Pirun miekka by Emil Elenius

PIRUN MIEKKA

Runonäytelmä

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922

HENKILÖT:

HENNEKIN KAARINA INKOINEN JACOBUS HORDINCH OLAUS HORDINCH KIRSTI KERTTU SIRKKA ERÄS ROUVA TOHTORI KARPALANUS PAAVALI MUNKKI RITARI MAX VANHA NEITI RITARI SUOMELA LIHAVA ROUVA ANNIKKI MUSTALAISTYTTÖ PALVELIJA PALVELIJATAR I PALVELIJATAR II MUUTA PALVELUSVÄKEÄ MIEHIÄ JA NAISIA VANHA MERIMIES NAHKAPEITTURI NUORANPUNOJA LINNAN LÄHETTI HALLIN UKKO Y.M. TIETÄJIÄ PIRU AATELISROUVIA, -NEITOJA JA -HERROJA

Aika: Kesällä V. 1421.

Paikka: Turku ja Ruissalo.

Neljä Näytöstä.

PROLOGI.

Viisi vuosisataa verkallensa, vierinyt on unhoituksinensa ajasta tuon Henni Kuokkinaisen, suuren, jalon, ylvään turkulaisen. Jäänyt miehen nimi ainoastaan kertomahan kelpo kantajastaan.

Ihmislapsi, muistonmaita karta, ellei oppaanas’ oo Runotarta, joka ajan menneen pimentoihin, muistin sammuneihin komeroihin johtaa selvittävän valaistuksen, avaa Muistottaren mustan uksen kuolemattomien silmäis eteen, johtain sinut Ajan merten veteen, jossa kangastukset unten mailla nousee kuvain kirkkahien lailla hävitäkseen jälleen tomun alle, jota Ajatar tuo kylvää teille muistin mantuoiden kamaralle, sankartöille, ammoin kalvenneille, — Hennekin, jos missä vielä olet, missä Manan maita tänään polet, tiedä, että etsintäsi suuren, elämäsi vankan perusjuuren, uskollisen viranvaalintasi, hansakaupat hyvin hoitamasi, niin myös horoskooppein kunnioinnin, pyhäin palvomisen, ihannoinnin, myös nuo Kiusaajasi tuomat erheet, rikkilyödyt elon siteet, perheet, elämäsi pyhän sekä aren kultakirjasissa Muistottaren Runotar on meille säilyttänyt.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Hennekinin talo Turussa.

Turun pormestarin Hennekin Kuokkinaisen työhuone. Sisustettu ajan ylimysten hienoon, rikkaaseen tapaan. Aamu. Aurinko paistaa.

HENNEKIN (istuu pöytänsä ääressä, jolla on kasoittain virallisia pergamentteja.)

    Niin, ja tämän vienet Turun kaniikille,
sukulaiselleni Jacob Hordinchille.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

Matkallasi poikkee mestar’ Hirvon luokse. Aninkaisten kadun salpaa kohta törky, jonka synnyinsijana lie Hirvon paja. Tämän nokinaaman päähän tieto aja, että kadulle hän ei saa ajaa kuonaa tunkioihin, joihin maalaisrattaat kaatuu tuodessansa aamuin kaupungille muonaa. Moni Raision ja Rengon mies jo eilen maitokuorminensa katuojaan vieri. Tänään taaskin kuormaltansa alas kieri, taittain sääriluunsa sekä päänsä puhkoin aamunkoittaessa muuan eurajokelainen. Kaupungille tämä tuottaa häpeätä, joka korjattakoon ennen huomispäivää.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Niin, ja tässä tää on Turun raadin päätös
nokikolareista. —
Kesäpoutain tullen saimme tulipalot.
Niihin syyllisille määrännyt on raati
Hirspuunvuoren kaakinpuussa selkään raipat.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Muut’ ei enää! Mennä voit. — Ei, ootas vielä!
Tiedät tuon: Kaniikki Turun, Jakob Hordinch,
kirkkoherra Voionmaalla, jossa asuu,
sukulainen, serkku, mikä lienee mulle. —
Tällä kaniikilla veli Olaus Hordinch,
kauppamies, tai merirosvo, taikka ehkä
molempia.
Veljekset nuo eilen merituuli Turkuun
molemmat toi, kaupantekoon innokkaaseen,
toisen synneillä ja aneilla ja toisen
Saksan tavaroilla.
Kirjeen viet siis mainituille Hordincheille
taikka heidän sijaisilleen.
Se on kauppakirja, jolla luovutetaan
heille Ruissalosta vanha linna
tavaroiden säilöpaikaks.
Kauppakirjan viet ja tietonasi pidät.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

Niin, ja paluumatkallasi poikkee rantaan, katso, onko kaikki, niinkuin olla pitää

PALVELIJA (saapuu odottamaan vuoroaan.)

HENNEKIN

    Huvijahdillani. —
Mitä vielä pitikään mun sanomani? —

(Innostuen)

    Niin, ja mestarkokin Ruissaloon sa kutsut,
sekä viisitoista muuta: leipureita
keittäjiä, soittajia, konstitaitureita…
Juhlan kunniaksi, — ymmärräthän?
Tässä lisäksi on lista
kutsuvierahista,
jotka minä toivon näkeväin jo tänään
Ruissalossa,
päivän korkeimmilleen joutuessa.

INKOINEN

Kiitän nöyrimmästi.

(Menee)

PALVELIJA

Kaksi valittajaa pyrkii puheillesi, nuoranpunoja ja nahkapeittur’.

HENNEKIN

    Käskinhän jo ajamaan ne matkoihinsa!
Ketään en ma ota vastaan enää tänään.

PALVELIJA

Sanoin sen jo näille riitapukareille, mutta kumpikin he muka asiaansa väittävät niin tärkeäksi, että siitä riippuu koko Turun kunnia ja maine.

(Ulkoa kuuluu jytinää ja riitaa. Hetkisen perästä syöksyvät riitaveljet tapellen sisään.)

NAHKAPEITTURI (nuoranpunojalle:)

Maltas lurjus! Yhtä totta kuin ma lienen kunnon porvari ja Turun kansalainen, yhtä totta hirtän sinut ensi puuhun.

NUORANPUNOJA (Hennekinille:)

Kuule jalo herra minun asiani! Tämä nahkapeitturi on suuri konna, ilkivallan harjoittaja, tappelija, renttu, Turun porvarien mätäpaise.

PALVELIJA (poistuu.)

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

Armollinen, jalo herra Kuokkinainen, kuule kärsivällisenä valitustain: Toissa lauantaina, katsos, kikassansa nahkapeittureitten kunta kelpo, vakaa juomass’ oli pyhän Nikolaon maljaa. Nuoranpunojat nuo sitten sinne saapui kesken juhlaa, heti tappeluksen aikain. Konnat, ilkein haukkusanoin, nuorapampuin kimppuun aseettoman rauhanjoukon. Tyytyneet ei roistot vielä edes siihen: Ilkesivät, sieluttomat, kiinni ottaa itse nahkapeitturien esimiehen. Hänet riisuivat he melkein ilkoisilleen sekä viskasivat akkunasta ulos koko Kupittaisten torin nähtäväksi, pukunaan vain pelkkä aivinainen paita.

NUORANPUNOJA (nahkapeitturille:)

Housut myöskin miehell’ oli, Jumal’ auta!

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

Kuule, täällä sinun luonas, arvon herra, kiroilee tuo oinas, sanoo: “Jumal’auta.”

NUORANPUNOJA

Mitä sitten valehtelet, puhu totta!

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

    Ulos viskasivat esimiehen, konnat.
Tuomitse nyt jalo oikeuden herra,
määrää pakkovero nuoranpunojille —
Taikka neuvo, mitä me nyt tekisimme —
anna meidän täyttää esivallan tahto —

HENNEKIN

Muuta neuvoa en totisesti tiedä kuin sen, että esimiehenne on jälleen kahta kiivahammin sisään heitettävä pukeutumaan. — Teille kummallekin neuvon: Luunne korjatkaatte täältä hyvään aikaan, muutoin tyrmän vahti teille tietä näyttää.

(Riitaveljet poistuvat pelästyneinä.)

NUORANPUNOJA (nahkapeitturille ovessa:)

Maltas, vekkuli, sun vielä nahkas peittoon!

PALVELIJA (tulee sisään.)

Linnast’ tuli lähetti ja pyrkii sisään.

LÄHETTI (seuraten palvelijan jäljessä; Hennekinille:)

Linnan isäntä, tuo Knuutti herra, pyytää terveisensä tuoda sekä kutsuu sua rouvinesi juhlaan linnaansa ens’ maanantaista viikko.

HENNEKIN

Sano terveiseni herrallesi, että mielihyvin perheineni saavun juhlaan, jos suo ikää Luoja.

(Palvelija ja lähetti poistuvat.)

HENNEKIN (syventyy papereihinsa.)

KAARINA (ovella.)

    Henni! —
Ei kuule hän,
ei näe myös.
Näin viikot hukkaan vierii.
Yöt pitkät, päivät harmaat.
Elo kallis katoo.

(Lähempänä Hennekiniä:)

    Hennekin!
Herra Hennekin Kuokkinainen!

HENNEKIN

    Kaarinako, tulit hiukan pahaan aikaan,
tulit hiukan pahaan aikaan Kaarinainen. —
Taikka eipä niinkään, istu… istu tänne.

KAARINA

Tulin milloin vainen, aina tulen pahaan aikaan. Rupeemittain riittää sulla aikaa kaniikeille, rippi-isille ja pyöveleille, kauppiaille, nokikolareille, hansalaisille ja meren kulkijoille. Koko aamun riitti sulla aikaa Juho Inkoiselle, joka äsken lähti. Mutta vaimollesi, jonka nuoruus tyhjiin kuluu, sull’ ei riitä ajan rahtuakaan. — Tulin päivällä tai yöllä, aina sama virsi: “Kaarinainen, tulit hiukan pahaan aikaan.”

HENNEKIN

Mutta kuinka voisit vaatiakaan multa, että jättäisin sun tähtes hoitamatta kauppani ja kaikki virkatehtäväni.

KAARINA

    Herra Kuokkinainen, kuinka lienee
kauppojen ja virkatehtävien! —
Kuulin juuri loppupuhees
Juho Inkoiselle.
Hennekin, käs’ sydämelle!
Ken tuo “serkku” Hordinch lienee,
jolle Inkoinen nyt kirjettäsi
parhaillansa vienee? —
Turun kaniikin tuon nimellisen tunnen,
mut tuo toinen, Olaus Hordinch? —
Ja, tuo kumma kauppakirja
merirosvon kanssa. —
Tämä kaikki mua ihmetyttää,
varsinkin kun tässä vielä puhut
virkatehtävistä, kunniasta…

HENNEKIN

    Vaimo, kyselet mit’ ei sun sovi tietää. —
Aikonetko moittia mua tässä siitä,
ett’ ois virka, kaupat saaneet huonon hoidon!
Maalla Hordinchit on kauppiaita,
toinen kirkon mies sen lisäks’ vielä.
Mitä merell’ ovat, sit’ en kysy.
Kukin hoitaa omat asiansa.

KAARINA

    Sinäpä sen sanoit. Sinä sanoit:
“Kukin hoitaa omat asiansa”. —
Mut ei kysymys nyt ole siitä,
mitä miehiään nuo ovat herrat. —
Tahdoin huomauttaa sulle vainen,
että kiirees’ keskellä sa mulle,
rakas Henni, suot niin vähän huomiota.
Olet rikas,
sull’ on tavaraa ja rahaa yllin kyllin
elääksemme toinen toisillemme,
huvitellaksemme. —
Tuskin yhtään olet ollut kanssain,
aviomme kahteen pitkään vuoteen. —
Ellei milloin sulla muita esteit’ oisi,
silloin pyhäinpäivät, paaston ajat. —
Tuskin päivää kesin taikka talvin,
jolloin niin ois puhdas arki ollut,
että oisit edes yöksi luoksein jäänyt.
Siitä huolimatta yöt ja päivät vaanit,
ettei kukaan muu sais kanssain seurustella. —
Henni, miksi toit mun tänne?
Eihän elo kauppaa, virkaa varten luotu,
eikä kiertotähtien ja kuiden mukaan
veretönnä kulkevaksi. —
Pyhimykset, jotka ikiuntaan
arkuissansa makaa, hekin kerran
eläissänsä rakastivat, iloitsivat.
Pitäisikö tämän vuoks’ siis meidän
suruun kuolla?
Ja jos joku pyhä mies tai nainen
koko elämänsä hukkas paastoon,
rukouksiin, itsekidutuksiin —
eikö juuri sitä varten, että
meillä, jälkeen jäänehillä oisi
elonmalja sitä runsahampi?

HENNEKIN

Nainen! Asiasi ei oo arvostella pyhäin miesten elon tarkoitusta. Vaimo! Sulle usein neuvoskellen olen opettanut pyhäin tarkoitusta: Joka viikon torstai kiirastorstai, pitkäperjantai myös joka viikko eikä kerran vuodess’ ainoastaan. Joka sunnuntai on Herran pyhä. — Kaikki nämä viikonpäivät halki vuoden rukouksin, paastoin pitää viettää maallisuutta, hekkumata karttain.

(Ajatusta muuttaen:)

    Mutta kuules, mitä tehdä aioin:
Viime Valpurina kuudennen jo kerran
pormestariksi sun miehes tehtiin.
Tämän vaalin kunniaksi otan lomaa
kolme päivää.
Nämä kauniit kolme kesäpäivää —
niin on päätökseni — viettäkäämme
ilojuhlin, soitoin, lauluin, kalaretkin
Jumalan ja kaupunkimme kunniaksi.

KAARINA

Mitä tarkoitatkaan!

HENNEKIN

Niin on päätökseni.

KAARINA

    Henni! Onko totta mitä puhut!
Henni, voi kun olet hyvä tänään!
Heti lähdemmekö? —
Kutsun paljon nuorta kansaa:
Karpalaiset, Hirvot, Kurjet,
Rankoiset ja Karvataskut. —
Pelkkää nuorta kansaa, Henni!
Lisäks soittajia, laulajia! —
Ota sinä mukaan omiasi:
Paavali ja Hordinch, tuo kaniikki,
ehkä merirosvokin, jos tahdot,
tohtor’ Karpalanus, shakki-veikko,
kaikki kumppanisi, joiden kanssa
voit sa mielitöitäs tehdä: vetää nuottaa,
taikka verkot apajalle viritellä. —
Purjehdimme, laulelemme,
nauramme, — niin että vatsaan koskee.
Ja kun alkuun pääsemme, sa Henni,
unhotat nää Turun turhat puuhat. —
nuorennut ja iloon liityt,
jätät kaupat, virat, paastot, —
virat saksoille, niin myöskin kaupat,
paastot munkeille, ne heille kuuluu.
Astrologian taas ottaa
tohtor’ Karpalanus, se on hänen.
Sinä otat minut, joka sulle kuulun!

HENNEKIN

    Niin, jo tänään lähdemmekin täältä.
Järjestää saat olos siellä kuinka mielit.
Olet näiden kolmen päivän kuningatar.

    Mutta ettet ymmärtäisi mua väärin,
sanon sulle jo näin etukäteen:
Juhlat jääkööt näihin yksiin.
Kun näät ensi torstain päivänsäteen,
tiedät, loppui arki vuosikaudeks —
Vaimo, älä johda mua kiusauksiin!

KAARINA

Kiusauksiinko siis sua johdan? — Niin, ma unohdin jo taas tuon tutun polun — että niinkuin verettömät haamut tahdostasi vaeltaneet oomme — sekä vaellamme, sen nyt uskon!

HENNEKIN (yrittää puhua.)

KAARINA

Vaikene! Mull’ on nyt puheenvuoro! Kyllä ymmärrän; sa aiot virkkaa vanhaan tapaas: “Kaarinainen, paha kuun on vaihe, jättäkäämme kaikki ilon aihe, pitkäperjantai on joka viikko, eikä kerran vuodess’ ainoastaan. Joka sunnuntai on Herran pyhä. — Kaikki nämä viikonpäivät halki vuoden rukouksin, paastoin pitää viettää maallisuutta, hekkumata karttain!”

Vapiset ja nielet jotain kurkussasi, — luulin sinun jotain sanovasi? Kadut, että olit tänään suostuvainen tuohon juhlaan. Kadut ehkä tuhlaustas, taikka pelkäät vihaa pyhimystes: Ehkä sinun tähtes’ häpeästä kääntävät ne kylkeänsä tänään hopeearkuissansa!

