Nyt näkyi pimeässä toinenkin hahmo, joka juoksujalkaa lähestyi tietä pitkin. Ulkoa kuului pientä ottelua ja äänekästä puhelua. Marcella veti nopeasti akkunaverhon eteen ja istahti sydän kurkussa paikalleen. Nainen oli Isabella Westall. Kerrottiin, että häntä oli nykyisin aika vaikeata hoitaa ja pitää silmällä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Marcella oikein toipui. Mielipuolen rauhaton, kostonjanoinen katse syöpyi hänen muistiinsa. Kerran tai pari hän kävi ovea koettelemassa ollakseen varma siitä, että se oli lukittu.

Tämä tapaus ynnä kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet jännittivät vain yhä enemmän nuoren tytön synkeätä ja ahdistunutta mielentilaa ja saattoivat sen samalla valppaammaksi. Hetket kuluivat, vähitellen kaikki äänet ulkona, tuulen valituskin, taukosivat. Marcellasta tuntui, kuin ajelehtisi hänen alaston sielunsa ypö yksinään suunnattomalla merellä surun, kuolemantuskan ja raivon hengettärien ladellessa hänen ympärillään. Hän katseli nukkuvaa vaimoa.

“Kaipa Hurdkin nyt nukkuu”, mietti hän, muistaessaan muutamia ystävällisiä sanoja, joita hyväntahtoinen vartia oli hänelle virkkanut, hänen vankilan alakerrassa odottaessaan Minta Hurdin palaamista. “Käsittämätöntä! ihmisellä on jäljellä ainoastaan jokunen tunti siitä, mitä me sanomme elämäksi, ajattelemiseksi, muistelemiseksi, vain tuokio erottaa hänet kuoleman tyhjyydestä — ja hän viettää sen nukkumalla — siinä tilassa, joka on aiottu meille yksistään voimistumiseksi ja karkaisemiseksi jokapäiväisen elämän taistelua varten. Entä Minta — hänen puolisonsa on hänen kaikkensa — huomenna ei hänellä enää ole puolisoa, ja sittenkin hän nukkuu ja nukkuu vielä minun avullani. Niinpä niin! kyllä luonnon sietää ylenkatsoa ja tallata meitä lokaan, eihän tässä kaikessa ole mitään järjellisyyttä — ei mitään arvokkaisuutta! Oh, miksi me olemme täällä — miksi minä olen täällä — kärsimässä näitä tuskia — vihaamassa hyviä ihmisiä — kuten Charles Hardenia ja Maryä-suremassa itseni sekapäiseksi tästä surkeudesta, jota en voi auttaa? En voi sitä auttaa, mutta en voi siitä luopua; se kiihottaa minua eteenpäin, se takertuu kiinni minuun!”

Hän istui kaiken yötä takkatulen ääressä Willien käsi omassaan. Hän yksin tämän ylenannetun perheen jäsenistä rakasti häntä. Rouva Hurd ja toiset lapset pelkäsivät neiti Boycea ja heittäytyivät hänen armoihinsa. Tämä sammuva elon liekki — tämä pieni palanen ihmisyyttä — ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hänen luottamuksensa Marcellaan oli rajaton. Kun hän oli saapuvilla, oli poika tyytyväinen.

Pieni surkastunut kätönen! — Sen kosketus oli Marcellasta symbolinen, käskevä.

Kahdeksan kuukautta hän oli ollut Mellorissa. Ja mitä oli tullut tuosta Marcellasta, joka sinä aikana oli käyskennellyt metsissä ja ympäristössä — tuosta turhamaisesta Marcella tytöstä, joka niin suuresti nautti vasta saavutetusta suuruudestansa, joka oli niin hyvillään Aldous Raeburnin huomaavaisuudesta — mitä oli tullut tuosta kuumaverisestä, kunnianhimoisesta nuoresta naisesta, joka oli suunnitellut hallitsevansa koko kreivikuntaa puolisonsa kautta? Tavallaan hän oli ollut olemassa vielä siihen iltaan asti, jona Hurdin kuolemantuomio langetettiin. Mutta siitä lähtien oli joka päivä — joka tuntikin hivuttamistaan hivuttanut hänet tyhjiin, ja liekeistä ja polttavista tuskista on noussut tämä uusi Marcella, joka nyt maltittomana tähystelee toiseen elämään — elämään, jossa kaikki vanhat kahleet ovat katkotut.

Niin kyllä! helppoa oli Marcellan järjellä tehdä erotusta toiminnan ja ihmisen välillä, ihmisen ja hänen säätyluokkansa välillä, mutta tytön tunteet eivät tahtoneet mitään tietää moisista määrittelyistä. Mikäli hänen palava myötätuntonsa sorrettuja kohtaan kasvoi vahvemmaksi, sikäli hupeni häneltä kaikkinainen ymmärtämys Aldousia kohtaan. Naimisiinko hänen kanssaan? — ei! ei — ei ikinä! Mutta ero on saatettava helpoksi Aldousille. Pitää kosketella hänen ylpeyttänsä — silloin ei luopuminen tuota mitään tuskia. Tytön taskussa oli tänä aamuna saapunut kirje sulhaselta. Hän oli vain vilkaisemalla silmäillyt sitä. Sydän ja silmä olivat yhtä haluttomat.

Aika-ajoin hän arvatenkin uinahti tuolillaan. Vai lieneekö se vain ollut tuo alituinen mielikuvain ja tunteiden vaihtelu hänen mielessään, joka sai tunnit lentämään. Maaliskuun aamukoiton ensi säteiden pilkistäessä sisään akkunaverhojen välistä Minta Hurd kavahti pystyyn kovalla parahduksella! —

“Oi, Jumalani! Jim, Jim! Ei, ei! — ottakaa se pois. Voi, olkaa hyvä, sir, olkaa hyvä! Voi, Jumalan tähden joutukaa, ennenkuin se on myöhäistä!”

Kuolontuska kamppaili unen kanssa. Marcellaa puistatti, hän työnsi hänet takaisin vuoteeseen viihdytellen häntä, ja hetkisen kuluttua uni tai paremmin unijuoma otti uudelleen sairaan valtaansa. Tosin hän rauhattomana viskelihe puoleen ja toiseen, mutta vielä hän kumminkin pari tuntia makasi tajutonna.

Willie tuskin liikahti koko yönä. Vähänväliä Marcella vei pihviteetä tai maitoa hänen huulilleen, mutta hän ei saanut poikaa sen verran valveille, että hän olisi pystynyt sitä nauttimaan. Juhlallinen, myhäilevä ilme ei väistynyt Willien kasvoilta.

Viimein Marcella havahtui ja katseli ympärilleen. Oli jo selvä aamu, kylmähkö valo tulvi akkunasta sisään; takkatuli oli vielä hiilloksella, mutta sittenkin olivat tytön jäsenet kangistuneet ja hän värisi paksun saalinsa alla. Hän karkasi ylös kauhistuksen valtaamana. Hänen tutisevat sormensa saivat tuskin vedetyksi kellon vyöstä.

Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan!

Ensimäisen kerran tytön hermot ja tarmokkuus pettivät. Hän katseli rouva Hurdia ja väänteli käsiänsä. Äiti soperteli ja kääntelihe, mutta ei vielä ollut täysin hereillä. Willie makasi liikahtamatta kuten ennen. Tuskissaan Marcella ei tiennyt mitä tehdä, hän juoksi akkunalle ja veti verhot syrjään ikäänkuin toivoen valosta saavansa rohkeutta. Sadepilvet riippuivat ketojen ylitse, mökin olkikatolta tippueli raskaita vesipisaroita ja tienvarrella olevissa, vettä tihkuvissa lehtikuusissa viserteli joitakin lintuja. Tuolla etäällä, oikealla kohoavan metsän takana lepäsi Widrington. Yhtä selvästi, kuin olisi hän itse ollut siellä ruumiillisesti läsnä, näki Marcella nyt kaikki mitä tuon korkean vankilamuurin takana tapahtui — näki viimeisen aterian — käsien sitomisen selän taa — papin.

Mutta eteenpäin kiitävät sekunnit eivät sallineet viivyttelemistä. Hän lähestyi nukkuvaa vaimoa herättääksensä hänet.

Samassa hän näki, että Willie oli avannut silmänsä selki selälleen.

“Willie”, sanoi hän kiiruhtaen hänen luokseen, “miten jaksat? Nostanko sinua hiukan, kultaseni?”

Poika ei puhunut mitään. Marcella näki hänen turhaan ponnistelevan vastausta, ja huomasi nyt, että hänen hipiänsä oli muuttunut sinertäväksi. Hän tunnusteli kiireesti lapsen ohuita jalkoja. Ne olivat jääkylmät.

“Rouva Hurd!” huusi hän ravistaen tätä hereille. “Rouva Hurd kulta, tulkaa joutuun Willien luo!”

Äiti hypähti pystyyn hätääntyneenä, juoksi Willien vuoteelle ja heittäytyi pojan päälle.

“Willie, mikä sinun on, kulta? Sano äidille! Ovatko jalat niin kylmät? Mutta hierotaan niitä — pian ne lämpiävät. Ja tässä saat jotain, joka sinua virkistää.” Marcella ojensi hänelle konjakkia. “Koetahan juoda, rakas lapsi, koetahan juoda!” Hänen äänensä kävi kimeäksi.

“Ei hän voi”, sanoi Marcella. “Älkäämme kiusatko häntä, se on loppu.
Tohtori Clarke sanoi, että se tapahtuu aamulla.”
He kumartuivat hänen ylitseen ja unohtivat tällä hetkellä kaiken muun. Ensimäisen kerran lyhyen elämänsä aikana valtasi pienokainen ensi sijan äidinkin sydämessä.

Poikanen teki heikon liikkeen kädellään.

“Hän etsii eläimiänsä”, sanoi Marcella kyynelten tulviessa poskille. Hän nosti ne pojan rinnalle ja asetti hänen kylmät sormensa niiden päälle.

Sitten Willie yritti puhua.

“Isi!” kuiskasi hän katsoen kiinteästi äitiä silmiin, “vie ne isi-kullalle!”

Parahtaen vaipui Minta polvilleen hänen viereensä, peitti kasvonsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Marcella yksin näki, miten kuoleva lapsi vielä kerran vienosti ja salaperäisesti hymähti, miten luomet hiljakseen painuivat kiinni ja mitenkä kuoleman väristys nytkähdytti jäseniä.

Kumea ääni kajahti ilman läpi — kumea, toistuva ääni. Rouva Hurd kohotti päätänsä ja kuunteli. Kirkonkello löi kahdeksan. Hän kyyristyi polvilleen kauhun lamauttamana.

“Oi, Jim!” sopotti hän hiljaa — “oma Jimini?”

Tämä tuskan huoahdus onnettomalta, jolla ei edes ollut voimia moittia sitä kohtaloa, joka hänet murskasi, sai Marcellan sydämen pakahtumaan. Istuen kuolleen pojan vieressä hän sulki äidin syliinsä, eikä edes hänen hillitön sielunsa tiennyt paremmin lohduttaa tätä vaimoa miehensä kuolinhetkellä kuin kuiskaamalla hänelle rukouksen sanoja — noita ikivanhoja, tärisyttäviä avuksihuutoja, joilla ihmissielu vierittää tuskansa sille Herralle, josta kaikki elämä lähtee ja johon se palaakin.

XV LUKU.
Kaksi päivää myöhemmin iltapuolella Aldous Raeburn seisoi Mellorin ovella. Kun hän astui vierashuoneeseen, laittautui rouva Boyce, joka oli kuullut hänen soittavan, kiireesti pois.

“Älkää menkö”, sanoi Raeburn niin päättävällä äänellä, että rouva Boyce jäi seisomaan. “Tahtoisin saada jotain selvyyttä tässä asiassa. Sanokaapa, onko hän todellakin sitä mieltä, että minä olen tavallani syypää sen miehen kuolemaan — että meidän tämän johdosta olisi erottava?”

Rouva Boyce näki, että hän rutisteli kädessään avattua kirjettä. Mutta hän ei tarvinnut mitään selityksiä. Hän oli odottanut herra Raeburnia joka hetki tämän päivän kuluessa ja juuri tässä mielentilassa.

“Marcella selittäköön itse puolestansa”, sanoi hän hetken arveltuaan. “Minä en ole oikeutettu puhumaan hänen puolestaan. Paitsi sitä en suoraan sanoen voi häntä käsittää, ja kun minä ryhdyn väittelemään hänen kanssansa, käy minulle aina selväksi, ettei minulla ole mitään osallisuutta häneen eikä koskaan ole ollutkaan. Hänet kasvatettiin minusta erillään, eikä minulla ole minkäänlaista valtaa häneen. Enpä niinmuodoin minäkään voi olla teille avuksi.”

Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän jatkoi kyselyjään.

“Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen kirjoittanut hänelle — mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain tietoa itsestään.”

He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua — yönvietosta mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.

“Tiedättekö”, huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, “että nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa jännityksessä ja kauhussa!”

“Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava? Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton — tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset. Myös naisten — ja kenties naisten enemmän kuin muiden — on opittava kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään.”

Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi — oli jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt — että hänen elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi. Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella oli varustautunut syytöksiin — nuhteisiin — rukouksiin — oli valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava äänettömyys niin hyvin kuin taisi.

“Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki”, puheli hän matalalla äänellä tultuaan lähelle Aldousia. “Kyllä tiedän, että eilinen kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä — ja kaikki, mitä sanotaan ja tehdään, loukkaa niin minua.”

Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan. Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne — kapinoiva raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.

“Marcella”, sanoi hän istahtaen hänen viereensä. “Luitko sen kirjeen, jonka kirjoitin sinulle päivää ennen — —?”

“Luin.”

“Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön surullesi — kärsimyksillesi — tai kenenkään ihmisen kärsimyksille, jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea niin?”

Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.

“Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet tehnyt”, vastasi hän.

“Mitä sitten olen tehnyt?” sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan lähemmäksi Marcellaa. “Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille — omantunnon vapautta — arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta — näyttää sinulle omaa sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta — josta minä kärsin enemmän, oh, paljon enemmän kuin konsanaan sinä — että minä sinun kanssasi kuljin kohti samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa.”

“Ei! ei!” huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa, “mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit pahoillasi — että sinulla oli taisteluja — että sinä säälit minua — säälit heitä. Mutta sinä arvostelit kaikkea ylhäältä käsin — sinä katselit alas meihin — eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla — keskellä kaikkea kauhua ja epätoivoa.”

“Kenessä oli syy”, keskeytti Raeburn, “etten ollut kanssasi. Enkö minä sinua pyytänyt — rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla. Se mikä esti minua — esti meitä — no niin, selvittäkäämme ensin tämä seikka. Olisitko tahtonut”, hän puhui hitaasti ja painokkaasti, “olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle, syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä, olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen.”

Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.

“Etpä näy muistavan”, huudahti hän, “että mikä meitä erotti, oli se, ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi — ettet tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja — etkä ajatella miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme Hurdin laiselle miehelle — jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja sorrettu.” Hänen huulensa vapisivat.

“Siispä on lopputulos se”, sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, “että, jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on rahaa, niin sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden. Minun omatuntoni, minun tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään. Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta — puhut tasa-arvoisuudesta — ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin.”

Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi syrjään heikosti huudahtaen.

“Oh, jätä minut — jätä minut! Voinet olla oikeassa. Kai minä olenkin ollut turhamainen, kohtuuton ja kova. Mutta etkö sitten huomaa — etkö ymmärrä — —? Kun mielipiteitten eriäväisyys tällaisessa asiassa on niin suuri — kun se on vetänyt näin syvän juovan välillemme — mitä onnea silloin olisi meidän avioliitossa odotettavana? Minun ei olisi pitänyt koskaan — ei koskaan antaa sinulle suostumustani. Mutta nyt”, hän käänsi verkalleen kasvonsa Aldousiin, “etkö itsekin huomaa? Nyt minusta on tullut peräti toinen olento. Paljon siitä, mitä minussa silloin oli, on mennyt menojaan iäksi päiväksi — ja sen sijasta polttaa minussa nyt tuli — joka minua kiduttaa, kannustaa eteenpäin — jonka täytyy päästä puhkeamaan. Ajatellessani nyt kaikkea sitä, mikä minulle oli niin mieluista, kun sinä pyysit minua vaimoksesi — rikkautta, kauniita vaatteita, jalokiviä, paljon palvelijoita ja valtaa — yhteiskunnallista valtaa — sitä ennen kaikkea — minua iljettää, minä voin pahoin. Nyt en voisi hengittää Maxwell Courtin tapaisessa linnassa. Köyhät ovat nykyisin minun silmissäni ainoat, jotka todella elävät ja todella kärsivät. Minun täytyy elää heidän kanssaan, tehdä työtä heidän puolestaan ja miettiä, mitä voin tehdä heidän hyväkseen. Sinun täytyy minusta luopua — sinun täytyy. Oh! mielelläsi sen teetkin. Oletpa vielä iloinen ja kiitollinen kun — kun saat tietää minkälainen minä olen.”

Raeburn säpsähti näitä sanoja kuullessaan. Missä nyt oli profetissa? Valkeana ja läähättävänä makasi hän nojatuolissa kasvot sen selkänojaan kätkettyinä.

Siinä tuokiossa oli Aldous polvillaan hänen edessään.

“Marcella!” kuiskasi hän tukahtuneella äänellä vetäen tytön vastahakoista kättä huulilleen. “Sinä ajattelet, että kärsimykset kuuluvat vain yhdelle ihmisluokalle? Etkö todellakaan aavista, mitä minulle teet, jos riistät itsesi irti minusta?”

Marcella riuhtaisi nyyhkien kätensä pois.

“Mene! älä tule lähelle”, sanoi hän, “siinä on enemmän — vielä muutakin.”

Aldous nousi.

“Tarkoitat”, virkkoi hän muuttuneella äänellä, hetken vaiti oltuaan, “että välillemme on tullut jokin toinen vaikutus — jokin toinen mies?”

Marcella oikaisi itsensä pystyyn tuolillaan ja tukahutti itkunsa kovalla voimainponnistuksella.

“Jospa minulla ei olisi muuta sanomista, kuin että erehdyin itseni suhteen ja osani suhteen elämässä”, alkoi hän viimein tehden tuontuostakin pitkiä pysähdyksiä. “Minä tein väärin, mutta anna minulle anteeksi ja anna minulle takaisin vapauteni meidän kummankin tähden — sehän on — sehän on vaikeata — mutta kuitenkin parempi kuin tämä! Etkö todellakaan ole käsittänyt, miten asiat ovat olleet? Melkein heti sen jälkeen kuin — kuin herra Wharton muutti meille, rupesin minä katselemaan kaikkia asioita — en omalta kannaltani — vaan hänen kannaltaan. En ollut milloinkaan ennen tavannut sellaista miestä kuin hän — en ketään, joka olisi minulle osoittanut sellaisia mahdollisuuksia omassa itsessäni — joka olisi minulle opettanut miten elämämme — ei vain omaisuutemme — on uhrattava suuren asian hyväksi — joka olisi minulle näyttänyt kaikkia nykyajan kysymyksiä sellaisessa valossa. Minä pidin suhdettamme vain ystävyytenä, mutta se teki minut kriitilliseksi ja kärsimättömäksi toisten suhteen. Oma itseni en ollut alusta alkaen. Sitten — tanssiaisten jälkeen” — Raeburn kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin — “kun olin tullut kotiin, kuulin huoneeseeni askeleita — tiedäthän, että kerrotaan kaikennäköisiä kummitusjuttuja siitä talonosasta — ja minä läksin alakertaan katsomaan. Kenties sydämeni sisimmässä — oh, en tiedä — en tiedä itsekään! — oli miten oli, hän oli siellä. Me menimme kirjastoon ja rupesimme juttelemaan. Hän ei tahtonut asettua sinun ja minun väliin — mutta hän puhui kaikenmoisia mielettömiä asioita — ja lopulta — hän suuteli minua.”

Viimeiset sanat lausuttiin vain henkäyksenä. Useasti hän oli mielessään kuvitellut, mitenkä hän tämän tunnustuksen sulhaselle tekee. Mutta hän ei milloinkaan ollut uneksinut nöyryytyksentilaansa näin suureksi — näin kerrassaan sietämättömäksi. Tähänkö sitten päättyivätkin kaikki suuret sanat laupeudesta ja säälistä ja sielun ylevyydestä — tähän juttuun! Ei hän ollut osannut aavistaa, että se häneen itseensä vaikuttaisi tällä tavalla.

Aldous kohotti hitaasti päätänsä.

“Ja milloin tämä tapahtui?” kysyi hän hetken kuluttua.

“Sanoinhan jo — tanssiaisyönä — murhayönä”, vastasi Marcella puistatellen; “me näimme Hurdin kulkevan lehtokujan yli. Aikomukseni oli kertoa sinulle heti paikalla kaikki.”

“Mutta sinä luovuit aikomuksestasi?” kysäisi Raeburn hetken aikaa turhaan odotettuaan jatkoa.

“Kuinka olisin silloin voinut ajatella omia asioitani?” huudahti tyttö välähdys entistä uhkamielisyyttä äänessä.

“Taikka minun asioitani?” virkkoi toinen katkerasti.

Marcella ei vastannut.

Aldous nousi ylös ja astui takan luo. Hän oli hyvin kalpea, mutta silmät kiilsivät kummasti. Kun Marcella viimein nosti päätänsä ja katsoi häneen, huomasi hän, että hänen tehtävänsä oli suoritettu. Hänen vihansa — hänen ylenkatseensa — siinähän se juuri olikin se rangaistus, jota hän oli kaiken aikaa odottanut ja päättänyt rauhallisesti kantaa. Sittenkin häntä nyt pisti nähdä niitä.

“Vai tätäkö sinä olet omallatunnollasi kantanut — kaikkina noina viikkoina, — antaessasi minun kirjoittaa sinulle, niinkuin kirjoitin, antaessasi minun arvostella itseäsi ja menettelyäsi niin aivan väärin. Et niin pienintä viittausta antanut minulle; sinä sallit minun rukoilla, sinä pidit minua siinä uskossa, että ajatuksesi olivat yksinomaan epäitsekkäät ja puhtaat; sinä lähetit minulle hänen kirjeensä — nuo harhaan vievät kirjeet! — ja kaiken aikaa — —”

“Mutta aikomukseni oli kertoa sinulle — alun pitäen oli aikomukseni kertoa sinulle”, huudahti Marcella kiihkeästi. “Minä en olisi koskaan voinut pitää tuollaista asiaa salassa — en oman itseni tähdenkään.”

“Mutta sittenkin pidit sitä salassa — niin kauan”, sanoi Aldous kylmästi ja lujasti; “ja minun sieluntuskani noiden viikkojen aikana — minun rakkauteni sinua kohtaan – minun — —”

Hän vaikeni kykenemättä enempää puhumaan. Marcella taas oli uudelleen vaipunut tuoliinsa ruumiillisesti aivan menehtyneenä.

