Lukís Láras: Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta by Demetrios Vikelas

LUKÍS LÁRAS
Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta

Kirj.

D. VIKELAS
Uuden-kreikan kielestä suomentanut

K. F. [Kaarlo Forsman].

Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja, 1886.

KIRJANTEKIJÄN ALKULAUSE.
Lukís Láraan nimen varjossa piilee eräs Chiolainen, jonka Englannissa eläneet heimolaisemme helposti tuntenevat. Usein kertoili hän minulle nuoruutensa koetteluita. Elämänsä loppupuolella ryhtyi hän minun kehotuksestani omakätisesti kirjoittelemaan muistelmiansa; ja kun hän muutamia vuosia sitten kuoli, löydettiin hänen papereittensa seasta tämä käsikirjoitus suljettuna kuoreen, jossa oli minun nimi-osotteeni. Julkaistessani sen nyt, toivon, että muut lukisivat sen samalla mielihalulla, millä minä kuuntelin vanhuksen kertomuksia.

ENSIMMÄINEN LUKU.
Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli opettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut enemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja isäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen käytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun jäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa Smyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä pääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.

Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi tilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän kauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin — sen saatan sanoa ylpeydellä — isäni alusta alkaen oli omannut hyvän nimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin kauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni itseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse erehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni pojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen niiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä juurrutti minuun.

Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme piiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten kirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään kauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin puolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina asettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän untamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja hehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä syyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo alkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla, jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk’ei se ollutkaan hänen vikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!

Sekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväin mieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynyt kauppatoimiimme. “Veljesliitosta”[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin, emme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssa epämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassa näimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisella katkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja; meillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskan vallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansamme uudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasiallisesti nojausivat Pohjasta päin odotettuun apuun, ja juhlapäivin yhteen tullessamme laulelimme mekin Rhigaan lauluja; mutta emme kuitenkaan edes aavistaneetkaan, että kansallinen kohina oli puhkeamaisillaan.

Me vietimme elämäämme tyynesti khan’issamme, päivät keskellä kirjavia tavaroitamme, yöt pienessä kammiossamme ylisillä, jossa isäni ja minä nukuimme. Sunnuntaisin kävimme säännöllisesti messua kuulemassa pyhän Fotinon kirkossa, toisinaan kävimme myös katsomassa joitakuita chiolaisia perheitä, jotka asuivat Smyrnassa. Harvoin, kerran tai kahdesti vuodessa, varsinkin pääsijäisviikolla, matkailimme virkistykseksemme seudun kyliin, ja silloin hengitellessämme raikasta ilmaa ja nähdessämme puita ja vainioita muistelimme Chios saarta ja maataloamme ja puutarhaamme, ja silloin ero kotilaisistamme tuntui meistä raskaammalta.

Näin päivät kuluivat ja aika vieri ja pääajatukseni kieri yhä vastaisen Englannin matkani ympärillä. Siinä uneni alati häälyivät ja ne olivat tosiaan kultaisia unelmia. Mutta äkisti rauha ja toimet, tuumat ja unet kaikki kerrassaan raukesivat.

Eräänä yönä alussa maaliskuuta heräsin säikähtyneenä. Olin unessani kuullut useita pyssyn laukauksia. Nousin istualleni vuoteelle, tarkasti kuunnellen ja tuijottaen pimeään.

Isäni nukkui sikeästi. Olikohan tuo vaan unen näköä? Ei! pif, paf taas, ja samalla hurjia huutoja. Herätin isäni ja kuuntelimme nyt kahden.

Kaiken yötä jatkui, vähä väliä keskeytyen, ampumista ja melskettä. Emme voineet arvata, mitä oli tekeillä. Ja kuinka saisimmekaan siitä selkoa? Utelijaisuus tahtoi kyllä viekoitella meitä menemään ulos, mutta pelko voitti utelijaisuuden, ja jäimme sisälle.

Aamun valjetessa astuimme alas khanin pihalle, jossa tapasimme muitakin sen asukkaita kokoontuneina, saman tuskan ja levottomuuden alaisina kuin itsekin olimme.

Khanit, niinkuin, lukijani, luultavasti tiedät, ovat tavallisesti raketut linnan muotoon. Ulkopuolella vahvat, korkeat muurit, jotka kehäänsä sulkevat nelikulmaisen tai pitkulaisen pihan taivas-alla; pihan puolella on kaikkien puotien ja asumusten akkunat ja ovet, yhteys muun maailman kanssa tapahtuu rautaportin kautta, joka yöksi suljetaan.

Kun vartiat aamulla avasivat portin, saimme tietää, että illalla oli tullut Turkkilaisille käsky varustautua aseilla. Siitä nuo yölliset pyssyn paukkeet ja huudot. Mutta mitä varten tuo asevarustus? Mistä vaara, joka tuon käskyn tuotti? Tuommoisia kyselimme ulkoa tulevilta, mutta emme saaneet tyydyttävää tietoa. Yksi sanoi Janitsharein nousseen kapinaan, toinen puhui Venäjää vastaan käytävästä sodasta; muutamat kuiskivat kapinasta kristittyjen puolelta.

Niin meni se päivä. Oli lauantai. Me emme astuneet khanista ulos, mutta sen portista näimme Turkkilaisia aseellisina ja tuiman-näköisinä kävelevän kaduilla.

Seuraavana päivänä tulimme tavan mukaan messua kuulemaan. Sinä sunnuntaina ei pitänyt saarnattaman, jonkatähden seurakunta kummastuen näki papin astuvan saarnastuoliin. Ei hän sinne astunut julistamaan meille Jumalan armoa, vaan lukemaan patriarkallisen pannakirjan julki.

Kuulimme kaikki kauhistuen hänen lukevan tuon pannajulistuksen hirveine kirouksineen. Kuulimme Sutsoa ja Ypsilantia mainittavan velkapäiksi ja kavaltajiksi.[2] Ymmärsimme että tarkoitettiin Vallachiassa ilmestyneitä kapinallisia liikkeitä sekä salaisia liittokuntia, ja silmäilimme toinen toistamme kirkossa: kyseltiin, kuiskailtiin ja oltiin epätietoisia.

Mitähän tuo pannaan julistettu kapina merkitsi? Missä oli liikkeen lähde? Tiesimme vaan, että Ypsilantia pidettiin Venäjällä suuressa arvossa, ja arvelimme sen johdosta, että oli syttynyt joku kapina, jota Venäjän puolelta kannatettiin jonakin venäläis-turkkilaisen sodan aiheena. Mutta kaikki nämä olivat vain epäselviä häälyviä arveluita, suuremmassa määrin kuin mitä tätä nykyä saatan oivaltaakaan.

Eipä Smyrnan Turkkilaisetkaan vielä olleet selvillä siitä, mitä oli tekeillä. He eivät vielä oikein älynneet, että “rajah” raukat[3] omin päin ryhtyivät kapinaan. He arvelivat vaaran tulevan Venäjältä. Kuitenkin heti alusta alkain heidän uskonvimmansa yltyi. Olihan sota käytävä uskottomia vastaan; joka kristitty oli siis vihollinen, joka rajah uhriteuras. Jo ensi päivästä aikain meidän näköalamme pimeni ja levottomuus ja pelko painoi mieltämme.

Nämä sanat levottomuus, pelko ovat jo usein livahtaneet kynästäni. Mutta miksi osottelisin urheutta, jota meissä ei ollut eikä saattanut olla? Älä hymyile, hyvä lukija, vaan muista, että olen Chiolainen, ja lue arkuuteni syntyperäni syyksi. Olisinpa silloin mielinyt nähdä sinua minun tilassani, jos luulet olevaskin urhea ja peloton.

Aseettomina, suojattomina, orjuudesta nöyrtyneinä, alttiiksi jätettyinä ensimmäisen tuimistuneen Turkkilaisen kiukulle ja puukolle, ilman vähintäkään toivoa oikeuden tai hyvityksen saannista, mistä me, Smyrnan khanin halvat kauppiaat, olisimme saaneet urheutta ja uljuutta? Ja mitä olisi uljuus meitä hyödyttänytkään?

Kärsivällisyyttä meillä ainoastaan oli, ja kärsivällisyyttä kysyttiinkin, sillä tästälähin elämämme oli alinomainen kuolontaistelu, pitkä marttyyrihistoria. Mutta kärsivällisyydelläkin on määränsä. Toisinaan se tyhjentyy, ja silloin sen sijaan astuu joko täysi uskaltamattomuus tai sankaruuteen vievä toivottomuus. Useat sankaruuden osotukset sekä Kreikan kapinassa, että ihmiskunnan historiassa, kirjoitetussa niinkuin kirjoittamattomassa, ovat luultavasti tämmöisen toivottomuuden tuottamia. Minua Jumala varjeli täydestä uskaltamattomuudesta, mutta luonto ei ole varustanut minua toivottomuuden sankaruudella. Kärsivällisyyteni ja toivoni ei ole koskaan peräti uupunut, ja siitäpä usein olen kiittänyt Korkeinta.

Muutaman päivää tuon mainitun pannaanpano-sunnuntain jälkeen menin aamulla juutalaisten khaniin korjaamaan rahoja kokoon. Olin jo saanut kerätyksi melkoisen summan ja kätkin poveeni pussin, joka sisälsi rahat, kun äkkiä kuulen huutoja ja jalankapsetta, näen kristityitä ja juutalaisia juoksujalassa tulvaavan meitä kohden. Ennenkuin juutalainen, jonka kanssa asioitsin, ehti sulkea oven, oli hämärä puoti täyteen ahdettuna hänen vapisevia uskolaisiaan. Katkonaiset lauseet, joita he kuiskailivat espanjalaisella murteellaan, eivät antaneet minulle mitään selkoa asiasta eivätkä rauhoittaneet mieltäni. Eivätpä he itsekään tienneet, mitä oli tapahtunut ja miksi pakenivat.

Kun melu oli tauonnut ja ulkona oli tullut hiljaista, avasimme varovasti oven. Vähitellen muutkin myymälät avattiin, ja niihin paenneet lähtivät ulos rohkaistuneina ja suusta suuhun levisi lopuksi selitys peljästyksen oikeasta syystä.

Kameeli, jonka selkään oli sälytetty puuvilla-kuorma, luiskahti ahtaalla batsarin tiellä ja särki langetessaan jonkun työpajan oven. Musertuneen oven romaus, kameelinajajan huudot ja sisällä olevain juutalaisten kirkumiset, kaatuneen kameelin ympäri keräytyvä väentulva, kaikki tämä käsitettiin yht’äkkiä metelin alkeeksi, ja siitä syntyi yleinen hämmennys, pelko ja pako.

Kun mielet tarpeeksi asti kiihtyvät johonkin suuntaan, silloin ei tarvita kuin kipinä ilmitulen leimuamiseen. Vähimmästä syystä silloin syttyy kamala kauhistus. Onnettomuudeksi oli kylläkin syitä olemassa tällaiseen mielten kiihkotilaan. Sillä Turkkilaisten äreys ärtyi päivä päivältä, he liikkuivat joukottain asuma-alueillansa ja jopa kuultiin heidän uhkailevan hyökätä kristittyjen päälle.

Minä en vielä tiennyt näistä mitään, enkä luullut sinä päivänä saavani kokea uusia mielenliikutuksia.

Sanoin juutalaisille hyvästi, panin takkini rinnan päältä kaksin kerroin, paremmin suojellakseni rahakukkaroa povessani, ja läksin palaamaan kotia. Mutta tuskin astuin torin pääkadulle, kun uudestaan kuulin huutoa ja kiljuntaa, ja ennenkuin vielä kerkesin mennä lymyyn tai ryhtyä muihin varokeinoihin, jouduin keskelle Turkkilaisten parvea, jotka juoksivat, paljaat miekat käsissään. Miten he eivät tallanneet minua maahan eivätkä surmanneet minua, sitä en vielä nytkään saa ymmärrettyä.

Tulva tempasi minut mukanaan. Minäkin juoksin heidän kanssaan. Siellä täällä sain potkun tai nyrkinkolhauksen, mutta juoksin, juoksin pelosta huumautuneena, yhtään tietämättä, minne menin tai mikä minulle lopuksi tulisi; enkä aatellutkaan näitä. Kaikki oli kuin unta, kauheaa unta. Minä tiesin varsin hyvin kaikki Smyrnan kadut, mutta mitä katuja tuossa kiisin, en nähnyt enkä nytkään tiedä.

Sen vaan muistan, että erään kadun kolkassa näin khanimme oven vastapäätäni ja tunsin sen. Se oli puoleksi avoinna. En tiedä, miten jouduin khaniin, kammiooni, lähelle isääni. Kaikki tuo on jäänyt sekaiseksi mieleeni.

Muistan vaan, että toipuessani makasin vuoteella selälläni raskaasti hengitellen. Isäni kallistuen pääni ylitse pirskotti päälleni kylmää vettä.

Muistan että tunsin raskaan painon povellani, vasta silloin juohtui mieleeni kukkaro. Pistin käteni poveen ja otin sieltä kukkaron esille.

Muistan isäni hymyilleen, kun kurotin hänelle kukkaroa. Tuota hymyilyä luulin silloin ilon ilmeeksi rahojen pelastuksesta. Mutta sitten kun itse sain lapsia, oivalsin sen oikean merkityksen.

Mitä minä nyt rahoista väliä pidän? Sinua, poikani, minä vain ajattelen! — Kas, se oli isän hymyilyn tarkoitus.

Isäni rakasti minua syvästi. Ei hän sitä minulle koskaan sanonut eikä näyttänyt hyväilyillä tai muilla hellyyden purkauksilla. Vasta hänen kuoltuaan, kun hän ei enää ollut vieressäni ja minä muistissani tähystelin monivuotisen yhteis-elomme vaiheita ja vähimpiäkin seikkoja, vasta silloin oikein ymmärsin ja arvoltaan arvasin, kuinka suuresti hän minua rakasti. Ja miksi niin? Siksikö, että meidän täytyy jotakin kadottaa, oikein oivaltaaksemme koko sen arvoa? Vai siksikö, että kovat onneni ja kärsimykseni vasta myöhemmin avasivat mieleni silmät ja laajensivat sydämmeni?

Vaan minnehän nuo Turkkilaiset riensivät? Sen sain jälestäpäin tietää. He pyrkivät “frankien”[4] asunnoille, pahat aikeet mielessään niiden asujamia kohtaan. Onneksi eräs pasha ehti heidän edelleen ja sai heidät hillityksi, ettei mitään turmatyötä tapahtunut sinä päivänä. Varsinainen hirmuvalta ei ollut vielä alkanut. Ja kuitenkin tuo meteli, tuo ensimmäinen aseellisten Turkkilaisten mielenosotus kristityitä vastaan, tuo minun ensimmäinen todellisen vaaran koettelemiseni, jäi muistiini piirretyksi ehkä elävämmin kuin kaikki, mitä jälestäpäin jouduin näkemään ja kokemaan.

Tuosta päivästä pitäen Turkkilaiset kävivät yhä julkeammaksi. Verta vielä ei vuotanut, mutta soimaukset, uhkaukset, tuimat katseet ja aseiden heristys olivat pelottavia lähestyvän myrskyn enteitä.

Mikäli kapinan henki yltyi, kävivät olot yhä tukalammiksi. Jokaiseen vapauden huutoon Helleenein puolelta vastasi Turkkilainen uudella uskonvimman purkauksella, kunnes vihdoin kaikki sulut sortuivat ja Turkkilaiset riehuivat raivostuneina, murhaten, ryöstäen ja vieden orjuuteen.

Tiedot eivät tulleet meille säännöllisesti eikä säntillisinä. Mutta kajahtipa kuitenkin tavalla tai toisella meidänkin khanimme hämäriin nurkkiin kansalliskapinan ensimmäiset täräykset. Niinpä saimme tietää Vallachian tapaukset, saimme kuulla, että Morea oli noussut vastarintaan, että Patraan arkkipiispa ja Peloponneson etevimmät miehet olivat astuneet liikkeen etupäähän, ja yht’aikaa saapui sanoma, että Hydra ja Spetsa olivat yhtyneet kapinaan.

Kun, muistissani palaten tuohon menneesen kunnian aikaan, harkitsen kutakin seikkaa erikseen sekä, silloisia tunteitani selitellen, pidän niitä jonakin heijastuksena sen ajan yleisestä mielipiteestä, niin päädynpä usein siihen johtopäätökseen, että saartemme osan-otto kansallisliikkeesen heti sen alusta asti vaikutti ehkä enemmän, kuin moni nykyään saattaa ymmärtääkään, kapinan leviämiseksi ja varttumiseksi. En sano tuota sen varsin suuren aineellisen avun vuoksi, minkä kreikkalaiset laivat toimesivat kansalle, enkä niiden loistoisain urotöiden vuoksi, joista uusi kuihtumaton kunnian seppele solmettiin helleenisen nimen ympäri. Ei; nämätpä näimme ja älysimme vasta jälestäpäin. Vaan heti alusta, kun me, jotka elimme etäällä kapinan tulivuoren suulta, kuulimme Hydralaisten, Spetsalaisten, Psaralaisten heiluttavan vapauden lippua, oivalsimme elävämmin sen, mitä nyt puuhattiin.

Hydran, Spetsan ja Psaran laivurit edustivat tavallaan näkyväisellä ja aistiperäisellä aineksella kapinan yleistä, yleishelleenillistä luonnetta. Useat heistä olivat näet tuttuja, useita katsottiin ystäviksi, heidän nimensä ja kasvonsa olivat tutut kaikissa satamissa, missä Helleenejä liikkui. Kun siis kuulimme, että nuo miehet, tuttavamme, ystävämme, taistelivat uskon ja isänmaan etehen ja olivat vannoneet joko vapautuakseen tai kuollakseen, innostuimme kaikki paljoa enämmin kuin kuullessamme Ypsilantin liikkeestä tai vieläpä Peloponnesonkin kapinoimisesta.

Juttelen taistelon ensi alkeista ja ensi mielivaikutteista. Sittemmin tuli uusia seikkoja lisää, joiden aiheesta tulimme tuntemaan meidän ja kapinoitsijain välisen siteen katkeemattomaksi. Turkkilaiset, kun kaikkialla tappoivat ja kiduttivat lapsia ja aseettomia miehiä, näkyivät pitävän huolenansa muistuttaa meille heimokuntamme keskinäissidettä, jos olisimmekin olleet halukkaat unhottamaan sen.

Älä, lukija, pahaksu että poikkeen aineesta syrjään. Vanhuksen käsi, totellen sydämmen pakotusta, viipyy mielellään tuolla nuoruuden päivissä, joihin niin paljo kärsimysten ja tunteiden muistoja on kertynyt. Aikeeni on kyllä supistautua kertomaan elämäni vaiheita. Mutta meidän kunkin elämä on vain pieni yhtönen, joka riippuu kiinni meitä ympäröiväin olojen kokonaisuudesta. Kuinka voisin aina erottaa halvan itseni keikahduksia sen yleisen tuulispään pyörteistä, jonka mukana se temmattiin?

Tästä syystä ja sentähden, että olen vanha ukko, en luultavasti saata olla syrjään poikkeematta muistelmiani kirjoittaessani. Mutta eihän sinun mitenkään tarvitse lukea minua päästä päähän, lukijani. Kun olit pieni ja hoitajasi kertoi sinulle satuja, kertoili hän tyydyttääkseen yhtä paljo omaa kertomis-tarvettansa kuin sinun utelijaisuuttasi. Monasti ehkä uni yllätti sinun. Mutta lapsen tyttö jatkoi juttuansa, ja unesta herätessäs kuulit kertomuksen lopun. Kas, senpätähden monesta sadusta muistat vaan alun ja lopun, itse tietämättäsi, miksi et muista keskikohtaa. Mutta minun omassa sadussani ei oikeastaan ole alkua eikä loppua, sentähden sopii sinun nukkua vaikka kohta. Et sinä keskeytä minua.

Ensimmäiset sanomat kapinasta saapuivat meille suuren paaston aikana. Millainen paasto ja millainen pääsijäinen tuo olikaan meille! Kävimme säännöllisesti kirkossa, varsinkin koska sillä matkalla sai uutiset kuulla. Nepä olivat usein valheellisia, tavallisesti liioiteltuja, mutta sittekin ainoat uutiset, mitä saimme. Älköönkä kukaan luulko, että huoli näistä vieroitti mielemme kirkollisista menoista. Päinvastoin! Uskonnollinen mieli oli silloin hyvin vireä; mielestämme kansamme vaivat niin sanoakseni pukeutuivat lihaan Kristuksen kärsimyksessä, ja Suuren viikon[5] yölliset juhlamenot kuvasivat seurakunnan sieluntilaa.

Suuren viikon keskivaiheilla levisi surkeita huhuja. Kerrottiin että Kostantinopolissa oli ihmisiä vangittu ja surmattu, tavaraa takavarikkoon otettu, jopa että useita kansan etevimmistä miehistä oli teloitettu.

Pääsiäispäivänä saimme tietää, että päätulkki Murúzis oli tuomittu kuolemaan. Näiden peräkkäisten surusanomain saattama kauhu peitti mustalla murhevaipalla Ylösnousemisjuhlan ilon.

Muutamain päiväin perästä tuli kamala kauhistava sanoma. Patriarkka oli hirtetty! Hänen ruumiinsa oli heitetty Juutalaisten häväistäväksi ja silvottavaksi! Tämäkös tieto viilsi sydäntämme ja hervostutti polviamme!

Kaksinkertainen tunne valtasi meidät; se kauhistus, jonka joka kristittyyn, joka Helleeniin synnytti solvaus, tehty patriarkan pyhälle persoonalle, kansan pyhälle päälle; ja se tunto, ettei meidän kenenkään henki enää ollut turvassa. Jos sulttaanin hallitus julkee pääkaupungissa näin kohdella kansamme päämiehiä ja ylimpiä, millaisten vaarojen alaisia olimmekaan sitten me halvat “rajahit” ja mitä meidän olikaan peljättävänä Smyrnan ja vielä enemmän Aasian Turkkilaisten hillimättömästä raivosta.

Joku aika sitten oli jo alkanut Smyrnan tienoille keräytyä suurin parvin sissisotureita, joita verenjano ja saaliinhimo oli vietellyt Vähän-Aaasian sisämaista. Pasha näytti kuitenkin vielä pitävän huolta asukasten turvallisuudesta ja sai pidetyksi nuo pedot ulkopuolella kaupunkia. Mutta heidän läheisyytensä kiihotti paikalla-asuvia Turkkilaisia. Nämät yltyivät päivä päivältä uhkaavaisemmiksi ja uhkauksesta käytiin toimeenkin. Usein käsi tapasi tikaria, tikari lähti helposti tupesta, ja monta viatonta haavoitettiin, jopa muutamia tapettiinkin Smyrnan kaduilla.

Mutta nämä olivat vain uhrin alkajaiset. Sittemmin tuli vimman juhlakemut, surmat, tulipalot, ihmisryöstöt, eikä ainoastaan kaduilla ja toreilla ja kristittyjen huoneissa, vaan vierasten konsulaatteinkin lippujen alla, jopa euroopalaisilla laivoillakin, joista pakolaisia sadottain laahattiin pois ja surmattiin. Mutta näistä sain vasta jälestäpäin tietoa. En nähnyt niitä omin silmin, enkä tahdo kirjoittaa muuta kuin mitä itse näin ja katsoin.

Sillä välin alkoivat useat jo ensi päivistä asti salaa paeta. Melkein joka päivä kuulimme, että joku meidän tutuistamme oli kadonnut näkymättömiin. Miten hänen oli käynyt? Lieneekö hän surmattu? Vai piilikö pelosta? Vihdoin hänen pakonsa tuli tietyksi. Pakenijain esimerkki ja päivä päivältä karttuvain vaarain pelko eivät herjenneet meitä kiusaamasta, isääni ja minua. Meidät valtasi vastustamaton paon halu. Emme aatelleet mitään muuta kuin miten pääsisimme pakosalle.

Mutta se asia kävi päivästä päivään vaikeammaksi. Turkkilaiset virkakunnat eivät enää sallineet “uskottomain” lähteä pois. Kerrottiinpa, mutta emme vielä tahtoneet sitä uskoa, konsulien saaneen käskyn karkoittaa vieraille laivoille paenneet niiltä pois. Emme uskoneet sitä, ja kuitenkin se oli tosi. Kaikeksi onneksi löytyi sentään konsuleita ja laivureita, joilla oli ihmissydän, jotka eivät tahtoneet ruveta teurasuhrein hankkijoiksi Turkkilaisille.

Noina päivinä saapui Smyrnaan isäni vanha ystävä, katteini Visvilis, joka kuljetti Venäjän-lipun alaista laivaa. Isäni hengähti keveämmin, kuin eräänä aamuna näki hänen astuvan sisään khaniin katsomaan meitä. Vanha laivuri tuli tarjoomaan laivaansa meidän käytettäväksemme. Kolmen päivän päästä, sen jälkeen kuin hän oli lastinsa purkanut, lupasi hän saattaa meidät ylitse Chioon.

Chioon! — minä huudahdin, kun isäni ilmaisi minulle päätöksensä. —
Tokkohan siellä olemme turvemmassa kuin täällä?
Siellä olemme kumminkin kaikki yhdessä äitisi ja sisartesi kanssa. Joko pelastumme niiden kanssa, tai joudumme kaikki saman surman suuhun.

Sillä välin varustelimme lähtöä. Eipä kuitenkaan ollut aikaa suuriin varustuksiin emmekä sopimattomilla toimilla tahtoneetkaan ilmaista salaista hankettamme. Kauppatavaramme päätimme heittää Herran haltuun, saamatta jääneet saatavamme velkamiestemme omantunnon nojaan, jos nämät pelastaisivat henkensä. Keräsimme kokoon niin paljo rahaa kuin saimme, ja kolmantena päivänä me sykkivin sydämmin, laivurimme kanssa tehdyn sopimuksen mukaan, odotimme auringon laskua.

TOINEN LUKU.
Auringon valo oli jo sammunut, mutta yön pimeys ei ollut vielä tullut, kun suljimme myymälämme ja läksimme khanista.

Portti oli vielä auki. Ei meillä ollut reppuja, ei myttyjä eikä muuta, mistä aikeemme olisi saattanut ilmi tulla. Ainoastaan poveen ja vaatetten alle olimme kätkeneet, mitä salaa ja turvallisesti saatoimme viedä mukanamme.

Ei kukaan talon muista asujamista tai naapureistamme tietänyt salaisuuttamme. Mutta sillä hetkellä tuntui minusta, kuin jos koko mailma sen tietäisi; minusta näyttivät nuo vielä avoimet ovet ja pihan-puoliset akkunat olevan silmällisiä ja katsovan vaatettemme läpi poveemme, jopa syvemmällekin, sydämmemme ajatuksiin asti.

Portin suulla seisoi vanha vartia kädet selän takana.

Minnekkä nyt näin myöhään ehtoolla? — kysyi hän meiltä.

Lähdemme kirkkoon — vastasi isäni.

Ei ollut iltamessun päivä eikä hetki. En uskaltanut virkkaa sanaakaan isälleni, mutta olin varma siitä, että tuo vanha Othomani arvasi pako-aikeemme ja että hän heti juoksisi ilmi-antamaan meitä. Jokainen varjo näytti minusta etäältä janitsharilta tai zeibekiltä, joka käsissään heilutti miekkaa. Joka askeleelta odotin jotakin arvaamatonta kommelusta.

Jumalan armosta ei kuitenkaan mikään onneton kohtaus häirinnyt pakoretkeämme. Laivuri oli määrännyt, millä paikkaa tapaisimme hänen, etäisellä kaupungin kulmalla. Siellä hän odotteli meitä rannalla, ja vene oli vieressä. Rannalla vallitsi täydellinen hiljaisuus ja autius, ja ilta oli pimeä. Me hyppäsimme veneesen — ja eteenpäin!

Vasta noustuamme laivaan tuntui rintani keveemmältä ja hengittelin vapaasti. Vieraita laivoja eivät Turkkilaiset tähän asti olleet ryöstelleet, jonkatähden minä laivamme venäläisen lipun suojissa arvelin kaiken varsinaisen vaaran olevan ohitse. Kuvailin mielessäni, että Smyrnasta paetessamme vältimme vaarat, kauhut, kidutukset, ja unhotin, mitä itse aluksi olin älynnyt, että Chioon siirtymällä emme suinkaan pääsisi Turkkilaisten käsistä.

Vaan kuta enemmin ajattelin asiaa, sitä enemmin uskottelin itseäni, että siellä säilyisimme vaaroilta ja vahingolta. Turkkilaisia oli saarella vähä, ja nämä olivat verrattain sivistyneitä. Chiolaiset taas olivat uutteraa ja rauhallista kansaa. Ollen hyvissä varoissa ja itse hoitaen asioitansa olivat he onnellisimmat silloisista Helleeneistä.

Eipä siis ollut luultavaa, että kapinan liekki leviäisi Chioon ja että Turkkilaisten uskonvimma ja kiukku puhkeisi sen asukkaita kohtaan riehumaan. Senpätähdeu minä tyvenillä mielin katselin lähtöpuuhia. Ankkuri riippui jo etukeulassa; samalla kuin astuimme kannelle, hinattiin vene ylös, purjeet laskettiin leveälle ja lähdimme vesille.

Makasin yöni makeasti. Siitä saakka kuin nuo yölliset pyssyn paukaukset alussa maaliskuuta olivat herättäneet minun, oli uneni ollut katkonaista ja levotonta; viime-aikoina karttuneet vaarat ja pako-tuumat pitivät silmä-luomeni auki ja vietin unettomia öitä. Mutta laivassa tunsin itseni turvatuksi. Aattelin hiukan tyhjiin mennyttä Englannin matkaani, mieleeni johtui tuo kauhistukseni, kun vastoin tahtoani juoksin keskellä Turkkilaisia, tuon tuostakin olin näkevinäni vanhan patriarkan roikkuvan hirsipuussa — mutta nuo vastenmieliset kuvitelmat hälvenivät vähitellen tuntiessani pelastuksen suloisen tunteen, odotellessani yhtymystä äitini ja sisarteni kanssa ja muistellessani lapsuuden ihania päiviä kotinurmen vierteillä. Nuoruus on luonnoltaan huoleton ja toivollinen. Ei se mielellään jää surullisia seikkoja miettimään. Smyrnan muistot väistyvät vähitellen suloisten unelmain tieltä, ja vaivuin tyyneen uneen, natisevan aluksen minua tuutiessa ja kohisevain aaltoin, joilla se tasaisesti kulki, laulaessa mulle tuutulaulua.

