Lehtori Garthin avioliitto by Elisabeth Maria Beskow

LEHTORI GARTHIN AVIOLIITTO

Kirj.

RUNA [ELISABETH BESKOW]

Suomentanut M. S. [Matilda Siljansaari]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

I OSA.

1.

Gunnel näki ensi kerran Henning Garthin jokapäiväisissä oloissa, eikä hänen ulkomuodossaan ollut mitään erikoisen puoleensavetävää, mutta hänen olentonsa näytti kuitenkin Gunnelista jonkinlaiselta ilmestykseltä hänen seisoessaan purjeveneessä kimalteleva meri takanaan ja käsi ojennettuna auttamaan häntä veneeseen.

Hän oli pikemmin keskikokoista lyhyempi kuin pitempi, ensi näkemältä hintelä ja vähäpätöinen, mutta voimakas käsi, joka lujasti otti Gunnelia kädestä, todisti voimaa. Ja välitön katse kulkien hänen sisimmästään suoraan Gunnelin sisimpään heidän silmiensä kohdatessa toisensa sekunnin ajaksi, muutti tuon sekunnin yhtäkaikkisuuden hetkestä kohtalon hetkeksi.

Laihat kasvot, joissa posken muodosti pikemmin syvennys kuin pyöristys, olivat sentään terveen näköiset. Sen vaikutti tumman ihon tuoreus.

Ei parta eivätkä viikset saattaneet salata suun luonteenomaista ja tuntehikasta piirrettä tai jyrkkää, hieman ulkonevaa leukaa. Selväpiirteiset kulmakarvat älykkään, sielukkaan otsan alapuolella varjostivat hallitsevia silmiä. Hiusmarron voimakas viiva samoin kuin koko kankea leikattu tukka, joka nousi ylöspäin ohimoilta, teki hänet leijonamaisen voimakkaan näköiseksi.

Hänen nimestään ei Gunnel ollut saanut selvää esittelyssä, ja hänen toimestaan hän sai selvän myöhemmin, mutta heti hän tunsi tavanneensa selväpiirteisen personallisuuden, joka hallitsi hänen personallisuuttansa. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut mitään sellaista ja hän tunsi olevansa ikäänkuin ihmeellisessä unessa.

Purjeveneessä oli mukana koko seurue, mutta Gunnel huomasi, että Garth antoi hänelle parhaan paikan, ja milloin tahansa hän katsoikin tuohon perässä olevaan hoikkaan olentoon, hän kohtasi tämän välittömän katseen ja oli huomaavinaan siinä mielenkiintoa, joka vielä lisäsi hänen omaansa.

Henning Garth tiesi enemmän Gunnelista kuin tämä hänestä, heidän ensi kertaa tavatessaan, sillä Gunnel oli edellisenä keväänä julkaissut novellivihkosen, ja Garth oli lukenut sen.

Novellit olivat omintakeisia, hyvin realistisia ja kyvykkäästi kirjoitettuja, ja senvuoksi hän uteliaan mielenkiintoisesti Gunnelin ensi katseessa kohtasi nuoren naissielun, joka ne oli sepittänyt.

Niissä oli sellaista, joka oli häntä miellyttänyt, ja sellaista, joka oli tuntunut poistyöntävältä, mutta hänen mieleensä ei johtunut omasta aloitteestaan ruveta ilmaisemaan hänelle kiitostaan tai moitettaan. Hän ei antanut Gunnelin edes tietää, että oli lukenut hänen kirjansa, vaan hän tahtoi Gunnelin tietämättä tehdä huomioita nähdäkseen, kuinka paljon hän oli yhtä esikoisteoksensa kanssa. Ja hän huomasi hänet yhtäpitäväksi sen kanssa. Hänestä Gunnel oli tuossa istuessaan hänen edessään veneessä ikäänkuin ilmi elävä novelli ja herätti hänen mielenkiintoaan enemmän kuin mikään kirjoitettu oli koskaan voinut tehdä.

Ensiksi Garth oli kiinnittänyt huomionsa Gunnelin silmiin, jotka hän oli siristänyt pieniksi paremmin nähdäkseen, sillä hän oli selvästi hyvin likinäköinen. Mutta tultuaan lähemmäksi ja saatuaan nähdä Garthin tämän seisoessa toinen jalka veneenlaidalla ja toinen laiturilla valmiina auttamaan häntä veneeseen, olivat hänen silmänsä suurenneet ja sädehtineet kohteliasta ystävällisyyttä. Miten vähäpätöinen hänen katseensa säteilyn aihe lie ollutkin, niin oli siinä ollut ihmeellistä kauneutta, ja se oli merkillisellä tavalla liikuttanut Garthia.

Gunnelin silmissä oli jotakin erikoista. Hänen katseensa näytti alinomaa etsivän jotain sen takaa mitä hän katsoi. Kun hän vain sai nähdäkseen jonkun tai jotain, joka herätti hänen mielenkiintoaan, sädehti hänen katseensa tyydytyksestä, sähköisenä ja nopeaan, saaden taas seuraavassa hetkessä tuon kaihoisan ilmeen. Tämä, yhtyneenä kuumeisen vilkkaaseen käytökseen, nopeaan puheluun, pieneen lyhyeen nauruun, kiireiseen hengitykseen, näytti Garthista viittaavan sieluun, joka ei ollut löytänyt perustettansa.

Mitä hän etsi, mitä hän katseli? Tiesikö hän itsekään jotain kaipaavansa?

Henning Garth hymyili itsekseen, kun hän yht’äkkiä tuli tietoiseksi mietteistään ja huomasi mihin ne olivat suuntautuneet.

Minkälainen huumaus hänet olikaan vallannut!

Hän katsoi taasen Gunneliin, nyt arvostelevin katsein saadakseen selville, mikä häntä saattoi niin kiinnittää. Gunnelhan oli vain aivan tavallinen nuori tyttö, siinä vaaleassa pumpulipuvussaan istuessaan paljaspäin, auringon paisteessa päivettyäkseen.

Päivettyä hänen oli onnistunut siinä määrin, että näytti kuumeiselta.

Vaikka häneltä nyt oli lakki poissa, oli se päässä ollessa painanut tukan otsalta niin, että se oli litistynyt ja hieman sotkuinen siitä kohden. Se oli ohutta ja silkinhienoa kihartuvine pikku suortuvineen, ja auringon valo antoi sille himmeän kiillon. Tukkalaite ei estänyt pään muotoa näkymästä, siinä ei ollut hiusmetsää, vaan ihmisen pää sieluineen viivoissa ja muodoissa.

Hän oli unohtanut tai ei ollut välittänyt pörröttää tukkaansa otettuaan lakin päästään ja hän istui huolettomasti ja irvisti ujostelematta auringon paisteessa. Hän ei kiinnittänyt huomiota ulkomuotoonsa, mutta kuitenkin se veti puoleensa. Hän ei ollut kuitenkaan mikään tavallinen nuori tyttö, ajatteli Garth. Hänen ulkomuodossaan oli kuvaamatonta suloa, ja parasta siinä oli, että se näytti tulevan sisältäpäin. Hänessä oli sielu, ja Garth kaipasi sen tutkimista.

2.

Heidän ensimäinen purjehdusmatkansa ei ollut heidän viimeisensä. Eikä viipynyt kauan ennenkuin he äänettömästä sopimuksesta vetäytyivät muusta seurueesta erilleen ja menivät kahden.

He purjehtivat kaikissa tuulissa ja ilman tuultakin. Sillä mitäpä he siitä, jos purjeet riippuivat höllinä ja veneen liukuminen oli niin hidasta, että sitä tuskin huomasi. Ulkona meren tyvenessä he tulivat toisiaan lähelle. Ei mikään häirinnyt heitä, ei mikään vetänyt heidän tarkkaavaisuuttaan muualle. Garth istui veltosti käsivarsi peräsimellä ja piteli höllää jalusnuoraa. Vain silloin tällöin silmähti hän merelle, katsoakseen, ettei mikään tuuli tulisi yllättävänä, tai purjeisiin, pitääkseen huolta, että se henkäys mikä ilmassa oli, kävisi mihin; muutoin hän esteettömästi sai tutkia vilkkaiden tytönkasvojen vivahduksia.

Eikä Gunnel nähnyt mitään muuta kuin taivaan yläpuolellaan ja meren sen ympärillä, joka istui peräsimen vieressä ja katsoi häneen tiedottoman hallitsevalla katseellaan ja puhui hänen kanssaan ikäänkuin vertaisensa kanssa aavistamatta itse, kuinka paljon Gunnelia ylempänä hän oli. Sillä jos hän ei olisi häntä ylempänä, niin kuinkapa hän, Gunnel, saattaisi tuntea itsensä niin ylentyneeksi hänen seurassaan? Vai oliko täällä merellä jokin ihmeellinen voima, voima joka valtasi heidät molemmat, kietoen heidät hohtavaan pilveen ja kohottaen heitä molempia? Sillä ehkäpä Garth tunsi häntä kohtaan samaa nöyryyttä kuin hän Garthia kohtaan. Hän luuli huomaavansa toisinaan jotain sen tapaista hänen katseestaan ja hänen käytöksestään.

Gunnel oli muilta saanut tietää Garthin olevan ruotsinkielen, filosofian ja kristinopin lehtorin ja valmistavan rippilapsia.

Hänen molemmista ensimäisistä aineistaan, ruotsista ja filosofiasta Gunnel oli iloinen, mutta kolmas, kristinoppi, hillitsi hänet. Sillä hän tunsi kristillisyyden vain elämän ilon vihollisena.

Jos lehtori Garth oli sellainen, joka näki syntiä kaikessa, silloin he pian olisivat puhuneet puhuttavansa.

Mutta Gunnel tahtoi ensin nähdä, miten ankara hän oli, ennenkuin hän puolestaan tuomitsisi tuomitsijan. Hänen tutkimisellaankin voisi olla oma mielenkiintonsa.

Eikä Gunnel koskaan ollut antautunut niin kokonaan mihinkään tutkimukseen kuin hän antautui Henning Garthin tutkimiseen.

3.

Sattumalta Garthilta luiskahti, että oli lukenut Gunnelin novellit.

Gunnelin silmät välähtivät ja hän pyysi heti kuulla Garthin arvostelun. Ujostutti häntä hieman pyydettyään sitä, mutta hän tunsi itsensä sentään aika varmaksi.

Hän tiesi kirjoittavansa hyvin, sen hän tunsi itsessään, ja sekä yksityinen että julkinen kiitos oli vahvistanut hänen itseluottamustaan. Hän oli tietämätön siitä, minkä verran hän jo oli tullut hemmoitelluksi. Tietämättään hän valmistausi nauttimaan Garthin hyväksymisen, ehkä ihailunkin suloutta! — — —

— Jotkut miellyttivät minua, jotkut työnsivät luotaan, sanoi Garth luonteenomaisen suoraan tapaansa.

Gunnel hätkähti tahdottomasti.

— Mikähän niissä saattoi vaikuttaa poistyöntävästi? virkahti hän ihmetellen.

— Etsin aina teoksen henkeä, sanoi Garth viivytellen.

Hän istui ja katsoi Gunneliin rauhallisine tarkkaavine katseineen, ja Gunnelista tuntui että Garth näki hänessä enemmän kuin mistä hän itse oli tietoinen. Mutta omituista kyllä tuo tunne oli enemmän miellyttävä kuin epämieluinen. Hän tunsi vaistomaisesti, että vaikkapa hän tuomitsisikin, niin hänen tuomiossaan olisi jotain niin hyvää-tekevää, ettei hän tahtoisi siitä vetäytyä syrjään.

— Teokseni henki? toisti Gunnel sekä huvitettuna että hämillään.

Ei hän kirjoittaessaan eikä sittemminkään ollut ajatellutkaan mitään henkeä. Mutta tottapa hänen teoksessaan täytyy olla henki, hänen oma henkensä. Ei hän koskaan ollut miettinyt minkälainen se oli. Olisiko nyt hänen oma teoksensa, tämän miehen arvostelemana, ilmaiseva mitä henkeä hän oli?

Miten odottamattoman hauskaksi tämä keskustelu sukeusikaan!

Garth mainitsi yhden novellin, erään, josta Gunnel oli erikoisen ylpeä, sillä sen muoto oli täydellistä ja sisältö vapaata ja uhkarohkeaa.

— Sen henki on vallattomuuden henkeä, sanoi Garth.

Lieventääkseen ankaraa arvosteluaan hän hymyili Gunnelille erikoisen ihastuttavaa hymyään. joka säteili hänen kasvoistaan niinkuin tunturimaisemaa kaunistava auringonpaiste.

— Vallattomuus voi olla rakastettavaa, mutta se kehittyy pian häilyväisyydeksi. Totena pitäen, elämässä noudatettuna se novelli kehittäisi sellaiseen.

Hänen suoruutensa ei väistynyt, mutta hänen tapansa ja äänensä lievensivät arvostelua ja tekivät sen vapauttavaksi sen sijaan, että se olisi masentanut.

— Kenenkäpä päähän pälkähtäisi noudattaa elämässä minun novelliani?

Gunnel nauroi sellaiselle otaksumiselle.

Mutta Garth ei nauranut sille.

— Se on niin mukaansatempaavasti kirjoitettu, sanoi hän. Siinä on elämää. Se on senvuoksi kylvöä.

Gunnel nauroi taasen lyhyttä, kuumeista nauruaan. Ei hänen mieleensä ollut koskaan juolahtanut katsella novelleitaan ikäänkuin kylvönä! Hän ei tiennyt, tunsiko hän itsensä enemmän mairitelluksi vai vaivautuneeksi siitä, että Garth otti asian niin vakavasti.

Mutta Garth jatkoi:

— Saatan ymmärtää, että olitte itse niin aineeseen kiintynyt ja haltioitunut kauniista muodosta, johon mielikuvituksenne pukeutui, että unohditte edesvastuun.

— Edesvastuun!

Gunnel kastoi ihmeissään häneen.

— Tekijän edesvastuun siitä vaikutuksesta, minkä teos saattaa tehdä yleisöön, selitti Garth.

Hän puhui tästä edesvastuusta ikäänkuin luonnollisena ja itsestään selvänä asiana eikä tiettävästikään otaksunut muuta kuin että Gunnel tunsi sen. Mutta sellaisen edesvastuun ajatus ei ollut koskaan johtunut Gunnelin mieleen. Nyt häntä hävetti ja hän oli kiusauksessa antaa Garthin jäädä hyvään uskoonsa hänestä.

Mutta Garthin vilpittömyys kohotti Gunnelinkin vilpittömäksi.

— Ainoa mitä olen ajatellut kirjoittaessani, on ollut saada noudattaa kirjoittamisen haluani ja saavuttaa kirjailijamainetta. En hetkeäkään ole tuntenut edesvastuuta.

Garth katseli häntä välittömin katsein, joita Gunnel sekä rakasti että arkaili, ja sitten Garth hymyili. — Te tekeydytte huonommaksi kuin olette, sanoi hän vain.

Oli selvää että hän piti Gunnelista senvuoksi. Itsearvostelu, vaikkapa liioiteltunakin, oli jotain, jolle Garth ymmärsi panna arvoa.

— Vakuutan — — — aloitti Gunnel, mutta pysähtyi.

Mitäpä hän uskaltaisikaan vakuuttaa, kun tuo samalla kertaa tutkiva ja ihannoiva, terävä katse oli häneen luotuna?

— Edesvastuuntunne on syvemmälle juurtunut olentoomme kuin mitä ylipäänsä itse tunnemme, kuuli Gunnel Garthin sanovan. Ja luulen, että se erikoisesti on lahjakkuuteen liittynyt.

Mutta nyt Gunnel leimahti. Kuinka hän saattoi noin iskeä kiveen?

Hän mainitsi nimeltä muutamia suuria kykyjä, joiden tuotteet ilmaisivat kaikkea muuta kuin edesvastuuntunnetta.

Hän oli varma siitä, että Garthin täytyi antaa myöten näin selvien todisteiden edessä.

Mutta Garth näytti voittamattomalta.

— Mikähän on eniten ominaista näille neroille ihmisinä, jos katsomme heidän personallisuuteensa? Eiköhän ristiriita? Ja mistä muusta se johtuu kuin tukahdutetusta edesvastuuntunteesta?

— Ristiriita voi riippua niin paljosta muusta.

— Tuskin. Edesvastuuntunne on sydämessä oleva Jumalan laki, ei kukaan rankaisematta tukahduta sitä. Se on meidän korkeamman luontomme luonnonlaki, henkinen aateluutemme. Joka sen rikkoo, alentaa itsensä ja käy katkeraksi ja onnettomaksi. Siitä syyttää mielellään kaikkia muita enemmin kuin itseään, syyttää eniten Jumalaa.

Ihmisen aateluus, sydämessä oleva Jumalan laki! Kukaan ei ollut koskaan puhunut tällä tavoin näistä asioista hänen kanssaan. Vastustamattomasti tuo Garthin sisäinen tuli veti Gunnelia hänen puoleensa samalla kuin se herätti hänessä jonkinlaista pelkoa.

Hänen kirjailijatoimensa realismia oli kiitetty, ja hän oli luullut koskettaneensa sen täyttä sointua. Mutta tässä hän kuuli kosketuksen niin paljoa korkeamman ja täysinäisemmän, että hänen oma sointunsa sumentui siinä. Garthissa, joka lopetettuaan puheensa istui tuossa ääneti ja mietteissään, kohtasi Gunnel ensi kerran idealismin todellisena. Tähän saakka hän oli luullut sen olevan vain unelman.

4.

Eräänä päivänä vaara yllätti heidät odottamatta ja valtavana ulkona merellä, rannasta kaukana.

Rajumyrskyn tapainen puuska kallisti veneen, niin että siihen tulvahti vettä ja se oli kaatumaisillaan.

Jos Henning Garth olisi ollut vähemmän neuvokas ja kömpelö liikkeissään, ei näistä kahdesta olisi ollut enempää sanomista kuin että he yhdessä olivat suistuneet tästä olotilasta toiseen, ehkä siellä jatkaakseen alkamaansa toistensa tutkimista.

Mutta nyt oli Garth sekä neuvokas, voimakas että nopsa, ja hänen onnistui kääntää vene niin, että se saattoi kohista myrskyn mukana. Oli avovettä kauas eteenpäin, eikä mitään kareja. Siitä tuli jännittävä purjehdusmatka, pitkä matka lyhyessä ajassa myrskyn nopeudella.

Ei ääntäkään ollut tullut Gunnelin huulilta kumoonpurjehtimisen uhatessa, vaikka hän täydellisesti oli käsittänyt vaaran, eikä Henningkään ollut sanonut yhtään sanaa. Mutta kun pahin vaara oli ohi, etsivät heidän katseensa toisiansa molemminpuolisesti tuntien yhteenkuuluvaisuutta.

Ei kumpikaan sanonut mitään ennenkuin he olivat nousseet maihin.

— Likeltä piti, ettemme jääneet tuonne selälle, sanoi Garth ja ojensi kätensä auttaakseen Gunnelia veneestä.

— Se ei olisi tehnyt mitään, vastasi Gunnel ja otti Garthin käden, vaikka hän helposti olisi voinut hypätä maalle ilman tukea, mutta hän piti heidän käsiensä kosketuksesta, jopa niin paljon, että hän odotti sitä joka kerran heidän lähestyessään rantaa.

Gunnel ei antanut Garthille aikaa vastaamiseen, vaan meni heti laiturilta niitä vastaan, jotka tulivat kiirehtien rantaan, helpoittuneena nähdessään kotiin palanneet.

Garth meni jälleen veneeseen ja kootessaan purjeita hän mietti herkeämättä mitä Gunnel oli mahtanut tarkoittaa.

5.

— Halveksitteko elämää?

Näin kysyi Garth yht’äkkiä, kun hän seuraavan kerran oli merellä
Gunnelin kanssa.

Gunnel naurahti haluten mieluummin käsittää kysymyksen keveästi, mutta se ei oikein onnistunut Garthin vakavuuden rinnalla.

— Ei suinkaan kuolemalla niin suurta merkitystä ole, siirtyy vain toisesta olotilasta toiseen, sanoi hän vallattomalla huolettomuudellaan.

— Muuttuminen ei toki ole niin helppo asia, että sitä voi pitää joutavana, sanoi Garth ja katsoi ylös nähdäkseen pullistiko tuuli purjetta.

— Ajatelkaahan vain, miten paljon ahdistusta ja tuskaa joka ihmisen tulo tähän olotilaan maksaa, jatkoi hän. Ja kun toinen on sen kärsinyt minun tähteni, on minulla vain enemmän syytä pitää arvossa olemassa-oloani, kuin jos itse olisin kärsinyt tänne tuloni.

Hän puhui niin luonnollisesti ja oli niin ajatukseensa kiintynyt, että hän ei heti huomannut punastusta, joka kohosi Gunnelin poskille ja yhä tummeni.

Se oli haihtuvaa aluksi ja olisi pian kadonnut jälleen — kuten tavallisesti — jollei hän olisi tullut ajatelleeksi miten tavattoman tyhmältä sen täytyi näyttää Garthista. Hän saattaisi luulla hänen olevan turhankainon, ja sitä hän nyt kaikkein vähimmin oli. Garthin ajatus oli niin hieno, ja se oli sattunut Gunnelin kevytmieliseen elämän-halveksumiseen ikäänkuin nuhteena. Mutta sitä varten hän ei ollut punastunut, vaan tietoisena siitä, mitä oli tuntenut kuoleman vaarassa tuolla ulapalla. Jos he olisivat jääneet sinne, olisivat he saaneet seurata toisiaan kuolemaan. Se olisi ollut kylliksi Gunnelille. Mutta Garthille se nähtävästikään ei olisi merkinnyt samaa ja senvuoksi hän ei millään muotoa suonut, että hän olisi aavistanut, mitä hän oli tuntenut. Oli sen vuoksi parempi antaa hänen olla siinä uskossa, että hän piti elämää vähäarvoisena.

Garth tuli katsoneeksi häneen, huomasi hänen punastumisensa ja muisteli, mitä oli sanonut. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että siinä olisi jotain sopimatonta, mutta Gunnel näytti pitävän sitä sellaisena, ja siinä tapauksessa — — —

Gunnel huomasi hänen ihmettelynsä ja huomasi mikä oli tulossa ja kiirehti ehkäisemään enemmän kuin tarpeettoman anteeksipyynnön, joka olisi ollut arvotonta heille molemmille.

— Te olette antanut minulle opetuksen, sanoi Gunnel hermostuneesti. Olen tähän saakka ottanut elämän lahjan liian kevyeltä kannalta ja se on puolustamatonta.

Punastus tummeni hänen puhuessaan, mutta hän ei luonut katsettaan alas,
Garth saisi lukea siitä, että hän nyt käsitti asian hänen tavallaan.

Garth oli iloinen siitä mitä näki. Äsken pitäen elämää vähäarvoisena, oli Gunnel tuntunut hänestä kypsymättömältä, nyt hän näytti hänen mielestään kypsyvän: ja se, että Gunnel otti vastaan vaikutuksia hänen sanoistaan, teki hänet juhlallisen onnelliseksi.

6.

Kun he sopivat kumppanuudesta elinajaksi, näytti heistä kaikki mahdolliselta ja keveältä. Kyllä molemmat tunsivat että heidän välillään oli melkoisia eroavaisuuksia, mutta mitä ne merkitsevät rakkauden rinnalla?

Eikö rakkaus ole suurin kaikesta? Ja tokkopa rakkaus koskaan oli ehjempää ja epäilyksistä vapaampaa kuin heidän? Kummallakaan ei ollut mitään epäröivää.

Ja sitten alkoi kihlausaika lyhyen valoisan ajan jälkeen, jonka kuluessa rakkaus oli lähentänyt heitä toisiinsa.

7.

— Sinä luulet auttamattomasti minusta liian hyvää, sinä armas, rakastunut hupsu! Miten sinun rakkautesi käy opittuasi tuntemaan minua sellaisena kuin olen? sanoi Gunnel hellästi ja hilpeästi, mutta samalla olennossa hieman todellista levottomuutta.

Garth nauroi onnellisena.

— Se on selvää, ettemme lähimainkaan tunne toisiamme. Mutta mielenkiintoista on juuri tunkeutua toistensa personallisuuteen ja tehdä havaintoja.

Hänen silmänsä loistivat lämpimän odottavina.

Gunnelia oikein kirveli sen nähdessään, ja hän, joka muuten tavallisesti oli hyvin ylpeä itsestään, tunsi itsensä nyt vain niin merkillisen nöyräksi.

— Elä odota pelkkiä valoisia havainnoita! varoitti hän.

— Etkö sinä tunne mitään levottomuutta niiden havaintojen suhteen, joita sinä puolestasi tulet tekemään? kysyi Garth.

Gunnel pudisti päätään.

— En yhtään.

Hänen rajaton luottamuksensa liikutti Garthia syvästi, ja hän tunsi sen jalostavan vaikutuksen.

— Rakkaus on tuova esiin parhaan mitä meissä on, Gunnelini! sanoi hän lämpimästi.

8.

Entä Garthin kristillisyys! Minkälaiseksi Gunnel havaitsi sen lähemmin tutkiessaan häntä? Elämänilon viholliseksiko vai ystäväksi?

Sitä hän ei tiennyt, hän tiesi vain, että Garthin kristillisyys oli niin yhtä hänen kanssaan, että Gunnelin olisi ollut vaikea rakastaa häntä ja olla nurja sitä kohtaan.

Kuinka hänen kristillisyytensä oli saattanut tulla niin hänen elämäkseen, että se etsimättä ilmeni koko hänen olennossaan, ilman että hän näytti ajattelevan sen ilmaisemista? Se oli itse se ilmapiiri, missä hän eli.

Gunnel oli utelias ja tahtoi mielellään kysyä häneltä, mutta pidättyi siitä, sillä Garth oli varovainen sisäisen elämänsä suhteen.

Minkätähden? Pelkäsikö hän ettei Gunnel ymmärtäisi häntä, ja pelkäsikö hän, että Gunnel ymmärtämättömän varomattomasti loukkaisi häntä tässä hänen sisimmässään, joka oli herkästi tunteellinen kuin hermo?

9.

— Sinä tahdot tietää, mitä minä uskon?

Garth sanoi sen verkalleen, juhlallisesti, eikä Gunnel tahtonut sanallakaan katkaista ajattelevaa äänettömyyttä, joka seurasi sitä.

Gunnel ei ollut voinut hillitä uteliaisuuttaan, sillä sehän oli paljon enemmän kuin sitä. Eikö hänen oikeutensa, niin, hänen velvollisuutensakin ollut oppia tuntemaan Garthia perin pohjin? Sen vuoksi hän oli uskaltanut tehdä kysymyksen.

Uskallettua se oli, sillä hän pelkäsi että vastaus olisi asettava hänen rakkautensa koetukselle. Gunnel, joka oli sykkivää elämää ja vapautta, ei tiennyt mitään pahempaa kuin kuivat opinkappaleet. Tähän saakka Garth oli säästänyt häntä niistä. Nyt hän oli itsestään kysymyksillään saattanut ne esiin.

Gunnel terästäysi nyt sen varalle mitä piti tuleman, valmistausi sisäiseen taisteluun, ettei kadottaisi rakastettuaan näkyvistä tämän opin kuivan ankaruuden tähden.

He eivät olleet merellä tässä tilaisuudessa vaan metsässä. Mutta meri oli lähellä, se avautui heidän edessään ja huokaili kalliorantaa vasten heidän alapuolellaan.

Metsä oli tuulen pieksämää ja matalakasvuista. Mutta pienet puut, jotka vääntyivät ylös maasta pyrkien tarmokkaasti tarttumaan kiinni, tarjosivat odottamattoman mukavia istumapaikkoja.

Gunnel istui männyn rungolla, joka oli kiemurrellut tarpeeksi korkealle maasta muodostaakseen nojatuolin istuimineen ja selkänojineen. Jalkojaan piti Gunnel käärmeentapaisella juurella, joka kyömyisenä mutkitteli puusta.

Selkäänsä nojaten yhteen tämän juuren kyömyyn lojui Henning Garth jalat ojennettuina pitkin maata. Oikea käsivarsi oli eräällä puunrungolla. Vasemmassa kädessä hän piti unohtunutta sikaria, josta kohosi häipyvä savukiemura, osoittaen sen olevan sammumaisillaan. Garthista tuntui vaikealta muodostella uskonsa sanoihin, lyhyisiin, selviin lauseisiin. Ja kuitenkin hän oli tottunut tuomaan tämän uskon esiin opetuksessa. Mutta Gunnel ei ollut mikään oppilas, eikä tämä ollut mikään opetustunti.