Herra Hennekin, voit tuskin mieltää, miltä tuntui puhees äsken luvatessas mulle suvijuhlan, tarjoten senjälkeen vuoden paaston: Niinkuin erämaassa janoon nääntyneelle joku tarjois raikkaan viinimaljan, huulten luokse tois sen sekä jälleen pois sen veisi.

HENNEKIN

Kaarinainen, kuinka noin sa haastat! Sanoillasi rinnan rikki raastat! Vaimo, muista asemaasi nyt ja aina! Muista, että mies on vaimon pää ja määrää huvihetket, huviretket, katsoo, että pyhät kunnioidaan, pitää huolen perheen kunniasta, palvoo, kiittää Luojaa antamasta kauniin elon taisteluineen. Vaimo, muista, että aateliin sun nostin melkein rikkatunkiosta. Maine, rikkaus mi mulla, myös on sulla. Moitiskelet, että ilo maallinen harvoin käypi talossamme — voisi vielä harvemminkin käydä. Parempi on puoli munaa kuin on tyhjät kuoret! Riitelemme tässä, kun ois aika kiistat heittää juhlan vartoessa kynnyksellä.

KAARINA

Yksi pyyntö viel’ on mulla, toivon, että myönnyt siihen —

HENNEKIN

Nämä kolme päivää sun on kokonansa.

KAARINA

Siispä kutsun ketä tahdon?

HENNEKIN

Olet kolmen päivän kuningatar, olet valtiatar juhlan. Kuitenkin ma huomautan, ettet kutsu niitä, joiden tavat, sääty sit’ ei myönnä.

KAARINA

    Valtiatar juhlan, kiitän! —
Mutta nytpä muistan,
että kutsuin tänne naiset
Karpalaisten, Hirvoin, Karvataskuin,
ratokseni, hetkeks käsitöiden ääreen. —
Pitikin jo heidän täällä olla.

HENNEKIN

Oikein teet, kun seurustelet jalosukuisien rouvain kanssa, uskovaisten, paljon kokeneiden. Nyt kun tulevat, niin pyydä mukaan myös Ruissalon juhlaan heidät kaikki.

PALVELIJA (tulee.)

Rouvat Kirsti, Kerttu sekä Sirkku ovat tulleet.

KAARINA (Hennekinille:)

Kutsun heidät tänne?

(Palvelijalle:)

Sano rouville, ett’ ovat tervetulleet tänne

HENNEKIN

Tulivat kuin kutsun mukaan!

KAARINA

Sanoinhan jo, että heidät kutsuin!

HENNEKIN

    Niin, nyt muistan. Olen hajamieli tänään
Oomme kinastelleet tässä, mutta
älä heidän anna sitä nähdä.

KAARINA

    Ellet itse sitä näytä!
Minähän jo nauran heitä aatellessain:
Täti Kirstin kummallinen puku,
kuosi Lyypekistä taikka Hollannista,
hänen paksu muotonsa ja ennen muita
lyhyt kaula, ruusunkarva iho.
Nenä pysty, joss’ on loppumaton nuha.
Kautta Suomen kuulut aivastukset,
niiden jälkeen sadat siunaukset, —
kuinka voisin niitä nauramatta
aateliakaan!
Milloin aika mulla vitkaan vierii,
silloin hänet kutsun — että vain saan nauraa.

HENNEKIN (poistuu sivuovelle.)

    Kuulen tulevan jo heidän.
Puhu heidän kanssaan ihmisiksi,
kaikki parhaaks kääntäin.

(Rouvat tulevat. Tervehtimisiä.)

KAARINA (suutelee kutakin.)

    Tervetullut, täti Kirsti!
Tervetullut, täti Kerttu!
Tervetullut, täti Sirkku!
Kuinka voitte?
Toivon, että terveet ootte.

TÄDIT

    Terve tervehyttäjälle,
ehtoisalle emännälle!
Kuinka jaksat?
Kuinka jaksaa talon jalo herra?

KAARINA

Voimme varsin hyvin — kiitos Luojan.

KAIKKI

Kiitos Luojan.

KIRSTI

Tulimme vain kolmin, mutta aikaa varasimme sitä runsahammin, niinkuin pyysit, armas Kaari. Voimme kanssas olla vaikka koko päivän.

KAARINA

Kiitos siitä teille.

KIRSTI (aivastaa.)

Avit Jeesus! Mua vaivaa kesänuha.

TOISET

Avit’ Jeesus!

KIRSTI

Luoja, taikka sitten tohtor’ Karpalanus minut siitä joskus vapauttaa! Mikään ei niin kiusallinen ole kuin tuo Juhanin- ja Jaakon-päivän aikaan saatu kuiva kesänuha.

KAARINA

Istukaatte rakkaat vieraat! Kutsuin teidät tänne, koska täällä olen Hennin kanssa neuvotellut asiasta, joka tuottaa meille pari hauskaa päivää: Hennin virkaanastujaisten muistopäiväks oomme päättänehet Ruissalohon kutsut laittaa. Siihen iloon mukaan pyydän myöskin teitä, rakkaat tädit.

TÄDIT

    Niistä varmaan suurenmoiset tullee! —
Kiitos rakas lapsi kutsustasi!

KAARINA

    Ensimmäiset ootte kutsuvieraat!
Kotoanne nuoret neidet sekä herrat
seurannevat huviretkellemme. —
Laulut, soitot, tanssit ovat
nuorten riemut.
Nuottaretket, shakit
vanhain herrain.
Kaikkein yhteiseksi ruokaa, juomaa,
minkä Ruissalossa riittää.

KIRSTI

Tämä kaikki muuten hyvä, mutta tulee hiukan — kuinka sanon — “räppänästä sisään”, kuten sananparsi oli nuoruudessain Nousiaisten puolla. — Tuskin jaksan oikein päästä selvyytehen, mist’ on puhe! — Miellyttäisi hiukan molempia toruskella: talon rouvaa sekä herraa. — Tapana on näihin asti ollut — älkää pahastuko — jättää viikon verran valmistuksiin — aikaa kutsutuille. — Neuvottelut sukulaisten kanssa hm — ja paljon muuta, paljon muuta. Mutta nytpä tässä tänään saamme kutsun tämän päivän juhlaan, heti. — Pelkään, että jokin erikoinen (naurahtaa ilkeästi) seikka oisi kiirehtänyt. — Esikoisen ristiäiset taikka muuta, joka häiriön toi aivoihinne.

KAARINA (punastuen)

Mikään sekoita ei aivojamme. — Kutsu vähän myöhä lienee, mutta, rakkaat vanhat tädit, tunnettehan herra Kuokkinaisen, jopa aina nuoruudesta asti: ilon hetket suo hän itsellensä vasta jälkeen pitkäin ponnistusten. Yhden käden sormilla ne kaikki laskea voi ilonhetket, jotka aikana hän aviomme antoi itsellensä. Kun sen sitten joskus muistaa, muotoja ei malta noutaa. Siksi nytkin vasta tänään tiedon antoi.

    Työ ja uurastus on hänen osanansa,
työ tään kotikaupunkimme hyväks.
Lepo, ilo, nautinto on hälle vieras.
Töineen, lahjoineen hän kaunistus on Turun,
oiva esimerkki nuorisolle
kevyelle tämän nykyajan.
Enemmän kuin kukaan tätä ennen
Henni palvellut on yhteishyvää,
katsomatta omaa etuansa.
Valtiasmeren rantain helmi Turku —
senhän tunnustavat ulkolaiset, —
eikä Hennin osa Turun loistoon
ole vähin, vaikka itse sanon. —
Niin, ken työss’ on kiinni lailla Hennin,
ennätä ei valmistella viikkomäärin
juhliansa.
Työnsä äärestä hän tästä nousee,
sanoo:
“Kaarinainen, armas pulmuseni,
kuudes kerta valittihin minut
pormestariksi nyt tänne Turkuun
viime Valpurina, niinkuin tiedät.
Siinä onpi muiston syytä meille. —
Siispä Kaarinainen tulit
luoksein oivaan aikaan,
juhla laittakaamme!
Laulut kaikumaan ja soitot soimaan,
nuoret karkeloimaan lattialle,
vanhat pulikoimaan apajalle,
saaliin hakuun, nuotin, verkoin.” —
Nyt hän itse riensi kaupungille
saamaan juhlan juonta kokoon.

KIRSTI

    Ymmärrämme, leikkiäpä haastoin. —
Oma vikamme, jos joku meistä
kesken pukeneena saapuu juhlaan!

KAARINA

    Suonette kai, että hetkeks poistun,
muuttaakseni hiukan pukuani.
Sillä aikaa huvitelkaa toisianne!
Käsken palvelijan tuoda tänne
viinipikarit ja mesileivät.

KIRSTI

Ole hyvä, Kaarinainen!

(Kaarinan mentyä:)

    Puku hällä Vesterlindin kankahasta!
Hinta kaksikymment’ aartuata kyynär!
Siin’ on väki, nämä Kuokkinaiset!
Tapoja ei enemmän kuin kauppiailla!
Aatelia ovat sentään olevinaan,
mutta käyttäytyvät niinkuin —
kiitän sällit Ulvilassa.
Rahalla saa ostaa kaiken —
paitsi oikeen tahdin.

KERTTU

Rouva Kaarinainen puhui suukkosista, mutta minun silmissäni näytti niinkuin oisi taistotantereella ollut vähää ennen tuloamme.

KIRSTI

Oikein arvaat. Huhu tietää, että nämä Kuokkinaiset epäsovuss’ elää. Mulle kertoi talon palvelija, — joka ikäns’ elänyt on tässä sekä siten tapahtumat tuntee, — että heti hääyön jälkeen kiista oli ollut rouvan, herran kesken…

KERTTU JA SIRKKU.

Niinkö, niinkö! Kerro vielä, mitä olet kuullut muuta!

PALVELIJA (tulee ja asettaa tarjottimen pöydälle ja menee.)

KIRSTI

Hääyön jälkeen, aamusella, kerrotahan talon herran nuorikolleen julistaneen — kolmikuukautisen paaston, — pyhäin kunniaksi. — Henni silloin määräs’ vuode-eron, joka tuskin keskeytynyt liekään. — Saisko ristiäiset tähän taloon! Yhtä hyvin kuiva peitsen varsi tuolla lehvän kantaa! Voi en nauruani estää muistaessain äsken lausumaani sanaa “esikoinen.” —

Kerrotahan, että hääyön jälkeen rouva harvoin mieheltänsä kauniin sanan kuulee. Pahat kielikellot kertoilevat, että talon isännälle harvoin arkipäivä sattuu, jok’ ei vaatis — paastoomista, miehen sekä vaimon.

KERTTU

    Oh, tää onko kaikki totta! —
Miks’ei sentään oisi! —
Monet muuthan kertoo samaa. —
Onhan paljon maailmassa kummaa,
mikä näyttää uskomattomalta,
mutta hyvää tahtoa jos riittää,
uskoo lähimmäisestänsä vaikka mitä!

SIRKKU

    Olen samaa heistä minä kuullut. —
Täti Kirsti, emmeköhän käy jo
mesileivän sekä viinin kimppuun. —
Meillähän jo aik’ on täpärällä:
Juhlat Ruissalossa kohta alkaa.

KIRSTI

Aivan oikein, käymme toimeen, mutta suonette kai anteeks, jos sit’ ennen pienen nuuskan otan. Tohtor’ Karpalanus, jonka tunnemme me kaikki, sanoi, apua kun hältä pyysin näihin loppumattomihin aivastuksiin: “Similia similibus curantur” Latinaa vai kreikkaa, mitä lienee, joka tapauksessa hyvin oppinutta. Suomeksi viel’ lisäs: “Aivastukset parannetaan aivastusten kautta”, sekä antoi mulle tätä nuuskaa, omaa keittämäänsä sekä jauhamaansa sisiliskon suolten sisällöistä, sekä joistain muista, joit’ ei voinut mulle ilmoittaa — ois mennyt lääkkeen voima. Käski ottaa milloin aivastus jää kesken, — ennen ateriaa, viiniä ja unta. — Maksoin tästä kaksi aartuata.

KERTTU

Kaksi aartuata! Kauheata!

SIRKKU

Kerrassansa tavatonta!

KIRSTI

Kaksi aartuata nuuskarasiasta, joka tuskin riittää syksyyn asti! — Säästääkseni rasiani sisällystä kotioloissani teenkin siten, että aivastus jos uhkaa jäädä kesken riennän akkunahan, katson aurinkoa — nimittäin jos pilvinen ei ole päivä.

Mutta ystäväiset, talon antimia maistakaamme, terveydeksi — “esikoisen”.

TOISET

Sinun terveydekses juomme!

KIRSTI (lyö pikarinsa pöytään)

    Huono viini!
Äitelä kuin hapan mesi! —
Toivokaamme, että Ruissalossa
edes hiukan parempata tarjoavat!
Kaikki Valtiasmeren merirosvot
ovat Kuokkinaisten kauppatuttavia.
Ihme, että viinit sentään huonot.

KERTTU

Kuka tietää, ehkä syy on palvelijan!

KIRSTI

Isäntänsä mukaan rengit. — Mutta eiköhän jo meidänkin ois aika valmistamaan itseämme juhlaan Kuokkinaisten!

TOISET

Talon rouva valmistuksiinsa lie jäänyt, rientäkäämme mekin, aika joutuun kuluu.

KIRSTI

Kun nyt tietäis, ketä ritareita juhlaan saapuu, että voisi arvioida, kannattaako ottaa mukaan tyttärensä. — Ritarit jos kutsuu itse herra Henni, on kaniikki Jakob Hordinch miesnä ensimmäisnä, toinen ehkä isä Miltopaeus, kolmantena Paavali on varmaan, dominikaaniluostarin tuo päämies, neljäntenä mestar’ Hanhipelto, viidentenä merirosvo Voionmaalta. — Niin ne saapuis rivi rivin jälkeen kaikki viiniratit sinne koolle. Kukin omaa maataan! — Tuttu juttu. Kaarinainen Turun jalosukuisien kutsuu kevyimmät nuorukaiset, sillä paastoja ei hälle ole oma mieli määräellyt. — Mutta, kuten sanoin, kunpa sen vain tietäis, kannattaako ottaa mukaan tyttärensä.

(Soittaa:)

Ilmoitamme emännälle lähdöstämme, sekä että meidät kohtaa aikanansa laiturilla läpsinemme, — sekä harmaahapsinemme.

(Sisään tulleelle palvelijattarelle:)

    Sano rouvallesi terveisemme,
että toivon mukaan hänet kohta
Ruissalossa tavannemme!

(Palvelijatar menee)

    Kolkko, kolkko talo tämänlainen,
Joss’ ei lapsen naurut koskaan raiu!

SIRKKU

Kaarina saa siitä kiittää Luojaa, ett’ on säästynyt ja nähtävästi säästyy, vaaroista mi synnyttäjän kohtaa. —

KERTTU

    Sitä myöskin minä!
Kaarina saa kiittää Luojaa!
“Onnelliset ovat nisät, —
jotka eivät imettäneet”.
Niinhän sanoo isä Miltopaeus.

KIRSTI

    Heinää koirillesi! —
Olettepa aika hassut! —
Ennen minä pyöräytän lapsen,
kuin on keitän — jauhopuuron
seitsenhenkiselle perehelle.

(Menevät).

TOINEN NÄYTÖS.

Juhlat Ruissalossa.

Pitkä kapea sali. Etualalla, vasemmalla ja oikealla seinustalla goottilaistyylinen jykevä penkki ja sen edessä vahva, katettu pöytä. Juhlavieraat istuvat arvojärjestyksessä. Oikean pöydän takana arvokkaimmat ja vasemman takana vähemmän arvokkaat vieraat. Isännän kohdalla seinällä sotisopa ja vaakuna. Pöytien edessä ei ole istuimia. Siinä liikkuvat antilaat, jotka kuljettavat isoja, hopeisia paistinlautasia, antaen kunkin vieraista aikanaan leikata itselleen paistista. Toiset antilaat kuljettavat hopeisia viinikannuja ja täyttävät vieraiden pikareita. Keskilattialla kaluaa koira luita. Oikealla puolella, penkin yläpuolella on akkuna, jossa on pyhää Henrikkiä ja Lallia esittävä lasimaalaus. Samanpuoleisessa nurkassa on iso kaappi. Siitä heti vasemmalla, peräseinässä on kaksoisovi, josta näkyy seuraava huone. Sen akkunoista ja avonaisista ovista näkyy puutarha, meri ja Turun kaupunki. Kaksoisovesta vasemmalle on astiakaappi, ja Neitsyt Marian kuva. Vasemman nurkan ja siinä olevan penkin välillä on ovi niinsanottuun pirunkamariin.