Aamulla, laivan kannelle tullessani, oli aurinko tuskin noussut.
Vastapäätä meitä kohosi Chios vielä verhottuna kuulakkaan aamu-utuun.
Isäni ojensi ääneti kätensä ja osotti kauas vasemmalle päin pitkää purje-jonoa, joka, niinkuin parvi valkoisia joutsenia, sukelsi taivaanrannalta näkyviin. Ukko Visvilis — olen näkevinäni hänet edessäni kun tätä kirjoitan — seisoi suorana peräkeulassa ja molemmin käsin varjostaen silmiänsä, tähysteli hän laivoja tarkasti, ikäänkuin laskeakseen niiden lukua.

— Tulevatko ne, vai menevätkö? — kysyi isäni.

— Ne laskevat Samoon päin — vastasi laivuri. Jumala niitä varjelkoon!

— Amen — lisäsi isäni. Ja molemmat ukot ristivät silmiänsä.

Silloin ilmestyi ensikerran eteeni ilmi elävänä kansalliskapinan aate. Nuo valkojoutsenet olivat kreikkalaisen laivaston aluksia. Niiden mastoista liehui ristin lippu. Ja nuo laivat liikkuivat vapaina kreikkalaisia meriä, ja niissä oli jaloja, pelottomia miehiä, ja rannikolta rannikolle liehuttivat ne lippuansa, elvyttäen kristityitä ja uhmaillen Turkkilaisia, ja tuohon lippuun oli piirrettynä sanat “Vapaus tai kuolema!”

Kun näin noiden kahden vanhuksen mielen niin kuohuvan, tunsin itsessäni tunteen, sanoin selittämättömän sitä enemmin kun se oli epämääräinen ja hämmentynyt. Tunsin rintani ikäänkuin väljenevän ja vartaloni ylenevän. Mutta tuo tunne oli tuokiollinen ja ohimenevä. Ja ehkäpä myös, tätä nyt kirjoittaessani, enemmin kertoilen mitä silloin saatoin tuntea, kuin mitä todella täsmälleen tunsin.

Muutamia tuntia sen jälkeen laskimme Chion rantaan.

Odotin saavani nähdä, tavallisten olojen mukaan, rannan vilisevän ihmisiä, ystäviä ja tuttuja seisovan laiturilla, sekä kuulla iloisia tervetulijais-sanoja ynnä pilapuheita, joita muulloin, tämmöisissä tiloissa, vaihdeltiin laiturin ja laivan välillä. Mutta laivasillan viereinen kahvila oli tyhjä, ranta autio, tori autio. Ainoastaan muutamain myymäläin ovissa omistajat alakuloisina ja äänettöminä katselivat meitä epäilevästi ja tervehtivät meitä ohi astuessamme.

Tuon yleisen alakuloisuuden näkö hämmästytti minua, ja vähältä olin kysyä noilta myymäläinsä edessä istuvilta kauppiailta: — Jumalan nimessä, mikä on Chioon tullut? Mikä on hätänä? — Mutta astelin isäni perässä seuraten hänen askeliansa, enkä ollut tottunut, hänen läsnäollessaan, omin päin mihinkään ryhtymään.

Onneksi ei hänkään enää voinut malttaa mieltänsä, vaan astuen sisään erään vanhan tuttavansa myymälään, kysyi hän tältä, selittämättä täällä-olomme syytä minkäänlaisella esipuheella, ihan samaa seikkaa, joka pyöri minun kieleni päässä.

— Kyllähän, ystäväni, palasit kotia parhaasen aikaan! Täällä on tulossa mailman loppu!

Nämät olivat kauppiaan ensimmäiset sanat. Mutta tuo murheellinen vastaanotto ei estänyt häntä osottamasta iloansa isäni jälleen-näkemisestä. Hän vaati meitä istumaan, tarjosi meille viiniä juoda ja kestitessään meitä, kertoi hän meille mitä oli tapahtunut.

Silloin saimme tietää, että se laivasto, jonka aamulla näimme purjehtivan Samoa kohden, oli viipynyt kymmenen päivää Chion rannikolla,[6] amiraali Tombazin johdolla, yllyttääkseen saarta kapinaan. Mutta heti kun Turkkilaiset näkivät kreikkalaisten laivat, olivat he kiinniottaneet arkkipiispan ja etevimmät miehet, joita vielä pitivät linnassa panttivankeina. Mutta maakansa ei ollut liikahtanut, ja laivaston täytyi tyhjin toimin palata.

Kauppias kertoi meille asiallisesti näiden viimeisten kymmenen päivän vaiheet, ja luetteli kiinnipantujen vankien nimet, kaikki suuresti suosittuja ja arvossa pidettyjä miehiä, ja kuvaili mielenliikutuksella sitä peljästystä, jonka heidän vangituksensa vaikutti koko saarella. Koska Konstantinopolissa tapahtuneet surmatyöt jo olivat tunnetut, pidettiin noiden miesten vangitusta, syystä kyllä, kovempain kärsimysten enteenä. Nytpä ymmärsimme, miksi kaupunki oli niin autio ja alakuloinen. Samalla myös ymmärsimme, että Smyrna ei ollut ainoa vaarallinen olopaikka; että, missä oli aseellisia Turkkilaisia, siellä oli myös toiselta puolen petomainen julmuus, toiselta alituinen kuolonkammo.

Mitään puhumatta astuimme kotoa kohden. Kun isäni kolkutti sen ovea, näin salaisen kyyneleen hänen poskellaan. Mutta minäpä tunsin sydämmeni hauskasti heiluvan vanhojen iloisten muistoin laineilla, ja kun Andriana, vanhan imettäjäni orpo tytär, hilpeä kisakumppalini lapsuuden ajoilta, äitini uskollinen palvelija, kun hän avasi oven, ja, äkkiarvaamatta nähdessään meidät edessänsä, iloissaan ja ihmetellen riensi julistamaan tulomme sanomaa, niin minä syöksin perään ja, ennenkuin hän vielä ehti huutaa, suljin toisella kädelläni hänen suunsa ja toisella vedin hänen valkoisen chiolaisen päähineensä nipukasta, niin että hiuspalmikot valahtivat alas ja käteeni jäi tuo valkoinen liina. Sillä hetkellä unhotin sekä kunnioituksen isääni kohtaan että ne seitsemän vuotta, jotka olivat kuluneet kotoa lähdettyäni, jopa ne surulliset olotkin, joiden ollessa nyt palasin isäni majaan.

Äitini riemu, kun hän meidät näki, vajotti varjoon hänen kaikki muut tunteensa. Huomasin hänen vanhentuneen, tuon äiti kultani, siitä kuin hänet viimeiksi näin; mutta siskoni, jotka jätin pieninä tyttösinä, olivat nyt hehkeitä neitosia.

Oi, millä ilolla pitkän poissa-olon perästä palajaa siihen huoneesen, jossa on syntynyt, niiden luo, joita on pienestä pitäin rakastanut! Kuinka suloiset nuo ensi yhtymyksen hetket ja armaan äidin jutut, kun hän opastaa vastatullutta poikaansa tuttuun kammioon, vuoteen luo, jossa poika ei vuosikausiin ole nukkunut, ja nuo säännöttömät hellyyden ilmaukset, nuo ilon kyynelet, jotka keskeyttävät hänen haasteluansa, nuo hartaat syleilykset ja äidilliset suudelmat! Onneton äitini, kuinka paljo täytyi hänen vielä kärsiä, ennenkuin hän iäksi sulki silmänsä!

Isäni tahtoi, että viipymättä siirtyisimme maatilallemme, mutta kaupunginhallitus ei sallinut sitä. Ei minkään varakkaamman perheen sallittu lähteä kaupungista. Turkkilaiset tahtoivat, paitsi linnassa vartioituja, pitää meitä kaikkia muitakin käsillä, silmänsä ja kalpansa likettyellä.

Jäimme siis, joko tahdoimme tai olimme tahtomatta, kaupunkiin, luuletellen itseämme että asiat jollakin tapaa palaisivat entiselleen. Ei kukaan silloin saattanut aavistaa, että taistelua niin pitkältä kestäisi. Me Chiolaiset — se tulee minun tunnustaa — emme alusta pitäen uskaltaneet suuresti toivoa lopullista onnistusta. Päinvastoin. Läheltä näimme me Turkin voiman ja mahtavuuden, joka näytti kahta kauheammalta, katseltuna vanhain käsitelmäin suurennuslasilla, ja pelon meitä masentaessa. Kapina ei ollut vielä näyttänyt tenhoansa ja kykyänsä loistavilla urotöillä maalla ja merellä.

Ja myöhemminkin, kuin helleenisten aseiden loistovoitot jo olivat alkaneet, eivät sanomat näistäkään kyenneet haihduttamaan sitä alakuloisuutta, joka ylt’ympärillä kuuluvain tuhotöiden johdosta hervostutti sydämmiämme. Sillä jokainen kapinallisten sankarityö sai heti palkkansa, missä vaan Turkkilaiset olivat vallalla.

Ensimmäisen turkkilaisen linjalaivan paloa[7] seurasi Kydonian surkeus ja Smyrnan hirveät surmat; vihollisten häviötä Samon saarella kosti veriset murhakemut Kyprossa; Tripolitsan valloituksen jälkeen tuli Kassandran hävitys.

Ja tällä välin arkkipiispaa ja etevimpiä miehiä säilytettiin linnassa; linnanväen lukumäärä karttui apujoukkojen alati lisää tulvaillessa. Asema kävi yhä tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyjä silmäyksiä ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastapäätämme, Vähän-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina hyökkäämään saareemme. Ei! ilmakehä ympärillämme ei ollut sovelijas virkistämään mieltämme. Päämme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja uskalijaat toiveet eivät enää mahtuneet sydämmiimme.

Isäni ainoa toivo — ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon saamisen toivo — turvausi kristikunnan apuun. Mutta hänen ystävänsä Zenakis ei ensinkään myöntänyt tämmöistä apua luultavaksi. Sydäntäni kuristutti, kun kuulin hänen surkuttelevan kapinaliikettä ja vaikeroivan sen surkeita seurauksia. Isäni ei näyttänyt tästä taipuvan, vaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista minkä tois-arvoisen valtakunnan — luulenpa Hollannin — jonkatähden hänen sanoissaan minun mielestäni oli suurempi arvo ja merkitys.

Ollen isäni vanha ystävä ja naapuri, oli hän niitä harvoja, jotka siihen aikaan usein kävivät meillä. Virkansa johdosta joutui hän jokapäiväiseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen silloinen epäkreikkalainen politiikka, joka määräili Ohiossakin olevain konsulien mielipiteitä, kuvastui selvästi Zenakin puheista. Hänen lauselmansa kapinasta eivät olleet, nykyisyyteen nähden, kiittäviä eikä, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.

— Ei Euroopa astu väliin, ole varma siitä — hoki hän ehtimiseen isälleni. — Ei kuninkaat käy kapinoitsijain puolelle.

— Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? — huudahti isäni.

— Ei, jos he nöyrtyvät ja rukoilevat häneltä armoa — vastasi Zenakis.

Ja luulenpa kuulevani hänen laskevan tavallisen lauseensa, kapinallisista puhuttaissa:

— He ovat sysänneet kansansa perikadon partaalle!

Ja näin kului kesä, kesän jälkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui talvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja alaisimen välillä, unhottaen eilispäivän, huomista odottaessamme?

Oletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle? Rohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkkänä ja koleisena, ja pian hiki valuu otsaltasi. Mutta päämäärää läheneminen vähentää väsymyksen tunteet. Näet huipun tuolla pääsi päällä. Pyrit sitä kohden. Lähenet lähenemistäsi. Vielä muutama askel — ja nyt olet perillä. Vaan ei! Se ei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti. Taempana, ylempänä on todellinen huippu. Ei sinne näytä olevan pitkä matka. Siis eteenpäin! Ja alat uudestaan kiivetä, vaikka polvet jo vähän horjahtavat ja sydän tykyttelee taajemmin. Ja pääset tuonne, ja näet oikean kukkulan taas edempänä. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut, pyrkiessäsi päämäärään, mutta päämäärä etenee, mitä lähemmäs luulet tulevasi sitä. Uuvuksissa, läähättäen näet vihdoin taivaan siintävän viimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia voimia, vilkaiset alaspäin laaksoon ihmetellen sitä korkeutta, jonne olet ehtinyt.

Näinpä myös nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta ylös, mutta heti alusta pilvet peittivät sen kukkulan silmistämme. Kun vihdoin pääsimme kukkulalle, näimme edessämme jyrkänteen ja kuilun, vaan sen sijaan että ylängöillä saisimme levähtää, syöksyimme päistikkaa syvyyteen. Niinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meillä eivät surmanneet ja ryöstäneet ihmisiä, olimme mielestämme onnelliset, aatellessamme mitä muualla tapahtui. Naiset eivät lähteneet kotoa ulommaksi, ja me, mikäli mahdollista, kartoimme kaikkea yhtymystä Turkkilaisten kanssa, ja eläen hiljaisuudessa odotimme kärsivällisesti, ehkä suuressa kuolon pelossa, että Herran viha lauhtuisi.

Sillä välin panttivankien yhä pitkitetty pidätys, taukoomaton Turkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden täydellinen riistämys kaikilta saaren asukkailta, kaikki nämät eivät ennustaneet meille mitään hyvää. Aavistimme turmion lähenevän, kuta lähemmältä näimme kapinan hyrskyn huuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella Samos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mitylenessä oli tehty metelin yrityksiä, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta, liikkuivat yhä useemmin Chion kulkuvesissä.

Muutamana iltana ilmaisi Zenakis salaperäisesti meille sen tiedon, että pasha odotti kohta tehtävän ryntäystä saareen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin 40 etevää miestä ja vietiin ylös linnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukumäärä karttui kaksinkertaiseksi. Onneksi isäni ei ollut Chion rikkaampia porvareita ja hänen nimeänsä ei ollut luettelossa.

Muutamain päiväin perästä kuultiin huhuja, että samolaisia laivoja oli käynyt maalle laskemassa lähettiläitä ja että nämä lymyivät kaukaisissa sivukylissä saarella.

Turkkilaiset olivat nähtävästi levottomat. Patrullit kiertelivät saarta ristin rastin; muutamat vangeista lähetettiin Konstantinopoliin. Tila kävi varsin totiseksi. Näimme, että ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.

Ei aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 jälkeen puolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastapäätämme ja talosta taloon lensi tieto, että kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisiltä näimme laivojen lähestyvän satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen pärisevän vaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hyökkäystä.

Samana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme turviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edessä unhotettiin sekä hallituksen kielto että Turkin vallan pelko.

Ja täten jätimme isänmajan hyvästi.

Kolmekymmentä vuotta sen jälkeen kävin vieraana kotimaassani, näin Chion häviön alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Isäni oli kuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sitä lohdutusta että näkisi edes lapsensa vieraassa maassa pääsevän paremmille päiville. Hän kuoli, kun vielä kesti hävityksen kauhua ja maanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, että jätimme kotilieden ainiaaksi ja että meidän oli kaikki ne kärsittävät, mitä tulimme kärsimään.

Mikäli etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain lappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta saavansa aseita. He tiesivät mitä me emme tienneet. Logothétis ja Burniás olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etupäässä tulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eivät tuoneet meille vapautta, vaan perikadon.

Seuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin taistelutta. He toivoivat, että linnaan suljetut Turkkilaiset, hädän pakosta, eivät kauan viipyisi antaumasta.

Näiden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme. Ainoastaan silloin tällöin kanuunain jyske häiritsi rauhaamme ja muistutti minkä tulivuoren päällä me asuimme. Ei kanuunan-ammunta sentään kulloinkaan ollut pitkällistä. Mitä minuun tulee, en ymmärrä, miten ja miksi, mutta siellä maatilallamme unhotin huolet ja pelot. Olinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikihäälyvän levottomuuden elämään? Olinko ehkä innostuneena siitä aatteesta, että vapauden lippu liehui kotimaassani? Vai ehkäpä vainen kevään elpyvä henki ja uudesta-syntyvän luonnon salaperäinen suloisuus levisi sydämmeeni, ja elin ehkä kuin kukkaset elävät ja aattelin kuin linnut aattelevat? En tiedä. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhyttä maatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia öitä, en murheellisia päiviä. Muistan vain kukkivia oransipuita ja hyvänhajuista ilmaa ja lintujen viserrystä ja kaivopyörän ritinää ja vanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista näkö-alaa talomme lakkaparvelta kentälle ja merelle päin. Yksin näitä muistan.

Kuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Tällä hetkellä kun näitä muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni, kun, sen sijaan että pakenin maatalon turviin iäkästen vanhusteni ja sisarteni kanssa, en ase kädessä rientänyt vapauden lipun alle taistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja tunnen toisin kuin silloin. Silloin — niin, lukijani, koska kerran olen ruvennut esittämään sinulle eloni vaiheita, täytyy minun tarkemmin tutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun täytyy, kaikessa nöyryydessä ja vilpittömyydessä sinulle tunnustaa, miten ja miksi minulta sekä henkisesti että ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet, joita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehdä, kuin nyt, samallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekemään. Tämä tunnustus ei suinkaan ylennä arvoani sinun silmissäsi, mutta aikeeni ei olekaan pettää sinua esittämällä itseäni paremmaksi kuin olin ja olen.

Sanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.

Ruumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, että olin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja mataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen muidenkin samoin tehneen. Vielä nytkin, vaikka nautin kunnioitusta kansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko edistyneen ikäni vuoksi tai koska heidän mielialansa minua kohtaan on niin ystävällinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peittää ujoutta, jonka minussa synnyttää ruumiillisen pienuuteni tieto.

Nyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku synnynnäinen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi sitä poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eivät he koulussa eikä jälestäpäin saaneet tilaisuutta säännölliseen voimisteluun. Vanhemmat eivät silloin ymmärtäneet, kuinka tärkeä lasten on ruumiillisesti varttua ja kehittyä.

Sellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Flútin koulussa olin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Lukín nimellä. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni tuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehittämään minussa sankarin taipumuksia.

Jos silloin olisin tietänyt mitä nyt tiedän, olisivat sieluni pohjalla piilevät tunteet varmaankin etsineet ja löytäneet ulospääsy-tien ja voittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yhtä pieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sillä minä olin oppimaton, varsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.

Eipä hyvän Flútis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes virheettömästi kirjoittamaan, vaikka hän selitti minulle Aesopon satuja ja kirkko-isäin puheita. Mitä osasin italiaa ja ranskaa, sen olin oppinut Télémaque’sta, mutta en sitäkään kirjaa lukenut päästä päähän. Koulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi kauppalaskujamme. Minulla oli muutamia hämäriä ja sekavia kuvitelmia Leonidasta ja Marathonista sekä Ranskan vallankumouksesta, mutta vapaudesta, itsenäisyydestä ja ihmisen ylevämmistä tunteista oli minulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani, isänmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.

Minun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskeltävänä, nähdä omaisteni hätä ja vaivat, katsella uudestasyntyvän Hellaan syntymätuskia, läheltä nähdä sen taistelevain lasten uhreja ja yleväksi ymmärtää heidän tointensa perussyitä, saadakseni sieluni silmät avatuiksi ja siinä kytevän isänmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan sekä janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta tulisi ihminen, ehkä kuitenkin aina edelleen — pieni ihminen.

KOLMAS LUKU.
Maatalomme ja puutarha sen ympärillä olivat äitini tuomia myötäjäisiä. Hänen isänpuolinen sukunsa oli vanhastaan niillä seuduin omannut isoja tiluksia, joita perintöjakojen ja myötäjäisten kautta suvusta sukuun oli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten käsiin. Ympärillämme asui siis siellä äitini sukulaisia, joiden maatilat rajoillaan koskettivat meidän omaamme.

Siihen aikaan tuskin yksikään näistä maatiloista oli tyhjänä. Sillä toiset isännistä asuivat niissä vuoden nmpeensa, toiset olivat jättäneet kaupunki-asuntonsa samana päivänä kuin mekin. Samolaisten ilmestyessä olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.

Maalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meidän olikin sitä mieluisampi nyt nähdä ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa, eläen sikäläisen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua ovesta ulos, saatikka käydä kyläilemässä. Ovet olivat olleet suljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, näinkö kuukausiin vieraan astuvan portaitamme ylös, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli synkkä ja alakuloinen.

Etenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen päätyttyä seurustelimme kirkkopihalla.

Oli taaskin suuren paaston aika käsissä. Usein istuessani kirkkopihan puiden alla aattelin niitä mielenliikutuksia, joiden alaisina isäni ja minä vuosi sitten vietimme tätä juhlaa, kun me arkoina riensimme Smyrnan kapeita katuja käydäksemme kirkossa.

Kirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli äitini iso-isän rakentama, joka vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Rakennus on vielä säilynyt, mutta alastomana ja ränstyneenä. Kuvat, koristeet, alttaripuvut ja pyhät astiat ovat Turkkilaiset siitä ryöstäneet tai hävittäneet. Mutta silloin kohosi vielä kirkkosemme kauniina puitten keskeltä ja kaikki sen sisällä oli somaa ja siroa. Sen sisäänkäytävää suojasi pieni, edestä avonainen eteinen. Tämän pylväskatoksen alla oli kahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niillä istuelin useasti ja lueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen laattian.

Siellä oli, perustajasta alkain alaspäin, useimmat äidinpuoliset sukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja heidän halunsa oli kerran päästä lepoon tuon eteisen laattiapaasien alle, vierekkäin. Mutta eipä vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu eikä minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani kolkassa. Nykyään elämme ja kuolemme, yksi siellä, toinen täällä, maankiertäjinä eläissämme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen tuulispää on rikkonut ja repinyt ne pyhät siteet, jotka liittävät lasten sydämmet heidän vanhempainsa hautoihin. Mutta mikäli vanhenen, mikäli tunnen ikilevon ajan lähenevän, huolestun aatellessani, että lapseni, vanhetessaan kuin minä, eivät voi lepäyttää muistiansa missään kotikartanossa, joka kätkee suvusta sukuun periytyviä muistelmia, eikä missään muussakaan sopessa maan päällä, missä heidän isänsä lepäävät likitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo aatellut. Nytpä sentään sieluni, yhä enemmin mieltyen menneisin, aina palajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskellä.

Mutta jatkan keskeytynyttä kertomustani.

Kiristuorstain aamulla kuulimme messun ja kävimme pyhällä ehtoollisella. Oli kirkas kevät-aamu, ja palattuamme kirkosta, minä en jäänytkään muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin alttaanille sitä syömään. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin silmäni merelle, näin näytelmän, joka minua hämmästytti. Jätin ruokani ja juoksin isäni luo. Hän seurasi minua alttaanille ja katselimme molemmin merelle.

Näimme pitkän jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne olivat vielä etäällä, mutta ilma oli niin kuulakka, että selvästi erotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin- ja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljissä. Samalla kuin nuo isot laivat näyttivät lähestyvän, näkyi toinen jono pieniä aluksia, jotka sivutuulella täyttivät kolmikulmaisia purjeitaan, pakenevan pitkin rantavesistöä Samoa kohden. Sillä välin nuo isot laivat, ikäänkuin kahden vaiheilla, äkkiä muuttivat kulkunsa suuntaa, jatkamatta sitä satamaan. Luulin jo, että ne lähtisivät tiehensä. Mutta ei! Eivät ne menneetkään, ne vain luovailivat Chion edustalla. Pikkulaivat taas, paeten meistä oikeaan päin, katosivat toinen toisensa perään saaren perimmäisen niemen ta’a.

Ei ollut vaikea arvata, mitä tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto saapui ja vankka, kapinoitsijat lähtivät pakoon. Mutta Chiolaiset — kuinka heidän oli käypä? En tiedä, kauaksiko aikaa isäni ja minä jäimme alttaanille seisomaan ääneti ja liikkumatta, silmät tähdättyinä merelle päin.

— Paetkaamme, paetkaamme — sanoi äkisti isäni ja kääntyi huoneesen mennäkseen. Minäkin käännyin ja näin silloin että takanamme alttaanilla seisoi äitini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin äänetönnä katsellen edessämme olevaa näytelmää merellä.

Isäni lähti oitistaan huoneesta ja käski minun tulla mukaan. Hän tahtoi, että neuvottelisimme sukulaistemme kanssa tehtävistä. Tuskin olimme päässeet aitauksemme portista ulos, kun näimme Kalanin, äitini orpanan, tulevan vastaamme, taluttaen kädestä pientä tytärtään. Kalanis oli muutaman kuukautta sitte jäänyt leskeksi; nyt hän kohdisti kaiken huolensa ja rakkautensa äidittömään lapseen, eikä laskenut sitä luotaan milloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tytön soma muoto ja hänen suloisissa kasvoissaan ilmestyvä suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi päivistä asti, vetäneet puoleensa koko sieluni myötätunnon.

Kalanis tuli isäni luo samassa tarkoituksessa, kuin mikä meitäkin ajoi liikkeelle. Kuljimme kaikki yhdessä kappelille. Molemmat ukot astuivat edellä puhellen, minä tulin perässä muutaman askelen päässä, taluttaen kädestä pikku Déspinaa. Katselin tuon viattoman pään kellerviä hiuksia, ja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme nähneet alttaanilla, sekä mitä kaikkia ilkitöitä olin kuullut Turkkilaisten tehneen Smyrnassa ja Kydoniassa.

Kävelin vaiti ja suruissani. Pikkutyttö oli myöskin vaiti, mutta tunsin hänen sormensa levottomasti liikkuvan kädessäni. Huomasin hänen olevan peloissaan, ja kun en tiennyt, mitä sanoisin rohkaistakseni häntä, kumarruin ja suutelin hänen pientä kättänsä. Silloin hän loi minun kirkkaat sinisilmänsä ja kysyi minulta vapisevalla äänellä:

— Lukís, tokkohan Turkkilaiset tappavat meidät?

— Ei, Déspinani, me pakenemme. Älä pelkää! Ei kukaan tee meille pahaa.

— Ne tappavat minun isäni, minä sen tiedän. Ne tappavat hänen. — Ja nyt alkoi hän katkerasti, mutta hiljaa itkeä, ja kyynelten vieriessä toisteli hän:

— Ne tappavat hänen! Turkkilaiset tappavat isäni.

— Älä itke, Déspina, älä pelkää.

Tahdoin lohduttaa häntä, mutta en löynnyt sanoja, ja nähdessäni hänen hiljaisen murheensa, minun ääneni tukehtui nyyhkytyksiin.

Kirkon eteisessä istuivat jo useimmat naapurimme ko’olla. Mekin istuimme marmori-raheille. Kalanis nosti syliinsä tyttärensä, ja vanhimmat rupesivat puheille.

Päätös syntyi viipymättä. Selvän selvä oli, ettei meillä ollut likimainkaan riittäviä keinoja vastarinnan tekemiseen ja että Turkkilaiset saisivat saaren haltuunsa. Ja ennestään tiesimme miten Turkkilaiset käyttäytyvät valloitetuissa maissa. Päätettiin siis, että lähtisimme saaren läntisempiin osiin ja hajaantuisimme siellä piilopaikkoihin, missä niitä oli saatavissa. Täten etääntyisimme Turkkilaisista ja lähenisimme rantaa vastapäätä Psaraa, josta toivoimme pelastuksen tulevan.

Sydän tuskassa hyvästelimme toisiamme, menimme kirkon sisään, suutelimme pyhäin kuvia, ja erottuamme käännyimme kukin kotia.

Sen koommin en nähnyt kappeliamme.

Matkalla isä ilmoitti minulle päättäneensä pyytää kahta vanhaa enoa suojaamaan ja holhomaan meitä muutamaksi päivää. Nämät asuivat maatalossaan niiden vuorten takana, jotka ympäröivät Chion “kenttää”. Päästyämme kotiin, määräsi isä puutarhurin oitis sälyttämään kahden muulin selkään sänkyvaatteita ja muonaa, lähtemään tuonne, ilmoittamaan vanhuksille tuloamme sekä siellä muulinensa vartoomaan meitä.

Heti puutarhurin lähdettyä huusi isä minua makuusuojaan, johon hän oli sulkeutunut äidin kanssa. Tapasin heidät sullomassa säkkiin hopea-astioita ja muita kallis-arvoisia kaluja. Toinen säkki oli jo sängyllä täynnä ja valmiina. Kun toisenkin suu oli sidottu, nosti isä sen ja käski minun kantaa sängyllä olevaa säkkiä; äiti avasi oven ja läksimme ulos.

Isä edellä, minä perässä, kantaen sylissämme säkkejä, menimme puutarhan perimpään puoleen, missä puita kasvoi taajimmassa. Laskin säkin maahan ja läksin kahta kuokkaa noutamaan. Täällä, vanhan omenapuun varjossa, lähellä kaivoa, paikalla, jonka, isäni vaatimasta, tarkasti panin merkille ja painoin mieleeni, aloimme molemmat kaivaa syvää kuoppaa. Kuopan pohjalle panimme säkit päälletysten, peitimme ne sitten mullalla, jonka tallasimme tanteren tasalle, ja varmistettuamme itsemme, ettei kukaan ollut havainnut meitä, palasimme sisään.

— Älä unhota tuota kätköpaikkaa — sanoi minulle isäni. — Jos minä kuolen, olet sinä äitisi ja sisartesi ainoa turva.

Oven edustalla keksimme neljä juhtaa valjaissa ja Andrianan jouduttamassa kaikkia lähtöön. Vanhempani ja sisareni nousivat aasien selkään ja läksimme liikkeelle. Andriana ja minä seurasimme jalkaisin.

Sillä tuokiolla kuului äkisti kaukainen kanuunan jyrinä, jonka perään kohta pamahti tykin laukauksia paljo lähempää.

Me käännyimme ääneti toinen toiseemme. Ammuntaa jatkui keskeytymättä. Laivastosta ja linnasta Turkkilaiset näin jyrisevästi viettivät hirvittävän voittojuhlansa alkajaisia.

— Voi poloista Chios parkaa! — huudahti isäni ja joudutimme pakoamme.

Se maatalo, johon riensimme, oli vuorinotkelman pohjassa. Näköala oli rajoitettu eikä sinne siintänyt merta. Siellä isäni vanhat enot elelivät aikojansa hiljaisessa yksinäisyydessä.