Garth ei ollut luullut niin vaikeaksi avata sisintään Gunnelille. Hän, joka oli tunnettu kaunopuheliaaksi, haki nyt sanoja. Ajatusryppy hänen silmäkulmiensa välissä syveni.

Nähtyään sen, Gunnel ihmetteli, pitäisikö hänen katua kysymystään, mutta sitten hän näki Garthin yht’äkkiä kirkastuvan.

Hän kääntyi Gunneliin eikä tämä ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan sellaisina.

— Ota minun uskoni keskitettynä yhteen nimeen, yhteen personaan, niin sinulla on sen koko pituus ja leveys, korkeus ja syvyys, suurin piirtein ja yksityiskohdittain.

Hän pysähtyi hetkiseksi ja sitten hän sanoi nimen — Jeesus Kristus.

— Mutta se nimi käsittää niin paljon, muistutti Gunnel. Kaikkein erilaisimmat uskonnot nojautuvat häneen. Kuinka sinä uskot häneen? Kuka hän oli?

— Oli? Uskon häneen, joka on!

Garth oli kääntänyt päänsä nyt, eikä katsonut Gunneliin, vaan merelle päin. Ja Gunnel seurasi hänen katseensa suuntaa tiedottoman odottavana. Garth oli puhunut hänestä, joka on, sillä tavoin että Gunnel siinä hetkessä odotti saavansa nähdä hänet tuolla valoavaruudessa veden yläpuolella.

— Eräänä aikana elämästäni, jatkoi Garth, joka nyt löysi sanoja murrettuaan jään, rippikouluaikanani ja lähinnä sitä seuraavana aikana, olin Kristuksen luona autuuden vuorella. Opettajani piti vuorisaarnaa Raamatun ytimenä ja herätti meissä rakkautta siihen. Elin siitä ja koetin rehellisesti elää sen mukaan. Se kävi hapuilevasti, ja minä jouduin hätään sairauden aikana, jolloin kaikki luulivat minun kuolevan. Opettajani tuli minun luokseni ja nähtyään tuskani, ei vuorisaarna enää riittänyt, hän vei minut Golgatalle.

Ja sinne jäin sitten kauaksi aikaa.

Teurastettu karitsa, joka on poisottanut maailman synnit, oli minun kaikkeni. Tahdoin kuolla hänen kuolemansa maailmasta ja itsekkäisyydestäni. Kärsin hänen kärsimisensä ja kuljin hänen marttyyriaskeleitaan joka paaston aikana ja hengitin vapautuneena hänen ylösnousemisensa päivänä joka pääsiäisenä.

Mutta se Kristus, joka oli elänyt ja kuollut maan päällä, on kaukana, taampana ajassa. Olin lukenut yhä uudelleen kaikki hänen elämästään ja opistaan, hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan, ja osasin sen ulkoa. Ne olivat toteutuneita tosiasioita. Ne olivat tapahtuneet kauan sitten. Minun tähteni tosin, niin että minulla oli hyötyä niistä, oli pohja mille rakentaa. Mutta mitä rakentaisin sille perustalle? Voima ja rohkeus, rakentamisen ilo puuttuivat minulta.

Olin katsonut niin kauan vain taaksepäin. Vihdoin käännyin ja katsoin eteenpäin.

Ja silloin! Silloin hän kohtasi minut uudelleen, ristiinnaulittu Herra Kristus. Sama ja kuitenkin — uusi. Kohtasin hänet Patmoksella Johanneksen ilmestyksessä. Ja sain nähdä hänet elävänä, sellaisena kuin hän nyt on, pyhässä valkeudessa, silmät kuin tulenliekki ja ääni kuin suurten vetten kohina. Ja sain kuulla hänen puhuvan siitä ihanuudesta, missä hän meitä varten istuu Jumalan oikealla puolella.

“Elä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen ja elävä. Olin kuollut mutta katso, elän iäisyyksien iäisyydessä ja minulla on kuoleman ja kuoleman valtakunnan avaimet.”

Silloin rakkaus uudistui minussa. Se oli kuin uusi luominen minussa. Hän, joka oli, joka on ja joka tulee, hän on minun pelastukseni ja autuuteni, minun uskoni, elämäni. — Hengittämättä Gunnel kuunteli eikä huomannut että kyyneleitä oli kiertynyt hänen silmiinsä.

Hänellä ei ollut sanaakaan annetun luottamuksen vastineeksi, mutta hän lukitsi sen sydämensä kaikkein pyhimpään.

Hän oli pelännyt kuivaa opin rakennetta, mutta Garth oli asettanut hänet elävän personallisuuden, rakastetun Jumalan eteen.

10.

Seuraavina päivinä oli Gunnel äänetön, apea ja alakuloinen.

Garth koetti elvyttää häntä, mutta se ei tahtonut onnistua, vaikka se muutoin oli helppoa.

— Mikä sinun on, Gunnel? kysyi hän hellästi.

Ja silloin Gunnelin äänettömyys laukesi, ja kaikki hänen murheensa tuli esiin.

— Sinä olet musertanut minut sillä pilkahduksella, jonka annoit minulle sisimmästäsi. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt pyytää sitä, se häikäisee minua. Olen sinulle arvoton, arvoton. Olen ajattelematon ja maailmallinen, enkä tunne mitään siitä mikä henkevöittää sinua. Kuinka me voisimme tulla yhdeksi?

— Oi rakkahin, rakkaus voittaa kaikki.

— Mutta minä en voi elää sinun kokemuksestasi eikä minulla ole mitään omaa. Sinä olet vaativa minua seuraamaan sinua, enkä minä voi. Jos koettaisin sitä, tulisi siitä teeskentelyä.

Hän oli niin liikutettu, että sanoja tuskin saattoi ymmärtää.

— Rakkahin, en tule vaatimaan mitään sinulta, kaikkein vähimmin teeskentelyä.

— Meidän välillämme on juopa. Olen kyllä aavistanut sen, mutta nyt vasta katson alas siihen. Sinä tulet vaatimaan, että minä tulen sen yli sinun luoksesi — mutta minä en voi.

— Etkö sinä tule vaatimaan, että minä tulen sinun puolellesi?

— En, en koskaan! pääsi häneltä melkein kauhistuneena.

— Miksi et?

— Sinä olet oikealla puolella.

— Jos huomaat sen, niin etkö tahdo tulla minun puolelleni?

Garthin mielestä Gunnelin olisi pitänyt tulla vakuutetuksi nyt, kun se oli niin loogillisen selvää. Sillä että joku saattaisi nähdä ja tunnustaa oikean heti tahtomatta sitä, ei johtunut hänen mieleensäkään, niin palava oli hänen oma oikeuden-janonsa.

Mutta Gunnel jäykkeni, jokin hänen sisimmässään asettui vastarintaan.

— On niin paljon minun puolellani juopaa, niin paljon kauneutta ja vapautta ja muuta, jota en tahdo jättää, mutisi hän ja katsoi Garthiin heräävällä uhmalla, ikäänkuin olisi odottanut nuhteita, joita valmistausi torjumaan.

Mutta Garth ei nuhdellut.

— Seuraa sinä haluasi. Et voi tulla minun puolelleni ennenkuin se muuttuu.

— Sinä puhut ikäänkuin se tulisi muuttumaan. Mutta jospa se ei koskaan muutu? kysyi Gunnel melkein uhittelemalla.

— Niin en kuitenkaan koskaan ryhdy pakottamaan.

— Lupaatko ettet aseta vähintäkään sidettä minun vapaudelleni? kysyi
Gunnel yhä epäluuloisena.

— Sen lupaan luottaen siihen, että sinä puolestasi otat huomioon, minkä minun asemani kristinuskon opettajana voi tehdä sopivaksi tai sopimattomaksi vaimolleni.

— Mitä esimerkiksi?

— Sen sinun hienotunteisuutesi sanoo sinulle, en minä.

Muuta vastausta hän ei antanut Gunnelille. Gunnelista tuntui niinkuin Garth tällä vapaudella olisi sitonut häntä enemmän kuin määrätyillä käskyillä tai kielloilla. Jos hän nyt rikkoisi vähimmässäkin Garthia vastaan uskonnonopettajana, täytyisi hänen tuntea itsensä epähienotunteiseksi — ja se oli pahinta mitä hän tiesi.

Nyt Garth tiesi, mikä Gunnel oli. Hän tiesi että niin hienotunteisesti kuin hän vaalisikin Garthin antamaa luottamusta, ei se kuitenkaan ollut kääntänyt häntä. Gunnel oli pelännyt, että Garth ehkä oli uskotellut itselleen jotain sellaista. Sen jälkeen mitä Gunnel nyt oli sanonut, ei Garth enää voisi sitä uskotella.

11.

— Henning, mikä sinua vaivaa!

— Minuako?

Hän koetti näyttää tietämättömältä.

— Niin, sinä olet liikutettu jostain. Mitä se on? Elä luulekaan voivasi salata minulta mitään!

— Se — — —

Garth oli sanomaisillaan “se ei ole mitään”, mutta pidätti itsensä.
Silloin hän muutti tapaansa ja koetti laskea leikkiä.

— Psyken täytyy hihitä uteliaisuuttaan. On toisinaan viisainta olla valaisematta Amoria lampulla.

— Oh, elä koeta! Sinä et ole mikään Jumala, olemme kumpikin samanlaisia kuolevaisia, ja minä aion valaista sinua niin paljon kuin tahdon.

He kulkivat metsässä kapeaa polkua, Gunnel hiukan edellä. Nyt hän kääntyi ympäri ja pani nauraen kätensä Garthin olkapäille ja katsoi häneen silmät sädehtien vaihtelevia tunteita, eniten vallattomuutta.

— Anna tulla nyt! komensi hän.

Hän oli hurmaava tuollaisena, liekehtivä sielu. Garth koetti suudella häntä.

Mutta Gunnel piti häntä käsivarren mitan loitolla itsestään.

— Elähän koetakaan! Sinä tahdot suuteloilla saada minut vaikenemaan, mutta sepä ei onnistu!

Silloin Garth mukautui ja seisoi hiljaa.

Mutta Gunnelin käsien keveä kosketus hänen olkapäillään, hänen eloisat kasvonsa niin lähellä hänen omiaan, hänen sädehtivä ilmeikäs katseensa hänen katseessaan hämmensi Garthia, hänen silmissään pyöri kaikki.

— Heitähän, Gunnel! mutisi hän liikutettuna. Gunnelin katseeseen tuli ihmettelyä, sitten se tuli araksi ja helläksi. Hän hellitti otteensa, kääntyi ääneti ympäri ja alkoi kävellä jälleen.

Garth seurasi jäljessä katse kiintyneenä Gunnelin uhkeaan ja kuitenkin niin tyttömäiseen olentoon.

Hänen käyntinsä oli ehkä hänelle eniten luonteenomaista, se kuvasti hänen mielialaansa ja oli yhtä vaihtelevainen kuin se. Jos hän oli iloinen ja vallaton, kävi käynti tanssivaksi ja joustavaksi. Jos hän oli päättäväisellä ja tarmokkaalla tuulella, silloin hän käveli ikäänkuin koko maailma olisi kuulunut hänelle. Jos hän oli hellämielinen, tuli hänen käyntiinsä jotain pehmeää ja hyväilevää. Mutta jos hän ei ollut tasapainossa, niin se kävi epävarmaksi, ja jos hän oli ujo tai tietoinen itsestään, silloin se jäykistyi.

Siinä Garthin edessä kulkiessaan Gunnel käveli nyt ikäänkuin olisi ollut epävarma tiestä, vaikka se oli selvä. Ja hän kompasteli puiden juuriin, ikäänkuin ei olisi nähnyt niitä. Mutta hänen ryhdissään oli kuitenkin huomattavaa jäykkyyttä.

Juuri tuo Gunnelissa oleva pikku puutteellisuus teki Garthin hellyyden häntä kohtaan syvemmäksi, ja tuntui ikäänkuin hänen rintansa halkeaisi, kun hän Gunnelia katsellessaan ajatteli muutamia kirjeitä, jotka hän oli samana päivänä kihlauksen johdosta saanut.

— — — “Elkää kantako iestä yhdessä epäuskoisten kanssa!” — — — oli yksi hänen ystävistään pitänyt velvollisuutenaan kerrata hänelle. — — — “Olen lukenut hänen novellejaan, mutta en löytänyt mitä toivoin löytäväni, ja tulin levottomaksi sinun tähtesi. Pidä varasi, ettet sammuta henkeä, jota sinulla nyt on niin runsaassa määrin — — —”

Toinen oli varoittanut lempeämmin:

— — — “Tottahan olet toiminut harkiten etkä hätäillen? Tunteesi ovat niin voimakkaat hillityn kuoren alla, ja ne ovat palaneet niin jakamattomasti pyhälle asialle — saattavatko ne pysyä edelleen samanlaisina, jos hänessä ei pala sama tuli? Mutta ehkä hänessä palaa, vaikka sinä et koskettanut hänen hengellistä kantaansa sanallakaan kertoessasi minulle kihlauksestasi ja se — tarkoitan hänen kantaansa siinä on toki tärkein — — —”

Nämä molemmat, läheisiltä ystäviltä saadut kirjeet, olivat liikuttaneet
Garthia.

Miten ne tuomitsivat hänen Gunneliaan, jota eivät tunteneet! Ei ihme että häntä suututti ja että hän oli järkytetty! Kiusallinen tietoisuus siitä, ettei heidän arvostelunsa lieventyisi — pikemmin päinvastoin — sitten kun he oppivat tuntemaan Gunnelin, kärjisti pistoa ja teki tuskan kiihkeämmäksi. Mutta kuta kiusallisemmaksi hän tunsi nuo varoitukset ja arvostelut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen hellyytensä hänen niin kovasti arvosteltua rakastettuansa kohtaan.

Oi, kuinka hän tahtoikaan suojella häntä, uskoa häneen, saada rakkaudellaan esille hänen iäisyyselämänsä, joka niin hätäisesti häneltä kiellettiin!

Gunnel kompastui ja olisi ehkä kaatunut, ellei Garth takaapäin olisi tarttunut häneen kiinni.

Hän piti häntä edelleen sylissään. Gunnelin niska oli Garthin olkaa vasten, ja aurinko paistoi puunlatvan läpi Gunnelin ylöspäin käännettyihin kasvoihin.

Garth näki hänen värisevässä hymyssään vakavuuden, tunsi kuinka hän rakasti häntä ja ajatteli, että niitä, jotka Jumala on yhdistänyt sellaisella rakkaudella kuin heidän, eivät ihmiset saa erottaa.

Hänen miehekkäät piirteensä jäykistyivät äkillisestä päättäväisyydestä.

— Gunnel, mikä estää meitä menemästä naimisiin jo tässä kuussa!

Hänen äänensä oli jäykkä ja ankara ja hän sulki Gunnelin syliinsä ikäänkuin varjellen häntä näkymättömältä viholliselta.

Gunnel hengitti nopeaan.

— Niinkö pian?

— Niin, minä tahdon. Etkö sinä tahdo?

Gunnel epäröi. Tämä äkillinen ehdotus, joka esitettiin niin jyrkästi ja tylysti, vaikutti Gunneliin kuin halla kukkatarhaan.

— Tämä aika ennen sitä on niin runollista, kuiskasi Gunnel hymyillen epäröivästi, sillä hän tunsi itsensä epävarmaksi, Garthissa oli jotain niin suuttunutta.

— Runolliselta!

Garth ikäänkuin viskasi luotaan tuon sanan suuttuneen ylenkatseellisesti.

— Emme elä novellia, Gunnel, elämme elämää! Gunnel tunsi itsensä niin pieneksi ja katoavaksi.

Garthin liekehtivän voiman rinnalla, ja se valtasi hänet ja tempasi mukaansa. Oli suloista myöntyä antautuvana.

— Kuten tahdot, rakkahin! kuiskasi hän.

12.

Vasta jälkeenpäin, illalla ollessaan yksin huoneessaan, Gunnel muisti, ettei hän ollut saanutkaan tietää mikä Garthia oli niin järkyttänyt. Sen hän oli onnistunut kiertämään äkillisellä esityksellään häistä.

Mutta Gunnel tahtoi saada selville, mikä hänet oli saattanut levottomaksi, sillä hänen ristiriitansa oli ollut liian huomattava joutuakseen mitättömästä asiasta.

Lähemmin mietittyään Gunnel ihmetteli eikö se mahtanut ollakin tuo sama — mikä se nyt lie ollutkin — joka oli saattanut Garthin niin odottamatta ehdottamaan pikaista avioliittoa. Hän ei ollut tehnyt sitä rakkauden hellällä kiihkeydellä, vaan suuttuneesti, tylyllä ankaruudella, ikäänkuin jotain uhmatakseen.

Gunnel mietti kovasti mikä tai kuka oli järkyttänyt häntä.

Hän itse ei ollut sitä tehnyt, sen hän tunsi, sillä Garthin rakkaus häneen oli ollut jos mahdollista vielä hellempää kuin koskaan ennen.

Mutta sen täytyi kuitenkin jollain tavoin koskea häntä, sillä se vain, mikä koski Garthin arimpaan, saattoi järkyttää häntä siinä määrin. Ja hänhän oli Garthin arin kohta.

Hän kyllä — ja toinen lisäksi, Garthin Jumala.

Gunnel rypisti otsan mietteisiin, siinä istuessaan vuoteen laidalla puoleksi riisuutuneena ja koneellisesti tukkaansa aukoen.

Garthin mielentilassa oli ollut jotain ristiriitaa sinä iltana.

Olivatko hänen Jumalansa ja hän — Gunnel — joutuneet vastakkain?

Se ei ollut mahdollista. Hänhän ei ollenkaan tahtonut olla Garthin sisäisen elämän tiellä, ja sen hän oli selvästi sanonut Garthille. Hän tunsi mitä syvintä kunnioitusta Garthin uskonelämää kohtaan, ja sen Garth tiesi.

Mutta hän — Gunnel — ei elänyt sitä.

Olisikohan se voinut käydä vaikeaksi Garthille?

Eihän se kuitenkaan ollut mitään uutta hänelle, senhän hän oli tiennyt alusta alkaen.

Ei, heidän välillään ei ollut mitään, mikä olisi Garthia liikuttanut.
Sen oli täytynyt tulla ulkoapäin.

Gunnelin arvailu harhaili hapuillen sinne ja tänne ja siten yht’äkkiä osui oikeaan.

Garthilla oli tietysti ystäviä ja tuttavia. Uskonheimolaisia. Ettei hän heti tullut ajatelleeksi heitä! He olivat tietenkin olleet esillä.

Kihlaus oli nyt julkaistu, ja ihmiset pohtivat sitä. Eikähän ihminen koskaan muulloin ole siinä määrin arvostelun alaisena kuin kihloihin mennessä, sehän on tunnettu asia. Tietysti oli joku kirjoittanut ja paheksunut hänen kihlaustaan. Ahdasmielisiä ihmisiähän on niin paljon. Ja mitä ahtaampia, sitä tuomitsevampia.

Gunnel hymyili itsekseen.

Rakas Henning-parka, nyt hän ymmärsi!

Mutta että hän saattoi välittää niin paljon ihmisten puheista! Gunnel oli luullut hänen seisovan sellaisen yläpuolella.

Gunnelille teki oikein hyvää huomata pieni heikkous Garthissa, vaikka Gunnel olisi suonut sen olevan jotain muuta kuin heikkoutta siihen nähden, mitä ihmiset sanovat.

Omasta puolestaan ei Gunnel koskaan pannut pienintäkään huomiota sellaiseen, pikemmin hän halusi uhmata, ja hän lupasi itselleen kasvattavansa Garthia siinä suhteessa.

— Ihmettelen, mitä pahaa he ovat sanoneet minusta.

Hän nauroi itsekseen.

— Sillä minusta sen on täytynyt olla, muutoin se ei olisi koskenut häneen niin.

Ja hänet valtasi hellä ylpeys tietäessään olevansa niin rakastettu.

13.

— Henning, ovatko sinun ystäväsi onnitelleet sinua kirjoittamalla pahaa minusta?

— Kuinka he olisivat voineet tehdä siten? Eiväthän he tunne sinua.

Garthin lyhyt, katkaiseva ääni ei jäänyt Gunnelilta huomaamatta, ja hän oli kyllä huomannut, kuinka Garth oli hätkähtänyt kysymyksen kuullessaan.

Gunnel nauroi, ja hänen silmissään loisti veitikkamaisuutta.

— Hehän ovat voineet lukea minun novellejani eivätkä ole pitäneet niiden hengestä, virkkoi hän kiusoitellen.

Garth nauroi, mutta Gunnel näki myös, että hän punastui päivetyksenkin alta.

— Nyt näen, että osasin naulan päähän! riemuitsi hän.

— Toivon minun ystävieni tulevan sinunkin ystäviksesi, sanoi Garth niin hellän vakavana, että se melkein oli saattaa Gunnelin aseettomaksi.

Mutta hän aloitti uudelleen.

— Pelkään että he tulevat pitämään minua ylen pakanallisena, sanoi hän nauraen vallattoman huolettomasti.

— Toivon ettet löydä huvitustasi uhmailemalla heitä näyttäen pahemmalta kuin olet, sanoi Garth samanlaisella äänellä kuin ennen.

— Sitä en toden totta tarvitse, olen kyllin huono sellaisena kuin olen, hymyili Gunnel iloisesti.

— Sinä olet mahdoton kun rupeat tuollaiseksi! Garth sai hänet kiinni ja suuteli häntä. Siinä oli keino erilaisuuden tasoittamiseksi, niin pian kuin sellaista pisti esiin heidän välillään.

— Enkö saa lukea heidän kirjeitään? pyysi Gunnel mielistelevästi.

— Kenen?

Ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä Gunnel tarkoitti!

— Sinun ystäviesi, intti hän.

— Onko sinulla tapana näyttää saamiasi kirjeitä?

— Saat lukea kaikki, mitä olen saanut kihlauksemme johdosta.

Gunnelin pyyntö huolestutti Garthia, sillä sehän oli niin oikeutettu, mutta Garth ei kuitenkaan tahtonut täyttää sitä.

— Sinä käsittäisit osittain väärin, sanoi hän vihdoin, hyvin väkinäisesti.

Mutta Gunnelilla ei ollut mitään armoa.

— Voithan selittää vaikeasti tajuttavat kohdat.

Gunnelin leikillinen tapa teki Garthin vielä haluttomammaksi suostumaan hänen pyyntöönsä ja sai hänessä nousemaan hieman loukkaantuneen tunteen Gunnelia kohtaan.

— Sinä tekisit pilaa heistä — — — ja — he ovat joka tapauksessa minun todellisia ystäviäni — — — ja tarkoittavat hyvää.

Se oli toinen asia. Hymy katosi Gunnelin huulilta, hänen silmänsä suurenivat ja tummenivat, ja hän vetäytyi pois Garthin sylistä.

Garth epäili siis hänen hienotunteisuuttaan!

— Suutuitko, Gunnel? Garthin huoli syveni.

— En, vastasi hän jäykästi. Luulen vain, etteivät sinun ystäväsi voi tulla minun ystävikseni, koska he kirjoittavat minusta sinulle sillä tavalla, ettet voi näyttää sitä minulle.

— Saat lukea kaikki kirjeet, mitä olen saanut, lupasi Garth puolittain epätoivoisena, sillä nyt hän ei nähnyt mitään muuta keinoa.

— Ei, kiitos, en välitä yhtään niistä. Pidä ystäväsi ja heidän kirjeensä itselläsi!

Ja niin letkauttaen hän jätti Garthin kiireesti, juoksi pienelle sivupolulle ja hävisi.

Garthin ensi mielijohde oli lähteä perästä, mutta hän hillitsi sen ja jatkoi yksin matkaansa.

Tultuaan pitkän kävelyn jälkeen kotiin, otti hän kaikki onnittelukirjeet, asetti ylimmäksi molempien lähimpien ystävien lähettämät ja vei ne Gunnelin huoneeseen.

Ei kukaan vastannut hänen koputtaessaan, mutta ovi oli lukitsematta, jonkatähden hän meni sisään ja pani kirjeet Gunnelin kirjoituspöydälle.

Garth ei saanut nähdä häntä koko päivänä. Gunnel sovitti niin, etteivät he kohdanneet ruokalassa, mutta Garth kuuli hänen olleen siellä ja syöneen ennen kuin hän tuli.

Illallisen jälkeen Garth meni yksin alas rantakallioille kivipenkille, missä heidän tapansa oli iltaisin istua kun oli tyyntä, aivan alhaalla lähellä vettä.

Oli jo syys käsissä, ja illat alkoivat tulla pimeiksi. Tähdet tuikkivat avaruudessa meren yllä, ja iltatähti katseli kuvajaistaan ja leikkasi pitkän väräjävän valojuovan veteen.

Garth ajatteli Gunnelia ja hänen lapsellisen hillitsemätöntä vihaansa hänen juostessaan Garthin luota metsään. Hän ei voinut hymyillä sille, sillä siksi paljon se koski häneen.

Hänen oli niin ikävä Gunnelia, että häntä särki siinä yksin istuessaan ja hän ihmetteli kuinka kauan hän aikoi rangaista häntä pysyttelemällä näkymättömissä.

Silloin hän kuuli keveitä askelia kalliolta aivan takaansa ja hypähti ylös.

Siinä oli todellakin Gunnel, joka tuli häntä vastaan illanhämyssä. Hänen hameen helmansa hieno kahina hyväili Garthin korvaa, kun hän ojensi käsivartensa auttaakseen häntä kallion kielekkeeltä alas heidän penkilleen.

Jo ensi silmäys oli vakuuttanut Garthille, että tuosta itsepäisestä lapsesta, joka oli juossut hänen luotaan metsässä, ei ollut nyt jälkeäkään Gunnelissa. Siinä oli nuori nainen, joka tuli hänen luokseen.

— Käyttäydyin niin tyhmästi, kuiskasi hän kainosti.

Garth suuteli noita väriseviä huulia uudelleen ja uudelleen.

— Miten olen kaivannut sinua!

Ja Garth painoi Gunnelin lujasti itseään vasten.

Kun he sitten istuivat käsi kädessä kivellä, käänsi Gunnel suruisen katseen Garthiin, eikä kaipaus ollut milloinkaan ollut syvempi.

Mutta hän ei sanonut mitään.

— Oletko lukenut kirjeet? kysyi Garth.

— Olen.

— Mitä ajattelet niistä?

Gunnel hymyili, vaikka itku värähteli huulilla,

— Ei tuomitun sovi tuomita tuomareitaan.

— Gunnel!

Garthin koko sisin nousi niitä arvosteluja vastaan, joiden edessä
Gunnel taipui noin hienoin, loukatuin itsetunnoin.

— He ovat oikeassa, me emme ole samaa henkeä, sinä ja minä, sanoi
Gunnel tavattoman hiljaisena.

Huolimatta hänen tyyneydestään oli hänen ulkonäkönsä kuumeisuus tavallista huomattavampi. Silmät paloivat kuin tähdet, ja iho liekehti.

Garth katsoi merelle, joka kimalteli hämärässä, ja hän puristi kovasti
Gunnelin kättä omassaan.

— Katsokaamme suuresti, Gunnel! Emmekö ole saman Isän lapsia? Eikö hän ole luonut meitä molempia ja lunastanut meitä? Eikö hänen henkensä ympäröi kaikkea, sisälly kaikkeen? Sinä, samoin kuin minä, elät ja liikut ja sinun olentosi on hänessä, vaikkapa se ei sinulle itsellesi ole vielä selvillä. Hän rakastaa sinua, enkö minäkin sitten saisi tehdä samoin?

— Muutamat hengenheimolaisesi eivät ajattele niin.

— Mutta Jumalan edessähän me seisomme, sinä ja minä, emmekä ihmisten edessä, sanoi Garth kiivaasti.

— Me seisomme valitettavasti ihmistenkin edessä, heillä on mielestään paljonkin sanomista meistä, sanoi Gunnel hieman surumielisen leikillisesti.

Gunnel tarkkasi Garthia salaa, ihmetellen kuinka paljon ystävien käsityksestä oli Garthin omaa, sillä jos hän vain olisi heidän käsitystään vastaan taistellut, niin tokkopa hän olisi noin kiusallisen vakavasti sitä tehnyt.

— Me emme välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, sanoi Garth uhkamielisesti ja veti Gunnelin luokseen.

— En minä siitä välitäkään, en ole siitä hetkeäkään välittänyt. Mutta sinä näyt välittävän — enemmän kuin luulin, kuiskasi Gunnel hieman nuhdellen.