Antilaita, soittajia, laulajia ja ilveilijöitä.

HENNEKIN

    Kuin rubiini on kaunisteena kullan,
niin viinit ovat hyvän laulun kanssa.
Ja niinkuin smaragdi on sormuksessa,
niin pitoin kaunistuksena on virret. —
Siis laulajat te virttä vetäkäätte!

LAULAJA (säestää lauluaan kitaralla. Säestykseen ottavat osaa myöskin soittajat.)

    Oli ennen sankar’ suuri
kuulu Karjalan kuningas — —

RITARI SUOMELA

    Ei tuota! Laulakaatte meille pojat:
“Marketta, korea neiti,
keträeli joutessansa” — —

KAARINA

Sen saatte, kunhan juovutahan ensin, — nyt lauletaan tuo vanha sotalaulu, sen aikana on oiva keskustella.

(Huutoja: “Oikein! Oikein!”)

Laulun aikana keskustellaan, nauretaan, syödään ja ryypätään.
Ilveilijätkin joskus innostuvat säestämään.

LAULAJA

Oli ennen sankar’ suuri, kuulu Karjalan kuningas, koko Suomen valtamiesi, isänmaan iso isäntä, rohkea Antero Oroinen. Laittelevi laivojansa, tyyrin vartta valmistavi, ruotsein maalle mennäksensä.

Pystytti pisimmät parret, piirat pitkät siihen pisti, suurten haahten purjepuiksi, nuorat nahkaiset viritti, nosti purjehet punaiset, kirjoraakahan rakensi, latoi laivoja lähelle, niinkuin sotka poikiansa.

Oli haahet hankittuina, laivat suuret laitettuina, punaisilla purjehilla, viherjäiset viirit päällä, meni Ruotsihin sotihin, vetten taakse tappelohon, ryöstöhön rumien maahan, surmaksi isojen sulhoin.

Yli aaltojen ajeli, läpi laski lainehien, yli harjan, halki toisen, leveästi laivat kulki, kokka koskena kohisi, tuuli mastoissa tohisi, köydet vinkui vinttilöinä, lauloi laidat tammipuiset.

(Ritarien kuoro:)

“Köydet vinkui vinttilöinä, lauloi laidat tammipuiset.”

Itä painoi purjehesen, tuimasti meni venehet, yli aallon siivettivät. Päivä laski luoteen alle, ranta nousi lännen alta. Laivat juoksi joutuisasti, ohi kaikki kuohupaikat, kiertäen kivet siniset.

Tuo on Karjalan kuningas, sekä Suomen Kaikkivalta, itse Antero Oroinen, näki maan, havaitsi rannan, haahet rantahan rakensi, aluksensa ankkurihin saatuansa ruotsein maalle, ruotsein suureksi suruksi.

Astui maalle manterelle ruotsein maalle mairehelle, jalkojaan Ievähtämähän, henkeään vedättämähän, alle Sigtunan sinisen, alle Birkan pikkaraisen. Siihen leirin laitteleikse, leirin suuren ja sorean.

Sanan linnahan lähetti, kirjan kultaisen kuletti rohkea Antero Oroinen Ruotsin Sonnien sekahan, suurten sankarten salihin, tottihollarin tupihin, linnan vanhinten vajoihin, sanan lausui, noin nimesi:

“Onko linnassa lihoa, onko härkiä lahattu, onko voita Volmarissa, maitoa Meelarin takana, oltta Birkan kellareissa, sekä ruokaa Ruotsin maalla, suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi?”

(Vanhojen ritarien kuoro:)

“Suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi.”

Lausui Lauri Laurinpoika, sanoi Sigtunan isäntä: “Onpa linnassa lihoa, Sigtunassa särpimiä, maitoa Meelarin takana: Tauti meiltä tamman tappoi, tuoll’ on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi.”

(Nuorten ritarien naurava kuoro:)

“Tuoll’ on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi.”

Tuopa Karjalan kuningas, meijän kuulu kullan solki, itse Antero Oroinen, siitä suuttui ja syäntyi. Pani jouset joikumahan, jänteret järäjämähän, kivileivät lentämähän, alla Sigtunan sinisen.

    Ampui kerran, ampui toisen,
meni räystähät rämynä,
tuohet lenteli levyinä.
Ampui linnan liipinlaapin,
kastarit ylösalaisin.
Miestä otsahan osasi,
löi hevosta lautasehen,
sankaria sorvenpaikkaan.

    Savu nousi Sigtunasta,
panu Birkassa pamisi,
tomu suitsi, tukka tuoksui,
veri mullat pehmitteli,
miesten päät katuja peitti, —
Lauri lehtohon pakeni,
Harteviikki haavistohon,
Steeni Fincke tienohe’en.

(Ritarien kuoro:)

    “Harteviikki haavistohon,
Steeni Fincke tienohe’en.”

Oli harmo hankittuna, satuloitu sorja orhi. Tuopa Karjalan kuningas, kypärikulta meijän kuulu, itse Antero Oroinen, hyppäsi hyvän selälle, satulahan sorjan orhin, antoi juosta jouhihännän.

Neiet itki Sigtunassa, Birkassa pyhäiset piiat, että poiat pois tulivat, sulhot surman alle saivat, valittivat vaimot valjut, itkivät ne öin ja päivin, että miehet mistattihin, miekoin maahan murrettihin.

YLIANTILAS (lyöden tarjotintaan, kuuluttaa:)

    Kaniikki Turun, pater Voionmaalta,
Jakobus Hordinch, pyytää hiljaisuutta.

KIRSTI (kuiskaa vierustoverilleen:)

Jakobus Hordinch rupee saarnaamahan, siis hiljaisuutta kaikin mokomin!

(Sali rauhoittuu.)

HORDINCH

Tää jalo, suuri seura pitkin iltaa, on iloinnut ja nauttinut sun pöytääs, Hennekin Kuokkinainen, suuri sankar’, viis vuotta Turun ylimpänä ollut. — Sun kunniakses tahdon lausuella, sen mitä tuntee vieraas muistellessaan sun töitäs kotikaupunkisi hyväks. — Me näämme tämän jalon huvilinnan, tään sukutalon vanhain Kuokkinaisten, mi ruokineen ja juomineen ja noine puutarhoineen ja jätti-tammistoineen, on lahjoittanut meille tänään päivän, mi muistoon piirtyy kultakirjaimilla. — Me näämme jalon herrasväen tässä viel’ elon parhaimmassa voimissansa.

KIRSTI (puhuu jotain vierustoverilleen.)

HORDINCH

Ois onni Turun kaupungille suuri, jos Jumalamme kanssa voisit vielä, eespäinkin palvella sun lahjoillasi virassa, johon kaitselmus sun määräs ja Turun porvarien vaalipäätös. — Ma lienen ainoo muukalaista juurta, ja voin siis silmäellä kauempata ja imartelematta arvostella. Siis kunniamme talon isännälle, ja emännälle ehtoisalle samoin!

(Malja.)

Yks seikka älköön jääkö mainimatta: On Ruissalossa isännöinyt kauan tää jalo Kuokkinaisten vanha suku. Sen eloss’ olevista jäsenistä on jäljellä vain jalo isäntämme. Tään puutteen laskemme me sydämelle niin isännän kuin emännänkin, että viis vuotisjuhlaa kun taas toivon mukaan me viettää saamme herra Hennekinin, myös silloin näämme suvun uuden vesan!

(Kaikki remuavat. Kaarina ja Hennekin kumartavat.)

Ja lisäks’ vielä mainitakseni senkin, mi koskee katolista kirkkoamme —: Sun rikkautes herra Kuokkinainen, on tehnyt mahdolliseks muistaa joskus suurlahjoituksillasi seurakuntaa. Eik’ yksin rikkautes, vaan ennen muuta tuo jalo mielenlaatu sekä hurskaus ei salli kaivaa kymmenystäs maahan, se hengen oli taikka aineen lahja.

HENNEKIN (kumartelee.)

PRIOORI PAAVALI

Ma yhdyn siihen mitä veli Hordinch nyt juuri lausui, sekä vielä lisään — ma myös oon muukalainen niinkuin hänkin — niist’ töistä sanan, mitkä tehnyt onpi Hennekin Kuokkinainen luostarille dominikaanein. — Esirukoukset senvuoksi veljeskunta taivaan puoleen sun puolestasi mielin vilpittömin ja kiitollisin uhraa aamuin, illoin. Me rukoilemme sulle pitkää ikää. Ja lapseton kun Abrahamin lailla sa oot, niin kertaan, minkä Hordinch lausu “Ei vieras Eleasar sua peri, on Kaarinalla vuoden päästä poika!”

KAARINA (nauraa.)

KIRSTI

Miks’ Saara nauroi? Onko mahdotonta?

HENNEKIN

Ma kiitän puheistanne, hyvät herrat, mut sentään luulen, ettei ennustukset nuo lausumanne voine käydä toteen senvuoksi varsinkaan, kun ennustitte ne täällä, jossa suvun muistot elää.

KIRSTI

    No, joko Abrahamkin epäelee? —
On Kuokkinaisten lasten äänet täällä
jo kajahdelleet monta vuosisataa.

PAAVALI

Jo kajahdelleet monta vuosisataa?

HENNEKIN (ilmeisesti jo humalassa, liikutettuna puheista:)

Niin, oikeass’ on jalo rouva Kirsti. Isäni, kuulu Henrik Kuokkinainen, jok’ kuoli lähes satavuotiaana, hän kuullut oli isoisältänsä sukumme ammoisin jo valtiaina sodan ja myöskin rauhan töissä olleen. Ja minne sukumuistot ulottuvat, nuo muistot muinaisihin sotavuosiin, niin aina isäntänä Ruissalossa on Kuokkinaisten sukuvanhin ollut. — Niin eräs heistä, Repo Kuokkinainen, sai sankarkuolon Auran taistelussa, noin kaks ja puoli vuosisataa sitten päämiesnä, kuninkaana suomalaisten, Kupittain lähteen luona, joka täynnä ol’ ollut silloin hyytynyttä verta. Kun kuuma taistonpäivä vihdoin päättyi, niin seisoi joukot vielä lyömätönnä, molemmin puolin taistoon valmihina. — Päämiehet meidän kävi neuvotteluun Koroisten luona, saaden päätökseksi: Pääjoukot siirtyy uusiin asemihin, ja Revon poika, Heikki Kuokkinainen, käy uhriks’ pienen jälkijoukon kanssa.

Jo päivä nousi vanhan linnan luona, kun Heikki, Revon poika, joukkoinensa tuon heittyi Ruotsin kuninkahan armoon.

Nuor’ Kuokkinainen silloin Kupittailla sai purppuralle puuntavaisen kasteen ja lyötiin ritareiksi tovereineen. — Ja Ruissalossa pyhä uhrilehto, tuo ikivanha jätti-tammimetsä, se lyötiin kumoon uuden uskon vuoksi. Ja isiemme pyhä uhrilähde — se, jonka vettä täällä vielä juomme — se lapioitiin umpeen manauksin.

Näin Ruotsin mies pääs’ valtiaaksi Auran.

Ja tuosta lähtehestä taru kertoo: Min lapioiden saivat päivin umpeen, sen viereen aamuin ilmaantui taas uusi; ja lähde vielä pulppuilevi tänään.

PAAVALI

Tuo lähdejuttu ei oo pelkkä satu. Dominikaanein luostarissa kerran ma arkistosta löysin pergamentin, ja siitä luin, kutka luostarveljet, sai tehtäväkseen lapioida umpeen tuon pakanoiden vanhan uhrilähteen. Kaks miestä joka aamu Ruissalossa, — vuos’ vuoden jälkeen — aina joka aamu.

RITARI SUOMELA (vastakkaisessa pöydässä, humalaisena:)

Ma halajaisin tietää, mitä kertoo dominikaanein pergamentit noista Ruissalon uhrilehdon tammipuista, senjälkeen, kun ne maahan lyödyt oli.

PAAVALI

    Ne luultavasti siihen mätänivät. —
Ei aikakirjat niistä mitään kerro.

SUOMELA

Sen uskon, että pergamentit munkkein tuon pikku seikan ovat unohtaneet. Mut Muistotar tuo meidän kertoo, että nää pyhäin jättitammein jylhät rungot sai tuoduks’ Ruotsin maalle. Sitten niistä siell’ laivain emäpuita vestettihin. Ja laivat ajan tullen maihin laski tuon Ruotsin suuren joukon Ulvilassa…

(Naurua, melua, “hei”-huutoja.)

KANIIKKI HORDINCH

Ma sulle, nuori herra, huomautan: On viininhöyry sekoittanut mieles, kun siihen määrään ritarkunniasi voit unhottaa ja mennä loukkauksiin, jotk’ alentavat sukus aateluutta ja kuollehien miesten mainetöitä…

SUOMELA

    Te pappi ootte, muuten ehkä teidät
tilille nuhteistanne pakottaisin!
(Kuokkinaiselle:)
Isäinne eestä häpeen totisesti!

KANIIKKI HORDINCH (karkaa ylös miekka paljaana:)

Nulikka, tahdon tapella sun kanssas’!

SUOMELA (nauraa röhisten:)

    Kai emännöitsijäsi kanssa, niinhän? —
Pois siianvartaas’ tuppeen! Saarnaa sinä!

HENNEKIN

    Voit olla oikeassa sinä Hordinch —
Mut oikeammass’ on tuo nuori herra.
Ne siirtyi sankarjoukot sisämaahan
ja siellä taistelevat vielä tänään. —
Me nöyräniskat, jotka antauduimme,
me kastettiin ja lyötiin ritareiksi,
se totta on, jos mikään totta lienee!
Puut pyhäin uhrilehtoin lyötiin kumoon,
ja pyhät uhrilähteet häväistihin,
mut Jumalat nuo ylhäiset jäi eloon. —
Te ristin miehet julistatte vihaa,
ja kostoa ain’ neljänteenkin polveen.
Niin myöskin suomalaisten Jumalien
sai kostottaret hirmutehtäväkseen
meit’ töistä esi-isäin kuritella. —
On mulla Kuokkinaisten pää ja aivot,
muu tomu Auran kunniakalmistoissa.

    Tuo, tohtor’ Karpalanus, iskurautas!
Oon varma, että lyöt sen vaikka mihin —
et veren pisaraa saa minust’ irti.

(Monet, Hennekinin kalvenneita kasvoja katsellen, huokaavat: “Voi kauheaa”. Muuten vallitsee salissa kuolonhiljaisuus.)

Hän, herra Hordinch, ja myös herra Paavali kun mulle ja mun emännällein lausui: “Ei vieras Eleasar sua peri, — on vuoden päästä Kaarinalla poika”, niin silloin ilmestyi mun taaksein haamu, es’isäin muoto, sotakalpoinensa, ja laskein rautakouransa hän yllein näin lausui mulle vihaisena, vimmoin: “Sa kurja Kuokkinaisten viime tomu, sun kanssas loppuu Kuokkinaisten suku!”

Kun juonut olen milloin viinimaljan tai suonut itselleni levon, ilon, tai käynyt yhteyteen naisen kanssa, niin silloin aina mulle ilmaantuvi tuo haamu kalpoineen ja silminensä, — ne veren viime pisarankin vievät… On osanani työ ja kieltäymykset; ja lähdettyäin täältä isäin luokse jää autioksi Kuokkinaisten paikka…

(Kuolonhiljaisuus. Kirsti heiluttelee päätään ja kuiskailee tuskin jaksaen hillitä itseään: “Häväistys! Häväistys!”…)

KAARINA (kauhuissaan ja kalpeana:)

Mä varmaan pyörryn, saanko kylmää vettä!

ANNIKKI (tuo vettä.)

HENNEKIN

Tuo on sen vanhan uhrilähteen vettä.

KAARINA

    Se virkistää! Sun puhees kauhistuttaa!
Oi sano näille, että olet juonut
pääs sekaisin ja puhut joutavia!

HENNEKIN

On selvä pää, en ole humalassa.

KIRSTI

No tääkös nyt on vasta roskajuttu!

KAARINA (Hennekinille:)

Miks’ ennen kertonut et mulle tuota?