Raeburn astui hänen luokseen ja otti hattunsa.

“Pahoin olet minua kohtaan menetellyt”, lausui hän katsoen häneen. “Rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa. Salli minun kirjoittaa sinulle vielä kerran tai lähettää ystäväni Edward Hallin tapaamaan sinua. Sitten en enää tahdo sinua vaivata.”

Hän odotti, mutta Marcella ei kyennyt vastaamaan. Ruumiillisesti ja henkisesti kukistuneena hän siinä lepäsi, ja syvästi tämä kuva syöpyi Aldousin sydämeen. Ei hänellä kumminkaan ollut rahtustakaan halua anastaa Marcellalta vielä tuo viimeinen kädenpuristus — viimeinen suudelma, jota petetty rakkaus niin usein vaatii. Sisäisesti, ilman sanoja hän jätti hyvästi hänelle. Marcella kuuli hänen astuvan huoneen poikki, kuuli oven sulkeutuvan.

Hän oli yksinään — ja vapaa.

KOLMAS KIRJA.
“O Neigung, sage, wie hast du so tief
Im Herzen dich verstecket?
Wer hat dich, die verborgen schlief,
Gewecket?”
I LUKU.
“Älkääpä kuvitelko, että minä olen kiihkeästi innostunut ‘Työväenpuolueen etuihin’ tai että ne herättävät minussa haikean hellämielisiä tunteita”, virkkoi Wharton hymyillen pöytätoverilleen. “Sen jätän toisten toimeksi. Minussa ei ole kylliksi siveellistä voimaa ollakseni fanaatikko. Minun asemani on mitä yksinkertaisin. Kun jokin liike käy väistämättömäksi, asetun mieluummin sen puolelle kuin sitä vastaan. Siinä minun kantani. Mieluummin sallin rajun virran temmata minut mukanaan kuin haudata minut allensa.”

“Niin, sehän on selvä”, sanoi lady Selina Farrell ja silmäili naapuriansa murennellessaan leipäänsä. Sydney Smithin mukaan osoittaa leivänmurenteleminen päivällispöydässä kiusallista hermostumista; itse hän väittää tehneensä sitä molemmin käsin istuessaan erään arkkipiispan vieressä. Mutta eipä ollut kukaan moneen Herran vuoteen epäillyt lady Selinaa hermostuneeksi, vaikkapa hänellä useastikin oli ollut pöytätovereina piispoja, sekä katolisia että anglikaaneja. Sillä lady Selina otti ahkerasti osaa seuraelämään ja oli alkanut sen jo nuorena.

“Mutta”, lisäsi hän hetken kuluttua, — “julkisuudessa te teeskentelette innostusta — se on kai välttämätöntä?”

“On tietenkin”, vastasi Wharton huolettomasti. “Se kuuluu peliin.”

“Miksi oikeastaan? Miksi ette kasvata kansaa, jos kerran olette sen johtaja? Isäni sanoo aina, että tunteet politiikassa ovat yhtä kuin riimit tilikirjoissa.”

“No niin!” nauroi Wharton, “kun te olette saanut joukot oppimaan, ettei pidä antaa tunteille valtaa, niin seuraamme neuvoanne. Mutta heidän tunteensa ja meidän aivomme ne ne sillä välin panevat rattaat pyörimään. Entä te itse, lady Selina, oletteko te aina niin tyyni ja kylmä? Jos huomenna näkisitte vallankumouksen puhkeavan Alresford Housen puutarhassa, niin menisittekö silloin parvekkeelle väkijoukon kanssa väittelemään?”

“Harras toivomukseni on, että siellä silloin olisi saapuvilla joku, joka tietäisi soveliaampiin keinoihin ryhtyä”, vastasi lady Selina nopeasti. “Mutta ettekö sitten otaksu meilläkin olevan innostusta?”

“No niin, Lippu — ja Valtaistuin — ja sen semmoista?”

Se ivallinen tarkkaavaisuus, jota Wharton tällä hetkellä omisti oliivin valikoimiseen, harmitti hänen naapuriansa.

“Niinpä niin”, toisti hän painokkaasti. “Lippu ja Valtaistuin — kaikki, mikä muinoin teki Englannin suureksi. Mutta kyllä me tiedämme, ettei teillä ole mitään innostusta niihin.”

Whartonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti.

“Oletteko aivan varma siitä, ettei Busbridge Towersilla ole mitään osaa siihen?” kysyi hän äkkiä häijynkurisesti.

Busbridge Towers oli se uhkea sukutila, joka kuului lady Selinan isälle, hyvin kunnioitettavalle ja perin ylhäiselle lordi Alresfordille, jonka kiittämätön puolue — ensimäisen kerran — oli sulkenut pois viimeistä vanhoillista hallitusta muodostettaessa.

“Sehän on selvää”, vastasi lady Selina halveksivasti, “että teidän puolueenne — ja etenkin sosialisti-ystävänne selittävät kaikki meidän tekomme ahneudesta ja itsekkyydestä lähteviksi. Se on meidän onnettomuutemme — mutta ei vikamme.”

“Ei ensinkään”, vastasi Wharton levollisesti, “koetinhan vain vakuuttaa teille, että on vaikeata karkoittaa tunteita pois politiikasta. Luuletteko, että isäntämme onnistuu siinä? Huomatkaa — me olemme radikaalisessa kodissa — radikaalisissa kutsuissa?”

Merkitsevällä katseella hän työnsi ruokalistan lady Selinalle. Sitten hänen katseensa tavallisella valppaalla nopeudellaan vaelsi ympäri huonetta pysähtyen loistavaan, kukista ja hopeasta uhkuvaan päivällispöytään ja siinä istuviin vieraisiin.

Hän ja lady Selina aterioitsivat erään rikkaan tehtailijan luona, joka kokosi suunnattomia tuloja lännestä ja joka radikaalina oli kuulunut viimeiseen vapaamieliseen ministeristöön ja siinä erikoisesti saattanut itsensä huomatuksi ahdistamalla Lontoon maanomistajia.

Lady Selina huokasi.

“Me elämme hirvittävässä sekamelskassa”, sanoi hän, “ja ken tietää, minkälaista on kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Oh! silmänräpäys, herra Wharton, ennenkuin se minulta unohtuu. Oletteko lupautunut minnekään lauantaista viikon kuluttua?”

Wharton veti taskustaan pienen muistikirjan ja silmäiltyään sitä sanoi olevansa vapaa.

“Haluatteko sitten syödä päivällistä meillä?” Hän luetteli kevyesti vierasten nimet — neljä tai viisi kuuluisaa nimeä, nykyinen vanhoillinen pääministeri niihin luettuna. Wharton kumarsi kohteliaasti.

“Suurimmalla mielihyvällä. Uskallatteko luottaa siihen, että käyttäydyn soveliaasti?”

Lady Selinan hymyily todisti, että hän käsitti pilan sellaiseksi kuin se oli aiottu.

“Oh! kyllä me osaamme puolustautua!” sanoi hän. “Asiasta toiseen, muistan teidän maininneen, ettette ole herra Raeburnin kanssa erittäin hyvissä väleissä.”

“Emme olekaan”, vastasi Wharton ja kohtasi tyynenä toisen tutkistelevan katseen. “Jos te olette pyytänyt myöskin Raeburnia 23 p:ksi, niin sallinette minun peruuttaa lupaukseni. Ei itseni tähden, käsitättehän, ei ensinkään itseni tähden.”

Lady Selina saattoi vaivoin salata uteliaisuuttansa. Mutta Whartonin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Lady Selina oli luullut huomaavansa, että hänen tummat, suoraviivaiset silmäkulmansa, jotka niin omituisesti pistivät silmään vaalean hipiän ja kullanruskeiden kiharain rinnalla, sallivat hänen kantaa kasvoillaan mitä naamaria hän kulloinkin halusi. Ne johtivat katsojan huomion puoleensa poistaen sen kasvojen ilmehikkäämmistä osista, jotka olisivat voineet paremmin tyydyttää utelevaa katsetta.

“Sanotaan”, jatkoi hän, “että hän saa tukevaa jalansijaa parlamentissa, jos hänen puolueensa onnistuu vain saada hänet kylliksi innostumaan itseensä. Muuan hänen ihailijoistaan kertoi minulle, ettei hän ollut vähääkään kärkäs vastaanottamaan tuota hiljakkoin hänelle tarjottua virkaa. Hän teki sen vain isoisälleen mieliksi. Isäni mielestä lordi Maxwell on hyvin vanhentunut tänä vuonna. Nykyisin hän on vuoteessa, lienee jotenkin vilustunut. Herra Raeburnin on pidettävä kiirettä, jos aikoo vielä alihuoneessa toimittaa jotakin. Mutta nähtävästi hän ei siitä pidä suurtakaan lukua. Kaikki hänen ystävänsä arvelevat hänen paljon muuttuneen tuon onnettoman jutun jälkeen viime vuonna. Tunsitteko te tuota tyttöä?”

“Tunsin kylläkin. Minä asuin hänen kotonaan hänen kihlausaikanansa.”

“Niinkö?” sanoi lady Selina innokkaasti. “Entä mitä hänestä arvelette?”

“No, ensinnäkin”, sanoi Wharton viivytellen, “on hän hyvin kaunis — senhän tiedätte.”

Lady Selina nyökähytti päätänsä.

“Tiedän. Neiti Raeburn, joka on minulle kertonut melkein kaikki mitä tiedän hänestä, kohauttaa aina hartioitaan ja tokaisee väliin mutta-sanan, kun tulee puheeksi hänen ulkomuotonsa. Mutta olenhan nähnyt valokuvan hänestä, niin että voin itsekin arvostella. Minusta näyttää hänen kauneutensa olevan sitä laatua, jota miehet enemmän ihailevat kuin naiset.”

Wharton kohdisti kaiken huomionsa herneannokseensa eikä vastannut mitään. Lady Selina vilkaisi häneen terävästi. Itse hän ei suinkaan ollut kaunotar, vaikka ei mitenkään rumakaan. Kasvot hänellä olivat pitkät, jotenkin hienonnäköiset, nenä isohko, suu leveä ja ohuthuulinen. Upea, vaalea, hiukan väritön tukka ympäröi otsaa lukemattomina kiehkuroina ja koukeroina, jotka olivat hänen kamarineitsyelleen kunniaksi ja korottivat pään korkeutta. Hänen haileansiniset silmänsä vilkkuivat huomaavina ja tutkistelevina ja ne ilmaisivat melkoista maailmantuntemusta ja luontaista uteliaisuutta. Siksipä monet pelkäsivätkin häntä ja olivat varuillaan hänen lähestyessään.

“Te näytte ihailleen häntä hyvin paljon”, lisäsi hän, kun Wharton yhä pysyi äänetönnä.

“Kyllä. Me juttelimme sosialismista keskenämme, ja minähän se hänen salametsästäjäänsä puolustin.”

“Oh, nyt muistan. Ja onko todellakin totta, mitä neiti Raeburn kertoo, että hän purki kihlauksensa, koska hän ei voinut taivuttaa lordi Maxwellia ja herra Raeburnia panemaan nimeänsä salametsästäjän hyväksi puuhatun armonanomuksen alle.”

“Jotakuinkin totta”, vastasi Wharton huolettomasti.

“Neiti Raeburn kertoo jutun aina samalla tavalla; hänestä ei saa koskaan muuta lähtemään. Mutta minä epäilen, että siinä oli muitakin syitä? Luuletteko, että tyttö oli vilpitön?”

“Hän luopui Maxwell Courtista ja kolmestakymmenestä tuhannesta punnasta vuosittain”, vastasi Wharton kuivakiskoisesti, “luulisipa ettei hänen silloin tarvitsisi joutua epäilyksen alaiseksi.”

“Tarkoitan”, sanoi lady Selina, “oliko hän rakastunut johonkin toiseen, ja oliko salametsästäjä vain tekosyy?”

“Ei, en luulisi”, sanoi Wharton kohdaten väistämättä hänen urkkivaa hymyilevää katsettansa. “Ei hänestä ainakaan tähän asti ole mitään kuultu. Neiti Boyce on koko vuoden ollut St. Edwardin sairaalassa.”

“Oppiakseen sairashoitoa? Sitähän tekevät nykyisin kaikki naiset, jotka riitaantuvat sukulaistensa tahikka sulhasensa kanssa. Luuletteko sitten, että se on niin raskasta?”

“Minua ei haluta koettaa”, sanoi Wharton, “haluttaako teitä?”

Hänen hymynsä kiusoitti lady Selinaa.

“Mitä hän aikoo tehdä, kun hänen oppiaikansa on päättynyt?”

“Luultavasti ruveta sairaanhoitajattareksi köyhien keskuudessa.”

“Suurenmoista, mutta eipä juuri käytöllistä hänen kannaltaan katsoen. Kuinka paljon enemmän hän olisi voinut vaikuttaa köyhien hyväksi kolmellakymmenellä tuhannella punnalla vuodessa! Ja Aldous Raeburniin voisi kuka nainen tahansa tyytyä.”

Wharton nykäytti olkapäitään.

“Nyt palaamme takaisin noihin tunteisiin, joista te niin ylenkatseellisesti puhuitte, lady Selina.”

Lady Selina naurahti.

“Niin, mutta tunteiden on oltava sellaisia, että niitä voi käsittää. Ja tämä syy tuntuu minusta olevan liian vähäpätöinen. Olitteko te vielä siellä, kun kihlaus purettiin?”

“En; en ole nähnyt häntä sen päivän jälkeen, kuin tuomio langetettiin.”

“Vai niin! hän on siis vetäytynyt syrjään kaikista ystävistään?”

“Sitä en tiedä. Kerron vain, mitä tiedän omasta kokemuksestani.”

Lady Selinan kielellä pyöri vielä koko joukko muita kysymyksiä, mutta hän jätti ne kuitenkin toiseen kertaan. Keskustelu kääntyi politiikkaan ja sitä kesti, kunnes emäntä antoi merkin pöydästä-nousemiseen. Lady Selina tarttui viuhkaansa ja hansikkaihinsa ja sujahti ulos huoneesta pöydän päässä istuneen kreivittären jäljessä vanhempien naisten, ministerien rouvien ja muiden antaessa nöyrästi tilaa hänelle.

Istuttuaan jälleen paikalleen Wharton merkitsi Alresford Housen päivälliskutsun, johon hän oli lupautunut, hiukan tarkemmin muistikirjaansa. Jo toisen kerran, kolmen viikon kuluessa lady Selina pyysi häntä päivällisille ja Wharton tiesi hyvin, että tässä seurassa oli useita muita, poliittisesti samalla tasolla olevia miehiä kuin hän itse, jotka olisivat suurella mielihyvällä olleet hänen asemassaan. Sillä lady Selina, vaikka olikin naimaton eikä erikoisen kaunis tai viehättävä, oli personallisuus — ja tiesi sen. Isänsä monien linnojen emäntänä ja sukulaisuussuhteissa puolen Englannin hienoimpien aatelisperheiden kanssa oli hänellä seuraelämässä varsin huomattava sija, jota hän viisaasti tiesi käyttää hyväkseen. Ei hän ollut erityisen suosittu, mutta hän oli aikoinaan ollut suureksi hyödyksi monelle, ja hänen kutsunsa olivat kuulut. Wharton oli tullut esitetyksi hänelle tämän parlamenttiaikansa toisen istuntokauden alussa, oli kohdellut häntä kevyellä, hätyyttävällä “personallisella” tavallaan — joka oikeastaan olikin hänen luonnollinen käytöksensä naisia kohtaan — ja oli paikalla voittanut, menestystä.

Kun hän oli pistänyt muistikirjan takaisin taskuunsa, siirtyi hänen naapurinsa, muuan parlamentinjäsen, jonka kanssa hän oli jotakuinkin hyvissä suhteissa, lähemmäksi.

“Teidän lakiehdotuksenne otetaan kai käsiteltäväksi ensi perjantaina”, virkkoi tulija.

Wharton nyökähytti päätänsä.

“Siitä mahtanee sukeutua aika sotkuinen ja hajanainen äänestys.”

“Sepä kai tullee tämäntapaisten kysymysten kohtaloksi, kunnes päästään niin pitkälle, että puolueet muodostuvat tykkänään uudelleen”, sanoi Wharton hymähtäen.

Tupruttaen savua paperossistaan hän nojautui mukavasti tuoliinsa ja tarkasteli naapuriansa silmät puoliummessa hyväntahtoisella, mutta halveksuvalla katseella.

Herra Bateson oli nuori tehtailija, parlamentissa vasta-alottelija. Hänen avonaisia, punakoita kasvojaan rumensi alituinen tyytymättömyyden, melkeinpä kiukun ilme. Terävyyttä ei mieheltä suinkaan puuttunut, mutta hänen kunnianhimonsa oli suurempi kuin hänen luomiskykynsä, ja itse hän tunsi kipeästi tämän vajanaisuutensa.

“No niin, onhan mahdollista, että saatte koko lailla ääniä”, jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, “se on kuten naisten äänioikeus. Ihmiset äänestävät sen puolesta, kunnes ratkaisu on tulossa. Mutta silloin!”

“Aha, kylläpä huomaan, etten teistä saa kannattajaa.”

“Minäkö! — äänestäisin kahdeksantuntista työpäivää. Sehän olisi kuolinkellojen soittamista koko Englannin varallisuudelle.”

Tämä ontuva vertaus satutti Whartonin taiteellisesti kehittynyttä korvaa ja hän rypisteli otsaansa. Mutta herra Bateson oli päässyt vauhtiin eikä tahtonut vähällä luopua saaliistansa.

“Aikomuksenne on siis todellakin vetää lailliseen edesvastuuseen tehtaanisäntä, joka pitää väkensä työssä kauemmin kuin kahdeksan tuntia — silloinkin — kun työmiehet itse suostuvat siihen!”

“Ensinnä on täysi-ikäisten työläisten enemmistö kussakin vaalipiirissä saatava äänestämään kahdeksantuntista päiväjärjestelmää”, vastasi Wharton leppeästi. “Kun se on tehty, silloin ehdotetaan laki käytäntöön pantavaksi.”

“Ja entä jos minun työntekijäni ovat vähemmistön kanssa äänestäneet moista hupsutusta vastaan, onko sittenkin rangaistava sekä minua että heitä ylityöstä, joka suoritetaan tuollaisen äänestyksen jälkeen? Sekö todella on tarkoituksenne; millä tavalla sitten ajattelette meitä rangaista?”

“Siitä”, sanoi Wharton, sytyttäen itselleen uuden paperossin, “on paljon väitelty. Omasta puolestani minä pidän vankilarangaistusta viisaampana kuin sakkoja.”

Toinen poukahti pystyyn tuoliltaan.

“Mitä, te saattaisitte vangita minut ylityöstä — vaikka käyttäisin vapaaehtoisia miehiä työhön!”

Wharton tarkasteli häntä myhäilevällä mielentyyneydellä. Muutamat toiset pöydän päähän ryhmittyneet vieraat — muuan vanha kenraali, eräs ministerin yksityissihteeri ja eräs tunnettu, korkeassa asemassa oleva virkamies, olivat käyneet tarkkaavaisiksi ja lakkasivat puhelemasta kuunnellakseen.

“Vain hätätilassa sallii laki poikkeuksia”, sanoi Wharton. “Niin kyllä, suurimmalla mielihyvällä minä teidät telkeisin vankilaan. Ylityölle kahdeksantuntisen päivätyön jälkeen on joka tapauksessa pysty pantava eteen.”

Välähdys hänen sinisistä silmistään kohtasi nuorta tehtailijaa. Sitten hän levollisesti jatkoi polttamistansa.

Herra Batesonin naama kuumoitti suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta.

“Mutta käsitättehän — tottapa teidän täytyy se käsittää — että sellainen järjestelmä olisi sulaa hulluutta. Kauppaliikkeemme on nykyisin laskemassa, vienti ulkomaihin vähenee vuosi vuodelta. Ranskan tavaroiden tuonti nousee samassa määrässä. Ja yhtäkaikki te vaaditte meitä kilpailemaan maan kanssa, jossa työskennellään yksitoista tuntia päivässä pienemmällä päiväpalkalla, sillä välin kun laki moisilla toimenpiteillä sitoo meidän kätemme? No niin” — hän naurahti ylenkatseellisesti, — “tähän kaikkeen on olemassa vain yksi selitys. Te ja ystävänne olette heittäneet hiiteen koko kansallistalouden ja luulette sen kautta päässeenne siitä kaikiksi ajoiksi. Mutta minäpä ennustan, että se vielä tekee teille aika kepposet.”

Hän vaikeni tulistuneena. Tavallisuuden mukaan hän ei saanut sanottavaansa sellaiseen muotoon, kuin olisi halunnut, ja niinpä hänen harmistumiseensa Whartonia kohtaan kätkeytyi samalla tuo tavanmukainen äkeys omasta kykenemättömyyden tunnosta.

“Voipi olla”, huomautti Wharton yhä ystävällisen rauhallisesti. “Mutta selvittäkäämme hieman lähemmältä tuota kansallistalous-sanaa, että käsittäisin mitä sillä tarkoitatte. Ei ole olemassa toista sellaista sanaa, jota niin röyhkeästi tulkitaan jokaisen mieliksi!”

Ja niin hän hyvätuulisesti ja hätäilemättä, yhäti mukavassa asennossa paperossiansa poltellen, rupesi käymään herra Batesonin kimppuun kysymyksillä ja häijynilkisillä kaskuilla, houkutellen vastustajaltansa sukkelin kääntein sellaisen joukon viattomia myönnytyksiä, että miespoloinen teki auttamattoman haaksirikon omain vastaväitteidensä meressä, kykenemättä kertaakaan menestyksellä sirottelemaan ympärilleen lempitieteensä suuria iskusanoja, joilla hän oli tottunut voitollisesti esiintymään sekä julkisuudessa että perheensä keskuudessa.

Korkea virkamies pöydän alapäässä kuunteli tarkkaavana ja huvitettuna tätä epätasaista taistelua. Kerran kun väittely sipaisi Millin oppia tuotantokustannuksista verrattuna erään etevän nykyaikaisen kollektivistin oppiin, sekaantui hän keskusteluun, tehden pienen oikaisun johonkin, mitä Wharton oli sanonut. Wharton otti paikalla paperossin suustaan ja kääntyi kohteliaasti hänen puoleensa. Heidän välillään sukeutui nyt vilkas ja sattuva vuoropuhelu, jossa kävi näkyviin kummankin perinpohjainen asiantuntemus, mutta se keskeytyi parhaassa vauhdissaan, kun isäntä antoi merkin siirtyä saliin naisten seuraan.

“Minun vakaumukseni on se”, sanoi Bateson noustessaan, “että te ja ystävänne ennen pitkää kukistatte vapaamieliset noilla ehdotuksilla — ne ovat puolueelle paljon vaarallisemmat kuin konsanaan Irlannin asiat.”

Wharton naureskeli.

