Musta hepo: Kertova saaristolaisrunoelma by Larin-Kyösti

MUSTA HEPO

Kertova saaristolaisrunoelma

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Sensuurin hyväksymä, 29. p. Lokakuuta 1904, Kuopiossa.

Ensimmäinen laulu.

Peetrinmessun aikaan laski eestin jaala ohi “Mustan hevon” lahden suojaan, peräsintä käänsi itse Viron ukko, itse Körtsi, kalamies ja kauppi matkallansa uuteen kotiin Suomen saaristossa.

    Vanaveessä keikkui kuutot, nuottavenheet,
purjeet, viirit riippui laskoksissa,
varppi vikisi, ja kiljui ankkurketjut,
kun ne räminällä veteen vaipui,
pienen torven kautta nousi sauhu kajuutasta.

    Körtsin alileukaa kiersi sepelparta,
korvissansa kiilsi vaskirenkaat,
ilomielin katsoi hän nyt uutta rantaa,
huokas, silmää varjosti ja mietti
vainovuosiaan ja orjan onnetonta aikaa.

    Tanakkana ruskettunein poskin seisten
miehilleen hän huusi kumein äänin,
silloin kajuutasta juoksi nurin niskoin
Körtsin kaksi poikaa, kasaveikkaa
pitkin saiman kantta Anna-Madli kälyn eellä.

    Iikka nuorin piltti, vilkas liinatukka
nousi tynnyrille tähystellen,
mutta vakaa Risto, idän tummatukka,
yli laidan katsoi oudoin mielin
meren kalvoon, minne maston pitkät varjot vaipui.

    Körtsi Saimastansa sousi, nousi maihin
päänsä paljastaen vanhaan tapaan
niinkuin itsekseen hän siunannut ois rantaa;
rintehellä seisoi saarelaiset
mykkinä kuin karsastellen tuulen tulokasta.

    Mutta Matsas, saaren vanha luotsi
astui Körtsin luo ja antoi kättä,
käden pinnisti kuin merikravun sipsiin,
virkkoi: “terve tultuasi, Körtsi,
hyvät haltiasi suojatkoon sua saarellamme!”

    “Tervehtijän osa olkoon onni aina,
kiitos Matsas, terve Tallinnasta,
hyvä täällä, meren riistaa riittää meille,
mutta kylpyyn tahtoo kaukolainen,
vieraat pölyt pesen ennenkuin ma mökkiin astun.”

    Sanan virkkoi, tervehti nyt saaren kansaa,
mutta tyynen lahden tuolla puolen
Niklas vaari, tihrusilmä naapur’ukko
katsoi vihreästä akkunastaan
niinkuin harmaa haukka katsoo pesän häirijätä.

    Tutisevin parroin nous hän rahiltansa,
missä rahojaan hän äsken laski,
puhui kähein äänin ihan itseksensä:
“häh, häh, Viron visva, meren hylky,
kulkukoira, joko jouduit tänne pentuinesi!

    Maat ja kalavedet sait sä ryöstöhintaan,
tulivettä toit, veit viikon saaliin,
syöksit naapurini velkaan sekä hautaan,
mutta kirous sun osas olkoon,
raskaana se langetkoon sun heimokuntas päälle!

    Häh, häh, annas päivän tulla toisen mennä,
kyllä tunnet vielä Niklas vaarin
silmä silmää vasten kerran tuomiolla!”
Mumisi ja kätki rahalippaan
hirren taakse; silloin pieni Iine tupaan lensi.

    Pieni Iine, tyttärensä tytär
huitoi käsillään ja tanssiellen
nauroi sekä hoki: “vaari, kuules, vaari,
vieras setä toi niin kauniin jaalan,
siell’ on kaksi poikaa, toisen nimen tiedän, Iikka!”

    “Häh, häh, vai on toinen Iikka, älä itke,
enhän kiellä kanssaan leikkimästä,
vaan jos vieraan tupaan, Iine, kerran astut,
raippaa saat ja teljen kala-aittaan,
enkä ruokaa, juomaa anna sulle kahteen päivään!”

    Suurin silmin istui Iine ikkunalla
vaarin hyväillessä pientä päätä,
viekas, villi meri siinti maitotyynnä,
yli lahden kuului hilpeet äänet,
Niklas vavahti, hän nousi, hampaat kalisivat.

Toinen laulu.

    Matsas hiljaa meloi kuutollansa
rysillensä Mustan hevon karin luona,
Pertti, Niklaan huutopoika
istui Riston kanssa keskituhdolla,
Iine, Iikka keulass’ ilakoivat.

    “Hyvä Matsas, kuule, kerro meille
kaunis satu Mustan hevon laivurista!”
pyysi Risto kirkkain silmin.
Matsas alkoi haastaa kummaa tarinaa,
sylkäsi ja väänsi poskeen mällin.

    “Monta vuotta sitten merta kynti
Musta hepo, suuri kaksimasto haaksi,
laivurina häijy saksa,
niinkuin huuhkain huus hän ruorisillallaan,
joi ja kiros, käytti nyrkkiänsä.

    Tiilenkarvaisine kasvoinensa
aamuin illoin tirkisti hän makuusuojiin,
ajoi helmiruoskallansa
meripojat myrskysäässä mastoihin,
eineeks antoi palan homeleipää.

    Musta hepo tuli Lyypekistä,
jauholastinensa laski Riian rantaan,
vieraan jauhot möi ja tuhlas
ilohuoneiss’ saksa, nosti ankkurin,
säkit sannalla hän ensin täytti.

    ‘Heitä säkit mereen! Laiva uppoo,
Suomen kalliot jo pilkkuu pimeästä!’
huusi kirvesmies, mut saksa
sitoi miehen mastoon, ajoi uhallaan
suoraan surmaan tälle kalliolle.

    Sinne hukkui laiva miehinensä,
niinkuin luuranko se veden alta hohtaa,
mutta sumuöillä vielä
aavelaivana se lentää, kerrotaan,
rosonaama pitää peräsintä.

    Rauhatonna harhaa rosonaama
läpi myrskyn huutaa hullu rikostansa,
ken sen sumulaivan kohtaa
yksin yöllä, älyn kirkkaan kadottaa
taikka hukkuu kurja haaksinensa.

    Siitä karin nimi: Musta hepo,
merimiehen hauta — oiva kalahauta!” —,
päätti Matsas, vaiti lapset
veteen katsoi, vihreässä liejussaan
haaksi ammotti kuin hylkyraato.

    Risto tuijotti kuin lumottuna,
Iinen silmään puhkes kimmelteinen kyynel,
mutta Iikka uhkamielin
merirosvoseikkailuitaan haaveili,
niin he soutivat taas kotirantaan.

    Isän katseen alla pojat varttui,
vartevaksi kasvoi Risto, isän silmä,
kalamies ja hyljekyttä,
vakavana aamuin illoin ahersi,
kulki yksin omaa polkuansa.

* * *

Iikka ilolintu, sorja poika, ui kuin saukko, kiipes jaalan väylingeissä, purress’ Iinen kanssa lauloi taikka kulki suvi-illoin luhdeilla kisaellen saaren naisten kanssa.

    Änkkä käly, tarkka Anna-Madli
hoiti koturina Körtsin huoneutta,
tiesi kaukaa vieraan tulon,
tunsi myrskyn, tyynen tulon ruumiissaan,
samein silmin katsoi korteistansa.

    Iine, mustasilmä, saaren kukka
monen sydänsurma rippikoulun tiellä,
kevyt oli neidon luonne,
keveämmin jalka hiipi keinulle
salaa syksyisin, kun vaari nukkui.

    Aina onni hyvä seuras Körtsin töitä,
täydet apajat hän sai ja hyvät hinnat,
veisti pöntöt, suolas hailit,
salaa suolat, jauhot toi hän jaalallaan,
laski satamissa kompiansa.

    Ja hän ilkkui tuulenpieksijöitä,
kun vain puhe tuli rahatynnöreistä:
“Kultaa mull’ on, hopeeharkot,
vaan ei kivi-aitoissa, ei luodoilla,
meren pohjalla ne arkut hohtaa!”

    Niklas kitsas vaari, rättinuttu
kävi kyliä ja kehui köyhyyttänsä,
huutokauppoihin hän hoippui,
tinki, osti, puntanaan viiputti,
aitat täyteen raastoi romujansa.

    Körtsiä hän aidan takaa näykki,
ulkosaaren tähden kävi käräjillä,
hylkylaivain rosvoks sätti,
mutta Körtsi nauroi ukon uhalle,
veisti venheitä ja tuvan laittoi.

    Niin ne hetket heilui, vuodet vieri,
ajan myrsky-aallot kiersi saaren rantaa,
työ ja lepo, ilo viihtyi,
taivas aulihisti siunas anneillaan,
saaren puissa lemmen linnut lauloi.

Kolmas laulu.

Kenkäin kolke kuului myllyltä, huuliharppu soi ja yököt lensi, mylly häämöitti kuin suuri, musta perho päresiivin; yöhön Iine astui tanssin tuli vielä silmissään.

    Risto hiljaa kulki Iinen luo,
huokas, käsilyhtyyn tulen iski,
saaripolkua he rinnan seurasivat,
mykkämielin katsoi Risto maahan,
vakaa tuska paloi povessaan.

    Silloin Pertti rengin nauru soi,
hulmahdellen juoksi neitoliuma,
Iikka kiihkein katsein juoksi kintereillä
ja hän hihkui, Iinen lyhty sammui,
saaren kallioihin kaiku löi.

    Ja hän tarttui Iinen vyötäisiin,
nauroi, juoksi, kiskoi kaunokaista
läpi mustan metsän venevalkamalle,
missä vihreet aallot vastaan tanssi,
immen purteen kantoi sylissään.

    Täynnä hehkua ja hekumaa
huulet huulta etsi, silmä silmää,
Iikka purjeet päästi, huusi, ruoriin tarttui,
Iinen perään painoi polvellensa,
niinkuin pilven varjo pursi lens.

    “Iine, Iine, kuinka rakas oot,
vapaa meri, ah se meidät kantaa,
onnen saarta kohti kultapilven taakse,
hukkukoon nyt taivas, maa ja kaikki,
kun vaan omana sun pitää saan!”

    Niinkuin tiiran siipi kaaressaan
purje pulleana vettä viisti,
nuorat piukki, tyrskyt kokkaan murtui,
taakse kuohuun muiden purret jäivät,
Risto kalpeana katseli

    ulapalle, sydän synkistyi,
kiskoi jalusnuoraa, puri huulta,
veljeisviha, kateuden myrkky
silmiss’ säkenöi kuin merivirva,
Pertti naisten kera riehakoi.

    “Katsos Iine, tuli tuikkailee
vaarin tuvasta, hän vielä valvoo,
nyt en surmaa pelkää, miksi vanhaa miestä,
arvan kohtaloni vaakaan lasken,
vaarin puheille nyt kohta käyn.

    Haastan: kultaasi en tahdokkaan,
armas aarre sull’ on, nuori Iine,
sydämmeni ilo, halujeni määrä”,
virkkoi Iikka, käänsi purren rantaan,
hiipi Iinen kanssa kuistille.

    Postillansa takaa vaari nous,
katsoi tulijaan, kun ovi aukes,
ortta hapset hipui, seisoi kulmakarvat,
niin hän astui keskilattialle,
Iine eteisessä värisi.