— Minä olen omantunnon-ihminen, ja he vetoavat omaantuntooni, tunnusti
Garth. Sellaista vetoamista en koskaan voi sysätä pois ilman muuta.
Minun täytyy koetella itseäni sen edessä.

Niinpä se oli kuin Gunnel oli luullut, hyökkäystä sisältäpäin eikä vain ulkoapäin. Rakas Henning-parka, jolle hän tuotti sellaista taistelua!

— Oletko koetellut?

— Olen.

— Ja huomannut?

— Ettei Jumala olisi pannut minuun tätä ääretöntä rakkautta sinuun, ellei hän sillä olisi tarkoittanut jotain.

— Ja mitä luulet hänen tarkoittavan sillä?

— Että minä rakkaudellani vedän sinut hänen luokseen.

— Etkä pelkää minun vetävän sinua pois? kysyi Gunnel hetken äänettömyyden jälkeen.

— Eikö minun Jumalani olisi sinua voimakkaampi? Garth oli niin tyyni ja varma nyt, hän oli tullut selvyyteen. Ei käynyt päinsä sovittaa yleistä sääntöä tällaiseen tapaukseen, kukin erikoinen tapaus oli arvosteltava erikseen.

Taasen hetkinen äänettömyyttä, sitten kuului Gunnelin ääni jälleen hämyssä ja hiljaisuudessa heidän istuessaan siinä toisiinsa nojautuneina.

— Mutta pelkään sinun vetävän minut pois.

— Minäkö sinut? Mistä? kysyi Garth hämmästyneenä.

— Totuudellisuudesta. Se on koko minun uskontoni — toistaiseksi. Minulla ei ole muuta, mutta siihen mikä minulla on, tartun kiinni, muutoin hukun.

Garth ei vastannut, painoi häntä vain lujemmin itseään vasten.

— Pelkään, jatkoi Gunnel, että rakkaus sinuun saattaa minut kuvittelemaan itselleni ja sinulle ja ehkä muille, että olen — — — sellainen kuin sinä olet — olematta sisimmässäni sitä kuitenkaan. Ymmärrätkö, että pelkään sitä?

— Rakkahin, ymmärrän, vastasi Garth syvästi liikutettuna. Auttakaamme toisiamme varomaan sinua siitä.

— Ymmärrätköhän sinä myöskin, että itsepetoksen pelko voi saattaa minut — kuinka sanoisinkaan? — ulkonaisesti pahemmaksi kuin muutoin olisin? Sinun ystäväsi tulevat tuomitsemaan minua ja säälimään sinua sen nähdessään, mutta sinä, sinä ymmärrät?

Hän katsoi rukoilevasti Garthiin, eikä tämä ollut koskaan nähnyt niin syvää vakavuutta hänen silmissään. Sen katseen ja ne sanat Garth pani mieleensä, ne auttaisivat häntä tulevaisuudessa ymmärtämään Gunnelia oikein eikä tuomitsemaan liian ankarasti.

14.

Kalliolla, veden äyräällä pidetyn likeisen keskustelun jälkeen Garth vietti unettoman yön, sillä itsekoetus sen askeleen suhteen, jonka hän oli ottamaisillaan, kävi ankaraksi ja vakavaksi. Siihen hänet olivat johtaneet ensin hänen hengenheimolaistensa kirjeet, jotka olivat herättäneet hänen mielipahansa ja vastustuksensa, ja nyt myöskin Gunnelin sanat, jotka olivat liikuttaneet häntä enemmän kuin mitä hän oli voinut näyttää hänelle.

Jos hän oli tuntenut jotain epäröimistä heidän avioliittonsa suhteen, niin se oli ollut vain hänen itsensä vuoksi, hänen mieleensä ei ollut johtunut muuta kuin että hän vain saattoi olla vaarassa — jos mitään vaaraa nyt olisikaan olemassa — sillä hänellähän oli hengellinen elämä kadotettavana seurustellessa sellaisen kanssa, jolla sitä ei ollut.

Mutta nyt Gunnel oli odottamatta puhunut uskonnostaan ja sen kadottamisen vaarasta. Ja millä nöyryydellä hän siitä oli puhunut! Garth tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi siitä huomiosta, että hän tiedottomasti oli pitänyt itseänsä parhaimpana heistä senvuoksi, että tunsi enemmän Jumalaa kuin Gunnel. Sellaisen tiedonhan vain pitäisi yhä enemmän tehdä hänestä Gunnelin palvelijan. Hänen hellyytensä Gunnelia kohtaan kasvoi taivaisiin saakka, kun hän ajatteli, mihin itsekkäisyyteen ja ylpeyteen hän oli tehnyt itsensä syypääksi Gunnelia kohtaan.

Hän tutki rakkauttaan Gunneliin kutsuen itsessään olevan tutkistelevan filosofin auttamaan kristittyä.

Ensimäiseksi hän havaitsi, että hänen rakkautensa oli lämmin tunteesta.
Ja hän tunnusti, että tunne on sitä eksyttävämpi, mitä suloisempi se on.

Mutta vaikkapa hänen rakkautensa olikin tunnetta täysi, niin ei se ollut pelkästään sitä. Siinä oli tahtoakin.

Ja minkälainen hänen rakkautensa tahto oli? Oliko se itsekäs?

Hän ajatteli rehellisesti. Tosin hän pyysi Gunnelia itselleen niinkuin sulhanen pyytää morsiantansa. Mutta keventyneenä hän totesi sen mielijohteen, mikä hänessä oli herännyt Gunnelin kuiskatessa hänelle vaarasta kadottaa totuudellisuutensa, mielijohteen luopua Gunnelista, jos hän todellakin saattaisi joutua johonkin sellaiseen mennessään hänen kanssaan avioliittoon. Niin, mitä tarkemmin hän tutki itseään, sitä selvemmin hän näki, että juuri tämä levottomuus Gunnelin tähden teki hänen tutkistelunsa heidän keskinäisestä suhteestaan niin syväksi. Eikö se osoittanut, että hänen rakkautensa tahto oli pohjaltaan epäitsekäs?

Mutta ei Gunnelin tarvitsisi hänen vaimonaan olla missään vaarassa. Ei mikään ankara vaatimus, ei mikään ahdasmielinen ymmärtämyksen puute hänen puoleltaan asettaisi siteitä hänen vapaudelleen tahi tuomitsisi häntä. Hän ymmärsi Gunnelia nyt ja varoisi itseään, niin ettei tämä rakastava ymmärtämys tylsistyisi. Jos hän sen tekisi, niin ei hänen ollut mitään syytä seurata mielijohdettaan päästää hänet vapaaksi, hän kun ei itsekään ollut vapauttaan pyytänyt.

Garth muisteli, mikä ensin oli herättänyt hänen mielenkiintoaan Gunneliin. Se oli tuo etsivä, tyydyttämätön, kaihoava ilme hänen katseessaan, joka alituiseen näytti katsovan jotain näkyväisten asioiden takaa. Garth ei ollut tutkinut häntä kauan, ennenkuin oli luullut ymmärtävänsä, että se oli hänen iäisen henkensä jano Jumalan puoleen. Kaipaus selvittämään sitä hänelle ja johtamaan häntä sen luo, jota hän tietämättään etsi, oli ollut voima, joka ensin oli saattanut hänet etsimään Gunnelin seuraa.

Onhan totta, että joka ihmisen voi otaksua kulkevan samoin henkisesti isoovana. Mitä varten häntä sitten oli liikuttanut niin valtavasti juuri Gunnelin kaipuu?

Garth selitti sen kahdella tavalla. Osaksi tuo jano oli Gunnelissa silmäänpistävämpi kuin useimmissa muissa, osaksi se oli sattunut juuri hänen silmiinsä ja liikuttanut hänen sydäntään. Ja eikö se ollut tapahtunut senvuoksi, että hän oli se, jonka Jumala oli valinnut tuomaan Gunnelille sitä mitä hän janosi? Täytyy sopia yhteen voidakseen auttaa toisiaan. Ei kuka tahansa olisi osannut ojentaa hänelle elämän leipää niin, että hän voi ottaa sen vastaan. Jumala näkee, kuka sopii toista auttamaan, ja hän vie yhteen juuri sellaisen auttajan ja autettavan, jotka sopivat toisilleen. Ja nyt Jumala oli siten vienyt hänet Gunnelin yhteyteen senvuoksi, että hän oli se, joka paraiten voi auttaa häntä. Hän ei voinut muuta kuin katsoa asiaa tällä tavoin, ja hänestä oli rakasta katsoa sitä niin. Hän olikin alusta saakka katsonut sitä näin.

Senvuoksi hän olikin epäröimättömän avomielisesti etsinyt Gunnelia.

Kun sitten taipumus oli tullut lähentäen heitä toisiinsa erityisellä tavalla, ja yhdessäolo nopeasti kehittynyt voimakkaaksi molemminpuoliseksi rakkaudeksi, mitäpä he olisivat voineet muuta tehdä kuin ottaa sen askelen minkä olivat ottaneet?

Hän oli niin rakkauden hurmaama, että hän oli seurannut sitä epäröimättä, melkein harkitsematta, kunnes se yhdisti heidät toisiinsa. Rikkoa nyt, kun rakkauden tunnustus ja uskollisuuden lupaus heidän välillään oli vaihdettu, tämä tunnustus ja tämä lupaus sen takia, että hän raukkamaisesti pelkäsi Gunnelin vaikutuksesta kadottavansa uskonsa, se ei olisi ainoastaan epämiehekästä vaan epäkristillistäkin, ajatteli Garth, liikutettuna pelkästä ajatuksestakin, että hänen ystävänsä varoituksillaan mahdollisesti olivat tarkoittaneet jotain sellaista. He eivät ajatelleet ollenkaan Gunnelia, nuo varoittajat. Minkälaisen vaikutuksen sellainen pelkurimainen teko hänen puoleltaan tekisikään Gunneliin, miten alhaisen käsityksen hän saisikaan hänen uskostaan ja Jumalastaan, jonka luo hän tahtoisi viedä hänet! Ei, ja tuhat kertaa ei sellaista menettelyä! Hän uskoi lujasti, että Jumalan voimassa oli säilyttää häntä aseenaan Gunnelin voittamiseksi.

Vaikkapa hän nyt harkinnan vuoksi otaksuisi, että hänen kosintansa oli ollut punnitsematonta ja hätäiltyä, jopa erehdys, niin eikö kuitenkin siinäkin tapauksessa hänen velvollisuutensa ollut pysyä siinä ja kantaa seuraukset, voittaen ne Jumalan anteeksiantavalla voimalla!

Kiittäen Jumalaa siitä tuloksesta, mihin hän oli itsekoettelemuksessaan tullut, uskoi hän luottavasti omansa ja Gunnelin tulevaisuuden hänen käteensä ja tunsi itsensä levolliseksi.

15.

Niin heidät vihittiin sitten. Lyhyt kesä oli nähnyt heidän rakkautensa synnyn ja kihlausaikansa paratiisin.

Naimisiin-menostaan Gunnel kirjoitti päiväkirjaansa aivan lyhyesti:

— Nyt olen päässyt korkean tunturin yli ja näen maailman, joka aukenee toisella puolen, maailman, johon mieheni ja minä käymme käsi kädessä.

II OSA.

1.

Pehmein liikkein Gunnel kietoi käsivartensa miehensä kaulaan. Hän odotti sillä tavoin helposti saavansa Henningin jälleen leppyneeksi.

Mutta hän erehtyi. Henningin tuima ilme ei lauhtunut, se pikemminkin koveni, ja hän irroitti Gunnelin kädet, jotka tämä oli pannut ristiin hänen niskansa taa. Hiljaa, mutta päättävästi hän irroitti ne ja päästi käsistään.

— Olisi parempi, että ottaisit minut huomioon, sanoi hän lyhyesti.

Loukattuna sisimmässään ja liikutettuna seisoi Gunnel siinä hehkuvin poskin ja poiskäännetyin kasvoin tuntien miten armottomasti Henning katsoi hänen hämmästystään ja nöyryytystään.

Mutta ylpeys pakotti hänet itsensä-hillitsemiseen.

— Mitä tarkoitat? kysyi hän hiljaa, jotta äänen värinä ei niin paljon olisi tullut kuuluviin.

— Olin toivonut, että sinun hienotunteisuutesi sanoisi sen sinulle.

Henning katsoi terävästi Gunnelin kumaraista päätä, sitten hän kääntyi äkisti ja lähti huoneesta.

Gunnel jäi seisomaan paikoilleen riehuvien tunteiden vallassa.

Kun he menivät naimisiin, oli kaikki näyttänyt mahdolliselta ja kevyeltä. Erilaisuus heidän välillään oli näyttänyt mitättömältä heidän keskinäisen valtaavan rakkautensa rinnalla.

Mutta alinomaisen ja likeisen yhdessäolon aikana alkoi erilaisuus vähitellen ilmetä siinä ohella, jopa itse rakkaudessakin.

Edellä kuvatun erimielisyyden oli aiheuttanut oikeastaan vain pikkuseikka, jonka merkitys kuitenkin suureni periaatteelliseksi kysymykseksi muutettuna. Gunnel kävi silloin tällöin teatterissa ja Henning itsekin meni joskus mukaan, jos esitettiin jotain ylevää ja hienoa; muutoin Gunnel meni jonkun ystävänsä kanssa eikä Henning pitänyt sitä pahana. Mutta edellisenä iltana hän oli nähnyt erään kuuluisan ja epäsiveellisen kappaleen. Hän oli edeltäpäin tiennyt sen olevan arveluttavan, mutta ei ollut odottanut sen olevan niin huonon kuin se oli. Nyt hän oli täynnä paheksumista, kertonut kappaleen sisällön miehelleen odottaen tämän yhtyvän hänen paheksumiseensa sen siveellisestä kurjuudesta ja ansaitsemattomasta menestyksestä.

Mutta hänen kummastuksekseen Henningin pahastus oli kääntynyt häntä vastaan, ja hän oli nuhdellut häntä siitä, että oli tahtonut nähdä huonon kappaleen.

Gunnel oli tuntenut itsensä hieman syylliseksi siihen nähden, mikä oli oikeudenmukaista Henningin nuhteessa ja oli tahtonut ilmaista sen äänettömästi hyväilyllään ja samalla sovittaa hänet. Mutta Henning oli tekeytynyt suoraksi ja jäykäksi ja irroittanut hänen kätensä kaulaltaan, ja kylmä kiilto silmissään hän oli katsellut Gunnelin nöyryytystä torjuessaan hänet luotaan.

Gunnelin posket paloivat häpeästä sitä muistaessa, ja lapsellisella kiihkeydellä hän lupasi itselleen, ettei enää hyväilisi häntä omasta aloitteestaan.

Hänen sovinnollinen mielialansa oli aivan haihtunut eikä hän tuntenut vähintäkään halua antaa myöten Henningille. Hän oli vaatinut syvällistä parannusta hänessä, olennaista muutosta, mutta tätä hänen vaatimustaan Gunnelin oli nyt mahdoton täyttää. Täyden vapautensa hän tahtoi pitää.

Mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt? Nähnyt huonon kappaleen. Entä sitten! Eipä hän siitä huonontunut! Hänen siveellinen tunteensahan oli voimakkaasti noussut sitä vastaan. Sen Henning tiesi, ja kyllä hänen pitäisi tuntea häntä kylliksi ollakseen pelkäämättä hänen ottavan vaikutuksia mistään epäsiveellisestä.

Mutta Henning oli suuttunut ja nuhdellut häntä. Ja minkätähden? Ei se tapahtunut hänen tähtensä. Ei, tuo pelkurimainen ajatus siitä, mitä ihmiset sanoisivat, oli Henningiä johtanut siihen. Sen Gunnel oli jo kihlausaikana huomannut ja päättänyt taistella sitä vastaan. Nyt oli tilaisuus siihen. Hänen täytyi pitää puolensa Henningiä vastaan. Kun hän tulee kotiin, ei hän tapaakaan hyväilevää, nöyrää, myöten-antavaa Gunnelia, jonka hän niin tylysti oli työntänyt pois, hän tapaa naisen, joka tietää mitä tahtoo ja pitää puolensa täyden personallisen vapautensa suhteen.

2.

Gunnelin taistellessa tunteidensa kuohua vastaan kodin seinien sisällä, käveli Henning kouluun kädet takin taskuissa, tarmokkaasti puskien tuulta vastaan, joka puhalsi teräviä lumikiteitä hänelle vasten kasvoja.

Oli lumimyrsky. Valkeille kaduille kasaantui kinoksia niin epätasaisesti, että toisinaan sai kahlata syvässä lumessa, toisinaan kulkea paljailla kivillä. Puotien ovikilvet kalisivat, ja kokonaisia lumivieremiä luisui alas katoilta ja tuprusi kadulta ylös.

Tämä ilma sopi Garthin mielialaan, joka oli käynyt ristiriitaiseksi Gunnelin ja hänen välisen kohtauksen vaikutuksesta. Hän oli suutuksissaan sekä hänelle että itselleen.

Muisto äkillisestä Gunnelin kasvonpiirteissä tapahtuneesta muutoksesta, kun hän oli irtautunut hänen syleilystään, kiusasi Garthin parempaa ihmistä samalla kuin jokin ilkeä hänen sisimmässään nautti siitä. Hän oli ymmärtänyt loukkaavansa Gunnelia sillä menettelyllä, ja hän oli odottanut sitä hämmästynyttä ilmettä, minkä hän oli saanut nähdäkin.

Samalla kun hän katui puolustikin hän sitä. Gunnel oli tullut hemmoitelluksi hänen hellyydestään ja uskoi rajattomaan valtaansa, joka hänellä muka oli Garthin suhteen. Mutta nyt Garth oli osoittanut sekä hänelle että itselleen olevansa kyllin voimakas vastustamaan hänen suloansa, jos tahtoi, ja siinä tietoisuudessa hänen miehekäs itsetuntonsa nousi ylpeänä ja vahvistettuna.

Uskoen Gunnelin aistin puhtauteen ja hänen hienotunteisuuteensa, hän oli luvannut hänelle täyden vapauden. Mutta nyt oli Gunnel hänen mielestään pettänyt hänen luottamuksensa menemällä ehdoin tahdoin katsomaan kurjaa kappaletta. Se teko oli sattunut Garthiin kuin korvapuusti. Ajatus, että Gunnel oli saattanut istua ja katsoa sitä roskaa loppuun saakka, kuohutti häntä. Ei auttanut, että Gunnel oli paheksinut kappaletta, hänestä tuntui että se oli heittänyt joka tapauksessa jotain liastaan Gunneliin.

Hän ei voinut eikä tahtonut pakottaa Gunnelin sisäistä elämää, mutta hänen ulkonaisen elämänsä suhteen hänellä oli kuitenkin velvollisuus ja oikeus vaatia yhtä ja toista.

Hän oli toivonut Gunnelin, heidän jokapäiväisen yhdessäolonsa vaikutuksesta, vähitellen tulevan häntä lähemmäksi sisällisessäkin suhteessa. Koko sielullaan Garth ikävöi sen päivän koittamista, jolloin hän sen tekisi. Mutta se tuntui hänestä melkein kaukaisemmalta nyt kuin ennen heidän naimisiinmenoaan. Toisinaan läheisissä keskusteluissa oli Garthin mieleen iskenyt huomio siitä miten vähän Gunnel ymmärsi sitä uskoa, jota Garth hehkuvasti ikävöi Gunnelin jakavan hänen kanssaan. Jos hän kerran tulisi uskoon, niin silloin ulkonaiset kysymykset ratkeaisivat itsestään. Mutta siihen astihan hänen täytyi, niin vastahakoista kuin se olikin, vaatia Gunnelia taipumaan muutamiin periaatteisiin. Eihän esimerkiksi liene ollut liian paljon pyydettyä, ettei Gunnel menisi katsomaan huonoja näytelmäkappaleita. Sen vaati hänen oma arvokkaisuutensa naisena ja hänen asemansa Garthin vaimona. Sen hän sanoisi Gunnelille sitten, kun hän tuntisi itsensä varmaksi itsestään. Äsken hän oli ollut suuttunut ja kiivas, ja silloin oli parasta vain mennä menojaan kuten hän oli tehnyt. Mutta kun hän palaa, silloin hän on tyyni, ja silloin he puhuvat asiallisesti ja sopivat uudelleen keskinäiset asiansa.

Nyt hän oli koulussa ja työnsi syrjään ajatuksen Gunnelista tilapäisesti, mutta se jäi kuitenkin ikäänkuin tunteen pohjavirraksi ja antoi vauhtia ja eloa hänen opetukseensa.

Hän piti filosofian tunnin, joka oli täynnä tulta ja nerokkaisuutta. Ehkä se meni yli poikien käsityksen, mutta opettajassa oli sellaista mukaansatempaavaa voimaa, että hän jännitti nuorten mielten kyvyt äärimmilleen ja saattoi heidät henkisesti kasvamaan sillä tunnilla.

Sitten hän meni kotiin Gunnelin luo.

Hän kulki kädet takin taskuissa ja hoikka mutta voimakas vartalo notkeasti kumartuen tuulessa, miltä odottamattomalta taholta se milloin puhaltelikin.

Ajatus Gunnelista oli taasen etualalla ja se oli vain käynyt voimakkaammaksi oltuaan jonkun aikaa muiden ajatusten tieltä syrjään sysättynä.

Hän näki Gunnelin edessään sellaisena kuin hänen tapansa oli tulla häntä vastaan, kuumeisen kiireisesti, täynnä elämää ja tunnetta ja tuo sähköinen onnen tunne kaihoavassa katseessaan.

Hän ihmetteli mahtaisiko Gunnel tänäänkin tulla häntä vastaan siten.
Hän tuskin uskoi sitä; he eivät olleet eronneet ystävinä.

Garth sai pitää kaikin voimin puolensa myrskyä vastaan käännyttyään kulmasta lähellä kotiporttiaan.

— Hoo!

Tuntui helpotukselta saada pysähtyä ja vetää henkeä eteisessä ja pudistaa lumi itsestään.

Sitten hän nousi ajatuksissaan ylös portaita.

3.

Arkihuoneessa istui Gunnel kirjoituspöytänsä ääressä ja kuuli miehensä tulevan, mutta ei hypähtänyt ylös kiiruhtaakseen häntä vastaan, niinkuin hänen tapansa muulloin oli.

Gunnel ei ollut istuutunut kirjoituspöydän ääreen ennenkuin saattoi odottaa Henningiä kotiin, ja vaikka hän näytti olevan työhönsä syventynyt, ei hän sitä kuitenkaan ollut.

Henning tuli sisään.

Hänen silmissään välkehti puolittain hellä, puolittain huvitettu vilahdus kun hän näki Gunnelin istuvan kumartuneena kirjoituspöytään päin, näköjään tietämättömänä hänen kotiintulostaan. Vaikka hän huomasi Gunnelin teeskentelyn, ei hän osoittanut sitä, vaan meni ja pani kätensä hänen olalleen ikäänkuin herättääkseen hänen huomaavaisuuttaan.

Gunnel katsahti ylös kohtaamatta Henningin katsetta. Hänelle ominaista oli voida olla katsomatta sitä henkilöä silmiin, jota kohtaan hänellä oli jotain kaunaa.

— Oletko jo kotona? huudahti Gunnel kaksinaisessa tarkoituksessa: näyttää yllättyneeltä ja näyttää Garthille, että aika oli kulunut pian tämän poissaollessa.

— Etkö kuullut tuloani? kysyi Garth ikäänkuin sivumennen, mutta itsekseen ihmetellen jatkaisiko Gunnel välinpitämättömyytensä näyttelemistä niin pitkälle että suorastaan kiertäisi totuutta.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, hän jätti kysymyksen vastaamatta.

— Eikö ole vaikeaa kulkea kadulla tässä myrskyssä? kysyi Gunnel jotain sanoakseen.

— Ei, vastasi Garth ja istuutui tuolille, joka oli kirjoituspöydän vieressä selkänoja seinää vasten.

Hän saattoi nähdä Gunnelin kasvot ja katseli häntä tarkasti. Gunnel karttoi itsepintaisesti katsomasta Garthiin.

— Olin suutuksissani lähtiessäni luotasi. Voitko antaa sen minulle anteeksi, Gunnel?

Gunnel ei ollut valmistunut tähän ja punastui kovasti. Hänen vaivoin saavutettu arvokkaisuutensa oli menemäisillään.

Garth istui hiljaa ja odotti vastausta, eikä Gunnel tiennyt mitä olisi pitänyt vastata, sillä se mitä Garth pyysi anteeksi ei ollut enimmin loukannut häntä.

— Sinulla on kai yhä sama syy olla suuttunut, singahutti hän viimein ja hypisteli hermostuneesti kynää, jota piteli kädessään.

— Sinä tunnustat siis, että minulla oli syytä suuttua?

Kysymys pisti Gunneliin ikäänkuin todisteena siitä, että Garth ei ollut tarkoittanut totta anteeksipyynnöllään.

— Omasta mielestäsi sinulla kai on, kivahti Gunnel.

— Eikö sinun mielestäsi minulla sitten ollut syytä?

Hänen levolliset kysymyksensä kuohuttivat Gunnelia. Hän puri huultaan, jottei kadottaisi malttiaan, ja kului hetkinen, ennenkuin hän saattoi vastata. Garthin väistymätön katse, jonka Gunnel tunsi sitä kohtaamatta, lisäsi vielä hänen hermostuneisuuttaan.

— Olin käyttänyt vain vapautta, josta kerran olemme keskenämme sopineet. Sehän minun piti saada pitää ja sitä en aio antaa itseltäni viedä, vastasi Gunnel vihdoin nopeaan ja kuumeisesti.

Garth rypisti silmäkulmiaan niin, että poimu niiden välissä syveni, ja pani kätensä Gunnelin kädelle pitääkseen sitä hiljaa ja estääkseen sitä leikkimästä niin levottomasti kynänvarrella.

— Siitä vapaudesta tahtoisin juuri puhua kanssasi nyt, jos olet kyllin tyyni minua kuullaksesi ja koettaaksesi ymmärtää, mitä tarkoitan, sanoi Garth ja katsoi tutkivasti Gunneliin.

— Olen aivan tyyni, vakuutti tämä.

Mutta hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan toista, siinä määrin, että
Garthin piti hymyillä.

— Sinä olet kaikkea muuta, sanoi hän.

Tuo pieni suora huomautus pisti Gunneliin, ja hymy, jonka hän huomasi vaikkei katsonutkaan Garthiin, ärsytti häntä vielä enemmän. Henningillä oli sydäntä hymyillä, kun hän oli valmis purskahtamaan itkuun!

Gunnel tempasi kätensä, jota Garth piti oman kätensä alla ja voimatta hillitä enää itseänsä, nousi nopeasti ylös kiiruhtaakseen huoneesta, mutta ei ehtinyt ovelle, ennenkuin tunsi itsensä Garthin käsivarsien ympäröimäksi ja pidättämäksi.

Gunnel taisteli päästäkseen irti, mutta se oli hyödytöntä.

— Gunnel! sanoi Garth rauhoittavasti ja tahtoi suudella häntä.

Se oli nöyryytyksen huippu! Luuliko hän Gunnelin ikävöivän hänen hyväilyjään? Gunnel purskahti voimakkaaseen itkuun ja vapisi suuttumuksesta ja nöyryytyksestä.

— Gunnel! Gunnelin kiihkeä itku pelästytti Garthia. Hän vei hänet sohvalle ja polvistui itse hänen viereensä.

— Gunnel, rakkahin, mitä se on? Mitä olen tehnyt sinulle?

Uusi itkun puuska vastasi hänelle. Garth odotti, kunnes Gunnel hieman tyyntyi, ja uudisti kysymyksensä.

Gunnel oli niin kuohuksissa ja senvuoksi pääsi esille se, josta hänen ylpeytensä oli päättänyt olla välittämättä.

— Sinä voit mielestäsi torjua minun hyväilyni, kun ne eivät sinua miellytä, ja sitten ottaa ne väkisin, kun päähäsi pistää!

Garth kävi kalpeaksi tämän hänelle heitetyn syytöksen edessä ja Gunnel tunsi miten hänen kätensä, joka piteli hänen kättään, vavahti. Hän huomasi että isku oli sattunut ja se yllytti häntä.

— Sinä nautit työntäessäsi minut pois, sen näin silmistäsi. Oi, en hyväile sinua koskaan enää!

Gunnelille teki oikein hyvää saada loukata Garthia, siinä oli jonkinlaista hyvitystä, mutta kuitenkin tunsi hän itsensä niin kurjaksi.