Vanhempi näistä, varsin järkevä ja kokenut mies, oli oleskellut monta vuotta Amsterdamissa kauppiaana. Siellä oli hän tutustunut Korain kanssa, joka silloin samaten harjoitteli kauppaa, ja siitä asti oli hän ylläpitänyt ystävyyttä jopa silloin tällöin kirjevaihtoakin tuon oppineen vanhuksen kanssa, itsekin harrastaen kirjallisuuden viljelemistä. Kaikki tämä korotti enoni arvoa hänen kansalaistensa silmissä. Oppineet, heitä kun oli harvassa, nauttivat silloin suurempaa kunnioitusta; ja yleensä he ansaitsivatkin sen, sillä he työskentelivät hartaasti kansan valistamisen eduksi.

Lapsuudestani saakka en ollut tuota enoa nähnyt, mutta muistelin häntä aina kunnioituksella, ja silloinen lyhyt oleskelu hänen luonansa sai minua entistään enemmin arvossa pitämään hänen hyviä avujansa.

Hän sanoi meille edeltäpäin kaikki, mitä Chios saaren oli määrä kärsiä. Hän ennusti murhat, hävitykset, ihmisryöstöt, maanpaot, sanalla sanoen kaikki, mikä sitten tapahtuikin. Yleensä moitti hän kapinaa muka ennenaikaiseksi ja katseli tulevaisuutta varsin synkältä puolelta. Mutta hän oli vanha ja eleli yksinäisyydessä kokemuksineen kirjojensa seurassa. Tokkohan milloinkaan kapinaa syntyiskään ilman nuoruuden rohkeutta ja kokemattomuutta? Vanhat luonnostaan suosivat rauhallista elämää tahi asiain jättämistä vastaiseksi, he neuvovat varovaisuuteen ja kärsivällisyyteen, sen tunnen jo kyllin omasta kokemuksestani.

Toinen veli oli kuuro. Harvoin hän puhui. Ollen alakuloinen ja synkkämielinen, näytti hän vieraantuneen tästä maailmasta. Hänen ainoana ajanviettonaan ja askareenaan oli puupiirtely. Minulla on vielä tallella pieni puupiirros, jonka hän silloin lahjoitti minulle, kuvaava Maarian etsikkoa.

Turhaan vanhempani kehottivat molempia vanhuksia pakenemaan kanssamme. Kuuro pudisti kieltävästi päätänsä. — Meillä ei ole enää pitkältä elonaikaa — sanoi toinen — miksi siis vaivaisimme itseämme sen vuoksi? Teillä on velvollisuuksia lapsianne kohtaan, lähtekää!

Ja vanhuspari jäi maatalohonsa.

Kuinka heidän kävi? Ei heitä, eikä heidän puutarhuriansa ja tämän lapsia, eikä heidän iäkästä emännöitsijäänsä sittemmin kuultu, ei nähty. Puutarhuri lapsineen myytiin, Herra tiesi minne, koristamaan tiesi kenenkä turkkilaisen isännän puutarhoja. Mutta vanhukset, varsinkin kuuro, olivat raastajille ihan arvottomia. Kuka heitä ostaisi, ja mitä varten? Semmoisia vankeja ei myydä, ne tapetaan. Oi jospa heidän kärsimyksensä edes olisi ollut lyhyt! Onneksi eivät ainakaan olleet naineita eivätkä jättäneet leskiä ja orpoja itkemään heitänsä. Mutta me säilytimme heidän muistoansa, ja vielä nytkin, näin monen vuoden kuluttua, minua itkettää, kun heistä kirjoitan.

Viivyimme neljä päivää heidän maatalossaan. Joka päivä saimme talonpoi’ilta tietoja siitä, mitä saarella tapahtui.

Ennenkuin laivat vielä ehtivät satamaan, karkasivat Turkkilaiset linnasta kaupunkiin ja alkoivat hävittää, ryöstää ja murhata. Silloin kun me paetessamme kuulimme kanuunan-ampumista, astui laivain väki rannalle ja lisäsi siten telottajain lukumäärän.

Seuraavana päivänä vilisi leveä merensalmi veneitä, jotka mannermaalta toivat niitä hurjia joukkoja, jotka niin kauan olivat odottaneet ihmis-ajon alkua. Silloin kurjuus nousi ylimmilleen. Kaupunki ei enää riittänyt näiden tyydyttämiseksi, ja he syöksyivät maakunnan kimppuun.

Pääsiäissunnuntaina suoritettiin hirvittävä väkisurma pyh. Minan luostarissa.[8]

Vastarintaa ei tehty. Ne kapinoitsijat, jotka eivät päässeet pakoon, hajaantuivat ja piiloutuivat mikä minnekkin. Ei siis mikään pidättänyt petoja eteenpäin hyökkäämästä, paitsi saatavan saaliin runsaus. Samassa määrin kuin saalis loppui, laajeni myös hävityksen piiri, ja niinpä kuulimme Turkkilaisten lähenemistään lähenevän piilopaikkaamme.

Sanoin: kuulimme heidän lähenevän. Liian heikko ja laimea on tuo lauselma. Mutta kuinka pystyisinkään sanoin lausumaan noiden uutisten tuottamaa kauhua? Sinun tarvitsee, lukijani, mielikuvasimesi avulla täydentää vaillinaista kertomustani, luoden siten elämää niihin kohtauksiin ja mielikoskoihin, jotka muistini nyt kutsuu esille. Sillä toista on tyvenessä kamarissa istuen lukea häviöistä, joita on tapahtunut kaukaisessa tai tuntemattomassa maassa, tuonoin, monta aikaa sitten, toista omin korvin kuulla, että ne ja ne tuttavasi, sukulaisesi, ystäväsi, kansalaisesi on tapettu tai raastettu orjuuteen, että ne talot, jotka muutamia päiviä sitten näit, joissa kävit, on poltettu tai paljaaksi ryöstetty; toista, jos nimen-omaan sulle sanotaan: se ja se on murhattu, sen puoliso on orjana, se ja se näki hurjan Turkkilaisen laahaavan vaimo-parkaa, joka itki ja huusi hädissään! Ja hänen äänensä sinä tunnet, kuulit sen usein soivan sulle lempeästi. Ja vieläkin luulet kuulevasi hänen surkeita hätähuutojaan, luulet näkeväsi, miten hän, pää taaksepäin heitettynä, hiukset hajalla viedään orjuuteen ja häväistäväksi. Ja silloin ajattelet hänen miestänsä ja lapsiaan. Ja itse olet siellä aivan lähellä vanhempaisi ja impi-sisartesi kanssa, ja odotat joka hetki, että jumalattomat vainoojat ilmestyvät nähtäviisi. Oi! Jumala sinua varjelkoon semmoisista koetteluksista!

Sanomat näistä tuhotöistä tulivat niin perätysten, niin päällekkäin, ettemme lopuksi enää käsittäneetkään onnettomuuden hirveää suuruutta. Kauhistus oli lyönyt mielemme turruksiin. Melkein väkisin täytyi vanhan enon pakottaa isääni pakenemaan pois kanssamme.

Sälytimme taas tavaramme muulien selkään ja lähetimme puutarhurin ennakolta, käskien häntä vartomaan meitä pyh. Yrjön kylässä, joka oli saaren länsi-osassa, missä isä muisti olleensa erään talonpojan lapselle kummina. Sanottuamme jäähyväiset molemmille vanhuksille lähdimme mekin perästäpäin ja saavuimme ehtoopäivällä pyh. Yrjön kylään, väsyksissä matkasta ja helteestä.

Heti kylään tultuamme huomasimme että jotakin tavatonta oli siellä tekeillä. Kaikki väki oli liikkeellä, tiet täynnä ihmisiä, niiden seassa aseellisia miehiä, jotka näyttivät muukalaisilta; talojen ovissa vaimoja ja lapsia, jotka katselivat ja haastelivat. Olipa juuri kuin juhlapäivänä, ja juhlapäiviä nämä todella olivatkin. Mutta levottomuuden ilme ihmisten kasvoissa todisti, että juhlaa ei vietetty kylässä.

Isäni lähestyi vanhaa talonpoikaa, joka seisoi avatun ovensa suulla, kysyen häneltä kummipoikansa isää. — Sitä ei enää ollut kylässä, se oli muuttanut pois vuosi sitten. — Hän kysyi, oliko puutarhurimme kahden muulin kanssa tullut? Ei puutarhuria eikä muuleja ollut näkynyt. — Hän kysyi, mitä tuo touhu tiesi ja mistä nuo asemiehet olivat? Asemiehet olivat Samolaisia, jotka pakenivat Turkkilaisia, ja heidän kanssaan oli Logothétis.

Logothétis kylässä Turkkilaisten takaa-ajamana! Ja me, kun olimme tulleet pyhän-Yrjön kylään paetaksemme Turkkilaisia! Eikä kummipojan isää kylässä, eikä puutarhuriamme, ja me siellä kadulla hämillämme, ilman ruokaa, ilman suojaa, ilman opasta!

Talonpojan tuli meitä surku ja hän pyysi meitä astumaan majaansa. Me menimme sisään kaikki ja istuimme siellä odottaen puutarhuria. Aamusta varhain olimme syömättöminä. Vieraanvarainen talonpoika kysyi, eikö meidän ollut nälkä, ja tarjosi meille halpaa ateriaansa, mutta isäni, joka ei tahtonut riistää mieheltä hänen leipäänsä, kiitti ainoastaan.

Sitten hetket kuluivat kulumistaan eikä puutarhuria ilmestynyt, mutta sisarteni tuli kovin nälkä. Isäni pani minua ostamaan mitä löytäisin, ja sitä varten astuin ulos kadulle, kun äkkiä laskevan auringon valossa näin yleisen sekamelskeen edessäni. Vaimot juoksivat lapset sylissään, miehet reput käsissään, katkonaisia puheita vaihdeltiin, ja kaikki pakenivat kylästä, sillä välin kuin ennen mainitut aseelliset keräytyivät ja hankkivat tukkimaan pääsytietä kylään. Tuo oli, ikäänkuin lehdet maassa äkkiä pyörähtelevät ennenkuin myrsky rupee riehumaan.

— Turkkilaiset tulevat! paetkaa! juoskaa piiloon! huusi juosten luoksemme vanha talonpoika.

Olimme jo kaikki ulkona eikä valmistuksia tarvittu pakoon. Kiireesti irroitin juhdat mökin viereisistä puista ja pakenimme peloissamme, seuraten mekin muiden tulvaa.

Yön vietimme matkustamalla, tietämättä minne kuljimme. Tie oli pitkä ja vaivaloinen, yö myrskyinen, taivas synkkä, ainoastaan silloin tällöin kuu pilkahti pilvien välistä. Ja me nälkään nääntymäisillämme, unisina, uupuneina — pakenimme vaan. Usein kauhistuimme, kun luulimme kuulevamme huutoja, pyssyn laukauksia tai hevois-kavioin töminää. Usein keskeytimme matkaa, istuaksemme hiukan levähtämään. Kuljimme useimmat jalkaisin. Matkue oli pitkä ja lukuisa, jonka vuoksi pelkäsimme pienen parvemme hajaantumista. Tahdoimme pysyä muun joukon muassa, eksymättä kuitenkaan toisistamme.

Päivän koitossa saavuimme merenrannalle, aution sataman luo vastapäätä Psaran saarta. Sinne oli halumme ja toivomme paeta. Mutta kävi kova tuuli; satamassa ja merellä ei näkynyt yhtään laivaa eikä venettä eikä rannalla vastapäätä voinut erottaa mitään elon merkkiä. Mutta rannikon oli jo haltuunsa ottanut joukko muita pakolaisia, jotka ennen meitä olivat sinne saapuneet samassa toivossa kuin mekin. Edempää emme nähneet emmekä kuulleet heitä. Vasta kun lähestyimme rantaa, näimme olivipuiden alla, joita kasvoi ihan veden rajassa, maassa venyvän ihmisiä joukottain. Siellä olivat kurjat olleet koko yön, sill’aikaa kuin me, taistellen myrskytuulta vastaan, pyrimme samaa pelastuksen satamaa kohti.

Meidän tulomme ja nousevan auringon ensi säteet panivat tuon pakolaisten leirin jalkeelle; ja ennenkuin vielä kerkesimme yhtyä heidän pariinsa, näimme puiden juurelta olentoja heräävän ja nousevan istualle. Näimme naisia, lapsia, ukkoja, nuorukaisia, jotka käänsivät kasvonsa meihin päin, ja muutamatpa erkanivat joukosta ja tulivat meitä vastaan tunnustellakseen meitä.

Nyt mekin saimme levähtää. Naiset astuivat maahan aasien selästä ja istuimme kaikki erään puun juurelle. Monta vuotta on tuosta kulunut ja monta kovaa olen sitten kokenut, mutta en milloinkaan unhota sitä väsymyksen tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi minun. Neljäänkolmatta tuntiin en ollut saanut einepalasta tyhjään vatsaani. Vaivuin pitkäkseni maahan äitini viereen ja ummistin silmäni, voimatta liikuttaa jäsentäkään, voimatta ajatella ajatustakaan. Tunsin äitini käden silittävän otsaani, avasin silmäni ja näin tuon armaan pään kallistuvan ylitseni. Emme vaihtaneet Saanaakaan, mutta äitini kumartui ja suuteli minua ja suljin taas silmäni. Tämän kaiken muistan vielä, niinkuin se olisi tapahtunut eilen.

Isäni oli mennyt tapaamaan noita ennen meitä tulleita. Vähän ajan päästä palasi hän, seurassaan vanhus, jota en tuntenut. Mutta äitini tunsi hänen, ja nousi seisaalle ja riensi häntä vastaan. Ukko avasi sylinsä ja likisti rintaansa vasten äitiäni. Se oli hänen setänsä.

Tähän silmänräpäykseen asti ei kukaan meistä ollut itkenyt. Uhkaavan vaaran tuottama pelko, alituinen liikunto, vaihtuvat kohtaukset, ja tunteet, kaikki tämä oli kireästi jännittänyt hermostomme. Sielumme ja ruumiimme oli riutua, mutta silmämme pysyivät kuivina.

Mutta silloin kun äiti parkani kätki päänsä vanhuksen syliin, antautui hän kokonaan surun valtoihin, häneltä kuului valituksia, nyyhkytyksiä ja huokauksia, ja ne viilsivät sydäntäni. Sisareni syleilivät itkien äitiä, isäni kätki kasvonsa käsiinsä, Andriana pureksi kynsiänsä, ja minä tunsin sydämmeni nousevan kurkkuuni ja kyynelen polttavan silmäkulmassani; valitus ja murhe vallitsi olivipuun alla, joka meitä varjosti.

Vanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille jotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa — muuta hän ei ollut voinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta ihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.

Sillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi vaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina, turvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut muuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme heitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta läheiseen Mesta’n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos mahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.

Lähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme surkeassa tilassa Mestahan.

NELJÄS LUKU.
Chion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat kuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä ulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen toisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen. Huoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten huonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen läpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.

Nämä kylät johtivat aina mieleeni Smyrnan khania. Erotus on vain siinä, että khania ympäröitsee iso kaupunki meluineen, mutta näitä vihannat kukkulat, ja kylät eivät sulje sisäänsä kalpeita kauppamiehiä, kuin khani, vaan tanakkaita talonpoikia; khanin keskellä olevan pihan asemesta kapeat tiet ja taajaan tungetut rakennukset täyttävät sen paikan, jonka tuo ulommaisten huoneiden nelikulmainen jono ympäröitsee.

Keskellä kylää kohoo tavallisesti torni, jonka sisäänkäytävä on niin korkealla maasta, että sinne pääsee ainoastaan tikapuita myöten tai köyttä pitkin kiipeemällä. Nämä tornit, ollen jäännöksiä Genualaisten vallasta, ovat kylien päälinnoja.

Tämmöinen oli Mesta’n kylä, johon pakenimme. Asukkaat ottivat meitä ystävällisesti vastaan ja antoivat asuttavaksemme tyhjän talon, jonka huoneet ja’oimme äitini sedän ja kahden muun perheen kanssa, joiden yhteyteen yhteinen onnettomuus oli saattanut meidät.

Puutteemme olivat monenlaiset ja suuret, mutta kukapa silloin ajatteli elämän tavallisiakaan tarpeita, saatikka mukavuutta? Olihan tarkoituksemme vaan pelastaa henkemme, mutta siihenkin elantomme tuskin riitti. Ja olipa leivänkin saanti tiukassa eikä onnistunut joka päivä. Viikunat, pavut, leipäpuun hedelmät, kedon kasvit — kas siinäpä enimmäkseen ravintomme. Ja näin päivät menivät, pelon ja toivon vaiheella.

Psaraan pakenemis-tuuma täytyi meidän jättää sikseen, sillä sieltäpäin tulevat tiedot eivät antaneet aihetta mihinkään toiveisin. Saari oli jo täynnä pakolaisia, ja Psaralaiset, he kun tuskin kykenivät näitä elättämään, eivät voineet eivätkä tahtoneet vastaan-ottaa useampia. Veden puute alkoi jo käydä tuntuvaksi heille, ja kun niin paljo köyhiä pakolaisia oli ahdettu yhteen, syntyi siitä tauteja, jotka näyttivät ennustavan kovempaa kulkutautia. Siitä syystä kirjoittelivat he Chion pakolaisille kehottaen heitä suuntaamaan retkeänsä muihin Egean meren saariin, jota varten he alttiisti tarjosivat laivojansa ja merimiehiänsä.

Mutta me Mesta’ssa olijat aloimme toivoa, ettei enää ollut pakko paeta. Kaksi viikkoa oli kulunut turkkilaisen laivaston tulosta; kapinoitsijat olivat purjehtineet pois tai lymyilivät siellä täällä saaren sisä-osissa, kaupungin rauhalliset asujamet ja useimmat talonpoi’ista eivät olleet yrittäneet vastarintaa tehdä turkkilaiselle esivallalle eivätkä sekaantuneet kapinaliikkeesen. Mitä hyvää siis enää vainon jatkannosta? Miksi iät päivät harjoittaa hirmuvaltaa siellä, josta jokainen vastarinnan mahdollisuus oli kadonnut? Eikö jo kyllin monta viatonta uhria ollut surmattu? Eikö Turkkilaisen vimma jo ollut saanut kylläänsä? Näin aprikoiden odotimme päivästä päivään anteeksi-annon julistusta ja lupaa palata kotiliesillemme.

Ja todella, Turkkilaisten tuimuus olikin viime-päivinä lauhtunut. Harvemmin pamahti pyssyt, harvemmin kuultiin murhista ja rosvoomisista, kulkipa jo huhujakin, että ulkovaltain konsulit välityksellään koettivat hankkia armoa “rajah’ille” ja että pasha näytti taipuvan leppeyteen. Ja tämmöiset huhut saapuivat meille saakka ja virkistivät toiveitamme.

Yhdeksäntenä Mesta’ssa olomme päivänä luulimme vaivamme loppuneen. Kaksi konsulia tuli kylään tuoden öljypuun oksia[9] ja lohdutuksen sulosanomaa. He toivat allekirjoitettavaksi anomuskirjan ja lupasivat että, jos nöyristyisimme, pasha antaisi meille anteeksi. Antaisi meille anteeksi! Mitä ja mistä? Emmehän olleet kapinallisia, emme me olleet kellekään vääryyttä tehneet, emme me ryöstäneet vierasta omaisuutta, emme raiskanneet vaimoja, emme murhanneet, emme riistäneet orjiksi. Mitä meidän siis piti anteeksi saaman?

Mutta nämä ovat nykyisiä mietteitäni. Emme silloin harkinneet näitä; toivo vapautua viheliäisestä tilastamme oli meille todellisen ilon aiheena. Sen vuoksi me kaikki halusti allekirjoitimme, nuoret ja vanhat, tutkimatta edes mitä anomuskirja sisälsi, kirjoitimme molemmin käsin, ylistäen kristillisten konsulein ihmisystävällistä välitystä, ja hengähdimme huokeasti, uskoessamme, että vaino oli lakannut ja että eheinä saisimme pian palata kotimajoihimme.

Mutta tokkohan meidän oli suotu nähdä kotîmme samanlaisina kuin ne jätimme? Samolaisten ja Burnia’an johtamain talonpoikain hyökkäyksen jälkeen, linnasta ja laivastosta lasketun tuiman tykkitulen jälkeen ja varsinkin Turkkilaisten hillitsemättömän ryöstön jälkeen, emme siinä kohden saattaneet suuriakaan toivoa. Mutta kuitenkin vallitsi meitä kaikkia siellä Mesta’ssa palauksen kaipuu. Tahdoimme uudestaan nähdä kotejamme, joskin löytäisimme ne missä tilassa tahansa. Ja pelko että löytäisimme ne hävitettyinä ei vähentänyt, vaan päinvastoin enensi haluamme.

Semmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota rakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas esine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt sydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme kalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden armastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi polttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista tuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan raunioita.

Konsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme oitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme, varoen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni, pettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat meidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta turkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein lupaukseen ja suojelukseen.

Monen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä nuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät Mesta’han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.

Varhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni kanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun aina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään meidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään onnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen yhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme muistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään hengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta, vaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten ennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten johdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?

Jätimme Mesta’ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden. Äskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin verekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht’äkkiä saattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet tai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme nuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset mastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo vähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen matkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme ollut sallittu kestää kauan.

Loitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä ja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.

Päivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden.
Tultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia.
Pysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut
kylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme.
Huutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]
Näiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes tulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän päittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin nousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti ja vaikeroitsi.

Kun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta noista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että Turkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän ulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli kaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen kylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.

Siinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja vaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta ja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti, turkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta’han, kävellen kiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset ihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan näytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui tuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.

Isäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli — arveli hän — muka vain satunnainen selkkaus. Ehk’eivät pashan säädökset vielä olleet tunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis nuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen vainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.

Näin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä muita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. — Paetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en saanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin kirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.

Tuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla lupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa toimittamaan kirjettä Psara’han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon keinoja. — Anna sinä laivan tulla — sanoi hän isälleni — ja jos tahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.

Isäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä ehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko hän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa piillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän, niin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut itseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä päättäisi?

Seuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko’ossa huoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen mikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä toimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin saattaisimme vartoa vastausta Psarasta.

Andriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan etsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme kasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta nyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein ovea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.

Adriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä onnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta’ssa. Täynnä alttiutta ja itsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti huolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli. Hän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä, rehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille lepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta maailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli hän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön, hänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja, niinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja hilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa yleistä nulomielisyyttä.

Sillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En tahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton ja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia sanoja vaihdeltiin.

Silloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana, hiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko hänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja — häpeää.

Äitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi kammahtaen: — Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi tyttärensä syliinsä.

Mutta Andriana, toinen käsi avatun oven lukolla, osotti toisella ulospäin, ja koetti läähättäen sanoa jotakin, vaan ei saanut muuta soperretuksi kuin:

— Paetkaa, lymytkää!

Tuokiossa olimme kaikki ulkona Andrianan kanssa.

Minne menimme? Mitä tahdoimme? Joku synnynnäinen vaisto ohjasi askelemme poispäin kylän portista. Kartoimme Turkkilaisia. Emme kuitenkaan ajatelleet, että etääntyessämme portista suljimme itsemme kylään. Mutta ajatelleeko kukaan mitään semmoisella hetkellä?

Juostessamme näin kauhusta huumaantuneina, tietämättä minne, näki meidät eräs matalan mökkinsä ovella seisova eukko; hän sääli meitä ja sanoi kuroittaen kättänsä meille:

— Rientäkää tänne, kristityt, minä piilotan teidän.

Syöksimme kaikki avatusta ovesta sisään, seuraten vanhusta. Jumalapa hänen mieleensä tämän tuuman johti! Häntä saamme kiittää pelastumisestamme ja elossa-olostamme. En ole häntä sitten nähnyt enkä tiedä hänen nimeänsä, mutta en milloinkaan ole unhottanut hänen laupiasta katsantoansa enkä lakkaa hänen muistoansa siunaamasta. Jumala palkitkoon hänen hyväntyönsä autuasten ikuisissa majoissa!

Huoneen takana oli piha ja sen perällä navetta. Tuohon navettaan akka meidät piilotti. Hänen lehmänsä kävivät ulkona laitumella eivätkä palanneet sinä iltana eikä seuraavanakaan riitelemään meiltä asuntonsa omistusta. Turkkilaiset eivät ryöstäneet ainoastaan vaimoja ja lapsia. Mitä vaan löysivät, se kelpasi heille saaliiksi. Mutta eivät he ainakaan vahingottaneet meitä ryöstämällä akka paralta hänen karjansa.

Sisäänmentävä oli ahdas ja pimeä. Perempänä avautui neliskulmainen ja jotenkin avara navetta. Mutta siinä ei ollut ikkunaa eikä muuta läpeä, niin että, kun pihanpuolinen eteisen ovi suljettiin, siellä oli pilkkoisen pimeä. Neljä vuorokautta me viruimme tuossa piilopaikassa. Meitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä.

Ensimmäisen päivän ehtoolla toi ihmisrakas eukko meille säkillisen viikunoita. Kun silmämme tottui pimeään, keksimme yhdessä nurkassa ammeen, jossa oli vettä lehmäin juottamista varten. Vettä liikeni vielä meillekin. Kiitos olkoon tuon veden ja viikunain, emme kuolleet janoon ja nälkään. Navetan seinästä vähän ulkonevalta lavalta löysimme olkia, joita levitimme lattialle, niin ettei ainakaan lasten ja naisten tarvinnut maata haisevassa loassa. Ja näin elimme neljä yötä ja neljä päivää.

Piilostamme kuulimme usein ulkoa Turkkilaisten hurjia huutoja ja kristittyjen vaikeroimista, milloin kauempaa, milloin likempää. Olletikkin viimeisenä yönä olivat vainoojamme varsin lähellä, sillä he olivat yötyneet akan huoneesen. Kuulimme heidän juttelevan ja kerskaavan rumista urotöistänsä.

Turkkilaisten päätarkoituksena oli pakolaisten vainustelu heidän piiloistaan. Miehet he tappoivat, naiset he möivät orjiksi vieden saaliinsa kaupunkiin. Talonpoi’ille he tavallisesti eivät muuta vahinkoa tehneet, kuin että antoivat heille selkään tai korville tai potkivat heitä ja söivät heidän ruokavaransa. Samat Turkkilaiset eivät jääneet kauaksi kylään. Ehtoolla tuli yksi joukkio, söi, joi, makasi, aamulla alkoi tapettavain ja ryöstettäväin etsintä. Ensimmäiset lähtivät saaliineen vankineen, ja sijaan tuli ehtoolla toinen joukkio ja niin edespäin. Me odotimme, että he vihdoin saisivat kyllänsä, että saaliin tyhjiin ryöstäminen lopettaisi tämän pitkitetyn vainon, rukoillen Jumalaa, että jaksaisimme kestää ilmi joutumatta.

Kuinka voisin kertoa näiden äärettömän pitkäin päiväin ahdinkoa ja tuskaa! Emme tohtineet puhuakaan ett’ei vähinkään melu meitä ilmaisisi. Andriana itki herkeämättä ja toisinaan nyyhkytykset puhkesivat häneltä kuuluviin. Isä vaikitti silloin häntä, kuiskaten:

— Tahdotko saattaa meidät turmioon? — Ja silloin tyttö parka peitti päänsä eikä hänen valitustaan enää kuulunut. Äitini lähestyi lohduttamaan häntä, vaan hän sanoi:

— Älä lähesty minua, älä tahraa itseäs!

Onneton tyttö! Hänen kolkko epätoivonsa tuon pimeän, lokaisen hökkelin suojassa todisti kauhistavasti mikä kohtalo odotti muita sikäläisiä naisia, jos Turkkilaiset löytäisivät meidät.

Viimeisen yön vietimme pelossa ett’emme perältäkään saattaisi säilyä joutumasta heidän käsiinsä. Ainoastaan navetan ovi erotti meidät heistä. Aamulla palasi pihaan hiljaisuus, mutta kylästä kuului edelleen meteliä. Kuinka hitaasti hetket matelivat matkaansa! Tulisivatko Turkkilaiset taas likelle meitä? Oliko meidän vielä oltava yksi yö heidän lähellään? Tunsimme kaikki ettemme voisi kestää kauemmin.

Iltapuolella kuulimme heidän pihassa puuhaavan lähtöä. Uskalsimme tuskin hengittää, odottaessamme vainolaistemme toivottua poistumista.

Silloin kuulimme äkkiä Turkkilaisen äänen jyreästi ärähtävän ihan oven vieressä:

— Vaan katsotaanpas, ennenkuin lähdemme, mitä akka tuossa mökissä säilyttää!

Tein ristin merkin. Kylmä hiki valahti iholleni.

Naristen navetan ovi aukeni ja aukolla näin Turkkilaisen kamalan haamun. Hän piti toisessa kädessään välkkyvää miekkaa, toisessa riukua, jonka päästä riippui lyhty. Lyhdyn valo valaisi Turkkilaisen kasvoja ja hänen hartiainsa takaa näimme muita turkin-päitä, jotka loivat urkkivia silmäyksiä pimeään huoneen sisustaan.

Minä makasin pitkälläni navetan perällä vastapäätä ovea. Tuhannen vuotta vaikka eläisin, en unohda tuota kauheaa tarkastusta!

Navetasta ei kuulunut hengähdystä. Turkkilainen ojensi jalkansa ja astui askeleen eteenpäin. Samassa kuului jalan loiske vedessä ja Turkkilaisen törkeä sadatus:

— Lokaa ja kuraa tääll’ on, mutt’ ei muuta. Mennään pois!

Ovi paiskattiin kiinni että kolahti ja Turkkilaiset menivät tiehensä. Olimme pelastuneet! Yksi yskähdys, yksi huoahdus olisi saattanut ilmaista meidän. Mutta Jumala armahti ja näki hyväksi varjella meitä. Pelastuksemme sinä hetkenä näytti meistä hyvältä tulevaisuuden enteeltä ja odotimme jo rohkeammalla mielellä koettelustemme loppua.

Toivomme ei pettänyt meitä. Samana iltana, pimeän tultua, avattiin navetan ovi taas, mutta tällä kertaa ystävän kädellä, ja keskellemme astui se talonpoika, jonka enoni oli pannut laivaa kuulustamaan. Mitenkä hän oli saanut asiansa ajetuksi, miten hän keksi lymypaikkamme, en tiedä. Hän toi sanan, että erään Psaralaisen laiva oli meitä vartoomassa eräässä autiossa valkamassa vähän matkaa kylästä, ja talonpoika oli valmis opastamaan meitä sinne heti kohta.

