Pahuuden voimia by Jonas Lie

PAHUUDEN VOIMIA

Kirj.

Jonas Lie

Norjan kielestä suomensi

I. K. Inha

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

I.

Bonde-Bergin tavalliset isoääniset kokkapuheet, joita hän ravintolahuoneessa lateli lukuisalle ja kiitolliselle kuulijakunnalle, olivat jo alkaneet melkoisesti laimentua. Kämnäri & dispasöri Vaage oli juuri lopettanut tuoreen turskan ja puolisen pullonsa punaista viiniä, sekä tuli nyt päällystakkineen, lakkineen ja sikari hampaissa ruokahuoneesta, jossa vielä istui pari henkeä pöydän päässä, ostereistaan ja portteristaan loppua tehden. Hänpä oli päättänyt käväistä sataman jäällä ja laivasillalla, ennenkuin meni kotia levolle.

Odotettiin höyrylaivaa, ja se oli tänä iltana saanut täyteen ravintolan ja klubihuoneet rouva Michelsenin hotellissa. Kahdeksasta saakka oli jo kestänyt odottaa.

Raikas löyhäys tuntui savun, katkun ja pakinan keskellä joka kerta kun ovi aukesi, ja sisään kurkisti pakkasesta punottava naama, ja tulokkaita aina tervehti tuo samainen — Joko näkyy? — eikö vieläkään?

Näin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuin selälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikea talvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteän maajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiin ulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Ja kaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyi paikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä, sinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.

Niin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessään klubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaan tunnin malttaa mieltänsä.

Harrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänä iltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Thesenin pelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienet silmät sinne tänne häälyen — siinä lyötiin lehteä niin arkailematta, niin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä ja kunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.

“Siinä peeti pantavana”, pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaa vihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillä tapahtui.

Harrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpä sille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa, jotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuin sokuripalaa.

“Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?”

“Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnen koittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani…”

Tirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleen huolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samalla katsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämä vahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.

Tirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti oli muka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hän juuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessä oli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta, ja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniä avonaiseen sovintokomissarin virkaan.

Harrestadin epäluuloiset kasvot ja suupielen huolestuneet syvennykset saattoivat muistuttaa puristettua sian sylttyä.

“Joko nyt väjytte jälleen, Harrestad? Turhaa vaivaa on täällä menetellä samalla tavalla kuin uomassa, — väjyä, että joku toinen ensinnä lähettäisi laivansa ulapalle ja te sitten saisitte kaljaasinne merelle ilmaiseksi hänen uomassaan…

“Ei aina autakaan”. jatkoi tirehtori naureskellen. “Sillä, — katsokaas tänne”, — tirehtori näytti loput korttinsa, “kun ette ajoissa käyttäneet sviittiänne, niin saan kaikki ristini täysiksi.”

Tirehtorin toinen silmä, joka oli pyöreä kuin linnulla, tirkisti veitikkamaisesti yli karvaisen ruupan, joka istui nenän juuressa, ja toinen, pitkulaisempi silmä, vaan ikäänkuin toveriaan säesti.

“Ei lyö se leiville”, jatkoi hän jaellen kortteja yksi erältään — “viekkaalla odotuksella vaan kadottaa rahtia. Sillä välin kuin täällä kotona tappelette uomasta ja niin hienosti petkuttelette toisianne, on Johnston pulman ratkaissut — antaa laivansa purjehtia kaiken talvea ja nostaa rahtivekseleillä rahoja minkä ennättää.”

“Onpa sillä toden totta monen ihmisen henki omalla tunnolla. Pitänee sitä huolehtia kapteneista ja miehistäkin”, arveli Harrestad vienosti, länsimaan pehmeällä kirjakielellä, jota puhui; hän loi sitten puhuvan katseen oven suuhun, jossa bostonipöydän ääressä istui muutamia laivureita.

Tirehtori näytti siltä, kuin olisi hapanta vettä saanut suuhunsa… “Tarkotatte, että kun hyyryrahat ovat loppuneet helmi- ja maaliskuussa, niin sopii siltarannassa kirjoittaa kolme savusilliä viidellekolmatta äyrille… Nii-in, kyllä tiedän, te hellitte merimiehiä, Harrestad! — Tehän muonaatte hengellisillä pennikirjoillakin.”

Bostonipöydän äärestä kuului naurun ilkkunaa. Kyllä tänä iltana ei ollut hauska Harrestadina…

“Mutta raittiusasiasta ei Harrestad kuolemakseenkaan — merimies vaan saakoon juoda ja pureskella kaikkia mitä hänen puodistaan heruu.”

“Raittiusasiaa pidän vaarallisena harhatienä, — oikeana synnin taimikouluna… todellisena viettelyksenä omasta hyvyydestä ja hurskaudesta kerskaamiseen”, intoili Harrestad.

Tirehtori loi häneen happaman katseen — sillä puhelahjalla tuo vietävä vaikutti käsityöläisiin. Hän kääntyi tuolillaan katsahtaen aptekariin ynnä niiden puoleen, jotka istuivat sanomalehtipöydän ääressä. Siellä torkkui asianajaja Gaarder nurkkasohvassa, totilasi vieressään, ja vähän kauempana istui hopeahiuksinen lempeä teidentarkastaja Finkenhagen, uponneena paikkakunnan lauvantailehden huutokauppa-ilmoituksiin.

“Ei mutta Johnston, siinä selvä pää”, jatkoi tirehtori, “ja sitä paitsi on hän mies, joka uskaltaa johonkin ryhtyä, niin melutta kuin sen tekeekin. Ja varjele, miten sillä on herkkä omatunto. Aivan sama kuin appensa, iäkäs, peräti rehellinen rautatehtaan omistaja — paitsi että Johnstonilla on parempi käsitys siitä mikä on tuloa ja menoa kuin hänellä!… ihan kuin luotu sovintokomissariksi, tietysti ainoa, joka voi kysymykseen tulla”… Tirehtori loi omituisen hallitsevan katseen läsnäolijoihin.

Harrestadista kuului pieni mitätön rykäys, ikäänkuin kaulan puhdistus. Hän tarkasteli kaatoa, joka vielä oli pöydällä jäljellä, samalla kuin sisässään hivuttavasti, raivoisasti äänteli — “ahhaa, nythän selveni, mihin suuntaan vaali keskiviikkona ahdistettaisiin.”

Asianajaja Gaarderia, joka oli heittäytynyt pitkäkseen, näkyi tapaus huvittavan; hän näki kuinka teidentarkastajan korvat punastuivat sanomalehden takaa ja tämä veltosti tuijotti lehteen ikäänkuin tyhjään. Siinä kyllä meni toivo toiseltakin…

Pelattiin edelleen. Tirehtori nähtävästi alkoi ikävystyä, sillä hän ehtimiseen kouraili kaksirivisten liivien taskusta kelloansa, suurta vanhanaikuista hopeakuorta. Hiat ranteista käärittynä istui hän vinossa tuolillaan, hypisteli levottomana kortinlehtiä, ikäänkuin olisi joka hetki aikonut ponnahtaa ylös. Eikä vaan tullut ketään höyrylaivalta, asiamiestä tai sanantuojaa…

Asiamies Thesen arveli, että oli syytä täyttää lasit uudelleen; oli kaiketi odotus-aikaa parahiksi, jotta ennättäisi vielä viimeisen lasin tyhjentää. Näin hän aina puhui, vaikka jokainen hyvin tiesi, että hänen viimeisen lasinsa vuoro harvoin tuli ennenkuin viimeinenkin vieras oli tallustanut tiehensä, ja piian täytyi syyttää rouva Michelseniä voidakseen valkeat sammuttaa. Hän täytti lasinsa joka puoli tunti säntilleen kuin laivan kello, niin väitti Bonde-Berg, — käyntikin oli kuin luotu hoiperrukseen.

“Tuuleeko Terjesen?” kysäsi tirehtori ja kääntyi laivurin puoleen, joka akkunan ääressä istuen kuivasi hialla ruutua ja kurkisti pihalle.

“Siltäpä näyttää.”

Maltista kaukana oli nyt tirehtori Brattin muoto. Hänen oli ikävä, — kovin ikävä… Mutta äkkiä lensi kasvoihinsa oikein lämmin ilmaus, kun laivanisäntä Johnston ilmestyi oveen, turkit auki ja vyö kädessä.

“No vihdoin tuli höyrylaiva”, huudahti tirehtori. — “Hyvää ehtoota,
Johnston! Teillä kait oli raju ilma?”

“Raju kerrassaan, — niin huuhtoi, että repi osan kanssista.” Puhaltaen ripusti Johnston loputkin matkakapineistaan naulaan. “Ja oikein olen ruvennut pelkäämään — Concordian puolesta. Tiesi missä alus nyt hyppelehtii, varmaankin jossain Doggerilla; — myrskymerkeistä kuuli puhuttavan mihin vaan poikkesimme.

“Tehän olettekin täällä, asiamies Thesen!” kääntyi hän äkkiä puhuessaan. “Arvasinkin tapaavani teidät klubissa; — rupean pelkäämään, sen sanon teille, ja nyt vakuutan! — Se on, minä — minä aion…” Hän kaiveli kynsiään epätietoisena punniten.

“Istuhan alas ja rupea levolliseksi, Johnston, ja saa lasi. Sitten rohkaiset jälleen mielesi, jotta voit asioita arvostella, ehkä voisit säästää tuon talvivakuutuksen. — Ja pelaammeko vielä yhden kiertämän? Ota sinä haltuusi Harrestadin varat ja velat.”

Johnstonissa oli luontaista siroutta vaikka hän käyttäytyikin hiukan huolimattomasti.

… “Mielelläni tietysti pääsisin vakuutuksesta tällä vuodenpuoliskolla”, — lausui hän kun oli saanut kortit käteensä ja nakkasi lehden pöytään… “Kallis on talvivakuutus.”

“Juo totia”, kehoitti tirehtori.

“Hm, — pistä; — vielä viisi kuusi viikkoa, niin pääsisi suvivakuutukseen”, nurkuili Johnston.

“Nii-in, viisas mies uskaltaa”, hymähti tirehtori.

Pelattiin edelleen, — asiamies Thesen vähän tylsänä, kuten tavallisesti tähän aikaan ja näin monennetta viimeistä lasia juodessaan, ja lisäksi hädissään kun pelkäsi jakavansa kortit väärin ja paljastavansa tilansa. Hän jakeli kortit verkalleen ja arvokkaasti, yksitellen, ja uuttera kun oli, niin kunnialla suoriutui.

Kova tuulenpuuska tärisytti akkunaruutuja.

Johnston katsoi akkunan puoleen jonkinmoisella humorilla. — “Vakuutan yhtäkaikki, — ja sen teen paikalla”, sanoi hän.

“Iskekää kiinni, Thesen, niinkauan kuin ruudut täräjävät; kun tyyntyy, niin muistaa hän kohta kalliit talvimaksut”, sanoi tirehtori hymyillen ja oikaisi itseään taakse päin tuolillaan.

“Konttori kaikkialla, missä olen”, sanoi Thesen ja repi varovaisesti kappaleen siitä paperista, jolle pelilaskua kirjoitettiin. Hän kirjoitti vakuutustilauksen ja työnsi tämän ynnä lyijykynän pöydän poikki Johnstonin allekirjoitettavaksi.

Tirehtori veti esiin hopeisen taskukellonsa: — “kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista, asiamies!”

Se oli toimitus korttipöydän ääressä.

Pitkä Thesen kirjoitti muistoon ja pisti sitten hieman hapuellen paperilapun lompakkoonsa. Joi sitten hyvällä mielellä kulauksen valloittamainsa prosenttien kunniaksi, ennenkuin jälleen tarttui kortteihin.

Tirehtori oli käynyt hyvälle päälle kuin päivän paiste, puhui sukkeluuksia, löi korttia. Johnstonin seura oli hänelle mieluinen, hän ihaili Johnstonia melkein kaikessa… Yksistään noita käsiäkin, — niissä oli niin luontevaa hienoutta — ja kun hän tuolla tavalla painoi päätään eteenpäin, tyvenesti, harvapuheisena aprikoitsi pelin menoa, ja sen ikäänkuin arvasi, huolettomasti — melkein aina hyvällä onnella — niin muistutti hän sunnuntailasta.

Anders Bratt salaa nautti Johnstonista, kun olivat ulkona seuroissa, — tämä kun sukelsi esiin jokapäiväisestä harvapuheisuudestaan, niin ei viehättävämpää miestä missään. Ja kun hän yht’äkkiä luottavan herttaisesti löi tirehtoria olkapäälle ja sanoi: “Sinussa on kokonainen komento! Sinä olet moukariluonne, — aika kömpelö”…

Niin, jokaisella aluksella on tietysti oma koneistonsa; — omallaan kulki Johnstonkin. Hänen omatuntonsa ei ollut karkeaan työhön luotu, jossa tietysti aina täytyi olla myötä ja vastaan sen mukaan kuin asiat sattuivat vaatimaan. Aivan päinvastainen luonne kuin tirehtorilla itsellä — ei raakaa eikä väärää ajatusta hänen sielussaan…

Ravintolahuoneesen kokoontui väkeä, siellä huudettiin ja pakinoitiin.

Höyrylaivan toimitsija oli saapunut, reestä kannettiin sisään arkkuja ynnä klubin posti.

Sähkösanomain tuoja ilmestyi oveen tuoden sähkösanoman konsuli
Muhvadille.

“Ja sitten on viety kaksi sähkösanomaa teidän kotiinne, hra Johnston!”

“Vai niin. — Odessan rahteja, arvaan, tai muuta semmoista; ne suoritamme huomenna… Toivon, että sekä rukiinhinta että rahti hyvästi nousee”, virkkoi hän ja nyökäytti päätään Mulwadille, jonka tiesi myös tehneen kauppoja Odessan rukiilla. “No jaa, — niin aina niin, ruutua”… hän hajamielisenä virkkoi.

Tapeltiin sanomalehdistä, joita hajoitettiin pöydälle, kotimaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, englantilainen Shipping Gazette, Börsenhalle ynnä pari kuvallista, ja höyrylaivasta kyseltiin ja kerrottiin. Niemen takana oli ollut kova myrsky ja ankara aalto, meressä oli näkynyt hylkyhaaksia, paljon laivoja oli ilmoitettu hukkuneen. Ja etelämpänä, jossa pakkanen tuli höyrylle vastaan, oli kiikarilla nähty merijäähän takertuneiden laivain mastoja hätälippuineen.

Jälleen tuli esille tuo vanha asia, mitä voitaisiin tehdä, — kaikki se, mikä joka talvi odotti.

Kortinpelaajat istuivat tuolit ulompana pöydästä, pelilaskut tekemättä, pakinoivat ja lukivat sanomalehtiä, ja “asioimisto” nouti puolisalaa vielä “vihoviimeisen” lasinsa tiskiltä, jossa hän kävi itse väkevyydestä huolta pitämässä.

Siinä humussa oli kello tänä iltana edistynyt klubissa yli kahdentoista, ja nyt tuli jälleen joku ravintolan puolelle — pari perämiestä kertoen että merimiehet olivat tapelleet kujassa Richert-Marthen viinakapakan edustalla.

“Olisi aika, että kerrankin saataisiin lyhtyjä tuolle pimeälle takakadulle”, huudahti asianajaja Gaarder. “Onhan polisimestarin ehdotus sen valaisemisesta juuri nyt esillä valtuuston kokouksessa, hra tirehtori?”

“Hm!” — Tirehtori jatkoi lukuansa, rykäsi ja nosti lasiaan niin, että neiti, joka seisoi toisessa huoneessa tiskin takana, näki sen ovesta.

… “Voipihan se vähän maksaa, jos valaistusaluetta laajennetaan”, pinnisteli Gaarder; — “mutta varat tietysti myönnetään. Muutoinhan siellä voidaan rosvota ja murhata mielin määrin iltasilla.

“Se on välttämätöntä, — kerrassaan välttämätöntä!” intoili hän edelleen, kun ei puheensa herättänyt huomiota.

Tirehtori vilkasi häneen äkkiä sanomalehden takaa:

“Ei tallilyhtyäkään pidä polisimestarin saada!”

“Mutta voidaanko hänen pyyntöänsä vastaan tuoda mitään syitä? — ei ainakaan järkiperäisiä”, huudahti asianajaja harmissaan. “Edistyvässä, uudenaikaisessa kaupungissa”…

“Ei talikynttilääkään!” — tirehtori katkaisi kaiken keskustelun tästä asiasta.

“Jos vielä jatkatte, asianajaja, niin ette lopulta saa kynttiläsaksiakaan!” varoitteli Johnston leikillisesti.

“Hitto vieköön, — tässä muka vielä pitäisi laittaa valaistusta, jotta merimiehet ja koulupojat saataisiin rangaistuiksi, — ei koskaan!” Tirehtori kääntyi äkkinäisellä liikkeellä Gaarderia kohtaan, — näkyi selvästi, ett’ei hän tahtonut väitellä Johnstonin kanssa.

“Suvella sain toki niin selvitetyksi, että Berentsenin poika — tiedättehän, työnjohtajan poika ruukiltani, — pääsi polisimestarin kynsistä. Se toinen, jonka hän pieksi, sai maksun kolmesta hampaasta ja peruutti kanteen. Mutta ajatelkaahan semmoista lakimies-aasia! — olisi hävittänyt pojan koko tulevaisuuden ainoastaan sen vuoksi, että tämä oli sattumalta iskenyt vähän liian hyvästi, kun kerran pitivät hauskaa tuolla takakadulla; — toinen ei hitto vieköön ollut parempi kuin toinenkaan… Mutta lakikirja vaan aana ja oona joka paikassa… Sillä oikeus olkoon sama kaikille”, — matki tirehtori, voimatta kuitenkaan matkia ketään muuta kuin itseänsä. “Ja sillä tuo käräjäkoni tarkoitti, että kun vartija saa kynsiinsä jonkun merimiehen, niin tulee hänen vaan kaikin mokomin puuhata sitä, että poika saadaan putkaan tai kuritushuoneeseen. Sikamaista!… Eikä mies kuolemakseenkaan aavista, että kylässä, joka talvikauden on täpösen täynnä joutilasta meriväkeä, siinä kysytään malttia ja älykästä käytöstä, eikä hänen ulkokullatulta lakipykäliään… Ja että nuorisolla pitää olla sen verran vapauden vuoroa, palattuaan matkoilta, jotta joskus voi joutua tappeluun, — siitä ei miehellä näy olevan mitään käsitystä. Hänen kirjurinsa muka eivät koskaan tapelleet — virkapaikassa!”

“Eipä kukaan muu kuin Anders Bratt saisi noin huvittavia asioita parista kuivasta lyhdyntolpasta”, sanoi Johnston herttaisesti härnäten.

“Kun kuulet, mitä nyt juuri juttelin Berentsenin pojasta… poika olisi toden totta päässyt vedelle ja leivälle!… niin et muuta voi kuin olla samaa mieltä kuin minä, Johnston!” Hänen voimakas päänsä taipui taakse päin ja silmät tarkastivat terävästi ympäristöä.

Johnston istui ja tyrkki saappaansa kärjellä tulitikkua lattian rakoon; naurahti sitten ja virkkoi:

“Keksi jotain parempaa! Enpä luule, että se tepsii tuo juttu koulupojista ja merimiehistä.”

Tirehtorikin hymyili hetkisen… Johnston se oli merkillinen mies, hienoine tyylikkäine kasvoineen, kun hän istui noin ja hyräili itsekseen. — Mutta sitten valtasi harmi hänet.

“Minä vaan en ymmärrä sitä ajatuksenjuoksua”, sanoi hän lyhyesti.

Hän tyhjensi yhdellä kulauksella totilasinsa, joka vielä oli puolillaan, ja nousi ylös:

“Nyt lähden!”

“Lähdemme yhdessä matkaan”, sanoi Johnston ja puki turkit ja vyön nopeasti ylleen; tuskin ennätti hän vetäistä lampusta valkean sikariinsa.

Muut silmäilivät toisiinsa.

“Kun Anders Bratt kerran on ruvennut sitä asiaa ajamaan, niin kyllä sitten” — huomautti asioimisto tylsän tietoisuutensa syvyydestä; hän seisoi ja iski silmää ja hymyili vahvasti varmalla aavistuksella.

“Ja niin joudumme Johnston ja valtuusto ja me kaikki ikeen alle!” tiuski Harrestad kimakalla äänellään; hän seisoi päällystakki yllään valmiina lähtemään. “Minä en ymmärrä, kuinka tässä kaupungissa”…

“Hm, näe nyt”, lausui teidentarkastaja hiljaisesti ja puki myöskin ylleen.

“No ette vaan te pääse Alppien yli Harrestad! — vaikka miten pinnistelette”, huusi Bonde-Berg. Pyöreä punakka naama, josta paksu kauppias Berg oli saanut lisäyksen liikanimeensä, loisti kuin ilotulitus; silmistä säteili leikkisyys.

Väännettiin alas ja sammutettiin lamppu toisensa jälkeen, ja ainoastaan läkkiselkä jäi tiskille palamaan, kun vieraat pakisten romuilivat portaita alas.

Ulkona oli kuutamo kiitävine pilvineen, ja lumirinteellä kadun toisella puolen näkyi varjot ravintolan savupiipuista, selväpiirteisinä kuin pari hattua.

Hiljennettiin kulkua, kun nähtiin tirehtori ja Johnston edempänä kadulla.

“En ymmärrä, sen sanon, kuinka semmoista suvaitaan tässä kaupungissa”… alkoi taas Harrestad kärtyisesti.

“Ja minä sen ymmärrän vallan mainiosti”, vakuutteli Bonde-Berg. “Muutamat sen tekevät kun täytyy, — niinkuin esimerkiksi hm… nalkutus se vaan ei auta, Harrestad! — ja muutamat sen vuoksi, kun heillä on siihen luonto; — ovathan niinkuin vähän koiran tapaisia, täytyy olla ketä totella… Tirehtoripa ei ole puolinainen mies eikä jöröjukka. Ja siitä juuri näettekös me kaikki pidämme. Ymmärrättekös Harrestad?… Ja semmoinen tuuli on hänen mukanaan. Siitä vaan riippuu, onko hänestä oikealla vai väärällä puolella. Myötätuuli on kuin mäenlaskua, sulaa rasvaa. Mutta kun tuulee vastasta, niin sitte kyllä saa odottaa parempia ilmoja — tässä kaupungissa!” — härnäili ukko. “Ei on edessä joka paikassa”; — hän nosti sormensa Harrestadia kohtaan ja alkoi lukea: “ei — säästöpankissa, ei — valtuustossa, ei — pankissa, ei — vaivaishoidossa, ei — satamajohtokunnassa ja siihen kuuluvissa asianhaaroissa. Ei pitkin koko jokea, siellä kun vallitsee Strömmin tehtaan tirehtori, itse Anders Bratt eikä muu kukaan; — ja ei se on vastassa Harrestad, vaikka vaan puuhaisitte klubissa tanssijaisia… Ja nähkääs miten on polisimestarin laita, ei hänkään pääse lyhtyineen Alppien yli, sen ennustan… Ja pillinsä pistää Johnstonkin pussiin, kun ehtii aprikoida…”

“Puolueellisuutta, puolueellisuutta!”… vinkui ohut Harrestad, jonka varjo hurjasti viuhtoi lumella, — “paljasta puolueellisuutta!”

“Ja sydäntä on miehessä, ei säästä niskojaan.”

“Hillitsemätön mieli, jota ei tässä kylässä kukaan saa rajoissaan pysymään”, inui Harrestad.

“Säilytä sydäntäsi visummin kuin mitään muuta”, lausuili Bonde-Berg tyynnytellen. — “Ja vaikka sinä voittaisit koko maailman, vaan saisit vahinkoa sielullesi, niin on kirjoitettu, — muistattekos Harrestad… Jos niinkuin tällä kertaa ette sovintokomissariksi pääsisi, niin suittaisi vähän muistaa raamattuakin lukeneensa”…

Hän katsoi voitonriemulla Harrestadin jälkeen, joka poikkesi kadulta kotiinpäin, niinkuin voitetun vihollisen jälkeen ainakin.

Kaupunki ja harjun rinteellä mökit olivat sillä hetkellä melkein liituvalkeassa kirkkaassa kuutamassa.

Tirehtori ja Johnston astuskelivat sillalla, hyvän matkaa edessä päin. Molempain varjot taittuivat käsipuihin, joita pitkin ne liukuivat, ja virta kohisi; mustana ja kuohutellen työntyi se jääkappaleineen heidän allaan.

Alaalla satamassa peikotteli omituisia varjoja ja pidennyksiä mastoista, raakapuista ja laivanruhoista, jotka synkän mustina istuivat raskaasti jäässä, riippuvine ankkurikettinkeineen, ja pakkahuoneiden alla lepäsi sillan toinen kylki täydelleen pimeässä. Uloinna sataman suulla, asuttujen saarien ja kariloiden välillä, hohti hopealle musta juova avonaista merta.

Tirehtori astui nopeasti ja äänetönnä. Oli aikonut kutsua Johnstonin huomenna vasikanpaistille; mutta —

“Kahta polisimestaria me emme saa aisoissa pysymään”, pisteli Johnston, kun pääsivät tirehtorin konttorille; siellä odotti reki ja hevonen viedäkseen tirehtorin puolen neljänneksen päähän Strömmin tehtaalle.

“Emme, vaan saanee hän pian huomata, että olo voi täällä käydä kuumanlaiseksi!”

“Kiusata häntä, niin että hakee muuanne, sitäkö aiot? — et suinkaan — tuommoisen takia”…

Portilla he pysähtyivät.

“Aionpa kyllä, aion.” Tirehtori työnsi keppinsä katuun.

“Hyvää yötä, Johnston.”

Johnston seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä…

Anders Bratt astui pihan poikki; suora selkä ja ponteva ryhti visusti osottivat, millä päällä hän oli. Koko kaupungin tuntemista päällyssaappaista, joissa takana oli korkeat lenkit, ilveili hänen sivullaan kinoksen reunalla kummalliset varjot.

II.

Anders Bratt oli tänään mainiolla päällä, hän oli lyhtyjen johdosta perinpohjaisesti nolannut kaupunginvoudin valtuuston kokouksessa, ja Johnstonin nurina ja pistopuheet vaan mieluisasti kutittivat nahkaa nyt perästäpäin.

“Ei sinusta ole niihin asioihin”, sanoi tirehtori. “Sinua aina ajavat ja horjauttelevat nuo humaniset perusteet!”

… “Näetsen Bratt, minulla on eräs aate tästä tontista”, selitti Johnston, hän oli saanut tirehtorin kanssaan talonsa takana olevalle maalle… “Aate, jota punnitsen”…

“Aate? Hiisi vieköön, miten epä-afäärimäinen sana. Tuntuu siltä kuin puhuisi yliopettajan kanssa; hänellä aina on noita aatteita ja mietteitä.”

Tirehtorin tottunut liikemiehen silmä käsitti nopeasti aseman mahdollisuudet. Jäätynyt, liukas tontti päättyi alhaalla satamassa rappiolla olevaan sillanpätkään, jonka äärimmäiset paalut paljaina pistivät esiin jäästä.

“Se on, sinä aiot vuokrata sen viideksi — kymmeneksi vuodeksi… vai ostaako aiot? häh?”

“N-jaa, sitähän tässä juuri” —

Hän katsoi pitkään tirehtoriin… “Tuumailen näetsen, pitäisikö minun — pitäisikö minun”…

Vaikeni jälleen miettiväisenä.

“Kuule Abraham”, lausui hän pojalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja kumartuen hänen puoleensa, — “käy kotoa mittanauha, niin mittaamme tuon liuskan.”

Johnston kävellä heilui rantaan päin ja tirehtori astui hänen mukanaan ravakasti ja malttamattomana, vähän väliä pysähtyen ja kääntyen hänen puoleensa; Johnston se aina kävi asiaan ikäänkuin takaperin.

“Sitä mietin näetsen, pitäisikö minun ehkä tyytyä puoleen, taikka ainakin päästä ostamasta tuota liuskaa kaivon luona… Se tekee suuren eron kauppasummaan.”

“No perältäkin — summa on siis että aiot ostaa!” huudahti tirehtori.

“N-jaa”… Katse tähysti ilmaan yli jään ja laivain, joihin paistoi maaliskuun aurinko.

“N-jaa… On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? — Ontuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä kielellä, ett’et vielä ole päätöstä tehnyt?… Hitto vieköön sitä sanaa!”

“No niin, mitä neuvot sinä?”

“Mitäkö neuvon?… Ne seitsemänkolmatta tuhatta kruunuako polttavat taskussa, jotka sivalsit sinä iltana, kun klubissa vakuutit Concordian?… Sikamainen onni! Sinä se kykenet vaikka voittamaan päävoiton Hampurin raha-arpajaisissa.”

“No kyllä — kyllähän minulla nyt on rahoja… Pitäisi joko ostaa uusi laiva sen sijaan joka hukkui, taikka…”

“Tai käyttää rahat tähän tonttiin… tehdä afääri?” Tirehtorin nopsa linnunsilmä raoitti lakin varjosta ikäänkuin olisi lumen heijastus häikäissyt.

“Se on, sinulla on mielessä muutakin kuin tämä tontti, sinä tähtäät jotain?”

Katseensa kohtasi vain pari harmaata kalansilmää.

“Näetsen Bratt, — sitähän tässä, että pitäisikö ottaa vaan puolet, taikka ainakin jättää tuo liuska.”

“Hitto vieköön niitä mutkia ennenkuin mies saa päätetyksi, mitä jo on päättänyt!”

Tirehtoria salaa huvitti se tapa, jolla Johnston liikkui asioissa, — — häntä kyllä ei oltu niihin kasvatettu!… Seisoi tuossa vanha levähattu niskassa, paleli ja punnitsi ja laski ja aprikoitsi tyydyttääkseen omaatuntoansa joka mahdolliselta puolelta, ja poika ohuessa konttoripuvussaan ja päässään skotlantilainen lakki luisteli sillä välin säärillään, jotka olivat pitkät ja ohuet kuin passarin haarat, pitkin jäätynyttä liukasta tannerta… Sivumennen sanoen siro, kaunis ja hienorakenteinen poika, — oikea tuommoinen rotunaama äidiltä perintöä…

“Kuusikymmentä ja kuusi metriä!” huusi Abraham alempaa.

“Jaa, se tekee kuudentoista sadan kruunun eron”, laski Johnston taskukirjansa takakannelle. Arvelevana pisti hän lyijykynän tuppeen.

“Mutta Bratt, — eikö pitäne kuitenkin ottaa kaikki?”

“Kaikki sinun ottaa pitää!” sanoi tirehtori ratkaisevasti. “Jos sinulta puuttuu rahoja, niin hankin sinulle tonttiin viidentuhannen kruunun seisovan lainan Ja kun sitten saat rantasillan, niin olet sinä niitä, joilla on suurin hyöty sataman mutauksesta, — työnnyt suoraa päätä kuumimpaan jupakkaan.”

“Niin, etkös luule, että olen sitä ajatellut, — ajatellut paljon juuri sitä.”

“Syntyyhän siitä pieni sota, — vai mitä? — Mutta näsäytä heitä Johnston! — näsäytä kelpo lailla. Minä olen puolellasi, — ja muutama ääni vaan lisäksi, niin on höyrymutaus käynnissä.”

“Hm, — katsos juuri mutaukseen, siihen ei minulla ole luontoa — asioita voi perille ajaa monella tavalla —.”

“Ethän sinä hitto vieköön voi antaa itseäsi nolata paljaasta kohteliaisuudestakaan”, tirehtori huudahti. — “Se on tuota humanisuutta, jonka ilmakehästä sinä olet tänne laskenut! Mutta näetsen meissä täällä ei ole humanisuutta. Kynsimme vaikka silmät toistemme päästä rahakolikon takia.”

Johnston hymyili; — “tänä vuonna en nyt missään tapauksessa aio tarvita lastauspaikkaa. — Tahtoisin niin mielelläni perustaa tähän jotain Abrahamia… ainoata poikaani varten, — on niinkuin oman haudan kaivaisi, jos täytyisi lähettää hänet luotaan.”

“Kuule Abraham poikaseni, onko se vanha kartta mukanasi? — Kuulee huononlaisesti”, sanoi Johnston huolestuneena.

“Mitä vielä”, hymyili tirehtori, “seisoo ja katselee tyttöletukoita, jotka tulevat tuolla Ekedalin kulmassa!”

Nuoria neitosia tuli siinä kolme rivissä ja vilkkaasti puhellen keskenään, astuivat milloin kapeaa trotoaria, milloin katua. Tirehtori oli heti keksinyt Gertrudinsa ja viittasi nyt häntä luokseen.

Hänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt, — naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin vuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno silkkikarvainen koira-iljetys.

Portilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset molemmille tovereilleen; ja sitten — tiesi että nämä kyllä katsoivat hänen jälkeensä, — kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään kääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.

Inhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien hameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin Fernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.

Gertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi koira haukkuen hyppiä häntä vastaan.

“Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa”, puhkesi hän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.

“Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!” komensi nuori Johnston, jonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi ivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.

Nuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi edelleen.

“Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä”, pilaili tirehtori.

Ojentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin, oliko tämä sitä kuullut.

Hän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli linnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.

… “Tulette siis meille sunnuntaina”, muistutti tirehtori, kun jäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.

Abraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin
Gertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen…

“Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan”, lisäsi tytär isänsä kutsumukseen; — neiti oli muka luvannut opettaa häntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi, kuinka vähän aikoi hänestä välittää! — — —

Tyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta heidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: — “Hei Lars, seisota!”

Köysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.

“On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? — ja kaikki kolme hevosta? — vai niin, hyvä hyvä.”

Nyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.

Tirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla tontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia sillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani takinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen, nyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän vaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä tavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.

Hän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin… Mikä lienee tyttöön nyt mennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, — oli kaiketi äkeissään, kun oli täytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.

Tirehtorin suupielissä leikki hymy, — hän muisti hyvästi, kuinka hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, — siivolla ja korvat lopassa kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla…

“No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa”, alkoi hän ystävällisesti. — “Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä kauppaa pitämään?”

“On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista.”

“No miten se käy?”

“Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta. Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista retuuttelemista, — ja miten he sitten mittaavat”…

“Hm, — no jaa, — niin kyllä, auta sinä heitä”, lausui tirehtori keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä oli laskujen tekemiseen; — mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo juuri kuului naisen viehätyksiin, — ei se juuri ollut naisellista runollisuutta, ei! — Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa… eipä juuri mikään etelätuuletar… Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta myöhemmin puhkeisivat esiin, — ja järki vielä myöhemmin, kun niitä ensin oli kelpo tavalla narrattu…

“No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, — joka huusi kieli pitkällä, niin että kadun päähän kuului pärpätys.”

“Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!”

“Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, — semmoinen itserakas ja heilakka leuhka.”

“Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä tavoin parjannut!”

“Minä sanon sinulle Gertrud, — susista tulee sudenpenikoita, ja semmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, — senhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi.”

“Fernandako? — josta pidän kaikista enimmän…”

“Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan, — joka ei tosin ole järin suuri! — minua vahingottaakseen, — niin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä perheestä…

“Tee muutoin niinkuin tahdot”, lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä kuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi huomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.

“Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia — ja itsekkäitä —”

Maantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen sirkkelisahan viiltävä sihinä.

Vilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu kotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira oli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille, Gertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen. Tirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti haukkuen ja ilosta rähisten.

Kepin liikkeet ja huudot Tyraalle, — joka pyöri hänen edessään kuin rajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin olevan tänään mainiolla tuulella!

Päivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten, samalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja sisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.

“No Jetteni”, alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein selvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, — “kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, — aikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja taikauskon kahleet, vai?… Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa Espanjaa ajatella — kenrali Gorilla…”

“Zorilla, Bratt!”

Toinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska muisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.

“Ahaa, — ja sitten lammasfrikaseeta!…” Hän tähysteli vatia, joka kannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä kasteli lusikkaansa kalanliemeen.

“Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, — sinä se olet sittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni.”

Gertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät tahtoneet maasta nousta.

Hm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko… Mutta… rohkaista polisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen tyttärensä kanssa, — ei, siitä vaan ei tullut mitään. — Antaa vaan tytön nurista aikansa…

“Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin siellä tontilla.”

“Johnston ihan hurmaa isän”, väitti Klaus pilalla — “niin että hän unohtaa kellon ja kaikki.”

“Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka”, äänsi tirehtori, — “mutta niin epäselvällä velikullalla — semmoinen pää! — se se on luonnon ihmeitä.”

“Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?” kuulusteli rouva.

“En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen tekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan.”

“Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat pitkät peilit”, puhkesi rouva puhumaan, — “paksua hiottua lasia kehyksetkin… Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla suuressa tanssisalissa — ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni käy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson — ne ovat kuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli ennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa” —

“Paljon kiitoksia, Espanja… Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!”

“Häntä kutsutaan perhemuseoksi”, selitti Klaus irvistäen.

“Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat muotokuvat noilla ihmisillä”, lausui rouva. “Surkeata, kun rahat sillä tavalla hupenevat.”

Tirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei ollut Espanjassa.

“Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, — se se vielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla tuhannella.” lausui itseensä tyytyväisenä.

“Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea”, puhkesi Klaus sanomaan. “Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia lukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren pohjaan kaikkineen päivineen! — Olisi ollut melkein häviön partaalla mitään aavistamatta — pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta tuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan.”

“Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt.”

“Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä laivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa”… Työnsi tuolinsa pöydän äärestä.

“Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää”, käski hän avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa. — “Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen… Klaus palatkoon minun kanssani konttorista kotiin… Keppi, missä on keppi?”…

Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi jotain.

Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun, joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen, jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli talvista auringonpaistetta.

Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi sanomaan:

“Johnstonille minä en enää mene, äiti, — en mene, sen sanon, — en, en! — En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että — hyvä Jumala!”…

“Mitä nyt, — sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?”

“Sanoi Johnstonille, — ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja mulkoili minuun, — että minun piti tervehtiä appi-isääni!… Minä muka olen lapsi ja lapsi, — mutta minä en ole lapsi!” huudahti hän.

“Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi”, myönsi rouva miettiväisenä — “sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään.”

“Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; — ja enemmän saa hän huomata, senkin itserakas iljetys!”