Hän odotti, että Garth sanoisi jotain, puolustaisi itseään, syyttäisi häntä liioittelusta. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän päästi Gunnelin käden ja nousi ylös.

Menikö hän?

Gunnel katsoi salaa ylös. Ei, Garth ei lähtenyt huoneesta. Hän seisoi selin häneen ja katsoi ulos ikkunasta.

Mitähän se vaikutti häneen, mitä Gunnel oli sanonut?

Mitävarten hän saattoikaan hänet niin kuohuksiin? Miksei hän saattanut antaa hänen mennä pois ja tyyntyä rauhassa! Nyt oli niin kiihkeä kohtaus tullut heidän välilleen. Saattoiko sitä koskaan poistaa?

Hän saattoi nyt katsoa Garthiin, koskapa tämä seisoi selin häneen eikä huomannut hänen katsettaan. Tuo rohkea, kaunis niska, hintelä vartalo lujine ja voimakkaine ryhtineen, täynnä virkeyttä hiljaisenakin ollessa kuten nyt — oi, hän rakasti häntä ja tunsi itsensä sairaaksi surusta niiden katkerien sanojen tähden, jotka oli lausuttu. Mutta hän tunsi itsensä sairaaksi nöyryytyksestäkin koirankaltaisen uskollisen, riippuvaisen rakkautensa vuoksi, joka vain veti häntä Garthin puoleen vielä enemmän senjälkeen kun tämä oli osoittanut voivansa suuttua häneen. Kuinka hän saattaisi pysyttää mitään arvokkuutta häntä kohtaan, kun hänen valtava rakkautensa vain veti häntä Garthin jalkojen juureen, niin pian kuin tämä yritti nousta häntä vastaan.

Garth kääntyi niin yht’äkkiä, että hänen katseensa ennätti iskeä suoraan Gunnelin katseeseen, ennenkuin tämä ennätti kääntää katsettaan pois.

Hämillään Gunnel painoi kasvonsa jälleen pielukseen.

Hän kuuli kuinka Garth tuli lattian yli ja istuutui hänen viereensä.

Hän pelkäsi, mitä Garth sanoisi. Hänet valtasi syvä katumus sen kiivaan purkauksen tähden, joka oli paljastanut sen, mikä paraiten olisi unohtunut, kun ei siitä koskaan olisi ollut tietävinään. Ja mihin oli tuo arvokas itsetietoisuus joutunut, jolla hän oli aikonut oikeuttaan puolustaa?

— Etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi sitä, että olin niin paha? kysyi Garth surullisesti.

Hän ei siis kieltänyt, hän tunnusti. Gunnel oli ajatellut että tyydytys, jonka hänen silmiensä välke oli ilmaissut, oli ollut hänelle tiedoton. Mutta nyt hän ymmärsi, että hän oli ollut tietoinen siitä ja sen johdosta hänen mielestään hänen nöyryytyksensä kasvoi.

— Sinä et rakasta minua, virkahti hän katkerasti ja tuskaisesti.

— Sinä tiedät kyllä, Gunnel.

Garthin surullisessa äänessä oli vakuuttavaa tyyneyttä, joka vaikutti Gunneliin vastoin hänen tahtoaan, joka tilapäisesti oli sairaalloisesti puolueellinen.

— Ei voi nauttia siitä, että hetkeksikään loukkaa ja nöyryyttää sitä, jota rakastaa, sanoi Gunnel valituksen ja uhman sekaisella äänellä.

— Kyllä sitä voi. Sentähden että on sillä tavoin kokoonpantu.

Gunnel tuli niin hämilleen tästä odottamattomasta lausunnosta, että katsoi ylös unohtaen kätkeä kasvonsa.

Garth nojasi eteenpäin Gunnelia kohti ja jatkoi:

— Mitä sanonetkaan loukataksesi minua; niin koko ajan tiedät että rakastan sinua. Ja kuitenkin tahdoin loukata sinua tehdessäni sen. Jopa nautinkin sitä tehdessäni. Mutta se ei todista sitä, että olisin lakannut rakastamasta sinua, vaan sitä vain, että minun rakkauteni, kuten minä itsekin, on yhdistelmä pahasta ja hyvästä. Kaikki ei ole puhdasta siinä. Synti on mukana kaikessa. Paras ja puhtainkin elämässä tarvitsee jokapäiväistä puhdistusta.

Hän puhui hiljaa, mutta kiihkeästi. Se oli hänelle palavaa vakavuutta.
Hän kärsi iäisyysolennossaan.

Syvempää katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt Gunnelille, ei tämä olisi koskaan osannut pyytää. Se pelästytti häntä ja hänen mielestään se ampui yli maalin.

— Saatatko antaa minulle anteeksi, Gunnel, ja auttaa minua!

Se oli enemmän kuin sovintoa rakkauskinastuksen jälkeen, hänen kysymyksessään oli jotain synnin sovituksesta. Gunnel tunsi itsensä ymmärtämättömäksi ja kypsymättömäksi eikä tiennyt mitä olisi vastannut.

Mutta hän oli käynyt hiljaiseksi ja häpesi myrskyävän kuohuisia tunteitaan ikäänkuin pelkkää lapsellisuutta.

Hän pani kainosti kätensä Garthin käteen.

— Sinä tahdot minun kanssani taistella rakkautemme puhtauden puolesta,
Gunnel?

Garth katsoi Gunneliin niin vakavasti ja tutkivasti ja niin nöyrästi, että hänen oli pakko vastata ja vastauksessaan osoittaa itsensä juuri sellaiseksi kuin hän oli.

— Ymmärrän niin vähän tuota, sopersi hän hämillään. En ymmärrä ajatella rakkautta uskonnollisesti. En ole koskaan ajatellut olevan syntiä siinä.

Garth hymyili surullisesti.

— Mutta nyt olet tuntenut sen, rakas, sinä olet tuntenut synnin minun rakkaudessani ja tullut loukatuksi siitä.

— Oi, elä sano niin! pyysi Gunnel.

Kuohuksissaan äsken, vain puoli tuntia sitten, ei hän ollut luullut mahdolliseksi tulla koskaan niin täydellisesti sovitetuksi, kuin hän nyt jo oli.

— En mene enää katsomaan mitään epäsiveellisiä kappaleita, Henning, lupasi hän ja katsoi häneen hennosti hymyillen.

— Enkä minä enää salli itseni ärtyä kiusaamaan sinua ehdoin tahdoin, lupasi Garth ja vastasi Gunnelin hymyyn.

Ei kumpikaan ollut sanonut mitään siitä, mitä kumpikin puolestaan oli päättänyt sanoa, mutta he olivat päässeet toivottuun selvyyteen kuitenkin, ja heidän rakkautensa oli kohonnut askeleen ylöspäin.

4.

Kun Gunnel naimisiin menonsa jälkeen alkoi uudelleen kirjailijatoimintansa, huomasi hän itsessään tapahtuneen muutoksen. Henningin vaikutus tuli näkyviin siten, että hän tahdottomasti katseli omia ajatuksiaan ja mielialojaan hänen silmillään. Huomattuaan tämän, Gunnel teki kaikkensa irtautuakseen sellaisesta epäitsenäisyydestä. Hän työnsi itsepäisesti syrjään ajatuksen siitä, mitä Henning, ajattelisi, ja koetti unohtaa hänet niinä hetkinä, jolloin istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän onnistui näissä yrityksissään sen verran, että hän todellakin tuli vapaaksi kirjoittaessaan, mutta Henning oli kuitenkin mukana Gunnelin kirjoittaessa sillä tavoin, että hän tuli Gunnelin innostuksen sieluksi ja antoi eloa ja voimaa kuvaukseen. Siitä rakkaustarinasta, jota hän kuvaili, henki hänen oma rakkautensa Henningiin ja se antoi kuvaukselle sen vaikuttavan todellisuussävyn. Niin vilkkaasti hän kuvaili itsellensä sen kauhun, että Henning kohtelisi häntä samoin kuin hänen romaaninsa sankaritarta kohteli tämän sankari, että hänen kuvauksensa nuoren naisen sieluntaisteluista ja kohtalosta teki todellisuus-kuvauksen vaikutuksen.

Kuvattu elämänkohtalo päättyi sankarittaren itsemurhaan. Gunnel ei ollut alusta pitäen aikonut antaa sen päättyä siihen, mutta kertomuksen edistyessä hän itse suli niin yhdeksi sankarittarensa kanssa, kärsi hänen tuskiaan niin todellisesti, tunsi hänen kanssaan maailman niin tyhjäksi ja elämän niin sietämättömäksi, kuin hän olisi tuntenut, jos hän olisi pettynyt niin perinpohjin Henningin suhteen, kuin hänen sankarittarensa oli pettynyt oman rakastettunsa suhteen. Senvuoksi hän ikäänkuin etsi lohtua ja lepoa itselleen sankarittarensa itsemurhasta, ja sitten hän loukatun rakkauden voimalla hekumoitsi sankarin liian myöhäisessä katumuksessa.

Niinä tunteina, jolloin hän kirjoitti, eli hän niin kokonaan kuvittelujensa maailmassa, että se ei kokonaan haihtunut pois sittenkään, kun hän palasi todellisuuden maailmaan. Hän hymyili sille itse, mutta ei voinut täydellisesti vapautua siitä mielikuvituksen tunteesta, että Henning oli tehnyt hänelle vääryyttä ja tuottanut hänelle kärsimystä. Mutta ei hän näyttänyt sitä käytöksessään eikä hän antanut sen kuvittelun saada mitään valtaa itsessään; senvuoksi hän hämmästyi, kun Henning eräänä päivänä kysyi, oliko hän tyytymätön häneen.

— Enhän toki. Miksi sitä kysyt!

— Minusta tuntuu ikäänkuin sinä olisit loukkaantunut, mutta minä en tiedä mitään syytä.

Henning katsoi tarkkaavasti ja hieman levottomasti häneen ja etsi rehellisesti omastatunnostaan jotain syytä.

Gunnel purskahti nauruun.

— Sanon sinulle, mitä se on. Olen parhaillaan kirjoitusinnossa. Ja sinulla on suuri osa siinä mitä kirjoitan. Mutta sinä käyttäydyt siinä hyvin pahasti.

Garth näytti sekä huvitetulta että hämmästyneeltä.

— Kuvailetko minua? Mutta miksi teet minusta heittiön?

— En ensinkään kuvaile sinua, sinä et ole rahtuakaan kaltaisesi. Muutoin ei sankari ole mikään heittiö, vaikka sankaritar pettyy hänen suhteensa. Sankaritarkaan ei ole yhtään minun kaltaiseni.

— Mutta kuinka voit sitten sanoa minulla olevan osaa siinä mitä kirjoitat?

— Sankarittaren rakkaus sankariinsa on minun rakkauteni sinuun.

— Tuleeko se pian valmiiksi? Tottahan luet sen minulle?

— Tulee, pian.

Kun se valmistui, luki Gunnel käsikirjoituksensa Garthille muutamina iltoina.

Garth kuunteli kasvavalla mielenkiinnolla, mutta ei sanonut mitään luetusta. Hän tahtoi kuulla ensin lopun, ennenkuin lausui mitään arvostelua.

Päivillä, heidän puhuessaan muita asioita, oli kummankin ajatuksissa Gunnelin kirja ja toisinaan huomasi Gunnel Henningin katseen olevan kiinnitettynä itseensä sellaisin ilmein, kuin hän näkisi hänet uudessa valossa.

Myöhään eräänä iltana puoliyön jälkeen Gunnel lopetti käsikirjoituksen lukemisen.

Henningillä oli ollut paljon tekemistä sinä päivänä ja hän oli hyvin väsynyt, ja hänen piti tavallisuuden mukaan nousta varhain seuraavana aamuna, minkävuoksi he olivat päättäneet lukea vain hetkisen. Mutta niin pian kuin Gunnel oli tahtonut lopettaa, oli Henning pyytänyt häntä jatkamaan. Kolmannen kerran kun Gunnel oli yrittänyt keskeyttää lukemisen, oli Henning käynyt kärsimättömäksikin.

— Lue vain! Minun täytyy saada kuulla loppu tänä iltana, muuten en saata nukkua.

Gunnel hymyili ylpeänä Garthin kärsimättömyydestä, joka oli paras todistus hänen kertomakyvystään. Sitten hän luki romaanin loppuun keskeyttämättä.

Henning oli aikaa sitten unohtanut väsymyksensä ja eli kokonaan Gunnelin kertomuksessa. Mutta se oli saattanut hänet synkkään ja liikutettuun mielentilaan. Hän oli niin kiinni elämän kohtalossa, jonka kehitystä oli seurannut surulliseen loppuun saakka, että hän unohti sen olevan vain mielikuvituksen luoma.

— Eikö hän olisi löytänyt jotain muuta keinoa kuin itsemurhan? Joku olisi toki voinut tulla ajoissa pelastamaan hänet!

Gunnel hymyili nähdessään, miten se oli vaikuttanut Henningiin aivan kuin äsken luettu olisi ollut todellisuus-kuvaus. Se hymy herätti Henningin, niin että hän muistikin Gunnelin olevan vastuunalaisen sankarittaren surullisesta lopusta. Ja hän näki kirjan Gunnelin työnä.

— Tuo romaani on valtava edistys. Saattaisi luulla monivuotisen kirjailijatoiminnan olevan sen ja sinun ensimmäisen kirjasi välillä, niin suuren edistyksen olet saavuttanut.

— On enemmänkin noiden kahden kirjan välillä, sanoi Gunnel hienolla viittauksella, ja hänen katseensa täydensi lauseen ja antoi Henningin ymmärtää, että se jokin oli Henning ja heidän rakkautensa.

Henning veti hänet luokseen ja vähään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

— Etkö voinut löytää mitään parempaa keinoa Ellen-raukallesi kuin itsemurhan? kysyi hän sitten.

— Hän ei löytänyt muuta, vastasi Gunnel.

— Mutta sinä? Etkö sinä voi nähdä mitään muuta? Mietihän!

Gunnel mietti, mutta sitten hän pudisti päätään.

— Ihmiset tekevät usein itsemurhan joutuessaan epätoivoon. Eihän se voine vaikuttaa luonnottomalta, että annoin Ellenin tehdä niin.

— Ei luonnottomalta. Sitä en ole sanonutkaan! Juuri tuo kuvaus hänen epätoivoisesta sieluntilastaan ja kuolemastaan on kaamean luonnollinen. Mutta minä näen korkeamman tarkoituksen kirjailijan kutsumuksessa kuin jäljentää vain synkkää todellisuutta. On olemassa valo, joka voi valaista pimeässä, ja kyllä kai kirjailijan pitää katsoa tehtäväkseen antaa ainakin jonkin säteen siitä valosta päästä paistamaan todellisuuskuvaukseensa. Sen ei tarvitse kadottaa silti todellisuuttaan, sillä valo, jota tarkoitan, on todellisin mitä on olemassa.

— Sinulle se on sellainen, mutta unohdat, ettei se ole samalla tavoin minulle, sanoi Gunnel hiljaa.

Hänen vastauksensa koski ilmeisesti Garthiin. Hän katsoi Gunneliin ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää sellaista tilaa kuin Gunnelin. Into, jolla hän äsken oli puhunut, laimeni häneltä.

— Onko mahdollista ettet ollenkaan näe mitään siitä valosta? kysyi hän surullisesti.

— Näenhän sen sinussa. Mutta en ymmärrä sitä.

Gunnelista oli aina vaikeaa olla vilpitön nähdessään, miten Henning kaipasi keskinäistä ymmärrystä hengellisissä asioissa, mutta Gunnelin pelko teeskennellä vahvisti häntä.

— Mitä pidät kirjastani yleensä? kysyi Gunnel hetkisen äänettömyyden jälkeen. Luuletko sen saavuttavan menestystä?

— Mitä tarkoitat menestyksellä?

— Tuleeko se miellyttämään? Onko sillä menekkiä?

— Sen kyllä luulen.

Gunnel järjesti käsikirjoituksen niin, että lehdet olivat tasan, ja Henning istui mietteissään katsellen. Yht’äkkiä Gunnel katsoi Henningiin hiukan hymyillen.

— Mitä sinä tarkoitat menestyksellä? kysyi Gunnel.

— Hyötyä.

— Luuletko sen sitten hyödyttävän? kysyi Gunnel mielistelevästi.

— En tiedä oikeastaan, miten se voi hyödyttää, vastasi Henning suoraan, mutta aivan ilman mitään tuomitsevaa terävyyttä.

Gunnel punastui, ja hänen silmänsä ympärykset kävivät punaisiksi kuten aina, kun häneen koski.

— Onko se sitten niin huono sinun mielestäsi?

— Ei, ei suinkaan huono. Mutta se ei anna mitään. Se ei katsele korkeammalta kannalta todellisuutta, se ei kohota ainoatakaan kertaa katsetta maasta ylöspäin.

— Eikö mikään voi olla hyvää, joka ei sitä tee?

— Tavallaan ehkä, minä en tiedä. Mutta minusta se on niinkuin työ ilman päämäärää, suola ilman suolaisuutta…

— Etkö nyt ole hieman yksipuolinen?

— En hieman, vaan paljon, vastasi Henning ja hymyili voimakasta pientä hymyä, joka osoitti, ettei hän hävennyt sitä yksipuolisuutta.

5.

Garth oli noussut paikaltaan ja puhui mukaansatempaavia sanoja.

Hän näytti ruumiillistuneelta älyltä, innostuksen henkevöittämältä siinä seisoessaan ja puhuessaan, eikä kuulijoiden joukossa ollut ainoatakaan, jota hänen tulensa ei olisi sytyttänyt.

Kuulijakunta hänen ympärillään oli yksinomaan miehiä, suurimmaksi osaksi kristillisiä ylioppilaita. He olivat yhtyneet liikkeeseen, jolla oli korkea ja laajakantoinen päämäärä. Kaikki nämä nuoret miehet, jotka nyt kuuntelivat Garthia, tunsivat olevansa yhden kansan jäseniä. Tämän kansansa keskuudesta he tunsivat tulleensa valituiksi erityiseen tehtävään kansansa hyväksi. “Ruotsin kansa Jumalan kansa.” Se oli heidän tunnuslauseensa, ja tämän tunnuslauseen toteuttaminen oli heidän kutsumuksensa.

Garth ei ollut ollut mukana heidän liikkeessään alusta saakka, mutta se oli vetänyt hänet mukaansa heti kun hän oli kuullut siitä, ja nyt hän kuului siihen ruumiineen ja sieluineen. Hän piti palavia esitelmiä ja kirjoitti heidän lehteensä kirjoituksia, älyä säkenöiviä ja henkeviä. Tuntui niinkuin liike olisi saanut siivet senjälkeen kun hän oli tullut mukaan. Ja kuitenkin hän piti itseään enemmän liikettä kannattavana ystävänä kuin sen johtajana.

Hän tunsi ikäänkuin eduksi saada kohdata näitä nuoria innostuksen miehiä heidän kokouksissaan ja saada työskennellä yhdessä heidän kanssaan puhein ja kirjoituksin. Jos he tunsivat saavansa Garthista sytykettä, niin Garthkin puolestaan tunsi saavansa sitä heiltä. Halko palaa huonosti yksin, mutta useat yhdessä muuttuvat humisevaksi tuleksi. Ruotsinmaan herätyksen vartiotulena olisi heidän yhdistyksensä palava.

Lämmenneenä ja avartunein rinnoin Garth läksi sinä iltana kokouksesta. Kädenlyöntejä, jotka olivat sisältäneet paljon, hän oli saanut ja antanut, ja ne tuntuivat koko hänen olennossaan. Hänen katseensa säteili sen suuren päämäärän kajastusta, josta he olivat puhuneet keskenään. Heitä ei oltu jätetty yksikseen kokouksessa, jossa olivat olleet. He kaikki olivat tunteneet hänen läsnäoloaan, joka kristinuskon ensimmäisenä sankarikautena oli tärisyttänyt huonetta, mihin opetuslapset olivat kokoontuneet. Nyt ei tärisytetty huonetta, vaan heitä itseään. Ja siinä hengen liikutuksessa oli kaikki vähäpätöinen häipynyt syrjään, ja vain suuri pääasia seisonut elävänä heidän kaikkien edessä.

Täynnä näitä kokemuksia Garth tuli kotiin vaimonsa luo. Ja hän rupesi puhumaan hänen kanssaan siitä, mikä täytti hänen sydämensä.

Gunnel, joka aina oli huvitettu siitä, mikä Garthin mieltä kiinnitti, kuunteli nyt eloisasti ja tarkkaavasti. Garthin intomielisyys miellytti häntä.

Mutta se ei voinut temmata häntä mukaansa. Ja hän tunsi ihmettelyä sen suhteen, mikä innostutti Garthia. Päämäärä, joka Garthista näytti niin suurelta ja todelliselta, teki Gunneliin haaveillun ihanteen vaikutuksen. Kuinkapa kourallinen ylioppilaita saattaisi kääntää koko kansan! Ja mihin he kääntäisivät kansan, joka jo oli kastettu kristinuskoon? Gunnel ei tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään, mutta hän ei tosiaankaan ymmärtänyt Garthin innostusta.

Ei auttanut, että hän kätki ymmärryksen puutteen mielenkiintoisen kuuntelemisen taa, ei auttanut, että hän hymyili myötätuntoisesti Garthin innostukselle ja koko tahdollaan koetti antaa hänen innostuttaa itseään. Tukahduttava kylmyys hiipi Garthiin, ja vilkas kuvaus laimeni, ja sitten hän lakkasi puhumasta ikäänkuin hänellä ei olisi ollut enää mitään sanomista. Surumielin Gunnel huomasi tämän ja tarttui hermostuneesti ensimäiseen sanaan, mikä mieleen johtui, näyttääkseen Garthille haluavansa olla hänen mukanaan.

— Kuinka toivonkaan teidän onnistuvan! virkahti hän, mutta huomasi itse huudahduksensa niin typeräksi, että punastui.

— Mutta sinä et luule, että onnistumme? sanoi Garth kysyvällä äänellä ja melkein hämillään hymyillen, sillä hän näki kuinka Gunnel ikäänkuin molemmin käsin koetti pitää kiinni heidän välisestä toistensa ymmärtämisestä, mutta se särkyi häneltä — ja hänen kävi sääliksi Gunnelia.

Silloin Gunnel luopui kaikesta teennäisestä yrityksestä ja palasi tavalliseen totuudellisuuteensa.

— Teidän päämääränne on niin korkealla — mutta eiköhän se ole liian korkealla? Voitteko saavuttaa sen?

— Ei kukaan meistä odota saavuttavansa sitä yhdellä kertaa, niin, ei elämämme aikana. Mutta jos otamme askelenkaan sitä kohti, niin se on meidän — hengessä, lupauksessa.

Hän puhui jälleen tuolla tyynellä, mutta palavalla voimalla, joka vaikutti Gunneliin, vaikka hän ei ymmärtänytkään sitä. Hän mietti Garthin sanoja, ikäänkuin hän olisi puhunut vierasta kieltä. Garth huomasi sen.

— Sinä et ymmärrä minua? Ainoa tapa toteuttaa ihannetta on sen toteuttaminen nykyhetkellä, niin pitkälle kuin voin. Koko elämäntyöni ei tule olemaan enemmän kuin yksi rengas ketjussa. Rengas yksinään ei ole mitään, mutta ketjussa se tulee osaksi siitä. Ketju on ihanne. Minun koko elämäntehtäväni on vain rengas siinä. Ymmärrätkö minua?

— Ymmärrän.

Gunnel pujotti kätensä Garthin käteen ja painautui häntä lähelle ahdistavin tuntein ikäänkuin jokin olisi uhannut erottaa heidät.

Olivatko heidän elämäntehtävänsä saman ketjun renkaita?

Garthilla oli ihanne, Jumala, johon hänen koko olentonsa yhtyi. Hän oli sovitettu ketjuun, joka kulki läpi ajan ja iankaikkisuuden.

Entä hän — Gunnel! Mitä varten hän eli? Onneaan varten Garthin kanssa.
Kirjailijana menestyäkseen. Oliko hän vain hyödytön rengas, joka oli
yksin? Eikö häntä koskaan voinut sovittaa samaan ketjuun kuin missä
Garth oli?

6.

Garthilla oli paljon tekemistä talven kuluessa. Paitsi lehtorin virkaansa ja rippilapsiansa hänellä oli tyttökoulu, minkä rehtori hän oli, ja hän opetti myöskin ylioppilaspiireissä. Hänen lahjansa ja personallisuutensa olivat sellaisia, että kilpailtiin hänen saamisestaan yhdistyksiin, johtokuntiin ja hengellisiin yrityksiin. Ja hän kun ei mielellään kieltäytynyt, niin hänelle kasautui sangen paljon ylityötä. Mutta hänestä oli rakasta antaa itsensä Jumalansa palvelemiseen ja hän teki työtä ilolla, sillä ensi rakkauden tuli paloi yhä hänen sydämensä alttarilla.

Garth ei koskaan tehnyt yritystä vetääkseen Gunnelia mukaan harrastuksiinsa. Hän pelkäsi niin pakottaa Gunnelia, että hän pikemmin meni vastakkaiseen liiallisuuteen ja piti sisäisen maailmansa suljettuna häneltä.

Hän ei kuitenkaan voinut olla vaikuttamatta Gunnelin sielunelämään, siihen hänen personallisuutensa oli liian voimakas. Huolimatta perhosmaisen kevyestä ja jonkunverran pinnallisesta mielestään ei Gunnel voinut olla ottamatta vaikutteita Garthin vakavuudesta. Huvitukset, jotka ennen ehkä olivat olleet hänelle hyvinkin pääasia, kävivät tarpeettomammiksi, ja hän alkoi tuntea halua olla hyödyksi maailmassa. Hänellähän oli jo kaksinkertainen tehtävä, koti ja kirjailijatoimi. Edellistä hän hoiti keveästi rakkauden innostamana. Jälkimmäisen hän oli tähän saakka pitänyt enimmin huvina sekä keinona tunnetuksi ja huomatuksi tulemiseen. Mutta jokapäiväinen yhdessäolo sellaisen elämänkäsityksen mukaan elävän miehen kanssa, kuin Garth oli, vaikutti, että Gunnel tunsi tarpeen tuottaa kirjailijatoiminnallaan hyötyäkin. Kun se käsikirjoitus, jonka hän oli lukenut Henningille, oli painettu, alkoi hän uuden työn, ja siitä tuli laaja-aiheinen yhteiskunnallinen romaani, jonka tarkoitus oli palvella työväen luokkaa ja naisia, jotka esitettiin yhteiskunnan lapsipuolina vuosisataisten vääryyksien ja ansaitsemattomien kärsimysten uhrina.

Pääasiallisesti saadakseen aineistoa romaaniinsa, yhtyi Gunnel äänioikeusnaisiin ja niihin, jotka työskentelivät yhteiskunnallisella työvainiolla, ja hän solmi monta uutta tuttavuutta, jotka kiinnittivät hänen mieltään ja avarsivat hänen näköpiiriänsä. Hän otti myöskin paljon vaikutuksia sekä mistä että inhimillisistä olosuhteista, joita hän tutki, ja tämä painoi leimansa hänen kirjaansa. Hän kirjoitti sen suuttumuksen innoittamana. Hän tuli niin kuohuksiinsa yhteiskunnan vääryyksistä, että hän itse tuli vääräksi. Mutta sitä hän ei itse huomannut ja hän olisi hyvin vimmastunut, jos joku olisi sanonut sen hänelle.

— Sinulla taitaa olla tekeillä uusi romaani! sanoi Garth, kun hän eräänä iltapäivänä tuli Gunnelin huoneeseen ja löysi tämän niin syventyneenä kirjoitukseensa, ettei ollut huomannut hänen tuloaan.

Gunnel katsoi ylös loistavin katsein ja hymyili puoleksi hajamielisenä.

— Niin, se laajenee ja tulee niin valtavaksi, etten tiedä miten jaksan sen kanssa, sanoi Gunnel onnellisesti nauraen ja ojentausi, ylpeänä siitä näkymättömästä kuormasta, jonka hän, huolimatta sen painosta, keveästi ikäänkuin nosti hennoille olkapäilleen.

Entistä enemmän hän näytti liekehtivältä sielulta.

— Mitä sinun uusi romaanisi käsittelee?

— Ihmisjoukkoa.

— Minuako myöskin?

— Ei, sinä et ole ollenkaan siinä.

— Vai niin, minä en enää kelpaa innostajaksi? Olen tullut vanhaksi ja tutuksi nyt, niinkö?