    “Mitä etsit myöhään yöllä, mies?
Kas, kas virolainen laivarotta,
häh, häh, kuinka nakertelit itses tänne,
onko pitkäviiksen juuston nälkä,
vaiko kotokerma loppui jo!”

    — “Vaimoks pyydän, Niklas, Iineä.”
— “Lapsenlastain? Ootko pähkähullu!”
— “Selvään haastan, sydämmeni pakko käskee,
kuule vaari, syvään Iinen silmiin
monta vuotta oon jo katsonut!”

    — “Katsonut? Häh! Katsoit rahojain
joskus ruudun takaa salaa yöllä;
lasna varastit jo kirsikoitani,
vielä rahat veisit, tyttäreni,
enpäs siihen loukkuun luistakkaan.”

    — “Minä vannon.”
— “Mitä, tuki suus!
laita, yötyri, jo heti luusi
muuten luodikolla annan spanskan kyydin!”
käheästi kirkui kiivas vaari,
sieppas seinältänsä puntarin.

    Iikka pihaan väistyi paljain päin,
Pertti vastaan tuli laiturilla:
“hähhää, kanan varas, maaltako nyt tuulee!”
vaiti Iikka venheen veteen työnsi,
Iine itki aitan portailla.

    Kotiin Iikka souti vimmoissaan,
Riston viereen painui vuotehelle,
myrskyn maininkina nousi nuori rinta,
liikkumatta veljet pimeässä
tuijottivat tummaan kattohon.

    Inhon vaisto hiipi välilleen,
salakirot liikkui huulillansa,
hurjat unet, enteet kiehui aivoissansa.
Nurkass’ soitti tuuli kiivain kuiskein,
yöstä kuului meren mumina.

Neljäs laulu.

Elohopein hohti meren väreet, päivän alla välkkyi satkat, suomut, talaat, kala-aitat lahteen varjostui, vaimot, lapset perkas haileja, kalasta juur tullen Körtsi verkkojansa kuivas.

    Vakaa Risto nylki hyljettänsä,
ruskeen nahan naulas aitan seinään,
tumma muoto oli, katseen kalsean
ohi aran Iinen syrjään loi,
neito kumarassa huivin nurkkaan silmät peitti.

    Lempein katsein virkkoi änkkä Madli:
“Iikka viipyy, missä miehen aatos,
naisten naurattaja; Matsas eilen ties
Iikan purjehtineen möljälle,
siellä norjalainen parkkilaiva suolaa purkaa.”

    Yli meren Körtsi pitkään katsoi,
talaan rakoon kelan pisti, virkkoi:
“kaksi päivää poissa, kohta aika mies,
vielä naisissa vain ailakoi,
työntää muille työn ja mässää, etsii souvein seuraa.”

    “Älä moiti, Iikka viel’ on nuori,
myrsky käyköön, talttuu huima luonto,
sitte syksy-öisen myllykarkelon
poika muuttui, sydänvamma lie”,
sanoi Anna-Madli, salaa Iinen silmiin vilkui.

    “Vamma, vimma! Sinä puollat aina,
täm’ on liikaa, tästä loppu tulkoon,
tule Risto, tuulihatun kotiin tuon!”
Risto: “en oo veljen vartija.”
“Sinä tulet!” tiuskas isä, airot veteen työnsi.

* * *

Nelimiehin istui kajuutassa laivur’, Iikka, rattimies ja Matsas savipiiput suussa, lakit kallellaan, seinää peitti kartat, kompassit, nahkasohvan eessä pöydäll’ loisti rommileili.

    “Juo, hurei, ja seiso niinkuin masto,
irvistä kuin musta hottentotti,
murheen liikalasti viiniin upota!”
ilkkui laivur’, Iikkaa olkaan työns,
posket hehkuvina nauroi Iikka hämillänsä.

    Matsas sinimekko, karvarinta,
sormin kaivoi tiuhaa takkupartaa.
“En sua tunne”, sanoi, “oot kuin toinen mies,
kokka kaakkoon, onnen ruoriin mies!”
Mutta Iikka: “koti, ilma polttaa, kauvas tahdon.”

    “Multa puuttuu mies, no, hiisi vieköön,
ota pestit, pääset jungmanniksi,
kuusi ruplaa kuussa, oivan muonan saat,
kyllä meri huuhtoo polton pois,
ilmaa riittää Tulimaasta aina Pernanpukkoon.”

    Laivuri noin seuloi sanojansa,
kaatoi pikariin ja piipun täytti.
“Sanan sanoit, laita kirjat, valmis oon,
terve laivuri, no, Matsas juo,
vapaa oon kuin merikotka kuohun kuninkaana!”

    Kirjat laitettiin ja malja juotiin;
oven suulta kuului Körtsin ääni,
Riston kasvot läpi sauhun haamoitti.
“Kurja poika, karkaat kotoas,
Risto raataa, sinä tanssit ristituulten mukaan!”

    “Riittää isä, taidan tiellä olla
kodin kynnyksellä, nyt sen tiedän,
hamehoukko Risto on kai rakkaampi,
lähden merille jo huomena,
jätän kotitarpeet, maat ja laineet, joilla lauloin!”

    “Varo kieltäsi”, puuttui Risto, “muuten…
pilkkas viiltää niinkuin veitsi nilkkaasi”
Iikka: “sameassa veessä kalastat,
taidat samaa pyytä pyydystää!”
Risto kivahti, mut vanha Matsas väliin astui.

    Kotiin soutivat he ankein mielin,
vaiti söivät miehet atriansa,
katuvaiset katseet hämyyn harhaili,
lämmin sana nieltiin; — illalla
Iikka Iinen nouti “Toivon ankkurille.”

    Kalkin kirjaellun paaden luona
kuiskas Iikka sydän palavana:
“rakas Iine, Iine, lähden kauvas pois,
meri kutsuu, veri vaati niin,
kultaa koota tahdon, tahdon muuttaa Niklaan mielen.

    Kolme vuotta! Palaan silkkipurjein,
kultanastat keulan kaaripuissa,
valtamerill’ illoin sua ikävöin,
kirjelehdet sulle lennätän,
jollet viestiäni saa, niin tiedät kuolleheksi.

    Meren äärihin kun mastot vaipuu
neljään juovaan, hiivi silloin tänne,
päivän sammuessa paina paateen pääs,
silloin tiedän: Iine rakastaa,
Iine katsoo merta, oottaa, itkee merimiestään.”

* * *

    Huomenissa lähti parkkilaiva
kohti päivän välkkyvätä väylää,
raikas lounastuuli puhui purjeisiin,
Iikka käissään piti solkea,
kälyn lahjaa, missä kiilsi äidin vihkisormus.

    Sinikirstultaan hän katsoi rantaan,
Körtsi nyökkäs, kevein rinnoin Risto
vieress’ seisoi; “Toivon ankkurilta” päin
Iinen liina liehui ilmassa
kilvan lokkiparven kanssa yli vaahtopäiden.

Viides laulu.

    Viikot vieri, vaihtui luode vuoksi,
Iine kävi “Toivon ankkurilla”
laivain tullen mennen taivaan rantaa,
kotiin kulki neito miettien
punapurjein saapuvata sulhoansa.

    Pertti renki hiihti mantereelle,
samos sauvoillansa meren jäätä,
vaarin tietämättä kirjeet kantoi,
mutta kolmannen hän avasi,
kätki kademielin lahon ruuhen pohjaan.

    Musta lempi kalvoi Pertin rintaa,
varjona hän Iinen teitä seuras,
mutta Iine luki hämärissä
kälyn kanssa Iikan kirjeitä
Körtsin tuvassa ja heltyi, vuoroin nauroi.

    Käpy käissä istui Risto yksin
nurkassaan ja kutoi verkkojansa,
neuloi purjeet, veisti kölinpuuta,
kun hän Iineen katsoi yli työn,
syttyi silmiin miehekäs ja lämmin liekki.

    Iine tunsi, kuinka tuvan lämpö
kietoi unelmiin ja öisiin usviin,
niinkuin näyssä hän näki Iikan
maston alla —, niin hän havahti,
Riston kumma katse veti häntä luokseen.

    Kahden talven lumi suli salmiin,
kaksi kesää kukki saarimaalla,
meren kaukomailta viestit viipyi,
harvemmin nyt itki impyinen,
harvemmin hän kuiskas Anna-Madlin kanssa.

    Kevyt luonto, kepeämpi jalka
kiihtyi kisaan taas ja Riston seuraan,
Iine ilkkui miesten juroutta;
niin hän kerran kesken katrillin
vaihtoi paria ja Riston piiriin sulki.

    Niinkuin sulku laukes Riston tieltä,
Iinen hengityksen huumaamana
unohti hän Niklaan, Iikan, kaikki
rakkauden mettä isoten
Iinen viehkeen ruumiin vastaan laikkuessa.

    Siitä illast’ Iine harvoin kävi
kalliolla, nyt hän rannall’ istui
katsellen, kun Risto nuottaa veti,
metsätiellä Riston nähdessään
hätkähti hän, kun hän nauroi, nauroi Risto.

    — “Iine raukka!” soimas käly illoin,
“ties on liukas, muisteletko Iikkaa?”
— “Hän mun unhotti tai löysi toisen”,
vastas tyttö, “ehkä meri vei. —”
Niinkuin kuohun kupliin Iikan kuva haihtui.

    Käly yöhön katsoi, Iikkaa itki,
lehdistään taas etsi lohdutusta,
mutta Körtsi nauroi hyvin mielin,
Niklaalle hän Riston riemuksi
riidan hyvitteeksi antoi ulkosaaren.

    Vaari penkoi, puhkui itseksensä,
verkot mätäni ja tuulaat ruostui,
Iinen ilo poisti epäluulot,
yli aidan vaihtoi sanaa kaksi
Körtsin kanssa, hähätti ja syrjään vilkui.

    Kevätjäiden lähdön jälkeen Niklas
siikalastin laittoi meren yli,
käski Pertin salaa yöllä tuoda,
vaihtaa rahat “Riian palsamiin”.
Jaala viipyi, vaari hoippui huolissansa.

    Ulkosaarille nyt Risto lähti
rihlapyssy kangaskotelossa,
aamun sarastaissa näki jaalan
ankkurissa; miehet nukkuivat,
haahkat sukelsivat rannan sammallettoon.

    Kiven taa hän hiipi nelinryömin,
kuului pauke, haahka veteen vieri,
hienot unnut leijui meren liekoon,
silloin tullipurren nokka nous
saarten takaa, jaalaa kohden kaukaa pyrki.

    Risto hoihotti ja jaalaan nousi,
nosti ankkurin ja päästi purjeet:
“ylös Pertti, toinen tonttu mastoon,
jaalan kimppuun tullikoirat käy,
isot kivet mereen, pystyyn latvapurjeet!”

    Risto vihelsi kuin tuulta ilkkuis,
Pertti onnenrahan mereen heitti,
musta viima kiiti vettä pitkin,
puski, purskui, alus kallistui,
kilpaa pursi luovi, kaikki liitteet ryskyi.

    Ohi saarten hurja pako alkoi,
telkät, allit kimpos kiljahdellen,
pursi läheni ja kuohut kiehui,
tuuli kääntyi, yltyi yrinään,
jaala soljui niinkuin sotka niemen taakse.

    Raunioon he lastin pikaa veivät
aamu-usman suojass’ salaa maihin,
myötätuuleen taasen jaala laski,
tullipursi eksyi väylästään,
ylväkkäänä Risto laski Niklaan rantaan.