HENNEKIN

    Ma luulin viisaammaksi vaiti olla.
Ja kun ei kukaan sanonut näinikään:
“Ei vieras Eleasar sua peri,
on Kaarinalla vuoden päästä poika”. —
Sun otin vaimokseni, koska tahdoin
ma suoraan uhmaella Sallimusta,
ja toivoin suvulleni pelastusta. —
En selvittänyt edes itselleni
tuot’ ole vielä kummaa kysymystä.

    No, mitä sanot, tohtor’ Karpalanus,
sa mestar’ horoskooppein, salaoppein?

KARPALANUS

Ma sanon, että koska pikarit on tyhjenneet ja päivä kohta laskee, niin vaietkohon riidat mennehistä. — Nyt nuoret kaikki ulos karkeloimaan, siell’ laulut, soitot iloisina soimaan, ja vaarit apajoilleen pulikoimaan Ruissalon vanhain herrain tuttuun tapaan.

(Kuuluu huutoja: “Hyvä, hyvä.” Käsien taputusta. Yleisen hilpeyden vallitessa hajautuu seura. Useat nuoret poistuvat tanssien. Näyttämölle jäävät Kaarina ja Annikki. Ulkoa kuuluu tanssi ja laulu. Osa tanssikenttää näkyy akkunain ja ovien kautta.)

ANNIKKI

    Kuin palvella voin teitä, hyvä rouva?
Te näytätte niin kovin uupuneelta.

KAARINA

En käskenyt sua avukseni jäämään.

ANNIKKI

Se totta on ja pyydän anteheksi. Ma jäin, kun kukaan muu ei jäänyt tänne. Ma tahdoin jäädä teitä lohduttamaan. — Mun asiani kysellä ei ole, — sen kyllä ymmärrän ja hyvin tiedän, mi aiheutti surun, pahoinvoinnin. Mut viaks’ laskettane sit’ ei mulle, jos hyvää tarkoittaen jään ma tänne ja poistun ensi viittauksestanne. — Jos sallitte tään orjattaren haastaa, niin lausuisin ma vielä pari sanaa — En vaieta voi minä, eikä kukaan, ken havainnut on tämän hurskauden, tuon tekopyhän, viisaan vaivaisuuden, mi herra Hennekinin olinmailla kuin kuuma poutatuuli polttaa kaiken, mi kukoistaa kuin kevään vehryt nurmi.

KAARINA

On sanas ehkä liian ankaroita.

ANNIKKI (innostuen:)

Jos mull’ ois mies noin vanha, ikäloppu, mi ajast’aikaan luostarveljen lailla vain kidutuksin, paastoin päivät viettäis ja kaikin sielun voimin ahmis kultaa, ja pappein kanssa sielunautuudestaan kävisi kauppaa kultapyörylöillä, sill’aikaa kun mun nuoruuteni ruusut, lakastuis elon hukkaan vieriessä — ah, Luoja varjelkoon, mit’ aattelenkaan…

KAARINA

Ei käy, ett’ isäntiäs tuolla tapaa sa arvostelet heitä moitiskellen.

ANNIKKI

    On totta tuo, mut totta myöskin tämä:
Jos minä rouva oisin ja te orja,
niin kysyisin ma teiltä: “Miltä näyttää?
Ehk’ onko joku kohta rempallansa?”

(Ulkona tanssitaan. Kuuluu laulua.)

    Ja jos tuo orja mulle sitten vastais,
näinikään, vanhan runolaulun lailla:
Ei pitäisi neien nuoren,
miestä vanhoa valita.
Vilu kämmen, jäinen jalka,
kylmät kylkensä molemmat.
Ei älyä neiti nuori
vanhan miehen miettehiä,
eikä vanha varsinkana
tunne nuoren tarpehia.
Yksin saapi vanhan vaimo,
käyä päivänsä pätöiset,
yksin lähteä levolle,
ei ketänä kumppalina,
joka suuta suikkajaisi,
syyhyttelisi sivuja,
kupehia kutkuttaisi,
lantehia laitteleisi.
Vanha on leikkinsä pitänyt
viettänyt iloisen illan
kanssa toisen morsiamen,
niin vastaisin ma orjattarelleni:
“Suur’ kiitos sulle vastauksestasi!
Oot viisaampi kuin miksi sinut luulin!”

KAARINA

Mut rakas lapsi mene, jätä minut!

ANNIKKI (menee.)

KAARINA (yksin)

    Lie kiusaaja se, joka mieleheni,
täll’ oudoll’ iltahetkellä tuo kuvan
Olaus Hordinchin, ritarin uljaan.
On pääni sekava ja pelkään jotain. —
Ma pelkään jotain Hennekinin suhteen.
Luvaton kuva! Mene matkaas’ sinä!

(Polvistuu Neitsyt Marian kuvan eteen:)

Oi äiti Jumalan, sa neitsyt pyhä, sa taivaan valtiatar, puhdas yhä, sun etees polvistun mä synnin orja ja rukoilen, pois aja kuva sorja tuon vieraan, kauniin, uljaan Olaus herran jonk’ katseen kohtasin ma täällä kerran. En pois saa mielestäni sorjaa kuvaa ma omin voimin, yhä kirkastuvaa. — Sa taivaan Valtiatar, neitsyt pyhä, oi äiti Jumalan, sa puhdas yhä, mun auta, hoivaa sydäntäni arkaa! Suo rakastaa mun yksin Henni-parkaa!

Oi pyhä neitsyt, äiti Jumalani, mun rukoile sa kurjan puolestani nyt tänään, sekä kuolinhetkelläni! Niin, amen, — ota haltuus elämäni.

KIRSTI (tulee täydessä humalassa. Kaarinalle:)

    Jo heitä, lapsi, rukoukses hiiteen!
Sa etkö kuule, kuinka laulu raikuu?
Jos oisin nuori, kaunis niinkuin sinä,
en täällä istuis näkymättömissä.

KAARINA (On noussut ylös. Istuutuu.)

On pääni kipeä ja mieli raskas, en voi ma huvitella niinkuin toiset. — Täss’ aattelinkin juuri asioita, jo lienen joutunutkin jonnekunne, kun palvelijat mua pilkkailevat! Näit Annikin. Hän tässä mulle saarnas, kuin pappi paras, erheist’ elämäni.

KIRSTI

Kyll’ ootkin saarnaa vailla, ripitystä!

KAARINA

Ma saarnoihin jo olen kyllästynyt, nyt jätä minut hetkiseksi rauhaan.

KIRSTI (istuu Kaarinan viereen.)

    Nyt rauhaan! Eipä niinkään. Istun tähän.
Sa yhtä saarnaa vielä olet vailla.
Sen tässä pidän, sano mitä sanot!
Sen tässä pidän, — ripitän myös sinut. —
He, tuossa pikarisi, tässä minun!
Ma armokalkin ryyppään ensin kanssas
kuin pater Paavali tai Miltopaeus.

(Juo.)

Sen vannon, tästä tuli tilin päivä! Siis ensin: Mitä hyödyt sinä siitä, ett’ aviossas olet uskollinen? Ken kiitoksen tai kunnian sulle antaa siit’, että kaljupäisen hyväks’ uhraat, sa parhaat elon vuotes, nuoruutesi? — Oot kohta vanha, lahot haudassasi, sun katoo sinne silmäs, ruusuposkes, pois hyväilyittä, — — ah! ja suuteluitta. Ken kunnian koskaan siitä sulle suopi? — Ken kiitoksen tai edes hyvän sanan? — Sa tiedät, olet kuullut, saarnaveljet ett’ ihailevan kirkonarmon suovat vain Maria Magdaleenain kaltaisille. — Jos oisin nuori, kaunis, niinkuin sinä, niin parin tanssijoista valitseisin täks illaks taikka eliniäkseni, niin totta kuin ma olen Kirsti Hirvo! — Ain’ ilo lyhyt voittaa pitkän vaivan!

KAARINA

Sa etkö muista: olen naimisissa?

KIRSTI

    Oot naimisissa! Tuonhan toki tiedän! —
Oot naimisissa! Kuinka lapsellista!
Sa itse valitsitko puolisosi? —
Kai tiedät, että isä, äiti antaa
voi tyttärensä miehelle, jot’ tämä
ei vapaaehtoisesti tahtois’ ottaa.
Näin kävi sinun. Siksipä et ole
sa omast’ tahdostasi naimisissa.
Ja mit’ ei omast’ tahdostaan oo tehnyt
siit’ ei oo myöskään vastuuss’ sieluinensa. —
Tään luulis ymmärtävän tuhmemmankin.

KAARINA

Mua suoraan sanoin kauhistuttaa kuulla puhetta mointa vanhan naisen suusta!

KIRSTI

Kenties ois totuus suloisempi kuulla, jos julistaja nuor’ ois, kokematon?

KAARINA

Mut aatelkaahan, tehän ootte äiti?

KIRSTI

    Ja sinä siks’ et tule täällä koskaan! —
Jos tyttäreni ikälopun viereen
vain haluais, niin varma voit sa olla,
sit’ että kaikin voimin vastustaisin!
Ja jos se jotenkuten tapahtuisi,
ma häpeästä varmaan läkähtyisin! —
Tuo orja viinin tarjottimin pöytään; —
mut onnen laita niin ei oo, mua usko!
Sen ottaa kukin itse, kysymättä.
Tienviittoina on silmät, tunto, sydän. —
Sa varmaan ruokapöydässä et nähnyt,
kuin usein Olaus Hordinch sinuun katsoi,
ja moni nuori, kaunis Turun herra?

KAARINA (katselee kauhistuneen näköisenä eteensä.)

KIRSTI (tuppautuu Kaarinaa lähemmä.)

Mies meestä tehty on tuo Olaus Hordinch, tuo sorein sokerista sorvaeltu, somasti suu sen luotu laulamahan, ja jalot jalat taiten tanssimahan käsvarret halauksiin, nauratuksiin. — Jos viisas oot, teet niinkuin minä neuvon: Sua Olaus Hordinch oottaa ruusustossa; ma hänet juuri äsken sinne jätin, ja sinusta me siellä juttelimme. — Jos häneen liityt ilman viivytystä, saat ensi yösi paastotonna viettää, tuon hurjan merirosvon hyväilyissä.

KAARINA

Ma pelkään: täti ryypännyt on liikaa —

KIRSTI

Sen verran vain, ett’ olen iloisempi.

(Nousee:)

Nyt maata lähden, olen väsyksissä.

(Mennessään Kaarinalle:)

Viel’ olis puhumista, — kieli syhyy, mut tästäkin jo näytät punastuvan.

KAARINA (yksin)

On ihmeellistä, kuinka tarkoin lausui tuo naittaja mun omat aatokseni, mun salaisimmat sydäntoiveheni! — Tään illan tapaista en toista saane ma vuosikausiin, totta totisesti! — Se tyhmä ois, ken moisen onnen kiertäisi Siis Olaus Hordinchin ma luokse riennän, oon sieluineni hänen etukäteen!

(Uloshyökätessään hän kohtaa Hennekinin, joka on juuri tullut sisään perältä, oikealta.)

HENNEKIN (katsoo tutkivasti Kaarinaan.)

    Sun vakavuutes mua ilahduttaa, —
on kaunist’ täällä nähdä sinut yksin.
Ei tanssin humu sovi arvollesi,
kun oma miehes sitä kerran karttaa. —
Ma pikimmältäin tulin luokses tänne
viel’ antaakseni pari ohje-sanaa:
Tuon tanssin jälkeen vie yöpuilleen kaikki
ja sulje ikkunat ja ovet tyystin. —
Yö nukkukaatte kristittyjen tapaan! —
Ens’ yön ja huomispäivän viivyn poissa
ma vanhain kanssa siika-apajalla. —
Sill’aikaa hoida sinä isännyyttä
ja katso, että talon maine säilyy
niin viinin kuin myös ruokienkin suhteen. —
Ma toivon Herran hyvää yötä sulle!

(Suutelee vaimoansa kädelle. Menevät katsomatta toisiinsa. Erkanevat kaksoisovella, perällä toisistaan, Kaarina vasemmalle, Hennekin oikealle. Hetken perästä saapuvat palvelijat ja alkavat sytytellä kynttilöitä.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ruissalossa.

Sama näyttämö kuin edellisessä. Toisen juhlapäivän ilta. Pari palvelijatarta siistimispuuhissa. Taustalla, pienen pöydän ääressä mustalaistyttö, yksin povaamassa. Hän laulaa veltosti ja epäselvästi, muuta ajatellen, venyttäen viimeisiä säveleitä kummallisen pitkiksi. Hänellä on matala, kaunis altto. Toiset huoneessa olijat eivät kiinnitä häneen huomiotaan, ennenkuin sitten, kun hän rupeaa puhumaan. Kynttilät vedon vuoksi palavat rauhattomasti.

MUSTALAISTYTÖN LAULU.

    Iäisyys on siitä mennyt,
kun sa luotain läksit pois.
Ratsullesi viheltelit,
että juoksis nopsemmin. —
Mieleeni jäi tyhjyys, kaiho vaan.
Yksin kaikkialla olla saan.

    Rakkaudesta sinuun riudun —
sinä minut unhotit!
Ratsulles’ sa viheltelet,
jotta juoksis nopsemmin!
Mielessäin on tyhjyys, kaiho vaan,
Yksin kaikkialla olla saan.

    Liiton kanssas tein ma kerran
uskollinen ollaksein. —
Ratsuas’ sa hoputtelit,
jotta juoksis nopsemmin!
Mailla kaihon minä kuljen vaan,
Yksin kaikkialla olla saan.

    Kohta suruun kuolen, armas! —
Kukkia tuo haudallein!
Ratsulles’ sa viheltele,
jotta juoksis nopsemmin
sinne, missä hautakummullain
tuuli muistovirttä laulaa vain.

PALVELIJATAR I

Nepä vasta oli kemut eilen, vertaa vailla nykypolven aikaan! Puoli härkää meni menojansa, viini virtas, virtas tynnyrittäin! Kaikki mestarkokit — Turun parhaat, tusina vai pari heitä oli, kaiken viisautensa saivat panna liemiin, soppiin, leivoksihin, simaan, sekä häränpaistiin lemuavaan. Ja tuo melu, kisat, leikit laulut, sekä tappelutkin tuimanlaiset! Tuonpa ilon kaiken kuka näki, kiittää äitiänsä syntymästään! Mekin orjaraukat, onnipuolet saimme osan iloist’ isoisien. Ilonpidot kyökin pihatolla, puolyönaikaan, voi sun voi ykskerta! Renkipojat naurattivat meitä!

PALVELIJATAR II

Saskaa säälittelen minä sentään.

PALV. I.

    Oma syynsä! Miksi riitaa haastoi
turhan tähden kiivaan Mikon kanssa!
Voi voi voi, kun naurattaa nyt vielä! —
Muistan kuinka Saskan silmät pyöri,
kun hän karkas Mikon kurkkuun kiinni
huutain: “Maksa heti aartuaiset,
jotka viisi vuotta sitten annoin!”
Nauroin siihen paikkaan katketaksein,
kun hän kertas: “Maksa aartuaiset!”
Tuppiveitsen iskuun Saska kaatui,
tuskin lauseens’ saaden loppuun asti.
“Siin’ on sulle vanhat aartuaiset!”
Mikko huus ja nurmeen ruumiin paiskas.

PALV. II

Saska-parkaa käypi sentään sääliks, — sinäkään kun apuhun et mennyt, vaikka kolmantena siinä seisoit!

PALV. I

    Apuun mennyt! Kuka siinä ehti! —
Muistan, kuinka Mikko ensin huusi:
“Päälle käy tai korjaa täältä luusi!”
Väliin aioin mennä, mut kuin nuoli
Saska silloin lensi Mikon kurkkuun,
huutain, hurja: “Maksa aartuaiset!”
Voi voi voi, kun sitä sitten nauroin. —
Väliin oisin mennyt erottamaan,
kun jo Mikko sanaa päästämättä,
niinkuin kiitishaukka, Saskan iski
kuoliaaksi tuppiveitsellänsä.

PALV. II

    Rahast’ oli riita tulevinaan;
Annikistahan se riita tuli.

PALV. I

    Kaikki sanovat, ett’ tuli riita
Annikista. — Se on sula valhe! —
Minustahan siinä riita tuli —
minua juur’ muiskaeli Mikko. —
Annikki ol’ luona rouvan silloin.

PALV. II

Mitä Saskalla ois siihen ollut?

PALV. I

    Mitä oisi ollut, kysys muuta!
Saska osans’ oli saanut vasta,
olis tyytynyt ja vaiti ollut!
Oli pohjaton kuin kaikki miehet! —
Mikko vietiin täältä tänään Turkuun,
riippuu luultavasti kaakinpuussa.
“Rikas maksaa rahallansa,
köyhä selkänahallansa!” —
Saapas nähdä, kuka heilinäni
ensi yönä — Tarhur-Jaakko ehkä.