Öinen hetki, pelko Turkkilaisia, tietämättömyys tulevaisuudesta, paon vaarat, ensimmäisten turhain harharetkiemme muisto synnyttivät sillä hetkellä monta epäilystä meissä. Mutta jos jäisimme, olisi perikatomme varma tänään tai huomenna, kun me kuitenkin pakenemalla ainakin saattaisimme pelastua. Pako siis päätettiin ja lähdimme talonpojan meitä johdattaissa.

Pitäen toinen toisemme kädestä ja astuen ääneti saavuimme kylän päähän, siihen, joka oli vastapäätä sen sisäänkäytävää. Vältimme porttia, varoen että Turkkilaiset vielä vartioivat sitä. Oppaamme oli ryhtynyt toimiin ja keinoihin. Hän vei meidät asumattomaan huoneesen, jonka takaseinän puolelta meidän oli karkaaminen. Yö oli pimeä, kuitenkin erotimme ikkunasta että alla oleva maa vietti jyrkästi alaspäin. Köysi ripustettiin alas ja ensiksi laskettiin minä. Sidoin köyden vyötäisilleni ja pidin siitä käsilläni, samalla kuin ylhäällä olijat hinasivat minun alas. Sitten muut miehet liukuivat alas yksitellen, ja otimme vastaan vaimot ja lapset, jotka sitten laskettiin alas; viimeiseksi itse talonpoika liukui maahan, asettautui etunenäämme, ja yöllinen retki alkoi.

Tie ei ollut pitkä, mutta matkustus ei ole helppoa, kun vatsa tyhjänä vavahtelevin sydämmin pakenet pimeässä, tietämättä minne astuskelet, ja pelkäät joka silmänräpäys joutuvasi vihollisten käsiin, ja sinulla paitsi sitä on vanhuksia, naisia ja lapsia hoidettavinasi.

VIIDES LUKU.
Vaalea juova kajasti taivaanrannalla, ennustaen päivän nousua, kun saavuimme kukkuloille, jotka ympäröivät satamaa, missä pelastus odotti meitä. Jyrkän kallion harjalta, missä seisoimme, näimme meren ja rannan, vaan aallon loisketta ei kuulunut. Satamassa vallitsi tyyni hiljaisuus; ulompana, edempänä osotti talonpoika meille laivaa. En voinut himmeästä vedestä erottaa itse runkoa, mutta kun talonpoika sormellaan ohjasi katsettani, keksin pian molemmat mastot ja ne näyttivät minusta liikkuvan riippuvine purjeineen. Astuimme kiireesti alaspäin ja vähän ajan päästä olimme alhaalla rannalla.

Ei Psaran laiva ollut yksin meitä varten tullut. Katteini oli edellisenä iltana pitänyt huolta, että tieto laivan tulosta leviäisi, ja paikalle lappoi pakolaisia lähikylistä ja rotkoista, joissa olivat piilleet. Ranta vilisi jo heitä, meidän tullessamme, ja toisia riensi meidän jälessämme.

Onneksi ensin tulleet olivat antaneet sovitun merkin ja laiva purjehti jo satamaan sillä tuokiolla, kun me kukkulalta kaukaa erotimme sen mastot.

Kun lähenimme pakolaisparvia, näimme kaikkien kasvojen kääntyvän merelle päin. Vene oli tulossa, se läheni! Kuulimme airojen roiskuttavan vettä, kuulimme hankainten natisevan soutomiesten ponnistaissa; me rannalla olijat jännitimme, mitään puhumatta, kuuloamme tarkkaamaan noita läheneviä lohdutuksen ääniä.

Mutta kun vene saapui valkamaan ja merimiehet hyppäsivät rannalle, silloin vaiti-olon sulku särkyi ja syntyipä häiriö ja hämmennys, kun kaikki malttamattomasti tahtoivat syöksyä veneesen ja tungeksivat toisiaan louhikolla. Pakoon pyytäjiä oli paljon, vaan vene oli liian vähäinen. Perämiehen kova ääni ja merimiesten käsivarret suhdittivat sentään kansan maltittomuutta.

— Olkaa hiljaa — huusi hän. —- Kyllä me otamme teidät kaikki. Ei yhtäkään jätetä.

Vene lähti vieden ensimmäisen ihmiskuormansa, perämies ynnä kolme laivamiestä jäivät rannalle, aseet kädessä. Vene kulki ehtimiseen edes ja takaisin, vähitellen väheni rannalla-olijain luku, mutta joka lähdöllä eneni jääneitten malttamattomuus. Se eneni samassa määrin kuin aamu kävi valoisammaksi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta meren pinnalta kajasti jo päivän värit.

Lähes toinen puoli pakolaisia oli jo laivassa. Me odotimme vielä rannalla ja näimme veneen palaavan toivoen että meidänkin vuoromme pian tulisi, kun äkkiä paukahti pyssynlaukaus ja kuului luodin vihinä. Kaikki päät kääntyivät yhtä haavaa taappäin ja näimme ylhäällä harjulla, oikealla puolellamme, neljä miehen muotoa.

— Herra varjelkoon! Turkkilaiset tulevat! — huudettiin ympärilläni.

Voi, minkä kauhun synnytti rannalla tuo vainolaisten odottamaton ilmestys! Pari kolme laukausta räikähti taas ja koko pakolaisparvi hajaantui sinne tänne; juoksimme juuremmalle vuorta, hakien suojaa ulospistäväin kallioiden alta. Ainoastaan nuo neljä merimiestä jäivät meren reunalle; he kohottivat aseensa, tähtäsivät ja ampuivat kaikki neljä yhdellä kertaa. Vuorella olevat Turkkilaiset eivät vastanneet tähän tervehdykseen. Lienevätkö pelästyneet? Lieneekö merimiestemme luodit osuneet? Vai oliko tuo vaan lukuisamman väen etujoukko, joka odotti apua, voidakseen hyökätä meidän päällemme? Ja silloin? kuinka meidän kävisi? kuinka voisimme vastarintaa tehdä?

Sillä välin vene taas läheni. Rohkaistuneena ampumisen taukoomisesta, juoksimme taas kaikki rantaan. Ehtisimmeköhän kaikki pelastua? Tulisivatko Turkkilaiset uudelleen kukkulalle?

Melkeinpä vene jo laski rantaan, kun näin isäni lähestyvän perämiestä. Näin hänen vilkkaasti puhelevan, osottaen sormin sisariani ja minua, ja merimiehen vetävän pois kätensä, johon isäni koetti laskea rahalahjaa.

Samalla äitini takaapäin tarttui käteeni. Käännyin häneen päin. Hän sanoi:

— Lukíni, ota sisaresi ja lähtekäät, meidän siunaus myötänne. Jättäkää meidät tänne Herran armon turviin!

Samalla kätki hän poveeni pienen mytyn, jossa oli korukaluja, mitä hän oli saanut säilytetyksi. Syleilin häntä, suutelin hänen kaulaansa ja sanoin:

— Ei, ei! pelastukaamme kaikki yhdessä… Vaan siinäpä isäni tempasi minua käsivarresta.

— Lähde nyt sisartesi kanssa. Me tulemme jälestäpäin.

Vene oli jo täynnä väkeä. Sisareni istuivat myös siellä. Isäni työnsi minua, perämies veti minua, ja ennenkuin ehdin jupista vastaan, olin minäkin veneessä. Airot alkoivat heti liikkua. Käännyin rantaan päin nähdäkseni äitiäni, ja kääntyessäni näin kukkulalla savua ja kiväärien räike kuului uudelleen. Väki rantakivillä sulloutui kokoon, ta’immaiset sysäsivät etumaisia ja muutamat kuukertuivat jo veteen. Ja näiden viimeisten joukossa äkkäsin äidnikin.

En tiedä, miten sain kurotettua käteni veneestä, miten äitini sieppasi käteeni, miten joku toinen eukko molemmin käsin piteli äitini vaatteista. Vene riensi eteenpäin ja molemmat eukot, riippuen minun kädestäni, laahaantuivat mukana, kunnes vihdoin saimme heidät vedetyksi veneesen. En muista, miten sitten jouduimme laivan kannelle.

Pyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta kuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni ja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme kaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten ei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.

Laiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain viemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain tummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella etujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa — me olimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia aseitaan.

Niitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut haaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut minua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista, ajattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta. Haaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla, eivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin kärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja pelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin siirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä päin.

Mutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän, jotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja pelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen, ehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä muistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka vielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me olimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli laivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.

Vasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas taaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle, muistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä tosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä, olin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan tarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu pöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita olentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja kun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta voimat sulta uupuvat… Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on kokenut, tietää niiden katkeruuden!

Laivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja määräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa korvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita kiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain hauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat kovia laivakorppuja.

Andriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin nojattuina, peittäen otsaansa käsillään.

Laivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta tyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin silloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään, mutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen sormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.

Äitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi viittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen hänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen kyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen sydän löytää.

Poistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota kynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa, eikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet näyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.

Silloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin oli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan hirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja parkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu oli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]

Meidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa meitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan elätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa se vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme janoissamme purjehtisi pois.

Tuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön, ennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät Mykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja muualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän seassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta. Päätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä kuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me halusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme kallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.

Auringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme purjehtimaan pois.

Andriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme Psaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella voineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei huolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat avaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys kuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos häntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin ja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi. Jos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan piittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini meni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä toimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon ensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta’ssa avasi oven, tukka hajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen huulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen nyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa, hänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden hurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen meitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen ijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa vailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka raaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.

Laiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki meiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä selittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten ääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.

Ja sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti eteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto, edellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys, aaltojen kohina — kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja pakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit peittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä laivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi aallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun tuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.

Minä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja pilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona. Muistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille oven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni tulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet. Mieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta Chion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja hänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.

Hetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren yksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa väsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni vähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen putoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht’aikaa kauhistuksen huutoja:

— Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!

Syöksähdin kuin nuoli peräkeulaan. Andrianaa ei näkynyt hänen entisellä paikallaan. Merimiehet katselivat mereen, kumartuen laivan laitojen ylitse, ja naiset huusivat:

— Hän putosi mereen! Pelastakaa hänet!

Päällikkö käski vähentää purjeita. Laivan vauhti hiljeni ja vene laskettiin veteen. Mutta tuuli kävi vinhasti ja olimme jo jättäneet taaksemme tuon tuntemattoman paikan, mistä tuo kamala loiskahdus oli kuulunut kun Andriana heittäysi mereen.

Oi! en milloinkaan ole niin vihannut Turkkilaisia, kuin sillä hetkellä!

Harppasin veneesen ennenkuin laivanpäällikkö ehti estää minua. Merimiehet sousivat rajusti. Kuljimme taappäin. Ollen vaiti tarkkasimme emmekö kuulisi hänen ääntänsä. Huusimme hänen nimeänsä niin lujaa kuin voimme. Ei mitään! Tähystimme pimeässä, emmekö erottaisi jotain haamua aalloilla. Ei mitään!

Siinäpä joku valkoinen esine veden päällä veti silmäni puoleensa. Osotin sitä merimiehille. Sousimme ja saavutimme sen. Se oli Andrianan valkoinen päähine. Pysyimme kauan aikaa sillä kohtaa, mutta ei mitään näkynyt, ei mitään kuulunut. Päällikkö huusi laivasta meitä pyörtämään.

Pyörsimme. Pidin käsissäni tuota valkeaa liinaa, samaa liinaa, jonka silloin tempasin, niin että tytön tukka valahti hajalle, kun Smyrnasta palatessa ensiksi näin Andrianan kotimme ovella. Tuo liina jäi ainoaksi muistoksi, ainoaksi jäännökseksi hänestä. Säilytin sitä sitten ja säilytän vieläkin pyhänä tavarana, rakkaana muistona.

KUUDES LUKU.
Kun istuen täällä Lontoossa mukavasti kalustetussa huoneessani, perheeni piirissä ja lähellä niin monta varakasta sukulaistani ja kansalaistani — kun, keskeltä nykyistä ylellisyyttä ja rauhallisuutta, muistissani liidän entisoloihin ja vertaan sitä tyyntä rauhaa, joka ympäröitsee illalleen kallistuvaa elämääni, myrskyisen nuoruuteni vaivoihin, vaaroihin, puutteihin, niin en itsekkään ymmärrä, miten pääsimme pulasta, miten kaikki jaksoimme kestää niin monta kovaa onnen kolausta, miten lopuksi ehein sielun ja ruumiin voimin selvisimme niin kovista koetuksista.

Usein nuoruuteni muistelmat näyttävät minusta unelmilta, tuo yleinen onnettomuus, jonka keskellä vartuin mieheksi, tuntuu tarulta. Sillä yhteiset olivat kärsimykset, yhteinen tuo taistelu sallimusta vastaan ja vuosikaudet elin, nähden ympärilläni kovan-onnen jos jonkin haamuisena.

Perheeni ja minä emme kuitenkaan olleet kaikkein kovaonnisimpia. Kaukana siitä. Tosin meitäkin vainottiin, mekin häälyimme vaaroissa ja menetimme kaiken tavaramme, mutta me pelastuimme ainakin kaikki yhdessä ja pääsimme vapaalle alueelle. Ainoastaan Andriana paran kuolema riisti renkaan perhe-piiristämme. Mutta laivalla, joka pelasti meidät Chiosta, Mykonossa sekä sitten Tinossa, jopa minne tahansa Hellaasen askelemme meidät harhauttivat, kaikkialla tapasimme monta muuta vielä surkuteltavampaa kuin me itse.

Kun vielä oleksimme Chiossa, vainon ja vaivojen viskeltävinä, emme tunteneet tuon kansallisen kärsimyshistorian yksityisseikkoja. Kukin ajatteli silloin omaa pelastustansa, eikä kerinnyt kysellä muiden oloja eikä puhua itsestään. Mutta kun jo uskalsimme nostaa päätämme, pelkäämättä sen edessä miekkaa välkytettävän, kun istuimme vieraan majan suojissa, jota ei tarvinnut pelätä Turkkilaisen varjon himmentävän, ja jokainen meistä näki huolen kuvastavan naapurinsa kasvoissa, silloin aljettiin tiedustella ja kysellä toinen toisensa, jopa ystäväin ja sukulaistenkin vaiheita ja kärsimyksiä.

Kuinka usein teinkään turhia kysymyksiä, kuinka usein muistellessani viimeistä yhtymystämme kappelin luona koetin tiedustella näiden ihmisten kohtaloa, jotka siellä yhtyivät. Mutta kyselmiini en saanut mitään vastausta. Kaikkien muiden edellä muistin pikku Déspinaa ja viimeistä kävelyämme, hänen synkkiä aavistuksiaan ja katkeria kyyneleitänsä, ja olen aina kuulevinani hänen suloisen lapsellisen äänensä: “he tappavat minun isäni, he tappavat hänen!”

Ja kuitenkin — kuinka monta sydäntä-viiltävää jutelmaa sainkaan lukea kreikkalaisen historian verisistä lehdistä Chios saarelta ja muualta! Jokaisella perheellä oli oma Iliadinsa onnettomuuksia. Mikä oli nähnyt isänsä, mikä poikansa, mikä puolisonsa silmäinsä edessä tapettavan. Orpolapsia oli paljon, jotka outojen kuljettamina itkivät vangiksi vietyjä äitejänsä; paljo äitejä, jotka turhaan etsivät lapsiansa. Kolkot muistot, surkea suru rakkaiden omaisten surman tai vankeuden johdosta, kodittomuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, jokapäiväisen leivän puute tekivät tuon kärsimys-ajan aivan kamalaksi. Ja kuitenkin pääsimme useimmat sen lävitse; ottelimme kovan onnen kanssa ja lähdimme ottelusta voittajina.

Kun nuoremmat, parempina päivinä syntyneet ja kasvaneet, näkevät meidät vanhukset vielä vankkoina ja iloisina, he varmaankin, kuullessaan meidän nuoruutemme kohtaloita, epäilevät, liekö noita juttuja uskominenkaan. Ja muutamain vuotten mentyä, kun taistelun aikainen sukupolvi on kadonnut ja suullisesti jatkuvain muistelmain lanka on katkennut, on jälkeläistemme vaikea oivaltaa, millaisten uhrien ja tuskien hinnalla heille ostettiin hyvät päivät ja kansalle uudesta-elpymys. Senpä vuoksi soisin, että moni muukin vielä elävistä vanhuksista noudattaisi minun esimerkkiäni ja panisi muistelmansa kirjaan.

Yksilöitten historiasta muodostuu kansan historia, mutta Hellaan uudesti-syntymän historiaa ei muodosta ainoastaan sen sankarien loistavat urotyöt maalla ja merellä, vaan myöskin aseettomain ja voimatonten kärsimät vainot, surmat, häväistykset, heidän kestävyytensä onnettomuudessa ja heidän luottamuksensa Jumalaan, joka vahvisti ja vihdoin myös toteutti, joskin vain osaksi, heidän paremman tulevaisuuden toivonsa. Siitä kiittäkäämme Jumalaa ja kuolkaamme me vanhat siinä toivossa, että kansalliset pyrintömme kerran pääsevät perilleen, toivomuksemme kerran kokonaan toteutuvat. Mutta älköön nuorempain polvien varalle säästettäkö kärsimyksiä, jommoisia me koettelimme! Katsottakoon meidän marttyyri-työmme heidänkin puolestaan riittäviksi!

Tätä kirjoittaessani kertyy mieleeni viljalta muistoja ja mielikuvasimeni ohi kulkee perätysten jos joitakin onnen vaiheita ja kohtaloita. Näen edessäni onnettomat pakokumppalini, kuulen heidän kertomuksensa ja korviini kajahtelee heidän huokailunsa, heidän kyynelensä valuvat ja toivotonna he vääntelevät käsiään.

Viisikymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, ja useimmat heistä kätkee jo hauta. Mutta siksi monta on heitä sentään jäljillä, että he voivat liittää nykyiset olot entisiin. Saattaisinpa mainitakin heitä. Niinpä saattaisin mainita tuon vallasvaimon, joka silloin, kätkien kauneutensa ryysyjen alle, kerjäläisenä kulki Vähän-Aasian sisämaat etsein lastansa, kunnes Jumala armahti häntä, niin että hän palasi tuo lapsi sylissään.

Ja eräs toinenkin iäkäs vaimo, nykyään muutamain arvokasten Kreikan kansalaisten äiti, ryöstettiin silloin nuoruutensa ihanuudessa ja eli kaksi vuotta Turkkilaisen vaimolassa;[12] suurin vaivoin saatiin hän vapaaksi ostetuksi, ennenkuin hänen ryöstäjänsä palasi sodasta.

Vaan kelläpä vanhemmista kansalaisistani ei olisi kerrottavina kohtaloita, jotka draamallisessa voimassa usein voittavat mitä romaanisepän vilkkain mielikuvitus saa keksityksi? Kertoipa eräs heistä hiljattain minulle, kuinka eräs Chion Turkkilainen piti häntä, silloin kymmenvuotiasta poikaa, vankina kodossaan. Samana päivänä, kuin panttivangit hirtettiin, vei hänet isäntänsä kädestä kadulle katsomaan noiden veritodistajain ohikulkevaa jonoa. Kuolemaan kulkevien joukossa oli myös hänen isänsä. Nähdessään tämän riistäysi poika Turkkilaisen käsistä ja heittäysi isänsä kaulaan. Isä painoi pojan povellensa, suuteli häntä kerran ja laskien hänet maahan siirsi hän hänet loitos luotansa, ikäänkuin peläten että poika takertuisi isän tuomioon. Sittemmin tuo orpo ostettiin vapaaksi, mutta isän viimeistä suudelmaa hän ei koskaan unhottanut. Ja ukon silmät vettyivät ja hänen äänensä vapisi hänen näitä kertoessaan.

Mutta aikeeni ei ole kertoa muiden historiaa. Enpä kuitenkaan, omista vaiheistani puhuessani, saattanut olla kajoomatta yleiseen hätään ympärillämme. Me kärseimme kaikki yhdessä; onnettomuuden yhdys-side sekä itsevarjeluksen taistelo lujensi keskinäisesti kestävyyttämme ja elvytti meitä vähitellen.

Ensimmäiset päivät olimme ikäänkuin huumeissamme; huomispäivää ei kukaan ajatellut, kun vainon ja pelastuksen tuottamat mielenliikutukset vielä olivat niin vereksinä. Mykonolaisten sydämmellinen vieraanvaraisuus sekä joku määrä säästyneitä rahoja riitti meille aluksi hengen piteeksi. Mutta rahavarat tyhjenivät pian ja köyhät saarelaiset eivät voineet meitä kauemmin elättää. Köyhyys ja rahattomuus vallitsi silloin yltä yleensä. Muistanpa, kun viimeinen floriinimme oli mennyt, kuinka turhaan yritin saada äitini sormusta myydyksi. Vasta töin ja tuskin osuin sittemmin Spetsassa saamaan sille ostajan, erään sikäläisiä varakkaampia asukkaita. Ja hänkin lienee sen vain ostanut auttaakseen meitä hädän hetkellä. Ken silloin omasi rahoja, ei ostellut koristeita, ei omiksi tarpeikseen eikä voittoja niillä saadakseen.

Ihmeeltä minusta vieläkin näyttää, miten meidän, keskellä kaikkea hätää ja puutetta, kuitenkin onnistui vähitellen saada keinoja kerätyksi ja kauppatoimi vireille pannuksi. Ketkä pakenivat Venäjälle tai Italiaan tai muuanne varakkaisiin yhteiskuntiin, niiden ei tarvinnut otella mokomain vastusten kanssa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Mutta Kreikassa — mitähän arvoa saattoi siellä työllä olla, kun kaikki olivat köyhiä ja näkivät nälkää?

Ja kuitenkin elimme — vaan kuinka?

Siitä on kaksi viikkoa aikaa, kun saatoin hautaan erään vanhan ystäväni ruumista. Hän oli eläissään upporikas kauppias, joka jätti perillisilleen satoja tuhansia — mutta muistanpa senkin ajan, jolloin hän myyskenteli nisukakkusia Syran siivottomilla kaduilla; kakkusia leivoskeli hänen kaunis vaimonsa, erään arvokkaampain perheiden tytär Chios-saarelta. Ja tokkohan kakkusten ostajain tila oli parempi?

Vaan jopa kynäni taas eksyy kertomukseni edelle.

Kaksi tai kolme viikkoa Mykonoon tulomme jälkeen rupesin toden perää isäni kanssa tuumimaan, mitä olisi tehtävä, sillä meidän tarvitsi pitää huolta perheen elatuksesta. Toimi-alamme oli kauppa; mutta jos kauppaa alottaa kuinkakin vähästä, tarvitaan siihen kuitenkin jotakin pääomaa. Vaan mistä saada rahaa? Äitini vähät korukapineet eivät auttaneet meitä; parempi sitten rahaksi muuttaa nuo puutarhamme omenapuun alle kuopatut kulta- ja hopeakalut — mutta eihän ne olleet saatavissamme. Smyrnan khaniin jäänyttä kauppatavaraamme emme voineet lukuun ottaa enemmän kuin sikäläisiä saataviammekaan; ja chiolainen talomme tavaroineen — niin kuka tiesi, mikä Turkkilainen siitä nyt iloitsi! Ei ollut mitään keinoa meillä. Turhaan isäni avasi ja kääri kokoon ne vähät arvopaperit, mitä hänellä oli taskukirjassaan.

Näiden paperein joukossa oli eräs Venetsiasta tullut kirje, saatu Smyrnasta lähtömme edellisenä päivänä. Kirje ilmoitti, että kaksi kirstullista lakkeja oli lähetetty englantilaisessa laivassa, joka oli poikkeeva monessa satamassa ennenkuin Smyrnaan saapuisi. Rahtisetelin lähetti isäni Chiosta Smyrnaan eräälle tutullensa kauppiaalle, joka oli kotoisin Ionian saarilta ja siitä syystä Englannin alammainen. Mutta kun vastausta ei koskaan kuulunut, ei isäni enää ajatellut koko lakkeja. Nyt tuo venetsialainen kirje taas johdatti lakit mieleeni, ja niiden nojalle rakensin koko tuulentuvan, toiveita ja tuumia täynnä.

— Etkö jo saa kyllääsi? — sanoi isäni. — Jos odotat tuosta lastista lakistuvasi, niin saat varmaan käydä lakitonna hyvin kauan.

— Mutta koettakaamme — vastasin minä. Mitäs haittaa, vaikka kirjoittaisimme?

Kirjoitinpa siis tuolle Smyrnalaiselle tuttavalle ja isä pani nimensä kirjeen alle, jossa pyysin häntä lähettämään lakit Englannin alakonsulille Mykonoon. Tuo kelpo Mykonolainen, joka edusti Englantia, kultanauhainen hattu päässään, lupasi toimittaa kirjeen Smyrnaan sekä pitää tarpeellista huolta lakeista. Isäni naurahti epäilevästi, eikä todellakaan, niin pitkän ajan kuluttua, keskellä tuota kansallista myrskyä ja kauppaolojen jouduttua täydelliseen seisahdukseen, ollut juuri luultavaa, että kokeeni onnistuisi. Oli miten olikaan, emme varmaankaan voineet elää sen asian päättymistä odotellessa; sentähden päätimme, ainoana ja lopullisena turvakeinona, tarjota palveluksiamme Hallitukselle, ymmärrettävästi ei sotilaina, vaan esimerkiksi kirjureina. Sen vuoksi täytyi meidän lähteä Nauplioon, taikka pikemmin Argoosen, jossa Hallitus majaili. Vaan entä jos asiamme ei onnistuisi? Jos tarjouksemme hylättäisiin? Ehkäpä joutuisimme kilpailemaan monen muun, joko meitä kyvykkäämmän taikka semmoisten kanssa, joilla oli suojeluksia ja suosituksia, jommoisia meiltä puuttui.

Näitä harkiten, sekä kaikkia tiedustellen ja neuvotellen saavuimme siihen päätökseen, että meidän olisi lähteminen Argoosen, evästettynä suosituskirjeellä Théodori Négrin luo, joka oli pääsihteeri ulko-asiain osastossa sekä neuvoston esimies ja jota pidettiin hallituksen keskustana ja sieluna, ja että moisen suosituskirjeen voisi meille toimittaa Négrin ystävä Yrjö Mavrogénis, joka silloin oleksi Tinos saarella.

Monta vuotta sitten, päätulkin Mavrogénin surullisen kuoleman[13] jälkeen, oli tämä hänen poikansa sisarensa kanssa paennut Chioon, kumpikin vielä nuorella iällä. Siellä he elivät likellä äitini isän taloa ja lapsellinen ystävyys syntyi heidän ja minun äitini välillä, joka silloin oli nuori. Sitten muuttivat he muuanne, mutta äitini ei unohtanut heitä, ja päättäen omista tunteistaan suostutti hän minua lähtemään Tinoon hänen nimessään pyytämään hänen ystäviltänsä suojelusta.

Kuitenkin minua vähän arvelutti. Kuinka astuisin esiin? Eiväthän ne tunne minun isäni nimeä. Ja muistanevatkohan edes äitini perhettä niin monen vuoden perästä? Ja jos muistavatkin, tokkohan uskovat ja tunnustavat minua vanhan ystävänsä pojaksi? Mutta äitini kehotukset sekä hädän pakko voittivat epäilykseni ja arkuuteni, ja astuttuani pieneen mykonolaiseen alukseen saavuin muutamana iltana Tinon saareen.

Astuessani rannan viereiselle laiturille, oli jo yö. En tiennyt, missä saisin yösijaa. Tuolla rannalla oli kahvila vielä avoinna. Pyysin ja sainkin luvan olla siellä yötä; huoneen perällä oli puupenkki, jolla minun käskettiin maata. Mutta unesta ei tullut mitään. Kahvila tuli ennen pitkää täyteen ilostelevia Tinolaisia ja koko yön kaikui soittoa, laulua ja remua.

Millä maltittomuudella vietinkään tuon unettoman yön! Pimeästä sopestani näin ja kuulin heitä, ja heidän iloisuutensa itketti minua, soitinten kaiku viilsi korviani ja sydäntäni. Muistin kaikkea sitä surkeutta ja hätää, joka vallitsi ympärillämme siitä asti kuin kapina oli syttynyt, enkä ymmärtänyt, kuinka nuo ihmiset hennoivat huvitella. Vihastukseni heihin oli arvattavasti kohtuuton, vaatimukseni liioiteltu. Tinos ei saattanut katsella asioita samalta kannalta kuin Chios. Sinne ei ollut Turkkilaisia tullut tappamaan ja ryöstämään, eikä ollut pelättävä, että heitä tulisikaan. Tinolaiset jäivät saarelleen häiritsemättä ja vihollisjoukkojen asemasta näkivät he ympärillään vapaan Hellaan. Sen lisäksi oli kapina par’aikaa ensi menestyksensä kukkuloilla, ja Kreikkalaisen elävä mielikuvitus liioitteli voittoja todellistansa suuremmaksi. Vallachian kapinaliikkeen kukistus ei ollut vielä tunnettu; ja samall’aikaa kuin me Chiossa lymyilimme ja vapisimme, uskottiin Tinossa että voittoisa Ypsilantis samosi pohjoisesta päin kukistamaan Sulttaanin valta-istuinta. Oli yleinen luulo, että tuota pikaa ottaisimme Konstantinopolin. Mikäs kumma siis, jos Tinolaiset luulivat itsellään olevan syytä iloita. Ja niinpä kahvila kaikui isänmaallisista lauluista, joita kantelo säesteli sulavimmilla säveleillään.

Mutta sitä paitsi — ja eipä Tinolaisetkaan aina levänneet ruusuilla — ei ihminen alati jaksa surra ja itkeä. Hänen sielunsa ei kestä alituisessa murheessa, vaan hän tuntee tarpeen nauraakin ja iloita, ja vaikka murhe häntä paraikaa ahdistaa, välkähtää toisinaan ilon ja naurun päivänpaiste surun pilvien välitse. On kyllä sydämmiä, jotka herkuttelevat surussaan ja venyttävät sitä ikipitkäksi, mutta se ei ole luonnollista. Luonto arvetuttaa haavat ja lopuksi sydän aina mielii virkistystä ja iloa. Sillä tosin Jumala loi ihmisen maasta, raskaasta ja kosteasta maasta, mutta sitte hän kuivatti maamöhkälettä auringon lämpimässä ja se on säilyttänyt elähyttävän säteen lämpimyyttä.