“Olisipa melkein kansallinen onnettomuus, ellette te tekisi tiukkaa vastarintaa”, lasketteli hän kevyellä pilaäänellään, jonka rinnalla toisen raivokas ulkomuoto näytti hullunkuriselta.

“Olisinpa utelias tietämään, mitä tuo mies aikoo parlamentissa saada aikaan”, sanoi korkea virkamies toverilleen, heidän hitaasti noustessaan portaita ylös. “Hän alkaa saada mainetta tulevaisuuden miehenä, vaikkei kukaan ole oikein selvillä minkä vuoksi. Häntä sanotaan eteväksi puhujaksi, ja ensi perjantaina hän arvatenkin herättää huomiota puheellaan. Mutta hänen tulevaisuutensa näyttää minusta vielä hyvin epäilyttävältä. Merkitsevä mahti hänestä voi tulla ainoastaan jos hänen onnistuu päästä uuden työväenpuolueen johtajaksi. Mutta missä puolue on? Kaikki he tahtoisivat hallita. Ainoa seikka, mikä mahdollisesti vaikuttaa hänen edukseen, on, että he luultavasti haluavat johtajaksi sivistynyttä herrasmiestä. Mutta sittenkin, vaikka hän pääsee siihen asemaan, on vielä epätietoista, pystyykö hän tekemään mitään aineksestaan.”

“Toivottavasti ei!” sanoi vanha kenraali tuimasti. “Nuo tuulenpieksäjät saavat vielä kerran valtakunnan häviön partaalle. He ovat jo alkaneet hävitystyönsä, missä vain näkevät jotain revittävää.”

Salissa Wharton uhrasi parisen minuuttia emännälleen, pienelle kunnianhimoiselle naiselle, joka hänen näennäisesti tarkkaavaan korvaansa syyti huoliansa ylhäisten ja rikkaiden vapaamielisten naisten huonosta käytöstavasta ja puolueen siitä johtuvasta ikävästä asemasta Lontoon seuraelämässä.

“Joko he ovat pöyhkeitä — sepä juuri on niin naurettavaa — tai seurustelevat he kaikkein kanssa!” hänen valkeat hartiansa ja punainen viuhkansa liikkuivat antaen tahtia hänen sanoilleen. “Mieheni on yhtä onneton siitä kuin minäkin. Puolueella on siitä paljon haittaa, että sen seuraelämässä liikkuu niin kirjavaa joukkoa. Oh! teille se kenties ei merkitse mitään, koska olette sosialisti. Mutta uskokaa minua, ne meikäläisistä, jotka vielä uskovat parempain ihmisten vaikutukseen, ovat hyvin pahoillaan siitä.”

Wharton kuunteli vielä muutamia pisteliäitä kaskuja tästä surkuteltavasta asiaintilasta, mutta sitten, kun ei talon rouva eikä hänen valituksensa enää häntä huvittaneet, hän otti jäähyväiset ja kävi vielä portailla pientä sanasotaa lady Selinan kanssa, joka oli menossa toiseen illanviettoon kuten hänkin.

Parisen minuuttia myöhemmin hänen ajurinsa pysähtyi Berkeley Squarella olevan uhkean talon eteen, missä oli suuret iltakutsut erään tuollaisen ylhäisen vapaamielisen perheen luona, jota äskeinen emäntä oli niin avomielisesti soimaillut. Talon isännällä oli ollut korkea toimi edellisessä hallituksessa.

Kun Wharton hiljakseen astui väenahdingon peittämiä portaita ylös, huomasi hänet uhkea timanteista säteilevä nainen valkeassa silkkipukineessa, joka vastaanotti vieraitansa salin ovella. Hän astui askeleen tai pari vastaan Whartonin nimeä mainittaessa, eikä mikään voinut olla mairittelevampaa kuin se hymy, jolla hän ojensi nuorelle sosialistille hansikoidun kätensä.

“Oletteko aina sunnuntaisin ollut poissa kaupungista?” kysyi hän vieno nuhtelu äänessään. “Minähän olen aina kotona — kuten tiedätte — olenhan teille sen sanonut.” Hän puheli keveästi ja vapaasti kuten se, joka tietää asemansa seuraelämässä sallivan tuollaista suorapuheisuutta. Wharton pyyteli anteeksi ja jäi tuokioksi juttelemaan hänen kanssaan uusien vieraiden lakkaamatta tulviessa tervehtimään emäntää. He olivat tutustuneet toisiinsa pääsiäisloman aikana maalla erään yhteisen tuttavan luona, ja varustettuna ylimysnaisen vaistolla kaikkeen, mikä elämän aterialle antaa höystettä ja tuoksua, hän oli paikalla kiinnittänyt huomionsa Whartoniin.

“Sir Hugh pyytää teitä tulemaan Sussexiin meitä tervehtimään”, huusi hän vielä Whartonin jälkeen, kun tungeskeleva vierastulva viimeinkin kuljetti tämän mukanaan saliin. “Tuletteko?”

Vastauksen teki kuulumattomaksi äänekäs puheensorina, mutta hän nähtävästi otaksui sen suostumukseksi, sillä hän nyökähytti hänelle päätänsä myhäillen, kunnes hänen vieraansa katosi väkijoukkoon.

Saliin jouduttuaan Wharton heti sattui yhteen itse entisen valtiosihteerin kanssa, joka sydämellisesti häntä tervehti ja sitten alkoi hieman laskea leikkiä hänen tulevasta lakiehdotuksestaan.

“Tuleepa aika huvittavaa nähdä, miten te aiotte asian esittää. Mutta eihän sillä ole mitään oleellista arvoa — eikä sillä voi koskaan ollakaan — ennenkuin kaikki olette yksimielisiä keskenänne. Te väitätte, että teillä on kaikilla samat pyrkimykset — ja perjantaina te kaiketi vaikka vannotte sen — mutta todellisuudessa — —”

Valtiomies pyöritti kujeellisesti päätänsä.

“Niin, kyllä myönnän, että yksityiskohdat ovat vielä jotenkin utuisia”, hymähti Wharton.

“Ja luuletteko periaatteilla päästävän pitkälle, ellei olla selvillä yksityiskohdista. Niistä kaikki riippuu. Periaatteet itsessään eivät tuota paljon päänvaivaa!”

Aaltoileva ihmisvirta erotti puhujat toisistaan, mutta keskustellessaan vieraittensa kanssa muhkea isäntä seurasi katseillaan Whartonin nuorekkaita kasvoja ja joustavaa vartaloa hänen sukeltaessaan väenpyörteeseen. Hän ajatteli mitä kaikkia edistyksiä politiikassa tapahtuneekaan tulevan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Hän ei ollut kateellinen nuorille, mutta ei hän heidän joukossaan vielä nähnyt yhtään miestä, joka tuntuisi olevan määrätty johtavaan asemaan. Tämä eloisa, tarmokas nuori mies sosialismineen oli kieltämättä mieltäkiinnittävä ilmiö; ja mieltäkiinnittävä oli niinikään se kysymys, pystyykö hän puoluetta muodostamaan siitä kirjavasta ryhmästä, jonka kyvykkäin jäsen hän epäilemättä oli. Mutta lepäsikö hänen tulevaisuutensa sittenkään varmalla, epäämättömällä pohjalla? Ja samaten oli laita kaikkien muidenkin. Menneisyyden suuret puoluejohtajat olivat alun pitäen erehtymättömällä varmuudella kiivenneet paikoilleen. Lieneekö tähän ollut syynä se, että maailma yleensä oli tulemassa liian viisaaksi ja johtajantoimikin niinmuodoin päivä päivältä yhä vaikeammaksi?

Sillä välin Wharton vaelteli nauttivin mielin toisesta komeasta huoneesta toiseen. Hän oli ihmeissään siitä, että hänellä oli niin paljon tuttuja vieraiden joukossa ja että hänen osakseen tuli niin monta ystävällistä hymyä. Puheltuaan puolen tunnin ajan sanasen siellä, toisen täällä, hän tapasi itsensä silmänräpäyksen verran yksinään ja asettui kahden huoneen väliseen kaarikäytävään liikkuvaa ihmistulvaa tarkastelemaan. Tyydytetty itserakkaus pulpahti hänessä. Mutta liittyipä tähän kummastuksen tunnekin, joka ei ollut ennättänyt vielä täysin haihtua. Vuosi sitten hän oli täydellä vakaumuksella sanonut Marcella Boycelle, että hän oli oman säätypiirinsä hyljeksimä. Nyt hän hymyili ajatellessaan, kuinka lapsellisen yksinkertaisesti hän oli otaksunut maalaisnaapuriensa ivaavaa käytöstä ja äitinsä ylhäisten sukulaisten tylyyttä tätä kohtaan selväksi osviitaksi, että hänellä ja hänen mielipiteillään olisi yleensä odotettavana nurjaa kohtelua “seurustelupiirin” puolelta. Nyt hän päinvastoin älysi, että nämä mielipiteet ne olivat olleet hänen paras reklaaminsa. Rikkaissapa ylhäisissä ei nähtävästi kukaan herätä niin harrasta mielenkiintoa kuin juuri se, joka väittää tahtovansa poistaa säätyeron ja rikkaudet.

“Se johtuu siitä, etteivät he vielä pelkää meitä tarpeeksi”, mietti hän hiukan pahatuulisena. “Kun me täydellä todella pääsemme käsiksi työhön — jos se milloinkaan tapahtuu — ei minua enää nähdä lady Cradockin kutsuissa.”

“Herra Wharton, oletteko koskaan niin kevytmielinen, että käytte teatterissa?” puheli hänelle erään lontoolaisen teatterinjohtajan kaunis, ikävöivän näköinen vaimo. “Haluttaisiko teitä ihailla meitä lauantaina ‘Pastorin kosinnan’ ensi-illassa? Minulla on aitiossani yksi paikka varattu jollekin hyvin hauskalle henkilölle. Mutta sen henkilön pitää olla joku, joka tietää antaa tunnustusta puvuillemme!”

“Olen suuresti kiitollinen”, vastasi Wharton. “Ovatko puvut todellakin niin ihastuttavat?”

“Verrattomat! Saan siis lähettää teille piletin? Eihän teillä sinä iltana ole ikävää parlamentti-istuntoanne, eihän?” — ja hän lehahti jälleen eteenpäin.

“Herra Wharton, ette suinkaan ole vielä nuorimmalle tyttärelleni esitetty?” kuului ankara ääni hänen takanaan.

Hän kääntyi ja näki vanhanpuoleisen rouvan tavanmukainen matronamyssy päässään työntävän esille valkopukuista nuorta olentoa, jolle hän kumarsihe erinomaisen kohteliaasti. Nainen oli erään pohjois-englantilaisen ylimyksen vaimo ja liikkui yksinomaan Lontoon hienoimmissa piireissä. Nuorekkaan ujona ja kukoistavana tytär katsoi Whartoniin pelokkain silmin tämän seisoessa seinää vasten nojautuneena ja alkaessa jutella hänen kanssaan. Hän toivoi tämän nuoren herran lähtevän tiehensä niin pian kuin mahdollista, että hän pääsisi ystävättärensä luo, joka viittaili hänelle huoneen toiselta puolelta. Mutta eipä aikaakaan niin hän jo oli unohtanut kaikki sellaiset toiveet. Uuden tuttavan käytöksessä esiintyvä peloton ja samalla hillitty itsetietoisuus, tuo tutkisteleva, puolittain ivallinen katse, hänen keskustelunsa, joka ei pysähtynyt yleisiin asioihin, vaan siirtyi paikalla yksilölliseksi, yleensä koko hänen sulava, henkevä ulkomuotonsa — kutrit, silmät, ilmehikäs suu — kaikki tämä kiehtoi häntä. Ensin hän asettui puolustusasemaan Whartonin leikillisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta pianpa hän kävi tuttavalliseksi alkaen paljastaa neitseellisen sydämensä syvyyksiä, kunnes kymmenen minuutin kuluttua hänen valkea povensa huohotti säikähtyneenä moisesta rohkeudesta ja Wharton sai tietää kaikki mikä hänen nuorta sieluansa liikutti. Hän tunnusti, että hänellä usein oli tunnonvaivoja siitä, että “seurassa oleminen” oli hänestä niin hauskaa, että hän edellisenä vuonna, koulutyttönä ollessaan, oli kuvitellut sitä ihan toisenlaiseksi, ja kertoi hänelle pyhäkoulustaan — veljistään — ihanteistaan — lempipapistaan — ja paljosta muusta.

“Siinähän te olettekin, Wharton! Haluttaako teitä torstaina syödä päivällistä parlamentinravintolassa — aivan pieni seura — kokoonnutaan minun huoneeseeni?”

Niin puheli hänelle takaapäin muuan vapaamieliseen puolueeseen kuuluva parlamentinjäsen. Puhuja oli hyvin suosittu nuori ylimys, joka vielä edellisenä vuonna oli kohdellut Länsi-Brookshiren edustajaa huomattavan kylmästi. Wharton kääntyi — näytti silmänräpäyksen verran tuumivan — ja suostui sitten myhäillen.

“Näkemiin asti siis!” sanoi toinen tyytyväisenä vetäen kätensä pois Whartonin hartialta — “hyvästi! Minun on vielä risteiltävä kahden tällaisen seuran läpi, ennenkuin pääsen vuoteeseen. Surkeata! Onko täällä ketään teidän miehiänne?”

Wharton ravisti päätänsä.

“Liian ankarat kaiketi?”

“Vain hännystakkikysymys, luulisin”, vastasi Wharton kuivakiskoisesti.

Toinen nykäytti hartioitaan.

“Ja tämä on olevinaan puoluekokous radikaalisessa ja kansanvaltaisessa talossa — mikä naurettava farssi!”

“Myönnetään! Hyvästi!”

Wharton läksi jälleen liikkeelle ja kohtasi samassa ylös katsoessaan parin silmiä, jotka kiinteästi tarkastivat häntä eräältä etäiseltä ovelta. Niiden omistaja, hänen äskeinen ujo tyttötuttavansa, käänsi nopeasti pois katseensa, punehtui ja katosi näkyvistä.

Samassa astui ovesta sisään talon isäntä kainalossaan uusi vieras, korkea, vakavannäköinen, mutta jo aivan harmahtava mies. Hämmästyksekseen Wharton tunsi hänet Aldous Raeburniksi. He astuivat puhellen häntä kohti. Tungos esti häntä heti poistumasta huoneesta, mutta hän vetäytyi syrjään ja otti läheiseltä pöydältä aikakauskirjan, jota hän alkoi selailla.

“Teistä hän siis on hiukan parempi?” kysyi ex-ministeri.

“On kyllä — paljonkin parempi — mutta pelkäänpä, ettei hän tällä istuntokaudella enää voi ryhtyä parlamenttityöhön. Lääkärit tahtovat lähettää hänet etelään.”

“No niin”, sanoi toinen hymyillen, “eipä näytä siltä kuin teillä tällä haavaa olisi mitään tärkeämpää ylähuoneeseen lähetettävää, niin että kyllä hän vielä kerkiää toipua.”

“Kunhan vaan olisin varma siitä, että hän toipuu”, sanoi Raeburn allapäin. “Hänen voimansa ovat kovin heikontuneet. Ensi viikon lopulla minä lähden viemään häntä ja tätiäni Italian järville, ja kun olen saanut heille siellä olinpaikan, palaan takaisin.”

“Tuletteko olemaan poissa jostain komiteanistunnosta?” kysyi hänen isäntänsä. Hän ja Raeburn olivat kumpikin jäseniä tärkeässä työväenasioita koskevassa komiteassa, jonka uusi vanhoillinen hallitus oli asettanut.

“Tuskinpa”, vastasi Raeburn. “Olen erittäin harras kuulemaan D—n lausuntoa.”

Ja he juttelivat vielä hyvän aikaa tästä komiteasta ja sen töistä. Wharton, joka oli likistynyt naisparven väliin, ei tällä hetkellä päässyt liikkumaan, ja hän kuuli kaikki, mitä sanottiin, vaikka vasten tahtoansa. Häntä äkeytti kuulla Raeburnin niin rauhallisesti ja erinomaisella asiantuntemuksella juttelevan tästä aineesta. Whartonille itselleen ei mikään koko maailmassa olisi ollut niin mieluista kuin mainittuun komiteaan kuuluminen.

“Kah! tuossahan on lady Cradock!” sanoi Raeburn huomatessaan emäntänsä ihmisvilinän takana ja vastaten hänen pieneen kädentervehdykseensä. “Minun täytyy puhua hänen kanssaan parisen sanaa ja saattaa sitten tätini kotiin.”

Raivatessaan itselleen tietä tungoksen läpi hän sattui äkkiä työntämään Whartonia, joka ei voinut väistyä. Raeburn katsahti ylös, tunsi miehen, jota oli hipaissut, punehtui lievästi ja kulki eteenpäin. Näytti siltä, kuin eivät kumpikaan olisi ennen nähneet toisiansa.

II LUKU.
Kaksi tai kolme minuuttia myöhemmin Wharton vaelsi Piccadillyyn vievällä syrjäkadulla. Tämä satunnainen kohtaus viilteli häntä kovin vastenmielisesti kaiken sen imartelevan huomion jälkeen, joka oli tullut hänen osakseen tänä iltana.

Senkin junkkari! Oliko hän ensimäinen mies maailmassa, jolle tyttö kääntää selkänsä huomattuaan hänet kuivaksi pedantiksi? Olkoonpa että neiti Boyce oli erohetkellä tunnustanut sulhaselleen mitä tanssiaisyönä oli tapahtunut Mellorin vanhassa kirjastossa — ja katsoen Raeburnin käytökseen sekä nyt että edellisinä kertoina heidän tavatessaan, hän oli arvatenkin sen tehnyt — entä sitten? Suvaitsemattomalla siveyssaarnaajalla olisi tiettävästi yhtä ja toista sanottavaa miehelle, joka käyttää hyväkseen asemaansa talon vieraana vehkeilemällä toiselta pois morsianta. Mutta siinäpä vain olisikin uusi todistus siitä, ettei tuollainen siveyssaarnaaja pysty tajuamaan lihan ja veren luonnollisia tunteita. Jos Marcella Boyce olisi rakastanut sitä miestä, jolle hän oli luvannut uskollisuutensa, ei hän, Wharton, enemmän kuin kukaan muukaan olisi voinut sotkeutua väliin. Tämä pikku seikka oli tykkänään jäänyt Raeburnilta huomioon ottamatta.

“Minäpä olin totuuden välikappale. Sinä hetkenä kun minä pitelin häntä sylissäni kirjastossa, hän eli. — Raeburn tarjosi hänelle valtaa ja asemaa; minä puhalsin häneen ajatuksia ja tunteita. Minä opetin hänet tuntemaan oman itsensä. Meidän keskinäinen suhteemme ei ollut intohimoa; se oli siinä rajalla — mutta se oli totinen ja pysyväinen suhde. Se olisi kaiketi kehittynyt pitemmällekin, elleivät olosuhteet olisi olleet vastassa. Luonnollisesti Raeburn syytää kaiken syyn minun niskoilleni. Jos olisimme Ranskassa, niin hän vaatisi minut kaksintaisteluun, ja suurimmalla mielihyvällä minä suostuisin siihen. Mutta mitä kaikkea minä hulluttelenkaan? Kuljenko minä hänen polkujaan? Jos minulla olisi sama katsantotapa kuin sillä miehellä, ei minulla olisi muu edessä kuin ampua pääni puhki huomispäivänä.”

Hän astui sukkelasti eteenpäin kiukustuneena niille turhanpäiväisille ja väärille omantunnonvaivoille, joita Aldous Raeburnin kohtaaminen aina nostatti hereille hänessä.

“Eikö hän ole sortanut vapauttani — ja polkenut minua pedanttisella jalallaan — jo poikavuosilta asti? Minä olen ollut hänelle velkaa korvauksen siitä — nyt se on maksettu. Hän tahtoo sotaa — saakoon sitten!”

Mutta hänen hermostunut tuulensa ei ottanut lauhtuakseen, ja tahtomattaankin hänen muistelunsa kääntyivät takaisin Aldous Raeburniin ja häneen liittyviin tapauksiin — varsinkin siihen, josta neiti Raeburn niin kursailematta oli muistutellut lady Winterbournea.

Wharton oli silloin ollut yhdenkolmatta-vuotias nuorukainen, ja Aldous Raeburn, joka kolme vuotta sitten oli jättänyt Cambridgen yliopiston ja jo silloin oli merkitsevä personallisuus, oli osoittanut erikoista halua ruveta tuon säkenöivän lahjakkaan, hillittömän pojan ohjaajaksi ja suojelijaksi — vaikka sukulaiset, niiden joukossa Levenit, olivat jo kääntäneet hänelle selkänsä.

“Miksikä hän sen lienee tehnyt?” ajatteli Wharton, “Ihmisystävällisessä tarkoituksessa tiettävästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka alati miettivät sielunsa pelastusta, ja niinpä tämän katalan maailman mustat lampaat aina osuvat niin otollisesti heidän tielleen. Muistan että tuo huomaavaisuus silloin minua mairitteli. Kestää jonkin verran, ennenkuin pääsee tuollaisen farisealaisen omantunnon perille.”

Nyt häntä sapetti muistaessaan, kuinka alistuvainen hän oli ollut jonkun aikaa. Hän opiskeli silloin Oxfordin yliopistossa, ja Raeburnin kirjeet ja vaikutus ne olivat pelastaneet hänet monestakin kiusallisesta ahdingosta. Sitten — hiukan myöhemmin — hän saattoi nähdä tuon pienen metsästyslinnan Loch Etivessä, missä hän ja Raeburn, lordi Maxwell, neiti Raeburn sekä vähäinen seura kutsutuita vieraita olivat viettäneet elokuun. No niin — kummako se, jos hän rupesi mielistelemään nyreän metsänvartian sievännäköistä vaimo-typykkää, joka oli ollut neiti Raeburnin kamarineitsyenä? Mies oli kovaluontoinen ja mustasukkainen ja vaimo mitä hempein, aistillisin luonne, ikäänkuin luotu joutilaana kesäaikana rakasteltavaksi. Se rakkausseikkailu oli ollut ilmassa! — kesässä, veressä — yhtä mahdotonta oli ollut sitä vastustaa kuin nälkäiselle syömistä ja janoiselle juomista. Eikä siinä sitäpaitsi ollut tapahtunut mitään erikoista onnettomuutta eikä voinutkaan tapahtua, kun oli mies tuollainen Cerberos. Aiheeton ja tyhjänpäiväinen oli niinmuodoin ollut se hälyytys, joka pantiin asiasta toimeen. Caton tavalla, lieskahtavin silmin ja yhteenpuristunein huulin Aldous oli silloin seisonut hänen edessään, puhunut kovia sanoja, vaatinut katumusta ja masennusta. Mutta syyllinen oli ollut uppiniskainen — ei taipunut katumaan. Ja seuraus oli, että farisealainen ystävä käänsi ylpeästi selkänsä pahantekijälle ja ystävyys oli lopussa.