    Vaari kiitti, hieroi hyppysiä,
kutsui naapurinsa vierastupaan,
oluthaarikoita Iine täytti,
miehet rattosasti rupatti,
silloin Körtsi ryki, veti esiin kihlat.

    — “Tiedät vaari, mull’ on kaksi poikaa,
toinen tuulen teillä, toinen tässä,
viluinen on elo emännätön,
Risto kaipaa vuoteen pöyhijää,
Risto talon saa ja kirstun pohjan kätköt.”

    — “Pontta pojass’ on ja selvää rautaa,
kalliin lastin korjas, mies kuin kaksi,
sentään miehelään on monta mutkaa,
Iine nuor’ on, raihnas, köyhä oon,
pesästään ei lennä lintu höyhenittä.

    Häh, häh, kultaan hiukan untuvia,
lentää, löytää ehkä, neuvot nähdään!”
sanoi saita ukko kaksimielin
hyvästellen viimein vieraitaan,
Risto lähti, katsoi Iineen iloisesti.

    Majallensa souti Matsas, mietti
venäänlehtiänsä pureskellen:
“naikko ruoriton on huvipursi,
viepi minne hullu tuuli vie
kompastuksen kiveen, pyh, ja — lehmänkäännös!”

Kuudes laulu.

    “Puolipaaston” jälkeen paukkui pakkanen
sula vesi jäätyi meren jäällä,
kuulaan sinisinä loisti iljanteet
Körtsin, Niklaan väki lähti talvikalaan
turhaan varoitteli Anna-Madli.

    Körtsi jäihin hakkas kala-avannot
vapeen päällä painoi ruskeet verkot
avannoiden väliin alle jään,
verkot pujotti ja veti köydellänsä;
ulompana aava meri läikkyi.

    Purjeteltat hohti huurteen helyissä,
miehet ruuhta veti jäätä pitkin,
naiset sulloi kalat tynnöriin
naurain supatellen lammasturkeissansa,
vilkas Kille viuhtoi hännällänsä.

    Verkkopussit pulskui täynnä norsseja,
miehet nosti, laski pitkin päivää,
kintaat jäässä, lakit korvalla,
lumihileet kiiti pitkin jäistä pintaa,
Pertti, Iine hyöri rannemmalla.

    Muista etäällä ja meren sulaa päin
valkein vaattein ryömi Risto hiljaa
työntäin purjesuojaa edellään,
tiukkaan sormiensa väliin pyssyn painoi
punaposkin pyyntikiihkossansa.

    Päivän paistehessa leikki iloissaan
hyljeperhekunta poikinensa
hiljaa ulisten ja sukeltain,
ruskeet silmät kiilui, kaankeet viikset välkkyi,
Risto luikun nosti silmillensä.

    Vonkui jää ja kuului pamahdus,
hylkeen silmään sinkui harmaa lyijy,
lämmin veri lumen värjäsi,
ilon raikas huume täytti kytän rinnan,
reippaasti hän riensi saaliillensa.

    Pertti rannall’ ilkkui Iinelle:
— “tyhjä sydän sull’ on, kaksi mieltä,
teirinpelissä et arka lie;
Risto, tiedän, toivoo Niklaan perinnöitä,
voithan Riston heittää niinkuin Iikan.”

    — “Mitä haastat, miksei Iikka kirjoita,
kolme vuotta kului unhoon, umpeen,
vapaa oon, lie vara valita! —”
— “Vaan jos Iikka vihin saa ja kohta palaa,
Ristolle sä olet liian kaunis.” —

    — “Sinä”, nauroi Iine, “miesten mainio,
ehkä kelpaisin ma, simppu, sulle!”
— “Älä pilkkaa, sydän mullai on,
syvät salat tiedän, vaari höpsii yksin…
hämyssä hän hioo koukkujansa. —”

    — “Nytpä itse höpsit puita heiniä
viime kesän jälkeen vaari muuttui.”
— “Muuttaa mieltä niinkuin riepujaan
ole hyvä mulle, Iine… voin sun auttaa,
ole rakas, joskus… oottaa tahdon. —”

    — “Hahhahhaa! Jo riittää, korppi kuhertaa,
voitko mustan tehdä valkeaksi,
taidat korkealle kurkistaa.” —
— “Älä ilku! Naurus itkuks vielä vaihtuu,
korpilla on kynnet, haaskaa vainuu.

    Rakas Iine, älä hylkää, muista myös:
entisyyden varjo tielles lankee,
sua varjelen ja varoitan,
yksi sana vaan ja vaari nöyrtyy, suostuu
mull’ on keinot, jotka tarkkaan tepsii.”

    — “Mene kiusan henki! Sua kammoan,
Pertti, sano, ei, et puhu totta!
Pois mun silmistäni urkkija!”
— “Ei oo meri mykkä… kuules, kun se mylvii,
kerran kuolleet nousee haudoistansa!”

    Iine vihaisena katsoi merelle,
raju luode ruoski jäiden reunaa,
silloin kuului pitkä kiljahdus:
“Herra auta! Jää on irti, liikkuu, liikkuu!
meri ruuhen vei ja railo kasvaa!”

    Hälinässä juoksi vaimot rantaan päin,
miehet kiskoi kalat kelkoillansa,
Pertti Iinen nosti kivelle,
jäykin jäntein Körtsi seisoi, tempas keksin,
huusi poikaansa ja jäälle juoksi.

    Vaimot miehet tyrtyi rantariutoille,
yhä Risto ryömi reunaa kohti
ojennellen pyssynpiippuaan,
huudot tuuleen hukkui, jäinen lautta liukui,
Körtsi kompastui ja sulaan suistui.

    Hylkeet ulisi ja meri myllersi,
Iine kääntyi pois ja kasvot peitti,
mutta Körtsi iski keksillään,
nousi jäälle taas ja jatkoi turhaan matkaa,
sillä lahtena jo railo läikkyi.

    Pohjatuuli ajoi lautan aavalle,
kauvas rannat jäi ja merimerkit,
niin he yössä yksin seisoivat,
katse levotonna etsi purjeen kaistaa,
yöstä armottomat tähdet vilkui.

    Mustan veden alta kalma kaamotti,
nääntymys ja uni, vilu väijyi,
yllä taivas, kylmä ikuisuus,
miehet katsoi kirjavata tähtikirjaa,
taivaan raukeata mustaa rantaa.

    Silloin kellertävän juovan ääriltä
nousi mustin mastoin purjelaiva,
keksin päässä liinan liehuvan
huomas vieras laivuri ja luokse luovi,
korjas heikot haaksirikkolaiset.

    — — Mikä riemu! Iikka seisoi varpilla,
hämmästyi ja riensi isää vastaan:
“isä, isä, näinkö tapaan sun!”
virkkoi lempeesti ja makuusuojaan saattoi,
laivaväki oli kummissansa.

    Kalastajat jäivät ensi satamaan,
laiva suuntas suoraan Tanumarttiin.
“Syksyllä ma palaan!” huusi hän
ilman aavistusta Iinen veikeilyistä.
Sairasvuotehelle Körtsi kotiin kääntyi.

Seitsemäs laulu.

    Rummut pärräs kadun kulmissa
Mikonpäivän kalamarkkinoilla,
ilveilijät kulki säkkipilleinensä,
kauppakojuin huivit, helyt heilui,
tattarit ja kamasaksat kilvan huusi.

    Kadut kansaa täynnä kuhisi,
tullimiehet, nuoret veikeet luotsit,
vakaat majakoiden vartijat ja jätkät,
merimiehet sinipuseroissaan
helapuukot vyöllä polvet notkahdellen.

    Pojat tulta iski koroillaan,
ujot ulkosaarten tytöt tirskui,
kengät nirskui, lanteet notkui, silmiin väikkyi
kyltit, kujat taitekattoinensa
vanha raastupa ja valkee ristikirkko.

    Satamassa purjein käärityin
saimat kellui, monet mastot häilyi,
vaimot hyöri vihrehissä hameissansa,
miehet ruumastansa maihin nosti
säkit, pöntöt, tynnörit ja kalahaavit.

    Körtsi joutui juuri jaalallaan,
Risto kietoi touvin rantapaaluun.
Kotikutoisissaan, punapäärmi liinoin
lyhyt pumpulinen röijy yllään
seisoi Iine armaan aamun paistehessa.

    Neidon silmiin kaikki kirkastui,
kun hän rantaan astui armain mielin,
posket kukassaan ja hymykuoppinensa;
hevot hirnui, piiskat, kääsit keikkui,
huvitelme, nuori nauru ilman täytti.

    Kujan suussa kangaskojussa
viinakuormallansa kurri kirkui,
vilkui viekkaasti ja täytti tinatuopit,
siellä Iikka, Matsas, Pertti istui,
Iikka söi ja kertoi merijuttujansa.

    Kookkaan kaunis oli Iikka nähdä
eteläisen päivän paahtamana,
leukaa parta peitti, kirkkaat hampaat hohti,
kun hän nauroi syvään sydämmestään,
lakin nauhat heilui, kiilsi silkkihuivi.

    Iinen malja! Kaunis kiusaus!
Onni, että edes häihin ehdin,
omiin häihin niinkuin vento kuokkavieras,
elämä on paras paratiisi,
joka satamass’ on vastassamme Eeva.

    Kämmenellä kuva ankkurin,
sinitumma laiva mastoinensa
oli rinnan ihoon neuloin nästäelty,
ja hän näytti arvet, muistomerkit
taisteluista präärioilla, mustain maassa.

    Eevan malja! Kultaomena!
Vanha Aatami ei vielä kuollut.
Kuinka vaari jaksaa, kiivas kitupiikki,
kala syö kai… matojakin riittää?
Mutta kunnon Matsas, mitä mietit yksin?

    “Terve, Pertti, maista muistoksein!
Kerro, kuinka meidän kultalintu
pääsi häkistä, kun meren kenttää kiidin,
veikko ansan heitti, siivo Risto,
kyyhkyiskesyttäjä, kyttä naurismaassa. —

    Kyllä maalla ollaan viisaita,
merellä kun hyöky-aallot heittää,
tuhmaks Riston tunsin, ehkä äly kasvoi,
laudalta hän lyö kuin paininlyöjä,
tepastaa kuin spanskan kukko tantereella.

    Kuules, Matsas, lyötyn luotsiksi,
tuvan veistän ihan nurkkas viereen,
vanhain poikain iltaa veikoin viettää saamme,
nyt on markkinat ja vaihtokaupat…
käynpä katsomassa vanhaa morsianta!”

    Iikka kultarahan pöytään löi,
päätä pitempänä muita kulki,
laski leikkiänsä kansan vilinässä,
silmää iski seudun neitosille,
mutta silmän pohjass’ asui surun varjo. —

    Iine kulki Riston rinnalla,
käsi kädessä ja kevein mielin,
käly Anna-Madli eellä kumarassa,
kultasepän luo he seisahtuivat,
sormukset ja soljet kiilsi laatikossa.

    Iine sormuksensa valikoi,
pujotti sen sormeen hämillänsä,
katsoi kaukomielin tulijoiden silmiin;
silloin sävähti hän, käsi vaipui,
sormus kiersi kansan jalkoihin ja liejuun.