Hän koetti salata pettymystään leikillisen äänen suojaan.

Gunnel huomasi sekä yrityksen että epäonnistumisen ja kävi niin ylpeäksi ja helläksi.

— Oo, sinä kuljet kerjuulla! virkkoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kauniisti. Minun on kai annettava sitten jotain. Tule!

Hän veti Garthin pään luokseen ja sanoi hiljaa ja lämpimästi:

— Innostus tulee ja menee. Rakkaus pysyy. Sinä olet minun rakkauteni.

— Se oli aitoa kultaa!

— Oletko nyt tyytyväinen, sinä kerjäläinen?

— Olen, niinkuin kuningas valtakunnassaan.

7.

Gunnel istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti yhteiskunnallista romaaniansa. Aurinko paistoi lämpimästi hänen miellyttävälle vartalolleen ja loisti silkkihiuksissa, jotka näyttivät kiertyvän sitä kiharaisemmiksi mitä enemmän hän ajatteli.

Ikkunan vieressä olevalta paikaltaan hänellä oli näköala kattojen ja savupiippujen yli, ja taivastakin näkyi laajalti, sillä asunto oli uudenaikaisen talon viidennessä kerroksessa alemmassa Vaasan kaupunginosassa ja oli täynnä aurinkoa. Katuelämän pauhu kuului hillittynä tänne ylös, ja avaruus oli lähellä.

Gunnelin innostus vei hänet kuitenkin siinä hänen kirjoittaessaan läpi pimeiden solien täysinäisiin taloihin ja huoneisiin, joissa ihmisiä vilisee. Jos hän joskus kirjoituksestaan katsahti ylös ja hänen katseensa osui ikkunan ulkopuolella aukenevaan avaruuden sineen, näki hän sen avaruuden ikäänkuin tulevaisuuden vertauskuvana, jossa kaikki väärä on oleva oikaistuna. Mutta nykyhetken tehtävänä on kääntää se oikeaksi, ja sentapaiseksi kokeeksi oli hänen uusi kirjansakin tuleva.

Luonteenomaisella pikaisuudellaan hän nousi yht’äkkiä ylös ja meni Garthin huoneeseen ja rupesi etsimään hänen salkustaan uutista, jonka oli nähnyt Garthin leikkaavan ja pistävän sinne. Hänen mieleensä nimittäin johtui ottaa yhteiskunnalliseen romaaniinsa tapaus, joka liittyisi tähän uutiseen.

Salkun lehtien välissä oli aloitettu käsikirjoitus. Henningin kirjoittama. Gunnel luki sivumennen muutamia lauseita, kiintyi tahdottomasti, otti paperin esille ja luki kirjoituksen loppuun. Se oli uskonnollinen, luultavasti johonkin aikakauskirjaan aiotun kirjoituksen alku, ja se käsitteli Jumalan rakkautta. Sitä rakkautta nimitettiin tässä ensimmäiseksi rakkaudeksi, joka tekee ensimmäisiä tekoja. Tänä aikana on olemassa taipumus, joka tarttuu valittuihinkin, kirjoitti Garth, taipumus antaa lähimmäisen rakkauden tunkea syrjään rakkauden Jumalaan. Ja eikö siinä ole syy siihen, että on niin paljon toimintaa, joka kantaa vähän hedelmää? Rakkaus Jumalaan on kuitenkin ensimmäinen käsky, rakkaus lähimmäiseen toinen, joka on sen kaltainen. Jos toinen käsky asetetaan ensimmäiseksi ja se saa himmentää ensimmäisen, silloin on seurauksena se, että rakkaus kylmenee ja työ lähimmäisen hyväksi — vaikkapa innokas ja itsessään hyvä — kadottaa siunauksensa. Kristuksen seuraajia varoitettiin siitä vaarasta, että uusisuuntaiset yhteiskunnan parantajat, jotka vain näkevät lähimmäisen eivätkä Jumalaa, voivat houkutella pois heidät ensimmäisen käskyn ensimmäisestä rakkaudesta ja ensimmäisistä teoista.

Väri kohosi Gunnelin poskille hänen lukiessaan, ja hänen rintansa nousi levottomasti. Hän ihmetteli, oliko Henning ajatellut häntä mainitessaan uusisuuntaisia yhteiskunnan parantajia ja varoittaessaan heistä. Hän tunsi itsensä ja toimintansa Garthin kuvauksessa, ja hän tuli liikutetuksi ikäänkuin loukkaavan syytöksen edessä.

Garth varoitti hengenheimolaisiaan sellaisista kuin hänestä. Eikö sen täytynyt merkitä, että hän omasta puolestaan tunsi Gunnelin vaikutuksessa vaaran?

Miettiväisenä hän seisoi Garthin keskeneräinen kirjoitus kädessä ja tuijotti tuomitseviin sanoihin, jotka olivat tuon tutun käsialan kirjoittamia.

Garthin käsiala ei ollut kaunis, mutta luonteenomainen, suurine, kulmikkaine, epätasaisine pystyine kirjaimineen. Selvää se oli, sanat tulivat häntä vastaan paperilta tarvitsematta vaivautua niitä lukemaan.

Pikaisin liikkein hän pisti paperin salkkuun ja meni takaisin huoneeseensa.

Mutta täällä hän istui kauan kynä kädessä kirjoittamatta.

Kun hänen sisimpänsä niin odottamatta oli tullut liikutetuksi niistä sanoista, missä Henning puhuu ensi rakkaudesta, oli eräs muisto Henningin ja hänen ensi rakkaudesta noussut hänen eteensä äkillisen selvästi. Se oli muisto siitä hetkestä, jolloin Henning antoi hänen ensikertaa silmätä sisäiseen elämäänsä. Miten häneen olikaan silloin vaikuttanut luottamus, jota Henning oli osoittanut häntä kohtaan! Hän muisti kuinka hän oli lukinnut sen kuin pyhäinjäännöksen sydämensä kaikkein pyhimpään.

Mitenkä hänen laitansa olikaan nyt sen luottamuksen suhteen? Eikö hän ollut antanut pölyä ja hämähäkin verkkoa kasautua sen yli, ja eikö hän ollut kadottanut avaintakin pyhän lippaan suulta?

Miltä hänestä olikaan tuntunut äsken taas kohdatessaan tämän Henningin ehdottaman Jumalalle-antaumisen, joka kerran oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli ikävöinyt voivansa ymmärtää sitä ja jakaa se hänen kanssaan? Nyt se oli liikuttanut häntä ja herättänyt hänessä suuttumusta, vieläpä pahempaakin — sääliä. Hänestä Henning näytti ahtaalta, ja hänen elämänkatsomuksensa epäkäytännölliseltä ja yltiöpäiseltä eikä hän nyt enää tahtoisi tulla hänen kannalleen, vaikka olisi voinutkin. Siihen suuntaan heidän suhteensa siis oli kehittynyt, he olivat kasvaneet erilleen sen sijaan että olisivat kasvaneet yhteen! Kenen oli syy, hänenkö vai Henningin? Ehkei kummankaan. He olivat kumpikin hengen luonnonlain uhreja.

Hän ajatteli kiinteästi, istuessaan leikitellen kynällä sen sijaan että olisi kirjoittanut sillä. Mutta hän ei ajatellut yhteiskunnallista romaaniansa, vaan Henningiä ja itseään. —

Saman päivän iltana, kun Garth oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä pitemmän aikaa, tuli Gunnel sisään.

Henning istui nojaten taaksepäin kirjoitustuolin selkään ja luki juuri valmistunutta kirjoitustaan. Gunnel näki hänen olkansa takaa, että se oli sama kirjoitus, jonka hän aamupäivällä oli lukenut puolivalmiina.

Henning oli kokonaan kiinni siinä mitä oli kirjoittanut. Mutta hän huomasi Gunnelin heti. Nojaten niskansa korkeaan tuolin selustaan hän käänsi kasvonsa vähän sivulle ylös Gunneliin päin ja katsoi häneen kysyvin, vielä puoleksi hajamielisin katsein.

— Häiritsenkö sinua? kysyi Gunnel.

— Luin parsillaan muuatta kirjoitusta, jonka juuri olen saanut valmiiksi. Sinä tiedät, millaista silloin on, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.

— Sitten menenkin heti, sanoi Gunnel, mutta Henning pani nopeasti kätensä Gunnelin käsivarrelle, joka oli hänen tuolinsa selustalla.

— Ei, ei, sanoi hän sydämellisesti. En koskaan tahdo, että menet luotani.

Siispä Gunnel jäi.

— Luin aamupäivällä tuon kirjoituksen puolivalmiin alun, tunnusti hän.

— Vai niin, vai käyt sinä nuuskimassa minun kätköjäni, kun olen ulkona!

Henning uhkasi häntä leikillisesti nyrkillä.

— Hain erästä ilmoitusta, mutta löysin tuon ja luin sen.

Henningin katse kysyi häneltä mitä hän oli, pitänyt siitä.

— Olinko minä ja minun ystäväni sinun ajatuksessasi kirjoittaessasi maailman parantajista, jotka näkevät vain lähimmäisen, mutta eivät Jumalaa?

— Tietoisesti en ajatellut sinua ja ystäviäsi, vastasi Garth.

Yht’äkkiä iski hänen katseensa suoraan Gunnelin katseeseen tavalla, joka oli hänelle ominaista ja minkä kautta hän ikäänkuin tarttui toisen sisimpään.

— Otitko itseesi minun määritelmäni uudensuuntaisesta maailmanparantajasta?

— Otin, vastasi Gunnel ja jäykistyi.

Garthin katse syveni eikä hän siirtänyt sitä Gunnelin kasvoista. Se vaivasi Gunnelia, mutta hän oli liian ylpeä ollakseen siitä tietävinäänkään.

— Eikö Raamatussa sanota, että ellei rakasta veljeään, jonka näkee, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei näe? kysyi Gunnel samalla, hieman ylpeän uhmaavalla äänellä, jolla äsken oli antanut myöntävän vastauksen.

— Sanotaan kyllä, vastasi Garth.

Gunnel kuvitteli, että Garthissa oli jotain ylimielistä, kun hän odotti Gunnelin todisteen jatkoa, ikäänkuin hän olisi odottanut Gunnelin sotkeutuvan.

— Eikö siinä sanassa sitten aseteta rakkautta lähimmäiseen ensi sijalle? kysyi Gunnel vieläkin lyhyemmällä äänellä.

Garth pudisti päätään.

— Sentähden, että Jumala kohtaa minua minun veljessäni, pitää minun rakastaa veljeäni. Siinäkin on ensimmäinen käsky ensi sijassa. Se on aina ensi sijassa — ja huonosti käy rakkauden, jos työnnän sen syrjään toisenkaan edestä, joka on sen kaltainen.

Mutta Gunnel ei tahtonut antaa myöten.

— Luulen kuitenkin, että koska te uskovaiset — niinkuin sinä mielelläsi nimität teitä — yksipuolisesti olette syventyneet rakkauteen Jumalaa kohtaan ja laiminlyöneet ihmisrakkauden, niin senvuoksi teidän kristillisyytenne on joutunut huonoon valoon monien ajattelevien ihmisten silmissä.

Hän puhui kiihkeästi ja terävämmin kuin olisi tahtonut.

Garth hymyili ikäänkuin jollekin liian hullulle väitteelle.

— Ainakaan se ei ole mikään Jumalaa kohtaan tunnettavaan rakkauteen vaipuminen, joka on aiheuttanut vahingon! sanoi hän.

— Yksipuolinen vaipuminen, tarkoitan, selitti Gunnel.

— Se rakkaus ei voi olla yksipuolista.

Tämä tyyni, varma väite ällistytti Gunnelia, ja hän kiehui vastustamishalua.

— Mistä sitten johtuu, ettei ole olemassa yksipuolisempia ihmisiä kuin — — — kuin — oikein äärimmäisen uskonnolliset?

Garth kohotti silmäkulmiaan, mutta ei vastannut mitään.

Hänen äänettömyytensä laimensi Gunnelin kiihkoa, ja hän häpesi sitä vähän.

— Miksi et vastaa minulle? Oletko suuttunut? Olenko loukannut sinua! kysyi Gunnel hermostuneesti.

Garth ojensi kätensä, ja Gunnel istui hänen tuolinsa käsipuulle.

— Ei kaikki, mikä tahtoo näyttää rakkaudelta Jumalaan, sitä ole. Elä tuomitse lajia muunnoksen mukaan! sanoi hän.

— Minä olen viimeinen niin menettelemään, minä, jonka silmien edessä sinä olet joka päivä, sanoi Gunnel lämpimästi ja pani kätensä Garthin kaulalle. Et saa uskoa minun tarkoittavan sinua.

— Minulta puuttuu niin paljon, sen kyllä tiedän, mutta tahdon ainakin olla rehellinen, sanoi Garth.

— Tahdotko todellakin?

— Epäiletkö sitä?

— En tahtoasi. Mutta — jos todellakin olisit niin rehellinen kuin tahdot olla, et voisi vastustaa niitä monia oikeutettuja vaatimuksia, joita tänä aikana on olemassa.

— Niinkuin esimerkiksi?

— Sorrettujen vapauden taistelua.

— En tiedä olevani sitä vastaan.

— Sinä olet sosialismia vastaan.

— En saata käsittää, että sosialismi on mikään vapauspuolue, päinvastoin, se paljastuu yhä enemmän pakkopuolueeksi.

— Sinä et käsitä sitä yhtään!

— Tottapa en ymmärrä sitten, koska sinä sen sanot.

Gunnel huomasi taas liiaksi kuumenneensa ja oli hetkisen hiljaa tyyntyäkseen.

— Taistelun aikana vain täytyy olla pakkoa. Kun sosialismi on voittanut, niin silloin tulee vapaus kaikille, sanoi Gunnel sitten tyynemmin, mutta hyvin varmasti.

— Luuletko? kysyi Garth tyynesti ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: “Te tulette ymmärtämään totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.”

— Ehkäpä sosialismissa juuri on se totuus, joka on tekevä ihmiset vapaiksi.

— “Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja. — — — Jos nyt poika teidät vapaiksi tekee, niin te olette totisesti vapaat.” Katsele sosialismia sen sanan valossa!

— Kuinka tiedät, eikö Poika ole juuri sosialismissa?

— Tahtooko sosialismi vapauttaa ihmiset heidän synneistään?

— Vallassaolijoiden itsekkäisyydestä, joka on toki syntiä, jos mikä!

— Pojan opetuslapset alkavat taistelun omaa syntiään vastaan.
Tekeekö sosialismi sen?

Gunnel ei tiennyt, mitä vastaisi. Garthin kanssa ei ollut helppo väitellä, hän kun näki kaikki toiselta näkökannalta ja puhui toisen hengen kieltä.

Gunnel otti käsivartensa hänen kaulaltaan ja nousi ylös.

— Voisimme väitellä vaikka kuinka kauan tästä tulematta mihinkään tulokseen, sanoi hän hieman naurahtaen puoleksi suuttuneesti, puoleksi surullisesti. Nyt en häiritse sinua enää kauemmin. Syvenny sinä jälleen tuomitsemaan meitä syntisiä, jotka vain näemme lähimmäisen emmekä Jumalaa!

Tämän viimeisen hän sanoi katsahtaen Garthin käsikirjoitukseen, jonka hän oli asettanut kirjoituspöydälle.

Gunnel aikoi mennä, mutta Garth otti hänen kätensä ja pidätti hänet.

— Gunnel, etkö tosiaankaan ymmärrä minua yhtään?

Gunnel näki hänen katseessaan tuon palavan, hänen sieluansa ja hengellistä yhteyttä janoavan ikävän, ja se koski häneen. Mutta hän hymyili hiukan.

— Niin kauan kuin elämme ja rakastamme, voithan toivoa voittavasi minut lopulta.

— Sinä et usko sitä itse, sinä et tahdo sitä, sanoi Garth surullisesti.

— Mitä minua hyödyttää ajan pitkään ponnistella vastaan? Jos sinulla on sinapin siemenen verran uskoa, niin onhan sinulla lupaus lopuksi voittaa pahempia vuoria kuin mitä minä olenkaan.

Vakavasti ja tutkivasti Garth katsoi häntä silmiin ja luki rakkautta niistä, mutta sisimmässään ne ikäänkuin hymyilivät hellää pilaa.

8.

Garthilla oli jumalainen lahja voida toimia sisäisen innostuksen sytyttämänä. Mutta hänen elämässään tuli myöskin aikoja, jolloin elvyttävä voima petti, jolloin hänen sisimpänsä ikäänkuin kuivettui ja toiminta tuntui vastavirtaan soutamiselta. Hänen työnsä oli kuitenkin sitä lajia, että hänen piti jatkuvasti tehdä sitä päivittäin ja tunnittain, riippumatta sisäisestä tilasta. Senvuoksi, kun tämä petti, tuntui työ ylen raskaalta.

Niin kiinni kuin Gunnel olikin omassa työssään, huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä oli alakuloinen, ja hän kysyi syytä siihen.

Garth näytti olevan haluton sitä ilmaisemaan.

— Ei maksa siitä puhua, sanoi hän.

Mutta tähän karttelevaan vastaukseen ei Gunnel tyytynyt.

— Sinä et voi auttaa minua. Sinä et ole milloinkaan tuntenut sitä murhetta, joka painaa minua. Luulen että sinä tuskin pitäisit sitä todellisena, jos puhuisin siitä.

Jos Garth oli luullut tyydyttävänsä häntä sellaisella vastauksella, erehtyi hän perin pohjin.

Garthin umpimielisyys loukkasi Gunnelia niin syvästi, että Garth huomasi olevansa pakotettu voittamaan vastenmielisyytensä ja avaamaan sisimpänsä toivomatta tulevansa ymmärretyksi.

— Hengellinen elämäni on kuivaa ja voimatonta, ja Jumala on ikäänkuin pilven peitossa, sanoi hän väkinäisesti.

Gunnel katsoi ihmetellen häneen, sekä hämillään että nolona tästä odottamattomasta tunnustuksesta.

Niinkuin Garth oli sanonut, ei Gunnel ymmärtänyt häntä.

— En olisi koskaan luullut sinun voivan tuntea siten, sanoi hän epävarmasti.

Garth hymyili surullisesti, mutta ei sanonut mitään. Vaikka Garth Gunnelin pyynnöstä oli avannut itsensä hänelle, tunsi Gunnel olevansa vailla Garthin luottamusta, sillä mitä se auttoi, että hän antoi sen hänelle, kun hän ei voinut ymmärtää sitä?

Garth katsoi kelloa ja nousi ylös.

— Tänä iltana on kokous Brattien luona, luulen että menen sinne, sanoi hän huolettomasti.

Garth ja muutamat hänen lähimmät hengenheimolaisensa kokoontuivat toistensa kodeissa joskus läheisiin kokouksiin. Gunnel ei ollut koskaan ollut mukana eikä ollut näyttänyt mitään harrastusta asiaan.

— Miksi sinä et pidä niitä koskaan täällä omassa kodissasi? kysyi hän nyt hieman ujona laiminlyömisestään tässä suhteessa ja saattoi Garthia eteiseen.

— Eikö sinulla olisi mitään sitä vastaan, että he tulisivat tänne? kysyi hän.

— Minun tähtenikö sinä et ole pyytänyt; heitä tänne?

Garth pani juuri päällystakkia ylleen eikä senvuoksi tarvinnut olla kuulevinaan hänen kysymystään. Mutta Gunnel ei hellittänyt niin pian. Hän pani kätensä Garthin olalle, niin että tämän täytyi kohdata hänen katseensa.

— Häpeätkö minua heidän edessään vai heitä minun edessäni? kysyi hän.

— En kumpaakaan.

— Miks’et sinä sitten ole pyytänyt heitä tänne?

— Enhän tiennyt, mitä pitäisit siitä.

— Olisithan voinut kysyä minulta.

Garth hymyili hiukan.

— Niin, olisinpa kyllä. Kysyn sinulta nyt: onko sinulla mitään sitä vastaan, että pyydän heitä kokoontumaan täällä joskus?

Gunnel katsoi moittivasti häneen ja hänen silmiensä ympärykset kävivät punaisiksi.

— Niin ilkeät kysyä, onko minulla mitään sitä vastaan! Sinä et näy voivan ajatella mahdolliseksi, että tahtoisin sitä.

— Tahdotko sitten? kysyi Garth katuvasti.

— Kyllä tahdon. Onko naisia mukana?

— Niillä, jotka ovat naimisissa, on vaimot mukanaan.

— Kaikilla paitsi sinulla!

Garth suuteli häntä ja tahtoi mennä, mutta Gunnel pidätti häntä pitäen kätensä hänen olkapäillään.

— Ovatko he sitten kaikki, paitsi sinä, menneet naimisiin “uskonsisarien” kanssa?

Taasen hänen silmissään hymyili tuo hellä pila, jonka Garth oli huomannut viime aikoina.

— Ovat, kaikki paitsi minä, vastasi Garth ja koetti katseensa vakavuudella kohdata Gunnelin katseen ilvettä.

— Rakas Henning-parkani, miten he mahtavatkaan tuomita sinua! Että ne eivät sulje sinua pois piiristään jumalattoman vaimosi tähden!

Nyt hänen huulensakin hymyilivät, kuten hänen silmänsä.

— Jos olet noin ilvehtivä, en voi pyytää heitä tänne, sanoi Garth hellällä ja hieman loukkaantuneella vakavuudella.

— Ymmärrän kyllä käyttäytyä vakavasti. Garth katsoi viivytellen häneen.

— Tahdotko olla mukana, jos he tulevat tänne!

— Jos saan. Ettekö tule häirityksi hengessä sellaisen muukalaisen kuin minun tähteni?

Garth ei huolinut vastata siihen kysymykseen.

Hän otti Gunnelin kädet olkapäiltään, suuteli ensin toista ja sitten toista ja jätti hänet sitten.

Gunnel seisoi miettiväisenä paikallaan. Häneen koski niin nähdä Garthia alakuloisena. Hän tunsi itsensä valmiiksi rukoilemaan Garthin Jumalaa ottamaan pois tuon mikä pimitti, ja tulemaan häntä lähelle jälleen. Mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta rukoilla. Hänhän aina oli niin valmis miehensä edessä asettautumaan ulkopuolelle, että hänen pitää pitää varansa, että hän todellakin oli ulkopuolella.

9.

Garth oli tavallisesti se, jolla eniten oli antamista likeisissä kokouksissa; sentähden herätti jonkinlaista alakuloisuutta, kun hän tänä iltana istui ääneti. Hän istui pää kumarassa, kuuli kyllä mitä sanottiin, mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta häneen.

Yht’äkkiä hän eräänä välihetkenä kohotti päänsä. Nähtiin, että hän aikoi puhua, ja kaikki kuuntelivat odottavina. Mutta hän toi esiin vain lyhyen kysymyksen. — Tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä, mitä voi tehdä tullakseen jälleen lämpimäksi, kun tuntee sisimpänsä kylmenevän?

Siinä kaikki, mutta se kysymys antoi keskustelulle uutta virikettä, kävipä se läheisemmäksi kuin tavallisesti. Garth sai vastauksen. Sekä hän että muut lämpenivät.

Keskustelu ei kuitenkaan jäänyt ihan soraääntä vaille. Muuan läsnäolijoista, tunnettu säälimättömästä, terävästä suoruudestaan, puhui ikeen kantamisesta uskottomien kanssa yhtenä laimentumisen syynä. Hän ei maininnut Garthin nimeä, mutta kaikki ymmärsivät häntä tarkoitettavan ja Garth itse jäykistyi. Häntä liikutti tämä salattu Gunnelin tuomitseminen, ja kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa hänen hellyytensä Gunnelia kohtaan suureni.

Hän vastasi heti lausuntoon.

— Meidän luonteemme ovat niin erilaisia, sanoi hän. Toinen on sellainen, että hänet painaa alas ies, joka on omiaan vain enemmän terästämään toisen voimia.

Hän lakkasi puhumasta ja ajatellessaan taaksepäin avioliittoaikaansa, huomasi hän miten kasvattavaa oli ollut, kun oli täytynyt elää kristillisyyttään päivittäin ei-uskovaisen kanssa, jonka hän ikävöi saada voitetuksi. Se oli terästänyt hänen rehellisyyttään, hänen itsearvosteluaan, ja se oli tehnyt hänet riippuvammaksi Jumalan voimasta enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Mutta sitä hän ei voinut sanoa edes tässä likeisessä piirissä, sillä silloinhan hän olisi vetänyt Gunnelin esiin; senvuoksi hän oli ääneti. Ja saattoihan ajatella, ettei häntä olisi uskottu. Kuten hän itse oli sanonut: luonteet ovat niin erilaisia; ja hän tunnusti myös, että ehkei moni hänen tavallaan olisi lähentynyt Jumalaa sellaisessa avioliitossa kuin hänen, vaan joutunut kauemmaksi. Mistä se johtui, että se oli käynyt kiihoittimeksi syvempään kristilliseen elämään hänessä, ei hän voinut sanoa, hän tiesi vain että niin oli.

10.

— No? kysyi Garth.

Yksi noista likeisistä kokouksista oli pidetty hänen kodissaan, ja Gunnel oli ollut mukana. Nyt vieraat olivat menneet, ja he kaksi olivat taasen yksin.

Gunnel hymyili hieman ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

— Luulen heidän tulleen siinä aikomuksessa, että olisivat käännyttäneet minut, sanoi hän.

— Miksi sitä luulet?

Gunnel seisoi selin Garthiin ja järjesteli pöydällä olevia tavaroita, niin ettei Garth voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän ymmärsi Gunnelin mielentilan hänen äänensä soinnusta.

— He eivät voineet juuri tarkoittaa muita kuin minua puhuessaan esimerkiksi ratkaisevan askeleen ottamisen välttämättömyydestä. He kun tietysti kaikki otaksuvat sen ottaneensa.

— Ei todellakaan kuljeta tuota pitkää tietä täydellisyyteen vain yhdellä askelella, huomautti Garth.

Gunnel liikahti hermostuneesti ja naurahti puolittain suuttuneesti, puolittain surullisesti jollekin, josta hän ei ollut aikonut puhua, mutta jonka hän nyt yht’äkkiä päätti tehdä Garthin tiettäväksi.

— Muuan heistä, en nyt muista hänen nimeään, kysyi minulta, olenko
Jumalan lapsi.

— Mitä sinä vastasit? kysyi Garth.

Gunnel huomasi hänen äänessään jotain kiusaantunutta, ja kääntyessään hän näki Garthin punastuvan hiukan.

— En ollut kuulevinani sitä, vastasi hän ylpeästi ja lisäsi heti toisella äänellä: Pidätkö sinä tuollaisesta tavasta ihmisiä puhuteltaessa?

— En.

— Jumalalle kiitos siitä! virkkoi Gunnel. Etkö voi sanoa sitä tuolle herralle? Sinä tiedät kyllä, kuka se oli, etkö tiedäkin?

— Kyllä, voin kyllä arvata kuka se oli. Mutta minkätähden sanoisin hänelle jotain tuosta hänen tavastaan? Sehän loukkasi vain minun makuani, ei minun omaatuntoani.

— Minä voin vain sanoa, että minut se työnsi pois, selitti Gunnel pontevasti.

— Mistä? kysyi Garth tyynesti.

— Kristinuskosta, vastasi Gunnel, ollen yhä taistelutuulella.

— Tunsitko sitten itsesi muuten vedetyksi siihen tänä iltana?

Gunnelin mielestä Garthin äänessä oli ivaa ja hänen masentavan tyynessä käytöksessään ylimielisyyttä, ja hän kuohahti.

— Se on varmaa, selitti hän kiihkoissaan, etten koskaan enää ole mukana tällaisessa kokouksessa. Jos sinä joskus vielä pidät niitä täällä, menen minä pois.

— En koskaan pidä niitä enää täällä, selitti Garth hieman terävästi.

Gunnel katsoi nopeasti ja hieman epävarmasti häneen.

— Oletko vihainen minulle nyt? kysyi hän.

— En vihainen, mutta pettynyt.

— Mitä olit odottanut? Luulitko että tulisin kääntyneeksi?

Garth viivytti hiukan vastaustaan.

— En voi auttaa sitä, että pidän sinua vähän pikkumaisena, kun et voi nähdä muuta kuin puutteet, sanoi hän vihdoin. Kaikki, mitä puhuttiin tänä iltana, oli totuutta, mutta sinä olet kiintynyt vain siihen ainoaan typerään, mitä sanottiin.

— Jos yht’äkkiä saa iskun päähän, eikö ole puolustettavissa, jos kiinnittää eniten huomiota siihen?