“Niinkö sinä”…

Rouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun takaa. “Minusta hänessä on niin paljon, — jotain mykkää, joka ikäänkuin ei pääse ilmoille.”

“On kyllä, ja kuuroa myöskin, — sehän ei kuule toisella korvalla paljon ollenkaan!”

“Hm, ei niin”, jatkoi rouva miettiväisesti, — “se on henkeä”…

“Henkeä!” — Gertrud puhalsi. “On aivan samanlainen, kuin hieno silkkikoiransa, juuri semmoinen, — niin hermostunut, — pyyh… semmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!”

“Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus… Minun oikein täytyy katsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä hänessä sitten elänee, — häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni joku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä liikkuu, puhjenneeko milloinkaan… Liikemiehen toimi varmaan ei hänelle sovi, — ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä aina kummittelevat niin surullisina, — näetsen kun taimi”…

“Hyi äiti, — taimi!… Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on minusta mielessään! — — Vaan siitä — — siitä ei tule mitään, ennen otan vaikka Jakob Arnebergin… niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan ja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja sitten” —

Raskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta pari kuihtunutta lehteä… “Niinkuin Jonettellekin?”… äänsi hän itsekseen…

“Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; — otti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. — Ei uskota, että minä mitään ymmärrän!… Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt ja Stibolt, — hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli niin erinomainen, — siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan! — mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi oikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin vitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett’ei hän anna Jonettelle valtaa nuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa hänelle että!”

Rouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.

“Et, sinä et ole enää lapsi”… pääsi hänen huuliltaan.

“Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra hirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän Jakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä minä tahdon; — sillä tiranneja minä en siedä!”

“Sinulla on isäsi luonto, Gertrud.”

“Ei ole, — jos olisi niin kyllä —. Nyt minä en saa enää seurustella Fernandankaan kanssa… Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan, vaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno — paljasta myrrhaa ja suitsutusta!”

III.

Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.

Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia vuohia.

Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen, kädet lyhyen takin taskuissa.

Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, — luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän hauskana… kun luonto kuohuu reunainsa yli — siitä että saa pohtia, kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?

Niin, ikävä niin; — ja kiusa, kyllästys, kiukku ja — kaikki ummehtunutta…

Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, — sanoi hän pahan riemun vivahduksella, — kaikessa hiljaisuudessa ja kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin —

Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia —

Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi; mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä keksin jotain oikein hullua — — karkaan, katoan, varastan…

Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.

Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman kolmia-jaossa.

“Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen”, alkoi hän messuta. — “Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä, että himoitsi suureksi maalariksi. — Hän ei koskaan koko laupiaassa elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä kunnianhimolla”…

Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, — uskaltaakin sillä tavalla — komentaa minua…

Mutta hänen lettinsä… se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys, rehevä kerrassaan kuin hevosenharja… Hänellä oli Gertrudin kuva edessään.

Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.

Ja entä tummansiniset silmät… niissä on valkea välähdys kun hän pillastuu ja käy hurjaksi… Häntä on hauska suututtaa…

Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua
Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.

Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla…

Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa, että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; — minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina, joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena…

Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa uutimien takaa himmeä valo, — vastapäätä Ekedalin puodissa oli kerrassaan suurenmoinen valaistus.

Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin…

Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, — ei ollut suhteita keneenkään koko kaupungissa… Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa ja varoa, ett’ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja… Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!

Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä — verraton nenä, läheltä nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle… taipuisa kuin kärsä… Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla…

Jos nyt olisi nakata kivi — suoraan ja osavasti niin että parahiksi nenän päätä liipaseisi, — juuri noin… Hän nostaisi kärsän ilmaan; se se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä… Sitä hän vaan ei käsittäisi — suurella pökköpäällään, mitä vielä — — ei vaan käsittäisikään — ei…

Sillä tavalla sitä pääsisi sen miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti aika meteli…

Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; — häjyä Abraham Johnstonia, — isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule mitään!

Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.

No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein mainioksi — tässä kylässä.

Mainioksi… Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin käyväin silmäin läpi…

Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa, kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, — meidän muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja nöyryytyksen alaisiksi, ei…

Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, — ja sitten puhkesi äkkiä raivomaan:

Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, — mennyt kaikki perinpohjin!…

Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja nosti kätensä korvalliselle.

“Sinäkö Klaus?” kysäsi hän hiljaa.

“Ja Baekkevold”, kuului vastaus.

Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.

“Möllendalin laivaan, Abraham!” kuului hänelle alhaalla vastaan. — “Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa.”

“Kello kymmenenkö vasta! — — Kuules nyt Klaus… ja sinä, Baekkevold! — siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt… Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella saan hänet kuvatuksi.”

“Sekö Otta — eukko Höibyn tytär?”

“Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä… koko ruumiin ryhti niin tavaton… ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen vasikanotsaan… vietävän pikantti yhteensovitus!”

“No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan”, arveli Baekkevold.

“Nyt hulluttelee maalari jälleen”, selitti Klaus, — “Vai tuo inhottava Otta! — Mutta olkoon menneeksi, — vaikka onkin maineelle vaarallista nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin viinakapakoissa…”

— Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa sahamäellä.

Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän… “Olutta ja kolme lasia, sulo Otta!” huusi hän talon tyttärelle.

Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän ruumiin lämmitystä; — pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.

Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä lauseenkatkelmia.

“Vai niin, vai te olette purjemestari.”

“Kaikkiaan kaksikolmatta miestä…”

“Vai niin hullusti — ei äyriäkään palkan lisäystä.”

“Luokista hylätty, tietysti, — vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!”

“Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja.”

“Ja sieltä otamme suoloja, isä”…

Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa, jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä sivistyneiden luokkain puolelta.

Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.

“Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby”, alkoi Baekkevold tunnustella; vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla istuvan vieraan eteen.

“Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin hienojen herrain pitäisi lähteä”, pääsi ämmältä.

“Kuulkaapa nyt rouvaseni”, jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, — “eikö teillä ole vähän parempia tavaroita, — vähän portteria tai muuta sentapaista kellarissanne? — Taikka”, — hän iski silmää, — “vähän sitä hyvää tullaamatonta rommia, — onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä vettä… Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa.”

“No mutta, eikös se ole Baekkevold?” huudahti eukko äkkiä ja tuijotti häneen tarkasti. — “Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi! Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä.”

“Tietysti; — ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa että hoipertelin”, — lausui hän muistelmasta liikutettuna. — “Sitten olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan.”

Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.

Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.

“Jos kaipaatte tulitikkuja niin — olkaa hyvä”, lausui hän nyt kohteliaasti.

“Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen”, kuiskasi Abraham. “Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä… olemmekos me silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu… Hauska on jotta sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia vedetään nenästä… Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista! — — ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon”…

Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.

… “Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten mustissa tauluissa… varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin”, mutisi Abraham.

“Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, — tuolla tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä”… härnäili Baekkevold.

Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.

Otta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.

“Mainiota!” — huudahti Abraham innostuneena, — “mitäs antaisitte tuosta leveästä punaisesta niskasta — ja otsasta, josta hiustupsu nousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa.”

“Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit”, nurisi Baekkevold.

Ja tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää niskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti paperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.

“Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett’ei pudota lömsähdä… Näittekös — johan sanoin — ketterästi kuin kissa!… Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä — saakelin kauniit lonkat… Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin.”

Klaus vaan hymyili ja katsoi perin kriitillisesti Baekkevoldiin. —

Tupakanusma kokoontui sankkana ja harmaana lampun ympärille. Työmiehiä huusi ja rähisi ja työnteli toisiaan tiskin ääressä. Ovessa kilisi kulkunen yhtämittaa; toisia meni matkoihinsa, toisia tuli sijaan.

“Tuo harmaja epäselvä usva se se kuuluu hänen ympärilleen”… hymyili Abraham hiljainen loiste kasvoillaan; hän istui kalpeana totilasinsa ääressä ja katse hartaasti seurasi Ottaa, kun tämä laski leikkiä pitkän kokin kanssa, joka yritti tarttua häntä vyötäisistä joka kerta kun jotain tilasi.

“Menkää ennen kajuuttaanne ja katsokaa hernepataanne, muutoin palaa rokka pohjaan” — hymyili hän.

“Ka nyt tiedän asennon, — noin hän on kuvattava, — juuri noin kumartuessaan kokin yli kun silmät härnäten palavat!” huudahti Abraham ja nojautui pöydän yli niin että lasi kumoon keikahti.

“Kyllä hänessä tosiaan alkaa yhä enemmän ja enemmän olla jotain intressanttia”, — äänsi Klaus — “syvemmälle salattuna”…

“On aina hitto vieköön hän sen arvoinen, että viitsii tässä pesässä istua!” myönsi nyt Baekkevoldkin. — “Otta, Otta”, huusi hän toimessaan, kun tyttö meni sivu.

Tämä ei ollut kuulevinaankaan.

“Kiitoksia neiti! — armahtakaa meitä ja tuokaa uusi panos”, sanottiin hänelle kohteliaasti, kun vihdoin suvaitsi tulla.

“Otta! — teillähän on raikas ja kaunis nimi”, lausui Abraham hieman hämillään, ja puna levisi hänen hienoille kasvoilleen.

“Soo, — vai on teistä. Mutta mitä oikeastaan minun nimeni teitä liikuttaa.”

Abraham äkkiä tointui hämmennyksestä.

“Sanon vaan, että Herra varjelkoon teitä kureliiveistä, Otta! — antakaa hameenne aina riippua noin löyhästi ja huolettomasti irrallaan pitkin ruumista.”

Tyttö ällistyi ja tarjotinta ottaessaan karsasteli hän Abrahamiin, tokko tämä teki hänestä pilkkaa.

“Se vaatettaa teitä, ihan varmaan”, intoili Abraham.

“Vai olette te naistenräätäli?” tiuskasi tyttö, keikahutti niskaansa ja pyyhkäsi tiehensä.

“Siinä sait maalari”, lausui Baekkevold riemuiten. “Oisit vielä sanonut, ett’ei koskaan pesiskään itseään… Tuo hiki ja nokihan vasta tekee hänen naamansa oikein kuvanihanaksi.”

Klaus polttaa pöllytteli ja katsoi rävähyttämättä tyttöä silmiin — ansaitsi todella tutkimista…

“Kovasti uteliaisuus painaa Otta-paran silmiä tännepäin, Abraham; ei ole meitä huomaavinaan, mutta sittenkin —”

“Täytyy jälleen saada maneetti käyntiin”, lausui Abraham itseensä luottavasti.

“Neiti Otta!” kutsui hän ja tämän tultua pöydän ääreen heidän viereensä jatkoi — “vähän olutta me kaipaisimme… Ja sitten — että paljon te kävisitte sievemmäksi, jos ottaisitte päältänne tuon ruman kaulahuivin; se näettekös tekee vartalonne niin kömpelöksi.”

Otta vaan veti suupieltään vähän nauruun.

“Onpas täällä vasta lämmin”, jatkoi Abraham edelleen.

“Vai on, no pysykää sitten poissa tuommoiset hienot herrat.”

“Ei ei, juuri sitä me näettekös emme voi. Mutta kuulkaas nyt”, pyyteli hän; “minä olen semmoinen, joka piirtelen muotokuvia ja muuta sen tapaista, — kun vaan hoksaan jotain sukkelaa ja kaunista! — Olkaapa nyt Otta kiltti. Seisokaa vaan hetkinen tuossa pöydän edessä, — juuri noin, — sen verran vaan että saan pään ja taipeen paperille”…

Otta nähtävästi mietti pakoa. Katsoi piirtäjään pari kertaa tutkivasti ja pyyhkäsi sitten tiehensä.

“Juuri kun oli melkein valmis!”… tiuskasi Abraham kiihkeästi.

“Olehan vaan kylmäverinen”, lausui Baekkevold tyvenesti päätään nyökäten ja koputellen periä piipustaan. “Älä kurkista hänen jälkeensä… Kyllä minä nuo tuommoiset tunnen, uteliaisuudella voi heitä vetää perässään vaikka miten pitkälle. Mutta… mutta”, alkoi hän äkkiä ikäänkuin olisi saanut jotain pahanmakuista kielelleen, — “tuohan aikookin — mennä kuoreensa takaisin… Se on harvinaista tuommoisissa naisissa”…

“Hitto vieköön, miten alkaa viehättää, selitti Klaus, jonka silmät nyt alati seurasivat Ottaa. Pian alan uskoa, että naama voi olla kuinka litteänenäinen hyvänsä; siitä vaan riippuu, mimmoisessa naisessa se on. Eiköstä käynyt oikein sieväksi, kun äsken seisoi tuossa ja kainosteli! — Ja katsokaas millä vauhdilla hän nyt miesten olkain yli kurottaa pulloja ja laseja pöydälle.”

“Niin kyllä, kun tietää liikkuvansa tässä peilin edessä”, arveli
Baekkevold. — “Luulenpa, että hän sittenkin on vallassasi Abraham.
Ei sietänyt, että sanoit häntä kauniiksi… No näittekös, kaulahuivi
katosi?” lausui hän voittoriemussa, — “ja nyt tuo hän itse oluet.”

“Niin eikö totta, se lämmitti liiaksi, Otta”, alkoi Abraham viattomasti, — “täällä onkin kauhean kuuma?”

“Oluttahan te pyysitte”, sanoi Otta vältellen silmillään ja asettaen pullon pöydälle.

“Niin kyllä, — ja sitten että te olisitte hyvä ja — kuulkaapa nyt”…

Otta hymyili vielä hieman epäluuloisena.

“Kuulkaas Otta, — kuta rumempi tyttö, sitä enemmän teeskentelee.”

Otta veti korkin pullosta. Siinä kumartuessaan käytti hän tilaisuutta kurkistaakseen Abrahamin paperiin ja naama samalla kirkastui naurun tirskeestä.

“Niin niin, se on teidän kuvanne”, vakuutti Abraham. “Mutta puolta hauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte, jos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni… Ja sitten teidän pitää katsella niinkuin kokkia härnätessänne”…

Tämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun —

“Härnää kokkia, heti paikalla!”

Tyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.

“No jaa, käyhän tuokin päinsä”, tuumaili Abraham, — “mutta älä vaan liikuta päätäsi, Otta… Mutta miksette saata härnätä kokkia?”

“Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!”… huusi Otta kovalla äänellä. — “Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani.”

“Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta”, kuiskasi Abraham intoillen hänen jälkeensä, kun hän riensi pois.

“Kerrassaan viehättävä ilmiö — tuo tyttörähjä!” änkkäsi Klaus haltioissaan, — “ihan selfmade”… Hän pulputteli pullosta lasiinsa olutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. — “Vietävän hauskaa olla tämmöisissä maalarin kujeissa!”

“Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus”, varoitti Baekkevold.

Abraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa tähystellen, joka hääri vieraitten keskellä…

“Ei sittenkään onnistunut”, äkäili hän synkän näköisenä; — “liian kesy, — aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä…

“Tämä käy sapelle!” huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. “Minä en tuosta huoli. Semmoista hutiloimista!… Minä juon itseni päihin.”

“Loruja, — kerrassa näköisensä —. Annatko minulle, Abraham? Annatko minulle, kuulehan” — intoili Klaus.

“Pidä hyvänäsi! — Minä tahdon enemmän rommia… Huh kun on kuuma, oikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan”…

“Tuolla nyt on jotakin tekeillä”, sanoi Baekkevold ja kumartui pöydälle. — “Tuo pieni musta merimies… lieneekö sulhanen vai mikä?”

Kokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään puoleensa.

Vaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi hänet rajusti luotaan.

“Kokki ulos, ulos!” huusi Klaus vihasta kiehuen…

Samalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat yrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi ja torui.

Otta oli hypännyt penkille.

“Kas — kas!”… intoili Abraham; — “kas miten silmät palavat riemusta… Se se tappelun ymmärtää!… Nyt hän vasta on selvänä edessäni… kalpea hikoileva bakkanti-nainen, joka on humalassa”…

Kokki ajettiin suoraa päätä mäelle, jossa tappelua rähisten jatkettiin.

“Maksetaan pois joutua ja lähdetään tiehemme”, kiirehti Baekkevold; — “prikillä varmaan jo odottavat meitä.”

Heidän suorittaessaan laskuaan tiskillä seisoi Grönseth-rahjus, joka oli tullikamarista ajettu pois, keskellä lattiaa sikahumalassa, päällään vaaleansinisiä tullivormun jäännöksiä, joissa oli kolme nappia; horjui ja nyökytteli ja sopersi itseensä tyytyväisenä: Hyvät ystävät… hyvät ystävät…

Mutta hänellä ei ollutkaan “hyviä ystäviä”, vaan sen sijaan pakotti häntä vähän väliä tönäys paikkaansa muuttamaan; Grönseth kiertämään ja nykimään olkapäihin semmoisia, joiden luuli antavan kasteketta: Hyvät ystävät…

Hän vaan liikkui yhtä ystävällisenä ja väsymättömänä, kunnes rouva
Höiby äkkiä työnsi hänet syrjään ja tiuskasi:

“Pysy poissa, senkin juopporatti!”

“Niin niin, niin niin, — hyvät ystävät… hyvät ystävät”… kuului vielä ovella hänen jokeltamisensa.

IV.

Seuraavana päivänä istui Klaus tirehtorin konttorissa rantakadun varrella. Iltapäivän aurinko paistoi huoneesen avaran viheriäpeitteisen pulpetin poikki, sattuen seinällä karttaan, jossa kaikki nuo punaiset, keltaiset ja siniset viivat osottivat höyrylaivain kulkureittejä.

Pääkirjan oli hän asettanut syrjälleen varjostimeksi, voidakseen häiritsemättä tarkastella muutamia laskuja, jotka isä oli hänen eteensä pannut ennen säästöpankkiin lähtöänsä.

Häneltä pääsi vihan äännähdys, — viiltävä kuin räikeä kevätpaiste — kolmannen kerran täytyi alkaa alusta samaa pitkää sareketta yhteen laskemaan!

Nousi paikaltaan, kastoi käsiliinan pesuvatiin ja hautoi sillä otsaansa; — pari kertaa ennen oli hän upottanut koko päänsä pesuvatiin.

Katse sattui piippunysään, joka tarjoili suupalaansa tupakka-astiasta… Mitähän jos vähän… Hieman epäröiden astui hän sen ääreen ja alkoi mätätä siihen tupakkaa. Raukea hymy osotti hänen muistelevan jotain hauskaa…

Äis — tupakkaa! — Nakkasi piipun takaisin astiaan…

Isä kun ei vaan saisi kuulla mitään eilisistä… Nurjalta puolelta jos vaan alkaisi käsittää niin — sittepä tässä alkaisi hauska peli!… Nuoriso kyllä silloin saa huvitella itseään, lausui hän matkien.

Ikävystyneenä alkoi hän jatkaa työtään siitä johon oli lopettanut…

Hyi miten tuntui siltä, kun olisi päähän isketty, kun hakattiin jäitä tuolla etehisessä —

Taas kävi joku ovella! — Lauantain lehti pudota tupsahti kirjelaatikkoon.

Hän asettui isänsä konttorituolille sitä lukemaan, toista jalkaansa kiikutellen ja nojaten selkäänsä pulpettiin.

… “Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki tulla toimeen kuutamalla, vaan tappeleville merimiehille toimitettaisiin valoa”…

Tyytyväisyyden tempaus, joka sai nahkaistuimen alla ruuvin narahtamaan.

… “Juoppoudelle ja skandaalille valaistaisiin tie, vaan annettaisiin kunniallisten ihmisten rähjätä pimeässä”…

Hih, hih, hih, — hän venytti sormella kaulaliinaansa, joka tuntui liian ahtaalta… Nyt oli tappelu alkanut! Ei ollut hullumpi tuo kirjoitus! Toimittaja Tröan, se se kyllä osaa antaa nokalle.

Huolellisesti käänsi hän sitten kokoon sanomalehden ja laski sen isänsä paikalle, avasi akkunan ja kurkisti pihalle.

Tuossa tuli asiamies Thesen, jonka taskusta sanomalehti pilkisti, hosui sikarillaan ja vakuutteli asianajaja Gaarderia, itserakkaasti hymyillen niinkuin hänen tapansa oli:

“Minä pysyn siinä mikä on päivän selvää”, kuuli hän asiamiehen väittelevän akkunan alla. — “Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki —”

“On, on isällä perältäkin oikein, kun siksi tulee”, tuumasi Klaus ja vakuutti tuumansa nyökkäyksellä; hän koitti kaikin tavoin saada hieman horjuvaa vakuutustaan vahvistetuksi.

Hohoiaa! — miten suloiselta ilma tuntui…

Hän sulki akkunan ja ryhtyi uudelleen työhön.

Viimeinen sareke oli valmiiksi laskettu, kun isä avasi oven.

Hän astui ravakasti ja laski pulpetille nauhalla sidotun paperikäärön, — otti avaimen esiin niinkuin tavallisesti, avasi pulpetin ja kansi otsan nojalla alkoi kaahia papereitaan.

Ei merkkiäkään siitä, että olisi kuullut ikäviä! — Varmaankin aikoi hän lähteä ulos jälleen, kun ei riisunut päällystakkia yltään, lakin vain… Nyt otti sanomalehden, silmäili vähän vitkastellen pääkirjoitusta, — oli varmaan lukenut sen jo ennen, — ja pisti sen povitaskuunsa… Aivan oikein, hän aikoi jälleen lähteä.

Tirehtori astui viheltäen pari kertaa lattian poikki, istahti sitten nahkasohvaan ja hypisteli avainnippuaan.

Klaus tunsi että hänen silmänsä, — se vasemmanpuolinen — mulkoili ja tähysti häneen sivusta, ikäänkuin salaväjytyksestä…

Korvia alkoi kuumottaa.

“Mitä elämää on kaupungilla viime yönä pidetty, Klaus — niin että koko kaupunki puhuu skandaalista?”

“Skandaalista! — Sanotaanko minun panneen toimeen skandaalin?” — uskalsi Klaus kysästä; täytyi tunnustella eteensä, paljonko isä tiesi.

“Mitä sinä kiertelet ja mutkailet, poika!” sanoi tirehtori ja punastui niin että rokonarvet lensivät näkyviin. “Täyden toden tahdon kuulla.”

“Minä vaan sanoin, ett’en se ollut juuri minä joka —”

“Vai et sinä — et juuri… Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi puhtaaksi! — Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin, niin saisin tietoni parhaasta lähteestä, — juuri niinkuin asia on.”

“Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!” tiuskasi Klaus kuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, — “minä… minä…”

“Luulenpa, että sinä uskallat ruveta — epäkohteliaaksi. Koita vaan, jos rohkenet.”

Klaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa ja uhmausta.

“Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen eteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät.”

“Niinkö sinä isä”, — huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan — “Hmmh…” masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia vastaan.

“Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille”, ilkkui tirehtori, — “juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan. Tietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa.”

“Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, — ellei isä itse lähde siitä kertomaan. — Abraham kyllä piti siitä huolta…”

“Abraham Johnston! — oliko hänkin mukana?”

Tirehtori vaikeni ja mietti hetkisen; avainnippu riippui etusormen päässä.

“Soo-o, — vai te kuljetatte häntäkin mukananne.”

“Abrahamiako? — Hän se ennen minua kuljettaa! Abraham”, — Klaus työnsi hengähdyksen — “hän se muka on aina mallikelpoinen.”

“Mitä tarkotat, — ryypiskeleekö hänkin?”

“En minä sitä väitä; mutta poissa hän on iltasilla ainakin neljä kertaa useammin kuin minä… Ei hän ryypiskele; mutta —”

“Noo? — joko nyt kerrankin saa kuulla, miten tämän asian laita oikeastaan on?… Puhu suusi puhtaaksi, poika. Olethan sinä jo siksi pitkä mies, että uskallat vastata siitä mitä olet tehnyt. Noh — tuleeko?”

Tirehtorin kasvot olivat rauhoittuneet koko joukon, ja se ei jäänyt pojalta huomaamatta.

“Meitä oli kauppapalvelija Lund, perämies Baekkevold, kolme yläluokkalaista ja minä ynnä Abraham, — pidimme pienen juhlan.”

“Se on, te joitte — ja missä?”

“Möllendalin prikissä, kajuutassa.”

“Soo o.”

“Tukimme kajuutan akkunat ja sytytimme lamppuja ja stearinikynttilöitä palamaan.”

“Kas vaan, herrat osaavat asettaa olonsa mukavaksi, — tässä nyt vielä tarvittaisiin satamapolisejakin… Ja mitä saitte? — noo, hm — no niin, ja sitten te ryyppäsitte — joitte itsenne humalaan?”

“Meillä oli olutta, juustoa ja Espanjan viiniä”, lievensi Klaus jonkinmoisella itsetietoisuudella.

“Tavaroita ei näy puuttuneen;” tirehtori nähtävästi kuunteli kertomusta osaa ottaen.

“Ja lopuksi tuli sitten punssia.”

“Punssi on sikamaista juotavaa, sen sinulle sanon.” Isä vakuutti tätä niin tutunomaisesti omasta kokemuksestaan, että se imarteli Klausta hamaan varpaisin asti.

“No niin, — entä sitten?”

“Niin, Baekkevold kertoi kauheita juttuja, miten koronkiskuri Blytecker oli nylkenyt hänen isäänsä; — ja sitten rupesivat Abraham ja Olsen hänestä värssyjä tekemään, ja Abraham piirusti Blyteckeristä kuvia, — niin näköisiä, että olimme haljeta naurusta — toisen toistaan kamalamman — — ja lopuksi tahtoi Abraham, — kello oli silloin ohi puoliyhden, — että lähtisimme ylikadulle ja laulaisimme laulun Blyteckerille serenadiksi.”

“Tietysti kaikki päissänne.”

“Eikä sen pahemmin että Abraha-am —” äänessä alkoi yhä enemmän tuntua tirskettä — “ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua saadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa kerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä vuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan.”

“Sitä se oli siis se rähinä!”

“Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme laulun kahteen kertaan… Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti tanssia sarabaandia.” — Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti, että sanat olivat takertua kurkkuun.

“Ja sitten te tanssitte tuon — sarabandin?”

“Nii-in” — tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, — “loppuun asti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan ovissa liikkua, — silloin katosimme kuin tuuleen… Minä saatoin Abrahamia kotiin — ja Baekkevoldin niinikään.”

“Ja siinäkö kaikki?” Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan, kun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa… “Hm”, alkoi hän sitten, “siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on. Mutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä puuhiisi, rakas Klaus!”

Hän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui polvien välissä.

“Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi.”

“Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari kuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle kannalle kuin me muut, — ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden edestä!… Kovasti hän on hauska. — Ja miten hän piirtää! — kas tässä — Blytecker yömyssy päässä — ja värsy tuossa!…”

    “Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee,
    Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee
    Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo,
    Prosentit ja räntyt visusti kiskoo
    Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri
    Piru vielä vie hänet juuri.”

Tirehtori pudisti päätään, rykäsi ja sylki, — silmä loisti ruupan takaa…

“Mitäs tämä on?” kysäsi hän äkkiä, kun sattui paperin takapuolelle vilkaisemaan.

“Jas-soo”… änkytti Klaus välttäen. — “Sen on kanssa Abraham…”

“Se on hitto vieköön eukko Höibyn pitkä tytär, joka vetää pulloja kelkalla…

“Uskallanko kysyä”, lausui hän rajuilmaa ennustavalla kylmyydellä, — “kuuluuko hänkin tuttavapiiriin?”

“Ei juuri”, Klaus nielasi ja yritti hieman idiotimaista irvistystä, — “sattui vaan sillä tavalla, että eilen jouduimme liikkeelle niin aikaiseen ett’emme voineet heti lähteä laivaan, ja silloin Abraham tahtoi sinne kapakkaan muotokuvatakseen ensinnä tytön; — tämä oli muka niin tavattoman intressantti, hän väitti.”

“Soo-o, vai intressantti? — Onpas se hieno sana. — Hra Abrahamilla näkyy todella olevan erinomainen kyky nuuskia ilmi kaupungin kaikki merkillisyydet…

“Muotokuvatakseen… muotokuvatakseen!…” huudahti hän. “Se on hitto vieköön aivan uusi keksintö… Ja sinä tietysti olit mukana ja — muotokuvasit!”

“Täytyihän minun seurata, kun muut —”, puolusteli Klaus itseään.

“Seurata!” — pilkkasi tirehtori. — “On niitä Jumala paratkoon semmoisia, Klaus, jotka vaan aina seuraavat, — semmoisia rasuja… et uskalla edes hurjistella omin päin. Eihän toki, sinä vaan seuraat… Liian sinä olet leväperäinen ja löyhä, poika!”

Hän seisoi ja helisteli avaimiaan:

“Vai on Abraham semmoinen elänyt herra…”

Hän tarttui äkkiä lakkiinsa ja lähti pihalle…

“Muotokuvatakseen!”… äännähti hän vielä ovea sulkiessaan.

— Tirehtori laski lyhyttä leveätä mäkeä satamaan päin Johnstonin talolle, — valkoiseksi maalatulle ja puutarhan taalliselle rakennukselle, jonka Johnston oli ostanut, kun kolme vuotta takaperin leskimiehenä muutti tälle paikkakunnalle.

Johnstonin oli tapana istua työnsä ääreen kyyristyneenä pienten ruutujen takana vanhassa sivurakennuksessa. Mutta tirehtori ei tänään poikennutkaan kapealle ja jäätyneelle, tuhkakylvöiselle polulle, joka vei konttorin siniseksi maalatulle ovelle. Hän soitti etehisen kelloa, — aikoi vähän aikaa jutella neiti Rönnebergin kanssa.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen, kun oli saanut mukavan paikan sohvassa, sillä välin kun neiti oli iltapäiväteetä puuhaamassa. Katse luisti niin omituisen tyvenesti pitkin pitkulaisen pyöreitä virttyneitä kultaraameja, joissa oli vanhan Macolmin suvun muotokuvat, muun muassa rouva Johnston vainajan isä ja iso-isä, jotka olivat rautatehtaan omistaneet ja olleet seudun mahtavimmat ja suosituimmat tilanomistajat monet kymmenet vuodet. Huomasi heti, että Abrahamissa oli sama sukunäkö kuin näissä…

Jykevä mahonkinen shiffonieri perlamutti koristeineen, joka tässä matalassa huoneessa ulottui ovenpäällisen tasalle, oli ennen kaunistanut paljon korkeampaa salia. Se ja raskaat pokkenholsituolit ynnä molemmat peilit, jotka ulottuivat lattiaan asti, tuntuivat tässä yksinkertaisessa ja vaatimattomassa ympärystössä, johon kuului paperiset tapetit seinillä, tuntuivat nekin muuttolaisilta suurellisemmista ja hienontuneemmista elämäntavoista, — niissä oli jotain pakenevaa kuin usva, kun sitä koitti tavoitella, — jotain jota ei voinut rahalla ostaa, — mutta joka ikäänkuin luonnosta kuului sekä Johnstoniin että hänen poikaansa…

Tirehtori nojautui sohvassa taaksepäin.

… Hän ja Johnston sopivat oivasti yhteen, kuin teräs ja pehmeä rauta, — siitä se puukko tulisi! Kun he molemmat olivat yksistäpuolin, niin tulipa joku muu määräämään, missä kirkon piti seistä… Sen vuoksi täytyi tuommoisilta mukamas mahtavilta polisimestareilta ajoissa kärventää siivet…

Neiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan ajan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut niinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.

“Kiitos neiti”, — kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui vähän liian kovalta, — “minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta täällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista juomaa, jota teeksi kutsutaan, — luulen tosiaan käsittäväni, ett’ei se ole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa… Olkaapa hyvä ja antakaa minulle tuo leivos.”

“Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan lähettää Johnstonille Kronstadtista.”

Neiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous liikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita kasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas kuin ahtaat akkunanuutimet.

“Niin näettekös neiti”, — hän maiskahutti kieltään ikäänkuin köykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; “eihän sitä oikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; — se olisi” — hän punnitsi makua itsekseen, — “se olisi totta puhuen liian viatonta. — — Mutta — kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!”

Neiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi häneen kysyväisen näköisenä.

“Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten miesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään — eikä ainoastaan kotona meidän vanhempain kanssa” —

Neiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.

“Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät.
Häkä ja hulluus nousee sen mukaan… Ja se punssi — se —”

“Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori”, sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja hänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.

“Kyllä tarkoitankin, — teidän poikaanne täällä ja omaani, — onhan meillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä — eikä liian paljoa luottaa sileään pintaan ja säyseyteen. — Minä en tahtoisi näistä puhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen koskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä asiasta”, lausui tirehtori tutunomaisesta. — “Mutta pitäkää te neiti vähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa iltasilla, olen kuullut — alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette makuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä tallessa.”

Neiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi katkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki perheen vaiheet ja kokemukset.

“Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän kesken. — Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut — sen jälkeen kuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle antautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi… Minä vakuutan teille, ei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon hänellä on halua, joka häntä intresseeraa.”

“On halua — intresseeraa — — no mitä hittoja hän sitten oikeastaan tahtoo?”

Neiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi sitten hieman neuvottomana: — “Hän on niin omituinen… Näkisittepä hänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet… Tuo piirustaminenhan se on; — hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti, kunnes piika tuo kahvia.”

“Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, — oletteko aivan varma siitä, että hän aina valvoo sen vuoksi? — Hän piirustelee vähin ulkona kaupungillakin”, lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.

“Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo. Kuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja ajattelee… ja koirasta! — voi kuinka paljon hän tietää siitäkin — aivan kuin hän katsoisi ihmiseen”…

“Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle olisi nyt suuresti tarpeen”.

“Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut, — yrittää ja yrittää, — ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut paperille”…

“Mutta rakas neiti”, — tirehtori valmistausi kärsivällisesti johdattamaan naista järjellisyyteen, — “kuulkaapa nyt te, jotka olette niin ymmärtäväinen… Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain, jota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, — sitäkin tupakasvia, jota kutsutaan sentimentalisuudeksi… niillä on aikaa ja varaa huolia tuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja metsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria — ja paljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi harjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla… Mutta nyt hän on tullut toisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään, pystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman kanssa! — Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä erillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa häntä vakavaan työhön… Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää liikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. — Aivan niinkuin papinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, — saa oppia toiseen herätykseen, kuin postillassa seisoo.”

Neiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen suuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:

“Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; — voi se olla hyvinkin ankara, siltä näyttää.”

“Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita”, sanoi tirehtori kuivasti. “Se kysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin uppoot. — Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta varten, — ei siitä rahoja heru!”

Hän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja siirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen —

“Hauskoja kuppeja”, hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä — “varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?”

“Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi — alla on leima, jotta ne eivät ole väärennettyjä —. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli ratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, — tehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. — Ja sitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä. Mutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli ylhäisiä vieraita.”

Koiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi vietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. —

“No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?” huudahti hän samalla kuin tämä aukasi oven. — “Polisimestaria löylytetään.”

Johnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan tapaansa: —

“Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan.”

“Saa kerrassaan kelpo kyytin, — vai mitä?”…

“Saa kyllä, — hän on — joutunut Tröanin kirjapainon vesirännin alle”, kuului Johnstonin epäiltävä myöntäminen.

“Niin, tiedätkö mitä, onhan se harvinaisen pikkumainen mies, kun tahtoo mokomaan kujaan paria lyhtyä — estääkseen meitä toteuttamasta suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on koko kaupungin valaiseminen!”

Johnston pysähtyi kesken kääntymistään ja hymyili jotenkin epäilevästi: —

“Enpä minä toden totta tietänyt, että semmoinen suunnitelma oli tekeillä — ennenkuin nyt”…

“Ja polisimestari ehkä menee vielä pitemmällekin — ehdottaa ehkä ensi vuonna lyhdyn sahamäelle — ja ehkä vielä yksinäisen tähden tuonne Warassaarellekin!” — jatkoi tirehtori itsepintaisesti ja kourasi avainnippua taskustaan.

Johnston pyöri lattialla, peukalot liivien hianreijissä; jalan heilunta osotti, että hän alkoi ikävystyä: —

“No niin, kuta useampi, sitä parempi yhtä kaikki”…

“Sinä mielelläsi suostut niihin pariin lyhtypahaseen, jotka hänen neronsa on keksinyt”, murahteli tirehtori.

“Suostunpa hyvinkin, — koko kaupungin valaisemiseen ja kaikkeen, mihin tässä nyt pinnistellään!” —

“Kyllä polisimestari siipensä niissä kärventää!” sanoi tirehtori tylysti.

“Kuules Bratt”… Johnston katsoi häneen hiljaisesti hymähtäen, — “tätä kaiketi sillä asiallisella käsittelyllä tarkoitetaan?”

“No no”, puhkui tirehtori — “Tuo taas on sitä siunattua tunnollisuuttasi… Mutta käsitäthän sinä toki”, jatkoi hän toiseen ääneen, — “että rakas polisimestarimme on paavi, — vallanpitäjä, joka tahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se on hänen — virkamiehen — päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt pyhäksi, ymmärrätkös, — sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää… Minun — sinun ja minun, — meidän täytyy kunnioituksella ja nöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt, jotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen pillinsä mukaan” —

“Hm, hu-m-mm, —” hyräili Johnston, — “nuo lyhdyt alkavat vähitellen heittää kuperikeikkaa silmissäni.”

Tirehtori oikaisi itseään sohvassa: —

“Kiitoksia, neiti Rönneberg, en huoli teestä enää — ei ei, ei kiitoksia. — — Mutta emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei tuo mies ainakaan ole kunnallisia rettelöitä varten luotu? — Ei, Jumala paratkoon, ei sen enempää kuin samarialainenkaan tappeluun… liian hienotunteinen, liiaksi yksityinen mies. Vai mitä arvelette, neiti? — Pitäisikö meidän hypätä kepin yli joka kerta kun polisimestari sanoo: maksi!” —

“Mitäkö minä?” — neiti säpsähti hieman teepöytänsä ääressä ja jatkoi arastellen, — “minä en tästä asiasta älyä muuta kuin nuo molemmat lyhdyt. — Polisimestari varmaan on niitä ehdottanut hyvällä tarkoituksella”, hymyili hän voittavan avomielisesti.