    “Paha enne!” Madli huudahti,
mutta liikkumatta Iine seisoi,
huulet värisi ja povi lainein kulki.
“Rakas Iine, ootko sairas, Iine”,
virkkoi Risto, “vastaa, mikä mieltäs vaivaa?”

    “Risto… Iikka! Minä Iikan näin…”
kuiskas Iine, tarttui kälyn käteen.
“Mikä onni! Iikka täällä! Tule Iine,
sen jo aavistin ja ennustinkin!”
sanoi käly, veti Iinen kansan joukkoon.

    Iine kulki niinkuin unessa,
sadat silmät häntä vastaan väikkyi,
mutta Iikka häipyi niinkuin tuhka tuuleen.
Hiljaa sadatellen itseksensä
naisten mieltä astui Risto kalarantaan.

    Siellä Körtsi nosti haaviaan,
möi ja mittas, pisti rahat massiin,
hämyssä hän etsi Iikkaa kaikkialta,
mutta poissa viipyi pakolainen,
Matsas, Perttikään ei tiennyt Iikan teistä.

    Lyhdyt syttyi, keltalehdet lens,
sankka sade kastoi puut ja purjeet,
kolkot syksynrannat, punertavat paadet
häämöitti, kun Körtsi jaalallansa
lähti markkinoilta kotimatkallensa.

    Risto puomin alla murjotti,
lippoi äyskärillä vettä mereen,
Iine keulass’ istui vaiti, värjötellen,
käly virttä hiljaa hyrähteli,
kirkkaat tulet loisti kaukaa majakasta.

Kahdeksas laulu.

Körtsin tuvass’ oli hiljaa, vanha punttikello takoi kahta, ortten päällä laudat, päreet kuivui, pata koukullaan ja ryijyt oven luona, kangaspuut ja vihree merimiehen kirstu.

    Kaapill’ loisti näkinkengät,
isäin tuomat korallit ja helmet,
seinää pitkin elonlanka kiersi
“Abrahamin uhrin”, Vales prinssin kuvan,
pyhäpuhtahina hohti palkit, pöydät.

    Käly unikirjaa tutki,
Risto merta katsoi akkunasta,
Körtsi vuotehelta oveen katsoi,
siitä asti kuin hän meren jäihin suistui,
sairasti hän taasen jälkeen markkinoiden.

    Hiljaa Iine tuli tupaan,
valon, ilon toi hän tullessansa
maidon, mansikan ja heinän tuoksun,
kylläs katse kutsui… vilkas veri kiehtoi,
hääti lemmenluulot, Riston mustat mietteet.

    “Vaari sairas, taas hän hourii,
rohdot loppui, koko yön ma valvoin!” —
Risto nousi, katsoi kauvan, hellään,
kauvan kättä hyväili ja hiljaa haastoi:
“rakas… rakas, kuiskaa, ethän koskaan hylkää?”

    Silloin ovi auki lensi,
Iikka seisoi kodin kynnyksellä:
“terve meriltä ja lännen mailta,
isä sairas… terve veikko, rauhan kämmen,
käly… Iine, älä pelkää… Onneks’ olkoon!

    Tässä oon, kas meri huuhtoo
sairaat muistot, käsi tarmoon tarraa,
suolakuohut kastaa kuumaa mieltä, —
kotiin jään ja nostan oman huoneen hirret,
tässä luotsikirja, tuossa tulijaiset!”

    Iikka kirstustansa kaivoi
muistolahjat mailta vierahilta,
taruillaan hän täytti tuvan ilman,
synkkä katseen loiste hetken ohi luisti,
sydän itki vaikka herkät silmät nauroi.

    Ja hän vältti Iinen katseet,
ja hän puhui niinkuin vierahalle,
katsoi takkaan taikka avaruuteen,
edes yhtä hellää sanaa Iine ootti,
itku rinnassaan hän salaa pihaan hiipi.

    — Körtsi pojat kutsui luokseen:
“ennen pitkää laiha liekki sammuu,
Tuonen lautta vie mun yrttisaareen,
myrskyn suojaan, siell’ ei pahat parjaa,
täällä saarella sain tuta herjain löyhkät…

    Olin orja, karkulainen,
täältä löysin vapaan valkamani,
synkkä tahra ei syö sydäntäni. —
Kaksi poikaa mulle maammo jälkeen jätti,
elämäni taivaan kirkkaat kaksoistähdet.

    Loistakaatte toisillenne,
veli veljeänsä auttakohon
elon tiellä, kalman kamppailussa!
Sen kun tiedän, itse tyynnä silmän suljen”,
sanoi niin ja siunas, käly ääneen nyyhki.

    Kuutamossa iltapuhteen
veljet astelivat lahden rantaa.
Niklaan tuvast’ tuli lahteen välkkyi,
vaari oljillansa teki lähtöänsä,
Iine neuvotonna hoiti holhotonta.

    Kyynärpäilleen vaari nousi,
ontoin katsein tuijotti hän nurkkaan,
hurjat tuskat ajoi häntä takaa,
niinkuin nähnyt oisi synkkiin syvänteihin
kuola suussa houri hän kuin mielipuoli.

    “Auta, ah… jo ruori särkyi,
kirves välkkyy… keskimasto kaatuu…
Mustaan hepoon törmää musta laita,
miehet mereen… katsos, korkkirenkaat luistaa,
nosta, naapuri, ja souda… horna! tänne!

    Yö on musta, uu, ja tuossa
kelluu kippari… ei kukaan huomaa,
kuollut… kravunsyötti… rahatukut
taskussa… yks tempaus ja hiljaa… loiskis…
hähhähhää… et nähnyt… nyt on rahat mulla!

    Näitkö? Häh? Ei ole synti…
muutenkin ois rahat mereen menneet…
kivet taskuun… noin… nyt painan… vaipuu…
kipparill’ on suu kuin simpulla… ja silmät…
vihreet kuplat pyörii, nousee mustaan pintaan!

    Ei, ei… polttaa… min’ en anna,
kätken metsään… älkää rautaan lyökö,
virolainen laivarotta nuuskii…
minä ammun… ostan uuden kellon kirkkoon,
Iine!… älkää raastako mun rahojani!

    … Kultaa!… Taivas! Tuokaa pappi!
meri velkaa vaatii… kuolleet herää,
laineet lattialta sänkyyn nousee…
aalto nielee… kaikki annan… Herra Kiesus!” —
Niklas vaari korahdellen patjaan vaipui.

    Kalman kelmeänä Iine
hoipersi ja jäytyi tuvan nurkkaan,
Niklaan jalat tempoi, hiki juoksi,
kuolon valkee rengas näkyi sieraimilla,
kuului raskas huokaus, ja henki lähti.

    Iine syöksyi syksyilmaan,
itki, juoksi pitkin lahden rantaa:
“Iikka auta, Iikka, vaari kuolee!”
huusi hän ja heittyi vasten Iikan rintaa:
“mikset vastaa… Iikka… oli kerran…”

    “Niin, niin, Iine… oli kerran…
niin ne kauniit sadut kaikki alkaa,
tuoll’ on lohduttajas… sulhos… Risto”,
sanoi Iikka, käden irroitti ja poistui,
mutta sydämmessään lämmin tunne läikkyi.

    — — Samaan aikaan Anna-Madli
kulki levotonna lattialla:
“kuules Körtsi… oudot oireet tunnen,
laukee arvoitus… nyt kalman henki liikkuu
naapurissa… Niklas kuoli. Jesus Kristus!”

Yhdeksäs laulu.

Pitkä venekunta saattoi Niklaan hautaan, kotiin Iine palas allapäin, vaarin arkut, aitat Pertti etsi, mutta suuri osa perinnöstä pysyi pimeässä salakätköissänsä.

    Risto istui illat usein Iinen luona
Iinen askartaissa tuvassaan,
milloin hymyillen hän harvaan haastoi
huomispäiväin onnen autuudesta,
milloin epäluulon varjo otsaa peitti.

    Mutta Iikka seudun vallattomin luotsi
laski iloisesti purrellaan,
sinitakin kaikki napit kiilsi,
lakin nauha kulta-ankkureineen,
kaukaa luotsipurjeen punakaista puunti.

    Raikkaan tuulen toi hän aina tullessansa,
meren henki huokui ruumiistaan,
kun hän Iinen tapas Riston luona,
haastoi hän kuin vanha, hyvä tuttu
kuin ois unohtanut oman onnen päivät.

    Silloin Iine syitä keksi, ulos lähti,
yksin ollen usein huokas hän,
kahden vaihein aatos vaelteli,
häät ja helykruunu iloon kiehtoi,
Iikan kylmyys, vaarin kuolo mieltä jäyti.

    — Joulunaaton aaton eellä Iikka kylpi
Riston, Pertin kanssa saunassa,
punaposkin ennen muita lähti,
Pertti puki vielä porstuassa,
talituikun valo kauvas lumeen hohti.

    Vetreänä astui Iikka saunatietä,
löylyn lämpö kiersi suonissaan,
talvikirkas ilta silmiin siinti,
yli valojuovan varjo liikkui,
tähti lensi, — Iikka kuunteli ja seisoi.

    Halkovajan takaa Iine vastaan hiipi,
katsein kerjäävin hän sopersi:
“miksi kartat mua, Iikka, aina,
et oo niinkuin olit ennen mulle,
sano edes yksi sana sovinnoksi!”

    — “Älä kaiva, Iine, enään vanhaa hautaa,
rakkaus on kuollut, kuopassaan, —
minä itse sulta sanaa ootin,
kolme kirjettä ma sulle laitoin,
täällä aatos harhas, minä maailmalla.”

    — “Älä soimaa, en ma syytä tiedä,
kaksi kirjettä vain sulta sain,
ah, ma itkin yksin kalliolla,
vaan en nähnyt sua palaavaksi,
kuolleeks luulin… tuli Risto… isäs tahtoi…”

    — “Veikö tuuli viestin, viekas meri nieli,
ei, ei, Iine, yönkö itkit vain?
Umpisokkeloihin tiemme kääntyi,
mustat juonet repi rikki liiton,
Niklas rikas oli… kulta kaikki muuttaa!”

    — “Niklas vaari? Kuule Iikka, minä pelkään,
suru sydämmeni musertaa,
vaarin muisto mua öisin väijyy,
hurjat sanat kuolinvuotehella, —
miksi, hyvä Iikka, silloin luotas työnsit?

    — Kirstut, kullat, kaikki oisin mereen syössyt,
sinun kanssas yön ja merten taa
oisin matkaan käynyt mierolaisna.”
— “Vaiti Iine, — kuulin askeleita,
varjon näin — niin… vaari maatkoon mullan alla!”

    Saunan tuli sammui, pitkä varjo häipyi,
— Pertti saunaan hiipi Riston luo, —
Iikka puhui, mutta huulet värjyi,
tulivirran lailla tunteet tulvi,
käsi kättä etsi tähtein tuikkehessa.

    Kuului rasahdus ja Iinen sydän säikkyi,
Risto nousi niinkuin alta maan:
— “miksi, kurja, käyt kuin varas täällä,
mikset Iinen anna rauhass’ olla,
syytä itseäs, jos multa maltti loppuu!”

    — “Älä pelkää”, sanoi Iikka, “en käy varkain,
liika löyly meni päähäs kai,
kätke Iine seitsenlasikaappiin,
peitä silmät, sulje suu ja korvat,
ettei musta luulos sua narriks saata!”