Mutta tämä tapahtuma kuului siihen aikakauteen hänen elämässään, jolloin hän oli elänyt jatkuvassa aistien temmellyksessä, jota hän nyt muisteli mitä suurimmalla mielentyyneydellä. Tämä aistien pyörre oli lennättänyt hänet toisiin seikkailuihin, jotka olivat olleet paljon vakavampaa laatua kuin lemmenkujeilu metsänvartian vaimon kanssa. Hän otaksui jotenkin varmasti, että Raeburninkin kuuluville oli joutunut parisen tuollaista juttua.

No niin, kaikki tuo oli jo aikaa sitten elettyä! Äidin kuolema ja hänen siitä aiheutunut tuskansa oli ensin temmannut hänet ylös siitä halpahintaisten ja kevytmielisten nautintojen liejusta, jota hän nyt halveksumalla ajatteli. Seuraavat kaksi vuotta hän oli viettänyt matkoilla, ja nyt seurasi toisia nautintoja, miehekkäitä ja puhtaita samalla haavaa. Ruumiilliset ponnistukset, keksintöihin liittyneitä seikkailuja sekä se henkinen kiihotus, joka johtuu myötäänsä vaihtuvasta ympäristöstä ja vieraan seuran tuttavuudesta, olivat vapauttaneet hänet lihan ikeestä ja pelastaneet hänet itselleen. Palattuaan kotiin muuttuneena miehenä hän löysi houkuttelevan ja vaikutusvaltaisen työalan tuossa samassa työväenliikkeessä, johon hänen äitinsä jo oli hänet kytkenyt tosin milloinkaan ymmärtämättä sen tarkoituksia tai miehiä. Hyökkäykset pääomaa vastaan, joita nyt alkoi kuulua kaikilta suunnilta, tuon suunnattoman suuren sotaretken suunnitteleminen ja tehtaantyöläisten taajojen rivien johtaminen yhä kasvavan personallisen menestyksen tuottamaan mielihyvään yhdistettynä — kas siinä harrastuksia, joiden rinnalla naisten ajo tuntui arvottomalta. Intohimon oli nyt esiinnyttävä vallan toisissa muodoissa, jos sen mieli saada mies uudelleen valtaansa.

Tämän käänteen jälkeen olivat hänen ja Raeburnin välit käyneet paremmiksi, ainakin oli Aldous, kun he osuivat Lontoossa tai muualla yhteen, näyttänyt taipuvalta unohtamaan entiset ja kohtelemaan häntä kohteliaasti, joskaan ei ystävällisesti. Siihen oli Whartonkin ollut suostuvainen, vaikka hän samaan aikaan asettui Länsi-Brookshiren parlamenttiehdokkaaksi ja tavattoman virkeällä mielihyvällä nautti siitä, että sai oleskella Aldous Raeburnin kihlatun kanssa saman katon alla.

Nähtävästi Aldous Raeburn, kuullessaan tuosta kirjastokohtauksesta, oli luullut siinä tuntevansa tuon entisaikojen miehen ja hänen vehkeensä, ja silloin hän epäilemättä oli tuntenut katkeraa, voittamatonta inhoa ajatellessaan Marcella Boycen suhdetta häneen. Mutta siinäpä hän erehtyikin!

“Tuon tytön vetovoima minuun ei ollut aistillista vetovoimaa. Vallasta tästä oli kysymys — minä halusin valtaani luonnetta, joka ärsytti minua ja joka samassa hengenheimolaisenani kuului minulle. Tätä valtaa häneen en olisi koskaan voinut säilyttää minkäänlaisilla intohimon syöteillä. Jos minä olisin edelleen lähestynyt häntä samalla tapaa, niin koko hänen siveellinen luonteensa olisi noussut vastustamaan minua ja hänen omaa petollisuuttansa. Sen tiesin aivan hyvin ja siksipä muutinkin paikalla menettelytapaa, koska peli sillä hetkellä oli liian kiihottava, liian mieltäkiinnittävä voidakseni siitä luopua. Sillä hetkellä! sitten pari päivää — pari viikkoa myöhemmin — Jumala! miten haihtuvaisia ovatkaan ihmistunteet!”

Ja hän kohautti hartioitaan ivallisesti.

Ihmeellinen oli tosiaankin ollut se henkisen painopisteen perinpohjainen muutos, joka oli hänessä tapahtunut hänen parlamenttaarisen ratansa ensi viikkoina. Hurdin juttu oli otolliseen aikaan tehnyt hänet vilkkaan julkisen huomion esineeksi. Siitä mihin hän alkujaan oli ryhtynyt tarkoituksessa säilyttää vaikutusvaltansa nuoressa tytönsielussa, olikin lopulta sukeutunut uuden ja perin toisenlaisen tarkoituksen välikappale. Wharton oli tuskin astunut jalkansa alihuoneeseen, ennenkuin hän jo tunsi itsensä merkillisen kotiintuneeksi siellä. Hänellä oli taipumusta väittelemään, taipumusta ohjaamaan toisia ja sen ohessa hänellä oli herkkä ja kekseliäs kunnianhimo. Itsekin hän oli kummissaan, kun hänelle selvisi, miten paljon hänessä oli henkistä kestävyyttä, kärsivällisyyttä, vieläpä kykyä suorittaa ikävää ja koneellista työtäkin, ja kuinka hyvin hän tuli toimeen pitkäveteisten puoluetoveriensa kanssa. Alku oli suotuisa, melkeinpä hämmästyttävän suotuisa. Täällä ei enää ollut häntä haittaamassa naapurien eikä sukulaisten nurjamielisyys. Täällä, hänen uudessa maailmassaan arvosteltiin itsekutakin sen mukaan, minkä arvoinen hän oli parlamentaariselta kannalta katsottuna. Julkisen toimintansa kautta kahtena edellisenä vuotena Wharton alun pitäen joutui huomatuksi alihuoneessa, häntä kuunneltiin ja hänestä puhuttiin. Hänen asemansa vastaperustetussa eikä vielä läheskään vakaantuneessa työväenpuolueessa oli mitä lupaavin, ja sen kautta että se oli niin huojuva ja salahautoja täynnä, se kävi vieläkin jännittävämmäksi.

Ollen vilkasluonteinen ja joustava hän heti paikalla perehtyi parlamentti-elämään. Marcella Boyce ja kaikki mikä liittyi häneen, oli kuin poispyyhkäisty Whartonin tietoisuudesta. Jonkun kerran hän tosin hymyhuulin onnitteli itseään siitä, ettei ollut pahemmin takertunut kiinni Mellorissa. Laupias taivas! Kyllä olisi ollut helisemässä se mies, joka Marcella Boycelle olisi antanut vaatimisen oikeuksia — varsinkin jos miehen, Whartonin lailla, pitäisi olla oman onnensa seppä! Eikö ollut yhtä hyvä antautua väleihin traagillisen muusan kuin tämän myrskyisän, hillittömän olennon kanssa!

Tällä kannalla olivat asiat olleet tähän asti. Mutta tänä iltana lady Selinan kyselyt ja kohtaus Raeburnin kanssa olivat taas uudelleen johtaneet hänen mieleensä menneet tapahtumat. Kun Raeburn päästi näkyviin tuon vanhan paremmuuden tuntonsa kiusaantui Whartonkin ajattelemaan hänen vanhaa rakkausjuttuansa.

Missä lienee neiti Boyce nykyisin? Jo kai hänen oppivuotensa sairashuoneessa on tätä nykyä päättynyt.

Hän poikkesi St. Jamesin kadulle, pysähtyi talon edustalla, joka ei ollut kaukana palatsista, ja haparoi pimeässä toiseen kerrokseen. Unenpöpperössä oleva miespalvelija avasi oven ja nähdessään, ettei isäntänsä vielä aikonut makuulle, hän toi hänelle tulta ja mineraalivettä. Wharton oli raittiusmies. Jo poikana hän oli oikkuansa seuraten kieltäytynyt kaikista väkevistä juomista, ja muutamat yliopistoelämässä tehdyt humalakokemukset olivat olleet omansa lujentamaan tapaa, joka kenties alkujaan oli lähtenyt huomionherättämisen tavoittelusta. Hänellä oli oivallinen terveys, ja ollen tottumaton päänkivistykseen ja kuvotuksiin, jotka olivat tällaisten juominkien tavallisia seurauksia, hän niitä inhosi ja pelkäsi. Hänen oli helppo luopua tavasta, joka ei ollut koskaan saanut valtaa hänessä, ja aikaa myöten oli kohtuus käynyt hänelle sekä turhamaisuuden että huomionherättämisen lähteeksi. Hän oli kovasti kiukuissaan, kun kuuli ihmisten otaksuvan hänen ruvenneen raittiusmieheksi periaatteellisista syistä. “Jos tuo iljettävä juoma maistuisi minusta, niin minä jo huomispäivänä olisin sikahumalassa”, puheli hän harmistuneena, kun hänen tuttavansa ahdistivat häntä hänen raittiutensa tähden. “Rupeisinko minä suotta syyttä kloraalin, morfiinin tai muiden myrkkyjen orjaksi?”

Sen sijaan hän oli uupumaton polttaja.

“Vieläkö muuta, sir?” sanoi palvelija asetettuaan pöydälle Whartonin eteen kynttilät, tulitikkuja, paperosseja ja apollinaarista.

“Ei, mene maata, William, mutta älä sulje ovea. Hyvää yötä!”

Mies poistui, ja Wharton lennätti kadulle antavan balkongin oven auki ja poltteli paperossia ovenpieleen nojaten. Hetken kuluttua hän asetti paperossinsa balkongin kaidepuulle, palasi huoneeseen, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja hiukan etsittyään otti sieltä kirjeen. Hän painui lähemmäksi lamppua ja alkoi lukea sitä. Se oli se kirje, jonka Marcella Boyce oli kirjoittanut hänelle kaksi tai kolme päivää sen jälkeen kuin hän oli purkanut kihlauksensa. Tämä tosiasia mainittiin heti kirjeen alussa ilman minkäänlaisia selityksiä. Sitten kirjoittaja jatkoi: — — ** “En ole vielä kiittänyt teitä, niinkuin minun olisi pitänyt, kaikesta siitä, mitä olette tehnyt ja ponnistellut näiden viikkojen kuluessa. Ellei tätä aikaa olisi ollut, emme kumpikaan voisi ajatella enää kohdata toisiamme. Olen hyvin allapäin ja masentunut tätä nykyä — ja tuskissani koetan säilyttää edes itsekunnioitukseni, sillä minusta tuntuu, että se on nyt ainoa pelastukseni. Mutta tuo kohtaus, joka tahrasi meidän kummankin kunniaa ja omaatuntoa, on nyt varmasti pyyhitty pois — ajatuksillamme, kärsimyksillämme me olemme sen sovittaneet. Tunnen, että nyt voin sanoa teille, mitä sanoisin jokaiselle toiselle työtoverille ja hengenheimolaiselle — jos vastaisuudessa milloin tarvitsette minun työtäni — jos voitte antaa minulle tehtävän, jonka saatan suorittaa, niin kääntykää puoleeni, minä en kiellä apuani.

“Mutta vastaiseksi minä siirryn aivan toiseen maailmaan. En ole koskaan elinpäivinäni ollut niin sairas kuin näinä viimeisinä päivinä, ja kaikki, jopa isänikin, ovat sitä mieltä, että minun on lähdettävä pois täältä. Niin pian kuin olen hiukan toipunut, lähden oppilaaksi johonkin Lontoon sairashuoneeseen, ja kun oppiaikani on päättynyt, jään arvattavasti joksikin aikaa Lontooseen sairaanhoitajattareksi. Tämä ajatus juolahti mieleeni, kun palasin rouva Hurdin kanssa vankilasta jäähyväisiä ottamasta. Silloin tiesin, että Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää.

“Kaikki on minulta surkeasti päättynyt — työsuunnitelmani, ystävyyssuhteena — kaikki. Tiedän, että nämät poloiset kyläläiset, joita lupasin auttaa, ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. Mieluista ei ole lähteä pois sellainen ajatus mielessään. Mutta voidaanko suorittaa mitään työtä työkalulla, joka on katkennut tai tylsynyt? Se on ensin korjattava ennenkuin työhön ryhdytään.

“Minua huvittaisi tietää, mitenkä teidän suunnitelmanne menestyvät. Mutta lehdestännehän saan nähdä, mitä parlamentissa tapahtuu. Tätä nykyä en tahdo kirjeitä kirjoittaa enkä vastaanottaa. Sanotaan, että ensimäinen työ, johon minut sairashuoneessa pannaan, on lasien peseminen ja kylpyammehanojen kiillottaminen, ja siitä olen hyvilläni!

“Jos satutte tapaamaan ystäviäni, joista olen teille puhunut — Louis, Anthony ja Edith Cravenia — ja voisitte antaa työtä Louisille Työmiehen Sotahuudossa olisin kiitollinen. Heidän toimeentulonsa on ollut tiukalla viime aikoina, ja Louis on sitäpaitsi mennyt kihloihin ja haluaa päästä, naimisiin. Muistattehan, mitä kerroin teille yhteisestä työstämme South Kensingtonin taidekoulussa ja että he ne minusta venturistin tekivät?

Kunnioittaen
Marcella Boyce.”
Wharton pani kirjeen paikolleen väännellen naamaansa muutamille lauseille.

“‘Tahrasi kunniaamme ja omaatuntoamme’. ‘Ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. ‘Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää’ — jopa nyt! jopa nyt! — kuinka naiset aina rakastavat suuria sanoja. Kaikki nuo vaivaiset pikku laupeudentyöt ja almut — tuo hupsu oljenpalmikoimishomma! Vaikka eipä juuri voikaan vaatia, että hän sinä hetkenä olisi katsonut asioita leikilliseltä kannalta. Mutta miksi luonto niin usein kieltää tämän lahjan näiltä ihastuttavilta luomiltaan?”

“Kas vaan!” huudahti hän äkkiä kumartuessaan pöydän yli kynää etsien, “miksei se hölmö antanut minulle kirjeitäni!”

Sillä iltalehden alla, johon hän ei vielä ollut koskenut, makasi läjä avaamattomia kirjeitä. Wharton karkasi paikalla ylimmäisen kimppuun. Päällekirjoitus oli kirjoitettu kömpelöllä, harjaantumattomalla käsialalla, ja hän otaksui sen olevan parlamentinjäsen Nehemias Wilkinsiltä, joka hiljakkoin oli ruvennut avustajaksi Työmiehen Sotahuudon toimitukseen, tuottaen sen omistajalle lakkaamatonta kiusaa ja vastusta. Mutta Wilkinsiltä ei kirje ollutkaan. Se oli erään Keski-Englannin työväenyhdistyksen sihteeriltä, jonka kanssa Wharton jo ennen oli ollut tekemisissä. Tämä vastaperustettu yhdistys edusti työmiehiä metalliteollisuuden alalla, joka oli parhaillaan siirtymässä käsityöstä tehdastyöhön. Työehdot olivat hyvin epäsuotuisia, palkat alhaiset ja puute työpiirissä tuntuva. Sihteeri, älykäs ja innostunut mies, kirjoitti Whartonille ilmoittaaksensa, että työnantajat olivat hiljakkoin ryhtyneet toimenpiteisiin, palkkojen vähentämiseksi, mutta että työmiehet, joille yhteenliittyminen jo oli antanut rohkeutta, olivat päättäneet olla alistumatta, että vimmattu agitatsioni oli nopeasti leviämässä ja että yleinen lakko oli edessä. Saattoivatko he siinä tapauksessa luottaa Sotahuudon kannatukseen? Sotahuudossa oli jo ollut erikoiselta kirjeenvaihtajalta tätä teollisuutta koskevia kirjeitä, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota ja joita oli uutterasti luettu tälläkin paikkakunnalla. Tahtoiko Sotahuuto nyt täydellä todella puoltaa heidän asiaansa? Tahtooko herra Wharton omasta puolestaan kannattaa heitä parlamentissa ja sen ulkopuolella ja taivuttaa ystäviänsä tekemään samoin? Näihin kysymyksiin, jotka Sotahuudolle ja sen vaikutusvallalle olivat hyvin imartelevia, oli liitetty pitkä teknillinen selostus asiain nykyisestä tilasta.

Wharton katsahti ylös kirjeestään säteilevin silmin. Tästäpä sukeutuu hänelle juttu niin sanomalehteä kuin parlamenttia varten. Puheenalaisten kapitalistien joukossa oli muuan mies, Denny nimeltään, joka oli kauan istunut parlamentissa ja joka Sotahuudon omistajalle oli perin vastenmielinen henkilö. Denny oli useasti vastustanut häntä parlamentissa — olipa saattanut hänet naurunalaiseksikin kerran tai kahdesti; ja Wharton, kuten Narvaez aikoinaan, piti tarpeettomana antaa anteeksi vihamiehilleen, ennenkuin oli saanut heidät kaikki “nujerretuiksi”. Antaapa nyt Dennyn tuntea, kuka tässä on käskijä. Mutta näihin vaikutteihin sekaantui myös totinen ja vilpitön säälintunne työmiehiä, noita “poloisia hylkyjä” kohtaan ja toivo voida edistää heidän asiaansa.

“Sinne on kohta lähetettävä joku”, puheli hän itsekseen. “Valitettavasti täytynee minun uskoa se Wilkinsin tehtäväksi”, lisäsi hän nyrpeissään.

Sillä se mies, joka Työmiehen Sotahuudon erikoisena kirjeenvaihtajana oli kirjoittanut yllämainitut selostukset, oli pari viikkoa sitten poistunut Englannista ryhtyäksensä toimittamaan erästä siirtomaanlehteä.

Yhä vielä tuumiskellen hän otti käteensä toisetkin kirjeet ja käänteli niitä tuntien jo varmaankin tuhannennen kerran lapsekasta mielihyvää nähdessään kullakin kirjekuorella tuon komean arvonimen: “Parlamentinjäsen”. Sitten hän kiireesti valitsi niistä kolme — yhden pankkiiriltaan, toisen Lincolnshiressä olevan maatilansa isännöitsijältä ja kolmannen Sotahuudon toimituksesta tulleen, tällä kertaa pettämättömästi Wilkinsin käsialaa.

Hän luki ne, kalpeni hieman, kiroili hampaittensa takaa, ja paiskaten kirjeet vihaisesti luotaan hän sytytti jälleen paperossinsa ja rupesi miettimään.

Pankista tulleessa kirjeessä hänelle jotenkin kursailematta annettiin tiedoksi, että hän jo oli nostanut rahoja pankista paljon enemmän kuin mitä hänen tilinsä siellä salli, ja evättiin jyrkästi häneltä hänen etukäteen pyytämänsä rahasumma, ellei hän voisi hankkia itselleen kahden tunnetun miehen takausta. Isännöitsijä ilmoitti hänelle, että lampuodit eivät arvatenkaan jaksa maksaa neljännesvuoden-arentiansa kesäkuussa, kuusi viikkoa kestänyt tavaton kuivuus kun oli tuntuvasti vaikeuttanut heidän jo ennaltaan nykyisten alhaisten antojen takia huonontunutta taloudellista asemaansa. Sen lisäksi hän huomautti, etteivät osuusmaanviljelyksen omistajat kykene suorittamaan hänelle puolenvuoden korkoa sille pääomalle, jonka tilanomistajaltaan olivat saaneet lainaksi.

Mutta kolmas kirje oli itse asiassa paljon huolestuttavampaa laatua kuin nämä kaksi edellistä. Kiihkoisa ja epäluuloinen Wilkins, jolla oli aika paljon luontaista kykyä ja joka alun pitäen oli karsain katsein seurannut Whartonin julkista toimintaa ja ollut ilkeä pistin hänelle, edusti parlamentissa erästä suurta kaivosseudun valitsijapiiriä. Hän eli hyvin niukoissa varoissa, ja uutta parlamenttia avattaessa Wharton oli tarjonnut hänelle hyväpalkkaista työtä Sotahuudon toimituksessa. Sotahuudon omistaja oli arvellut tämän kautta kiinnittävänsä itseensä vaarallisen henkilön ja sen ohessa voivansa pitää häntä silmällä. Wilkins oli muristen vastaanottanut toimen, sillä hän oivalsi täydelleen mitä sen alla piili.

Siitä päivin oli molempain miesten suhde ollut alinomaista riuhtomista niin puoleen kuin toiseen. Wilkinsin ärtyisä ylpeys ei suostunut missään kohdin, ei parlamentissa sen enemmän kuin Sotahuudon toimistossakaan, antamaan Whartonin yliopistosivistykselle ja säätyasemalle vähäistäkään tunnustusta, ja Wharton puolestaan tarkkasi yltyvällä levottomuudella uppiniskaisen ja vihamielisen aatetoverinsa kasvavaa vaikutusvaltaa niissä työläispiireissä, joista Sotahuuto sai pääasiallisen kannatuksensa.

Tämänpäiväisessä kirjeessään Wilkins teki Sotahuudon omistajalle tiettäväksi, että sen “epäkunniallisen kannan” johdosta, jolle mainittu lehti oli asettunut erääseen vasta päättyneeseen ammattikompromissiin nähden, ei hän, Wilkins, voinut enää antaa avustusta siihen, ja hän pyysi saada nyt paikalla luopua toimestansa, koskapa Whartonin ja hänen välillään ei ollut olemassa minkäänlaista virallista sopimusta irtisanomisajasta. Sitten seurasi vielä kiukkuinen hyökkäys lehden nykyistä johtoa ja sen tulevaa kohtaloa vastaan, ja kaiken lopuksi kirjoittaja uhkasi tehdä kaikkensa niissä työväenpiireissä, joihin hänellä oli vaikutusta, edistääksensä vasta perustettua kilpailevaa työväenlehteä.

“Lurjus! kateellinen, itsepintainen lurjus!” puhisi Wharton vihapäissään seisoessaan akkunan ääressä polttelemassa. Yksityiskohtia myöten hänen henkisille silmilleen selvisivät kaikki ne vaikeudet, jotka seurasivat tämän julkisen riitaantumisen matkassa.

“Personallinen johtajantoimi — siinä koko ongelman ratkaisu”, mietti hän apean toivottomuuden vallassa. “Voinko minä — kuten Parnell — muodostaa puolueen ja pitää sitä koossa? Voinko minä Sotahuudon kautta — ja vaikutusvaltani avulla parlamentin ulkopuolella päästä valtaan itse parlamentissa? Jos se onnistuu, saisimme jotain aikaan, ja silloin ei lady Cradock enää heittele minulle hymyilyjään. Ellei se onnistu, on peli mennyttä sekä minulta että puolueelta. Sillä ei ole mitään yhtenäisyyttä, ei mitään kokemuksia, ei mitään todellista voimaa. Ilman johtajaa ovat he joukko puolisivistyneitä yllyttäjiä, jonka mieltä sivistynyt luokka noudattaa, niin kauan kuin heillä on raaka voima takanaan. Ilman johtajantointa olen minä vain vähäpätöinen yksilö alihuoneen heikoimmassa puolueessa. Mutta, tuhat tulimmaista, näyttääpä melkein siltä, kuin ei minulla olisikaan johtajanlahjoja.”