“Tuhma hän on, — ja vieläpä hyvänkylläsesti!… Sanokaapa nyt, huomaatteko te terveellä ja hyvällä älyllänne minkäänmoista järkeä siinä, että koko kaupunki väännetään päälleen noin tuiki mitättömän asian vuoksi?”

“Sehän se juuri on että” — häneltä oli päästä varomaton sana. — — “Ei mutta — tehän aivan sekoitatte minut kunnalliseen väittelyyn, hra tirehtori!” — keskeytti hän äkkiä puheensa niin luonnollisella kauhulla, että tirehtorista tuntui, kuin olisi ajanut takaa peljästynyttä kanaa. Tirehtori hieroi levottomana hampaitaan ja hänen katseensa siirtyi vuoroon toisesta toiseen.

“Laitappa niin Johnston, että pääset erillesi valtuustosta niin pian kuin vaan voit”, neuvoi hän pisteliäästi.

Johnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä edessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka nosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun taskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi istumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja äimistyneenä ympärilleen.

“Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva”, huomautti hän äkkiä, — “samat kapeat kasvot — ja — ja jotain itsepäistä tuossa suuressa leuvassa… Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä, joiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!… Ei puutu luonnetta Abrahamiltakaan, — sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. — Sinun pitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston”…

Neiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. —

“Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen lomaa; — mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä.”

“Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita”, lausui Johnston välinpitämättömästi.

“H-m, älä ole liian varma… Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle vakuuttaa, ett’ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien toimeenpanemisessa.”

Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.

“Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä — minun poikani oli myös mukana, — huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla, käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta… Illan loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa… Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon… Paljasta taiteen harrastusta… Minun poikani jutteli kaikki tyyni, paljasti minulle koko menon.”

Johnston seisoi ja vaan kuunteli.

Minun poikani ei ole minulle mitään kertonut” — lausui hän värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.

Tirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi koskenut johonkin posliiniin, joka — Hän näytti hieman onnettomalta. —

“Kuules Johnston”, sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti, — “ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska aikoo sinua narrata?”

“Sen sanon teille”, — tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja tutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan päällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään näköisenä, — “tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin suinkin, — ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!”…

* * * * *

Neiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun yli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti Johnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.

Johnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon tuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta huokaukselta.

“Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan seurustelee?” — lausui hän äkkiä.

“Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; — ei ole vielä tottunut tuohon säännölliseen työhön konttorissa”, arveli neiti.

“Konttorissa! — siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja piirustelee siltaa ja satamaa…

“Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei saapuvillakaan olisi”… lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja astui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin kokoon kutistunut.

Neiti Rönneberg katsoi häneen levottomana… “Hänellä on niin ihmeellinen luonne, — on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä”, — lausui hän tunnustellen.

Johnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä hammastikkua itselleen tekemään.

“Sofia”, puhkesi hän äkkiä puhumaan; — “kymmenen vuoden vanhana kysyi hän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin hänen jäljessään?… Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena, — ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, — että pojasta se oli hännystelemistä… Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta, ja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia omia teitään, — hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli luonnollista… Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut, ett’ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett’en millään tavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä salaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun… Minun on häntä niin sääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen herkkää ja hellää luontoansa… Ja vielä, — enkö ole niin varovainen, kuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! — panenko minä häntä mielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla sanoilla? — Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin etäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin — —

“Mutta hän vaan tahtoo pois!”

“Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja, kun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin”, lausui neiti Rönneberg surumielisesti.

“Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka minä täällä sorran ja kidutan… Se minua ahdistaa kuin painajainen yöt ja päivät… Kykyä! — Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä johonkin suuntaan. — Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen elämänsuhde!”

Hän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon…

“Sano Sofia”, lausui hän äkkiä avuttomasti, — “luuletko sinä todella hänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?…”

V.

Tirehtori Bratt liikkui pyhävaatteissa, mutta paitahiasilla, ja piti huolta siitä, että viini olisi parahiksi raikasta; tämä puuha huvitti häntä. Itse oli hän noutanut viinin kellarista, ja tuo lämpösuhteiden järjestäminen tapahtui nyt jonkimmoisella juhlallisella perinpohjaisuudella.

“Katsos Jette”, sanoi hän, — “Johnstonilaisille vaatii aivan toisen hoidon, vaikka vaan olisi tavalliset pyhäpäivälliset, kuin maistraatille ja valtuustolle yhteensä. Näille ei muuta tarvitse kuin latoa pöytään hyviä ruokia ja hyviä viinejä. Mutta heille! — aisti heille sanoo, mikä kuhunkin ruokaan sopii, se on heillä jo vanhastaan veressä. Lämmin kylkipaisti siihen kuuluvine hilloineen, ryyppyineen, jonka päälle minä niin makeasti nukun, se tuottaisi heille unettoman yön…”

Rouva leijaili hiljaisena rauhallisessa arkisalissa, jonka pesässä koivupuut räiskien paloivat. Hattu, jossa oli musta strutsinsulka, ja turkkikaapu makasivat vielä pöydällä — oli vast’ikään palattu kirkosta — ja hän istutti pariin vaassiin muutamia myöhäisimpiä puutarhakasveja. Hän otti georginit, pani ne vaassiin, otti jälleen pois, ja suuret mustat silmänsä kaiken aikaa katsoivat epävakaisen hajamielisesti Brattiin… Hienot, vaaleat, violetinväriset asterit, ne ne sopisivat mainiosti Johnstoniin…

Tirehtori asetti varovaisesti kahdelle lavulle varapullon, jonka täytyi lappeellaan maata täsmälleen oikean matkan päässä uunista.

Tänään oli hänellä Johnstonille kerrottava uutinen, joka kelpasi!… Hän oli nyt saanut kokoon lujan ja luotettavan enemmistön sitä varten, että kaupunki rakentaisi rantasillan Johnstonin tontin kylkeen, — sen oli hän päähänsä saanut, — sen tuuman aikoi hän pusertaa toteutumaan kaikella sillä vaikutuksella, joka hänellä oli…

“Ajatteleppas vaan, jokainen neliökyynärä, kun hänen tontilleen kerran katu suunnataan… Se se vielä tuottaa hänelle vakavan taloudellisen aseman…

“Minä sen vaan sanon hänelle niin tyynesti, kun juomme lasin burgundilaista paistin päälle, — hauska nähdä, mitä hän ajattelee…

“Minuapa huvittaa nähdä, mitä se vaikuttaa, — semmoisen hitaan sitkeänlaisen hämmästyksen… Lyön vaikka vetoa, että ukko käy miettiväiseksi”…

Ulkona ruokasalissa helisivät vadit ja talrikit, kun Gertrud ja emännöitsijä puuhasivat pöydän ääressä, latoivat sille suuret vanhanaikuiset suuliinat ja sileät, vankat hopeakalut. Bufetilla seisoi, juhlallisesti silmään pistäen, kaksi korkeata, oivallista muurainkräämikekoa sinisissä lasivadeissa.

Tirehtori asteli kädet selän takana, pukematta päälleen takkia. Hänessä asui omituinen vankka tyytyväisyyden tunne sen johdosta, että tällä tavalla saattoi auttaa Johnstonia jälleen pystyyn…

Kaiken sen ajan, kun Anders Bratt nuoresta pitäen oli ylöskäsin pyrkinyt, oli hän tuntenut rautatehtaan omistajan vallan ja arvon asuvan tuolla pääsemättömässä, ylhäisessä korkeudessa, yllä kaikkien pään, syleillen koko seutua siipiensä kärjillä, — ja oikeastaan oli hän sitä sydämessään vihannut!… Mutta nyt, kotkan kukistuttua taloudelliseen häviöön, nyt ihaili hän sen höyheniä melkein hartaalla kunnioituksella, tuntien nähneensä, miten niillä ennen oli lennetty. Johnston oli vävypoikana ja muutoinkin läheisenä sukulaisena vaan tuntenut sen raskaan ajan, kun liike säälimättä kukistui raunioksi, — hän oli päistikkaa tullut luku-uraltaan kaikkeen tähän metsätilain, tehdasliikkeen ja ulkomaisen kaupan sekasortoon, — hän oli uhrannut apelleen koko elämänsä, — alkaakseen täällä uudelleen parilla kolmella tuhannella…

“Olen varma siitä, Jette, että he ovat täällä täsmälleen kolmen lyömällä”, varoitti Bratt rouvaansa.

“Omituisia ihmisiä”… pakisi hän astellessaan. “Liikeasioissa on säntillisyys aina niin ja näin. Mutta kun on päivälliset kysymyksessä!… Heistä olisi rikos, ellei silloin saapuisi täsmälleen…”

Hän riensi konttoriin selvittääkseen tärkeimmän osan postista ennenkuin vieraat tulivat. —

Päivällisen jälkeen puuttui Abraham Gertrudiin ulkona puutarhan portailla.

“Tiedättekö ehkä Hampurin kurssin, neiti Gertrud”, kysyi hän juhlallisella afääri-äänellä; Gertrud oli koko ruokailun ajan ollut aivan kylmä kaikenlaisia sukkelia yrityksiä vastaan.

“Minä arvelen, että jos katsotte taskukirjaanne, niin kohtaatte lampaan tai hevosen, senhänlaisia kursseja teidän on tapanne muistiin panna.”

“Myrkyllinen ja pistelijäs… Jospa tietäisitte, kuinka vähän se teille sopii. Teillä on luonto selvä ja leveä. Mutta joka kerta kun puututte puheesen minun kanssani, olette lähtevinänne kuin pettävälle sillalle —. Epäluuloisesti ja varoen… Se on aivan vasten luontoanne, — tuommoinen pisteleminen.”

“Eipähän minulla ole päätä teidän kanssanne puhuakseni, siitä heti tulee niin hienoa ja syvää että —”

“Varokaa Gertrud, taikka tulee teistä orjantappurapensas! — Eikös vaan aina pistä että — hui!… Mutta nyt teidän täytyy sanoa, minkä vuoksi olette niin vihainen ja äksy minua kohtaan, — me kun ennen olimme niin hyvät ystävät.” Hän lausui nämä sanat lämmöllä.

“Kun joku ei voi teitä kaikessa ihailla, niin teidän mielestänne —”

“Lakkaa jo härnäämästä, — tyttöletukka!”

“Kiitos, — jo riittää.” — Hän aikoi lähteä tiehensä.

“Kuulkaapa nyt, Gertrud… jos tietäisitte, miten te minua kiusaatte”, sanoi hän äkkiä alakuloisena. — “Jos te uskotte minun luulevani jotain itsestäni, niin erehdytte. Minussa ei ole pikkusormen vertaakaan oikeata kelvollista ihmistä — ei sen vertaa, jotta viitsisin potkaista sen portaista alas”, — hän heilahutti kiivaasti pitkää säärtään.

“Luulenpa, että jos joku muu sen sanoisi, niin kyllä —”

“Gertrud, älkää nyt tehkö itseänne liian lapseksi. Luuletteko, että puhuisin teille tämmöistä, ellen tietäisi teidän minua ymmärtävän?”

“Sanoittehan te — tyttöletukka…”

“Gertrud, — koko ajan kun pöydässä istuimme täytyi minun katsella, kuinka ihmeen hyvästi punainen löyhäpoimuinen rintaliinanne soveltui kaikkeen tuohon mustaan, — hameesen, hiuksiin, silmiin… Te olitte kuin tavattoman runsas uhkuva neilikka.”

“Py-yh, — paljasta valetta, tuoksua, tuulta!… Sattumalta istuimme molemmat samalla puolen pöytää”, selitti hän.

“Viaton lapsukaiseni, — minun päähäni ei tosiaankaan pälkähtänyt katsella teitä Sofia tädin ja äitinne läpi — olittehan te niin ihanasti edessäni ihan vastapäätä peilissä. Näin kaikki, mitä ajattelitte, mustine värityksineen…

“Muistatteko sitä kertaa, Gertrud, — kun seisoitte vieressäni katsomassa, kuinka piirsin? Te olitte päätänne lyhempi silloin ja paljon kiltimpi. Sillä te uskoitte toden totta yhtä varmasti kuin minä, että siitä syntyisi oikea mestariteos, ja että minä olin mahdottoman etevä maalari… Ja sitä minä en koskaan unohda. — Siihen aikaan te vielä uskoitte minuun!”

Ehdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti hymyili, — muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut, miten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan liiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.

“Katsos Gertrud”, sanoi hän tutunomaisesti, — “minä olen paljasta eläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa aina näen eläimen, — ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan minun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin eläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet. Juhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu… Minulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun olette oikein äkimyksenä.”

“Perin kohteliasta.”

“Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa.”

“Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?”

Abraham pudisti päätään… “Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja luonteva ja tuttavallinen, — ja sen vuoksi haluttaa minua puhua teille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä… eihän se teille vahingoksi, vaikka sanonkin, — pidän teistä hirveästi. Te olette minulle enemmän, kuin aavistatte… Älkää nyt vaan vihastuko; — mutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, — kaikkine vivahduksineen niin runsaasti että — niin te se olette…

“… Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa, että häneen voi katsoa silmänsä pilalle…”

“Huh, mimmoista lorua!”

“Ei, ei ollenkaan: ‘huh mimmoista lorua.’ Minä olen valvonut ja ollut niin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä kappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa ovat niin hurjasti minut vallanneet.”

Gertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi välähdykseksi: —

“Voi, varsinhan teitä tulee sääli, — vai täytyy ihastua joka väriin!… Ja tähän tietysti vielä kuuluvat nuot niin sanotut välivärit”, lisäsi hän pisteliäästi.

“Ettekö luule minun älyävän, että olette käyneet Klaun luona kurkistamassa? — Ne piirustukset siellä, — ovathan semmoista tuhrausta! Ainoa jossa on jotain, on Otta Höibyn kuva, muista ei mihinkään; — se se vielä kelpaisi…

“Soo-o, aiotteko nyt luotani karata ja kaikki nuo pahat ajatukset silmissänne? Ettekö älyä, että malli aina innostaa! Eihän voi maalata edes eläintä olematta siihen riivatusti hurmaantuneena, — ei kissaa, koiraa, turskaa, eipä edes krapua!… Miten sitten Ottaa, kun hän hyppii pitkillä hirvensäärillään, keikuttelee selkäänsä, ja kun viheriät silmät loistavat… Voo-i, — jo minä olisin jotain antanut, jos olisin saanut hänet käsistäni maalatuksi, niin että hän kerrankin olisi päästä lähtenyt!”

“Käsistänne — maalatuksi”… änkkäsi Gertrud, ikäänkuin henkeä haukkoen.

“Niin juuri, sillä johan tässä muutoin tulee hulluksi ja mielipuoleksi — tämmöisessä —

“… Kyllä minä teistä pöydässä varsin näin, että jotain haudoitte mielessänne minua vastaan, — — — että olitte Klaun luona käynyt ja siellä saanut päähänne jotain.”

“Miten niin, jos saan kysyä?”

“Niin, miten niin?” — hän punnitsi miettiväisesti…

“Te Gertrud! te olette melkein ainoa, jonka en tahtoisi nyt raukeavan edessäni kappaleiksi… Minä en ole ensinkään luotu niin kuin muut”…

Hän nojautui siinä porraskaiteita vastaan niin kalpeana, kauniina ja tuijottavana, että Gertrud äkkiä alkoi varsin pelätä häntä.

“Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva muotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki… Ja sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä semmoisen, jotta kelpaa!”

“Mutta hyvä Jumala!” — huudahti Gertrud äkkiä, “kuinka kauhean horjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi, niin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi… Ja täällä vaan kuljeksitte!”

“Niin te, — hyvästi minä uskon, että kyllä te suoriutuisitte.”

“Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, — ilmaista halunne jo huomispäivänä.”

“Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, — tyttärestä, joka ajoi isänsä ruumiin yli?”

“Isäännekö tarkoitatte?”

“Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi.”

“Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!” huudahti Gertrud harmillisena. — “Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että siihen on aivan mahdotonta taipua, — kerrassaan mahdotonta… Ja teistäkö ei tulisi maalaria!”…

Hän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi päätös valmiina taskussa.

Abraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän itsekin oli hetken uskonut. — Jaa-a, olihan asia niin selvä ja yksinkertainen — kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! —

* * * * *

Salissa pöllysi savu tirehtorin ja Johnstonin sikareista kahvin ääressä nurkkasohvassa. Tirehtori istui päivällisen päälle ilosta loistavana ja punaiset täplät naamassa.

“Tuo tontti… Sinulla mahtaa olla varsin erinomainen vainu”, sanoi hän ja asetti miettiväisenä sikarinsa tuhkakupin laidalle. — “Sehän oli mainio kauppa.”

“Mahdollista että oli.”

“Sen saat huomata veroäyristä jo tänä vuonna”, pisteli tirehtori, “sehän oli kerrassaan löytö.”

“Sokean kanan löytö, niinkö tarkoitat?”

“Siinä sinä olet merkillinen, Johnston, — sinua ei ole opetettu aurattua rataa kulkemaan… Aiotko ehkä rakentaa?” kysyi hän hartaan uteliaasti.

“En suinkaan, minä aion… minä tuumaan.”…

Johnston hypisteli ja käänteli ja puristeli sikarinsa päällyslehteä.

“Sen kai itsekin älyät, että sinulla nyt on molemmissa pankeissa niin suuri luotto, kuin vaan tahdot.”

“Katsos, — suottahan olisi liikoja uskaltaa, kun siihen ei ole varsinaista pakkoa”…

“Jaha, — jaha — Sinulla tosiaan on kaikki ominaisuudet, jotka tekevät rikkaaksi”, — lausui tirehtori tyvenesti. “Varovainen… ei vähintäkään halua huimaukseen eikä uhkapeliin luonnossasi.”

“Ei, — lienenhän minä niistä jo perinpohjin vieroitettu”… Johnston istui ja katseli kattoon nousevia savurenkaita.

“Kuules Gertrud, tuoppas meille vähän chartreuseä!” huudahti tirehtori tyttärelleen, joka samalla tuli sisään. Hän laski kyynäspäänsä pienelle pöydälle semmoisella vauhdilla, että pöytä oli keikahtaa kumoon. — “Kun vaan saisimme tuon satamamutauksen käyntiin. Mitenhän olisi —, jos me kahden oikein rupeisimme sitä asiaa ajamaan?… Älyäthän sinä minunkin hyötyni siitä, että laivat pääsisivät lähemmäksi tehdasta kuin nyt?”

Johnston raapasi tulitikun palamaan ja nosti sen miettiväisenä sikarinsa eteen, kuitenkaan sytyttämättä…

“Jos sanon sinulle suoraan, niin”… hän raapasi valkean uuteen tikkuun, jota piti samalla tavalla edessään, tirkistäen sen siniseen liekkiin.

“Älä tuolla sikarin pätkällä itseäsi kiusaa”, lausui tirehtori hätäisesti. — “Tuossa, ota uusi.”

“— niin ei minua haluta sekaantua siihen asiaan.”

“Ahhaa, vai niin — ahhaa!” — Tirehtori rykäsi pilkallisesti. — “Se toisin sanoen merkitsee… että me rakennamme laivasillan — ja sinä varsin viattomana miehenä pistät voitot taskuusi. Sitten meidän täytyy mudata satama sillan edustalla, — sinä vaan olet alallasi ja paistettu varpunen lentää suuhusi… Ellet sinä ole huvittavin esimerkki afäärinerosta, mitä olen koskaan nähnyt, niin olen minä tomppeli, joka en ymmärrä mitään, — noin hiljalleen itseksesi vaan suunnittelet sillä tavalla, että kaikki valuu sinun taskuusi… Niin, niin, siitä tontista syntyy hyvä afääri; nimittäin sinun käsissäsi”… Hän ryyppäsi tyhjäksi liköripikarinsa ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin jäntevän vartalonsa.

“Ihmeellistä se on, että minä tietämättäni muka olen semmoinen nero, jommoiseksi väität, hartaasti se kyllä olisi minulle tarpeen!” arveli Johnston.

“Ja tämän kaupungin vanhat maanmyyrät saavat huomata”, jatkoi tirehtori, “että on tullut mies, joka pitää heitä aisoissa! Sinun kanssa joutuvat nyt tekemisiin, jos tahtovat jotain rakentaa sille tontille. — — Ja sinun ei muuta tarvitse kuin kääntää selkäsi ja vihellellä”, — lausui hän silmää iskien. “Heillä ei hitto vieköön ole muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa, kunnes raskivat tarjota tyydyttävän kohtuhinnan neliökyynärältä… Nii-in, kyllä minä tunnen nämä perustukset. Afäärien malja, — me kahden voisimme antaa vauhtia tälle syrjäiselle kylälle! — Mikä estäisi esimerkiksi tänne saamasta rautatietä, kun me vaan tahtoisimme? Minä olen näin kahden kesken sanottuna tehnyt kaikki laskut… Usko pois, Johnston! — Jos vaan me kahden pidämme lujasti yhtä… Ensinnä tietysti satama ja sillat. Mutta sitä varten täytyy kaupungin ottaa laina”…

Ulkoa kuului pamauksia vähän väliä. Abraham ja Klaus huvittelivat itseänsä pilkkaan ampumalla.

Pau, pau… ja perästä pitkä hurraus.

“Klaus osasi sydämeen!” lausui Gertrud innokkaasti, hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos.

“Nuo nuoret herrat käyvät vielä omassa vallassaan kuin hurjapäiset varsat”, lausui tirehtori päätään nyökäten. — “Jo on aika, että joutuvat aisoihin kauppa-asioihin opetettaviksi.”

“Klaulle kyllä”, puhkesi Gertrud sanomaan; — “mutta Abrahamille… Se on surkeata!”… Gertrud ei voinut kuohuaan hillitä eikä nähnyt muuta neuvoksi, kuin lähteä ulos ovesta.

Tirehtori katsoi ällistyneenä hänen jälkeensä, ikäänkuin ei hän olisi tätä oikein käsittänyt, ja vähän aikaa oli ääneti.

“Täytyy käväistä sahalla kurkistamassa, onko sinne tullut sähkösanomaa”, lausui hän äkkiä. “Annathan minulle anteeksi, en viivy kauaa.” —

— — “Sanokaapa rouva Bratt, oliko se Abraham vai Gertrud, joka noin huudahti?” lausui Johnston rouvan luo tullen.

Rouva Bratt hieman punastui ja näytti ikäänkuin vähän mieltään kokoovan, ennenkuin oikein tietäisi, mitä Johstonille vastaisi…

“Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, — että jotain erinomaista asuu hänessä.”

“Hm; — tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman lennon — muiden tapain sivu”, lausui Johnston katkerasti.

Rouva pudisti hiljaa päätänsä. “Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham aina ottaisi kaikki itsestään.”

“Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa… Eipä voi sanoa, että olisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!”

“Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista vuosisadan lopulla!” — intoili rouva. “Niin aina ajattelen heidän nuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. — Mieleeni juolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä, kuin Abrahamilla, — ennenkuin pääsivät lentämään — ja luomaan nuo mestariteoksensa, joita me nyt —”

“Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai Leonardo”, hymyili Johnston. “Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi aina liikkua paljon… väikkyä ja leijailla — joka näyttää nerolta, vaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta.”

Rouva joutui haltioihinsa:

“Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet oikealle paikalle, Johnston… Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla, — puoleksi tai neljäsosaksi… taikka niin kokonaan, ett’ei elä kuin sormen verta.”

“Varsin totta; mutta mistä voi tietää —”

“Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden”, lausui hän ajatuksissaan… “Ja minä — minä en tiedä”, rouva etsi oikeita sanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, — “tokko niistä ihmisistä, jotka sillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa ja intohimonsa, — tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee hetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk’ei enää olekaan…”

… “Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!” virkkoi Johnston matalalla äänellä, — “ja kun näyttää mahdolliselta, että suvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin kohoomaan”…

“Niin, kenties — kenties”… Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa.
— “Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista…
Kenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!”

Johnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.

“Jaha, jaha, — siltä jolla ei mitään ole, — niinhän on kirjoitettu, — siltä kaikki otetaan”… äännähti hän vihdoin.

“Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?…
Tyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne”…

Neiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat napsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua sytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.

* * * * *

Kello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi portaita Abrahamin huoneesen.

Hän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa…

Päänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää; ruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen heittäytynyt ja sitten nukkunut.

Johnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli noita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa, seisoen hetkisen hiljaa. —

Tästä oli tehtävä loppu, — eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan säästää! — Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi peruuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.

“Abraham… Abraham”…

Abraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.

“Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua ruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle ainoa oikea ala. — Etkö arvele samaa itse?”

Abraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti olla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa unenpöperössä. — “Mitä… mitä juttuja… Gertrud, isä… on puhunut loruja… Ethän sinä niistä loukkaannu?” sopersi hän.

— “Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et sinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei sinulla ole malttia eikä taipumusta… Ja kenenkään ei pidä semmoiseen antautua, joka hänelle ei sovi… Sinulla nyt kerran on jonkinmoista taipumusta piirustamiseen ja maalamiseen —. Ja eikö ole parempi viljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, — jos niistä ehkä voisi jotain syntyä?”…

Johnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein teeskennellyllä intoilulla:

“Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. — Paras että matkustat joutuun, poika — —

“Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia kalliita vuosia!”…

Hän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi nousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan uskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja pelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi; — kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja rakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.

“— Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme”, lausui Johnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, — “sinä siellä ulkomailla… Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä, ett’ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi myydyiksi.”

Nyt se oli tehty! — hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.

Johnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei kyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa, ja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi huoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan…

“Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en ole saanut maalariksi ruveta — mutta se ei ole totta — julkeavatkin —”

“Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, — minä näetsen puhuin rouva Brattin kanssa.”

“Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen — minun onneni hyväksi, niin kai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. — Mutta kun sinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?” ulvoi Abraham. “Kun vaa’an toinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan mahdu miten se olisi ‘onneksi’ meille kummallekaan —”

“— Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä sanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille alalle.”

“Kuules nyt isä!” — hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. — “Onko todella tämä aikomuksesi… etkö sinä sitä murehdi — eikö se pahasti kaiva sydäntäsi?”

“Tiedätkö mitä”, sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle, omituinen katse silmissään, — “jo melkein rupean luulemaan, että se on, tuntuu siltä”…

“Sillä itse minä toden totta uskon, että maalariksi kykenen, se on varma… Ja saatpa nähdä, että kun vaan saisin oppia paremmin piirustamaan, niin kyllä lähettäisin sinulle toisen kuvan toisensa perästä, jotta oikein saisit nähdä erotuksen —

“Odota vähä, älä sammuta kynttilää, minä vaan tuon kamaristani jotain” —

Tuokion kuluttua palasi hän kuin tuulen puuska — nyt olivat sääret verhottuina, — ja kädessään oli hänellä koko joukko piirustuksia.

“Nyt saat nähdä. — Pane kynttilä tuohon pääsi taa…

“Tuo vanha hevoskaakki tuossa, — eikös siitä näe, kuinka se on lopen ajettu, ja kuinka se on kyllästynyt tämän maailman surkeuteen?… Tämä valmistui toissa päivänä; — se seisoi ja pureskeli lankkukuormansa edessä ja mulkoili kohti harmajaa taivasta — se niin!… Ja tuo, isä! se on asianajaja Alsingin hevonen, joka on levottomana, kun ei muka koskaan pääse lähtemään rouva Michelsenin pihasta, se oikoo kaulaa ja pudistaa ruumista, niin että valjaat rämisevät, iukasee… Huomaako, miten sen suupielet ja hampaat ja korvat ja kaikki osottavat ikävää?… Mielenilmaus se on minulle pääasia. — No tuo, se taas on apteekarin… se on niitä pilalle hemmoteltuja kauran syöjiä, joita kuski passaa, ja jotka oikkuilevat ja potkivat. Kas tuossa, kun sitä su’itaan, kuinka se nauttii siitä, pitkä selkä oiossa, silmät raollaan ja kuono melkein seimen sisässä…

“Tässä ei näe oikein hyvästi, isä, — minä sytytän lampun —

“Tuo lehmä — se näyttää niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä kuin perheen emäntä… kissa… se on tyytyväinen ja kehrää, ja kutittaa viiksillään lähimmäisensä mainetta. — Huh, — siinä alkavat pilakuvat kaupungilta — eläinihmiset” — —

Abraham pakisi, levitteli piirustuksiaan, lateli oikean näyttelyn sängylle, tuolille ja pöydälle.

“Parisiin pitäisi päästä… Saatpa nähdä isä, — kun olen vuodenkin poissa; — niin jo on erotus tavattoman suuri —”

“Vuodenko poikani, — siitäkö olisi mihinkään! Täysi tosi tässä on eteen otettava, jotta sinusta… Eläimiin sinulla, kuten itse sanoit, on suurin taipumus… Onhan niitä joitakuita mainioita eläinmaalareita — — van de Velde — ja Rosa Bonheur” —

“Ne ovat jo vanhoja! — ei, ei, ei, nyt on varsin uusia, ja ne ne ovat” —

“Niin niin, puutu sinä vaan parhaisin — kaikkein parhaisin… Viljele omaa silmääsi, — älä tee sen mukaan kuin muut… Ehk’ei ole viisasta, että sanon sen… mutta, jos voisit oikein kehittää sen, mikä sinussa asuu — ja kun et heti kävisi tuommoiseksi tyhmänylvästäjäksi, Abraham, — niin voisit sinä ehkä saada itsestäsi varsin kelvollista… Viisainta lienee lyödä vaan yhtä naulaa — luulisin melkein, — että etupäässä vaan eläimiä” —

“Tietääkö Sofia täti tästä?” kysäsi Abraham äkkiä.

“Ei vielä, — mutta kohta sinun lähteä pitää, Abraham, se parasta lienee, — pitkällehän jo on vuosi ehtinyt! — Jos täti estelee varustuksilla ja vaatteilla tai muulla sellaisella, — niin emme siitä välitä; tämä viikko se saa hänelle riittää…

“Minulta saat sinä tusinan paitoja ja sukkia — ja Parisissa muita vaatteita. — Nyt en saa lepoa poika, ennenkuin olen sinusta päässyt ja tiedän, että olet omalla urallasi.”

Abraham hyppäsi korkealle ilmaan.

“Herran pohtimet! isä”…

“Kokoo sitten nuo paperisi. Käyhän kello jo neljättä… Taikka jätä ne huomiseksi” — —

“Niin, Abraham”, — hymyili Johnston ja nyökkäsi päätään. — “Mahdottoman huojentavalta on tuntuva, kun sinua ei huomenna näe konttorissa!”

“Samoin minulle”, lauloi Abraham, jotta hiljainen talo kajahteli, ja hyökkäsi portaita ullakkohuoneesensa.

Unessa vaipui hän ikäänkuin toiselta tyveneltä, pehmeältä ja suloiselta höyhenpatjalta yhä toiselle, vaipui äärettömiin…

VI.

Gertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta poimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui nyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.

“Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa stiftiamtmanille”, ihmetteli Gertrud, — “nyt kun heillä on sekä vanha rouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?”

“Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, — onhan stiftiamtmani Johnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä — näin herttaisella kesä-ilmalla… Onhan heillä esimerkiksi uusi puutarhakamari.”

“Mutta eihän se edes ole valmis vielä! — ja vaikka sinne vuoteen nostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen.”

“En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään tarkka… He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään — tarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan; olemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni”…

“Niin kyllä ihmisiä, äiti!… Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa, että Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen kunnollisen suuren talon kadun alapäähän, — onhan hänellä nyt varoja vaikka kuinka, — sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan yhden huoneen erällään.”

“Näetsen rakas lapsi — hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset luonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän varmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi… Ja varsin hyvin ymmärrän, ett’ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta tuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja vasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka seisovat hänen talonsa takana — ja puutarha, jonka hän on kuntoon saanut, — en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden luota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, — kuin ennen itse tehtaasta”…

“Minä arvelen”, keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, — “minä arvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin ullakkokamariin… Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia merkillisiä tapetteja”, hymyili hän; — “mutta se näkyala, joka sieltä on kaupungin yli vuonolle —”

“Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa” — lausui rouva miettiväisenä. “Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; — hän oli silloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu”…

“Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka paljon! — Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt palaa jälleen Parisiin. — Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä akkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta kuolla, unohtanut kaikki tyyni.”

“Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä varmaan on raju ilo työstään, — sen uskon. — Mutta se ei suinkaan ole kevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa.”

“Väitänkö minä muuta, äiti! — Tuommoiset taiteilijat… Ne lentelevät pitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä… Kuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen, sitä parempi heistä… Ja ne senlaiset opinnot joita he — hyi!”…

Rouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; — hänestä vilahti
Gertrudista mielen salainen kuohu…

“Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä”, kuului Klaun pakina, kun hän nousi portaita, — “kovin ihmeellistä, ett’ei Johnston ole täksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan.”

“Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä”, tuumaili rouva, — “Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä, että amtmani todella saapuu.”

Maantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista ajoneuvoista.

… “Ja tuossapa luulen hänen ajavan”, huudahti Klaus ja katseli vilkkaan uteliaana maantielle.

Ne olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli sidottu aisoista toiset rattaat.

Tirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta tavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä selttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista tipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa tulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin ja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.

“Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai kutsumusta?” kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.

Hän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen, hevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.

Vihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle portaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä kahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.

“Onko ilmapuntari laskenut?” kysyi rouva.

Tirehtori vaan kohautti olkapäitään.

“Surkeata miten puissa oksat riippuvat.”

Tirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka nopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.

Kasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja tirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.

Ei, mies menikin sivu!

“Ohi puoli kuuden jo”, mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi istumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. — “Vietävän hyttyset!” Huitasi tuimasti nenäliinallaan.

Alhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä huristivat säleaidan sivustaa.

Tirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.

“Eikö mitään uutta, Bratt?” yritti vihdoin rouva.

“Lontoon rahamarkkinoiltako? — Kyllä, ne ovat nousemaan päin, — ja raudan hinta nousee. Tuossa… lue mitä haluat.”

Rouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja etsiessään taimenalkuja. — Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen aikaan… Camille Desmoulins — — —

Äänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.

“Joudu lampaita päästämään, Anna, — ja sulje portti”, huusi Gertrud.
Hän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja
pinnisteli vastaan… “Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko
Tyras!”

“Senkin penikka! — pane se jälleen kahleisin.” — Tirehtori käänsi selkänsä harmissa.

Nyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin vaunut, suuri pölypilvi perässään.

Tirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden jälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin rintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.

“Stiftiamtmani!”… huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.

Tirehtori vilkasi kelloaan, — ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.

“Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa tunnissa”, selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin, tähystelläkseen.

Tirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka hän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa — tunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, — haali sitten äkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. — Lämmintä vettä, kuultiin hänen sieltä käskevän.

Kirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella ruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.

* * * * *

Oli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.

“On se merkillistä! — Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin, isä… Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!”

“Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa”, lausui tirehtori lyhyesti.

“No mutta” — puuttui rouva puheesen, “tiedämmehän me kaikki, mimmoinen Johnston on; — hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole ajatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi laiminlyönyt isää.”

“Se hajamielisyys, niin… Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin; mutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään.”

Klaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa… Ja tuossa hän nyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. —

“Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että Johnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan stiftiamtmanin kanssa, ilman isää!” päätteli hän.

“Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi”, lausui Gertrud kiihkoisesti, — “isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä altis vaikka mihin, aivan kuin Tyras.”

“Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia”, oikasi äiti häntä tyynnytellen. — “Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen luonteesensa.”

“Klaus on oikeassa, — on se merkillistä!” lausui tirehtori katkaisten tulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. — “Johnstonilla on heikot, sangen heikot puolensa.”

Hän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.

* * * * *

Seuraava päivä oli “kuuma päivä”, siksi oli tirehtori sen ristinyt.

Kaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin täpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin hän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin häviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai myöntymyksen sana.

Päivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä; pari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän sitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän vastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon kuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä ehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän hymyili leveään, — tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä, jota oli kohdeltava herttaisesti…

Päivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain ennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari kotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä oli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, — tai varastaa itsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti Rönnebergiltä.

Mutta se se ei juuri tänään pistänyt hänen päähänsä. —

Hän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan iltapäivää ja oli par’aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä pisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi puhellakseen hänen kanssaan.

“Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; — mutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä ulkona tiskin takana.”

“Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa”, ilmoitettiin jälleen ovesta.

“H-m, — hieno mies”… mutisi tirehtori; — “silloin saamme kunnian kiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin kirjoitamme sitten pöytäkirjan alle”…

“Ole hyvä, Johnston”, lausui hän ovesta, — “kokous on nyt päättynyt.”

Jäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää ja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: — “Uskallanko, — saanko… olla niin rohkea”…

“Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä”, — alkoi Johnston, “ja kun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; — voimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä”, hymyili hän.

“Minä puolestani olen paljasta korvaa”, vakuutti tirehtori.

“Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin hyvin tiedät”…

“Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo — me odotamme jännityksellä.”

“Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa, jota hän suuressa määrin harrastaa, — ja josta minunkin mielestäni on oleva kaupungille paljon etua… Olisi nimittäin saatava järjestetyksi matkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per Enoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi, ilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa. Amtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon matkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen vertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi tähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan tämänsuvista luetteloa”…

Hän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen sitten kämnäri Vaagelle.

Teidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä leppeämmiksi, kun “asian perustus” lupaili näin sulasti suoriutua. Tirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.

“Sallittakoon minun sanoa”, lausui hän varovaisella lämmöllä, “että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut — aivan hiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he”…

“Helposti ymmärrettävistä syistä”, matki tirehtori häneen kurkistaen ja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. “Se on, te ette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua tekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä, että saadaan häviöön hänen kyytiasemansa.”

“Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, — ja jos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni tämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla kannattava asiaa.”

“Niin, kannattakaa te vaari vaan, — minä kannatan vastaan… Ja samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely diligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää rautatien tänne saamista; — ja se se kuitenkin on pääasia tälle kaupungille ja koko piirille… Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten tällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle semmoiset terveiset, — Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme rautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu ohjelma tahansa!”

Johnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi hämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.

“Tuo on päähänpisto, Bratt”, lausui hän päätään pudistaen. “Sinun lempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla mahdotonta.”

“Niin, mikäli minä voin”, sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon merkillisen tyytyväisen näköisenä.

“Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun”, lausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla. — “Mutta muutoin on harmillista, — vietävän harmillista, — kun noin odottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu”…

Teidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien reunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin Johnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi joutunut kummankaan puolelle… “Niin, eihän minulla ole mitään sanottavaa”… alkoi hän pakista.

“Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!” huudahti Johnston.

“Punnita?”… Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja Johnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta, päättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi käydä…

“Hohhoo — jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!”‘, haukotteli tirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. “Saatte ottaa pöytäkirjan huostaanne”, huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.

“Nyt on vaari väsyksissä — ja nälkä on kuin sudella”, uskoi hän Johnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut eiliset…

“Tulehan meille”, kutsui Johnston, “luulenpa Sofialla vielä olevan ruokaa, — lohta tai ainakin vähän paistia — laitettiinhan niitä amtmanille.”

Bratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille? — Ei — hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo kuitattu…

“Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen”, — huudahti hän harmissaan, “vahinkoa sinulle vaan on siitä… lohtako sanoit? — Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!” — —

— Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi vanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa haaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat kätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja pää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.

“Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma”, lausui tirehtori, hän istui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; “samalla minusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista, pankista ja sahasta, — semmoinen rauha!”

“Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista”, lausui rouva ja nyökkäsi päätään; — “tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän telefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin että aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa juostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa… Tottumattomuutta se lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä pienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen. Maitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen vanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa uskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla… Tulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä knorrilla.”

Neiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan paikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen kattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin sitten ruuat pöydälle.

“Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, — enkä vaan maistele. — Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin syönyt siivolla ja varovaisesti — siitä syystä, että aina olen liiaksi nälissäni.”

“Tiedättekös mitä, tirehtori”, pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen hänen mukanaan, — “on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan kotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta.”

“Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg”, lausui tirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. “Jos tehtaanhoitaja tahtoisi jatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne”, lausui hän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.

“Lupasin hänelle lohta, Sofia”, ilmoitti Johnston.

“Niin, eikös se ole sinun tapaistasi”, lausui rouva Macolm ja pudisti päätään. — “Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan… Mutta lasi kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta, Johnston!”

“Kyllä vaan — ehkä sopisi, — vaan sopisi se ilmankin frikaseeta”, arveli tirehtori.

“Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti, kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa”, — puhkesi rouva Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli kiihkeällä puhetuulella. “Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain vereeni, — noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon kestettävää, — siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä liikeasioissa… Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen valloittamiseksi” — hän pudisti päätään.

Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.

… “Ja nyt, — voittekos uskoa, hra tirehtori! — kun vaan näen Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen jälleen — pelkoni — syvällä sydämessä… Ja antakaa anteeksi, että vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?” kysyi hän hieman hysteerillisenä… “Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että kaikki kävi hyvin.”

“Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy erinomaisesti.”

“Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan kauppa-asioista… Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan ja mielenmaltin? — sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut, — Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija… Hän se ei nyt voi koskaan joutua vararikkoon…

“Kuules Johnston!” keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin, “meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä. Niin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, — ja minä vanha hupakko annan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, — malleista, lue niistä… Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä, jonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti.”

Kaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston lompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen tiheään kirjoitettu. “Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun nyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini”, lausui hän hymyillen, “minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen korkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä”…

Kahvi kannettiin tirehtoria varten ulos portaille, ja siellä istui tehtaanhoitaja innokkaasti etsien ja tutkien Abrahamin kirjettä, mitä siitä lukea.

“Ja tietäkää hra tirehtori”, selitti rouva Macolm painolla, — “hän todella edistyy Parisissa. Muuan tunnettu maalari tahtoi omakseen erään hänen eläinkuvistaan, joka pannaan salonkiin näytteille. Ja nyt on hän jälleen ruvennut maalaamaan muotokuvia. Hän käy eräässä atelierissä Montmartrella… Ihmeellistä on kun ajattelee, — kuusikolmatta vuotta takaperin seisoin minä mieheni kanssa tuolla kukkulalla ja katsoin äärettömän kaupungin yli. Asuimme Parisissa kokonaisen kuukauden, tunnenhan minä siellä jotenkin paikat ja voin jotenkin seurata hänen kertomustaan. Suurta huvia tuottavat minulle nämä kirjeet… sukeltaa mieleen niin paljon, boulevardit ja teaterit ja koko suurkaupungin elämä”…

Tehtaanhoitajan ikämiehen silmät olivat isontavain silmälasien avulla hätäisesti vaeltaneet kirjeen läpi ja edeltäkäsin voittaneet ne vaikeudet, joita ehkä käsialan epäselvyys tulisi tekemään. Esilukijan virkaan näytti hän tottuneen vanhastaan, ja hänen hieman epäselvässä äänessään oli jotain, joka muistutti vanhan ajohevosen varovaista ja tarkkaa jalanastuntaa… “Hm-m”…

“Maude Branscombe, amerikatar”, nouseva tähti “Follies Bergeressä.”

“Käärm — een — vatsan — keltaista… ja himmeän mustaa… ja karviais — marja — viheriäistä silmiin”… mutisi tehtaanhoitaja… “Hm… mahdotonta on tätä käsittää — — Luen eräästä toisesta, jonka hänen opettajansa maalasi keväällä.

“Alice Dunning Lindgard, englantilainen näyttelijätär…

“Suuraristokratisista, säännöllisistä, hienoista ja täyteläistä kasvoista loistaa kaksi suurta tummaa, hidasta lehmänsilmää, joiden ripsien välistä hänen aristokratinen, sielukas olentonsa esiintyy, balkoninakkunasta kurkistaen, kimaltava perlamuttikiikari valkohansikkaisessa kädessään. Ihmistuntija ei epäile sillä suuriakaan nähtävän tai älyttävän tämän maailman mystereistä, ei muuta kuin miehiä ja naisia, joilla on suuret nimet ja muodin mukaiset puvut. Sileäverellinen hipiä ei anna kuin niukasti ilmausta ja sielua kasvoihin, jossa muutoin liiaksi puuttuu äärettömyyden salaperäisen vireellistä pohjustaa. Pitkä, ylevä ja katsellessa hieman eteenpäin taipuva kaula (arvattavasti rotukehityksessä tullut yksi niskanikama liikaa), olkapäitten ja rintain täydelliset piirteet hurmaavat; niissä muutoin on jonkinlainen suloinen leveys ja pyöreys ja distingeeratussa kehityksessään ne ikäänkuin vastaavat pään klassilliseen tyyliin; — tukka hieman pörhötettynä ja himmennettynä kohentaa vaikutusta… Sievä pitsijuova, joka käy leveän täyteläisen rinnan poikki ihanille olkapäille, muodostaa hauskan kaaren, jota mieleni tekisi kutsua ylpeänsekaisesti punnitsevan Amorin kaareksi, — siksi, jonka näkee suurten muotilaitosten kuvapatsaissa. Sen jumalain sytyttämä kevytmieli saattaisi olla vaarallinen, vaikka korkeintain avioliittoon saattajana jonkun auttamattomasti kuitiksi elähtäneen kreivin taikka muun semmoisen kanssa… Samoin kuin ei otsan jalosta muodosta juuri tarvitse päättää, että sen takana on yhtä kehittynyt ja täydellinen henkinen intelligenssi, samoin ei liene aivan mahdotonta, että tämän uhkuvan, häikäisevän, junoonisen rinnan alla sykkii sangen sävyisäluontoinen sydän; — levottomat sydämmet eivät koonne tuommoista hyvänvoinnin pyöreyttä ympärilleen. Niin, onpa sekin mahdollista, että tämä ruumiin uhkuvaisuus vaan on voitu saavuttaa sydäntä kuivaksi imemällä, siten että sen itsekkäitä taipumuksia on huolellisesti säilytetty, vaalittu ja hoidettu, niin että se nyt näyttänee kurttuun kuivaneelta sitrunalta. Mutta senhän saa vasta anatomi nähdä, — jos hänkään, — ja hyvä Jumala, joka on tottunut niin paljon näkemään…

“Olisimpa melkein vannonut, että tällä uhkuvalla liljalla oli nimenä Alice Dunning Lindgard, ellen olisi nimeä kuullut, ja vannonut, että hänellä oli teaterikiikari juuri firmalta Brown & Hartle Lontoossa; — että vähintäin viisi vahakabinetin omistajaa vuodessa on maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt häntä pelastamaan heidän vainionsa ja lapsensa siten että antaisi tehdä itsestään kuvan heidän kabinettiinsa. Mutta ei kukaan muu ole saanut semmoista lupaa kuin Hänen Majesteetinsa kuningattaren erityisessä suojassa oleva ja privilegieerattu vahakabinetti-firma: Gontram Snobbs & Pojat, — ei kukaan!”…

Rouva Macolmin käsivarsi lepäsi pienellä pyöreällä pöydällä, joka oli hänen edessään, ja hän heilutteli hiljaa paperiveistä.

“Niin, ajattelepas Johnston, ensi suveksi saat Abrahamin kotiin luoksesi”, puhkesi hän sanomaan… “Silloin rakennat hänelle atelierin.”

“Abraham saa pitää Montmartreansa yläällä ullakossaan”, hymyili Johnston, — “laittaa uudet ikkunat, laajentaa ja peuhata ja panna kuntoon aivan oman päänsä mukaan. Saattaapa varsin käydä niin, että hän saapuu jo aikaisin keväällä.”

“Enpä tahdo saattaa vaaraan heikkoa päätäni kuvittelemalla sitä neuvotonta ahdinkoa, joka täällä talossa ensi suvena syntyy”, pilaili rouva Macolm. “Paitsi Abrahamia ja kaikkea mikä hänelle kuuluu, — ja hän kyllä ei taida yhteen sijaan tyytyä, — täytyy sinun saada tilaa tädeille ja serkuille ja orpanuksille, joita tulee Ordinggaardista, en tiedä kuinka monta, — ja vanhalle isoenolle, — jo varsin rupean oman tilani puolesta pelkäämään. Pääni menisi pyörälle, jos minun täytyisi olla Sofian sijassa”…

“Rakenna sinä, rakenna Johnston, — rakenna heti semmoinen talo, jota voit aina käyttää”, intoili tirehtori, joka seisoi valmiina lähtemään… “Muutoin tulee tästä lopulta sangen ihmeellinen linnunpesä.

“Hän on kuin lastikummia, ja samoin talonsa… eikö totta rouva”, jatkoi tirehtori silmää iskien; hän oli erinomaisella tuulella nyt kotiin lähtiessään, — “se venyy ja venyy vaikka miten pitkälle, eikä vaan liitokset petä”…

Hän oli mielestään ollut liian pikainen Johnstonia kohtaan säästöpankissa, tunsi ikäänkuin jonkinlaista katumusta, astellessaan kesäisen lauvantai-illan hiljaisuudessa kotoaan kohti… Mutta deligenssiliikettä!…

Ei-päs, sen saavat nähdä, — mitä tässä kylässä toimeen saavat, kun yrittävät kulkea tehtailija Bratin ohi… Diligenssiliikettä — kyllä kai!…

* * * * *

— “Syönyt Johnstonilla!” kajahti moniääninen ilmi-ällistyksen huudahdus vastaan, kun hän kotona astui huoneesen ja päivällinen, jota niin kauan oli häntä varten varalla pidetty ja yhä uudelleen lämmitetty, jälleen täytyi kantaa pöydältä.

“Ihan varmaan, — ja erinomaisen hauska olikin.”

“No mutta… No sen minä sanon… tämä kerrassaan käy ymmärrykseni yli”… huudahti Klaus ihmetellen joka puolelta.

“Oikeassa olit, Jette”, lausui tirehtori painavasti ja nyökkäsi päätään, — “pitää varoa, ettei tee sille miehelle vääryyttä! — Häntä kohtaan ei ole sama paikallaan, kuin esimerkiksi Harrestadia… Hienoja ihmisiä, Klaus…

“Hyhhyh”… Tirehtori pyyhki hikeä kasvoiltaan… “Ankeriaisfrikasee ja kylmä punssi ei ole pahemmaksi tämmöisellä helteellä…

“Kiitos, pääset antamasta minulle kahviakin, Gertrud; join jo
Johnstonilla, verannalla.

“Minä” — hän lausui tämän sisällisellä nautinnolla, — “minähän pääsin osalliseksi useihin talon perheellisiin harrastuksiin ja huoliin… Vanha rouva on käynyt jotenkin hermostuneeksi ja pelokkaaksi, niin että minun täytyi häntä vähän lohdutella… Muutoin on hän muuttumatta sama, kuin koko tehdasta hoitaissaan. Eikä saanut rauhaa, ennenkuin Abrahamin kirjeet otettiin esille ja niitä minulle luettiin”, pakisi hän hymyillen.

“Luettiinko todella Abrahamin kirjeet!” huudahti Gertrud.

“Perin sukkelia ne ovat… Hänestä vielä voi tulla mainio mies; Parisissa alkaa hän jo käydä huomatuksi. Ja se merkitsee, että hänen onnenpyöränsä on kiertämässä.”

“Niin, kyllä nyt! — Mutta mitä minä sanoin jo pari kolme vuotta takaperin”, kerskasi Klaus.

“Pyy-ih, pyy-ih”… vihelteli tirehtori astuessaan… “Hyvän aseman hankkii nyt isäkin itselleen. Rakentaa hiljaksellen vankkaa perusmuuria, ja niinpä voi Abraham Johnstonista vielä paisua nimi, joka ulottuu yhtä kauaksi, kuin vanha Macolmin nimi tehtaalla… Sehän se vähän kohentaa… Vanha rouvakin on ikäänkuin saanut vähän oikeata ryhtiään…

“Johnston luulee, että hän tulee kotiin jo aikaiseen keväällä; aikovat härnätä häntä molemmilla sievillä serkuilla… Nuorempi, se joka on Ordingaardista, kuuluu olevan erinomaisen kaunis.” Tirehtori karsasteli tyvenesti Gertrudiin. — “Ja he varmaan eivät kieltäy hänen mallinaan istumasta. Ja parempiin naimisiin kuin hänen kanssaan ei varmaan pääsekään moni tyttö tässä maassa”…

“Isä arvelee, että tyttöjä tulee kuin kärpäsiä hänen mainiolle maalarileivälleen!” äännähti Gertrud ja pyyhkäsi ulos huoneesta.

“Mustasukkainen?… Vai mitä Jette?… ei siedä puhetta noista serkuista”…

VII.

Gertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; — oli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, — ja sitten kuuli jälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka, — lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa… Mikä ihme oli ne saanut kanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.

Nyt alkoi kukko jälleen — koira varmaan ajoi takaa…

Gertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta, ennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni… “Kvivit, kvivit… Gertrud, lintunen!” — kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.

Abraham Johnston!!!

Gertrud kuunteli… Sydän jyski ja pamppaili…

Ja nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.

“Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!”

“Tervetuloa”, — kajahti hänelle vastaan. — “Klaus varmaan käy hirveän iloiseksi.”

“Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä, Gertrud! — ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. — Tulin kotia eilen illalla myöhään.”

“Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette palanneet.”

“Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa.”

“Oletteko te hullu… Tulen kohta alas.”

“Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. — Miten minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet… Voih, tämän kevään herttaisuutta!”…

Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen, jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. —

— “Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla tempuillani”, tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein hämilleen… “Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut näkemään, — kyllä muistatte — aivan nuorena ollessamme”…

Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan omassaan… “Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle”, lausui hän hurmaantuneena.

“Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?” alkoi hän jälleen vallattomasta. — “Niidenhän kautta meistä tuli niin hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan.”

“Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen ‘blaseerattu’ herra siellä ulkomailla”, hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,

“Blaseerattu… Kiitoksia, — näen, että olette minua muistaneet! — blaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin teitä aivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. — Luuletteko, että olisin uskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai uneksinut että —

“No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen saanut teistä kuulla”, — jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja alkoi järjestää kahvipöytää, — “ja vaikka täti Sofia koitti asiaa peitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä kahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona tanssijaisissa…

“Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!” huudahti Abraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. “Kun maalaisi Sibyllan, joka mietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen”, sanoi hän, “niin silloin tahtoisin rouva Bratin mallikseni”…

Hän istahti ja katseli ympärilleen. — “Täällä huoneessa on aivan kuin istuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, — täällä sisällä täynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona…

“Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!”… Hän ponnahti seisomaan ja syöksyi akkunalle…

“Näettekö, neiti Gertrud, — ei, tästä!… Mökki tuossa ja pellontilkka, — polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?… Siinä vasta aihe”…

Gertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, — tunsi pörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa ihmeen lähellä vieressä, — tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli kiintynyt häneen.

“Kaikki nyt on paljasta maalausta”, sanoi hän leikillisesti ja korvia myöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.

Abraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti, ja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät housut ja paksuanturaiset kengät…

Tuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin allensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin… Yöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon merilintuja ampumaan… Haulikoilla tietenkin… Hän kyllä ottaisi hankkiakseen paraiksi karkeita hauleja… Isän purjevene… eväät mukaan…

Klaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti- ja hauliharrastuksilleen.

“Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?” tunnusteli Abraham.

Gertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; — ennen aikaan pääsi häneltä aina tuon tuostakin ajattelemattomia.

“Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli naisia veneessä”, lausui hän vältellen.

“Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan”, houkutteli
Abraham… “Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan — miten?”

“Saaleja — niistä viisi” —

“Entä miks’ei? — Yölläkö purjehtiminen?”…

Gertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.

“Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin, — pankaa sekin vaakaan, Gertrud”, pyysi hän niin hartaasti, ettei impi enää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.

“Nyt — nyt minä jälleen tunnen teidät!” huudahti hän. “Varovainen ikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa”… Hän näki ainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti kuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.

“Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena”, selitti Abraham ja nosti säärensä ristiin.

“Sen kyllä voit”, lausui Klaus ratkaisevasti, — “sekä hän että Jonette olivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa — he silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme.”

“Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu huonosti!” lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.

“Meilläpä on oleva verraton matka!” huudahti Abraham riemuiten.

Ovi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle… “Mitä? Abraham senkin patriarkka… kotiin palannut taiteilijamme, aioin sanoa, — — enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin, muutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.

“… Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla… Noo, ja isä on onnellinen…

“Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja käydä täällä kesälaitumella — ja levätä oikein perinpohjaisesti”, lausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden vuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan —

“Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi pankkiosotuksia Parisiin”…

Hän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.

“… Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa suostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, — vaan sen sijaan osti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä… Ensinnä en käsittänyt, — että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin säännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä, näettekös… Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä postipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin — ja pakisin hetkisen neiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin hän kirjoitti.” — Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.

Gertrud äkkiä säpsähti… Ahaa! — Isäkin oli siis ollut jutussa osallisena ja pitänyt huolta suhteista, — kertonut tanssijaisista ja asettanut hänet otolliseen valaistukseen. — Nyt piti isän edelleen valmistella asiaa.

Tirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.

“Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan, Abraham?” alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. “Vai uskaltaa hän uskoa nuoren henkensä aaltojen haltuun…

“Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, — purjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, — ja voipi hän tulla mukaannekin… Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla hajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa ja valmistautui lähtemään…

“Kuulehan Jette”, tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, — “ole hyvä ja tule kanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden”.

“Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni”, puhkesi Gertrud äkkiä. “Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on turvallisempi”, sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.

“Mitä nyt?” — huudahti Abraham, — “ettekö tulekaan mukaan?”

“Semmoinen päähänpisto! — saa sitä huvikseen ajatella”, lausui hän vältellen.

“Mikä oikku teihin lensi nyt yht’äkkiä, Gertrud! — Joko minua nyt jälleen jostain rangaistaan?”

“Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin luona…”

“Verukkeita!” keskeytti Abraham. “Minusta alkaa tuntua siltä että — nousseeko teissä jälleen vanha halu — hm — miten sanoisin, — hauskoihin yllätyksiin”…

Hän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista. — “Verukkeita… luuletteko niitä tarvittavan?” vastasi Gertrud verkalleen ja ärsyttävästi.

“Soo soo, — minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! — Se tosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone… Sisällä syvällä siinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta tonttu?”

“Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa ympäri kietoa”, vastasi impi maireesti.

“Hm, — tavallaan elämäni punainen lanka… Arvattavasti se, johon minut hirtetään”, mutisi Abraham itsekseen.

“… Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin narrimaisesti isänmaahan saapuessani… No niin, minä kiitän opetuksesta, neiti Gertrud!”

“Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! — Lähdemmekö yhdessä?” kysäsi hän ja etsi hattuaan…

VIII.

Teidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja monta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja pysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan paisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi jalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku vastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen kanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä suhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen päähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan edessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti kädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti niiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.

Iäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta, — näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli suuri nahkainen litsi, — ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat hyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti hän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen kulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan tulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, — aikoivatko aina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, — vetkosti nosti hän lakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin sinisen matkatakkinsa sivutaskusta.

… “Vasikankylkeäkö siinä on? — katsotaanpa — ja marjoja ynnä munia… Mitä maksaa tiu? — Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita… Kuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä lähetin sinut, niin pääset niistä.

“Hm, vai asianajajaa, — ikävä se on juttu, Marit, — surko tulee miestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää puhua teille kummallekin järkeä, — ymmärrätkös”.

“Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte”.

“Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla”.

“Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja pahaksi pane. — Voi jospa niin sopisi että”…

Niin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.

Tältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin luo Strömmiin.

“Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa… Rohkenin neuvoa tänne erään miehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. — No, sepä erinomaisen ilahuttavaa… olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita munia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän varaltanne — — minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada tähän aikaan”.

“Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan virvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan purtavaa” — huusi tirehtori sisältä.

“Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä”.

“Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra vävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja onnellisella kannalla, Jumalan kiitos… Sen näette varmaankin siitä pienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne.”

“Vai niin — no kuuluuko sieltä muuta uutta?”

“Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin; — mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä… he, he, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja Macolmin metsätaloja.”

“Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia siellä”, naurahti tirehtori. “Rahaa on runsaasti, näetten.”

“Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies”, sanoi tie-inspehtori ihmetellen, “otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa, jotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko hiilenkaupan käsiinsä.”

“Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän alla!”

“Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä” — lausui tie-inspehtori hiljaa ihmeissään.

“Minäkö? — En totta tosiaankan, — en osannut ajatellakaan siihen suuntaan. — Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa.”

“Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; — mutta ette tekään, hra tirehtori, tee mitään umpimähkään — he, he, he —”

“Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän kuin kymmenen naulaa ymmärrystä.”

“Hm, hm… Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä. Mutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo matkustajista.

“— — Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki vankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan — koska se on pienempi, joka tahtoo estää suurempaa — niin ei se asia enää ole minulle niin mieluinen — niin en katso asiaa enää samassa innostuksen valossa — ja —; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!”

“Vain niin? — Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa — se lienee oikein päähänpistona hänellä!”

“Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi valtuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt tulleet toisiin tuumiin… Gaarder, kämnäri, hm — kun tosi tulee; — mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä. Se on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin te, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies edelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti merkitsee paljon — onhan hän mahtimies — niin kokonaan puolueeton ja epäitsekäs.”

“Johnston!” Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, “Johnston… No, hänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä.” Hän istuutui jälleen tyynenä.

“Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä lämpimästi — niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska hän on valtuuston jäseniä.” — —

“Johnston!” — — Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin teidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa — — “Johnston!”

Hän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri kuin avasi sen…

“Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna toimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten toiveitten mukaan…”

“Jette — tai Gertrud”, huudahti hän ovesta, “tulkoon teistä toinen teidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa.”

Eteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava, sillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin perästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.

… Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena tehdä ylläkkö? — No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani että Gaarder, joka —

Kääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle… Hän oli kuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään…

“Johnston!”

“Mitä? — Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt.”

“Minulla ei ole aikaa… Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat puuhaavan sen diligenssin kanssa?”

“Vai niin, — en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua ilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen.”

“Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme ajaa kituuttaa diligenssillä, katsos — ja rautatiestä ei ole enää puhettakaan vielä moneen vuoteen.”

Johnston pudisti päätään.

“Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa?
Minä luulin” —

“No, sen saat tietää, — ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon laskemaan”…

Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa vasten: —

“Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä…”

“Katsos sitä” virkkoi tirehtori riemuissaan. “Meidän silmämme rupeavat aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.

“Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti, se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan vaatimuksia… Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin — ja sillä onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa”… Tirehtori heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.

“Niin — ei — tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta kannalta kuin minä.”

“Mitä? — Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi… E-ei!” — Hän tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. — “Ja sinä puolustat siis asiaa valtuustossa?”

“Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen.”

“Hm”… Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. — “Minä sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin…

“No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston.”

Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja kääntyi portista konttoriin.

Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan hämillisenä ovelle.

“Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee.”

“Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin.”

Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja istahti nahkasohvalle.

“Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen erinomaisesti onnistuneen?”— kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan leikillisesti.

“E-en — se on teidän ansionne, hra tirehtori!”

“Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös.”

He katsahtivat toisiinsa.

“Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja — ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin, ‘merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten’, johon te itse hankitte kirjat.”

Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen avainkimppua.

“Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa vaalissa — he he — aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja viisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne.”

Harrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi ja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli jotakin, joka hillitsi.

“Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. — —

“Mitä te siihen arvelette, Harrestad”, lausui hän raskaan vaitiolon perästä, “minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin hankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan yhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee avoimeksi uudelta vuodelta?”

Harrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten jälleen sijalleen verkalleen epäillen.

“Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai” —

“Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun… Että minä tällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni, sitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?”

“E-en, en oikein — en tällä haavaa. Mutta, — tässä ehkä piilee jotain takana, joka… Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman sitoumusta minun puoleltani, niin —. Ei pidä tilaisuutta halveksia, — tämä on korkeamman johdon sormenosotus”…

“Pu-uh!” puhkui tirehtori…

“Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?”

Harrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi epätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että runoilija-otsa tuli näkyviin.

“Tarkoittaako hra tirehtori, että —?”

“Niin niin, sitähän minä”… Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa, ja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen, tutkiaksensa mitä hänessä liikkui.

“Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen esiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta pitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja selvä asia, — tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin kaikessa muussakin.”

“Niin niin, aivan niin… Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla,
Harrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy.”

“Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! — Ja minua ilahuttaa sanomattomasti, että minä tällä kertaa — tässä tilaisuudessa — puhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien pelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä kaupungissa; — ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti” —

“Hyvä, hyvä”, keskeytti tirehtori malttamattomana. “Hevoseni seisoo ulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi — — Minua ilahuttaa, että olemme selvillä… Hyvästi, hyvästi — —

“Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!” mutisi hän itsekseen kääseihin istuessaan.

Hän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.

Vihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon, seisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli… “Vai niin? — eikö ole kotona? — Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini — ennen kymmentä”…

Kotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä odotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa jatkamaan.

Tirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota hän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti yritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin, ja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman — sileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.

Abraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän
“Vendlasta ja Pekasta”, saadakseen vähän eloa ilmaukseen.

    “Oi hempeä ja ihanainen kulta
    Sa Vendla armas, sydämen veit multa” —

Se ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän laulamaan:

    “Vaan taskusta, oi, kukkaro,
    Oi, oi, oi oi, ohho ohho, —
    On poissa koko lompakko” —

Hän yritti jotain muuta: —

“Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat taskustaan lompakkonsa? — siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus.”

“Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan.”

“Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä sattuu olemaan itse kukkarossa.”

Tirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala näyttänyt häntä oikein huvittavan.

“Gertrud, Gertrud”, huusi Abraham sivuhuoneesen, “tulkaapa tänne isäänne vähän suututtamaan. — Strömmin tehtaan tirehtori katoo katoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada.”

Gertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein epätoivossa kuvan luonnistumisesta.

Abraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti tirehtoria kasvoihin.

“Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein.” Tirehtori iski varmalla liikkeellä kätensä tuolin sivustaan.

“Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista.”

“Soo — sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan” —

“Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa.”

“Vai sillä tavalla!” Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin…

Abraham lauloi sentimentaalisesti:

“Vaan Pekkaani en unhota, ei vaikka aukeis ha-ha-hauta.”

Tänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla ja kaivella sormia tukkaan… Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa, saadakseen jotain ilmettä…

Tirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, — silmät tuijottivat terävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin tähystämiseen…

Abraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.

“Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin”…

Gertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai vaan hajamielisen vastauksen: “Pane tuohon.”

Gertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella… Nyt sujui häneltä työ… Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin silmät!… Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa. Ja samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle tavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon… Hän oli kokonaan työnsä vallassa.

Illan auringosta sammui seinällä säde.

Kuului toisesta huoneesta kellon lyönti…

“No vihdoinkin!” — Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli ikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut jotain tehtyä.

“Gertrud… Miltä näyttää?” kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut oven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.

“Nyt se on isä, — sama tirkistys”… huudahti Gertrud. — “Ja suu… aivan sattuva — se ei ole kaunis — vaan se tietää, mitä tahtoo.”

“Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu”, lausui Abraham vaatimattomasti.

“Teissä on jotain isältänne, Gertrud.”

“Sangen imartelevaa.”

“En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa; — vaan voima on teissä käynyt kauniiksi… Teillä esimerkiksi on semmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, — paras ilmeenne on juuri siinä… Ja tuo musta mahti silmissänne… Herra tiesi mitä tuntematonta niissä oikeastaan asuu” —

“Kiitoksia!”

… “Ja tukka, — se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran riippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; — sen heilunnasta näin, millä päällä olitte… Nyt se on koottu pään päälle uhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. — Ajatellessani, miten se voi tulvehtia”…

“Emmekös puhuneet isän muotokuvasta”, yritti Gertrud pilaillen väittelemään.

“Emme Gertrud, vaan teidän, teidän; — minä aina tarkoitan sitä, mistä puhun… Nyt täytyy minun saada uskaltaa; nyt alkaa minussa olla rohkeutta… Se musta ja äkkijyrkkä teissä, joka aina saa minut säpsähtämään, — sitä on yhtä mahdoton kuvata, kuin auringonpaistetta… Ilmaukset teidän kasvoissanne aina ikäänkuin puhuvat pimeästä, joka tekee minut uteliaaksi. — Vaan antakaa minun koittaa Gertrud!… Mitä — ettekö tahdo? — kohta kun olen isänne kuvan päättänyt…

“Minä olen niin iloinen, niin iloinen”, — huudahti hän ja levitti molemmat kätensä taivasta kohti; — “perältäkin tapasin hänet.”

Gertrudin silmistä ja kasvoista kuvasti — — jos istuisi Abrahamin edessä…

Hän aikoi juuri vastata, kun Klaus samalla ilmestyi oveen.

“Noo, alkaako mielestäsi olla näköisensä?” kysyi Abraham, joka asetti muotokuvan seinää vastaan, vaan jälleen pyöräytti sen takaisin.

“Jaha, — jaha, — minä — hih, hih — oikein selkääni karmii, että joko lienee konttorissa jotain hullusti… Se on suoraan sanoen mainio, — kerrassaan”…

“Kuules Klaus”, puhkesi Abraham puhumaan mielensä kylläisyydessä, — “muistathan sinä Otan; — arvaas, missä minä hänet tapasin? — höyrylaivalla piikana. En ole koskaan unohtanut, ett’en silloin hänestä mitään saanut, — tuota oivallista ilmettä!… Korvallistani vielä syhyttää kuin vanha korvapuusti, että se yritys meni mistiin… Nyt näyttää hän naiseksi puetulta laivapojalta — silmät viekkaat, otsa matala, ja tirkistää. Silloin oli hän minusta eläimen ja ihmisen välimuoto. — Mutta vielä minä hänet kerran… Hän sovittaa siten, että suvella joskus voi jäädä viikoksi kotiin; — sen hän lupasi”…

Gertrud kuunteli hymyillen, ikäänkuin hyvinkin huvitettuna, ja pyyhkäsi samalla ulos huoneesta.

Kun Abraham kurkisti arkihuoneesen lausuakseen hänelle jäähyväiset, niin oli hän jo lähtenyt omaan kammariinsa.

IX.

Istuivat klubihuoneen nurkassa rouva Michelsenillä kolme hänen erityisesti suosimaansa ruokavierasta, asiamies Thesen, apteekari ja kämnäri Vaage, pelasivat kolmen miehen pienen vistin päivällisen päälle. Sää oli hämärä ja syyssade valuen roiskui akkunanruutuja vastaan. Muutoin oli ääneti, paitsi että silloin tällöin “maalattiin”, ja sähkösanoma-asemalta, joka sijaitsi alla, hotellin nurkkahuoneessa, kuului yhtämittainen naputus.

Rouva Michelsen oli tavallista enemmän näkysällä tänään. Miettiväisenä pysähtyi hän pelipöydän ääreen.

“Suostukaa arvelematta, rouva Michelsen”, — virkkoi apteekari. —
“Uusi kosija kai?”

“Niinkö lienee” —

“Ainahan sitä voi perästä purkaa.”

“Muuta on rouva Michelsenillä tänään miettimistä”, keskeytti Bonde-Berg heidän keskustelunsa. Ukko tuli juuri sateesta ja katsoi, mihin voisi panna läpimärän sateenvarjon vettä valumaan… “On aina rouvalla tänään muita kuin lemmenhuolia; täällähän pidetään iltapäivällä ratkaiseva kokous diligenssiliikkeestä.” Hän asetti sateenvarjon sylkylaatikkoon seisomaan…

“Neiti, tuokaapa vähän karvasta!” huudahti hän ravintolahuoneesen ja istahti sitten sanomalehtipöydän ääreen.

“Niin, mutta se ei käy päinsä! — Kaupungin etu vaatii tänne rautatietä”, tuumaili Vaage.

“Noo, rouva Michelsen”, hymähti Bonde-Berg, — “ettepä näytä tunnustavan katkismuksen oikeata oppia tänään. Ettehän vaan uskalla epäillä tirehtorin erehtymättömyyttä?”

“Minulla tietysti ei voi olla mitään mielipidettä niin korkeista asioista, kuin kunnan asiat ovat, hra Berg. Sen minkä tirehtori ymmärryksellään katsoo kaupungille parhaaksi, siihen kaiketi tässä on muidenkin luottaminen.”

“Älkää päästäkö sydäntänne rosvojen luolaksi, rouva Michelsen. Eipä taitaisi teistä olla hullummaksi, jos hän tänä iltana joutuisi häviölle ja saisitte diligenssin ovenne eteen… Näin meidän kesken puhuen”, pakisi ukko ja iski silmää.

“Enhän minä tahdo muuta sanoa, kuin että olen puhunut parempainkin ihmisten kanssa, jotka eivät luule siitä olevan kaupungille vahinkoa.”

“Kas, kas —”, ukko maisteli karvastaan, “johan minä sen tiesin; — pitäähän sitä omanvoiton pyytämättömyydelläkin olla rajansa ihmisen sydämessä.”

“Sitä minä en voi käsittää, hra asiamies”, lausui rouva ja kääntyi mainitsemansa puoleen, — “en totta puhuen käsitä, miks’eivät ihmiset mieluummin istuisi pehmeillä patjoilla siistissä ja sirossa diligensissä, jota kuski ajaa ja kolme hevosta vetävät, kuin töyssyvät ja seulovat maantiellä Enoksenin kyytirattaissa.”

“Te varmaan ette ota huomioonne sitä pääasiallista näkökohtaa”, huomautti asiamies, “että matkailijat suvella matkustavat etupäässä terveytensä vuoksi, — ja että täristys on heille tarpeellinen, rouva Michelsen.”

Rouvalla oli umpimielinen katse miettiväisissä silmissään: — “Niin, mutta kovin paljon täällä kuulee tuota diligenssiä kehuttavan; sekä tohtori että polisimestari puolustavat sitä… Ja kun ei ole kuin sen verta ymmärrystä, kuin tarvitsee omissa laajoissa asioissaan niitä tasapainossa pitääkseen, niin täytyy kai luottaa semmoisiin, jotka paremmin ymmärtävät… Minä vaan sanon, että voidaan kai ottaa hyvä muiltakin kuin tirehtorilta.”

“Te olette hurskas vaimo, rouva Michelsen”, äännähti Bonde-Berg, pienet pyöreät silmät kattoon tähystäen.

Rouva vilkasi häneen, — ravintolan suosikkiin, — nähtävästi oli rouvalla nyt kova viettelys sydämensä purkamiseen…

“Kun annan ravintolani suuren pihan asemapaikaksi — koko vanhan Holmsengaardin pihan — ja sen minä olen tarjonnut!” puhkesi rouva, — “niin ettei matkustajain tarvitse muuta kuin astua jalkansa diligenssiin sekä laivasillalta että hotellista… Ei, en minä ymmärrä, kuinka oikeata asiaa voidaan niin ankarasti vastustaa. — Ja enkö ottanut säästöpankista ulos, niin että tirehtori itse näki, neljäätuhatta kruunuani ravintolan laajentamiseksi, — ja osottanut hänelle, kuinka tuottava tämä suvi on ollut matkustavaisten puolesta… Vaan — tuon rautatien vuoksi me nyt saamme kaikki kärsiä. Ne, joilla ei ole hotellia, ne kyllä voivat sitä odottaa, — sen täytyi minun hänelle sanoa.”

“Siinä tosiaan käytitte viisauttanne oikealla paikalla”, huomautti
Bonde-Berg.

“Ei se käy päinsä, ei se käy päinsä”, toisteli kämnäri pelipöydän äärestä.

“Niin, iltapäivällä asia ratkaistanee!” huokasi rouva; — “mutta aivan se on käsittämätöntä, kun kaikki haluavat tuota diligenssiä; mutta jos heiltä kysyy, luulevatko he sen päinsä käyvän, niin kieltävät.”

“Kysykää kämnäri Vaagelta, rouva Michelsen, — hän se osaa oikean laskuopin”, arveli Bonde-Berg. — “Hän se osaa laskea tällä tavalla: kun tirehtori painaa toisessa vaakakupissa ja loput kaupungista toisessa, niin painuu — niin, kumpi painuu? —”

“En usko sen päinsä käyvän, en”, rykäsi kämnäri. “Niin mutta, jos tirehtori tällä kertaa saa heidät painumaan, niin saatte kutsua minua — niin, miksi sanoisinkaan” —

“Esimerkiksi paljaaksi Bergiksi”, ehdotti Thesen.

“Tekin, Thesen, näytätte minusta sydämessänne luopiolta! — Kaupunki tahtoo diligenssiä ja sillä herrastelemaan, — sitä ei enää ole vaikeakaan ennustaa!”

“Niin kyllä, tällä kertaa lienee tirehtori vähän erehtynyt laskuissaan. Johnston ystävä ei oikein tahdo kulkea hänen ajohevosenaan”, arveli apteekari korttiensa äärestä.

