Haudattu temppeli by Maurice Maeterlinck

E-text prepared by Tapio Riikonen

HAUDATTU TEMPPELI

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Suomentanut

Armas Hämäläinen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

        Octave Mirbeaulle
hänen ihailijansa ja
ystävänsä M.M.

SISÄLLYS:

  I. Oikeus.
II. Mysteerion kehitys.
III. Aineen valta.
IV. Menneisyys.
V. Onnen vaihteessa.
VI. Tulevaisuus.

I. OIKEUS

I

Puhun niille, jotka eivät usko ainoan, kaikkivaltiaan ja erehtymättömän Tuomarin olemassaoloon, Tuomarin, joka päivin ja öin kallistaen korvansa meidän ajatuksillemme, tunteillemme ja toimillemme, ylläpitää oikeutta tässä maailmassa ja täydentää sitä muualla. Jollei ole tuomaria, niin onko sitten olemassa muuta oikeutta kuin ihmisten säätämä oikeus, joka tosin ei suinkaan esiinny yksinomaan heidän laeissaan ja tuomioistuimissaan, vaan myöskin kaikissa yleiskunnallisissa suhteissa, jotka eivät ole positiivisten tuomioiden alaisia ja joilla ei tavallisesti ole muuta vahvistusta kuin ympäristömme yleinen mielipide, luottamus tai epäluottamus, hyväksyminen tai hylkääminen? Eikö ole olemassa mitään tätä oikeutta ylempänä? Voiko sen, mikä maailman kaikkeuden moraalissa näyttää usein niin selittämättömältä, että ihmiset luulevat olevansa niin sanoaksemme pakotettuja uskomaan viisaan tuomarin olemassaoloon, johtaa yhteiskunnallisesta oikeudesta ja selittää tämän avulla? Olemmeko petettyämme tai voitettuamme lähimmäisemme, pettäneet tai voittaneet kaikki oikeuden voimat? Onko kaikki lopullisesti ratkaistu ja eikö meillä ole enää mitään pelkäämistä, vai onko kuitenkin olemassa ankarampi ja vähemmin erehdykselle altis oikeus, näkymättömämpi, mutta syvempi, universaalisempi ja voimakkaampi?

Kuka kieltää sellaisen olemassaolon ja kuka ei tunne, että se on torjumaton, että se käsittää koko ihmiselämän ja että sen keskustassa hallitsee äly, joka ei erehdy ja jota ei liioin voi pettää? Mutta mihin me sen sijoitamme riistettyämme sen taivaista? Missä se on? Mistä se ammentaa hyvän ja pahan, onnen ja onnettomuuden? Siinä kysymyksiä, joita emme usein tee itsellemme. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, sillä paikasta, missä tuo oikeus sijaitsee ja mistä se lähtee meitä rankaisemaan ja palkitsemaan, riippuu sen luonne ja koko meidän moraalimme. Siksipä ei ole hyödytöntä tutkia, millaisena nykyään tapaamme ihmisten sydämissä ja mielissä tuon korkeimman salaperäisen oikeuden suuren aatteen, aatteen, joka on ollut useinkin vaihteluiden alainen aikojen kuluessa. Eikö meille sittenkin jää korkein ja kiihoittavin mysteerio, eikö se koskekin useimpia muita mysteerioita ja eivätkö sen horjumiset juuri järkytä meitä syvimmin? On mahdollista, ettei suurella osalla ole minkäänlaista tietoa noista horjumisista ja muutoksista. Täysin selvä tietoisuus ei ole välttämätön kaikille inhimillisen ajattelun kehityksessä. Riittää sekin, että jotkut ottavat selvää siitä, että jokin muutos on tapahtunut, jotta yleinen moraali saa vähitellen tuta sen seuraukset.

II

Me tulemme tietenkin koskettelemaan yhteiskunnallista, sosiaalista, oikeutta, s.o. oikeutta, jota me noudatamme keskinäisissä suhteissamme, mutta me emme ota puheeksi säädännäis- eli positiivista oikeutta, joka ei ole muuta kuin osa sosiaalisen oikeuden rakennetta. Me käsittelemme erittäinkin tuota epätäsmällistä, mutta tehokasta oikeutta, jota on mahdoton käsittää, mutta myöskin mahdoton välttää, joka seuraa ihmistä ja tunkeutuu häneen, hyväksyy ja hylkää, palkitsee ja rankaisee elämämme kaikki teot. Tuleeko se ulkoapäin? Onko olemassa, ihmisestä riippumatta, maailmankaikkeudessa ja ilmiöissä moraalinen periaate, jota ei voi pettää eikä kaunistella? Onko sanalla sanoen oikeutta, jota voisi nimittää fyysilliseksi oikeudeksi? Vai onko tuo oikeus kokonaan lähtöisin ihmisestä, onko se aivan sisäinen silloinkin, kun se vaikuttaa ulospäin? Ja, ilmaistaksemme tuon kaiken lyhyesti, onko toisin sanoen olemassa vain psykolooginen, sielullinen oikeus? Luulen näiden kahden nimityksen, fyysillinen ja psykolooginen oikeus, käsittävän ne oikeuden eri muodot, jotka meistä näyttävät vielä nytkin olevan olemassa sosiaalisen oikeuden yläpuolella.

III

Jos ihminen, vaikkapa harhaluuloille ja mysteerioille kärkkäinkin, poistuu kaiken positiivisen uskonnon helpoilta, mutta keinotekoisesti valaistuilta poluilta ja kysyy rehellisesti ja tarkkaavaisesti neuvoa persoonalliselta kokemukseltaan, jos hän tarkastaa ulkonaista pahaa, joka kohtaa sokeasti hyviä ja pahoja, niin en luule, että hän voi kauan epäillä totuutta, ettei maailmassa, jossa me elämme, ole moraalisista syistä johtunutta fyysillistä oikeutta, että tuo oikeus esiintyy perinnöllisyyden, sairauden, ilmapiirin ja maaperän ilmiöinä tai jossain muussa ajateltavassa muodossa. Ei maa, ei taivas, ei luonto, ei aine, ei eetteri, ei mikään tuntemamme voima, paitsi meihin itseemme kätkeytyvät voimat, ota lukuun oikeutta, eikä niillä ole pienintäkään yhteyttä meidän moraalimme, ajatuksiemme eikä aikomuksiemme kanssa. Ulkomaailman ja meidän tekojemme välillä ei ole muita kuin yksinkertaisia syyn ja seurauksen suhteita, olennaisesti siveellisyyspiiriin kuulumattomia. Jos teen sellaisen ja sellaisen varomattoman tai ilkivaltaisen teon, niin koituu minulle siitä sellainen ja sellainen vaara ja saan siitä maksaa sellaisen ja sellaisen veron luonnolle. Ja kun kohtuuttomuus ja varomattomuus johtuvat usein syystä, jota me nimitämme epäsiveelliseksi, koska meidän velvollisuutemme on sovittaa elämämme, terveytemme ja turvallisuutemme pienten vaatimusten mukaan, niin me emme voi olla asettamatta epäsiveellistä syytä ja siitä johtuvaa vaaraa tai maksettavaa veroa toistensa yhteyteen, ja me saamme jälleen tuon luottamuksen yleisoikeuteen, joka on sydämeemme syvimmälle juurtunut ennakkoluulo. Mutta samalla kun omaksumme jälleen tuon luottamuksen, meiltä jää ottamatta huomioon, että asiaan ei yhtään vaikuta se, onko kohtuuttoman tai varomattoman teon aiheuttanut viaton tai sankarillinen syy, käyttääksemme lapsellista sanavarastoamme. Kylmettymisen seuraukset ovat ehdottomasti samat, jos heittäydyn veteen hyvin kylmällä ilmalla pelastaakseni lähimmäiseni tai jos putoan siihen koettaessani heittää hänet veteen, eikä mikään tämän avaran taivaan alla, paitsi minua itseäni tai tuota henkilöä, jos hän sen voi, lisää kärsimystä kärsimyksiini, kun olen tehnyt rikoksen, tai lievennä vähääkään tuskiani, kun olen tehnyt hyveellisen teon.

IV

Tarkastelkaamme toista tämän fyysillisen oikeuden muotoa: perinnöllisyyttä. Siinähän tapaamme saman tietämättömyyden moraalisista syistä, saman välinpitämättömyyden. Täytyy myöntää, että se oikeus olisi hyvin outoa, joka sälyttäisi pojan ja pojanpojan-pojan hartioille isän tai isoisän-isän tekemän rikoksen taakan. Mutta se ei olisi inhimillisen moraalin vastaista, ihminen taipuisi siihen helposti, vieläpä se näyttäisi luonnolliselta, suurenmoiselta, innostavalta. Se jatkaisi määräämättömiin meidän yksilöllisyyttämme, tietoisuuttamme ja olemassaoloamme, ja tältä kannalta katsoen se sointuisi yhteen lukuisien tosiasioiden kanssa, joita tuskin voi kieltää ja jotka todistavat, ettemme me ole yksinomaan itseemme rajoitettuja, vaan että meillä on useita hienon hienoja ja vielä vaillinaisesti tunnettuja suhteita kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi, edeltää ja seuraa elämässä.

Mutta joskin tämä on totta muutamissa suhteissa, niin ei se ollenkaan pidä paikkaansa, mikäli on kysymyksessä fyysillisen perinnöllisyyden oikeus. Fyysillinen perinnöllisyys ei ota ollenkaan huomioon sen teon siveellisiä syitä, jonka seuraukset jälkeläiset saavat maksaa. Sen, mitä isä on tehnyt turmellessaan terveytensä, ja sen, mitä poika saa kärsiä, yhdistää toisiinsa fyysillinen side, mutta isän aikomuksilla, vaikuttimilla, jotka saattavat olla rikollisia tai sankarillisia, ei ole mitään vaikutusta niihin kärsimyksiin, joita pojan on kestettävä. Lisätkäämme vielä, että fyysillisen perinnöllisyyden väitetty oikeus on ilmeisesti hyvin ahdasalainen. Isä on saattanut tehdä tuhansia kauheita virheitä, hän on saattanut murhata, pettää halpamaisesti, vainota viatonta, riistää onnetonta, ilman että nuo rikokset jättävät pienintäkään jälkeä hänen lastensa elimistöön. Hänen ei ole tarvinnut muuta kuin välttää tekemästä mitään, joka voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

Yleensä perinnöllisyyden oikeus rankaisisi melkein yksinomaan kahta hairahduslajia: alkoholismia ja irstailua. Mutta joskin alkoholismi on jokseenkin vastenmielinen ja usein hyvin rikollinen pahe, on se usein kuitenkin pikemmin heikkous kuin rikos, ja muutamissa tapauksissa olisi vaikeaa ajatella pahetta, joka edellyttäisi vähemmän huonoa tahtoa ja häijyyttä. On siis vaikea selittää, miksi yleismoraali rankaisisi niin erikoisella, niin julmalla ja niin sanoaksemme ikuisella tavalla suhteellisen viatonta pahetta, kun se ei kerran välitä mitään esimerkiksi sukulaismurhasta, myrkyttäjästä tai kiduttajasta.

Mitä irstailuun tulee, niin on tunnettua, että sitä seuraa usein rangaistuksena muiden onnettomuuksien joukossa eräs pelättävä ja jälkeläisille mitä turmiollisin onnettomuus. Mutta tässäkin vallitsee tapahtumien oikeuden puolelta sama tietämättömyys siveellisistä syistä, sama sokeus. Irstailutoimitus voi olla hirveä moraalin kannalta katsoen, sitä ovat mahdollisesti valmistelleet hirveät salajuonet ja siihen on mahdollisesti sekaantunut vallan väärinkäyttöä, epätoivoa ja kyyneliä. Toiselta puolen on mahdollista, että se on indifferentti, yhdentekevä, vieläpä viatonkin. Tapahtumiin sisältyvä oikeus välittää siitä vähät, se kysyy vain sitä, noudatetaanko vai laiminlyödäänkö varovaisuutta ja harjoitetaanko irstailua usein; se antaa usein vallan sattumalle, mutta se ei koskaan välitä uhrinsa sieluntilasta. Muutoin voisi irstailuun nähden tehdä saman huomautuksen kuin alkoholismiin nähden: miksi tuo aivan erikoinen ja melkein rajaton rangaistus useinkin viattomasta hairahduksesta? On olemassa irstailua, joka kylmän ja korkean järjen silmissä, jota odottaisi korkeimmalta oikeudelta, on verrattomasti vähemmän rikollista kuin useat alhaiset ajatukset, huonot tunteet, joita huomaamatta liikkuu sydämissämme. Ja, päättääksemme tämän katsomuksemme, ei vihdoin olisi vaikea kuvitella tai löytää tapauksia, joissa hyvin kunnollisen miehen lapset tai lastenlapset saavat kärsiä peruuttamattoman rangaistuksen älyssään ja ruumiissaan siitä syystä, että heidän isänsä on saanut parantumattoman vamman suorittaessaan työtä, jolla hän tarkoitti — erehtyen tai erehtymättä — hyvitystä, kieltäytymistä, uhrausta tai vilpittömyyttä.

V

Tällainen on luonnon oikeus fyysilliseen perinnöllisyyteen nähden. Mitä tulee moraaliseen perinnöllisyyteen, niin silläkin näyttää olevan samat periaatteet, mutta koska tässä on kysymys hengen ja luonteen muunnoksista, jotka ovat verrattomasti paljon monimutkaisempia ja vaikeampia havaita, niin ilmiöt ovat vähemmän silmiinpistäviä ja epävarmempia. Moraalinen perinnöllisyys, ainakin patoloogisella alalla, ainoalla, joka on kyllin selväpiirteinen antaakseen tilaisuuden varmoihin huomioihin, ei ole mitään muuta kuin fyysillisen perinnöllisyyden henkinen muoto, jälkimmäinen on edellisen periaate, edellinen on jälkimmäisen jatkoa. Oikeuteen nähden tavataan siis moraalisen perinnöllisyyden alkuperässä sama indifferenssi, yhdentekeväisyys, sama sokeus. Alkoholistin tai irstailijan jälkeläiset voivat joutua saman iskun alaisiksi, joka voi kohdistua henkeen ja ruumiiseen, olipa sitten alkoholismin tai irstailun moraalinen syy pahaa tai viatonta laatua. Heille kehittyy melkein ehdottomasti henkinen vika, jos heillä on aineellinen vika. Ja olivatpa he sitten hulluja, tylsämielisiä, kaatuvatautisia, olkoonpa heillä vastustamattomia rikollisia vaistoja tai osoittakootpa vain pientä sielunkykyjen häiriötä, samantekevä; sielu on vioittunut samalla kun ruumiskin ja kauhein siveellinen rangaistus, minkä saattaa keksiä ylin oikeus — jos hetkeäkään on kysymys oikeudesta — on kohdistunut tekoihin, jotka tavallisesti saavat vähemmän pahaa aikaan ja merkitsevät melkein aina vähemmän häijyyttä kuin sadat muut, joita luonto ei uneksikaan rangaista. Ja lisäksi tuo rangaistus kohtaa sokeasti ja ottamatta vähintäkään huomioon tekojen ehkä anteeksiannettavia, ehkä yhdentekeviä tai vieläpä erinomaisiakin vaikuttimia.

Onko siis asianlaita se, että alkoholismi ja irstailu tulevat yksin kysymykseen moraalisessa perinnöllisyydessä? Ei millään muotoa, ja se olisikin mieletöntä. Tuhannet enemmän tai vähemmän tuntemattomat tekijät tulevat väliin. Erinäiset moraaliset ominaisuudet näyttävät siirtyvän kuten erinäiset fyysillisetkin ominaisuudet. Määrätyssä rodussa tavataan melkein poikkeuksetta määrättyjä, luultavasti hankittuja hyveitä. Mutta mikä on esimerkin, ympäristön, perinnöllisyyden osa? Kysymys niin mutkistuu, tosiasiat ovat niin usein vastakkaisia, ettei ole enää mahdollista seurata lukemattomien syiden mainingissa jonkin määrätyn syyn uomaa. Riittää kun toteamme, ettemme löydä tahallisen oikeuden jälkeä niistä muutamista selvistä, sattuvista ja varmoista tapauksista, joissa se saattaisi ilmetä fyysillisen tai moraalisen perinnöllisyyden alalla. Ja jollemme löydä sitä niistä, niin meidän on vielä vaikeampi löytää sitä muualta.

VI

Näin ollen me siis emme voi sanoa, että yläpuolellamme, ympärillämme, alapuolellamme tässä elämässä tai toisessa elämässämme, s.o. lastemme elämässä, olisi tarkoitetun ja tahallisen oikeuden jälkiä. Mutta mukautuessamme olevaiseen me tietenkin olemme joutuneet antamaan moraalimme leiman useimmin tapaamillemme kausaliteetti- eli syysuhteisuusperiaatteillemme, joten on olemassa hyvin riittävä tehokas näennäinen oikeus, oikeus, joka palkitsee tai rankaisee useimpia tekojamme sen mukaan, missä suhteessa ne ovat erinäisiin olentojen säilymiselle välttämättömiin lakeihin. On selvää, että jos siemennän peltoni, niin minulla on sata kertaa suuremmat edellytykset sadon korjaamiseen kuin naapurillani, joka jättää peltonsa kylvämättä, koska hän pitää parempana laiskoitella tai huvitella. Tässä tapauksessa työ on palkittu tyydyttävän varmasti ja me olemme ruvenneet pitämään erityisesti juuri työtä siveellisenä toimituksena ja velvollisuuksista ensimmäisenä, koska se on välttämätön elämämme ylläpitämiseksi. Tämänlaatuisia esimerkkejä voisi jatkaa loppumattomiin. Jos minä kasvatan hyvin lapsiani, jos olen hyvä ja oikeamielinen muille ihmisille, jos olen rehellinen, toimelias, suora, varovainen ja viisas kaikissa oloissa, niin minulla on suuremmat edellytykset saada osakseni kunnioitusta lapsiltani, rakkautta, arvonantoa ja onnellisia hetkiä kuin sillä, joka on ollut ja toiminut aivan päinvastoin. Älkäämme kuitenkaan jättäkö ottamatta huomioon, että naapurini, vaikka hän olisikin ahkera ja säännöllinen tavallisessa olossaan, ei saisi sen suurempaa satoa, jos jokin kunnioitettava ja ehkä ihailtavakin syy — esimerkiksi sairaus, joka pidättäisi häntä vaimonsa tai naapurinsa vuoteen ääressä — olisi estänyt häntä kylvämästä oikeaan aikaan. Samoin kävisi toisissakin tapauksissa, jotka äsken mainitsin. Mutta nämä tapaukset, joissa kunnioitettava tai ihailtava syy estää täyttämästä tehtävää, ovat poikkeuksellisia, niin että yleensä syyn ja seurauksen, välttämättömän lain vaatimuksen ja sitä noudattavan yrityksen tuloksen välillä on, kiitos joustavuutemme ja mukautumiskykymme, riittävä sopusointu pitämään meissä yllä kaikessa olevan oikeuden aatetta.

VII

Onko tämä aate, joka piilee vähemmän mystillisten ja vähemmän herkkäuskoisten aatteiden pohjalla, terveellinen? Eikö tämä moraalimme osa ole kuin hyönteinen putoavalla kallionmöhkäleellä, joka pudotessaan kuvittelee, että kallio siirtyy paikaltaan vain ylläpitääkseen sitä? Onko olemassa erehdyksiä ja valheita, joita on edistettävä? Ehkä niissä on sellaisiakin, jotka jonakin hetkenä ovat olleet hyvää tekeviä? Mutta kun niiden hyvättyöt ovat ohi, niin eikö taasen ole jouduttu katsomaan totuutta vasten kasvoja ja eikö sille ole pitänyt tehdä uhraus, joka oli siirretty tuonnemmaksi? Oliko välttämätöntä odottaa, että kuvittelu tai valhe, jotka näyttivät olevan meille hyväksi, alkaisivat vahingoittaa meitä tai ainakin viivyttäisivät välttämätöntä sopusointua hyvin tunnetun todellisuuden ja sen tulkitsemis-, sen hyödykseenkäyttämis- ja hyväksymistavan välillä? Mitä ovatkaan kuninkaiden jumalallinen valta, kirkon erehtymättömyys ja toisessa elämässä palkitseminen olleet muuta kuin harhaluuloja, jotka ovat odottaneet kauan, että järki ne uhraisi? Mitä on voitettu sillä, ettei niitä heti uhrattu? Hieman petollista rauhaa, vähän joskus turmiollista lohdutusta, muutamia toiveita, joiden toteuttamiseksi ei ole pantu rikkaa ristiin. Ja siten on hukattu paljon aikaa. Mutta onko ihmiskunnalla, joka vihdoinkin tahtoo tuntea totuuden ja joka on sen etsimisessä löytänyt olemassaolon oikeutuksen, joka korvaa kaikki muut, paljon aikaa hukattavana? Varmaa on, ettei mikään vie sitä häneltä enemmän hukkaan, sillä ei mikään ole elävämpi ja taitavampi muuttamaan muotoa kuin jo perustuksensa menettänyt harhaluulo.

Mutta vähät siitä, tullaan sanomaan, tekeekö ihminen sitä, mikä on oikein, koska hän on vakuutettu, että Jumalan katse seuraa häntä, tai koska hän kuvittelee olevan jonkinlaista oikeutta maailmassa, tai yksinkertaisesti, koska hän omassatunnossaan tuntee tuon asian oikeaksi? Päinvastoin merkitsee tämä hyvinkin paljon. Meillä on tässä kolme eri ihmistä. Ensimmäinen, jota seuraa Jumalan katse, on tekevä useammankin väärän teon, sillä ei ole ollut Jumalaa, joka ei olisi tahtonut paljonkin väärää. Toinen ei tule aina toimimaan kuten kolmas, ja kolmas on todellinen ihminen, jolta moralistin on kysyttävä neuvoa, sillä hän yksin on jääpä näistä kolmesta eloon. Moralistille on mielenkiintoisempaa koettaa nähdä ennakolta, millä tavoin ihminen käyttäytyy totuudessa, s.o. luonnollisessa elementissään, kuin tutkia, miten hän menettelee erehdyksessä.

VIII

Luultavasti on niistä, jotka eivät usko korkeimman Tuomarin olemassaoloon, näyttävä hyödyttömältä tutkia näin vakavasti tätä kaikessa olevan oikeuden mahdotonta aatetta. Jos se esitetään sellaisena kuin se todellisuudessa on, se tulee todellakin mahdottomaksi. Mutta jokapäiväisessä elämässämme me emme tavallisesti näe sitä siinä muodossa. Nähdessämme onnettoman rikoksen, väärin hankittua varallisuutta, joka päättyy vararikkoon, kurjaa irstailua, rangaistua ilkeyttä, katalaa kimppuunkäyntiä, joka hetken menestyy ja sitten päättyy surkeasti, me lakkaamatta sekoitamme fyysillisen seurauksen moraaliseen syyhyn. Ja vaikkemme ollenkaan uskoisi minkään Tuomarin olemassaoloon, joudumme me kuitenkin melkein kaikki enemmän tai vähemmän vapaasti elämään jonkinlaisessa epämääräisessä uskossa tapahtumien oikeuteen. Ja silloinkaan, kun järjen ja kylmän havainnon avulla olemme päässeet selville, ettei tuota oikeutta ole olemassa, silloinkaan ei tarvita muuta kuin että jokin tapaus koskettaa meitä läheltä, välistä riittää kaksi tai kolme tuntuvampaa sattumaa luhistamaan tuon vakaumuksen sydämessämme, jollei aina mielessämme. Järjestämme, kokemuksestamme huolimatta herättää meissä jokin aivan vähäpätöinen seikka esi-isän, joka oli vakuutettu siitä, että tähdet taivaalla tuikkivat vain hyväksyvästi ennustaakseen iskua, jonka hän on antava viholliselleen taistelutantereella, lausuntoa, jonka hän antaa päällikköjen kokouksessa, onnellista juonta, jonka hän punoo naiskammion ympärille. Mekin jumaloimme tunteitamme harrastustemme mukaan, mutta koska jumalilla ei ole enää nimiä, me jumaloimme niitä epätäsmällisemmällä ja epäsuoremmalla tavalla, ja siinä onkin ainoa erotus. Kun kreikkalaiset, ollen voimattomina Trojan edustalla, tarvitsevat tehokasta apua ja merkkiä, niin he menevät riistämään Philokteelta Herkuleen jousen ja nuolet ja jättävät hänet sitten alastomana, sairaana ja aseettomana autiolle saarelle, ja se on muka salaperäinen Oikeus, korkeampi kuin inhimillinen, se on jumalien säännös. Ja kun jokin väärinteko näyttää meistä hyödylliseltä, niin me vaadimme sitä tulevien sukupolvien, ihmisyyden, isänmaan nimessä. Kun toiselta puolen meitä kohtaa suuri onnettomuus, ei ole enää oikeutta, ei jumalia, mutta jos se kohtaa vihollistamme, niin maailmankaikkeus kansoittuu heti näkymättömillä tuomareilla. Jos osaksemme tulee odottamaton ja ansaitsematon onni, niin me ilman päänvaivaa kuvittelemme, että meissä on niin salattuja ansioita, joista emme itsekään tienneet, ja me olemme onnellisempia siitä, että ne ovat tulleet ilmi, kuin itse siitä onnesta, jota ne ovat meille tuottaneet.

IX

“Kaikki kostaa itsensä”, sanomme. Niin kyllä, syvimmällä sydämessämme ja ihmiselämässä kaikki on maksettava takaisin oikeuden mukaan sisäisen onnen tai onnettomuuden rahassa. Meidän ulkopuolellamme, meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa kaikki on samaten maksettava takaisin, mutta onni tai onnettomuus ei kulje enää saman intendentin käsien kautta. Sen jako toimitetaan toisten perusteiden, toisten lakien mukaan. Määrääjänä ei ole enää tietoisuuden oikeus, vaan moraalimme tiedottoman luonnon logiikka. Meissä on henki, joka punnitsee vain aikomukset, meidän ulkopuolellamme on mahti, joka punnitsee vain teot ja tosiasiat. Me vakuutamme itsellemme, että ne toimivat yksissä neuvoin. Mutta joskin henki todellisuudessa luo usein silmäyksen tuon mahdin puoleen, niin tuo mahti on hengestä yhtä tietämätön kuin Pohjois-Euroopassa kivihiiltä punnitseva mies on tietämätön Etelä-Afrikassa timantteja punnitsevan miehen olemassaolosta. Me sekoitamme lakkaamatta käsityksemme oikeudesta tuohon siveellisyyspiirin ulkopuolella olevaan logiikkaan. Ja se on useimpien erehdystemme lähde.

X

Meidän ei muuten ole hyvä mennä valittamaan maailmankaikkeuden välinpitämättömyyttä ja selittämään sitä hirviöksi ja käsittämättömäksi. Meillä ei ole oikeutta kummeksua vääryyttä, johon me itse otamme hyvin tehokasta osaa. Totta on, ettei tapaturmissa, sairauksissa tai useimmissa ulkonaisen elämän sattumissa, jotka kohtaavat sokeasti hyvää ja pahaa, petturia ja sankaria, laupeudensisarta ja myrkyttäjää, ole jälkeäkään oikeudesta. Mutta maailmankaikkeuden vääryyksien tiliin me luemme mielellämme paljon yksinomaan ihmisten vääryyksiä, jotka ovat verrattomasti lukuisampia ja turmiollisempia kuin myrsky, sairaus ja tulipalo. Minä en puhu sodasta; minulle voitaisiin huomauttaa, että se on luettava vähemmän luonnon kuin kansojen ja hallitsijoiden syyksi. Mutta köyhyys esimerkiksi, jonka me vielä luemme syyntakeettomien onnettomuuksien joukkoon, samaan luokkaan kuin ruton tai haaksirikon, köyhyys kaikkine tuhoisine kärsimyksineen ja perinnöllisine kurjuuksineen, miten usein siihen onkaan syynä yhteiskunnallisten olojemme nurjuus, joka ei ole muuta kuin ihmisen vääryyksien summa? Miksi ansaitsematonta kurjuutta nähdessämme etsimme taivaasta tuomaria tai käsittämätöntä syytä, ikäänkuin olisi kysymys salaman tuhosta? Unohdammeko, että me tässä olemme tutkimuksenalaisen kysymyksen paraiten tunnetulla ja varmimmalla alalla ja että juuri me itse säännöstelemme kurjuuden ja jaamme sitä yhtä mielivaltaisesti moraalin kannalta katsoen kuin tuli jakaa tuhojaan ja sairaus kärsimyksiään? Mitä järkeä on ihmettelyssämme, ettei meri pidä lukua uhrinsa sieluntilasta, silloinkuin me, joilla on sielu, s.o. aivan erikoinen oikeuden elin, emme pidä lukua niiden tuhansien kurjien viattomuudesta, jotka ovat meidän uhrejamme? Onko se riittävä puolustus, että poistamme jokapäiväisistä huolista voiman, joka on aivan kokonaan vallassamme, tehdäksemme siitä turmiollisen voiman? Olemme todellakin omituisia tuomareja ja omituisia ihanteellisen oikeuden palvojia! Tuomioistuimen erehdys saa meidät kuohuksiin maailman äärestä toiseen, mutta erehdyksen, joka tuomitsee kurjuuteen kolme neljännestä veljiämme ja joka on yhtä puhtaasti inhimillinen kuin tuomioistuimen erehdys, me viemme jonkinlaisen voittamattoman ja leppymättömän mahdin tiliin. Kun kelpo naapurimme lapsi syntyy sokeana, tylsämielisenä tai muotopuolena, niin me menemme etsimään vaikka mistä, aina uskonnon mysteerioista asti, uskonnon, jolle jo olemme välinpitämättömiä, jotakin jumalaa päästäksemme selville hänen ajatuksistaan. Mutta jos lapsi syntyy köyhänä, mikä tavallisesti vaikuttaa yhtä turmiollisesti tämän olennon kohtaloon kuin pahinkin sairaalloisuus, niin ei päähämmekään pälkähdä tehdä mitään kysymystä Jumalalle, joka on kaikkialla, missä me olemme, koska hän on vain tehnyt meidän tahtomme mukaan. Ennenkuin pyydämme ihanteellista tuomaria, olisi meidän välttämättä puhdistettava aatteemme, sillä tuo tuomari tulee olemaan näiden aatteiden virheiden kaltainen. Ennenkuin valitamme luonnon välinpitämättömyyttä ja koetamme etsiä siitä oikeutta ja kohtuutta, jota siinä ei ensinkään ole, olisi meidän viisasta käydä omaan inhimilliseen elämäämme sisältyvän vääryyden kimppuun ja sitten, kun se olisi siitä poistettu, huomaisimme sattuman aiheuttamien vääryyksien osan supistuneen kahdella kolmasosalla. Se on oleva joka tapauksessa supistuneempi kuin jos me olisimme ruvenneet pitämään rajuilmaa järkevänä, tulivuorta tarkkanäköisenä, maanvieremää neuvokkaana, kylmyyttä ja kuumuutta varovaisina, sairautta arvostelukykyisenä, merta ymmärtäväisenä ja huomaavaisena hyveillemme ja salaisille aikomuksillemme. Itse asiassa on paljon enemmän köyhiä kuin haaksirikkoisia tai tapaturmien uhreja, paljon enemmän kurjuuden kuin elimistömme oikkujen tai luonnonvoimien vihamielisyyden aiheuttamia sairauksia.

XI

Mehän tietenkin rakastamme oikeutta. Totta on, että me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta on lisättävä, että vasta vähän aikaa sitten olemme päässeet siitä varmuuteen ja me etsimme vielä keinoja sen hävittämiseksi. Tuo vääryys oli niin vanha, käsitys Jumalasta, kohtalosta ja luonnon salaperäisestä tahdosta sekoittui siihen niin läheisesti, se on vielä niin läheisesti sidottu useimpiin maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisiin voimiin, että olemme vasta vähän aikaa saattaneet koettaa eristää niitä puhtaasti inhimillisiä voimia, joita siihen kätkeytyy. Jos meidän onnistuu eristää, oppia tuntemaan ja erottaa ne lopullisesti sellaisista voimista, joihin meillä ei ole mitään vaikutusta, niin se on oleva oikeudelle tärkeämpää kuin kaikki, mitä ihmiskunta on tähän asti saavuttanut oikeuden etsimisellään.

Sillä yhteiskunnallisessa epäoikeudenmukaisuudessa ei suinkaan ihmisosuus kykene vaimentamaan oikeudenmukaisuuden kiihkeää kaipuutamme, vaan se osuus, joka monen mielestä kuuluu vielä Jumalalle, jonkinlaiselle kohtalolle ja luonnon kuvitelluille laeille.

XII

Tämä viimeksimainittu passiivinen osuus vähenee päivä päivältä. Ei niin, että oikeuden mysteerio katoaisi. Mysteerion katoaminen on hyvin harvinaista; tavallisesti se vain muuttaa paikkaa. Mutta usein on hyvin tärkeää, hyvin toivottavaa, että se saadaan muuttamaan paikkaa. Eräältä tietyltä näkökannalta katsoen kaikki inhimillisen ajattelun edistys supistuu kahteen tai kolmeen tämänlaiseen muutokseen, parin kolmen mysteerion siirtämiseen paikasta, jossa ne vaikuttivat pahaa, toiseen paikkaan, missä ne ovat vaarattomia tai voivat vaikuttaa hyvää. Riittääpä joskus sekin, että mysteeriolle onnistutaan antamaan toinen nimi, vaikka se ei muutakaan paikkaa. Sitä, mitä ennen kutsuttiin “jumaliksi”, kutsutaan nyt “elämäksi”. Ja jos elämä on yhtä selittämätön kuin jumalat, niin me olemme näin voittaneet ainakin sen, ettei kenelläkään ole oikeutta puhua tai vahingoittaa sen nimessä. Inhimillisen ajattelun päämäärä ei luultavastikaan ole mysteerion hävittäminen tai vähentäminen. Tämä ei näytä mahdolliselta. On luultavaa, että tähän maailmaan on aina liittyvä sama määrä mysteerioita, olettaen että loppumattomuus on ominaista tälle maailmalle kuten se on ominaista mysteeriolle. Mutta rehellisesti ihmisajatus tahtoo määritellä ennen kaikkea todellisten ja poistamattomien mysteerioiden tilanteen. Se tahtoo poistaa näistä mysteerioista kaiken sen, mikä niihin ei kuulu, mikä ei ole niille ominaista, kaiken sen, mitä meidän erehdyksemme, kauhumme ja valheemme ovat siihen lisänneet. Ja sitä mukaa kuin keinotekoiset mysteeriot häviävät, tuo ihmisajatus näkee todellisen mysteerion alan laajenevan, joka on elämän, sen tarkoituksen ja sen alkamisen mysteerio, ajatuksen oman olemassaolon mysteerio, mysteerio, jota on kutsuttu “alkutapahtumaksi” tai “todellisuuden ehkä tuntemattomana pysyväksi olemukseksi”.

XIII

Missä sitten sijaitsi oikeuden mysteerio? Se täytti maailman. Milloin se oli jumalien käsissä, milloin se verhosi ja hallitsi jumalia itseään. Se oli asetettu kaikkialle paitsi ihmiseen. Se täytti taivaat, elävöitti kalliot, ilmapiirin ja meret, kansoitti luoksepääsemättömän maailmankaikkeuden. Vihdoin tiedustellaan sen luuloteltuja olinpaikkoja, järkytetään sen pilvivaltaistuinta, hätyytetään, tutkitaan sitä. Se katoaa, ja hetkellä, jolloin luulemme, ettei sitä enää ole, se tulee jälleen esiin sydämemme pohjalta. Ja vieläkin se on mysteerio, joka lähenee ihmistä ja imeytyy häneen kiinni. Sillä meistä tulee melkein aina niiden mysteerioiden viimeinen turvapaikka ja todellinen asunto, jotka me tahdoimme tuhota. Meissä ne viimein löytävät jälleen sen kotilieden, jonka ne olivat jättäneet kulkeakseen läpi avaruuden nuoruutensa ensimmäisessä hurmiossa. Ja itsessämmekin tulee meidän tottua tapaamaan niitä ja kysymään niiltä neuvoa. Itse asiassa on yhtä ihmeellistä, yhtä selittämätöntä, että ihmisellä on sydämessään vääjäämätön oikeusvaisto, kuin oli ihmeellistä ja selittämätöntä, että jumalat ja maailmankaikkeuden voimat olivat oikeudenmukaisia. On yhtä vaikea päästä selvyyteen muistimme, tahtomme, älymme olemuksesta kuin oli ottaa selko näkymättömien voimien tai luonnon lakien muistista, tahdosta ja älystä. Ja jos me tarvitsemme tuntematonta tai ikikäsittämätöntä tiedonhalumme jalostamiseksi, jos tarvitsemme loppumatonta, ääretöntä ja mysteeriota intomme ylläpitämiseksi, niin me emme kadota ainoatakaan tuntemattoman tai ikikäsittämättömän sivuhaaraa johtaessamme suuren joen jälleen alkuperäiseen uomaansa; me emme tukkea ainoaakaan äärettömyyden tietä, me emme tee pienintäkään vähennystä edes riidanalaisimpaankaan todellisista mysteerioista. Se, mikä on riistetty taivaista, tavataan jälleen ihmissydämestä. Mutta kun on valittava kahden mysteerion välillä, niin antakaamme etusija varmalle epäiltävän rinnalla, läheiselle etäisen rinnalla, meissä olevalle ja meille kuuluvalle meidän ulkopuolellamme olleen ja meihin hyvin turmiollisesti vaikuttaneen rinnalla. Kun on kysymys kahdesta mysteeriosta, niin älkäämme kyselkö enää neuvoja läheteiltä, vaan hallitsijalta, joka ne lähetti. Älkäämme kysykö enää neuvoa niiltä, jotka ensimmäisen kysymyksen kuultuaan pakenivat kaikessa hiljaisuudessa, vaan omalta sydämeltämme, joka sisältää samalla kertaa kysymyksen ja vastauksen ja joka ehkä vielä jonakin päivänä muistaa vastauksensa.

XIV

Silloin käy meille mahdolliseksi vastata useaankin pulmalliseen kysymykseen vaivojen ja palkintojen useinkin hyvin oikeudenmukaisesta jaosta ihmisten kesken. Eikä tällöin ole kysymys ainoastaan sisäisistä ja siveellisistä vaivoista ja palkinnoista, vaan myöskin näkyvistä ja täysin aineellisista. Ei ole kokonaan vailla perustaa se ihmiskunnan usko, joka sillä on ollut alkuajoistaan asti, että oikeus läpitunkee ja elävöittää niin sanoaksemme kaikki sen maailman esineet, jossa me elämme. Tämän uskon selitykseksi ei riitä sen toteaminen, että suuret siveyslakimme ovat väkipakolla sovelletut aineen elämän suuriin lakeihin. Siinä on muutakin. Kaikki ei rajoitu kaikissa oloissa yksinkertaiseen syyn ja seurauksen suhteeseen rikkomuksen ja rangaistuksen välillä. Usein siinä huomaa siveellisen aineksen ja vaikkei se ole siinä tapahtumien ansiosta ja vaikka se onkin vain meidän luomamme, niin se on kuitenkin todellinen ja voimakas. Jollei ole olemassa varsinaista fyysillistä oikeutta, jos on olemassa kokonaan sisäinen psykolooginen oikeus, josta tulemme pian puhumaan, niin on myöskin psykolooginen oikeus, joka on pysyväisessä suhteessa fyysilliseen maailmaan. Ja tämän oikeuden me panemme jonkinlaisen näkymättömän ja universaalisen periaatteen laskuun. Me erehdymme olettaessamme luonnolla olevan moraalisia aikomuksia ja toimiessamme sen meille muka säätämän rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta. Mutta tällä ei ole sanottu, etteikö aineellisestikin olisi palkintoa hyvästä, rangaistusta pahasta. Sitä on ehdottomasti, mutta se ei johdu siitä, mistä me luulemme, ja jos luulemme, että ne tulevat luoksepääsemättömästä paikasta, että ne hallitsevat, tuomitsevat ja vapauttavat meidät sen mukaan kuin me tuomitsemme itseämme, niin me erehdymme kovin pahasti, sillä ei mikään vaikuta enemmän tapaamme puolustaa itseämme onnettomuutta vastaan ja mennä täydellä oikeudella valloittamaan onnea.

XV

Se oikeusmäärä, jonka me kaikesta huolimatta tapaamme luonnossa, ei johdu luonnosta, vaan yksistään meistä, jotka tietämättämme panemme sen luontoon, sekaantuessamme tapahtumiin, elähdyttäen ja käyttäen niitä. Eivät vain salamantuho, tapaturma tai sairaus kohtaa meitä elämässämme odottamatta, ajatuksistamme huolimatta, oikealta tai vasemmalta, ilman näkyvää syytä. On toisiakin tapauksia, ja paljon lukuisampia, joissa toimintamme kohdistuu suoraan meitä ympäröiviin esineisiin ja olentoihin, joissa me tunkeudumme niihin persoonallisuudellamme, joissa luonnon voimat tulevat ajatustemme välineiksi. Ja kun ajatuksemme ovat vääriä, niin ne käyttävät väärin näitä voimia, aikaansaavat välttämättömästi kostotoimenpiteitä ja aiheuttavat rangaistusta ja onnettomuutta. Mutta siveellinen vastavaikutus ei ole luonnossa, se johtuu meidän omista ajatuksistamme tai toisten ajatuksista. Tapahtumien oikeus ei ole tapahtumissa, vaan meissä. Meidän siveellinen tilamme se määrää käytöksemme ulkomaailmaa kohtaan ja saattaa meidät sotaan sitä vastaan, koska me olemme sodassa oman itsemme kanssa, henkemme ja sydämemme oleellisten lakien kanssa. Aikomuksemme oikeudella tai vääryydellä ei ole mitään vaikutusta luonnon suhtautumiseen meihin, mutta sillä on melkein määräävä vaikutus meidän suhtautumiseemme luontoon. Tässä kuten silloinkin, kun oli kysymys sosiaalisesta oikeudesta, me sälytämme maailmankaikkeuden tai käsittämättömän ja sallimuksen määräämän perussyyn niskoille sen, mihin vain me olemme syynä. Ja kun sanomme, että oikeus, luonto, taivas tai tapahtumat rankaisevat meitä, nousevat kapinaan ja kostavat, niin on asia todellisuudessa se, että ihminen rankaisee toista tapahtumien avulla, että ihmisluonto kapinoi ja että ihmisoikeus kostaa.

XVI

Mainitsin kerran esimerkkinä Napoleonin ja hänen kolme huutavinta ja tunnetuinta vääryyttään, jotka olivat myöskin kolme hänen onnelleen tuhoisinta vääryyttä. Niitä oli ensiksikin Enghienin herttuan murha. Herttua tuomittiin käskystä, tutkimatta ja todistuksitta ja tuomio pantiin toimeen Vincennesin haudoissa. Murha kylvi tuon häikäilemättömän diktaattorin ympärille sammumatonta vihaa ja kostonhalua, joka ei enää asettunut. Niitä oli sitten Bayonnen katala päällekarkaus, jolla, kun siihen liittyi halpamaisia juonia hurskaiden ja liian herkkäuskoisten Espanjan Bourbonien perinnöllisen kruunun riistämiseksi, hän sai aikaan sodan, missä tuhoutui kolmesataatuhatta miestä ja keisarikunnan koko tarmo, koko moraalinen kunto, suurin osa sen tenhovoimaa, melkein koko sen varmuus, melkein kaikki uskollisuuden tunteet sitä kohtaan ja kaikki sen onnelliset kohtalonvaiheet. Niitä oli vihdoin hirvittävä Venäjän retki, jota ei voi millään puolustaa ja joka päättyi hänen onnensa lopulliseen murskautumiseen Beresinan jäällä ja Puolan lumihangissa.