PALV. II

    Älä hirmu naura tuollaiselle! —
Saskan tunsimmehan lapsuudesta!

PALV. I

    Mitä nauramista vieraass’ oisi? —
Aartuoitaan, kisojaan en tunne!
Hölmö! Mitä nauramista siinä?
Toista on, kun vanha tuttu poika
karkaa toisen kurkkuhun ja velkoo
aartuoitaan, vaikka vatsassansa
palaa viinin, rakkauden kaski.
“Maksa aartuaiset”; — voi miesparkaa!

PALV. II

Täst’ ei hyvä seuraa, usko mua! Saamme vielä tänne Pirun pihan, niinkuin kamari sen on jo täällä. Siellä liikkua ei kukaan tohdi öiseen aikaan, tuskin päivälläkään. Melujainen siellä elämöipi, soittaa kitaraansa kuudanöinä, mutta muulloin itkee, voivottelee, niinkuin ulkoluotoin harmaat hallit. Kaikki päättyy meluun, töminähän, tulet sammuu, aukee akkunaiset, tuulen pyörtäessä lattialla. — Kerran tuotiin ukko Simanainen, suurin noita Karjalasta, tänne loitsuinensa Pirun häätäjäksi. Puol’yön aikaan noita sisään astui Melujaisen juuri itkiessä. — Tuskin keskilattialle pääsi, tuulispää kun hänet siitä hotkas. Silmänräpäys töintuskin kului, kun tuo noita nähtiin kotonansa loveen langenneena permannolla. — Melujainen pirunkamarista samaan aikaan ulos viskoi kaikki huonekalut talon pihamaalle. — Ennen juhlaa siivoomassa olin pirunkamaria, ihan tyhjää. — Vaikka ikkunasta päivä paistoi, ääneen luin Pater nosteria koko ajan, etten muuta kuulis. — Selkä eellä sieltä ulos tulin.

PALV. I.

    Sa oot ollut pirunkamarissa!
Kerro, miltä siellä oikein näytti!

PALV. II

Eihän miltään. Huone niinkuin huone! Luulen kuitenkin mä nähneheni peräseinäss’ siellä kammottavan verikouran jäljen, kauas kuulun, vaikk’en katsoa sit’ uskaltanut. Niin, ja eihän tästä Saksaan asti tarvitse sun mennä nähdäksesi pirunkamaria. Tuoss’ on ovi! — Kukaan sit’ ei estä avaamasta! Mene katsomaan, niin näet itse!

PALV. I

Totisesti, se mun täytyy tehdä!

(Lähestyy pirunkamarin ovea.)

MUSTALAISTYTTÖ (keskeyttää laulunsa Palv. I:n koskettaessa pirunkamarin ovea. Puhuu valittavalla, kovalla äänellä.)

    Kolme kertaa perätysten tuli
huonot kortit. Mitähän tuo tiennee…

PALV. I (kirkaisee.)

    Hui kun pelästyinkin, melkein pyörryin!
Mikä tuonkin joikumaan toi tänne!

PALV. II (menee mustalaistytön luo.)

Kuules, mitä kortit sitten sanoo?

MUST.-T.

Ristiverinen tuo miesi käypi veden yli, mutta mitä aikoo, missä, kenen kanssa? Sit’ en näe — Tulossa on jotain kaameata!

PALV. II

Ole höpsimättä, tyttöparka!

(Nauraa ja ottaa kortit sekä istuu vastapäätä mustalaista.)

    Jotain ihanaa tuo ens’ yö meille!
Anna, kun ma itse povaan teille!

KAARINA (tulee perältä.)

PALVELIJAT I & II (asettuvat kunnioittaviin asentoihin.)

MUST.-T. (samoin.)

KAARINA (palvelijoille:)

Huone näyttää siistitylle. Menkää

PALVELIJAT I & II (menevät.)

KAARINA (mustalaistytölle:)

Tule toisten laulajien kanssa.

MUST.-T. (menee.)

KAARINA (soittaa.)

PALV. (tulee.)

KAARINA

Kutsu mestarkokki puheilleni.

PALV. (tuo mestarkokin. Menee.)

KAARINA

Peura, joka tänään metsästettiin, tuodaan ryytein kanssa paistettuna puol’yön aikaan vierahille pöytään.

MEST.-KOKKI.

Puol’yön aikaan! Eikö ole hiukan — sopimaton paistin syönnin hetki?

KAARINA

Joka hetki, jonka siihen määrään, sopiva on sulle, vanha paisti!

(Nauraa.)

MEST.-KOKKI

Pyydän anteeks’! Armollisen rouvan tahdon mukaan tulee tapahtumaan!

(Menee.)

KAARINA (yksin.)

    Kuink’ on elo ihana ja kaunis!
Kaikki muuttanut on väriänsä:
Talot valkeet nuo ja tiilikatot,
kirkot torneineen ja linnoitukset,
saaret, salmet, männiköt, niin myöskin
vehreet tammet nuo. — Maa on niin kaunis! —
Ihmisetkin muuttuneet on kaikki,
katselevat minuun hymyellen.
Onnetar mua seuraa kaikkialla,
kuljen ruusuin, kukkasien päällä.
Jotkin suomukset on silmistäni
pudonnehet eilispäivän jälkeen.
Eilen tuskin nimeltänsä tunsin
miestä, joka nyt on mulle kaikki! —
Kirsti-rouva, oi kun oisit tässä!
Suudella sun nuuskanaamaas voisin
riemusta — kun autoit meidät yhteen.
Voisin antaa yhden tuhansista
hänen antamistaan sulle näytteeks’. —
Eilisaamuna viel’ olin köyhä,
kurja niinkuin alli aaltoloilla,
murheinen kuin syysyö pitkä, synkkä. —
Nyt kuin onnenaatos autuaitten,
tai kuin päivännousu kevätaikaan! —
Ihme! Turun ritarit mun vasta
löysivät, kun minut ensin löysi
Olaus Hordinch, meren vapaa kotka. —
Jokainen nyt kehuu silmiäni. —
Jäljessäni juoksevat nyt kaikki:
vanhat, nuoret, naineet, naimattomat
etsimässä tilaisuutta antaa
suuta manttelini liepehelle. —
Runoutta pursuu suusta kaikkein,
täynnä rakkautta, lemmen tuskaa. —
Runottomin heist’ on Olaus Hordinch, —
tulee, syliin ottaa, muiskun antaa —
kysyy: “Kuinka jaksat pulmuseni?” —
Näkisitpä herra Kuokkinainen!
Siin’ ois sulle oivaa koulutusta. —
Surkein on tuo ritar’ Kovasydän
sairaan rakkautensa hommailuissa. —
Kokoo taskuhunsa tieltä hiekan,
johon kengälläni jäljen poljin.
Vedet silmistä häll’ aina virtaa,
milloin hälle hyvän taikka pahan
sanan lausun, yhteen sattuissamme,
jolloin änkyttää hän: “Nöö, nöö, — öö”,
Siihen vastaan: “Niin, niin, aivan oikein.
Kaunis ilma tänään, linnut laulaa.”

(Nauraa:)

    Runoutta laadultaan on tuokin,
pelkkää riimiä, ei mitään muuta.
Melkein sanatonta, tunteellista. —
Säälittävä on tuo ritarparka!

Ah voi! Rinnan alle koskee aatos, mieli kurkkuun nousee huomatessain, että huomenna jo tääll’ on tyhjää, että ensi yönä pois jo lähtee Olaus, sydämeni ilo, turva. — Torstai-aamun aurinko kun nousee, Ruissalon se typötyhjän kultaa. — Sitten minä alan paastoajan, kuinka pitkän, — Jumala sen tietää. Pilkkasin sua, ritar’ Kovasydän, mutta saanen huomeneltain käydä autioissa lehtokäytävissä sinun laillas’ yksin, hyljättynä, etsimässä jälkee saksansaappaan, jolla Olaus Hordinch hiekkaa polki. Kokoon helmoihini joka jyvän säilyttääksein kultarasiassa…

OLAUS HORDINCH (tulee varovasti sisään perältä vasemmalta.)

KAARINA (huomaa hänet.)

    Joku tulee! — Se on Olaus Hordinch!
Kuinka ihanaa! Hän tulee yksin! —
Tästäpä voi soma juttu nousta!
Hiipisinkö pakoon, — vaiko jäisin?
Jalat käskee pakoon juoksemahan,
sydänparka kapsahtamaan kaulaan! —

OLAUS H.

Sielläpä sa olet, karkulainen!

(Sulkee syliinsä Kaarinan. Suutelevat.)

    Kuinka jaksat lintuseni tänään?
“Hyvin!” vastaa silmät, posket, suukko.

(Katselee Kaarinaa:)

Mistä on tuo ryppy otsaan tullut?

KAARINA

Lupaa kysymättä siihen tuli — tuli ammoin jo, ei äsken tullut. —

OLAUS H.

Sekä rypyn alut silmäkulmiin?

KAARINA

Samaa tietä nekin siihen tuli.

OLAUS H.

Ihme kumma! Niinkuin ensi kertaa vasta tarkastaisin ihmislasta!

KAARINA

Etkö kellään ennen nähnyt näitä!

OLAUS H.

    Ryppyjäkö? Näin — tai enhän nähnyt.
Ja jos näin, en ajatellut mitään.

KAARINA

Mitä nyt siis ajattelet, kulta?

OLAUS H.

Ajattelen? En niin mitään — Mutta sanos mulle, miksi ihmiseltä ainoastaan kasvot rypistyvät!

KAARINA

    Etkö tunne vanhaa sananpartta:
“Kasvot kantavat suruja,
hartiat eväsmuruja.” —
Ensin sortuu suuritaakkaisempi.

OLAUS H.

    Soisin aina luonas’ olevani,
suruilta sua armas suojaamassa. —
Soisin, että oisit Voionmaalla! —
Aamuin veisin sinut korkealle
kesäaamuamme ihailemaan.
Näin me siellä myöskin seisoisimme.
Sinä armas silloin haasteleisit:
“Päivä paistaa, näätkö Olaus sitä? —
Nousee merestä ja laskee sinne, —
kulkee yli taivaan jättikuvun,
paistaa meille, meille ainoastaan!” —
Sanos, mikä tääll’ on kaunehinta?

KAARINA

Miksi sitä kysyt, sano, miksi?

OLAUS H.

Tietääkseni, onko kaunis sama sinun silmissäsi, niinkuin minun.

KAARINA

Päivän nousun aikaan talviaamu, kullatessaan akkunani alla pakkashuurtehisen koivun latvaa. — Sitäpä et ole sinä nähnyt! — Mutta kuules, sinun täytyy heti täältä mennä tuonne toisten joukkoon. Tulin tänne kohtausta varten miehein, herra Hennekinin kanssa, tuumiaksein juhlan asioita. Voisi ruma juttu tästä tulla, jos hän näkis meidät täällä kahden.

(Pelästyen:)

    Ah, jo kuulen hänen askelensa!
Mene Luojan tähden edes piiloon!

OLAUS H.

    Miksi piiloon, sano, miksi piiloon?
Kuulut mulle, etkä suinkaan tuolle.
Tottunut oon julkihyökkäyksiin. —
Tapa ei oo meikäläisten kesken
kauan mietiskellä, mitä aikoo:
Tuoss’ on vieras laiva, kallis lasti:
Hyökkäyssillat alas! Kiinni koukut!
Miehet valtauskirveinensä hyökkää.
Hetken taistelu: Jo kansi selvä,
ruumiit mereen! Laiva, lasti, oma!

KAARINA

    Älä sekoita nyt asioita.
Vieraan laivan kimppuun asein käydä
yksinkertaisempaa on kuin tämä! —
Hillitse nyt itses, mene piiloon!
Muista, että jos teet tyhmyyksiä,
minä kärsin niistä. Sinä menet
ehkä ikipäiviksesi täältä. —
Minä tänne jään ja kärsin kaiken. —
Minun tähtein tee, kuin minä toivon!

OLAUS H.

Myöhäistä on, hän jo siinä tulee.

(Osoittaa Hennekiniä, jonka on huomannut.)

HENNEKIN (tulee. Olaus H:lle:)

    Suokaa anteeks. Turunmaall’ on tapa
perhejuhliin pyytää paljon kansaa —
Kaikkia ei tunne huono muisti. —
Ootko sinä kuulu Olaus Hordinch,
herra Voionmaan ja Valtiasmeren?

OLAUS H.

Taivaan ystävä ma olen sekä kaikkein vihamies. — Lie nimi tuttu?

HENNEKIN

Jos sa lienet itse Olaus Hordinch, virka mulle: Onko Voionmaalla tapa jalosukuin ritarien — isänniltään vaimo viekoitella?

OLAUS H.

Herra Hennekin jos lienet, virka: Onko tapa jaloin ritarien täällä Turunmaalla jättää rouvat juhlavierahien viekoitella?

HENNEKIN (paljastaa miekkansa.)

Tapa tääll’ on antaa miekan laulaa, antaa säilän maistaa roiston kaulaa!

OLAUS H. (on paljastanut miekkansa.)

    Roisto itse lienet! — Siitä syystä
säilärautain häpee paljastustaan,
pelkää moisen miehen nahkaa, luita! —
Koira lienet, taikka koiran ruoka!
Valmis olen miekkas laulajaisiin!

HENNEKIN

Tuonpa viime sanoiksesi lausuit, haukuit, niin myös kuole koiran lailla!

(Hyökkää hurjasti. Juhlayleisöä alkaa keräytyä saliin.)

(Olaus lyö Hennekinin kädestä miekan, joka rämisten lentää lattialle.
Hennekin ottaa jälleen joutuisasti miekan vasempaan käteensä.)

TOHTORI KARPALANUS

    Mitä hittoa ma täällä näen!
Herrat mittelevät miekkojansa!

PAAVALI

    Miekka ylös, herra Kuokkinainen! —
Ottakaapa kiista uudestansa!

KARPALANUS (nauraa)

Leikki tuo nyt jääköön teiltä siihen, laastarit on kaupungissa asti. Kuullaan ensin, mik’ on asiana, sitten miehiss’ arvostellaan vasta, sanatko vai miekat tässä auttaa. Taistelkaa senjälkeen tapain mukaan.

(Miekat tuppeen.)

OLAUS H.

    Kuinka haluatte! Mull’ ei ole
syytä keskusteluun hänen kanssaan.
Näitte, miten keskustelu päättyi!

(Nauraa.)

(Juhlavieraat alkavat keräytyä saliin. Kaarina ja muut naiset istuutuvat paikoilleen. Osa miehistä keräytyy Hennekinin ja Olaus Hordinchin ympärille. Hälinää.)

RITARI SUOMELA (tulee viimeisenä. Huutaa.)

    Miehet hoi, tuo oli huono alku!
Onko siellä ehkä korpin raato,
vaiko vanhat korpit raadon luona?

OLAUS (Suomelalle:)

Raato on, ja sieltä korppi lisää!

(Melu taukoaa yht’äkkiä. Kaikki odottavat taistelua Olaus Hordinchin ja ritari Suomelan välillä, jotka jäävät yksinään permannolle.)

ERÄS VANHA ROUVA (vierusnaapurilleen määkivällä äänellä:)

Tekeekin taas hyvää istuminen, — promenaadi väsytti jo mua.

HENNEKIN (ovensuussa seisoville antilaille:)

Viini kantakaatte heti sisään!

(Vieraille:)

    Miten sanookaan se sananlasku:
“Sinun sikoja, minun sikoja,
syötetyitä, laihtuneita.
Syötetyt minun sikani,
laihtuneet sinun sikasi.”
Istukaa siis pöytään, syökää, juokaa,
ettei tarvis sanoaksein teistä
lähteissämme täältä Ruissalosta:
“Laihtuneet minun sikani!”

(Naurua. Kättentaputuksia. Piiparit puhaltavat hurjan toitotuksen.
Kaikki asettuvat sen ajalla paikoilleen. Tarjoilu alkaa.)

KIRSTI

Ritar’ Suomela, oi laula meille, jalon kieles anna kukkuella!

SUOMELA

    Laulaisinko? Ja myös taitaisinko? —
Kosk’ ei täällä nuoremmat mua pyydä,
laulan teidän pyynnöstänne, rouva!

(Ottaa kitaran, jolla säestää.)