Ja kiihkeällä mielihaikeudella hän muistutteli mieleensä suhdettaan Wilkinsiin, joka oli pakottanut hänet lakkaamattomiin myönnytyksiin ja vähäisiin nöyryytyksiin ja joka sittenkin oli päässyt livahtamaan hänen käsistänsä.

“Senkin vietävä!” huudahti hän viimein singahuttaen paperossinsa ulos akkunasta. “No, se asia on siis loppuun suoritettu. Kyllä hän sentään olisi ollut hyvillään, jos olisi päässyt lähtemään noiden metallityöntekijäin luo. Hän on jo hyvän aikaa ikävöinyt lakkoa siellä, ja tässä hän nyt olisi saanut elämöidä mielensä mukaan. Se nautinto jää ainakin minulle, että saan ilmoittaa hänelle tämän mieliharmin. Mutta — kenen saan sinne menemään? Tuhat tulimmaista! Kelpaisikohan neiti Boycen ystävä?”

Kotvan aikaa hän kieritteli tuumivana kynää sormissansa, sitten hän ripeästi etsi paperiarkin ja kirjoitti: —

“Kunnioitettava neiti Boyce!

“Siitä on jo toista vuotta kulunut kun olen kuullut teistä mitään. Minua huvittaisi suuresti tietää oletteko pysynyt päätöksessänne ja ruvennut sairaanhoitajattareksi. Muistattehan, että puhelitte minulle ystävistänne Cravenien sisaruksista? Joskus tapaan heitä venturisti-kokouksissa ja minä olen aina ihaillut heidän kyvykkäisyyttänsä. Viime vuonna en voinut noudattaa toivomustanne ja olla heille avuksi. Mutta tänä vuonna on Sotahuudossa toimi avoinna ja haluaisin jutella siitä kanssanne. Oletteko Lontoossa ja saanko tavata teitä?

“Minulle soveltuu joka aamupuoli ensi viikolla — parlamenttiin menen säännöllisesti kello neljältä — ja lauantaisin. Mutta soisin mieluimmin, että määräisitte tiistai- tai keskiviikkopäivän, niin saisin houkutella teitä perjantai-iltapuoleksi parlamenttiin kuulemaan väittelyämme kahdeksantuntisesta työpäivästä. Se tulee teitä varmasti huvittamaan ja luulen, että voin hankkia teille piletin.

“Minun täytyy lähettää tämä kirje Mellorin tietä, jotta se arvattavasti saapuu teille vasta tiistaina. Tahtoisitteko kenties olla niin hyvä ja sähköttää minulle. Asia, joka koskee Sotahuutoa, on kiireellinen.

Kunnioittaen
H.S. Wharton.”
Kun hän oli kirjoittanut, viivähti hän vielä hetken aikaa kirjeensä ääressä, ja muistot ja ajatukset lennättivät heikon hymyilyn hänen huulilleen.

Mutta kauan ei kestänyt unelmain aikaa. Ajatukset palasivat toisten kirjeiden luo, ja hän ryhtyi rauhattomana mittelemään huoneensa lattiaa mietiskellen, millä keinoin saisi uhkaavan rahapulansa autetuksi. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, olivat hän ja hänen äitinsä aina olleet rahapulassa. Lady Mildredin oli tapana tuhlata suunnattomia summia oikkuihinsa ja kaikenlaatuisiin yrityksiin ja sitten asua kuusi kuukautta kurjissa vuokrahuoneissa, jollain Southean tai Worthingin syrjäkadulla, sillä välin kuin Suffolkin talo vuokrattiin ja hänen poikansa lähti ulkomaille. Nämät alituiset rahahuolet eivät tähän asti olleet suurestikaan Whartonia painostaneet. Hän oli naimaton ja oli tavallisesti suoriutunut pulasta, ennenkuin se oli käynyt sietämättömäksi. Mutta nyt näytti hänen asemansa käyvän aika vakavaksi. Ensinnäkin olivat hänen menonsa ja velvoituksensa parlamentinjäsenenä ja yhtenä rahattoman puolueen harvoista varallisista miehistä melkoisen suuret. Sitten olivat rahantarve ja huolet tuntuvasti lisääntyneet siitä alkaen kuin Sotahuuto — joka alkujaan ostettiin eräältä sukulaiselta saadulla pienellä perintösummalla — joutui hänen haltuunsa.

Mistähän lie johtunut se, että kaikista hänen sitkeistä ponnisteluistaan huolimatta Sotahuuto ei sittenkään tuottanut hänelle rahaa, vaan päinvastoin nieli sitä. Kolmen vuoden kuluessa oli lehden omistaja nostanut sen pahaisesta nurkkalehdestä jotenkin arvossapidetyn työväenäänenkannattajan asemaan. Kerran viikossa hän itse kyhäsi siihen nimimerkillään varustetun kirjoituksen, joka alusta alkaen oli kiinnittänyt yleisen huomion sekä häneen että sanomalehteen. Hän oli huolellisesti uudistanut ja parannellut vanhaa henkilökuntaa, ja olipa hän ennen kaikkea laajentanut toimistopaikkaa ja varustanut sen paljon muhkeammaksi, kuin mitä hänen varansa myönsivät.

Toista vuotta sitten, kun Sotahuuto vielä oli parhaassa menestyksen vauhdissa, Wharton oli tuolla hänelle ominaisella huolettomuudella sille tilannut uuden, kallisarvoisen koneiston ja sen ohessa muuttanut lehden paljon avarampiin suojiin. Kaikkeen tähän käytettiin lainarahoja.

Tietymättömistä syistä lehti sitten äkkiä jäi paikoilleen pyörimään — olivatpa sen tulot viimeisten kahdeksan kuukauden aikana tuntuvasti vähentyneetkin. Ulkomaailma alkoi pitää Sotahuutoa vaikutusvaltaisena sanomalehtenä. Mutta Wharton tiesi, että sen ilmoitukset ja tilaajat hupenivat hupenemistaan. Miksikä? Kukapa sen tiesi. Jos pitää paikkansa se väite, että kirjoilla on aikansa, niin se pitää vieläkin paremmin paikkansa sanomalehtiin nähden. Lieneekö Sotahuudon perustukset saattanut huojumaan tuo Wilkinsin mainitsema kilpaileva yhtiölehti, jonka oli perustanut ryhmä nuoria, pelottavan kyvykkäitä venturisteja, jotka muutamiin työväenyhdistyksiin olivat paljon likeisemmässä suhteessa kuin Sotahuuto. Vihastuksen- ja epätoivon-hetkinään Wharton vakuutteli itselleen, kaiken johtuvan siitä, että työväen enemmistö on joko “pässejä tai pölkkypäitä”, se ei huoli lukea eikä kannattaa muuta kuin urheilua — ja poliisiuutisia, eikä muuta henkistä ravintoa ansaitsekaan. Tuskinpa saattoi kukaan muu niin täydestä sydämestä tuntea halveksuvaa epäluottamusta “rahvaan joukkoja” kohtaan kuin se mies, jonka kiihkein toivomus tätä nykyä oli päästä Englannin työväenpuolueen johtajaksi.

Lopuksi olivat hänen omat yksityistarpeensa aina olleet ylelliset, ja hänen velkansa olivat useinkin sitä laatua, ettei niiden maksamista käynyt siirtäminen kovinkaan pitkälle. Oikeastaan oli hänen pankkinsa tähän asti kohdellut häntä suurella suvaitsevaisuudella.

Kädet selän takana ja kutrinen pää painuksissa hän astuskeli kiukustuneena edestakaisin huoneessaan, tehden ja hyljäten suunnitelman toisensa jälkeen. Äkisti hän pysähtyi raskaan, maatilaltaan tuottamansa ruusupuisen kirjakaapin eteen, jonka yläpuolella riippui joukko kehyksissä olevia valokuvia lähetysten.

Hänen silmänsä sattui yhteen ja kirkastui samassa. Maltittomalla liikkeellä, joka muistutti huoletonta koulupoikaa, hän pudisti kalvavat ajatukset luotansa.

“Jos asiat täällä käyvät sietämättömiksi, astun ensimäiseen saapuvilla olevaan höyrylaivaan ja lähden matkaani! Mitä ihania, unohtumattomia aikoja vietimmekään tuolla jäätiköllä!”

Hän vajosi katselemaan valokuvaa Tibetin Himalayasta, missä hän äitinsä kuoleman jälkeisenä vuonna oli viettänyt neljä kuukautta eräiden tutkimusretkeilijäin seurassa. Valokuva oli ihmeteltävän luonnonmukaisesti jäljitellyt lumikenttien kimaltelevia juovia ja jäätikön hyyteistä kiiltoa ja värivivahduksia. Hän oli näkevinään taivaan pilvettömässä sinessään ja tuntevinaan tunturi tuulten puhaltelevia henkäyksiä.

“Mieluummin viisikymmentä vuotta Europassa kuin sata valtameren tuolla puolen”, ajatteli hän. “Oh, mutta mitä tiesi se mies, joka sen kirjoitti, tuosta etäisestä ihmemaasta?”

“Miten hyvältä, miten rauhoittavalta tuntuu ajatella, että tuo ihana kaukaisuus aina on meitä odottamassa tuolla puolen tukehuttavien katujen, joilla me näännymme ja ikävöimme! Olipa työtaakka täällä vaikka kuinka kova ja lamauttava, siellä on ilmaa, merta, on aurinkoa ja ruumiillista elämää! Tuon loppumattoman siveellisen ja taloudellisen kamppailun, nuo joko itsekkäistä tai ihmisystävällisistä vaikutteista syntyvät ponnistukset, joissa me kirumme itsemme käheiksi — sen kaikenhan me saamme päältämme ravistetuksi tuossa tuokiossa!”

“Mutta” — hän pyörähti ympäri kannallaan — “entä jos ensin yrittäisimme suoriutua toista tietä. Mitä kello on? Vielä on aikaa!”

Hän silmäili kelloa, sammutti kynttilän ja läksi ulos. Hän oli tuskin astunut sataakaan metriä omalta oveltaan, kun hän pysähtyi tunnetun ja erittäin ylhäisen, pienen klubin edustalla, johon hänen äitinsä veli, suvun peeri, oli hankkinut hänelle pääsyn, silloin kun hän vielä oli nuori ja herkkä, ja äidin sukulaiset toivoivat voivansa temmata kekäleen palavasta pätsistä.

Klubin etumaiset huoneet olivat vielä jotenkin täynnä jäseniä. Hän eteni peremmälle ja lähestyi erästä sivuhuonetta. Käytävällä seisova ovenvartia astui syrjään ja avasi hujahtamatta oven. Se sulkeutui hänen jälkeensä, ja Wharton näki olevansa huoneessa, missä noin kaksikymmentä nuorta miestä pelasi baccarat-peliä. Pöydällä kimalteli rahaa läjittäin, ja sähkölamput valaisivat huoneen joka sopen räikeällä, kielevällä valollaan.

“Hei, hei!” huusi muuan nuori mies, jolla oli musta liehuva tukka ja pää kuin lordi Byronilla. “Täällä tulee työväenpuolueen johtaja — antakaa tietä!”

Ja naurun ja kompasanojen saatossa hänet vedettiin baccarat-pöydän ääreen, missä uusi peli oli juuri alkamassa. Hän tunnusteli taskuistansa rahaa; hänen kiihkeät, sädehtivät silmänsä seurasivat jännitetyn tarkkaavina kutakin liikettä. Kolmen vuoden aikana, siitä alkaen kuin hän oli matkoiltaan kotiutunut, hän oli yhä enemmän antautunut pelihimon valtaan. Jo tälläkin istuntokaudella hän oli hävinnyt ja voittanut — pääasiallisesti hävinnyt — melkoisia summia. Ja tämä tosiseikka oli tähän asti ollut tykkänään salassa kaikilta muilta paitsi hänen pelitovereiltaan.

III LUKU.
“Jos aiotte mennä kellariin, sisar, niin on parasta, että heti otatte hiilikopan matkaanne, sillä tuli on sammumassa ja teiltä säästyy uusi meno sinne.”

Marcella silmäili huvitettuna neuvonantajaansa. Se oli pieni mustasilmäinen ja suipponenäinen juutalaispoika lyhyissä polvihousuissa ja paidassa. Hän nojausi lattiaharjaan, jota hän juuri oli suurella taituruudella käsitellyt, paidanhihat olivat työnnetyt ylös aina hartioihin saakka ja jättivät ohuet käsivarret paljaiksi, hänen katseensa oli läpitunkeva ja terävä kuin haukan.

“No, Benny, pidä sinä sitten äitiäsi silmällä, sillä välin kuin minä olen poissa, äläkä päästä sisään ketään muuta kuin tohtori.”

Ja Marcella kumartui hetkeksi sairaan vaimon yli, joka nähtävästi oli ylen heikko puhuakseen tai liikkuakseen.

“Olkaa huoleti”, vastasi poika lyhyesti ja alkoi jälleen tarmokkaasti lakaista. “Ja jos lapsi rupee itkemään, annan tietysti pulloa sille?”

“Etpä annakaan”, virkkoi Marcella pontevasti; “se on juuri saanut pulloa. Lakaise sinä vaan lattiaasi ja jätä lapsi rauhaan.”

Benny näytti hieman loukkaantuneelta, mutta samassa hän taas oli entisellään ja tarkasteli lähdössä olevaa Marcellaa tutkistelevalla katseella kiireestä kantapäähän.

“Kuulkaapahan, sisar”, puhkesi hän viimein puhumaan säälivällä äänellä, “ettehän vaan mene hiilikellariin ilman kynttilää. Kyllä sitten saatte juosta takaisin ylös-saatte kuin saattekin, se on vissi!”

Näin puhuen hän töytäsi kaapille, etsi sieltä tahraisen kynttilänjalan kynttilänpätkineen sekä muutamia tulitikkuja, asetti ne Marcellan vasemmalla käsivarrella olevan hiilivasun pohjalle, silmäili häntä uudelleen tarkastelevalla katseella ja päästi hänet sitten menemään.

Marcella haparoi eteenpäin pimeään kellariin. Talo oli peräisin kahdeksanneltatoista vuosisadalta kuten monet muutkin talot Lontoon läntisen keskustan köyhissä osissa ja oli arvatenkin tohtori Johnsonin aikana kuulunut jollekin ylhäiselle perheelle. Nyt se oli jaettu pieniin epäterveellisiin asumuksiin, joista puuttui ilmaa, valoa ja vettä, mutta vieläkin saattoi uuninreunustuksissa ja lahonneissa portaitten kaidepuissa nähdä sen siron kotitaiteen jätteitä, joka oli ollut määräämässä tätä ylhäistä kotia rakennettaessa ja sisustettaessa.

Mutta eipä Marcellaa tällä hetkellä haluttanut ihailla porrasseinän veistoksia eikä taittuneen rautaristikon soreita kuvioita. Kun hän ohimennessään vilkaisi puoleksi avatuista ovista täyteen ahdettuihin huoneisiin ja inhoten pani merkille, kuinka siivottomat ja rappeutuneet portaat olivat ja kuinka ilkeä löyhkä täytti kellarin, arveli hän päinvastoin, että mokomat talot olivat häpeäksi koko kaupunginosalle — mielipide, joka hänessä vain vakaantui, kun hän kiusoittavan etsimisen jälkeen alakerroksen luolista viimeinkin kapusi ylös portaita kantaen täysinäistä vesisankoa ja hiilivasua.

Taakka oli raskas hänenkin nuorille voimilleen, ja hän oli viettänyt unettoman yön. Edellisenä iltana häntä oli käyty kiireesti noutamassa erään pahoin sairastuneen naisen luo. Hän tuli ja tapasi nuoren juutalaisnaisen, kymmenen päivän vanha lapsi vieressään, niin raivokkaassa kuumehoureessa, että hänen miehellään ja kahdella naisystävällä oli täysi työ pysyttäessään häntä vuoteessa. Huone oli tukehduttavan täynnä kirkuvia, suurisilmäisiä juutalaisnaisia, jotka kukin järjestänsä pitelivät sairasta, siinä välissä taas toraillen ja pakisten, keskenään. Marcellan ensi huolena oli tyhjentää suoja näistä tarpeettomista auttajista, ja sen hän sai tehneeksi korottamatta kertaakaan ääntänsä tai menettämättä malttiansa. Meluava seura häädettiin ulos ja järkevin naisista pantiin pitämään vahtia ovella ja olemaan sairaanhoitajattaren käskyläisenä, sillä välin kuin Marcella sairaan yhä hurjasti kirkuessa ja vastustellessa valmisti vuodetta ja pesi häntä niin hyvin kuin taisi.

Se oli toimi, jossa mitä suurimmassa määrin kysyttiin niin henkisiä kuin ruumiillisiakin voimia. Parin uuvuttavan ja tuskaisen tunnin kuluttua hänen onnistui lopulta saada potilas, kahdenkymmenenkuuden korvissa oleva nainen, huumeiseen uneen nukutetuksi, ja kiitollisin mielin silmäilivät Marcella ja mies tuota liikkumatonta olentoa, kun hän virui vuoteessaan, mustat hiussuortuvansa — joihin Marcella ei ollut uskaltanut kajota — levällään ja takkuisina puhtailla vuodevaatteilla ja yöpuvulla, jotka hänen sairaanhoitajattarensa oli haalinut kokoon sieltä täältä naapurieukoilta.

“Ach, mein Gott, mein Gott!” huokaili mies nousten seisaalleen. Hän oli Saksan Puolan juutalaisia ja rotuunsa nähden harvinaisen suuri mies, rakenteeltaan ja jänteiltään oikean kilpapainijan näköinen. Mutta viimeisten kahden tunnin ponnistelujen jälkeen hän oli nyt hikipäissään kuin löylystä tullut.

“Siinä tapauksessa, että tämä kohtaus uudistuu, täytyy teidän lähettää hänet sairaalaan”, sanoi Marcella.

Avuttomana ja surkeannäköisenä mies raukka tuijotti ensin vaimoonsa, sitten sairaanhoitajattareen.

“Ettehän vielä lähde matkaanne, neiti”, pyyteli hän, “ettehän jätä minua yksin?”

Uupumuksestaan huolimatta ei Marcella voinut olla hymähtämättä tuolle poloiselle jättiläiselle.

“En, minä jään tänne aamuun asti, kunnes tohtori tulee. Menkää te vain maata.”

Kello oli lähes kolme. Mies oli ensin kahdella päällä, mutta hän oli oikeastaan lopen väsynyt vastustaakseen kauemmin. Hän poistui perähuoneeseen ja heittäytyi maata lasten viereen.

Marcella jäi niinmuodoin yksin kesäyön hämärään potilaansa kanssa. Hänen valpas korvansa kuuli joka äänen ympäristössä — isän ja lasten raskaan hengityksen perähuoneessa, varpusten viserryksen katolla, ensimäiset huudot kadulla, ensimäiset liikahdukset tässä täyteenahdetussa talossa. Marcellan ajatukset sillä välin milloin viivähtivät sairaassa, jonka hän toivoi voivansa pelastaa sairaanhoitotaitonsa ja kykynsä avulla, milloin lääkärissä, sillä tämän rikollista huolimattomuutta ja tavattoman kehnoa menettelytapaa hän suuttuneena syytteli vaimon tautikohtauksen aiheuttajaksi. Kerran hänen mieleensä johtui se ihmeellinen tosiseikka, että hän, Marcella Boyce, istuu tässä, tällaisessa kurjassa huoneessa, tuntematonta juutalaisäitiä ja hänen lastansa vartioimassa.

Siitä oli nyt noin kuusi, seitsemän viikkoa aikaa, kun hän piirisairaanhoitajattarena oli muuttanut asumaan omaan huoneistoon keskustoimiston ja yli-intendentin valvonnan alaisena. Hänen työalansa oli köyhälistön keskuudessa ja oli mitä vaihtelevinta laatua. Nyt hänen elämänsä oli vapaampi ja joustavampi ja soi viimeinkin liikkumisvaraa hänen itsetietoisuudelleen.

Mutta jo oli yö valvottu loppuun. Mies oli lähtenyt työhönsä läheiseen tehtaaseen, mistä hänet saattoi noutaa milloin tahansa; lapset oli korjannut omalle puolelleen avulias naapuri, rouva Levi. Marcella itse pistäytyi tunnin ajaksi kotiin, söi aamiaista ja vaihtoi pukua, ja lähetettyään sanan toimistoon, ettei hän vielä päässyt muiden potilaidensa luona käymään, hän palasi juutalaiskotiin, missä hän nyt Bennyn avustamana puuhaili tohtoria odotellessaan.

Saavuttuaan sairashuoneeseen kantamuksineen hän näki Bennyn tuumivan näköisenä istuvan tuolilla harja poikittain polvilla.

“No, Benny”, sanoi hän astuessaan sisään, “miten sujuu työsi?”

“Lakaisemalla ei saa likaa lattiasta lähtemään”, sanoi Benny haikealla mielellä, “ja siksipä minä heitin sikseen koko homman.”

“Siinä oletkin oikeassa, Benny”, sanoi Marcella allapäin silmäillen lattiaa. “Niin pian kuin äitisi voimat sen sietävät, pyydämme, että rouva Levi tulee tänne puhdistamaan.”

Hän astui vuoteen luo ja katseli sairasta. Tämä nukkui yhä vielä morfiinin vaikutuksesta, mutta liikahteli levottomana puoleen ja toiseen. Marcella vuodatti hänen suuhunsa vahvaa lihalientä, jota hän itse yönaikaan oli valmistanut, ja oli kahdenvaiheilla antaako hänelle omalla vastuullaan lusikallinen paloviinaa. Mutta ei — ellei lääkäri nyt pian saavu, lähettää hän noutamaan häntä. Marcella ei ollut häntä vielä nähnyt ja halveksuen hän nyrpisti huuliansa ajatellessaan häntä. Hän oli edellisenä iltana käskenyt noutaa sairaanhoitajatarta, mutta ei ollut jäänyt odottamaan hänen tuloansa, ja niinpä Marcella parhaan kykynsä mukaan sai sairaan mieheltä ottaa selvää hänen määräyksistään.

Kun hän oli ruokkinut sairasta, katsahti Benny häneen merkitsevällä silmäniskulla.

“Enpä päästänyt ketään sisään. Te olitte parhaiksi lähtenyt alas, kun niitä tuli monta supattaen ovelle ja koskettelemaan kahvaa. Mutta minä heti kohta käskin heidän suoriutua tiehensä ja sanoin että te tulette toimeen yksinkin. Mokomatkin!”

Ja vetäen taskustaan siirapilla sivellyn leipäkannikan Benny alkoi sitä imeskellä tuiman näköisenä.

Marcella nauroi.