Tästä asiasta puhuttaessa sanoin, että on lukuisia syitä näihin ihmeellisiin onnettomuuksiin, mutta kun tarkastelee perin pohjin kaikkia olosuhteita, kaikkia enemmän tai vähemmän odottamattomia tapahtumia aina neron luonteen muutokseen, varomattomuuksiin, väkivaltaisuuksiin, mielettömyyksiin ja huumautumiseen asti, aina onnellisen kohtalon petokseen asti, luulee näkevänsä halveksitun inhimillisen oikeuden hiljaisen varjon seisovan onnettomuuden lähteen partaalla. Tuossa inhimillisessä oikeudessa ei ole oikeastaan mitään yliluonnollista, ei mitään mystillistä; sen muodostavat hyvin ymmärrettävät hyvitysvaatimukset, tuhannet hyvin olennaiset pikku seikat, lukemattomat väärinkäytöt, lukemattomat valheet; eikä se suinkaan synny traagillisena hetkenä odottamatta ja täysissä aseissa kuten antiikin Minerva kohtalon kauheasta ja päättäväisestä otsasta. Kaikessa tässä on vain yksi mystillinen seikka: se on inhimillisen oikeuden ikuinen läsnäolo, mutta me tiedämme, että ihmisen luonto on hyvin mystillinen. Kunpa tuo mysteerio pidättäisi meitä toistaiseksi. Se on varmin, syvin, hyödyllisin. Se on ainoa, joka ei koskaan tule herpaisemaan hyväätekevää tarmoamme. Ja jollemme löydäkään jokaisen elämästä, kuten Napoleonin, tuota kärsivällistä ja valpasta varjoa, jollei oikeus aina olekaan yhtä toimelias, yhtä jäävitön, niin aina on kuitenkin hyödyllistä tuoda se ilmi, missä ikinä sen huomaa. Joka tapauksessa se synnyttää epäilystä ja kyselyä, joka antaa parempia neuvoja kuin kieltäminen tai tyhjä, veltto ja sokea myöntäminen, jollainen niin usein pääsee huuliltamme, sillä kaikissa tämänlaatuisissa asioissa tulee paljon vähemmän kysymykseen todistaminen kuin huomion kiinnittäminen ja erikoisen rohkean ja vakavan kunnioituksen herättäminen kaikkea sitä kohtaan, mikä vielä pysyy selittämättömänä ihmisten teoissa, niiden liittymisessä yleisiltä näyttäviin lakeihin ja niiden seurauksissa.

XVII

Pyrkikäämme tekemään itsessämme huomioita oikeuden suuren mysteerion todella kohtalokkaasta toiminnasta. Väärintekijän sydän on loppumattoman murhenäytelmän näyttämönä, murhenäytelmän, joka on erikoisesti ominaista ihmisluonnolle, ja tämä murhenäytelmä on sitä vaarallisempi, sitä turmiollisempi, mitä korkeammassa asemassa asianomainen henkilö on ja mitä enemmän hänellä on tietoja.

Turhaa on jonkin Napoleonin sanoa itselleen noina mielenkuohun hetkinä, ettei suuren elämän moraali voisi olla yhtä yksinkertainen kuin tavallisen elämän; että toimeliaalla ja voimakkaalla tahdolla on etuoikeuksia, joita ei ole toimettomalla ja heikolla tahdolla; että sitäkin suuremmalla syyllä voi olla välittämättä muutamista omantunnon epäröinneistä, kun ei tuo välinpitämättömyys johdu tietämättömyydestä eikä heikkoudesta, vaan kun noita epäröintejä katsotaan korkeammalta näkökannalta kuin tavalliset ihmiset, kun päämäärä on korkeampi ja kunniakkaampi ja kun tuo tilapäinen ja vapaaehtoinen välinpitämättömyys on älyn ja voiman voitto; ettei väärintekemisessä ole mitään vaaraa, kun tietää, että sitä tekee ja miksi sitä tekee. Tämä kaikki saattaa tuskin viedä harhaan luonteemme perustaa. Väärä teko järkyttää aina luottamusta, jota jokin olento on tuntenut itseään ja kohtaloaan kohtaan. Hän on päättänyt suotuisalla ja tavallisesti mitä vakavimmalla hetkellä olla luottamatta mihinkään muuhun kuin itseensä; tämä ei koskaan unohdu, ja tästä lähtien hän ei enää löydä itseään aivan kokonaisena. Hän on saattanut onnensa epävarmaksi ja luultavasti turmellut sen johtamalla siihen vieraita voimia. Hän on kadottanut persoonallisuutensa ja voimansa tarkan tunnon. Hän ei erota tarkasti sitä, mistä hänen on kiittäminen omaa itseään, siitä, mitä hän lakkaamatta lainaa turmiollisilta avustajilta, joita hänen heikkoutensa on kutsunut. Hän ei ole enää sotapäällikkö, jolla on käytettävinään vain kuriintottuneita sotilaita ajatustensa armeijassa, hän on laiton päällikkö, jolla on vain rikostovereja. Hän on riistänyt itseltään tuon ihmisen arvokkuuden, joka tahtoo vain sellaista kunniaa, jolle ei tarvitse surullisesti hymyillä sydämessään kuten uskottomalle naiselle, johon on rakastunut kiihkeästi ja onnettomasti.

Todella voimakas ihminen tutkii huolellisesti sitä kiitosta ja niitä etuja, joita hänen tekonsa ovat tuottaneet hänelle, ja hylkää hiljaisesti kaiken, joka menee yli erään määrätyn rajan, jonka hän on vetänyt omaantuntoonsa. Hän on sitä voimakkaampi, mitä lähempää tämä raja koskettaa sitä rajaa, jonka kaiken pohjalla elävä salainen totuus on myöskin vetänyt. Väärällä teollaan ihminen tunnustaa melkein aina voimattomuutensa, eikä tarvita montakaan tämänlaatuista tunnustusta paljastamaan viholliselle sielun arinta kohtaa. Jos tekee vääryyttä saadakseen vähän kunniaa tai pelastaakseen sen, jota jo nauttii, niin samalla tunnustaa itselleen, ettei ole mahdollinen ansaitsemaan sitä, mitä haluaa tai mitä jo omistaa; silloin samalla tunnustaa, ettei voi kunniallisesti täyttää valitsemaansa tehtävää. Kaikesta huolimatta siitä ei halua luopua, ja elämän täyttävät erehdykset, utukuvat ja valheet.

Ja vihdoin, kun olemme tehneet pari kolme katalaa tekoa, pari kolme petosta, osoittaneet muutamia kertoja uskottomuutta, rikollista heikkoutta ja valehdelleet erinäisiä kertoja, menneisyytemme tarjoaa meille enää vain lamauttavan näön. Nyt me tarvitsemme menneisyytemme tukea. Menneisyydessämme me tunnemme itsemme todellisesti, se tulee epäilyksiemme hetkellä meille sanomaan: “Koska olet tehnyt sen ja sen, voit tehdä tämänkin. Sinä ja sinä vaaran ja ahdistuksen hetkenä et joutunut epätoivoon, olet uskonut omaan itseesi ja olet voittanut. Asianlaita on nyt sama, säilytä uskosi horjumattomana, onnentähtesi pysyy sinulle uskollisena.” Mutta mitä me vastaamme, kun menneisyytemme ei uskalla puhua enää muuta kuin hiljaisella äänellä: “Olet onnistunut vain vääryyden ja valheen avulla; sinun siis täytyy vielä valehdella, sinun kai täytyy vielä pettää?” Ei yksikään ihminen suuntaa mielellään katsettaan petollisuuteen, luottamuksen väärinkäyttöön, halpamaisuuteen, julmuuteen. Ja kaikki se ollut ja mennyt, mitä me emme voi tarkastaa lujalla, selvällä, rauhallisella ja tyytyväisellä katseella, samentaa ja rajoittaa sitä näköpiiriä, jonka muodostavat etäällä ne päivät, jotka ovat vielä edessäpäin. Rauhallisesti tarkastelemalla menneisyyttämme silmämme saa välttämättömän voiman tutkiskella tulevaisuutta.

XVIII

Syynä siihen, että Napoleonia kohtasi rangaistus hänen kolmesta suuresta väärinteostaan, ei ollut ollenkaan se, että asiat ja tapahtumat ovat oikeudenmukaisia; ja kun meidän omia väärintekojamme seuraa rangaistus, joka tosin ei ole yhtä silmiinpistävä, mutta silti yhtä tuskallinen, ei sekään tapahdu tästä syystä. Siihen ei ole ollenkaan syynä se, että on olemassa kaikkeuden ääriin saakka ulottuva torjumaton oikeus, jota on mahdoton lahjoa ja eksyttää. Siihen on syynä se, että ihmisen henki ja luonne, sanalla sanoen koko hänen moraalinen olemuksensa voi elää ja toimia vain oikeuden pohjalla. Heti kun hän luopuu siitä, hän joutuu pois luonnollisesta elementistään, hän on niin sanoaksemme siirtynyt aivan outoon taivaankappaleeseen, missä maa pettää hänen jalkojensa alla, missä kaikki saa hänet ymmälle, sillä jos vaatimattominkin äly tuntee oikeutta noudattaessaan olevansa “kotonaan” ja voi vaikeuksitta ennustaa oikean teon kaikki seuraukset, niin syvin ja tarkkanäköisinkin äly tuntee olevansa itsensä luoman vääryydenkin piirissä vieraalla pohjalla, eikä se voi nähdä ennakolta kymmenettä osaa sen seurauksista. Ei tarvita muuta kuin että nero pyrkii poikkeamaan siitä oikeudentunnosta, mikä on yksinkertaisen talonpojan sydämessä, niin se ei enää tiedä, missä se on. Mitä sitten, kun se sivuuttaa oman oikeutensa rajat? Sillä oikeus, joka syntyy ja kehittyy älyn mukana, panee uudet aidat kaiken sen ympärille, mistä se pääsee selville, samalla kun se vahvistaa entisiä, vaiston asettamia, ja tekee ne yhä ylipääsemättömämmiksi. Kaikki järkkyy heti, kun sivuutamme oikeuden alkuperäisen rajan, valhe synnyttää sata uutta valhetta ja petos tuhat uutta petosta. Noudattaessamme oikeutta me saamme osaksemme luottamusta, sillä on asioita, joissa konnamaisimmatkaan eivät voi pettää. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin astumme vääryyden tielle, meidän on epäiltävä uskollisimpiakin palvelijoitamme, sillä on asioita, joille he eivät voi pysyä uskollisina. Koko moraalinen elimistömme on luotu elämään oikeuden ilmapiirissä, kuten fyysillinen elimistömme on luotu elämään maapallomme ilmapiirissä. Kaikki kykymme edellyttävät tuota oikeutta paljoa läheisemmin kuin painon, lämmön ja valon lakeja, ja käyttäessämme niitä vääryyteen me käytämme niitä siihen, mikä on tuntematonta ja vihamielistä. Kaikki meissä on luotu oikeutta silmälläpitäen, kaikki kulkee ja rientää siihen, kaikki saattaa meidät siihen, jotavastoin me vääryyteen nojatessamme taistelemme koko ajan omia voimiamme vastaan. Ja kun sitten torjumattoman rangaistuksen hetkellä itkien ja katuen myönnämme, että kapinaan nousseet tapahtumat, taivas, maailmankaikkeus tai näkymätön olevainen ovat oikeamielisiä asettuessaan meitä vastaan, niin se ei merkitse sitä, että ne tosiaan olisivat oikeamielisiä tai olisivat koskaan olleetkaan, vaan että me olemme tahtomattamme pysyneet oikeudentuntoisina vääryydessäkin.

XIX

Sanomme, että luonto ei välitä vähääkään meidän moraalistamme. Jos tämä käskisi meitä tappamaan lähimmäisemme ja tekemään hänelle mahdollisimman paljon pahaa, niin se auttaisi meitä siinä kuten se auttaa meitä huojentamaan hänen kohtaloaan ja tekemään hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista. Se näyttää useinkin palkitsevan meitä siitä, että olemme tuottaneet hänelle kärsimyksiä, samoinkuin se näyttää usein palkitsevan meitä siitä, että olemme hänet pelastaneet. Voiko tästä päättää, ettei luonnolla ole minkäänlaista moraalia, jos annamme tässä moraali-sanalle ahtaimman merkityksen, mikä sillä voi olla, s.o. keinojen loogillisen ja järkähtämättömän alistamisen jonkin yleisen tehtävän suorittamiseen? Siinä kysymys, johon ei saa hätiköiden vastata. Me emme ollenkaan tunne luonnon tarkoitusta emmekä edes tiedä, onko sillä mitään tarkoitusta. Me emme voi todeta, millainen sen itsetajunta on ja onko sillä mitään itsetajuntaa, me vain toteamme, mitä se tekee ja miten se sen tekee. Ja silloin me näemme, että moraalimme ja sen toimintatapa ovat samalla lailla vastakkaisia kuin vaistomme, joka on moraalista lähtöisin, ja tajuntamme, joka samaten viime kädessä on lähtöisin moraalista, mutta jonka me olemme itse muodostaneet ja jonka me yhä lujemmin ja lujemmin sijoitamme korkeimman inhimillisen moraalin perusteella vaistomme haluja vastaan. Jos me kuuntelisimme vain näitä, niin toimisimme kaikessa kuten luonto, joka mitä anteeksiantamattomimpien sotien, räikeimpien raakamaisuuksien ja vääryyksien avulla näyttää antavan myönnytyksensä voimakkaille ja tahtovan vain häikäilemättömimpien ja parhaiten asestettujen voittoa. Me ajaisimme takaa vain omaa voittoamme välittämättä uhriemme oikeuksista, kärsimyksistä, viattomuudesta, kauneudesta tai siveellisestä tai älyllisestä ylemmyydestä. Mutta miksi se on silloin pannut meihin omantunnon, joka kieltää meitä tekemästä sitä, ja oikeudentunnon, joka estää meitä tahtomasta juuri mitä luonto tahtoo? Vai onko tuo omatunto vain meidän työtämme? Voimmeko me saada itsestämme esiin sellaista, mitä ei ole luonnossa, tai kehittää säännönvastaisen voiman, joka nousee luonnon voimaa vastaan? Ja jos sen voimme, antaako luonto sen tapahtua aivan ilman tarkoitusta? Miksi meissä, eikä missään muualla, on nuo kaksi yhteensovittamatonta taipumusta, jotka voittavat vuorotellen mutta eivät koskaan lakkaa taistelemasta yhdessäkään ihmisessä? Olisiko toinen ollut liian vaarallinen ilman toista? Olisiko se sivuuttanut tarkoituksensa? Vai olisiko voitontarve ilman oikeudentuntoa saanut aikaan hävitystä, kuten oikeudentunto ilman voitontarvetta olisi voinut synnyttää liikkumattomuutta? Mutta kumpiko näistä kahdesta taipumuksesta on luonnollisempi ja välttämättömämpi? Kumpiko ahtaampi ja kumpi laajempi? Kumpi satunnainen ja kumpi ikuinen? Kuka on meille osoittava, kumpaa on vastustettava ja kumpaa edistettävä? Onko meidän mukaannuttava ehdottomasti yleisempään lakiin vaiko vakaannutettava sydämeemme ilmeisesti poikkeuksellinen laki? Onko olemassa tilannetta, jossa meillä on oikeus taistella elämän näennäistä ihannetta vastaan? Onko velvollisuutemme seurata lajin ja rodun moraalia, joka näyttää vastustamattomalta ja joka on yksi luonnon hämärien ja tuntemattomien aikomusten näkyviä ilmenemismuotoja; vai onko välttämätöntä, että yksilö ylläpitää ja kehittää itsessään aivan erilaista moraalia kuin on sillä suvulla tai rodulla, johon hän kuuluu?

XX

Me siis lopulta tapaamme tässä jälleen toisessa muodossa tieteellisesti ehkä ratkaisemattoman kysymyksen, joka on evolutsionistisen, kehitykseen perustuvan, moraalin pohjalla. Evolutsionistinen moraali perustuu, vaikkakaan se ei uskalla lausua tuota sanaa, luonnon oikeuteen, joka saattaa kunkin yksilön hänen oman luontonsa ja omien tekojensa hyvien tai huonojen seurausten alaiseksi. Ja toiselta puolen sen täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, vedota luonnon välinpitämättömyyteen tai epäoikeudenmukaisuuteen, kun se tahtoo osoittaa oikeutetuiksi erinäisiä itsessään vääriä, mutta lajin onnelle välttämättömiä tekoja. Tässä on kaksi tuntematonta tarkoitusta — ihmisyyden ja luonnon — ja ne näyttävät olevan meissä yhteensoveltumattomia, ainakin siinä ehkä ohimenevässä mysteerion tilassa, jossa ne nyt ovat. Pohjaltaan kaikki nämä kysymykset muodostavat vain yhden, nimittäin meille kaikista tärkeimmän: kysymyksen nykyajan moraalista. Näyttää siltä kuin tällä hetkellä laji tulisi ehkä ennenaikaiseen ja turmiolliseen käsitykseen, en sano oikeuksistaan, sillä se kysymys on vielä ratkaisematta, vaan historian erinäisistä siveellisyyspiiriin kuulumattomista tavoista.

Voisi sanoa, että tämä meitä vaivaava tietoisuus valtaa vähitellen yksilöllisen elämämme. Kolme kertaa melkein saman vuoden kuluessa olemme nähneet tuon kysymyksen tulevan esille ja saavan yhä suurempaa kantavuutta: silloinkuin Amerikka kukisti Espanjan (mutta tässä kysymys ei ollut aivan selvä, sillä jo liiankin kauan oli Espanja tehnyt rikoksia ja virheitä toisensa perästä ja kysymys sai toisen luonteen): silloinkuin eräs viaton uhrattiin isänmaan eduille; silloinkuin käytiin epäoikeutettua Transvaalin sotaa. Ilmiö ei tosin ole ehdottomasti uusi. Ihminen on aina koettanut puolustella vääryyttään. Ja kun se ei löytänyt tekosyytä eikä puolustelua inhimillisestä oikeudesta, niin se kutsui avukseen jumalien tahdossa tavattavan omaa oikeuttaan korkeamman lain. Mutta nyt puolustelu tai tekosyy uhkaavat vaarallisemmin moraaliamme, koska ne vetoavat todellisempaan, eittämättömämpään ja universaalisempaan luonnon lakiin tai ainakin sovinnaistapaan kuin mitä on lyhytikäisen ja paikallisen jumalan tahto.

Voimako vai oikeus on voittava, vai sisältyykö voimaan tuntematon oikeus, johon meidän inhimillinen oikeutemme häipyy, vai onko oikeudentuntomme, joka näyttää vastustavan sokeaa voimaa, viime kädessä vain tämän voiman epäsuoraa ulospurkautumista, johtaako se samaan päämäärään, vaikka meiltä jää huomaamatta sen kulku kokonaisuudessaan? Voidakseen vastata tähän ei saisi itse olla sen mysteerion osana, jota on selvitettävä. Sitä pitäisi tarkastella jonkin toisen maailmankorkeudesta, pitäisi tuntea maailmankaikkeuden tarkoitus ja ihmiskunnan kohtalot. Mutta jos me myönnämme luonnon olevan oikeassa, niin me kiellämme tuon oikeusvaiston, jonka se on pannut meihin ja joka siis on myöskin luontoa. Ja jos me taasen hyväksymme tämän vaiston, niin me voimme sen tehdä tuskin muuten kuin saamalla tämän hyväksymisen itse kysymyksessä olevasta esineestä.

XXI

Tämä on totta. Mutta totta on myöskin, että ihmisen vanhimpiin ja turhimpiin tapoihin kuuluu, että hän tahtoo sulloa maailman yhteen syllogismiin, päätelmään. Logiikan muodostaminen siinä, mikä on tuntematonta ja pysyy tuntemattomana, on hyvin vaarallista; ja näyttää siltä, että tässä melkein kaikki epäilymme johtuvat jostakin toisesta uskalletusta syllogismista. Me olemme, sanomme itseksemme — välistä ääneen, useimmiten hiljaa — luonnon lapsia, meidän on siis mukaannuttava sen lakeihin ja jäljiteltävä sen esimerkkiä kaikessa. No, luonto välittää vähät oikeudesta; sillä on toinen päämäärä: elämän ylläpito, sen lakkaamaton uudistaminen ja kehittäminen — siis… Me emme vielä tee johtopäätöstä, tai ei se ainakaan uskalla vielä näyttäytyä julkisesti meidän moraalissamme. Mutta jos se on tähän saakka harjoittanut vain hillittyä hävitystyötä siinä ahtaassa piirissä, joka käsittää sukulaisemme, ystävämme ja välittömät lähimmäisemme, niin tunkeutuu se vähitellen sille suunnattomalle autiolle alueelle, jonne me karkoitamme tuntemattoman, näkymättömän ja nimettömän lähimmäisemme. Se johtopäätös on jo monien tekojen perustana; se valloittaa politiikkamme, teollisuutemme, kauppamme, melkein kaiken sen, mitä teemme astuttuamme sen ahtaan piirin ulkopuolelle, jonka muodostaa kotiliesi, tuo useimmille ihmisille ainoa paikka, missä vallitsee vielä hieman todellista oikeutta, hieman hyväntahtoisuutta, hieman rakkautta. Saadakseen aikaan samaa pahaa sillä on tuhat eri nimeä: yhteiskunnallinen laki, taloudelliset lait, kehitys, valinta, taistelu olemassaolosta, kilpailu. Mikään ei kuitenkaan ole vähemmän lainmukaista kuin tämä johtopäätös; sillä tarvitsematta kääntää syllogismia ylösalaisin — mikä myöskin olisi hyvin järjellistä — ja antaa sen sanoa, että luonnossa on varmaankin tietty määrä oikeutta, koska me, jotka olemme sen lapsia, olemme oikeudenmukaisia, tarvitsee vain ottaa se sellaisenaan ja osoittaa, ettei mikään ole salaperäisempi eikä kiistanalaisempi kuin ainakin toinen noista kahdesta premissistä, peruslauselmasta. Olemme nähneet edellisissä luvuissa, ettei luonto näytä meitä kohtaan oikeudenmukaiselta, mutta me emme tiedä ollenkaan, onko se oikeudenmukainen itseäänkään kohtaan. Siitä, ettei se välitä meidän tekojemme siveellisyydestä, ei suinkaan seuraa, ettei sillä olisi mitään moraalia tai että meidän moraalimme olisi ainoa mahdollinen. Mehän voimme todeta, ettei luonto pidä lukua meidän hyvistä tai huonoista aikomuksistamme, mutta älkäämme päättäkö siitä, että se on tyhjä kaikesta siveellisyydestä ja oikeudesta; tämä johtaisi välttämättä vakuuttamaan, ettei ole enää salaisuuksia eikä mysteerioita ja että me tunnemme maailmankaikkeuden lait, alun ja lopun. Luonto ei toimi kuten me, mutta, toistan sen vielä, me emme ollenkaan tiedä, miksi se toimii toisin; eikä meillä ole oikeutta jäljitellä jotakuta, joka näyttää meistä suorittavan väärän ja julman teon, niin kauan kuin me emme tarkalleen tunne niitä ehkä syviä ja hyödyllisiä syitä, joiden nojalla hän sen tekee. Mikä on luonnon päämäärä? Mihin pyrkivät maailmat läpi ikuisuuden? Missä alkaa omatunto? Eikö sillä voi olla muitakin muotoja kuin mitä sillä on meissä? Milloin fyysilliset lait alkavat olla siveyslakeja? Onko elämä älyllinen? Olemmeko päässeet aineen ominaisuuksien perille, ja yksinomaan cerebrospinaalisessa hermostossammeko aine muuttuu hengeksi? Mitä on vihdoin oikeus nähtynä toiselta tasolta? Onko aikomus välttämättömästi keskeinen sen alueella ja eikö ole ollenkaan alueita, missä aikomus on merkityksetön? Meidän pitäisi vastata kaikkiin näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin, ennenkuin päätämme, onko luonto oikeudenmukainen vaiko ei. Sillä on käytettävänään tulevaisuus ja ulottuvaisuus, joista meillä ei ole käsitystäkään, joissa löytyy ehkä sen pituuden, alan ja päämäärän mukainen oikeus, aivan kuten meidän oikeusvaistomme on suhteellinen elämämme pituuteen ja ahtaaseen piiriin. Se voi vuosisatojen kuluessa tehdä tihutyön, jonka korjaamiseen se tarvitsee vuosisatoja. Mutta meillä, jotka elämme vain muutamia päiviä, ei ole oikeutta jäljitellä sitä, mitä emme voi sulkea näköpiiriimme, emme seurata emmekä käsittää. Meiltä puuttuvat kaikki edellytykset, jotka tekisivät meille mahdolliseksi arvostella luontoa, heti kun vain katsomme nykyhetkeä pitemmälle. Niinpä esimerkiksi — etsimättä vieraasta äärettömyydestä ja pysyäksemme vain siinä huomaamattomassa pisteessä, jonka me muodostamme — meille on tuntematonta kaikki se, mikä koskee mahdollista haudantakaista elämäämme, ja me unohdamme, ettei tietoisuutemme nykyisellä asteella mikään oikeuta meitä väittämään, ettei olisi jonkinlaista enemmän tai vähemmän tietoista, enemmän tai vähemmän vastuunalaista kuolemanjälkeistä elämää, tämän kuitenkaan tarvitsematta sen takia olla ulkopuoleisen tahdon päätösten alainen. Se olisi hyvin uskalikko, joka väittäisi kiven kovaan, ettei meissä eikä muissa jää eloon mitään aivojemme saavutuksista, hyvän tahtomme ponnistuksista. On mahdollista — ja tarkat havainnot näyttävät, jollei todistavan tuota ilmiötä, niin ainakin sallivan, että se luetaan tieteellisten mahdollisuuksien joukkoon — on mahdollista, ettei osa persoonallisuudestamme tai hermostovoimastamme haihdu olemattomiin. Tässähän on tulevaisuus, missä ne lait pääsevät hyvin laajalti vaikuttamaan, jotka yhdistävät syyn seuraukseen ja jotka päätyvät aina luomaan oikeutta, kun ne tapaavat ihmissielun ja kun niillä on edessään vuosisatoja. Älkäämme unohtako, että luonto, joskin sanomme, ettei se ole oikeudenmukainen, on kuitenkin johdonmukainen, ja silloinkin, kun olisimme päättäneet astua vääryyden palvelukseen, se olisi meille vaikeaa, sillä meidän pitäisi pysyä johdonmukaisina; ja mikä sitten erottaa johdonmukaisuuden oikeudesta, kun se joutuu kosketuksiin meidän ajatustemme, tunteittemme, intohimojemme, aikomustemme kanssa?

XXII

Älkäämme kiiruhtako tekemään johtopäätöstä; on vielä liian monta epävarmaa kohtaa. Tahtoessamme jäljitellä sitä, mitä kutsumme luonnon vääryydeksi, voi käydä niinkin, että me joudumme jäljittelemään ja suosimaan vain omaa vääryyttämme. Sanoessamme, ettei luonto ole oikeudenmukainen, me itse asiassa valittelemme sitä, ettei se enemmän välitä meidän pikku hyveistämme, vähäisistä aikomuksistamme ja pienistä sankariteoistamme, ja pikemmin on loukattu meidän turhuuttamme kuin oikeudenharrastustamme. Mutta siitä, ettei meidän moraalimme ole suhteellinen maailmankaikkeuden äärettömyyteen eikä sen loppumattomiin kohtaloihin, ei seuraa, että meidän pitäisi luopua tuosta moraalistamme, sillä se on suhteellinen meidän rajoitettuun kokoomme ja rajoitettuihin kohtaloihimme.

Sitäpaitsi, joskin luonnon vääryys olisi eittämätön, pitäisi tutkia toista kysymystä, joka pysyy rajoittamattomana, nimittäin, onko ihminen määrätty seuraamaan luontoa sen vääryydessäkin. Kuunnelkaamme tässä pikemminkin omaa itseämme kuin jotakin niin kauheaa ääntä, ettemme käsitä yhtään sanaa siitä, mitä se puhuu. Järkemme ja vaistomme sanovat meille, että olemme oikeutetut seuraamaan luonnon neuvoa, mutta ne sanovat myöskin, ettei sitä saa seurata, kun se joutuu vastakkain toisen meissä olevan, yhtä syvän vaiston kanssa, sen, joka sanoo, mikä on oikeaa, mikä väärää. Ja jos nämä vaistot lähenevät totuutta ja jos niitä on arvosteltava niiden voimien mukaan, niin jälkimmäinen on ehkä mahtavampi, koska se on tähän päivään saakka taistellut yksin kaikkia muita vastaan eikä se ole vielä pettänyt. Ei ole tullut vielä aika kieltää sitä. Ihmisinä meidän on, kunnes saamme muuta varmuutta, edelleenkin pysyttävä oikeudenmukaisina ihmisten piirissä. Me emme näe kyllin kauas emmekä kyllin selvästi, ollaksemme oikeudenmukaisia muussa piirissä. Älkäämme heittäytykö kuiluun, josta rodut ja kansat epäilemättä löytävät ulospääsyn, mutta johon ihmisen ihmisenä ei pidä tunkeutua. Luonnon vääryydestä tulee lopulta lajiin nähden oikeus; sillä on aikaa odottaa ja tämä vääryys on sen mittakaavan mukainen. Mutta kaikki tämä sortaa meidät maahan ja meillä on käytettävänämme liian vähän aikaa. Antakaamme voiman hallita maailmankaikkeudessa ja oikeuden sydämissämme. Joskin rotu on torjumattomasti ja, kuten luulen, oikealla tavalla epäoikeudenmukainen, joskin joukolla näyttää olevan oikeuksia, joita yksityisellä ihmisellä ei ole, ja joskin se joskus tekee suuria rikoksia, jotka ovat välttämättömiä ja hyödyllisiä, niin on jokaisen yksilön velvollisuus rodussa ja joukossa pysyä oikeudenmukaisena koko sen tietoisuuden piirissä, jonka se onnistuu kokoamaan ja säilyttämään itsessään. Me emme ole oikeutettuja vapautumaan tuosta velvollisuudesta, ennenkuin tulemme tietämään kaikki syyt tuohon suureen näennäiseen vääryyteen. Ne syyt, joita meille esitetään: suvun säilyminen, voimakkainten, taitavimpien ja “sopivimpien” siittäminen ja valinta, eivät riitä saamaan aikaan niin hirveää muutosta. Tosin jokaisen meistä on koetettava olla voimakkain, taitavin ja soveltua mahdollisimman hyvin elämän välttämättömyyksiin, joita hän ei voi muuttaa, mutta niiden ominaisuuksien arvossapitäminen, jotka saavat meidät voittamaan, jotka julistavat meidän siveellistä voimaamme ja älyämme ja tekevät meidät todella onnellisiksi, taitaviksi, voimakkaimmiksi ja “sopivimmiksi” — se on inhimillisintä, rehellisintä ja oikeinta.

XXIII

“Enemmänkin on minussa”, niin kuuluu eräs kaunis lauselma, joka on kaiverrettu erään vanhan ylimyksellisen kodin hirsiin ja uunien rintaan, kodin, jota matkustajat käyvät katsomassa ja joka sijaitsee Brüggessä eräällä noita surumielisiä ja herkkätunnelmaisia, yksinäisiä, elottomia ja kuitenkin hymyileviä rantakatuja. Enemmänkin on minussa — kaikki siveyslait, kaikki älyn mysteeriot sisältyvät minuun, voipipa sanoa, koko ihmisyys. On mahdollista, että niitä on paljon muitakin ylä- ja alapuolellamme; mutta jos meidän on aina oltava tietämättömiä niistä, niin ne ovat meille, ikäänkuin ei niitä olisi ollenkaan, ja jos me jonakin päivänä saisimme tietää, että ne ovat olemassa, niin me saisimme sen tietää vain, koska ne meidän tietämättämme olisivat meissä ja kuuluisivat jo meille. “Enemmänkin on minussa”, ehkäpä meillä on oikeus lisätä: “Eikä minulla ole mitään pelkäämistä siitä, mitä minussa on.”

Joka tapauksessa on juuri meissä oikeuden suuren mysteerion koko toimiva ja asuttu alue.

Mitä tulee muihin alueihin, niin ne ovat epävakaisia, luultavasti kuviteltuja ja aivan varmasti autioita ja hedelmättömiä. Epäilemättä on ihmiskunta niistä löytänyt hyödyllisiä harhaluuloja, vaikkakaan ne eivät aina olisi vaarattomia, ja joskin on uskallettua vaatia, että kaikki harhaluulot ovat hävitettävät, niin on ainakin pidettävä huoli siitä, ettei ole liian räikeää epäsuhtaa niiden ja meidän maailmankäsityksemme välillä. Nykyään me pyrimme kaikessa totuuden kuvitteluun. Se ei ehkä ole viimeinen, paras eikä ainoa mahdollinen, mutta se on se, joka näyttää meistä tällä hetkellä kunniallisimmalta ja välttämättömimmältä. Rajoittukaamme siis toteamaan, että ihmisen sydämessä on ihailtava oikeuden ja totuuden rakkaus. Rajoittaessamme näin ihailumme eittämättömälle alalle me ehkä pääsemme tietämään, mitä on tuo totuuden intohimo, joka on erikoisesti ihmisyyden merkki, mutta aivan varmaan me tulemme tietämään — mikä onkin tärkeintä — millä tavoin sitä on mahdollista laajentaa ja puhdistaa. Nähdessämme oikeuden työskentelevän levähtämättä siinä ainoassa temppelissä, missä se todellisesti työskentelee, s.o. meissä itsessämme, nähdessämme sen erottamattomasti yhtyvän kaikkiin ajatuksiimme, kaikkiin tekoihimme, meidän ei ole oleva vaikea huomata, mikä sitä kirkastaa ja mikä tummentaa, mikä sitä ohjaa ja mikä eksyttää, mikä sitä ruokkii, mikä heikontaa, mikä hyökkää sen kimppuun ja mikä sitä puolustaa.

XXIV

Onko oikeus ihmisyyden puolustamis- ja säilyttämisvaistoa? Onko se järkemme puhtain tuote, vai tavataanko siinä useita noita tunnevoimia, jotka vastoin järkeäkin osuvat niin usein oikeaan ja jotka eivät pohjaltaan ole muuta kuin jonkinlaista tiedotonta ja laajempaa järkeä, jolle tietoinen järki antaa melkein aina hämmästyneen myönnytyksensä, kun se osuu paikkoihin, mistä nuo hyvät tunteet olivat jo aikoja sitten nähneet sen, mitä se ei vielä nähnyt? Riippuuko se enemmän luonnostamme vaiko älystämme? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eivät ehkä ole turhia, jos tahtoo tietää, mitä on tehtävä, jotta oikeuden rakkaus, joka on ihmissielun paras kalleus, esiintyisi täydessä voimassaan ja loistossaan. Kaikki ihmiset rakastavat oikeutta, mutta kaikki eivät rakasta sitä samalla voimaperäisellä ja ehdottomalla rakkaudella. Kaikilla ei ole samoja epäröintejä, samaa herkkätuntoisuutta, samaa varmuutta. Me tapaamme älyllisesti hyvin kehittyneitä olentoja, joiden tunne oikeasta ja väärästä ei ole läheskään niin hieno ja varma kuin toisten, älyltään ilmeisesti hyvin keskinkertaisten; ja tuolla huonosti tunnetulla ja huonosti määritellyllä osalla omaa itseämme, jota kutsutaan luonteeksi, on tässä suuri vaikutus. Mutta on vaikea arvioida, minkä verran yksinkertaisen rehellinen luonne edellyttää enemmän tai vähemmän itsetiedotonta älyä. Sitäpaitsi on ennen kaikkea tärkeää oppia tuntemaan, millä tavoin on mahdollista itsessämme selventää ja enentää oikeuden rakkautta. Tältä kannalta katsoen eräs seikka on varma, nimittäin se, että luonteemme aluksi pysyy erillään tahtomme suoranaisesta toiminnasta, jotavastoin älymme kehitys on suureksi osaksi sen alainen; älyn varttuessa tullaan paremmaksi, ja jokainen voi vapaasti viljellä ja laajentaa älyään. Siis älymme avulla me parannamme tuota oikeuden rakkauden määrää, joka johtuu luonteestamme, sillä sitä mukaa kuin äly varttuu ja selvenee, se pääsee hallitsemaan, kirkastamaan ja muuttamaan tunteitamme ja vaistojamme.

Mutta älkäämme tuota rakkautta sijoittako enää jonkinlaiseen yli- ja usein epäinhimilliseen äärettömyyteen ja hakeko sitä sieltä. Se ei kuitenkaan pääsisi osalliseksi siitä suuruudesta ja kauneudesta, jota tuolla äärettömyydellä saattaa olla, se olisi erillinen ja tehoton kuin tämäkin, kun taas oppiessamme sen löytämään ja kuuntelemaan sitä omasta itsestämme, jossa se todellakin on, nähdessämme, millä tavalla se käyttää hyväkseen kaikkia henkemme saavutuksia, sydämemme kaikkia iloja ja kärsimyksiä, me tulemme pian tietämään, mitä on tehtävä kasvattaaksemme ja puhdistaaksemme sitä.

XXV

Näinkin supistettuna tehtävämme on oleva kyllin laaja ja työläs. Tiedämmekö me, miten on meneteltävä kasvattaessamme ja puhdistaessamme itsessämme oikeusaatetta? Me likipitäen näemme, mitä ihannetta meidän on lähestyttävä, mutta miten muuttuvainen ja petollinen tuo ihanne vielä on! Sitä hälventää kaikki se, mitä me emme huomaa tai minkä me näemme vain epätäydellisesti ja mitä me emme tajua kyllin syvällisesti. Tuskin on olemassa toista ihannetta, jota uhkaisivat salakavalammat vaarat, joka olisi merkillisempien unohdusten ja yhtä epätodennäköisten erehdysten uhrina. Ei ole mitään, mitä meidän tulisi lähestyä pelokkaammin, kiihkeämmän uteliaana ja hartaammalla huolenpidolla. Se, mikä meistä näyttää moitteettoman oikealta tällä hetkellä, ei luultavastikaan ole kuin pieni osa siitä, mikä meistä näyttäisi oikealta, jos me muuttaisimme paikkaa. Meidän tarvitsee vain verrata sitä, mitä me teimme eilen, siihen, mitä me teemme tänään, ja sen, mitä me teemme tänään, me huomaamme olevan täynnä oikeuden loukkauksia, jos meidän on mahdollista kohota vielä korkeammalle ja verrata sitä siihen, mitä teemme huomenna. Sattuu jokin tapaus, kirkastuu jokin ajatus, selvenee jokin velvollisuus itseämme kohtaan, ilmaantuu jokin odottamaton yhteys — ja sisäisen oikeutemme koko rakenne horjuu ja muuttaa muotoaan. Niin vähän kuin kuljemmekin eteenpäin, meidän olisi kuitenkin mahdotonta alkaa uudelleen elää niiden niin monien ikävyyksien ja erinäisten pettymysten keskellä, joita olemme aiheuttaneet tahtomattamme ja tietämättämme, ja kuitenkin, kun ne syntyivät ympärillämme, meistä näytti, että me olimme oikeassa, emmekä luulleet olevamme epäoikeudenmukaisia. Samoin nytkin: me olemme tyytyväisiä hyvään tahtoomme. Me vakuutamme itsellemme, ettei kukaan kärsi meidän takiamme, me olemme vakuutetut siitä, ettemme aiheuta yhdenkään hymyn häviämistä, ettemme keskeytä yhtään onnenkuisketta, ettemme lyhennä yhtään rauhan ja rakkauden hetkeä. Mutta ehkä me emme ollenkaan huomaa oikealla ja vasemmalla piilevää suunnatonta vääryyttä, joka täyttää kolme neljännestä elämäämme.

XXVI

Luin tänä aamuna kolmannen niteen tohtori J.C. Mardrus’in erinomaista käännöstä teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Jos olisin lukenut uudelleen Odysseaa, Raamattua, Xenophonia tai Plutarkosta, niin noiden suurten kadonneiden sivistysten opetus olisi ollut sama. Näin siis eräässä sulttaanitar Schahrazaden kauneimmista kertomuksista vyöryvän silmieni editse mitä ihailtavimman, kirkkaimman, omaperäisimmän, riippumattomimman, rikkaimman, hienostuneimman, kukoistavimman, älykkäimmän, kauneutta, onnea ja rakkautta uhkuvimman elämän, muutamissa suhteissa lähinnä todennäköisintä totuutta, minkä ihmiskunta on ehkä tuntenut. Siveellinen kulttuuri on siinä hyvin monessa suhteessa yhtä täydellinen kuin aineellinenkin. Oikeusaatteita niin hienoja, viisaudenohjeita niin sattuvia, että meidän karkeampi, vähemmän onnellinen ja vähemmän valpas sivistyselämämme saa tuskin enää tilaisuutta niitä muodostella tai löytää, tukevat siellä täällä tuota verratonta onnen rakennusta kuten valopylväät tukisivat valoa. Tämä onnen palatsi, jossa moraalinen elämä on niin tervettä, niin viehättävän vakavaa, niin jaloa ja niin toimeliasta, jossa mitä puhtain ja hartain viisaus hallitsee kaikkia onnellisen ihmisyyden juhlahetkiä, on kuitenkin rakennettu aivan kokonaan sellaiselle vääryydelle, sitä ympäröi niin laaja, syvä ja kauhistuttava oikeudettomuuden piiri, että onnettominkin nykyajan ihmisistä epäröisi kulkea sen yli päästäkseen tuolle jalokiviä sädehtivälle kynnykselle, joka kohoaa siitä näkyviin. Mutta sitä ei aavista yksikään tuon ihmeellisen palatsin asukas. Voisi sanoa, etteivät he koskaan mene ikkunoiden ääreen tai, jos he ne avaavat sattumalta ja juhlien välissä näkevät ja valittavat heidän ympärillään vallitsevaa kurjuutta, he eivät huomaa ollenkaan vääryyttä, joka on verrattomasti hirveämpi ja kuohuttavampi kuin kurjuus, tarkoitan orjuutta ja erittäinkin naisen orjuutusta, joka, niin ylhäinen kuin hän lieneekin, ei silläkään hetkellä, jona hän puhelee hyville ja oikeamielisille miehille ja avaa heidän silmänsä näkemään heidän liikuttavimpia ja jalomielisimpiä tehtäviään, näe kuilua, jossa hän on, eikä sano itselleen, että hän on vain yksinkertainen nautinnon välikappale, joka ostetaan, joka taas myydään tai joka annetaan millaiselle vastenmieliselle raakalaisisännälle tahansa juopumuksen, kerskailun tai kiitollisuuden hetkenä.

XXVII

“Kerrotaan”, sanoo kaunis orjatar Nozhatu, joka, piiloutuneena silkki- ja helmiverhon taa, puhuu prinssi Scharkanille ja valtakunnan viisaille, “kerrotaan myöskin, että kalifi Omar lähti kerran yöllä kävelemään kunnianarvoisen Aslam Abu-Zeidin kanssa. Ja hän näki kaukana loimuavan tulen, meni lähemmäksi luullen läsnäolonsa olevan hyödyksi ja näki köyhän vaimon, joka sytytti tulta padan alle. Vaimolla oli vierellään kaksi pientä hintelää lasta, jotka valittivat surkeasti. Ja Omar sanoi: ‘Rauha sinulle, oi nainen! Mitä sinä siellä oikein teet yössä ja kylmässä?’ Vaimo vastasi: ‘Herra, lämmitän vähän vettä antaakseni sitä lasteni juoda, jotka kuolevat nälkään ja kylmään; mutta kerran vielä Allah panee kalifi Omarin tilille siitä kurjuudesta, johon me olemme joutuneet.’ Ja kalifi, joka oli valepuvussa, joutui suuren liikutuksen valtaan ja sanoi hänelle: ‘Mutta luuletko, oi nainen, että Omar tuntee kurjuutesi, jollei hän sitä huojenna?’ Vaimo vastasi: ‘Miksi Omar on sitten kalifi, jos hän on niin tietämätön kansansa ja kunkin alamaisensa kurjuudesta?’ Silloin kalifi vaikeni ja sanoi Aslam Abu-Zeidille: ‘Kiiruhtakaamme täältä pois.’ Ja hän kulki hyvin nopeasti, kunnes saapui palatsinsa varastohuoneeseen ja veti yhden jauhosäkin muiden jauhosäkkien joukosta ja myöskin astian täynnä lampaanrasvaa ja sanoi Abu-Zeidille: ‘Auta näitä minun selkääni, oi Abu-Zeid.’ Mutta Abu-Zeid huudahti ja sanoi: ‘Anna minun kantaa ne selässäni, oi uskovaisten emiiri.’ Hän vastasi rauhallisena: ‘Mutta sinäkö, Abu Zeid, sitten myöskin kantaisit syntieni taakkaa ylösnousemuksen päivänä?’ Ja hän pakotti Abu-Zeidin nostamaan selkäänsä jauhosäkin ja lampaanrasva-astian. Ja kalifi kulki nopeasti taakka selässään, kunnes hän saapui köyhän vaimon luo. Ja hän otti jauhot ja hän otti rasvan ja pani ne pataan, joka oli tulella, ja valmisti niistä omin käsin ruuan ja hän kumartui itse puhaltamaan tuleen, ja koska hänellä oli hyvin suuri parta, niin savu tuprusi partakarvojen välitse. Ja kun ruoka oli valmis, tarjosi Omar sen vaimolle ja pienille lapsille, jotka söivät sitä kyllikseen, sitä mukaa kuin Omar jäähdytti sen heille puhaltamalla. Sitten Omar jätti heille jauhosäkin ja rasva-astian ja lähti pois sanoen Abu-Zeidille: ‘Oi Abu-Zeid, nyt, kun olen nähnyt tuon tulen, on sen valo valaissut minua.’