Kääpönen, kääpönen käpälällä kukkuu. Neitonen neitonen illalla itkee. Toivonen, toivonen toisessa talossa.

(Kirstille imelästi:)

Maammonen, maammonen mansikoilta maistuvainen heinillä herskuu, nurmella nurskuu, tinasolkiloissa, sulkkukauhtanoissa, kultarenkahissa, punasormuksissa.

Tämä laulu oli tarkoitettu rouva Kirstin sulo tyttärelle, neiti Sinikalle ihanalle.

KIRSTI

Tyttäreni eestä teitä kiitän. — Naisen kainoudelleni ei sovi siitä kiittää, että laulussanne maammo mainittiin myös ohimennen.

(Nauraa.)

SUOMELA (Kirstille imelästi:)

Kiittäkää, oi älkää kainostelko!

(Ritari Kovasydämelle:)

Nyt on vuoro teidän laulaa runo rakkaudesta, herra Kovasydän.

KOVASYDÄN (laulaa katsellen haikeana Kaarinaa:)

Kuu merta hopeoipi, yökehrääjä vain soipi Ruissalon lehvikoissa, kun yksin unelmoissa käyn armaan akkunalle ja laulan rakkaimmalle.

Tuon lauluiss’ uhrin sulle, mun syömein valitulle. — Kuin pyhiinvaeltaja, reliikkein kokoaja sun varjossas’ ma valvon ja muistoasi palvon.

HENNEKIN (kuuntelematta laulua loppuun, tohtori Karpalanukselle:)

Kalaan lähdetä ei ensi yönä, pohjatuuli yltyy, myrskyks muuttuu, apajat on tyhjät, kalattomat. Eikä myrskyllä oo hauska olla nuotiolla yötä viettämässä. — Sadekin voi siitä vielä tulla.

KARPALANUS

Tulossa lie siitä rajuilma. — Kaiken päivää ukonilmaa hautoi, tuuli pyörinyt on sinne tänne, asettuen viimein pohjoiseksi.

SUOMELA (laulun jälkeen.)

Tämä malja talon emännälle, rouva Kaarinalle, niinhän, proosit!

(Huutoja: “Hei, hei!”)

KAARINA

Malja neiti Sinikalle, proosit!

(Vielä suurempi melu.)

KIRSTI

    Tämä on jo hävytöntä, tämä!
Tyttäreni kunnia ei siedä
juoda mointa maljaa salaviittein!
Onpa liian julkinen tää paikka
sanoaksein, mitä ajattelen!

(Vihasta punaisena:)

Olkoon nyt jo sanottu sen verran, että kiellän kaikki viittaukset mokomainkin maljan juontein kautta!

KAARINA

Onpa liian julkinen tää paikka katsoaksein, onko luonnontukka sulla, vaiko peru vainajilta!

(Hurjaa melua. Huuto: “Rouvat miekkasille!”)

    Maljani ei mitään tarkoittanut.
Leikin ymmärtänet niinkuin muutkin.

KIRSTI (viskaa peruukkinsa Kaarinaa kohti.)

    Saathan tämän, jos sun mieles tekee!
Saat sen sovinnolla, saatpa niinkin!

(Poistuu kiukkuisena taluttaen tytärtään. Naurua ja melua. Peruukki jää lattialle. Jotkut rouvat lohduttavat loukkaantunutta Kaarinaa. Herrat kiistelevät ritari Suomelan kanssa. Viinipikarien uudestaan täyttyessä kaikki rauhoittuvat.)

ERÄS VANHA ROUVA.

Luulin kuulleheni minä tuolla vanhain herrain juttelevan siitä, ettei ensi yönä nuotanveto maittaisikaan, niinkuin aina ennen. Oisinkohan liian utelias kysyessäin, mikä tuohon mahtais olla perimmäinen syy ja este? — Kulkee täällä siitä kummat huhut.

OLAUS H.

Pohjatuuli, myrsky, kuulettehan, se se kalamiehet jätti maihin. Ja se sama tuuli meidät viepi, meren virmain ratsuin ajelohon.

ROUVA

Eikö peloita tuo meri teitä?

OLAUS H.

Eihän toki, maalla ehkä joskus. — Maissa meidän merenkyntäjien koskaan ei oo hyvä kauan olla. Tapa voijolaisten tuo on vanha: purjehtia, milloin vain on tuulta. oisin mieluummin — ja mieluisimmin, yön kun mustan halki myrsky vyöryy.

RITARI MAX (eräs vöiolainen, innostuen edellisestä:)

Yli senkin, milloin päälliköllä laivassansa maalta saatu heila. Silloin laivat jumalaisin siivin lentävät kuin hurjat myrskyn henget. Ilotulet syttyy, räiskyy, sammuu. Huuto, laulut kaikuu yli laivain. Aaltoin mellastuksen takaa viimein punaisena aamukylvystänsä nousee päivä, vanha Ikitaatto, hymyellen poikasilleen meille, purppuroiden maan, mi pilven lailla aalloist’ ylenevi: Voionmaamme.

OLAUS (nauraa.)

Runoilijaks Max käy aina päissään!

ROUVA

Toiset taas on runoilustaan päissään! Mutta meidäthän jo toistamiseen kysymyksestämme harhaan vietiin! Syy siis lienee jokin erikoinen eikä, niinkuin sanottihin, myrsky, koska vastaus on kiertelevä — nimittäin tuon kalaretken suhteen.

RITARI SUOMELA

Aamun koitoss’ siellä kävi — Piru!

NAISET KUOROSSA

Piru!

SUOMELA

Niin. Sen kanss’ ei ole lysti olla; siksi nuottareissut loppui siihen.

KANIIKKI HORDINCH

Jutussa on perää vain sen verran, herra Hennekin ett’ unta näki jotain Pirusta, tai siihen suuntaan.

NAISET

Kertokaa, se oisi mieliks’ meille!

KAN. HORDINCH

Muutahan siin’ ei oo kertomista.

NAISET

Ihan varmaan jotain muuta oli, koska miehet miekalliset pelkää!

ROUVA

Sikäli kuin muistan eivät ennen nuottaretket jääneet — myrskyn vuoksi.

KAARINA

Hennekin on vaalea par’aikaa; jotain kummallista tässä onpi.

OLAUS

Ettei turhan vuoksi pelattaisi, toivon, että nuottamiehet tässä, meille heti kaiken selvittävät.

KAN. HORDINCH

    Minä parhaan osan yötä nukuin. —
Sitä ennen nautin rypäleistä. —
Heräsin vain jonkinlaiseen meluun
jonkun herättäissä isäntäämme,
joka oli saanut kohtauksen —
pahan unen taikka painajaisen. —
Niinhän sattua voi jokaiselle!

HENNEKIN

Oli siinä vielä jotain muuta.

NAISET

Senhän arvasimme, kerro, kerro!

KARPALANUS

Ole joutavia kertomatta!

HENNEKIN

    Mikä estää mua kertomasta! —
Pysyväthän edes huonehissa!
Välttyväthän synnin askelista
pelätessään öistä lehtokujaa
kauempana ihmisasunnoista.

SUOMELA

    Kerro pois vain illan kunniaksi! —
Kaikki opiks’ on min saamme tietää
elkeistä tuon vanhan sarvipäisen!

KAARINA

Älä kerro, muutenkin jo meitä peloittaa niin että vapisemme.

SUOMELA (asettuen Kaarinan viereen:)

Sallikaa mun turvaa tarjotaksein.

KAARINA

Kiitos! — Kuinka usein tätä ennen naiset teiltä saivat turvaa tuota sarvipäätä sorkkajalkaa vastaan! — Jos nyt tuohon paikkaan ilmestyisi, eiköhän vain kävis teille niinkuin ennen Aninkaisten suutarille, joka sitä viskas’ lestillänsä.

NAISET

Miten sille sitten kävi, kerro!

KAARINA

Miten kävi! Lesti lensi vatsaan sekä siitä selän kautta ulos. lentäin läpi sen kuin ilman läpi. Irvistäen oli suutarille nauranut se kädet vatsallansa lausuellen: “Heitäs toinen lesti!”

(Nauraa.)

LIHAVA ROUVA (nauraa tukehtuakseen.)

    “Heitäs toinen lesti”, voi, voi sentään!
“Heitäs toinen lesti”, voi, voi sentään!

VANHA NEITI (piipittävällä äänellä.)

Tänään meill’ on täysikuu, ma luulen. — Toivon, että hetkeks’ hiljenemme kuullaksemme, pirunkamarissa kummitus jos soittaa kitaralla. —

(Kaikki vaikenevat ja kuuntelevat suut auki. Usealta jää pikari puolitiehen, viemättä huulille. Kuuluu hyvin kaukainen kitaran soitto ja vielä kaukaisempi koiran ulvonta.)

YLIANTILAS (tulee hiljaisuuden vallitessa äänettömin askelin Hennekinin luo, jolle puhuu.)

    Dominikaanien on munkki siellä,
pyytää tänne saarnalupaa sula.

HENNEKIN

Munkki? Mik’ on hänet tänne tuonut?

(Vierailleen.)

Annan teille täyden päätösvallan, saako munkki tulla, vaiko mennä.

KAARINA

Anna saarnaamaan tuon munkin tulla, maksutonhan tuo on lysti meille!

(Ääniä: “Antaa munkin tulla.” “Ei saarnaa!” “Ulos tanssimaan!”)

HENNEKIN

Minun luullakseni melkein kaikki tahtoo munkin saarnaa kuulla, niinkö?

(Ääniä: “Hyvä, hyvä.”)

Isäntä on “hyvä”, jos hän antaa, mistä vieraat huvitusta saavat.

(Ääniä: “Oikein, oikein.”)

(Yliantilaalle:)

Käske saarnaaja siis sisään heti!

(Yliantilas tuo sisään munkin. Kaikki silmäilevät häntä uteliaina. Samoin munkki tarkastelee tyhmällä ylpeydellä kuulijakuntaansa. Yliantilas poistuu. Munkki, vanha laiha dominikaani, vanhassa kuluneessa kaavussa. Tukka ja eteenpäin törröttävä parta valkoiset. Parta leikattu tasapäiseksi. Asettuu keskelle, taustalle. Hän esittää saarnansa laulavalla äänellä, vilkkaiden ruumiinliikkeiden säestämänä. Etenkin hänen oikea etusormensa liikkuu vilkkaasti ja näyttää pitemmältä kuin se onkaan. Kantapäät kohoilevat lakkaamata; näyttää toisinaan kuin hän hyppisi. Polvet notkuvat saarnan tahdissa. Toisinaan hän kyyristyy hyvin syvään. Kiihkeimmissä kohdissa ääni muuttuu veisuun tapaiseksi. Alussa hänen silmänsä kiiluvat avoimina, mutta sitten hän haltioituu ja saarnaa silmät ummessa. Saarnan aikana kuuluu ulkoa laulua ja soittoa, sillä osa juhlaväkeä on mennyt heti munkin tultua ulos.)

MUNKKI

Tässäkin Turun kaupungissa, ylpeillen turkiskauluksissa kulkevat vanhat, kulkevat nuoret, sisältä saastaa ja kuolleiden luita. — Baabelin porttoja riivatuita! — Sokeat silmänsä kiinni sulkein, helvetin portteja kohti kulkein menevät tuomarit, menevät raadit, menevät muorit, menevät vaarit, menevät piispat, menevät papit, menevät anopit, menevät apit, herrat hihkuen edellä, narrit nauraen perässä. — Juopuen viinillä, medellä, kaikki yhdessä kerässä niinkuin ennen Sodomassa, taikka tuolla Gomorrassa, saman ne halun täältä saivat; juhlivat, juovat, syövät ja naivat. — Niinkuin ennen Noan aikaa, varoitusääni nytkin kaikaa: Quia nminor dminicani siispä kuulkaa haukuntaani, Turun rikkaat ja Turun köyhät, tavoilta kaikki yhtä löyhät. — Ennen isät kuritti lastaan, hornanhenkiä tapellen vastaan, nyt on isät ennen muita saatanan hengeltä riivatuita. Ennen Herran kansan nähtiin kääntävän silmänsä taivaan tähtiin, tuonne Herran Zebaothin puoleen, sielunsa jättäen taivaan huoleen, taivaan pyhille itsensä antain, Jesu-Herralle kaikkensa kantain, kirkolle oikeat kymmenykset, sekä synnistä kääntymykset, lihan himosta itsensä kieltäin. — Nainen, luoduista kauhein naaras, tähtes’ on monikin pyhimys vaarass’ Kuinka monta on tässäkin joukoss’, jok’ ei olisi helvetin loukoss’! Rutto, paiseet, sota ja pauhu, riita ja meteli, kuoleman kauhu, kaikki seurasi teille siitä! Mitä sa kylvät, sitä sa niitä! Oi sinä suloinen Suomen kansa, syntisi saakohon Gomorransa! Oisko kymmenen vanhurskasta, ketkä ei laanneet uskomasta keralla miesten pyhien sovitusuhria Kiesuksen! — Katseli tänne tai katseli sinne, katseli tuonne ja katseli minne, lopun merkit on huomattavissa maassa, kuussa ja taivahissa. Lopun merkit on tähtikunnassa, lopun merkit on kivikunnassa, lopun merkit on kasvikunnassa, lopun merkit on eläinkunnassa, lopun merkit on ihmiskunnassa, lopun merkit on enkelikunnassa, lopun merkit on kristikunnassa, lopun merkit on juudakunnassa, lopun merkit on mahomettikunnassa, lopun merkit on pakanakunnassa. — Kuorma tää on Moabin! Kuorma tää on Naphtalin! Kuorma tää on Babylonin! Vitsaus Egyptin faraonin! Erämaan kuorma tykönä meren, hinta syyttömän karitsanveren! Herra, paaduta tämä kansa, ettei se kuulis korvillansa, että sen silmät valotta jäisi, ettei sen sydän ymmärtäisi, ettei se kääntäis itseänsä, ettei se parantais elämätänsä!

Herra, oo kuinka kauan!

Siihen asti, kun kaupungin huoneet kaiken väkens’ on hautaan luoneet! Siihen asti, kun kaikki maa elottomuutta vain kuuluttaa: Ilman väettä linnat on herrain, ilman väettä töllit narrein, lopussa porttoin huvi-illat, lopussa pappein, kreivein pillat.

(Hennekin puhuttelee nuottatovereitaan, joiden kanssa poistuu hiipien perälle ja oikealle. Yksi ja toinen seuraa näiden esimerkkiä. Useimmat menevät puutarhaan ja hajaantuvat eri suunnille. Munkki jatkaa keskeymättä saarnaansa huomaamatta ulosmenijöitä.)

Silloin Herramme Zebaoth laittaa pidot, mi kaikille pyhille maittaa, pidot rasvasta, ytimestä, pidot viinasta selkehestä,

(Useita pareja hiipii ulos yht’aikaa.)

Verestä Herran miehen oman, verestä karitsan viattoman, hääpidot Herran kansan!

(Sali on melkein tyhjentynyt. Soittajat ja laulajat ovat yiantilaan vittauksesta poistuneet.)

    Quia nominor dominicani
kuulkaa siis minun haukuntaani

(Olaus Hordinch ja muutamia naisia ja herroja hiipii ulos. Jää vain
Kaarina ja ritari Suomela, jotka ovat alkaneet kuiskailla toisilleen.)

maistellen herkkua taivahaista, kosk’ ette palvelleet Pirua, naista! Paastosin, kidutin ruumistani, kuoletin lihaani, himojani.

KAARINA (on mennyt munkin luo ja ravistanut häntä kahden viimeisen säkeen aikana käsivarresta.)

    Isä, herätkäähän nyt jo toki!
Isä, herätkäähän nyt jo toki!

MUNKKI (avaa silmänsä ja iskee ne Kaarinaan.)

KAARINA (tarjoaa pikaria kädestään.)

Ehkä viinipikari vois teitä virvoittaa tuon suuren tuskan jälkeen?

MUNKKI

    Kuka olet, narttu, joka tarjoot
synninmaljaa minun juodakseni?
Kestän niinkuin pyhä Antonius.

KAARINA

Tahdoin virvoittaa vain sua, isä, olen talon rouva, tunnet minut.

MUNKKI (tuntee Kaarinan.)

    Miehes suuren hurskauden vuoksi
annan anteeksi sun tarjoukses. —
Näen sinut vieraan miehen kanssa!
Joko Herodiaan tavat sull? —
Haluaisin puhutella miestäs’,
herra Kuokkinaista, missä lienee?