    — “Kyllä näytän, kuinka narrinlöylyt heitän!”
kiehui Risto purren hammastaan,
nosti vyötään, kohti kaaresteli,
mutta Riston käteen kävi Iine:
— “Risto jos sä lyöt, niin meistä ero tulee!

    Tule Risto, muista, mitä isäs neuvoi:
veli veljeänsä auttakoon,
Iikka syytön on, ja turha vimma!”
sanoi niin ja Riston syrjään saattoi,
kietoi käsivarsin, pitkään Iikkaan katsoi.

    Mutta Pertti renki nauroi sydämmessään
talvi-illan saunakujeelleen:
veljet ärsytän kuin koirat yhteen,
vaarin haamun kautta nartun vien mä;
mietti Pertti, kun taas kaikki oli hiljaa.

    Yli kesän vieri päivät vitkastellen,
Iikka Iinen nähden liehakoi
saaren naisia kuin kiusaa tehden,
Iikan nähdessään myös Iine yltyi
valehyväilyihin kanssa sulhasensa.

    Vanha lemmen tuli syttyi tuhastansa,
salaa tunteet kyti toisilleen,
Iine itki, luki Iikan kirjeet,
Iikka kesän kulki huumehessa.
Meni kuulutukset, tuli häiden hommat.

    Tuvat, aitat pestiin, hehkui leivinuunit,
pitkin puhtein helskyi kangaspuut.
Juhannuksen jälkeen särvin loppui,
siikaparvet pyrki merta kohden,
syksykalaan luotomajaan miehet lähti.

Kymmenes laulu.

“Tiirat kirkuu maalla, kuulkaa kurjet huutaa, kuussa kummalliset näin ma veripilkut, tumman pilven näin kuin mustan ruumisarkun, suuren saattojoukon itkuliinoinensa näin, — älkää menkö miehet, myrsky nousee!”

    Niinpä käly neuvoi, mutta Risto, Iikka
Pertin Matsaan kera täysin purjein lähti
lammasnahkaliivit, öljytakit yllä
meren luodolle, ja isonuotta vedettiin,
sitte yöpyivät he luotomajaan.

    Tuohikaton harjall’ loisti päivänkukat,
pienet himmeet ruudut, ovi luukkuinensa,
katon alla lavereilla heinät, vällyt;
puolipyöree pöytä, kaljaleilit; seinillä
pulvanat ja harmaat reikäleivät.

    Vanha tapa vaati, että kalamiehet
lähtiessään jätti eineittensä tähteet
haaksirikkolaisen raukan hauskutteeksi,
niinpä löytyi vuorokauden muona majassa,
puut ja kirves sekä tulineuvot.

    Lokkiluodon ympärillä aava meri
ulvoi nurkissa, ja uhkaavaiset pilvet
nousi taivaan äärtä, niinkuin veripallo
vaipui päivä mereen; kiukaan tulen loisteessa
mustat hirret, miesten naamat hohti.

    Matsas kalaliemen nosti koukun alta,
Risto kärventeli hylkeen paistiansa,
Iikka pilkkoi puita, Pertti tupakoitsi,
Matsas leivän taittoi, siunas: “taivas suojelkoon
matkamiestä merellä ja maalla!”

    Söivät miehet. Iikka istui umpimielin,
kumman iloisena Risto hämmästeli,
Pertti kompaili ja nauroi kiihoitellen;
niinkuin pahat henget oisi päässeet luolistaan
meri säisti, rantapaadet jyskyi.

    Matsas rantaan lähti, katsoi ulapoille,
käden silmillensä nosti varjostellen,
päätään ravisti ja veti nuottavenheen
majan oven eteen, nosti kulmakarvojaan,
kovin vakavana Matsas mietti.

    Mutta lemmon levotonna meri velloi,
löi ja kiljui, sylki vettä syvyyksistä,
hurjat vaahtoharjat pärskyi karein luona
monta syltä ilmaan kumeasti kolahtain,
hopeisina välkkyi vesipatsaat.

    Aalto ajoi aaltoa kuin vihollistaan
kimppuun kimmoten ja toistaan tavoitellen
niinkuin suuret viherjäiset lohikäärmeet
päässä valkeet lumikruunut, selät kaaressa,
mustin vatsoin purstot purskahdellen.

    Sinimusta kita taivaan napaa kohden,
vihreet, villit silmät niinkuin pulleet kuplat
huojui pedot toisihinsa kiemurrellen
yli luodon kiviseinän kiirein kiiveten
jatkaen taas matkaa maata kohden.

    Matsas pyyhki kuohukasteen parrastansa,
päätään ravistain taas kalamajaan astui:
— “Siell’ on koiranilma, Herran voima liikkuu,
vanha veteinen on tänään tuhat tulimmainen,
vesi nousee… lähtään matkaan, miehet!”

    Vaan ei kukaan kuullut tänään Matsaan ääntä,
ilmiriitaa haastoi veljet keskenänsä,
mielet myrskyssä ja silmät säkenöiden
seisoivat he vaiti väijyellen liikkeitään,
vihdoin Iikan sisu yli kiehui.

    — “Sinä kurja raukka, isän lillipoika,
aina lapsuudesta sinä kaunaa kannoit,
puhtaan sileätä tekonaamaas inhoon,
sull’ on musta sielu, sull’ on Juudaan silmätkin,
paljonko sa maksoit Iinen eestä?”

    — “Älä herjaa mua, kehno karkulainen,
vanhan isäs heitit, Iinen suruun suistit,
onnen vaihtokauppaa olet aina käynyt,
onni Iinelle, kun auki sai hän silmänsä,
sinut hylkäsi kuin riettaan rievun!”

    — “Kas, nyt ulvot niinkuin susi lammasvaattein,
niinkuin susi tulit naapurisi tarhaan,
niinkuin rosvo raastoit kauniin karitsani,
isäs rahoilla sä ahneen Niklaan ansaan sait,
väkipakoin sairas Iine suostui.

    Maailmalla kovaa leipääni ma etsin,
kultaa etsin rakkaan Iinen lunnahiksi,
meren pohjalla mun luuli lepääväni,
sua katseli hän minun silmilläni vain,
veljen muistoksi hän veljeen vaihtoi.”

    — “Hahhahhaa, en kuullut ole kummempata,
silmänkääntäjäksi sinun pitäis päästä,
Iinen silmiä et enään puolees käännä,
mun hän on ja vihkituoliin karitsas ma vien,
tokko enään sua silloin muistaa!”

    — “Vietkö? — Ei, ei, sorja ylkä, sinä raastat,
heikon uhrin kiskot vihki-alttarille,
mutta sen ma sanon sulle, reipas Risto,
konnan työn ma estän kautta taivaan, helvetin,
Iinen tempaan papin nenän eestä!”

    — “Sinä uskaltaisit tehdä häväistyksen?
Ei, ei, kyllä tunnen, sinä kerskaat aina! —”
— “Viel’ on viikko häihin, pitkä matka maihin…
vaan en väkivaltaa käytä, yksi katse vaan,
lempein valloin Iinen ijäks voitan. —”

    — “Mitä salailet, no, älä kierrä, kaarra,
sano suoraan kaikki, silmä vasten silmää,
muuten tunnet kuinka miehen nyrkki iskee,
älä väisty, kuulkoon tässä Matsas, Perttikin,
Iine valitkohon veljeksien kesken!”

    — “En mä väisty, enkä käänny, enkä näänny,
Iinen tähden olen kauvan vaiti ollut,
koska vaadit, kuule siis ja iske päältä,
tässä seison enkä pelkää paholaistakaan:
viime talvena jo saunatiellä Iine

    sanoi heittävänsä kullat, helmet mereen,
minun kanssani hän tahtoi onnen jakaa,
mua rakasti ja rakastaa hän aina,
nyt sen tiedät, — ota omaksesi hyväilyt,
jotka antoi mua muistellessaan.”

    — “Hahhahhaa, sen varsin valehtelet, konna,
Iine… kaunis käärme… nyt ma huomaan kaikki.
Perkele! Se onni maksaa sulle paljon!!”
Risto karjasi ja hyppäs pystyyn, hoki puukkoaan,
kirosi, mut tyhjä oli tuppi.

    Kuuman kekäleen hän tempas padan alta,
Iikkaa kohtaamatta heitti laverille,
Iikan rinnustaan hän iski nyrkillänsä,
hurja rynnistys ja raivo riehui majassa,
ruudut särkyi, pöydät, rahit kaatui.

    Maassa kiiriskellen pitkin pituuttansa
vaatteet repaleina veljet ponnahtivat
niinkuin tulipallot toisiansa vastaan
himon hulmutessa läähättäen iskut lens,
silloin Matsaan raskas kämmen nousi.

    Kankein kulmakarvoin vanha meripekka
heitti Iikan nurkkaan, painoi Riston seinään:
— “veljet, veljet, riita halki, hurjat hullut,
isän sairastaissa tappelette kurjat vaan
niinkuin metsonpojat soidinaikaan!

    Mars ja matkaan kaikki, nyt on lähdön aika!”
puhkui vanha Matsas vielä murahdellen.
Veljet häpeissänsä lähti luodon rantaan,
silmät pyöri vielä, ruskeet rinnat huohotti,
sydänalaa kimmat kirvelteli.

    Kokkapurje reivattiin ja sillä mentiin,
Matsas ruoriin tarttui, painoi anturallaan
jalusnuoran laitaan seistein niinkuin paasi,
pitkän matkan pursi hyppi ristiryöppyhyn,
kokka ilmaan nousi, perä painui.

    Nokimusta taivas, hiilimusta meri,
helovihreet laineet ohi laidan vyöryi,
näkymätön voima ajoi purtta tuuleen,
maston päässä vinkui viimat kimapilleillään,
mustat haudat hohti syvyyksistä.

    Pertti taakseen katsoi, viittoi käsillänsä,
punertava hohde valui taivahalle,
kauniin kamalana loisti lokkiluoto,
kalamaja paloi, tulipurstot säkenöi,
kekäleet ja kivet ilmaan sinkui.

    Veljeksien katseet yhtyi niinkuin liekkiin,
niinkuin aallon ärjy veljeisviha yltyi,
milloin pursi uppos syvään vaahtolaaksoon,
väistyi maa ja korkeet vesiseinät yli löi,
milloin nousi harjalle kuin lastu.

    Joskus alihanka painui veden alle,
suolavesi kohinalla purteen loiskui,
miehet sangoillansa mereen vettä mätti,
joskus kallisti kuin huippu merta laassut ois,
nosti taas ja purje räpytteli.

    Kuului ukkonen ja taivaan kansi jyskyi,
käyräsäilä, salama löi viistoon mereen,
ukon nuoli iski ihan veneen viereen,
Mustan hevon luona yli saaren vihuri
salaa tuli kosken kohinalla.

    Ylihangan puoleen puomi ilmaan nousi,
Pertti puomiin tarttui, Matsas kivet heitti,
hirveästi ryskien löi purje veteen
niinkuin merikotkan siipi haukeen iskeissään;
vene kaatui, miehet mereen syöksyi.

    Risto hädässänsä tarttui Iikan rintaan,
molemmat he vaipuivat kuin lyijykuulat,
kalman kamppailu nyt alkoi, pintaan nousten
yli voimain takaa Iikka riuhtoi tempoen,
Iikan käteen jäi vain Riston kaulus.