“‘Mutta, oi kuningas’, sanoo vähän etempänä eräälle hyvin viisaalle kuninkaalle eräs viidestä mietiskelevästä nuoresta tytöstä, jotka halutaan myydä hänelle; ‘mutta, oi kuningas, tiedän myöskin, että kaunein teko on se, joka on epäitsekäs. Kerrotaan, ja se on totta, että Israelissa oli kaksi veljestä, ja toinen näistä sanoi eräänä päivänä toiselle: ‘Mikä on kauhein teko, jonka olet eläissäsi tehnyt?’ Hän vastasi: ‘Se on tämä: kun eräänä päivänä kuljin kanakopin läheltä, ojensin käteni ja otin kiinni yhden kanan ja kuristettuani sen kuoliaaksi heitin sen takaisin kanakoppiin. Se on kauheinta elämässäni. Mutta sinä, oi veljeni, mikä sinun teoistasi on kauhein?’ Hän vastasi: ‘Se on se, että rukoilin Allahia pyytääkseni häneltä erästä suosionosoitusta. Sillä rukous on kaunis vain silloin, kun se on sielun yksinkertainen kohoutuminen korkeuksia kohti.’

“‘Opi tuntemaan itsesi!’ jatkaa eräs hänen kumppaneistaan, vanki ja orjatar kuten hänkin. ‘Opi tuntemaan itsesi! Ja toimi vasta sitten! Toimi, miten sinua haluttaa, muta varo, ettet loukkaa naapuriasi’.”

Nykyinen moraalimme ei osaisi lisätä mitään tähän viimeiseen lauselmaan eikä sillä ole annettavana täydellisempää elämän ohjetta. Se saattaisi enintään laventaa “naapuri”-sanan merkitystä ja antaa “loukata”-sanalle korkeamman, hienomman ja ilmeikkäämmän merkityksen. Ja kuitenkin tuo kirja, jossa nuo sanat tavataan, on kaikista kultajyväsistään ja kaikesta viisaudestaan huolimatta kauhun, veren, kyynelten, despotismin ja orjuuden muistomerkki. Ja niiden lausujat ovat orjia. Joku kauppias ostaa heidät, ties mistä, ja myy heidät jälleen vanhalle vaimolle, joka opettaa tai opetuttaa heille runoutta, filosofiaa ja kaikkia Itämaan tieteitä, jotta he olisivat kerran arvokkaita lahjoja kuninkaalle. Ja kun kasvatus on päättynyt ja uhrien kauneus ja viisaus herättää kaikkien niiden ihailua, jotka heitä lähestyvät, niin tuo toimelias ja neuvokas vanhus tarjoo heidät todellakin hyvin oikeamieliselle ja viisaalle kuninkaalle. Ja kun tuo hyvin oikeamielinen ja viisas kuningas on riistänyt heidän neitsyytensä ja tahtoo toisia rakkaussuhteita, antaa hän heidät luultavasti (sillä minä en muista tarkkaan kertomuksen jatkoa, mutta se on näiden ihmeellisten legendojen kaikkien naisten muuttumaton kohtalo) visiireilleen. Ja visiirit vaihtavat heidät hyvänhajuiseen vaasiin tai jalokivivyöhön, jolleivät he lähetä heitä kauas jonkun mahtavan suojelijan tai inhoittavan, mutta pelätyn kilpailijan nautintovälineiksi. Ja nuo nuoret naiset, jotka kyselevät neuvoa omaltatunnoltaan ja jotka lukevat toisten omiatuntoja, nuo, jotka mietiskelevät kauneimpia ja suurimpia kansojen ja ihmisten oikeuden ja moraalin kysymyksiä, he eivät luo katsettakaan kohtaloonsa eivätkä tule hetkeäkään ajatelleeksi sitä kauheaa vääryyttä, mitä he kärsivät. Eivät liioin kaikki nekään, jotka kuuntelevat, rakastavat, ihailevat ja ymmärtävät heitä. Ja meille, jotka hämmästymme tuota ja jotka mietiskelemme myöskin oikeuden, hyvyyden, säälin ja rakkauden kysymyksiä, meille ei mikään takaa, etteikö yhteiskunnallinen tilamme tarjoaisi jonakin päivänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, yhtä masentavaa näkyä.

XXVIII

Meidän on vaikea kuvitella, millainen tulee olemaan ihanteellinen oikeus, koska kaikkia siihen kohdistuvia ajatuksiamme vastassa on vääryys, jossa me vielä elämme. Me emme tunne niitä lakeja emmekä niitä uusia suhteita, joita ilmaantuu, kun ei ole enää erilaisuuksia eikä onnettomuuksia, jotka voidaan lukea ihmisten syyksi, ja kun jokainen evolutsionistisen periaatteen mukaan “korjaa itselleen oman luontonsa ja siitä johtuvien seurausten hyvät tai huonot tulokset”. Nykyhetkellä asianlaita ei ole näin, ja voi sanoa, että aineellisella alalla ihmisille yleensä “käytöksen ja sen seurausten välinen yhteenkuuluvaisuus” — käyttääksemme Spencerin sanoja — on olemassa vain naurettavalla, mielivaltaisella ja kohtuuttomalla tavalla. Eikö ole uskallettua toivoa, että ajatuksemme olisivat oikeita, kun kunkin meidän fyysillinen olemuksemme on täydellisesti vääryyden vallassa? Ja jokainen on sen vallassa joko kärsiäkseen tai hyötyäkseen siitä, jokainen saavuttaa siinä ponnistuksillaan joko liian paljon tai liian vähän, jokainen on siinä joko etuoikeutettu tai riistetty. Me voimme koettaa riistää ajatuksemme pois tästä juurtuneesta vääryydestä, tuosta alkusuvulle välttämättömän “ali-inhimillisen moraalin” liian itsepintaisesta jäljestä. Mutta on turhaa luulla, että ajatus olisi yhtä voimakas, yhtä riippumaton, yhtä selvänäköinen ja että se saavuttaisi samat tulokset kuin jos tuota vääryyttä ei olisi. Vain hyvin vaatimaton ja hyvin epävarma osa inhimillistä ajatusta pääsee kohoamaan todellisuuden yläpuolelle. Ihmisajatus voi paljonkin. Se on ajan pitkään saanut aikaan hämmästyttäviä parannuksia siinä, mikä suvussa ja rodussa näytti olevan muuttumatonta. Mutta sinä hetkenä, jona se mietiskelee aavistamaansa tai toivomaansa muutosta, se yhtäkaikki sietää sen iestä, katsanto-, tuntemis- ja kuvittelutapaa, mitä se tahtoisi muuttaa. Se on pikemminkin määrätty selittämään, arvostelemaan, järjestelemään sitä, mikä oli, auttaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi sitä, mikä jo on syntynyt, mutta on vielä näkymätöntä. Ja harvinaista on, että se näkisi tulevaisuuteen tai tuottaisi jotain hyvin hyödyllistä ja kestävää, kun se uskaltaa ryhtyä siihen, mitä ei vielä ole olemassa. Siksipä se saa kantaa sen yhteiskunnallisen tilan taakan, jossa me elämme. Meidän ympärillämme on liian paljon vääryyttä voidaksemme luoda itsellemme tyydyttävän käsityksen oikeudesta ja ajatella sitä tarpeellisella luottamuksella ja kyllin rauhassa. Voidakseen tutkia sitä ja puhua siitä hedelmöittävästi vaadittaisiin, että se olisi, mitä se voisi olla: moitteetonta ja todellinen yhteiskunnallinen mahti. Mutta meidän on rajoituttava vetoamaan sen itsetiedottomiin, salaisiin ja niin sanoaksemme huomaamattomiin vaikutuksiin. Me todellakin katselemme oikeutta inhimillisen vääryyden rantatöyräältä emmekä tiedä vielä mitään siitä näystä, jonka tarjoo aava meri tahrattoman omantunnon rajattoman ja loukkaamattoman holvin alla. Ihmisten olisi pitänyt tehdä ainakin voitavansa omalla alallaan; heillä olisi silloin oikeus mennä pitemmälle ja tutkiskella muutakin ja heidän ajatuksensa olisivat luultavasti selvempiä, jos heidän omatuntonsa olisi rauhallisempi.

XXIX

Eräs suuri itsesyytös lamauttaa intoamme yrittäessämme tulla paremmiksi, antaa anteeksi, rakastaa ja ymmärtää enemmän kuin tähän asti. Turhaan me puhdistamme omaatuntoamme, jalostamme ajatuksemme ja koetamme tehdä elämän viehättävämmäksi ja helpommaksi niille, jotka elävät meidän kanssamme — kaikki tämä ei vaikuta mitään ulospäin, ei ollenkaan pääse ovestamme ulos; ja vähänkin loitotessamme omasta ahtaasta piiristämme me tunnemme, ettemme ole tehneet mitään, ettei ole tehtävissäkään mitään ja että vastoin tahtoamme otamme osaa suureen jänteiseen vääryyteen. Eikö ole naurettavaa ratkaista omassa itsessään kipeimmin koskevat ja hennoimmat omantunnonkysymykset, karkoittaa pelokkaana katkeran ajatuksen varjokin, tahtoa olla alati jalo, yksinkertainen, uskollinen, vilpitön, sääliväinen, siveellisesti tahraton asuntonsa neljän seinän sisällä, unohtaakseen, ja ilman että olisi mahdollista tehdä toisin, kaiken säälin, oikeuden ja rakkauden samalla hetkellä, kun astumme kadulle tai kun tapaamme toisia olentoja kuin niitä, joiden kasvot meille ovat tulleet tutunomaisiksi? Missä on sen kaksoiselämän arvokkuus, vilpittömyys, joka kynnyksemme tällä puolen on viisas, inhimillinen, ylevä, ajatteleva, toisella puolen taas välinpitämätön, vaistoihin perustuva, armoton? Riittää, että meillä on lämpimämpi, että olemme paremmin puettuja ja paremmin ruokittuja kuin ohikulkeva työläinen, että ostamme minkä esineen tahansa, joka ei ole aivan välttämätön, ja loppujen lopuksi se ei ole muuta kuin tuhansien kierrosten ja mutkien jälkeen tiedottomasti palaamista tuohon alkuperäiseen tilaan, jossa voimakkaampi häikäilemättä riistää heikompaa. Meillä ei ole nautittavanamme yhtään etua, joka ei kyllin läheltä katsoen olisi ehkä hyvinkin vanhan vallan väärinkäytöksen, tuntemattoman väkivallan, ennentapahtuneen petoksen tulos, jota me käytämme hyväksemme istuessamme pöytäämme, kävellessämme joutilaana kaupungilla, asettuessamme illalla vuoteeseen, joka ei ole meidän kättemme työtä. Ja mitä on loppujen lopuksi itse sekin mahdollisuus, että voimme olla parempia, säälivämpiä ja lempeämpiä ja ajatella suuremmalla yhteenkuuluvaisuudentunteella vääryyttä, jota toiset kärsivät, muuta kuin tuon suuren vääryyden kypsynein hedelmä?

XXX

Tiedän kyllä, ettei näitä arveluja saa ulottaa liian pitkälle, sillä silloin johduttaisiin hyvin hyödyttömiin ja ehkä suvulle, jonka valtavan ja lempeän hitauden arvossapito on asiaankuuluvaa, turmiollisiin kapinahankkeisiin tai vaivuttaisiin jälleen toimettomaan ja mystilliseen, elämän selvimmälle ja muuttumattomimmalle tahdolle vihamieliseen pidättyväisyyteen. Tässä on lakeja, joiden sanotaan olevan välttämättömiä, mutta tuo lausutaan jo vähemmällä varmuudella. Siinä juuri on oikean ja viisaan asema muuttunut. Marcus Aurelius, jaloimmin herkkätunteinen, viisaimmin vastaanottavainen, puhtaimmin ikävöipä, oikeutta enimmin halajava sielu, mitä on koskaan ollut olemassa, ei kysy koskaan itseltään, mitä tapahtuu sen pienen, ihailtavan valopiiriin ulkopuolella, jossa hänen hyveensä, omatuntonsa, säälinsä, jumalainen lempeytensä ympäröi hänen lähimpänsä, ystävänsä ja palvelijansa. Yltympärillä vallitsee — sen hän tietää vallan hyvin — suunnaton vääryys. Mutta tämä vääryys ei koske häntä. Se on välttämätön, mystillinen ja pyhä valtameri, jumalien, sallimuksen, ylimpien, tuntemattomien, edesvastuuttomien, vastustamattomien, muuttumattomien lakien säätämä äärettömyys. Se ei ollenkaan lamauta hänen rohkeuttaan; päinvastoin se rohkaisee, keskittää ja nostaa häntä, kuten sellainen liekki on korkeampi, joka ei levene laajalle alalle, joka leimuaa aivan yksin yössä ja jonka vaikutusta pimeys lisää. Hänen asiansa ei ole kajota kohtalon hallintaan, kohtalon, joka tahtoo enemmistön orjuutta. Hän alistuu surullisena, mutta luottamuksellisesti järkähtämättömiin säädöksiin, ja sekin on hurskas ja hyveellinen teko. Hän sulkeutuu itseensä ja tulee inhimillisemmäksi ja oikeamielisemmäksi jonkinlaisessa liikkumattomassa ja loistottomassa tilassa. Vuosisadat kuluvat ja viisailla ja hyvillä on sama keskitetty ja sisäänpäin kohdistunut kaipuu. Useakin muuttumaton laki on varmaankin saanut toisen nimen, mutta vääryyden määrä pysyy aina samana, ja he katselevat sitä samalla alistuneella ja turvallisella surumielisyydellä. Mutta mitäs me aiomme tehdä? Me tiedämme, ettei ole enää välttämätöntä vääryyttä. Me olemme tunkeutuneet jumalien, kohtalon ja tuntemattomien lakien alueelle. Ehkä niille jää sairaus, tapaturma, myrsky, salama ja suurin osa kuoleman mysteerioista. Me emme ole päässeet vielä niin kauas. Mutta varmaa on, ettei niiden vallassa ole enää köyhyys, toivoton työ, kurjuus, nälänhätä ja orjuus. Me ne juuri säädämme, ylläpidämme ja jakelemme. Ne ovat meidän persoonallisia vitsauksiamme, kauheita, mutta hyvintunnettuja, ja ne ovat yhä harvemmassa ja harvemmassa, jotka lujasti uskovat, että niissä piilee yli-inhimillinen mahti. Tuo pyhä ja ylitsepääsemätön valtameri, joka suojeli ja puolusti ajattelijaa ja oikeamielistä, kun hän vetäytyi erilleen, se on olemassa enää vain meidän muistoissamme. Tänään ei Marcus Aurelius sanoisi enää yhtä tyynesti: “He etsivät pakopaikkoja maalaismökeissä, merenrannoilla, vuorilla: sinäkin tavallisesti antaudut hartaasti kaipaamaan samanlaisia etuisuuksia. Mutta silloinhan teet kuten tietämätön ja taitamaton ihminen, sillä sinähän voit minä hetkenä tahansa vetäytyä omaan itseesi. Ihmisellä ei ole missään rauhallisempaa pakopaikkaa kuin se, minkä hän löytää omasta sielustaan, erittäinkin, jos hänellä on omassa itsessään sellaista, jonka tarkasteleminen riittää tuomaan iloa täydellisen rauhan hetkellä, mikä rauha ei ole minun ymmärtääkseni muuta kuin sielumme täydellinen tasapaino.”

Tällä hetkellä on kysymys muustakin kuin sielun tasapainosta. Tai on sieluun pikemminkin järjestettävä kaikki se, mitä siellä ei vielä ollut Marcus Aureliuksen aikana — s.o. kolme neljännestä ihmisten onnettomuuksista — ja mikä on tullut todelliseksi, selitettäväksi, pakottavaksi ja inhimilliseksi, niin vaikeapääsyistä, käsittämätöntä, liikkumatonta ja salliman määräämää kuin se näytti olevankin.

XXXI

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua tuosta vanhojen viisasten “tasapainon” kaipuusta. Me emme voi enää odottaa itsellemme ehdotonta tasapainoa, jota he löysivät anteeksiannettavassa itsekkyydessään, mutta me voimme toivoa jonkinlaista ehdollista ja tilapäistä tasapainoa. Tämä “tasapaino” ei ole enää moraalin viimeinen sana, mutta silti on välttämätöntä, että ensiksikin olemme mahdollisimman oikeamielisiä itseämme, lähimmäisiämme, naapurejamme ja palvelijoitamme kohtaan. Kun olemme aivan oikeamielisiä näitä kohtaan ja omassatunnossamme, me huomaamme olevamme hyvin vääriä muita kohtaan. Me emme tunne vielä tapaa, miten olla käytännössä oikeamielisempi näitä kohtaan, jollemme turvaudu suuriin sankarillisiin kieltäymyksiin, jotka, kun ne eivät voi olla yleisiä, saisivat vähän aikaan ja joutuisivat luultavasti hankauksiin luonnon syvimpien lakien kanssa, luonto kun näet hylkää kieltäymyksen kaikissa muissa, paitsi äidin rakkauden muodossa.

Tämä käytännöllinen oikeus on siis lajin salaisuus. Lajilla on paljon salaisuuksia, joita se paljastaa yksitellen historian todella vaarallisina hetkinä. Ja ne ratkaisutavat, millä se suoriutuu tavattomista vaikeuksista, ovat melkein aina odottamattomia ja omituisen yksinkertaisia. On mahdollista, että hetki lähenee, jolloin se puhuu uudelleen. Toivokaamme, menemättä toivossamme liian pitkälle, sillä meidän ei pidä olla huomaamatta, ettei ihmiskunta ole vielä läheskään päässyt pois “uhrattujen sukupolvien” aikakaudesta. Historia ei ole muita tuntenutkaan, ja mahdollista on, että aina aikojen loppuun asti kaikki sukupolvet sanovat itseään uhratuiksi. Ei voi kuitenkaan kieltää, että nuo uhraamiset, niin vääriä ja hyödyttömiä kuin ne vielä ovatkin, tulevat yhä vähemmän ja vähemmän epäinhimillisiksi ja voittamattomiksi, että ne tapahtuvat yhä paremmin ja paremmin tunnettujen lakien nojalla, jotka näyttävät yhä enemmän ja enemmän lähenevän niitä lakeja, jotka jalostunut järki voi hyväksyä olematta armoton.

XXXII

Mutta täytyy tunnustaa, että lajin “aatteiden” kehitys on majesteetillisen ja peloittavan hidasta. Tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin alkuihmiset luopuivat pakenemasta toisiaan tai käymästä toistensa kimppuun, kun he tapasivat toisensa luolien suulla, ja ennenkuin he huomasivat, että heidän oli edullista lähestyä toisiaan ja puolustautua yksin neuvoin ulkomaailman mahtavia vihollisia vastaan. Sitäpaitsi ovat lajin “aatteet” useinkin hyvin erilaisia kuin ne, joita viisaimmalla ihmisellä saattaisi olla. Ne näyttävät riippumattomilta, omaperäisiltä, ne nojautuvat useinkin väitteisiin, joista ei tavata jälkeäkään sen aikakauden ihmisjärjessä, jona ne syntyvät; ja vakavimpia ja huolestuttavimpia kysymyksiä, mitä moralistin tai sosiologin on tehtävä itselleen, on saada tietää, voivatko kaikki hänen ponnistuksensa jouduttaa hetkenkään vertaa tai muuttaa rahtuakaan tuon suuren nimettömän joukon päätöksiä, joka askel askeleelta seuraa hämärää päämääräänsä…

XXXIII

Kauan, niin kauan aikaa sitten, että se on tieteen ensimmäisiä saavutuksia, sen astuessa ulos maan uumenista, jäätiköistä ja luolista ja lakatessa olemasta nimeltään geologia tai paleontologia tullakseen ihmiskunnan historiaksi, siis kauan aikaa sitten ihmiskunta kulki ahdinkotilan läpi, jolla on yhtäläisyyttä sen kanssa, jota se lähenee tai jossa se nyt taistelee, sentapaisella erotuksella vain, että tuo ahdinkotila näytti aivan toisella tavalla traagilliselta ja toivottomalta. Voipa vielä vakuuttaa, ettei ihmissuku ole tähän saakka tuntenut kriitillisempää eikä ratkaisevampaa hetkeä. Se oli silloin lähellä perikatoaan. Ja siitä, että me elämme vielä, meidän on ilmeisesti kiittäminen odottamatonta hätäkeinoa, joka pelasti rodun hetkenä, jolloin tuo itse ihmisjärjen ja kaiken sen ravitsema vitsaus, mitä oli parasta ja vastustamatonta sen oikeusvaistossa, oli vihdoin hävittävä sankarillisen tasapainon elämisen halun ja elämisen mahdollisuuden välillä.

Tarkoitan niitä väkivallan töitä, ryöstöjä ja murhia, joita tietenkin ilmaantui ensimmäisten ihmisryhmien kesken. Ne olivat nähtävästi kauhistuttavia ja ne uhkasivat varmaankin hyvin vakavasti rodun olemassaoloa, sillä kosto on hirveä ja niin sanoakseni epideeminen alkuperäisen oikeustarpeen muoto. On ilmeistä, että kosto, valloilleen päästettynä ja moninkertaistuen joka askelella, koston aiheuttaman koston seuraamana, olisi ennen pitkää niellyt, jollei koko ihmissukua, niin ainakin kaiken sen, mikä oli ensimmäisten ihmisten joukossa tarmokasta ja ylpeää. Niinpä melkein kaikilla raakalaiskansoilla samoinkuin useimmilla villiheimoilla, joista voi vielä tänään tehdä huomioita, näkee jonakin määrättynä ajankohtana — yleensä silloin, kun heimon aseet käyvät todellakin tuhoaviksi — koston väistyvän äkkiä erään merkillisen tavan tieltä, jota on kutsuttu “veren hinnaksi” ja joka sallii syyllisen välttää uhrin ystävien tai sukulaisten kostotoimenpiteitä maksamalla näille alussa mielivaltaisen, mutta pian tarkalleen määrätyn hyvityssumman.

Ei mikään ole omituisempaa, odottamattomampaa lapsuudenasteella olevien kansojen aivan ensimmäisessä sankariajan historiassa kuin tuon melkein yleisen tavan hieman merkantiilinen, hieman liian säyseä nerokkuus, kun sitä tarkastelee lähemmin. Onko se luettava päälliköiden huolenpidon ansioksi? Mutta sitä tapaa sielläkin, missä ei ole mitään varsinaista arvovaltaa. Onko siitä kiittäminen alkuperäisten heimojen vanhimpia, ajattelijoita, tietäjiä? Se on tuskin sen luultavampaa. Siinä on ajatus, joka on samalla kertaa alhaisempi ja korkeampi kuin mitä voisi olla raakalaisaikojen yksityisen neron tai profeetan ajatus. Tietäjä, profeetta, nero, erittäinkin raakalaisnero, pyrkii pikemminkin liioittelemaan sen heimon ja sen aikakauden jaloja ja sankarillisia taipumuksia, johon hän kuuluu. Tämä luonnollisen ja pyhän koston synnyttämä arka ja melkein salakavala epäröinti, tämä jokseenkin inhoittava kaupanhieronta ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta oli hänelle varmaankin vastenmielinen. Ja onko toiselta puolen todennäköistä, että hän olisi voinut kohota kyllin korkealle huomatakseen mitä jaloimpien ja kieltämättömimpien välittömien velvollisuuksien ylitse tuota heimon ja rodun suurinta hyvää, tuota elämän salaperäistä tahtoa, jonka meidän päiviemme viisaimmista viisaimmat huomaavat ja toteavat vasta saatuaan vaikean ja tuskallisen voiton yksinäisestä järjestään ja sydämestään.

Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin. Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu, mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän, yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain. Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia, jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti, halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan, sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö, joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.

XXXIV

Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin vaisto.

En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle, Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien käsissä.

Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa, filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista, pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on selventänyt ja ilmaissut.

XXXV

Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast’aikaa muuttaa osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin, ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on, kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun juonille ja se on vielä kaikkien “ali-inhimillisen” yhteiskuntatilan huonojen tottumusten alainen — niin on kuitenkin varmaa, että kunkin meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta, maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme, yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää. Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä. Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle, rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen, kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta, he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää. Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa, jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla. Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?

XXXVI

Olemme puhuneet pitkälti oikeudesta. Mutta se onkin ihmisen suuri moraalinen mysteerio ja sillä on taipumuksena asettua useimpien henkisten mysteerioiden sijalle, jotka hallitsivat ihmisen kohtaloa. Se on tunkenut tieltään useamman kuin yhden jumalan, useamman kuin yhden nimettömän mahdin. Se on tähti, joka syntyy vaistojemme ja käsittämättömän elämämme nebuloosassa, tähtisumussa. Se ei ole arvoituksen selitys, ja kun tulemme kerran paremmin tietämään, mitä se on, ja kun se todellakin pääsee hallitsemaan maan päällä, me emme silloinkaan tiedä sen enempää, mitä me olemme, minkätähden me olemme, mistä tulemme tai minne menemme; mutta se on elämän arvoituksen ensimmäinen käsky, ja kun se on täytetty, niin me voimme vapaammalla mielellä ja rauhallisemmalla sydämellä ryhtyä etsimään arvoituksen salaisuutta.

Vihdoin oikeus käsittää kaikki inhimilliset hyveet, ja jo yksin sen ystävällinen hymy puhdistaa, jalostaa ne ja antaa niille oikeuden tunkeutua siveelliseen elämäämme. Sillä jokainen hyve, joka ei kestä oikeuden kirkasta ja varmaa katsetta, on petollinen ja vahingollinen. Oikeuden voi siis tavata jokaisen ihanteen ytimenä; se muodostaa totuudenrakkauden, kuten kauneudenrakkaudenkin, ytimen. Se on samaten hyvyyttä, sääliä, jalomielisyyttä ja sankaruutta, sillä nämä ovat sen oikeustekoja, joka on noussut kyllin korkealle ollakseen näkemättä vain jalkojensa juuressa ja sattuman hänelle säätämien velvollisuuksien ahtaassa piirissä esiintyvää oikeaa ja väärää, vaan joka näkee yli lähimpien vuosien ja ihmiskohtalojen, yli sen, mihin hän on velvollinen ja mitä hän rakastaa, yli sen, mitä hän tapaa, etsii, hyväksyy tai hylkää, yli sen, mitä hän toivoo ja pelkää, yli ihmisveljiensä vääryyksien ja rikostenkin.

II. MYSTEERION KEHITYS

I

Joutuu hyvin helposti uskomaan, ja monet älykkäät, jotka ovat alkaneet väsyä tieteen luonnostaanlankeavaan epävarmuuteen, uskovatkin paremman puutteessa, että elämämme pääharrastus ja kaikki se, mikä meidän kohtalossamme on todella ylevää ja huomioonotettavaa, sisältyy melkein yksinomaan siihen mysteerioon, s.o. salaperäiseen, mikä meitä ympäröi, ja erittäinkin noihin kahteen toisia pelättävämpään ja täysäänisempään: kuolemaan ja kohtaloon. Minäkin puolestani uskon, vaikkakin hieman eri tavalla, että mysteerion tutkiminen sen kaikissa muodoissa on jalointa tutkiskelua, mihin ylipäänsä voimme ryhtyä; ja siihen tutkimiseen ja huolehtimiseen antautuvat kaikki, jotka tieteessä, taiteessa, kirjallisuudessa ja filosofiassa kohoutuvat pikku seikkojen ja tosiasioiden tai saavutettujen pikku totuuksien havaitsemisen ja esittämisen yläpuolelle. Tässä he kunnostautuvat mikä enemmän, mikä vähemmän, menevät tietämisessään mikä mitenkin pitkälle, mikä mitenkin korkealle, riippuen siitä kunnioituksesta, mitä he tuntevat sitä kohtaan, jota he eivät tiedä, siitä laajuudesta, minkä heidän mielikuvituksensa tai ymmärryksensä osaa antaa niiden voimien summalle, jotka pysyvät tuntemattomina. Tietoisuus siitä tuntemattomasta, jossa me elämme, se se juuri antaa elämällemme merkityksen, jota sillä ei olisi, jos sulkeutuisimme siihen, mitä tiedämme, tai jos uskoisimme liian helposti, että se, minkä me tiedämme, on paljon tärkeämpää kuin se, mitä emme vielä tiedä.

II

Meidän on muodostettava itsellemme yleinen käsitys tästä maailmasta. Koko siveellinen, koko inhimillinen elämämme nojautuu tähän käsitykseen. Mutta mitä on läheltä tarkastaen yleinen käsitys tästä maailmasta suurimmaksi osaksi muuta kuin yleinen käsitys siitä, mikä on tuntematonta? Me emme saa, kun on kysymys niin tärkeästä ja seurauksiltaan vakavasta aatteesta, omaksua sitä, joka meitä miellyttää eniten ja joka meistä näyttää valtavimmalta ja kauneimmalta. Me olemme velvollisia valitsemaan sen, joka meistä näyttää todellisimmalta tai pikemminkin ainoalta todelliselta, sillä minä en luule, että ihminen voi todella epäröidä kahden näennäisen tai todellisen totuuden välillä.. On olemassa aina yksi, joka jonakin määrättynä hetkenä näyttää hänestä todellisemmalta kuin jokin toinen. Hänen velvollisuutensa on silloin kaikessa tekemisessään, kaikessa sanomisessaan, kaikessa ajattelemisessaan, taiteessaan, tieteessään, älyllisessä tai tunne-elämässään pysyä siinä. Hänen on ehkä mahdotonta määritellä sitä. Se ei ehkä tuota hänelle tyydyttävää varmuutta. Se on ehkä pohjaltaan vain toisia syvempi ja todellisempi vaikutelma. Mutta vähät siitä. Rakastaaksemme totuutta sen ei tarvitse olla eittämätön eikä loukkaamaton. On jo paljon, kun se on näyttänyt meille, että ne aatteet, joita me rakastimme ennen sitä, eivät olleet sopusoinnussa rehellisen elämänkokemuksen kanssa. Tämä riittää, jotta me kohdistaisimme siihen kaiken kiitollisuutemme, kunnes sen osaksi tulee sama kohtalo, jonka se saattoi edeltäjälleen. Tuo suuri onnettomuus, se, joka hävittää siveellisen elämämme ja uhkaa henkemme ja luonteemme eheyttä, ei ole siinä, että erehdymme tai rakastamme epävarmaa totuutta, vaan siinä, että pysymme uskollisina sille, mihin emme enää täydellisesti usko. “Kaunein tapa elää tätä elämää”, niin on sanottu, “on koettaa saada älymme sopusointuun todellisuuden kanssa.”

III

Jos olisi kysymys vain siitä, miten tuosta tuntemattomasta muodostaisimme itsellemme suurenmoisimman, traagillisimman, valtavimman, musertavimman kuvan, niin tekisimme väärin rajoittautuessamme. Varmaa on, että moneltakin näkökannalta katsoen kaunein ja arvokkain suhtautuminen mysteerioon on hiljaisuus tai rukous, alistuminen tai pelko. Suunnattoman, vastustamattoman, tutkimattoman, mutta valppaan, inhimillisesti yli-inhimillisen, korkeimmassa määrässä älyllisen voiman edessä näyttävät täydellinen antautuminen ja syvä, mutta hillitty pelko ensi silmäyksellä olevan arvokkaampia, pyhempiä kuin kärsivällinen, tarkka ja rauhallinen tutkiskeleminen. Mutta kykenemmekö valitsemaan ja onko meillä siihen vielä oikeutta? Ei ole enää kysymys asenteen kauneudesta tai suuruudesta. Mysteerioon kuten kaikkeen nähden, ja paljon enemmän kuin kaikkeen muuhun nähden, ei ole kysymys kauneudesta tai suuruudesta, vaan totuudesta ja suoruudesta. Meidän tehtävämme ei ole enää koettaa sovelluttaa tosiasioita vaistomaisten mieltymystemme ja ihanteittemme mukaan, vaan tuntea niin suurta ja epäitsekästä pyrkimystä, että se on valmis olemaan sopusoinnussa kaikkien eittämättömien tosiasioiden kanssa. Sen kauniin, mikä sisältyi polvistumiseen tai maahanlankeamiseen, oli siihen pannut mennyt aika tai pikemminkin se, mikä menneessä ajassa oli totta. Ehkä meillä ei ole muutakaan varmuutta, mutta me emme liioin ole saman totuuden läpitunkemia. Jollemme tunnekaan tuntematonta, jollemme tiedäkään, mitä on olemassa, niin tiedämme ainakin osaksi, mitä ei ole olemassa; ja jos me omaksuisimme jälleen isiemme suhtautumisen, niin omaksuisimme jälleen suhtautumisen siihen, mistä tiedämme, ettei sitä ole olemassa. Sillä jollei ole ehdottomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on tuntematonta, ole valpas eikä persoonallinen, ei korkeimmassa määrässä älykäs eikä oikeamielinen, jollei ole ehdottomasti todettu, ettei sillä ole ihmisen muotoa, aivoituksia, intohimoja, paheita eikä hyveitä, niin on verrattomasti luultavampaa, että se on tietämätön kaikesta siitä, mikä näyttää meidän elämässämme olevan tärkeintä. On verrattomasti luultavampaa, että se on ehkä suunnattomassa ja ikuisessa maailmansuunnitelmassaan varannut lajille pienen tilapäisen paikan, mutta ettei yksilön valtavimmalla, parhaimmalla tai huonoimmalla teolla ole siellä enempää merkitystä kuin oli mantereiden ja merien historiassa mitättömän geologisen solun tuskin havaittavilla liikkeillä. Jollei ole kumoamattomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on loputonta ja näkymätöntä, väijy ympärillämme, punnitse onneamme tai onnettomuuttamme töittemme hyvien tai huonojen aivoitusten mukaan, ohjaten askel askelelta vaiheitamme ja järjestäen lukemattomien voimien avulla sellaiset vaiheemme kuin syntymisemme, tulevaisuutemme, kuolemamme ja haudantakaisen elämämme käsittämättömien, mutta järkähtämättömien lakien mukaan, niin on verrattomasti luultavampaa, että näkymätön ja loputon sekaantuvat joka hetki elämäämme, mutta välinpitämättöminä, suunnattomina ja sokeina aineksina, jotka sivumennen kulkevat meissä ja meidän ylitsemme, tunkeutuvat meihin, muovailevat ja elähdyttävät meitä, ilman että niillä on aavistustakaan meidän olemassaolostamme, aivan kuten tekevät vesi, ilma, tuli ja valo. Mutta koko tietoinen elämämme, koko tuo elämä, joka on ainoa, mistä olemme varmoja ja joka on ainoa kiinteä pisteemme ajassa ja avaruudessa, lepää suuresti katsoen samanlaisten “verrattomien todennäköisyyksien” varassa; ja harvoin ne ovat yhtä “verrattomia” kuin nämä.

IV

Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme sitä vuorostamme — tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina. Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään, joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen, ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.

Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa, mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila, jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat, joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa — siinä työ, joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.

V

Ajattelin näitä asioita, kun tässä äskettäin olin pakotettu tarkastelemaan kirjoittamiani pikku draamoja, joista kuvastuu mysteerioon taipuvaisen mielen levottomuus, minkä muuten kylläkin voi selittää, mutta mikä ei ole kylliksi mahdoton välttää, jotta se oikeuttaisi alistumaan siihen. Naiden pikku draamojen johtavana lankana oli meitä ympäröivän tuntemattoman pelko. Niissä esiintyi usko, tai pikemminkin oli tuo usko jollakin hämärällä runollisella tunteella — sillä rehellisimmissäkin runoilijoissa on usein jossakin määrin erotettava heidän taiteensa vaistomainen tunne heidän todellisen elämänsä ajatuksista — niissä esiintyi usko suunnattomiin, näkymättömiin, kohtalokkaisiin voimiin, joiden aivoituksia ei kukaan arvannut, mutta joiden draaman henki otaksui olevan pahansuopia, kaikkia toimiamme vaanivia, hymyilyn, elämän, rauhan, rakkauden vihollisia. Ehkä ne olivat pohjaltaan oikeudenmukaisia, mutta vain vihassa, ja tuo oikeudenmukaisuus esiintyi niillä niin maanalaisella ja niin monimutkaisella, hitaalla, etäisellä tavalla, että niiden rangaistukset — sillä ne eivät palkinneet koskaan — saivat kohtalon mielivaltaisten ja selittämättömien tekojen muodon. Sanalla sanoen, siinä oli hieman kristittyjen Jumala-käsitettä sekoitettuna antiikin kohtalokäsitteeseen, tungettuna luonnon läpitunkemattomaan yöhön ja sieltä huvikseen väijyen, tehden tyhjäksi ja synkentäen ihmisten aikeita ja onnea.

VI

Tuo tuntematon sai useimmiten kuoleman muodon. Kuoleman alituinen, synkkä, salakavalasti toimiva läsnäolo täytti runoelman kaikki välikohdat. Olemassaolon probleemiin vastattiin vain sen tuhoutumisen arvoituksella. Tuo kuolema oli muutoin välinpitämätön ja torjumaton, sokea, umpimähkään haparoiva, temmaten etupäässä nuorimmat ja vähimmin onnettomat yksinkertaisesti vain siitä syystä, että nämä pysyivät vähemmän liikkumattomina kuin muut ja että jokainen liian varomaton liike yössä herätti sen huomiota. Sen ympärillä oli vain pieniä, hentoja, väriseviä, alkeellisia olentoja, jotka liikkuivat ja itkivät hetken ajan kuilun partaalla; ja lausutuilla sanoilla, vuodatetuilla kyynelillä ei ollut muuta merkitystä kuin että ne putosivat kaikki tuohon kuiluun ja että jokin niistä kaikui jollakin erikoisella tavalla, mikä saattoi luulemaan, että kuilu oli avara, koska kaiku oli epäselvä ja kumea.

VII

Ei ole järjenvastaista, mutta ei myöskään terveellistä katsella elämää tällä tavoin, enkä olisi siitä puhunutkaan, jollei pienimmänkin onnettomuuden sattuessa huomaisi, että tämä tai tämänlaatuinen käsitys itse asiassa on useimpien ihmisten käsitys, niidenkin, jotka näyttävät rauhallisimmilta ja ymmärtäväisimmiltä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä me opimme, huolimatta kaikista valloituksista, joita tulemme tekemään, ja kaikesta siitä, mistä pääsemme varmuuteen, me tulemme eräältä määrätyltä näkökannalta katsoen aina olemaan pieniä viheliäisiä ja hyödyttömiä olentoja, kuolemaan määrättyjä ja meitä ympäröivien välinpitämättömien ja mittaamattomien voimien oikkujen varaan jätettyjä. Me ilmaannumme eräänä hetkenä rajattomaan ulottuvaisuuteen eikä meillä ole muuta varsinaista tehtävää kuin suvun jatkaminen, suvun, jolla itsellään ei ole varmaa tehtävää tuossa maailmanjärjestelmässä, minkä laajuus ja kestämisaika menee yli valtavimman ja rohkeimmankin mielikuvituksen. Siinä on totuus, yksi noita syviä, mutta hiljaisia totuuksia, joita runoilija saattaa tervehtiä ohikulkiessaan, mutta joiden ääreen runoilijassa olevan ihmisen tuhansine velvollisuuksineen ei ole pysähtyminen liian kauaksi aikaa. Täten on koko joukko suuria ja kunnioitettavia totuuksia, joiden alueelle ei ole hyvä nukkua. Meidän ympärillämme on niin paljon totuuksia, että voi sanoa useimmilla ihmisillä, pahimmillakin, olevan neuvonantajana ja oppaana jonkun suuren ja kunnioitettavan totuuden.

Niin, sekin on totuus ja, jos niin tahtoo, suurin ja varmin, totuuksista, ettei elämämme ole mitään, että kaikki pyrintömme on naurettavaa, että meidän olemassaolomme, että tämän maapallomme olemassaolo on vain mitätön sattuma maailmojen historiassa; mutta se on myöskin totuus, että elämämme ja maapallomme elämä ovat meille tärkeimpiä ilmiöitä, vieläpä ainoat tärkeät maailmojen historiassa. Kumpiko on todempi? Tekeekö edellinen ehdottomasti tyhjäksi jälkimmäisen, ja olisiko meillä voimaa muodostella edellistä ilman jälkimmäistä? Toinen kohdistuu mielikuvitukseemme ja se saattaa tehdä meille hyvää omalla alallaan, mutta toinen koskee suoranaisesti todellista elämäämme. On kohtuullista, että kumpikin saa osansa. Ei ole oleellista tarrautua kiinni totuuteen, joka on ehkä todellisin maailmankaikkeuden näkökannalta katsoen, vaan siihen, joka on epäilemättä todellisin ihmisen näkökannalta katsoen. Me emme tunne maailmankaikkeuden tarkoitusta emmekä sitäkään, onko lajimme kohtaloilla sille mitään merkitystä vaiko ei. Niinpä elämämme tai lajimme todennäköinen hyödyttömyys on totuus, joka koskee meitä vain epäsuorasti ja joka jää meiltä ratkaisematta, kun sitävastoin tuo toinen totuus, se, joka saa meidät tietoisiksi elämämme tärkeydestä, on epäilemättä ahtaampi, mutta koskee meitä todellisesti, välittömästi ja epäämättömästi. Tekisimme väärin uhratessamme sen vieraan totuuden hyväksi tai alistaessamme sen sen alaiseksi. Meidän on kyllä lupa olla kadottamatta näkyvistä edellistä. Se ylläpitää ja valaisee jälkimmäistä, opettaa meitä vapautumaan sen hyödyttömästä ja ahdasmielisestä orjuudesta ja ottamaan hyödyksi kaiken sen, mitä se ei sisällä. Mutta jos se masentaa ja lamauttaa meitä, on tämä siksi, ettemme kylliksi tajua sitä suunnatonta, mutta mielivaltaista asemaa, joka sillä on tärkeiden totuuksien piirissä, sillä se riippuu suuresta joukosta probleemeja, joita ei vielä ole ratkaistu, kun taas ne probleemit, joista jälkimmäinen totuus riippuu, ratkaisee joka hetki elämä itse. Myöskin siksi, että se on vielä tuossa kuumeisessa ja vaarallisessa ajankohdassa, jonka läpi kulkevat kaikki ymmärrykseemme tunkeutuvat totuudet. Tarkoitan tuota kateellisuuden ja leppymättömyyden ajankohtaa, jolloin ne eivät voi sietää lähellään mitään. Silloin on odotettava kuumeen laskeutumista; ja jos se tyyssija, jonka me olemme niille valmistaneet mielessämme, on todellakin terve ja tilava, niin tulee pian hetki, jolloin mitä vastakkaisimmatkin totuudet näkevät vain niitä yhdistävän salaperäisen siteen ja hiljaa yhtyvät asettamaan etualalle, auttamaan ja tukemaan sitä niiden joukossa, joka rauhallisena jatkoi työtään, kun toiset hajaantuivat pelästyneinä, sitä, joka voi tehdä eniten hyvää ja joka tuo eniten toivoa.

VIII

Tällä hetkellä ei mikään ole omituisempaa kuin se sekasotku, joka hämmentää vaistojamme ja tunteitamme, jopa välistä käsitteitämmekin — jollemme enintään tee poikkeusta selkeimpiin ja harkituimpiin hetkiimme nähden — heti kun on kysymyksessä tuntemattoman tai salaperäisen sekaantuminen elämämme — todella vakaviin tapahtumiin. Tuossa sekamelskassa tapaa tunteita, jotka eivät vastaa mitään elävää, tarkkaa ja omaksuttua miellettä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat hyvin määrätyn, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisen, valppaan, persoonallisen ja ennaltanäkevän jumalan olemassaoloa. Siinä tapaa tunteita, jotka ovat vielä puoleksi mielteitä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat sallimusta, kohtaloa, immanentista oikeutta. Siinä tapaa myöskin mielteitä, jotka ovat kehkeytymässä tunteiksi, esimerkiksi niitä, jotka kohdistuvat lajin erikoisuuteen, kehityksen ja valinnan lakeihin, rodun tahtoon j.n.e. Siinä tapaa vihdoin mielteitä, jotka ovat puhtaita mielteitä, liian epävarmoja, liian hajanaisia, jotta voisi ennakolta nähdä hetken, jolloin ne muuttuvat tunteiksi ja jolloin ne siis saattavat toden teolla vaikuttaa tapaamme toimia, suhtautua elämään ja olla onnellisia tai onnettomia.

IX

Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita, jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä, ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.

On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen, yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa, kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.

X

Sankarillisen velvollisuuden aate on inhimillisempi ja vähemmän mystillinen kuin molemmat toiset ja vaikka se ei ole läheskään niin hedelmällinen kuin Corneillen aikana (sillä nykyään on hyvin vähän sankarillisia velvollisuuksia, joiden kyseenalaisiksi asettaminen ei olisi järjellistä, jopa sankarillistakin, ja käy vaikeaksi löytää ainoaakaan, jolla olisi todella pätevä arvo), niin siihen voi vielä erikoisissa oloissa turvautua.