“Kaikki valta on kansalta, — niin se perältäkin on…” lausui Bonde-Berg juhlallisesti. “Ja kun te istutte täällä ja pelaatte kolmen miehen kahvivistiänne ja alustatte kokousta, niin pitäisi hänen ottaa vaari ajan merkeistä, — vallankumous uhkaa selästä. Tuo diligenssi, se on yksi harmin kompastuskivi”…

“Autuuteni nimessä, luulenpa sen sittenkin käyvän!” huudahti Harrestad, joka samalla syöksyi huoneesen.

“Vieläkö teilläkin on autuutta jakaa”, mutisi Berg pisteliäästi.

“Ulkolaiset, — ulkolaiset”… intoili Harrestad; — “ja kaikki ne täällä omassa kaupungissa, jotka ovat kateellisia… Kaikki täällä nyt hokevat, että olisi tuo diligenssi käyntiin saatava, — ja ainoastaan hetkellisen tyhjän turhamaisuuden tyydyttämiseksi!… Ikäänkuin tässä kaupungissa olisi mitään ylevämpää harrastettavaa, kuin tuo rautatie, jonka tulee tuoda uuden varallisuuden siemeniä joka miehen oven eteen… Minua ei todella ihmetyttäisi”, — hän keskeytti äkkiä puheensa, ja tuijotti miettiväisenä, “jos hra teidentarkastaja tällä kertaa pelaisi kaksilla korteilla; — ei voi samalla palvella Jumalaa ja mammonaa” —

Bonde-Bergin punakat pyöreät kasvot, joissa kummallakin puolella oli kaksi mustaa ja lyhyttä parrantupsua, katsoivat häneen ilkkuen: —

“Tepä näytte pakenevan tappelusta, Harrestad.” — — Hän tarttui lakkiinsa ja sateenvarjoonsa. — “Täytyy lähteä kaupungille asiain menoa tutkimaan”…

* * * * *

— Oli jo pimeä ja sillalla sytytetty lyhdyt, kun tirehtori tuimaa ravia ajoi kotiin päin. Esikaupungin kadulla oli jo viimeinenkin mekkopukuinen työmies jäänyt kappaleen matkaa taakse päin, kun hän äkkiä pysähytti hevosen siihen paikkaan, seisottaen sitä hyvän aikaa…

— Illallispöydässä kotona ei haastettu montakaan sanaa. Ilmassa oli ukkosta, ja se esti pakinoimiset.

“Seppä Ellingseniltä kai tilattiin se kettinki, jota sahalla tarvitaan,
Klaus?” lausui tirehtori keskeyttäen äänettömyyden.

“Minä en tosiaan vielä käynyt hänen luonaan. Oli semmoinen kiire hakemuksien kanssa tänään.”

“Etkö ole käynyt?… Etkö sinä lähtenyt hänen luokseen?”

“Minä juoksen huomisaamulla aikaisin.”

“Soo, —” sanoi tirehtori kamalan verkallisesti,— “vai huomisaamulla aikaisin?… Ja aamupäivällä minä käskin sinua, — ja niin nimenomaan.”

“Sehän isä on aivan yhdentekevä; — ei hän kuitenkaan olisi voinut lähteä sahalle mittaa ottamaan ennenkuin huomenna.”

“Merkitseekö se, että on yhdentekevä, käskinkö sinua tänään vai ei?”

“Sitä en sanonut”, vastasi poika lyhyeen. “Soo… ja sinä veltossa mukavuudessasi päätit, että yhtä hyvin saatat käydä huomenna.”

“Mukavuudessani! — — Minä en muuta tiedä, kuin että aikaisesta aamusta olen juossut asioilla. —: Mutta saatanhan nyt lähteä kaupunkiin häntä herättämään”, vastasi Klaus pisteliäästä, — “niin tuleehan asia sittenkin tänään ajetuksi!”

“Ja tuon uskallat sinä sanoa minulle vasten silmiä.” Tirehtori työnsi tuoliansa taakse päin.

“Mutta rakas Bratt”, yritti rouva tyynnytellä.

Tirehtori huokasi kohtaloonsa alistuen: —

“Nii-in, kyllä nyt ymmärrän, miksi kokouksessa jäin yksikseni. Toivoin varmaa kannatusta Ellingseniltä ja hänen sepiltään… Mutta silloin hra poikani mukavuudessaan päättää yhdentekeväksi, käykö tänään vai huomenna hänen luonaan. Se on hänelle kerrassaan yhdentekevää; — hänellä tietysti täytyy olla määrätty aikansa piippunsa polttamiseen, kun on kello yhdentoista aikaan syönyt välipalaa, — ja sitten hän tarvitsee saman verran vetelehtimisen aikaa päivällisen päälle. Sitä oli tietysti mahdoton keskeyttää”…

“Tätä en kärsi kauempaa”, huudahti Klaus tulipunaisena.

Rrrrr… Gertrud kuuli, kuinka hän sysäsi kätensä takin taskuihin, niin että ne repesivät.

“Sinä soit sen sydämesi pohjasta, että sain kärsiä tappioni.”

“Tiesinkö minä siitä!” karjasi Klaus ja kouristeli suuliinaa.

“Et — et suinkaan; — siitä ei sinua kukaan syytä… Semmoiset asiat tuntee, jolla on vähänkin halua ja harrastusta.”

“Minä eroan konttorista — heti — en ole päivääkään kauempaa, — minä”… Hän aikoi syöksyä pöydästä.

“Noh noh, täytyy kai minun kestää sekin… Tänään olen kärsinyt sangen raskaan tappion. — Kiitos sinulle, Klaus, hellästä ja toimekkaasta huolenpidostasi”, äänsi tirehtori väräjävällä äänellä, joka tuli kolkkona kuin haudasta.

“Se on kehnoa, — pannaan syy minun niskoilleni. — Saa-ta-na!” ulisi Klaus ja singahutti tuolin taakseen. — “Se on kehnoa… Sen sanon äidin kuulleen”…

“Jos nyt tekisin sinulle oikein!” — Tirehtori ponnahti pöydästä ja
Klaus väistyi kappaleen taaksepäin.

“Isä”, huusi Gertrud, — “Sinä et saa” —

“Hän on mielestään mainiosti menetellyt tänään, kun jätti isänsä pälkääsen”, ilkkui tirehtori.

“Minä heitän kaikki tyyni”, huusi Klaus. “Isä arvelee, että minun vielä pitäisi ottaa selkäänikin. — Minusta menköön nyt kaikki vaikka miten —. Minusta ette enää saa vaivaa ettekä vastusta! — Minä lähden matkoihini — aivan tyynesti”… Hän singahutti tuolin tieltään niin että rämähti ja syöksyi ulos.

Käytävästä kuului oven paukahdus ja askelet portailta…

“Huonosti kasvatettu, paatunut, röyhkeä poikaloppi!” — huudahti tirehtori ja harppaili kiivaasti edes takaisin huoneessa. — “Nyt hän saa nöyrtyä kerrassaan, ennenkuin annan hänelle anteeksi… Saa oppia hillitsemään itseänsä” —

Hän lähti äkkiä tältä ilkeältä taistelutantereelta, jolla tuoli vielä makasi jalat taivasta kohti pesän edessä, ja meni konttoriin.

“Joudu nostamaan tuoli, Gertrud, ennenkuin sisäpiika tulee”, kiiruhti rouva.

“Se on kauheata, äiti! — että isä tuolla tavalla syyttää Klauta, joka ei tiedä miten hän parhaiten voisi asiat toimittaa. — Siitä minä olen vihassa, niin että tekisi mieli” —

“Isä on pahalla päällä, näetsen. Täytyy vaan odottaa, kunnes puuskaus menee ohi, — isä ei siedä, että joutuu tappiolle”…

“Tappiolle? — Lienee kai muillakin tässä maailmassa oikeus pitää omaa mielipidettä… Tässä diligenssiasiassa olen samaa mieltä kuin Johnston. — Sisuni nousee kapinaan isää vastaan. Kun hän myöntää, niin tunnen sisässäni nousevan äänen, joka heti huutaa ei” — —

Rouva jäi yksin huoneesen. Hän kävi tuon tuostakin akkunalla, katsoi ulos ja kuunteli, asteli sitten edes takaisin huoneessa… Klaus parka, hänen suora luonteensa ei siedä vääryyttä… Aika se vasta opettaa… Kun saa nousta puun latvaan ja noukkia ne jyväset, jotka sattuu löytämään…

* * * * *

Tirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:

“Jette sinä, eikö häntä kuulu? — Käsitätkö, minne poika on joutunut?”

“Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi kävellä, kunnes mieli asettuisi. — Sinä olit niin tyly häntä vastaan, Bratt.”

“Hm, — hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä… minua melkein alkaa pelottaa”…

Hän lähti ja pysähtyi portaille.

Meni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:

“Missä on Gertrud? — Onko hän noussut kammariinsa? — Minusta näyttää se jotenkin välinpitämättömältä; — vähän tunteeton on tuo neiti hyvä… Noo, onko hän siellä sisällä… Kuule Gertrud, lapsukaiseni… Puehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus lymyä kököttää, — niin olet kiltti… Minä olen hieman levoton hänen puolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; — ehkä hänen päähän pälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. — Niin, jouduhan nyt, niin minä sen aikaa odotan ulko-ovella…

“Mitä? — Etkö löytänyt… Voitko sinä käsittää?…

“Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi”… Isän kasvoissa oli jotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.

“Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja lähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua.”

Pimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud seurassaan.

Hän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana virtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan kalpeina…

“Ei isä, ei?” puhkesi Gertrud.

“Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?” kysyi tirehtori hiljaa.

“Hyi ei, isä!” — — — —

“Jette, Jette”, — sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; — renki oli käynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt ja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt etsimässä; — “se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon — eikä siitä ole takeita — hän on niin raju luonnoltaan”…

Hän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.

“Mitä sinä Jette luulet? — Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua murheelliseksi… Vai luuletko minun liioittelevan?” hän melkein rukoillen lausui.

— “Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri… Poika tosiaan oli viaton”… pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän istuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; — “mutta minä aivan hyökkäsin hänen päällensä…

“Niin hyvä, kiltti ja luotettava, — niin kelpo poikaa saa etsimällä etsiä, — ja niin reipasta”…

Hän kävi Jeten luo, puristi ja paineli Jeten kättä… “Tuntuu siltä, ikäänkuin tässä olisi tapahtunut joku onnettomuus… Kunpa vaan tietäisin, missä hän on!”…

“Käske, että Gertrud lähtee kamariinsa ja panee maata”, sanoi hän; alkoi sitten kiivaasti astua edes takaisin lattialla. — “Etkä sinäkään, Jette, enää jaksane. Minä jään tänne istumaan.”

“Tiedäthän sinä, etten minä voi maata, Bratt, ja että minä tahdon olla sinun luonasi.”

“Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat. Jos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun”, sanoi hän synkästi…

Joku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä sulkeentui.

Tirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta…

Kuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta…

Gertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai veljen nousemaan portaita kammariinsa.

“Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin”, päätti tirehtori.

“Mutta Jette!” — hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että tämä tunsi, miten hän vapisi; — “hän ei saa kuulla siitä sanaakaan huomenna”, lausui hän hiljaa. — —

“Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata”, ilmoitti
Gertrud reippaasti ovesta. — —

“Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!” kehotti tirehtori lempeästi, kun sanoi hyvää yötä, — hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.

* * * * *

— Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja tirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.

Koko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään tullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen nousta hänen, mieleensä…

Nousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli löylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, — joka heitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi asemaa… Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä omallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, — kun hän oli tyytynyt vaan sanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa elämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän mielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. — Hän oli johtanut kokousta älykkäästi ja taitavasti… Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä äänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli pippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! — omistanut heille koko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä saattoi tehdä…

Hän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja sivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.

Ja Johnston! — hän oli jälleen tullut hänen luokseen; — hm — hän ei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua, ystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota… Tekeytyy vaan yhä yhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi…

Ihmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina mahdotonta olla minun puolellani… Ja takertuu sitten tuohon stiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, — on se tosiaan omituista, — kummallista, — näyttää todella siltä, kuin sen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, — tahto minua vastaan…

Ja, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa, enkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!

Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua — tulvasi mieleen katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, — tunne siitä, että oli hävinnyt…

Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, — nyt heidän suunsa kävi klubissa ja kaupungilla — nytkös he olivat häntä kerrankin kurittaneet… Äh! — — Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. —

X.

Tämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen elämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin saakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta, kalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin maatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa… Seuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin luona, — ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo serkkujen kanssa antoi aihetta. — Joka kerta, kun hän palasi kotiin hauskuudesta ja huvista, — kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää olivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet… Ja alkusuvesta hauska yhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa… Niinkuin panoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.

Abraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä pitemmälle syksyyn. — Gertrud kyllä arvasi miksi…

Ja nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin höyrylaivalla huomis-iltana.

Gertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, — tyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä, että hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti. Tätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven umpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että —

Ja nyt lähestyi loppu!…

Abraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi kaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona maantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken… Gertrud oli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. — Ja nyt — — voi jos olisi voinut juosta koskeen —

“Te olette varmaan älynneet, Gertrud”, alkoi hän kalpeana ja hämmennyksissä, — “kuinka paljon te minulle olette, — ja kuitenkaan en uskalla teille sanoa mitä tahtoisin —. Te olette koko suven niin varustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja vilpittömällä sisarellisuudella — —. Kuulkaa Gertrud!” Hän tarttui hänen käteensä ja katsoi siihen: — “Tämä voisi minulle antaa onnen, — se on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin aukaista se… Sillä on niin hyvät, lujat piirteet”…

Hän etsi immen silmiä — — “Te tiedätte, että rakastan teitä — hamaan hulluuteen, — sen olen tehnyt monta vuotta… Älkää katsoko pois. — Olen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte päätänne niin surumielisesti kuin kuolema”…

“Entä jos niin selvästi älyäisin, ett’ette voi tulta kanssani onnelliseksi! — Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta, joka teidän vaimollanne pitää olla… Minä, Abraham, vaan olisin myllynkivi, joka teitä painaisin alas. — Emmekös voi olla ystäviä, — vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. — Ystävyyden lupaan minä teille, koko elämäksi.”

“Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden — —. Mutta minä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette minulle!… Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?… Tästä tulee hulluksi, sillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua — vaan sittenkin —

“Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi”, keskeytti hän malttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava, johon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se ratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!

“Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. — —

“— Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena, niinkuin te yhä kärtitte, — jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut, kuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi… Vaan suoraan sanoen en uskaltanut. — Sitä ei ole aina luja, Abraham…”

“Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, — joka” —

“Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; — — ja minusta ehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan tyyliin”, lausui Gertrud katkerasti.

“Gertrud!… nyt pilkkaatte minua”.

“En, sitä en tee… minä tiedän, että asetan teidät korkealle, — ihan liian korkealle”… Hän itki —

“Mutta minä tiedän enemmän kuin te, — minä vaan olen niin käytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi, enkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan. Minä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja teidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt.”

“Katalaa oppia, — että pöyristyttää… Mutta vaan sanantapoja, Gertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin ruveta.”

“Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen”, virkkoi Gertrud äkkiä kylmästi, — “sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen koroitettu olento, jommoista te kuvittelette.”

“Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!” pääsi häneltä kuin tuskanhuudahdus.

Gertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi — toivoi, että se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä kuului maantieltä.

“Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, — jotakin siitä, että taiteilijallakin on sielu; — ja se huutaa teille, että minä tarvitsen teitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos mieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan… Ja sitten vastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että minä tulisin maalaamaan toisia naisia! — Oo kuinka ahdasta — ahdasta — — Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän tarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? — Kuinka minä tunnen teidät, Gertrud!… Silloin vasta minusta tuntuu että minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne… Teidän rinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; — me kaksi, jotka olemme kuin yhteen kasvaneet!”

“Hyvä Jumala, Abraham”, puhkesi tyttö sanomaan, — “Te ymmärrätte ettei sille voi mitään kummoinenko on — minä olen vaan tavallinen intohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, — vihaisin kaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä elämän että taiteen — —. Ja teenhän minä sitä nytkin”, kuiskasi hän epätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.

“Viimeistä kertaa? — Mitä?” kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen tyttären astua vaunuihin. — “Ollut meillä jäähyväisillä? —

“Ei? — — Niinkö?” — Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia.
— — “No laivasillalla”…

* * * * *

Tirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja pihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka kellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.

Hän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen siroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä kullatuita lasia — sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa käyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja etsisi jotakin lasien pohjalta, — jonkinlaisia punottua yhteyttä…

Hm, — siinä täytyy olla jotakin alla… Muutenhan on vallan käsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman —

Että hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä, — — — ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään — hän lähtee pois, hän…

Tähtäisivätkö ne korkeammalle?… Ee-i — mutta, mutta kyllä siinä kumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!

“Kuules Jette”, puhui hän toiseen huoneesen, — hän asetti avaimia naulaan, kun kellari oli saatu reilaan, — “se oli oikein, ettei Gertrud mennyt laivasillalle tänään.”

“Jaa, arveletko sinäkin niin?” — vastattiin vähän epävarmasti.

“Oikein se oli, sanon minä”, jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa olivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.

“Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!”

“Hu-m-m… Hitto häneen —” Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa edessä. — “Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua vähän ivalliselta — tämän…”

“Sen voit ymmärtää”. Rouva vaan katsoi työhönsä.

Hän seisahtui vähän:

“Pidätkö sinä huolta, että Gertrud saa parempia pukuja! Minusta hän on vähän liian kotoisesti puettu… Kuules Jette, — teethän niin, — minä olen saanut sen päähäni, — että hän vaatetetaan parhaimman, hienoimman aistin jälkeen — tee tilauksia, hitto soi!”

Hän lähti konttoriin.

— Kahdeksan aikana tuli Klaus kotiin ja astui hyvin hilpeänä saliin.

“Pidettiin niin, Abrahamin kunniaksi pidettiin kunnollinen juhla, kun hän lähti — — — Samppanjaa ja puheita Thesenin kotona sillan luona.”

Hän nyökähytti päätään sangen juhlallisena ja itsetietoisena tätä muistellessaan… “Luulisinpa, että rehellisesti laitoimme hänet matkaan. — Apulainen Sunde piti hänelle puheen, — kauhean varovaisesti ja liioittelematta. — ‘Samoin kuin hänen kykynsä oli ulkomailla saavuttanut asiantuntijain tunnustuksen’, sanoi hän; — hyvästi älyten hän ei antanut tällä kohdalla puhelahjalleen suurempaa valtaa; — tässähän olisi hra apulaisella ollut hyvä tilaisuus käyttää liian suuria sanoja… Mutta päästyään onnellisesti finessin ohi” — selitteli Klaus, — “päästi hän sitä rennommin; — jotta kerrassaan tepsi! — Abrahamin tulevaisuudesta ja siitä, kuinka hänen tuttavapiirinsä täällä kotona seuraisi hänen kehitystänsä, ei ainoastaan jännityksellä, vaan odottaen mitä suurinta, — pitäen häntä miehenä — nyt tuli loppupaukaus — jonka nimi kerran tuottaisi kaupungille kunniaa…

“Thesen oli ollut jumalattoman vitsikäs! — kertonut aivan tyvenesti, kuivakiskoisesti, miten hän oli tullut Johnstonin konttoriin ja siellä kohdannut Abrahamin. Alussa tämä aina työnsi jonkin paperin fakturan alle, niin että Thesen lopulta luuli hänen väärennyksiä kirjoittavan, — kunnes vihdoin näki hänen piirtäneen ruman kameelin, jolla oli ihmisen pää, ja hän hienosesti epäili sitä pilakuvaksi eräästä henkilöstä, joka oli jotenkin likeisessä yhteydessä hänen itsensä, Thesenin kanssa. Ja sen perästä en koskaan kurkistanut pojan papereihin, sanoi hän —… Ja kun sitte päästiin niin pitkälle, että minäkin kerran nousin koturnille — ja olin kaunopuhelijas — kerrassaan! — suurenmoisesti paukuttivat minulle käsiään — niin en ensinkään —.

“Mutta ensimmäinen tämä vasta oli näytös! —

“Toinen näytös sillalla. Sinne marssi ensinnäkin lauluseura. Muodostimme sitten jäähyväisiä sanoaksemme tanhuan rannasta laivaan…

“Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta — niin puhkesivat laulamaan: ‘Sätt maschinen i gång, hr kapten!’ — Ringin tenori kuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: — ‘Farväl, farväl på den gungande färd‘, lauloi Klaus innostuneena.

“Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän suurenmoisesti hattuaan, — ja kun käännyimme taaksemme katselemaan, niin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella lipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!

“Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.

“Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä”, selitti hän sangen tyytyväisenä; — “rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä pitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!”

“Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu…” mutisi tirehtori, joka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. — “Mutta se minua ihmetyttää, ett’ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus.”

“Loukkaa?” huudahti Klaus kuohahtaen.

… “Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata”, pääsi tirehtorilta, kun lähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.

“Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty puhumasta tuosta diligenssistä!” — kuiskasi Klaus kiivaana sisarelleen. — “Me vielä emme saa edes katsoa siihen”, lisäsi hän tirskuen.

… “Tuo rouva Michelsen lippuineen”, — mutisi tirehtori kurottaissaan malttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.

Gertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä iloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, — Abraham oli poissa; sehän se tietysti kohta maailman muutti… Klaus istui siinä täynnään päivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja painoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.

Tuntui oikein helpottavalta, kun kääsit kuuluivat pysähtyvän portaiden eteen.

“Finkenhagen, teidentarkastaja”, selitti Klaus, käydessään ikkunalla ja kurkistaessaan ulos kartiinin alta. —

— — Teidentarkastaja jätti ravan tahraaman sadetakkinsa käytävään, vaan ei suostunut ottamaan päällystakkia yltään. Hän muka vaan paluumatkalla poikkesi konttoriin antamaan pienet tietonsa veden nousemisesta virrassa, jos tirehtorille sopisi. Hän oli ohjaksista sitonut hevosensa portaitten eteen, eikä muka tahtonut häiritä sen pitemmällä vierailulla. — “Ja kuulkaas, hra Klaus”, — lausui hän ystävällisenä ja tutunomaisesti hämärässä, — “jos te suuttumatta antaisitte vaivata itseänne kantamaan kyökkiin rouvalle kopan ja forellit, jotka panin portaille! —

“… Parin kolmen päivän päästä ei ylämaassa koskien seutuvilla pääse liikkumaan paljon ensinkään, sillä tulva on vienyt melkein puolen tietä mukanaan” — näillä sanoilla päätti hän kertomuksensa tirehtorin konttorissa.

“Eikö muuta uutta mitään, Finkenhagen?”

“Rolsätin syytinkimuori on kaivettu haudasta. Tohtori kuuluu luulevan, että hän on myrkytetty — ruma juttu.” — Hän näytti huolestuneelta ja huokasi syvään. “Ja vaikka se perhe on verraten niin siivoa väkeä.”

“Rumia juttuja nuo syytinkijutut! Luulenpa, että jos kirkkomailla kaivettaisiin enemmänkin, niin kyllä —”

“Muutoin ei ylämaasta kuulu mitään uutta, ei”, — jatkoi teidentarkastaja, — “siellä on niinkuin tavallista paljon kotiin palannutta meriväkeä ja näin syksyllä alkaa metsäin hakkuu ja vedätys. Paljon tarvitaan väkeä.”

“Ja paljon rahoja”, arveli tirehtori; — “pankista viedään paljon rahoja tähän aikaan.”

“En tiedä, onko tirehtori ehkä kuullut siitä jotain”, — yritti teidentarkastaja eteensä tunnustellen. “Se jyrkkä ja väärä mäki, joka on rouva Michelsenille vievällä kadulla, ja joka oli lähin este diligenssille”… Hän katsoi hiljaa tirehtoriin.

“Tietysti minä sen tiedän. — Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi heidän juuri pitänyt muistaa… Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka tahtoo leikkikalunsa!”

“Niin, sanotaan nyt… mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että puhun vaan, mitä olen muilta kuullut; — kerrotaan tosiaan, että hra Johnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan, jotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta.”

Puolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös ja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: —

“Soo? — vai uskaltavat, — lyövät minua — ihan vasten kasvoja”…

Hän seisoi ja veti raskaasti henkeään.

“Mu-utta — he erehtyvät, he ere-ehtyvät — jos luulevat hurskasta kärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni… Minä i-isken takaisin… niin totta kuin elän” —

Hän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.

“Johnston on ollut sangen aulis, — niinhän te sanoitte, Finkenhagen?… kyllä, kyllä, — sangen aulis. — Merkillisen kiltti ja taipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. — Hm-m, etenkin kun asiat käyvät hänen mielensä mukaan.” —

“Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun hän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa”, lausui teidentarkastaja lempeästi puolustellen. — “Lieneekö sitten oikein tai väärin… Sitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, — ehkä nyt, kun tie tasoitetaan”…

“Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään”, — tirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään. — “Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. — Olen sanonut, että Johnston on lapsi julkisessa elämässä, — lievimmin sanoen.”

Hän asteli lattialla, istahti ja kuljeskeli jälleen kiusallisen kauan. Akkunasta kuului, kuinka Finkenhagenin hevonen ulkopuolella kuopi etujaloillaan.

Tirehtori seisahtui teidentarkastajan eteen:

“Kova hyörinä alkaa nyt rouva Michelsenillä, — koko hotellista kerrassaan tulee kuin omnipussi — —. On aika, että rupeamme etsimään itsellemme toista klubihuoneistoa.”

Teidentarkastaja katsoi häneen tyhjästi hymyillen, katse miettiväisenä… Tämä alkoi käydä vaaralliseksi; — paras oli, ett’ei tässä antautunut liian pitkälle…

Häneen tuli jonkunmoinen levottomuus, joka pani hänet etsimään sopivaa tilaisuutta lähteäkseen.

“Minä — minä — uskalsin, — he, he”, — sanoi hän äkkiä ja nousi tuolilta, — “lähettää muutamia forelleja kyökkiin…

“Ne on tänään saatu, hra tirehtori; — se on niiden ainoa etu”, pilaili hän mennessään ja tirehtorin itse näyttäissä kynttilällä hänelle tietä.

— “Ainoastaan vähäinen suupala eineeksi… Nöyrä tervehdykseni rouvalle”, kuului ulkoa pimeistä portaista. —

XI.

Enoksenilla sillan korvassa oli kaikki uutta ja siistittyä, rakennus keltaiseksi maalattu ja akkunalaudat valkoisiksi, ja olipa sitä vähän jatkettukin. Toiseen kerrokseen vei sirot pienet portaat, joihin oli tehty käsipuut patsaiden varalle kiinnitetystä punaisesta köydestä, ravintolahuoneessa oli tiski marmoreerattu, seinät petsattu puun ruskeiksi, ja kahdessa siistityssä sisähuoneessa, jotka oli klubille luovutettu, istuivat uudet ja kiiltävät messinkinaulat vahanahalla päällystetyn sohvan selkämystässä. Vanhain pienten akkunaruutujen sijaan oli pantu uudet ja suuremmat, ja seinustalla seisoi uusia pelipöytiä valmiina avattaviksi. — Suuressa sisähuoneessa, jota kaupunki talveen asti oli kutsunut rukoussaliksi, koska lahkolaiset olivat siinä kokouksiaan pitäneet, riippui kolme kattolamppua. Tirehtori oli syksyllä pitänyt siinä kokousta vaikuttaakseen rautatie-asian hyväksi. Ja eräistä näinä päivinä tehdyistä valmistuksista päättäen, salin ja kaikkein perimmäisen huoneen väliltä oli otettu seinä, perähuoneen lattiaa aiottiin kohottaa ja sille rakentaa lava, oli aikomus kilpailla rouva Michelsenin huoneiden kanssa sekä tansseja että konsertteja toimeenpantaissa…

“Varokaa nyt, — varokaa nyt Enok, —” sanoi Bonde-Berg, “ett’ette päästä Siionin sekä harppua että luuttua ‘Veljeksille’ ulkona Klevejellä… Täällä oikein pelkää, minne pitää istua, jott’ei tahraisi ja likaisi.” Hän asettui teeskennellyllä monimutkaisella varovaisuudella uuteen Chakaranda-puusta tehtyyn tuoliin ja asetti totilasinsa yhtä varovaisesti sanomalehtipöydälle.

“Sileät vasta kiilloitetut pöydät, ne rasittavat selkää, Terjesen! — täytyy vaan noukkimistaan noukkia kortteja lattialta!

“Mitä näen, Veritaksen kokouskin ilmoitetaan tänne”, lausui hän sanomalehteä lukiessaan. — “Enoksenin sali! sepä nyt alkaa kajahtaa oikein fiiniltä.”

Thesen ilmestyi oveen. Hän seisahtui hattu päässä hieman miettiväisen näköisenä ja katsoi ympärilleen, ennenkuin astui sisään, astui sitten epäröiden ja päällystakkia riisumatta parin pelipöydän luo, joiden ääressä jo istui pelaajat. Hän jäi siihen seisomaan ja aprikoimaan, hieman happamen näköisenä, ikäänkuin ei tämä kaikki oikein olisi häntä miellyttänyt.

“Turha on nyt huokaillen muistella klubi vainajaa rouva Michelsenillä”, sanoi Bonde-Berg, — “olemme menneet Rubikonin yli.”

“Täällä oikeastaan on ilma huonoa tänään”, tuumaili Thesen — “kuuma — häkää — — Lähden vähän jaloittelemaan terveydekseni… Sanokaa se tirehtorille, jos hän sattuisi sillä välin tulemaan.” Hän napitti jälleen päällystakkinsa ja lähti.

Ovessa tuli kämnäri häntä vastaan. — “Eikö tireh…?”

“Ei, ei ole vielä tullut… Minä lähden vähän jaloittelemaan”, lausui hän silmää iskien Vaagelle. “Etkö tule mukaan?”

“Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva Michelsenille, jossa kallistavat ‘pienen väliaikaisen vihoviimeisen'”, arveli Berg. — “Siellä tuoksuu vanha rakkaus… Niin, kunpa olisimme siellä kaikki!” — huokasi hän.

“Tämähän on sangen viihdykäs paikka”, sanoi tirehtori; hän astui juuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin päältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai täsmälleen kuin seppä; — viihdykäs, kerrassaan!

“Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja rauhoittavasti kummassakin huoneessa”, huomautti hän. Hän seisoi väliovessa ja katsoi ympärilleen.

“Melkein kuin rouva Michelsen”, mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja sukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.

“Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi”, lausui tirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.

“Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, —” selitti Berg — “muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla.”

“Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!” huudahti tirehtori tälle vastaan, — “minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. — Ja sitten pitäisi Thesenin tulla…”

“Hän juuri oli täällä”, ilmoitti Berg iskien muille vallattomasti silmää; — “hän vaan lähti, kun ei nähnyt tirehtoria. Hän ja kämnäri, ovathan ne klubin pylväitä, jos kohta eivät aina olekaan niin vakavia.”

Tuli sitten muutamia hiljaisia merikapteeneja, jotka tervehtivät ja sitten vaieten kävivät kortteihin käsiksi.

“Ja tuossa tulee asianajaja Gaarderikin — ja konsuli Muhvad — varmoja kantavieraita…

“Miten olette näin aikaiseen päässeet toimistanne irti, konsuli, vaikka on lauvantai-ilta?… Miltä tuntuu — eikös täällä ole sangen mukiin menevää? — Pari kolme pelipöytää on jo täydessä työssä…”

Hän istahti itse ylimmäisen pelipöydän ääreen.

“Entä mitä uusia kuuluu jäältä, luotsivanhin?” kysäsi hän kääntyen toisen pöydän puoleen ja kaivaen takkinsa taskusta tupakkakäärön, josta purasi palasen.

— “Sepä vasta, — vai jäätä majakalle asti, ennen joulua näin aikaiseen!”

Tyvenesti puheli hän joka taholle ympärilleen, ennenkuin varsinaisesti kortteihin puuttui. Hänestä ikäänkuin loisti jonkinmoinen tietoisuus siitä, että klubi nyt oli hyvällä tolalla. Hän istui, niin sanoi Berg, ja luki lampaitaan…

Nyt tuli Thesen ja asettui kuivakiskoisena kuin tavallisesti tirehtorin pelipöydän ääreen. Hän sai osakseen lyhyen, jotenkin kylmän nyökäyksen.

… “Ja sitten olen nimenomaan pitänyt huolta siitä”, — huomautti tirehtori, joka nosti korttipakkaa, “että meille täällä annetaan totiin toisenlaisia tavaroita, kuin tuolla ylhäällä hotellissa. En hitto vieköön käsitä syytä, minkä vuoksi tarvitsisi mennä sinne itseään myrkyttämään!”

Thesenin silmäluomet menivät umpeen kuin nahkatilkut, ja hän hymähti hiljaa. Hän tunsi, että tuo oli hänelle aiottu, — mistä hitosta oli tirehtori sen nuuskinut, että hän oli käynyt rouva Michelsenillä ja siellä jutellut neljänneksen tiskin ääressä —.

“Joo-o, — joo-o”, sanoi hän ja maistoi arvokkaasti lasistaan, — “se on myönnettävä, että ollakseen niin kutsuttua konjakkia ei tämä ole ansioita vailla.”

“Salia kai voitanee pitää melkein valmiina joulutanssiaisten varalle?” huomautti Gaarder sanomalehtipöydän äärestä, kun jonkun aikaa oli oltu ääneti.

“Valmiina ja hyvässä järjestyksessä”, selitti tirehtori. “Mutta lavaa, joka tehdään perähuoneesen, täytynee odottaa myöhempään. Tällä kertaa saa musiikki asettua lattialle soittamaan.”

“Jaa-a, jos se sitten on niin tarkoituksen mukaista”, huomautti Thesen; — “olen kuullut sitä epäiltävän.”

“Sittepähän nähdään, kun sinne asti päästään”, arveli tirehtori.

“Kuulin juuri Johnstonin sisarentyttären”…

“Vai niin, — neiti Bornemannin Ordinggaardistako?” kysyi Gaarder uteliaasti.

“Niin, minä saatoin häntä ja neiti Rönnebergiä salia katselemaan. Molemmat olivat sitä mieltä, ett’ei musiikki alhaalta kuuluisi pitkän kapean huoneen halki. Sitä varten täytyy lattiaa kohentaa. Ja ne naiset lienevät päteviä asiaa arvostelemaan”, hymyili Thesen hiljaisella itsetietoisuudella.

“Se se tietysti on ylin instanssi!” myönsi Gaarder. “Nehän ovat niin sanoakseni syntyneet ja kasvaneet semmoiseen, sekä vanhalla tehtaalla että Ordinggaardissa. — Semmoiset asiat huomaavat Johnstonilaiset yhdellä katseella. — — Ja selvästihän he siinä ovat oikeassa… Tuleeko neiti Maria Bornemann Ordinggaardista siis tanssiaisiimme?” kysyi hän yhä uteliaana.

“Kyllä, aikoo vierailla Johnstonilla yli joulun”, selitti Thesen.

“Siitähän tulee ikäänkuin vähän loistoa Per Enoksenin ensimmäisille tanssijaisille, — sali tulee vihityksi”, tuumaili Gaarder.

“Se on, — ellei lue itseään miksikään, hra Gaarder!” sanoi tirehtori sangen ivallisesti… “Snobimaisuutta sanon, — snobimaisuutta, — niistä ajoista, kun kaupunki vielä oli kylänä ja eli tehtaan rahdinajosta. — Ei tarvitse muuta kuin että tulee köyhä pienokainen neiti, jolla on vanha ja ylhäinen pilli, — niin kohta koko kaupunki sen mukaan tanssimaan! Kustannetaan tanssijaiset, — ja meillä on kunnia”, — hän kumarsi ja tervehti alammaisimman syvään tuoliltaan sillä kädellä, joka piteli kortteja, — “jotta saataisiin se vihi-tyksi…”

“No no, hra tirehtori, minä tietysti vaan tarkoitan, että hienolla aistilla on oikeutensa.”

“Lähdenpä huomenna aamulla yhdessä tyttäreni kanssa tuonne saliin, jotta hänkin saa lausua mielipiteensä, — on sitä hänelläkin aistia; — ja Klaulla, joka on lauluseuran johtaja, ehkä hänelläkin saattaa olla mielipide siitä, miten ääni kuuluu huoneessa… Oli tietysti mahdollista, että Johnstonilaisten neiti on oikeassa; mutta — on se piru vieköön ihmeellistä, miten ihmiset kumartavat, heti kun vaan tulee eteen jotain, joka vähänkin haiskahtaa auktoriteetille!”

“Vanha sivistys on aina vanhaa sivistystä”, purasi Gaarder tähän; hän antoi tämän letkauksen tirehtorin märehdittäväksi.

“Niin aina, — kun Johnston tehtaan kukistuttua tuli tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin ei hän silloin kenenkään mielestä mitään vihinnyt!” — sanoi tirehtori jotenkin tylyllä äänellä. — “Tuo vanha tehtaasta peritty arvo, jolla nyt jälleen snobbaillaan, se oli silloin perin pohjin kuitattu… Niin että nyt saamme pitää kiinni tästä kaupunkilais-Johnstonistamme. Ja hän se on aivan uusi mies! — olenpa itse ollut osallisena hänen esille auttamisessaan.”

“Niin, kyllä vaan tirehtori on ollut hänelle oivallisena apuna”, huomautti teidentarkastaja hienosti.

“Hänellä itsellään on tietysti ollut kyky, — ja erinomaisen hyvä onni, se on huomattava”, — lausui tirehtori.

“Perin rehellinen mies… nyt kun vaan sanankin sanoo!”… Konsuli Muhvad pudisti hiljaa taajatukkaista päätään ja hänen pienet siniset silmänsä loistivat.

“Ei sekaannu mihinkään, ja kuitenkin”… hymyili Thesen syvässä tietoisuudessaan, — “hän on kuin salainen voima.”