— Ei kannata keskustella enää tästä asiasta, sanoi Garth kylmentyneenä. Me saamme tyytyä siihen, ettemme ymmärrä toisiamme tärkeimmässä. Arkielämän sillalla voimme kohdata toisemme sen kuilun yläpuolella, joka erottaa meidät.

— Etkö liioittele nyt? Onko meidän välillämme kuilu vain senvuoksi, etten saata ymmärtää tällaisia kokouksia?

Hän koetti tehdä asian joutavaksi, mutta ei onnistunut.

— Sinä tiedät hyvin hyvästi, ettei kysymyksessä ole kokoukset. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että eroavaisuus meidän välillämme on sisäistä laatua ja että se on syvällä, sanoi Garth enemmän surullisesti kuin katkerasti.

Gunnel ei vastannut ja hänestä tuntui kaikki käyvän harmaata harmaammaksi. Vain arkielämän pikkuseikat yhdistivät heitä; jos toinen tahtoi viettää juhlaa, täytyi toisen olla syrjäytettynä. Oliko todellakin niin, vai kuvailiko Garth sen vain sellaiseksi pettymyksessään, kun ei Gunnel sokeasti taipunut hänen ja hänen hengenheimolaistensa mukaan tunnustamaan heidän henkistä ylemmyyttään.

Gunnel tunsi itsensä uhmailevaksi ja liikutetuksi. Garth sai liittyä ystäviinsä niin paljon kuin häntä halutti, hän liittyisi omiinsa. Elleivät he voineet elää samassa henkisessä elämän-piirissä, saanevat he elää kumpikin omassaan vielä enemmän kuin näihin saakka ja kohdata toisensa vain arkielämän jokapäiväisyydessä, kuten Garth oli ehdottanut.

11.

Tuon kokousillan jälkeen liittyi Gunnel kokonaisemmin uusiin ystäviinsä ja alkoi ottaa toimivampaa osaa heidän yhteiskunnalliseen työhönsä. Tähän saakka hän oli enemmän ollut huomioiden tekijänä, joka oli katsonut oppiakseen ja saadakseen aiheita, mutta nyt hän tahtoi toimia suoranaisesti henkilönä eikä vain kirjailijana.

Hän ajatteli näitä kahta käskyä: rakkautta Jumalaan ja rakkautta lähimmäiseen. Ensimmäistä hän ei voinut pitää, senvuoksi hän yritti toista. Garth piti ensimmäisen käskyn tärkeimpänä, piti sen toisen perustana ja edellytyksenä. Mutta Gunnel ei voinut seurata häntä siinä, ja he olivat avoimesti eikä ilman tuskaa ja katkeruutta sopineet siitä, että heidän siinä kohden täytyi kulkea eri teitä.

Mutta hänen — Gunnelin — elämän ei tarvinnut enemmän kuin Garthinkaan olla silti vailla ihanteellisuutta. Hän tahtoi hankkia sille sisällön, joka saattaisi vetää vertoja Garthin elämän sisällölle. Hän ei tahtonut elää itsekkäästi vain personallisen onnensa vuoksi, hän tahtoi elää muita varten.

Toiminnallaan hän tahtoi viedä voiton Henningin ja hänen hengenheimolaistensa toiminnasta ja hän valitsi sentähden työalakseen sen, jonka he olivat laiminlyöneet: yhteiskunnallisen. He tekivät kyllä paljon köyhän yksilön hyväksi, mutta eivät mitään luokan hyväksi, senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekivät työtä luokan kohottamiseksi.

Henning ja hänen aatetoverinsa ajattelevat enimmin sieluja. Jos he antavat lahjan toisella kädellä, antavat he mielellään toisella kirjasen. Gunnel tahtoi jättää köyhien vakaumuksen rauhaan auttaakseen vain heitä maallisessa tarkoituksessa. Hänen mielestään oli niin epäkäytännöllistä panna pääpaino iäisyyteen, siitä kun ei voi mitään tietää. Hänen mielestään oli esimerkiksi se, että köyhille tarjottiin tilaisuus viattomaan huvitukseen tai yleishyödyllisen luennon kuulemiseen, tärkeämpää kuin se että saarnan, hengellisten laulujen tai kirjasten avulla koetettiin heissä herättää ohimenevää tunteiden kuohua tai epävarmaa iäisyystoivetta.

Senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekevät yhteiskunnallista työtä ei-kristillisellä pohjalla.

Yhdessä muutamien muiden samoin ajattelevien yhteiskunnallisten intomielisten henkilöitten kanssa hän perusti klubin nuorisoa varten, perusti yhdistyksiä, lukutupia lainakirjastoineen y.m.

Miellyttävine käytöksineen ja kuumeisine intoineen hän pian tuli näiden kokousten sieluksi, klubin jäsenluku kasvoi ja sen toiminta-ala laajeni.

Ruumiineen ja sieluineen hän antautui uuteen työhönsä ja osasi innostuttaa muitakin siihen.

Hän tunsi saavansa hyvitystä Henningin ja tämän ystävien loukkaamalle itsetunnollensa. He saivat tuomita häntä niin paljon kuin halusivat ja surra hänen tähtensä — toiset kannattivat häntä nyt ja hän tiesi nyt olevansa hyödyksi yhteiskunnassa.

Hänellä oli Jumalansa nyt kuten Henningillä oli omansa. Hän palvoi toimialaansa. Hän rakasti niitä, kaikkia noita nuoria työläisiä, jotka tulivat iltaisin saadakseen virkistystä tai tietoja ja jotka katsoivat häneen ja joita hänen miellyttävä personallisuutensa innostutti. Hän tutustui heidän oloihinsa ja ajatusjuoksuunsa ja oli heidän puolestaan yhtä sosialistisesti luokkatietoinen kuin punaisin heidän joukostaan. Työväenluokan kohottaminen, siinä suuri uudenaikainen aate, jonka hyväksi hän nyt tahtoi elää.

Garth ei ollut iloinen Gunnelin lisääntyneestä työstä kodin ulkopuolella, sillä se riisti häneltä paljon Gunnelin seuraa, mutta hän ei asettunut sitä vastaan. Itsekseen hän kuitenkin toivoi kesää.

Hän oli lupa-ajoiksi vuokrannut pienen tuvan saaristossa, ja sinne hän ja Gunnel muuttivat heti koulun loputtua.

Sireenit olivat kukassa, ja kaikki linnut lauloivat, ja yöt olivat valoisia. Ei voinut muuta kuin olla onnellinen siellä, ja kaikki mitä oli yhteistä pyrki esiin kaksinkertaisena. Garth ja Gunnel lähenivät vastustamattomasti toisiaan lämpimästi kuten ensi aikoina.

He olivatkin nyt yksin toistensa kanssa, ei kummallakaan ollut ympärillään toiselle vastenmielisiä ystäviä.

Gunnel kirjoitti innokkaasti yhteiskunnallista romaaniansa, joka alkoi olla loppupuolillaan, ja se kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu näinä aikoina.

Garth puolestaan kirjoitti uskonnollista tutkielmaa, joka vei hänen mielenkiintonsa.

Työn väliaikoina he tekivät purjehdusmatkoja ja kävelivät yhdessä. Joskus he keskustelivat innokkaasti, mutta pitkät ajat he saattoivat kulkea ääneti tai istua hiljaa purjeveneessä, kumpikin mietteissään. Äänettömyydenkin vallitessa ja heidän erilaisista ajatuksistaan huolimatta heillä oli toveruuden tunne, joka lämmitti heitä. He molemmat tekivät ajatustyötä ja molemmat halusivat olla hyödyksi.

— Ja saatpa nähdä, sanoi Gunnel kerran eräänä herkkänä ja tuttavana hetkenä, että kun kohtaamme toisemme määränpäässä, huomaamme, että meidän erilaisissa pyrkimyksissämme on ollut enemmän yhtäläisyyttä kuin olemme luulleetkaan.

12.

Garth eli rikasta ja onnellista sisäistä elämää tänä kesänä, ja ehkä juuri sen syrjäisyys lisäsi sen voimakkuutta.

Pitkinä, yksinäisinä työhetkinä, jotka hän tavallisesti vietti jossain havuntuoksuisella metsämäellä kimaltelevan veden partaalla, tuli ajatuksiin pulpahtavaa elämää, ne tulivat syviksi ja toivorikkaiksi. Hän etsi ja löysi Jumalansa tuntuvammin kuin konsanaan, sai ikäänkuin ilmestyksessä tunkea hänen syvyyteensä. Hän ajatteli hedelmää tuottavasti ihmiselämää profetallisessa valossa, ja toisinaan hän näki pyhään ja salaperäiseen vievän verhon liikahtavan. Siinä oli verho, jonka takana tuo kuvaamaton oli.

Siihen, mitä hän näiden kokemuksien alaisena kirjoitti, valui henki voimaa, jonka täytyi kannustaa sekä häntä itseään että lukijoita korkeampaan elämään.

Kun hän työajan kuluttua tuli Gunnelin seuraan, tuntui hänestä haikealta, ettei voinut sanoa hänelle sanaakaan siitä, mitä hän sisimmässään sai kokea. Gunnel ei olisi ymmärtänyt sitä.

Mutta sen äänettömyyden johdosta, mikä hänen täytyi ottaa huomioon näiden pyhien kokemuksiensa suhteen, syvenivät nämä vain ja niiden voima kasvoi.

Mitä onnellisempi hän oli elämässään Jumalan kanssa, sitä enemmän hänen kävi sääliksi Gunnelia, joka oli vieras kaikelle sellaiselle, ja tämä hänen säälinsä ilmeni lämpimämmässä hellyydessä Gunnelia kohtaan.

Gunnel puolestaan oli avomielisempi siinä, missä hänen ajatuksensa askartelivat. Hän saattoi keskustella milloin mistäkin asiasta, jota hän aikoi käsitellä kirjassaan. Ellei hän aina voinutkaan odottaa miehensä myötätuntoa, ei hänen koskaan tarvinnut pelätä, ettei hän voisi ymmärtää, sillä se, mikä hänen mieltään kiinnitti, ei ollut sellaista, että se vaati erikoista taipumusta tullakseen ymmärretyksi.

— Sinun kanssasi on niin hyvä keskustella, saan siten keskustelut kirjaan paljon luonnollisemmiksi. Saan vastustajien väitteet oikeammiksi kuin jos itse kuvittelisin ne.

— Vai niin! Sinä annat minulle kunnian edustaa vastustajia!

— Joissakuissa asioissa!

— Minä tulen luultavasti aika tavalla kolhituksi, vai kuinka?

— Missä tapauksissa, joissa sinä minun mielestäni olet väärässä, tietysti. Toisinaan sinä tulet kumotuksi keskusteluissa, toisinaan tapausten avulla.

— Kuvitteletko tapaukset, vai otatko ne todellisuudesta? — Miten milloinkin. Mutta sen uskon, että kuvitelluissakin tapauksissa on totuudenmukaisuutta ja että ne ovat johdonmukaisia. Oi, on hauskaa runoilla! On omassa maailmassaan, missä kaikki käy niinkuin tahtoo! Tuntee itsensä pieneksi jumalaksi!

Ja Gunnel ojensi, täynnä elämän riemua, käsivartensa päänsä yli ja hymyili. Hänen tukkansa kiilsi kuin kulta auringossa ja silmät kimaltelivat kuin tummansiniset järvet aurinkoisena kesäpäivänä. Hän venytti veltosti notkeaa vartaloaan, mutta hän oli luomistarun ja voiton rauhan tunnelman vallassa.

Garth katseli häntä ääneti ja hän näytti hänestä lumoavammalta kuin konsanaan.

III OSA.

1.

Kun syksy tuli, alkoi Garth koulunsa, ja Gunnel ryhtyi jälleen yhteiskunnalliseen työhönsä. Hänen romaaninsa oli valmiiksi kirjoitettu ja painettavana, ja senvuoksi hän nyt saattoi antautua esteittä yhteiskunnalliseen tehtäväänsä. Tyydytyksellä hän ajatteli talvea ja ahkeraa työtä yhteiskunnan lapsipuolten keskuudessa, kuten hän nimitti työväen luokkaa. Hän katseli aatteellisesti tehtäväänsä ja oli ylpeä tuntiessaan itsensä siihen kutsutuksi. Toverien ihailu ja ilo siitä, että hän oli mukana työssä, vahvisti häntä tuntemaan olevansa melkein välttämätön.

Mutta syksy ei ollut pitkälle kulunut, ennenkuin tapahtui jotain, joka teki tyhjäksi hänen suunnitelmansa.

Eräässä kokouksessa Gunnel äkkiä tuli pahoinvoivaksi. Naislääkäri, joka oli saapuvilla, saattoi hänet kotiin. Heillä oli keskustelu, josta kävi selville, mitä pahoinvointi merkitsi.

Tämä havainto sattui Gunneliin kuin isku, hän ei ollut ajatellutkaan mitään sellaista.

— Kun ei sitä ole niin pitkään aikaan tullut, luulin ettei sitä tulisi ollenkaan, sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi puhunut jostain onnettomuudesta.

— Siitähän on vain syytä iloita, sanoi naislääkäri hymyillen ja äänessä jotain lempeän oikaisevaa.

Iloita! Se ei johtunut Gunnelin mieleenkään. Hän hillitsi itsensä kuitenkin tohtorin läsnä ollessa, joka nähtävästikään ei hyväksynyt hänen tapaansa suhtautua kohtaloonsa, mutta niin pian kuin tohtori oli mennyt, laukesi jännitys ja hän itki hillittömästi. Hänellä oli monta syytä olla pahoillaan siitä, mihin hänen nyt piti alistua.

Useampi kuin yksi oli nimittänyt häntä elvyttäväksi päivänpaisteeksi ja sanonut, että hänen personansa tuotti juhlatunnelman nuhin kokouksiin, joihin hän otti osaa, ettei kukaan puhunut niin mukaansatempaavasti kuin hän y.m.s. Ei kukaan voinut täyttää sitä paikkaa mikä hänellä oli niin hyvin kuin hän. Se oli sanottu hänelle, ja hän tiesi itse että niin oli. Ja nyt! Nyt hänen täytyi pitkäksi ajaksi jättää paikka, missä hän olisi voinut hyödyttää niin monia, vain synnyttääkseen lapsen maailmaan — minkä kuka tahansa lahjatonkin nainen voi tehdä. Hän ei tahtonut sitä ensinkään, mutta siitä ei ollut mitään pääsyä.

Häntä kauhistutti myös pahoinvointi ja kivut. Niin ne olivat aina tehneet, mutta näihin saakka hän ei ollut paljon kokenut siinä suhteessa. Hänhän oli kyllä tietänyt panevansa itsensä alttiiksi “ruumiillisille huolille” mennessään naimisiin, senvuoksi hän ei koskaan olisi tehnyt sitä, ellei suuri rakkaus olisi tullut ja pakottanut häntä.

Salaisesti iloiten hän oli huomannut ajan kuluvan yhä pitemmälle minkään merkin ilmaisematta hänen äidiksi tulemistaan. Ja hän oli lakannut pelkäämästä mitään sen tapaista, kun isku yht’äkkiä kohtasi häntä.

Hän itki katkerasti siinä maatessaan sohvalla. Tuntui niinkuin elämä yht’äkkiä olisi muuttunut ahtaaksi, auringottomaksi ja ilmattomaksi vankilaksi ja aika, joka oli edessä, näytti hänestä mahdottomalta voittaa.

Tässä tilassa tapasi hänet Garth, tullessaan kotiin päivällä. Ensin hän säikähti tavatessaan hänet sairaana, mutta saatuaan tietää syyn, muuttui hänen säikähdyksensä suureksi iloksi.

Tämä ilo pisti Gunneliin ikäänkuin se olisi ollut itsekästä tunteettomuutta häntä kohtaan.

— Sinun, jonka ei tarvitse tuntea pienintäkään pahoinvointia eikä tarvitse keskeyttää työtäsi tai mitään muuta, on hyvä olla iloinen! Tämä maailma harjoittaa hirveää vääryyttä naista kohtaan kaikissa suhteissa, mutta kaikkein pahimmin avioliitossa. Kaikki kärsimys hänen osallaan miehen kulkiessa aivan vapaana! Hän painoi kasvonsa pielukseen ja ratkesi uudelleen itkuun.

Garth istui hiljaa, hämmästyksestä sanatonna tämän odottamattoman purkauksen tähden. Hän ei ollut otaksunut muuta kuin että Gunnelin täytyi olla yhtä iloinen kuin hän, ellei iloisempikin siitä, mitä heille annettaisiin. Gunnelin käsitys asiasta oli Garthille katkera pettymys ja hän aleni hänen silmissään. Mutta se oli jotain, johon Garth ei voinut mukautua. Hän koetti senvuoksi kaikin voimin asettautua Gunnelin asemaan ja ymmärtää häntä. Sitä myöten kuin hän onnistui siinä, kävi hän lempeämmäksi häntä kohtaan ja saattoi tuntea sääliä.

Hän otti Gunnelin toisen käden. Tämä koetti vetäistä sen pois, mutta Garth piti siitä tyynesti ja lujasti kiinni, ja silloin Gunnel antoi hänen pitää sen. Hetkisen kuluttua Gunnel tunsi Garthin huulet kädellään ja värähti kuullessaan hellän, liikuttavan sävyn hänen äänessään.

— Gunnel, rakkahin!

Gunnel oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi epätoivon syvyydessä, missä hän oli kadottanut kaiken itsehallintansa. Mutta yht’äkkiä Garth seisoi nyt siinä hänen vieressään häntä tukien. Ensin, hänen tullessaan, ei ollut tuntunut siltä, hänen ilonsa oli vain sysännyt Gunnelin syvemmälle kurjuuteen ja saattanut hänet tuntemaan vielä auttamattomammin olevansa yksin. Mutta näine sanoineen ja lämpimine äänensävyineen Garth ikäänkuin tuli Gunnelin luo ja syleili häntä, niin että hän tunsi hänen läsnäolonsa lohdutukseksi ja tueksi.

Gunnel ei vastannut kuitenkaan mitään, eikä Garth tiennyt, mitä hän enää sanoisi, sillä hän pelkäsi vain enemmän liikuttavansa häntä siinä hermostuneen herkässä mielentilassa, jossa hän oli.

Tuokion kuluttua, kun Gunnel tuntui olevan tyynempi, koetti Garth puhua taas hänelle.

— Gunnel, rakkaani, eikö se voi lieventää sinun kärsimystäsi, jos ajattelet, että se menee ohi ja että sillä on tarkoitus. Sinä et kärsi turhaan, vaan suuren tarkoituksen tähden. Eikö se voi auttaa sinua kantamaan kärsimystä?

Gunnelille teki hyvää kuulla Garthin ääntä ja tuntea kätensä hänen kädessään, mutta hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut Garthin tietää, että tämä oli hänelle avuksi. Hän oli päinvastoin sellaisessa mielentilassa, että tahtoi kiusata häntä omalla kivullaan, ja Garthin rakastettavuuskin yllytti häntä hänen kohtuuttomassa halussaan.

— Ei siinä ole mitään tavattoman suurta. Samaahan tapahtuu jokaikinen minuutti kaikkialla maailmassa — ja useinkaan ei niistä monestakaan, jotka syntyvät tänne kurjuuteen ja kiusaan, ole mihinkään. Se tuntuu niin äärettömän hyödyttömältä. Ja minä, jolla oli niin paljon hyödyllistä työtä!

Garth vastasi hänelle vain hiljaa hyväillen häntä. Mutta tämä hyväily ei rauhoittanut häntä, kuten Garth oli tarkoittanut, vaan yllytti vain jatkamaan valitusta.

— En voi nyt jatkaa luentoja, joita olin aikonut pitää tänä talvena työväen klubi-iltoina ja jotka kiinnittivät niin minun mieltäni.

— Sitä kai et voine, myönsi Garth. Mutta yhtä ja toista voit tehdä edelleen.

— Enpä paljoa. Muutoin nuo klubi-illat kiinnittivät minua enemmän kuin mikään muu työ. Ja sitten kun tämä onneton aika on ohi, valitti hän, niin sitten olen niin sidottu, etten silloinkaan voi mitään tehdä.

Garth jäykistyi sen kuullessaan, ja hänen kätensä päästi tahdottomasti Gunnelin käden. Hellyys ja osanotto sitä pientä elämää kohtaan, joka läheni ja jota tervehdittiin niin tylysti, valtasivat Garthin. Hänen sydämensä pyhäkkö avautui ja avartui lapselle, joka oli tuleva, ja hän toivoi, että olisi nyt jo voinut ympäröidä hänet isän-rakkaudellaan, ettei äidin itsekkyys vahingoittaisi sitä.

Mutta jos hän tahtoi tehdä jotain sen lapsen hyväksi, jota hän jo helli, täytyi hänen tehdä sitä sen äidille.

— Siihen on pitkältä vielä aikaa, Gunnel. Jos voisit ottaa vain päivän kerrassaan, niin se kävisi paljon helpommaksi sinulle.

Hän koetti puhua ystävällisesti, mutta Gunnel huomasi kuitenkin erilaisuuden hänen äänessään, ja hän ihmetteli, mitä hän oli voinut sanoa, joka oli loukannut häntä. Mutta hän oli liian kiinni omassa onnettomuudessaan, jona hän sitä piti, miettiäkseen kauan Garthin tunteen vivahduksia. Hän jatkoi valitustaan ja antoi kohtuuttomia vastauksia Garthin lohdutusyrityksiin.

Kaikin voimin Garth piti kiinni siitä ajatuksesta, että Gunnel oli sairas eikä hermostuneessa tilassaan oikein vastuunalainen, sillä muuten hän olisi kadottanut kärsivällisyytensä, ja sen hän oli päättänyt joka tapauksessa säilyttää sinä aikana, joka oli edessä.

Vastahakoisuus, mitä Gunnel osoitti äidiksitulemiselleen, vaikutti hänen miehessään yhä lisääntyvää hellyyttä tulevaa lasta kohtaan, ja itse sitä huomaamatta — niin luonnon välttämättömyydellä se tapahtui — siirsi hän lapseen, jo ennen sen syntymistä, hellimmän ja hienoimman Gunneliin kohdistuvasta rakkaudestaan.

2.

Lampun valo lankesi takaa vasemmalta kirjalle, jota Garth luki ääneen. Hän luki hyvin, ja hänellä oli tavattoman kaunis ja taipuisa ääni. Olisi ollut nautinto kuulla hänen lukevan mitä tahansa, mutta kun siinä nyt oli erikoisen hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, oli niiden kahden nautinto, jotka kuuntelivat, täydellinen.

Gunnel makasi sohvalla. Hänen ja lampun välillä oli varjostin, niin että hän makasi hämärässä. Hänen mielensä kiintyi niin lukemiseen, että hän hetkiseksi ainakin unohti tilan, jonka hän piti niin onnettomana. Kolmas huoneessaolijoista oli tohtori Hilma Grot, naislääkäri, joka oli saattanut Gunnelin kotiin siitä kokouksesta, jossa hän oli ruvennut voimaan pahoin. Tuttavuus hänen ja Gunnelin välillä oli tämän tilaisuuden järkeen pian kasvanut ystävyydeksi. Hermostuneen oikullisessa mielentilassaan sieti Gunnel tuskin ketään muita ystäviään kuin Hilma Grotia, mutta häntä hän tarvitsi alinomaa. Kun tohtori Grot mielellään meni sinne, missä hän tunsi olevansa kaivattu, oli hän tullut jokapäiväiseksi vieraaksi nuoressa lehtorin perheessä.

Hän oli ensimmäinen ystävä, joka Gunnelilla ja Garthilla oli yhteisesti, he pitivät molemmat hänestä yhtä paljon, ja molemmat tunsivat yhtä suuresti tuon sydämenlämmön ja rattoisuuden ja mieluisan levollisuuden, joka hänen mukanaan tuli heidän kotinsa kynnyksen yli.

Hilma Grot oli tanakka ja leveä eikä hänen pienessä, kovassa, jäntereisessä olennossaan ollut mitään suloa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja sangen rumat. Mutta hänellä oli älykkään tarkkaava ja hyvä katse pienissä harmaansinisissä silmissään ja suun ympärillä myhäilevä piirre, joka todisti sydämellisyyttä ja huumoria. Ylväs ja itsensä unohtava hän oli ja täynnä tyyntä ja elävää mielenkiintoa kaikkeen mikä ihmiseen kuului.

Tänä talvena, jolloin Garthin päähuolena oli Gunnel, jonka tähden hän syrjäytti kaiken muun paitsi vakinaista työtään, kuitenkaan tulematta palkituksi sillä menestyksellä, minkä hän olisi voinut ansaita väsymättömästä kärsivällisyydestään, oli hänellä kuitenkin tohtori Hilma Grotissa verraton liittolainen. Kun hän vain näyttäytyi, tunsi Garth voimakkaan auttavan otteen kuormassaan, ja hänen rohkeutensa sen kantamisessa elpyi.

Garthin seurassa Gunnel oli ärtyinen, vaativainen ja täynnä itsesääliä.
Mutta niin pian kuin Hilma tuli, muuttui hän toisenlaiseksi.

Näytti ikäänkuin hän olisi saanut lievitystä miehensä kiusaamisesta. Garth ihmetteli toisinaan, oliko Gunnel tietoinen siitä ja kiusasiko hän häntä tahallaan vai eikö hän voinut auttaa sitä. Mutta miten sen asian laita he ohutkin, ei Garth koskaan yrittänyt vetäytyä syrjään, vaan omisti uskollisesti Gunnelille kaiken joutoaikansa. Usein jäi hän Gunnelin tähden kirkosta pois sunnuntaisin, sillä hän huomasi yksinäisyyden vahingoittavan häntä. Hän oli aina alakuloinen, jopa synkkä ja toisinaan katkerakin jäätyään yksin, etenkin jos Garth oli ollut poissa hänen luotaan jostain muusta syystä kuin välttämättömän työn vuoksi. Oli ikäänkuin hän ei olisi sallinut Garthin hetkeksikään vetäytyä luotansa lepäämään.

Joskus Gunnelin parempina hetkinä sattui, että Garth saattoi nähdä hänen silmissään katseen, joka ilmaisi itsensä raatelemaa surkeaa mieltä, ja se sattui Garthiin ikäänkuin äänetön rukous, ettei hän väsyisi Gunneliin. Garth otti huomioonsa nämä vilahdukset ja kätki ne muistiin, sillä ne pitivät vireillä hänen hellyyttään ja olivat ainoana kehoituksena, mitä hän sai näköjään niin epäkiitollisessa tehtävässään koettaa ylläpitää Gunnelin rohkeutta.

Vaikka Gunnel oli aivan toisenlainen miestäänkin kohtaan Hilma Grotin läsnäollessa, näytti hän kuitenkin tarpeeksi mielialaansa häntä kohtaan silloinkin, niin että tarkkanäköinen tohtori ymmärsi, mitä Garthin oli kestettävä. Hän näki myöskin Garthin kärsivällisyyden ja teki mitä voi keventääkseen hänen kuormaansa. Yksi keino oli tulla usein ja viipyä heidän luonaan. Toinen oli saada Gunnelin mielenkiinto irti omasta itsestään. Koettaa lohduttaa häntä suoranaisesti teki vain pahan pahemmaksi ja hänen miehensä kehuminen ei olisi myöskään ollut viisasta, eikä tuo viisas pieni tohtori ollut koskaan sitä koettanutkaan.

Garthin lukiessa lepäsi Gunnel kädet joutilaina ja kuunteli. Oh aivan kuin hänet olisi sidottu jonkinlaiseen kykenemättömyyden tilaan, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään; hän saattoi vain odottaa ajan kulumista. Hänen odotuksensa oli liian täynnä kärsimättömyyttä antaakseen hänelle rauhaa mihinkään työhön.

Tohtori sitä vastoin istui ja virkkasi pientä villaista hametta.

— Minulla on köyhiä potilaita ja useilla heistä on lapsia, oli hän vastannut, kun Gunnel nauraen oli kysynyt, mitä hän tuolla pienellä hameella tekisi.

Tohtorilla oli erikoinen tapa lausua sana lapsi, se kuului ikäänkuin lämpimältä ja iloiselta hyväilyltä, lapsuuden herttaisuuden ymmärtämiseltä. Garth oli katsonut ylös ja hymyillyt hänelle selvittämättä itselleen mitä varten, ja Gunnel oli — myöskin ymmärtämättä miksi — tuntenut hänen äänensävynsä tiedottomaksi nuhteeksi.