Mutta kuka moderni runoilija löytäisi uskosta, joka uskovaisimmillakin on enää vain häilyvä muisto, sitä voimaa ja innoitusta, jota siitä löysi Calderon, tehdäkseen kristittyjen Jumalasta draamojensa ylhäisen ja näkymättömän, mutta kaikkialla läsnäolevan ja kaikkivaltiaan osanottajan? Ja kohtalon tyranniaa, tuota järkähtämätöntä voimaa, joka ajaa sen ja sen ihmisen, sen ja sen perheen sellaisia ja sellaisia teitä, siihen ja siihen onnettomuuteen, sellaiseen ja sellaiseen kuolemaan — kuka meistä saattaa järkevästi hyväksyä sen elämässä, jonka tosin näemme olevan monien tuntemattomien voimien alaisen, mutta joiden turmiollisimpia kolahduksia viisaimpien onnistuu jossakin määrin karttaa, ja jotka näyttävät joka tapauksessa olevan sokeita, välinpitämättömiä, tiedottomia? Onko meidän vielä lupa otaksua, että maailmankaikkeudessa on olemassa kyllin kurja, kyllin joutilas voima pitääkseen vain tehtävänään harmittaa ja kummastuttaa ihmisiä heidän aikeissaan ja yrityksissään?

Samaten on käytetty kolmattakin salaperäistä ja itsevaltiasta voimaa, nimittäin immanenttista oikeutta. Mutta huomattava on, ettei tuota varsinaisen immanenttisen oikeuden vaatimusta ole uskallettu käyttää koskaan muualla kuin huonoimmissa teoksissa, joissa ei ole välitetty mitään todennäköisyydestä eikä todellisuudesta. Tuon väitteen, että paha saa välttämättömän ja ilmeisen rangaistuksen, että hyvä ehdottomasti ja ilmeisesti palkitaan tässä elämässä, kumoo alkeellisinkin jokapäiväinen kokemus liian silminnähtävästi, jotta todellinen runoilija olisi koskaan voinut löytää tuosta mielivaltaisesta ja kestämättömästä haaveesta tukea, jota hänen työnsä tarvitsi. Jos taas toiselta puolen siirretään toiseen elämään palkitsemisista ja rangaistuksista huolehtiminen, niin tullaan kiertotietä jumalallisen oikeuden alalle. Jollei vihdoin immanenttinen oikeus ole ehdoton, muuttumaton, pysyvä, mahdoton välttää, niin se on vain kohtalon suopea ja erikoinen oikku, eikähän se silloin ole oikeus, se ei ole enää edes kohtalo, se on enää vain sattuma, s.o. ei melkein mitään.

Tosin on olemassa hyvin todellinen immanenttinen oikeus, joka vaikuttaa sen, että paheellinen, julma, pahansuopa, väärä, epärehellinen ihminen on moraalisesti vähemmän onnellinen kuin hyvä, oikeamielinen, altis, rakastava, hyvänsuopa, viaton, rauhallinen ihminen. Tästä johtuu, kuten on sanottu, että paha pyrkii tuskan puoleen yhtä varmasti kuin maa auringon puoleen. Mutta silloin onkin kysymys sisäisestä, hyvin inhimillisestä, hyvin luonnollisesta, helposti selitettävästä oikeudesta, ja jos me tarkastelemme sen syitä ja seurauksia, niin me välttämättömästi johdumme psykoloogiseen draamaan, jonka näyttämöllä ei ole enää syvää ja mysteerion vartioimaa taka-alaa, mysteerion, joka antoi draaman tai historian tapahtumille suurenmoisen ja pyhitetyn näköpiirin. Mutta kysymys on siitä, olemmeko me oikeutettuja luomaan tuota taka-alaa turvautumalla sellaiseen käsitykseen tuntemattomasta, joka eroaa niin suuresti siitä käsityksestä, mikä hallitsee meidän elämäämme.

XI

Koska puhumme hallitsevista aatteista ja mysteerioista, niin ottakaamme tarkastaaksemme etenkin mitä eri muotoja, joita välttämättömän kohtalon käsite on saanut ja saa joka päivä, sillä vielä tänäkin päivänä kohtalo juuri on viimeinen selitys siihen, mitä ei voi selittää, ja se on vielä lakkaamatta elämän tulkitsijoiden ajattelun esineenä.

Nämä ovat koettaneet muunnella ja nuorentaa sitä. He ovat koettaneet johdattaa teoksiinsa satojen uusien ja monimutkaisten kanavien kautta sen suuren, aution joen hyiset vedet, jonka rannoilta ihmisasunnot ovat loitonneet. Niiden joukossa, jotka ovat osanneet istuttaa meihin harhaluulon, että he muka antoivat elämälle tärkeän ja lopullisen merkityksen, on hyvin harvoja, jotka eivät olisi vaistomaisesti käsittäneet, minkä erinomaisen merkityksen antaa ihmisten toimille aina majesteetillisen, aina puolustettavan kohtalon edesvastuuton mahti. Näyttää siltä kuin kohtalo olisi erikoisesti traagillinen voima, ja niin pian kuin se pääsee johonkin runoteokseen, se anastaa siinä suurimman osan itselleen. Voi huoleti väittää, että runoilija, joka meidän päivinämme löytäisi eksaktisista tieteistä, meitä ympäröivästä tuntemattomasta tai omasta sydämestämme antiikin kohtalon vastineen, s.o. voiman, jolla on yhtä vastustamaton, yhtä yleisesti tunnustettu ennaltamääräämiskyky, kirjoittaisi varmasti mestariteoksen. Totta on, että hän olisi samalla kertaa löytänyt tuon suuren arvoituksen ratkaisun, jota me turhaan koetamme ratkaista, ja ettei siis tämä otaksuma tulisi niin heti toteutumaan.

XII

Siinä on siis lähde, mistä runoilijat hakevat vettä, jonka on puhdistettava julmimmatkin tragediat. Ihmisessä on eräs vaisto, joka jumaloi kohtaloa; ja kaikki, mikä on kohtalokasta, tuntuu hänestä juhlalliselta, kiistämättömältä ja kauniilta. Hän tahtoisi olla vapaa, mutta on mieluisampaa, kun voi itselleen erinäisissä tapauksissa sanoa, ettei sitä ole. Pahansuopa ja taipumaton jumalaolento on useinkin mieleisempi kuin jumalaolento, joka vaatii ponnistusta pahan loitolla pysyttämiseksi. Ihminen on kaikesta huolimatta mieluummin riippuvainen mahdista, jota hän ei voi taivuttaa, ja mitä ymmärryksemme turhamaisuus siinä menettää, sen saavuttaa takaisin jonkinlainen tunteen turhamaisuus, joka kuvittelee tuon suunnattoman mahdin valvovan meidän aikomuksiamme ja antavan käsitettävimmillekin teoillemme ylevän ja ikuisen merkityksen. Ja lopuksi kohtalo selittää ja antaa kaikki anteeksi poistaen kyllin etäälle näkymättömiin tai käsittämättömiin sen, mitä olisi työlästä selittää tai vielä vaikeampaa antaa anteeksi.

XIII

On siis koetettu käyttää hyväkseen tuon kauhean jumalattaren patsaan sirpaleita, joka hallitsi Aiskyloon, Sophokleen ja Euripideen tragedioja, ja monikin runoilija on löytänyt sen hajallaan olevista jäsenistä marmorin, jota tarvitaan uuden, inhimillisemmän, vähemmän omavaltaisen ja ei niin käsittämättömän jumalattaren muodostamiseen. Siitä on esimerkiksi saatu intohimojen järkkymätön kohtalo. Mutta jotta intohimo olisi todellakin kohtalokas itsetietoisessa sielussa, ja jotta ilmaantuisi jälleen mysteerio, joka selittää ja puolustaa sitä, mikä on hirvittävää, suurentamalla sitä ja kohottamalla sen inhimillisen tahdon yläpuolelle, niin siihen tarvitaan jonkun Jumalan tai minkä tahansa muun loppumattoman ja vastustamattoman voiman väliintuloa. Niinpä Wagner turvautuu lemmenjuomaan Tristan ja Isoldessa, Shakespeare noita-akkoihin Macbethissa, Racine Kalkaan oraakkeliin Iphigeniassa ja Phaidrassa erikoiseen Venuksen vihaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan: me huomaamme olevamme keskellä antiikin välttämättömyyttä. Tämä ympärikäynti on enemmän tai vähemmän oikeutettu vanhanaikuisessa ja legendaarisessa draamassa, missä kaikki runollinen kuvittelu on sallittu, mutta draamassa, joka pyytäisi lähemmin koskettaa nykyisen totuuden ytimeen, pitäisi löytää toinen, meistä todellakin vastustamattomalta näyttävä väliintulo, saadaksemme Macbethin rikoksille ja tuolle hirmuteolle, johon Agamemnon antaa suostumuksensa, sekä ehkä Phaidran rakkaudelle kohtaloaennustavan selityksen, ja antaa niille siten sen synkän suuruuden ja jalouden, jota niillä ei itsessään ole. Erota Macbethista pois onneton ennakoltamääräys, helvetin väliintulo, sankarillinen taistelu kätkettyä oikeutta vastaan, joka tulee näkyviin joka hetki kapinaannousseen luonnon tuhansista raoista, niin päähenkilö on enää vain halpamainen ja mielenvikainen murhamies. Erota pois Kalkaan oraakkeli, niin Agamemnon on hirvittävä. Erota pois Venuksen viha, niin Phaidra on vain sairas, jonka siveellinen hyve, pahan vastustamisvoima, on liian heikko, jotta onnettomuus voisi todellakin kiinnittää ajatuksemme.

XIV

Totta puhuen ei nykyaikainen katselija tai lukija voi enää tyytyä mihinkään yliluonnolliseen väliintuloon. Tahtokoon tai ei, tietäköön sen tai olkoon tietämättä, hän ei voi enää omantuntonsa sisimmässä ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänellä on toinen käsitys maailmankaikkeudesta. Hän ei näe enää määrättyä, itsepäistä, rajoitettua ja rettelöivää voimaa niiden monilukuisten voimien joukossa, jotka vaikuttavat hänessä ja hänen ympärillään. Jos hän elämässä tapaa rikollisen, niin hän pääsee selville siitä, että tuon miehen rikoksen ovat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa, kasvatuksensa, atavistinen entisyytensä, intohimojen liikehtimiset, joita hän on itse kokenut ja tukahduttanut, täysin käsittäen, että on tilanteita, joissa hänen olisi ollut hyvin vaikea tukahduttaa niitä. Hän ei aina nuuski esille noiden onnettomuuksien tai noiden intohimojen liikehtimisen syitä. Hän etsii, ehkä turhaankin, syytä kasvatuksen tai perinnöllisyyden vääryyksiin. Mutta missään tapauksessa hän ei enää ajattelekaan panna tuota rikosta helvetin väliintulon, jonkin jumalan vihan tai kohtalon kirjaan kaiverrettujen muuttumattomien säädösten laskuun. Ja miksi hän silloin hyväksyisi runoelmassa selityksen, jota hän ei hyväksy elämässä? Runoilijan tehtävä olisi päinvastoin ehdottaa hänelle ylevämpi, selvempi, laajemmin ja syvemmin inhimillinen selitys kuin se on, jonka hän itse saattaa löytää. Jollei, niin hän ei näe helvetissä, jumalan vihassa, vaskitaulun säädöksissä muuta kuin komeilua tunnusmerkeillä ja vertauskuvilla, mitkä häntä eivät enää tyydytä. Runoilijoiden on aika tunnustaa tämä: vertauskuva kyllä riittää esittämään tilapäisesti omaksuttua totuutta tai totuutta, jota ei voida tai tahdota vielä katsella vasten kasvoja; mutta kun tulee hetki, jolloin tahdotaan nähdä itse totuus, silloin on hyvä, että vertauskuva katoaa. Jotta muutoin vertauskuva olisi todella elävän runoteoksen arvoinen, on välttämätöntä, että se on ainakin yhtä suuri, yhtä kaunis kuin totuus, jota se esittää; sen täytyy myöskin käydä totuuden edellä, ei sen jäljessä.

XV

Siksipä juuri meidän päivinämme on paljon vaikeampi sovittaa johonkin teokseen ja etenkin tuoda näyttämölle suuria rikoksia ja todella traagillisia, hillittömiä ja julmia intohimoja, sillä ei tiedetä enää, mistä löytää niille se mystillinen selitys, jota ne vaativat. Ja kuitenkin, kun on kysymys tämänlaatuisista rikoksista ja intohimoista, me olemme vielä täysin valmiita olettamaan kohtalon väliintuloa, jollei tämä ole liian ilmeisesti mahdotonta hyväksyä, siinä määrin on meillä taipumus mystilliseen selittelyyn, siinä määrin olemme vakuutettuja siitä, että ihminen ei ole pohjaltaan koskaan niin syyllinen kuin mitä hän näyttää olevan.

Niinpä me emme vaadikaan tuota selittelyä muulloin kuin silloin, kun on kysymys ehdottomasti ihmisluonnonvastaisista rikoksista tai todella epänormaaleista onnettomuuksista, joita eivät ole aiheuttaneet enemmän tai vähemmän korkealla asteella olevien ja joka tapauksessa tietoisten olentojen tekemät virheet ja rikokset tai niiden kärsimät onnettomuudet. Meidän on vastenmielistä tunnustaa, että epätavallisella rikoksella tai onnettomuudella olisi vain puhtaasti inhimillinen syy. Me haluamme kaikin mokomin jonkinlaista selittämättömän selitystä, eikä meitä ollenkaan tyydyttäisi, jos runoilija sanoisi meille: “Tuollaisen pahantyön on tehnyt tuo voimakas, itsetietoinen älykäs ihminen. Katsokaa sankarin onnettomuutta, tuon oikeamielisen perikatoa ja tuskaa, traagillista ja auttamatonta vääryyttä, jonka uhrina tuo viisas on. Sinä näet noiden tapahtumien inhimilliset syyt. Minulla ei ole osoitettavana sinulle muita syitä, jollei sitä ehkä ole maailmankaikkeuden välinpitämättömyys ihmisten toimia kohtaan.” Mielellämme näkisimme myöskin, että sen onnistuisi antaa meille käsitys tuosta välinpitämättömyydestä, osoittaa se niin sanoaksemme toiminnassa, mutta kun välinpitämättömyydelle on ominaista, ettei se koskaan toimi, ei koskaan sekaannu mihinkään, on tämä jotenkin mahdotonta.

XVI

Mutta kun on kysymyksessä Othellon mustasukkaisuus, mikä ei suinkaan ole mahdoton välttää, Romeon ja Julian onnettomuudet, jotka eivät mitenkään ole ennakolta säädettyjä, niin me saatamme aivan hyvin olla ilman kohtalon puhdistavaa vaikutusta ja kaikkea muuta selitystä. Eräässä toisessa draamassa, Fordin mestariteoksessa ‘T’is pity she’s a Whore, joka kokonaan liikkuu Giovannin rikollisessa rakkaudessa sisartaan Annabellaa kohtaan, meidät viedään kuilun partaalle, jossa me tavallisesti vaadimme mystillistä selitystä, jollei tahdota, että me käännämme pois päämme. Tässäkin me kuitenkin tulemme toimeen ilman sitä, kun tuskallisen huimauksen sekunti on mennyt ohi. Veljen ja sisaren välinen aistillinen rakkaus on korkealta katsottuna rikos meidän siveysoppiamme vastaan, mutta ei ihmisluontoa vastaan ja joka tapauksessa se saa tässä selityksensä siitä, että rakastuneet ovat nuoria ja intohimon sokaisemia. Othellon tekemää murhaa taas puolustaa se kiihko, johon Jagon salavehkeet ovat saattaneet tuon viattoman ja herkkäuskoisen puolibarbaarin ja Jagoa puolestaan puolustaa hänen väärä, mutta ei aiheeton vihansa. Ja Veronan rakastavien onnettomuudet saavat vihdoin selityksensä uhrien kokemattomuudesta ja liian ilmeisestä epäsuhdasta heidän voimiensa ja niiden voimien välillä, jotka heidän pitäisi voittaa, sillä saattaa panna merkille, että me säälimme ihmistä, joka taistelee ylivoimaisia inhimillisiä voimia vastaan, mutta jos hän sortuu, niin se ei meitä ollenkaan yllätä. Me emme ajattelekaan kääntää katsettamme muuanne, kysyä kohtalolta neuvoa, ja ainakin siinä tapauksessa, että hän on yliluonnollisen vääryyden uhri, me sanomme yksinkertaisesti toisillemme: “niin oli tapahtuva.” Mikä kaipaa selittelyjä, on se, että turma saattaa tulla senkin jälkeen, kun on ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, joihin me itse olisimme voineet ryhtyä.

XVII

Täten meidän on vaikea käsittää ja omaksua rikoksen luonnollinen ja inhimillinen mahdollisuus, kun sen on tehnyt olento, joka meistä näyttää älykkäältä ja itsetietoiselta. Meidän on vaikea myöskin käsittää ja omaksua luonnostaan selittämättömiä, ennakolta aavistamattomia ja ansaitsemattomia onnettomuuksia. Siitä seuraisi, ettei voisi asettaa näyttämölle — ja kun käytän tässä tätä lyhyttä sanontatapaa, niin tarkoitan sanoa: antaa meidän jollakin tavalla seurata tapahtumaa, jonka kaikkia olosuhteita ja näyttelijöitä me emme persoonallisesti tunne, — siitä seuraisi siis, ettei voisi asettaa näyttämölle muuta kuin sellaisten henkilöiden tekemiä vääryyksiä, vikoja, rikoksia, joilla ei olisi kylliksi itsetietoisuutta, ja onnettomuuksia, joita olisi heikoilla sieluilla, halujensa uhreilla, noilla viattomilla, mutta sokeilla ja varomattomilla. Sillä ehdolla me emme koskaan tarvitsisi sen väliintuloa, mikä on ihmisen tavallisen psykologian ulkopuolella. Mutta sellainen käsitys teatterista ei ollenkaan vastaisi elämän todellisuutta, jossa me päinvastoin näemme hyvin tietoisten olentojen suorittavan hyvin rikollisia tekoja ja hyvin hyvien, hyvin varovaisten, hyvin hyveellisten, hyvin oikeudenmukaisten ja hyvin viisaiden olentojen kietoutuneen kurjuuteen ja selittämättömiin onnettomuuksiin, Ensimmäiset draamat, itsetiedottomien, sorrettujen draamat, herättävät tosin mielenkiintoamme ja sääliämme, mutta tuo todellinen draama, se, joka menee asioiden ytimeen, se, joka käy vakavasti tärkeiden totuuksien kimppuun, kaikkien meidän draamamme, sanalla sanoen, se, joka liitelee koko elämämme yllä, se on se draama, jossa voimakkaat, itsetietoiset ja älykkäät tekevät virheitä ja rikoksia, jotka ovat melkein mahdottomia välttää; se on se draama, jossa oikeamielinen ja viisas taistelevat kaikkivaltiaita onnettomuuksia ja voimia vastaan, jotka saattavat häpeään viisauden ja hyveen; sillä katselija, niin heikko, niin vähän kunnianarvoinen kuin hän todellisessa elämässä lieneekin, lukee itsensä aina oikeamielisten ja voimakkaiden joukkoon, ja joskin hän katselee heikkojen onnettomuuksia tai vieläpä ottaa niihin osaakin, niin hän ei koskaan asetu täydellisesti niiden asemaan, jotka niitä kärsivät.

XVIII

Tässä me olemme jälleen siinä jotenkin synkässä paikassa, missä lakkaa oikeudenmukaisimman ja valistuneimman ihmistahdon vaikutus niihin tapahtumiin, joista riippuu hyvä tai huono onnemme. On tuskin olemassa hiemankaan ylevää draamaa tai suurta runoelmaa, jonka joku sankari ei joutuisi tuohon tienristeykseen, missä hänen kohtalonsa ratkeaa. Miksi tuo hyvä ja viisas ihminen tekee tuon virheen tai rikoksen? Miksi tuo nainen, joka tietää, miten hän menettelee, tekee tuon eleen, joka ainiaaksi määrää hänen onnettomuutensa? Kuka on takonut kaikki ne onnettomuuksien ketjun renkaat, jotka ympäröivät tuota viatonta perhettä? Miksi kaikki romahtaa toisen ympärillä ja kaikki onnistuu toiselle, joka on vähemmän voimakas, vähemmän viisas, vähemmän toimelias, vähemmän taitava? Miksi toinen tapaa rakkautta, lempeyttä, kauneutta ja toinen löytää tieltään vihaa, petosta ja ilkeyttä? Miksi, ansioiden ollessa samat, täällä pettämätöntä onnea, tuolla alituista onnettomuutta? Miksi tämän talon ympärillä alituinen myrsky ja toisen yllä aina yhtä tasaisesti loistavat tähdet? Miksi toisella puolen nero, terveys, rikkaus, toisella köyhyys, sairaus ja typeryys? Mistä johtuu tämä intohimo, joka on niin paljon pahan lähde, mistä toinen, joka on niin paljon hyvän lähde? Miksi eilen tapaamani nuorukainen menee verkalleen syvää onnea kohti ja miksi hänen ystävänsä astelee kuolemaa kohti yhtä varmoin, tietämättömin ja rauhallisin askelin?

XIX

Elämä asettaa meille usein tällaisia kysymyksiä, mutta kuinka usein meidän on, löytääksemme tyydyttävän vastauksen, mentävä sitä etsimään sieltä, mikä on yliluonnollisen, ennakoltamäärätyn, yli-inhimillisen, salaperäisen aluetta? Vain muutamat vilpittömät uskovaiset näkevät näissä tapahtumissa jumalallisen väliintulon. Mutta jos meillä muilla on tilaisuutta astua myrskyn myllertämään taloon tai tyveneen taloon, niin me lähdemme sieltä harvoin näkemättä myrskyn tai tyvenen hyvin inhimillisen syyn. Jos olemme tunteneet hyvän ja viisaan ihmisen, joka on tehnyt sen ja sen virheen ja rikoksen, niin me olemme tunteneet myöskin kaikki ne olosuhteet, jotka ovat määränneet hänen tekonsa, ja nähneet, etteivät nuo olosuhteet olleet ollenkaan yliluonnollisia. Jos olemme joutuneet lähemmin tekemisiin naisen kanssa, jonka tekemä ele määrää hänen onnettomuutensa, niin me tiedämme vallan hyvin, ettei tuo ele ollut kohtalon määräämä ja ettemme me olisi tehneet sitä hänen sijassaan. Jos olemme olleet läheisissä suhteissa sen kanssa, jonka ympärillä kaikki sortuu, ja hänen naapurinsa kanssa, jolle kaikki luonnistuu, niin me olemme nähneet myöskin tammenterhon putoavan kalliolle tai hedelmälliseen maahan, ajattelematta pahansuopia ja hämäräaikomuksellisia voimia. Ja joskin köyhyys, sairaus, kuolema yhä edelleenkin ovat ihmisen olemassaolon kolme epäoikeudenmukaista jumalatarta, niin ne eivät kuitenkaan herätä meissä entisajan taikauskoista pelkoa. Meistä näyttää nyt siltä, että ne ovat ennen kaikkea tiedottomia ja sokeita, etteivät ne tunne yhtään niistä ihanteellisista laeista, joita me olemme luulleet niiden tunnustavan, ja me olemme liiankin usein todenneet, että samalla hetkellä, jolloin kutsuimme niitä koettelemukseksi, palkinnoksi, rangaistukseksi, puhdistukseksi, niiden sokeat oikut tekivät tyhjäksi sen liian korkean ja liian moraalisen nimen, jonka me niille annoimme.

XX

Niin taipuvainen kuin mielikuvituksemme onkin olettamaan ja haluamaan ihmistä korkeampien voimien väliintuloa, on käytännöllisessä elämässä kuitenkin vain harvoja, vieläpä mystillisimpienkin joukossa, jotka eivät olisi vakuutettuja siitä, että moraalinen onnettomuutemme riippuu pohjaltaan mielestämme ja luonteestamme ja fyysilliset onnettomuutemme erinäisistä, usein huonosti tunnetuista voimista, syyn ja seurauksen suhteista, jotka ovat useinkin huonosti selviteltyjä, mutta jotka eivät kuitenkaan ole vieraita sille, mistä me voimme toivoa pääsevämme selville luonnossa. Ja me elämme yleensä tuossa varmuudessa, joka tosiasiassa järkkyy vain silloin, kun on kysymys meidän omista vastoinkäymisistämme, sillä silloin meidän on vaikea huomata tai tunnustaa tekemämme virheet ja meidän inhimillisille toiveillemme on liian raskasta tunnustaa, ettei vastoinkäymisillämme ole syvempiä syitä kuin tammenterholla, joka putoo kalliolle, laineella, joka riutuu hiekkaan tai murskautuu rantakalliota vastaan, hyönteisellä, jonka pikku siipiä auringonsäde elähdyttää tai jonka ohikiitävä lintu nielee.

XXI

Otaksuessani, että naapurini, jonka läheisesti tunnen, jonka tapaan joka päivä, jonka säännöllistä elämäntapaa ja sävyisää olemusta pidän suuressa arvossa, kadottaa peräkkäin vaimonsa rautatieonnettomuudessa, yhden poikansa haaksirikossa, toisen tulipalossa ja viimeisen sairauden kautta, joutuisin tuskallisen hämmästyksen valtaan, mutta tuskin ajattelisinkaan syyttää tuosta onnettomuuksien sarjasta jumalallista kostoa, näkymätöntä oikeutta, omituista ja pahansuopaa ennakolta määräystä, ilkeää ja tietoista kohtaloa. Minä ajattelisin silloin elämää, sen tuhansia onnettomia sattumia, minä näkisin tässä kauheita yhteensattumia, mutta mieleenikään ei juolahtaisi, että yli-inhimillinen tahto olisi suistanut tuon junan kuiluun, ohjannut tuon laivan salakarille, sytyttänyt tuon tulipalon, tehnyt hirveitä ponnistuksia kiusatakseen tai rangaistakseen olentoparkaa edes silloinkaan, kun tämä olisi tehnyt suuren virheen, jonkun noita suuria inhimillisiä, mutta maailmankaikkeuteen nähden niin pieniä virheitä, virheen, joka ei ehkä vielä ole päässyt hänen aivojaan tai sydäntään edemmäksi ja joka ei ole edes taivuttanut ruohon kortta maan pinnalta.

XXII

Mutta ajatteleeko hän, jota kohtaavat nuo suuret toisiaan seuraavat iskut, yhtä kauhistuttavat kuin öisen ukkosilman salamat, samalla tavalla, ovatko ne hänestä yhtä tutunomaisia, yhtä luonnollisia ja yhtä helposti selitettäviä? Eivätkö sanat kohtalo, hyvä ja huono onni, sattuma, hyvän ja pahan onnen tähti ja ehkäpä kaitselmuskin saa hänen mielessään merkitystä, jota niillä ei ollut koskaan ollut? Eikö hän tutkiskele omaatuntoaan toisessa valossa, eikö hän tunne elämäänsä vaikuttavan toisia voimia, jonkinlaisen pahan tahdon, joita minä en näe? Kumpi on oikeassa? Kumpiko meistä näkee kauemmaksi ja selvemmin? Havaitseeko hämmennyksen hetkinä totuuksia, joita ei havaitse rauhallisempina hetkinä? Ja mikä hetki on valittava antaakseen elämälle merkityksen?

Elämän tulkitsija, olkoonpa hän sitten millainen tahansa, valitsee käsiteltäväkseen yleensä hämmennyksen hetket. Hän asettuu itse ja asettaa meidät uhrien sieluntilaan. Hän esittää meille toisen onnettomuudet lyhykäisesti, niin äkillisesti, niin täyteläisesti, että me hetken ajaksi joudumme persoonallisen onnettomuuden kuvitteluun. Sitäpaitsi hänen on melkein mahdotonta kuvata niitä sellaisina kuin me ne näemme todellisessa elämässä. Jos olisimme eläneet monet vuodet meitä järkyttävän draaman päähenkilön kanssa, jos tuo henkilö olisi ollut meidän veljemme, ystävämme, niin me olisimme luultavasti käsittäneet ja jälleen tunteneet näytelmän aikana kaikki hänen onnettomuutensa syyt, ja tämä onnettomuus hämmästyttäisi meitä vähemmän ja hyvin usein näyttäisi meistä päinvastoin sangen luonnolliselta ja melkein inhimillisesti välttämättömältä. Mutta elämän tulkitsijalla ei ole aikaa eikä kykyä puhua meille todellisista syistä. Ne ovat tavallisesti merkityksettömiä, äärimmäisen pieniä, moninaisia ja erinomaisen hitaasti kehittyviä. Hänellä on siis houkutusta korvaamaan inhimilliset ja todelliset syyt, joita hän ei voi osoittaa, joita hänen on mahdotonta tutkia ja luetella, yleisellä syyllä, joka on kyllin laaja käsittääkseen koko draaman. Ja mistä hän sitten löytäisikään tuon yleisen, kyllin laajan syyn, jollei niistä parista kolmesta sanasta, joita me sopertelemme, kun emme tahdo olla äänettöminä: jumaluus, kaitselmus, kohtalo, hämärä ja nimetön oikeus?…

XXIII

Saattaa asettaa kyseenalaiseksi, kuinka pitkälle tämä on oikeutettua ja hyödyllistä ja onko runoilijan tehtävä esittää ja pitää yllä ehkä vähemmin selvien hetkien hämminkiä ja hairahdusta vaiko enentää niiden hetkien selvänäköisyyttä, jolloin ihminen luulee olevansa kaiken voimansa ja järkensä herra. On jotain hyvää onnettomuuksissamme ja siis myöskin persoonallisen onnettomuuden kuvittelussa. Ne saattavat meidät palaamaan omaan itseemme. Ne näyttävät meille heikkoutemme ja erehdyksemme. Ne valaisevat omantuntomme tuhat kertaa räikeämmällä ja tehokkaammalla valolla kuin mitä tekisivät vuosia kestävät tutkimukset ja mietiskelyt. Ne saavat meidän myöskin lähtemään ulos omasta itsestämme, opettavat meitä katsomaan ympärillemme ja tekevät meidät herkiksi veljiemme kärsimyksille. Vielä parempaakin ne saavat aikaan, sanotaan. Ne pakottavat meidät nostamaan päämme, tunnustamaan itseämme korkeamman mahdin olemassaolon, tervehtimään näkymätöntä oikeutta, kumartamaan selvittämätöntä ja loppumatonta mysteeriota. Onko tuo todellisuudessa parasta niiden teoissa? Kyllä, uskonnollisen moraalin kannalta katsoen oli hyväätekevää, että ne pakottivat meidät nostamaan päämme, kun silmämme kohtasivat jumalan, joka meistä näytti suurimmassa määrin hyvältä, oikeamieliseltä, muuttumattomalta ja eittämättömältä. Oli hyväätekevää, että runoilija, jolla oli jumalassaan järkkymätön ihanne, nosti katseemme mahdollisimman usein tuota ainoalaatuista ja lopullista ihannetta kohti. Mutta mitä meillä on nykyhetkellä tarjottavaa noille liikutetuille katseille, kun me ne vieroitamme elämän tavallisista totuuksista ja kokemuksesta? Mitä meillä on sanottavana voitonriemuaan viettävän vääryyden ja rankaisemattoman ja menestyksellisen rikoksen nähdessämme, jos viemme ihmisen pois omantunnon ja sisäisen onnen enemmän tai vähemmän palkitsevien lakien ulottuvilta?… Mikä selitys meillä on annettavana nähdessämme lapsen kuolevan, viattoman sortuvan, onnetonta sattuman syyttömästi vainoovan, jos tahdomme antaa ylevämpiä, lyhyempiä, iskevämpiä ja ratkaisevampia selityksiä kuin ne ovat, joihin meidän on pakko tyytyä jokapäiväisissä oloissa, koska ne ovat ainoat, jotka vastaavat määrättyä tosiasioiden lukua? Onko meillä oikeutta, antaaksemme työllemme juhlallisemman leiman, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja, joita meidän täytyisi olla hyväksymättä, ja vastustaa, jos me tapaisimme niitä ystävillämme ja lapsillamme? Onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme pelon hetkeä korvataksemme nuo pienet, mutta huomioonotettavat varmuudet, jotka ihminen on vaivalloisesti hankkinut tarkkaamalla ihmissydämen ja -mielen ja aineen toimintatapoja, olemassaolon lakeja, sattuman oikkuja ja luonnon välinpitämättömyyttä äidintehtävistään, onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme tuota pelkoa korvataksemme nuo varmuudet kohtalolla, jonka kaikki tekomme kieltävät, mahdeilla, joiden edessä emme ajattelisikaan polvistua, jos onnettomuus, joka kohtaa sankariamme, sattuisi kohtaamaan meitä itseämme, salaperäisellä oikeudella, joka säästää meiltä monen vaikean selittelyn, mutta joka on tuskin sen tehokkaamman ja positiivisemman oikeuden kaltainen, johon nojaudumme persoonallisessa elämässämme.

XXIV

Tätä elämän tulkitsija kuitenkin mielellään tekee, niin pian kuin hän tahtoo kohottaa teostaan, saada siihen uskonnollista ja syvää kauneutta, loppumattomuuden tunnetta. Silloinkin, kun tuo teos on niin vilpitön kuin mahdollista ja liittyy niin läheisesti kuin se voi hänen sisimpään persoonalliseen totuuteensa, hän luulee tukevansa ja suurentavansa tätä totuutta keräämällä sen ympärillä joukon menneisyyden haavekuvia. Tiedän kyllä, että hän tarvitsee kuvia, hypoteeseja, symbooleja, kaikkea tuota, mikä muodostaa selittämättömien seikkojen n.s. “sidekivet”, mutta miksi ottaa ne niin usein siitä, mikä ei ole enää totta, ja niin harvoin siitä, mikä on ehkä oleva totuus? Sitenkö herättää suurempaa kunnioitusta kuolemaa kohtaan, että ympäröi sen kadonneilla kauheuksilla ja että asettaa sen taustaksi jo kadonneen helvetin hehkun? Sitenkö jalostamme kohtalomme, että teemme sen riippuvaiseksi ylemmästä, mutta kuvitellusta tahdosta? Sitenkö vahvistaa oikeutta, tuota suunnatonta verkkoa, jolla inhimilliset toiminnat ja vastatoiminnat peittävät luonnon fyysillisten ja moraalisten voimien muuttumattoman viisauden, että uskoo sen ainoan tuomarin käsiin, jota vastaan itse työmme henki kapinoi?

XXV

Kysykäämme itseltämme, eikö ole tullut hetki tarkistaa toden teolla niitä kauneuksia, kuvia, symbooleja, tunteita, joita me vielä käytämme avartaaksemme itsessämme maailman kuvaa.

Varmaa on, että useimmat niistä ovat vain häilyvässä suhteessa todellisen olemassaolomme ilmiöihin, ajatuksiin, vieläpä unelmiinkin; ja jos ne vetävät vielä huomiomme puoleensa, niin tapahtuu se siksi, että ne esiintyvät silloin pikemminkin viattomina ja sopusointuisina muistoina herkkäuskoisemmasta ja ihmisen lapsuusaikaa läheisemmästä menneisyydestä. Eikö olisi toivottavaa, että ne, joiden tehtävänä on saattaa meidät huomaamaan sen maailman kauneuksia ja sopusointua, jossa me elämme, astuisivat vielä yhden askelen tämän maailman nykyistä totuutta kohti? Eikö olisi toivottavaa, että he, riistämättä käsitykseltään maailmankaikkeudesta ainoaakaan koristusta, eivät niin usein etsisi noita koristuksia viehättävien tai kauheiden muistojen joukosta, vaan useammin ajatuksien todelliselta perustalta, ajatuksien, joille he itse asiassa rakentavat ja järjestävät älyyn ja tunteeseen perustuvan olemassaolonsa? Ei ole samantekevää, elämmekö väärien kuvien keskellä, ei edes silloinkaan, kun tiedämme, että ne ovat vääriä. Petolliset kuvat anastavat lopulta niiden oikeiden aatteiden paikan, joita ne esittävät. Ja käyttämällä toisia kuvia, turvautumalla todellisempiin käsityksiin ei silti vähennettäisi mysteerion ja loppumattoman osaa. Vaikka tahtoisikin, niin olisi tuskin mahdollista vähentää tuota osaa. Sen tapaisi yhä uudelleen moraalisten probleemien ja ihmissydämen pohjalta ja kaikkialta maailmankaikkeudessa. Ei merkitse mitään, että mysteerion ja loputtoman asema ja olemus eivät ole enää aivan samat, niiden mahti ja laajuus pysyvät kuitenkin melkein samanlaisina. Ottaaksemme esimerkiksi yhden noita mysteerioita — eikö sillä ilmiöllä, että ihmisten kesken on olemassa jonkinlainen ylin ja kokonaan henkinen oikeus, ilman minkäänlaisia laitoksia, ilman aseita ja työvälineitä, usein hyvin vitkallinen, mutta melkein aina varma, joka säilyy niin sanoaksemme muuttumattomana maailmassa, missä kaikki näyttää edistävän vääryyttä, eikö tuolla ilmiöllä ole yhtä syvällekäypiä, yhtä ehtymättömiä syitä ja seurauksia, eikö se ole yhtä yllättävä ja yhtä ihailtava kuin kaikkialla läsnäolevan ja ikuisen tuomarin olemassaolo ja viisaus? Onko tämä houkutteleva meitä enemmän siksi, että se on käsittämättömämpi? Onko siinä, minkä ainakin toivoo olevan mahdollinen selittää, vähemmän kauneuslähteitä ja nerolle vähemmän tilaisuutta harjoittaa mahtiaan ja teräväkatseisuuttaan kuin siinä, mikä on a priori selittämätöntä? Eikö esimerkiksi onnellisessa, mutta epäoikeudenmukaisessa sodassa — voisin mainita roomalaiset, Espanjan valloitukset Amerikassa, Napoleonin, nykyisen Englannin ja monta muuta — joka aina lopulta siveellisesti pilaa voittajan ja syöksee hänet tapoihin ja vikoihin, jotka saavat hänen kalliisti maksamaan voittonsa, eikö siinä tuon psykologisen oikeuden tarkka ja järkkymätön toiminta ole yhtä sytyttävä ja yhtä laaja kuin yliluonnollisen oikeuden väliintulo? Eikö samaa voisi sanoa siitä oikeudesta, joka hallitsee meissä kussakin ja joka sen mukaan, ovatko ponnistustemme päämääränä oikeus vaiko vääryys, lisää tai vähentää mielessämme ja sydämessämme rauhalle, rakkaudelle ja sisäiselle onnelle varattua tilaa?

“Pyydän sinun”, sanoo Thomas Huxley eräässä ihailtavassa kirjeessä ystävälle, joka koetti lohduttaa häntä hänen suuresti rakastetun poikansa kuoleman johdosta käyttämällä vanhoja lausekuvia, “pyydän sinun käsittämään, etten ennakolta esitä vastaväitettä kaikkeen tähän. Ihmistä, joka on joka päivä kosketuksissa luonnon kanssa, eivät voi hämmentää odotettavat vaikeudet. Anna minulle todiste, joka tekee ihmeesi oikeutetuksi, niin minä uskon. Miksei? Se ei olisi läheskään niin ihmeellistä kuin voiman säilyminen tai aineen häviämättömyys. Ken selvästi tajuaa, mitä kaikkea sisältyy kiven putoamiseen, se ei voi torjua yhtään opinkappaletta vain siitä syystä, että se on ihmeellinen.

“Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä selvemmäksi minulle käy, että ihmiselämän pyhin toimi on sanoa ja tuntea: ‘luulen, että tämä tai tuo on totta’. Kaikki suuret palkitsemiset tai kaikki vaikeat rankaisutoimet, jotka tulevat jonkun olemassaolevan osalle, liittyvät tähän toimintaan.

“Maailmankaikkeus on läpeensä yksi ja sama, ja jos minun onnistuu selvittää pienet anatoomiset ja fysiologiset vaikeuteni vain kieltäytymällä uskomasta sitä, mikä ei nojaudu riittäviin todistuksiin, niin minä en voi uskoa, että olemassaolon suuri mysteerio selvenisi minulle muissa oloissa.”

XXVI

Ja palataksemme tuohon mysteerioon, joka aiheuttaa Huxleyn kirjeen, tuohon kuoleman mysteerioon, kaikista kauhistuttavimpaan — olisiko helppoa osoittaa, että herkkyys oikeudelle, kauneudelle, hyvyydelle, älyn ja tunteen voimat, uteliaisuus kaikkeen, mikä on kosketuksissa loppumattoman, kaikkivaltiaan, ikuisen kanssa ovat vähentyneet, sittenkuin kuolema on lakannut olemasta meille suunnattomana ja kaikkitäyttävänä elämämme painajaisena? Ei voi kieltää, että kuoleman taakka kevenee sukupolvi sukupolvelta sitä mukaa kuin sen väkivaltaiset muodot ja haudantakaiset kauhut vähenevät. Me ajattelemme ja pelkäämme sitä paljon vähemmän kuin ennen. Eniten me siinä pohjaltaan pelkäämme kipua, joka on sen seuralaisena, tai sairautta, joka käy sen edellä. Mutta se ei ole enää vihastuneen ja tutkimattoman tuomarin hetki, ainoa ja kauhistava päämäärä, pimeyden ja ikuisten rangaistusten kuilu. Siitä tulee vähitellen loppuvan elämän kaivattu lepo ja hyvin usein se sitä jo onkin. Se ei enää vaikuta tekoihimme, ja ennen kaikkea — mikä on erikoisen tärkeä kohta ja suuri muutos — se ei enää sekaannu moraaliimme. Onko moraalimme vähemmän korkea, vähemmän puhdas ja syvä sen jälkeen kuin se on tullut epäitsekkääksi? Onko ihmistunto kadottanut välttämättömän tai arvokkaan tunteen, kun siltä on hävinnyt eräs kauhu? Ja kun kuolema on menettänyt suuren merkityksen, niin kuka siitä voittaa? Luultavasti elämä. Meissä on käyttämättömien ja käyttökelpoisten voimien varasto, ja jos meiltä otetaan jokin kauhu, suru, mielenmasennus, niin sijaan tulee ihailu, luottamus, toivo.

XXVII

Tullaan ehkä sanomaan, erittäinkin mitä tulee oikeuteen ja kotitaloon, että personifioidaan ja sijoitetaan ulkopuolelle meitä kaksi meissä olevaa voimaa, ensiksikin, koska on paljon vaikeampi osoittaa niiden olevan meissä, ja toiseksi, koska näyttää jokseenkin varmalta, että tuntematon ja loppumaton sellaisinaan, s.o. ilman ymmärrystä, ilman moraalia, ilman persoonallisuutta, eivät kykene meitä liikuttamaan. Sillä huomattava on, että aineellinen mysteerio, niin hämärä ja vaarallinen kuin se saattaa ollakin, ja psykologinen oikeus, niin sekavat kuin sen seuraukset lienevätkin, meitä tuskin liikuttavat. Se, mikä meitä liikuttaa ja musertaa, ei ole ollenkaan se, mitä me emme ymmärrä luonnon järjestyksessä, vaan tuo ajatus, että ylin, tietoinen, järjellinen, yli-inhimillinen ja kuitenkin ihmistahdon kaltainen tahto ehkä liitelee luonnon yllä. Se on sanalla sanoen Jumalan läsnäolo; ja annoimmepa sille nimen minkä tahansa, kuten oikeus, kohtalo, mysteerio, niin Jumalaa me aina pelkäämme, s.o. itsemme kaltaista, vaikka ikuista, ääretöntä, näkymätöntä ja kaikkivaltiasta, sillä epäiltävää on, pelkäisimmekö moraalista voimaa, joka ei olisi tehty meidän kuvamme mukaan. Meitä ei peloita tuntematon luonnossa eikä liioin tämän meidän maailmamme mysteerio, vaan toisen maailman mysteerio. Ei aineellinen, vaan moraalinen arvoitus. Ei mikään ole esimerkiksi vaillinaisemmin tunnettu kuin niiden syiden summa, jotka aiheuttavat maanjäristyksen, eikä mikään ole kauhistuttavampi. Mutta joskin maanjäristys kauhistuttaa ruumistamme, niin pöyristyttää se henkeämme vain sillä edellytyksellä, että me näemme siinä oikeustoiminnan, yliluonnollisen rangaistuksen. Samoin on myrskyn, sairauden, kuoleman, ihmiselämän tuhansien ilmiöiden, tuhansien katastroofien laita. Mutta näyttää siltä kuin olisi tuo todellinen liikutus, joka värisyttää muutakin kuin fyysillistä itsesäilytysvaistoa, löydettävissä vain käsitteessä enemmän tai vähemmän määrätystä Jumalasta, lahjomattomasta vanginvartijasta, näkymättömästä ja pysyväisestä oikeudesta, käsittämättömästä ja valppaasta sallimuksesta. Mutta kysymys on siitä, mikä on lähempänä totuutta ja onko elämän tulkitsijan tehtävä mielenmasentaminen ja syvästi järkyttäminen vaiko rauhoittaminen ja valistaminen.