    Risto viittoi, vaipui märkään, mustaan kuiluun,
salamoiden loisteess’ Iikka näki silmät,
suuren, kumman, kauhujäykän katseen
Tuonen tuolta puolen. — — Yksin Iikka rantaan ui,
Matsas, Pertti puukoin köliin iski…

Yhdestoista laulu.

Vaahtopäiset, vallattomat laineet lauloi kuolontanssiansa karin luona, harkillansa miehet narasivat, itse sairas Körtsi köyttä kiskoi, mutta rakkaan saaliin kätki viekas hauta.

    Kotiin Körtsi palas sielurikkolaisna,
pian hänkin teki majan muuton:
neljä lautaa, kourallinen multaa,
kolkot kyyneleet ja raskas aamen,
ympärillä yö ja ikuisuus ja mykkyys.

    Sinisilloillansa talvi aallot kattoi,
laivahylyt, luurangot ja pirstat,
yli jään nyt tanssi ilkamoiden
kulkuissoitto kymmenestä reestä,
Iikka ajoi kera kauniin nuorikkonsa.

    Tulisoihdut hulmui iltahämärässä,
eturatsain riensi Pertti renki
Niklaan taloon tuoden terveisensä,
Matsas isäntänä pöydän päässä
tervetulleeks lausui, Pertti sanan saattoi.

    Lausui Matsas: “mistä matka, mistä vieraat?”
— “Kaupoill’ ollaan, kallis meill’ on rahti,
oisko sijaa saarell’ yötä olla?”
virkkoi puhemies ja Matsas vastas:
— “rahti tupaan tuokaa, puuta painakaatte!”

    Tupaan astui nuoteet, häiden saattojoukko,
kiljui klanetit ja viulunkäynät,
kattohurstit, nauhat, harsot heilui
vanhan rahatanssin kiertäessä,
tuotiin huomenlahjat, juotiin “kerranjuonti.”

    Kolme päivää häitä jatkettiin, mut Iikka
katsoi kalseana huomentuoppiin:
“piiriin, Pertti, muista morsianta,
minä juon ja nauran vaarein kanssa! —”,
sanoi hän ja heitti tuopin lattialle.

    Naiset kirkui nostain valkoliepeitänsä,
Iikka lähti, kulki kalliolle,
katsoi synkin silmin Mustaan hepoon,
oven auvetessa kuului telme,
Pertti kiihkeänä kiersi morsianta.

    Körtsin taloon muutti Pertti palkkalaisna
ja hän raatoi päivät pääksytysten,
kalamaimoilla hän pellot höysti,
kynti, kylvi, laski, koki verkot,
lauloi lämmeten kun kuuli Iinen äänen.

    Rukkiansa polki Iine ikävissään,
Iikka viihtyi pöytäveikkoinensa,
tuhlas perinnöitään, joi ja hummas,
sillä veljen kuolo mieltä kaivoi,
kotimatkoillaan hän Mustan hevon kiersi.

    Tuulen pieksemänä, märkänä hän nousi
luotsiveneestään, ja silmät väijyi,
raskain mielin söi hän iltasensa:
“sinä suret, Iine, kaiho kalvaa,
taidat Ristoasi vielä kovin kaipaella?”

    “Heitä herjat, Iikka, älä lisää taakkaa,
muutenkin on elämämme raskas,
siunausta ei oo perinnöllä,
tyysten tuhlaat, muista, sull’ on lapsi,
pieni Iine, valvattis ja ilonruusu.”

    — “Niin, niin… pikku Iinellä on Riston silmät… —
oh, jos tietää voisit tuskan painon,
joka rinnallani aina lepää,
kun ma Mustan hevon kaukaa huomaan,
samaan kariin silloin kuuma kiihko ajaa.

    Silloin yöt mun täytyy turhaan hurjastella,
aamu ankarampi ammoittaapi! —”
— “Vainaa maatkoon mustan aallon alla,
eteen eläväisen mieli pyrkii. —”
— “Iine, sin’ et tiedä syvää surun syytä,

    veljeltäni kielsin avun oljenkorren,
työnsin tylysti, kun veteen vaivuin,
Risto huutaa mulle haudastansa,
Riston katse seuraa kaikkialla,
ajaa aalloille ja kotiin karkoittaapi.”

    — “Oma henkes säilyi, synkkä muistis pettää,
sinä liioittelet surman syytä,
heitä herkät huolet, tartu työhön,
koto sortuis, jollei Pertti raatais,
sentään Pertin annat kaikki pilkat niellä.”

    — “Hahhaa! Taidan olla veltto Potifaari,
mutta Pertti ei oo mikään Joosef,
Pertti kala-aitat täyteen sulloo,
Pertti paraat palat saa ja herkut,
Pertillä on kaunis, viettelevä ääni!”

    — “Katsos, munkin täytyy hiukan huvitella”,
ilkkui Iine, Pertti pirttiin astui;
— “pyhät, aret sinä juhlit, öitsit!”
Iikka nauroi, kaivoi taskujansa,
pisti kirjekäärön Iinen käteen, virkkoi:

    — “Katsos, Iine, mitä löysin veneen alta,
ensi lehdet lemmen öljypuusta. —”
Iine kummastellen Perttiin katsoi:
— “Miksi salasit sen, Pertti multa?”.
Iikka nousi, katsoi tuimaan rengin silmiin.

    Mutta Pertti vastas suulaan sukkelasti:
— “Niklas vaari multa kirjeen otti,
uhkas pyssyllänsä ajaa metsään,
uhkas Iinen tappaa, jos ma veisin
sanan hälle, siksi olin aina vaiti.”

    — “Nytpä laukee langat, kaikki syyt ja sotkut,
suotta soimasin ma sua, Iine,
mutta sinä, Pertti, kurja hurri,
väisty vilppinesi huoneestani,
sinun katseestasi vilkkuu suden silmä!”

    Pertti lähti puiden salaa nyrkkiänsä,
Iine jälkeen hiipi viihdytellen,
Iikka nauroi kumman katkerasti,
kätten väliin kuuma otsa vaipui,
niin hän tuijotti, kun Matsas oven aukas.

    — “Iikka, hoi, kas täällä sinä rauhaa vietät,
etkä tiedä, että engelsmanni
kulkee laivastoineen saaristossa,
polttaa kaupungit ja laivat kaappaa,
kaikki luotsit käsketty on mantereelle!”

    Ilo silmiss’ Iikka Matsaan kättä painoi:
— “Rauhaa, rauhaa, ei oo mulla rauhaa,
riehukohon vaikka turkkilainen,
laaskoot tulipommit koko saaren,
Pertin, mun ja Iinen, Mustan hevon, kaikki!”

    — “Kuinka haastat, vihamies on vesillämme,
kaukaa merillä soi tuliputket,
metsään aarteitansa kansa kätkee,
Pertti… Iine…? En saa tänään selvää
sinun puheistasi, mikä miestä vaivaa?”

    — “Minä mantereelle? Ei, ei, tuhat kertaa,
jättäisinkö Pertin, Iinen kahden,
yhtä pitää Pertti, Iine leikkii
niinkuin Riston kanssa ennen muinoin,
sen ma näin, kun rengin runtti lähti äsken.”

    Kämmenensä laski Matsas Iikan olkaan:
— “Iikka parka, epäluulon käärme
syöpi sydäntäs ja sappes mustaa,
heitä hurjat yöt ja turhat tuumat,
tule Iikka, ole mies ja muista lastas!”

    Miehet lähti. Huoneest’ astui Anna-Madli,
polvilleen hän vaipui oven nurkkaan:
— “pyhä taivaan isä varjelkohon
sala-öistä sekä hirmutöistä,
Herra kääntäköhön Iikan raskaan mieleni”

    Viikkokauden pysyi Iikka kotosalla
polvellansa lastaan hypitellen
taikka kuljetti hän kalut, kirstut
vastapäiseen saareen, lintuluolaan,
missä lintukytät usein suojaa etsi.

    Mutta kerran yöllä unihoureestansa
heräsi hän pystyyn kiljahdellen,
unissaan hän oli Riston nähnyt,
vielä valvein näki valkeen käden,
suuret silmät, jotka vaipui permantohon.

    Myrskyn pasuuna se mylvi mylleröiden.
“Auta Iine, herää, katso Iine,
kuules, sielukellot yössä soittaa,
Riston kellot, ah, en tätä kestä,
Iine, Iine, onnettomat ollaan, Iine!

    Myrskyssä ma aina kuulen kolkot kellot,
avunhuudon kuulen korvissani,
lupaa, Iine, ole uskollinen,
sinä… Iine pien’, ei muuta mulla,
anna suuta, sylityksin sykkikäämme!”

    Syliin kietoi Iikka vaimon nuoren ruumiin,
läähättäin hän hyväili ja kuiskas:
— “sull’ on tahto tuohta… varo… Pertti…
tulee heikko hetki… varas yöllä,
ei, ei, sääli on, taas suotta sua kiusaan.”

    Unisena puhui Iine: “jätä rauhaan,
aina Pertin kuvan esiin loihdit
niinkuin kiihottaisit salasyntiin,
syytä itseäs, jos kuoppaa kaivat,
ei, ei, Iikka, älä kiihdy, leikin laskin.”

    — “Kirous ja surma! Varo kieltäs vaimo!
Jos sun kerran tapaan kuherrellen,
niin en tiedä, mihin raivo saattaa;
miksi merille ma kerran lähdin,
kaikki ois nyt toisin, älä itke, Iine!

    Riston valju hahmo lepää välillämme,
hiipii mieliämme myrkytellen;
meri, meri, sinne aatos lentää,
meri rakas on kuin äidin muisto, —
mutta kuules, taasen myrskyn kellot pauhaa!”

    Iikka vuoteen jätti, meni saunaan maata,
tuuli vinkui pihapihlajissa,
rannan santaa aallot huokain huuhtoi,
Iikka levotonna yönsä nukkui,
aamulla taas lähti ilojuominkeihin.

Kahdestoista laulu.

    Sumupilvet souti mereltä
niinkuin suunnattomat, harmaat vuoret
hiljaa vyöryellen maata kohden,
kietoi kierot luotomännyt harsovaippaan,
taivas, meri usvaan sekaantuivat.

    Yli saaren sumu samoili,
katot, pihat peittyi sankkaan huuruun;
Iine aitassansa kirstuun kätki
hopeat ja helyt, sormukset ja silkit,
Pertti lauloi halkovajan luona.

    Vanhan nuottavenheen puoliskot
oli pystytetty kuusen alle,
sinne Pertti pinoi polttopuita,
hakotukkiin kirveen löi ja aittaan hiipi,
peitti käsillänsä Iinen silmät.

    — “Arvaas, ken on täällä? Ystäväsi”,
kuiskas Pertti renki ääntään muuttain.
— “Laske, Pertti, Iikka saattaa tulla,
kaukaa merellä jo vilkui valkopurjeet,
Iikka huomaa kaukoputkellansa.”

    — “Iikka! Iikka ain on tielläni,
miks sen kurjan nimen taasen lausuit,
hyvästini taidan ottaa sulta,
sillä lähteä mun täytyy, min en kärsi
häijyn isäntäni herjausta.”

    — “Pertti hyvä, älä jätä näin,
käly vanha on ja Iikka huima,
ilman sua kontu kukistuisi,
kylmän kiukaan ääreen minä varmaan uuvun,
mieron maantie on kai edessäni.”