Sinä yönä en viisastellut näin. Ei minulla vielä ollut siksi elämän kokemusta, ja kärsimykseni lyömät vammat olivat vielä verekset. Myöhemmin, kun useimmat meistä Chion pakolaisista yhdyimme Syran saarelle ja aloimme rakentaa ensimmäisiä mökkejä, joista syntyi Hermúpolin kaupunki, niin vaikka sotaa vielä kesti ja hätä meitä ahdisteli, valtasi meitä kaikkia naurun ja hauskuuden tarve, ja iloisuus vallitsi keskellä tätä onnetonten yhteiskuntaa. En milloinkaan koko elin-aikanani muista viettäneeni iloisempia ja hupaisempia päiviä kuin noina ensi vuosina Syrassa asuessani. Totta on, että silloin olimme nuoruuden kukoistuksessa. Mutta muistanpa että vanhatkin hilastelivat nuorten kanssa.

Aamupuoleen yötä tuli viimein hiljaa kahvilassa ja minä vaivuin uneen. Herättyäni aamulla ohjasin askeleeni Mavrogénin asunnolle, mietiskellen mitä hänelle sanoisin ja kuinka itseni esittelisin. Pelkäsin, mikä vastaanotto ehkä kohtaisi minua, ja epäilin onnistuisiko yritykseni. Kuinka suuri olikaan siis hämmästykseni, kun, oven auettua ja ennenkuin vielä ehdin lausua kysymystä, jota tiellä olin valmistanut, kuulin nais-äänen:

— Se on sen rouvan poika, sen poika! Ja alas riensi, juosten kaksi astinta erältään, tyttö, joka nämä riemulliset sanat huusi. Se oli meidän puutarhurin tytär. Hän oli päässyt pakoon Tinohon, Mavrogénis oli ottanut hänet suojiinsa palvelijaksi. Ei tämä eikä hänen sisarensa olleet suinkaan unohtaneet äitiäni; yksin tämän nimen maininta oli avannut heidän huoneensa oven köyhälle puutarhurin tyttärelle.

Kysyin häneltä, miten hänen isänsä oli käynyt. Tyttö parka ei tiennyt siitä mitään. He olivat muka eronneet sillä hetkellä kuin turkkilaisparvi oli hyökännyt maatalomme alueelle. Tyttö oli paennut muiden naisten kanssa, ja vanhus — niin tiesi Herra, elikö hän vai oliko kuollut.

Ja hän itki, vastatessaan katkonaisilla lauseilla minun kysymyksiini.

Astuin ylös portaita keveämmällä mielellä kuin millä olin ovea kolkuttanut. Jalo isäntä otti minua suopeasti vastaan, piti minua kodissaan, antoi minulle pyydetyn suosituskirjeen, puhui minulle virkistäviä sanoja ja täytti sydämmeni toiveilla ja lohdutuksilla. Hänen sisarensa ei väsynyt kyselemään minulta äidistäni ja Chiosta ja pakomme kovista kohtaloista. Oikeinpa ihastuin hänen sulouteensa ja ihmettelin hänen kaunista, herttaista muotoansa, vaan enpä häntä katsellessani aavistanut, että hän oli saapa paikan kansalliskapinan historiassa ja että hänestä kirjoja kirjoitettaisiin.

Tämän ystävällisen vastaan-oton muisto on sittemmin monasti, elämäni monellaisten vastusten kohdatessa, virkistänyt rohkeuttani ja tukenut horjuvaa luottamustani tulevaisuuteen. Ei tuo suosituskirje sitte perältäkään hyödyttänyt minua eikä minulla ollut Mavrogénin suojeluksesta mitään apua pyrintöihini. Mutta siveellinen tuki, myötätunnon ilmaus, ainoakin ystävällinen sana tai hymyily lohduttavat kipeää sydäntä enemmän kuin kaikki aineellinen apu. Jumalan armosta olenkin elämäni pitkällä radalla saanut monta tuollaista hyvyyden osotusta. Niin kauan kuin jonkun käy hyvin, ei hänellä ole aihetta panemaan arvoa lähimmäisen hyvyyteen; vasta kyynelten päivinä hän huomaa, kuinka ihminen luonnostaan on armelias ja aulis ja ottaa osaa kurjan hätään. Pahoja on sangen vähä maan päällä.

Seuraavana päivänä palasin Mykonoon suosituskirje povessani. Kun sitte muutaman päivän päästä sattui niin että eräs laiva aikoi lähteä Nauplion-lahteen, jätimme vieraanvaraisen saaren hyvästi ja läksimme koko perhe matkaan.

SEITSEMÄS LUKU.
Millaiset kulkuneuvot olivat siihen aikaan, sitä eivät ne saata helposti käsittää, jotka lapsesta asti ovat tottuneet höyryn voimalla kiitämään maita ja meriä. Ainoastaan Egeean saaristossa on sen, jonka ei sovi viittätoista päivää odottaa höyrylaivaa, pakko vielä nytkin ruveta samanmoisiin harharetkiin kuin Odysseus ja hänen toverinsa. Mutta eipä syrjäisimmänkään saaren asukas ole iäti tuulten orjana. Jos hänellä on kärsivällisyyttä, kyllä höyrylaiva tulee. Silloin ei höyrylaivoista tiedetty mitään. Meidän taivas ei ollut vielä haistellut kivihiilten savua, neitsyeellisiä aaltojamme ei kohisevat vesipyörät vielä lyödä huimiskelleet.

Myötäinen tuuli puhalteli, Mykonosta lähtiessämme, mutta ennen pitkää se laimeni ja tuli täysi tyven. Hetkestä hetkeen näimme edessämme Syron kalliot liikkumattomina, kun kahdella raskaalla airollamme tuskin saimme raskasta alusta paikaltansa huiskumaan. Vihdoin auringon laskun jälkeen alkoi taas tuulla ja purjeet pullistuivat. Mutta tuuli kävi etelästä ja ajoi meidät Androa kohden; me risteilimme koko yön yrittäen päästä Sunion suojiin. Toisena päivänä onnistui meidän töin vaivoin päästä Pireeon satamaan, josta noudimme vettä.

Kun vuosien perästä uudelleen näin Pireeon, kuinka vähäiseltä se minusta näytti! Silloin se oli ääretön, sillä se oli autio ja tyhjä. Meidän aluksemme ja kaksi pientä kalastajan venettä olivat ainoat, jotka uivat tyynten aaltojen avaralla pinnalla. Missä tänään marmori-laiturit torjuvat laineita, siinä meri hyrskyillään huuhteli sileitä rantakallioita. Missä tänään leviää kukoistava kaupunki ja isot tehtaat kohottavat korkeita savutorviaan, siinä ei nähnyt muuta kuin hedelmättömän maan ja hävityksen jälkiä. Yksi ainoa ränstynyt rakennus rannalla teki vielä tuntuvammaksi tuon elottomuuden ja liikkumattomuuden.

Kreikkalaiset piirittivät par’aikaa Atheenaa, ja vähälukuinen joukko sotamiehiä piti hallussaan tuota rappeutunutta rakennusta Pireeon rannalla. Muuten emme kuulleet mitään ampumispauketta emmekä nähneet muuta sodan merkkiä paitsi tuota soturi-vartiostoa Pireeossa.

Julma on sota! Ei se jalostuta ihmistä. Nuo soturit eivät tosin tehneet meille mitään kiusaa eikä vahinkoa, mutta kuitenkin olin iloissani kun laivamme etääntyi satamasta. Heidän käytöksessään ilmestyi raakuutta, ja koko heidän olentonsa kauhistutti, jopa melkein iljetti minua.

Kolmantena päivänä Mykonosta lähtömme jälkeen saavuimme Spetsan satamaan, sillä tuuli esti meitä purjehtimasta Nauplion lähteen. Laivan päällikkö lähti kaupungille. Ikävystyneinä ahtaasen oloomme laivassa lähdimme mekin maalle jaloittelemalla virkistämään itseämme.

Istuimme muutamille kiville kaupungin äärimmäisen talon luo, ja olimme kaikki vaiti nähdessämme isäni olevan synkällä mielellä. En ollut koskaan nähnyt häntä niin alakuloisena. Hän näytti kärsivän, mutta ei tuskitellut. Hän piti päätä käden nojassa ja silmänsä näyttivät raukeilta.

Olimme tuossa itseksemme, mutta alempana rannalla näimme asukkaita vilkkaasti liikkuvan.

Satama oli täynnä laivoja; meidän veneemme kellui tyhjänä sidottuna nuoralla paateen ja odotteli katteinia palaavaksi. Silmäni tähdättyinä tuohon ajattelin, miten meidän kävisi jos isä sairastuisi. Muistelinpa maataloammekin Chiossa ja isäni hauskaa makuukammiota siellä, kun äkkiä näin nuoren Spetsalaisen lähenevän meitä.

— Tervetultuanne tänne, kristityt ystävät. Chiostako ollaan?

— Chiosta — vastasi isäni, vaivalla nostaen päätänsä.

— Ja mitäs täällä ulkona istutte? Miksi ette tule kaupunkiimme?

— Me matkustamme Argoosen.

— Argoosen! Ei Argos ole naisten ja lasten olopaikka. Jääkäät tänne!

Isäni selitti hänelle, että lähdimme sinne elon keinoa etsimään. Mutta mies väitti edelleen, että Argos oli sotaleirinä, että Nauplioa vielä saarrettiin; hän selitti meille kuinka vaikeaa erittäin vaimoväen elämä olisi siellä keskellä sodan sattumuksia ja kehotti meitä kaikin mokomin lykkäämään lähtöämme toistaiseksi. Hänen vielä puhuessaan tuli laivurikin paikalle; hänpä vakuutti Spetsalaisen puhetta todeksi ja sai meidät jäämään Spetsaan. Eikä ollutkaan juuri vaikeaa taivuttaa meitä siihen, mutta minne jäisimme, missä saisimme päämme levolle kallistaa tällä uudella maanpaon pysäkillä? Kelpo Spetsalainen arvasi nähtävästi meidän empimystemme syyn.

— Tulkaat minun kotiini — sanoi hän. — Isäni tapettiin sodassa, äitini on kuollut, ja pesäni on tyhjänä. Asukaa siinä niin kauan kuin tahdotte. Tulkaa!

Heltyen suostuimme hänen tarjoukseensa. Oi tuota armelijasta ja jaloa ihmistä! Siitä silmänräpäyksestä alkain hänestä tuli minun uskollisin ystäväni. Me olimme sitten kuin veljekset ja ystävyytemme säilyi siihen asti kuin hän pari vuotta sitten erosi täältä. Hän kuoli suuresti kunniotettuna, osotettuaan itsensä kelvolliseksi ja vilpittömäksi isänmaansa palvelijaksi sodassa ja rauhassa.

Astuimmepa siis uuden ystävämme asunnolle ja otimme haltuumme sen tilavat ja siistit huoneet.

Isäni tunsi voimansa yhä vaipuvan. Luultavasti arvasi hän kuoleman lähestyvän, eikä tahtonut kuolla, ennenkuin näkisi perhekuntansa tulevaisuuden turvatuksi. Ei hän tosin lausunut mitään tuollaisia pelkoja, mutta samana päivänä neuvoi hän minua viipymättä lähtemään Argoosen yksin, pyytämään suosituskirjeen nojalla Négriltä jotakin virkatointa.

Kahden päivän päästä nousin maalle Nauplion rantaan ja astuin sieltä jalkasin Argoosen.

Spetsalainen ja laivurimme olivat oikeassa. Sen johdosta mitä nämät olivat minulle jutelleet sekä mitä itse olin Pireeossa kokenut, arvasin jo edeltäpäin, mikä minua odotti, mutta Pireeossa olin vain vähin määrin nähnyt sen mitä täällä oli nähtävänäni. Jouduin ihan outoon maailmaan. Tuhansittain vilisi fustanella-pukuisia sotureita kaikkialla; heidän kopea käytöksensä ja törkeät puheensa, ylenkatseelliset silmäykset, joilla mittailivat minua, jyrkät lauseet, joilla vastasivat ujoihin kysymyksiini, leirissä vallitseva melu, kohina ja sekamelska — kaikki tämä pani pääni pyörälle. Ei tämä tosiaankaan ollut naisille ja lapsille sovelijas paikka. Mutta huomasinpa, etten itsekkään sopinut tuossa ilmapiirissä elämään, etten siellä ollut oikeassa elo-ilmassani.

Kun minun vihdoinkin, suosituskirje kädessäni, onnistui päästä ministerin pateille ja näin edessäni pienen vähäpätöisen miehen korkean kirjoituspöydän ääressä, jouduin hämille. En tahtonut ottaa uskoakseni että tuo oli hallituksen ylisihteeri, suuri kuuluisa Théodoros Négris.[14]

Hän kirjoitti par’aikaa; minä jäin odottamaan, paperi kourassani, ja tähystelin esineitä ympärilläni. Pieni huone oli täynnä kirjoja: kirjoja pöydällä, kirjoja tuoleilla ja lavitsoilla, kirjoja arkulla, kaikkialla kirjoja, ja niiden keskellä korkea pöytä ja Négris pöydän ääressä kirjoittaen. Hänen vartalonsa oli minunkin omaani lyhempi. En luule että itserakkauden tunto viettelee minua tätä sanomaan. Katselin häntä ja ajattelin itsekseni:

Kas, hän on pieni, ruma ja aseeton, ja kuitenkin hän komentaa noita hurjia soturijoukkoja ja ne tottelevat häntä. Miksi? Siksi että hänellä on älyä ja tietoja. Älyä ei kukaan voi luoda itselleen, mutta tiedot ovat opittavissa. Järki tulee Jumalalta, opin hankkii ihminen itse. Näitä arvelin. Unhotin että ihmisälyllä on eri asteita ja kehitysvaiheita ja ettei jokaiselle ole annettu kykyä sääntelemään tahtoansa asianhaarain mukaan eikä taitoa taivuttamaan toisia sen alle. Unhotin monta asiaa, mutta katsellessani kuinka Négris kirjoitti, tein lujan päätöksen laajentaa tietojani. Ja todella rupesinkin siitä hetkestä opiskelemaan ja lukemaan. En tosin päässyt pitkälle; mutta mitä sittemmin opinkin, kaikki halu mikä sielussani syttyi tiedon ammentamiseen, se johtaa syntynsä siitä hetkestä, jolloin odotin että Négris lakkaisi kirjoittamasta. Tuo oli älyllisen kehitykseni lähtökohta, jos kohta sen näkö-ala olojen pakosta onkin jäänyt supistetuksi.

Vihdoin Négris laski kynän kädestään ja kysyi, mitä tahdoin. Ojensin ääneti käteni ja annoin hänelle ennen mainitun kirjeen. Luettuaan sen käski hän minua istumaan ainoalle tyhjälle tuolille viereensä ja rupesi kyselemään minulta, mitä tietoja minulla oli ja mitä häneltä halusin. Tunsin punastuvani, kun vastasin luetellen heikkoja tietojani ja lausuin haluni saada kirjurin virkaa hänen luonansa.

— Hyvä — lausui hän lopetettuani — hyvä. Minä tarvitsen nuorukaisia sinun moisiasi. Ehkäpä kohta laitankin sinut sopivaan toimeen. Mutta meidän tarvitsee ensin päästä hiukan tyynemmälle. Vartoo kunnes valloitamme Nauplion ja tule sitte taas minun puheilleni.

Ettäkö vartoisin kunnes Nauplio olisi valloitettu!

Poistuin pahoilla mielin. Jo kolme viikkoa pidettiin linnan antaumusta varmana ja piiritettyjen puolesta oli jo valtuutettuja miehiä käynyt keskustelemassa sopimuksen ehdoista, joka suunnalta tulvaili paikalle aseellisia viettääkseen kukin tavallaan kreikkalaisten aseiden voittoa. Mutta Turkkilaiset eivät antauneetkaan ja Dram-Ali samosi pohjoisesta päin suuren sotajoukon etupäässä. Maine hänen tulostaan levisi ja alkoi jo horjuttaa monen uskallusta.

Tämmöisiä kuulin noina kahtena Argoossa oloni päivänä. Virta näytti kääntyvän meitä vastaan. Olin vielä Chion mielivaikutteiden vallassa ja sydämmeni aukeni alttiisti pelolle. Kuinka saatoinkaan silloin aavistaa että Kolokotrónis oli hävittävä Dram-Alin armeijan Dervenin vuori-solassa?[15]

Toisen päivän yönä, kun unetonna vääntelin itseäni kovalla laudalla, joka oli vuoteenani, sepitsin päätökseni. En ollut minä luotu sota-elämää varten. Kauppa oli minun kutsumukseni.

Aamulla aikaisin astuin takasin satamaan, missä onnekseni tapasin laivan valmiina lähtemään Spetsaan, ja lähdin mukana.

Sitten en ole Naupliota nähnyt, mutta muistiini on jäänyt selvästi piirrettynä Palamidion jyrkkä vuorilinna varjostaen syvää laaksoa, jonka pohjalla kaislistot kätkevät matalan joen juoksua, ja kaupunki, jonka muureilta kaukaa näin puolikuun-lipun liehuvan.

Spetsassa tapasin sekä vanhempani että sisareni kipeinä ja vuoteen omina. Kuinka kipeästi tunsimmekaan silloin, että Andriana parka oli poissa! Kuinka usein muistimmekaan häntä! Minunpa nyt täytyi ruveta hoitamaan ja palvelemaan koko tuota sairastavaa perhekuntaa. Olin yht’aikaa palvelusneitsyt, sairaanhoitaja ja jopa kokkikin. Hyvät naapurinaisemme olivat vähä kummissaan kun näkivät miehen alentuvan tuommoisiin naisväen toimiin, vastoin heidän saarensa tapoja ja mielipiteensä tuosta ilmaisivat he surkuttelevalla hymyllä aina kun tarjosivat minulle avun kättä.

Onneksi äitini ja sisarteni tauti ei ollut pitkällinen, ainoastaan seuraus sielun ja ruumiin väsymyksestä, ja muutamain päiväin kuluttua saattoivat he toinen toisensa perään jättää vuoteen. Mutta isäni ei ollut sallittu enää toipua. En tiedä, mikä hänen tautinsa oli. Lääkäri, jonka kutsuimme kotia, kun täyttä totta aloimme käydä levottomiksi, sanoi isän sairastavan sydäntautia ja lupasi parantaa hänen. Mutta varmaankaan hän ei tiennyt mitä hän sanoi, ja epäilen lieneekö hän koskaan lääketieteellisen oppisalin ovea avannut. Hän oli maltalainen vanhus, joka monta vuotta oli kuljeskellut kaupungista kaupunkiin Itämailla, harjoitellen — vaikk’ei suinkaan ilmaiseksi — lääkärin ammattia. Siihen aikaan kävi jokainen Frankki[16] helposti lääkäristä. Herra yksin tiesi, minkä seikkain suosiessa tämä kunnon mies oli tohtorin-arvon saanut, mutta lopuksi hän itsekin alkoi luottaa siihen tieteesen, jota hän harjoitteli, kun milloin suopea luonto auttoi häntä parantamaan potilaita, milloin tohtori voiteillaan sukkelasti päästi sairas-paran tästä surkeasta maailmasta.

Isäni jäi kun jäikin vuoteen omaksi, kuume kulutti hänen muutoinkin vähiä voimiansa ja polttavat kivut ryöstivät häneltä unen. Hän tunsi tuonen tulevan ja odotti sitä uskalijaasti. Me, hänen omaisensa, unhottaen hetken huolet ja puutteet, ajattelimme vain, kuinka voisimme huojentaa hänen vaivansa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen. Mutta päivä päivältä toiveemme kävivät yhä heikommiksi. Nähtävästi kuolon kylmä käsi laskeusi hänen päällensä.

Eräänä yönä istuin yksin sairaan vuoteen vieressä vaivoin suostutettuani äitiäni vähän levähtämään viereisessä kamarissa. Isäni oli vaipunut unen kaltaiseen hortoon. Ristissä käsin istuin ja katselin häntä, mutta mieleni häilyi tukalissa aatoksissa.

Makuuhuonetta valaisi himmeästi pyhäin-kuvain edessä seisova kynttilä ja syvä oli yön hiljaisuus. Äkkiä kuulen mielestäni ulkoa outoa hälinää ja juttelua kadulta. Nousin hiljaa ylös, avasin akkunaluukun ja pimeässä erotin ihmishaamuja kadulla sekä vastapäätä olevain huoneiden ovet avoinna. En uskaltanut avata akkunaa, sillä isäni näytti saaneen vähän rauhaa. Koetin kuulla, mitä ne puhuivat. Kuulin, mutt’en ymmärtänyt, sillä ne puhuivat albanilaista kieltä. Ainoastaan sana “armáta”, jota usein toistettiin, herätti epäluulojani. Tovin päästä suljettiin ovet ja varjot poistuivat; ne näyttivät minusta kantavan vakkoja ja säkkejä olkapäillään.

Äänettömyys ja hiljaisuus palasivat, mutta sana “armáta” kajahteli sitten vain korvissani. Tiesin sen merkitsevän laivastoa, mutta mistä laivastosta oli puhetta? Odotin maltittomasti päivän valkenemista, tietämättä mitä oli tekeillä, ja aavistellen uusien kauhujen ilmestystä. Vasten tahtoani tulin muistaneeksi tuota yötä Smyrnassa, jolloin heräsin Turkkilaisten kiljuntaan.

Päivän noustessa tuli äitini ja istuen takaisin paikallensa sairaan vierehen lähetti hän minun lepäämään. En pannutkaan maata, vaan läksin yhtään kolistamatta ulos. Oiva isäntämme salli meidän mielin määrin tepastella talossaan; itse asui hän laivallaan.

Kaupungin ääreltä, jossa asuntomme oli, astuin satamaan; ja mitä enemmän sitä lähenin, sitä vilkkaampi liike oli kaduilla. Kysyin, mikä hätänä on, ja sain tietää että Hydran huipuilla oli vartiovalkeita leimunnut yöllä. — Ja mitä nuo valkeat tiesivät? — Turkin laivasto on tulossa!

Spetsalaiset kanniskelivat jo arvoisimpia kalujansa laivoille ja varustautuivat itsekin astumaan niihin vaimoineen lapsineen, jos viholliset todella hyökkäisivät. He tiesivät että vihollisten laivasto oli lukuisa ja pelkäsivät talojensa puolesta, mutta he luottivat vedellä-liikkuviin linnasiinsa.

Samassa tapasin muutamia tälle saarelle paenneita kotisaarelaisiani. Pakoa nämäkin tuumivat. Mytileneläinen laiva Venäjän lipun alaisena oli ankkurissa saaren takapuolella, ja he olivat lähettäneet muutamia sinne tiedustelemaan, mitä maksaisi heidän kuljetuksensa tästä Anconaan. He ehdottelivat meitäkin tulemaan mukaan, mutta miten me saattaisimme paeta? Kuinka voisimme kuljettaa kuoleman kielissä olevaa isäämme? Mutta kuinka saattaisimme myöskään jäädä saarelle, jos Turkkilaiset astuisivat maalle?

Palasin kotia kovin alakuloisena ja epätietoisena. Viittasin äitiäni tulemaan ulos ja selitettyäni hänelle muutamin sanoin asiain tilan, kysyin häneltä, voisimmeko hänen mielestään siirtää isää laivalle. Hän otti minua kädestä, vei minut vuoteen viereen ja näytti minulle, mitään puhumatta, sairasta. Tämän horrosta kesti vielä, hänen oli silmänsä kiinni, huulet puoli-avoinna ja hän hengitteli raskaasti.

Silloin näin ensikerran ihmisen kuolevan, ja kuoleva oli minun oma rakas isäni. Äitini puserti kättäni lausumatta sanaakaan; hän taisteli hallitakseen tuskaansa. Näin seisoimme kauan aikaa vuoteen ääressä, ääneti ja liikkumatta, ja kuuntelimme tukalaa hengentaisteloa kuoleman kanssa. Kallistin pääni alas ja suutelin äitini kättä, hän laski toisen kätensä minun pääni päälle ja kuiskaisi: — Nouda pappi.

Riensin heti ulos. En tahtonut itkeä äitini läsnä ollen. Ovessa kohtasin lääkärin, joka tuli sairasta katsomaan.

— No, siitähän selvittiin sukkelasti, ystäväni! — huudahti hän iloisesti, kun minun näki. Mutta hänen kasvoinsa sävy muuttui äkisti, kun hän havaitsi minun surkean katsantoni. Alentaen ääntänsä kysyi hän:

— Kuinka täällä on asiat?

En vastannut, vaan ravistin päätäni.

— Taisi säikähtää Turkkilaisia. Ei hätää, ne lähtevät jo tiehensä, ne lähtevät. Sievästi selvitään.

Jätin hänen kömpimään portaita ylös ja jatkoin juoksuani, sydän keveämpänä. Saapa isäni edes rauhassa kuolla ja Turkki antaa meidän rauhassa itkeä häntä. Mielikuvastimeni loi kuitenkin eteeni kaikki turkkilaiseen ryntäykseen liittyvät kauhut, ja juostessani rukoilin Jumalaa että tuo lääkärin tuoma tieto, että olimme vapautuneet heidän hirmuisesta ilmestymisestään, näyttäytyisi todeksi.

Kun palasin papin kanssa kotia oli isäni yhä vaan tunnottomana. Ainoastaan kerran avasi hän silmänsä; hänen katseensa todisti, että hän tunsi meitä, mutta ei hän kyennyt sanaakaan sanomaan ja ummisti kohta taas silmänsä. Hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja hengenahdistus näytti vaivaavan häntä. Lääkäri nosti hänet istualleen sänkyyn, äitini asetti pään-alaisia nojaksi hänen taakseen ja minä leikkasin saksilla hänen paitaansa auki rinnasta antaaksemme enemmän vapautta hänen uupuneille keuhkoillensa.

Mikä tunne silloin vallitsi henkitoreissa olevaa isääni? Miksi rypisti hän kulmiansa ja liikutti kättänsä, ikäänkuin tahtoen estää paidan repimistä?

Tämä kohtaus on lähtemättömästi painunut mieleeni ja tahtomattani muistan sitä aina, ajatellessani maallisten olokappalten katoovaisuutta. Katso ihmistä! Kuolema levitti jo mustat siipensä, jo läheni pimeys, lepo, loppu; ja kuolija, tuo hyvä, jalo, lempeä vanhus liikutti kättänsä varjellakseen — paitaansa! Turhuuksien turhuus!

Kuolintaistelua kesti koko päivän. Sillä välin Turkin laivasto etääntyi suunnaten kulkuansa etelää kohden ja Spetsalta oli vaara ohitse. Asukkaat rauhoittuvat taas.

Ehtoolla isäni veti viimeisen henkäyksensä.

Seuraavana päivänä möin äitini sormuksen ja kätkimme kuolleemme halpaan nimettömään hautaan.

Se oli 15 p. heinäkuuta 1822. Semmoiset päivät eivät unhotu mielestä.

KAHDEKSAS LUKU.
Nyt olin siis isättömän perheeni päämies ja ainoa tuki; minun tuli sitä elättää, minun tuli turvata sisarteni tulevaisuutta, minun tuli holhoa äitini vanhuuden päiviä. Elinkeinoa ja varoja tuohon tarvittiin — ja mitä minulla oli? Négrin antama lupaus, että hän toimittaisi minulle paikan, sittekun Nauplion olisi valloitettu! Mutta sisässäni puhui ääni ettei minulla ollut uraa tuolla. Sukuni perintötavat ja koko kasvatukseni oli tehnyt minut kauppamieheksi. Tunsin, että kauppa oli ainoa toimi-ala jolla voisin edistyä ja kartuttaa hyötyä itselleni, perheelleni ja isänmaalleni.

Mutta mistä alkaminen? Missä se perusta, johon nojaisin toimeni? Siinäpä vaikeus. Isäni hautajaisista oli jäljillä hiukan rahaa sormuksen myymähinnasta, mutta se oli vähäpätöinen summa ja riitti tuskin päästäksemme pois Spetsasta, sillä lähtöä aloin heti ajatella.

Spetsa ei ollut mikään sopiva paikka minulle. Kauppa vaatii menestyäkseen järjestystä, turvallisuutta ja rauhaa. Mutta kuinka voivatkaan nämä yhteiskunnallisen sivistyksen ainekset päästä valtaan tällä sotaisella saarella, jonka asujamet, uhratessaan henkensä ja tavaransa epätasaisessa taistelussa hurjaa vihollista vastaan, siinä tottuivat halveksimaan omaa ja muiden henkeä ja omaisuutta, turvaumaan oman käden oikeuteen ja arvossa pitämään vain voimaa ja väkevyyttä? Nämä olivat silloisten olojen luonnollisia seurauksia. Ilman ennalta olevaa yhteiskunnallista järjestelmää, ilman voimakasta hallitusta, ilman säännöllisiä apukeinoja ja etevää keskusta kapina varttui ja menestyi ainoastaan yksityisten uhrausten ja ponnistusten kautta, mutta tapausten tyrskyssä voima hallitsi ja kalpa käskyt antoi.

Ja tätä taisteloa käytiin todella kaiken puolesta. Tunnussana “vapaus tai kuolema” ei ollut tyhjä, kerskaileva korulause, sillä vanhastaan oli tiettyä, mitä Turkkilaiset tekisivät, jos vastarinta masentuisi. Chion kohtalo oli hirvittävä enne Spetsalle ja muille meriliikettä harjoittaville saarille. Senpätähden epätoivo innosti miehiä tappeluissa, ja koko ilmapiiri uhkui jotakin hurjuutta ja raakuutta, joka ei mitenkään ollut edullista kaupan varttumiselle. Kuka siellä piittasi poliisista, kuka huoli tuomareista? Kun niin kosolta aina verta vuoti, oli elämän arvo suuresti alennut yleisön mielessä. Niinpä eräänä päivänä minun silmäini edessä torilla murhattiin eräs Ragusan mies, joka joutui ostajainsa kanssa kinaan sardellien johdosta, joita hän myyskenleli!

Ragusalaisen murha voitti kaikki epäilykseni mitä minulla vielä oli lähtöön katsoen. Päätin palata Tinoon. Siellä asukkaat olivat vähemmin sotaisia, tavat lempeämpiä, elämä helpompaa, ja, kiitos olkoon Mavrogénin ja iukuisain Chiosta paenneiden ihmisten, Tinossa saatoin katsoa itseäni vähemmin vieraaksi kuin muualla.

Särkyvin sydämmin jätin siis armaan isäntäni hyvästi, jätimme Spetsan saaren sekä isäni haudan siellä.