XXVIII

Myönnän, että on hyvin vaikeaa vapautua tavanmukaisesta tulkinnasta ja että siihen turvautuu yhä uudelleen vastoin tahtoaan silloinkin, kun koettaa päästä siitä irti. Niinpä Ibsen etsiessään uutta ja niin sanoaksemme tieteellistä kohtalon muotoa on sijoittanut keskeiseksi erääseen parhaimpaan draamaansa perinnöllisyyden verhotun, suurenmoisen ja tyrannimaisen hahmon. Mutta hänen teoksessaan ei meissä pohjimmaisena herätä erikoista inhimillistä pelkoa, syvempää kuin animaalinen pelkomme, perinnöllisyyden tieteellinen mysteerio, jos se olisi siinä yksin, niin se herättäisi tuota pelkoa yhtä vähän kuin sen ja sen peloittavan taudin, sen ja sen ilmasto- ja meri-ilmiön tieteellinen mysteerio. Ei; se, mikä herättää siinä toisenlaista kauhua kuin sitä, mitä synnyttää uhkaava, mutta luonnollinen vaara, se on se hämärä oikeuden aate, jota siinä edustaa perinnöllisyys, se on sen väitteen rohkea vahvistus, että isän pahat teot lankeavat lasten päälle, se on vihjaus siihen, että ylin tuomari, jonkinlainen ihmissuvun herra pitää silmällä toimiamme, kirjoittaa ne vaskitauluun ja punnitsee ikuisissa käsissään kauan aikaa lykätyt palkitsemiset ja loppumattomat rangaistukset. Sanalla sanoen se on Jumala, joka, siitä huolimatta, että hänet kielletään, näyttää jälleen kasvonsa, ja hyvin vanha helvetin liekki, joka räiskyy vielä vasta sinetöidyn paaden alla.

XXIX

Mutta tämä kohtalon tai kohtalonoikeuden uusi muoto on vielä vähemmän puolustettava, vähemmän hyväksyttävä kuin antiikin puhdas ja yksinkertainen kohtalo, joka pysyi yleisenä ja epämääräisenä, joka ei pyrkinyt selittämään mitään liian tarkasti ja siis sopi useimpiin tilanteisiin. Mahdollista on, että Ibsenin esittämässä erikoistapauksessa esiintyy jonkinlainen satunnainen oikeus, kuten on mahdollista, että sokean väkijoukkoon ampuma nuoli osuu sattumalta isänmurhaajaan. Mutta yleisen lain laatiminen tästä satunnaisesta oikeudesta on samaa kuin käyttää jälleen väärin mysteeriota ja saattaa inhimilliseen moraaliin aineksia, joita siinä ei pitäisi olla, aineksia, jotka ehkä ovat toivottavia ja jotka olisivat hyödyllisiä, jos ne edustaisivat erinäisiä totuuksia, mutta jotka täytyy poistaa, koska ne eivät niitä edusta ja koska ne ovat vieraita todelliselle elämällemme. Tiedämme tosiaankin, että kokemuksemme nykyisellä asteella on mahdotonta keksiä perinnöllisyyden ilmiössä pienintäkään oikeuden jälkeä, s.o. hauraintakaan moraalista sidettä syyn, s.o. isän teon, ja seurauksen, s.o. lapsen palkitsemisen tai rankaisemisen välillä. Runoilijoiden etuoikeutena on tehdä hypoteeseja ja kulkea jossakin määrin todellisuuden edellä. Mutta usein tapahtuu, että kun he luulevat kulkevansa sen edellä, he sen vain kääntävät, että kun he luulevat olevansa jonkun uuden totuuden edelläkävijöitä, he vain yksinkertaisesti löytävät vanhan harhaluulon jäljet. Kulkeakseen kokemuksen edellä tässä ehkä täytyisi mennä vielä pitemmälle oikeuden kieltämisessä. Mutta mitä me tästä ajatellemmekaan — pysyäkseen oikeutettuna ja pätevänä ei runollinen hypoteesi saa avoimesti sotia jokapäiväistä kokemusta vastaan, muutoin se on kovin hyödytön, kovin vaarallinen, ja jollei erehdys ole aivan epätahallinen, on se tuskin rehellinen.

XXX

Minkä johtopäätöksen voimme tehdä edellisestä? Montakin, jos niin haluaa, mutta ennen kaikkea seuraavan: on tärkeää, että elämän tulkitsija samoin kuin nekin, jotka sitä elävät, ovat äärimmäisen varovaisia mysteerion käsittelyssä ja myönnytyksissä sille eivätkä kuvittelekaan, että se, mikä omistetaan sille, mikä on selittämätöntä, on välttämättömästi parasta ja suurinta jossakin teoksessa tai elämässä. On hyvin kauniita, inhimillisiä ja todellisia teoksia, joista puuttuu melkein kokonaan “levottomuus maailmankaikkeuden mysteerion takia”. Suuruutta ja ylevyyttä ei saavuteta siten, että ajatellaan lakkaamatta sitä, mikä on tutkimatonta ja loputonta. Tutkimattoman ja loputtoman ajattelu tulee hyödylliseksi vain silloin, kun se on sen hengen odottamaton palkinto, joka on antautunut rehellisesti ja empimättä sen tutkisteluun, mikä on päättyväistä ja minkä perille voi päästä, ja huomaa piankin, että erotus on huomattava siirryttäessä siitä mysteeriosta, joka käy sen edellä, mitä emme tunne, siihen mysteerioon, joka seuraa sitä, minkä olemme oppineet. Ensin mainitussa näyttää olevan paljon suruja: niillä on siellä ahdasta ja ne kasaantuvat kaikki parille kolmelle liian läheiselle kukkulalle. Toisessa niitä näyttää olevan paljon vähemmän: sen pinta on laajempi, ja avaraa taustaa vasten suurimmatkin surut saavat toivon muodon.

XXXI

Niin, ihmiselämä on suuresti katsoen jokseenkin surullinen! On melkein helpompaa ja mieleni tekisi sanomaan melkein miellyttävämpää puhua sen suruista ja valaista niitä kuin etsiä sen lohdutuskohtia ja antaa niille jotakin merkitystä. Surut ovat monenlaisia, silminnähtäviä, järkkymättömiä, lohdutuskohdat tai pikemminkin ne syyt, jotka saavat meidät jonkinlaisella ilolla myöntymään elämän velvollisuuteen, näyttävät harvinaisilta, vähän huomattavilta, epävakaisilta. Surut näyttävät jaloilta ja suurilta ja epäämättömään, jonkinlaiseen persoonalliseen ja herkkään mysteerioon verhoutuneilta. Lohdutuskohdat näyttävät mitättömiltä, itsekkäiltä, melkein halpamaisilta. Tarkemmin katsoen ne ovat kuitenkin, kuten ne sivumennen saattavat näyttääkin olevan, yhteydessä mysteerion kanssa, joka on vain siksi vähemmän näkyvä ja vähemmän käsitettävä, että se on syvempi ja salaperäisempi. Elämänhalua tai elämän ottamista sellaisena kuin se on ilmaistaan ehkä jokapäiväisesti, mutta ne noudattavat tietämättään tai tahtomattaan yleensä lakeja, jotka ovat yleisempiä, maailmankaikkeuden hengen mukaisempia ja siis suurempiarvoisia kuin halu paeta elämän suruja tai jalo, harhaluuloista vapautunut viisaus, joka ne toteaa.

XXXII

Me olemme liian taipuvaisia maalaamaan elämää synkemmäksi kuin mitä se on. Tämä on suuri vika, mutta anteeksiannettava siinä epävarmuuden tilassa, missä ‘me olemme. Ei ole vielä olemassa uskottavaa selitystä. Ihmisen kohtalo on kuten ennenkin tuntemattomien voimien alainen, joista muutamat ehkä ovat kadonneet, mutta vain antaakseen tilaa toisille. Joka tapauksessa on todella mahtavien voimien luku tuskin vähentynyt. Näiden voimien toimintaa ja väliintuloa on koetettu selittää monella tavalla, ja kun on huomattu, ettei suurin osa näistä selityksistä kestä todellisuutta, joka kaikesta huolimatta tulee vähitellen ilmi, niin näkyy, laskeakseen jollakin tavoin yhteen sen, mikä on selittämätöntä, tai ainakin sen aiheuttamat surut, turvauduttavan jälleen kohtaloon. Pohjaltaan se ei ole mitään muuta kuin tätä, mitä tavataan Ibsenillä, venäläisessä romaanissa, aikakautemme täyspainoisessa kuvauksessa, Flaubertillä j.n.e. (esim. teoksessa Sota ja rauha, l’Education sentimentale y.m.).

Totta on, ettei se ole enää antiikin kohtalo, ainakin suuren joukon silmissä täysin määrätty jumalatar tai pikemminkin jumala, omavaltainen, taipumaton, leppymätön, sokea, mutta valpas, vaan se on epämääräisempi, muodottomampi, hajamielisempi, välinpitämätön, epäinhimillinen, persoonaton, universaalinen kohtalo. Se on yleensä vain tilapäinen nimitys, joka on paremman puutteessa annettu ihmisen yleiselle ja selittämättömälle kurjuudelle. Sen voi omaksua tässä merkityksessä, vaikk’ei se selitä mitään ja vaikk’ei se ole muuta kuin saman vanhan arvoituksen uusi nimi. Mutta on varottava liioittelemasta sen merkitystä ja arvoa eikä saa kuvitella, että ihmisiä ja tapahtumia katsellaan hyvin korkealta ja lopullisessa valossa ja ettei sen toiselta puolen ole enää mitään etsittävää, koska jonakin määrättynä hetkenä on syvä tunne kaiken olemassaolon pohjalla piilevästä kohtalon kukistamattomasta ja hämärästä voimasta. On ilmeistä, että eräältä näkökannalta katsoen ihmiset näyttävät aina onnettomilta, että kohtalokas kuilu näyttää vetävän heitä puoleensa, koska he ovat aina alttiina sairaudelle, aineen epävakaisuudelle, vanhuudelle ja kuolemalle. Jos ottaa vain huomioon kaiken olemassaolon lopun, niin on onnellisimmassa ja menestyksellisimmässäkin elämässä välttämättömästi jotakin kohtalokasta ja kurjaa. Mutta älkäämme käyttäkö väärin näitä sanoja ja ennen kaikkea älkäämme niitä käyttäkö huolimattomuudesta tai mystillisen surun takia, supistaaksemme sen osuutta, minkä voisi selittää, jos enemmän antautuisimme tutkimaan ihmistä ja asioiden luonnetta. Meidän ei pitäisi turvautua mysteerioon eikä sulkeutua siihen alistuneeseen hiljaisuuteen, joka on sen seuralainen, muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin sen väliintulo on todella huomattavissa ja se on tuntuva, persoonallinen, älyllinen, moraalinen ja epäämätön; ja täten rajoitettuna tämä väliintulo on harvinaisempi kuin luullaan. Niin kauan kuin tuo mysteerio ei ollenkaan ilmaise itseään, ei ole syytä pysähtyä, painaa alas katsettaan, alistua, vaieta.

III. AINEEN VALTA

I

Huolimatta ihmisen niin luonnollisesta halusta saada maailmankaikkeudesta tunnustusta hyveilleen, meidän oli eräässä aikaisemmassa tutkielmassa myönnettävä, etteivät taivas ja maa hituistakaan välitä meidän siveellisestä elämästämme, ja että kaikki sanoisi oikeuttanoudattavalle, että hän on houkkio, jollei hän omasta itsestään löytäisi hyväksyvää ääntä, jolle me tuskin voisimme antaa nimeä, ja niin vaikeasti määriteltävää palkintoa, että me jokseenkin turhaan koettaisimme kuvata sen vähimmin epävarmoja etuja.

Tähän sanottaneen: tässäkö kaikki, mitä voimme odottaa suuresta pyrkimyksestämme, alituisesta valvomisestamme, itsemme pakottamisesta, vaistojemme ja mielihalujemme uhraamisesta, jotka näyttäisivät oikeutetuilta ja välttämättömiltä ja saattaisivat meidät siis onnellisemmiksi, jollei meissä olisi tuota pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen, josta ei tiedä, mistä se tulee, joka ehkä kuuluu meidän luontoomme, mutta joka kaikesta päättäen sotii sen suuren luonnon yleisiä lakeja vastaan, josta me olemme osa? Niinpä niin, saattaa näyttää siltä, ettei tuo alituinen oikeus, joka tuottaa vain epäselvää tyydytystä, mikä ei voi edes olla kovin itsetietoistakaan tulematta vihattavaksi ja tuhoamatta itseään, ole suuriarvoinen. Mutta siinä tapauksessa ja siltä näkökannalta katsoen, jolta tämä arvostelu annetaan, ei mikään, mitä tapahtuu sisäisessä olennossamme, ole suuriarvoista. Ei ole suuriarvoinen myöskään rakkaus lyhyen ruumiillisen omistamishetken jälkeen, joka yksin on todellinen ja turvaa suvun olemassaolon. Ja kuitenkin, sitä mukaa kuin ihminen sivistyy, hän pitää yhä suurempiarvoisina niitä sulostettuja ja kaunistettuja tunteja ja vuosia, jotka muodostavat sen vähän, mikä käy omistamisen edellä, kulkee sen mukana ja seuraa sitä, kuin itse omistamista ilman tuota vähää. Eivät ole suuriarvoisia myöskään kauniit kasvot, kaunis ryhti, kaunis ruumis, kaunis näytelmä, soinnukas ääni, ylevä kuvapatsas, auringonnousu merellä, metsän yllä tuikkavat tähdet, puutarhan kukat, kuutamo joella, ihmeellinen runo, suuri ajatus, sankarillinen uhraus, joka pysyy syvän ja herkän sielun salaisuutena. Me ihailemme niitä hetkisen, ne antavat meille täydellisyyden tunteen, jota emme tapaa missään muussa ilossa, mutta myöskin eräänlaisen selittämättömän surumielisyyden ja levottomuuden, ja jos muuten olemme onnettomia, niin ne eivät tuo meille sitä, mitä ihmisillä on tapana kutsua onneksi. Ne eivät tuo mitään, mitä voisi punnita tai määritellä, ei mitään, mitä toiset voivat tuntea tai mitä he ajattelevatkaan kadehtia meiltä. Ja kuitenkin, kuka meistä, jolla on tuota kauneudentajua, ei panisi mieluummin alttiiksi rikkauttaan, rauhaansa, jopa terveyttäänkin ja useita elinvuosiaan kuin tätä näkymätöntä ja melkein määrittelemätöntä kykyä, jos joku loitsija voisi sen riistää häneltä yhdellä iskulla, ilman että siitä jäisi pienintäkään jälkeä, ilman että voisi koskaan toivoa sen palaamista? Kosketukselle tuntumatonta ja määrittelemätöntä on myöskin se, mikä on suloista uskollisessa ystävyydessä, kunnioitetussa, rakastetussa tai liikuttavassa muistossa ja tuhansissa muissa ajatuksissa, tuhansissa muissa tunteissa, jotka eivät räjäytä vuoria, jotka eivät karkoita pilveä, eivätkä edes liikauta hiekkajyvästä tiellä. Tämä kaikki on kuitenkin parasta ja onnellisinta, mitä meissä on, koko me itse, kaikki se, mitä niiden, joilla sitä ei ole, pitäisi kadehtia niiltä, joilla sitä on. Mikäli me loittonemme elämästä lähetäksemme sitä, mikä näyttää olevan lajimme pysyväisin ihanne, me näemme yhä paremmin, että tämä kaikki ei ole mitään, jos me esimerkiksi vertaamme sitä aineen lakien suunnattomaan laajuuteen, mutta me näemme samalla kertaa, että tuo “ei mitään” on ainoa osamme ja että, mitä tapahtuneekaan, miten ajat vaihtunevatkaan, näiden valontyyssijojen ympärille se juuri yhä enemmän ja enemmän keskittyy ihmiselämä.

II

Me elämme vuosisadalla, joka ei näytä rakastavan muuta kuin materiaa, mutta rakastaessaan sitä se kesyttää sitä samalla ja kesyttää sitä kiihkeämmin kuin mikään muu vuosisata. On kuin sillä olisi kiire oppia se tuntemaan, läpitunkea se, alistaa se valtansa alle, omistaa se kokonaan, nauttia siitä kyllääntymiseen asti, ikäänkuin vapauttaakseen tulevaisuuden sellaisen onnen levottomasta etsinnästä, jota voi hyvin järkevästi toivoa löytävänsä siitä, niin kauan kuin ei ole vielä tyhjentänyt kaikkia sen antimia eikä keksinyt kaikkia sen salaisuuksia. Tämä on välttämätöntä, kuten on välttämätöntä sekin, että koettelee lihallista rakkautta tullakseen tuntemaan rakkauden todellisen luonnon koko sen syvässä ja muuttumattomassa puhtaudessa.

Luultavaa on, että jonakin päivänä tulee hyvin voimakas vastavaikutus tuota aineellisten nautintojen intohimoa vastaan. Ei niin, että ihminen koskaan vapautuisi niistä; hän erehtyisi koettaessaan sitä. Me olemme loppujen lopuksi elävän aineen palasia, eikä ole hyvä olla välittämättä olemuksemme lähtökohdasta. Mutta se ei saa olla syynä siihen, että suljemme kaiken onnemme, kaikki toiveemme tuon lähtökohdan ahtaaseen piiriin. Melkein kaikki ne, joita tapaamme elon tiellä, koettavat jonkinlaisella ajattelemattomalla itsepäisyydellä ylläpitää itsessään aineen ylivaltaa. Astu johonkin seuraan, jossa on olemassaolon masentavammilta huolilta turvattuja miehiä ja naisia, valioseuraan, jos niin haluat, lausu siinä sanat ilo, onni, autuus, ihanne, ja otaksu enkelin samalla hetkellä kokoavan taikapeiliin tai jonkinlaiseen yliluonnolliseen koriin ja niissä säilyttävän ne kuvat, mitä nuo sanat ovat herättäneet niissä sieluissa, jotka ne ovat kuulleet. Mitä näet tuossa peilissä tai korissa? Kauniita yhteenkietoutuneita ruumiita, kultaa, jalokiviä, palatsin, suuren puiston, terveyttätuottavan taikajuoman, eriskummallisia koristeita, jotka edustavat turhamaisuuden unelmia ja, mikä muodostaa tärkeimmän osan, se täytyy tunnustaa, hyviä ruokia, hyviä viinejä, hienoja päivällisiä, uhkeita asuntoja. Onko ihmiskunta vielä liian lähellä alkuperäänsä käsittääkseen jotain muuta? Eikö hetki ole vielä tullut, jolloin korista löydettäisiin voimakas ja epäitsekäs äly, rauhallinen omatunto, oikeamielinen ja rakastava sydän, katse ja valppaus, jotka olisivat oppineet käsittämään ja hyväkseenkäyttämään kaiken kauneuden, yhtä hyvin iltojen, kaupunkien, merien ja metsien kuin kasvojen, hymyn, sanan, teon tai sielunliikkeen kauneuden? Milloin me näemme tuon taikapeilin etualalla kauniiden alastomien naisten asemesta suuren ja syvän rakkauden kahden olennon välillä, jotka ovat oppineet, että lihalliset nautinnot menettävät levottomuuden ja katkeruuden synnyttämän jälkimakunsa vasta sitten, kun ajatukset, tunteet ja se, mikä on vielä parempaa, korkeampaa ja mystillisempää kuin ajatukset ja tunteet, yhtyvät päivä päivältä yhä läheisemmin? Milloin me näemme siinä keinotekoisen ja sairaalloisen kiihtymyksen asemesta, minkä synnyttävät liian runsas ja liian raskas ravinto tai kiihoitusaineet, nuo itsensä sen vihollisen vaarallisimmat lähetit, jonka me pyrimme voittamaan — milloin löydämme sen asemesta sellaisen mielen ylevää ja vakavaa iloa, joka on aina innostunut, koska se pyrkii aina ymmärtämään ja rakastamaan?… Nämä asiat tiedetään jo aikoja sitten, niin että näyttää hyödyttömältä sanoa niitä uudelleen. Mutta tarvitsee vain olla pari kolme kertaa niiden seurassa, jotka edustavat sitä, mikä ihmisyydessä on parasta, eniten älyltään ja tunne-elämältään inhimillistä, saadakseen nähdä missä määrin he vielä hapuilevat etsiessään olemassaolon onnellisia hetkiä, missä määrin itsetiedoton onni, jota he odottavat, on vielä sen ihmisen onnen kaltainen, jolla ei ole henkistä elämää, ja miten työlästä heidän on tunkeutua sen pilven läpi, joka erottaa sen, mikä kuuluu ylöspäin pyrkivälle olennolle, siitä, mikä kuuluu alaspäin kulkevalle olennolle. Hetki ei ole vielä tullut, saattaa joku sanoa, jolloin ihminen voisi nähdä, mikä osuus on tunnustettava ruumiille, mikä sielulle. Mutta milloin se sitten tulisi, jos ne, joille sen olisi pitänyt koittaa jo aikoja sitten, antavat onnen valinnassaan välinpitämättömästi johtaa itseään hämärien ennakkoluulojen suuren joukon? Kun he hankkivat rikkautta ja kunniaa, kun he löytävät rakkautta, he poistavat niistä yksinkertaisesti jonkun verran halpamaista turhamaisuuden tyydyttämistä, karkeaa kohtuuttomuutta, mutta he menevät tuskin pitemmälle henkisemmän, puhtaammin inhimillisen onnen tavoittelussaan, he tuskin käyttävät etuisuuksiaan hyväkseen laventaakseen hieman aineellisuuden vähimmin oikeutettujen vaatimusten piiriä. Heille tapahtuu elämännautinnoissa sama henkinen pienentyminen, joka tulee esimerkiksi valistuneen katselijan osaksi, kun hän on eksynyt teatteriin, missä esitetään näytelmää, joka ei kuulu maailmankirjallisuuden viiteen tai kuuteen mestariteokseen. Hän tietää, että melkein kaikki se, mikä ihastuttaa niitä, jotka osoittavat suosiotaan hänen ympärillään, johtuu kunniaan, maineeseen, rakkauteen, isänmaahan, itseuhrautumiseen, oikeuteen, uskontoon ja vapauteen kohdistuvista, enemmän tai vähemmän turmiollisista ennakkoluuloista tai runouden imelimmistä ja herpaisevimmista jokapäiväisyyksistä. Siitä huolimatta häneenkin tarttuu yleinen ihastus ja hänen täytyy joka hetki tutkia vakavasti itseään ja hämmästyneenä vedota kaikkeen siihen, mitä hän tietää varmimmaksi, tullakseen vakuutetuksi siitä, etteivät ne, jotka ovat pysyneet uskollisina kaikista vanhimmille erehdyksille, ole oikeassa, vaikkakin hän on yksin toista mieltä.

III

Mitä muutoin tulee ihmisen suhteeseen aineeseen, niin todetaan hämmästyneenä, ettei tähän saakka ole niin sanoaksemme selvitetty eikä järjestetty mitään. Tämä suhde on kuitenkin järkähtämätön ja oleellinen, mutta vanhimmista ajoista asti huomaamme ihmiskunnan häilyvän mitä vaarallisimman luottamuksen ja mitä järjestelmällisimmän epäluottamuksen, jumaloinnin ja inhon välillä, siirtyvän asketismista ja täydellisestä kieltäymyksestä päinvastaiseen liioitteluun. Tässä ei ole tarkoitus vielä kerran saarnata ja harjoittaa ajattelematonta ja turhaa pidättyväisyyttä. Se on usein yhtä turmiollista kuin niin tavallinen kohtuuttomuus. Meillä on oikeus kaikkeen siihen, mikä voi edistää ja ylläpitää ruumiimme täydellistä kehittymistä. Mutta välttämätöntä olisi määrätä niin tarkalleen kuin mahdollista tuon oikeuden rajat, sillä kaikki se, mikä menee niiden yli, vahingoittaa olemuksemme toisen osan kehkeytymistä, tuon osan, mikä on kuin kukka, jota lehdet ravitsevat tai tukahduttavat. Mutta ihmiskunta, jolle jo niin kauan aikaa sen kukan hienoimmat ja hennoimmat värivivahdukset ja tuoksut ovat antaneet askartelua, jättää kuitenkin useimmiten luonteenlaadun, hetken tai sattuman varaan ne itsetiedottomat voimat, jotka edustavat joko ravitsevia, herkkätuntoisia ja työteliäitä tai rehentelevän itsekkäitä anastushaluisia ja tuhoatuottavia lehtiä. Tämä on ehkä tähän saakka tapahtunut jokseenkin rankaisematta, sillä ihmisyyden ihanne, joka aluksi kohdistui yksinomaan ruumiiseen, epäröi kauan aikaa aineen ja hengen välillä. Mutta nyt se vakaantuu yhä järkähtämättömämmän varmasti älyn ja ymmärryksen ympärille. Me emme enää ajattelekaan kilpailla voimassa tai vikkelyydessä leijonan, pantterin tai suuren ihmisenmuotoisen apinan kanssa, emmekä kauneudessa kukan tai tähtien välkkeen kanssa valtamerellä. Kaiken itsetiedottoman voiman käyttö älyn avulla, aineen asteittainen alistaminen ja sen arvoituksen etsiminen — se on tällä hetkellä sukumme todennäköisin tarkoitus ja tehtävä. Ennen vanhaan, kun epäilyksestä ei oltu vielä päästy, oli kaikki halujen tyydyttäminen, jopa liiallisuuksiinkin meneminen anteeksiannettavaa ja siveellistä, kunhan siitä ei vain seurannut korvaamaton voimainmenetys tai jotakin, mikä vahingoitti elimistöä. Nyt, kun lajin tehtävä saa määritellymmän muodon, meidän tehtävämme on poistaa kaikki se, mikä ei suoranaisesti edistä olentomme henkisen puolen kehitystä. Synti henkeä vastaan, mikä on juuri synti tervettä järkeä vastaan, joka Jesuksella varmaankin oli mielessä ja jonka hän kirosi ennenkuulumattoman ankarasti, tulee anteeksiantamattomaksi. Vähitellen täytyy uhrata kaikki se, mikä tuottaa ruumiille vain hyödytöntä mielihyvää, se on, mikä ei ilmaannu ajatuksen suuremmassa ja kestävämmässä tarmossa, kaikki nuo pienet, n.k. viattomat nautinnonhalun tyydyttämiset, jotka, niin vaarattomia kuin ne itsessään ovatkin, tottumuksen ja esimerkin kautta ylläpitävät kuitenkin yleisesti omaksuttua käsitystä alhaisista nautinnoista ja väkivaltaisesti anastavat paikan, mikä kuuluisi älyn tyydyttämisille. Mutta nämä eivät ole kuten ruumiinhalujen tyydyttämiset, joista toiset voivat olla hyödyllisiä, toiset vahingollisia tämän kehkeytymiselle. Ajatuksen elysion-kentillä jokainen tyydytys vastaa nuortumista ja kehitystä, eikä mikään ole terveellisempää mielelle kuin tiedonhalun, käsityskyvyn ja ihailun huumaukset ja mässäykset.

IV

Meidän moraalimme on varmaankin jonakin päivänä mukaannuttava lajin todennäköiseen tehtävään ja sen on korvattava suurin osa niitä mielivaltaisia ja usein naurettavia rajoituksia, jotka muodostavat sen kudoksen, näillä loogillisilla ja välttämättömillä rajoituksilla. Sillä jonkin olennon tai lajin ainoa moraali on siinä, että se alistaa elintapansa sen yleisen tehtävän täyttämiseen, joka sille näyttää olevan uskottu. Täten me näemme erinäisten syntien ja suurten rikosten painopisteen vähitellen siirtyvän paikaltaan, kunnes kaikkien sovinnaisten rikosten sijalle ruumista vastaan tulevat todelliset rikokset ihmiskunnan kohtaloita vastaan, se on sellaiset, jotka kohdistuvat älyn voimaa, kokonaisuutta, vapautta, ylivaltaa ja häiriytymättömyyttä vastaan.

Tällä ei ole sanottu, että ruumis olisi sovittamaton vihollinen, kuten kristinoppi opettaa. Kaukana siitä. Aivan ensimmäiseksi kehittyköön se niin terveeksi, voimakkaaksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Mutta se on oikullinen, vaatelias, lyhytnäköinen, itsekäs lapsi ja sitäkin vaarallisempi, mitä voimakkaampi se on. Se palvoo vain kuluvaa hetkeä. Pienen koiran ja neekerin lapsellinen ajattelutapa ja autuaallinen, toisten armosta riippuva alkeellisten vaistojen tyydyttäminen — siinä kaikki, mitä se voi kuvitella ja haluta. Muutoin se nauttii, ikäänkuin tämä kuuluisi sille luonnostaan ja hänellä olisi siihen täysi oikeus, hyvinvoinnista, turvallisuudesta, joutohetkistä, mukavuuksista ja mielihyvästä, joita toimeliaampi järki osaa sille hankkia. Ja omiin valtoihinsa jätettynä se nauttisi niistä niin mielettömästi ja hillittömästi, että se pian tukahduttaisi järjen, josta sen on kiittäminen onneaan. Rajoitukset ja kieltäymykset ovat siis välttämättömiä, ja ne käyvät välttämättömiksi ei ainoastaan sille, jolla on syytä luulla tai toivoa työskentelevänsä vaikuttavalla tavalla arvoituksen ratkaisemiseksi, ihmiskohtaloiden täyttymiseksi, ajatuksen voitoksi sokeasta aineesta, vaan myöskin kaikille niille, jotka seuraavat passiivisina, suuressa itsetiedottomassa jälkijoukossa järjen fosforihohteista kehitystä läpi maailmojemme kaaosmaisen pimeyden. Ihmiskunta on yksi ainoa ja yhtenäinen olento. Tuntuu kummalliselta, että joukkoajattelu, joka tuskin ansaitsee ajattelun nimeä, saattaa mitenkään vaikuttaa astronoomin, kemistin, runoilijan tai filosoofin luonteeseen, moraaliin, työtapoihin, ihanteeseen, velvollisuudentuntoon, riippumattomuuteen ja henkiseen voimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että se vaikuttaa niihin, vieläpä ratkaisevastikin. Ei yhtään aatetta syty kukkuloilla, jolleivät tasangon lukemattomat ja samanlaatuiset pikku aatteet saavuta määrättyä tasoa. Alhaalla ei ajatella voimakkaasti, mutta ajattelijoita on siellä monta. Ja se vähä, mitä siellä ajatellaan, alkaa vaikuttaa niin sanoaksemme atmosfäärisesti. Tämä atmosfääri, ilmapiiri, on joko vihamielinen tai hyväätekevä niille, jotka uskaltavat nousta huipuille, jyrkänteiden reunoille, jäätiköiden korkeuksiin, riippuen siitä, miten se on raskas tai kevyt, miten se on ylevien ajatusten tai karkeiden tapojen tai halujen kyllästämä. Jonkin kansan sankarillinen toiminta, kuten esim. uskonpuhdistus, Ranskan vallankumous, kaikki riippumattomuus- tai vapautussodat, tyrannien murha j.n.e. puhdistaa ja hedelmöittää sitä enemmäksi kuin vuosisadaksi. Mutta niin paljoa ei tarvita niiden työn tukemiseksi, jotka työskentelevät kohtaloittemme täyttymiseksi. Kunhan vain heidän ympäristönsä tavat ovat hieman jalompia, toiveet epäitsekkäämpiä; kunhan vain levottomuutta, intohimoja, nautintoja, rakkautta valaisee viehkeyden, huolettomuuden, epämateriaalisen innon säde, niin he hengittävät vapaasti, he tuntevat saaneensa siivet, heidän ei tarvitse enää taistella sitä vastaan, mikä heissä on vaistomaista, heidän voimansa kohoutuvat ja keskittyvät. Talonpoika, joka ei sunnuntaisin juo itseään humalaan kapakassa, vaan jää rauhallisena lukemaan puutarhansa omenapuiden alle; pikkuporvari, joka nähdäkseen ylevän näytelmän tai viettääkseen yksinkertaisesti hiljaisen iltapäivän uhraa kilpa-ajojen kiihoitukset ja melun; työläinen, joka ei kaduilla laulele ruokottomia tai typeriä lauluja, vaan menee mieluummin kävelemään maalle tai katselemaan auringonlaskua kaupunginvallilta — kaikki he vaikuttavat osaltaan nimettömästi ja tiedottomasti sen suuren liekin voittoon, joka palaa ihmiskunnassa.

V

Mutta miten paljon onkaan tekemistä ja oppimista, ennenkuin tuo suuri liekki nousee kirkkaana ja korkeana! Kuten hiljan sanoimme ei ihmiskunta suhteessaan aineeseen ole vielä päässyt ensi ajan hapuilemisesta ja kokeiluista. Se ei edes oikein tiedä, minkälaista ravintoa sen on käytettävä, onko se kasvis- vai lihansyöjä ja kuinka paljon se tarvitsee ravintoa. Sen järki eksyttää sen vaiston. Vasta vähän aikaa sitten sille on annettu tiedoksi, että se on tähän saakka luultavasti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa, että sen on vähennettävä enemmän kuin kahdella kolmanneksella nauttimaansa typpimäärää ja ilmeisesti lisättävä hiilihydraattimäärää, että joku määrä vihanneksia, hedelmiä, jauhoruokia, maitoa — mitkä nyt ovat vain sen aterioitten lisänä, aterioitten, jotka ovat sen ponnistusten päämaali ja joiden turmiollisen ylellisyyden saavuttamiseksi se ponnistaa viimeisetkin voimansa — riittää ylläpitämään mitä ihanimman ja voimakkaimman elämän intoa. Aikomukseni ei ole syventyä tässä vegetarismikysymykseen eikä vastata niihin huomautuksiin, joita sitä vastaan voidaan tehdä, mutta tunnustettava on, että hyvin harvat näistä huomautuksista kestävät rehellistä ja tarkkaavaista tutkistelua, ja voidaan vakuuttaa, että kaikki ne, jotka ovat alkaneet noudattaa tuota ruokajärjestystä, ovat tunteneet voimiensa lisääntyvän, terveytensä palautuvan tai vakaantuvan, mielensä keventyvän ja puhdistuvan kuin olisivat he päässeet vuosisataisesta inhoittavasta ja kurjasta vankeudesta.

Me emme päätä tätä esitystä tutkielmalla ravinnostamme, niin luonnollista kuin se olisikin. Kaikki oikeustajuntamme, moraalimme, tunteemme ja ajatuksemme johtuvat yleisesti katsoen kolmesta tai neljästä perustarpeesta, joista tärkein on ravinnontarve. Vähäisinkin muutos jossakin näistä tarpeista saisi aikaan huomattavia muutoksia siveellisessä elämässämme Jos jonakin päivänä varmuus siitä, että ihminen voi olla ilman eläinten lihaa, tulisi yleiseksi, niin seurauksena siitä olisi ei ainoastaan suuri taloudellinen vallankumous — sillä tuottaakseen kilon lihaa härkä kuluttaa yli sata kiloa rehuja — vaan myöskin luultavasti yhtä tärkeä ja varmastikin vilpittömämpi ja kestävämpi siveellinen parantuminen kuin jos Isän lähettämä tulisi toisen kerran maapallollemme korjatakseen ensimmäisen vaelluksensa erehdykset ja huomaamattomuudet. Voidaan tosiaankin todeta, että henkilö, joka luopuu liharavinnosta, jättää melkein välttämättömästi alkoholinkäytön, ja se, joka luopuu alkoholinkäytöstä, luopuu samalla useimmista väkivaltaisista ja karkeista nautinnoista. Ja näiden nautintojen arvossapito ja intohimoinen etsintä ne juuri muodostavat suuren esteen ihmiskunnan sopusointuiselle kehitykselle. Niistä vapautuminen on samaa kuin luoda itselleen jaloja vapaahetkiä, toisenlaisia haluja ja huvitteluvaatimuksia, mikä huvittelu tulee välttämättä olemaan ylevämpää, sillä se ei voisi olla yhtä alhaista kuin alkoholin synnyttämä. Mutta tulemmeko näkemään näitä valoisampia ja puhtaampia aikoja? Alkoholin syntiluettelo ei rajoitu ainoastaan siihen, että se tappaa ne, jotka sille ovat uskollisia, ja myrkyttää puolet ihmiskunnasta, vaan sillä on myöskin epäsuora, mutta syvä vaikutus niidenkin aatteisiin, jotka kauhistuen kääntyvät siitä pois. Se ylläpitää kansassa ja, kansan vastustamattoman vaikutuksen kautta, myöskin yläluokkien tavallisessa elämässä sellaisen huvituksen käsitystä, joka turmelee ja halventaa kaiken, mikä ihmisessä vivahtaa lepoon, rauhaan, elämäniloon, hilpeyteen, ja saattaa sanoa, että se nykyhetkellä tekee melkein mahdottomaksi todellisemman, syvemmän, yksinkertaisemman, rauhallisemman, vakavamman, henkevämmän, inhimillisemmän onnen ihanteen syntymisen. On ihme, että tämä onnen ihanne näyttää vielä aivan kuvitellulta ja merkityksettömältä. Ja joskin jotkut ovat vakuutettuja siitä, että meidän rotumme on tähän asti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa olettamalla, että kaikki kokemukset vahvistavat sen, niin tarvitaan tässä, kuten kaikessa muussakin, mistä jo on päästy varmuuteen, loppumattoman pitkä aika, ennenkuin tuo vakaumus pääsee eksytettyyn suureen joukkoon, jota sen tulee valistaa ja auttaa. Mutta ehkäpä tämä onkin ulospääsy, jota luonto pitää varalla, kun taistelu elämästä, joka on tällä hetkellä taistelua lihasta ja alkoholista — näistä kahdesta hävityksen ja vääryyden lähteestä, jotka ruokkivat kaikkia muitakin, tästä ei-inhimillisestä välttämättömyyden ja onnen symboolista — käy kerran ehdottomasti sietämättömäksi.

VI

Minne kulkee ihmiskunta? Tämä päämäärästä ja loppukohdasta huolehtiminen on puhtaasti inhimillistä, jonkinlaista mielemme yksinkertaisuutta tai heikkoutta eikä sillä ole mitään yhteistä universaalisen todellisuuden kanssa. Onko asioilla päämäärää? Miksi niillä olisi ja mitä olisi päämäärä ja loppu elimistössä, jolla ei ole loppua?

Mutta joskin on luultavaa, ettei meillä ole muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin hetken ajan pitää hallussamme pientä paikkaa, joka voisi olla yhtä hyvin heinäsirkkojen tai orvokkien hallussa, ilman että maailmankaikkeuden ihanuus tai talous kärsisi siitä, ilman että maan kohtalot jatkuisivat tai lyhenisivät hetkeäkään, jos me kulkisimme vain kulkeaksemme, menemättä minnekään, niin me siitä huolimatta voimme osoittaa mielenkiintoa muuhunkin kuin tuohon hyödyttömään kulkemiseen, ja tämä on sitäpaitsi täysin järkevää ja viisainta ja parasta, mihin voimme ryhtyä. Jos muurahainen kykenisi tutkimaan taivaankappaleiden lakeja, ilman että sillä muuten olisi pienintäkään toivoa siitä, että se koskaan voisi vähääkään vaikuttaa niihin, ja saisi päähänsä, ettei enää kannata välittää pesän asioista eikä tulevaisuudesta, niin eikö se meidän mielestämme olisi väärässä? Olisiko meistä, jotka tuomitsemme tai hallitsemme sitä yhtä varmasti ja helposti kuin mitä oletamme suurten jumaliemme tekevän meihin nähden, tuo liian universaalinen muurahainen hyvä ja moraalinen muurahainen?

Järki loistossaan on hedelmätön eikä opeta meille muuta kuin liikkumattomuutta, jollei se, huomattuaan intohimojemme, toiveittemme, koko olentomme ja oman itsensä pienuuden ja mitättömyyden, palaa jäljilleen osoittaakseen harrastustaan tätä pientä ja mitätöntä kohtaan, ikäänkuin tämä olisi kaikki, missä se voisi olla hyödyksi täällä maan päällä.

Jollemme tiedäkään, minne olemme menossa, niin iloitkaamme yhtä kaikki kulustamme ja, helpottaaksemme ja edistääksemme sitä, koettakaamme arvata, millainen seuraava päivämatka tulee olemaan. Niin, millainen se tulee olemaan? Meidän on nähtävästi kuljettava kauhean vuorisolan läpi. Mutta huolimatta tuosta uhkaavasta solasta levenevät ja tasaantuvat tiet, pyöristyvät ja latvoissaan vähitellen kukkaan puhkeavat puut, nämä ja juoksussaan hiljenevien ja laajenevien virtojen tyyneys, kaikki ilmaisee, että lähenemme laajinta tasankoa, mitä ihmiskunta on tähän saakka saanut tervehtiä niiltä mutkittelevilta poluilta, joita se on kiipeillyt syntymästään saakka. Tullaanko sitä nimittämään “lepohetkien ensimmäiseksi tasangoksi?” Vaikkakin saamme olla varuillamme tulevaisuuden yllätyksiä vastaan, ja minkälaiset vaivat ja huolet odottanevatkaan solan tuolla puolen, niin näyttää melkein varmalta, että ihmisten suuri joukko saa nähdä päiviä, jolloin todellisemman tasa-arvon, koneiden, maanviljelyskemian, ehkä lääketaidon tai jonkin muun syntyvän tieteen vaikutuksesta työ tulee olemaan vähemmän raskasta, vähemmän yhtämittaista, vähemmän aineellista, vähemmän tyrannimaista, vähemmän säälimätöntä. Miten ihmiskunta tulee viettämään joutohetkensä? Kuka tietää, eikö sen kohtalo riipu niiden käytöstä? Sen neuvonantajien ensimmäisiä tehtäviä olisi totuttaa sitä tästä hetkestä lähtien nauttimaan niistä vähemmän halpamaisella ja vähemmän turmiollisella tavalla. Se enemmän tai vähemmän arvokas, kunniallinen, harkittu, viehkeä ja ylevä tapa, jolla yksilö tai kansa nauttii joutohetkistään, määrää yleensä yhtä paljon kuin työ ja sota sen siveellisen arvon. Se se sitä myöskin heikontaa ja vahvistaa, alentaa tai jalostaa. Nykyään kolme vapaapäivää kokoo suurten kaupunkien sairaaloihin vaarallisemmin vahingoittuneita uhreja kuin kolme työkuukautta.

VII

Tämä johtaa meidät onneen, jonka olisi oltava ja joka tulee aikaa voittaen todennäköisesti olemaan varsinainen ihmisonni. On otaksuttavaa, että jos me olisimme ottaneet osaa tämän maailman luomiseen, niin me olisimme antaneet sille, mikä on parasta, epäaineellisinta, selvimmin inhimillistä ihmisessä: tuntuvamman ja tehokkaamman voiman. Rakkauden ajatus, älyn välähdys, oikeamielinen sana, säälintyö, yksinkertainen uhrautumis- ja anteeksiannon halu, myötätunnon synnyttämä liikutus, olentomme kauneuden, hyvyyden tai totuuden jano olisivat voineet synnyttää — jos ne olisivat maailmankaikkeuden silmissä sitä, mitä ne todella ovat sen ihmisen silmissä, joka ne tuntee — ihmeellisiä kukkia, valon, jollaista ei ole ennen nähty, käsittämättömän sopusoinnun, ne olisivat voineet poistaa yön, loihtia esille kevään ja auringon, estää kurjuuden, sairauden, tuskan ja myrskyn, vapauttaa ajatuksen, tehdä tunteet kuolemattomiksi, pidentää nuoruutta, päästää ilon valloilleen, ikuistuttaa elämän. Olisi voinut tapahtua, että ne olisivat vastustamattomia, että ne palkittaisiin kaikkien nähden, kuten työntekijän vaivannäkö, mehiläisen uurastus, satakielen laulu. Mutta nyt me jo tiedämme, että moraalinen maailma on maailma, jossa me olemme ehdottomasti yksin, että se on aivan kokonaan meihin itseemme sisältyvä maailma, joka ei niin sanoaksemme ole missään yhteydessä aineen kanssa ja vaikuttaa siihen vain sattumalta ja kuin poikkeustapauksissa. Siitä huolimatta se on todellinen ja loppumaton, ja jos sanat eivät siitä puhu kuten pitäisi, niin on se siksi, että sanat ovat kokonaisuudessaan pieniä aineen osia, jotka tahtoisivat tunkeutua piiriin, missä aine ei hallitse. Ne hämmentävät aina enemmän tai vähemmän ajatusta herättämiensä kuvien kautta. Ilmaistakseen hennointa ja henkevintä hekumaa, jalointa henkistä huumausta, täydellisintä, järkkymättömintä rakkautta sen täytyy verrata niitä mitä raaimpaan hekumaan ja huumaukseen, mitä aistillisimpaan lihalliseen omistamiseen ja haluun. Eikä siinä kylliksi, että ne täten alentavat alkuperäisten luonnonilmiöiden tasalle kaiken sen, mitä ihmishenki on hankkinut parasta, vaan vastoin tahtoamme pakottavat meidät uskomaan, että vertailtu esine tai tunne on vähemmän todellinen, vähemmän kiinteä kuin se, mihin sitä verrataan. Siinä kaiken sen heikkous ja epäoikeudenmukaisuus, millä koetetaan ilmaista ihmisen salaisuudet. Me kuitenkin tekisimme väärin kiinnittäessämme vain hiukkasen ohimenevää huomiota tuon sisäisen maailman tapahtumiin, joiden täyttä arvoa sanat eivät kykene ilmaisemaan; ne ovat ainoat todellisesti ja puhtaasti inhimilliset, mitä meidän on ollut tähän saakka mahdollista tavata.