“Sukkela poika, se Benny”, virkkoi hän taputellen häntä päähän. “Mutta mikset ole koulussa, hyvä herra?”

Benjamin virnisteli.

“Mikä sitten perii äidin ja pikku lapsen, jos minä olen poissa?” vastasi hän nokkelasti.

“Entä jos poliisi tuleekin kimppuusi, Benny. Olehan varuillasi!”

Pikku vekkuli päästi äänekkään naurunhohotuksen.

“Viime viikollahan tuo täällä juuri oli. Eihän se voi joka päivä nuuskia meidän kadullamme.”

Ovelle naputettiin lujasti.

“Tohtori tulee”, sanoi Marcella, ja kujeellinen iloisuus haihtui samassa hänen kasvoiltaan. “Riennä avaamaan, Benny.”

Benny avasi oven, tarkasteli lääkäriä kylmällä ja tutkivalla katseella ja poistui sitten porrastasanteelle, missä hänen sisarensa odottivat häntä leikkimään.

Lääkäri, pitkä, punakka, pöhönaamainen ja vaaleaviiksinen mies, astui kiireesti sisään ja katsoa tuijotti takan ääressä seisovaan sairaanhoitajattareen.

“Te kuulutte Pyhän Martinin yhdistykseen?”

Marcella vastasi jäykästi. Lääkäri otti kuumetaulun hänen kädestään, kyseli sairaan vointia yön aikana ja loi aika-ajoin Marcellaan silmäyksiä, jotka olivat tämän mielestä vastenmielisiä. Sitten hän teki selkoa siitä, minkälaisessa tilassa hän oli sairaan tavannut. Vaikka sanat olivat viralliset ja hillityt, niin oli niiden kärki kuminkin huomattavan terävä. Hän näki lääkärin punastuvan.

Hän astui vuoteen luo, ja Marcella seurasi häntä. Vaimo alkoi voihkia lääkärin lähestyessä. Vapisevin käsin hän alkoi tutkia potilasta. Marcella oivalsi äkkiä, ettei lääkäri ollut selvä, ja hän tarkkasi hänen toimitustansa yltyvällä hämmästyksellä ja inholla. Lopulta hän jo menetti malttinsa.

“Eiköhän olisi parasta”, sanoi hän kosketellen lääkärin käsivartta, “että jätätte hänet minun haltuuni — ja — itse menette tiehenne!”

Lääkäri oikaisihe suoraksi niin äkkinäisellä nykähdyksellä, että hänen työkalunsa putosivat kilahtaen käsistä lattialle, ja muljotti vihaisesti Marcellaan.

“Mitä tarkoitatte?” sanoi hän. “Ettekö tiedä missä paikkanne on?”

Tyttö oli hyvin kalpea, mutta hänen ylenkatseellinen silmäyksensä lepäsi hievahtamatta lääkärissä.

“Kyllä — kyllä minä tiedän.”

Ja sitten hän sanoi sanottavansa yhtä pelottomalla kuin purevalla tyyneydellä. Hän tiesi — eikä toinen voinut sitä vastaan väittää — että hän oli pannut sairaansa hengen alttiiksi. Ja Marcella selitteli hänelle, että hän oli toistamiseen sen tekemäisillään. Ei yksikään sana eksynyt yli sairaanhoitajattarelle luvallisen rajan. Lääkärin sumeat aivot selkenivät Marcellan puhuessa.

Hänen silmänsä leimahtivat, vihanpuna hehkui poskilla, ja silmänräpäyksen ajan Marcella luuli, että hän löisi häntä. Mutta hän käänsikin vain paidankalvosimensa paikoilleen ja poistui vuoteelta.

“Tietäkää”, sanoi hän paksulla äänellä, kääntyen Marcellaan hattu kädessään, “että tähän taloon minä en astu jalallani, ennenkuin teidän yhdistyksenne voi antaa minulle avuksi sairaanhoitajattaren, joka noudattaa lääkärin määräyksiä olematta hävytön hänelle. Lähetän vielä tänään valituskirjelmän yli-intendentillenne.”

“Olkaa niin hyvä”, vastasi Marcella levollisesti. Ja hän astui ovelle ja avasi sen.

Lääkäri astui hänen ohitseen pilkallisesti naurahtaen.

“Kas vaan, onpa teillä hienoilla sairaanhoitajattarilla aika suuret ajatukset itsestänne. Parempi vaikka mikä vanha otus kuin koko parvi tuollaisia!”

Marcella silmäili häntä tuikeasti.

“Menettekö?” sanoi hän.

Lääkäri iski häneen raivoisan katseen ja loikkasi alas portaita mutisten mennessään kirouksia ja uhkauksia.

Marcella tuki hetkisen otsaansa kädellään ja veti syvän hengähdyksen.

Samassa hän huomasi, että portaat olivat jälleen täyttymässä mustasilmäisillä juutalaisvaimoilla, jotka lakkaamatta kurkistelivat sisään ja pälpättivät keskenään. Minuutin tai kahden kuluttua he jo olisivat hänen piirittäneet. Hän huuteli kaikuvalla äänellä Bennyä sisään.

Tämä näyttäytyikin heti yläportailla ja tuuppasi kursailematta syrjään juutalaisakat.

“Mitä pitää olla, sisar? Ei, pysykää te vain siellä, ei teitä täällä kaivata!”

Ja Benjamin karkasi sisään ja olisi paiskannut oven kiinni heidän nenänsä edessä, ellei Marcella olisi pidättänyt häntä sanomalla:

“Anna rouva Levin tulla sisään.”

Hyväntahtoinen naapurinvaimo, joka oli pitänyt lapsista huolta, pujahti sisään, ja ovi lukittiin. Marcella piirrälsi pari riviä paperiarkin-puoliskolle ja antaen Bennylle tarkat ohjeet lähetti hänet matkaan sen kanssa.

“Lähetin noutamaan toista lääkäriä”, selitti hän rouva Leville yhä kalpeana ja otsa rypyssä.

Vaimon oliivinkarvaiset kasvot kirkastuivat mielihyvästä. “Herralle olkoon kiitos ja ylistys!” huudahti hän nostaen kätensä pystyyn. “Mutta millä kummalla te sen saitte aikaan, neiti? Kaikki me tässä talossa vapisemme hänen edessänsä. Mutta ei vaan hänestä päästä, niin pian kuin joku vaimoväestä sairastuu, lähetetään häntä hakemaan — meidän täytyy, nähkääs. Häntä pidetään taitavana, koska hän on niin raaka. Ei sen törkeämpää ihmistä ole missään!”

Marcella kumartui sairaan yli, kohenteli hänen tyynyänsä ja koetti saada hänet uudelleen mukavaan asentoon. Mutta vaimo oli taas käynyt rauhattomaksi ja alkoi uudelleen mutista vierasmurteisia sanoja, joita Marcella ei ymmärtänyt. Kuume oli nopeasti kohoamassa, ja toinen raivokohtaus oli tulossa. Marcella hädissään toivoi jaksavansa rouva Levin kanssa pidellä häntä, kunnes lääkäri saapui. Tehtyänsä kaiken voitavansa hän istahti tuon onnettoman, nytkähtelevän olennon viereen, viihdytellen ja tukien häntä ja kuunnellen rouva Levin vaahtoavaa sanatulvaa sairaustapauksen kulusta ja ja tohtori Blankin menettelystä siinä. Marcellan valtasi jälleen tuo entinen kiihkeä tuska ja viha olevien olojen nurinkurisuudesta ja säälintunne köyhiä kohtaan. Köyhien kärsimykset — heidän köyhyydestä johtuvat kärsimyksensä — ne ne vieläkin useasti synkistivät häneltä taivaan ja maan. Tämä lurjus olisi varmaankin käyttäytynyt siivosti ja olisi arvatenkin hoitanut ammattiansa kunnolla, jos hänet olisi kutsuttu sairaskäynnille jonkun niin sanotun vallasnaisen luo tämän köyhän ja väkirikkaan kaupunginosan varakkaampaan perheeseen.

“Halloo!” kuului reipas ääni huutavan, “teillä näkyy tässä olevan paha tapaus hoidettavana.”

Sanat olivat musiikkia Marcellan korville. Vaimo, jota hän piteli, kävi yhä rajummaksi — vastikään hän oli kirkunut “myrkkyä” sitten “veistä” saadakseen ottaa itsensä hengiltä, ja hänen hoitajattarensa ja rouva Levi tuskin jaksoivat yhdistetyin voimin estää häntä paiskautumasta vuoteesta lattialle tahikka riuhtomasta irti suuria tukkoja mustista hiuksistaan. Lääkäri — nuori punapartainen skotlantilainen, silmälasit nenällä — astui joutuin vuoteelle, teki Marcellalle muutamia kysymyksiä, kohautti olkapäitään kuullessaan Marcellan kuivan selonteon tohtori Blankin menettelystä, veti sitten taskustaan mustan nahkakotelon ja alkoi sovittaa morfiiniruiskua järjestykseen.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin siitä näkyi lähtevän minkäänlaista apua. Lähetettiin noutamaan miestä, joka tuli vapisevana ja vaimonsa raivokohtausten väliaikoina hartaasti rukoili lääkäriä ja sairaanhoitajatarta, etteivät jättäisi häntä yksin.

Tapauksen tärisyttävä traagillisuus valtasi niin kokonaan Marcellan ajatukset, ettei hän huomannut ajan lentoa. Kaikki lääkärin määräykset hän suoritti niin taitavasti, hellästi ja kylmäverisesti, että tämä oli virkaurallaan harvoin sellaista kokenut. Kerran kun nuori äiti raukka silmänräpäykseksi jätettiin vartioimatta, hän tähtäsi kädellään ilmaan hurjan iskun, joka tapasi Marcellan poskea, ja hän kavahti taapäin voimatta pidättää heikkoa huudahdusta.

“Koskiko teihin?” huudahti tohtori Angus kiirehtien hänen luokseen.

“Ei, ei”, hymyili Marcella kyynelten välistä, jotka lyönti oli heristänyt hänen silmiinsä, ja työntäen jotenkin maltittomasti lääkärin syrjään; “ei se ole mitään. Jäätähän te pyysitte, eikö niin?”

Ja hän katosi perähuoneeseen noutamaan sitä.

Lääkäri seisoi kädet taskuissa katselemassa potilasta.

“Kyllä teidän on lähetettävä hänet sairashuoneeseen”, sanoi hän miehelle; “ei tässä ole muuta neuvona.”

Marcella palasi takaisin tuoden jäätä ja asetteli sitä sairaan pään päälle. Tämä oli nyt levollisempi, voihki hiljakseen ja näytti taas vaipuvan täydelliseen herpoontumistilaan.

Tohtorin valppaaseen silmään tarttui hänen edessään oleva kuva: kalpeat vääntyneet naisenkasvot tyynyllä ja niiden yli kumartuva uhkea pää keveästi kuopalle painuneine poskineen, missä hurjistuneiden sormien jäljet vielä punaisina leimusivat. Hän oli jo ennenkin kerran tai pari sattunut sairasvuoteen ääressä yhteen tämän tytön kanssa ja hän tiesi minkä arvoinen hän oli.

“No niin”, sanoi hän viimein tarttuen hattuunsa, “mitäs apua enää on tuumimisesta. Minä lähden noutamaan tohtori Swiftiä.” Tohtori Swift oli piirilääkäri.

Hänen mentyään jättiläisen suru puhkesi valloilleen, hän painoi otsansa vuoteen rautaristikkoa vasten ja nyyhkytti hillittömästi. Hyväillen hän kuljetti suurta kättänsä vaimonsa kädellä ja puheli hänelle katkonaisin lausein kotimaansa kielellä. Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, ja tähän saakka ei ollut vaimo koskaan ollut päivääkään pahasti sairaana. Marcellan silmät täyttyivät kyynelillä hänen liikkuessaan huoneessa järjestellen.

Viimein hän astui miehen luo.

“Ettekö tahdo jotain syötävää?” sanoi hän ystävällisesti. “Tuossahan
Benjamin jo teitä odottaa”, ja hän viittasi perähuoneen ovelle, missä
Benny seisoi kasvot itkusta turvonneina ja koetti surkeannäköisenä
houkutella isäänsä lautasella paistettua kalaa.
Mies, joka koostaan ja voimastaan huolimatta olikin pehmeä ja taipuvainen kuin lapsi, teki niinkuin käskettiin, ja Marcella ja rouva Levi ryhtyivät valmistuksiin vaimon muuttoa varten.

Heti sen jälkeen tulivat piirilääkäri ja terveydentarkastaja, harvinaisia ja taipumattomia vieraita, joiden läsnäolo yhä kartutti miehen kauhistusta ja hätää. Viimein saapuivat myöskin sairasvaunut tohtori Angusin seurassa. Sairasta, joka nyt taas oli vallan tiedoton, kantoi portaita alas kaksi mieshoitajaa tohtori Angusin johdolla. Marcella seisoi ovella katselemassa, miten paarit kantamuksineen vähitellen katosivat. Joka sopesta tulvi nyt taas juutalaisvaimoja saapuville, he kurottelivat kaulojaan, viittailivat ja lavertelivat niin äänekkäästi, että tohtori Angus tuskin sai sanojansa kuuluviin vaikka hän tuontuostakin tiuskaisi heille käskien pysyttelemään loitommalla. Mutta ylimmällä portaalla seisoi jättiläispuoliso seuraten itkusilmin katseillaan poistuvaa ja tunnotonta vaimoansa, uikuttavat lapset polvissaan riippuvina.

Kuinka kuuma täällä oli! — portailta kohosi tukahuttava haju, ja auringon polttavat säteet paahtoivat yläakkunasta kurkistavia kiharatukkaisia, kampaamattomia naisia ja heidän suurisilmäisiä lapsiansa.

IV LUKU.
Kotimatkalla Marcella poikkesi pienelle kadulle, joka vei oikealla kohoavalle mallitalo-ryhmälle. Sen rinnalla vastapäiset kujakäytävät ja likaiset puodit kadun kummallakin puolella näyttivät vähäpätöisemmiltä ja töhräisemmiltä kuin alkujaan olivatkaan. Aurinko paahtoi täydeltä terältään, ja Marcella oli uupunut ja pahoinvoipa.

Avattuaan rautaportin ja nähdessään edessään tuon avaran asfalttipihan, joka oli rakennusten keskessä, hän vaipui syvän alakuloisuuden valtaan. Korkeat, mutta epäkauniit työväen rakennukset, tomusta ja kuumasta lähtevä haju ja se tuskainen tunne, minkä liian tiheä asutus tavallisesti tuottaa — tämä kaikki oli omansa vieläkin enemmän painostamaan hänen masentunutta mielialaansa.

Mutta hän hymyili kuitenkin väsyneesti pihalla crickettiä pelaaville lapsille, jotka juoksivat häntä vastaan, nousi sitten ylös E-rakennuksen portaita ja avasi oman asuntonsa oven, joka oli numero 10. Numero 9:ssä asui lapsineen Minta Hurd, joka oli kaksi kuukautta sitten muuttanut Marcellan luo Lontooseen. 7:ssä ja 8:ssa, Marcellan ja Hurdien kummallakin puolella, asui perheineen kaksi leskeä, jotka tavallisesti olivat kaiken päivää ulkona työansiolla.

Siinä yhdistyksessä, johon Marcella kuului, oli piirihoitajattarien lupa asua ulkopuolella piirin “kotia”, kunhan noudattivat eräitä säädettyjä ehtoja. Ja ne oli Marcella täyttänyt muuttaessaan vanhan ystävänsä kanssa asumaan tähän taloon, jossa asui köyhää, vaikka kaikinpuolin kunniallista väkeä. Rakennuksen isännöitsijä oli antanut hänelle luvan ovella yhdistää omat huoneensa rouva Hurdin asuntoon, niin että hän saattoi olla yksinään ja häiritsemättä tai seurustella heidän kanssaan, milloin mielensä teki.

Astuttuaan ovesta sisään hän oli pienessä eteisessä. Vasemmalla oli hänen makuuhuoneensa, vastapäätä arkihuone ja sen takana pieni keittiö.

Arkihuone oli hauskannäköinen, jopa sieväkin. Siinä tuli näkyviin hänen Kensingtonin taidekoulussa kehittynyt taiteellinen aistinsa. Halpahintaiset sinivalkoiset seinäpaperit, pari vanhaa tammipöytää, kaksi tai kolme korituolia kirkasvärisine kattuunityynyineen, kaksi intialaista mattoa öljytyllä lattialla, valokuvat ja etsaukset seinillä, kirjat pöydillä — kukin yksityinen esine sinänsä tuotti hänelle mielihyvää ja piti hänen mielensä virkeänä raskaan työn ohella. Tänä iltapuolena, hänen avatessaan ovea ja kurkistaessaan sisään, nuo kauniit värit ja muodot tekivät häneen saman vaikutuksen kuin vesi janoavaan. Äiti oli lähettänyt hänelle edellisenä päivänä hiukan kukkia. Siinä niitä oli pöydällä, suuria kimppuja kuusamia, sinikelloja ja Banksia-ruusuja. Ja uunin yläpuolella riippui valokuva setripuistosta; siinä näkyivät sen hoitamattomat ruohokentät, suihkulähteet ja harmaat muurit.

Pihalle antavan akkunan viheriän akuttimen oli huolellinen käsi laskenut alas suojatakseen huonetta kuumilta auringonsäteiltä. Marcellan lempipaikan, kevyen, puisen kiikkutuolin viereen oli asetettu tarjotin teevehkeineen. Marcella huoahti pitkään tyytyväisyydestä laskiessaan laukkunsa lattialle.

“Jaksanko odottaa teetä siksi kuin olen peseytynyt ja vaihtanut vaatteita?”

Hetkisen hän taisteli itsensä kanssa kuten ahnas lapsi, sitten hän kiireesti riensi keittiöön ja avasi rouva Hurdin puolelle vievän oven.

“Minta!”

Sisältä kuului ääni vastaavan.

“Minta kulta, ole niin hyvä ja valmista minulle hiukan teetä ja keitä muna. Minä tulen heti takaisin.”

Ja noin kymmenen minuutin kuluttua hän näyttäytyi jälleen arkihuoneessa, kalpeana, mutta somana ja puhtosena. Hän oli riisunut yltään sairasleninkinsä ja esiliinansa ja pukeutunut väljään, valkeaan aamupukuun, joka pitkinä, viileinä laskoksina ympäröi häntä.

Mutta Minta Hurd, joka oli juuri tuonut teen sisään, silmäili häntä paheksuvalla katseella.

“Miksikä tulette niin myöhään kotiin?” kysäisi hän hiukan ärtyisesti.
“Vielä te tulette sairaaksi, kun ette kunnolla syö päivällistä.”
“En voinut sille mitään, Minta, se oli sellainen paha tapaus.”

Rouva Hurd kaatoi ääneti teetä kuppiin. Hän ei suinkaan ollut leppynyt. Hänen mielensä oli alinomaisessa kapinassa Marcellan nykyistä toimialaa vastaan. Mitenkä neiti Boycen sopii elää tuollaista eriskummaista elämää?

Heidän keskinäinen suhteensa oli varsin omituinen. Marcella oli, tietäen, että elämä Mellorissa oli Hurdin leskelle raskasta ja katkeraa, kutsunut hänet Lontooseen, niin pian kuin hänen oppiaikansa sairashuoneessa oli päättynyt, ja maksoi nyt Mintalle määrätyn viikkopalkan siitä, että hän hoiti hänen talouttansa. Sitäpaitsi Minta sai eräältä tuntemattomalta avustajalta eläkkeen, joka viikottain maksettiin hänelle. Rahat toimitti hänelle säännöllisesti herra Harden, eikä hän niiden antajaksi saattanut epäillä muita kuin toista tai toista niistä herroista, jotka Hurdin pelastuskomiteaan kuuluvina olivat niin uutterasti toimineet Jimin hyväksi. Neiti Boycen palkka riitti hänelle vuokran maksamiseen, lasten koulutukseen ja muutamiin pikkutarpeisiin. Sitäpaitsi hän ikävöi päästä pois Mellorista. Miehensä mestauksen jälkeen oli hänen ainoa toivonsa ollut pysyä piilossa maailmalta. Mutta hänen raihnainen terveytensä ja riippuvaisuutensa, ensin Marcellasta ja sitten Mary Hardenista, estivät häntä poistumasta kylästä. Marcellan ehdotus avasi hänelle tien uuteen elämään. Hän myi heti kohta kaikki, mitä myymistä oli, ja läksi lapsineen Brown-Buildingsiin Marcellan luo.

Marcella vastaanotti hänet sellaisella hellyydellä ja traagillisella tunteidenkuohulla, että tuo yksinkertainen kansannainen arkana peräytyi hänestä, kuten oli ennenkin tehnyt. Jimin kohtalo oli tehnyt hänet vanhaksi naiseksi kolmenkymmenenkahden vuoden iällä. Hän oli nyt pieni, kuihtunut, keuhkotautinen olento. Tukka hänellä oli melkein valkea, kasvoista oli nuoruus hävinnyt, vain silmät ja puoliavoin suu olivat enää jätteinä entisestä sulosta. Mutta tämä muutos oli hänessä tapahtunut ilman että hän koskaan oli koettanut itselleen selvitellä niiden iskujen alkusyitä, jotka olivat hänen elämänsä murtaneet. Heidän tuttavuutensa uudistuessa Lontoossa herätti hänessä heti paikalla hermoärtyisyyttä ja levottomuutta se käsitystapa, jolla Marcella arvosteli hänen onnettomuuttansa, vaikkei hän olisi voinut selittää, mistä se johtui. Häneltä vaadittiin tunteita ja ilmaisutapaa, joita häneltä puuttui, jotka olivat mahdottomia hänen osoittaa. Tämä Marcellan käsitystapa asettui niinikään Mintan ja hänen ystäviensä ja niiden huvitusten väliin, jotka olisivat olleet hänelle mieleen. Miksei tuo lystikäs alakerrassa asuva herra Strozzi, jonka nimeä hän ei kyennyt oikein ääntämään, saanut joskus iltaisin tulla hänen luokseen huvittamaan häntä ja lapsia? Hän oli lausunnon “professori” ja lausui ja lauloi hullunkurisia värssyjä ja lauluja. Mutta neiti Boyce oli nähtävästi hyvin ihmeissään siitä, että hän piti seuraa hänen kanssansa, ja Minta käsitti vallan hyvin, mitä merkitsi Marcellan tummain silmäkulmain kohotteleminen, kun hän sisään tullessaan näki herra Strozzin istuvan siellä.