Tinossa vuokrasin pienen, matalan huoneen, ostin patjoja ja peittoja, ainoita huonekaluja, joita köyhät varamme sallivat meidän hankkia, ja antausin muutoin Jumalan kaitsennon turviin. Kovaa on köyhyys ja puute, kun ne seuraavat ylöllisen elämän perään, kovaa myöskin jokapäiväisen leivän epätietoisuus, kun on elätettävinäsi harmaapää äiti ja pienet sisaret. Mutta kaikkiin ihminen tottuu, kaikkiin oloihin hän vähitellen perehtyy.

Kun isäntämme kanssa tein sopimusta huoneen vuokrasta, havaitsin hänellä olevan uuden lakin, vaan en sitä asiaa sen enempää tarkannut. Vaan toisenapa päivänä tapasin torilla toisen Tinolaisen, niinikään hiljattain lakistuneena, parin askeleen päästä kolmannen, sitten neljännen j.n.e., joilla kaikilla oli uudet lakit päässä. Lakit olivat kaikki samaa tyyliä ja samanväriset, ja sepä seikka herätti uteliaisuuttani sekä johti heti mieleeni nuo Venetsiasta lähetetyt lakki-arkut. Riensin viipymättä isäntämme puheille:

— Sanoppas, mistä lakkisi sait?

— Ostin sen Englannin konsulilta, mutt’et saa sieltä enää, hän möi ne jo loppuun.

Englannin konsuli möi lakkeja! Epäluuloni varttuivat varmuudeksi. Vielä samana iltana matkasin Mykonoon ja tapasin ystäväni, varakonsulin, joka ilahtui minun nähdessään ja ilmoitti minulle, että nuo kaksi arkkuamme olivat tulleet Smyrnasta Tinoon ja että hän oli antanut sikäläiselle virkaveljelleen toimeksi niiden sisällyksen myymisen. Hän jätti minulle kirjeen tuolle vietäväksi, jotta hän uskoisi minua arkkujen omistajaksi. Mielin maltitonna kohta päästä kotia, mutta ystäväni ei laskenut minua; minun täytyi syödä iltaista ja olla yötä hänen luonaan. Huomenelta heitin hänen hyvästi, lausuen sulimmat kiitokseni hänen alttiudestaan minua kohtaan. Niin tulin taas Tinoon. Onneksi tuuli suosi kaikkia näitä edes ja takaisin retkeilyjä.

Tinoon tultuani astuin laivasta suoraa päätä Englannin konsulaattiin. En muista sen kelpo Tinolaisen nimeä, joka silloin siellä edusti Englannin valtaa, muistan vain hänen sileäksi ajetun naamansa ja hänen kultasankaiset silmälasinsa. Luulenpa vielä näkeväni miehen edessäni. Hän näytti minulle myymälaskun ja suoritti minulle oitis lakeista koituneet rahat, 5,000 grossia.[17] Viisituhatta grossia! Tuo vähäinen summa oli mielestäni silloin ääretön rikkaus. En tahtonut tarkastaa laskun oikeutta enkä arvata, paljoko paremmasta hinnasta lakit olisi pitänyt tai voitu myydä. Saamani summa oli minulle toivomaton voitto, jonka kautta minulle aukeni kaupanteon ura, sillä olinhan jo koko pääoman-haltia, omasinhan 5,000 grossia.

Riensin äitini luo kertomaan hänelle hyvästä onnestamme, näytin aarrettani, pyysin häneltä siunausta ja täynnä tuumia ja toiveita läksin kahden päivän päästä Syroon.

Sataman puutteesta Tinoon ei tullut isoja laivoja, vaan ne menivät Syroon, jonka satamaa Turkkilaisetkin pitivät puolueettomana. Saaren roomalais-katholiset asukkaat eivät ottaneet osaa kapinaan eivätkä sitä hyväksyneet, mutta sen kartiomaisen vuoren huipulla, jolla heidän kaupunkinsa sijaitsi, liehui Ranskan valkoinen lippu, jonka suojeluksen alle he olivat asettuneet.

Syron väestö supistui silloin tuon jyrkän ja köyhän kukkulan rajojen sisään. Koko sillä alalla, jonka nykyään peittää rikas Hermúpolis, et nähnyt muuta kuin alastomia kallioita. Ainoastaan siellä, missä tänään musiikki soittelee ja vallasnaiset laahaavat silkkiliepeitään kadun kivityksellä, silloin muutamat kasvitarhat ja hedelmäpuut todistivat asukasten ahkeruutta. Yksi roomalais-katholinen kirkkonen ja kolme neljä viinimyymälää olivat ainoat rakennukset rannalla. Lähellä niitä oli hiljattain rakennettu pahanpäiväinen kahvila, joka samalla myöskin teki majatalon, konttorin ja pörssin virkaa. Vähän loitompana, siinä, missä nykyään laivoja veistetään ja vasarain tahtimyötäinen kalke kuuluu, virui silloin, aution rannikon vieremällä, haaksirikkoon menneen laivan runko.

Semmoinen oli Syros, kun minä ja kaksi tai kolme muuta Chiolaista, edeltäjinä saaren vastaiselle kauppa-mahtavuudelle, ensikertaa istuimme tuossa erakkomaisessa kahvilassa rannalla, odottaen kauppakalua tuovan laivan tuloa.

Onneksi ei kauan viipynytkään, kun tämmöinen tuli; se saapui Venäjältä.

Tämä oli ensimmäinen raha-asia, johon omin päin ryhdyin ja jonka itse suoritin, sillä minulla ei enää ollut isääni neuvon-antajana ja oppaana. Pelkäsin tuhlaavani rahani huonoon yritykseen; siksi katselin kolmasti ja neljästi laivan tavaroita, katselin, hieroin kauppoja, tuumailin, arvelin. Vihdoin tein päätökseni. Ostin 1,000:lla grossilla kuivatuita kaloja, jotka sälytin Tinohon menevään laivaseen; astuin itse mukaan, tein ristin-merkin ja purjehdimme pois.

Tinossa oli silloin se tapa päässyt valtaan, että ruokatavaroita ensin kolmena päivänä peräkkäin julkisesti kaupattiin torilla, jotta väestö hyötyisi niistä; sen jälkeen kauppiaat keskenään hieroivat kauppaa jäännöksistä. Tietysti täytyi minunkin mukautua vallitsevaa tapaa myöten, mutta eipä minua juuri haluttanut itse istua tynnyrieni edessä ja julkisesti myyskellä kalojani yksitellen. Vaikka olin niin paljo kovia kokenut, oli minussa vielä entistä ylpeyttä jälillä. Koetinpa siis ensin löytää jonkun sopivan sijaisen itselleni tähän työhön, mutta minun ei onnistunut löytää semmoista; se seikka sekä varsinkin muiden kauppiasten esimerkki sai minut heittämään arvokkaisuuteni ja itse myyskentelemään tavaraani.

Istuin nyt siis keskellä toria ja möin kuivia kaloja. Olin saanut soveliaan paikan lähellä rantakatua ja, ehkä alussa vähän ujostellen, aloin huudella ostajia luokseni. Oli vielä hyvin varhaista, mutta ostajia ei puuttunut, kaloillani oli hyvä menekki, kauppa sujui suotavasti. Kuta paremmin myynti menestyi, sitä enemmän totuin siihen; menestys antoi intoa, ja kiivaasti kättelin, kilvan muiden vieressäni olevain kauppiasten kanssa, tavaraani, korotin ääneni houkutellakseni ostajia ja heitin luotani ensimmäisen kömpelyyteni liikkeissä ja tempuissa.

Olin juuri kovimmassa kauppatouhussa, kun äkkiä kuulin kolinaa, ja nostaen silmäni näin vastapäätäni olevassa talossa nuoren keltatukkaisen neidon avaavan akkunaa ja kiinnittävän akkunaluukkuja, joita tuuli paiskeli seinää vasten. Sen tehtyään kallistui hän, nojaten ristiin pannut käsivartensa akkunakarmiin, ulos akkunasta ja käänsi kasvonsa minuun päin. Hänen silmäyksensä pani minut hämille ja vauhtini keskeytyi. Kuinka kehtaan ostajia luokseni luikata kauniin valkoverikin silmäin alla, joka minua tähystelee? Koetin jatkaa työtäni, mutta mieleni väikkyi tuossa akkunassa ja katseeni kohosivat vähä väliä sinne. Yht’äkkiä näin neidon hymyilevän. Mitä hän myhäilee? Pilkanneeko minua? Vai tunteneeko hän ehkä minun ja hänen hymyilynsä on tervehdys minulle? Tunsin hämmennyksen rinnassani ja punastuksen poskillani ja kun en kyllin tähdännyt huomiotani toimeeni, tulin antaneeksi yhdelle ostajalle kaloja kaksi vertaa enemmän kuin makso oli. Äkkäsin sentään heti erhetykseni ja käännyin huutaakseni häntä. Kääntyessäni näin avatun oven kynnyksellä takanani Tinolais-nuorukaisen, käsi vyöllä, olkapää nojattuna ovipieleen ja pää käännettynä ikkunaa kohden. Hänen lemmekkäät silmänsä selittivät minulle koko asian. Säteet immen silmistä lensivät minun pääni ylitse, mutta eivät olleet minua varten eikä minulla ollut vähintäkään oikeutta hänen hymyilyynsä. Tästä oli minulle hyödyllinen opetus. Sain takaisin entisen vilppauteni ja jatkoin myymistä.

Kahdessa päivässä sain kalani kaikki myydyksi, korjattuani voittoa kaksikymmentä sadalta. Uusi matkustus Syrohon. Palatessani toin tynnyrin öljyä, jonka möin 8:n prosentin voitolla, sitten ostin ja möin samminmätiä (kaviaaria) samalla menestyksellä ja jatkoin reippaasti kauppatointani. Sittemmin voitot vähän supistuivat, sillä kilpailu alkoi kasvaa, mutta vaivani palkittiin kuitenkin aina, ja muutamassa kuukaudessa oli pääomani 5,000:sta grossista karttunut 8,000:ksi, paitsi sitä että sen ohessa olin elänyt omaisteni kanssa ja olipa joku määrä varallisuuttakin palannut köyhän asuntomme katon alle.

Sittemmin olen paljo rahoja voittanut, paljo hukannut. Jumalan avulla on sentään saanti yleensä noussut antoa enemmäksi, niin että nykyään mielihyvällä näen lasteni murheettoman toimeen-tulon turvatuksi. Mutta eipä myöhemmän kauppias-eloni suurimpainkaan yritysten onnistumisesta syntynyt mielihyvä ole verrattava noiden ensimmäisten vähäisten voittojeni tuottamaan iloon eikä varsinkaan riemuun, jonka tunsin, kun kuivain kalojeni kauppa niin hyvin onnistui.

Tämä tyhjästä luominen, ensimmäisien ominpäisten hanketteni onnistuminen, se itsetunto että olin siinä tilassa, ettei minun tarvinnut jättää äitiäni ja sisariani nälkää näkemään, se toivo tulevaisuuteen nähden, jonka nuo esikois-hedelmät antoivat minulle, kaikki nämä yhteensä tekivät ensi-voittoni verrattoman arvokkaiksi ja mieluisiksi. En tahdo sanoa, että tämän jälkeen työskentelin muka tietoviisaan piittaamattomuudella. Enpä niinkään! Harrastukseni ei vähennyt, onnistuminen on aina mieluisaa. Mutta innostukseni laimeni ja voiton ihastus väljeni vähitellen. Kun kerran tiesin saavuttaneeni aineellisen itsevaraisuuden ja tulevani omillani toimeen, ei sydämmeni enää levottomasti sykähdellyt, joka kerta kuin tilipäätökset tein. Sillä rikkauden hankinta itsessään ei ole onnen lähde, mutta toimeentulo, omavaraisuus — kas siinä työtä-tekevän ihmisen ainoa todellinen ja terve kiihotin.

En ollut silloin ainoa Chion nuorukainen, joka Tinossa taisteli luodakseen tyhjästä yhden ja kahdesta neljä. Oli paljo muitakin, joihin minut tutusti yhteinen onnettomuus ja alituinen yhtymys Tinon torilla tai Syron autiolla rannalla. Näiden joukossa oli myös vanhemman sisareni sulhainen, joka hänkin oli päässyt Tinohon kestettyään koko Odysseian kärsimyksiä. Nuoremman sisareni sulhainen oli joutunut sotavangiksi eikä koskaan saatu tietää, kuinka hänen oli käynyt. Minäkin olin lapsesta asti ollut kihloissa, mutta, ennenkuin tulin naimisiin, olin jäänyt leskeksi, sittekun morsiameni useita vuosia takaisinpäin oli kuollut; kapinan myrsky yllätti meidän, ennenkuin isäni ehti sommitella uutta kihlausta minua varten.

Tällaiset oli Chiossa tavat. Jokainen perhekunta yritti yhtyäkseen yhdenvertaistensa kanssa, vaan koska valittujen lukumäärä oli rajoitettu, aljettiin aikaisin oikein kilvan puuhata sovelijaita naimiskauppoja. Mutta Chion seurapiirien pienuus ja ylimyksellinen umpinaisuus eli itseensä sulkeuminen tekivät vihdoin läheisten sukulaisten väliset avioliitot välttämättömiksi.

En aio kiitellä vanhempiani näiden varhaisten kihlausten tähden, joilla he edeltäpäin ikäänkuin sinetillä vahvistivat elämän tärkeintä liittoa, asianomaisten tietämättä tai keskenään suostumatta. Mutta heidän menettelyänsä puolusti tämmöisten avioliittojen onnistus. Nuoret kihlatut kasvatettiin pienestä pitäen toinen toistansa varten, ja aviollisen rakkauden edellä kävi pitkä seurustelu ja vähitellen kasvava suostumus toisiinsa. Avioliitto seurasi kihlauksen perästä ilman noita sydänvaivoja, ilman tuota kahdenpuolista tietämättömyyttä menneisyydestä ja epävarmuutta tulevaisuudesta, jotka tavallisesti seuraavat rakkauden rakentamia avioliittoja. Avio-elämää hankittiin ja elettiin ilman ankaroita myrskyjä, mutta siltä ei vähennyt perheen hiljainen onnellisuus. Mutta kansan olojen muututtua tuo vanha tapa ei muuta saattanut kuin huonota ainoastaan aineellisten etujen harkinnaksi ja myötäjäisten tavoitteluksi, niin etten minä ainakaan sure sen lakkaamista.

Muutoinkin ovat olot siitä päivin kaikittain muuttuneet. Silloin nuoret olivat vanhempain ohjattavina ja he pitivät sitä varsin luonnollisena asiana. Tämän tottelevaisuuden sekä yksimielisyyden kautta perhe kasvoi lujaksi ja sen voimaa vartutti vielä noiden suvunsisàisten avioliittojen side. Tämäkin puolestaan selittää Chiolaisten tavatonta menestystä ei ainoastaan ennen kapinaa saaren yhteisten asiain hoidossa vaan myöskin Chion hävityksen jälkeen sen kauppasuhteiden järjestämisessä ja kehityksessä.

Kertomukseni aikaan emme kuitenkaan vielä olleet järjestelmää muuttaneet, vaan pysyimme entistapojemme ja kasvatuksemme vaikutuksen alla. Katsoinpa siis toisen sisareni sulhaista jo veljekseni, ja hartaasti yritin saada toistakin kihloihin. Onneksi ei minun tarvinnut kauan hakea. Löysin ja esitin äidilleni erään nuoren ystäväni, jota olojen tukaluus ei pelottanut avioliittoa rakentamasta, ja näinpä toimitin nuoremmallekin sisarelleni sulhaisen.

Nämä kaksi tulevaa lankomiestäni ja minä suostuimme rupeemaan yhteisiin asioihin, pannen kukin osaltaan liikepääoman varaksi 1,000 grossia, sillä välipuheella, että yksi meistä olisi Syrossa tavaroita ostelemassa, toinen jäisi Tinoon niitä myymään, kolmas kuljettaisi tavarat Syrosta Tinoon. Minun osakseni sattui ostamistoimi. Sainpa siis haltuuni suurimman osan pienestä pääomastamme, jätin äitini hyvästi ja astuin pieneen laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan Syrohon.

Mutta samalla kuin ankkuria vivuttiin ylös näin veneen tulevan täyttä vauhtia kaupungista meitä kohden ja siinä molemmat kumppanini, jotka liikuttivat käsiään estääkseen meitä lähtemästä. He toivat sen ikävän uutisen, että eräässä Konstantinopolista Tinon Panormoon tulleessa laivassa oli ilmestynyt ruttotautia, ja että tieto siitä jo oli kulkenut Panormosta Syroon, niin ettei varmaankaan meitä otettaisi siellä vastaan tarttumuksen pelosta eikä sallittaisi keskuuden jatkamista Tinon kanssa. Tämän johdosta päätimme, että lähtisin laivasta ja että Syroon siirtoni jätettäisiin toistaiseksi, kunnes lakattaisiin kulkutautia varomasta. Kovaksi onneksi rutto levisi laivasta saareen. Ei se ollut ankara eikä suurta vauriota tehnyt, mutta riitti kuitenkin pelottamaan ympärillämme olevia saaria ja salpaamaan meidät Tinohon.

Näin hankkeemme raukesivat tyhjiin ja kauppakumppanuutemme hajosi; jäin taas työttömäksi, ja tämä pakollinen toimettomuus oli minulle kahta tukalampi viimeisten kuukausien vilkkaan työn ja toimen perästä.

Muutoin elimme tyynessä rauhassa saarellamme eikä ajatuksiani, niinkuin ennen, häirinnyt Turkkilaisten pelko tai sodan meteli. Ainoastaan eräänä päivänä alussa lokakuuta luulin Tinonkin[18] vuoron tulleen ja turmion peittävän meidät synkillä siivillään. Mutta elin jo miehuullisemmassa ilmastossa, mieleni rohkeentui muiden esimerkistä ja paon ajatusten asemesta varustelin minäkin taisteluun ja vastarintaan.

Merensalmi Syron ja Mykonon välillä alkoi näet vilistä turkkilaisia laivoja, jotka viipyivät siellä tuntikausia täydellisen tyvennön tähden. Näimme yhdestä laivasta veneitä lähtevän Mykonon rantaa kohden ja kuulimme kiväärien pauketta; mutta keskellä savua selitimme, kuinka veneet palasivat laivalle. Nämä enteet näyttivät uhkaavan maalle-nousua ja hyökkäystä laivastosta. Nytpä hätäkellot alkoivat soida kautta Tinon saaren ja aseellisia asukkaita tulvaili kokoon; muiden muassa minäkin laahasin vanhaa kanuunaa, jonka asetimme “Akrotiri-pasha” nimiselle rantakukkulalle. Mutta luoteja meillä ei ollut ja ammuimme siis pelkällä ruudilla, uhaten tai pikemmin ärsytellen Turkkilaisia. Minäkin hääräsin tuossa näytelmässä kukkulalla, vaan kuullessani tyhjiä tykinjäräyksiä ja nähdessäni Turkin laivat muistelin vaiheitamme Chiosta paetessamme ja odotin, sydän ahdingossa, mitä tulisi tapahtumaan.

Onneksi Tinolaisten lujuutta ei pantu sen kovemmalle koetukselle. Pasha ei ottanut huomatakseen meitä eikä yrittänyt Mykonolaisiakaan rangaista, vaikka olivat tappaneet useita merimiehiä, jotka koettivat maalle nousta, ja ajaneet muut takaisin heidän veneihinsä. Tuuli heräsi henkiin; hän käytti sitä hyväkseen ja poistui meidän saartemme vesistä.

Sittemmin meitä ei mitenkään häiritty ja saatoimmepa melkein unhottaa, että olimme sotapiirin sisällä, ellei sodan tapausten kaikua alati olisi kuulunut meille. Kun saimme kuulla Turkin amiraalilaivan palon ja vihollisten laivaston häviön, silloinkos sula ihastus valtasi meitä kaikkia pakolaisia, jotka Kanárin urotyössä näimme oikean rangaistuksen Chion turmeluksesta. Ja Dram-Alin vaurio Dervenin solassa ja Mesolongin ensimmäisen piirityksen lahotus ja kaikki nuo peräkkäiset voitot kapinan ensi vuosina ne siivestivät toivomme lentoon ja vahvistivat luottamustamme. Ei ollut vielä Psaraa ja Kasoa hävitetty, ei ollut Mehmet-Ali ruvennut sotaan raastamalla Kretan saarta, ei ollut urheaa Mesolongia valloitettu, ei olleet vielä alkaneet nuo Kreikkalaisten surkeat sisälliset riidat. Asiat menestyivät hyvin ja Herran käsi näytti siunaavan Hellaan vapauden-taistelua. Ja me kun näimme kapinan varttuvan ja juurtuvan, ennustimme sille pikaista ja onnellista loppua.

Alkoipa jo taistelun kolmas vuosi ja Tinon mantelipuut kantoivat ensi kukkiansa. Minä, kun olin lopen ikävystynyt toimetonna-olooni ja liikuin jos joissakin tuumissa ja aatteissa, tulia vihdoin sille päälle, että päätin lähteä Chioon etsimään noita puutarhamme omenapuun alle kaivetuita aarteita. Muistin isä-vainajani sanoja kun täytimme kuoppaa omenapuun alla. Hän oli poissa, ja minä olin perheen pää ja turva. Tuonpa talletelman takaisinsaanti voisi sekä helpottaa kapion hankkimista sisarteni naittamista varten, että meidän muuttoammekin Euroopaan.

Mitä enimmin tuo aate juurtui ja kasvoi päässäni, sitä vilkkaammin halusin päästä sitä toteuttamaan ja tuumani valtasi minut kokonaan. Sitä yksinään ajattelin vaivoissani, siitä näin unta nukkuessani.

Muutamia kansalaisia oli jo salaa käynyt Chiossa ja palannut eheinä ja vahingoittumattomina. Sikäläiset viran-omaiset olivat saaneet Konstantinopolista käskyn lempeästi kohdella palaavia kristityitä eikä enää häiritä heitä. Tämän tiesin, ja siellä käyneiden kokemus rohkaisi minua vielä enemmin. Uskoin aikeeni äidilleni, joka kaikin mokomin koetti luovuttaa minua siitä, peläten että joutuisin onnettomuuteen. Mutta päätökseni oli järkähtymätön. Näin kyllä vaarat ja ymmärsin yritykseni uhkarohkeaksi, mutta vastustamaton halu ajoi minua sitä toteuttamaan enkä kuullut äitini sanoja. Jätin hänen huostaansa vähäisen omaisuuteni, pyysin hänen siunaustansa ja läksin matkalle talonpojaksi pukeutuneena.

Alus, jonka asujaksi rupesin, vei viljalastia myytäväksi Chion syrjäisempiin satamiin; sen päällikkö, katteini Kefálas, lupasi saattaa minut maalle turvallisesti. Nähdessään minut laivalla, ylläni valkoiset polvihousut ja talonpoikais-mekko, sekä muassani kaksi lekkeriä punaista samminmätiä, naurahti tuo kelpo katteini. Itseänikin vähän nauratti, mutta sillä hetkellä ajattelin enemmän äitiäni kuin aarretta omenapuumme alla.

YHDEKSÄS LUKU.
Tuuli oli eteläinen, ja laiva kulki nopeasti Chioa kohti. Mutta mikäli yön hetket kuluivat, karttui huolettavasti kulun nopeus kiihtyvän tuulen väkipakosta.

Jotka kokemuksesta tuntevat Egean meren, ne tietävät, kuinka tukala etelätuuli sillä saattaa olla. Silloin jouduin ensikerran merikivun kouriin. Venyen peräkannella tunsin aluksen allani nousevan ja vaipuvan, kuulin hyrskyn hirmuisella pauhulla pieksevän laivan laitoja, kuulin myrskyn vihaisesti vinkuvan laivan köysissä ja purjeissa, ajaessaan vaahtopäisiä laineita, sekä peräsimen surkeasti kitisevän. Silmäni oli kiinni, mutta en saanut unta koko yönä. Jäseneni oli raskaat, minulta puuttui sekä tahto että voima liikuttaa niitä. Usein hyökylaineet kastelivat minut läpimäräksi, mutta en jaksanut siirtyä toiseen paikkaan enkä huutaa apua.

Puoliyön ajoissa kuulin katteinin sanovan perämiehelle, että jos tuuli näin edelleen yltyisi, hän aikoi heittää osan lastia mereen. Heittää mereen! Ajattelin mätilekkereitäni, jotka maaten ylinnä viljan päällä olivat kohta käsillä sopivana uhrina. Niitähän aioin myyskellä Chiossa vaeltaissani, jotta paremmin pääsisin liikkumaan, kunnes saapuisin meidän talolle. Ilman niitä koko tuumani oli pilalla ja toivoni hukassa. Tahdoin sanan sanoa laivurille, pyytää häntä niitä säästämään eikä ainakaan viskaamaan molempia mereen, mutta en pystynyt puhumaan enempää kuin liikkumahankaan. Mutta laivapa nousi ja laski vain kiivaammin laineilla, ja minua alkoi pelottaa ettei lekkerini yksinään olleet vaarassa joutua Vellamon saaliiksi.

Onneksi pelkoni oli perätön. Laiva oli hyvä ja vankka, ja katteini Kefalas ymmärsi asiansa. Aamulla saavuimme satamaan, turvalliseen ja tyyneen, Chion etelärannalle.

Rannikkomaa sataman ympärillä oli hyvin viljeltyä, mutta asumatonta; näkyipä kuitenkin ylängöillä, melkoisen matkan päässä mereltä, vihantain kukkulain keskeltä, kolme neljä pientä kylää, jonka valkoisia taloja aurinko säteillään valeli. Mutta rantatöyrän reunassa oli ankkuroituna toinen laivanen ja sen vieressä näimme muutamia talonpoikia seisovan rannalla juhtinensa.

Ihana ja voimakas tunne tuo isänmaan-rakkaus! Kun aluksemme kannelta näin viheriöivän luonnon ympärilläni, nuo kaukaiset kylät ja pienen ihmisryhmän rantahiekalla, riemastui sydämmeni. Chion näin mä uudestaan ja nuo talonpojat olivat maanmiehiäni! Tuo pikku laivakin rannalla loi eloa silmäini edessä olevaan tauluun ja katselin sitä sisällisellä mielihyvällä, aatelien, ettei sentään kaikki ollut pelkkää hävitystä ja autiutta saarellamme.

Mutta ennen pitkää tunteeni vaihtuivat, ja soin, ettei tuota laivaa olisi satamassa ollutkaan. Se oli tullut Psarasta tuoden viljalastia myytäväksi, mutta meidän aluksemme saman-aikainen ilmaantuminen synnytti kauhean riidan. Psaralaisten ei näkynyt olevan vähinkään aikomus suostua rauhalliseen kauppakilpailuun, vaan he tahtoivat uhkauksilla pelottaa laivuriamme lähtemään pois tältä väliaikaiselta markkinapaikalta, johon heidän oli mielestään etusijan oikeus. Kefalas puolestaan ei väistynyt, vaan jäi paikalle, siten harrastaen vapaan kaupan periaatteita. Kina uhkasi jo sanoista siirtyä käsikähmään. Nyrkkejä puristeltiin, väkipuukkoja vedeltiin. En tiedä, millaisen lopun tuo juttu sai, sillä, jupakan vielä kestäessä, astuin minä levollisesti maalle lekkereineni ja sovin erään siinä seisovan talonpojan kanssa, että hän kuljettaisi tavarani aasillansa, ja lähdimme hänen kotikyläänsä kohden.

Seuralaiseni, kahdenkymmenen vaiheilla oleva talonpoika, reipas, hyvänluontoinen mies, miellytti minua suuresti ja saavutti kohta täyden luottamukseni. Ennenkuin vielä saavuimme matkamme perille, tiesin hänen elämänsä vähäiset vaiheet ja seikat, ja minä ilmaisin hänelle nimeni, sukuperäni ja vaiheeni, vaan en sentään tuloni päätarkoitusta. Hartaasti pyysin, ettei hän kellekään ilmaisisi, että olin Chiolainen Kastrosta kotoisin. Hän lupasi sen minulle ja piti lupauksensa ja koko saarella oloni ajan suojeli ja autteli hän minua kuin tosi ystävä. Tämä oli uusi lisäys niiden hyväin sieluin lukuun, joiden lempeä myötätuntoisuus helpotti vaellustani pitkässä itkun alhossa.

Kun lähenimme kylää, otti hyvä Pantelis — se oli nuoren ystäväni nimi — lekkerini ja kätki ne ränstyneen ladon sisään, joka oli viinitarhan liepeessä tien vieressä, ja käski minun varrota siellä, kunnes hän ensin lähtisi juhtineen urkkimaan, oliko kylässä Turkkilaisia. Istuin öljypuun kannolle seinän-varjoon, katsellen polvittelevaa polkua pitkin, jolla toivoin pian näkeväni Pantelin palaavan. Ympärilläni oli syvä hiljaisuus, ja ainoastaan heinäsirkat, jotka ilakoivat auringon helteessä, sekoittivat sirinällään seudun rauhaisuutta. Yht’äkkiä lasten naurua kajahti ihan läheltäni. Käänsin pääni ja näin neljä pientä kylän poikaa, jotka tähystivät minua utelijailla silmillä, mutta samalla kuin katseemme kohtasivat toisensa, pakenivat juosten ladon taa. Muutaman minuutin päästä uusi ryhmä lapsia ilmestyy takanani. Ällistellen sormi suussa katselivat he minua tuokion aikaa, käänsivät selkänsä ja pötkivät tiehensä. Sitten tuli taas toisia. Aloinpa jo käydä levottomaksi tuosta tarkastelusta, jonka alaiseksi kylän nuori sukupolvi asetti minut, ja täydelleen tuskastuin, kun Pantelis viipyi niin kauan poissa. Jopa epäluulojakin alkoi nousta mielessäni, kun Pantelis vihdoin tuli. Aasia hänellä ei nyt ollut muassaan, vaan toinen talonpoika.

— Ei ole Turkkilaisia. Tule meidän kanssamme, Lutsi! — sanoi hän, ja ilman sen enempiä selityksiä ottivat he kumpikin lekkerin olallensa, ja astuimme kaikki kolme kylään. Sen keskellä, pienellä aukealla tapasimme joukon talonpoikia, jotka piiriinsä kiersivät molemmat oppaani ja nyt alkoi heidän välillään matala-ääninen keskustelu, josta pian syntyi kiivas kinastus.

Pantelis ja hänen ystävänsä panivat maahan lekkerit, voidakseen laskea kielensä ja liikenteensä enemmän valloilleen; ja niin nopeasti puhuivat he kaikki sikin sokin yht’aikaa, niin sekava oli tuo sanatulva, etten mitenkään saanut selkoa, mistä puhetta oli, vaikka kyllä arvasin, että se koski minua.