Älkäämme pitäkö niitä hyödyttöminä, vaikkakin ne häviävät kuten kaste haihtuu kalpean aamukukan terältä aineellisten voimien äärettömään virtaan. Me elämme maailmassa, joka, vaikkakin se on rajaton, on yhtä tiiviisti suljettu kuin teräskuula. Mitään ei joudu ulkopuolelle, koska ei ole mitään ulkopuolta. On ilmeistä, ettei yhtään atomia joudu hukkaan. Silloinkin, kun sukumme häviäisi kokonaan, jäisi kuitenkin, huolimatta ulkonaisista muutoksista, jäljelle siitä tilasta, johon se on sijoittanut tiettyjä ainemääriä, häviämätön periaate ja kuolematon syy. Primäärikauden jättiläismäistä ja tilapäistä kasvullisuutta, sekundäärikauden kaaosmaisia ja tuskin elinkykyisiä hirviöitä: plesiosaureja, ichtyosaureja, pterodaktylejä voisi myöskin pitää vielä lapsellisen luonnon turhina ja ohimenevinä yrittelyinä, naurettavina kokeiluina, jotka eivät tulisi jättämään mitään jälkeä paremmin järjestetyllä maapallolla. Ja kuitenkaan ei mitään niiden ponnistuksista ole joutunut avaruudessa hukkaan. Ne ovat puhdistaneet ilman, hävittäneet hapon hengitettäväksi mahdottoman liekin, järjestäneet sopusointuisemman elämän jälkeläisilleen. Meidän on kiittäminen käsittämättömän villejä sananjalkametsiä siitä, että keuhkomme saavat ilmasta ravintoa, jota ne tarvitsevat, kauhistuttavia lentäviä tai uivia reptiilijoukkoja siitä, että meillä on nykyiset hermomme ja aivomme. Ne ovat tehneet, mitä niiden tuli tehdä. Ne ovat muunnelleet ainetta niille määrätyllä tavalla. Samaten mekin: tuodessamme samaisen aineen murusia siihen korkeimpaan valkohehkumäärään, joka on ominaista ihmisajatukselle, me ilmeisesti kiinnitämme tulevaisuuteen jotakin, joka ei enää häviä.

IV. MENNEISYYS

I

Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä, muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se, jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää, näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka yli ei kukaan voi kulkea.

Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset kadottavat ne siellä.

II

Meidän käsityksemme laita menneisyydestä on samoin kuin käsityksemme laita rakkaudesta, oikeudesta, kohtalosta, onnesta ja useimmista niitä epäaineellisia elimistöjä, epävarmoja ja kuitenkin mahtavia, mitkä edustavat niitä suuria voimia, joita me tottelemme. Me olemme ne saaneet valmiina edeltäjiltämme. Ja silloinkin, kun herää toinen tietoisuutemme, se, joka kerskuu siitä, ettei hyväksy mitään ummessa silmin, silloinkin, kun koettelemme niitä tutkistella, hukkaamme aikaamme tekemällä kysymyksiä niille käsityksille, jotka puhuvat äänekkäästi ja lakkaamatta toistavat sanottavaansa, sen sijaan että tarkastelisimme, eikö niiden ympärillä ole toisia, jotka eivät ole vielä sanoneet mitään. Tavallisesti ei tarvitse mennä kovin kauas huomatakseen nämä. Ne odottavat meissä, että me kääntyisimme niiden puoleen. Ne eivät muutoin hiljaisuudessa ole toimettomia. Suurisuisten vakaumusten ylitse ne ohjaavat rauhallisesti osan todellista elämäämme, ja ollen lähempänä totuutta kuin niiden itsekylläiset sisaret, ne ovat usein yksinkertaisempia ja kauniimpia.

III

Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä. Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo, joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme. Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis sitäkin pelättävämmän jumalan.

IV

Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan korjaamattominta.

V

“Mikä on mennyttä, se on mennyttä”, sanomme. Mutta se ei ole totta. Mikä on mennyttä, on aina nykyisyyttä. “Me kannamme menneisyytemme taakkaa”, vakuutamme vielä. Sekään ei ole totta. Menneisyys se kantaa meidän taakkamme. “Ei mikään voi pyyhkiä pois menneisyyttä.” Se ei ole totta. Nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat, saatuaan tahdoltamme pienenkin merkin, menneisyyden läpi ja pyyhkivät pois kaiken, minkä käskemme niiden sieltä hävittämään. “Hävittämätön, korjaamaton, muuttumaton menneisyys!” Ei sekään ole totta. Nykyisyys se päinvastoin on muuttumaton ja korjaamaton niillä, jotka noin puhuvat. “Menneisyyteni on huono, surullinen, tyhjä”, sanomme vihdoin, “en löydä siitä yhtään kauneuden, onnen tai rakkauden hetkeä; en näe siinä muuta kuin raunioita, joilla ei ole minkäänlaista suuruutta.” Kaikki tämä on yhtä vähän totta, sillä siinä näkee juuri sitä, mitä tahtoo nähdä juuri sillä hetkellä, jolloin sitä katselee.

VI

Meidän menneisyytemme riippuu kokonaan nykyisyydestämme ja muuttuu lakkaamatta sen mukana. Se saa välittömästi niiden astioiden muodon, joihin nykyiset ajatuksemme sen kokoavat. Se sisältyy muistiimme, eikä mikään ole vaihtelevampi eikä vaikutuksille alttiimpi, ei mikään ole riippuvaisempi kuin tuo muisti, jolle sydämemme ja älymme antavat lakkaamatta ravintoa ja askartelua. Ja sydämemme ja älymme tulevat suuremmiksi tai pienemmiksi, paremmiksi tai huonommiksi aina pyrkimystemme mukaan. Se mikä meille jokaiselle on tärkeää menneisyydessä, se, mikä meille jää siitä jäljelle, se, mikä on osa meistä itsestämme — sitä eivät ole tehdyt teot ja eletyt vaiheet, vaan sitä ovat ne siveelliset vastavaikutukset, joita meissä tänä hetkenä synnyttävät sattuneet tapahtumat; ne ovat olleet mukana muodostamassa sisäistä olemusta. Ja nuo vastavaikutukset, jotka luovat sisäisen ja ylimmän alennuksen, riippuvat kokonaan siitä tavasta, jolla me katselemme päättyneitä tapahtumia. Ne vaihtelevat sen siveellisen aineksen mukaan, jota ne meissä tapaavat. Mutta olemuksemme siveellinen aines vaihteleekin sen mukaan, miten ymmärryksemme ja tunteemme kehittyvät; ja heti järkähtämättömimmätkin tosiasiat, jotka näyttävät olevan kaiverretut kiveen ja vaskeen, saavat aivan eri ulkoasun, lähtevät liikkeelle ja vilkastuvat jälleen, antavat meille laajakantoisempia ja rohkeampia neuvoja, vetävät muistiamme mukanaan korkeuteen ja rakentavat uudelleen varjossa rapautuneista raunioröykkiöistä kaupungin, joka kansoittuu uudelleen ja jonka yli aurinko jälleen nousee.

VII

Mielivaltaisesti me sijoitamme jonkun tietyn luvun tapahtumia taaksemme. Me karkoitamme ne muistojemme äärille ja kerran ne sinne saatuamme me kuvittelemme, että ne kuuluvat maailmaan, missä kaikkien ihmisten yhteiset ponnistukset eivät saa puhkeamaan kukkaa eikä kuivamaan kyyneltä. Mutta mikä merkillinen ristiriita! Vaikka me uskomme, ettei meillä ole mitään vaikutusta niihin, olemme silti vakuutetut, että ne vaikuttavat meihin. Totuus on se, että ne vaikuttavat meihin vain, mikäli me olemme vaikuttamatta niihin. Vain niille, joissa siveellinen elämä on pysähtynyt, on menneisyys jotakin. Vasta tuosta pysähtymisestä lähtien se saa peloittavan muotonsa, meillä on takanamme todellakin sellaista, mikä ei ole korjattavissa, ja tekojemme paino laskeutuu hartioillemme. Mutta niin kauan kuin me emme syrjäytä elämästämme henkeä ja luonnetta, tuo paino jää riippumaan päämme päälle; ja niiden hauskojen pilvien tavoin, joita Hamlet näyttää Poloniukseile, se odottaa, että katseemme antaa sille toivon tai pelon, hämmennyksen tai ylevän tyyneyden muodon, aina sen mukaan, millaiseksi sen laadimme sisimmässämme.

VIII

Heti kun siveellinen toimintamme heikkenee, yhtyvät toteutuneet tapahtumat ja käyvät kimppuumme. Ja onneton se, joka avaa niille ovensa ja antaa niille paikan kotilietensä ääressä! Ne tuhlailevat hänelle kilvan antimia, jotka ovat omansa masentamaan mielen. Ja onnellisin ja jaloinkin menneisyys on, kun me sallimme sen ottaa asuntonsa itsessämme — ei kutsumanamme vieraana, vaan tunkeilevana loisoliona — yhtä vaarallinen kuin surkein ja rikollisin menneisyys. Kun jälkimmäinen vain saattaa aikaan voimattomia tunnonvaivoja, aiheuttaa edellinen ainoastaan hedelmättömiä kaipauksen tunteita. Mutta täten tunkeutuvat tunnonvaivat ja kaipauksen tunteet ovat meille yhtä turmiollisia. Saadaksemme menneisyydestä parasta, mitä sillä on — ja siinä piileekin melkein kaikki rikkautemme — on sitä lähestyttävä niinä hetkinä, jolloin voimamme on vahvimmillaan, astuttava valtiaana sen alueelle, valittava siitä, mikä meille sopii, ja jätettävä sille muu ja kiellettävä sitä ilman käskyämme astumasta kynnyksemme yli. Kuten kaikki, mikä yleensä elää vain henkisestä voimastamme, se pian tottuu tottelemaan meitä. Se ehkä koettaa aluksi vastustella, turvautua juoniin ja rukouksiin. Se tahtoo houkutella ja taivuttaa meitä. Se antaa meidän nähdä pettyneitä toiveita, riemuja, jotka eivät enää palaa, ansaittuja moitteita, rikkoutuneita ystävyyssuhteita, sammunutta rakkautta, haihtuvaa vihaa, menetettyä uskoa, kadotettua kauneutta, kaikkea, mikä kerran oli elämänhalumme ihmeellisenä kannustimena, kaikkea sitä surua ja kadonnutta onnea, mitä sen rauniot nyt kätkevät ja mikä meitä kutsuu. Mutta meidän on mentävä ohi päätä kääntämättä, torjuen kädenliikkeellä muistojen joukot, kuten viisas Odysseus miekkansa avulla karkoitti vainajien — yksin äitinsäkin — varjot, joita hänen ei ollut määrä puhutella, mustasta verestä, joka oli tekevä ne jälleen eläviksi ja antava niille puhelahjan. Meidän on lähestyttävä suoraan sellaista iloa, sellaista kaipuuta, sellaista tunnonvaivaa, jonka neuvoa me tarvitsemme. Meidän on tehtävä hyvin täsmällisiä kysymyksiä sille ja sille vääryydelle, joko siksi, että tahdomme tämän korjata, jos se on meille mahdollista, tai me tulemme pyytämään — huomatessamme toiset tekemämme vääryydet, joiden uhrit eivät ole enää olemassa, — itsellemme välttämätöntä voimaa kohotaksemme yläpuolelle vääryyksien, joita tunnemme vielä voivamme tehdä.

IX

Niin, silloinkin kun menneisyydessämme olisi rikoksia, joita parempi tahtomme ei voi enää tehdä ja joiden seurauksia sen on enää mahdoton estää: jos ottaa huomioon, aika- ja palkkasuhteista riippumatta, jokaisen inhimillisen olennon laajan liikunta-alan, niin nuo rikokset häviävät itse asiassa elämästämme siitä hetkestä lähtien, jolloin tunnemme, ettei mikään houkutus, mikään voima maailmassa saattaisi meitä enää tekemään samanlaisia rikoksia. Ulkomaailma ei niitä anna anteeksi, sillä harvoin siellä unohdetaan ja annetaan anteeksi; niiden aineelliset seuraukset jatkuvat, sillä syiden ja seurausten lait ovat vieraita omantuntomme laeille. Mutta oman oikeustajuntamme tuomioistuimen edessä, ainoan, jolla on ratkaiseva vaikutus omaan suljettuun elämäämme, ainoan, joka tuomitsee meitä tehokkaasti aina sisimpiä aivoituksiamme myöten ja jonka päätöksiä me emme voi tehdä olemattomiksi — tuon tuomioistuimen edessä pahateko, jota me katselemme korkeammalta tasolta kuin millä se suoritettiin, on enää olemassa vain vaikeuttaakseen paluumatkaamme, ja sillä on tästä lähtien oikeus asettua tiellemme vain silloin, kun kallistumme uudelleen sitä kuilua kohti, jota se vartioi.

Syvimpiä inhimillisiä suruja tuottaa varmasti se, että menneisyydessä on vääryyksiä, joihin kaikki tiet, niin sanoaksemme, ovat takanamme suljetut, joiden uhreja on enää mahdotonta löytää, nostaa tai lohduttaa. Myöhemmin unohtuviin tuskiin kuuluu se, että on väärinkäyttänyt voimaansa ryöstääkseen heikon tämän tuhouduttua, että on väärin tai kuolettavasti haavoittanut rakastavan sydämen tai on yksinkertaisesti palkinnut kiittämättömyydellä liikuttavan hellyyden, joka oli tarjolla. Tämä painaa ehdottomasti raskaana koko olemassaoloamme. Mutta nykyisen omantuntomme kehitysasteen mukaan riippuu meistä, saako tuo paino laskemaan vai nousemaan koko meidän siveellisen kohtalomme. Ei voi välttää — sillä siitä, mitä olemme tehneet, voi tehdä tuskin mitään olemattomaksi — ei voi välttää, että useat tehdyt vääryydet sukeltavat jälleen esille jonakin päivänä vaatimaan niille tulevaa osaansa ja alkamaan oikeudenmukaiset kostotoimenpiteensä. Ne kohdistuvat silloin ulkonaiseen elämäämme. Mutta ennenkuin ne voivat koskea sisäiseen olentoomme, joka on tämän elämän keskus, ne ovat pakotettuja alistumaan siihen tuomioon, jonka me olemme jo itse langettaneet itsestämme; ja tämän tuomion laatu määrää näiden salaperäisten lähettien käytöksen, lähettien, jotka tulevat syvyyksistä, missä säädetään ikuinen syiden ja seurausten tasapaino. Jos me olemme rehellisesti tutkistelleet ja tuominneet itsemme uuden omantuntomme korkeudesta, niin ne eivät ole suinkaan odottamattomia ja uhkaavia kostottaria, joiden me näemme ilmaantuvan joka puolelta, vaan hyväntahtoisia vieraita, melkein odotettuja ystäviä, jotka lähestyvät hiljaisuudessa. Ne tietävät ennakolta tapaavansa ihmisen, joka ei ole enää heidän etsimänsä syyllinen, ja kapinan, epätoivon, vihan tunteiden ja alentavien ja tappavien rangaistusten asemesta ne tuovat sydämiimme ajatuksia ja kärsimyksiä, jotka jalostavat, puhdistavat ja lohduttavat.

X

Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se, mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla, jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine — kohdistuipa tuo kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut olla — on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan — ne tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa, jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä, surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana, nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.

Onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?

XI

Älkäämme unohtuko menneisyyteemme. Mitä onnellisempi tai kunniakkaampi se on, sitä enemmän meidän on sitä epäiltävä, jos se pyrkii kaareutumaan holviksi elämämme ylitse, jollei se lakkaamatta vaihdu silmissämme, jos nykyisyys tottuu käymään sitä katsomassa ei enää hyvänä työmiehenä, joka lähtee sinne suorittamaan nykyhetken vaatimaa työtä, vaan toimetonna ja liian herkkäuskoisena pyhiinvaeltajana, joka tyytyy katselemaan kauniita, elottomia raunioita.

Ja älkäämme osoittako sille sitä syvää kunnioitusta, johon vaisto ajaa meidät, jos tuo kunnioitus saa meidät pelkäämään, että sotkemme sen kauniin järjestyksen. Mieluummin tavallinen menneisyys, joka pysyy vaatimattomassa asemassaan, kuin korskea menneisyys, joka tahtoo hallita sitä, mikä sille ei kuulu. Mieluummin vaatimaton, mutta hyvin vietetty nykyisyys, joka toimii ikäänkuin se olisi yksin maailmassa, kuin nykyisyys, joka ylpeänä menehtyy ihmeellisen menneisyyden kahleisiin. Yksi askel, jonka tällä hetkellä astumme epävarmaa päämäärää kohti, on meille tärkeämpi kuin ne tuhat penikulmaa, jotka olemme kulkeneet ennen vanhaan loistavaa, mutta laiminlyötyä voittoa kohti. Meidän menneisyydellämme ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ja jalostaa meitä tällä kuluvalla hetkellä ja hankkia meille siihen aseet: kokemus, ajatus, ilo, joita me tarvitsemme. Olkoon, että se juuri tuona hetkenä vetää puoleensa tai vaatii hitusen meidän tarmoamme: niin kunniakas kuin se on ollutkin, se on vain ollut hyödytön, ja parempi olisi ollut, ettei sitä olisi ollut olemassakaan. Kun me sallimme sen ehkäistä kädenliikkeen, jonka olimme tekemäisillämme, silloin alkaa meidän kuolemamme, ja tulevaisuuden rakennukset saavat äkkiä haudan muodon.

XII

On toisia vielä vaarallisempiakin menneisyyksiä kuin onnelliset ja kunniakkaat menneisyydet, nimittäin ne, joita kansoittavat liian voimakkaat ja rakkaat fantoomit, aaveet. Monet ovat joutuneet perikatoon noihin rakastettuihin varjoihin kietoutuneina. Älkäämme unohtako niitä, jotka ovat menneet pois, mutta olkoon heidän ihanteellinen läsnäolonsa lohdutuksena, ei kärsimyksen lähteenä. Kootkaamme ja säilyttäkäämme uskollisessa ja kyyneleissään onnellisessa sielussa päivät ja hetket, joita he meille soivat. Lähtiessään he ovat jättäneet meille olemuksensa puhtaimman osan, älkäämme hukatko samaan pimeyteen sitä, mitä he ovat meille jättäneet ja mitä kuolema on meiltä riistänyt. Jos he itse tulisivat takaisin maan päälle, viisaina, koska he ovat nähneet sen, minkä katoava valo meiltä peittää, he luullakseni sanoisivat meille: “Älkää itkekö noin! Kaukana siitä, että teidän kyyneleenne meitä elähdyttäisivät, ne riuduttavat meitä, koska ne. riuduttavat teitä. Irroittautukaa meistä, älkää ajatelko enää meitä niin kauan kuin tuo ajatteleminen sekoittaa vain kyyneleitä siihen elämään, jonka me vielä elämme teidän omassa elämässänne. Me elämme enää vain teidän muistoissanne, mutta väärin te luulette, että meitä liikuttavat ainoastaan ne, jotka meitä kaipaavat. Kaikki, mitä te teette, on muisto meistä ja ilahduttaa meidän varjoamme teidän tietämättänne ja ilman että teidän tarvitsisi kääntyä meidän puoleemme. Jos meidän kalpea kuvamme laimentaa teidän intoanne, niin me tunnemme olevamme vielä tuskallisemman ja järkähtämättömämmän kuoleman omat kuin mitä ensimmäinen kuolema oli. Ja kumartuessanne liian usein hautojemme yli te riistätte meiltä elämän, rakkauden ja rohkeuden, joita te luulette meille antavanne.

“Me olemme teissä, meidän elämämme on koko teidän elämässänne. Ja kun te kasvatte, meidät unohtaessannekin, kasvamme me myöskin. Ja meidän varjomme hengittävät kuin vangit, joiden vankilan ovea raotetaan.”

“Jos me olemme oppineet jotakin uutta siinä maailmassa, missä me olemme, niin on se ennen kaikkea sitä, että se hyvä, jota me olemme teille tehneet ollessamme kuten tekin tämän maan päällä, ei vastaa sen muiston tuottamaa pahaa, joka heikontaa elämän voiman ja luottamuksen.”

XIII

Älkäämme ennen kaikkea kadehtiko kenenkään menneisyyttä! Oman menneisyytemme me olemme itse luoneet ja ainoastaan itseämme varten. Se on ainoa, mikä sopii meille, ainoa, minkä on opetettava meille totuus, jota ei kukaan olisi voinut meille opettaa, ainoa, mikä antaa meille voimaa, jota kukaan ei voisi meille antaa. Olkoonpa se hyvä tai huono, loistava tai harmaa, se on meille kuin museo, joka sisältää ainoalaatuisia mestariteoksia, sellaisia, jotka puhuvat vain meille; sillä ei yksikään mestariteos voisi olla meidän suorittamamme teon kaltainen, ei saamamme suudelman, ei tuntemamme kaameuden, ei osaksemme tulleen kärsimyksen, ei ahdistuksen, ei rakkauden kaltainen, joka on tuottanut meille hymyilyä ja kyyneleitä. Menneisyytemme olemme me itse, se, mitä me olemme, ja se, miksi me tulemme. Ja tässä tuntemattomassa maailmassa, missä me olemme ja elämme, ei kukaan, onnellisimmasta osattomimpaan asti, osaa aavistaa, mitä hän kadottaisi korvatessaan vierailla jäljillä ne jäljet, jotka hänen tuli jättää elämästään. Menneisyytemme on meidän salaisuutemme, jonka vuodet ovat tuoneet julki, se on olemuksemme salaperäisin kuva, ajan yllättämä ja varjelema. Tuo kuva ei ole kuollut; pieninkin seikka rumentaa tai kaunistaa sen; se saattaa myös kirkastua tai synkentyä, nauraa tai itkeä, ilmaista vihaa tai rakkautta; mutta se pysyy aina tunnettavana myrjaadien sitä ympäröivien kuvien keskellä. Se edustaa meitä eletyssä ajassa, kuten pyrkimyksemme ja toiveemme edustavat meitä tulevaisuudessa. Ja nuo molemmat kuvat sulautuvat yhteen opettaakseen meille itsellemme, mitä me olemme.

Kadehdittavia eivät suinkaan ole menneisyyden tapahtumat, vaan se henkinen kudos, jolla menneiden päivien muisto verhoo viisaan. Tuo kudos voi olla yhtä kallisarvoinen, olkoonpa että se on tehty surusta tai ilosta, että se on syntynyt tapahtumien runsaudesta tai kurjuudesta. Ja kun sen näkee välkkyvän elämän yllä, jota se verhoo, niin ei voisi sanoa, ovatko siinä säihkyvät tähdet ja jalokivikoristeet löydetyt töllin halpa-arvoisesta tuhkaläjästä vaiko palatsin portaista.

Ei ole ensinkään olemassa tyhjää tai köyhää menneisyyttä, ei kurjia tapahtumia, on vain kurjasti vastaanotettuja tapahtumia. Jos meille ei todellakaan olisi mitään tapahtunut, niin se olisi ihmeellisintä, mitä koskaan olisi kenellekään sattunut, ja siitä koituisi meille yhtä ihmeellinen valo. Todellisuudessa samat tosiasiat, samat intohimot, samat mahdollisuudet ja melkein yhtäläiset tilaisuudet odottavat ja kannustavat useimpia ihmisiä. Olosuhteet ja niiden loisto vaihtelevat, mutta paljon vähemmän kuin niiden herättämät sisäiset vastakaiut; ja vähäpätöinen ja keskeneräinen tapahtuma, joka sattuu hedelmälliseen mieleen ja sydämeen, saavuttaa helposti sellaisen korkeuden ja moraaliset suuruussuhteet, että ne toisella alalla järkyttäisivät kokonaisen kansan.

Sen, joka näkisi edessään jonkin ihmisryhmän eri menneisyydet, olisi vaikea päättää, minkä noista menneisyyksistä hän haluaisi elää edelleen, jollei hän samalla näkisi kaikkien noiden hajanaisten ja erilaisten tekojen siveellisiä seurauksia. Ehkä hän erehtyisi kauheasti valitessaan sellaisen elämän, josta suunnattomien kalleuksien tavoin uhkuu onnea ja verratonta voitonriemua, hänen katseensa liukuessa välinpitämättömänä toisen elämän yli, joka on näköjään autio ja kuitenkin puhtaiden liikutusten ja ylevien, sovittavien ajatusten täyttämä, mitkä tekevät sen onnelliseksi ennen muita, mutta eivät tule esille. Sillä me tiedämme hyvin, että yksi ajatus riittää mullistamaan yhtä perinpohjin kuin mitä tekisi suuri voitto tai tappio sen, mitä kohtalo meille antoi ja mitä se meille varaa. Tuo ajatus ei pidä melua itsestään, se ei liikauta pientä kiveäkään sillä pettävällä tiellä, jonka näemme; mutta hiljaisuudessa se pystyttää häviämättömän pyramiidin todellisemman tien käänteeseen, sen, jota salainen elämä kulkee. Ja yht’äkkiä saa kaikki se, mitä meille tapahtuu, aina taivaan ja maan ilmiöihin saakka, uuden suunnan. Tärkein hetki Siegfriedin elämässä ei ole se, jona hän takoo ihmeellisen miekan, eikä se, jona hän tappaa lohikäärmeen ja pakottaa jumalat väistymään tieltään, ei liioin se häikäisevä minuutti, jolloin hän löytää rakkauden liekehtivällä vuorella, vaan tuo lyhyt ikuisista säädöksistä irroitettu sekunti, tuo pieni poikamainen kädenliike, jolloin hän vahingossa vie huulilleen toisen, hänen salaperäisen uhrinsa veren punaaman kätensä. Tuona sekuntina hänen silmänsä ja korvansa aukenevat, ja hän kuulee kaiken sen salattua kieltä, mikä häntä ympäröi, saa yllättämällä selville pahoja voimia edustavan kääpiön petoksen ja yht’äkkiä oppii tekemään, mitä hänen on tehtävä.

V. ONNEN VAIHTEESSA

I

Oli kerran kaksi veljestä, kertoo vanha serbialainen taru. Toinen oli toimelias ja onneton, toinen laiska ja onnen suosikki. Kovan onnen kolhima veli tapasi eräänä päivänä kauniin, nuoren tytön, joka kaitsi lampaita kehräten kultalankaa. — “Kenen nuo lampaat ovat?” hän kysyy. — “Ne ovat sen, jolle minäkin kuulun.” — “Kenelle sinä sitten kuulut?” — “Veljellesi, olen hänen onnensa.” — “Ja missäs minun onneni sitten on?” — “Hyvin kaukana sinusta.” — “Voinko sen löytää?” — “Voit kyllä, jos etsit.”

Ja hän lähtee etsimään onneaan. Eräänä iltana hän huomaa synkässä metsässä puun alla köyhännäköisen harmaahapsisen vaimon nukkuvan. Hän herättää tämän ja kysyy, kuka hän on. — “Etkö tunne minua?” vaimo vastaa. “Totta on, ettet ole nähnyt minua koskaan: minä olen sinun onnesi.” — “Ja kuka minulle on antanut sitten niin viheliäisen onnen?” — “Kohtalo.”

— “Voinko minä löytää Kohtalon?” — “Ehkä, kovasti etsimällä.”

Hän lähtee etsimään Kohtaloa. Kuljettuaan pitkät matkat hänelle näytetään, missä se on. Se elää suunnattoman palatsin loistossa; mutta sen rikkaudet vähenevät päivä päivältä ja sen asunnon ovet, ikkunat ja seinät kutistuvat. Se selittää hänelle, että se näin vuorotellen siirtyy kurjuudesta ylellisyyteen; ja että se tila, jossa se jonakin määrättynä hetkenä on, määrää kaikkien tuona hetkenä syntyvien lasten tulevaisuuden.

— “Sinä tulit maailmaan hetkellä, jolloin varallisuuteni oli vähenemässä, siitä johtuvat kaikki onnettomuutesi.” — Se neuvoo häntä lepyttämään tai pettämään kovan kohtalon vaihtamalla onnea veljentyttärensä Militzan kanssa, joka on syntynyt suotuisana hetkenä. Tätä vaihdosta varten riittäisi se, että hän ottaisi luokseen tuon veljentyttären ja selittäisi kaikille, jotka sitä kysyvät, että kaikki, mitä hän omistaa, kuuluu Militzalle.

Hän seuraa neuvoa, ja hänen asiansa kääntyvät toiselle tolalle. Hänen karjansa vaurastuvat ja lisääntyvät, hänen puunsa ovat murtua hedelmien painosta, hän saa odottamatta perintöjä, hänen peltonsa tuottavat uhkuvia satoja-. Mutta eräänä aamuna, hänen katsellessaan onnellisen tyytyväisenä ihanaa viljapeltoa, eräs vieras ohikulkiessaan kysyy häneltä, kenelle kuuluvat nuo aamukasteessa uhkuvat tähkäpäät, jotka ovat kaksi kertaa niin korkeita ja raskaita kuin naapuripellossa. Silloin hän unohtaakin ja vastaa: — “Ne ovat minun.” — Heti syttyy pellon toinen pää tuleen ja tuli alkaa hävityksensä. Hän muistaa silloin unohtamansa neuvon, juoksee vieraan jäljestä ja huutaa hänelle: “Minä erehdyn! En ole puhunut sinulle totta; pysähdy, tule takaisin; tämä pelto ei ole minun, vaan veljentyttäreni Militzan!” Ja heti sammuvat liekit ja tähkäpäät kasvavat jälleen.

II

Tämä naiivi ja ikivanha taru näyttää, että onnen salaperäinen ongelma on tuskin muuttunut siitä lähtien, jolloin ihminen alkoi sitä mietiskellä. Se voisi vielä valaista, miten vähän me nykyhetkelläkin tiedämme. Meillä on ajatuksemme ja nämä muodostelevat sisäisen onnemme tai onnettomuutemme, joihin ulkonaiset tapahtumat vaikuttavat enemmän tai vähemmän. Muutamilla nämä ajatukset ovat tulleet niin valtaviksi ja voimakkaiksi, ettei heidän suostumuksettaan mikään voi tunkeutua siihen kristalli- ja pronssirakennukseen, jonka he ovat osanneet rakentaa odottamattomien tapahtumien tavallista tietä hallitsevalle kukkulalle. Meillä on tahtomme, joka ajatustemme ravitsemana ja ylläpitämänä kykenee karkoittamaan suuren joukon hyödyttömiä tai vahingollisia tapahtumia. Näiden enemmän tai vähemmän turvallisten, enemmän tai vähemmän valloittamattomien saarekkeiden ympärillä leviää kuitenkin ulappa yhtä hillitön, yhtä laaja kuin valtameri, ulappa, jota yksin sattuma näyttää hallitsevan kuten tuuli laineita. Ei mikään ajatus, ei mikään tahto voi estää jotakin lainetta odottamatta syntymästä, meitä yllättämästä, huumaamasta, vahingoittamasta. Niiden hyväätekevä vaikutus alkaa vasta sitten, kun laine on vyörynyt pois. Silloin ne nostavat meidät jälleen, sitovat haavamme, elvyttävät meidät ja valvovat, ettei töytäyksen aiheuttama paha tunkeudu aina elämämme syviin lähteisiin asti. Siihen niiden tehtävä rajoittuukin. Näköjään se on hyvin vaatimaton. Todellisuudessa, jollei sattuma saa julman sairauden tai kuoleman järkähtämätöntä muotoa, se saattaa tuon sattuman melkein voimattomaksi ja riittää pitämään yllä sitä, mitä ihmisonnessa on parasta ja ihmiselle ominaisinta.

III

Niiden tekojen välillä, joita olemme aavistelleet määräämiemme tosiasioiden yhteydessä ja jotka vaivalloisesti piirtävät olemuksemme suuntaviivat, väijyy peloittava sattumajoukko. Ilma, jota hengitämme, tila, jossa liikumme, aika, jossa elämme, ovat täynnä seikkoja, jotka odottavat meitä ja valitsevat meidät muiden joukosta. Tarkatessaan heidän tapojaan huomaa pian, että nuo sattuman merkilliset tyttäret, joiden luulisi olevan sokeita ja kuuroja kuten isänsäkin, eivät toimi ollenkaan umpimähkään. He tietävät, mitä tekevät, ja he erehtyvät harvoin. Selittämättömän varmasti he tuntevat ohikulkijoista sen, jonka edessä heidän on noustava. Kahden ihmisen kulkiessa samalla hetkellä samaa tietä ei niissä kahdessa näkymättömässä joukossa, jotka kohtalo asettaa väijyksiin, ole epäröintiä eikä sekaannusta. Toisen ihmisen saapuessa asettuvat hänen tiensä oheen valkoiset neitsyet tarjoten palmunoksia, amforeja ja matkan tuhansia odottamattomia myötäkäymisiä; toisen lähestyessä nuo Aiskyloon kuvaamat “häijyt näkölennot” syöksyvät viidakosta, ikäänkuin heillä olisi mitäänaavistamattomalle uhrille kostettavana jokin selittämätön, ennen syntymää tehty loukkaus.

IV

Kaikki me olemme kautta elämämme enemmän tai vähemmän seuranneet muutamien olentojen kohtaloa, joiden osaksi, aivan riippumatta heidän toimistaan, tuli onnea ja onnettomuutta, mikä näytti äkkiä kasvavan maasta tai putoavan tähdistä, aivan valmiina, ilman mitään syytä, järkähtämättömästi. Joku, joka ei edes uneksinut itselleen tointa, johon ansiokkaampi kilpailija sulki häneltä pääsyn, näkee tuon kilpailijan poistuvan ratkaisevalla hetkellä; joku toinen, joka luotti vaikutusvaltaisen ystävän suojelukseen, näkee tuon ystävän kuolevan hetkellä, jolloin tämä ojentaa hänelle auttavan kätensä. Toinen, joka ei ole lahjakas eikä kaunis ja jolta puuttuu ennakoltanäkemiskykyä, pääsee joka aamu Onnettaren, Kunnian ja Rakkauden palatsiin juuri sinä lyhyenä silmänräpäyksenä, jolloin kaikki ovet ovat avoinna; joku toinen taas, jolla on erinomaiset ansiot ja joka on kauan harkinnut täysin rehellistä toimenpidettään, ilmaantuu sinne hetkellä, jolloin kovaonni sulkee sen puoleksi vuosisadaksi. Toinen saattaa parikymmentä kertaa terveytensä vaaraan mielettömissä yrityksissä ja pääsee niistä ehjin nahoin, joku toinen uskaltaa panna sen varovaisesti alttiiksi jossakin kunniallisessa yrityksessä ja menettää sen auttamattomasti. Tuhannet tuntemattomat auttavat tietämättään toista näkemättä häntä koskaan; tuhannet tuntemattomat ovat haittana toisen työlle tietämättä edes, että hän on olemassa. Kummatkaan eivät tiedä, mitä he tekevät; merten erottamina he tottelevat samaa yli maailman levinnyttä, mutta samalla tarkkaa käskyä; sitten, ennakolta määrätyllä hetkellä tuon suunnattoman koneen irtonaiset osat liittyvät toisiinsa, ja siten on syntynyt kaksi täydellistä ja erilaista kohtaloa, jotka aika panee liikkeelle.

V

Tohtori Froissac luettelee merkillisessä kirjassaan La Chance et la Destinée, Sattuma ja Kohtalo, lukemattomia ihmeellisiä esimerkkejä siitä ennakoltasäädetystä, järkähtämättömästä, muuttumattomasta perusepäoikeudenmukaisuudesta, jota useimmat ihmisolennot saavat osakseen. Tuota kirjaa lukiessaan voisi luulla joutuneensa jonkin toisen maailman meitä ällistyttävään laboratorioon, josta ei löydä onnen ja onnettomuuden punnitsemista ja jakelua varten mitään, mikä muistuttaa oikeudelle ja ihmisjärjelle välttämättömiä välineitä. Tällaisen esimerkin tarjoo muiden muassa ihailtavan Vauvenargues’in, tuon suurista viisaista onnettomimman elämä, miehen, joka huolimatta nerostaan, moraalisesta suuruudestaan, urheudestaan, ponnistuksistaan kauheiden tautien murtamana ja runtelemana joutuu hetkinä, joina hänen onnettarensa on kahden vaiheilla, joka päivä ansaitsemattomasta pettymyksestä ja kohtuuttomasta vääryydestä toiseen ja kuolee kolmenkymmenen kahden vuotiaana, juuri kun hänen työnsä alkaa saada tunnustusta. Samoin Lesurques’in kauhea tarina, missä tuhannet sattumat, joita voisi sanoa helvetin juoniksi, yhtyvät saattamaan turmioon viattoman, ilman että kohtalon kahlehtima totuus, joka vaikeroi hiljaa sitä etsivien erehdysten ylivoiman alla, kuten vaikeroidaan hiljaa painajaisten käsissä — ilman että tuo totuus voisi sormeakaan liikauttaa haihduttaakseen yön. Esitämme tässä tuon tarinan tohtori Froissac’in mukaan:

“Floréalkuun 8 p:nä vuonna IV hyökättiin Paris-Lyonin postin kimppuun ja postinkuljettajat surmattiin kello 9 illalla Sénartin metsässä. Murhaajat olivat Couriol, joka matkusti postin mukana, Durochal, Rossi, Vidal ja Dubosq, jotka olivat ratsastaneet vuokrahevosilla sitä vastaan, sekä vihdoin Bernard, joka oli hankkinut hevoset ja otti osaa saaliin jakoon. Tästä rikoksesta, johon otti osaa viisi murhaajaa ja yksi kanssarikollinen, joutui seitsemän henkeä neljän vuoden kuluessa mestauslavalle. Oikeus siis tuomitsi yhden miehen liikaa, yhden viattoman. Se ei voinut olla kukaan niistä kuudesta, jotka kaikki olivat tunnustaneet rikoksensa. Se viaton oli Lesurques, joka oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään ja jonka jokainen hänen luulotelluista kanssarikollisistaan kielsi tuntevansa. Ja miten tuo onneton sekaantui tähän juttuun, joka oli antava hänen nimelleen niin surullisen kuolemattomuuden? Kovaonni satutti, että Lesurques, joka oli muuttanut Douaista Parisiin antaakseen siellä, hyvissä varoissa kun oli, lapsilleen paremman kasvatuksen, neljä päivää ennen rikosta oli aamiaisilla erään kotiseutulaisensa Guesnon luona, juuri kun sattumalta paikalle osuva Couriol kutsuttiin mukaan aterialle. Koska epäluulot heti kohdistuivat Courioliin, niin tuo aamiainen oli riittävänä syynä Guesnon vangitsemiseen. Mutta koska hän saattoi todistaa olleensa ryöstön tapahtuessa muualla, niin tuomari laski hänet heti vapaaksi. Myöhäisen ajan vuoksi hän oli käskenyt Guesnon tulla seuraavana päivänä hakemaan pois papereitaan.

“Floréalkuun 11 päivän aamuna tapasi Guesno, mennessään tässä tarkoituksessa poliisiprefektuuriin, Lesurques’in, jota hän pyysi seurakseen. Tämä suostuikin siihen aikansa kuluksi. Heidän odottaessaan eteisessä tuotiin sinne kaksi todistajiksi kutsuttua naista, jotka Lesurques’in ja pakoon päässeen Dubosqin yhdennäköisyyden pettäminä väittivät häntä yhdeksi murhamiehistä ja pysyivät kovaksi onneksi jyrkästi tässä väitteessään. Lesurques’in entisyys puhui hänen puolestaan ja muiden seikkojen lisäksi, joita hän mainitsi todistaakseen, ettei hän ollut poistunut Parisista Floréalkuun 8 p:nä, hän ilmoitti olleensa läsnä erään jalokivikauppiaan luona Legrandin ja Aldenoffin välisessä kaupanteossa. Tämä oli todellakin tapahtunut 8 p:nä. Mutta Legrand, jota vaadittiin esittämään kirjansa, huomasi, että hän oli erehdyksessä merkinnyt nuo kaupat tehdyiksi 9 p:nä. Hän luuli tekevänsä parhaiten raaputtamalla 9 ja tekemällä siitä 8; hän tahtoi täten pelastaa kotiseutulaisensa Lesurques’in, jonka hän tiesi syyttömäksi, mutta saattoikin hänet sen kautta turmioon. Tämän lisäsyytöksen ilmitultua eivät yleiset syyttäjät ja valamiehet kiinnittäneet enää minkäänlaista huomiota niiden syytetyn esittämän kahdeksankymmenen todistajan lausuntoon, jotka todistivat hänen syyttömyytensä: hänet tuomittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Tuomion ja sen toimeenpanon välillä kului kahdeksankymmentä seitsemän päivää, mikä oli siihen aikaan tavaton aika. Syynä tähän oli se, että oli noussut voimakkaita epäilyksiä hänen syyllisyydestään.

“Direktoriolla ei ollut armahdusoikeutta; se luuli olevansa pakotettu vetoamaan Viidensadan Neuvostoon kysyen siltä, ‘onko Lesurques’in kuoltava, koska hän on jonkun rikollisen näköinen’. Neuvosto siirtyi päiväjärjestykseen Simeonin esityksestä, ja Lesurques, joka antoi tuomareilleen anteeksi, teloitettiin. Eikä sillä hyvä, että hän oli lakkaamatta vakuuttanut syyttömyyttään, myöskin Couriol, kuullessaan Lesurques’in vangitsemismääräyksen, oli huudahtanut lujalla äänellä: Lesurques on viaton! Saman vakuutuksen hän toisti vielä mestauslavallakin. Kaikki toisetkin tuomitut, tunnustaen oman syyllisyytensä, samoin selittivät, että Lesurques oli viaton. Vasta vuonna IX Dubosq, hänen yhdennäköinen haamunsa, vangittiin ja tuomittiin.

“Kova kohtalo, joka oli kohdannut perheen päätä, ei säästänyt ainoatakaan sen jäsentä. Lesurques’in äiti kuoli tuskasta, hänen vaimonsa tuli hulluksi, hänen kolme lastaan riutuivat avuttomuudessa ja kurjuudessa. Noin julman kohtalon hellyttämänä hallitus kuitenkin kaksi eri kertaa palautti Lesurques’in perheelle ne viisi- tai kuusisataatuhatta frangia, jotka väärä takavarikointi oli siltä riistänyt, mutta suurimman osan tästä omaisuudesta kavalsi eräs roisto. Oli kulunut 60 vuotta; Lesurques’in kolmesta lapsesta oli kaksi kuollut, yksi ainoa oli vielä jäänyt eloon. Se oli Virginie Lesurques. Jo aikoja sitten yleinen mielipide oli julistanut hänen onnettoman isänsä syyttömäksi ja vaati hyvitystä. Heti kun oli julaistu vuoden 1867 kesäkuun 29 päivän laki, joka salli tuomioiden tarkistuksen rikosasioissa, hän toivoi, että vihdoinkin oli päivä koittanut, jolloin hän saattoi esittää hyvitysvaatimuksensa oikeuden pyhäkössä. Mutta viimeisen kovan onnen kolahduksesta korkein oikeus, vedoten erinäisiin muodollisiin seikkoihin, selitti 17 p:nä syyskuuta 1868 antamallaan päätöksellä, ettei asiaa enää voinut ottaa tarkistettavaksi ja ettei Virginie Lesurques’in tarkistusanomus antanut aihetta mihinkään toimenpiteisiin.”

On kuin näkisi kauheata unta, jossa joku onneton on Eumenidien, kostotarten, uhrina. Aina tuosta aamiaisesta lähtien Guesnon luona, melkein yhtä traagillisesta kuin Thyesteen ateria [Kreikkalaisen tarun mukaan tarjoo Mykenain kuningas Atreus veljelleen Thyesteelle syötäviksi tämän omat pojat, koska Thyestes on viekoitellut hänen puolisonsa. Kauhusta kääntyy aurinkokin radallaan. Suom.], tuo onneton häilyy lakkaamatta sen kuilun partaalla, joka vetää häntä puoleensa, kun taas hänen kohtalonsa, joka liitelee hänen päänsä päällä kuin suunnaton vaakalintu, sammuttaa kaikkien niiden valon, jotka häntä lähestyvät. Ja piirit ylhäältä ja alhaalta syöksyvät esille, supistuvat, tapaavat toisensa ikäänkuin taikavoiman avulla, kunnes niiden pyörteet yhtyvät ja laskeutuvat samalle ruumiille.

Kaameiden kovanonnen kolahdusten yhteensattuminen näyttää tosin tässä jutussa varmaankin yliluonnolliselta; ja tuo tapaus on tyypillinen, kauhea ja symboolinen kuin jumalaistaru. Mutta varmaa on, että samantapaisia tapahtumasikermiä toistuu pienoiskoossa joka päivä sellaisten elämäntarinoiden tuhansissa vähäpätöisissä tai naurettavissa vastahakoisuuksissa, jotka ovat turmiotatuottavan tai pahansuovan tähden alaisia.