Marcella taas oli liikutetuin mielin odottanut Hurdin perheen tuloa, ja hän toivoi, että yhdyselämä heidän kanssaan täydellä todella lähentäisi häntä köyhiin. Mintan ei pitänyt sanoa häntä neiti Boyceksi, vaan Marcellaksi, mutta. Minta selitti punehtuen, ettei sellainen asia koskaan voinut käydä laatuun. Hän ei saanut olla Marcellan palvelijana, vaan ystävänä tai sisarena, ja Marcella oli jo heti alusta tuhlannut häneen ja hänen lapsiinsa koko joukon naisellista hellimistä, jota, kumma kyllä, nykyinen raskas, karkea työ vain oli kehittänyt hänessä. Hän auttoi lapsia vuoteeseen, milloin aikaa liikeni, ja he juoksivat ja peuhasivat hänen kanssaan yöpuvuissaan. Hän saattoi istua ylpeä pää alas painuneena uutterasti ommellen vaaleanpunaista esiliinaa Daisylle tai vaatettaen nukkea Mintan nuorimmalle. Mutta siitä huolimatta jäi heidän suhteensa kieroksi ja ontuvaksi, ja Marcella allapäin syytti itseään siitä.

Mutta juuri nyt tällä hetkellä, hänen huojuessaan hiljakseen edestakaisin kiikkutuolissaan teetänsä särpien, olivat kaikki haikeat ajatukset kaukana hänestä.

“Minta kulta, annahan minulle vielä toinenkin kuppi. Minun täytyy heti panna maata ja sitten lähden neiti Hallinin luo ja olen siellä illallisella.”

“Mutta sairaspukua ette saa enää panna päällenne”, virkkoi Minta ripeästi; “olen ommellut valkeata pitsiä mustaan leninkiinne, ja se on nyt niin hienonnäköinen.”

“Kiitos vaan, Minta; mutta minusta tuntuu, että musta pukuni on liian hieno näillä kaduilla kulkea.”

“Se on juuri niinkuin teillä olla pitää”, sanoi Minta päättävästi. “Siinä kaikki teidän tuttunne — ja äitinne varsinkin — tahtovat nähdä teitä. Sitä sairaspukua en voi sietää — mokomatkin rievut!”

“Eikö mitä!” huudahti Marcella nauraen, vaikka loukkaantuneena; “ja omasta mielestäni olen siinä pukineessa kaikkein sievin.”

Minta ei vastannut mitään, mutta hänen pieni suunsa osoitti kylläkin, että hän oli toista mieltä. Hänestä oli sulaa mielettömyyttä, että hienot neidit käyvät myssyssä ja esiliinassa ja rumissa mustissa päähineissä, kun ei heitä mikään siihen pakota.

“Mitä ihmettä olette saanut poskeenne?” huudahti hän äkkiä Marcellan ojentaessa hänelle tyhjää kuppia.

Marcella selitti lyhykäisesti, ja Mintan naama kävi vieläkin happamammaksi. Marcellan potilaat olivat hänestä iljettävä joukko raakaa väkeä, joka pitäköön itse itsestään huolta. Mellorissa hän kyllä oli ollut ystävällinen ja osanottavainen naapureilleen, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä näiden likaisten lontoolaisten kanssa.

“Missä on Daisy?” kysyi Marcella Mintan poistuessa teetarjottimineen; “kai hän nyt jo on tullut koulusta kotiin?”

“Tässä minä olen”, hihitti Daisy kurkistaen sisään keittiöstä. “Äiti, pikku sisko on hereillä.”

“Tule tänne, sinä marakatti”, sanoi Marcella; “tule nukkumaan minun kanssani. Oletko saanut teetä jo?”

“Olen toki”, sanoi Daisy kavuten Marcellan syliin. “Aiotko nukkua kauan?”

“En — pikku torkahdus vaan. Oh! Daisy, minä olen niin väsynyt. Kyyristy tähän lähemmäksi. Ellet itse nuku, saat pujahtaa tiehesi — en minä herää.”

Hento, punatukkainen tyttö, jonka olennossa oli paljon tuota samaa keijukaismaista suloa kuin velivainajassakin, asettui mukavaan asentoon Marcellan helmassa, pujotti vasemman peukalon suuhunsa ja kietoi toisen kätensä Marcellan kaulalle. Näin he olivat usein yhdessä nukahtaneet. Rouva Hurd palasi huoneeseen, päästi akkunaverhon tykkänään alas, heitti ohuen saalin heidän ylleen ja poistui.

Puolitoista tuntia myöhemmin Minta tuli jälleen sisään. Daisy oli pujahtanut tiehensä, mutta Marcella lepäsi yhä sikeässä unessa.

“Minun käskettiin herättää! tähän aikaan”, sanoi Minta vetäen akkunaverhon ylös, “mutta eipä siltä näytä, kuin teistä vielä olisi kyläänmenijää. Tässä on kuumaa vettä, ja siinä on kirje, joka vastikään tuli.”

Marcella heräsi vavahtaen, Minta pani kirjeen hänen helmaansa, ja uni ja todellisuus sulivat yhteen hänen tuntiessaan Whartonin käsialan.

Hän luki kirjeen ja istui sitten rusottavin poskin tuumimassa kädet polvien ympärillä.

Vähän sen jälkeen hän avasi Mintan ovea.

“Minta, nyt minä lähden. Minä palaan kotiin heti illallisen jälkeen, sillä en ole vielä kirjoittanut raporttiani.”

“Kas niin — nythän näytätte joltakin!” sanoi Minta tarkastaen hyväksyvällä katseella suurta hattua ja sievää mustaa pukua. “Pitääkö Daisyn juosta sähkösanomaa viemään?”

“Ei kiitos. Minä menen postitoimiston ohitse. Hyvästi!”

Ja hän kumartui suutelemaan pientä näivettynyttä naista. Hän toivoi, niin hartaasti hän toivoi, että Minta suuremmalla avomielisyydellä ja lämmöllä vastaisi hänen ystävyyteensä.

Ripeän astunnan jälkeen hän pysähtyi pitkän, vanhanaikuisen kadun varrella olevan talon eteen ja nousi ylös edellisen vuosisadan portaita, ihaillen niiden runsaita stukkoteoksia — siroja italialaisia nauhoja ja mitaleja vaaleanvihreällä pohjalla. Koristeet olivat puhtaat ja hyvin säilyneet, talo kaikin puolin hyvässä kunnossa. Edward Hallin sisarineen asui sen ylimmässä kerroksessa.

Neiti Hallin, miellyttävän näköinen, rumahko nainen noin kolmenkymmenenviiden korvissa, avasi oven kuullessaan Marcellan naputuksen ja tervehti häntä sydämellisesti. Edward Hallin hypähti pystyyn kirjoituspöytänsä äärestä.

“Myöhäänpä tulettekin. Alice ja minä arvelimme jo, että olitte unohtanut meidät!”

“Minä tulin kotiin vasta neljältä ja sitten minun vielä täytyi vähän nukkua”, selitteli Marcella hiukan arasti. “Mitä! ettehän vain liene ollut yövalvonnalla?”

“Olen, tällä kertaa minun täytyi.”

“Alice, toimita illallinen pöydälle ja pidetään sitten oikein hyvää huolta hänestä.”

Hän työnsi Marcellalle mukavan nojatuolin viime vuosisadan rakennetta olevan ihastuttavan kaariakkunan eteen, joka täytti melkein koko peräosan huonetta ja antoi sille oman, ominaisen luonteen. Huone oli avara ja niukasti sisustettu. Seiniä kyllä peittivät lattiasta kattoon kirjahyllyt tahikka valokuvat Italiasta ja Kreikasta, mutta huonekaluja ei siinä ollut paljon muita kuin Hallinin suuri, akkunan ääressä oleva kirjoituspöytä ja joitakin tuoleja sinisellä matolla, jonka sisarukset pitkällisen epäilyksen jälkeen viimeinkin olivat valinneet, sillä ostaessaan jotain, johon molemmat olivat niin suuresti ihastuneet, he pelkäsivät suovansa itselleen luvatonta myöntyväisyyttä. Takan toisella sivulla oli neiti Hallinilla oma soppensa. Siinä oli hänen tuolinsa ja pöytä, missä hän säilytti mielikirjansa, työvasunsa ja talouskirjansa. Siinä hän joutoaikoinaan istui lukien tai ommellen, aina hilpeänä ja toimeliaana ja aina huolehtien veljen terveydestä.

“Olisi ollut hauskempi”, sanoi Hallin hieman tyytymättömänä Marcellan asetuttua istumaan, “jos saisimme olla yksiksemme tänä iltana; te saisitte paremmin levätä”.

“Mitä? tuleeko vieraita?” kysyi Marcella hiukan nyrpeissään. Hän oli todellakin toivonut saavansa olla yksin sisarusten kanssa.

“Vanha ystävänne, Frank Leven tulee illalliselle. Kuullessaan, että te olitte tänne tulossa, vannoi hän, ettei mikään voisi pysyttää häntä poissa. Sitten olen vielä luvannut illallisen jälkeen vastaanottaa pari työväenjohtajaa. Levottomat ajat ovat käsissä.”

Huoaten hän nojasi hetkeksi päänsä käteensä. Sitten hän väkinäisesti riistäytyi irti ajatuksista, jotka nähtävästi alinomaa kiusasivat hänen aivojansa.

“Kertokaahan nyt jotain siitä, mitä toimitatte nykyisin!” sanoi hän kumartuen Marcellan puoleen. “Ette usko kuinka paljon olen ajatellut sitä, mitä viimeksi kerroitte minulle.”

“Minä teen yhä vaan samaa työtä”, sanoi Marcella nauraen. “Ei kannata olla niin huvitettu siitä. Nykyjään on muodissa ihailla sairaanhoitajattaria; mutta se on minusta naurettavaa. Me suoritamme työmme kuten muutkin ihmiset — toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Ja niitäkin on meidän joukossamme, jotka eivät ensinkään välittäisi tehdä työtä, elleivät olisi pakotetut siihen.”

Viimeiset sanat survasi hän Hallinille melkein kiivaasti, ikäänkuin vapautuakseen kaikista hellämielisistä tunteista itseensä nähden. Hallin tarkasteli häntä osanottavaisesti.

“Tyydyttääkö tällainen elämä teitä paremmin kuin oppiaikanne sairashuoneessa?” kysyi hän.

“Tällä haavaa se tyydyttää. Se on vaihtelevampaa, ja saan tutustua enemmän elämään. Mutta siinä on varjopuoliakin. Sairaalassa minulla oli määrätyt velvollisuuteni — joka tunti olin kiinni ja minut käskettiin milloin sinne, milloin tänne. Eikä vapaa-aikoinakaan ollut paljon päänvaivaa — muuta en juuri tehnyt kuin kävelin edestakaisin Thamesin rannalla, ja jos sattui satamaan, pistäysin Kansallis-taulukokoelmassa.”

“Ja sellainen yksitoikkoisuus oli teille mieleen?”

Marcella nyökäytti päätänsä.

“Selittämätöntä!” sanoi Hallin. “Olisiko sitä kukaan voinut uskoa?”

Marcella punastui.

“Miksei sitä olisi voinut uskoa”, sanoi hän hiukan maltittomasti. “Mutta ensin minä en yhtään pitänyt siitä. Välistä se oli minusta oikein vastenmielistä. Olisin ollut hyvillä mielin, jos he olisivat jättäneet minut rauhaan ja antaneet minun hieroa, kiillottaa ja pestä — kuten ensimäisenä kuukautena. Nähdessäni pöytäni täynnä kimaltelevan kirkkaita laseja ja messinkitappini kiiltävinä olin ylpeä kuin riikinkukko. Mutta sitten minun tiettävästi täytyi ryhtyä käsiksi itse työhön, ja silloin olin monesti helisemässä.”

“Miten niin?”

Marcella myhäili omille muistelmilleen.

“Kaikki oli minusta niin nurinkurista. Meidän osaston johtajattarena oleva sisar oli mielestäni jotakuinkin typerä olento. Mellorissa olisin tuskin vaihtanut kahta sanaa hänen kanssaan. Mutta täällä hän minua komensi — ja toruikin paljon pahemmin, kuin koskaan itse olen ketään palvelijaa torunut — naureskeli minulle, kun milloin en tietänyt sitä tai tätä, ja antoi yleensä minun tuntea, että tietämätön sairaanhoito-oppilas ei ole minkään arvoinen. Tiedän kyllä, että hän itsekseen mietti näin: ‘Ellen minä tuota ylpeätä tyttöä saa nujerretuksi, ei hänestä koskaan tule kalua”; ja niin minun täytyi alistua siihen. “Suurenmoista!” nauroi Hallin. “Lohdutitteko itseänne sillä, että kaikilla oli sama kohtalo.”

Marcellan huulet nytkähtelivät kujeellisesti. “En heti. Monesti minulla oli mitä hassunkurisimpia päähänpistoja. Minun täytyy vieläkin nauraa niitä muistellessani — kenties ne vain lähtivätkin omituisesta hermostumistilasta. Koulussa ollessani, kun vimmastuin tovereihini, koetin nujertaa heidät ylvästelemällä isosedälläni, joka oli ollut alihuoneen puhemiehenä. Ja niin kävi sairaalassakin. Toisinaan välähti päähäni ajatus, että he eivät voineet täällä tietää, että minä olin Mellorin neiti Boyce, joka oli isänsä kylää hellinyt ja hallinnut. Jos he sen tietäisivät, arvelin, kohtelisivat he varmaankin minua toisella tavalla. Onneksi tiesin pitää suuni kiinni. Mutta sitten eräänä päivänä tuli käännekohta. Minun oli laitettava kuntoon leikkauksessa tarvittavat kapineet ja olin tehnyt sen oikein hyvin. Olipa tohtori Marshall salavihkaa antanut minulle pienen kiitoksenkin siitä. Mutta jäljestäpäin kesti jonkun aikaa, ennenkuin sairas virkosi, ja tarvittiin kuumia pulloja. Minä olin tietysti varannut niitä, mutta ne olivat liian kuumat, ja touhuissani ja hädissäni minä poltin sairaan kyynäspäät kahdesta kohti. Voi, sitä elämää, sitä torumista, ja kuinka minä sain hävetä. Lähtiessäni illalla leikkaussalista olin päättänyt seuraavana päivänä lähteä kotiin.”

“Mutta ette sentään lähtenyt?”

“Jos minulla olisi ollut aikaa punnita asiaa, olisin luultavasti sen tehnytkin. Mutta olin ylen väsynyt jaksaakseni mitään miettiä tai punnita — olin kuolemakseni väsynyt. Se se juuri on oppilasajan pääpiirre ensimäisinä kuukausina — sitä on aina niin avuttoman uupunut iltaisin. Kivistävin jäsenin pannaan maata ja kivistävin jäsenin taas noustaankin. Terveenä ollessa, kuten minä olin, se ei haittaa mitään, mutta kun nukkumisaika tulee, niin kyllä silloin täytyy nukkua. Tänäkin onnettomana iltana olin parahiksi saanut pääni tyynylle, kun jo vaivuin uneen. Seuraavana aamuna alkoi tavanmukainen kiertokulku, ja myöhästymisen pelko ajoi minut oikeaan aikaan leikkaussaliin. Tullessani sinne mittaili johtajatar minua omituisella katseella ja puhutteli minua ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Oh! kylläpä olin kiitollinen hänelle! Pelkästä ihastuksesta olisin vaikka ruvennut hänen kenkiänsä puhdistamaan tai tehnyt jotain muuta alhaista palvelusta hänelle. Ja siitä alkaen pääsin vauhtiin. Minut valtasi tavaton innostus työhöni — tulin kunnianhimoiseksi — minut työnnettiin nopeasti etualalle — vihamieheni tuntuivat äkkiä muuttuneen ystäviksi — ja lopulta oli sairashuone mielestäni ihastuttavin ja mieltäkiinnittävin paikka koko maailmassa.”

“Sepä omituinen kokemus”, sanoi Hallin. “Ette luultavasti ole koskaan ennen ketään totellut?”

“Koulussa vain — eikä sielläkään — kovin paljon.”

Hallin vilkaisi häneen syrjästä hänen levätessään suuressa nojatuolissa. Kuinka paljon sielukkaammiksi hänen kasvonsa olivat käyneet! Ilme ja värit olivat kyllä yhtä vaikuttavat kuin ennenkin, mutta melkein tykkänään haihtunut oli entinen kova, kylmä, tutkisteleva katse, joka paremmin muistutti nuorukaista kuin nuorta naista, ja joka heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli niin vastenmielisesti vaikuttanut Halliniin. Sen sijalle oli tullut uusi katse — surunvoittoinen ja samassa lempeä, joka loi kasvoille ennentuntematonta suloa.

“Kauanko olette ollut työssä tänään?” kysyi hän.

“Kello yksitoista minut haettiin eilisiltana ja neljän tienoissa nyt iltapuolella palasin kotiin.”

“Annettiinko teille ruokaa?” huudahti Hallin.

“Luuletteko, että minä rupean nälkää kärsimään ja laitan itseni kelvottomaksi työhön?” vastasi Marcella hiukan halveksuvalla äänellä ja näyttäen hyvin mahtavalta. “Ja tietäkää, ettei tällaisia tapauksia niinkään usein satu. Hyvin harvoin me yleensä olemme yövalvonnalla.”

“Minkälainen tapaus teillä sitten oli?”

Marcella selitti sen hänelle kiertämällä ja kuvaili niinikään parin sanoin riitelynsä tohtori Blankin kanssa.

“Kai hän siitä mellakan nostaa”, sanoi hän rauhattoman näköisenä, “ja minä tietenkin syyn saan.”

“Sen arvatenkin se toinen tohtori estää”, sanoi Hallin.

“Ei tiedä. Mutta en voinut olla sitä tekemättä. Ja kuitenkin on meitä ankarasti varoitettu sokeasti tottelemaan lääkärin ohjeita. Viime viikolla minä myös saatoin yhdistyksemme pahaan välikäteen. Muuan sairas, jota jo viikkokausia olin hoitanut ja johon olin oikein kiintynyt, oli muutettava sairaalaan. Hän pyysi minua leikkaamaan hiuksensa poikki. Se oli surkean vanukkeissa, ja tiesin että sairaalassa se kumminkin leikataan. Niinpä minä täytin hänen toivomuksensa ja jätin hänet hyvillä mielin vuoteeseen. Vähän ajan kuluttua minun oli tultava takaisin vastaanottamaan lääkäriä ja auttamaan häntä matkaan. Palatessani huomasin, että koko piha oli kuohuksissa. Oven ulkopuolella seisoi vaimon sisar minua tähystämässä ja vannotti minua heti lähtemään matkaani. Mies oli joutunut raivosta aivan mielettömäksi nähdessään, että olin leikannut hänen vaimonsa hiukset hänen luvattansa. ‘Hän murhaa teidät’, sanoi sisar, ‘jos hän tapaa teidät täällä! Älkää tulko sisään! Hän on hullu! — Hän ryömii ympäri lattiaa nelinkontin!'”

Hallin keskeytti hänet naurunhohotuksella. Marcellakin nauroi, mutta Hallin näki hämmästyksekseen hänen kätensä värisevän ja kyynelten kimaltelevan hänen silmissään.

“Hyvä teidän on nauraa”, sanoi hän huoaten, “mutta minun oli häpeällä käännyttävä takaisin koko kadun ällistellessä minua. Ja keskustoimistossa hän sitten vielä piti niin pahaa äläkkää, ettei ole moista kuultu. Se oli hyvin harmillista — me nähkääs emme tahdo, että kansa alkaa vieroa sairaanhoitajattaria. Ja nyt lisäksi tohtori Blank! — Aina minä joudun ikävyyksiin. Toista oli sentään sairaalassa, missä kaikki työt ennakolta määrättiin.”

Hallin saattoi tuskin uskoa korviansa. Marcella Boycessako tällaista naisellista pelkoa ja alakuloisuutta! Olikohan hän sittenkin liian nuori tähän työhön vai kalvoiko salainen sieluntuska hänen luontaisia voimiansa? Hallin tunsi, että häntä oli kohdeltava hellyydellä ja säälien kuten väsynyttä lasta, ja hän ryhtyi häntä rauhoittamaan ja rohkaisemaan.

Se häneltä jotakuinkin onnistuikin, mutta kesken puhettansa, hän äkkiä näki Marcellan säpsähtävän. Hän seurasi tytön silmäystä ja huomasi pöydällä lepäävällä käsivarrellaan työntäneensä näkyviin pienen, kehyksissä olevan valokuvan, joka tähän saakka oli ollut kätkössä kukkalasin takana. Rauhallisesti aikoi hän panna sen entiseen piilopaikkaansa, mutta Marcella ojentautui suoraksi tuolillaan.

“Antakaapa se minulle?” sanoi hän käsi kurotettuna. Hallin antoi sen paikalla hänelle.

“Alice toi sen tässä tuonnoin neiti Raeburnin luona käydessään. Hänen tätinsä sai hänen viimeinkin taivutetuksi istumaan yhdelle noista valokuvaajista, jotka aina saartavat julkisissa toimissa olevia ihmisiä. Meistä se on hyvä kortti.”

“Se on hyvin hyvä”, sanoi Marcella hetken vaiti oltuaan. “Onko hän todellakin — käynyt noin harmaaksi?” Hän viittasi kuvaan.

“On niinkin. Olen niin hyvilläni siitä, että hän lähtee lordi Maxwellin kanssa Italiaan. Se on ainakin kymmenen päivän lepo hänelle. Tätä nykyä hänellä on aika työtaakka hartioillaan. Paitsi omia töitään on hänellä vielä isoisänsäkin työt suoritettavina; ja sitten hänen pitää lisäksi hikoilla noissa komiteanistunnoissa. Oikeastaan oli aivan tarpeetonta hänen vastaanottaa tuo uusi virkansa.”

“Mikä virka?”

“Ettekö ole kuullut! Hänestä on tehty sisäasiainministeristön alisihteeri. Nyt hän niinmuodoin kuuluu hallitukseen”.

Marcella asetti valokuvan paikoilleen ja muutteli tuoliaan niin, että saattoi akkunasta nähdä huojuvat vaahterapuut ja palasen iltataivasta.

“Miten on lordi Maxwellin laita?” kysyi hän äkkiä. “Hän on aika lailla muuttunut. Hänen loppunsa voi olla käsissä milloin tahansa.”

Hallin näki tuskaisen värähdyksen tytön kasvoilla. Hän tiesi, että Marcella oli aina ollut kiintynyt lordi Maxwelliin. Äkkiä hän nopeasti vilkaisi ympärilleen. Neiti Hallin puuhaili pienen palvelustytön kera huoneen perällä laittaen illallispöytää järjestykseen.

“Sanokaa”, sanoi hän hiljaa ja innokkaasti ojentautuen tuolin käsinojan yli, “joko hän alkaa sen unohtaa?”

Hallin katsoi häneen mitään puhumatta, mutta hänen katseensa, puolittain surullinen, puolittain ivallinen, oli kylläksi selvä vastaus.

“Jospa hän sen tekisi!” huokasi Marcella maltittomasti, ikäänkuin itsekseen. “Hänen pitäisi mennä naimisiin — se olisi kaikille mieleen.”

“En ole tähän asti huomannut hänellä olevan mitään naimahommia”, vastasi Hallin kuivasti.