Vihdoin saatiin aikaan joku sopimus, lekkerit nostettiin taas kahden suojelijani olkapäille, ja me astuimme joukon läpitse kulkien Pantelin asuntoa kohden.

— Sanoppa minulle, mikä oli hätänä? — kysyin häneltä, kun pääsimme väen tungosta.

— Ei se ole mitään Lutsi, kyllä siitä pian selviämme. Vastaus oli lakonillinen, mutta jotakin rauhoittavaa oli talonpojan äänessä sekä siinä tavassa, jolla hän lausui nimeäni, tuolla murteellisella, mutta sointuvalla k:n muunnoksella. En pyydellyt enempiä selityksiä, mutta kaikesta saatoin ymmärtää, että turkkilaiskammo vielä häälyi Chion ilmapiirissä.

Pantelis oli vastanainut; hän ja vaimonsa asuivat kahden pienessä majassa, jossa hän tarjosi minulle vieraanvaraisuuttansa, mutta kerskailevasti hymyillen viittasi hän minulle, että perheen lukumäärän oli sallittu pian lisääntyä. Moisen lisäyksen odotus ei suinkaan vähentänyt hänen puolisonsa toimellisuutta, tuon kelpo Paraskevin, joka lyhyessä ajassa valmisti meille aterian. Siinäpä söimme vihreitä papuja, öljyssä keitettyinä, sekä samminmätiä, jota minä tarjosin, siten uudistaen lekkerieni avausta. Pantelin ystävä istui viereemme ja atrioitsimme neljän kuin kuninkaat.

Tuskin olimme lakanneet syömästä, kun ovea kolkutettiin.

— Ne ovat kai kylän-vanhimmat — sanoi Pantelis. Ja ne olivat todella sen kylän vanhimmat. He astuivat sisään, tukevat ryhmysauvat käsissään, sanoivat “hyvää ehtoota” ja istuivat tuoleille, jotka oiva Paraskevi nosti esiin. Mekin istuimme ja jäimme kaikki ääneti kököttämään. Maltittomasti odotin, että puhe alkaisi, jotta tietäisin mitä ukot mielivät, mutta ei kukaan hiiskunut mitään; naamat ympärilläni eivät vaan osottaneet suopeutta. Vihdoin vanhin ukoista katkaisi äänettömyyden:

– — Minkä miehen olet tuonut tänne meille, Pantelis? Nakkaathan tulihiiliä päämme päälle! Parempi, että tuo hukkuu kuin me kaikki täällä.

Äijän sanat säikähyttivät minua, mutta Pantelis puuttui puheesen, hartaasti puolustaen minua; hän sanoi minun olevan köyhän nuorukaisen Ikariasta, että aikeeni oli vain myydä tavarani ja sitte lähteä pois, kellekkään haittaa tekemättä, ettei Turkkilaiset ollenkaan ottaisi minua huomioonsa. Noita ja samanlaisia sanoja virtaili hänen sujuvalta kieleltään. Kylänvanhimmat kuultelivat, pudistellen päätänsä epäuskoisesti, eivätkä, sittenkun hän lakkasi puhumasta, vastanneet mitään, vaan lähtivät ääneti, jörönnäköisinä ja levottomin katsein.

Niin suuri oli pelkoni, että he heittäisivät minut Turkkilaisten käsiin, että milt’en jo päättänyt jättää sinne lekkerini ja luopuen koko tuumasta, joka oli minut Chioon tuonut, yöllä mennä satamaan, jossa vielä toivoin tapaavani laivan, jolla olin tullut, ja paeta. Mutta Pantelis rauhoitti minua:

— Kyllä siitä vielä selviämme — sanoi hän. — Nuku nyt vain yösi hyvin ja huomenna saamme nähdä.

Kysyin häneltä, luuliko hän sopivaksi, että tarjoisin kylänvanhemmille kullekin käärösen samminmätiä.

— Lahjaksiko? — kysyi Pantelis kummeksien.

— Lahjaksi — vastasin.

— No silloin ei sinun tarvitse yhtään pelätä, Lutsis. Silloin ovat he sinun ominas kaikkineen päivineen.

Sen jälkeen selitti hän minulle lavealti kylän valtiollisia oloja. Pitkän puheen pääsisällys oli tämä: kylässä oli kaksi puoluetta, jotka taistelivat keskenään ja pelkäsivät toinen toistansa. Milloin pääsi toinen, milloin toinen valtaan ja kumpikin koetti olla ystävyksin Turkin kanssa. Pantelis ei kuulunut kylänvanhinten puolueesen, jotka olivat käyneet meitä katsomassa, mutta hänen luultensa mätikääryt saisivat heissä ihmeitä aikaan.

Pantelin sanat loivat minuun uutta uskallusta ja toivat samalla myös unta minulle. Uuvuksissa kun olin matkan vaivoista, vaivuin maahan karvasäkin päälle ja nukuin pian sikeästi.

Tuskin oli huomis-aurinko noussut, kun kylän vanhimmat taas koputtivat ovella ja astuivat sisään, ääneti ja synkännäköisinä kuin eilen. Mutta minäpä olin ennättänyt heidän edelleen. Olin näet noussut varhain ylös ja käärinyt samminmätiä kaalinlehtiin. Kääryni olivat nyt valmiit ja tarjosin heille kullekkin hyvänpäiväisen mätikääryn. He ihastuivat suuresti lahjastani ja heidän ynseä käytöksensä minua kohtaan muuttui kuin lumouksesta. Hymyhuulin häärivät he ympärilläni ja taputtelivat suojelevasti olkapäitäni.

— Älähän nyt pelkää, Lutsis! Ei yhtään hätää. Olethan meidän omia miehiämme. Ennen me saamme hukkua kuin sinä.

Vaikka Pantelis oli minulle ennustanut lahjani tenhotehon, suututti ja iljetti se minua kuitenkin. Eilen uhkasivat uhrata minut Turkille ja tänään olivat samminmäti-kääryn vuoksi; valmiit itse uhrautumaan minun edestäni! Mutta salasin tunteeni ja lausuttuani kiitollisuuteni pyysin heiltä lupaa myyskennellä tavaraani. Lupa annettiin minulle; hankin itselleni puntarin ja asetuin kaksine lekkereineni torille myymään.

Seuraavana päivänä kylänvanhukset määräsivät minua tulemaan heidän parissaan Katarraktin kylään, johon oli muutaman hetken matka. Siellä majaili turkkilainen Aga. Heillä kuin oli muitakin syitä käydä siellä, katsoivat he viisaaksi ottaa minut mukaansa, jotta ololupani vahvistettaisiin ja siten jokainen moitteen syy vastapuolueelta poistettaisiin.

Tämä heidän toimenpiteensä soveltui hyvin tuumihini, sillä siten pääsisin edemmäksi saarelle ja lähemmäs maataloamme, jonne tarkoitukseni olikin tulla. Kylänvanhukset lupasivat pyytää Agalta lupaa minulle käyskelemään kylissä kaupitellen, ja Pantelis tarjousi alttiisti seuraamaan muassani heti kun olisin palannut lupakirjan kanssa. Läksimme matkalle, kylänvanhimmat aaseinsa selässä, minä jalkasin, ja saavuimme Katarraktiin, Agan asunnon edustalle, jonne he menivät sisään jättäen minut pitämään silmällä juhtiansa.

Odottaessani siinä aasien luona näin erään Turkkilaisen lähestyvän minua, aseilla varustettuna kiireestä kantapäähän. En ollut nähnyt Turkkilaista niin likeltä, siitä saakka kuin jätimme asuntomme Chiossa, enkä kaukaakaan, siitä kuin pyssynkuulat vinkuivat perässämme saarelta paetessamme. Lähestyvän soturin näky palautti heti muistiini vainon tukalat päivät, Smyrnan ajat ja Andrianan surkean lopun. Minut valtasi kaksinainen tunne, viha ja pelko, ja paikalta liikkumatta katselin tuimaa miestä. Hän kysäisi jyrkästi minulta jotakin, jota en ymmärtänyt. Kun en vastannut mitään, ampaisi hän minuun vihaisen katseen, päästi törkeän kirouksen ja meni huoneesen. Onneksi en enää nähnyt tuota ilkeää olentoa.

Hetki kului ja levottomasti odotin kylänvanhimpia. Vihdoin tulivat he taas esiin, mutta eivät olleet yksin. Heitä seurasi yksi Turkkilainen, yksi pappi ja nuori talonpoika. Saimme kaikki kolme kumppaneiksi paluumatkalle. Pappi ja Turkkilainen hankkivat itselleen ajokkaita kylästä, nuori talonpoika ja minä kuljimme jalkasin.

Tahdoin kysyä, miten minun oli käyvä ja miksi matkueemme oli lisääntynyt, mutta Turkkilaisen läsnäolo sitoi kieleni. Häntä nimitettiin Mula Mustafa’ksi, hän oli Kretasta ja osasi kreikan kieltä, mutta ei puhellut paljoa, koska muka Turkkilaisena ei tahtonut sillä antaa liikaa rohkeutta muille, jotka seurasivat häntä jonossa kukin aasin selässä.

Kylänvanhinten käskystä astelin minä, palvelijan tavoin, Mulan aasin rinnalla. Ainoastaan kerran hän puhutteli minua. Tien varrella huomasi hän ojan, joka oli aivan täynnä kukkasia, ja käski minun taittaa hänelle yhden niistä, jota hän näytti sormella ja jonka nimen hän mainitsi Turkin kielellä. Kun en tarkoin tiennyt mitä kukkaa hän tarkoitti, repäisin ojasta monenlaisia kukkia ja juosten saavuttaakseni edelle ehtinyttä matkuetta tarjosin hänelle nöyrästi kukkaisvihkoani. Kovaksi onneksi siinä ei ollut sitä kukkaa, joka oli Mulan huomion puoleensa vetänyt.

— Eihän se ole se kukka, jota tahdoin, sinä pöllö. Mistä olet kotoisin?

— Ikariasta.

— Siksipä oletkin niin tyhmä. Et ole Chiolainen.

Tämä mielistelevä viittaus kotimaahani lohdutti minua Turkkilaisen epäedullisesta ajatuksesta minun omaan itseheni katsoen, mutta ennen kaikkea minua ilahutti hänen hyvänsävyinen olentonsa.

Kylään tultuamme sain kuulla, miksi Mula oli tullut kanssamme. Hän tahtoi väkisin tuolle nuorelle talonpojalle, joka meitä seurasi tiellä, naittaa erään talonpoikais-tytön, jonka naittajaksi rupeemaan hänellä näytti olevan eräitä tärkeitä syitä. Nuori mies ei tahtonut suostua väkinäiseen naimiseen ja oli sentähden heitetty vankeuteen; kylänvanhukset tahtoivat sekaantua seikkaan, mutta Aga puhui avioliiton eduksi, ja nytpä Mula Mustafa tuli ylkä paran ja papin kanssa vihkiäisiä laittamaan. Tosiaankin isällinen hallitus! Mutta oli miten oli, seikassa ilmestyi sentään edistys-askel. Ei ollut miekka asiaa ratkaissut eikä tyttöä työnnetty haaremiin. Mula oli siivo mies. Antakaa keisarille, mikä keisarin on.

Vaan mitähän minusta oli päätetty? Niin, sain tietää, että minun tuli matkustaa Tholón-Potámiin saamaan sitä lupaa, jota pyysin. Siellä oli suur’-Agan asunto, ja kylänvanhinten piti kahden päivän perästä lähteä hänen pateillensa.

Kahden päivän päästä läksimme siis taas retkelle. Sillä kertaa oli matkue suurempi, sillä kylänvanhimmat kuljettivat viinikuormaa lahjaksi Agalle; minulla oli toverina Pantelis, vetäen perässään aasia, jonka selkään toinen lekkerini oli sälytetty. Toinen, joka jo puoleksi oli tyhjätty, jäi kylään joksikin takeeksi minun puolestani Paraskevin huostaan.

Lähes viiden-tuntisen matkan päästä saavuimme Tholón-Potámiin; mutta varovainen Pantelis ei katsonut otolliseksi, että veisimme samminmätimme Agan ja hänen Turkkilaistensa haisteltavaksi, ja jäi siis ulkopuolelle kylää, erään tuttavansa talonpojan majaan, jossa sovimme että hän vartoisi minua. Minä seurasin kylänvanhinten muassa kaupunkiin.

Kauhistus värisytti minua, kun astuin sen kapeille kaduille ja näin selvät jäljet Turkkilaisten tuhotöistä. Silloin näin ensikerran omin silmin hävityksen kauheat hedelmät. Siihen saakka olin paennut sen edellä ja kuullut myrskyn takanani riehuvan, vaan en ollut vielä käynyt sen jälkiä katsomassa.

Vuosi oli melkein siitä kulunut kuin Turkkilaiset tallasivat maahan Tholón-Potámin, tuoreet oli vielä turmion jäljet. Useimmista taloista ovet ja ikkunaluukut joko puuttuivat tai retkuivat puoleksi särjettyinä saranoistaan; seinissä näkyi vielä moniaalla luotien lovia tai tuhoisan tulipalon hiiltämiä kohtia. Erään muserretun alttaanin alla oli valkoinen muuri vielä verellä tahrittu. Ken tietää, mikä surman työ lie suorittu tuon alttaanin alla!

Hävitettyjen tai kylmille jääneiden talojen joukossa oli myös muutamia, joitten säilyneet asukkaat koettivat korjata vaurioitansa, mutta kylän koko ulkonäky todisti sentään selvästi, mikä surkeus siellä oli vallinnut ja selitti tarpeeksi kylänvanhus-raukkain pelkoa Turkkilaisia kohtaan. Heidän oma kylänsä oli tähän saakka säilynyt ehjänä, mutta kuinka saattoivat kurjat olla levollisina tulevaisuuteen nähden? Eikös Tholón-Potámkin samaten ollut välttänyt Turkkilaisten ensi hyökkäystä? Kun he kaksi vuotta sitten olivat karanneet saaren kimppuun ja turmelleet sen perinpohjin, olivat he armahtaneet tai unohtaneet tuon eteläisen kulmakunnan, ja talonpojat luulivat vaaran siirtyneen sivutse, surmalaisten kyllästyneen, saaren jo maksaneen riittäväisen veriveron. Mutta he pettyivät surkeasti. Kun Kanárin tuli oli kostanut Chion ensimmäiset kärsimykset, kun meren ääret kajahtivat palavan amiraalilaivan räjähdyksestä ja meri peittyi ruumiilla ja Kapetán-Pasha puoleksi palaneena heitti henkensä rannalla, silloin Turkkilaiset uudestaan vimmastuivat. Joukottain hyökkäsivät he n.s. mastiksi-kyläin rauhallisia asukkaita vastaan, taaskin kastaen kahvaa myöten miekkansa viattomaan vereen.

Saavuttuamme suur’-Agan asunnon eteen, menivät kylänvanhimmat sinne sisään; minä jäin kadulle, niinkuin Katarraktissakin, odottamaan ja mietiskelin itsekseni kaikkia mitä näin, ja ennen kaikkia tuota seinälle pirskotettua verta.

Hetkisen kuluttua minua huudettiin ja astuin ylös saliin, jossa Aga istui. Hänen vieressään oikealla ja vasemmalla istui muita Turkkilaisia, neuvojina ja virkamiehinä, syrjempänä oven suulla seisoivat kylänvanhimmat ja muutamia muita kristityitä.

Taivutin nöyrästi niskaani hänen korkeutensa Agan edessä. Hän kyseli minulta tulkin kautta ja minä vastasin seuraavaan tapaan:

— Mistä tulet?

— Ikariasta.

— Mitenkä olet tullut?

— Laivalla.

— Milloinka?

— Neljä päivää sitten.

— Mitä tahdot?

— Lupaa myydä kylissä täällä kauppatavaraani.

Siinä aseellinen neekeri lähestyi Agaa, käsi sydämmellään ja pää kumartuneena lattiaa kohden.

— Agani, sanoi hän, tällä nuorukaisella on frankkilaiset kengät ja hän lienee vakooja.

Ja hän osoitti mustalla kädellään minun jalkojani. Kaikkien katseet ja omatkin silmäni kääntyivät niihin. Ja tosin kenkäni eivät olleet tavallisia talonpojan jalkineita. Olin ostanut ne Tinossa ja leikannut ruojut paulojen kohdalta pois, arvellen tuon riittävän varokeinoksi. En arvannut ma poloinen että kenkien muoto saattaisi minun ilmaista, mutta eipä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että minua koskaan vakoojaksi luultaisiin.

— Heittäkää hänet vankeuteen — määräsi Aga.

Heti paikalla neekeri tarttui käsivarteeni ja, ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa ja Agan pitämättä mitään sen enempää tutkintoa niiden epäluulojen varmistamiseksi, jotka kirotut kenkäni olivat herättäneet, vei hän minut ahtaasen kammioon, jota kurja lamppu vain puoleksi valaisi, sysäsi minua kovasti hartioista ja salpasi minut lukon taa.

Kaikki tämä tapahtui niin kerrassaan, niin nopeaa, niin arvaamattani, että olin kuin houreissani, kun tyrmästä havahdin. Tunsin vielä neekerin kovat kädenkosketukset hartioissani ja käsivarressani, kuulin Agan äreän käskyn että minä olin vankiuteen heitettävä, muistin samalla tinolaisen suutarini naaman ja puodin — ja vankilan hämärässä ollessani luulin ensin näkeväni unta.

Kun silmäni tottuivat pimeään, näin etten ollut yksin. Kaksi talonpoikaa virui permannolla. Heidän näkynsä lohdutti minua hiukan. On hetkiä, jolloin ihminen etsii yksinäisyyttä, mutta yleensä haluaa hän lähimmäistensä seuraa.

Nuo kaksi vangittua olivat isä ja poika; heidän rikoksensa oli luvaton mastiksin myynti. Sillä lähes puolet koko saaren mastiksi-sadosta oli, kuten tunnettu, määrättynä sulttaanin haaremia varten. Loppuja talonpoikain ei sallittu myydä muille kuin Agalle, joka yksinään määräsi mastiksin hinnan ja maksoi sen milloin ja miten hän tahtoi.

Vanhus puhutteli minua ensin, kysyen kuka olin ja miksi olin vangittu, ja kertoi sitten pyytämättäni oman historiansa. Nuorukainen ei puhunut mitään, vaan itki hiljaisesti; ottaen poikansa kädestä keskeytti isä usein kertomuksensa, lausuakseen lohdutuksen ja rohkaisun sanoja hänelle.

Nähdessäni nuo kaksi oli mieleni murtua. Muistin isääni ja hänen autiota hautaansa Spetsan saarella, muistin äitiäni ja sisariani, jotka Tinossa odottivat paluutani, ja silmiini nousi surun itkutulva, murhe ja valitus voitti minut ja vuodatin kuumia kyyneliä. Pelkäsin Turkkilaisia. Niinkuin he tutkimatta olivat vanginneet minut vakoojana, samoin saattoivat he myös tuomita minut rangaistavaksi. Mitäpä kristityn henki heidän mielestään maksoi! Äiti parkani oli oikeassa evätessään minua lähtemästä. Miksi tulinkaan tänne?

Iltapuolella annettiin meille oliiveja ja leipää. Pian sen jälkeen tuli neekeri, vei minut ulos tyrmästä ja johti minut puutarhaan varjokseen, jossa kaikenlaisilla hedelmillä katetun matalan pöydän ympärillä istui koreilla matoilla kolme Turkkilaista ja kaksi kristittyä. Edellisistä tunsin Mula Mustafan, ja hänen näkönsä viritti minuun vähän uskallusta, sillä viime matkallamme hän ei minusta tuntunut olevan mikään paha ihminen.

He rupesivat uudelleen tutkimaan minulta, kuka ja mistä olin ja mitä tahdoin. Toistin entiset vastaukseni. Puheeni vahvikkeeksi tahdoin turvata Mulan todistukseen.

— Agani, etkö nähnyt minua…

Mutta Mula käänsi kasvonsa minusta ja huomasin, että hän ei tahtonut minua tuntea. Tahdoin muuttaa puhetta muihin asioihin, mutta hämmennyin, ja hämminkini vahvisti sen ajatuksen, jonka ennenmainitun nuoren talonpoikais-tytön naittaja oli järjestäni saanut, siitä asti kuin en osannut täyttää hänen käskyänsä tuon kukan suhteen.

— Ystäväni — lausui hän turkinkielellä pöytäkumppaneilleen — ei tuosta poika raukasta ole vakoojaksi. Hän on siksi liian typerä. Ei hänellä ole kaikki kairat tallella.

Ja sitten jatkettiin matalammalla äänellä haastelua minusta, vaan en kuullut mitä sanottiin. Neekeri veti minut varjoksesta ulos ja johti minut tyrmään takaisin.

Ei tuo ollut minun hauskimpia öitäni eikä tulevakaan yö, lukijani hyvä.

Seuraavana päivänä vietiin nuo kaksi talonpoikaa vankilasta eivätkä he enää palanneet; minä vain jäin sinne ihan yksin olemaan, mitellen hetkien kulkua ja valittaen kohtaloani. Ajattelinpa myös, miten Pantelis ystäväni oli käynyt.

Seuraavana aamuna vei neekeri minut taas Agan eteen. Kävelin murheellisna ja alakuloisena. Yksi ainoa toivo oli jäänyt minulle, heidän luulonsa, että olin heikkomielinen, ja päätinpä turvata tuohon kuin hukkuva lautapalaan. Aga istui imien nargilé-piippuansa, tavallinen seurueensa ympäröitsi häntä. Tulkki seisoi lähellä häntä, kädet rinnalla ristissä.

— Tervehdi nöyrästi Agaa — sanoi hän. — Hän antaa sulle vapauden, mutta sillä ehdolla, että kuljet maakuntaa edespäin, etkä niihin kyliin, joista tulet.

Kumarsin ja suutelin Agan kauhtanan lievettä ja peräydyin pari askelta. Mutta ajattelin Pantelia ja lekkereitäni ja satamaa, jossa toivoin tapaavani keinon palatakseni Tinoon.

— Mitäs vielä puuttuu? — kysyi Aga.

— Agani, sanoin, unohdin paitani kylään ja minun tarvitsisi mennä sitä noutamaan.

Turkkilainen ei ymmärtänyt mitä sanoin ja kysyi tulkilta. Hän pyrskähti nauruun, kun pyyntöni hänelle selitettiin.

— Hyvä, hyvä — sanoi hän. — Kyllä paitasi sulle tuodaan, mutta kulje sinä maakuntaa eteenpäin.

Kumarsin syvästi ja peräydyin. Ovella odotti minua neekeri, ojentain kättänsä ylevästi.

— Koppivero — sanoi hän.

Olin unohtanut, että vankien on tuonniminen vero maksettava. Vedin esiin povestani kukkaron, jossa minulla oli muutamia piastereita, siihen asti koitunut tulo kaviaari-kaupastani, ja aloin kirvottaa kukkaronnauhoja silminnähtävällä vastahakoisuudella. Mutta nauhoja oli paljo ja nekin toisiinsa kietoutuneet, eikä sormeni juuri kovin kiiruhtaneetkaan niitä selittelemään. Neekeriltä loppui kärsivällisyys, taikka kukaties hänen tuli minua surku, ja nostaen raskaan kätensä sysäsi hän minua niskasta, lausui pari törkeänlaista sanaa ikäänkuin hyvästijätöksi ja meni tiehensä.

Olin siis vapaana, ja ovi oli avoinna. Läksin ulos viipymättä ja kävelin suoraa päätä kylän portille. Mutta portti oli suljettu eikä ketään siellä. Oli sunnuntai ja kristityt viettivät vielä jumalanpalvelustaan kirkossa. Ensimmäinen viettini oli että minäkin menisin sinne kiittämään Jumalaa vapahduksestani, mutta minussa voitti halu niin pian kuin suinkin lähteä Tholón-Potámista ja rientää etsimään Pantelia. Tein siis ristinmerkin siinä taivasalla, kiipesin puuhun, joka kasvoi portin vieressä, hyppäsin muurille, sieltä maahan. Juoksujalassa riensin mökille, jossa Pantelis lupasi odottaa minua. Mutta siitä oli jo kaksi vuorokautta kulunut. Tokkohan hän siis enää odottikaan?

Mökki oli suljettu. Kolkutin ovea, huusin: Pantelis, Pantelis! mutta ei kukaan vastannut.

Töllin takana oli talli. Avasin sen, astuin sisään ja näin — oi suurta iloani! — näin Pantelin aasin tyynesti siellä odottavan. Älä naura, lukijani! Syleilin ja suutelin elukkaa! Oivalsin, että sen hurskas isäntä oli kirkossa. Eipä oiva Pantelis siis ollut jättänyt minua. Eikä aikaakaan, niin näin hänen palaavan. En rupee kertomaan yhtymyksemme kahdenpuolista riemua.

KYMMENES LUKU.
Viipymättä teimme Pantelin kanssa matkasuunnitelmamme ja läksimme sitte astumaan. Kuljimme pohjoista kohden, kylästä kylään; mädin myynti kävi kelpo lailla ja kukkaroni paisui paisumistaan.

Kun vihdoin pääsimme ylängöille, jotka ympäröivät “tasangon” ja näin kaupungin etäältä kiiltävän sekä toisella puolella olevain vuorten juurella koetin silmin erottaa sitä paikkaa, missä maatalomme oli, tunsin sydämmeni rajusti sykkivän rinnassa ja polveni vapisevan. Vuorelta, jolla istuin, näin jalkaini alla vehmaan lakean kentän loistavan aamu-auringon valossa, puiden keskeltä pilkotti kaikkialla valkoisia taloja ja majoja, mutta niiden liesiltä ei savua noussut ilmoihin. Ne olivat enimmäkseen autiot ja tyhjät.

Oikealla puolen, lähes puolen tunnin matkan päässä oli pyhän Minan luostari. Siltä kohtaa, missä olimme, ei näkynyt sitä, mutta ei mieleni tehnytkään mennä sen raunioita katsomaan. En etsinyt uusia mielenliikutuksia Chiosta, mielin vain suorittaa tehtäväni ja lähteä pois mitä pikemmin. En tahtonut nähdä kotimaani häviötä enkä sen hävittäjää.

Pantelis istui vieressäni syöden halpaa einettänsä, ja hänen aasinsa haki siinä likellä ruokaansa harvoista pensaista kivien välistä. Kahden kumppanini ruokahalu herätti sitä minussakin, ja Pantelin leipä ja oliivit sekä hänen suoran sielunsa luontainen iloisuus haihdutti murheellisen mielialani. Ennen pitkää matkueemme taas lähti liikkeelle.

Neochórin kylässä, johon päästyämme vuorelta alas pysähdyimme, oli, samoin kuin Tholón-Potámissakin, vielä runsaasti jälkiä todistamassa, että Turkkilaiset olivat siitä läpikulkeneet. Mutta tässä oli kuitenkin verrattain useempia huoneita pantu entiseen kuntoon ja korjattu ja ensi katseella näytti häviö vähemmältä. Kahvila, johon istuimme levähtämään, oli täynnä ihmisiä. Ei ollut kylässä Agaa eikä varusväkeä, josta syystä sen asukkaat elivät miltei vapaammin kuin muut, koettaen nykypäivän hauskuudessa unhottaa eilisen tuskat ja huomisen huolet ja vaarat.

Aikeeni oli viipyä Neochórissa pari kolme päivää saadakseni siellä kypsentää tuumiani, mutta kahvilassa kuulin uutisen, joka muutti päätökseni. Talonpoikain jutuista ymmärsin näet, että osasto Turkin laivastoa oli saapunut Tschesméhen ja että muutamain päiväin sisään odotettiin Konstantinopolista toisia laivoja; näiden kaikkien piti yhdistyä ja lähteä hävittämään vesiltä Kreikan laivoja. Täytyipä minun siis jouduttaa lähtöäni. Turkkilaiset olivat merellä samallaiset kuin maallakin. Voi niitä aseettomia laivoja, jotka joutuivat heidän käsiinsä, ja voi niiden onnettomia matkustajia! Heille maksettiin Miaúlin ja Kanárin voitot; nämä olivat ne valheelliset voitonkoristeet, joilla Turkin amiraalit koettivat peitellä häpeätänsä.

Mutta minulla ei ollut vähintäkään halua joutua mokomaksi voitonmerkiksi eikä ruumiillani koristaa minkään turkkilaisen laivan raakapuita. Minä tahdoin kaikin mokomin palata Tinoon, ennenkuin Turkin laivasto lähtisi liikkeelle.

Kutsuin Pantelia ja läksimme ulos kahvilasta. Aasi odotti sidottuna ulkona, kantaen selässään lekkeriäni.

— Pantelis, sanoin, jää sinä tänne myymään samminmätiä ja odota minua.
Minä lähden vähä toisaalle.
— Minne lähdet?

— Lähden katsomaan maataloamme, Huomen-aamulla palaan.

Pantelis koetti saada minua muuttamaan päätöstäni, hän tahtoi tulla mukaani, muistutti minulle vangitustani Tholón-Potámissa, mutta en kuullut häntä. Suostuimme paikasta, missä tapaisin hänen huomispäivänä; sitten ostin kirveen, näyttääkseni työmieheltä, joka kulkee työn-ansiolla, ja jätin hänet hyvästi. Hän oli levoton ja täynnä pelkoa, mutta minä tunsin sydämmeni keveäksi. Aavistin edeltäpäin että onnistuisin.

Kävelin kylän portille päin, kirves olalla, kun avatun oven kynnyksellä näin miehen polttelevan, joka puolittain oli puettuna europalaiseen tapaan. Tunsin hänet kaukaa. Se oli Zenákis, isäni vanha ystävä. Hänen hiuksensa olivat näinä kahtena vuonna paljon harmenneet, kasvonsa olivat entistä synkemmät.

Hänen läsnäolonsa Neochórissa hämmästytti minua ensiltään, mutta muistin samalla että hänellä oli siellä tiluksia. Kuljin läheltä hänen ohitsensa, vaan hän ei tuntenut minua. Ja kuinka olisikaan hän tuntenut ystävänsä poikaa talonpoikaisen puvun alta!

Astuessani hänen editsensä olin kahden vaiheilla, ilmoittaisinko itseni vai enkö. Paras on, etten sitä tee — aattelin ja menin eteenpäin. Mutta muutamain askelten päästä kaduin. Mieleeni johtui kerrassaan koko Chiossa olomme aika, kun hän joka ilta kävi meitä katsomassa, muistin isääni, enkä saattanut mennä pusertamatta vanhuksen kättä ja sanomatta, että hänen vanha ystävänsä oli kuollut. Palasin ja seisahduin hänen eteensä. Hän taukosi polttelemasta ja tähysteli minua epäilevästi.