Yhtä traagillinen oli Aimar de Ranconnet’in, Parisin oikeushovin presidentin, kohtalo. Hän, joka oli kunnollisimpia ihmisiä, mitä olla voi, erotetaan väärin virastaan, hän näkee tyttärensä kuolevan kurjuudessa, poikansa saavan surmansa pyövelin kädestä, ja hänen vaimonsa surmaa salama, kun taas häntä itseään syytetään kerettiläisyydestä, ja Bastiljiin suljettuna hän kuolee suruun ennen tuomiotaan.

Atrideen ja Oidipoon onnettomuudet tuntuvat meistä tarumaisilta ja epätodenmukaisilta, ja kuitenkin me näemme uudenajan historiassakin kovan onnen persoonallisella vihalla vainoovan muutamia viattomia ja onnettomia uhreja, kuten Englannin Henrietteä, Henrik IV:n tytärtä, Louise Bourbon’ia, Joosef II:ta ja Maria Antoinettea, tai purkavan samalla itsepäisyydellä kiukkuaan muutamiin sukuihin, kuten Coligny’ihin, Stuart’eihin j.n.e.

Stuart’ien onnettomuudet ovat yleensä tunnetut, Coligny’den vähemmän.
Esitämme ne tässä sellaisina kuin Froissac ne kuvaa.

“Frans I:n aikuinen Ranskan marsalkka Gaspard de Coligny oli mennyt naimisiin armeijan ylipäällikön sisaren Anna de Montmorencyn kanssa. Häntä moitittiin siitä, että hän viivyttämällä puoli päivää hyökkäystään Kaarlo V:n kimppuun oli menettänyt melkein varman voiton tilaisuuden. Yksi hänen pojistaan, arkkipiispa ja kardinaali, kääntyi protestanttisuuteen ja meni naimisiin. Hän taisteli Saint-Denis’in taistelussa kuningasta vastaan, pakeni Englantiin, jossa eräs hänen palvelijansa yritti hänet myrkyttää v. 1571. Tästä hän kuitenkin toipui ja tahtoi palata Ranskaan. Mutta jouduttuaan la Rochellessa [Hugenottien lujimpia turvapaikkoja. Suom.] vangiksi hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.

“Amiraali de Coligny, kardinaalin veli, luettiin aikansa suurimpiin sotapäällikköihin; hän teki ihmeitä Saint-Quentin’in puolustuksessa. Kun paikka kuitenkin väkirynnäköllä valloitettiin, joutui hän sotavangiksi. Tultuaan prinssi Condén aikana hugenottien todelliseksi päälliköksi hän osoitti rohkeutta kaikissa yrityksissä, henkistä joustavuutta ja suurta neuvokkuutta, eikä kukaan epäillyt hänen ansioitaan eikä taitavuuttaan sotapäällikkönä. Ja kuitenkin hän oli aina onneton yrityksissään. V. 1562 hän joutui tappiolle taistellessaan Dreux’ssä Guisen herttuaa vastaan, Saint-Denis’ssä Montmorency’tä vastaan ja vihdoin Jarnac’in taistelu samaten tuli onnettomaksi hänen puolueelleen. Hän kärsi vielä tappion Moncontourissa Poitoussa, mutta hänen rohkeutensa ei kuitenkaan koskaan järkkynyt. Hän osasi taitavuudellaan korjata onnen petokset ja näytti tappioittensa jälkeen pelättävämmältä kuin hänen vihollisensa keskellä voittojaan. Usein haavoittuneena, mutta koskaan tuntematta pelkoa, hän eräänä päivänä rauhallisesti sanoi ystävilleen, jotka itkivät nähdessään hänen verensä virtoina vuotavan: ‘Eikö toimen, jota harjoitamme, tule meitä totuttaa kuolemaan kuten elämäänkin?’ Muutamia päiviä ennen Pärttylin yötä ampui Maurevert häneen luodin, joka haavoitti häntä vaarallisesti oikeaan käteen ja vasempaan käsivarteen. Tunnettua on, että Pärttylin verilöylyn aattona Besme tunkeutui palkatun salamurhaajajoukon etupäässä amiraalin asuntoon, lävisti hänet usealla iskulla ja heitti hänet ikkunasta hänen talonsa pihalle, jossa hänen sanotaan heittäneen henkensä Guisen herttuan jalkojen juuressa. Oltuaan kolme päivää roskaväen häväistävänä hänen ruumiinsa vihdoin hirtettiin jaloistaan Montfaucon’in hirsipuuhun.

“Täten amiraali Coligny oli aina onneton, aina häviön puolella, vaikka häntä pidettiin aikansa suurimpana sotapäällikkönä, kun taas hänen kilpailijansa Guisen herttua, joka oli vähemmän järkevä, mutta rohkeampi, ja joka ennen kaikkea luotti enemmän onneensa, osasi hämmästyttää vihollisiaan ja asettua tapausten herraksi. ‘Coligny oli kunnon mies’, sanoi l’abbé de Mably; ‘Guise osasi näyttää hyveellisemmältä. Coligny oli kansajoukon vihaama, Guisen herttua oli sen epäjumala.’ Colignyn kerrotaan jättäneen jälkeensä päiväkirjan, jota Kaarlo IX luki mielenkiinnolla, mutta jonka marsalkka de Retz poltatti. Onneton kohtalo, joka seurasi kaikkia Coligny-nimisiä, määräsi vihdoin, että viimeinen tämän suvun jälkeläinen sai surmansa kaksintaistelussa ritari Guisen kanssa.”

Ja, siirtyäksemme hieman toiselle alalle, mitä sanoa siitä käsittämättömästä, mutta melkein itsetietoisesta, järjestelmällisestä kohtalon vääryydestä, joka sisältyy uhkapeleihin, kaksintaisteluihin, taisteluihin, myrskyihin, haaksirikkoihin, tulipaloihin, salaman tuhoihin? Mitä sanoa sellaisen ihmisen kuin Chastenet de Puységurin uskomattomasta onnesta, hänen, joka neljänkymmenen vuoden sotapalveluksensa aikana otti osaa kolmeenkymmeneen taisteluun ja sataan kahteenkymmeneen piiritykseen, taistellen aina ensi rivissä ja osoittaen tarumaista uhkarohkeutta, eikä koskaan saanut naarmuakaan, kun taas marsalkka Oudinot haavoittui kolmekymmentä viisi kertaa ja kenraali Trézel sai itseensä kuulan joka taistelussa? Mitä sanoa vielä jonkun Lauzun’in, Chamillart’in, Casanovan, Chesterfieldin y.m. erinomaisesta onnesta, tuosta käsittämättömästä ja itsepintaisesta onnesta, mikä seurasi Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman rikoksia, joka viimeksimainittu päästyään hyvin korkeaan ikään ja vietettyään inhoittavaa ja kohtalon siunaamaa elämää kuoli ilosta kuultuaan, että ateenalaiset olivat palkinneet yhden hänen murhenäytelmänsä? Mitä vihdoin sanoa sellaisesta kohtalosta, kuin Herodes n.k. Suuren, joka ui veressä, surmautti yhden vaimonsa, viisi lastaan, kaikki ne hyveelliset ihmiset, jotka olivat hänen tiellään, ja joka kuitenkin oli onnellinen kaikissa yrityksissään?

VI

Näissä kuuloisissa esimerkeissä, joita voisi jatkaa loppumattomiin, esiintyvät historian jättiläismäisissä suhteissa ne vaatimattomat, mutta ehkä selväpiirteiset tapahtumat, joita meille tarjoovat joka päivä tavallisen elämän pienellä, huonosti valaistulla näyttämöllä nuo myötä- ja vastoinkäymisen tuhannet oikut.

Selvitelläkseen noita sokeita onnenpotkauksia ja itsepintaisia kovanonnenkolahduksia on otettava erikoisesti huomioon ne fyysilliset ja moraaliset syyt, jotka voivat niitä selvittää. Luultavaa on, että jos olisimme tunteneet Vauvenargues’in, niin olisimme huomanneet hänen luonteessaan ujoutta, epäröintiä tai onnetonta ylpeyttä, jotka estivät häntä hankkimasta itselleen otollista tilaisuutta ja käyttämästä sitä hyväkseen. On mahdollista, että Lesurques’ilta puuttui taitavuutta ja tuota sisäistä ja ihmeellistä voimaa, jota odottaa tapaavansa viattomasti syytetyssä. Varmaa on, että Stuartit, Joosef II ja Maria Antoinette tekivät suunnattomia virheitä, joista onnettomuudet aiheutuivat, että Lauzun, Casanova, lordi Chesterfield eivät välittäneet välttämättömästä epäröinnistä, joka suojelee kunniallista ihmistä. Samaten on varmaa, että joskin Sullan, Mariuksen, Dionysius Vanhemman, Herodes Suuren elämä oli ulkonaisesti ihmettä lähentelevän onnellinen, niin ei kukaan meistä luullakseni tyytyisi tuohon outoon, levottomaan, veriseen, melkein ajatuksettomaan ja tunteettomaan varjoon, jota täytyy sisäisesti olla alituisiin rikoksiin perustuvan onnen (jos onni-sanaa voi tässä käyttää). Mutta jos tämä vähennys tehdäänkin mahdollisimman harkiten ja perusteellisesti (ja mitä enemmän nähdään ja tutkitaan elämää, mitä syvemmälle tunkeudutaan pikku syiden ja suurten seurausten salaisuuteen, sitä perusteellisemmin tuo vähennys suoritetaan), niin ei voi kuitenkaan kieltää, että itsepintaisesti toistuvissa tapahtumissa, hyvän onnen ja kovan onnen järkähtämättömän yhtäjaksoisissa sarjoissa (jo aikoja sitten on huomattu, että onni ja onnettomuus tulevat melkein aina keskeytymättömissä sarjoissa), — jää huomattava, usein ratkaiseva, välistä kaikkikäsittävä osa, jota ei voi viedä minkään muun kuin sen käsittämättömän, mutta eittämättömän tahdon tilille, jota edustaa tuntematon, mutta todellinen mahti, tuo mahti, jota kutsutaan sattumaksi, kohtaloksi, sallimukseksi, “tuuriksi”, kovaksionneksi, onnelliseksi tai onnettomaksi tähdeksi, valkoiseksi tai mustaksi siiveksi tai miksi kaikeksi sitä kutsuttaneenkaan aina kansojen ja aikojen enemmän tai vähemmän mielikuvitusrikkaan ja runollisen hengen mukaan.

Tässä on ihmisellä yksi sotkuisimpia, vaikeimpia probleemeja, mitä hänen tarvitsee selvittää tunteakseen kerran olevansa tämän maapallon ylin, täysin laillinen, riippumaton ja eittämätön valtias.

VII

Tarkastelkaamme tätä yksinkertaisemmin ja katsokaamme ensin, eikö tämä koske muita kuin ihmistä. Meillä on tällä jokseenkin käsittämättömällä maapallollamme hiljaisia ja uskollisia elämänkumppaneita, joita on useinkin hyödyllinen tarkastella, kun päätämme huimaa määrätyissä — ehkä illusoorisissa — korkeuksissa, joissa mielellämme kuvittelemme, että taivaankappaleet, jumalat tai maailmankaikkeuden korkeimpien lakien siivekkäät edustajat huolehtivat vain meistä. Luottavaisessa ja tyynessä alistuvaisuudessaan nuo meidän animaalisen elämämme puolettomat veljet näyttävät tietävän yhtä ja toista, jota me emme enää tiedä. Mutta ne säilyttävät tyyninä salaisuuden, jota me ajamme niin kiihkeästi takaa! Varmaa on, että eläimillä, erittäinkin kotieläimillä, on jonkinlainen kohtalo. Ne tuntevat ansaitsemattoman, jatkuvan onnen ja odottamattoman, hellittämättömän onnettomuuden; ne voisivat meidän tavoin puhua tähdestä, hyvästä tai kovasta onnesta tai sattumasta. Ajurinhevosen kohtalo, jonka päivät päättyvät teurastuslaitoksessa sen kuljettua satojen tuntemattomien pyövelien käsien kautta, verrattuna puhdasrotuisen hevosen kohtaloon, joka kuolee vanhuuttaan säälivän isännän tallissa, on yhtä selittämätön oikeuden kannalta katsoen (jollemme buddhalaisten tavoin siinä näe palkintoa ja rangaistusta aikaisemman elämän teoista) kuin sattuman kautta köyhäksi tai ansiottomasti rikkaaksi tulleen ihmisen kohtalo. Flaamilaisilla seuduilla on eräs vetokoirarotu, jolle kohtalo osoittaa vuorotellen suosiotaan ja vihaansa. Jos nuo koirat joutuvat teurastajalle, on niillä erinomainen elämä. Työ ei niiden hartioita halkaise: aamulla ne nelivaljakkona vetävät teurastuslaitokseen kevyet vaunut ja tuovat ne sieltä illalla täynnä lihaa nelistäen iloisina ja voitonriemuisina vanhojen kaupunkien mutkittelevia katuja valaistujen talonpäätyjen välitse. Koko väliajan ne ovat joutilaina — mikä ihana joutoaika rottien ja teurastuslaitoksen jätteiden parissa! Niillä on yltäkylläinen ruoka, ne ovat lihavia, kiiltäviä kuin hylkeet ja nauttivat täysin määrin sitä ainoaa onnea, josta varmaankin uneksii hyvän koiran naiivi ja vaaniva sielu. Mutta niiden onnettomat veljet samasta pesuudesta, jotka joutuvat talousjätteitä keräilevälle vanhukselle tai melkein aina ontuvalle hiekkakauppiaalle taikka köyhälle talonpojalle ja jotka kytkettyinä raskaitten ja muodottomien vankkurien eteen juoksevat ruokkoamattomina, karvattomina, rupisina, nälkäisinä, laihoina kuin luurangot kuolemaansa saakka sen helvetin piiriä, johon muutamat känsäiseen käteen pistetyt lantit ne syöksivät. Ja vähemmänkin suorasti ihmisestä riippuvaisessa maailmassa tavataan ilmeisesti peltopyitä, fasaaneja, hirviä, jäniksiä, joilla tuskin on onnea ja jotka haavoittuvat aina, kun tapaavat metsästäjän, kun taas on toisia, jotka selviytyvät kaikista ajojahdeista — mene ja tiedä, miten ja millä etuoikeudella.

Ne ovat siis, kuten mekin, eittämättömien vääryyksien alaisia. Mutta näiden vääryyksien takia emme me uneksikaan panna taivasta ja maata ylösalaisin tai kysyä neuvoa salatuilta voimilta. Ja se, mitä niille tapahtuu, ei ehkä ole mitään muuta kuin naiivisti yksinkertaistunut kuva siitä, mitä meille tapahtuu. On totta, että me niihin nähden edustamme juuri niitä salattuja voimia, joita me etsimme taivaastamme. Mutta onko meillä silloin oikeutta odottaa näiltä voimilta enemmän tunnollisuutta ja ymmärtävää oikeutta kuin mitä me osoitamme eläimiä kohtaan? Oli miten oli, vaikkakaan tämä esimerkki ei olisi aikaansaanut mitään muuta kuin riistänyt sattumalta hieman sen tarpeetonta tenhovoimaa vahvistaakseen sitä enemmän aloitekykyämme ja taisteluhaluamme, niin se jo olisi kunnioitettava voitto.

VIII

Huolimatta tästä uudesta vähennyksestä ei voida kieltää, että on — ainakin mitä tulee ihmisen monimutkaisempaan elämään — kaiken sen lisäksi, mitä olemme sanoneet, sattuman useinkin näkyvässä tahdossa onnen tai onnettomuuden syy, johon selityksemme eivät vielä riitä. Me tiedämme — ja tämä muodostaa osan niistä elämän lakien muodottomista, mutta samalla perustavista aatteista, jotka tuhatvuotinen kokemus on muuttanut jonkinlaiseksi vaistoksi — me tiedämme olevan ihmisiä, joilla on “onnellinen” tai “onneton tähti”. Minulla on ollut tilaisuus seurata hyvin läheltä erään kovan onnen itsepintaisesti vainooman ystävän elämää. En tarkoita tällä, että hänen elämänsä oli onneton. Vieläpä on huomattava, että vastoinkäymiset kunnioittivat aina hänen todellisen onnensa suuntaviivoja, luultavasti, koska ne olivat hyvin puolustettuja. Sillä hänen olemuksellaan oli luja siveellinen pohja, hänellä oli ajatuksia, toiveita, syviä tunteita, varmuutta. Hän tiesi varsin hyvin, että nämä hyveet olivat suojattuja kohtalon iskuilta ja ettei mikään olisi voinut niitä hävittää ilman hänen apuaan. Kohtalo ei ole voittamaton; se on: olemuksemme keskiväylä, tuo suuri sisäkanava, on suunnattavissa onneen tai onnettomuuteen päin, vaikkakaan sen tuhannet sivuhaarat, jotka siihen kuljettavat ulkomaailman sattumia, eivät ole tahdostamme riippuvaisia. Samaten kaunis jokikin, joka on syöksynyt alas kukkuloilta ja joka vielä loistaa jäätiköiden ylvästä kirkkautta, virtaa vihdoin tasankojen ja kaupunkien läpi, joista se saa enää vain saastutettua vettä. Se sekoittuu hetkiseksi; ja me pelkäämme sen kadottavan ainaiseksi vuorilähteiltä saamansa puhtaan taivaan kuvan, joka näytti olevan sen sielu ja sen voiman syvä ja selvä ilmaus. Mutta tarkastapas sitä etempänä, kun sitä reunustavat suuret puut: se unohtaa siellä jo rännien ja ojien tahrat. Se saa jälleen taivaansinen kuultaviin aaltoihinsa ja vie sen meren helmaan yhtä kirkkaana kuin se oli hymyillessään vielä vuorten lähteillä.

Niinpä ystäväkin, josta puhun. Vaikka hän on itkenyt useamman kuin yhden kerran, ei hän ole koskaan itkevä niitä kyyneleitä, joita vuodatetaan oman itsensä kuoleman johdosta ja jotka eivät enää haihdu mielestämme. Niinpä jokainen pettymys, välttämättömän herpautumisen ohimentyä, vain auttoi häntä yleensä lähentymään salaista onneaan, keskittämään sitä, antamaan sille tummemman reunustan saadakseen sen näyttämään kallisarvoisemmalta, hehkuvammalta ja varmemmalta. Mutta heti kun hän jätti tämän lumotun piirin, vihamieliset tapahtumat hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa. Hän oli esimerkiksi hyvin hyvä miekkailija, hän joutui kolme kertaa kaksintaisteluun ja haavoittui kolme kertaa, vaikka vastustajat eivät olleet niin taitavia. Hänen merimatkansa olivat harvoin onnellisia. Jos hän sijoitti rahaa johonkin liikeyritykseen, niin tämä meni huonosti. Eräs juriidinen hairahdus, johon hänet kietoi joukko merkillisen pahansuopia asianhaaroja, tuotti hänelle pitkiä ja vakavia ikävyyksiä. Sitäpaitsi, vaikka hänellä oli miellyttävät kasvot ja avomielisyyttä ja hyvyyttä ilmaiseva katse, hän ei ollut sitä, mitä kutsutaan “sympaattiseksi”. Hän ei aluksi ollenkaan herättänyt tuota ensimmäistä äkillistä mieltymystä, jota usein aiheutamme, tietämättä miksi, ohikulkevassa tuntemattomassa, vieläpä vihollisessakin. Hänen tunne-elämäänsä onni suosi tuskin sen paremmin kuin muutakaan. Itse rakastaen ja ansaiten verrattoman paljon enemmän rakkautta kuin useimmat niistä, joille häilähtelevä naissydän sitä uhraa, hän tässäkin tapasi vain petosta, surua ja pettymystä. Näin hän kulki kulkuaan, koettaen parhaansa mukaan selviytyä ansoista, joita hänen nurjamielinen onnensa asetti hänen tielleen joka askelella, menettämättä rohkeuttaan tai sisäisesti masentumatta, mutta hieman hämmästyneenä niin itsepintaisesta vastahangasta, kunnes hän vihdoin löysi ainoan ja suuren elämänsä onnen: rakkauden, joka oli hänessä odottavan rakkauden arvoinen, ehdoton, intohimoinen, täydellinen, muuttumaton. Tästä hetkestä lähtien hän tunsi ikäänkuin uuden tähden hyväätekevästä vaikutuksesta ilkeiden tapahtumien vähitellen hajoavan, häipyvän, poistuvan ja kulkevan toista tietä. Olisi voinut sanoa, että niiden oli ikävä luopua häntä seuraamasta. Hän näki todellakin onnen kääntyvän. Ja nyt, jouduttuaan taas sattuman välinpitämättömään ja puolueettomaan ilmapiiriin, joka on yhteistä useimmille ihmisille, hän muistelee hymähtäen aikaa, jolloin jokainen hänen liikkeensä, jota näkymätön vihollinen näytti vaanivan, tuotti vaaraa.

IX

Älkäämme kutsuko jumalia selvittämään näitä ilmiöitä. Ne eivät kykene selittämään meille mitään, ennenkuin ovat antaneet täyden selvän itsestään. Ja kohtalolla, joka on niistä tuntemattomin, on kaikista vähimmän oikeutta sekaantua asioihin ja huutaa meille: “minä olen niin tahtonut!” Älkäämme myöskään vedotko maailmankaikkeuden rajattomiin lakeihin, historian tarkoituksiin, maailmojen tahtoon, tähtien tuomioon. Nämä mahdit ovat olemassa, ja me olemme niiden alaisia kuten olemme auringon mahdin alaisia. Mutta samoinkuin tämä toimii tuntematta meitä, samoin meille jää todennäköisesti suunnaton vapaus niiden rajattomassa vaikutuspiirissä, ja niillä on parempaakin tehtävää kuin kallistua meidän puoleemme asettaakseen muurahaiskekomme pienelle polulle heinänkorren tai ottaakseen siitä lehden. Kun on kysymys meistä, meidän ahtaasta elämästämme, niin luulen ongelman avaimen löytyvän meistä itsestämme, sillä todennäköistä on, että kullakin olennolla on omassa itsessään esittämänsä probleemin paras ratkaisu.

Meissä on järkeen ja tahtoon alistuneen tietoisen olemuksemme takana syvempi olemus, joka toiselta puolen ulottuu historiantakaiseen menneisyyteen ja toiselta puolen tulevaisuuteen, johon miljoonat vuodet eivät kanna. Ei ole liian uskallettua luulla, että siinä piilevät kaikki jumalat ja että ne, joilla olemme kansoittaneet maan ja muut taivaankappaleet, lähtevät siitä vuoronsa perään antaakseen sille nimen ja muodon, jonka mielikuvituksemme voisi käsittää. Mikäli ihminen näkee selvemmin, mikäli hän tarvitsee vähemmän symbooleja ja kuvia, sikäli hän vähentää näiden nimien ja muotojen lukua. Hän pääsee vähitellen niin pitkälle, ettei hänen tarvitse lausua kuin yksi nimi, säilyttää kuin yksi muoto, ja hän aavistaa pian, että tämä viimeinen nimi ja viimeinen muoto eivät nekään ole muuta kuin viimeinen kuva mahdista, jonka valtaistuin oli aina hänessä itsessään. Jumalat palaavat silloin meihin, mistä ne olivat lähteneetkin, ja siellä me niitä nyt tutkiskelemme.

X

Uskon siis, että juuri itsetiedottomasta elämästämme — tuosta suunnattomasta, ehtymättömästä, mittaamattomasta ja jumalaisesta — meidän on etsittävä selitys hyvään tai huonoon onneemme. Meissä asuu olento, joka on meidän todellinen minämme, meidän esikoisminämme, ikivanha, rajaton, universaalinen ja luultavasti kuolematon. Meidän ymmärryksemme, joka on vain jonkinlaista fosforihohdetta tuolla sisäisellä merellä, tuntee sen vasta vaillinaisesti. Mutta joka päivä se yhä enemmän oppii näkemään, että siinä epäilemättä piilevät kaikki inhimillisten ilmiöiden salaisuudet, joita se ei ole tähän saakka ymmärtänyt. Tuo itsetiedoton olento elää toisella tasolla ja toisessa maailmassa kuin meidän ymmärryksemme. Se ei ole tietoa ajasta eikä paikasta, noista kahdesta kauheasta ja illusoorisesta muurista, joiden välillä järkemme on liikuttava, jollei se aio joutua harhaan. Sille ei ole olemassa läheisyyttä eikä etäisyyttä, ei menneisyyttä, tulevaisuutta eikä aineen vastustusta. Se tietää kaikki ja voi kaikki. Muutoin tämä tieto ja mahti on aina eri asteissa myönnetty olevaksi ja sen ilmenemismuodoille on annettu sellaisia nimiä kuin vaisto, sielu, itsetiedottomuus, heijastusliikkeet, intuitsioni, aavistus j.n.e. Sen tilille luetaan erittäinkin niiden hermojemme epämääräinen ja usein ihmeellinen voima, jotka eivät suorastaan ole luomassa järkeämme ja tahtoamme. Tämä voima on silminnähtävästi yleiselämän oleellinen aine, sen ultravioletti säde. On todennäköistä, että tuo aine melkein aina on samaa laatua kaikilla ihmisillä. Mutta se on ymmärryksen kanssa yhteydessä hyvin eri tavoilla. Toisilla tuo tuntematon periaate pysyy niin syvälle kätkettynä, että se rajoittuu vain fyysillisiin tehtäviin ja suvun ylläpitämiseen. Toisilla taas se näyttää olevan aina valveilla, se kohoaa usein hipomaan ihmeellisellä läsnäolollaan ulkonaisen ja tietoisen elämän ulkopintaa; kaikissa oloissa se tulee esille, aavistelee, varoittaa, määräilee ja sekaantuu useimpiin elämänuran tärkeimpiin tapahtumiin. Mistä tämä kyky tulee? Sitä on mahdoton sanoa. Ei ole olemassa kiinteitä ja määrättyjä lakeja. Ei esimerkiksi huomaa mitään yhteyttä itsetiedottoman toiminnan ja älyn kehityksen välillä. Tämä toiminta on sääntöjen alainen, joita me emme tunne. Tällä hetkellä, tietoisuutemme nykyisellä asteella se näyttää puhtaasti satunnaiselta. Toisaalla sitä tavataan, toisaalla ei, minkään osoittamatta syytä tähän erotukseen.

XI

Olkoonpa kysymyksessä hyvä tai huono onni, luultavasti käy näin: Suotuisa tai tuhoisa tapahtuma, joka on noussut ikuisten lakien syvyyksistä, ilmaantuu tiellemme ja sulkee sen kokonaan. Siinä se sitten on, liikkumatonna, turmiotatuottavana, rajattomana, järkkymättömänä. Se ei välitä meistä; se ei ole olemassa meitä varten. Sillä on olemassaolo-oikeus ainoastaan omassa itsessään ja omaa itseään varten. Me olemme sille aivan yksinkertaisesti kuin tyhjää ilmaa. Me juuri sitä lähestymme ja meidän on, päästyämme sen vaikutuspiiriin, sitä joko paettava tai uhmattava, kierrettävä tai kuljettava sen yli. Oletan, että tapahtuma on turmiotatuottava: haaksirikko, tulipalo, salaman tuho; tai kuolema, sairaus, tapaturma, ahdinko hieman tavallisesta poikkeavassa muodossa. Siinä se odottaa näkymättömänä, sokeana, välinpitämättömänä, täydellisenä, muuttumattomana, mutta vielä mahtina. Se on olemassa aivan kokonaan, mutta vain tulevaisuudessa. Mutta meille, joiden aistimet älymme ja tietoisuutemme palveluksessa ovat niin rakennetut, että ne tajuavat asioita vain peräkkäisesti, meille se on vielä ikäänkuin olematon. Tarkistaaksemme edelleen olettakaamme, että on kysymys haaksirikosta. Laiva, joka on hukkuva, ei ole lähtenyt satamasta; salakari tai merenhylky, johon se on murskautuva, lepää rauhassa aaltojen alla; ja myrsky, joka puhkeaa vasta kuukauden lopulla, uinuu katseitten tuolla puolen, ilmojen salaisuudessa. Jos kaikki olisi käynyt normaalisesti, jollei mitään olisi ollut säädetty tähdissä, jos katastroofi olisi jo ollut tulevaisuudessa, olisi laivaan astunut viisikymmentä matkustajaa viidestä tai kuudesta eri maasta. Mutta laiva on selvästi kohtalon merkitsemä. On varmaa, että sen on hukuttava. Niinpä kuukausia, ehkä vuosiakin sitten on niiden matkustajien keskuudessa, joiden olisi pitänyt lähteä samana päivänä, tapahtunut ihmeellinen valinta. On mahdollista, että noista viidestäkymmenestä alkuperäisestä matkustajasta vain kaksikymmentä astuu laivaan sillä hetkellä, jolloin ankkuri nostetaan. Vieläpä on mahdollista, ettei yksikään noista viidestäkymmenestä vastaa niiden olosuhteiden kehoitukseen, jotka olisivat tehneet heidän lähtönsä välttämättömäksi, jollei olisi ollut tuota tulevaa onnettomuutta, ja että heidän sijallaan on kaksi- tai kolmekymmentä muuta joissa kohtalon ääni ei puhu yhtä voimakkaasti. Tässä, jossa tunkeudutaan syvimmälle syvimpään ihmisarvoitukseen, otaksuma pakostakin erehtyy. Mutta mitä tulee tuohon kuviteltuun seikkaan, joka vain tuo julki sen, mitä niin usein esiintyy jokapäiväisen elämän ahtaammissa oloissa, niin eikö etäisten ja epäiltävien jumalien sijasta ole se otaksuma luonnollisempi, että itsetiedoton sielunelämämme toimii ja ratkaisee. Se tuntee, sen tulee tuntea, sen tulee nähdä onnettomuus, koska sille ei ole olemassa aikaa eikä paikkaa, ja koska onnettomuus tapahtuu sen silmissä tuona hetkenä kuten se tapahtuu ikuisten voimien silmissä. Tapa jolla se varoittaa onnettomuudesta, merkitsee vähän. Kolmestakymmenestä kohtalolta varoituksen saaneesta matkustajasta kahdella tai kolmella on kenties ollut todellinen aavistus vaarasta; ne ovat niitä, joissa se, mikä on itsetiedotonta, on vapaampaa ja tunkeutuu helpommin älyn ensimmäisiin, vielä hämäriin piireihin. Toiset eivät aavista mitään, sadattelevat selittämättömiä viivytyksiä ja esteitä, tekevät kaiken voitavansa ennättääkseen ajoissa, mutta eivät kuitenkaan joudu mukaan. Muutamat sairastuvat, erehtyvät tiestä, muuttavat suunnitelmiaan, heille sattuu mitätön este, riita, rakkaussuhde, laiskuuden puuska tai he unohtavat koko matkan ja siten jäävät pois vastoin tahtoaan. Toiset taas eivät ole koskaan ajatelleetkaan astua tuohon tuhoon tuomittuun laivaan, vaikka se oli ainoa, joka heidän loogillisella välttämättömyydellä olisi pitänyt valita. Useimmilla nuo itsetiedottoman alitajunnan ponnistukset heidän pelastamisekseen tapahtuvat niin syvällä, ettei ajatus, että heidän on hengestään kiittäminen hyvää onneaan, johdu heidän mieleensäkään, vaan he luulevat hyvässä uskossa, ettei heillä ollut koskaan aikomustakaan astua tuohon laivaan, johon meren voimat olivat iskeneet silmänsä.

[On todellakin huomattava ja tavallinen seikka, että suuret onnettomuudet vaativat tavallisesti paljon vähemmän uhreja kuin mitä kaiken järjen ja todennäköisyyden mukaan olisi voinut odottaa. Viime hetkessä on jostakin satunnaisesta ja poikkeuksellisesta syystä pelastunut puolet ja joskus kaksi kolmannestakin henkilöistä, joita uhkasi vielä näkymätön vaara. Hukkuvassa matkustajalaivassa on yleensä paljon vähemmän matkustajia kuin mitä siinä olisi ollut, jos sen ei olisi pitänyt hukkua. Kahdessa yhteentörmäävässä junassa, kiskoiltasuistuvassa pikajunassa j.n.e. on vähemmän matkustajia kuin niinä päivinä, jolloin niille ei tapahdu mitään. Silta vajoaa useimmiten ja vastoin kaikkia odotuksia hetkellä, jolloin ihmiset siltä poistuvat. Näin ei valitettavasti ole asianlaita tulipalon sattuessa teatterissa ja muissa yleisissä paikoissa. Mutta näissä ei suurinta vaaraa aiheuta tuli, kuten tiedetään, vaan itse hätääntyneen ja järkensä menettäneen ihmisjoukon läsnäolo. Toiselta puolen tapahtuu kaivosräjähdys etupäässä silloin, kun kaivoksessa on tuntuvasti vähemmän työmiehiä kuin mitä siellä säännöllisesti pitäisi olla. Samoin räjähtää ruuti- tai patruunatehdas yleensä ilmaan hetkellä, jolloin suurin osa työmiehiä, jotka kaikki olisivat joutuneet tuhon omiksi, oli poistunut jonkin mitättömän, mutta sallimuksen määräämän syyn takia. Tämä on niin totta, että tuo melkein väkinäinen huomio on muuttunut jonkinlaiseksi seisovaksi sananparreksi, jonka me kaikki tunnemme. Me luemme joka päivä sanomalehtiuutisista tämän tapaisia lauseita: “onnettomuudella olisi voinut olla kauheat seuraukset, mutta sen ja sen seikan vuoksi se onneksi rajoittui siihen ja siihen j. n, e.” Tai: “värisyttää ajatellessa, että jos sama tapaturma olisi sattunut minuuttia aikaisemmin, kun kaikki työläiset, kaikki matkustajat j.n.e.”]

[Onko tämä kohtalon laupeutta? Me uskomme yhä vähemmän ja vähemmän kohtalon henkilöllisyyteen, älyyn ja aikeisiin. Paljon luonnollisempaa on otaksua, että ihmisessä on jotakin, joka on vainunnut onnettomuutta, ja että hämärä, mutta useilla olennoilla hyvin varma vaisto on ajanut heidät pois vaaran lähettyviltä hetkellä, jolloin se äkkiä kasvaen sai välttämättömyyden uhkaavan ja valtaavan muodon. Se on silloin jonkinlaista tiedottoman sielunelämän kuuroa ja salattua kauhua, joka ulkonaisesti ilmenee vain tahtomispuuskana, oikkuna, sattumana, jotka usein ovat lapsellisia ja epävakaisia, mutta vastustamattomia ja pelastavia.]

Mitä niihin tulee, jotka uskollisesti ovat saapuneet tuhopaikalle, niin he kuuluvat kovaosaisten heimoon. He muodostavat erikoisen onnettoman rodun meidän rodussamme. Kaikkien muiden paetessa he yksin jäävät paikalle. Toisten hajaantuessa he luottavaisesti lähenevät. He astuvat välttämättömästi junaan, joka suistuu kiskoilta, kulkevat säädetyllä hetkellä maahanlysähtävän tornin ohi, astuvat taloon, jossa tuli jo kytee, kulkevat metsän läpi, johon salama iskee, vievät omaisuutensa pankkiirille, joka luikkii tiehensä, astuvat askelen ja tekevät liikkeen, jota ei saisi tehdä, rakastavat sitä ainoaa naista, jota olisi pitänyt karttaa. Ja päinvastoin, jos on kysymyksessä onni, jonka ulottuville toiset juoksevat hyväntahtoisten voimien kutsuvan äänen houkuttelemina, he kulkevat ohi kuulematta sitä ja, koska heitä ei ole koskaan varoitettu, vaan he ovat jätetyt älynsä, tuon vanhan, hyvin viisaan, mutta melkein sokean oppaan varaan, joka tuntee vain pienet vuoren juurella risteilevät polut, niin he eksyvät maailmassa, jota ihmisjärki ei ole vielä käsittänyt. Heillä on todellakin syytä syyttää kohtaloa, mutta ei niin kuin he sen ymmärtävät. Heillä on oikeus kysyä siltä, miksi se ei ole pannut heihin tuota valpasta vartijaa, joka suojelee heidän veljiään. Mutta tehtyään tämän moitteen, tämän suuren syytteen vääryyksiä kohtaan, joille ei mitään mahda, heillä ei ole enää valittamista. Maailmankaikkeus ei ole heille ollenkaan vihamielinen. Onnettomuudet eivät vainoo heitä, he itse hakevat niitä. Ulkonaiset seikat eivät tahdo heille pahaa; he antautuvat ikävyyksille. Heitä kohtaava kovaonni ei ole vaaninut heitä; he itse ovat sen valinneet. Kautta heidän, samoinkuin jokaisen ihmisen elinvuosien tapahtumat odottavat, kuten kauppatavarat basaarissa odottavat ostajaa. Kukaan ei petä heitä; he pettävät yksinkertaisesti itse itsensä. Ei mikään vainoo heitä; mutta heidän itsetiedoton sielunsa ei täytä tehtäväänsä. Onko se taitamattomampi vaiko vähemmän tarkkaavainen? Nukkuuko se toivottomana huolellisemmin vartioidun vankilan komeroissa kuin toiset? Ja eikö mikään tahto voi sitä herättää niin turmiollisesta unesta ja ravistella noita peloittavia portteja, jotka vievät itsetiedottomasti kaikkitietävästä elämästä sellaiseen elämään, joka ymmärtämisestään huolimatta ei tiedä mitään.

XII

Eräs ystävä, jolle koskettelin näitä kysymyksiä, sanoi minulle äskettäin: “Elämä, joka antaa meille enemmän ajattelemista kuin filosoofit, pakottaa minut juuri tänään lisäämään yhden jokseenkin merkillisen kysymyksen sinun kysymyksiisi. Mitä tapahtuu, kun kaksi onnea, se on kaksi vastakkaista itsetiedotonta sielunelämää, toinen onnellinen ja taitava, toinen onneton ja taitamaton, yhtyy ja sekaantuu jollakin tavoin samassa tapahtumassa, samassa yrityksessä? Kumpiko voittaa? Voin sen sanoa heti. Aion tänään iltapäivällä ottaa tärkeän askelen, josta melkein kokonaan riippuu minulle rakkaimman olennon tulevaisuus, mahdollisuus elää luontonsa ja oikeuksiensa mukaan, menestys ja ulkonainen onni. Kysyessäni neuvoa menneisyydeltäni, joka oli aina lempeä ja jossa sattuma oli minulle viisas ja uskollinen ystävä, kääntyessäni katsomaan jälleen niitä viittä tai kuutta hetkeä, jotka jokaisen elämässä ovat kuin kultanapoja, joilla suotuisa onni on pyörinyt, minä uskon tähteeni ja olen sisimmässäni varma siitä, että yritys onnistuisi vaivatta, jos se tarkoittaisi vain minua, sillä minulla on onnea.” Mutta sitä ei ole ollut koskaan henkilöllä, jonka hyväksi minä siihen ryhdyn. Vaikka hänellä on mitä terävin ja laajin äly, tuhat kertaa varovaisempi ja lujempi tahto kuin minulla, niin joutuu uskomaan, että hänen itsetiedoton sielunelämänsä on typerä ja pahansuopa ja pakottaa hänet hellittämättä kulkemaan vääryyksien, kohtuuttomuuksien, ilkeiden sattumien, vastoinkäymisten ja pettymysten kivikkoista tietä päähän asti. Ei ole epäilemistäkään, etteikö hän olisi väk’väkisin astunut laivaan, josta puhuitte. Kysyn siis itseltäni, millä tavoin valpas ja viisas itsetiedottomuuteni käyttäytyisi tuota välinpitämätöntä ja kovaonnista veljeä kohtaan, jonka nimessä sen on toimittava ja jonka paikalle se niin sanoakseni on asettuva. Miten ja missä tehdään tänä hetkenä se niin tärkeä päätös, jota minä kohta tulen tiedustelemaan? Ja mikä on juuri nyt puhuessani se mahti, joka pitää tasapainossa vastakohdat, se on: sen henkilön onnen ja onnettomuuden, jota minä edustan. Ja mistä ilmapiiristä, mistä ehkä muistintakaisesta hyveestä, mistä salatusta hengestä tai mistä näkymättömästä tähdestä putoo se paino, joka kallistaa vaa’an varjon tai valon puolelle? Näköjään ovat ratkaisevia järki, tahto, riitapuolien etu; syvemmässä todellisuudessa asia on usein toisin. Kun täten joutuu katselemaan kysymystä vasten kasvoja ja kun rakkaus niitä kohtaan, joita kysymys koskee, avaa hieman meidän silmiämme, niin se ei näytä enää yhtä yksinkertaiselta, ja me luomme kummastuneen, hätääntyneen ja melkein kainon katseen kaikkeen tuntemattomaan, joka meitä johtaa ja jota me tottelemme.

Minä siis ryhdyn tuohon yritykseen suuremmalla mielenliikutuksella, voimalla ja innolla kuin jos oma elämäni ja onneni olisi vaarassa. Hän, jonka puolesta minä sen teen, on itse asiassa enemmän oma minäni kuin konsanaan minä itse ja hänen onnensa on jo aikoja sitten ollut minun onneni lähde. Järkeni ja sydämeni ovat siitä kyllin vakuutetut; mutta tietääkö siitä se, mikä minussa on itsetiedotonta? Järkeni ja sydämeni, jotka muodostavat tajuntani, ovat tuskin kolmenkymmenen vuoden vanhoja, mutta itsetiedottomalla sielullani, joka vielä muistaa alkusalaisuuksia, on takanaan ehkä vuosisatoja. Se kehittyy kiirehtimättä. Se on hidas kuin maailma, joka pyörii loppumattomassa ajassa. Niinpä se ei luultavastikaan vielä tiedä, että toinen olento on yhtynyt minun olentooni ja ottaa sen kokonaan valtaansa. Miten monta vuotta mahtaneekaan kulua, ennenkuin tuo suuri uutinen ennättää sen yksinäiseen olopaikkaan? Tässäkin se on moninainen ja erilainen. Toisella se saa heti tietää, mitä sydämessä tapahtuu; toisella se ottaa hyvin vitkastellen osaa järjen ilmiöihin. Sitäpaitsi löytyy rakkautta, jossa se käy sydämen ja järjen edellä: esimerkiksi äidinrakkaus. Äidin itsetiedoton sielu eroaa vasta ajan pitkään hänen lastensa itsetiedottomasta sielusta ja se valvoo aluksi niitä paljon suuremmalla innolla ja huolella kuin äitiä itseään. Mutta sellaisessa tapauksessa kuin minun rakkauteni on mahdotonta sanoa, tietääkö se, vai eikö, että tuo rakkaus on minulle välttämättömämpi kuin elämä. Minä puolestani luulen sen pysyvän vakuutettuna siitä, että yritys, johon ryhdyn tuon rakkauden nimessä, ei koske minua vähääkään. Se ei tule esille eikä ollenkaan sekaannu siihen. Silloin kun minä jännitän kaiken tarmoni, kaikki toiveeni enemmän kuin jos olisi kysymyksessä oma pelastukseni, se häärii salaperäisissä hommissaan pimeän asuntonsa perällä. Jos menisin pyytämään oikeutta itselleni, niin se kyllä olisi hereillä. Ehkä se tietäisi, ettei minun sovi tänään toimia. Luullakseni en mitenkään huomaisi sen väliintuloa, mutta se loihtisi esiin jonkun odottamattoman esteen. Minä sairastuisin, loukkaantuisin, minua pidättäisi jokin toisarvoinen tapahtuma, joka estäisi minua saapumasta epäsuotuisalla hetkellä. Jouduttuani sitten sen eteen, jonka käsissä kohtaloni on, tuo mahtava ystävättäreni peittäisi minut siivillään, puhaltaisi minuun henkensä, valaisisi minua valollaan. Se panisi suuhuni sanat, jotka olisivat sanottavat ja jotka yksin vastaisivat kohtaloni herran salaisiin vastaväitteisiin. Se määräisi minun käytöstapani, vaikenemiseni, liikkeeni; se antaisi minulle luottamusta, se levittäisi minuun nimetöntä vaikutusta, jotka kaikki useinkin määräävät ihmisten valinnan paljon enemmän kuin järkisyyt ja persoonallisen mielenkiinnon kaunopuheisuus. Pelkään pahoin, että se jättää kaiken tämän tekemättä. Se ei häiritse rauhaansa eikä näyttäydy totutulla kynnyksellä. Tylsänä ja voimatta käsittää sitä ajatusta, että minun elämäni ei ole enää kokonaan minussa itsessäni, se on toimiva monivuosisataisen vakaumuksensa mukaan, ja luullen tekevänsä minulle palveluksen jättämällä sikseen sen, mikä sen luulon mukaan ei koske minua, se aiheuttaa minulle enemmän pahaa ja syvempää tuskaa kuin jos se pettäisi minut kuoleman lähetessä. Minä siis tuon koko tuohon juttuun vain hyvin kalpean heijastuksen, jonkinlaisen varjon onnestani ja minä kysyn pelolla itseltäni, onko se riittävä pitämään tasapainossa omaksumani ja edustamani vastahakoisen onnen huonoa tahtoa.