KAARINA

    Shakin peluuseen lie tästä mennyt
toisten herrain kanssa huoneeseensa. —
Menkää, menkää! Löydättehän sinne.
Siell’ on Paavalikin sekä vielä
Jacob Hordinch ynnä Karpalanus…

MUNKKI (menee.)

KAARINA (kävelee etualalle.)

SUOMELA (seuraa häntä, pitäen kädestä.)

OLAUS (Kaarinan ja Suomelan huomaamatta ilmaantuu perälle.)

SUOMELA (Kaarinalle.)

Kätenne on mulle kallein aarre!

(Sutelee Kaarinan kättä.)

Köyhyyteni suuruutta vain suren, koska yhden elämän vain voisin antaa suuteloista käsillenne!

(Suutelee Kaarinan molempia käsiä.)

    Yö jo saapuu, oomme kahden kesken.
Suojeluksen lupasin ma teille. —
Kätkeykäämme toisten näkyvistä. —
Sairas sieluin kaipaa balsamia
sinun huuliesi, syleilysi.
Turmioon ma joudun ilman sua,
samoin turmioon myös joudut sinä,
ellet suostu rukouksihini. —
Moni ritar’ vaanii kunniaasi. —

(Polvistuu.)

Vannon, rakastan sua! Jumalani!

KAARINA

Naimisiinhan emme voisi mennä!

SUOMELA

Sitähän en minä tarkoitakaan!

KAARINA

    Meitä sitoo täällä monet suhteet. —
Neiti Sinikan te unhoitatte?

SUOMELA

Kaikki suhteet sitoo minut sinuun!

KAARINA

    Täällä emme voisi yhdess’ elää. —
Kotianne ette voisi jättää, —
ettekä myös viedä mua täältä.

SUOMELA

    Ymmärtäkää toki minut oikein! —
Vietätte — tään yön — te jonkun kanssa. —

KAARINA

    Nähtävästi Hennekinin kanssa. —
Kiitos suojeluksen tarjonnasta!
Nouskaa, kutsun palvelijan tänne!

(Soittaa.)

SUOMELA (nousee.)

PALVELIJA (tulee.)

KAARINA (palvelijalle.)

    Pyydä vieraat tulemahan sisään.
Paisti pöytään, kynttilöitä lisään!

PALVELIJA (menee.)

OLAUS (tulee.)

SUOMELA (Olaus Hordinchille, jonka huomaa noustessaan permannolta.)

Tuopa aito merirosvon tapa: vaaniskella piilopaikastansa!

OLAUS

Vaaniskellut teit’ en enkä ketään.

SUOMELA

Vaaniskelit mua, sinä konna!

(Paljastaa miekkansa.)

OLAUS (tekee samoin.)

KAARINA (väliin)

Pyydän, ettei verta vuodateta!

SUOMELA

Mua loukannut on tämä lurjus!

KAARINA

    Loukannut ei sua eikä ketään!
Herra Olaus Hordinch mua lempii
ja myös minä häntä — ikuisesti. —
Käsi Hennekinin — sydän tämän.

SUOMELA

Syy sen suurempi on taistellaksein!

OLAUS (päättävästi,)

    Kun on suuri syy, niin taistelkaamme!
Väistynyt en koskaan ennen. — Valmis!

SUOMELA

    Tuohan kaulas tänne likemmäksi!
Listin poikki sen kuin nauriin naatin!

(Taistelevat, Suomela hyökkää silmittömästi. Olaus lävistää Suomelan, joka kuolee. Ruumis jää lattialle.)

OLAUS (Kaarinalle, jota ottaa kädestä.)

    Tule, tääll’ ei oo nyt sinun paikkas —
eikä enää koskaan tästä lähtein.
Mennään, laiva purjeiss’ oottaa meitä!

KAARINA (seuraa ääneti, pelästyneenä, estelemättä Hordinchia. Menevät.
Häviävät taustalle.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ruissalossa. Yö.

(Sama huone, kuin edellisessä. Kynttilät palavat lekuttaen. Ovet ja ikkunat suljetut.)

HENNEKIN (Yksin.)

Olen nähtävästi vanhentunut. — Ennen kädestäin ei miekkaa Iyöty — Onneksi ei sitä nähnyt kukaan. — Kun ma tässä oikein ajattelen, huomaan hänen olleen kunnon miehen, kosk’ ei yhtään työstään kerskuellut. — Mutta mikä piru riivas miehen, kun vei toisen vaimon — se on ihme? — Se on häväistys, jot’ en voi sietää! Vannon, etten Turkuun yksin palaa! Kaarina sit’ ennen kotiin tulee, tulee maassa ryömien ja itkein, muuten en oo minä Kuokkinainen! Eräät merkit viittailevat siihen, että Kaarina ois’ mennyt itse, vapaaehtoisesti, karanneena. Rouva Kirsti näkyi jotain tienneen, — jos vain juoruihin on luottamista. Lienenkin jo kauan aikaa sitten Kaarinani hylkäämäksi jäänyt, koska kilpakosijoita hääri ympärillä niinkuin nuoren neitseen. — Leikiksi tuon kaiken kuvittelin, semminkin kun ritarit nuo kaikki sukulaisiakin vielä oli, joskin kohta kaukaisia kaikki. — Ritar’ Suomela sai hengellänsä näyttää, ett’ ol’ kysehessä tosi. Itsekin ma olin juonut liikaa, tuskin muistan, miten kaikki kävi: Olaus Hordinch mua käteen sipas — kehno, kun nyt vielä kivistelee! — Laulut, sanaleikit, munkin saarna, kaksintaistelu ja ruumis — pako, kädenkääntehessä kaikki kävi, niinkuin korkeamman johdon mukaan. Mikä pakana mun sekoittikin kaksintaisteluun tuon rosvon kanssa? — Jos tuon toisen häpeen jaksan kantaa, niin en tätä toista! — Luoja auta!

Talo täynnä ihmisiä oli, tanhualla kisailivat nuoret, vanhat kävelivät siellä täällä lehtokäytävillä, nurmikoilla, itse shakin peluussa ma olin. Mikä noita munkinkin lie tuonut sekaantumaan asioiden kulkuun! — Polttoroviolle mokomakin!

Käsitysten, niinkuin pariskunta, niinkuin kuningas ja kuningatar, oli Kaarina ja Olaus Hordinch vakavina ohi kaikkein käyneet, tervehtien vastaantulijoita, toivottaen ilon jatkumista. Kukaan epäillyt ei siinä mitään, oltiin totuttu jo vähitellen heidän kulkuhunsa käsi käissä. —

Hyvin suunniteltu, piru vieköön! Kuka epäellä osasikaan talon vanhaa kauppatuttavata! — Sinä ritar’ Suomela liet ollut viisain meistä, jaloin, ruvetessas minun kunniaani puolustamaan!

(Lyö nyrkillään otsaansa.)

    Hyi on noidanraato, sika sinä! —
Annoit lyödä itses kaikkein nähden!

    Huomattua heti jälkeen juostiin,
mutta hyvän pohjatuulen viemät
voiolaiset Airistolla kiisi
Valtiasmeren ulapoita kohti.
Pelkään, että joku noidan juoni
sotkenut on tässä kaikki langat,
ellei sitten itse pirulainen. —
Noita karkoittakoon toisen noidan!
Piru karkoittakoon toisen Pirun!

    Isävainajani kertoi kerran
vanhan jutun Pirun apajasta,
jossa nuottaa vetämässä käydään.

    Siinä lähistöllä oli Piru
ennen asustanut, kertoi isä.
(Piru sekä Kuokkinaiset aina
Ruissalon on yhdess’ omistaneet.)

(Nauraa.)

    Ontto tammi siellä ylempänä
Pirun asuntona oli ollut.
Siitä rantaan polku vei, se näkyy
vielä nytkin. Sitä pitkin Piru
kävi aina vettä noutamassa.

    Sattui: nuottamiehet nuotiolla
siinä kalasoppaa kerran keitti.
Metsän pimennosta tuli Piru,
tulen ääreen kyykkysilleen kävi,
katsoi miesten poreilevaan pataan.
Kysyi: “Kerinkö ma?”
Miehet vastanneet ei ensin mitään.
Kysyi toisen kerran, kolmannenkin.

    Vastas miehet: “Keri!”
Kohta piru ketterästi juoksi
rantaan, miesten nuottavenehille.
Miehet söivät soppansa ja sitten
nuotionsa ääreen nukahtivat.

    Syksykesän pitkä, musta yöhyt
päättyi viimein, sitten päivä nousi.
Miehet nuottavenheillensä riensi
vetääksensä aamuapajansa. —
Mutta mitä venheestään he löysi?
Nuottaa ei; sen sijaan kolme kerää.

    Piru, jos sa vielä täällä asut,
ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin
vielä säilynyt on puolestasi,
kuule tämä iltarukouksein:
Aivoni ja aivoituksenikin
on kuin märkä nuotta tyhjin perin
vedettynä viime apajastaan.
Tule, Piru, kysy multa:
“Kerinkö ma?”

    Vastaan heti ensi kysymyksees’:
“Keri, keri, kolmeen silkkikerään
kauneiks’, alkuosihinsa keri
aivoitukseni ja mietteheni!
Vie ne sitten kutojalle jälleen,
sano: tässä Kuokkinaisten rihmat.
Kudo uudestaan ne, mutta älä
kudo entisellä kalvaimella!”

    Olen luottanut vain pyhimyksiin,
heille uhrannut jok’ ainoon hetken!
Olen luottanut vain Pyhään Kirkkoon
sille suonut paastot, kymmenykset,
itsekidutukset aamust’ aamuun.
Nuoruudesta asti Sua palvoin. —
Sinäkö mun johdit kiroukseen
vai tuo vanha nuottarannan herra? —
Kumman liittolaisekseni otan
tuomaan jälleen kotiin emäntäni?
Noita katkokohon noidan vihat!
Piru korjatkoon, min Piru teki! —
Kaikki keinot täällä ovat hyvät,
jos ne tarkoituksensa vain täyttää!

PALVELIJA (tulee äänettömin askelin.)

Siellä on nuo seitsenkunta noitaa, jotka tulleet ovat Pirkkalasta.

HENNEKIN

Onko Hallin Ukko myöskin siellä?

PALVELIJA

On

HENNEKIN

Kutsu hänet tänne, toiset johda pirunkamarihin odottamaan, kunnes sinne tulen Ukon kanssa.

PALVELIJA (vie noidat pirunkamariin.)

HENNEKIN (yksin, julman näköisenä.)

Kaikki voimat asettuivat vastaan, siitä tunsin, tajusin ma selvään, että esi-isieni henget rangaista mua oli päättänehet. — Mikä oli heidän tiedossansa väärää, mikä uskossansa harhaa? Sit’ en tiedä. — Jalouteen kaikkeen kehoittivat, rankaisivat pahan. — Synnin ajatusko lienee tämä, joka aivoissani pyörii tänään? Jumala, mun jätit häpeähän, oikeuden puolest’ taistellessain! Vastoin uskoani varmaa annoit vihollisen katalan tuon voittaa! Miksi sua yhä palveleisin, miksen saisi muuta voimaa koettaa? Pirun julma miekka riippuu tuossa! Oispa vihamieheni nyt täällä, heti hänen päänsä halkaiseisin riemulla, kuin sodan pauhinassa! — Päätös tehty, sit’ en enää muuta! Hallin Ukon puheille siis heti!

HALLIN UKKO (tulee)

HENNEKIN (menee häntä vastaan, johdattaa hänet etualalle.)

Seikka semmoinen täss’ syntyi täällä, että emäntä on katehissa. Tietäjät jo tämän paikkakunnan kaiken taitons’ ovat tuhlannehet aikaansaamatta tuon taivaallista. Tee siis parhaas’, palkasta en tingi.

HALLIN UKKO

Liekö talossasi täällä jotain, pientä nelijalkaa, jok’ ois’ ennen kuulunut sun vihamiehellesi?

HENNEKIN

    Oisko? Annas kun ma ensin mietin. —
Onpa niinkin, musta, vanha kani.

HALLIN UKKO

    Siinä asuu kiroojasi henki.
Musta kani tuo on tapettava
heti aamutähden koittaessa.
Siihen asti pidettävä tarkoin
vaari hänen kaikist’ askeleistaan.

HENNEKIN

Uskallanko tuohon huomauttaa, että kanit yönsä viettää maaten.

HALLIN UKKO

Tyhmyyksiä! Heti tultuani aloittaa tuo kani retkeilynsä — jos on oikea — siit’ olet vastuuss’.

HENNEKIN

    (Herra ymmärtäköön lauseitasi!)
Kaikki tapahtukoon niinkuin määräät!

HALLIN UKKO

    Puol’yö saapuu. Toimeen heti käymme
Yksi miehistäsi kanin vahtiin.
Toiset täällä olkoot hiljaisesti!

(Menee pirunkamariin.)

HENNEKIN (soittaa)

PALVELIJA (saapuu.)

HENNEKIN

Vanha Kyyry-Pekka, jok’ ei pelkää, menköön kanin vahtiin täksi yöksi, mustaa kaniinia — ymmärrätkö —.

PALVELIJA (on peloissaan. Yrittää jotain sanoa, mutta ei saa ääntä kurkustaan.)

HENNEKIN

    Kaikki palvelijat kokoontukoot
tänne saliin. Ovet suljettakoon.
Täällä istukaatte kaikki hiljaa.

PALVELIJA

Mu-mu-mutta melkein kaikki — ovat kaupunkiin jo menneet, niinkuin käskit.

HENNEKIN

    Ketkä kaupungissa, ne on siellä;
ketkä Ruissalossa, ne tuo tänne.
Pane mielees, jos on henkes kallis:
Kuulua ei hiiren hiiskausta
täältä saa, ei ääntä minkäänlaista!

PALVELIJA (mennessään.)

Herra ties, jos käsittää voin tätä!

HENNEKIN (menee pirunkamariin. Palvelijat kokoontuvat saliin ääneti, pelon vallassa ja niin kauas pirunkamarin ovesta, kuin suinkin. Myrsky vingahtelee. Tuuli on lyönyt yhden ikkunan luukut auki. Sieltä pääsee tuuli sisään. Kynttilän liekit lepattavat tuulessa.)

PALVELIJATAR (voimatta pidättää itkuaan.)

    Toisivat ees jonkun papin tänne! — —
Pääsis täältä maata vuoteeseensa!

PALVELIJA

    Sielunautuutenne tähden! Hiljaa!
Menen sulkemaan tuon luukun tuolta.

(Menee. Sulkee ikkunan luukun.)

ANNIKKI

    Tätä menoa jo kolmas viikko!
Noitajoukko noitajoukon jälkeen!
Kissa tätä enää jaksaa sietää!

PALVELIJATAR II

    Ole hiljaa, hyvä tästä tulee! —
Edelliset noidat näihin nähden
lasten leikkiä vain turhaa oli.
Nytpä tuli itse valtanoidat
Pirkkalasta sekä Lapinmaalta. —
Kuulkaas sopotusta loitsulukuin!

    Tuntuu ihan niinkuin huone huojuis,
katto kaatuis, seinät siirrähtelis!

    Siell’ on miehet, joilt’ ei sanat puutu,
“Sain salat sanoilla ilmi,
salat piilohon sanoilla.”
Miten milloinkin vain seikat vaatii.

ANNIKKI

Minusta ei täällä mikään huoju. — Näkikö ken teistä Hallin Ukon? — Oli suuttunut hän kuullessansa, että Inkoinen on asevoimin lähetetty voiolaisten perään. — “Jos jo Inkoinen on toimeen pantu rouvaa hakemahan Voionmaalta laivoin, miekoin taikka kultarahoin, tuokoon rouvan kotiin avuttani.” Huutaneen niin kuului lähetille, jonka kodastansa ulos ajoi. Inkoinen jo muka sotki jäljet, asettui jo noidan silmäin eteen purjeinensa, jalojousinensa. — Kuului käyneen ukon kunnialle, että laivat lähetettiin perään. — Rouvan piti tulla ilman halki käden koskematta, loitsun siivin. “Inkoinen jos rouvan tuopi”, sanoi, “muisteta ei minun mahtiani”. — Herra itse rukouksin nöyrin kävi sitten ukon hakemassa. Saanut oli ukon lähtemähän annettuaan pisaraisen vertaan, — Hennekinin nimi jolla pantiin käärmeen nahkaan, Pirun nimikirjaan.

(Hälinää.)

PALVELIJA (tulee)

Sss. —! Vait olkaa sielujenne tähden!