— Minulla olisi pari sanasta sulle sanottavana kahden kesken, herra — aloin minä.

— Käy sisään, poikani. Mitä tahdot?

Ja hän meni sisään. Minä seurasin ja suljin oven perääni.

— Etkö tunne minua?

— En. Kuka olet?

Mainitsin hänelle nimeni. Hän nosti kätensä kummastellen, tarkasti minua kotvan aikaa oikein tyynni ja tarttuen käteeni suuteli hän minua. En olisi luullut, että tuon kylmännäköisen ukon sydämmeen mahtui niin lämpimää tunnetta. Hän kyseli, miten meidän oli käynyt, kuinka pelastuimme; ja minä juttelin hänelle pakomme seikat ja kulkuri-elämämme vaiheet, isäni kuoleman sekä leskeksi jääneen äitini ja sisarteni oleskelun Tinon saarella. Kun hän kysyi minulta, miksi olin palannut tänne, ilmaisin hänelle salaisen aikeeni. Hän ei ymmärtänyt, kuinka uskalsin uhmailla moisen yrityksen vaaroja, hän kehotti minua luopumaan siitä ja palaamaan sinne, mistä olin tullut, ja nosti naurahtain olkapäitänsä, kun vastasin että päätökseni oli luja ja etten voinut mieltäni muuttaa.

Nousin ja jätin hänet hyvästi. Hän toivotti minulle onnea, syleili minua ja saattoi minut ovelle. Ennenkuin sen avasin, laski hän kätensä olalleni ja tahtoi uudestaan suostuttaa minua unohtamaan haudattua aarrettani ja rientämään Chiosta pois. Mutta suurin vaikeus oli ollut päästä tänne, missä olin. Kuinka siis palaisin näkemättä maataloamme?

— Sinä olet pannut sen päähäsi ja niin sen pitää olla — sanoi vanhus vähän närkästyneenä. — Olet isäsi poika. Ei hänkään ottanut kuullakseen neuvoja. Lähde siis! Jos joudut Turkkilaisten kanssa selkkauksiin — lisäsi hän leppeämmällä äänellä — niin ilmoita minulle. Konsulina on minulla jotakin valtaa ja saatan ehkä hyödyttää sinua. Jumalan haltuun!

Ja hän avasi minulle oven.

Aurinko kallistui jo laskusijoilleen, ja maatalollemme oli lähes kahden tunnin matka. Riennätin kulkuani, sillä tahdoin päästä sinne ennen yön tuloa. Johtotähtenäni oli se tuttu kukkulainen, jolla kirkkosemme oli, korkeine puineen, jotka kätkivät sen silmiltäni.

Astelin joutuisasti, kirves olalla ja mieli miettehissä. Ennen kaikkia ajattelin tulevaisuutta. Uskoin vakaasti löytäväni nuo kaksi säkkiä, ja harkitsin, miten möisin nuo kulta- ja hopeakalut, miten niistä koituvilla rahoilla siirtyisin perheineni Italiaan taikkapa Englantiin sekä millaista kauppaa siellä harjoittaisin. Ja mielikuvasimeni loi tulevaisen onnen kultakuvia.

Mutta mikäli lähenin ja illan varjot peittivät seutua, alkoi salaperäinen levottomuuden tunne vallata minua. Miksi tulin yksin? Miksi en sallinut Pantelin seurata itseäni? Olin katsonut varmemmaksi etten ottaisi häntä mukaani, peläten että saisin epäluuloja eleille, jos siellä ilmestyisimme kahden, minä ja toverini aasinensa. Yksin voisin helpommin luikahtaa lymyyn, urkkia oloja ja tiloja sekä puikahtaa puutarhaan; säkit sopisi minun lymyttää lehtoon kirkkosen viereen ja seuraavana päivänä tulla Pantelin kanssa niitä noutamaan. Mutta jopa kaduin ja olisin suonut Pantelin käyvän vieressäni. Uskallukseni alkoi horjua, mikäli toiminnan hetki läheni.

Mutta katumukseni oli liian myöhäinen. Seisoin jo puutarhamme muurin luona ja näin jo tieltä talomme yläkerran. Kas, tuolla on pikkukamarin akkuna, tuolla vanhempani makuusuojan molemmat akkunat, kas… vaan miksi muissa akkunoissa on rautasulut? Erehdynkö? En… Talossamme asutaan, siinä asuu Turkkilaisia? Ja minä katselen maantieltä outona ja muukalaisena sen seiniä ja urkin kuin varas sen ikkunoihin!

Mielin nähdä tarkemmin, mielin oikein ruokkia silmiäni vieraantumiseni surkealla näyllä, ja harpattuani senvuoksi puutarhamme vastapäätä olevan pensas-aidan yli nousin ylös viinitarhaan, jonka erotti maantie puutarhasta.

Viinitarhan rinne vietti jyrkästi alas, niin että sieltä taisi nähdä koko maatilamme. Talossa ja sen ympärillä ei näkynyt yhtäkään sielua, mutta puutarhassa vanha puutarhuri vaivoin kaiveli maata. Tunsin hänen oitis. Se oli oma puutarhurimme, vanha Jánnis, hän jonka tyttären tapasin palvelijana Mavrogénin huoneessa Tinossa. Voi kuinka ilahduin hänet nähdessäni! Eipä iloni sentään ollut itsekkäisyydestä vapaa, koskahan hänestä toivoin saavani luotettavan auttajan yritykseeni, ja minä toin vanhukselle suotuisana avun palkkiona sen riemullisen tiedon että hänen tyttärensä eli.

Vaan miten pääsisin hänen kanssaan neuvotteluihin? En rohjennut hänelle huutaa enkä astua puutarhan sisään. Mitäs siis muuta, kuin odottaa yön tuloa ja sitte salaa hiipiä hänen majaansa, ilmoittaa itseni hänelle ja rukoilla hänen myötävaikutustaan! Mutta entäs siihen asti?

Aurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta kuulakalta taivaalta kajasti vielä runsaasti illan valoa. Oli kirkas keväinen ehtoo, maa lepäsi rauhallisena ja koko tuo hiljainen laakso henkäili onnellisuutta.

Olin vielä matkan päässä temppeliä ympäröivästä lehdosta, kun näin naishaamuja astuvan esiin puitten varjosta sekä niiden ympärillä lapsia juoksentelevan. Ne tulivat minua vastaan ylöspäin käydessäni enkä ehtinyt enää peräytyä, kun havaitsin niiden olevan turkkilaisnaisia. Heitä seurasi musta-ihoinen eunukki, jota maata-laahaavalta puvultaan ei etempää voinut erottaa naisista.

Väistyin syrjään; vaimosto kulki sivuitse, lapset leikiten seurasivat. Yksi ainoa heistä, joka tuli muiden perässä, noin kahdentoista vuoden ikäinen tyttö, ei kisaillut muiden kanssa, vaan käveli hiljaa, pitäen kukkia kädessään, toinen rippui höllänä hänen kyljellään. Käydessään ohitseni pysähtyi hän ja silmäili minua. Minä jatkoin kulkuani.

Yht’äkkiä kuulen takanani sulavan äänen kuiskaavan nimeäni: — Lukis! — Ennenkuin ennätin ajatella että, jos kääntyisin, antaisin itseni ilmi ja joutuisin suureen vaaraan, olin jo kääntynyt takaisin ja näin tytön seisovan pari askelta itsestäni. Muut lapset juoksivat eteenpäin. Samalla kuin näki minun kääntyvän, heittäysi hän polvilleen. Tunsin hänet! tahdoin huutaa: Déspina! mutta hän pani sormensa suullensa ja kuiski, rukoilevasti katsellen:

— Pelasta minut, Lukís!

Ja kumartuen alas oli hän poimivinaan kukkia. Samassa kuului näet neekerin käheä ääni, joka palasi kokoomaan lampaitansa. Déspina nousi ylös ja riensi muiden lasten perään. Mutta minä, piillen puitten takana, seurasin kulkuetta edempää, kunnes näin mustan miehen avaavan puutarhamme oven ja vaimojen lasten kanssa menevän siitä sisään. Viimeiseksi meni Déspinakin. Sitä ennen katsoi hän taaksensa. Hän aavisti kai että minä seurasin hänen jäljissään. Hänen jälkeensä meni vaimolan vartija sisään ja ovi suljettiin.

Istuin puiden alle, pää käsien välissä, ja koetin koota ajatuksiani. Déspina Turkkilaisten käsissä, Turkkilaisten, jotka asuivat meidän talossamme! Kuinka tunsi hän minut kohta, ikäänkuin olis minua odottanut? Hänen kutsuntansa soi korvissani: — Pelasta minut, Lukís! — Kas, siinä se salainen maneetti, joka veti minua Chioon, katso sitäpä varten Jumala johti minua! Niin, minä pelastan hänet! Mutta kuinka? Ja siirryin tuumasta toiseen, hyväksymättä yhtäkään.

Sillä välin tuli yö, mutt’ei vielä pimeys. Kuun oli kuljettava kahden tunnin tie taivahalla, ennenkuin se kasvonsa kätkisi taivaan rannan taa; hitaasti se aleni, valaisten taivasta päälläni. Sen säteet, leikkien puiden lehdillä, loivat tuhansia haavemaisia varjokuvia maahan, missä istuin; niitä katselin ja kuulin koirain haukuntaa kaukaa taloista, sirkkain sirinää ympärilläni ja sammakkojen äänekästä motkotusta. Mieleni oli muualla; kuulin ja näin tarkkaamatta mitään; ja kuitenkin mieleeni painui iäkseni tämän hiljaisen yön äänet ja kukkien lemu ja kuutamon leikki puun oksilla.

Kun kuu oli laskenut ja pimeys peitti seudun, nousin, anoin Jumalan apua ja kävin tietä edespäin. En epäillyt enää, sillä tiesin mitä tahdoin. Tuumani oli suunnilleen valmis. Lähdin nyt vaan Jumalan avulla sitä toimeen panemaan. Oli pilkko pimeä, mutta kaikki oli minulle täällä niin tuttua, että olisin osannut vaikka ummessa silmin. Tultuani aitauksen perimpään päähän, hyppäsin muurin ylitse, joka sillä kohtaa oli alempi ja pääsin puutarhaan. Seisoin liikkumatta muurin vieressä, varoen että hyppäykseni kolina ehkä oli kuultu. Ympärilläni syvä hiljaisuus. Ei koiran murinaa, ei ihmisen ääntä. Ainoastaan muutamat askeleet erottivat minua puutarhurin asunnosta. Ovi oli suljettuna; mutta vedin salvan pois ja pääsin sisälle. Kuinka usein Olinkaan täällä pienenä käynyt, kuinka usein vanha Jánnis oli istuttanut minua polvelleen ja valituilla puutarhan tuotteilla tyydyttänyt lapsellista makeishaluani!

Maja oli pimeä, mutta kuulin nukkuvan vanhuksen tyynen hengityksen. Lähestyin häntä varpaisillani, mutta pelkäsin hänen säikähtävän, jos äkkipäätä unesta herätessään tuntisi minut. Polvistuin hänen viereensä ja lausuin hiljaa nimeni hänen korvansa juurella: — Jánnis, Jánnis, minä olen täällä, Lukís. Älä pelästy. Lukís.

Vanhus heräsi, pidätti hengitystään, mutta ei puhunut eikä liikkunut. Hän kai luuli uneksivansa. Panin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin uudestaan nimeni. Hän istuutui vuoteelleen, mutta hetki aikaa kului, ennenkuin hän toipui tunnoilleen. Hän tahtoi virittää tulta, mutta estin häntä ja jatkoimme pimeässä puhettamme. Hän värähteli ilosta, kun sanoin hänen tyttärensä elävän ja nähneeni hänet Tinossa, jonne me kahden yhdessä kohta palaisimme. Kerroin hänelle, minkä vuoksi olin tullut tänne maataloon, ja anoin hänen apuansa. Hän nousi heti, valmistihe hätäpikaa ja avasi majan oven.

Ennenkuin läksimme ulos, otin häntä kädestä kiinni ja kysyin:

— Kuka asuu maatalossamme, Jánnis?

— Nesíp Agan haaremi.

— Mikä se Nesíp Aga on?

— Eräs noiden Aasialaisten päälliköitä, jotka ovat sortaneet meitä.

— Ja itse hän ei asu täällä?

— Huomenna häntä odotetaan.

— Onko hänellä kristityitäkin naisia haaremissaan?

— Ainoastaan Kalánin tytär.

— Ja kuinkas Kalánin on käynyt?

— Turkkilaiset hänen tappoivat.

Muistin Déspinan murhetta kun kuljimme kirkolle vanhempaimme perässä. — “He tappavat isäni!” Hänen aavistuksensa ei siis ollut väärä, hänen isänsä oli saanut surmansa Turkkilaisilta. Ja minun isäni lepäsi haudassa Spetsan autiolla rannalla!

Läksimme majasta ja astuimme ääneti puutarhan perälle, tunnetun omenapuun alle. Osotin ukolle paikan, jonka vielä hyvin muistin. Olinpa vielä näkevinäni, kuinka isäni kaivoi kuoppaa, jonka partaalla molemmat säkit olivat. Puutarhuri iski maata kuokallaan ja koleasti maa kumahti joka iskulta.

— Kun eivät vaan kuulisi meitä, Jánnis. Hiljaa, hiljaa!

— Ei ole pelkoa, ja jos kuulevatkin, ei se haittaa. Luulevat minun kaivavan kuoppia sadevettä varten — sanoi ukko ja jatkoi työtänsä.

Aloinpa minäkin syrjästäni syventää kuoppaa. Ja siinä kun käsivarteni nousivat ja laskivat, kuului minusta vieno ääni kajahtavan korvissani: — “Lukís, pelasta minut!” Jokainen lapion pisto sanoi minulle samalla äänellä: “Lukís, Lukís!”

Äkisti kuului metalli kalahtavan metallia vastaan. Astuin kuoppaan ja rupesin käsin ajamaan siitä multaa pois. Puutarhurin kuokka oli reväissyt säkin. Nostin sen varovasti ylös ja laskin sen puun juurelle. Toinen säkki oli alla. Sen panin toisen viereen ja täytimme jälleen kuopan maalla.

— No nyt? — Kysyi vanhus.

— Nyt säkit selkään ja eteenpäin!

— Minne lähdemme?

— Neochóriin.

— Tie on pitkä ja yö synkkä.

— Sitä parempi, Jánnis. Sitten ei kukaan meitä näe.

— Mutta kuinkas pääsemme Neochóriin, nämä säkit selässä? Ja tämä on revennyt. Putoohan siitä tavarat maalle. Maltas, kun ma katson.

Ja Jánnis riensi juosten pois. Pian hän palasi, tuoden kaksi koppaa, pani yhden säkin kumpaankin ja peitti ne päältäpäin lehdillä ja ruohoilla. Kopat nostimme selkäämme ja läksimme liikkeelle.

Aamu alkoi juuri valjeta, kun päästyämme Neochórin kylälle istuimme kivelle tien viereen, vartoaksemme päivän nousua. Olin väsynyt, hartioitani ja käsivarsiani pakotti, kun en ollut tottunut niin painavaan taakkaan, mutta en välittänyt väsymyksestä. Yksi ajatus vallitsi mieltäni, yksi halu hallitsi sydäntäni, ja tunsin sen vuoksi olevani valmis uhmailemaan mitä vaaroja tahansa. Tahdoin pelastaa orvon tytön, joka oli apuani rukoillut.

Auringon noustua otimme taas taakat selkäämme ja jatkoimme kulkua.
Vastuksitta pääsimme kylään ja menimme suoraa päätä Zenákin asunnolle.
Tämä ei salannut mielihyväänsä, kun näki minun palaavan.
— Tervetuloa! — huusi hän. — Olethan asiasi hyvin toimittanut, joutumatta mihinkään rettelöihin!

Nähdessään Jánnin takanani kysyi hän, ken se oli. Sanoin: — vanha puutarhurimme.

— Tarjosit minulle apuas — minä jatkoin — ja pyydän nyt sitä.

— Mitä tahdot? Näkikö sun joku? Ajavatko Turkkilaiset sua takaa?

— Ei niinkään, mutta maatalossamme asuu Turkkilaisia ja heillä on orjana kristitty tyttö, jonka isä oli minun isäni ystävä. Tyttö näki ja tunsi minun ja pyysi apuani ja meidän täytyy hänet pelastaa.

— Kuinkas me hänen pelastamme? Eihän päähäsi ole pistänyt, että varastamme hänen?

— Että ostamme hänen — minä vastasin.

— Ja mistä saat rahaa siihen? Turkkilaisilla maksaa ihmisliha paljon, varsinkin kun se on nuorta.

— Rahaa minulla ei ole, mutta on nämä säkit, jotka Jumala auttoi minua saamaan takaisin.

— Mutta tavarat eivät ole yksin sinun omiasi; ne kuuluvat myös äidillesi ja sisarillesi. Ei isäsi sitä varten niitä kätkenyt, että käyttelisit niitä mielin määrin.

— Tuota ajattelin paljoa ennenkuin tein päätökseni. Mutta olin siitä vakaa, että en pahoita isäni sielua, käyttämällä hänen perintöänsä tällä tapaa, ja ettei äitini lausu minulle moitteita, vaan siunausta ja onnentoivotuksia. Mitä sisariini tulee, on minulla se luottamus Jumalaan, että hän sallii minun hankkia heille rikkaammat myötäjäiset kuin mikä heidän osuutensa oli näissä tavaroissa.

— Olet siis päättänyt antaa kaikki.

— Kaikki, jos pakko on.

Zenákin muoto ilmaisi että hän ei moittinut päätöstäni.

Hän kyseli ja sai kuulla minulta enemmän tästä tytöstä, samalla kuin hän tahtoi nähdä, missä määrin säkkien sisällys saattaisi tyydyttää Turkkilaisen vaatimuksia. Hän saattoi siis meidät ylisille makuu-suojahansa, jossa tyhjensimme säkit. Siinäpä vieri laattialle pieniä ja isoja lusikoita, lautasia, kuppeja ynnä monenlaisia muita kulta- ja hopeakaluja, jommoiset olivat sen ajan ylöllisyystavarana, kun taloihin ei vielä tuotu, eikä pöydille pinottu, enemmin näyksi kuin hyödyksi, Wienin ja Pariisin teollisuuden tuotteita. Silloin korukapineita oli vähän, mutta ne olivat kallis-arvoisia, ja mennen perintönä isältä lapselle, olivat ne jonakin reservivarastona eli hätävarana, johon sopi turvautua hädän hetkellä.

Pyysin Zenákia rientämään kauppoja hieromaan Agan kanssa, jotta kerkiäisimme lähtemään Chiosta ennenkuin Turkin laivasto vesille ilmestyisi, mutta ukko ei hätäillyt ja koetti hillitä minun malttamattomuuttani. Hänen kylmän ja jörömäisen pintansa alla sykki kuitenkin hyvä, jalo sydän. Samalla kuin hän väitteli niitä näitä ja laski pientä pilaa minusta, käski hän kuitenkin valjastamaan muuliansa ja lähti ennen pitkää maatalollemme.

Samalla kertaa minä riensin tapaamaan Pantelia. Pitkällinen poissa-olonsa kotikylästä alkoi häntä huolettaa. Kelpo miehen mieli liikkui alati hänen nuoren vaimonsa luona.

— Mitähän Paraskevi sanoo — hoki hän ehtimiseen. — Kai hän luulee meidän olevan perikadossa.

— Ole huoleti, Pantelis. Lupaan sinulle että olet huomen-aamulla kotonasi. Annan vaimollesi kaiken kaviaarin, mikä vielä on myymättä, sinun puolestas palkaksi perillisestä, jonka hän sulle lahjoittaa.

Kuinka hitaasti sen aamun hetket kuluivat! Enimmän ajan kävelin edes takaisin Zenákin puutarhassa talon takana, koettain mielessäni kuvailla mitä samaan aikaan lienee sanottu maatalossamme Déspinan vapaaksiostamista keskusteltaissa. Mitä Zenákis sanoi oli minun helppo arvata, vaan mitähän Turkkilainen siihen vastaili? Suostuiko hän tarjottuun vastikkeesen vai eikö hän tahtonut laskea luotansa kristittyä tyttöä, vaimolansa tulevaa koristusta muka? Ja poskiani poltti ja sisuni kuohui, nousin ja istuin taas ja jokainen kolina talossa, jokainen ääni kadulla tuntui minusta olevan yhteydessä Déspinan vapautuksen kanssa.

Vihdoin viimein palasi Zenákis eikä palannut yksin. Kuulin hänen haastavan pihalla turkin kielellä. Kuka oli hänen seurassaan? Tokko Aga? Toiko hän Déspinan?…

Pistäysin piiloon puitten alle, vastapäätä makuukamarin akkunaa, jossa tytön lunastimet olivat asetettuna. Kuulin Zenákin ja Turkkilaisen siellä puhelevan, mutta en eroittanut mitä sanoivat. Näin heidän lähestyvän akkunaa. Nesíp Aga, muhkeannäköinen mies, piteli kädessään hopealautasta ja näytti arvioivan sen painoa, samalla kuin Zenákis näytteli hänelle muita kaluja, joita hän piteli käsissään. Toiveeni siivestyivät. Turkkilainen aprikoitsee asiaa, ei hän siis kiellä.

He vetäytyivät pois akkunasta ja kuulin isännän äänen kun hän määräsi kahvetta tuotavaksi. Vähän jälkeenpäin kuulin pihaovea avattavan ja Zenákin hyvästelevän Agaa. Ovi suljettiin, vaan minä en liikkunut paikaltani. En rohjennut kysyä kuinka oli käynyt. Zenákis tuli ja löysi minut puutarhasta.

— Nyt on asiat selvillä, Lukís. Hän lähtee tuomaan meille tyttöä ja palajaa vielä tänä ehtoona.

Syleilin ukkoa kaulasta, suutelin häntä ja itkin. Miksi itkin? Tietääkö sydän miksi se sykkii? Ken osaa tutkia sielun syvimpiä tunteita? Déspinan vuoksi en ollut Chioon tullut; ja kuitenkin, silloin kuin odotin että hänen anastajansa toisi hänet minulle, tuntui minusta koko elämäni kohdistuvan tuohon tyttöön, ikäänkuin keskukseensa. En ajatellut enää aarretta enkä niitä suuria hankkeita ja toimia, joita siihen olin perustellut. Ajattelin vaan, kuinka suureksi riemuksi toisin orpotytön äitini sylihin.

Illempana palasi Aga tuoden Déspinan. Hän lähti yksin, Jánnin kopat juhtansa selässä. Hänen lähdettyään huusi Zenákis minua huoneesensa.

Sisäänastuessani juoksi Déspina minua vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut muuta sanottua kuin nimeni: Lukís, Lukís! Ja hänen kyynelensä valuivat. Ojensin hänelle käteni. Hän tarttui niihin ja tahtoi niitä suudella. Vedin hänet rinnalleni, mutta en uskaltanut syleillä häntä.

Vielä samana yönä läksimme Neochórista Jánnin kanssa. Pantelin aasi kuljetti Déspinaa, joka oli pukeutunut talonpoikais-tytöksi, turvallisuuden takia. Oivallinen Paraskevi vastaanotti meitä avoimeen syliinsä. Hänen miehensä toimesta tapasimme samassa satamassa, mihin Kefálas oli meidät saattanut, aluksen, jolla seuraavana iltana läksimme vesille. Myötäinen tuuli joudutti kulkuamme, niin että aamulla saavuimme terveinä Tinoon.

Äitini iloa, kun hän näki minut jälleen, ei käy sanoilla selittäminen. Hänen riemu-kyynelensä todistivat nyt mitä katkeria surun kyyneliä hän oli itkenyt poissaoloni tähden.

— En tuo sinulle kultaa ja hopeaa, rakas äitini! Katso, mitä tuon!

Ja näin sanoen työnsin Déspinan hänen sylihinsä. Äitini tunsi heti orpo-raukan ja sulki hänet vasten lämpöistä sydäntänsä.

Ryhdyin oitis kauppatoimiini, pannen uudestaan toimeen tuon kauppakumppanuuden, joka ensiltään oli tyhjiin rauennut. Siirryin sitte Syrohon, jonne pian myös siirsin perheeni. Jumala siunasi vaivojani niin, että saatoin myötäjäisillä varustaa ja naittaa sisareni kauppakumppanusteni kanssa. Neljä vuotta siitä kuin viimeksi Chiosta läksin, otin vaimokseni Déspinan ja äitini antoi meille siunauksensa.

Jonkun ajan kuluttua muutimme hänen kanssansa Englantiin.

Elämämme oli sitten tyyntä ja onnellista; mutta emmepä milloinkaan, varojenkin karttuessa meille, unohtaneet nuoruuden kovia koetuksia. Usein kun näen tyttäreni ja heidän pikkutyttärensä puettuina muodin mukaan sekä vanhan vaimoni koristelevan Euroopan pitseillä valkoisia hiuksiansa, muistutan hänelle sitä pukua, joka oli hänen yllänsä silloin kun saatoin häntä Pantelin aasin selässä, ja hymyilemme silloin molemmat ja kiitämme sydämmen pohjasta Jumalaa.

Viiteselitykset:

[1] Kreikaksi “hetária”, v:na 1814 perustettu salainen liittokunta, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kreikka Turkin ikeen alta.

[2] Ruhtinas Ypsilantis kävi Pruthin yli mennäkseen johtamaan kreikkalaisia kapinoitsijoita Moldauissa helmik. 1821. Kun tieto tästä saapui Konstantinopoliin, täytyi Gregorios patriarkan Sultaanin käskystä julistaa pannaan Ypsilantis ja Moldaun ruhtinas Michael Sutsos sekä kehottaa Kreikan kansaa pysymään nöyränä ja uskollisena.

[3] Rajah on Turkin alammainen, joka ei tunnusta Mahometin uskoa.

[4] Franki, Euroopalaisen nimitys itämailla.

[5] Suuri viikko = pääsijäisviikko.

[6] Tämä laivasto, yhtyneitä Hydran ja Spetsan laivoja, lähti sieltä 7 p. toukokuuta.

[7] Se tapahtui 27 p. toukok. 1821. Kydonian kaupunki Kretan saarella hävitettiin 4 p. kesäk. ja melkein samaan aikaan Smyrnan kristittyjen asunnot ryöstettiin. Kesäkuussa Turkin laivasto yritti maalle-nousua Samoon, mutta sen täytyi luopua hankkeestaan, sittenkuin Kreikkalaiset olivat siltä polttaneet 9 kuljetuslaivaa. Kypron verilöyly alkoi 9 p. heinäk. ja kesti 30 päivää. Tripolitzan kaupunki Moreassa joutui väkirynnäköllä Kreikkalaisten käsiin syyskuussa 1821; verityöt Makedonian Kassandrassa tapahtuivat lokakuussa.

[8] Turkkilaiset olivat teljenneet monta sataa talonpoikaa tähän luostariin ja vaikka olivat luvanneet heille amnestian, surmasivat he kuitenkin vankiraukat viimeiseen asti. — Saari, joka ennen kapinaa oli mitä kukoistavimmassa tilassa ja luki ehkä toistasataa tuhatta asukasta, oli jo vuonna 1822 täydellinen erämaa, jossa parituhatta henkeä eli. Muut olivat surmattu tai viety orjuuteen, paitsi kutka olivat päässeet pakoon. Näin onneton Chios, joka oikeastaan ei ollut kapinaan osaa ottanut, sai kaikista kovimman rangaistuksen.

[9] Kuvannollista puhetta = tuoden rauhan sanomia; sillä vanhassa Kreikassa suojan ja rauhan anojat pitivät olivipuun oksia.

[10] Niitä laulelee Kreikassa jonkun kuoltua nais-sukulaiset tai palkatut naiset. Itkuvirret ovat kansanlauluja, joita muistellaan sukupolvesta toiseen. Sävel yksitoikkoinen ja surullinen; laulajain on tukka hajalla y.m. surun osotteeksi.

[11] Turkin laivasto oli ankkurissa Chion edustalla. Amiraali vietti upseereineen komeita pitoja laivallansa. Yö oli pimeä, mutta laivasto oli kirkkaasti valaistu. Samaan aikaan hiipi kaksi kreikkalaista poltto-alusta Kanárin johdolla pitkin rantaa ja pujahti puoliyön aikana keskelle vihollisen laivastoa. Toinen iski amiraalin, toinen vara-amiraalin laivaan. Edellinen syttyi heti palamaan, mutta toinen poltturi pääsi kesken irti ja ajeli uivana polttoroviona Turkin laivaston keskellä, levittäen surmaa ja kauhistusta. Yht’äkkiä räjähti amiraalilaiva ilmaan ja hukkui väkineen. Silloin oli Turkkilaisten tappio täydellinen. Mutta poltto-alusten uljaat päälliköt ja miehet pääsivät veneissään turviin. — Psaralainen Kanáris, jonka ansio tämä loistava voitto oli, kuoli 1877 Atheenassa valtioneuvoston esimiehenä.

[12] N.k. harem, jossa tuo monivaimoisuudessa elävä Turkkilainen pitää vaimojansa.

[13] Hän pääsi Vallachian ruhtinaaksi v. 1776, Mutta 1789 Turkkilaiset syyttivät häntä maankavalluksesta ja hän mestattiin.

[14] Négris oli juuri Portin lähettiläänä lähtemäisillään Parisiin kun Kreikan kapina syttyi. Hän yhtyi heti liikkeesen ja toimi siinä tehokkaasti, kunnes kuoli 1824.

[15] 29 p. kesäk. meni Dram-Ali Sperchion virran yli 30,000 miehen kanssa, mutta 26 p. heinäk. tämä armeija hävisi mainitussa solassa likellä Korinthia. Vihdoin täytyi Nauplionkin antautua marraskuussa s.v., sittekun Kreikkalaiset ensin olivat valloittaneet Palamidion linnoituksen.

[16] Euroopalaisen nimitys itämailla.

[17] 1 grossi tavall. = 25 penniä.

[18] 8 p. lokakuuta 1822 ilmestyi Turkin laivasto Mykonon edustalle. Mutta asukkaat ampuivat sitä ja karkoittivat 100 merimiestä, jotka olivat nousseet maalle. Laivaston täytyi lähteä tiehensä, eikä yrittänyt muillekaan saarille astua, peläten aseellista vastarintaa.