“E-ei, hän ei ole niitä, jotka lähtevät sateesen ilman sateenvarjoa”… mutisi tirehtori, nähtävästi hyvinkin myrkyllisellä tarkoituksella; hän istui naama aivan kuumana ja jäykkänä. — “Tuo sikamainen onni, joka pani perustuksen hänen koko toimeentulolleen — — se kun hän vakuutti Concordian pelipöydän ääressä klubissa; — te kai sen hyvinkin muistatte, Thesen, joka saitte hänelle maksaa ne seitsemänkolmatta tuhatta, — — kun Johnston ilomielin saattoi sanoa, että hän oli vakuuttanut hyvässä luottamuksessa, vaikka sähkösanoma laivan hukkumisesta jo oli kotona hänen pöydällään…”

“Uskallanko huomauttaa”, sanoi Thesen, “että kaikki huomattiin olevan mitä parhaassa järjestyksessä.”

“Sitähän minä juuri tässä sanon ihmeelliseksi. Se ei olisi tapahtunut kellekään muulle kuin Johnstonille — Minun kaltaiseni mies olisi tietysti suoraa päätä ajanut kotiin kuulemaan kaikenlaiset onnettomuuden viestit. Mutta Johnston… hän sielussaan tiesi, ett’ei se voinut muuta koskea kuin Odessarahteja, — muistatteko, konsuli Muhvad? — — Ja yhtä ilomielisenä vannoi hän sitten valansa… Hän on niitä ihmisiä, joilla on hyvä onni, jotka — jotka on siihen luotu.”

Koko huonekunta kävi kuin mykäksi — —:

“Ja entä sähkösanoma-asema tuolla hotellissa”, jatkoi tirehtori samaan ilkkuvaan ja huomiota herättävään tapaan, — “jossa vetelehditään laiskoina ja tilaillaan totia yläkerrasta. — Se että sinä iltana viivyttelivät sähkösanomia, maksoi yhtiöllenne, Thesen, seitsemänkolmatta tuhatta kruunua. Johnstonin pitäisi kutsua teidät päivällisille —”

Huoneessa vaihdettiin ihmeellisiä katseita. Oikeinko hän sitä tarkoitti?…

“Niin, oli se todella ihmeellinen juttu”, sanoi Harrestad pitkään, — “jos ei tietäisi —”

“Niin, nähkääs te ja Johnston nyt kerran seisotte kumpikin eri puolella Atlanttia, kun tämmöiset puheeksi tulee, — ja te seisotte Amerikan puolella!” alkoi Bonde-Berg harmistuneena pauhata korkealla totiäänellään. — “Jos Johnstonin sijassa olisi ollut Harrestad, niin en jumalavita olisi teille maksanut niitä seitsemääkolmatta tuhatta paljaan rehellisen naamanne vuoksi, vaikka sitten olisitte vannoneet pipliat ja koranit.”

“Teidän epäonnistuneet vitsikokeenne”… vingahti Harrestad, vaan vaikeni äkkiä kesken, kun Johnstonin ja yliopettajan äänet kuuluivat ravintolasta.

Tirehtori kääntyi ovea kohti ja näytti tappeluhaluiselta melkein kuin kukko.

Tulokkaat olivat keskenään vilkkaassa keskustelussa.

“Hyvää iltaa”, tervehti Johnston; hän pudisti lumirännän vaatteistaan ja silmäili ympärilleen…

“Terve, terve, Bratt, — minä en tiedä, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa näistä huoneista?… Näyttää siltä, kuin ei seinällä maali olisi ennättänyt oikein kuivaa, ennenkuin sinä jo ajoit huonekalut sisään… Viiden tai kymmenen vuoden päästä käy tämä paikka ehkä yhtä hauskaksi ja kotoiseksi kuin rouva Michelsenin ravintola… Saanko istua vistipöytääsi, Bratt?”

Thesen joi, pilallisesti päätään nyökäten, syvän kulauksen totilasistaan, ja tirehtorilta ei jäänyt huomaamatta, miten useat kasvot loistivat. Hänen elävä linnunsilmänsä heitti katseen teidentarkastajaan, joka loistavan hyväntahtoisena naamaltaan kaikin mokomin tahtoi auttaa Johnstonia ripustamaan päällystakin naulaan, ja sitten Bonde-Bergiin, joka puoli-ääneen pakisi jotain ravintolahuoneessa…

“Puhuimme juuri sinusta, Johnston”, sanoi hän vähän pakottamalla, kun Johnston istui peilipöydän ääreen, — “sikamaisesta onnestasi, kun klubissa vakuutit Concordian”… Hän tirkisti hieman ikävystyneenä ja nojasi taakse päin. — “Minä vaan selitin, kuinka sinulla on omituinen ominaisuus, että noin ihmeellisesti onni syliisi lentää — —; sinä et hetkeäkään epäillyt Odessarukiita…”

“En, ja se juuri oli onneni.”

“Niin, nähkääs nyt, eikös ole juuri niinkuin sanoin; — sinä olisit voinut vaikka autuutesi päällä vannoa vilpittömän luottamuksesi, vaikka sähkösanoma oli avaamattomana ollut taskussani… Sinä se olet aika onnen lellipoika.”

Johnston hieman tuijotti eteensä —. “Siinä ehkä on perää, mitä aina nyt…”

“Muistatteko, Thesen, miten huolestuneena hän tuli klubiin? Puhalsi kova tuuli, ja paljon laivoja oli joutunut haaksirikkoon —. — Niin, erilaisia ovat ihmisluonteet; — minä olisin ensi tilassa ajatellut, että juuri minun laivani oli perikatoon joutunut.”

“Kysymykseen ei tule, mitä Johnston ajatteli tai mitä hän aavisti; — vaan ainoastaan se, mistä hän oli saanut tiedon”, sanoi asianajaja Gaarder ratkaisevasti.

“Niin — niin, — tietysti”, — sanoi tirehtori loukkaavalla leikillisyydellä ja katseessa jotain masentamatonta, — “ja se se juuri on onnea. Sen sijaan että minun luontoni heti olisi saanut minut kotiin lähtemään kuulemaan, oliko sinne saapunut mitään tietoa, vei Johnstonin luonto hänet ensinnä klubiin Thesenin puheille, — ei aavistustakaan asunut hänen mielessään.”

“Minä tietysti en aavistanut mitään”, — sanoi Johnston jotenkin lyhyeen… Hän ikäänkuin tempaisi itsensä irti sisällisestä tuijottamisesta, — ja keskustelu kääntyi peliin.

Äänekkäässä kiivaassa keskustelussa, joka nyt kuului korttipöytäin äärestä, oli jotain kamalaa.

Teidentarkastaja istui kasvot hyväntahtoisina, koitteli alituisesti kielellään arkaa syömähammasta ja mietti… Hänestä ilmassa oli ikäänkuin ilkeätä ruudin hajua.

Hän koitti poskea kädellään, ikäänkuin lähtöään puolustaakseen, sovitteli silkkisen nenäliinan visusti kaulansa ympäri ja poistui kotiin mennäkseen…

* * * * *

Kello kävi yhtä, kun klubi hajaantui ja kukin lähti rajuilmassa ja lumirännässä kotiaan kohti pyrkimään.

Johnstonista se tuntui oikealta helpotukselta. Vasta ulkona pimeässä hän saattoi ruveta rauhassa ajattelemaan. Pelipöydässä oli hän tänä iltana ollut ajatuksineen poissa koko ajan; koko ajan oli hän ikäänkuin pyrkinyt näkemään jotain, joka oli hänen ja korttien välissä…

Se hetki, kun hän ajoi jään poikki höyrylaivalta tuona talvi-iltana… Hän muisti sen niin selvään, ikäänkuin hän juuri nyt olisi reessä istunut… Iljankamäen sillan vieressä, — yksinäisen katulyhdyn ja höyrylaivatoimitsijan, joka ajoi hänen edellään ja pysähytti, kun joku vastaantulija uteli, oliko hänelle tullut kirjettä tai muuta lähetystä, — ja, — niin, hän muisteli ja muisteli johtaakseen mieleensä pienimmätkin nuppineulankin veroiset seikat, — oliko siinä puhuttu jotain, joka muka oli tapahtunut… oliko joku kysynyt taikka tiedustellut? Hän varmasti muisti että hän oli hevosensa pysähyttänyt samalla kuin toinen — että oli kolahtanut, kun hänen hevosensa polvet kolahtivat edellä olevan reen selkään, — ja että hän silloin oli miettinyt, pitikö hänen vielä näin myöhään yrittää saada käsiinsä vakuutusasiamies Theseniä, vaiko ajaa kotiin…

Välähdys rouva Michelsenin ikkunasta oli silloin saanut hänet päättämään… Niin, niin, — — siten oli hän aina asian muistanut —. Siitä ei ollut epäilemistä. — — — Hän siis ei ollut pyörtänyt hevosta ja ajanut siinä mielessä, että kotona ehkä olisi joku onnettomuuden viesti? Siitähän sitä lähteä piti… No Herran nimessä, onhan selvä toki selvää —.

Vaan tuntui siltä, ikäänkuin ajatus ei kuitenkaan olisi tahtonut oikein tasapainoon ruveta…

Kun Bratt sanoi, että hän ensinnä olisi kotiinsa ajanut, — niin hänen muistossaan ikäänkuin välähti jotain, joka tuolloin oli hänen päähänsä juolahtanut. — Häntä oli tämä kohdannut niin rajusti ja odottamatta kuin tuomiopäivä, — niin että hänen tuskalla täytyi muistella kaikkea…

Oh, roskaa, vatsastahan se tulee, — ties Herra, mitä olen syönyt, — unohdin ottaa kalossit, kun tänään lähdin ulos —.

Abraham parka!… sanoo, ettei hän tahdo palata suveksi kotiin, ellei saa mentionia salongissa — uhkaa lähteä Espanjaan, Italiaan —

Voipi muutoin olla oikeassa, että suuren taiteen näkee vasta siellä, mestarien teoksissa —

— Ei, minä se vaan en saa rauhaa, ennenkuin olen tämän kauttaaltaan läpi miettinyt…

Entä jos olisin ajanut suoraa päätä kotiin? — se poikkeaminen olisi kaikki selittänyt, — — olisiko siellä todella ollut sähkösanomaa?…

Sähkösanomakuitti on oikeuden papereissa… ja siihen oli merkitty, että sähkösanoma oli otettu vastaan luonani kotona kello — kello — eiköhän, eiköhän se ollut kymmenen tai viisitoista minuuttia vailla yksitoista… Ja kun klubissa merkittiin vakuutus, sen muistan kyllä, niin oli kello kaksikymmentä minuuttia yli. —

Tästä on saatava selko!

Hm, — Bratt se ei kuolemakseenkaan aavista, että ihmisellä voi olla hermoja…

Vaieten tarttui hän käytävässä kynttilään ja lähti makuukamariinsa.

XII.

Suuri oli kaupungissa jännitys, kun kuultiin rautatiepäällikön ja muutamain insinöörien matkustelevan piirissä tutkimassa ehdolla olevia kaupunkiin tulevia rautatielinjoja. Kaupungin valtuusto, sen edustaja stortingissä ja useat asiaa harrastavat olivat kokoontuneet Brennan kyytiasemalle, jossa tänään syötiin suurusta.

Johnston oli siellä, hänen piti vielä tänään jatkaa matkaa metsätiluksilleen. — Ja nyt pyörähti kyytiasemalle tirehtori Bratin vaunut, kaksi hevosta edessä…

“Saanko esittää kaupungin ja tämän piirin vallanpitäjän, tirehtori Anders Bratin!” — esitti Johnston hänet rautatiepäällikölle. “Nimen te kyllä tunnette; — ja tässä näette nyt miehen, koko rautatie-ehdotuksen alkuunpanijan, kuten tiedätte… Jos tahdotte selviä ja perusteellisia tietoja, niin saatte häneltä; — ja jos tahdotte neuvoja, joihin eivät ole vaikuttaneet nurkkaharrastukset ja sivulliset edut, niin on hän oikea mies antamaan; —: ja jos päähänne pälkähtäisi olla niitä noudattamatta, niin saatte myös pian kokea, että hän todella on Anders Bratt!”

Tirehtori hymyili ja katseli hallitsevasti ympärilleen:

“Minä joka tapauksessa olen Anders Bratt, ja iloinen olen, jos voin jollain tavalla teitä palvella.”

“Minun ei tarvitse teille sanoa, että asiantunteva apunne on oleva minulle erittäin arvokas ja tervetullut, hra tirehtori…

“— Minä vakuutan teille”, — lausui rautatiepäällikkö, kun suurusta syötiin ja vilkkaasti keskusteltiin, — “meitä kerrassaan piiritetään kaikenlaisilla ehdotuksilla asemain rakentamisesta ja suoraan tuovasta linjasta; — tuskin on laaksossa sitä halkeamaa, jonka puolesta ei kosolta esitettäisi kaikenlaisia, vaatimuksia, toivomuksia ja laskuja, luvataan tulevaisuudessa jos jotain rahtiliikettä, — puutavaraa, teuraita, voita ja paljon muuta…”

“Tiesin kyllä, että sentapaisia anomuksia sataisi päällenne kuin rakeita”, hymyili Anders Bratt; — “ei ole sitä talonpoikaa, joka ei tahtoisi rautatietä oman ovensa eteen. Mutta kaikki tämä on tieltä laastava — täältä salmesta on linja vietävä kaupunkiin kuin linjaalilla, pitkin virran vartta… Ylämaassa valittakoon sitten toinen tai toinen reitti, mikä sopivimmaksi nähdään…”

Hän istui miehevänä ja levollisena, järkevä ja nopea katse syvälti tunkeutui asian joka puoleen, ja tyytyväisellä, varmalla tunteella siitä, että hän se nyt perältäkin oli se, joka peräsimessä istui ja johti. Hän se tässä istui yläpäässä rautatiepäällikön vieressä, ja päällikkö kysyi neuvoa, pyysi häneltä arvioita ja laskuja ja koitti hankkia hänen apuansa ja vaikutustaan joka tavalla… Tavattoman järkevä mies tuo päällikkö… hän se ei ollut niitä miehiä, jotka eksyvät kaikenlaisille syrjäpoluille; sitä oli Anders Bratt pelännyt, — mutta ei, oikea koura oli hänellä! Astui täyden askeleen, niinkuin miehen tulee, vaikka tiellä olisi ollut hevoskuormat kaikenlaisia anomuksia ja nurkkaharrastuksia —.

Tirehtorilla oli hauska tunne siitä, että hän oli oikealla paikallaan, tunsi itsensä tahdoksi ja voimaksi, jota muiden täytyi huomioon ottaa; — rautatie kun saadaan tähän piiriin, sen isä on Anders Bratt!

Pieni vaatimaton suurus, joka syötiin matkaeväistä ja siitä mitä talossa oli parasta, penkillä istuen, kun tuoleja ei ollut riittävästi, se oli tirehtorista uljas juhla-ateria. Rautatiepäällikkö ja hän, — taikka oikeastaan hän…

“Ajatelkaas, hra Bratt, kuinka minulla oli hyvä onni”, lausui rautatiepäällikkö; hän kaatoi Bratille lasin ekstra kuivaa madeiraa matkapullostaan. — “Minulle onnistui heti alussa saada Johnston osoittamaan itselleni ne miehet, joiden puoleen minun pitäisi tässä piirissä kääntyä… hieno järki on hänellä — ja gentlemani hän on, — vapaa kaikista personallisista näkökohdista ja varma kuin kulta”, sanoi hän hiljaa ja tutunomaisesti päätään nyökäten. — “Ja vanhastaan on hän tunnettu meidän piireissämme. Tuo järkähtämätön, humaaninen ja persoonallisuuksista vapaa katsantokanta, se antaa loistoa koko sille perheelle! — Luottamus, nähkääs, luottamus… Ja te, hra tirehtori, nautitte hänen luottamustaan varmasti ja täydellisesti, — suokaa, että onnittelen teitä.”

Tirehtori nosti pari kertaa lasin huulilleen, ikäänkuin olisi hämmästynyt, taikka asiata miettinyt; — joi sitte verkallisesti. “Minä kiitän kunniasta”, lausui hän sangen kylmäkiskoisesti, ja suupielissä ehdottomasti värähteli.

“Eikö se ole hyvää?”

“Ei. — — Se on, minä en juo viiniä aamupäivällä…”

Anders Bratt seisoi vähän myöhemmin, huulet yhteen puserrettuina, huoneen pienen akkunan ääressä ja katsoi, miten rautatiepäällikkö jäi pihassa seisomaan toinen jalka astinraudalla ja keskusteli Johnstonin kanssa, joka istui kääseissä, ohjakset kädessä, valmiina lähtemään.

Tuohan keskustelu näytti tutunomaiseksi käyvän! — Rautatiepäällikkö ehkä vielä lisäksi kuulusteli, ketä hän saattoi uskoa, ketä ei tässä piirissä?… Ja Johnston vaan istui tuossa hajamielisenä eikä tehnyt mitään, — niinkuin tavallisesti, — asetti vaan kokonaisen näkymättömän rautatiekomissionin… Ja hänen itsensä, Anders Bratin, — äänsi hänen sisässään kirventelevä ilkku, — oli tuo asettanut siihen ensimmäiseksi mieheksi. — Täytyi niellä semmoinenkin kunnia!… Hänen pitkä jäsenellinen ruumiinsa nosti ikäänkuin pykälän hartioiden kohdalle paljaasta vastenmielisyydestä.

Tuo, tuo tuolla kääseissä… istui ja vallitsi… piti kaikki ohjakset kädessään.

Tuo vanha kukistunut loisto tehtaalta!… puhkesi hänessä kuin tulipalo…

“Ihmeellisen unohtava ja hajamielinen tuo ystävänne Johnston”, — lausui rautatiepäällikkö sisään tullessaan, “lähtee matkaan eikä muista ottaa edes sadetakkia mukaansa. Täytyi käydä huoneesta noutamassa hänelle omani; — hänhän aikoo kauaksi ylämaihin.”

“Hajamielisyydessä se mies aina onnen onkii, se tietäkää”, lausui tirehtori hymyillen, koittaen näyttää niin hyväntahtoiselta kuin suinkin, vaikka silmät omituisesti loistivat. — “Sitä ominaisuutta saa hän kiittää koko omaisuudestaan! Aivan unohti käydä kotonaan katsomaan sähkösanomiaan — ja sai sillä tavalla laivansa vakuutetuksi klubissa, ennenkuin lähti kotia lukemaan, että se oli mennyt meren pohjaan. — Ja että hän vakuutti hyvässä luottamuksessa, sen saattoi hän perästä päin autuutensa kautta vannoa — — — Ihmeellinen on sen miehen onni”, hymyili hän ilkeästi.

Rautatiepäällikkö äkkiä katsoi hämmästyneenä Brattiin, ja kun hän ei voinut sen enempää lukea tämän kasvoista, niin vaelsi hänen katseensa etsien muihin läsnäoleviin saadakseen selkoa, piilikö tässä puheessa jokin syvempi tarkoitus. Äkkiä käänsi hän Bratille selkänsä.

“Joka tapauksessa hän on ehdottomasti kunnon mies”, sanoi hän lyhyeen.

“Ehdottomasti, ehdottomasti!” — vakuutti Gaarder kuumasti. Suuruksen jälkeen oli hän nyt semmoisissa vireissä, että piti vähän antaa valtaa harmille ja suuttumukselle, joihin tirehtorin hävyttömät viittaukset klubissa Enoksenilla olivat aihetta antaneet…

“Täytyy olla tottunut tirehtori Bratin pilapuheisin”, hymyili hän jotenkin purevasti.

“Te jumalavita saatte nauraa niin paljon kuin tahdotte”, sanoi tirehtori leikilliseksi teeskennellen, — “tosiasioita toki ette kieltäne!”

XIII.

Klaus oli tänään kylpenyt jo kaksi kertaa, ensinnä kaupungin rannassa meressä ja sitten sahalla ryöpyssä. Niin oli helteinen, että päivällä olisi tehnyt mieli pukeutua intiaanin tavoin —, ja jano, — joka viitsisi nousta ja vaivata itseään niin pitkälle…

Nyt makasi hän selällään, niin että lakin litsi varjosti silmät, ja tuumaili lankkukauppoja.

… Ja tuo savun haju!… Pouta-auer peitti kaikki ikäänkuin hunnulla, niin että melkein ei erottanut harjuakaan. — Kaupungilla huhuttiin kulovalkeista, joita muka oli jossain ylimäissä… Hän makasi ja haisteli…

“On tämä oikeata savua, äiti!” huudahti hän akkunaan, — “harjulla se asuu kuin hieno villa.”

“Tämä hiljaisuus on niin kamala ja painostava”, rouva tuli ulos portaille ja katsoi ympärilleen, — tuntuu ikäänkuin kammottavalta… Kaikki nuo kulovalkeat suvella pouta-aikoina, kun kaikki on niin kuivan kuivaa…

“Mutta eikös ole… on varmaan Johnston tuolla alhaalla kujassa seisomassa”…

Johnston seisahtui väsyneenä ja pyyhki kasvojaan nenäliinalla, joka hänellä oli kädessään.

“Lähde kyökkiin, Klaus, ja saa hänelle puutarhamajaan jotain raitistavaa juotavaa — vähän marjanmehua ja jäävettä — ehkä seltersiä? — en luule, että hän välittää väkevästä. —

“Oikein hän näyttää huonolta käydessään tuolla yksinään ja hyljättynä ilman Abrahamiaan!” — aprikoitsi rouva katsellessaan, kun Johnston astui kujaa pitkin kartanolle.

“Kuuma on tänään”, puhkesi Johnston puhumaan, — “painostava, — maailma on saanut itseensä kuin raskasta lyijyä…

“Vai on Bratt alhaalla sahalla? — Aioin pyytää häntä pitämään huolta suorituksistani ensi viikolla, kun lähden metsissäni käymään. Täytyyhän pitää huolta omaisuudestaan.”

“Vakuutta-kaa, hra Johnston! Voihan metsiäkin vakuuttaa. Niin saatte olla turvassa”, intoili Klaus. — “Vaikka se maksaisikin”…

Johnston säpsähti, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.

“Laakson yläpäässä kai se vaan kulo mennee”, kiiruhti Klaus lohduttamaan; säikähtynyt, kiusaantunut ilmaus Johnstonin katseessa ei jäänyt häneltä älyämättä.

“Oih, olin sanoa että — palakoon vaikka kaikki tyynni!” — lausui tämä sairaasti; — silmäluomissa oli jotain niin arkaa ja väsähtynyttä.

Klaus huomasi menetelleensä taitamattomasti… kun oli saanut
Johnstonin pahalle päälle. Täytyi lähteä alas sahalle isää noutamaan.

Johnston istui hetkisen ja katseli eteensä, mehulasiin tarttumatta.

“Ihmeellinen maailma tämä, jossa elämme, rouva”, — pääsi häneltä; raskas alakuloisuus kuvasti näistä sanoista.

“Rakas Johnston, ettekö ole astuneet vähän liian paljon ja nopeasti tässä helteessä. Teidän pitäisi varovammin hoitaa terveyttänne.”

“Ei, rouva, älkää nyt välittäkö tuosta akkunasta”…

“Enkö edes saa tuoda sikaria, — se varmaankin nyt maistuisi.”

“Ei, ei, — ei kiitoksia…

“Ajattelen kveekareita”, jatkoi hän keveällä äänellä, — “jotka kieltäytyvät valaa tekemästä… Siinä kveekarit eivät tee tuhmasti”…

“Sitä olen usein ajatellut”, myönsi rouva, “— varsin ihmetellyt. Pannaan ihminen semmoiseen kiusaukseen!… Ja miten kauhean raakaa, — sitoa ja velvoittaa siihen sielu… Se on barbarilais-ajoilta peritty.”

“Mutta” — Johnston viivytteli, ikäänkuin hänen olisi ollut hieman raskas lausua, mitä aikoi, — — “kun meidän kerran täytyy se tehdä, — niin — koska semmoinen vala sitoo ikuisesti — en voi ajatella kauheampaa sielun kidutuskamaria — kauheampaa helvettiä!”

Hän joi tyhjäksi mehulasinsa ja kaatoi uutta, valtaavassa liikutuksessa:

… “Täytyisi nähdä aivan selvästi omaan itseensä; pohjia myöden, — sielunsa syvimpään, pienimmätkin ajatuksen oraat, — jotta voisi valita ja ottaa itselleen semmoisen edesvastuun koko iankaikkisuudeksi! — Suuri, uhkaava, tuntematon äärettömyys on edessä hirveänä kauhistuksen kuvana: — — Oletko varma? — aivan varma?… Hämärästä, itsetiedottomasta sielunelämästä kuohuu esiin arveluita ja epäilyksiä omista ajatuksista ja vaikuttimista. Kuka tietää, rouva, mitä meren pohjalla matelee… Kuta kauemmin ja hienommin ja omantunnonmukaisemmin itseensä kurkistaa, sitä enemmän karttuu pelko ja epäilys… Ei yksikään, ei ainoakaan ihminen voi raihnailla jaloillaan sitä ajan pitkään kantaa. Se masentaa ja lamaa…”

“Rakas Johnston”, — lausui rouva hänelle, “te olette oikeassa, — aivan varmaan; — mutta —”

“Olen varma siitä”, vakuutti Johnston välttäen,— “että monta, monta onnetonta, — paljon useampi kuin luullaan! — on menehtynyt näiden epäilyksien vuoksi”…

“Eikö terve järki pian sanoisi ihmisille, ett’ei äärellinen olento voi käsitellä äärettömiä arvoja?” mietiskeli rouva.

“Äärettömiä arvoja”… Johnston tuijotti eteensä ja pudisti päätään, — “mitä me tiedämme?… Täällä vaellan, ja jok’ainoa askeleeni, — kaikki mitä teen, pieninkin liike, kaikki — puolihämärä aatekin, — vaikuttaa ikuisia seurauksia, — syiden ja seurausten ääretön sarja… En voi itselleni leikata kävelykeppiä kaatamatta ehkä puuta, josta olisi tullut pelkka temppeliin”…

“Ja” — arveli rouva — “suuret hallitsijasuvut ja valtakunnat, jotka ovat korottaneet ihmiskunnan sekä moralia, että kultturia, monta kertaa on ne perustettu murhilla ja verenvuodatuksilla.”

“Niin, mitä me tiedämme”, — Johnston puhui kuin kuumeessa, — “niistä laeista, jotka elävät suuren olemassa-olon luonnonjärjestyksessä? — Ja kaikki kuitenkin mullistuu, kukistuu kuin mustan edesvastuun horna yhden ainoan vähätietoisen, sokean, siihen verraten kokonaan idiotimaisen ihmisen päälle… Iankaikkisesti sinun täytyy kärsiä seuraukset.” —

Hän joi vavisten.

… “Sitä on niin humaani, että on vapautunut pirusta ja hänen heinähangostaan —, mutta, joko sitten ikuisesti saa padassa kiehua tai ikuisesti paistua tekojensa seurauksissa, — minussa ei ole miestä näkemään, mikä siinä on tuo humaaninen erotus!”

“Teidän puheenne on niin sairasta, Johnston! — Myöntäkää, että teitä tänään vaivaa huono mielentila.”

“On niin harvoja, joille voin mieltäni purkaa; — sisässä käy ja kuohuu niin paljon… Vakuutan teille, että tuntuu ikäänkuin puhaltaisi raikas, keventävä tuuli, kun saa istua täällä teidän luonanne, — teillä on, rouva, oma omituinen tapanne”…

“Ettekö luule, Johnston, että teille tekisi hyvää, jos saisitte Abrahamin kotia — häiritsemään teitä ja täyttämään koko talon harrastuksillaan. Hänpä ei jättäisi teille aikaa mietiskelemiseen ja murehtimiseen maailman alkusyistä ja —”

“Abrahaminko kotiin, — nytkö luokseni?” — Hänen silmäkulmissaan tuskallisesti värähteli, ikäänkuin hänen äkkiä olisi tullut paha olla. — “Ei, ei, — eläköön hän surutonta elämäänsä joutumatta minun elämäni varjoon”…

Hän istui hetkisen, ja näytti siltä, kuin se ajatus olisi saanut hänet yhä enemmän alakuloiseksi. —

“Anteeksi!” sanoi hän, — ja lausui äkkiä jäähyväiset — “nyt näette, rouva, miten tänään olen teitä kiusannut huonolla tuulellani.”

* * * * *

Anders Bratt asteli, puri tupakkaa ja syljeskeli alhaalla sahalla.

“Vai on Johnston meillä?” vastasi hän Klaulle.— “Sano hänelle, että toimitan kaikki hänen puolestaan; mutta ett’en kiireen takia jouda hänen puheilleen tulemaan, — täytyy laittaa matkaan laivan lasti lankkuja.”

Klaun silmät vähän ällistyivät tuon lankkulastin tautta.

“Sano se!” lausui Bratt ja kiiruhti malttamattomana poikaansa matkaan.

— “Niinpä lähtenee lopulta tiehensä”, mutisi tirehtori; hän ei ensinkään ollut sillä päällä, että olisi halunnut tavata Johnstonia…

Jaha, — jaha; — hän astuskeli nopeasti edes takaisin sahatukin rinnalla, jota kettingit vetivät vinkuvaan, nelinkertaiseen sirkkelisahaan, — Strömmin saha ehkä vielä saa kunnian sahata tehtaan metsäin puita, kun Johnston täyttää virran tukeillaan, — ja rautatie minun hyvästä toimestani saadaan aikaan…

Virrassa oli vesi matalalla, ja uneliaasti se päiväsin liikkui eteenpäin; vesirattaan kohdalla olevasta aukosta tuskin tuntui viileätä vetoa, ja tuon tuostakin uiskenteli kekäleelle paahtunut puunpalanen taikka kärventynyt havunoksa koskeen. Ne olivat viestejä ylämaasta, jossa kulot näin helteellä hävittivät metsiä, — ehken eivät toki syrjäjokien varsilla?…

Kekäleet saivat hänet joka kerta miettiväisenä tuiottamaan.

Maantiellä tulla jyristivät kääsit. Pölypilven läpi oli vaikea hyvästi erottaa kuka…

Teidentarkastajako? — tuommoisella vauhdilla!

Tuntui siltä, kuin tämä juuri olisi sopinut yhteen niihin ajatuksiin, joissa hän liikkui. Jotain oli tapahtunut.

Aivan oikein, teidentarkastaja pysähtyi hänen portilleen, taloon noustakseen.

Tirehtori viittasi ja seisoi tuokiossa hänen vieressään.

“Mitä nyt, Finkenhagen, kuloko?”

Raudikko seisoi sääret hajallaan, kärsiväisen näköisenä ja läähätti, sitkeätä vaahtoa riippui suupielistä.

“Niin on, ja ankara, hra tirehtori, Törrisvandetin ympärillä. Tirehtori antaa anteeksi, että minä —”

“Hiiteen anteeksi pyynnöt, onko tässä niihin aikaa!”

“Että minä en joudu poikkeamaan, vaan pyydän saada lyhyesti antaa tässä kertomukseni… ja pyydän arvoisata mielipidettänne ja osotuksianne mukana kaupunkiin, että minne pitää miehiä asettaa. Nimismiehelle on laitettu sana, että hän kokoo väkeä hätään, ja täytynee kai sähkösanomalla pyytää sotaväkeäkin. — Vai mitä hra tirehtori arvelee?… Uskallanko kaikessa kiireessä kysyä”… Teidentarkastaja kuivasi kasvojansa.

“Törrisvandetin ympärilläkö? — molemmin puolinko?” — kuulusteli tirehtori kiihkeästi, — “ja ainako Liadalissa asti, — niissä kuivissa soissa?…”

“Niin, ja harjun kupeilla. Tiedättehän, että Johnstonin metsät ovat harjun takana toisella rinteellä.”

“Niinkö? aivanko — korkealla harjussa?” kuulusteli tirehtori kiihkeässä jännityksessä; hänen kasvoillaan kävi ikäänkuin valon välähdys.

“Ja metsä — kuivaa kuin taula”, — sanoi hän pitkään…

Hän seisoi mietteissään ja kaivoi kepillään; — mutta reipasti sitten äkkiä mielensä: — “No turha olisi kuitenkaan liikoja hämmästyä; — kovalle — sangen kovalle — panee valkean, ennenkuin se pääsee harjun poikki Johnstonin puolelle — — melkein mahdotonta”… Hän äkkiä heitti nopean tutkivan silmäyksen teidentarkastajaan —:

“Ensinnä tietysti on turvattava Liadalin takana suuret Elveberginmetsät. Sinne on asetettava miehiä ja hakattava leveä aukko, muutoin menee kulo tiheässä lehtimetsässä ja pajukossa yli kuin tappurassa… Sinne! — sinne kaikki väki, minkä vaan jalkeille saatte!”

“Mutta Johnstonin metsä on Liadalin harjun toisella puolella, — arveltiin että siellä ehkä olisi —”

“Ne saa, jumalavita, harju suojata; — — kivi ei pala.”

“Arveltiin tosiaan, että ne ehkä olisivat vaarassa —”

“Se on neuvoni!” — lausui tirehtori lyhyeen ja karskisti. — “Tehkää sen kanssa, miten tahdotte… Minä olin isäni kanssa nuorena ollessani monta vuotta siellä tukkia vastaanottamassa, — ja luulisin melkein tuntevani ne seudut.”

“Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; — juuri saadakseni paikkain tuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä —”

“Elveberginmetsät minä sanon, — ne ne ovat vaarassa! — rientäkää ja hevosta selkään!” —

Tämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta teidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan ruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.

Tirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman ilkkuva vahingonilo kasvoissaan… Hohoo, — tietysti olisi kohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin — sitä olisi tietysti odotettu! — — ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle vartioimaan “meidän Johnstonimme!” — omaisuutta ja etuja! — Niin aina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi ystävälle!… Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten laitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.

Tirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.

“Metsävalkea, Jette!” huusi hän — “suuret Elvedalinmetsät ovat vaarassa, — — Johnstonilla on hyvä onni niinkuin tavallisesti. Sillä välin kuin harjun tällä puolen palaa ja paistuu kuin padassa ja purot kiehuvat, on hänen metsänsä niin rauhassa, että linnut laulavat”… lausui hän kamalalla humorilla.

“Olen huolissani Elvedalin metsistä — suunnattoman arvokkaat”… lausui hän tullen arkihuoneesen iltapäivällä tuon tuostakin, ennenkuin ajoi pankkiin…

Alhaalla kaupungilla, jossa joka taholla puhua hyristiin palosta, vastasi hän kaikille melkein vaan puheen katkaisten, — “Elvedalinmetsät! — Elvedalinmetsät! — suunnattoman arvokkaat, — satoja tuhansia vaarassa!”

Kaikki juoksivat ja ravasivat kuin päättömät kanat, pitäen hyödytöntä, uteliasta pakinaansa… tiellä vaan olivat ja kuluttivat aikaa asianomaisilta! Tirehtori mulkoili ja irvisti ja lähetti ihmiset luotaan niin pian kuin suinkin… Pankkiaika ei vielä ollut päättynyt. Rahastonhoitaja sai olla hyvä ja jäädä luukulleen istumaan, turhahan olisi ollut pitää juhlapäivää tämmöisestä syystä. Tässä hitto vieköön ei ollut vakaville miehille juhlimisen syytä — häviö kun uhkasi ja kurjuus! — Olivat hopussa kuin naiset…

“On jo aika, että alamme tutkia ja tehdä selkoa näistä sekavista asiakirjoista, jotka koskevat säästöpankin saamisia Bergsundin kuolinpesästä, — ne makaavat ja makaavat, — ovat jo päälle kahden vuoden vanhoja” — — —

Ja siinä aljettiin nyt kunnolla seuloa ja selvittää papereita suvisen iltapäivän helteessä…

— Tirehtori istui vielä myöhäiseen valoisaan iltaan työhönsä vaipuneena johtokunnan huoneessa säästöpankissa; tuon tuostakin häntä keskeytti sanan tuonti niistä toimenpiteistä, joihin kulon sammuttamiseksi oli ryhdytty. Klauta oli hän käskenyt tulemaan vasta k:lo kymmenen aikaan hevosella noutamaan.

Vihdoin toki alkoi hänelle käydä jotakuinkin selväksi, kuinka paljon säästöpankki yleensä saattoi toivoa, takaisin saavansa, ja kuinka paljon jäisi epätietoiseksi asianajajaan varaan — —

“Kapteni Helgesen tulee tänä iltana ja ajaa kohta ylämaahan miehiä johtamaan”, ilmoitettiin ovesta.

“Soo!”

Tirehtori kiirehti laskemista, valmistuakseen; mutta yllätti itsensä äkkiä ajatuksiin vajonneena.

Hän nousi malttamattomana seisomaan ja muutti syrjään akkunavarjostimen paremmin nähdäkseen.

Noh noh, tässähän minä olin; — hän silmäili muutaman arkin sarekkeet, kastoi kynäänsä merkitäkseen ja jäi istumaan samaa kohtaa tuijottaen…

Tässä lasken niin että vielä tulen hulluksi! Täytyy kiirehtää.

Hän ryhtyi taas kiivaasti jatkamaan.

Harjussa tuo rotko… mutisi hän, huomatessaan hetken kuluttua jälleen ajatuksiinsa vajonneensa, ja rupesi äkäisesti uudelleen työhön.

Käsi ja kynä olivat tukassa, kyynärpää pöydällä, ja elottomasti, väliä pitämättä tuijotti hän papereihin…

Harjussa tuo puronrotko, joka taajaa varvukkoa ja korkeita kuusia kasvaen ulottuu Johnstonin puolelle…

Se oli tänään heti hänen mieleensä juolahtanut, kun hän puhui teidentarkastajan kanssa…

Tuo rotko…

Nuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita isälleen, — noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; — ja sitten oli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät, — mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan metsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.

Helteinen rotko…

Hän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan varretkin — — kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli kulo… Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja rutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa…

Ei kukaan huomannut sitä! — Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun alla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa… ja niin sai kytö edistyä rotkossa, — sen täytyi nousta niihin kuusiin, joita seisoi rotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain ja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi kuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana yhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren tehtaanmetsät… Johnstonin koko omaisuus —

Sitä ei huomaisi yksikään sielu… Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa hiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella puolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen…

Ja tulivatpa sitten — sammuttamaan!