ANNIKKI (entistä kovemmin)

    Itse vaikene, se on sun virkas! —
Pirunkamarissa noita huutaa;
mikä estää meitä haastamasta!

(Hiljemmin.)

Pirun nimikirjaan, niinkuin sanoin, piirretty on herraraukan nimi.

PALVELIJATAR II

    Uskottavalta tuo kyllä tuntuu.
Mutta sanokaapas, miksi täytyy
meidän täällä vangittuina olla!

ANNIKKI

Hallin Ukko meitä tarvinnevi: Naaraskokoiksi se loihtii meidät, jotka sitten kaikki tänä yönä siivetämme tuonne Voionmaalle, josta rouvan tuomme kaunihisti läpi ilman vinkuvaisen kotiin aamusuurukselle herran kanssa. — Lennellä senjälkeen ikuisesti saamme ahdistellen lintusia.

(Hiljemmin:)

Herra yksinään tääll’ äsken istui tuskissaan, kuin Ketsemaanin Kiesus; oven takana ma vakoelin. — Tahdotteko tietää, mitä kuulin?

TOISET

Kaikin mokomin! Se meille kerro!

ANNIKKI

    Kaikki sitten! Olkaa ihan hiljaa! —
Saatte kummat kuulla, kun ma kerron
Ensin kirosi, kuin ennen Joopi,
kaiken hurskaan, pyhän elämänsä.
Hiuksiaan raastaen hän huusi:
“Äiti, miksi synnytit sa minut!”
Kirkon kiros, noitui sakramentit, —
noidatkin jo sanoi jättävänsä.

PALVELIJA

Noidatkinko! Mihin hän siis luottaa?

ANNIKKI (palvelijalle hiljaa:)

Sielus rauhan tähden ole hiljaa!

(Toisille kovemmin.)

Niin. “Nyt noidatkaan ei enää auta”, huokas isäntämme, selvään kuulin, “Piru, jos sä vielä täällä asut ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin kotikäärmeen lailla vielä elää, kuule tämä iltarukouksein!” Niin tuo hurskas isäntämme lausui sekä lisäs’: “Piru, asunnostas tule, kokoo Kuokkinaisten perhe. Iske miekallasi vihollisiin!” Sielunautuuteni kautta vannon, että totta täst’ on joka tavu.

(Toiset tekevät ristinmerkkejä, toiset siunailevat. Jotkut kuuntelevat jännittyneinä Annikkia.)

    Pirun miekka riippuu tuossa, näätte. —
Ei nyt enää mitkään noidat auta.
Pitää saada tänne itse Piru
opettamaan isäntäämme oivaa
hirmuraudan kostohuimauksiin.

(Annikin viimeisten sanojen aikana livahtaa sisälle Piru, kadoten äänettömästi pirunkamariin. Kaikki kirkaisevat kauhusta. Tulet sammuvat. Hennekin tulee pirunkamarista kädessään -palava kynttilä. Näyttämön tultua näin valaistuksi nähdään taustalla vasta mereltä tulleena, märkänä, Inkoinen ja hänen vierellään tuntematon merimies. Näiden läsnäoloa ei kukaan aluksi huomaa.)

HENNEKIN (ankarana)

    Mikä hirmunhuuto täältä kuului?
Kuka melun täällä aikaansaattoi?

PALVELIJA

Annikki on kaikkeen tähän syypää.

HENNEKIN (Annikille)

Kyllä sinut elkeistäsi tunnen, sinä rietas nainen! Et siis voinut edes hetkeä tääll’ olla vaiti. Sinun, joka syypää olet kaikkeen, ennen muita vaieta ois’ tullut!

ANNIKKI

Mihinkään en ole minä syypää!

HENNEKIN

    Suusi kiinni, portto, kylän lautta!
Sanonpa siis sulle, mikä olet!
Sano, kuka rouvan viekoitteli
miehestänsä synnin yhteyteen?

ANNIKKI

    Sanon sulle, herra, minkä tiedän:
Rouva Kirsti vikapää on siihen.

HENNEKIN

Valehtelet, kurja, tiedän kaiken!

ANNIKKI

    Tiedätkö siis senkin, minkä minä?
Kuulin oven läpi omin korvin,
kuinka Kirsti rouva emännälle —

HENNEKIN

    Jätä rauhaan hurskaan rouvan nimi!
Tunnustatko tässä kaikkein kuullen
sanoneesi tässä huonehessa
häpeemättömästi rouvallesi:
“Ei pitäisi neien nuoren
miestä vanhoa valita”.
Sekä paljon muuta samanlaista?

ANNIKKI (hetken taistelun perästä, ylpeästi.)

Rouvallenne totuuden ma lausuin.

HENNEKIN

Ylpeilet sa sillä vielä, konna! — Kaksinkertainen on rikoksesi: Myrkyllisen kieles kautta ensin viekoittelit rouvan synninteille, ajain hänet siten kodistansa. Ja nyt täällä kirkumisellasi tietäjien mahdin lamautit, juur’ kun loveen lankes’ Hallin Ukko ja ois’ saanut kaikki entiselleen. Tuohon paikkaan sinut lävistäisin miekallani, ellet olis nainen.

ANNIKKI (ottaa seinältä Pirun miekan.)

    Vaikka olen nainen, taistelkaamme! —
Käykääs, tytöt, vähän syrjemmäksi!
Ritari, mi sanoin loukkaa naista,
taistelkoon myös miekoin naisen kanssa.

(Nauraa ivallisesti ja asettuu taisteluasentoon.)

HENNEKIN

    Joutaisit sa palaa roviolla. —
Pane, hurmanhenki, ase syrjään! —
Lähde heti täältä matkoihisi!
Katso, ettei sua Ruissalossa
taikka Turussakaan koskaan nähdä!

ANNIKKI (tehden ritarikumarruksen, suloisesti:)

    Lahjoitat siis mulle elämäni. —
Minulle on yhdentekevätä,
olen vainaana tai elävänä —
yhtä vaarallinen aina sulle! —
Ole varuillasi, ukkoparka!

(Viskaa miekan menemään ohi Hennekinin. Poistuu ylpeäryhtisenä.
Joku huudahtaa:)

    “Pirupa tais’ itse siinä mennä,
miekkansa hän viskas lähteissänsä.”

(Seuratessaan silmillään Annikin menoa huomaavat kaikki oven pielessä seisovat miehet. Kuuluu yhdessä ja yksitellen hämmästyksen huudahduksia: “Juho Inkoinen! Juho Inkoinen!” Auki jääneestä kaksoisovesta näkyy -päivänkoitto. Inkoisen vierellä seisoo vanha merimies.)

INKOINEN (muuttamatta asentoaan.)

Palannut on retkikunta juuri, tyhjin toimin Voionmaalta asti.

HENNEKIN

    Sano, mikä Joopin viesti sulla?
Miks’ ei Kaarina oo vierelläsi?

INKOINEN

    Rouva Kaarina jo täältä muutti
mananmaille ikiautuaille. —
Herra armahtakoon sielukurjaa!

HENNEKIN

Kuollutko, ah? Sano, onko kuollut?

INKOINEN

Kuollut.

HENNEKIN

    Varo sanojasi, vanha miesi!
Lahjonut lie sinut voiolainen!

INKOINEN

    Lahjottavanko siis matkaan laitit! —
Suruanne pyydän hillitsemään. —
Kerron tapauksen juurtajaksain:
Toissayönä, aamun sarastaissa,
keinuilimme pitkän matkan jälkeen
tyynen meren aavaa veltoin purjein
luona Voionmaan, sen lännen puolla.
Äkkiä, kas meitä kohti soutaa
kilpaa satakunta haapiota.
Luullen tulijoita hyökkääjiksi
annoin heti ampua ma niitä.
Kivi maalihinsa tarkkaan sattui.
Ensi venhe pirstaleiksi lensi.
Kohtas tuho rouva Kaarinata,
joka siinä ensi venheess’ istui.

HENNEKIN

Henkes säästät, jos tuon toteen näytät.

INKOINEN

    Kaiken! Kuinka haluat vain, herra. —
Ensi venheen soutaja jäi eloon,
uiden pelastui hän laivahamme
sekä seisoo tässä vieressäni. —
Hänpä tietää, miten kaikki kävi.

HENNEKIN

    Kuka lienetkin, mies, kerro kaikki!
Jos vain taidat meidän kieltä, kerro!

MERIMIES

Tuskaa suurempaa ei voine olla, kuin on mulla tässä, kertoessain kuolemasta, itse eloon jääden. — Viime matkallaan toi morsiamen jalo herramme, nuor’ Olaus Hordinch. — Ensi päivät onnekkaina meni. Luultiinkin jo kaiken hyvin käyneen. Sitten alkoi rouva tuumaella, kyynelissä nähtiin hänet usein. Turusta kun olin, niinkuin hänkin, uskoi rouva mulle aikehensa: Sanoi palaavansa heti Turkuun jonkun hansalaisen aluksessa, johon pyysi mua soutamahan. Sanoi palaavansa Turkuun jälleen, vaikka tiell’ ois kaikki meren kauhut. “Säkkiin, tuhkaan pukeuneena”, sanoi, “menen polvin rukoilemaan anteeks’ polomieheltäni, jonka jätin”. — Yötä päivää siitä asti rouva, ootti laivaa, jolla kotiin pääsis! Inkoisen kun sitten laiva näkyi, lähdimme me heti sitä kohti, luullen tulevan sen Lyypekistä sekä Turunmaalle purjehtivan. Salaa lähdimme me satamasta, kohti laivaa soudin minkä jaksoin. Luulimme jo paon onnistuvan, aikeemme kun nähtiin Voionmaalta. Satakunta soutajata heti jälkehemme nuorin voimin lähti. Vaikka vanha olen, olisimme turvaan ennättäneet, pelastuneet, ellei laivasta ois’ kivi tullut, joka jollapahaseni murti. Tämän nähtyänsä ajajamme venheet käänsi, hiljaa maihin sousi. Uiden jatkoin matkaa, auttain häntä Viimein väsyneenä, uupuneena kuolonuneen nukkui turvattini, jonka hamaan laivankylkeen autoin, itsekin jo melkein lopuss’ ollen. Neljä vahvaa merimiehen kättä ensin hänet, sitten minut nosti laivan kannelle. — — Kuin kuollut olin.

Viime sanoiksensa lausui vainaa: “Herra Hennekin jos rikokseni katsoo anteeksantamattomaksi, älköön kuiten kurjaa ruumistani hylätkö ja poies käännyttäkö. Jos taas anteheksi antaa voisi, suokoon hautakammionsa luona mulle leposijakseni nurkan. — Hennin uskonvoima sekä henki riittää pelastukseks’ minullekin edessä tuon suuren Tuomarimme!” Lausui vainaja sen kirkkain silmin, niinkuin Tuomarin jo nähnyt oisi, Haudattavaksi kun toivoi Turkuun, toimme ruumiin tänne mukanamme.

(Munkit kantavat sisään valkeisiin puetun Kaarinan ruumista paareilla, laulaen surullisen juhlallisella äänellä:)

De profundis clamavi ad te, Domine…”

HENNEKIN

Minun uskonvoimaaniko luottain! —

(Katsoo miekkaa lattialla.)

Minun uskonvoimaaniko luottain!

(Katsoo ruumiiseen.)

    Siihenkö sa huusit syvyydestä! —
Mua kurjaa, voi mua kurjaa, kurjaa! —
Hän ei tiennyt, että olen halpa
uskonluopio ja kirkon hylky
Pirun palvelija, sielunmyyjä. —
Katso, tuoss’ on lattialla miekka,
teräksen sen kuulu noita katsoi,
itse Piru vihki koston aseeks! —

(Väkijoukolle, joka tunkeilee lähellä)

    Juuri lähti teidän tultuanne. —
Älkää lähestykö miekkaa liioin,
henkenne voi siitä saastan saada.

(Kaikki väistävät kauhuissaan miekkaa)

Uskonluopio ma olen, hylky, sieluni ma olen menettänyt. Tuolla paholainen ilmaa liitää sielulleni sijaa valmistamaan. —

(Katsoen ruumiiseen.)

    Toivoit pelastusta uskostani! —
Oisko mulla vielä pelastusta?
Uskallanko sitä mistään pyytää?

(Ihmisjoukko seisoo ympärillä.)

ÄÄNI JOUKOSTA

    On kaniikki Hordinch jossain täällä.
Hän vois kirvoittavan ripin antaa.

(Jotkut rukoilevat, useat itkevät. Kuuluu ulkoa aseiden helinää ja komentavia ääniä. Sisään astuu miesjoukko. Sen keskellä nähdään Olaus Hordinch vangittuna. Joukon johtaja lähestyy epäröiden väen muodostamaa piiriä ja Hennekiniä.)

JOHTAJA

Jalo Hennekin, on toivomukses’ vihdoin täyttynyt, ja saanut voiton kaunis oikeuden kilvoittelus’. — Meidät ensin lyötiin, peräännyimme aina Saksan rannikolle asti. Väijyilimme, viimein hyökkäsimme laita laitaa vasten voiolaista, jonka kannelta tään vangitsimme hetken tuiman tappeluksen jälkeen. Sano, mitä vangillemme teemme!

HENNEKIN (katsoo lattialla olevaa miekkaa.)

    Tuossa rauta säihkyy, noidan tuoma!
Kiilto sinussa on Pirun luoma.
Voima sen jo näkyy vaikuttavan,
vaikk’ei ihmiskäsi mikään ole
kamalaa sun kahvaas koskettanut. —
Ottaisinko sinut — sivaltaisin —
kostokseni halki kallon tuolta.

(Ojentaa vapisevat sormensa kohti miekkaa, mutta samalla osuvat hänen silmänsä ruumiiseen. Ojentautuu jälleen. Miehille:)

Mieheni, oi rakkaat ystäväni, kuuliaiset sotasankarini, hänet jälleen vapaaks’ päästäkäätte!

(Sotilaat siirtyvät pois Hordinchin ympäriltä ja pistävät miekkansa tuppeen. Hennekin vaipuu maahan. Kaunis kesäaamu näkyy avoimesta ovesta. Jakob Hordinch on saapunut joutuisana ja hätäisenä. Hän astuu Hennekinin luokse ja jää siihen seisomaan.)

HENNEKIN (Hordinchille, päätään kohottaen:)

Katsot minuun, mustaa mustempahan mitä taivaan kannen alla lienee Mieti, voinko edes sormen saada jälleen puhtaaks; edes yhden sormen, pyhää ristiä ma että voisin ennen kuolemaani kosketella?

HORDINCH (panee siunaavasti kätensä Hennekinin ylle:)

    Hairahtunut kurja ihmisparka! —
Usko ainoastaan, Luojaan luota!
Toivon sammuessakin sa toivo!
Puhtaaks vielä tulet kokonansa!

HENNEKIN

Sanoin joskus: “Voitto sille, joka uupuneena maasta nousee, nousee sekä iskee vielä viime iskun.” Nytpä selkenee tuo totuus mulle: Käsitän: ken koston jättäin nousee, iskee parahimman voiton iskun!

HORDINCH

Mutta mikä outo miekka siinä?

(Lähestyy miekkaa väkijoukon hulmahtaessa.)

Peloittava ase, mutta — poikki.

VÄKIJOUKKO

Poikki? Poikki!

ÄÄNI MIESJOUKOSTA:

Jos on poikki, sido ei se ketään koska antajalta putos, murtui.

HENNEKIN (kasvot kirkastuneina:)

    Murtunutko ois tuo hirmurauta!
Sano Jakob Hordinch kerran vielä,
huojennusta tuo se sielulleni!

HORDINCH

Poikki, poikki, tässä näet itse.

(Erottaa miekan osat toisistaan.)

Sielusi jos siitä olit myydä, ole onnellinen nähdessäsi, että Herra soti puolestasi hävittäen häijyn pahat elkeet ennen tuhon silmänräpäystä! Nouse maasta ylös, katso tuonne, avoinna on armo sulle jälleen! Kaarina toi sulle tervehdyksen: “Hennin uskonvoima sekä henki riittää pelastukseks’ minullekin, edessä tuon suuren Tuomarimme.”

HENNEKIN (nousee.)

Ihanat, oi, sanat: Armo, armo, pelastus, — oi, meille molemmille!

(Katsoo ylös autuaallisena. Aamu on täydellisesti kirkastunut. Valo tulvii ovista ja akkunoista sisään. Kaukaa kuuluu munkkien Te Deum Laudamus ja urkujen soittoa.)

LOPPU.
//chooxaur.com/4/4051934