    — “Kivet tasoittaisin tieltäsi,
ken sun, Iine, käskee tänne jäädä,
miehes lokaan heittää kultarahat,
kurja mies, saa sappeni hän kuumaan kuohuun,
aina lapsuudesta häntä vihaan.

    Sorja Iikka, ilon kuningas,
valtasi sun simasanoillansa,
minä olin surun lempilapsi,
nälkää, mustaa pilkkaa sain ma osakseni,
varjoon jäin ja sinä valoon nousit.

    Oh, et tiedä kuinka kateus
tahraa sielun sekä heljät haaveet,
salaa syö ja kiihtää rikoksihin,
Iikkaa väijyin niinkuin susi saalistansa,
häntä varten valoin valmiin luodin.

    Häntä kiertelin ma päivin, öin,
käsi vaipui, kun ma sua muistin,
Iikkaa häpäisin ma Niklaan luona,
veljet usutin ma vihan hurjaan viettiin,
Iikan lemmenkirjeet minä kätkin.

    Kun ma aavikolla hiihtelin,
poltti kirje niinkuin tuli rintaa,
tiedäs, että miekkoinen ma itkin,
minä, jonk’ ei silmään kyynel koskaan noussut,
meren sulaan silloin hiihtää aijoin.”

    — “Tänään pelkään, Pertti, kiihkoas,
anteeks suo, ma sidon vanhat vammat,
nyt ma ymmärrän sun kumman luontos,
monet oudot sanat, mutta lupaa mulle,
vältä kiistaa, niin oon hyvä sulle!” —

    — “Käske myrskyäänen vaijeta,
ei, ei, Iine, ole rakas mulle,
anna itses mulle kokonansa,
sillä Iikka hylkää sinut, sen ma tiedän,
hän on kevytmieli niinkuin tuuli!”

    Iine maahan katsoi, lausui niin:
— “Iikka rakastaa kuin elämäänsä.”
— “Rakastaa? Ei, Niklaan perinnöitä,
jospa tietäis Iikka, mistä aarteet saatiin,
jättäis hän sun oman onnes nojaan.

    Tiedän, keltä vaari rahat sai,
ryösti kuolevalta laivurilta
monta vuotta sitten myrsky-yönä,
niillä Iikka elää saaren ruhtinaana,
syrjään työntää mun kuin kerjäläisen.”

    — “Herran tähden, Pertti, vaikene,
älä kaiva synkkää salaisuutta,
sua rukoilen, ma pelkään Iikkaa,
Anna-Madli kuulee kaikki akkunasta,
rakas Pertti, älä hiisku tästä!”

    — “Liian kauvan olen vaijennut,
liian kauvan olen yksin ollut,
liian kauvan vailla valkeutta,
valitse nyt, tahdotko sä mun vai Iikan,
suostu, armas, pyydän viime kerran!”

    — “Hiljaa, Pertti, älä kysy nyt,
enhän tunne omaa sydäntäni,
neuvoton ma oon ja päätä huimaa,
oota viikko… vuosi… ehkä sinuun suostun…
taivas, kuulitko sa kolahdusta?”

    — “Ei, ei, Iine, nyt et välttää voi,
voitko vuoteellasi sietää miestä,
joka oman veljen surmaan suisti,
kautta taivaan, sen ma itse näin ja vannon!”,
kiihtyi Pertti, tarttui olkapäähän.

    — “Pertti kulta, päästä, päästä pois,
kamala on syytös, hurja äänes,
ei, ei, ei, ah, miksi tulit tänne,
minä tukehdun ja huudan… auta Iikka”,
vasten seinää Pertti Iinen painoi.

    Anna-Madli seisoi portailla
kepin tuessa ja itkusilmin,
vavisten hän joka sanan kuuli,
Iikka purrellansa laski juuri rantaan,
Madli kompuroiden rantaan riensi.

    Niinkuin pistänyt ois kylmä kyy
Iikan sydämmehen veri syöksyi,
pystyyn ponnahti hän laiturilta,
kun hän Pertin äänen kuuli aitan luota,
sumun suojassa hän pihaan kaarsi.

    Iine riuhtoi, riensi aitasta,
vasten rintaa Pertti Iinen painoi:
— “Rakas, rakas, älä pelkää, pääsky,
minä janoan sun nuorta hellyyttäsi,
minä himoitsen sun sydäntäsi!

    Kuules merellä jo ammutaan, —
minä löysin Niklaan salakätköt,
mull’ on kultaa, keinoja ja voimaa,
kauvas paetkaamme täältä suureen länteen,
ensin yksi yö me heimeilkäämme!”

    Pertti tempas Iinen syliinsä
sekä kantoi häntä aittaa kohden.
“Konna seis, miks raastat vaimoani!”
huusi Iikka, käheet sanat kurkkuun tarttui,
Iine kauhuissansa maahan vaipui.

    — “En ma pelkää, itse konna liet,
veljes surmasit sa kateissasi!”
— “Senpä valeen päästit hengelläsi!”
Iikka karjasi ja tempas hakokirveen,
iski hamaralla Pertin päähän.

    Renki maahan kaatui kiljahtain,
pitkin niskaa veri nurmeen pulppui,
käly läähättäen joukkoon juoksi:
“Iikka parka, tapoit miehen, joudu, joudu,
karkaa laivaan, hyvästi, oi, Iikka!”

    Iikka kulki niinkuin unissaan,
pesi kätensä ja purteen istui,
päästi purjeet, käänsi ulapoille,
kummituksen lailla seisoi Musta hepo,
läpi sumun näkyi taivaan silmä.

    Iikka sumun sekaan tuijotti,
silmiss’ säkenöi kuin verikuplat,
vetten päällä liikkui veljen haamu
lumivalkeana paariliinoissansa,
nosti kätensä ja mereen vaipui.

    Hetken harhanäky kesti vaan,
tuskan hiki peitti Iikan ruumiin,
tuli puuska, ajoi sumun tieltään,
kantoi purren kohti suurta, aavaa merta,
Iikka nousi vihollisen laivaan.

    Mutta pihamaalla verissään
virui tunnotonna Pertti renki,
Iine tointui, käly haavaa huuhtoi.
Kuului jymähdys ja “Toivon kalliohon”
lensi suhahdellen tykinkuula.

Kolmastoista laulu.

Pertti kuumeyönsä kamppaili, vihdoin kalman varjo väistyi vuoteen päästä, line virkkoi: “paljoon olen syypää, hautaan kallistui jo elämäsi vaaka, synkkä arvoitus sun päälläs leijui.”

    — “Tunnet, Iine, sydänhaluni,
sinussa on iloni ja onni, kaikki”.
— “Aika pesköön sydäntemme haavat,
oota viisi vuotta, saat ne ilon tähteet,
jotka kohtaloni vielä säästi. —”

    Kului viisi vuotta verkalleen,
teillä tietämättömillä Iikka viipyi,
kolme kertaa häntä kuulutettiin,
vihkinaisekseen nyt Pertti Iinen otti,
Niklaan perut toi hän kätköistänsä.

    Siitä asti painoi kirous
koko huoneutta, armas Iine kuihtui,
niinkuin orja sai hän varhain raataa,
silmiensä alla näkyi mustat renkaat,
hienot, valkeet kädet känsistyivät.

    “Vaarin rahat polttaa, vie ne pois,
rikosriettaat kädet sai ne saatanalta,
osta niillä kirkkoon uusi kruunu!”
pyysi line, mutta Pertti hähätteli:
“vaiti vaimo, minä täällä käsken!”

    Pertti salateillä kierteli,
taloon toi hän rantasouvit, laivavarkaat,
öisin kuului siellä mässäystä,
salaa tavaroita siellä maihin tuotiin,
kauvas kuului talon huono maine.

    Ensin Iine itki onneaan,
kulki Matsaan luokse saamaan lohdutusta,
vaipui sitte mykän murheen valtaan,
vihapäissään Pertti vaimoansa raastoi,
halpaantunut käly tuoliin tyrtyi.

    Kerran elokuussa illalla
Iine hyöri, nosti luukun lattiasta,
kuoppaan kömpi, puuhas padan luona,
kattoi pöydän; tuuli ulvoi akkunassa,
sisään Pertti astui ankarana.

    — “Nyt on hornan henki liikkeellä,
tuuli merta pieksee niinkuin skorppiooni,
saispa heittää rantaan laiva-aarteen;
eilen merta luovi pitkä parkkilaiva,
luotomajassa on vieras käynyt.

    Leivät syöty, puut on poltettu,
auta armias, jos kiinni saan sen rosvon!”
— “Muista, Pertti, myöskin lähimmäistäs,
rantaan nääntynyttä, jota ajoi aalto,
mutta kuules, kuka pihall’ itkee?

    Kuulin nyyhkytyksen selvästi
niinkuin seinään oisi hiljaa kolkuteltu.”
— “Hahhaa, höpsö vaimo!”, ilkkui Pertti,
“myrskyn villakissat kiimassansa naukuu”,
Iine kiljahti ja taappäin astui.

    Kelmeenä hän katsoi akkunaan,
vasten ruutua hän näki miehen kasvot,
silmät kiiltävät ja ruskeen parran,
— “katso, katso, Iikan kasvot näin ma varmaan”,
sanoi Iine kättään ojennellen.

    “Sin’ oot sairas, enhän mitään nää,
eihän Iikka saata tänne päätään pistää,
karkulainen on hän suojaa vailla,
murhamies ja kurja, valapatto luotsi,
vieras ranta kätkee kai nyt luunsa.”

    Sinä yönä Iine valvoi vaan,
elon kuvasarjat hälle kangasteli,
miestään katseli hän kauhuissansa,
rokon rumentama naama hohti,
Iine säikkyi omaa aatostansa.

    Lapsen vuoteen ääreen hiipi hän,
tuutien hän painoi päänsä jalkopäähän:
“Luoja, koska täyttyy murheen mitta,
suo mun kerran vielä nähdä Iikan kasvot,
suo mun sitte kuolla kunniassas!”

    Aamuhämärässä kuuli hän
askeleita askartaissaan aitan luona,
pieni Iine leikki rauniolla,
riemusilmin juoksi lapsi: “katsos, äiti,
mitä vieras, hyvä setä antoi!”

    Iine lapsen sulki syliinsä,
Iikan kultasolki kiilsi kädessänsä:
“Armas lapsi, kiitä taivaan Luojaa,
isäs saapunut on mailta vierahilta,
mutta tästä älä kelleen virkkaa!”

    Onnen kyynel silmiin kirkastui,
kun hän soljen kätki aitan hirren alle,
autuaasti hymyillen hän kulki,
iltaa oottain niinkuin sokee päivää oottaa,
kysyvästi Pertti Iineen katsoi.

    Iltahämärässä Pertti läks,
salaretkellensä sanoi yöpyvänsä,
tiellä poikkesi hän Matsaan luokse,
Iine nauroi, lauloi, siisti huonettansa
kuin ois odottanut kuningasta.

    Syksy-illan varjot piteni,
käly nukkui, Iine päreen seinään pisti,
musta varjo näkyi ovensuussa,
riutunut ja raskas ääni kuiskas:
“Iine, Iine, saanko tupaan tulla?”

    — “Iikka, ah!! En sua tuntenut!”
Iine huudahti ja juoksi Iikkaa vastaan,
hoiperrellen Iikka käteen tarttui:
— “olen sairas, en oo syönyt kahteen päivään,
lokkiluodoll’ olen piileskellyt. —”

    Iikka söi ja syvään huokasi,
sairas kiilto väijyi sinisilmistänsä,
harmaat hiukset hohti ohimolla,
synkkään tuijotti hän yöhön ympärilleen,
varhain vanhenneena ruumis huojui.