Hän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, — kuinka valkea pääsi vauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle hohtaen tehtaan saloille… ja tuli tarttui — tarttui riivatusti! — itse paksuun, tiheään tukkimetsään… Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa savu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan muutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja kahdeksan tuumaa, — hiljaisesti varttumassa, — ikäänkuin Johnston itse, — kunnes seisoo koko mahdissaan… ikäänkuin esi-isä Abraham… jalosti kasvaneena…

Paistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja forellit kiehuvat purossa!…

Tulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, — hävitti virstottain… Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää… Tirehtori istui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä —

Kasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: — Semmoinen kuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!

Hänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka kynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään…

U — mmm, — kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee tuuli itsestään, — palopaikoilla aina puhaltaa… Kyllä tulee ilman viima, — riittävästi — kerrassaan! — vetäisi humisevan tuulen alhaalta, koko laaksosta…

— Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä enemmän kuin savutorvesta!… Minäpä luulen, että tästä tulee vähän kuin häviön tapaista, — ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti pyytää pientä kädenapua. — Siinähän on miehen koko pääoma… He, he, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi ympärilleen; hikosi, jotta vesi valui — —

Kapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä — taidolla neuvomaan, hän — ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. — Hän kyllä hieman myöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa, — he he, — — ei, — ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan…

Hän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja nojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.

Niin edesvastaukseen!…

Käsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.

Luulenpa, että olen hullu, — aivan mieletön! Minähän se olen neuvonut ja komentanut.

Minähän se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa — —. Teen suoraa päätä kamalan rikoksen…

Kuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?… alkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen kaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.

Äkkiä repäsi hän hatun pöydältä ja syöksyi ulos.

“Onko höyrylaiva tullut? — Onko kapteeni Helgesen lähtenyt?” huusi hän. “Aja, Klaus, heti alas Gaarderin luo ja tuo hänet tänne…

“Onko pankinlähetti siellä?” huusi hän pihan perällä olevaan rakennukseen, — “saa tänne teidentarkastaja — — kohta paikalla —

“Minä olen punninnut ja miettinyt asiaa”, sanoi hän Gaarderille, joka tulla leuhkasi varsin hengästyneenä. “Koko työjärjestys on muutettava!… Johnstonin puolelle vievässä rotkossa, siinä on metsä auaistava — niin pian kuin vaan suinkin siihen päästään! On heti paikalla lähetettävä sananviejiä lähteneitä saavuttamaan, ja Finkenhagen saa lähteä maistraatiin. Minä matkustan itse tänä yönä palopaikalle, jotta saan tavata kapteeni Helgesenin, ja viestejä lähetän joka suunnalle… Siitä vaan riippuu eikö kulo jo ole päässyt liian pitkälle.

“Juokse Johnstonin luo, Klaus, — niin otan sinut matkalla kääseihin, — älä säikähytä häntä — sano, että kaikki tehdään, mitä ihmisvoimilla suinkin voidaan.”

“Minä suoraan sanon, että hän voi olla levollinen, kun isä” — lausui
Klaus ja oli samalla jo menossa.

XIV.

Uusi kaupunginvouti ja poliisimestari oli käynyt tulovisiitillä tirehtori Bratin luona Strömmin tehtaalla; ja seuraavana päivänä jo aamupäivällä tirehtori helisti kaupunginvoudilla eteisen kelloa.

“Toivoakseni annatte minulle anteeksi, hra tirehtori, että otan teidät vastaan täällä konttorissani, huoneeni ovat vielä tyhjinä, muuttotavarat kaikki yhdessä pinossa, kunnes perheeni saapuu parin päivän kuluttua… Esimieheni piti semmoista kiirettä, että virkaani ryhtyisin. — Olkaa niin hyvä, — tässä on hyvä nahkatuoli! — ja voin myöskin tarjota todella hyvän sikarin. Olkaa hyvä” —

“Kiitoksia. — Ei ole ihme, että edeltäjänne niin nopeasti kuin suinkin tahtoi kopistaa tämän kurjan kylän pölyt anturoistaan. Itse hän teki olonsa semmoiseksi, että hänen oli täällä mahdoton viihtyä, — pikkumainen turhan tarkka juristi — tämmöisessä levottomassa merimies- ja satama-elämässä! Hän aina jäi alakynteen.”

“Kunnon mies ja hyväpäinen”, — lausui vouti päätään nyökäten jotenkin kylmäkiskoisena.

“Kyllä vaan, — semmoinen, joka aina joutui ohjattavainsa vaunujen pyöriin… Lopulta oli hän täällä kerrassaan pyöräin alla, — eikä hänen mieltään juuri kysytty” — —

“Sepä ei juuri ole rohkaisevaa minulle, hänen seuraajalleen”, hymyili kaupunginvouti. “Muutoin on mielipiteeni se, että jos sitä miestä olisi osattu oikein käyttää, niin olisi hän ollut kaupungille hyödyksi.”

“Hm, — sairasmaisesti itsepäinen mies! — Hän oikeastaan alkuaan ajoi laivansa aivan pieneen ja vähäpätöiseen kariin. — Olette kai huomanneet kaupunkimme hyvän ja oivallisesti järjestetyn valaistuksen? — No kuulkaa, heti alussa hän pani liikkeelle koko kaupunginvouti- ja poliisimestari-vaikutuksensa, saadakseen meidät ottamaan kaksi — sanoo kokonaista kaksi — lyhtyä muutamaan kujaan! — Sitä varten väänsi hän nurin koko kaupungin, — ja niin sanoakseni hirtettiin noihin samaisiin kahteen tolppaan — —. Niinpä olemme vähin itse saaneet olla poliisimestarina näinä vuosina”.

“Vai niin, mutta siitä edes vastauksesta nyt toivon teidän pääsevän”, arveli kaupunginvouti, työntäen huulensa jotenkin itsetietoisesti nenän alle.

“Hitto vieköön, miten virallinen ilmaus kasvoissaan”, arveli tirehtori.

“Toivon, että tirehtori ja muut vaikuttavat miehet antavat minulle hyvää tukea ja apuansa!”

“Minuun voitte luottaa, hra kaupunginvouti, — ja saatte nähdä, että samalla on koko joukko muitakin voimia apunanne.”:

“En voi kyllin kiittää teitä kohteliaisuudestanne”, vastasi kaupunginvouti hieman kuivakiskoisemmin, kuin Bratin mielestä oikeastaan olisi syytä ollut. —

— On kakko kaunis päältä katsoen — juolahti tirehtorin mieleen; hän mittaili voutia katseillaan, — vähintäin yhtä pitkä, kuin tirehtori itse, — noita punakoita, isorakenteisia ja mahtavan näköisiä miehiä, joita teki mieli väistää jo matkan päästä…

“Olen varsin tyytyväinen, niinkuin kyllä ymmärrätte”, — tuumaili kaupunginvouti, — “että olen vaikutusalakseni saanut kaupungin, joka viime vuosina on kehittynyt verraten tavattoman nopeaan… Matkustavaisten luku yhä lisääntyy… rouva Michelsenin hotelli sen heti näöllään osottaa — vanha vallasväen rakennus, joka on sisustettu kerrassaan uudenaikaiseksi, diligenssi tulee porraspäähän, — korkeat upeat huoneet, joista näkee sataman… Ja semmoiset huoneet julkisia kokouksia ja konsertteja varten!”

“Hm — niin, meillä oikeastaan on kaksi suurta hotellia. Enoksenin on vaarallinen kilpailija, ja kaupunkilaiset ehdottomasti pitävät sitä parempana.”

“Ainoastaan vallasväelle muistuttava ulkomuoto, kun hätäisesti silmäsin, sai minut arvelemaan —. Mutta, hm”, — hän veti jälleen ylähuulen nenän alle — “semmoisesta en tietysti vielä voi lausua varmaa mielipidettä… Näin kerrassaan uudet olot tietysti vaativat aikansa, ennenkuin niitä oppii vallitsemaan.”

Vallitsemaan… vallitsemaan… Tämä omituinen lausetapa koski tirehtoriin… näkyy sairastavan hieman riippumattomuuden himoa.

“Ja täällähän kuuluu seuraelämä olevan erinomaisen viihdykästä”, lausui kaupunginvouti kääntäen puheen toiseen aineesen. — “Ihmisiä, joihin minä ja perheeni arvatenkin voimme liittyä… Teillähän on tuo hieno ja herttainen Johnstonikin. Eilen kävin hänellä vieraana ja se mies kerrassaan viehätti minut.”

“Niin, hänellä on se ominaisuus, että heti viehättää ihmiset”, pääsi tirehtorilta kiireesti.

“Eikö totta, hän on niin tasainen ja suora… kopeutta ei nimeksikään; hänen talostaanhan on tullut jonkinlainen lähtökohta koko vanhalle tunnetulle Macolmin suvulle.”

Tirehtori istui hieman nyrpeän synkkänä:

“Vuoroin yläällä, vuoroin alaalla, hra kaupunginvouti; — kauppasuhteet ja sattuma, ne ne hänenkin olonsa määräävät! — Voinpa sanoa, että olen jo toisenkin kerran hänet pelastanut”, lausui tirehtori muka vaatimattomalla itseensä tyytyväisyydellä… “Kaikissa niissä metsänpaloissa, joita näillä kulmilla on raivonnut, on hänen omaisuutensa ollut suuressa vaarassa. Mies olisi nyt häviön oma, ellen sattumalta olisi täällä kaupungissa pitänyt arveluitani, — minä vanhastaan tunnen nuo ylämaan metsät; — ja minulle tosiaan onnistui saada miehet kulopaikalla vielä sillä tavalla asetetuiksi, — mutta aivan viimeisellä hetkellä, sen vakuutan, — että kulo vielä saatiin pysähtymään!… Se oli tavallaan oikea kohtalon päivä koko Johnston-Macolmin suvulle…”

Kaupunginvouti tarjosi tulitikkua erinomaisen ystävällisesti, samalla kuin hänen miettiväisessä katseessaan oli koko joukko hänen virkansa toistakin puolta, — nimittäin poliisimestaria — —. “Minäpä kuulin Johnstonin puhuvankin teistä sen mukaisella lämmöllä.”

Tirehtori nousi samassa seisomaan. “Aikomukseni oli siis — paitsi että kävin luonanne vastavieraissa, pyytää teitä minua käyttämään, jos ehkä voisin teitä palvella näin alussa, kun järjestätte kotinne ja asumisenne, — työväkeä hankkimaan — nikkareita esimerkiksi. Sahalla on minulla kyllin väkeä teillekin lainata.”

“Miten olette ystävällinen… sulimmat kiitokseni, hra tirehtori!”

Tirehtori kiiruhti katua alas

Uusikin poliisimestari näkyi aikovan istua jotenkin korkealla satulassaan, — aikoi ehkä kulkea erityisiä kaikkein korkeimmasti omia teitään, — jos nimittäin se laatuun käy!… “Joihin voi liittyä”… Valitsee seurustelupiirinsä — —

Ja heti puuttuu Johnstoniin!… Tirehtori huitasi kepillään ja kasvoissa oli ilkkuva ilme, ikäänkuin sisässä olisi kirvellyt ja purrut… Se viehätys ehkä ei hänelle kovinkaan hauskaksi kävisi…

Ja eikös puhunut rouva Michelsenistä ja hänen hotellistaan ikäänkuin olisi hän mikäkin ikäpöppö tällä paikkakunnalla. — Hän se hiis vieköön vielä voi ruveta armossa määräämään huoneet sekä surun että ilon vietolle!

Ajoissa on tässä, siitä ei parane, salpa pantava!

Tirehtori astui syvissä mietteissä, leuka pitkällä…

Tuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein paikallaan… Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi ruveta, — siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle… se jää kun jääkin toisen luokan hotelliksi!

Hän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin hotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin sivu käynyt… Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja katuovesta loisti messinki, — ja portista hän vilahukselta näki diligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia juuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.

… On se oikeastaan vahinko, ett’eivät kaupunkilaiset voi miehissä tänne kokoontua! — — —

— Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.

Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä punaisemmaksi hän kävi.

“Ti-reh-toriko — meillä? — Herra hyvä varjele!” — Kauha vaipui hellalle.

“Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti.”

“Minuako? — — Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee… Minä oikein… koko ruumiini vapisee… Minä en sinne lähde, — siihen minua ei saa mikään inhimillinen voima! — hän se otti minulta klubin — ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit… Hän otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, — ja vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! — Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano hänelle se. — Sano se!…”

Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.

“Sano se, — sano vaan se!… Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois koko hotellista?”

“Mutta ei”, — rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin tavallisesti, — “siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka.”

Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella, ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.

“Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella… saanko kuulla, mikä onnettomuuden viesti?” puhui hän vapisevalla äänellä. — “Tirehtori on niin hyvä ja istuu.”

“Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman kaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja.”

“Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet tehdä tirehtorin tuttavuutta, — kuinka monta yötä olen valvonut ja vuoteellani itkenyt —”

“Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat synnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa, — teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä pitää.”

“Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori”, lausui rouva odottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.

Tirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:

“Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista teitä vastaan, rouva Michelsen?”

Rouva kavahti… oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?

“Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme keskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te varmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?…

“Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien hyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista, rouva Michelsen, minä en ja’a itseäni, personalliset näkökohdat eivät kuulu minun luonnolleni”, — tirehtori leikillisesti taputti rouvan kättä. — “Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa. — Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu teidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille toiveille sen saamisesta, — täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen te varmaankin käsitätte. — Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, — se ei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!”

“Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies oli asian puolesta”, huomautti rouva hienosti.

“Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme”, — lausui tirehtori silmää iskien, — “oikea lapsi julkisessa elämässä, hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee… Tuo diligenssilaitos oli minulle arveluttavana esteenä, — mutta vihdoin onnistui minun yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu —.

“Ja samalla, — olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin minäkin, — olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina… En luule varsin suuresti erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani arvostelemaan; — kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä pitänyt, — minä en pyydä mahdottomia…

“Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla… Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä pitäkö, — luottakaa huoleti minuun… Ja vähitellen, niin arvelen, olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia — se on niitä toisen luokan, näettekös!… Hän saa jäädä hätävaraksi, kun täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! — Poikani Klaus valittaa, ett’ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; — nuorille ihmisille näettekös vaatii viihdykästä.”

“Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori”, pilaili rouva, — “on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet vieraanani.”

“Hm — mm”… Tirehtori nousi lähteäkseen.

“Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!” sanoi hän herttaisesti.

Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan — kovasti hänen mielensä kuohui. — “Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma… Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä vuotena takapajulle joutunut… Mutta nythän on kaikki taas parhain päin kääntynyt!”

— — “Ei se ole helppoa”, selitti rouva Michelsen myöhemmin, — “kun tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, — mutta perästäpäin sittenkin kirventelee!”

XV.

Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin kanssa.

Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti päästäkseen sohvaan lepäämään… Levottomasti, melkein tuskallisesti oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä…

Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, — ja rouvan mielestä hän kävi niin luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, — että rouva sen vuoksi tunsi oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana hyvästä.

Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, — unohti, mitä viimeksi oli sanonut… Nyt puhui hän perintötavaroista ja vanhoista kaluista…

“Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat,
Johnston!” pilaili rouva.

“Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja — kuulkaas nyt, älkää virkatko siitä mitään Bratille!” — hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti. — “Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; — onhan tämä, niinkuin sanotte, hieman lapsellista… hieman omituista”… pakisi Johnston puoleksi hämillään —. “Mutta miehenne kello on todella sangen merkillinen… Kerran hän siitä minulle kertoi… Hänen isoisänsä osti sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle, Köpenhaminasta muistaakseni, — se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti suuren kellotehtaan Sveitsissä?… Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi Islannissa kuninkaaksi… Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan — — joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?” — kysäsi hän tavattoman varovaisesti… “Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, — Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella”…

Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli… “Tuommoisessa kellossa, joka vaan käy ja käy… ja laskee, mittaa todellisuutta… siinä voi olla kokonainen tuomio…

“Mutta siitä minä tahtoisin selkoa”, — lausui hän äkkiä itseänsä kooten, — “paitsi muusta — mutta älkää minulle naurako — — siitä onko kello viime vuosina — se näettekös on jo kulunut, — edistänyt vai jättänyt? — kuluneet kellot aina tahtovat edistää — — se luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita…

“Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin”, — mutisi hän.

“Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko taakse päin?” kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.

“Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, — on maannut siinä koko viime vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan… Bratt on luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi.”

“Vai niin — vai — rikki — monta vuotta”… hän näytti kerrassaan pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä…

“Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?” alkoi hän äkkiä uudelleen aineesta poiketen. — “Nyt muistan, — noihin pieniin kultaperiinhän minä tartuin —. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, — ja tuota pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! — Niin hieno ja vähän — vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin… Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, — ikäänkuin tuo kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi.”

“Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston”, hymyili rouva, — “tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana loukkauskivenä nuoresta pitäen.”

“Hm, — minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät minua viehättävät —. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne päälläni lepäävät… Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? — Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse… Usein tulen tänne vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään”…

Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. “Mielestäni voimme kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston… Te ehkä vähän luotatte minuun?”

“Vähänkö?”

“No niin, sanokaa sitten paljon; — se imartelee minua. — Ja nyt koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta… Mihin tilaan omatuntoni joutuukin!” lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.

“Älkää naurako, älkää naurako, — no niin, näenhän minä sen teistä, — naurakaa mielenne kyllältä, — kun olen lähtenyt.”

“Kuulkaas Johnston! — eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo vanha kello lahjaksi?… Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin paljon valtaa Bratin yli; — onhan se perhekalu ja —. Mutta jos se teille iloa tuottaisi, ja etenkin, — etenkin, — jos saisin Bratille sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, — että te salassa käytte ja kadehditte häneltä tuota kelloa?”

“Ei, ei millään ehdolla, rouva! — kuuletteko”, — huudahti hän melkein kauhistuneena. “Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä; — niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee, saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei aavistaisikaan —”

“Nyt sanoitte jotain, Johnston, — nyt sanoitte jotain”…

“Mitä niin?”

“Se oikein alkaa ajatteluttaa — mitä nyt sanoitte… Useinkaan en teitä ymmärrä” — —

“Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, — antakaa minulle siitä kätenne, — hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani, — minua hävettäisi. — Semmoinen on luonteeni… Ainoa maailmassa, jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä avomielisesti kuin rippi-isälle… Niin niin, niin niin, — minä alan tässä sydäntäni purkaa niin että… huomaan, jo on aika tieheni korjautua”…

Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman etunojassa lehtokujaa kulkemaan…

— — Oliko siinä se vika, että se edisti? — toisti hän varmaan sadannetta kertaa…

Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, — kiiltävää, hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa… Hän näki sen, — se oli niin siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, — juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä, ja vakuutus sen mukaan merkittiin, — kahtakymmentä minuuttia yli yhdentoista…

Oliko se edistänyt, — väärin se varmaan kävi, — ja oliko ehkä kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, — esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? — eikö ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut mahdotonta sitä tavata, vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa… Kuitin mukaan oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä vailla yhdentoista — sikäläisen kellon mukaan… Kaksikymmentä yli yhdentoista — olisiko sillä välin — —

… Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, — eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!… Se aavistus, joka hänellä mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan, — ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä haaksirikkojen pelkoon sinä iltana — eikö se mitään merkinnyt?…

Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, — se kasvoi hänen mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria… vihdoin takertui hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli kullasta — —

Jos se edisti, niin hän oli vapaa, — tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.

Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät… kun viisari jätätti, — kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!… Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen jatkona; — vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi… ja haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan…

Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, — tuikki kuin äkämässä neula… jätätti — — edisti…

Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, — niin usein kun olikin arvellut, aikonut, tuntenut siihen viettelystä; — mutta aina hän oli peräytynyt, kun sanat jo olivat huulilla.

Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, — ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää…

XVI.

Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista, — etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi kaaria… Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut. Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa kaupunkikonttorille — ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja neljänneksessä!

Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä istuivat iltapäiväkahvin ääressä.

“Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?” kysyi Gertrud, — “tunti on jo siitä kun söimme päivällistä. — Oletko syönyt ulkona jossain?”

“No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu”, arveli tirehtori auliisti, — — “lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? — vaeltakoon rauhassa omia teitään.”

“Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen olen kuitenkin tullut tänään tehneeksi — sattumalta”, sanoi Klaus ja laski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. — “Entä nyt! — lueppa mitä seisoo tuossa… Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu… Suurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti… Sähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli äänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon.”

“Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!” puhkesi rouva sanomaan.
“Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut.”

“Niin isä!”…

“No niin kyllä, Jette”, — lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli; olihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; — “vähäsen ansiota uskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni…

“On niin ihmeellistä”, lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, — “vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä tämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut — —. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja asiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet… Se oli minun ehdotukseni, — ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään pudistivat; — se muka oli niin mahdotonta. — Ja kerrallaan kävi se sitten niin mahdolliseksi!”…

“Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, — että nimittäin kaupungilla jo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä että olet — paitsi kolmen lapsesi isä, — myöskin tänne tulevan rautatien isä… Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä; samana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus, aikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, — ja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, — ja kun kerran olen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, — tuomaan isälle hopeisen kirjaillun juomasarven.”

“Minulle? — minulleko, poikani?”…

“Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin vaatimaton.”

“Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!” lausui tirehtori hymyillen.

“Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut kaikki, äiti — enkä salannut rahtustakaan. — Tätä olen nyt sisässäni kantanut sangen kauan — helmikuusta alkain aina toukokuuhun, — ilman että luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! — Sinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? — tietysti. — Olen varma, että hän sitä perästäpäin väittää, — Gertrud on aina älyävänään kaikki, äiti… Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen; ja keskusteltiin sitä siitäkin’ sillä aikaa kun sähkösanomia odotimme… Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva ripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin perustanut.”

“Kuuletko Bratt!” sanoi rouva.

“Ollappa nyt vähän kaunis”, pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin lattialla.

“Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti — — hän vaan niin mielellään riippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!”

“Loruja”, — murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä tuulella.

“Yksimielisesti huudettiin — taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä, — kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat, että he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat luoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta muotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi…

“Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä päivällisiltä!”

“Soo, soo, — jaha, — vai perältäkin… minulla on kunnia… että hra
Johnstonin poika”…

Tirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.

“Oliko Johnston kokouksessa?” — kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen kääntyen.

“O-li, — ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt tulevat rautatien varteen.”

“Minä se olen, — minä, — joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen miehen taskuun…” mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi kuuluivat raskaalta huokaukselta… “Hra Johnstonin poika, — nuoren perijän taideteos, — he he, — he he, — kiitän kunniasta! — sitä pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla nyt on parinsadan tuhannen omaisuus… Ei” — hän kääntyi omaistensa puoleen rajussa mielenliikutuksessa, — “kiitän nöyrimmästi, — siitä kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!”

Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.

“Tämähän on kuin hulluin huone!” huudahti Klaus ja tuijotti hämmästyneenä eteensä, — “Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta hän vaan potkii vastaan!… Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää — — — Jaa-a, — kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, — saa tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!” — hän käänsi katkerana kulkunsa päivällisruokia kohti.

“Kokemusta maailmasta, — sinäkö!” — huudahti Gertrud hänen jälkeensä.

“Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma olisi vähä parempi!” huokasi rouva syvästä sydämestään. — Hän näytti nyt niin oudolta, — kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain kauhistunutta… Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen —

“Gertrud, — ei, tänne voi joku tulla! — Gertrud, seuraa minua!”…

Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle…

“Gertrud”, — kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi…

“Minun täytyy se sanoa, — vaikka vaan kuiskaamalla, vaan kuiskaamalla… minä en uskalla, Gertrud!… Isä on muuttumaisillaan varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt vasta olen sen käsittänyt, — tänä päivänä vasta!… Me emme voi häntä auttaa, — emme voi häntä auttaa… hän on, — niin, miten sanoisin, — vaan minun täytyy se lausua!” — huudahti hän — “joutunut kehnon ja ruman kateuden saaliiksi… Johnstonia vastaan”…

“Ei mutta äiti!” keskeytti Gertrud, “tiedäthän sinä, isä aina on ollut semmoinen, ett’ei ole sietänyt ketään rinnallaan… Ei tämä koske vaan Johnstonia.”

“Ei, ei, — häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin nimi mainitaan! — Se polttaa ja kirveltää… Tilapäinen pieni sana voi saada hänet aivan suunniltaan, — kasvaa mitä pahimmaksi loukkaukseksi!… Hän salaa sitä, — puree sormiaan — oletko huomannut?… Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään… Ja pahinta kaikesta! — hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa teeskentelemään, — kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä on sielulle helvetti, ellei tämä! —

“Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän valheellisiksi. — Oih, — se koskee niin kipeästi”, vaikeroi rouva…

“Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia… Siinä on jotain hullua, hurjaa… ja jotain — jotain”, — kuiskasi hän salaperäisesti, — “minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on — jotain käsittämätöntä, — johon isä on syypää…

“Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, — vaikk’ei maailma niitä näe —. Isä on sairas, — suunniltaan — riivattuna” — rouva nyyhki ääneensä — “sairas kalvavasta kateudesta!”…

Hän painoi päänsä tyttären helmaan.

“Aivan kuin minun ja Abrah —” — — huudahti äkkiä Gertrud; — hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään… Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, umpimieliseksi, jäykäksi — poissa olevaksi…

Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta… Mustasukkaisuus, — kateus… samat mielettömät intohimot!… Etkö ole kuristanut omaa rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni… Hän istui ja silitti äitinsä päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli — —

Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!…

Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.

“Olen miettinyt, Gertrud, — että eiköhän pitäisi kirjoittaa Abrahamille?… Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja alakuloiselta. — Kirjoittaisinko minä… vai”… hän katsoi hiljaa tutkivaisesti tyttäreen, — “miten luulet, Gertrud, — kävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit… Kummanko luulet paremmaksi? — Kotia hänen pitäisi tulla… Minusta käy välttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi isänsä luona… jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin —”

“Minäkö, äiti? — kirjoittaisin… nyt”…

Hän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään. Kaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa, joka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun he silloin keskustelivat tuolla maantiellä… Gertrud kotona pikkukaupungissaan… oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa entisten muistojen romukasassa, — jäänyt unohtuneeksi idylliksi…

Taas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä ja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; — mutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään… Mallejako, joista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän sydämensä sisimmässä pelkäsi?… Ei, — vaan koko hänen taidettansa, hänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle ahdistanut! — ja kuitenkin, — olihan se hänen rakkain ajatuksensa, että Abraham olisi taiteilija? — maalaisi ihanasti! — hän rajulla tulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?… Mihin kaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet saattanut?…

Miten he molemmat olivat toisensa tunteneet, — “kasvaneet yhteen”, kuten Abraham oli sanonut… Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä elinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti…

“Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?

“Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo huomisaamuna varhain.”

XVII.

Abraham oli palannut kotiin, suoraa päätä Parisista — aivan odottamatta!…

Lopulta hän niin hartaasti ikävöi isäänsä, Sofia tätiä ja kotona kaikkea, että oli jättänyt maalaustelineelle luonnoksen odottamaan, märkänä ja keskeneräisenä — — —

“Oikeastaan pitäisi sinun, isä, maksaa se”, — pilaili hän… “Mutta minä en ole semmoinen visukinttu kuin sinä, — saat velkasi anteeksi… Mehän olemme kauhean rikkaita! — — Sangen hyvältä näytät nyt, isä, — en tarkoita, että juuri terveydestä uhkuvalta; — mutta maalarille mainiolta. Voit arvata, että minä olen tottunut kasvoja näkemään —. Sinuun täytyy ryhtyä nyt, heti paikalla —.”

“On sekin päähänpisto…

“Mutta merkillistä se on tosiaan, minä en vieläkään ole päässyt sen perille, — miten näin äkkiä palasit kotiin… Sinulla on joku syy, poika!”

“Mutta rakas isä, mikä muu syy kuin se, jonka sanoin.”

“Oh loruja, — sinä olet niin ihmeen puhelijas ja omituinen, että minusta ikäänkuin tuntuu, että sinä vähän narraat minua — —.

“— Niin, mutta iloinen olen, että tulit! — Eihän se ole juuri hauskaa, kun täytyy aamusta iltaan juosta vaan asioitaan… Ja, — täytyy tunnustaa, ett’ei mielentilanikaan juuri ole kovin raikas… Mutta nyt kun lupaat jäädä tänne talveksi, — nyt luulen helpottavan…

“Kuulehan Abraham, etkö luule minun älyävän, — Sofia täti on sinulle jotain kirjoittanut? — Vaikka olen niin nimenomaan häntä kieltänyt”, huudahti hän äkkiä hermostuneesti.

“Kunniasanani kautta, isä, hän ei ole sitä tehnyt; — hänen sanainsa mukaan olit sinä muka niin terve ja hyvässä voinnissa kuin suinkin… Hän narrasi, sillä huononahan sinä olet varsin!”

“Olisiko ehkä rouva Bratt sattunut…” kysäsi isä tutkivasti.

“Kunniasanani — — —. Mutta koska nyt kerran tahdot papereihini kurkistaa, niin voinhan sen sinulle sanoa, että — pisti päähäni eräs — vanha tuuma — —. Sen laatuinen, josta ei koskaan erilleen pääse —. Täytyi päästä kotiin näkemään tuota Gertrud Brattia; — sangen merkillinen ja vaikea muotokuvattava. Olen aina pitänyt häntä oikeana voimankoetuksena. — Ensinnä täytyy yrittää saada hänet istumaan; — ennen ei hän millään muotoa tahtonut siihen suostua”…

“Niinkö siis oli asian laita, — ja voinko siihen luottaa! — Et siis tullut minun terveyteni takia…”

“Paremmin oman terveyteni takia —. Mutta miten oikeastaan on sen terveytesi laita, isä… teetkö mitään sen parantamiseksi?”

“Verenkierto on huono, näetsen; veri pyrkii päähän; — ja käyhän sitä vähän raskaaksi.” — —

“Se ei muuta merkitse, kuin että sinulla oi ole luontoa tämmöiseen raatamiseen, isä! — Sinussakin on jotain epäsäännöllistä taiteilijaverta. — Mutta onhan sinulla varoja elää ja huvitella itseäsi, niinkuin itse tahdot. Etkö tahdo lähteä yhteen höykkään minun kanssani? — — Rakennamme sievän talon jonnekin metsiisi, — semmoisen kuin minä tahdon, — emme semmoista kuin sinä”, — pilaili hän —. “Tuommoisen vanhanaikuisen pölkkytuvan, josta on näkyala vaahtoiselle koskelle ja alaspäin yli etäisen veden… Minä yhä enemmän ja enemmän alan ikävöidä, että saisin kotona elää ja maalata. Ja sinä hellität kukkarosi nauhoja, laitat puutarhan ja muuta sen tapaisia, josta pidät. Talossa puuhaamme sitten kumpikin omalla kulmallamme”…

“Eikös ole ihmeellistä Abraham, — siitä pitäen kun sinä aamulla palasit, on tuntunut niin kevyeltä ja hyvältä… Sangen mahdollista on, että vaan kaipaan vaihtelua, — muita harrastuksia kuin näitä, jotka eivät oikeastaan ensinkään ole omiani.” —

“Sinulla on ollut liian hyvä onni, isä, nyt on sinulla sama kylläisyys, kuin liiaksi syöneellä miehellä.”

“Lähdemme yhdessä matkaan, Abraham, katsomaan, minne rakennamme! Joudun kolmen tai neljän päivän päästä.”

“Etkö ennen?”

“Parin kolmen, — ehkä. Totta on, että elän täällä kuin kuopassa… ja luonnollistakin on, että se tekee synkkämieliseksi ja raskaaksi ja panee veren nousemaan päähän… Viime aikoina olenkin elänyt paljaassa veren nousussa… Mutta nyt olen aivan vapaa siitä ja — ajatuksistani!”…

“Syö englantilaista suolaa, isä!”

“Niin, merkillistä on, miten kaikki riippuu ruumiista, — — kun nyt esimerkiksi ajattelen, mikä kaikki minulle tuota näivetystä tekee.”

“Mutta rakas isä, onko sinulla oikeastaan mitä murehtia? — Sinähän olet nyt varakas mies.”

“Kun ei ole, niin kuvittelen, — jotain oikein kamalaa! — punnitsen ja pohdan, enkö oikeastaan sisussani ole konna, — joka olen omaisuuteni hankkinut petoksella, joudun helvettiin ja niin edespäin, kuten hra Cophagus sanoo… Lopulta aivan paistaa itsensä — kun ei ole todellisia huolia…”

“Sinä olet menestykseen tyrttynyt, isä”,

“Aivan niin, — olen liian heikko, näetsen, sitä kantamaan. — — Kun nyt taakseni katson, niin tuntuu minusta, ikäänkuin olisin vaeltanut täällä yksinäni, tallustanut kuin raskaassa unessa. — Niin kyllä, meidän täytyy keksiä jotain, joka synnyttää harrastusta, — rakentaa… Nyt kun olet suuri taiteilija, niin täytynee sinun saada linnakin itsellesi, poika! — oikein romantillinen”…

“Ja sitten puuhaamme vähän tuon terveytesi hyväksi, isä. Minusta on parasta, että suveksi lähdet jonnekin kylpemään; — minulla tosiaan ei ole mitään sitä vastaan, että lähden seuraasi. Hyvää saattaa minullekin tehdä, että saan itseäni hieman huuhtoa kylmässä täällä pohjolassa; — sangen veltostavaa on lämpö tuolla Italiassa.”

“Ei ole hullumpi ehdotus! — Ehkä tosiaan tekisi hyvää sinullekin, jos vähän karkaisisit itseäsi, Abraham” — —

Hän istui siinä poikansa kanssa myöhään iltaan…

“On aivan kuin avautuisi kokonaisen vuoden hauskuus eteeni, — paljaastaan semmoisia asioita, jotka tuottavat minulle riemua! — — Elinvoimaa ei puutu, miksi olla sitä käyttämättä, — ja taas tulee tuo raskasmielisyys — —.

“Täytyykö minun nyt jälleen ottaa noita rohtoja, Sofia?”

“Tohtori… näetsen Johnston; — jotta veri joutuisi —”

“Ei nyt, ei kiitoksia; — veri alkaa taas yht’äkkiä olla suunnillaan; siltä rupeaa tuntumaan — —. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen rohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, — — huh! — Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi… Ei mitenkään —. Abrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin aion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala… Pitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!”

* * * * *

… Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän… herättää harrastuksia… että saisi nähdä hänet onnellisena…

Mutta — minä en ole Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen tehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa — ja jolla on oma edesvastaukseni… Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan tekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi… ruveta hyvälle päälle… Mutta, — tuon valan nyt olen kerran tehnyt, — ja, eikö sen laita ole oikea? — Se on minun asiani se, — — joko yritän sen unohtaa, taikka en…

Kas niin, kas niin, — siinä sitä ollaan! — Enkös taas heräjä keskelle noita iankaikkisuuden mietteitä? — Eilisyönä, Abrahamin kotiin tultua, nukuin niin suurenmoisesti; — avasin silmäni ja luulin kellon olevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, — ja se olikin jo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; — sukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme päivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan…

Koko eilispäivän tuntui olo niin keveältä… Ja nyt, — tässä nyt olen jälleen… pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa…

Aina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; — että ihminen on yksin, yksin, — ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää ympärilläsi… Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä huimaavan, yksinäiseksi — — ja se se tuottaa niin suunnattoman tuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja semmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi…

Mutta minä, — olen sairas, olen… Se on, minulla on jonkinlaisia omantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne selviäisi, kävisin terveeksi — ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa metsään, kylpemään… Vaan tämä, ett’en koskaan pääse selville siitä, eikö minussa ole jotain, joka kalvaa, — jos se tulee mukana, niin — — —

Mahdotonta ei ole, että se kello edisti… vanhat kuluneet kellot, joissa on uudet vieterit… Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli kymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla… olisiko sillä välillä… Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut omaatuntoa vaivata…

Niin niin, niin sitä luulee, toivoo… Vaan eikö se riipu mielikuvituksesta…

Hän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, — kuinka kauas oli se voinut painua?… mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja myöhempään…

Ja sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän voinut ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai eikö… kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä kasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.

Hän seisoi ja tuijotti sänkyä…

Mahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille… Paras pukea ylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. — Ja ajatella Abrahamia…

Jos ottaisi käteensä kirjan… Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan…
Ei — — —

Voi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon alla tässä asiassa, — voi kun voikin… Ja kun olisin terve, niin terve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. — Se sanoi sen niin selvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän…

Vaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä en jaksa enää; — enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden, enää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti viaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle —.

Minulle merkitsee tämä joko tahi!

Voisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai välittömästi tämän kautta voittanut? — koko omaisuuteni, — — niin että jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, — — mikä riemu se olisi!

Sitä vaan ei tee… sillä olenhan minä niin “ylen onnellinen!” — jaha, mutta kuta enemmän voitan, sitä suurempi on kidutus —

Kuinka usein jo olen tällä kohdalla seisonut…

Se on kuin asema, johon aina johtaa tieni; — mutta liha ja veri ei tahdo… Se on liian luonnotonta, — riipun liian kiinteästi tavarastani, — — onhan minussa tuo suvunmaltti. Se on sangen syvään juurtunut…

Jos testamentilla lahjoittaisi pois? — Antaisi arkailematta koko roskan… Jumalan nimessä, kuinka kevyeksi ja iloiseksi kävisi mieli!…

N-jaa, olen varma siitä, että moni omaisuus tässä maailmassa on lahjoitettu pois samasta syystä, — jonkin sovittamiseksi.

Jos ryhtyisin toimeen verekseltä päätökseltä…

Muutoin voisin minä heikko, hapuileva ihmisparka ruveta katumaan! huudahti hän…

“Abraham! Abraham!” — yösydännä seisoi hän kynttilä kädessään poikansa huoneessa.

“Mikä nyt, isä, — mikä sinun on… Sinähän loistat, ikäänkuin olisit voittanut vähintäin sata tuhatta. Oletko saanut sähkösanoman…”

“Olen varmaan iloinen, poikani, — — ja auta nyt isääsi!”…

Abraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä…

“On asioita”, alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, “jotka voivat niin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle… jotta ihmisen voimat eivät riitä niitä kantamaan… näetsen, — minä en luule, että olen konna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon… Mutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua kaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, — kokonaan!” —

Siinä siis syy, — sielu sairas…

Abrahamiin nousi valtaava tuska, — tämä saattoi päättyä…

Hän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua tasapainosta, — vaan vaikuttaa isään varmuudella.

“Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham… Olisit voinut elää itsenäisenä rikkaana miehenä mutta — — —. Sinusta kai tämä on perin raskasta?”…

“Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? — Et suinkaan voi kerrassaan repiä kattoa pääsi päältä?”

“Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt”, — vastasi Johnston raskaasti. — “Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin tarkoituksiin…

“Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, — mielipuolen työtä? — kun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi — antaa pois koko toimeentulonsa!”

“Oletko hullu, isä, — minunko tähteni?… Saan minä täällä kotona itselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois… Ei, ei, — anna ja lahjoita vaan mielesi hyväksi!

“Ja kuules, isä, älä vaan kerro Sofia tädille, ennenkuin olet tuumasi toteuttanut”…

Johnston melkein putoomalla vajosi tuoliin. “En tiedä, voinko enää käydä oikein terveeksi, Abraham! — mutta näin kevyeksi ja iloiseksi ei isäsi ole tuntenut itseään elämässään…

“Nyt saan, luulemma, rauhallisen unen… Ole niin kiltti, että saatat minua alas, minua vähän pyörryttää…

“Jos sinä tietäisit, mikä kidutuksen paikka tämä vuode on minulle ollut”…

— — Abraham makasi ja itsekseen vihelteli kaiken yötä…

… Kovasti oli elämä isään koskenut… Hän ei ole kestänyt tässä aallokossa, joka häntä on nostanut ja laskenut —. Ensinnä sai raastaa tehtaan vararikosta… ja sitten — kuuden seitsemän vuoden kuluessa, — kokosi rikkauksia kuin höyryn voimalla, — hankki haarniskan semmoisen kuin mikäkin Bratt…

… Olinpa jo tottunut pitämään itseäni aika rahaporsaana… Ensi luokan piletit… makuuvaunut… hienot hotellit…

Oh roskaa, — nyt on niistä päästy! —

Täytyy pitää huolta, että on jotain olla Abraham Johnstonkin…

* * * * *

Tirehtori ja asianajaja Gaarder nousivat yhdessä Johnstonilta vievää katua; hän oli kutsunut heidät todistamaan testamenttinsa, jonka kautta hän heti antoi kaupungille ja piirille yleishyvää tarkoitusta varten kaikki mitä hänen metsistään saataisiin, pidättäen itselleen ainoastaan oikeuden määrätä rahain käyttämisen, — ja kuolemansa jälkeen loput omaisuudestaan, paitsi taloa ja parinkymmenen tuhannen kruunun edestä arvopapereita.

“Merkillinen mies!” sanoi tirehtori lämpimästi ja vavisten; hän oli syvästi liikutettu; — “ei ole sitä hyvää, jota en voisi hänestä luulla.”

“Aivan niin, tämä on tosiaan valtaava tapaus”, puhkesi Gaarder sanomaan, niinikään liikutettuna; — “oikein tarvitsee aikaa, ennenkuin siihen tottuu — koko omaisuutensa!”

“Nii-in, eipä jää rahamiehestä suuria jäljelle nyt”— lausui tirehtori, pysähtyi mäkeen ja katsoo miettiväisenä taakseen Johnstonin tonttia ja laivasiltaa, — “ainoastaan pieni hiili-liike, jota on hyvin hoidettava ja tarkattava.”

“Saattaa sanoa, että koko sen vallitsevan aseman, joka hänellä oli piirin suurena tilanomistajana, sen on hän muitta mutkitta päältään riisunut!” huudahti Gaarder haltioissaan.

“Minusta on hän taas käynyt ikäänkuin ylinähtäväksi, — ja”, — tunnusti tirehtori suoraan sisustaan.

“— Ja monta vertaa sympaatisemmaksi kuin tuo — mahtimies, joka taas alkoi ikäänkuin raskas pilvi riippua kaupungin ja piirin yli tehtaan vanhalla loistolla, — ei tiennyt, mitä arvaamattomia vaikutuksia siitä vielä alkaisi esiintyä. Hänestä oli lopulta tulla jonkinmoinen mahtivekkuli, jota eräät toiset maailmallisemmat herrat nauhasta liikuttivat!”

“Suurenmoinen teko!”

“Tietysti”…

“Tahtoo herättää huomiota, — olla loistava esimerkki.”

“Niin varmaan, — voihan silläkin olla pieni ulkonainen tyydytyksensä”, — lausui tirehtori.

“Syyt?… ja perusteet? niitäkö mietitte, tirehtori!

“— Niin, minusta melkein täytyy Johnstonin tuntea, jotta voisi käsittää, että tuommoista ideali idyllimäistä innostusta yhteishyvän puolesta vielä on olemassa!”

“Hän on niitä, jotka helposti joutuvat kaikenlaisten ideain saaliiksi”, — lausui tirehtori tylynlaisesti — “haaveksiva, — herkkä vaikutuksille… Mutta varmaan pitää häntä joka tapauksessa ihailla.”

“Niin, kun tuommoista maailmassa kerran tapahtuu, niin ei voi se olla viehättämättä”, — jatkoi Gaarder innostuneena, — “sen sanon että” — — —

“Noh, noh, — tietysti ei se voi olla hieman suurentamatta omissa silmissä, — ja muista ei se mies välitä nimeksikään — —. Mutta poika” — sanoi hän ja kutisti huuliaan hieman punniten, — “eikö liene hänelle suuri pettymys, kun täytyy herrasmiehen pojasta alentua löysäksi taiteilijaksi, joka saa pensselillään elää, — kumarrella tilauksia ja taistella leivän edestä”…

“Ihmeellistä kyllä”, aprikoitsi Gaarder, — “että hän niin innokkaasti joudutti asiakirjaa valmiiksi — —.

“Tahdotteko kuulla kaupungin suuren, hämmästyttävän uutisen, kämnäri!” huusi hän tälle vastaan; —”se ei voi sanomalehteen tulla kuin vasta huomenna.”

“Hyvästi, hyvästi Gaarder!… täytyy lähteä säästöpankkiin”, — lausui tirehtori äkkiä. —

— Hän astui nopeaan ylämäkeä; hänen sisässään yhä kävi ankara kuohu, joka Johnstonin huoneessa oli noussut — —

Pthyi, sylkäsi hän… Tuossa Johnstonissa on, hitto vieköön, etevyys semmoinen, että se kerrassaan panee hurskaalle mielelle! — En eläissäni ole nähnyt semmoista, en, — luopui noista metsistä yhtä tyytyväisenä, kuin joku toinen olisi ollut ne saadessaan… Sen vuoksi että hänen hienolle luonteelleen nyt kerran soveltuu tehdä hyvää omaisuudellaan. — Häntä ei huvita omistaa sitä, jota me muut pyydämme hiki hatussa, — vapaasta tahdostaan alkaa jälleen elää vaatimattomana, uutterana miehenä… Eläissäni ei mikään ole näin minuun vaikuttanut. — Täytyy, hitto vieköön, pyyhkäistä hatun päästä hänen edessään; — ja minä olen ensimmäinen sen tekemään!

Niin, niin, — koska omaisuus nyt muutetaan rahaksi, saamme kai pian ottaa sen vastaan… Saadaan kai sairashuone kaupunkiin — tai kenties turvakoti vanhoja palvelijoita varten, tai merimiehiä. — Joo, siitä toki tulee toista kun Harrestadin puuhista! — Ja entäs maalla, — hän puhui kerran avusta talonpoikaispojille, joilla on lahjoja taiteilijoiksi —. Tai köyhäinhuone? — kouluja — —. Hänellä on siihen suuntaan tuumia…

Ja niin menee joka reikään osa omaisuutta! — jonka avulla hän pysyi pinnalla maailmassa…

Mutta itse asiassa, hänet mainitaan joka kerta sanomissa… Hän saa todellakin kyllin tyydytystä turhamielisyydelleen, — jos häneen on mennyt inhimillinen heikkous tulla mainituksi hyväntekijänä — — —

Hitto vieköön, eikö hän vaan esiinny ihan uudessa loistossa! — Hän tulee painamaan vaa’assa enemmän kuin milloinkaan ennen. Koitappas sanoa sanaakaan häntä vastaan…

Hän? — kyllä hän korotetaan pyhimykseksi vallan! —

Hm-m, — sitä laskutaitoa… Kuinka hän tehneekään, se vietävä, aina hän joutuu ylimmälle sijalle.

Viisas, — syvälle näkevä — pääsee sinne minne hänen kunnianhimonsa pyrkii, — ostaa sen niillä metsillä.

Äh! — välikö sillä omistaako mitään, kun kumminkin saa johtaa koko tanssia. — — —

Sellainen paavi tässä. —

Se saatana! — ja hän paukautti keppinsä säästöpankin portaisin.

XVIII.

Päivä sen jälkeen, kun kotona oli tapahtunut tuommoinen kahdenkertainen kevennys — sekä mielen että omaisuuden puolesta, — testamentin kautta, — näkyi Strömmin tehtaalle vievällä maantiellä Abrahamin tiheä paksu matka viitta liehumassa… Hän oli matkalla kiittämään neiti Brattia kirjeestä.

Silmissä, ynnä ruskeissa, hieman varmapiirteisissä kasvoissa oli jotain pandurimaista taikka tsuaavimaista.

Oikeastaan hän oli sangen jänniintynyt ja — melkoisesti epäilevällä kannalla Gertrudin suhteen… siitä mimmoisena hän nyt täällä kotona kohtaisi tuon nuoren naisen, joka muutama vuosi takaperin oli hänet viehättänyt ja hänen mielensä täyttänyt siihen määrin, että hän sulassa epätoivossa oli oikopäätä sitoa itsensä koko elämäksi…

Oikeastaan oli sangen ihmeellistä, että hän vielä niin suuressa määrin saattoi säilyttää illusioninsa hänestä… Mutta lienee sama seikka naiseen nähden, joka on meidät hyljännyt kuin, muotokuvaan nähden, jota emme ole saaneet onnistumaan; — ne kiihoittavat yhä meidän mielikuvitustamme… Hän teki sinulle toden totta suuren palveluksen silloin kun hän ei tahtonut sitoa sinua… Oiva, kerrassaan kelpo, ylevä tyttö; — ja se on aika paljon sanottu kun on amorista kysymys; — ja niin mustan musta, — minusta tuntui silloin muistaakseni niinkuin se olisi tullut sielun syvimmästä sopukasta…

Hohtavan puhdas lumi! — hän huudahti — ja hiukan kylmää ilta-aurinkoa sitä valaisemassa… Harjujen rinteet suurenmoisen valkeat, kimaltaen hämärässä, ja havupuiden havut riipuksissa lumitaakan alla. Koko laakso kuin lepäävä Lumikki prinsessa, jonka kasvoille aurinko paistaa…

Maantien alla oli virta jäässä ja valkoisena, ainoastaan keskellä sula musta uoma, ja molemmilla rannoilla vielä näit jälkiä vanhoista lastauspaikoista, joihin hollantilaiset aikoinaan laskivat lankkuja ottamaan…

Tien varteen nyt tuli paljon työmiesten pikku mökkejä, joita oli pitkin virran äyrästä, puoleksi luminietosten peitossa, lankku- ja lautapinoja. Hän lähestyi Strömmin tehdasta; — sieltä kuului jyminää ja humua…

Ei ole mitään, minkä niin hyvin tuntisi ja niin hyvin käsittäisi, kuin oman maansa! — hän seisahtui katselemaan lankkukuormaa, joka juuri luisti hänen ohitsensa — kuinka paljon tiedän esimerkiksi tästä, kun vertaan sitä johonkin ulkomaiseen, metsistä, tukinhakkuusta ja laivain lastauksesta.

Tuntureihin tottuneet, varmajalkaiset ja jäsenelliset hevosemme, taikka lehmämme… Veipä semmoisen aavalle, autiolle tasangolle pohjois-Saksaan ja Ranskaan, jossa maa ei ole mäkistä kuten meillä, — ne menehtyisivät, kadottaisivat ruokahalunsa, — niiden silmä on tottunut aivan toiseen vaihteluun, kuin sikäläisten lehmäin, jotka vuoden umpeen saavat mulkoilla tallin seiniin ja seisoa pilttuussa, niin että kaviotkin ovat paisuneet luonnottoman suuriksi, — lypsävät ammeettain ja ovat tuberkelitautisia… Kukolla, vuohella, kissalla täällä kotona jo on aivan toisenlainen luonne, — puhumattakaan tunturikirpusta, joka puree vihaisemmin kuin parikymmentä italialaista…

Hän astui nopeaan, viuhtoi käsillään ja piirteli sauvallaan ilmaan.

… Luonteessa on jotain niin varmapiirteistä, — epäilemättä, — voima sama kuin isällään; — jotain äkkipäistä ja mietiskelemätöntä, joka joltain näyttää — mutta — jossa kuitenkin perältäkin on jotakin — vapautumatonta…

On sitä nähty sangen paljon sielukkaita silmiä, sekä sinisiä, ruskeita että mustia, maailman markkinoilla… Ja voipi niihin vaipua hyvinkin syvältä, mutta eivät ne kuitenkaan viehätä enemmäksi kuin illaksi, ovathan kuin sielukas väri- tai sävelkonsertti, tai hienovireinen keskustelu. Se viehättää, vaan siitä selviytyy; — syvyydestä ei enää nouse Ägirin tytärtä, joka ainaiseksi vetää alas puoleensa — — Ei, sitä ei enää lumoudu sillä tavalla — jotta uppoisi… sitä ei enää anna luottamustaan niin aivan perikatonsa uhalla!

Se juuri oli varmaan silloin kaunista hänen ja minun välissä; — me tosiaan lujasti luotimme toisiimme…

Nyt kun lähden tulovieraisiin — — pitää järjestää nämä suhteet…

— Ukkohanhiko vaan kotona, — huudahti hän tullessaan Bratin pihaan… Vai sääriäni vainoot, juutas! — Hän hosui hanhea luotaan sirolla mustalla kalanluukepillään. — Onpa herrassakin aivan toinen luonteen hurjuus, kuin noissa ulkolaisissa, joita on parikin sataa paimennettavana yhdessä armeijassa; niiden rinnalla ovat nämä melkein villihanhia…

Abraham naputti nopeaan arkihuoneen ovelle…

… “Minä tulen, niinkuin varmaan arvaatte, neiti Gertrud, heti kiittämään teitä kirjeestä… Niin”, sanoi Abraham ja katsoi häntä sydämellisen ystävällisesti silmiin, pitäen immen hieman levotonta kättä omassaan; — “se viittaus tosiaan tuli otolliseen aikaan; — olen sangen huolissani isän terveyden vuoksi. Ja te osotitte itsenne luotettavaksi ystäväksi, joksi tiesin teidän aina minulle jäävän… Niin, minä puhun avomielisesti suoraan”…

Tämä oli se tulopuhe, jonka hän oli valmiiksi miettinyt; — jos rouva
Bratt olisi ollut huoneessa, niin se ehkä olisi hieman muuttunut.

“Äiti olisi kirjoittanut itse; vaan hän ei joutunut”, — selitti Gertrud hyvinkin välinpitämättömänä; hän siksi tunsi Abrahamin, että tuo tyylikäs esiintyminen nosti hänessä harmin; melkein kuin teidentarkastaja olisi…

“Istukaahan Johnston!”

“Kutsukaa minua Abrahamiksi!”

“Kyllä, — kyllä, jos vielä saan — niin suurta maalaria, — niin kutsun mielelläni Abraham Johnstoniksi”.

Abraham katsoi häneen, kun hän jälleen oli neulomapöydän ääreen istunut…

Koko joukon luonteellisemmaksi vaan kuin ennen. — Omituisissa leveissä hollantilaisissa kasvoissa oli vielä entistä enemmän tuo ilme, johon hän aina oli tarttunut, — niin että ikäänkuin täytyi odottaa, mitä silmät sanoisivat katseen noustessa. — Ja sitten oli hän puettuna pehmeään, mustaan villahameesen, joka teki hänet niin notkeaksi vyötäisiltään… Itse muisti Abraham entiseen aikaan hänet siihen kasvattaneensa…

“Ihmeellistä”, sanoi Abraham hieman harmistuneena, hän ei oikein pitänyt vastaanotosta; — “istun tässä ja mietin että, — meillä oikeastaan ei ole paljoa sanottavaa, kun tapaamme toisemme”.

“Kun emme niin moneen vuoteen”, — arveli impi.

“Te elätte tyytyväisenä? — hallitsette ja vallitsette omaanne, — olin vähällä sanoa kuin isänne ennen teitä —

“Tehän luistelette, olen kuullut.”

“Olenhan minä ennenkin luistellut —.”

“No niin, ettekö luule minun sitä muistavan! — tässä istun ja puhun kaikki takaperoisesti. — — Tuntuu niin ihmeelliseltä jälleen olla täällä teidän luonanne, sitä käy hajamieliseksi…

“Olette kai kuulleet, että isä on tehnyt testamentin?” sanoi hän hetken vaiettuaan.

“Kyllä, äiti itki; — — hänestä se oli niin jalo ja ylevämielinen teko.”

“Entä teistä? — Tehän olette käytännöllinen”, — kysäsi hän hieman pisteliäällä äänen painolla. — “Arvatenkin että häneltä oli joku ruuvi irtaantunut, vai mitä?”…

“Minä olen samaa mieltä kuin äitikin; — isällänne on ylevä luonne, joka ei voi elää ilman harrastuksia; minä niin hyvin ymmärrän, kuinka tämä juuri häntä tyydyttää.”

“Entä minua, — joka” —

“Minä olen iloinen siitä, ett’ette ole rikas; — nyt teidän täytyy edistyä taiteessanne, Abraham! Minä aina olen pelännyt noita rahatyynyjä, joiden päälle teidän kohdakkoin piti päästä lepäämään… Niin kauan kun ette ole sen vanhempi kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta, ei se mitään merkitse, — te vielä voitte olla kalpea kunnianhimosta… Tahdotteko tietää, miltä minusta eilen tuntui kuulla, että olitte jääneet aivan omaan varaanne”, kysyi hän syttyen. “Minulle oli se riemu!”…

“Kuulkaas, Gertrud”, — puhkesi Abraham äkkiä huudahtamaan, “antaisitteko minun maalata itsenne?”

“Minut — nytkö?” Gertrud joutui hieman hämmennyksiin. — — “Siitähän voimme puhua joskus toisten.”

“Niin sanoitte aina ennenkin.” —

“Älkäämme puhuko entisistä, Abraham Johnston”…

“Äl-käämme, — en minä tietysti sitä tarkoittanutkaan… Minä vaan pyydän, että saan edes sen verran sanoa, että välillämme kuitenkin oli oikea hyvä luottamuksen suhde! — me olisimme voineet vannoa toistemme kautta kuin evankeliumin kautta… Semmoista ei enään tule, vaikka kuinka kauan haaveksisi… Enkö saa pitää kiinni tästä ystävyydestä, — oikein lujasti! — Se on aina oleva helmi elämässäni.”

“Minun puoleltani ei ole ystävyyttä puuttuva”, vakuutti Gertrud hallitulla lämmöllä…

“Ja mitä aiotte nyt?” alkoi impi tyvenesti, ikäänkuin täten vakaantunutta suhdetta uusiakseen.

“Maalata teidän muotokuvanne”, huudahti Abraham.

“Ei, — mutta muutoin. —”

“Muutoinko — no jaa. — Aion pyrkiä siihen, että voisin asettua tänne kotia Norjaan… Ja sitten täytyy minun, — täytyy saada teidän muotokuvaanne alottaa, — minä teen siitä mestariteoksen, toivoakseni — —. Ettekö tahdo auttaa köyhää maalaria?” huudahti hän kiihkeästi, — “sehän minä nyt olen, — joka pyytää teiltä ystävyydenosotusta?”

Gertrudilla oli myöntymys huulillaan; — mutta viimeinen sana tuli kuin kylmä vesi. — — “Jääköön se asia nyt sille kannalle, että puhelemme siitä myöhemmin, — ehkä talvella joskus.”

Abraham oli ponnahtanut seisomaan ja hänen silmänsä katsoivat hehkuen
Gertrudiin…

“Gertrud”, sanoi hän, “minä tulen ulkomaalta.”

“Tiedänhän minä sen, Abraham Johnston!”

“Minä olen elänyt piireissä, joissa minulla on ollut tilaisuus tutustua ja viehättyä moneen oivalliseen naiseen.”

“Sen uskon.”

… “He ovat niin kauttaaltaan selviä ja valmiita; he taitavat elämän ikäänkuin ulkoa, — kaikki he tietävät niin hyvin ennaltaan, — se on vaan ikuista uudistumista…

“Vaan tiedättekö, Gertrud, mitä minä teissä näen? — Teistä kuvastuu semmoinen hämärä pohjusta, joka on täynnä mahdollisuuksia —, Te voitte luottaa niin lujasti ja pettyä niin äärettömän syvästi, kun kerran rakastatte… Se mikä teissä niin sanomattomasti viehättää, se on tuo salaperäinen, läpinäkemätön syvyys! Se joka teidät voittaa, se kohtaa hämäriä — pahoja taikka hyviä voimia, — onnea tai onnettomuutta, — mitä vaan! — Ulkomailla te olisitte ikäänkuin nuori ilmestys aikaisemmasta, yksinkertaisemmasta sukupolvesta, isoäitien ajalta…

“Koska se nyt jälleen on näin esiin kuohahtanut, niin täytyy teidän saada se tietää. — Minulle, Gertrud, olette te viehättävämpi, kuin kukaan nainen maailmassa koskaan voi olla!”

Molemmat olivat kuumina; Gertrudin käsi vapisi neulomuksen ääressä.

“Minä vedän teidät neulomapöydästä”, huudahti hän, otti Gertrudin molemmat kädet ja veti hänet luokseen. “Tulkaa mukaani taiteilijan vaimoksi”…

He eivät tahtoneet toisiaan päästää, riemuten kiitivät rouva Bratin luo, — kiiruhtivat maantielle, ja kulkivat yhdessä kauas lähelle kaupunkia, kuun kumottaessa harjun rinteisin ja virran kohistessa… ja palasivat jälleen Bratin eteisovelle.

“Vielä viho — viho-viimeinen, Gertrud”…

“Niin isoäidiltäsikö, niinhän sinä sanoit, Abraham…”

XIX.

Tirehtori oli aikonut käydä Johnstonin luona sekä eilen että toissa päivänä Gertrudin ja Abrahamin kihlauksen johdosta; mutta Johnston sairasti ja pysyi sen vuoksi makuukammiossaan; hänellä oli jälleen tuo paha päänkivistys, joka viime aikoina tuon tuostakin oli häntä vaivannut, vaan joka tapasi parin päivän kuluttua helpottaa.

Tänään tuli Strömmin tehtaalle kiireellinen sana Brattia kutsumaan. Johnstonin tila oli käynyt arveluttavan vaaralliseksi, ja hän halusi hartaasti Brattia puheilleen.

Neiti Rönnebergin kärsivästä ja itkeneestä näöstä älysi tirehtori heti, että asiat olivat pahoin päin.

Lääkäri ja Abraham olivat salissa, lausui neiti kuiskaten, saattaessaan hänet sairashuoneesen; pelättiin, että sairas jälleen vaipuisi tainnuksiin. Lääkäri arveli, että aivoissa oli tapahtunut verensulkeutuminen, — ja joku verisuoni puhjennut.

Tirehtori astui huolestuneena vuoteen ääreen, johon viheriä varjostin päästi ainoastaan masentuneen valon.

Siinä makasi Johnston, pää patjalla, sekavat hiukset otsalle valuneina nihkeiksi, ohuiksi säikeiksi.

“No Johnston, kuulut olevan sangen huonona.”

Johnston ojensi hänelle kätensä; se puristi melkein suonenvedon tapaisesti.

“Lujastipa käyt kiinni, voimia sinulta ei näy puuttuvan, mikä muuten vaivanneekin”, rohkaisi tirehtori.

“Lapsemme ovat kihloissa”, alkoi Johnston yrittäen hieman päätään kohottaa; — “siitä olen iloinen.”

“Minä myöskin, — — sydämen pohjasta” —.

“Niin että Abrahamin vuoksi nyt kuolen aivan levollisena, — aivan levollisena” —

“Kuolet, Johnston?… Minäpä toivon, että vielä istut heidän häissäänkin.”

Johnston kourasi äkkiä levottomana päätään…

“Kun nyt en jälleen alkaisi pelätä — tuota veren nousua; — sillä silloin se tulee”… lausui hän kuumeen tapaisesti.

“Sinä olit minulle kohta hyvä ystävä, Bratt”, kiiruhti hän puhumaan, — “kun tulin tänne melkein varattomana… Kiitos!”

“Toivon, että vielä saan kauan olla — nyt, kun olemme langokset”, mutisi tirehtori.

“Ihmeellistä, sinä viime aikoina ikäänkuin vieraannuit minusta, — kävi niin vaikeaksi sinua tavata”…

Hän puhui sairaasti hengästyneenä ja katkonaisesti, liikutellen kättään levottomasti edes takaisin peitteen päällä.

… “Laitos puutteenalaisia vanhuksia varten”, alkoi hän ikäänkuin puheenainetta vaihtaakseen… “Pidä huolta siitä, ett’eivät huoneet tule liian pieniä — ja lämpöiset sängyt… vanhat ihmiset palelevat. — Heitä on yhtä sääli kuin lapsia.”

“Luota siihen, että minä pidän huolen kaikesta, valvon joka naulan, Johnston!” sanoi hän lämpimästi; — “vaan minä toivon, että sinä kyllä elät sinä päivänä, jona näet rakennuksen valmiina.”

Johnston ei näyttänyt kuulevan; hän oli kääntänyt päänsä poispäin, ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen, ja tirehtori kuuli hänen raskaasti huokaavan seinää vastaan.

“Sinä olet minulla parhaassa ja rakkaimmassa muistossa”, alkoi hän melkein tavallisella keskusteluäänellä, joka oli ristiriidassa kasvojen levottomuuden kanssa, — “ensi ajasta, — — kun sinä vielä pidit tuota hopeakelloa, Bratt! — sitä vanhaa sileäkuorta, jonka tiedät, — joka aina —”

Ääni heikkoni, niin ett’ei hän ollut saada sanaa lausutuksi — — “joka aina… ja-tätti — niinkö?”…

Tuska loisti hänen silmistään.

“Ei, — ei, — vaan edisti!” — oikaisi tirehtori yhteiselle muistolle hymyillen.

“Sano minulle, muistatko sen varmaan? — aivan varmaan, Bratt?” — Johnston nousi kyynärpäälleen ja nojausi henkeään vetämättä hänen puoleensa.

“Muistan, muistan aivan varmaan”, vakuutti tirehtori; hän pelkäsi, että Johnston alkaisi hourata ja suostui ystävällisesti rauhoittaen kellosta puhumaan; — “tuo vanha kello”…

“Vastaa minulle, — vastaa kuolevalle, Anders Bratt! — Kun vakuutin Concordian”, — huudahti hän ja ojensi kättään ankarassa mielenliikutuksessa, — “edistikö kello silloinkin?… Sen mukaan merkittiin vakuutus.”

Tirehtorin kasvot äkkiä lensivät valkeiksi, katse säpsähti ikäänkuin räjähdyksestä ja epävakaisesti hapuili hän kädellään tuolin selkämystää.

Rajulla ponnistuksella hallitsi hän itsensä ja lausui varjostimen taakse hämärään, ääni väristen…

“Sen voin sinulle vakuuttaa, Johnston, — ett’ei se kello koskaan jätättänyt, niin kauan kuin se minun käsissäni oli. Asetin sen aina oikeesen sunnuntaina; — ja sinä vakuutit lauvantai-iltana. Lopulta se edisti vielä enemmän, kunnes se eräänä päivänä putosi lattiaan.”

Johnston makasi molempia käsiään häntä kohti kurottaen…

“Nyt kuolen niin levollisena, — nyt kuolen niin levollisena”, lausui hän moneen kertaan… “Kiitos, kiitos, kiitos, Bratt” —

Tirehtorin pitkä, roteva vartalo rutkahteli rajusta mielenliikutuksesta, jota hän yritti masentaa… hän kumartui eteenpäin ja koitti lempeästi ja varovaisesti silittää Johnstonin nihkeää ja valkoista kättä edes takaisin vankalla ja karvaisella kädellään…

… “Ajattelen sitä, miksi linnut viipyvät niin kauan… Pitäisihän kottaraisen jo pian saapua… Abraham luulee…”

Äkkiä, hän viskausi taaksepäin ja kävi kovin levottomaksi.

“Käske Abrahamia!” huudahti hän äkkiä, tuntien puuskan lähestyvän.

Tirehtori melkein hoiperteli ovea kohti… “Jos olen sinulle tehnyt jotain pahaa, — jos minä olen syypää, — niin — —

“Abraham!” huusi tirehtori äkkiä lujalla äänellä — hän näki, miten
Johnston tuskallisesti huitasi kädellään.

He soluivat hänen sivuitseen sairashuoneesen. Hänen vaimonsa ja Gertrud olivat myös tulleet…

Ja liikutuksen valtaamana, tuhkanharmaana, ikäänkuin kuolon hengähdys olisi häneen koskettanut, lähti hän ulos, ja poikkesi koneentapaisesti Strömmin tehtaalle vievälle tielle…

— — Kotonaan tirehtori ilmoitti, ett’ei häntä millään ehdolla voinut tavata enää sinä päivänä…

Emännöitsijä kuuli avaimen omituisen napsahtelemisen konttorin oven sisäpuolella; hän älysi, että tirehtori lukitsi oven, koska Johnston oli kuolemaisillaan, ja jäi lähiseutuville kuuntelemaan.

Sisällä oli kauan niin ihmeellisen ääneti, ikäänkuin haudassa…

Kun hän jälleen asettui kuuntelemaan, niin kuului sieltä voihkunaa ja sohva ritisi, ikäänkuin hän olisi siinä heitellyt itseään.

Hänen jälleen täytyi ovelle, — nuo kamalat äänet, huokaukset ja huudahdukset, katkonaiset ja tuskalliset, ikäänkuin raskas ruumis ponnistelee itkun puhkeamiseksi…

Emännöitsijänkin täytyi ruveta itkemään; häntä oli niin sääli; — — varmaan hän kovasti suri ystävänsä Johnstonin kuolemaa!

Tirehtori oli iltapäivän kuluessa siirtynyt sohvasta kirjoitustuolille pulpetin ääreen ja jälleen takaisin, — koko ajan oli Johnston hänen sisällisen silmänsä edessä, makaavana ja käsiään häntä kohti ojentaen!…

Ja hän tuijotti tähän kuvaan hillitsemättömällä, syvällä kauhistuksella…

Hänkö siis oli — — härnäten ja pistellen tuolla valalla, — hänkö siis oli tehnyt lopun Johnstonista?

Verensä hyytyi, hän tunsi itsensä ikäänkuin murhamieheksi…

Eikö hän tiennyt, että Johnston oli niin syvä, niin heikko, niin täynnä hienoja epäilyksiä?

Räikeän kylmästi ja selvästi tunsi hän, miten hän oli juuri siihen tähdännyt, — juuri sillä yrittänyt hänet maahan iskeä…

Siitä oli mahdoton päästä!… Kuta kauemman hän katsoi, sitä enemmän hänessä viilsi, kalvoi ja huusi…

Hän näki Johnstonin kädet vastaansa kurotettuina ja tahtoi, ikäänkuin äkillisen vaiston valtaamana, taipua niiden puoleen itkeäkseen, rukoillakseen, ulistakseen, mutta rinnan edessä tuntui ikäänkuin mahdoton, estävä rautasalpa…

Tuli pimeä; — hän istui, omituisen raukea ja hurja ilmaus kasvoissaan, ja katsoi ympärilleen… Hän tiesi, ett’ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä tulisi kotiin, ennenkuin kaikki olisi ohi. — —

Oli aivan hiljaa, ainoastaan joku ovi kuului kerran paukahtavan…

Yhä enemmän hänen huomionsa kiintyi erääsen ääneen… masennettuun, surisevaan jumuun, jota kuului alhaalta sirkkelisahasta. Muutoin ei hän sitä kuullut koskaan — oli niin tottunut siihen, kuin kosken korvassa asuva kohinaan, taikka kadun elämään; — mutta nyt se viilsi kumeasti suristen, pitäen aina lomaa, kun lankun pää katkesi ja putosi maahan… Se surisi ja tärisi etäällä ja — katkesi… Tämä yksitoikkoinen ääni sekaantui hänen mielikuvituksessaan yhteen Johnstonin kanssa.

… Muuttui yhä enemmän ja enemmän, joka kerta kun se uudistui, — tuo katkeaminen, — siksi säälimättömäksi tosiasiaksi, että nyt Johnston kuoli, — auttamattomasti kuoli…

Uusi lankku joutui sahaan… katkesi… kihahti jälleen, — — katkesi…

Hänen vaimoltaan ja tyttäreltään tuotiin sana, että he vasta myöhään yöllä palaisivat kotiin; silloin kyllä olisi kaikki lopussa.

Hän istui ja kuunteli sirkkelisahaa… Nyt oli ääni ikäänkuin uusi, entistä kauheampi… kshhh… katkesi… yö-ääni…

Tämä kävi sietämättömäksi; — — hän sytytti lampun.

Valo ja kaikki kapineet, jotka hän näki ympärillään, alkoivat jälleen herättää hänessä ajatuksia. Hän ei muulla tavalla voinut riistää itseään irti tuosta masentavasta näystä.

Hän oikasi itsensä, alkoi astella ympäri huonetta, — kokosi itseään, — täytyy toki yrittää olla!

Valo teki hyvää…

Tuntui siltä, ikäänkuin hän jälleen olisi tullut ulkomaailmaan — ja alkanut jotakuinkin saada yleiskatsausta itsestään ja siitä, mitä oli tapahtunut.

Hänhän piti Johnstonista sanomattomasti… Ei koskaan hän tiennyt tunteneensa semmoista ketään ihmistä kohtaan; — oli ollut sen mukaan arka ja intohimokas… Mutta pitänyt oli hänestä, sen saattoi todistaa Jumalan ja ihmisten edessä; — ja auttanut, kun kiristi…

Se mitä oli tapahtunut, saanee se käydä inhimillisestä! —

Hän asteli ja pysähteli, — katsoi papereita, avasi muutaman asiakirjan ja vilkasi siihen, — — hän tunsi jälleen tarpeen nähdäkseen jokapäiväisyyden pyörän kiertävän.

… Oliko hän mitenkään voinut aavistaa, että ihminen voisi olla niin arkatunteinen, — vaikka hänellä todella oli hyvä omatunto?

Sillä hän lohdutteli itseään yhä uudelleen ja uudelleen, — asteli vähän varmemmin lattialla, — selvitteli itselleen asiat kuin mies…

— Niin, Abraham ja Gertrud menettivät tämän kautta kokonaisen omaisuuden! — Koskeehan se isku minuunkin… Saanen pitää sitä rangaistuksena…

Se on noita kauheita onnettomuuksia, joita elämä voi mukanaan tuoda.

No no, Jumala varjelkoon — —. Minussa on syytä, — josta en koskaan täydelleen pääse, — jota en koskaan voi antaa itselleni anteeksi…

Mutta miehen tulee kantaa kaiken senkin, mitä hän on hullusti tehnyt, — hänen ei saa voimiaan menettää! — —

Hän väänsi lampun liekin korkeammalle; kaipasi valoa; — — tuossa pimeässä oli vielä näkevinään Johnstonin… kuullessaan sirkkelisahan etäisen sihinän ja tuon… katkesi…

Yhden aikaan kuuluivat kulkuset pysähtyvän portaiden eteen.

Tirehtori lähti lamppu kädessä portaille, tulevia vastaanottamaan, ja kalpea, sanaton nyökkäys hänen vaimoltaan sanoi, että kaikki oli ohi.

Huoneessa kuunteli hän katkonaista puhetta kuolinvuoteen äärestä, jolla he purkivat täysinäistä mieltään.

Konttorilamppu oli jäänyt pöydälle seisomaan; — se ainoastaan heikosti valaisi suurta huonetta. Rouva istui vielä päällysvaatteet yllään, ainoastaan avattuina, ja Bratt asteli edes takaisin lattialla, hämärässä.

Rouvan suurissa, mustissa, etäisyyteen tuijottavissa silmissä asui melkein epätoivo, ja kasvoissa omituinen rikkirevenneisyyden ilmaus…

Miksi?… Miksi?… väreili hänessä…

“Se on niin selvänä edessäni”, — puhkesi hän värisevällä äänellä Gertrudille sanomaan, — “hieno, syvä sydänkudos on revitty rikki… Hänen jälkeensä tuntuu ikäänkuin suuri varjo, — elämän tyhjyys; — — hän oli niin rikas kaikesta, mitä on parahinta… sitä tunsi, kuinka korkeammat asiat kuitenkin ovat ne, jotka kannattavat…

“… Ja miten vavistavan syvästi ja itsensä uhraavasti hän piti
Abrahamista, — ja jokaisesta, johon hän vaan mielensä kiinnitti…

“Hänen mukanaan aina tuli niin ylentävä henkisyys” —

Tirehtorin suupielessä painui piirre ikäänkuin syvemmäksi, ja leuka työntyi ulos… Raja kaikelle, — ylentävät hänet oikeaksi pyhimykseksi!…

Hän äkkiä astui pöydän ääreen, lampun valokehään.

“Henkisyys, Jette, sanot, — minä sitä nimitän heikkoudeksi! — Johnstonilla oli monta, monta oivallista ominaisuutta. Ei kukaan myönnä sitä vilpittömämmin kuin minä… Vaan tämä?… Jos, — jos esimerkiksi minunkin päähäni pälkähtäisi antaa testamentilla pois kaikki, mitä minulla on, niin että jäisit paljaalle mäelle, — tokkohan sinä silloinkin pitäisit sitä henkisyytenä? Mutta minä en halua olla sillä tavalla sentimenttaali, minä sitä halveksin!

“No, no, — paljon — paljon on tietysti menetetty. — Surulla olkoon aikansa”…

— — Tirehtori jälleen astui konttoriinsa ja järjesti kokoon muutamia papereita huomispäiväksi.

Hän ikäänkuin piti kiirettä, — katsoi pelokkaasti ympärilleen äänettömyydessä… säpsähti…

Sirkkelisaha sihisi ja vinkui, lauloi virran rannalta loitolta — — — katkennut…