Garth luki nykyjään aina ääneen iltaisin ja oli tullut tavaksi, että Hilma tuli kuuntelemaan. Se oli tullut niin tavaksi, että odotettiin hänen aina telefonoivan, milloin hän oli estetty tulemasta.

Garth valitsi luettavan Gunnelin maun mukaan, kuitenkin jonkun verran hänen omansa järjestämänä. Sillä hänellä oli mielessä se vaikutus mikä Gunnelin henkisellä ravinnolla tänä tärkeänä kautena täytyi olla siihen tulevaan.

Gunnel itse ei tuntunut ajattelevan sitä, hän ei näyttänyt ollenkaan tuntevan edesvastuutansa.

Eräänä päivänä, kun Garth löysi hänet vastustamattomasti antautuneena epätoivoon tilansa tähden, puhui hän vakavasti hänen kanssaan, hänen edesvastuustaan sen elämän suhteen, jonka hän tuli luomaan. Tuollainen vastustuksetta antautuminen synkkiin mielialoihin ei voinut muuta kuin vaikuttaa arveluttavasti lapsen sieluun.

— Sinun täytyy ajatella sitä, Gunnel, ja pakottaa itsesi, päätti hän.

Hän ei ollut puhunut Gunnelin kanssa tästä ennen, ja Gunnelin hämmästynyt katse osoitti paraiten, miten vieras hän tähän saakka oli ollut tälle Garthin käsitykselle.

Hän ei vastannut mitään, ja Garth jatkoi hyvin lempeästi, peläten ehkä olleensa liian ankara.

— Eiköhän sinua auttaisi, jos tekisit työtä lapsen hyväksi? Eikö olisi aika ruveta ompelemaan esimerkiksi lapsen vaatteita?

— Ne olen jo tilannut, vastasi Gunnel.

— Etkö aio ommella niitä itse? kysyi Garth hämmästyneenä, sillä niiden tekemisen hän oli aina luullut olevan tulevan äidin ylpeytenä ja ilona.

— Minusta ompeleminen on ikävää. Sitäpaitsi annanhan nyt köyhälle ompelijalle ansiota, ja sinä aikana, joka menisi ompelemiseen, jos sen itse suorittaisin, voin kirjoituksella ansaita paljon enemmän kuin ompelupalkan.

Hän oli kieltämättä oikeassa näissä perusteluissaan, mutta Garthista se ei haihduttanut kylmyyden tunnetta. Hän kaipasi lapsensa puolesta äidin hellyyden hienotunteisuutta.

3.

— Hilma, sen sanon sinulle, että tähän kurjuuteen en enää koskaan aio antautua.

Oli aamupäivä, Garth oli koulussa, ja Hilma oli pistäytynyt Gunnelin luo ja tapasi hänet nyt hyljättynä ja kohtaloaan vastaan kapinoivana.

Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan ikäänkuin kysyen ja katsoi Gunneliin.

— Henning saa tyytyä, sen olen sanonut hänelle, jatkoi Gunnel ikäänkuin vastaukseksi kohotettujen silmäkulmien äänettömään kysymykseen.

Hilma ei nytkään sanonut mitään. Hän otti vain toisen Gunnelin hienoista, kapeista käsistä omaan pieneen lyhyeen, leveään kouraansa. Se oli niin kultainen kädenpuristus, ja Gunnel tunsi sen ja antoi kätensä mielellään olla siinä. Mutta hänen mielensä ei kuitenkaan tyyntynyt.

— Miksi sinä et vastaa mitään? kysyi hän kärsimättömästi.

— Mitäpä minä vastaisin? Sehän on sinun ja miehesi välinen asia.

— Sinä voit kyllä sanoa mitä ajattelet. Tiedän sen kuitenkin. Sinun mielestäsi minä olen hirmuinen.

Hilma hymyili hiukan ja katsoi lempeine katseineen Gunnelin levottomiin silmiin.

— Oletko omasta mielestäsi sellainen? kysyi hän.

Gunnel hämmästyi kysymystä, mutta ei tahtonut vastata siihen.

— Sinun mielestäsi olen luonnoton, jatkoi hän. Ja itsekäs. Sinä ajattelet, että minä kidutan kuoliaaksi enkelin kaltaisen mieheni. Sillä sen kyllä huomaan, että pidät häntä enkelinä.

— En luule, että hän on muuta kuin mies, vastasi pikku tohtori tyynesti ja lisäsi hieman hyväntahtoisen leikkisästi: Vaikka sinä aiot kohdella häntä, ikäänkuin hän olisi enkeli.

Gunnel nauroi, puolittain hämillään, puolittain huvitettuna.

— Sinä osaat aina tulla niin kumoavasti pikku vastauksinesi, sanoi hän.

Gunnelin mielialat olivat aina olleet helposti muuttelevat, mutta tänä talvena ne vaihtelivat tavallista nopeammin, ja hänen ajatuksensa lensi kuin levoton lintu asiasta toiseen silloinkin, kun se itsepintaisesti pyöri hänen itsensä ympärillä.

— Tiedätkö, että minun mieheni on pyhimys? kysyi hän yht’äkkiä ja kiinnitti ystäväänsä selittämättömän katseen.

— En tiennyt pyhimyksiä olevan muualla kuin legendoissa, sanoi tämä.

— On niitä. Henning on yksi.

— Minun täytynee kai uskoa sinua, koska väität sitä niin varmasti.

— Onko sinun helppo uskoa, Hilma?

Gunnelin katse oli tutkivin ilmein kiinnitetty tohtorin kasvoihin.

— Uskon mitä tiedän.

— Etkö mitään muuta?

Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan — hänellä ilmehikäs ele, mihin hän saattoi panna hyvinkin erilaisen merkityksen.

— Kukapa voi uskoa muuta? sanoi tämä elo niin selvästi nyt, ettei hän välittänyt antaa huulten sanoa samaa.

— Henning uskoo paljon enemmän kuin hän voi tietää. Etkö ole huomannut sitä? Hän uskoo Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin. Mitä sinä sanot siitä?

— Hän tietää sen kaiketi, koska hän uskoo sen, mitä sanot.

— Kuinka hän voi tietää sen? Eihän hän ole nähnyt Jumalaa. Ei hän ole ollut taivaassa, vielä vähemmän helvetissä. Hän — — —

Hän keskeytti yht’äkkiä.

— Minkätähden puhua Henningistä ja hänen uskostaan, kun tahdon sinusta ja sinun uskostasi puhua. Sinä — hän katsoi ystäväänsä palavasti haluten saada tietää — sinä olet lähinnä Henningiä enimmin kristitty ihminen mitä tiedän, olennostasi ja elämästäsi päättäen. Mutta oletko kristitty? Uskotko kuten Henning esimerkiksi? Suo anteeksi Hilma, että kysyn näin tunkeilevasti! Mutta se ei ole tunkeilemista. Se tapahtuu minun itseni tähden. Katsohan, minä olen tyytymätön itseeni ja koko maailmaan tätä nykyä. Tahtoisin tulla paremmaksi. Mutta en tiedä, miten osaisin. Henningin usko on liian korkea minulle. Senvuoksi tahtoisin tietää sinun uskosi. Jokin sanoo minulle, että sen täytyy olla yksinkertainen ja suurenmoinen ja lempeä kuten sinä itse. Sano minulle mitä sinä uskot, Hilma!

Gunnel oli liikutetussa, kuumeisessa mielentilassaan ja hänessä oli jotain sanomattoman miellyttävää.

Pikku tohtori katsoi häneen silmissä lämmintä, avaraa ihmisrakkautta.

— Luulen, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme, sanoi hän yksinkertaisesti.

Gunnel katsoi häneen ja veti syvään henkeä.

— Siinäkö kaikki?

— Ajattele, eikö kaikki sisälly siihen.

Gunnel mietti ja hänen mielestään se kävi suureksi ja yksinkertaiseksi.

— Mutta Jumala? Ja rakkaus Jumalaan? sanoi hän.

— Eikö Jumala ole kaikessa?

Hetkisen Gunnel näytti vapautuneelta, mutta sitten tuli varjoa hänen katseeseensa.

— Ei hän ole esimerkiksi minun kärsimättömyydessäni?

Hän katsoi kysyvästi pikku tohtoriin. Tämä hymyili.

— Anna sitten rakkauden voittaa kärsimättömyytesi! sanoi hän ja puristi kätensä Gunnelin kapeiden sormien ympärille.

— Anna! Ei se niin helposti käy. Jos tietäisit miltä tuntuu. Se käy yli voimien.

— Pakene sitten vain rakkauden turviin, sillä se on kaikki ja voi kaikki.

— Samaa Henning sanoo Jumalasta, kuiskasi Gunnel.

— Jumala on rakkaus.

— Onko se sinun uskosi?

— Luja uskoni — ja koko uskoni.

Gunnel nojasi otsansa ystävänsä lujaan olkapäähän ja tunsi olonsa turvalliseksi.

— Mutta synti, tuomio, sovitus? Kaikki tuo, josta pitää niin paljon uskoa, mitä uskot siitä? kuiskasi hän.

— Luulen että kaikki tuo saa sijan Jumalassa, rakkaudessa. En ajattele sitä koskaan teoriassa. Siihen minulla ei ole aikaa.

Gunnel nosti pikaisesti päänsä ystävänsä olalta ja katsoi noihin pyöreisiin, hyviin kasvoihin, joissa oli niin lämmin katse.

— Sinä et mietiskele etkä puhu, sinä vain elät rakkaususkoasi, sanoi hän, innostuksissaan ystävänsä puolesta.

Mutta se oli liikaa pikku tohtorille, joka ei pitänyt huomion-herättämisestä.

Hän katsoi kelloaan ja sitten Gunnelia surullisen hupaisin katsein.

— Minäpä vasta olen aikamoinen! Tässä minä istun ja juttelen ja unohdan vastaanottoni! Se on sitten rakkaususkon elämistä!

Hän nousi ripeästi, ravisti itseään, suuteli Gunnelia ja kiiruhti pois.

Mutta Gunnel istui paikallaan miettivin hymyin, täynnä lämpöä. Ja sinä hetkenä tuli hänelle yksinäisyydessä ihmeellinen uusi kokemus. Hänen lapseensa tuli elo ja se liikahti ensimmäisen kerran.

Gunnel tuli levottomaksi ja ihmetteli mitä se oli. Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen ystävänsä, tohtori, oli valmistanut häntä siihen. Se oli uuden elämän ihmeellinen alku hänessä, jota hän koki. Hänen oman lapsensa elämän alku!

Kuinka vähän hän olikaan ajatellut lastansa! Vain itseänsä. Kaukana hän oli rakkauden Jumalasta. Hänen päänsä painui ikäänkuin häpeän tunteesta näkymättömän läsnä-olon, lapsen majesteettisuuden edessä.

Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, hänen siinä istuessaan ihmeellisine kokemuksineen.

Jonkinlainen pyhyyden tunne tuli häneen, ja hän muisti piirteitä hienosta ja puhtaasta kertomuksesta, jota hän oli kuullut luettavan joulun aikaan.

Yksinäisyydestä huolimatta ujoillen harvinaista aikomustaan, hän nousi ja meni miehensä huoneeseen ja otti hänen teologiselta hyllyltään uuden Raamatun. Hän sai etsiä hetken ennenkuin löysi haettavansa Luukkaan ensimmäisestä luvusta. Siitä hän luki kuinka kaksi äidiksi tulevaa naista kohtasi ja tervehti toisiansa. Siinä luvussa oli ylistystä ja ylentynyttä äidintunnetta.

Gunnel luki herttaisen, ylvään kertomuksen kyyneleisin silmin.

4.

Kun vihdoin aika täyttyi ja pieni tyttö syntyi, yllätti Gunnel miehensä selittämällä, että hän tahtoi itse imettää lapsensa.

— Mutta sittenhän sinä tulet niin sidotuksi? virkkoi Garth huolimatta ilostaan odottamattoman ehdotuksen tähden.

Hän pelkäsi sen olevan hätäisen päätöksen ja Gunnelin katuvan sitä, sillä hän muisti vain liiankin hyvin, kuinka Gunnel oli valitellut sitä tulevaisuuden aikaa.

— Olen vapaa kolme tuntia kerrallaan ja niinä tunteina ehdin paljon, vastasi Gunnel hieman entiseen tarmokkaaseen tapaansa. Sitäpaitsi, — hän lisäsi veitikkamaisesti vilkaisten Hilma Grotiin — on äidin puolelta rikos olla imettämättä lastansa, jos hän voi tehdä sen.

Garth katsoi iloisesti pikku tohtoriin.

— Oletteko te sanonut niin? kysyi hän hymyillen.

Hilma Grot nyökkäsi.

— Niin se on minun mielestäni, vahvisti hän.

— Niin, siinä näet, mikä ankara ystävä hän on, valitti Gunnel sydämellisesti katsoen tuohon ankaraan.

Lapsi kuului kitisevän viereisessä huoneessa, ja Hilma meni sinne, vaikka hoitaja jo oli siellä, mutta pienokainen veti luokseen lapsirakasta tohtoria.

Kun Gunnel jäi yksin miehensä kanssa, pani hän kätensä tämän käteen, katsoi häneen melkein ujosti ja hymyili hiukan.

— Tiedätkö, Henning, häpeän ajatellessani, kuinka ilkeä olen ollut koko tämän ajan. Tunsin sen joskus silloinkin, mutta olin ikäänkuin sidottu, en päässyt siitä tarpeeksi irti sanoakseni sinulle, että olin pahoillani ollessani niin häijy ja sietämätön. Mutta sinä, sinä olit enkeli minua kohtaan koko ajan. Tiedätkö sen?

Hän teki liikkeen nojatakseen Garthiin, ja tämä puristi häntä lujasti itseään vastaan ja suuteli häntä kerran toisensa jälkeen, syvästi liikutettuna ja riemuisan kiitollisena saadessaan takaisin entisen Gunnelinsa.

5.

Tohtori Grot tuli mielellään iltaisin edelleenkin, mutta nyt ei luettu enää, vaan palvottiin lasta, kuten Garth sanoi.

Hilma pyysi ikäänkuin suosionosoituksena itselleen saada joskus kylvettää pienokaista. Vaikka tämä taito ei ollut kuulunut hänen tohtoritutkintoonsa eikä hänellä myöskään ollut ollut paljon harjoitusta siinä taidossa, osoittautui hän kuitenkin olevansa kuin luotu siihen tärkeään tehtävään.

Hän näytti säteilevän onnelliselta käsitellessään pienokaista, ja oli aivan kuin hänen kosketuksessaan olisi ollut jotain taikavoimaa, sillä jos lapsi oli ärtyisä, kävi se heti rauhallisemmaksi kun tohtori otti sen.

— Minun pikku tyttöni kaunistaa sinut, huomautti Gunnel hymyillen. Sinun kasvoihisi tulee häntä pidellessäsi ilme, jota ei sinulla koskaan muulloin ole.

— Sen tekee tuo pieni, liikuttava avuttomuus, näetkös, selitti Hilma ja jokelteli lapsen kanssa, joka makasi hänen polvillaan.

Gunnel katseli mielenkiintoisena ystävätään.

— Sinussa menee ihanteellinen äiti hukkaan, ellet mene naimisiin, sanoi hän.

— Minä naimisiin!

Hilma nauroi ikäänkuin jollekin mahdottomuudelle.

— Etkö tahtoisi omia lapsia!

— Tahtoisin, niin mielelläni kuin elän, vastasi tuo pieni äidillinen olento avomielisesti.

— Mutta miksi et sitten mene naimisiin?

— Siihen täytyisi olla mies.

— No niin, tottahan niitä on, hymyili Gunnel. Pikku tohtori katsoi
Gunneliin viisaine, leikillisine katseineen.

— Olenko minä sinun mielestäsi sitä lajia, joka vaikuttaa mieheen puoleensavetävästi! kysyi hän ilman katkeruuden vivahdustakaan.

— Jos hän oppii tuntemaan sinua, sanoi Gunnel vakaumuksella.

— Niin hän pitää minusta kuin ystävästä ja toverista, lisäsi tohtori. Mutta hänelle ei johdu mieleenkään haluta minua vaimokseen. Minä en herätä mitään lempeä miehessä — eikä minussakaan ole sellaista. Niin että minä en sure. Minä olen vihkiytynyt työhön.

— On sääli sinun lapsiasi, huomautti Gunnel.

— Niillä on parempi siellä missä ovat, toivon minä.

— Missä ne ovat? kysyi Gunnel haaveillen.

— Olemassaolon arvoituksessa, vastasi tohtori hymyillen ja nousi ylös pienokaisen kanssa pannakseen sen Gunnelin luo.

6.

Vaikka Garth laski leikkiä Hilmalle tämän lapsenpalvonnasta, ei hän itse ollut rahtuakaan parempi. Pienokainen oli hänen silmäteränsä, ja hän seurasi sen kehitystä mielenkiinnolla, jonka Gunnel nauraen väitti lähenevän hartautta.

— Te olette niin hassuja tuon pikku olennon vuoksi, sanoi hän eräänä päivänä miehelleen ja Hilmalle, kun he kumpikin omalla puolellaan kylpyammetta viettivät iltakylvyn suurta hetkeä. Teillä kummallakaan ei ole enää ajatustakaan omistaa minulle poloiselle.

— Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin että “minä poloinen” ottaa myöskin osaa palvontaan, vastasi Garth iloisesti.

— Sitä en voi. Teidän liioittelevan ihailunne täytyy tehdä minut ankaraksi, niin ettei pienokainen tule siveellisesti turmelluksi.

Kun kastamisen aika tuli, kysyi Gunnel Hilmalta, tahtoisiko hän ruveta kummiksi ja kantaa pienokaisen kasteelle.

Hilma näytti hämmästyneeltä.

— Etkö mieluimmin tahdo kantaa häntä itse? Gunnel punastui.

— Sinä pidät ehkä minua pikkumaisena, mutta en tunne olevani totuudellinen jos vien hänet kasteelle, kun en voi ymmärtää, että se mitään merkitsee.

Hilma näytti miettivältä.

— Se kai merkitsee niin paljon kuin itse panee sen merkitsemään, arveli hän.

— Anna sen sitten merkitä jotain hyvää ja kanna pienokaista, pyysi
Gunnel.

Hilma kohotti silmäkulmiaan tuolle, hänen mielestään hieman kevytmieliselle äänelle, mutta suostui rupeamaan kummiksi ja kantamaan pienokaista.

— Minkä ajatuksen sinä panet siihen toimitukseen? kysyi Gunnel uteliaana.

— Kannan pienokaisen äärettömän rakkauden luo. Garth kastoi itse tyttönsä. Hänelle kaste oli pyhä sakramentti, ja hän toimitti sen uskossa.

Kun hän valoi vettä tytön päähän ja lausui nuo juhlalliset sanat: “Minä kastan sinut, Estrid, Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, silloin hän itse oli ottanut lapsen kummilta. He kaksi, isä ja tytär, olivat erikseen Jumalan kanssa.

Kun Estrid tunsi veden, katsoi hän ylös hapuilevine katseineen ja näytti olevan epätietoinen siitä, oliko siinä jotain huutamista vai eikö. Mutta vesi oli haaleaa ja se tuntui hyvältä päälaella. Käsivarsi, joka piteli häntä, oli luja ja sen kosketus täynnä hellyyttä, ja ääni, joka kaikui hänen korvissaan, oli kaunis ja hyvä ja rauhoittava. Hän ei huutanut.

7.

— On hauska nähdä isä, joka on niin ihastunut lapseensa kuin sinun miehesi on Estridiin, sanoi Hilma Grot arvoa-antavasti.

— Jaa-a, niiden välit ovat kuumat, myönsi Gunnel. Henningin ensi ajatus, kotiin tultuaan, on Estrid. Ja hän, tuo pikku olento, on sellainen hänen kanssaan, että kun hän vain saa kuulla isän äänen eteisestä, kierii hän alas polvelta ja jättää mitä hänellä hekin askaroimista, tepastellakseen isää vastaan. Ja siitä tulee rakkauskohtaus, sen saat uskoa! On niinkuin he eivät olisi nähneet toisiaan vuosikauteen. Sentähden olen päättänyt, että jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen olla minun ja saada nimeensä minun, vokaalini.

— Estrid — Henning, niinpä tosiaan, niissähän on samat vokaalit!
Ajattelitteko sitä?

— Emme. Mutta se kävi niin. Siinä oli kai enne lämmöstä, joka olisi vallitseva heidän välillään. Jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen nimessä olla minun nimeni ensi tavu. Se kai tepsii, etkö luule?

— Ehdottomasti, hymyili Hilma. Mutta niitähän ei koskaan pitänyt tulla enää? muistutti hän.

— Ei pidä koskaan sanoa “ei koskaan”, sanoi Gunnel huokaisten.

— Muistatko, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, kun kerran puhuit minulle uskonnostasi? Kaikki, mihin sanoit uskovasi oli se, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme. Sitä olen usein ajatellut sen jälkeen. Luulin silloin tietäväni, mitä rakastaminen on, mutta nyt vasta olen alkanut tavailla rakkauden aakkosia. Alan ymmärtää, että rakkaus on itsensä antamista. Mutta olen tavattoman heikko siinä taidossa.

8.

— Henning, sinä et saa hemmoitella minua kuten teet!

Gunnel sanoi sen puoleksi leikillisellä äänellä, mutta siinä oli surumielisyyttä ohella. Garth vastasi vain hyväilyllä.

— Sinä kärsit kaikkea minun puoleltani, luonteeni saa olla miten huono tahansa, sinä et moiti minua kuitenkaan. Etkö ymmärrä, että sinun on pidettävä minua kovilla? virkkoi Gunnel.

Garth hymyili vain ja silitti hellästi hänen kättään.

Gunnel oli katuvaisella mielellä, sillä hän oli ollut kiihkeä ja kiukkuinen Garthia kohtaan aikaisemmin päivällä. Nyt Garth oli tullut kotiin useita tunteja kestäneen koulutyön jälkeen ja näytti niin väsyneeltä, että Gunnelin sydäntä särki.

— Kadehditko minulta taistelua itseäni vastaan? jatkoi Gunnel.
Tahdotko yhä olla minun yläpuolellani siinä kuten kaikessa muussa?
Sillä ollaksesi sellainen kuin olet, täytyy sinun taistella, sen kyllä
ymmärrän, sinä et ole kärsivällinen luonteeltasi enemmän kuin minäkään.

Garth veti Gunnelin polvelleen, ja pitäen kättään hänen niskallaan hän käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi lukea niistä.

Gunnel kiersi käsivartensa Garthin kaulaan ja painautui häntä lähelle.

— Tahdon että olet ankara minulle, sillä näetkös, tahdon tulla paremmaksi, tahdon…

— Tahdon?

— Etten jää liian paljon jälkeen!

Garth hyväili hänen päätään.

— Mitä tarkoitat jälkeen-jäämisellä? kysyi Garth hellästi.

— Sinä olet hyvä, mutta minä en ole. Mutta tahtoisin tulla hyväksi.
Koetan, mutta olen niin hirveän itsekäs. Se on kuin vuoren halkomista.
Ajoittain se sujuu, mutta sitten se tekee tenän, kiven kovaan.

Garth oli niin liikutettu tästä tunnustuksesta ja niin onnellinen, ettei hän löytänyt sanoja ilmaistakseen sitä mitä tunsi. Täyttyisikö nyt vihdoinkin hänen pitkällinen kaipauksensa?

Gunnel katsoi ylös kyyneltynein silmin.

— Etkö vastaa minulle mitään?

— Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta, sanoi Garth hiljaa äänen värähtäessä merkitsevästi.

Gunnel hätkähti ikäänkuin liian suurta valoa.

— Olen vielä kaukana siitä! sanoi hän.

— Ei, sinä olet lähellä… alkoi Garth.

Mutta Gunnel pani estäen kätensä Garthin suulle ja sitten huulensa.

— Elä sano enempää! pyysi hän.

Ja Garth oli ääneti, mutta säilytti toivon, jonka Gunnelin luottava tunnustus oli sytyttänyt hänen sydämessään.

9.

— Olen iloinen, että minulla on omani nyt, niin ettei minun tarvitse tuntea itseäni niin yksinäiseksi kun sinulla ja Estridillä on toinen toisenne, sanoi Gunnel siinä istuessaan pieni Gunvorinsa polvellaan.

Garth katsoi ylös hieman yllättyneenä, mutta hymyili.

— Tarkoitatko tosiaankin, että meillä pitää olla kummallakin omamme? Eikö ole oikeampaa, että otamme kumpikin osamme molemmista? sanoi Garth leikillisesti.

— Kyllä kai sinä olet jättänyt minulle osuuteni Estridistä, vai mitä?
Hänet sinä olet ottanut omalle osallesi, sentähden on pikku Gun minun!

Garth nauroi uhmaavalle tavalle, jolla Gunnel painoi pienen jokeltelevan lapsensa itseään vastaan.

— Elä uskokaan, että minä luovutan osuuttani tuosta! kiusoitteli hän.

— Luovutatko sitten minun osuuteni Estridistä? kysyi Gunnel äänellä, joka ilmaisi hänen odottavan kieltävää vastausta.

— En tahdo mitään mieluummin, kuin että pidät kiinni osuudestasi, vastasi Garth.

Garth oli tuskin itse tietoinen siitä, miten paljon totta hänen viime lausunnossaan oli, sillä hän ei tähän saakka ollut tahtonut tunnustaa itselleen, että Gunnel tuntui hänestä kylmältä Estridiä kohtaan, varsinkin sen jälkeen kun pikku tyttö oli tullut.

Gunnel katsoi miettiväisenä Estridiä, joka istui matolla isänsä jalkojen vieressä ja oli kokonaan kiintynyt tämän kengännauhojen vetämiseen, jotka Garth oli avannut hänen niillä leikkiäkseen.

— Luulen Estridin itsensä kyllä tekevän sen oikeuden vaikeaksi, pääsi
Gunnelilta.

Garth katsoi pikaisesti häneen.

— Olisiko tuntehikas pikku lapsi äitiänsä vastaan? Ei ikinä! sanoi
Garth pontevasti.

Sitten hän kumartui alas katsoakseen oliko pienokaisen onnistunut sotkea hänen kengännauhansa, ja hän huomasi hänen onnistuneen oikein hyvin. Se ilahdutti häntä, sillä sehän osoitti, ettei lapsi ollut kömpelö pienistä sormistaan. Jos hän nyt osasi hyvin sotkea, kun hän ei paremmin ymmärtänyt, osaisi hän kyllä selvittää saatuaan ymmärrystä, ajatteli hän.

Mutta oikeastaan hänen ajatuksensa askartelivat muussa.

— Gunnel, tarkoititko totta silloin kerran pyytäessäsi minun olemaan ankaran sinulle? kysyi hän katsomatta ylös.

— Kyllä silloin tarkoitin totta, mutta en tiedä, tahdonko, että olet nyt, vastasi Gunnel hermostunein elein yrittäen ottaa asian leikillisesti.

Garth oli ääneti ja tarkkasi yhä pikku Estridin leikkiä.

— Mitä aioit sanoa minulle? kysyi Gunnel pikaisesti.

— Tahdoin pyytää sinua, ettet tekisi erotusta lasten välillä, sanoi
Garth samalla matalalla äänellä ja vakavuudella, joka tunki Gunneliin.

— Sehän lankeaa luonnostaan, että minun täytyy omistaa itseni enemmän pienimmälle, puolustihe Gunnel.

— Sitähän en tarkoitakaan. Ja sen sinä tiedät. En pidä siitä aikomuksestasi, että tahdot tehdä Estridistä minun ja Gunvorista sinun.

— Oo, sehän oli vain leikkiä, sanoi Gunnel ja koetti nauraa.

— Oliko se?

Gunnel punastui Garthin tutkivan katseen edessä ja peitti huultensa värinän pikku Gunvorin vaaleihin ohuihin kiharoihin.

— Olet todellakin ankara, mutisi hän.

10.

Varoitus, jonka Gunnel oli saanut mieheltään lasten suhteen, liikutti häntä. Totuuden sananahan se oli selviö. Äiti ei saa tehdä erotusta lastensa välillä. Sen Gunnel tiesi hyvin hyvästi, ja hän ajatteli itsekin niin. Mutta se, että Henning oli sanonut sen hänelle, suututti häntä. Eihän hän tehnyt muuta erotusta heidän välillään kuin mikä oli välttämätöntä, kun toinen oli pieni ja kokonaan riippuvainen hänestä, ja toinen alkoi tulla toimeen aika hyvin. Mutta Garthin sanat ahdistivat häntä kuitenkin.