Hän rupesi järjestelemään kirjoituspöydällä olevia papereita. Hänen käytöksessään ilmeni kylmä arvokkuus, jonka Marcella vallan hyvin ymmärsi. Tuosta ikimuistettavasta päivästä alkaen, kun Hallin kihlauksen purkamisen jälkeisenä aamuna Aldousin pyyntöä noudattaen oli tullut Marcellan puheille — vastenmielisesti ja paheksuvana, mutta liikutettuna ja muuttunein mielin, Marcellan ystävänä lähtenyt hänen luotansa — oli heidän keskinäinen suhteensa tähän yhteen seikkaan nähden pysynyt muuttumattomana. Hallin oli ollut Marcellalle herttainen ja osanottavainen, ja hänen vaikutuksensa nuoren tytön elämään oli ollut suuri viimeisten puolentoista vuoden aikana. Tämä heidän ensimäinen keskustelunsa, minkä tarkoituksena oli varoittaa häntä miehestä, jonka kanssa Aldous luuli hänen aikovan mennä naimisiin vastaisuudessa, se tapa, jolla Hallin koetti tavattoman vaikeasta tehtävästään suoriutua — hänen yksinkertaiset sanansa, hienotunteinen kunnioituksensa toisen personallisuutta kohtaan, mutta ennen kaikkea aavistus harvinaisen rikkaasta, puhtaasta luonteesta, joka tahtomattakin paljastui Marcellalle molemminpuolisen mielenliikutuksen painosta — tämä kaikki oli murtanut tunteiden sulut hänen kalpealta, ylpeältä puhekumppaniltaan, ja Hallinin suureksi hämmennykseksi Marcella oli puhjennut kyyneliin ja sellaisiin tunnustuksiin, sellaisiin välittömiin avun ja ymmärtämyksen pyyntöihin, jotka saivat heidät kummankin hämmästymään.

Tämäntapaiset kokemukset eivät Hallinille olleet uusia. Ne korkeat, ylevät päämäärät, joita hän tavoitteli, hänen horjuva terveytensä, joka pidätti häntä sadoista hänen toveriensa huvituksista ja toimista ja etenkin avioliitosta, hänen palava temperamenttinsa, kiehtova olentonsa ja hieno huomiokykynsä, jotka jo kehdosta asti olivat olleet hänen lahjojansa, olivat omansa muovailemaan hänet jo poikavuosilta asti voimakkaampien ja kiihkeämpien luonteiden tueksi ja johtajaksi. Useasti vastoin hänen omaa tahtoaankin, sillä häntä kiusasi alituiset, tuskaiset epäilyt siitä, ettei hänellä ollut kyllin voimia eikä aikaa suorittaa loppuun niitä tehtäviä, jotka hän oli ottanut hartioilleen. Nämä toisten avunvaatimukset kysyivät häneltä usein henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia, joihin hänellä ei lainkaan olisi ollut varaa.

Mutta hänen herkkä, sydämellinen osanottonsa teki hänet siinä suhteessa helposti saavutetuksi saaliiksi. Niinpä Marcellakin heitti kuormansa hänen niskoilleen, kuten muut ennen häntä olivat tehneet. Siitä lähtien kuin heidän ystävyytensä alkoi, he olivat olleet kirjevaihdossa keskenään pitkiä väliaikoja pitäen. Sairashuone-elämästään hän oli tuskin yhtään puhunut Hallinille ennen tätä iltaa. Marcellan kirjeet olivat luonteen intohimoisia purkauksia, joka on kyllästynyt itseensä ja tällä haavaa myös elämään; täynnänsä selityksiä, jotka oikeastaan eivät mitään selittäneet. Hallinista ne kyllä olivat mieltäkiinnittäviä, alakuloisia ja eräässä suhteessa suurenmoisiakin, mutta hän ei koskaan pystynyt niihin vastaamaan ilman sisäistä voihkimista. Maailmassa oli niin paljon muitakin ihmisiä, joiden kamppailu kulki samojen vaikeuksien läpi.

Yhtä seikkaa ei heidän kasvava ystävyytensä sentään koskaan saanut muutetuksi — Hallinin järkkymätöntä paheksumista Marcellan menettelystä Aldous Raeburnia kohtaan. Sanoin hän ei ollut juuri ensinkään tätä paheksumistansa ilmi tuonut. Siitä huolimatta Marcella kyllä tiesi, kuinka lujassa se Hallinissa istui. Se oli kuin jyrkkä kallio heidän ystävyytensä virrassa. Keskustelun laineet saattoivat vaahdota sen ympärillä, nousta sen harjalle tai väistää sitä, muuttumattomana se sittenkin pysyi. Hallinin lempeän, tuntehikkaan sielun sisimmässä piili Marcellaa kohtaan tuimuus, jonka hän itse usein unohti — tyttö ei koskaan.

Marcellan tietämättä tämä arka kohta heidän keskinäisessä suhteessansa oli jättänyt häneen syvät jäljet ja se painosti häntä yhä edelleenkin, varsinkin sen jälkeen kuin hänen työalansa oli saattanut hänet asumaan sisarusten läheisyyteen, niin että hän seurusteli heidän luonaan usein ja tuttavallisesti. Mutta se vaikutti eri tavalla. Monesti — kuten tänä iltana — se yllytti hänet jonkinlaiseen uhmaavaan vastustushaluun.

Hallinin vaiettua hän istui minuutin tai pari äänetönnä, sitten hän äkkiä puhkesi sanomaan:

“Sain tänään kirjeen herra Whartonilta. Hän tulee huomenna teelle minun luokseni, ja perjantaina menen luultavasti Edith Cravenin kanssa parlamenttiin kuulemaan hänen puhettaan.”

Hallin hätkähti tuskin huomattavasti kuullessaan Whartonin nimen. Mutta hän ei virkkanut mitään, järjesteli vain yhä kirjeitänsä eri läjiin.

Hänen äänettömyytensä pisteli Marcellaa.

“Muistatteko”, sanoi hän matalalla, painokkaalla äänellä, “mitä kerran teille sanoin. En voi koskaan olla kiittämätön, en koskaan unohtaa mitä hän on tehnyt?”

“Kyllä muistan”, vastasi Hallin terävähkö sävy äänessään. “Lupasittepa auttaakin häntä, jos hän milloin apua tarvitsee — onko hän nyt sitä pyytänyt?”

Marcella selitti, että tässä nyt oli puhetta Louis Cravenin avustamisesta ja että Whartonin tarjous sattui hyvinkin otolliseen aikaan, hän kun palavasti ikävöi päästä naimisiin ja oli menettää rohkeutensa, elämänhalunsa ja terveytensä pelkästä mielipahasta, kun ei onnistunut saamaan vakinaista paikkaa itselleen. Lämpimästi ja osanottavasti hän puhui ystävistään ja heidän huolistaan, ja Hallinin täytyi sisällisellä harmilla myöntää, että hänen puheensa kuulosti järkevältä. Sen eriskummaisen keskustelun aikana, joka heistä oli tehnyt ystävykset, Marcella oli intohimoisesti kääntynyt Hallinin puoleen huudahtaen: “Kyllä tiedän vallan hyvin, mitä tarkoitatte! mutta minä en aio mennä naimisiin herra Whartonin kanssa, turha on niinmuodoin minua varoittaa — sen hän on muutoin itsekin tehnyt — mutta kiitollisuutta hän on minulta ansainnut, ja jos hän joskus sitä minulta pyytää, en minä milloinkaan sitä kiellä.” Sen hetken jäljestä ei Whartonin nimeä ollut heidän kesken mainittu. Sydämensä sisimmässä Hallin Marcellaa epäili, vaikka hän itse sitä tunnetta häpesi. Hän oli tavattoman herkkä ja mustasukkainen ystävänsä puolesta. “Jos sinä uudelleen alat samalla tapaa” — saneli hän itselleen Marcellan jutellessa edelleen — “en voisi sitä kantaa, en voisi antaa sitä sinulle anteeksi.”

Hän odotti vain, että Marcella lopettaisi puhelunsa Whartonista. Mutta tämä päinvastoin itsepintaisesti pysyi samassa aineessa. Hänen täytyi päästä selville siitä, mitä Hallin ajatteli hänen parlamentti-urastaan, hänen tulevaisuudentoiveistaan, hänen puhujataidostaan. Hallin vastasi yksikantaan kuten ihminen, joka puhelee asioista, jotka eivät häntä liikuta.

“Mutta välinpitämätön hän ei ole, vaan kohtuuton”, ajatteli Marcella harmistuneena. “Täytyyhän sen häntä liikuttaa, hänellä on samat harrastukset, sama päämäärä kuin Whartonilla. Mutta hän ei voi arvostella puolueettomasti, koska —”

Niinpä heidän keskusteluunsa pujahti jotain väkinäistä, ja se kangerteli raskaasti eteenpäin. Mutta Marcellan ajatukset kulkivat kumminkin kaiken aikaa toiseen suuntaan. Kylläpä on suloista istua tässä huoneessa näiden ihmisten seurassa. Täytyihän hänen toisinaan olla riitaisa ja uppiniskainen Hallinille — se oli hänen luonteensa mukaista. Itse asiassa tyttö tunsi häntä kohtaan harrasta, kunnioittavaa rakkautta, sellaista, jota katolilaiset useasti tuntevat rippi-isäänsä kohtaan, vaikka hänen salainen toivomuksensa joutua Hallinin ohjattavaksi monesti kätkeytyi ulkonaiseen vastustushaluun, kuten nytkin. Kenties häntä harmitti, ettei Hallin tahtonut kyllin häntä johtaa ja ohjata — ei niinkuin hän itse olisi tahtonut.

V LUKU.
Marcellan ja Hallinin näin istuessa hajamielisinä kahdenkesken katkaisi tuttu ääni äkisti vaitiolon:

“Häiritsenkö, Hallin, vai mitä?”

Sanat lausui nuori mies, joka turhaan kolkutettuansa nyt varovasti pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään.

“Frank! — tekö? Sisään, mies”, huusi Hallin pystyyn hypähtäen.

Frank Leven astui sisään ja huomasi paikalla, kuka akkunan ääressä istui.

“Kas! sepä minua ilahuttaa!” huudahti hän astuen jättiläisaskelin huoneen perälle ja ohimennen puristaen Hallinin kättä. “Neiti Boyce! Luulin, ettei vanhain ystäväinne enää koskaan olisi suotu nähdä silmiänne! No mutta — —”

Hän peräytyi pari askelta ja tarkasteli Marcellaa päästä kantapäähän iloisella hämmästyksen katseella.

“Hän odotti näkevänsä minut täysissä tamineissani, myssy päässä ja esiliina edessä”, nauroi Marcella, “tai ainakin hän oli niin tekevinään.”

“Tunnustaa täytyy, että odotin jotain tärisyttävää! Ja tässä te olette ihan entisellänne, vain kaksi kertaa niin — — eikö hän ole kukoistava, Hallin!” — viimeiset sanat sanottiin teatterikuiskauksella Hallinille puhujan riisuessa hansikkaita käsistään ja yhä tutkivasti Marcellaa silmäillessä.

“Minusta hän näyttää uupuneelta”, vastasi Hallin heikosti hymähtäen. Kaikki olivat tavallaan jännityksessä, pienimmässäkin sanassa tuntui vaara piilevän, ja perin tervetullut oli senvuoksi neiti Hallinin kutsu illalliselle.

Yksinkertainen ateria syötiin rattoisan mielialan vallitessa. Hilpeästi laverteleva ylioppilas toi seuraan tuulahduksen iloista huolettomuutta, johon toiset kolme — kaikki rasittuneita ja kiusaantuneita — ilomielin yhtyivät. Hallin varsinkin oli vallattomalla tuulella ja houkutteli nuorukaista juttelemaan kaikesta, mikä hänen ajatuksissansa pyöri. Niinpä hän pian paljasti heille rehentelevän ylpeytensä siitä, että oli valittu Oxfordin yksitoistamiehisen kilpasoutukunnan jäseneksi, kertoi mitä crickettikutsumuksia hän oli saanut kesäksi, mitä kepposia hän oli tehnyt opettajilleen ja tunnusti heille yhä kestävän ällistyksensä siitä, että oli läpäissyt tutkintonsa.

“Luulin, että Rooman keisarit antaisivat minulle potkut!” selitteli hän lapsellisella tyytyväisyydellä. “Senkin vietävät. Minä en voinut pitää niitä muistissa. Minä opettelin niitä ylhäältä alas, pitkittäin ja taaksepäin — mutta ei siitäkään ollut apua; ne olivat vähällä jättää minut kiikkiin.”

“Selittämätöntä!” sanoi Hallin viekkaasti hymähtäen. “Ja kuitenkin muistelen, että kun eräältä nuorelta herrasmieheltä kerran kysyttiin jonkun Derby-kilpailujen entisen voittajan nimeä, hän alkoi alusta ja lasketteli meille kaikki voittajat ulkoa ensimäisestä viimeiseen kertaakaan takertumatta.”

“Derby-kilpailujen voittajan!” huudahti Frank innokkaasti. “Totta maar minä sen tunnen. Siihen ei tarvita muistia, se on tietoa! — Taivas! kuka se?”

Viimeinen huomautus lausuttiin Marcellalle kuiskaamalla. Illallinen oli syöty, ja molemmat vieraat olivat Hallinin kanssa palanneet akkunan luo istumaan, sillä välin kuin neiti Hallin, ylpeästi kieltäytyen apua vastaanottamasta, itse korjasi ruuat pöydästä ja laittoi kaikki kuntoon.

Kuullessaan koputusta ovella Hallin meni avaamaan. Neljä miestä tömisteli sisään, kaikki silminnähtävästi Hallinin ja hänen sisarensa hyviä tuttuja. Kaksi viimeksi tullutta oli työmiehiä, toiset kaksi olivat Bennet, Hallinin vanha ja uskollinen ystävä työväen johtajain joukossa, ja parlamentinjäsen Nehemiah Wilkins. Hallin esitteli heidät kaikki Marcellalle ja Levenille, mutta uudet tulokkaat eivät näyttäneet paljonkaan piittaavan muista kuin isännästään. He ryhmittyivät hänen ympärilleen istumaan ja alkoivat heti keskustella asiasta, johon nähtävästi kaikki olivat hyvin perehtyneet ja johon Hallin paikalla heittäytyi tuolla kiihkeällä avomielisyydellä, mikä oli hänelle ominaista niin pian kuin jouduttiin yhteiskunnallisten kysymysten alalle. Hän näytti olevan aivan vastakkaista mieltä kuin muut — seikka, joka häntä itseään tuskastutti ja toisia kiukutti.

Marcella tarkkasi heitä paikaltaan akkunan luota ja häntä halutti mennä lähemmäksi kuuntelemaan. Mutta Frank Leven kääntyi äkkiä välkkyvin silmin hänen puoleensa.

“Älkäähän toki menkö! Tulkaapa tänne minun viereeni istumaan. Ooh, onpa tämä oivallista, onpa niinkin! Katsokaa Hallinia — tuollaisia ovat ne ihmiset, joiden kanssa hän mieluimmin juttelee. Tuo tuossa vasemmalla on suutari — todella aika ovela mies — ja tuo toinen, joka istuu edessä, on muistaakseni muurari — sosialisti tietysti ja hirttäisi minut mielihyvällä vaikka huomispäivänä. Oletteko koskaan ennen nähnyt sellaista naamaa? Milloin se mies vaan alkaa puhua, tuntuu minusta kuin olisimme vallankumouksen partaalla. Onpa hän lisäksi vielä uskovainenkin, ja valmis ensin rukoilemaan puolestamme, ennenkuin meidät ammutaan — johon eivät luullakseni kaikki ole suostuvaisia. Nuo toiset taas — ne te kai tunnette? Tuo tuossa on Bennett — kelpo mies — joka alinomaa varoittaa tovereitansa olemasta narrimaisia, mikä ei arvattavasti enennä heidän suosiotansa häntä kohtaan. — Entä Wilkins sitten — hei! Wilkins” — hän nauraa hohotti täyttä kurkkua — “sanotaan, että armas serkkuni Harry Wharton ja Wilkins ennen pitkää joutuvat kahakkaan parlamentissa. Isäni sanoo, että hän kannattaa Wilkinsiä.”

Mutta äkkiä hän säikähtyneenä keskeytti puhetulvansa ja vilkaistuaan Marcellaan hätäisellä syrjäkatseella punastui. Hän kävi äänettömäksi ja tarkasteli saappaidensa kärkiä. Marcella ei voinut käsittää, mikä hänelle tuli. Mellorista paettuaan hän oli elänyt niin sanoaksemme pää sannassa. Itse hän ei ollut koskaan suoranaisesti puhunut kellekään omista asioistaan. Eikä hänen herkkä ylpeytensä sallinut hänen tunnustaa, että sittenkin koko maailma oli selvillä niistä.

“Kaipa te oikeastaan hyvin pintapuolisesti tunnette serkkuanne”, sanoi hän hiukan halveksuvasti.

“Enkä muuta haluakaan”, vastasi nuorukainen, “ja se minua lohduttaa.
Minä olenkin kaikessa niin tietämätön! — neiti Boyce.”
Hän peitti kasvot käsiinsä, ja katsoessaan häneen Marcella paikalla oivalsi tarkoituksen olevan huomauttaa, että tässä oli surua ja surkeutta hänen vieressään.

Hänen mustat silmänsä vilkkuivat lystikkäästi. Mellorissa hän oli useasti ollut nuoren Levenin uskottu. Tuo kaunis nuorukainen ei nähtävästi ollut erittäin ihastunut sisariinsa ja oli alun pitäen kiintynyt Marcellaan. Tänä iltana vanhat oireet taas uudistuivat.

“Mitä, oletteko jälleen joutunut pinteeseen?” sanoi hän. “Kuinka monta kertaa olette ollut ripittämisen tarpeessa sitten kuin viimeksi tapasimme?”

“Kas niin! te vaan pistätte leikiksi!” kuului harmistunut ääni sormien lomitse. “Te olette juuri samanlainen kuin kaikki muutkin.”

Marcella kiusoitteli häntä vielä hetken aikaa, kunnes hän hämmästyksekseen näki todellisen vihanleimahduksen nuorukaisen silmissä.

— “Ellette voi olla minua pilkkaamatta, on parasta, että siirrymme toisten luo. Ja kumminkin minua niin haluttaa teidän kanssanne siitä jutella — te olitte kotona aina niin tavattoman kiltti minua kohtaan. Minua haluttaa kertoa teille eikä taas halutakaan — ehkäpä minun ei pitäisi teille kertoa — te pidätte minua moukkana, raakana, epähienona moukkana, kun ensinkään sitä asiaa koskettelen — ja sittenkin — —”

Frank puraisi huuliansa posket tulipunaisina. Hämmästyneenä Marcella asetti kätensä hänen käsivarrelleen. Vaikka heidän välillään oli vain kahden vuoden ikäero, oli hän Mellorin ajoilta asti kohdellut nuorukaista melkein äidillisesti. “Minä en naura”, sanoi hän; “kertokaa vaan.”

“Ettekö todellakaan? — uskaltaisinkohan?” Ja niin tulvaili hänen huuliltaan kertomus aivan samanlaatuisena kuin vähintäin kuusi kertaa tätä ennen Marcellalle kerrotut rakkausjutut. Kaunis tyttö — tai ennemmin “hurmaava olento”, jonka hän oli tavannut sukulaisten luona Skotlannissa ja sittemmin Oxfordin kilpasoudussa, tanssiaisissa ja huviretkillä; ihailtu ja ihastuttava, mutta tietysti sfinksi, joka oli luotu poikalasten kiusaksi ja ylpeänä astui tomussa kiemurtelevan miessuvun ohi, tänään kiltti, huomenna julma, ei rahalla voitettava, vaikkei tietysti ilmankaan — miten tuttua tuo kaikki oli Marcellalle!

“Ja tiedättekö”, puhui Frank innokkaasti, “vaikka hän on niin hirveän sievä — tai oikeammin hirveän kiehtova — ja aistikkaasti vaatetettu ja muuta sellaista, hän ei ole typerä eikä pintapuolinen kuten tytöt usein — ei niin hitustakaan. Hän on lukenut paljon — suunnattoman paljon! Jos te tuntisitte hänet, neiti Boyce”, hän katseli Marcellaan luottavaisesti, “niin te ihan varmaan pitäisitte häntä kauhean viisaana. Ja niin pieni hän on — ja siro sitten — ja kuinka hän tanssii — taivas! näkisitte hänen tanssivan — serpentiini-tanssia tarkoitan — ei kukaan voi tanssia niinkuin hän. Hyvä hän on myös, kauhean hyvä. Hänen äitinsä on ikävä vanha kiusankappale — ei, sitä en tarkoittanut — tietysti en! — mutta hän on niin raihnainen ja sairas — kulkee aina saaleihin käärittynä ja rullatuolissa, ja Betty on enkelimäinen häntä kohtaan — on niinkin — vaikka hänen äitinsä alinomaa näykkii häntä. Ja köyhiä kohtaan — —”

Marcella ei enää voinut hillitä hilpeätä tuultansa, vaan purskahti äkkiä nauramaan ja teki kädellään liikkeen pysäyttääkseen hänen puhetulvaansa.

“Asiaan, hyvä herra — joko olette kosinut häntä?”

“Luulisinpa toki sen tehneeni”, sanoi Frank tulisesti. “Kerran viikossa joulusta alkaen. Tietysti hän leikittelee kanssani — sitä tekevät aina sellaiset kuin hän, — mutta luulen sentään, että minulla voisi olla toiveita, ellei hänen äitinsä — tuo hirvittävä vanha — ei, enhän minä sitä tarkoittanut! Mutta nyt tulee se, josta minun oikeastaan ei pitänyt teille kertoa — minun ei todellakaan pitäisi sitä kertoa. Se on hävyttömästi tehty minulta, mutta en voi olla siitä puhumatta!”

Ja pyörittäen epätoivoisena kiharaista päätänsä, hän upotti uudelleen punaiset poskensa käsiinsä ja vaikeni puhumattomaksi.

Marcellan posket rusottivat pelkästä osanotosta.

“Olisin hyvilläni, jos lakkaisitte arvoituksia puhumasta”, sanoi hän.
“Mikä teitä vaivaa? — teidän täytyy kertoa minulle.”
“No niin, kyllä minä tiedän, ettette siitä pahastu!” huusi Frank sukeltaen jälleen esille käsistänsä. “Mitä ihmeitä te siitä piittaisitte! Mutta minusta tuntuu sentään niin hävyttömältä puhua kanssanne siitä — — Nähkääs”, laukesi häneltä viimein, “hän lähtee Italiaan Raeburnien kanssa. Hän on tavallaan kaukaista sukua heille, ja neiti Raeburn on viime aikoina ollut erittäin rakastettava hänelle — ja hänen äitinsä on kohdellut minua kuin ilmaa, sen jälkeen kuin Raeburnit pyysivät häntä Italiaan kanssaan — ja kyllähän sen h