    — “Älä pelkää, poiss’ on mieheni,
viipyy yön, ma kätken sun ja hoidan, ruokin.”
— “Miehes? Pertti renki! Kyllä arvaan,
anteeks anna… nälkä käski… tahdoin nähdä
sun ja lapsen ennenkuin ma kuolen.”

    — “Iikka, Iikka, älä haasta niin,
väkivalloin annoin kurjan suostumuksen
ehdoll’, että Pertti sinut säästäis,
oi, et tiedä, kuinka mun on raskas olla,
helvetti on tämä pakkoliitto.”

    — “Iine raukka, olet kärsinyt,
sielustasi huutaa yö ja mykkä tuska,
paljon rikkonut oon sua vastaan,
syöksyin maailmoiden hurjaan temmellykseen,
sua unhoittaa en koskaan voinut.

    Mustakuolo on mun säästänyt,
kultaa kaivoksista sain ja kulta vietiin,
aina kovaonni mua seuras,
pohjan tähti viittoi mulle erämaissa:
tuolla synnyit, onnes on ja hautas.”

    — “Kiitos Luoja, että taas sun näin,
sitä rukoilin ma illoin Jumalalta,
pientä lasta uneen laulaessa,
sitä itkin kultaisessa kuutamossa,
syntieni suuruutta ma itkin.”

    Iikan päätä Iine hyväili:
— “raju myrsky myös sun ylitses on käynyt,
koska suvantoon me soutaa saamme?
Iikka, muuttakaamme maailmoiden ääriin,
ehkä jossain rauhan suojan saamme!”

    Tuskin Iine virkkoi sanat nuo,
Pertin raaka ääni kuului pihamaalta,
kalpeen Iikan Iine kuoppaan työnsi,
painoi luukun kiinni, juoksi kälyn viereen,
povi aaltoellen nousi laski.

    “Miksi täällä yksin kyllötät,
ruoka pöytään, kenen kanssa haastoit äsken,
vanhan, väkäleuvan kälyn kanssa?
Jätin retken, merellä nyt nousee myrsky,
miss’ on salalyhty, kylään lähden?”

    Pertti yrmeänä yksin söi,
pieni Iine heräs, hiipi lieden ääreen;
“Tule lapsi, mikset kättä anna!”
tiuskas Pertti, ravistellen pientä päätä,
lapsi katsoi maahan, vuoroin äitiin.

    “Mik’ on sulla siinä, katsos vaan,
oikein kultasolki, sano mistä sait sen?”
“Setä antoi, setä meni metsään.”
vastas lapsi, Pertti huusi: “Iikka, Iikka
kiertää taas kuin ilves näillä mailla.

    Vastaa vaimo, muuten tapan sun,
ootko nähnyt Iikan, ootko yhtä juonta,
hähhää, narttu, sull’ on kaksi miestä,
lokkiluodolla hän varmaan syö ja öitsii,
eilen Iikan näit sa akkunassa!

    Laita heti kuntoon evääni,
kaikki ulkoluodot etsin yöt ja päivät,
kunnes kahleihin ma miehen isken,
kurjan petturin ma annan kruunun kouriin!”
sanoi niin ja lähti hetken päästä.

    Iine kuopan luukun aukaisi:
“nouse heti, Iikka, lähde lintuluolaan,
ota kuutto, salaa tuon ma leipää!”
Lastaan Iikka suuteli ja sulki vaimon
syliinsä ja katsoi ikävöiden.

    Katseet, sielut yhtyi syleilyyn,
hetki, ikuisuus ja hekuma ja tuska:
— “hyvästi, ah, ehkä viime kerran,
hyvästi!” — Niin syöksähti hän syksy-yöhön,
Anna Madli heräs vuoteellansa:

    — “Näinkö ihanata unta vaan
paratiisin kukkaisunta autuaista,
sinut Iikan näin ma sylityksin?”
— “Rakas Madli, Iikka elää, Iikka elää!”
Iine itki, kiertyi kälyn kaulaan.

Neljästoista laulu.

    — “Kolme leipää puuttuu vartahasta,
vastaa vaimo, katso mua silmiin,
minä epäilen sun elkeitäsi!”
— “Annoin mieronrannan kulkijalle”,
Iine hiljaa vastas vavahdellen.

    — “Aja kerjäläiset hiiden holliin,
putipuhtaaks sinä talon tuhlaat,
paraat palat annat vasikalles,
niinkuin sorsa lennät saariin, salmiin,
eilen sousit taasen lintusaareen.”

    — “Kautta saarten katsoin ruohorinteet,
aijon vaskan muuttaa lintusaareen,
siksi kuuton jätin eilen niemeen.”
— “Sinä parpatat ja piekset tuulta,
sinä peität, Iine, jotain multa.

    Kirous ja surma! Ehkä Iikka
hiipii nurkkia taas nuuskimassa,
ehkä lasista hän taasen kurkkii,
vedä uutimet jo akkunalle,
mene, katso, saunat, aitat, kaikki!

    Kaikki ulkosaaret turhaan tutkin,
kivirauniot ja venesuojat,
mutta kateissa on kaukolainen,
lähisaarilla hän ehkä piilee,
väijyy henkeäni herkeemättä.”

    Iine uutimilla ruudut peitti,
läksi pihaan, mutta Pertti kulki
peloissaan ja otti luodikkonsa,
etsi valinkaavan, kruutisarven,
vuoli lyijyä ja kauhaan kaatoi.

    Ilkeästi viistoon irvistellen,
surmanluotiansa valoi Pertti,
pitkä varjo väilyi seinää pitkin,
kun hän puhalteli tulta takkaan,
kiero naama kiilsi niinkuin nauris.

    Säpsähtäen Pertti päänsä nosti,
Iine tuli, laski pöydän kulmaan
vanhan pistoolin ja sanan virkkoi:
— “tämän löysin äsken rantatieltä,
Iikka varmaan on sen pudottanut.”

    — “Hähhää, tällä hän mun tappaa aikoi,
nyt on ilvekseltä kynnet lyöty,
pesään heitän koko leikkikalun,
mull’ on kauniimpi ja kantavampi”,
sanoi Pertti, tarttui luodikkoonsa.

    Piipun puhdisti hän tappuroilla,
voiti vieterin ja hanaa koitti,
työnsi reikään luodin, piloillansa
tähtäs akkunaan ja lipsahutti,
nauroi Iinelle ja salaa katsoi.

    — “Mitä hommaa sulla nyt on, Pertti,
hylkeen pyyntiinkö nyt taasen lähdet?”
— “Totta tosiaankin, hylkeenpyyntiin,
iso, harmaa, oikein uroshylje
poikki valtameren tuli tänne.

    Katsos, naarastaan se täältä etsii,
vanha vaisto tuo sen kutu-aikaan,
nyt sen ammun, jollei rysään tartu,
kallis nahka on, ma kirvespussin
siitä teen ja myyn sen pyövelille.”

    — “Mitä aijot, Pertti, minä pelkään,
tänään kekäleenä silmäs hehkuu,
pois on Iikka mennyt meren taakse,
hyvästi hän jätti, tahtoi nähdä
vielä kerran synkkää synnyinmaataan.”

    — “Kautta perkeleiden, viekas vaimo,
sinä valehtelet vasten naamaa,
nyt ma tiedän, minne kuutoin kuljit,
nyt ma tiedän, ken on leivät syönyt,
oma kiihkos Iikan ilmi antaa.”

    — “Min’ en tiedä Iikan piilopaikkaa,
minä rukoilen ja polvin pyydän,
älä mene, säästä Iikan henki!”
Iine notkeasti esiin juoksi,
kädet levitti hän oven eteen.

    — “Sinä estät, hähhää, turha vaiva,
mene, ruoki vielä ruokkolaises!”
— “Vihan raakaleet sait, Pertti, multa;
puhtaan ruumiini ja kirkkaan sielun
Iikka sai ja rakkauden heelmät.

    Sin’ oot peto, kypsä hirsipuuhun!” —
Pertti kirosi ja tarras tukkaan,
pitkin lattiaa hän löi ja raastoi,
pyssyntukilla hän rintaan iski,
heitti ovinurkkaan sekä lähti.

    Mutta tointuneena Iine juoksi
mäet mätkyellen Matsaan luokse,
vimmatusti Pertti saareen souti,
hiipi maihin läpi sananjalkain,
vilkui varovasti ympärilleen.

    Lintuluolass’ Iikka unta nautti
havuvuoteell’ ison kiven alla,
saarta astuvan hän Iinen luuli,
nousi iloissaan ja hoihautti,
Pertti vastas, seisoi sylen päässä.

    Pyssyn ojensi hän Iikkaa kohti:
— “seiso paikallasi muuten ammun,
vihdoin käsissäni olet, Iikka,
sormiis pistän kauniit rautakintaat,
vien sun Viipurihin mestaajalle.”

    — “Vaiti, varas, viel’ en ole valmis,
toissapäivänä ma henkes säästin
Iinen tähden… ammu aseetonta,
niinkuin haaskakoira elit täällä,
koirana saat kuolla häpeässä!”

    Iikka kättään nosti, pyssyyn tarttui,
kuului pamaus ja Iikka horjui,
suin hän syöksyi, karkas Pertin kimppuun,
painoi polven vasten rengin rintaa,
Pertti kiljui, Iikka kurkkuun tarttui:

    — “Aina sanas söit ja kunniasi,
syö nyt kerran koiransammaltakin!”
sanoi niin ja Pertin suun hän täytti,
sammalilla rengin tukahutti,
kunnes kalseana katse riutui.

    Laahustellen Iikka rantaan ryömi,
kuuton veteen työnsi, keulaan kaatui,
tuuli kuuton kantoi Mustaan hepoon
laivaraadon yli surmapaikkaan;
sieltä vanha Matsas Iikan löysi.

    Kotirantaan Matsas surren souti,
meri lauloi suurta ruumisvirttään,
kuolinkellojansa tuuli soitti,
Iine rantaan syöksyi hajahapsin,
Iikan ruumiin yli huutain heittyi.

    “Iikka, Iikka, herää, älä kuole,
Luoja, Luoja, onneni miks riistit,
tässä olla tahdon, tässä kuolla,
tässä itken kunnes silmät särkyy,
tässä huudan kunnes Herra kuulee!”

    Mutta lasikylmin katsein Iikka
katsoi ylös tyhjään avaruuteen
avorinnoin, veri paitaan juoksi
yli laivankuvan mastoinensa
purjeineen ja toivon ankkureineen.

    — “Julma meri, julmempi kuin kuolo
kaksi rakkautta ryösti multa,
Musta hepo… synkän surun tuoja…” —
Matsas kumartui ja luomet sulki,
siunasi ja Iinen käteen tarttui:

    — “Ajan aallot meitä hetken heittää,
toisen pohjaan, toisen korkealle
niinkuin kuplan nostaa ilmalinnaan,
kupla putoo taivaan lähtehiltä,
särkyy, vaipuu ikuisuuden mereen.” —

    Niinpä haastoi vanha meripekka,
kyynelhelmen painoi silmännurkkaan,
katsoi suurta merta hämillänsä. —
Käly rantaan ontui sauvoinensa,
änkötti, ei suustaan sanaa saanut.