XIII

Muutamia päiviä myöhemmin ystäväni ilmoitti, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut. Mahdollista on, että tähän oli syynä vain sattuma tai luottamuksen puute. Sillä luottamus, joka kiirehtii menestystä ja koettaa sitä kiihkeästi saavuttaa, loihtii esiin mahdollisuuksia, joita ei tunne epäröinti ja epäilys, eikä paljasta yhtään niistä epätahallisista heikkouksista, joita vastustajan vaisto osaa käyttää hyväkseen. Luultavasti on myöskin paljon totta siinä, mitä hän esitti itsetiedottomuudesta. Muutoin itsetiedottomuus ja luottamus sulautuvat jollakin asteella yhteen, niin että on hyvin vaikea sanoa, missä edellinen alkaa ja jälkimmäinen loppuu.

Pysähtymättä tähän liian ongelmalliseen tutkiskeluun antakaamme elämän asettaa meille toisia, suoranaisemmin onnen kysymykseen liittyviä, kysymykseen, joka on elämän suurimpia. Niitä on sellaisia, joilla on niin sanoaksemme jokapäiväinen mielenkiinto. Miten on esimerkiksi suhtauduttava ehdottomasti huono-onnisiin ihmisiin, joiden kovanonnen tähti on niin kohtalokkaan mahtava, että se vie ehdottomasti turmioon kaiken sen, mikä uskaltaa liian lähelle sen turmiollisen vaikutuksen useinkin laajaa piiriä. Onko niitä paettava aprikoimatta, kuten tri Froissac neuvoo? — Kyllä, epäilemättä, jos onnettomuudet johtuvat varomattomasta, uhkarohkeasta, tarkkaamattomasta, levottomasta, sekavasta tai utoopisesta mielestä. Kovaonni on tarttuva tauti, joka useinkin siirtyy toisesta itse tiedottomasta elämästä toiseen. Mutta jos on kysymys todella ansaitsemattomista kovanonnen kolahduksista, jotka kohtaavat niitä, joita rakastamme, niin pakeneminen on väärin ja häpeällistä. Tällä meidän olemuksemme vapaalla ja ylpeällä puolella, — olemuksemme, jolle niin monet seikat ovat tuntemattomia, mutta joka luo toisenluontoisia totuuksia, totuuksia, jotka ovat kuin muodostuksenalaisen maailman ensimmäiset kukat — sillä on velvollisuus vastustaa itsetiedottomuuden kaikkeakäsittävää viisautta, uhmata sen varoituksia ja saattaa se tuhon omaksi oman tuhonsa mukana.

XIV

Täten olemme johtuneet kysymään itseltämme, onko itsetiedoton sielunelämämme, jonka ansioksi luemme onnemme, todella muuttumaton ja kehityskyvytön. Ken meistä ei olisi huomannut onnen merkillisiä tapoja? Se näyttää jonkinlaiselta itsepäiseltä jumalattarelta, joka on häilyvä kuin sudenkorento, kun katselee sen toimintaa pienessä kaupungissa tai jossakin ihmisryhmässä, jonka vaiheita voi seurata pitemmän ajan. Olennon tai tapauksen mukaan, jota se seuraa, se saa kohta hyvin selvän henkilöllisyyden ja luonteen. Sillä on hyvin erilaisia eleitä, mutta se on niin sanoakseni muuttumaton kussakin niistä. Riippuen siitä, yllätämmekö sen ensimmäisestä vai toisesta liikkeestä, on mahdotonta tai helppoa nähdä ennakolta, miten se tulee jatkamaan. Se on proteusjumaluus, jota ei voi esittää millään kuvalla. Se sukeltaa esille odottamatta kuten vesisuoni erämaasta ja katoaa synnytettyään pian häviävän keitaan. Toisaalla se palaa säännöllisin väliajoin, kokoontuu ja hajaantuu kuin muuttolinnut, jotka seuraavat vuodenaikojen vaihtelua. Oikealla puolellamme se kaataa ihmisen eikä välitä siitä sen enempää; vasemmalla se lyö maahan toisen eikä sitten millään hellitä uhriaan. Mutta melkein aina, olkoonpa sitten kysymyksessä myötä- tai vastoinkäymiset, se pysyy joka erikoistapauksessa hämmästyttävän uskollisena sille luonteelle, jonka se on, kuten voisi luulla, omistanut itselleen kerta kaikkiaan. Se esimerkiksi, jota ei ole onnistanut sodassa, ei tule siinä onnistumaan koskaan; toinen taas menettää tai voittaa säännöllisesti pelissä; joku toinen joutuu välttämättömästi petetyksi; neljättä vainoavat alituisesti vesi, tuli tai katuonnettomuudet; viides huomaa olevansa aina onnellinen tai onneton rakkaus- ja raha-asioissa j.n.e. Eikö siinä olekin, jollei todiste, niin ainakin merkki siitä, ettei se hallitse meidän ulkopuolellamme, vaan meissä ja että me muodostamme sen ja varustamme sen salatulla voimalla, joka lähtee meistä? Joskus oudot käänteet, jotka nekin ovat sen oikuista johtuneita oikkuja, särkevät äkkiä sen tavat ja kieltävät sen luonteen vakaannuttaakseen sen heti senjälkeen uudessa ilmapiirissä. Silloin sanotaan, että “onni kääntyy.” — Eikö pikemminkin se, mikä on itsetiedotonta, kehity? Herääkö vihdoin sen huomio tai taitavuus? — Huomaako se vähitellen, että maailmassa, joka on yläpuolella, sattuu tärkeitä tapahtumia? — Hankkiiko se jonkinlaisen kokemuksen? — Tunkeutuuko sen lymypaikkaan älynvälähdys, tahdon leimahdus ja varoittavatko ne sitä vaarasta? — Oppiiko se pitkien vuosien kuluttua ja julmien koettelemusten johdosta, että sen on paras luopua liian luottavaisesta välinpitämättömyydestä? Ulkonaiset onnettomuudetko ne karkoittavat sen turmiollisen unen? — Tai myöskin, jos se ei ole koskaan ollut tietymätön siitä, mitä tapahtui sen vankilan yläpuolella, niin onnistuuko se turhien ja vaivalloisten yritysten jälkeen tekemään nyt hädän hetkellä repeämän vuosisatojen ja välinpitämättömyyden suunnattomaan kerrostumaan, joka sen erottaa sen tuntemattomista sisarista, tahdosta ja älystä, ja onnistuuko se siten ottamaan osaa siihen lyhytaikaiseen elämään, josta riippuu osa sen elämää?

XV

Kuitenkin kaikitenkin meidän on tunnustettava, että tämä otaksuma siitä, mikä on itsetiedotonta, ei riitä selittämään onnen kaikkia vääryyksiä. Seuraavat kolme suurinta, nuo kolme todellisinta onnettomuutta, jotka saattavat kohdata ihmistä, tulevat hänen osakseen tavallisesti jo ennen syntymää: ehdoton köyhyys, sairaus — erittäinkin noissa ilkeissä muodoissa: ruumiillinen rappeutuneisuus ja parantumattomat vammat, luotaankarkoittava rumuus ja muodottomuus ja henkinen vajavaisuus. Nämä ovat ne kolme suurta vääryyden papitarta, jotka odottavat viatonta ja merkitsevät hänet jo hänen elämään tullessaan. Mutta jos niiden valinta näyttääkin salaperäiseltä, niin ovat ne kolme lähdettä, josta ne ammentavat nuo kolme parantumatonta pahaa, ehkä vähemmän salaperäisiä kuin luullaan. Ei ole tarpeellista palauttaa niitä ennakolta määrättyyn tahtoon, järkähtämättömiin ja ikuisiin lakeihin. Ensimmäinen näistä lähteistä alkaa ja lopettaa juoksunsa ihmisalueella; ja jollei tiedetäkään, miksi toinen syntyy köyhänä, toinen rikkaana, niin tiedetään varsin hyvin, minkä puhtaasti inhimillisten vääryyksien takia tässä maailmassa on liian paljon kurjuutta toisella puolen ja liian paljon ylellisyyttä toisella. Jumalilla ja tähdillä ei ole mitään osaa tähän kohtuuttomuuteen. Kun noista kahdesta muusta on erottanut kaiken sen, mikä on pantava köyhyyden, tuon useimpien ruumiillisten ja siveellisten kurjuuksien synnyttäjän, laskuun, tai kaiken sen, mikä niille on johtunut vanhempien aikaisemmista tahallisista virheistä, niin jää muutamia itsepintaisia vääryyksiä, joita ei voi selvittää. Mutta tuo mysteeriojäännös mahtuisi melkein sen filosoofin kämmenkuoppaan, joka sitä myöhemmin sopivissa oloissa tutkisi lähemmin. Tällä hetkellä on viisasta, ettemme ympäröi elämäämme kirouksilla tai luulotelluilla vihollisilla, ettemme synkennä sitä ilman riittävää varmuutta.

Ja jokapäiväiseen onneemme nähden olettakaamme parempaa odotellessamme, että onnemme historia (jonka ei välttämättä tarvitse olla todellisen, se on sisäisen onnemme historia, koska tämän voi rakentaa sattuman yläpuolelle) on myöskin itsetiedottoman olemuksemme historia. Se on todennäköisempää kuin sekoittaa ikuisuus, tähdet ja maailmankaikkeuden henki vähäpätöisiin asioihimme, ja se antaa rohkeudellemme suurempaa pontta. Ehkä on yhtä vaikeaa muuttaa sen luonnetta, mikä meissä on itsetiedotonta, kuin muuttaa Marsin tai Venuksen ratoja, mutta tämä näyttää vähemmän etäiseltä ja vähemmän epätodelliselta. Ja kun meidän on valittava kahden todennäköisyyden välillä, niin on ehdoton velvollisuutemme omaksua se, mikä vähimmän estää toivomme toteuttamista. Ja sitäpaitsi, jos onnettomuus olisi todellakin voittamaton, niin tuottaisi jonkinlaista ylpeää lohdutusta saada sanoa itselleen, että vain meistä johtuu, ettemme ole ilkeän tahdon tai turhan sattuman leikkikaluja, vaan että kärsiessämme enemmän pahaa kuin veljemme me ehkä vain kuvaamme ajassa ja ulottuvaisuudessa oman persoonallisuutemme välttämättömiä ääriviivoja. Ja niin kauan kuin onnettomuus ei käy ihmisen sisimmän ylpeyden kimppuun, ihminen säilyttää voiman jatkaa taistelua ja täyttää oleellisen tehtävänsä, se on: elää voimakkainta elämää, mihin hän kykenee, ikäänkuin hänen elämänsä olisi tärkeämpi ihmiskunnan kohtaloille kuin mikään muu. Tämä on myöskin enemmän sen suuren lain mukaista, joka palauttaa meihin yksitellen kaikki ne jumalat, joilla olimme täyttäneet maailman. Useimmat näistä jumalista olivat vain vaikutelmia, joiden syyt olivat meissä itsessämme. Sitä mukaa kuin me etenemme, me huomaamme, että useat voimat, jotka hallitsivat ja ihmetyttivät meitä, eivät ole muuta kuin huonosti tunnettuja osia omasta mahdistamme, ja otaksuttavaa on, että tämä huomiomme vahvistuu päivä päivältä yhä enemmän.

Jolleikaan tuntematon voima ole vielä sillä voitettu, että sitä lähenemme ja rajoitamme itseemme, niin on kuitenkin jotakin, kun tietää, mistä se on löydettävissä ja mistä sitä voi tiedustella. Meitä ympäröivät hyvin hämärät voimat, mutta se, jonka kanssa me joudumme suoranaisimmin tekemisiin, piilee olemuksemme polttopisteessä. Kaikki muut voimat kulkevat sen kautta, yhtyvät ja kokoontuvat sinne, palaavat sinne ja kiinnittävät mieltämme vain, mikäli ne ovat suhteessa siihen. Tätä viimeksimainittua voimaa me olemme kutsuneet itsetiedottomaksi voimaksemme erottaaksemme sen muiden joukosta. Sinä päivänä, jolloin meidän on onnistunut tutkia lähempää tuota itsetiedotonta, sen salaperäisiä kykyjä, sen mieltymyksiä, sen antipatioita, sen kömpelyyksiä, me olemme ihmeellisellä tavalla leikanneet tuon hirviön kynnet ja hampaat, joka meitä vainoo onnen, sattuman ja kohtalon nimellä. Tällä hetkellä me sitä vielä ruokimme kuten sokea ruokkii leijonaa, joka kerran on pistävä sen poskeensa. Ehkä me piankin näemme leijonan oikeassa karvassaan ja opimme sitä silloin kesyttämään.

Kulkekaamme siis väsymättä kaikki tiet, jotka vievät itsetietoisuudestamme itsetiedottomuuteemme. Meidän onnistuu silloin tehdä jonkinlainen polku niille vielä käyttökelvottomille valtateille, “jotka vievät siitä, mitä näkee, siihen, mitä ei näe”, ihmisestä Jumalaan, yksilöstä maailmankaikkeuteen. Näiden teiden päässä piilee elämän yleinen salaisuus. Omaksukaamme siihen saakka olettamus, joka rohkaisee elämäämme tässä yleiselämässä. Tämä tarvitsee meitä selvittääkseen omat arvoituksensa, sillä juuri meissä sen salaisuudet lopullisesti kiteytyvät nopeimmin ja selvimmin.

VI. TULEVAISUUS

I

Eräissä suhteissa on aivan käsittämätöntä, ettemme tunne tulevaisuutta. Riittäisi luultavasti aivan vähäpätöinen seikka, esim. paikoiltaan liikahtanut aivonsiru, Brocan poimukkeen siirtyminen, ohut hermoverkko niiden lisäksi, mitkä nyt muodostavat tietoisuutemme, jotta tulevaisuutemme vierisi editsemme yhtä selvänä, yhtä majesteetillisen ja muuttumattoman laajana kuin menneisyys, ei ainoastaan yksityisen elämämme, vaan sen lajin näköpiiristä, johon me kuulumme. Ymmärryksemme merkillinen heikkous ja ihmeellinen ahtaus on syynä siihen, ettemme tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan, vaikka jo tapahtunut meille on tuttua. Siltä absoluuttiselta näkökannalta katsoen, johon meidän mielikuvituksemme onnistuu kohota, vaikkeikaan se voi siinä elää, ei ole olemassa mitään järkisyytä siihen, ettemme näe sitä, mitä ei vielä ole, koskapa sen, mikä ei meihin nähden ole vielä olemassa, täytyy väkisinkin olla olemassa ja ilmetä jossakin. Jollei niin olisi, niin täytyisi sanoa, että me aikaan nähden muodostamme maailman keskustan, että me olemme ainoita todistajia, joita tapahtumat odottavat saadakseen oikeuden esiintyä ja päästä mukaan syiden ja seurausten ikuiseen historiaan. Yhtä typerää kuin olisi vakuuttaa sitä, kun on kysymys ajasta, yhtä typerää se olisi ulottuvaisuuteenkin nähden, joka on loppumattoman kaksoismysteerion toinen, hieman käsitettävämpi muoto, mysteerion, joka käsittää koko elämämme.

Ulottuvaisuus on meille tutunomaisempi, koska elimistömme sattumat saattavat meidät suoranaisempaan suhteeseen sen kanssa ja tekevät sen konkreettisemmaksi. Me voimme liikkua siinä jokseenkin vapaasti muutamiin määrättyihin suuntiin, sekä taakse- että eteenpäin. Niinpä ei yksikään matkustaja tosissaan väitä, että kaupungit, joissa hän ei ole vielä ollut, tulisivat todellisiksi vasta sinä hetkenä, jona hän saapuisi niiden muurien sisälle. Mutta tätä me kuitenkin melkein teemme vakuuttaessamme itsellemme, että se, mikä ei vielä ole tapahtunut, ei ole vielä olemassa.

II

Mutta aikomukseni ei ole nyt eksyä arvoituksista vaikeimpaan. Älkäämme puhuko siitä sen enempää kuin että aika on mysteerio, jonka me olemme mielivaltaisesti jakaneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen koettaaksemme käsittää siitä jotakin. On melkein varmaa, että se on itsessään vain suunnaton nykyisyys, ikuinen, liikkumaton, jossa kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, tapahtuu järkähtämättömästi, ilman että huomispäivä eroaa eilisestä tai tästä päivästä paitsi ihmisten lyhytaikaisessa käsityksessä.

Voisi sanoa, että ihmisellä on aina ollut tunne siitä, että ainoastaan hänen käsityskykynsä heikkous erottaa hänet tulevaisuudesta. Hän tietää sen olevan todellisena, elävänä ja täydellisenä jonkinlaisen muurin takana, jota hän on lakkaamatta kiertänyt elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen. Tai pikemminkin hän tuntee, että se on hänessä itsessään tunnettuna osana hänestä, ilman että tuo ahdistava ja meitä vaivaava tunteminen pääsee hänen aistimiensa liian ahtaiden kanavien läpi hänen tietoisuuteensa asti, joka on ainoa paikka, missä tunteminen saa nimen, käyttökelpoisen voiman ja niin sanoaksemme ihmisen kansalaisoikeuden. Vain vilahdukselta ohi välähtävinä säteinä tunkeutuvat hänen aivoihinsa tulevat vuodet, jotka täyttävät hänet kokonaan ja joiden ankara todellisuus ympäröi häntä joka puolelta. Hän ihmettelee, että aivan erikoinen sattuma on melkein ilmanpitävästi sulkenut tulevaisuudelta nuo aivot, jotka ovat kuitenkin kokonaan upotettuina siihen, kuten sinetöity astia vedenpitävästi suunnattomaan mereen, joka sitä puristaa, ahdistaa ja hyväilee tuhansilla aalloillaan.

Hän on koettanut kaikkina aikoina löytää tuossa muurissa halkeamia, aiheuttaa vuotoa tuossa astiassa, lävistää seiniä, jotka erottavat hänen järkensä, joka ei tiedä juuri mitään, hänen vaistostaan, joka tietää kaikki, mutta ei voi käyttää tietoaan. Näyttää kuin hän olisi useitakin kertoja onnistunut. On ollut näkijöitä, profeettoja, sibylloja, pyytioita, joilla sairaus ja itsestään tai keinotekoisesti liiaksi kiihoittunut hermostorakenne ovat saaneet aikaan epätavallisia yhteyksiä tietoisuuden ja itsetiedottomuuden, yksityisen ja lajin elämän, ihmisen ja hänen näkymättömän jumalansa välillä. He ovat jättäneet tästä mahdollisuudesta yhtä päteviä todisteita kuin on mikä historian todiste tahansa. Koska toiselta puolen nuo ihmeelliset tulkitsijat, nuo suuret salaperäiset hysteerikot, joiden hermoja pitkin kierteli ja sekaantui toisiinsa nykyisyys ja tulevaisuus, olivat harvinaisia, niin keksittiin ja luultiin keksittävän kokemukseenperustuvia menettelytapoja päästäkseen melkein mekaanisesti selvittämään tulevaisuuden aina esiintyvää ja houkuttelevaa arvoitusta. Viehätyttiin tällä tavoin kyselemään esineiden ja eläinten itsetiedotonta tietämistä. Niin syntyivät ennustaminen lintujen lennosta, uhrieläinten sisälmyksistä, taivaankappaleiden liikkeistä, tulesta, vedestä, unista, ja kaikki nuo ennustamistavat, joista vanhan ajan kirjailijat kertovat meille.

III

Minusta on tuntunut mielenkiintoiselta tutkia, miten tuon tulevaisuudenennustelutieteen laita on tätä nykyä. Sillä ei ole enää entisaikojen loistoa eikä uskallusta. Se ei enää kuulu kansojen julkiseen eikä uskonnolliseen elämään. Nykyisyys ja menneisyys paljastavat meille niin paljon ihmeitä, että ne riittävät tyydyttämään meidän ihmeiden janoamme. Koska se, mikä on ja mikä on ollut, on vetänyt puoleensa mielenkiintomme, niin me olemme melkein luopuneet kyselemästä sitä, mikä voisi olla tai tulee olemaan. Kuitenkaan ei ole hylätty tuota vanhaa ja kunnianarvoista tiedettä, joka on niin syvään juurtunut ihmisen pettämättömään vaistoon. Sitä ei enää harjoiteta julkisesti kaikkien nähden. Se on paennut pimeimpiin nurkkiin, alhaisimpiin, herkkäuskoisimpiin, tietämättömimpiin ja halveksituimpiin piireihin. Se käyttää naiiveja ja lapsellisia keinoja. Siitä huolimatta sekin on tietyssä määrässä kehittynyt. Se halveksuu suurinta osaa alkuperäisistä ennustusmenettelyistä; se on löytänyt toisia, usein eriskummallisia, joskus naurettavia, ja on osannut käyttää hyväkseen muutamia keksintöjä, jotka eivät suinkaan olleet määrättyjä sitä varten.

Näihin hämäriin pakopaikkoihin minä olen sitä seurannut. Olen tahtonut nähdä sitä, en kirjoista, vaan käytännössä, todellisessa elämässä ja niiden yksinkertaisten uskovaisten piirissä, jotka luottavat siihen ja kysyvät siltä joka päivä neuvoa tai rohkaisua. Olen mennyt sinne vilpittömässä mielessä, uskomattomana, mutta valmiina uskomaan, puolueettomana, mutta jo ennakolta hymähtämättä, sillä jolleikaan saa sokeasti uskoa mihinkään ihmeeseen, niin on vielä pahempi nauraa sille umpimähkään. Ja jokaisessa itsepintaisessa erehdyksessä piilee tavallisesti oivallinen totuus, joka odottaa syntymähetkeään.

IV

Harvat kaupungit olisivat minulle tarjonneet laajemman ja hedelmällisemmän kokeilualan kuin Parisi. Siellä tein siis tiedusteluni. Sitä varten valitsin hetken, jolloin oli ratkaistavana eräs suunnitelma, jonka toteuttaminen (mikä ei riippunut yksin minusta) oli oleva minulle hyvin tärkeä. En kajoa asian yksityiskohtiin, jotka itsessään tuskin ovat mielenkiintoisia. Riittäköön, kun mainitsen, että tuohon suunnitelmaan liittyi joukko juonia ja useita mahtavia ja vihamielisiä tahtoja, jotka taistelivat minun tahtoani vastaan. Nuo voimat pitivät toisiaan tasapainossa, ja inhimillisen logiikan mukaan oli mahdotonta aavistella, mille puolelle voitto kallistuisi. Minun oli siis tehtävä tulevaisuudelle hyvin tarkkoja kysymyksiä, mikä on välttämätön ehto, sillä jos monet valittavat, ettei se sano heille mitään, niin on vika siinä, että he kyselevät siltä neuvoa hetkellä, jolloin heidän elämänsä näköpiirissä ei ole mitään tekeillä.

Kävin astrologien, kädestäkatsojien, samoinkuin rappeutuneiden ja hyvin tunnettujen sibyllojen luona, jotka uskovat lukevansa tulevaisuuden korteista, kahvinperistä, vesilasiin liuotetun munanvalkuaisen muodostamista kuvioista j.n.e. (Sillä mitään ei saa lyödä laimin; ja joskin vehkeet ovat joskus kummalliset, niin saattaa tapahtua, että totuuden sirunen piilee typerimpienkin temppujen takana.) Kävin erittäinkin kuuluisimpien ennustajanaisten luona, jotka unissakävijöiden, näkijöiden, mediumien j.n.e. nimellä osaavat sijoittaa omaan tietoisuuteensa heiltä neuvoakysyvien tietoisuuden ja vieläpä sitäkin, mikä on vain näiden alitajunnassa, ja jotka yleensä ovat entisajan ennustajien suoranaisimpia perillisiä. Tapasin tuossa tasapainonsa menettäneessä maailmassa paljon konnankoukkuja, petosta ja karkeita valheita. Mutta minulla oli samalla myöskin tilaisuus tutkia läheltä muutamia ihmeellisiä ja epäämättömiä ilmiöitä. Ne eivät riitä päättämään, onko ihmisen vallassa kohottaa sitä harhaluulojen verhoa, joka peittää häneltä tulevaisuuden, mutta ne luovat sangen ihmeellistä valoa siihen, mitä tapahtuu paikalla, jonka luulemme olevan loukkaamattomimman, tarkoitan “Haudatun temppelin” kaikkein pyhintä, missä sisimmät ajatuksemme ja niiden alla piilevät voimat, joista me emme tiedä mitään, tulevat ja menevät tietämättämme ja etsivät haparoiden sitä salaperäistä tietä, joka vie tuleviin tapahtumiin.

V

Kävisi ikävystyttäväksi kertoa, mitä kaikkea sain kuulla näiden profeettojen ja näkijöiden luona. Tyydyn esittämään lyhyesti erään mielenkiintoisimpia kokemuksia. Se muutoin lyhyesti esittää useimmat muut; ja kaikkien psykologia on jokseenkin sama.

Kysymyksessä oleva näkijä on Parisin kuuluisimpia. Hän väittää ruumiillistuttavansa hypnootisessa tilassaan erään pienen, tuntemattoman, Julia-nimisen tytön hengen. Asetettuaan minut istumaan pöydän eteen, joka oli meidän välillämme, hän pyysi minun sinuttelemaan Juliaa ja puhumaan hänelle lempeästi kuten puhutaan seitsemän- tai kahdeksanvuotiaalle lapselle. Sitten hänen kasvonpiirteensä, silmänsä, kätensä, koko ruumiinsa sai muutaman sekunnin ajan suonenvedontapaisia kouristuksia, hänen hiuksensa soljuivat hajalleen ja hänen aivan muuttuneiden kasvojensa ilme kävi viattomaksi ja lapselliseksi. Heikko lapsen ääni, kimeä ja kirkas, kuului silloin tuon täysikasvuisen naisen suusta ja se kysyi minulta hieman sopertaen: “Mitä sinä tahdot? Onko sinulla ikävyyksiä? Itsesikö vai jonkun toisen takia tulet luokseni?” — “Itseni takia.” — “No hyvä, tahdotko auttaa minua hieman? Vie minut ajatuksissasi paikkaan, missä sinulla on ikävyyksiä.” Keskitin huomioni suunnitelmaan, joka oli minulle niin tärkeä, ja tuon vielä salassa piilevän pienen draaman eri esittäjiin. Silloin hän vähitellen, alussa hieman haparoituaan, tunkeutui todellakin ajatuksiini, ilman että olisin häntä auttanut sanalla tai liikkeellä, ja niin sanoakseni luki niitä kuten ohuesti verhottua kirjaa, sijoitti aivan tarkalleen tapahtumapaikan, tunsi päähenkilöt ja kuvasi ne lyhykäisesti hajanaisin ja lapsellisin, mutta ihmeen oikein ja tarkoin piirtein. — “Hyvä on, Julia, oikein hyvä”, sanoin hänelle tuona hetkenä, “mutta kaiken tuon minä tiedän; minulle on ilmoitettava, mitä sitten seuraa.” — “Mitä sitten seuraa, mitä sitten seuraa… Kaikki te tahdotte tietää, mitä sitten tapahtuu, mutta se on hyvin vaikeaa…” — “Mutta koetahan kuitenkin!… Miten asia päättyy? Minäkö voitan?” — “Niin, niin, minä näen; älä pelkää, minä autan sinua; sinä tulet olemaan tyytyväinen…” — “Mutta entäs vihollinen, josta puhuit, se, joka vastustaa minua ja tahtoo minulle pahaa…?” — “Ei, ei, hän ei ole sinulle vihoissaan: — se on toisen henkilön takia… Minä en näe, miksi… Tuo toinen on hänelle vastenmielinen… Oh! hän vihaa häntä, hän vihaa häntä!… Ja se on siksi, että sinä rakastat kovin tuota toista, että hän ei tahdo, että teet hänen hyväkseen, mitä tahtoisit tehdä…” (Nainen puhui totta.) — “Entä sitten”, intin minä, “kulkeeko hän loppuun saakka, eikö hän taivu ollenkaan?” — “Ah! en pelkää häntä… Näen, että hän on sairas; hän ei elä kauan.” — “Erehdyt, Julia, näin hänet toissapäivänä, hän voi hyvin.” — “Ei, ei, se ei tee mitään; hän on sairas… Sitä ei näy, mutta hän on hyvin sairas… Hän varmaankin kuolee pian…” — “Mutta milloin sitten ja miten?” — “Hänen päällään, ympärillään, kaikkialla on verta…” — “Verta? — Onko se kaksintaistelu?” (Olin hetkisen ajatellut löytäväni tilaisuuden tapella vastustajan kanssa.) “Vaiko tapaturma, murha, kosto?” (Se oli kiero ja häikäilemätön ihminen, joka oli monelle ihmiselle saattanut ikävyyksiä.) — “Ei, ei, älä kysele minulta enää, olen hyvin väsynyt… Anna minun mennä…” — “En, ennenkuin saan tietää…” — “Ei, en voi sanoa mitään… Olen hyvin väsynyt… Anna minun mennä… Ole hyvä, niin minä autan vielä sinua…”

Hän sai samanlaisen kouristuskohtauksen kuin alussakin ja heikko ääni oli vaiennut. Ja nainen, joka näytti heräävän pitkästä unesta, sai jälleen nelikymmenvuotiaan ulkonäön. Lieneekö tarpeellista lisätä, ettemme olleet koskaan nähneet toisiamme ennen tätä kohtausta ja ettemme tietäneet toisistamme enempää kuin jos olisimme syntyneet kahdella eri taivaankappaleella?

VI

Samantapaisia olivat yleensä useimpien kokeiden tulokset, kokeiden, joissa näkijät olivat rehelliset nukuksissa — joskin niiden yksityiskohdat olivat vähemmän kuvaavia ja todistavia. Tehdäkseni jonkinlaisen vastakokeen lähetin tuon naisen luo, jonka “Julia” oli valinnut tulkikseen, kaksi henkilöä, joiden älykkäisyyden ja vilpittömän uskon minä tunsin. Heidän oli kuten minunkin tehtävä tulevaisuudelle tärkeä ja täsmällinen kysymys, jonka vain onni tai kohtalo yksin saattoi ratkaista. Toiselle, joka tiedusteli erään ystävänsä sairautta, Julia ennusti tuon ystävän pikaista kuolemaa. Ja ennustus kävi toteen, vaikkakin tuona hetkenä paraneminen näytti paljon luultavammalta kuin kuolema. Toiselle, joka kysyi, kuinka eräs oikeusjuttu tulisi päättymään, hän vastasi jokseenkin vältellen. Sitävastoin hän ilman muuta ilmoitti hänelle paikan, missä oli eräs tuolle henkilölle hyvin kallisarvoinen esine, jonka hän oli kadottanut niin kauan aikaa sitten ja jota hän oli etsinyt niin usein turhaan, että hän oli vakuutettu siitä, ettei näkijänainen ajatellut sitä enää.

Minuun nähden Julian ennustus toteutui osittain, s.o. vaikkakaan en saavuttanut päätarkoitustani, järjestyi asia kuitenkin muissa suhteissa tyydyttävällä tavalla. Mitä vastustajan kuolemaan tulee, niin se ei ole vielä tapahtunut, ja mielelläni vapautankin tulevaisuuden pitämästä lupaustaan, jonka se minulle teki tuntemattomaan maailmaan kuuluvan lapsen viattoman suun kautta.

VII

On hyvin ihmeellistä, että joku toinen näin voi tunkeutua olemuksemme salaisimpaan piilopaikkaan ja lukea sieltä paremmin kuin me itse joskus unohdettuja ja karkoitettuja, mutta aina eläviä tai vielä muodostelemattomia ajatuksia ja tunteita. On todellakin masentavaa, että vieras pääsee kauemmaksi sydämeemme kuin me itse. Tämä asettaa ihmeelliseen valoon sisäisen elämämme luonteen. Miten me asetummekaan varuillemme, miten sulkeudummekaan omaan itseemme, meidän tietoisuutemme ei ole kuitenkaan ehdottoman tiivis; se pakenee, se ei kuuluu meille. Ja joskin vain erikoisissa olosuhteissa joku toinen voi sinne asettua ja ottaa sen haltuunsa, niin on kuitenkin varmaa, että tavallisessa elämässä “sisäinen forumimme”, omatuntomme, on jonkinlainen henkinen forum, jossa useimmat niistä, joilla sinne on asiaa, tulevat ja menevät mielensä mukaan, tunkevat sinne katseensa ja valitsevat sieltä totuuksia aivan toisella tavalla ja paljon vapaammin kuin mitä olimme luulleet tähän saakka.

Jätämme tämän seikan, joka ei ole tutkimuksemme esine. Se mitä minä tahtoisin selvittää Julian ennustuksista, se on minulle itselleni outo osa tuntematonta. Menikö hän minun tietopiirini ulkopuolelle? En luule. Kun hän puhui minulle asian onnellisesta päätöksestä, niin se yleensä oli minun aavistamani päätös, joka hätätilassa saattoi tyydyttää vaistoni itsekästä ja raakaa puolta, vaikkakin tahtoni, uskollisena alkeelliselle velvollisuudelle, oli määrä uhrata kaikki mieluummin kuin vapautua tuosta velvollisuudesta asettaakseen sen edelle kurjan persoonallisen menestyksen. On siis huomattava, että tämänlaatuisissa ilmoituksissa vaiston salainen ääni tulee kuuluviin paljoa selvemmin kuin määrätyimmänkin tahdon. Niinpä hän ilmoittaessaan minulle vastustajan kuoleman paljasti vain tuon saman vaiston salaisen toiveen, yhden noita halpamaisia ja häpeällisiä toiveita, jotka me kätkemme itseemme ja jotka eivät kohoa ajatuksemme kantamiin. Todellinen ennustus olisi kysymyksessä vain, jos tuo kuolema tulisi vähän ajan sisällä vastoin kaikkea odotusta, vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Mutta silloinkaan ei luullakseni pythia, ennustajanainen, olisi tunkeutunut tulevaisuuteeni, vaan minä, minun vaistoni, minun itsetiedoton olentoni, joka olisi aavistanut tapahtuman, johon se oli sidottu. Tuo pythia olisi lukenut Aikaa, ei ehdottomasti eikä kuten maailmankaikkeuden kirjaa, johon on kirjoitettu kaikki, mitä tulee tapahtumaan, vaan minun kauttani, minun lävitseni, minun erikoista intuitsioniani, ja hän olisi vain tulkinnut sen, mitä minun alitajuntani ei voinut sanoa ajatukselleni.

Luullakseni asianlaita oli sama, mitä tulee noihin kahteen muuhun henkilöön, jotka menivät kysymään häneltä neuvoa. Sillä, jolle hän ennusti ystävän kuoleman, oli todennäköisesti, huolimatta siitä, mitä järki vakuutti ystävyydestä, sisäinen, luonnollinen tai ennustava, mutta tarmokkaasti tukahdutettu vakaumus, että sairas kuolisi, ja tuon vakaumuksen unissakävijä juuri keksi niiden lempeiden toiveiden joukosta, jotka koettivat pettää häntä. Mitä taas tulee toiseen, joka odottamatta löysi kadonneen esineen, niin on vaikea tuntea kyllin tarkasti hänen sieluntilaansa voidakseen päättää, oliko hänellä n.s. double vue, sisäinen näkemys, vai muistuiko se yksinkertaisesti jälleen hänen mieleensä. Oliko se, joka oli kadottanut esineen, täysin tietämätön siitä, mihin paikkaan ja missä oloissa hän oli sen kadottanut? Hän vakuuttaa, että asia oli niin ja ettei hänellä ollut koskaan siitä ollut pienintäkään aavistusta, vaan että hän päinvastoin oli vakuutettu siitä, ettei esine ollut kadonnut, vaan varastettu, ja että hän oli koko ajan epäillyt erästä palvelijaansa. Mutta mahdollista on, että — hänen älynsä ja valveutuneen minänsä sitä huomaamatta — hänen itsetiedoton ja ikäänkuin nukkunut sielunelämänsä oli vallan hyvin huomannut ja muisti paikan, mihin esine oli pantu. Siinä tapauksessa näkijä olisi — ei vähemmän yllättävän, mutta toisenlaatuisen ihmeen kautta — jälleen löytänyt ja herättänyt salassa piilevän ja melkein animaalisen muistin ja saattanut sen ihmismaailman valoon, johon se oli turhaan pyrkinyt.

VIII

Mahtaneeko olla näin kaikkien ennustelujen laita? Olisivatko suurten profeettojen ennustukset, sibyIlojen, pythioiden, pythonissojen oraakkelivastaukset tyytyneet heijastamaan, kääntämään ja täten kohottamaan käsitettävään maailmaan heitä kuuntelevien yksilöiden ja kansojen vaistomaisen clairvoyancen, selvänäköisyyden? Omaksukoon kukin sen vastauksen tai otaksuman, jonka hänen oma kokemuksensa hänelle osoittaa. Minä olen kertonut kokemukseni niin yksinkertaisesti ja suorasti kuin asian luonto vaatii.

[Muissa tapauksissa tutkimukseni johti vähemmän ihmeellisiin, mutta joskus samanluontoisiin tuloksiin. Kävin esimerkiksi erinäisten kädestäkatsojien luona. Nähdessäni useimpien noiden kädestäennustajien uhkeat asunnot, noiden, jotka ilmaisivat minulle vain typeryyksiä — yksi poikkeus on minun kuitenkin tehtävä — täytyi minun ihmetellä heidän “kundiensa” herkkäuskoisuutta. Silloin eräs ystävä neuvoi minulle ennustajan, joka asui erään katupahasen varrella Mont-de-Piétén lähettyvillä ja joka oli hänen mukaansa parhaiten viljellyt ja kehittänyt Desbarolles’in ja d’Arpentignyn suurta perintöä.]

[Tapasin erään kauhean, muurahaiskekoa muistuttavan talon kuudennessa kerroksessa, komerossa, joka oli samalla kertaa salonkina ja makuuhuoneena, vaatimattoman, lempeän ja hyvin tavallisen näköisen vanhan miehen, jonka puhetapa tuntui enemmän talonmiehen kuin profeetan puhetavalta. En häneltä suuria viisastunut. Mutta muutamille hermostuneemmille henkilöille, jotka vein hänen luokseen, erittäinkin kahdelle tai kolmelle naiselle, joiden menneisyyden ja luonteen tunsin jotenkin tarkasti, hän ilmaisi hämmästyttävän tarkasti heidän mielensä ja sydämensä askartelut, erotti hyvin taitavasti heidän elämänsä tärkeimmät käänteet, pysähtyi niissä tienristeyksissä, joissa heidän kohtalonsa oli todellakin hairahtunut ja epäröinyt, paljasti muutamia hämmästyttäviä, tarkkoja, melkein anekdoottimaisia erikoisseikkoja (matkoja, rakkaussuhteita, saatuja vaikutuksia, tapaturmia), sanalla sanoen, ottaen lukuun jonkinlaisen itsesuggestionin, joka saa mysteerion kosketuksesta enemmän tai vähemmän kiihtyneen mielikuvituksemme antamaan täsmällisen muodon mitä epäselvimmällekin vihjaukselle, hän piirsi heidän nykyisyydestään ja menneisyydestään hieman sovinnaisesti ja symboolisesti suunnitellun, mutta hyvin varman elämänkaavan, jossa heidän täytyi epäilyksestään huolimatta tuntea elämänsä erikoisuoma. Mitä hänen ennustuksiinsa tulee, niin minun täytyy sanoa, ettei yksikään niistä käynyt toteen.]

[Noissa intuitsioneissa oli varmastikin jotakin enemmän kuin pelkkiä onnellisia yhteensattumia. Se oli ilmeisesti jonkinlaista hermoyhteyttä eri alitajuntojen välillä, samantapaista kuin unissakävijällä. Saman ilmiön tapasin kahvinperistä ennustajalla, mutta hänen ilmoituksensa olivat uskalletumpia, epävarmempia, ja siksi minä en niihin kajoakaan.]

On, toistan sen vieläkin, melkein uskomatonta, ettemme tunne tulevaisuutta. Kuvittelen mielessäni, että olemme siihen nähden samassa asemassa kuin unohdettuun menneisyyteen nähden. Me voisimme koettaa muistella. Jotkut seikat viittaavat siihen, ettei tämä ole mahdotonta. Tarvitsisi vain keksiä tai jälleen löytää tuon muistin tie, joka kulkee ajassa meidän edellämme.

Käsitän, ettei meillä ole kykyä tuntea ennakolta elementtien mullistuksia, taivaankappaleiden, maan, valtakuntien, kansojen ja rotujen kohtaloa. Nämä eivät suoranaisesti koske meitä, ja me tiedämme niistä menneisyydessä vain historian keinotekoisten kertomusten avulla. Mutta mikä koskee meitä, mikä on meidän ulottuvillamme, minkä on ilmettävä vuosien ahtaassa piirissä, tuossa henkisen elimistömme erottumassa, joka elimistö verhoo meitä Ajassa, kuten nilviäistä ja hyönteistä verhoo niiden kuori ja kotelo ulottuvaisuudessa, tämä ja kaikki sen kanssa yhteydessä olevat ulkonaiset tapahtumat ovat luultavasti kirjoitetut tähän piiriin. Joka tapauksessa olisi paljon luonnollisempaa ja käsitettävämpää, että asia olisi näin kuin että se olisi toisin. Siinä on tosiasioita taistelussa harhaluulon kanssa. Eikä mikään estä meitä uskomasta, että tässä kuten kaikkialla tosiasiat lopulta voittavat harhaluulon. Tosiasiat, se on se, mitä meille tapahtuu, mikä jo on tapahtunut historiassa, joka on meidän historiamme yläpuolella, maailmankaikkeuden liikkumattomassa ja yli-inhimillisessä historiassa. Harhaluulo on läpinäkymätön verho, jonka kutema ovat nuo käsittämättömät langat nimeltään eilen, tänään ja huomenna, joilla me verhoamme nuo tosiasiat. Mutta koko olentomme ei tarvitse välttämättä olla ikuisesti tuon harhaluulon narrina. Voipa vielä asettaa itselleen kysymyksen, eikö meidän merkillinen kykenemättömyytemme päästä selville niin yksinkertaisesta, riidattomasta ja välttämättömästä seikasta kuin tulevaisuus, olisi eräänä jonkin toisen taivaankappaleen asukkaan ihmettelyn aiheena, jos hän kävisi meitä katsomassa.

Tänään tämä näyttää meistä niin tuiki mahdottomalta, että me saatamme vain vaivoin kuvitella, kuinka tulevaisuuden varma todellisuus kumoaisi ne huomautukset, jotka me sille teemme henkemme orgaanisen harhaluulon nimessä. Me sanomme sille esimerkiksi: jos ryhtyessämme johonkin yritykseen voisimme tietää, että se päättyy onnettomasti, niin emme ryhtyisi siihen ollenkaan; ja koska on varmaankin kirjoitettu jossakin ajan kirjassa ennen kyselyämme, että yritys ei tule tapahtumaan, koskapa tulemme siitä luopumaan, niin me emme osaa aavistaa sen lopputulosta, millä ei ole ollut alkua j.n.e.

Jottemme eksyisi tielle, joka vie meidät paikkoihin, missä meillä ei ole mitään tekemistä, olkoon kylliksi, kun sanomme itsellemme, että tulevaisuus, kuten kaikki, mikä on olemassa, on luultavasti yhtenäisempi ja loogillisempi kuin mielikuvituksemme logiikka, ja että kaikki epäröintimme ja epävarmuutemme sisältyy sen arveluihin ja aavistuksiin. Olkaamme muuten vakuutetut siitä, että tapahtumien kulku tuskin suuntautuisi toisaanne, vaikkakin sen tuntisimme ennakolta. Aluksi tuntisivat tulevaisuuden tai osan siitä vain ne, jotka tahtoisivat vaivautua oppimaan sen, kuten menneisyyden tai osan omasta nykyisyydestään tuntevat vain ne, joilla on rohkeutta ja älyä ottaa siitä selvä. Me mukautuisimme nopeasti tämän uuden tieteen opetuksiin samoinkuin olemme mukautuneet historian opetuksiin. Me pääsisimme pian selville, mitä onnettomuuksia voisimme välttää ja mitä olisi mahdoton karttaa. Viisaimmat vähentäisivät itselleen näiden jälkimmäisten lukua ja toiset kohtaisivat niitä kuten he nyt kohtaavat paljon varmoja onnettomuuksia, joita on helppo ennustaa. Pettymystemme luku olisi hieman vähentynyt, mutta ei niin paljon kuin me toivomme, sillä jo järkemmekin osaa nähdä ennakolta osan tulevaisuuttamme, jolleikaan niin aineellisen selvästi kuin me uneksimme, niin ainakin usein riittävällä siveellisellä varmuudella. Ja me huomaamme, että useilla ihmisillä on tuskin hyötyä näistä niin helpoista aavistuksista. He löisivät laimin tulevaisuuden neuvot, kuten he kuulevat menneisyyden kehoituksia seuraamatta niitä.