Gunnel alkoi olla harmissaan itsetiedottomalle Estridille ikäänkuin sellaiselle, joka asettaa liiallisia vaatimuksia toiselle. Ja hän alkoi puolustella itseään sisäisen syyttäjän edessä.

Ei pienenäkään Estrid ollut koskaan ollut niin kiintynyt äitiinsä kuin pikku Gun. Kun äiti vain näyttäytyi, säteili ja nauroi pienokainen, ja kun äiti meni pois, itki hän lohduttomasti. Ei kukaan voinut korvata äitiä hänelle. Sellainen ei Estrid ollut koskaan ollut. Mikä oli siis luonnollisempaa, ajatteli Gunnel, kuin että hän kiintyi enemmän pienokaiseen kuin Estridiin? Hän ei tehnyt ensimäiselle pikku tytölleen sitä oikeutta, että olisi muistanut, ettei ollut koskaan totuttanut häntä niin yksinomaan äitiinsä kuin pikku Gunin. Kun Estrid oli pieni, oli Gunnelilla ollut yhtä ja toista työtä kodin ulkopuolella ja senvuoksi hän oli jättänyt lapsen usein palvelustytön huostaan. Mutta nyt hän oli enimmäkseen kotona ja omisti itsensä Gunvorille. Sillä tästä pienokaisesta piti tulla hänen, sen hän oli päättänyt, ja siinä päätöksessään hän pysyi huolimatta miehensä varoituksesta. Hän ei tahtonut nähdä tällä tekevänsä Estridille mitään vääryyttä. Ja häntä suututti edelleen miehensä sanat sen sijaan että olisi myöntänyt hänen olevan oikeassa.

Gunvor oli ihastuttava lapsi. Hän jokelteli niin herttaisesti ja alkoi
katsella ympärilleen pienessä maailmassaan iloisin, sinisin silmin.
Pehmeä ja pullea hän oli ja niin hyväilevä äidilleen. Hän opetti
Gunnelille, mitä äidin ilo on.

Mutta pikku Gun sai myöskin opettaa äidilleen, mitä äidin suru on. Juuri sillä herttaisella iällä, jolloin hän opetteli kävelemään ja hänen jokelluksensa alkoi muodostua sanoiksi, hän sairastui. Ja nyt tuli pitkä, vaikea aika. Toinen sairaus seurasi toista ja riudutti hitaasti pienen lapsenruumiin.

Hellintä hoitoa sai pikku Gunvor, ja voimakas hän oli luonnostaan, mutta nämä edut ikäänkuin vain olivat omiaan lisäämään tuskia ja tekemään vaikeammaksi kuoleman. Sillä kuolemaa kohti kulku kävi kaikesta huolimatta. Niin vaikeaa oli pienen elinvoimaisen lapsen kuolema, että niille kaikille, jotka häntä rakastivat, oli kevennys, kun hän vihdoin lepäsi hiljaa kuolon rauhassa.

Garth itki kyyneleitä pienokaisen paarien ääressä, Gunnel ei. Garthin suru oli valoisaa, Gunnelin oli raskasta ja katkeraa, ja molemmat ymmärsivät väärin syyn toistensa surun erilaisuuteen.

— Hän ei ollut koskaan kiintynyt Gunniin niinkuin minä, ja hänellä on lemmikkinsä jäljellä, ajatteli Gunnel katkerasti ja käsitti Garthin surussa olevan toivon todisteeksi hänen surunsa köykäisyydestä.

— Hänellä ei ole mitään lujaa uskoa kuolemattomuuteen, ajatteli Garth sääliväisesti nähdessään Gunnelin surun raskauden. Hän ei ymmärrä vielä, että silloinkin, kun Jumala lyö, tekee hän sen rakkaudesta, ajatteli hän, nähdessään Gunnelin katkeruuden.

Tuo muuten niin vilkas Gunnel kulki äänetönnä ja suljettuna surussaan ja osoitti selvään tahtovansa olla itsekseen, niin että hänen miehensä antoi hänen olla rauhassa ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin hänellä oli vielä pieni ruumis, jonka luokse voi mennä.

Mutta pienokaisen hautajaispäivän illalla hän meni Gunnelin luo, vaikka tämä oli vetäytynyt syrjään selvään osoittaen haluavansa olla häiritsemättä.

Hänen huoneensa oli pimeä, eikä Garth tahtonut sytyttää tulta, vaan meni sohvan luo, jossa hän otaksui Gunnelin lepäävän. Ja hän löysi hänet siitä ja kumartui hänen puoleensa.

Gunnel liikahti levottomasti ikäänkuin Garthin läsnäolo olisi kiusannut häntä.

Garth ei antanut kuitenkaan työntää itseään pois, vaan nosti tuolin sohvan viereen ja istuutui Gunnelin viereen.

— Gunnel, miksi pakoilet minua? Eikö meidän surumme ole yhteinen!

Gunnel ei vastannut eikä antanut Garthille mitään todistetta myötämielisyydestään. Se hämmästytti ja suretti Garthia.

— Eikö sinulla ole sydäntä minua varten, Gunnel? Etkö luule minunkin surevan?

— Sinun?

Katkeruus hänen äänessään oli ilmeinen. Garth ihmetteli sitä ja koetti arvata syytä siihen.

— Enkö minä sinun mielestäsi näytä ehkä niin syvästi surevalta? Mutta se johtuu siitä, että minulla on suuri lohdutus.

Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin olisi toivonut Gunnelin kysyvän hänen lohdutustaan, mutta tämä oli edelleen ääneti.

— Minun lohdutukseni on se, jatkoi Garth pyytämättä, että minulla on luja toivo siitä, että hän elää ja on hyvässä turvassa. Pienet lapset kuuluvat taivaan valtakuntaan. Jeesus ottaa heidät siunaten syliinsä. Niin hän on ottanut meidän pienen Gunvorimmekin. Sentähdenhän en voi surra ikäänkuin olisin ilman toivoa.

Tuntui ikäänkuin hän olisi puolustautunut Gunnelin edessä, ja Gunnel huomasi, miten hän oli ymmärtänyt väärin hänen huudahduksensa. Ja hetkisen hän häpesi pikkumaista käsitystään Garthista. Mutta hänen oman tappionsa katkeruus valtasi hänet uudelleen, ja hän jätti huomioonottamatta Garthin surun ja lohdutuksen omaan lohduttomuuteensa.

— Hän oli minun, minun omani, ja juuri hänen piti kuolla! Ja kuolla niin vaikealla tavalla!

Se purkausi esiin kuin valitus täynnä katkeraa tuskaa.

Garthiin koski tämä sieluun saakka, se ilmaisi Gunnelin sieluntilan hänelle ja hän näki, että hänen surunsa pimeys oli tiheämpi kuin hän oli aavistanut.

Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut Gunnelille, hän istui rukoustaistelussa Jumalan kanssa hänen tähtensä.

Yht’äkkiä Gunnel liikahti. Hän kääntyi Garthiin päin. Nyt, kun Garthin siimat olivat tottuneet huoneen pimeään, saattoi hän nähdä Gunnelin kasvot. Ne olivat kalpeat, ja hänen silmänsä paloivat kuumeisesti.

— Oliko syntiä rakastaa häntä niinkuin tein, koska hänen piti kuolla?

Siinä oli kärsimyksen tulen koskettama sielu, joka kysyi siten tuskaisen kapinallisena.

Garth otti hänen kylmät, vapisevat kätensä rauhoittaviin omiin käsiinsä.

— Käy niin, että hyvä Paimen ottaa karitsan syliinsä ja menee kotiin sen kanssa toivoen äidin seuraavan, sanoi hän sydämeen tunkevasti.

Gunnel veti kiivaasti henkeään.

— Mutta mitä varten hänen sitten tarvitsi kiduttaa karitsaa niin kauheasti kuin hän kidutti minun pikku karitsaani ottaessaan sen! virkkoi hän riuhtaisten kätensä irti ja kätkien kasvonsa niihin ja valitti ääneen muistaessaan lemmikkinsä vaikeaa sairautta ja kuolonkamppailua.

Garth istui ääneti tämän tuskan ääressä. Hänenkin sieluansa kosketti kärsimyksen hehku, hänenkin sydämestään nousi Jumalalle kysymys “miksi”, mutta hänen kysymyksensä oli täynnä uskon luottamusta. Ei edes tänä hetkenä hän epäillyt Jumalansa ihanaa vastausta “senvuoksi” kaiken kärsimyksen kysymykseen “minkä vuoksi”. Hän vain ihmetteli, minkätähden tuon “senvuoksi” piti olla niin salattua, että vain koeteltu usko käsittää sen eikä sekään juuri koskaan kykene käsittämään sen sisältöä, vaan ainoastaan sen olemassaolon.

Heikon uskonhan tarvitsi kyllä ymmärtää, hän ajatteli, se olisi niin suuri apu sille, mutta sen sijaan se usein jätetään kamppailemaan pimeässä. Mutta tässäkin kysymyksessä “minkä vuoksi” hän luotti Jumalan vastaukseen “senvuoksi”.

Hänen vastauksensa Gunnelille tuli hyvin yksinkertaiseksi.

— Jumala ei koskaan voi kieltää itseänsä. Hän on rakkaus kaikessa mitä hän tekee, silloinkin kun vähimmin voimme ymmärtää häntä. Sen uskomisessa on pelastus.

Gunnel ei vastannut, mutta hänen valituksensa lakkasi, ja hän makasi hiljaa.

Pieniä, keveitä askeleita kuului ulkopuolelta. Garth nousi ylös ja meni nopeasti ovelle, jonka hän avasi.

Siinä seisoi Estrid ja tahtoi sisään.

Garth otti hänet käsivarrelleen, kiersi sähkön auki ja meni Estridin kanssa Gunnelin luo.

Kun yht’äkkiä huone tuli valoisaksi, nousi Gunnel kiivaasti istumaan ja piti käsiään silmiensä edessä.

Garth istuutui hänen luokseen Estrid polvella.

— Meillä on tämä jäljellä, Gunnel, sanoi hän lempeästi.

— Sinulla on kyllä! pääsi Gunnelilta.

Garth tunsi sen ikäänkuin pistona sydämessään. Hän kumarsi päänsä
Estridin pään lähelle.

— Äiti on niin pahoillaan, hänellä on ikävä pikku Gunnia, sanoi hän äänensävyllä, joka ei voinut olla vaikuttamatta herkkään lapsen sydämeen.

Mutta mitä Garth oli toivonut, ei tapahtunut. Estrid pisti sormen suuhun, katsoi suurin silmin äitiin, mutta nojautui vain lähemmä isäänsä.

Gunnel oli paremmin ymmärtänyt, mitä Garth oli tarkoittanut Estridille lausumillaan sanoilla, ja hän hymyili katkerasti hänen epäonnistumiselleen. Vihlovan kaipauksen aalto, hänen ajatellessaan pienokaistansa, joka oli ollut kokonaan hänen ja joka ei ollut tarvinnut mitään kehoitusta ojentamaan pieniä käsivarsiaan häntä kohti, kuohahti hänen ylitseen niin valtavasti, ettei hän voinut sitä hillitä ja pyyhkäisi onneksi katkeruuden mukaansa. Hän purskahti äänekkääseen itkuun.

Garthia liikutti hänen epätoivoinen itkunsa. Hänen omat silmänsä kostuivat.

— Me kaksi olemme sinun luonasi, Gunnel, sanoi hän lämpimästi. Etkö tahdo tietää meistä mitään?

Gunnel vastasi vain itkemällä vielä äänekkäämmin.

Garth ei sanonut enää mitään, istui vain hiljaa hänen vieressään kärsien hänkin ottaen osaa hänen suruunsa.

Mitä Estridin pienessä sydämessä liikkui, ei ollut helppo sanoa, mutta tuokion kuluttua hän nojautui eteenpäin ja kosketti äitiä, ujosti ja hellästi.

— Äiti! sanoi hän pelokkaalla äänellä.

Gunnel hätkähti, mutta ei katsonut ylös eikä ottanut käsiä kasvoiltaan.

Garth nosti silloin pienokaisen omalta polveltaan äidin polvelle.

— Äiti, pikku äiti! sanoi Estrid rukoilevasti ja hellästi, nojasi pienillä käsillään äidin ranteisiin ja koetti kohottautua polvilleen äidin polvella. Elä itke! Äiti!

Tämä oli enemmän kuin mitä Gunnel saattoi vastustaa, sillä tämän Estrid teki itsestään, ilman kehoitusta. Hän otti kädet kasvoiltaan ja sulki tytön syliinsä niin kiivaasti, että se oli melkein pelästyttää lapsen, ja itki edelleen, mutta vähemmän katkerasti.

Garth nousi hiljaa ylös ja jätti heidät, peläten, että Estrid mahdollisesti loukkaisi äitiään jollain tavoin yrittäen tulla jälleen isänsä luo.

IV OSA.

1.

Neljä vuotta oli kulunut pikku Gunnin kuolemasta, ja Gunnel oli päässyt surunsa katkeruuden ohi, vaikka hänet joskus vielä saattoi vallata viiltävä kaipaus pienokaiseen, joka oli ollut kokonaan hänen, sillä miten paljon tuo lämminsydäminen Estrid pitikin äidistään, oli hän yhä kuitenkin eniten ihastunut isäänsä. Niiden kahden välillä oli olemassa erikoinen keskinäinen ymmärtämys, ja niin pieni kuin Estrid olikin, näytti hän jo paremmin kuin äiti voivan käsittää sitä henkistä maailmaa, missä hänen isänsä eli. Hän oli ilmeisesti syntynyt senmielisenä. Molemmat vanhemmat huomasivat sen, isä ilolla, äiti levottomuudella, sillä hän piti sen äkkikypsyytenä ja oli senvuoksi iloinen, että Estrid pian ei olisi enää ainoana lapsena.

Tänä aikana kuohahti yli Ruotsinmaan kansallisen heräämisen, innostuksen ja isänmaanrakkauden aalto. Niiden välillä, joita sama henki innostutti, muodostui yhteenliittyminen, mutta ne, jotka eivät tunteneet ja ajatelleet samalla tavalla, kiihoittuivat ja riitautuivat keskenään.

Henning Garth kulki isänmaanystävien eturivissä, lauloi vanhoja ruotsalaisia lauluja kaikesta sydämestään ja hurrasi äänensä käheäksi kuninkaan ja maan kunniaksi. Hänellä oli voimakas vastenmielisyys niitä kohtaan, jotka saattoivat olla penseitä silloin kun isänmaa vaati voimakasta puolustusta vapautensa suojaksi.

Gunnelinkin vei innostus mukaansa, vaikka ei niin kokonaan kuin hänen miehensä. Hän ei ollut luopunut toiminnastaan sosialistien keskuudessa, ja siellä häntä kohtasi henki, joka vei kokonaan toiseen suuntaan kuin se, mikä henkevöitti hänen miehensä. Täällä luokan edut olivat etusijassa, eivät isänmaan. Gunnel, joka piti kunnianaan ymmärtää yhteiskunnan tyytymättömiä, puolusteli heidän puutteellista isänmaanrakkauttaan ja hänen omansa laimeni siten. Hänen mielestään hänen miehensä meni liian pitkälle omassa innostuksessaan ja kävi yksipuoliseksi.

— Sinä puhut ikäänkuin sota olisi ovella, sanoi Gunnel. Diplomatia voi kyllä ohjata sodan syrjään vastaisuudessa niinkuin tähänkin saakka. Euroopassa ei ole yhtään hallitusta, joka tahtoisi sotaa.

— Ei, kukaan ei tahdo sitä, mutta se voi yllättää meidät käden käänteessä kuitenkin, sanoi Garth.

Hänen sanansa toteutuivat ennenkuin hän aavistikaan. Sodan ukkospilvet, joita huolettomat eivät olleet tahtoneet nähdä ja joiden valveutuneet olivat toivoneet hälvenevän, laukesivat kauhistavan nopeasti yli Euroopan ja levittivät pian palon muihin maanosiin. Kansa nousi kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan.

Ruotsissa soivat mobilisoimiskellot, ja miehet kokoontuivat lippujen alle, sillä koska tahansa saattoi maailmanpalon kipinä sytyttää palon täälläkin.

Gunnel kuuli kellojen soiton ja joutui pois suunniltaan. Ne kaikuivat kuin kuolinkellot hänen korvissaan, ja ne kutsuivat hänen miestänsä pois hänen luotaan. Hän ei voinut päästää häntä. Hänen tyyni rohkeutensa, hänen intonsa lähteä maataan puolustamaan saattoi Gunnelin epätoivoon.

Garthilla oli vain muutama tunti käytettävänään ja Gunnelin piti auttaa häntä valmistuksissa. Eihän hän voinut, sehän olisi ollut samaa kuin auttaa häntä kurjuuteen ja kuolemaan.

Kuohuvassa mielentilassaan Gunnel ei nähnyt mitään erotusta liikekannallepanon ja sodan välillä. Jos hän antaisi Garthin nyt mennä, ei hän koskaan saisi enää nähdä häntä, siitä hän oli varma.

Hän joutui niin pois suunniltaan, ettei tiennyt mitä teki, hän ei laskenut tekonsa seurauksia, tiesi vain, että hänen täytyi estää hänet menemästä, että hänellä oli vähän aikaa eikä ketään liittolaista — kaikkein vähimmin Garthissa, — ja että hänen täytyi toimia ripeästi ja rohkeasti.

Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, ennenkuin Garth makasi jalkaan ammuttuna. Ja kuitenkin Gunnel oli tähdännyt tarkkaan harkiten, ja käsi, joka oli pidellyt revolveria, ei ollut vavissut. Oli ollut tarkoitus haavoittaa Garth vaikeasti, mutta ei hengenvaarallisesti.

Gunnel oli kaamean levollinen epätoivoisen teon jälkeen, sai Garthin vuoteeseen ja lähetti noutamaan Hilma Grotia. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mies ja vaimo. Gunnel näki kyllä Garthin luulevan hänen menettäneen järkensä. Se oli hänestä yhdentekevää, mitä Garth luuli siitä, hänestä oli yhdentekevää, vaikka hän todellakin olisi kadottanut järkensä, kunhan hän vain sai pitää Garthin.

Hilma Grot tuli, ja Gunnel vei hänet haavoittuneen luo.

— Hänelle on sattunut tapaturma, sanoi hän tyynesti.

Hän osoitti tohtorin tutkiessa ja käsitellessä haavaa sellaista mielenmalttia, neuvokkaisuutta ja käsitystä, että Garthin pelko hänen järkensä suhteen haihtui ja hän alkoi käsittää, mikä oli ollut varsinaisena syynä hänen menettelyynsä.

Silloin hänet valtasi syvä viha ja hän piti katseensa itsepintaisesti Gunnelista pois käännettynä eikä sanonut sanaakaan enemmän kuin mihin hän oli pakotettu.

Pikku tohtoriakin kohtaan hän oli harvasanainen ja nurja.

Tohtori ei tehnyt mitään ikäviä kysymyksiä eikä osoittanut uteliaisuutta “tapaturman” suhteen.

Hän tahtoi lähettää noutamaan kirurgia, mutta se kohtasi niin hermostunutta vastustusta sekä Garthin että Gunnelin puolelta, että hänen täytyi tyytyä yksin kantamaan edesvastuu haavan hoidosta.

Hän ei kysynyt, mitä varten he olivat niin sitä vastaan, että joku muu kuin hän näkisi haavan, sillä hän aavisti totuuden. Mutta siitä, mitä hän aavisti, hän ei ollut tietääkseenkään.

Ennen lähtöään hän kirjoitti lääkärintodistuksen, että lehtori Garth oli kykenemätön saapumaan sotapalvelukseen. Riemastus Gunnelin silmissä, kun hän vastaanotti tämän todistuksen, ei jäänyt tohtorilta huomaamatta. Mutta varjoa, joka samalla laskeutui hyväntahtoisiin piirteisiin, ei Gunnel ollenkaan huomannut. Nyt hän saisi pitää Henninginsä luonaan, nyt ei kukaan voisi ottaa häntä häneltä, riemuitsi hänen sisässään niin valtavasti, ettei hän kuullut mitään muuta.

Jäätyään nyt yksin miehensä kanssa, hän odotti, että tämä sanoisi jotain siitä, mitä Gunnel oli tehnyt hänelle, ja hän valmistautui vastaamaan nuhteisiin.

Mutta Garth ei sanonut sanaakaan, makasi vain hiljaa kasvot seinään päin.

Gunnelkin pysytteli hiljaa luullen Garthin nukkuvan. Huomattuaan hänen olevan valveilla, hoiteli Gunnel häntä ja kysyi eikö hän tahtoisi sitä tai sitä. Mutta Garth ei tahtonut mitään. Ei hän edes tahtonut antaa Estridin tulla sisään.

“Ei” tai “kyllä”, vastasi hän vain, eikä hän kertaakaan katsonut
Gunneliin.

Tätä jatkui. Ja mitä kauemmin sitä kesti, sitä enemmän se koski Gunneliin. Ensimmäisessä ilossaan, kun sai pitää Henningin luonaan. Gunnel tuskin oli huomannut Garthin äänettömyyttä muuna kuin odotettujen nuhteiden enteenä. Mutta kun tätä äänettömyyttä jatkui, alkoi se jäädyttää häntä. Uusi pelko hiipi häneen ja otti hänet valtoihinsa. Oliko hän säilyttänyt miehensä itselleen vain kadottaakseen hänet toisella tavalla.

Oi, jospa hän tahtoisi moittia häntä, torua häntä, raivostua häneen! Kaikki olisi parempaa kuin tämä alituinen äänettömyys ja tämä ainainen poiskäännetty katse. Hänestä alkoi tuntua ikäänkuin sen täytyisi merkitä sitä, että Garthin sydän kääntyi hänestä pois.

Se oli niin kauheaa.

Pelossaan hän koetti pehmittää häntä keskittämällä hienoimmalla tavalla kaiken hellyytensä siihen hoitoon, jonka hän omisti hänelle.

Garth ei edelleenkään sanonut mitään, ja kasvavalla pelolla luuli
Gunnel huomaavansa, että hänen hellyytensä vain vaivasi Garthia.

Usein hän oli jo kysymäisillään siitä, mitä Garth maatessaan ajatteli, mutta juuri kun hänen piti se tehdä alkoi hänen sydämensä tykyttää pelosta eikä hän uskaltanut tuoda esiin kysymystä. Gunnel ikävöi saada puhua Garthille, miten epätoivoissaan hän oli siitä, mitä oli tehnyt hänelle sekä puolustautua sillä, miten epätoivoinen hän oli ollut sen tehdessään. Mutta hän ajatteli, että tuon kaiken Garth kyllä ymmärsi kuitenkin eikä pehmenisi siitä, että hän sen sanoisi. Hän tahtoi kerjätä hänen anteeksiantoaan, mutta pelko saada kuulla hänen vastaavan, ettei hän voi anteeksi antaa, pidätti häntä.

Ja kun hän ei mitään uskaltanut sanoa siitä, mikä poltti häntä yhä kiivaammin, kävi hänelle vaikeaksi puhua muusta, ja senvuoksi hän pian kävi yhtä äänettömäksi kuin Garth.

Ja tässä kiusallisessa molemminpuolisessa äänettömyydessä tuli ja meni pikku tohtori, uskollisena kutsumuksessaan ja ystävyydessään. Hän hoiti haavaa huolellisesti, mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli yhtä valpas sekä potilaan että hoitajan sieluntilaan nähden ja hän oli huolissaan kummastakin.

Hän tunsi Gunnelin ja hän olisi ilman tuota silminnähtävää todistettakin, jonka haavan laatu samoinkuin molempien olento antoi hänelle, voinut laskea minkälaiseen tekoon sellainen itsekäs, välitön ja intohimoinen luonne kuin Gunnel saattaisi ryhtyä sinä epätoivoisena hetkenä, jolloin hänen rakastettunsa piti lähteä hänen luotaan — jos hän voi lähteä. Ja hän tunsi Garthiakin tarpeeksi ymmärtääkseen hänen suuttumuksensa sellaisen kohtelun alaiseksi joutumisesta. Häneen koski niin kipeästi noiden kumpaisenkin takia, ja hän tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi heidän tähtensä.

Hän huomasi vaarallisen äänettömyyden heidän välillään ja odotettuaan turhaan, että jompikumpi itsestään katkaisisi sen, käsitti hän, että hänen oli käytävä asiaan.

Jos hän olisi ollut sellainen, joka antaa sattumien johtaa itseään, olisi hän, valitessaan kummanko kanssa hänen ensiksi pitäisi puhua, tullut valinneeksi Gunnelin, sillä hänen kanssaan hänen oli helppo päästä kahden kesken. Mutta hän neuvotteli tapansa mukaan viisautensa kanssa, ja hänen viisautensa sanoi hänelle, että se, jonka kanssa hänen pitäisi puhua, oli Garth.

Ei ollut helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun Garthin kanssa, sillä Gunnel oli aina sairaan huoneessa, eikä tohtorin suunnitelmaan kuulunut että Gunnel aavistaisi hänen miehensä saaneen mitään ulkoapäin tulevaa sysäystä äänettömyytensä katkaisemiseen.

Vihdoinkin eräänä päivänä olot olivat suotuiset pikku tohtorille. Hänen käyntinsä aikana kutsuttiin Gunnelia ottamaan vastaan vieraita, joita ei voitu palauttaa takaisin.

Garth makasi silmät ummessa eikä osoittanut huomanneensa vaimonsa poistumista huoneesta.

Hilma Grot asetti sormensa hänen valtimolleen. Hänellä oli virallinen ilmeensä eikä hänen kosketuksessaan ollut mitään, joka oli aiottu ilmaisemaan hänen toivomustaan puhua Garthin kanssa. Mutta kuitenkin tämä katsoi pikaisesti ylös ja kiinnitti kysyvän katseen tohtorin kasvoihin aivankuin tämä olisi sanonut jotain.

Tohtori ei muuttanut virallista ilmettään.

— Puhu Gunnelin kanssa, sanoi hän hiljaa.

Garthin katse tuli terävän tutkivaksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea toisen ajatukset.

— Mistä? kysyi hän pikaisesti.

— — “Tapaturmasta”.

Äänenpaino sitä sanoessa ilmaisi yhtä ja toista.

— Mitä sinä siitä tiedät! kysyi Garth terävästi.

— Totuuden.

Garthin hengitys kävi nopeammaksi, ja tohtori huomasi selvästi, että hän tunsi helpotusta.

— Onko hän puhunut siitä, miten se tapahtui?

— Ei. Mutta tunnen Gunnelin, ja voin ymmärtää.

Kiihkeydessään Garth teki liikkeen ikäänkuin kohotakseen ylös, mutta tohtori painoi hänet alas pielusta vasten ja käski hänen maata hiljaa. Garth totteli ja antoi lihastensa laueta jännityksestä, mutta katseesta, jonka hän piti kiinnitettynä tohtorin kasvoihin, näkyi tulva tunteita, näkyi koko hänen kiehuva suuttumuksensa Gunneliin.

Pikku tohtori ymmärsi hänet niin hyvin, olisi hänen sijassaan tuntenut samaa ja senvuoksi hänen pyynnössään oli yhtä paljon myötätuntoa häntä kuin Gunnelia kohtaan, jonka hyväksi hän pyynnön teki.

— Gunnelia ei saa liian paljon sääliä, sillä silloin se voi käydä vaaralliseksi hänelle, sanoi hän liikuttavalla äänensävyllä.

Garth liikahti levottomasti. Hilma Grot luki hänestä kuin avoimesta kirjasta ja ymmärsi sovittaa neuvonsa Garthin voimien mukaan.

— Ellet voi antaa anteeksi hänelle, niin nuhtele häntä, mutta elä ole enää noin murhaavan äänetön häntä kohtaan.

Nyt kuuluivat Gunnelin askeleet viereisestä huoneesta.

Hilma ehti mennä ikkunan luo ja istui siellä kirjoittamassa reseptiä, kun Gunnel tuli sisään, ja Garth oli seinään päin kääntyneenä kuten tavallisesti, joten Gunnel ei saanut aavistustakaan siitä, että nuo kaksi olivat puhuneet keskenään.

Samana iltana, kun Gunnel hämärissä tuli miehensä luo tuoden kahvia, jonka hän asetti hänen vuoteensa viereen pöydälle, kääntyi Garth ja katsoi häneen ensimmäisen kerran “tapaturman” jälkeen.

Se tuli niin odottamatta, että se tärisytti Gunnelia ja kaikki väri pakeni hänen poskiltaan, jotka seuraavana hetkenä sävähtivät taas punaisiksi.

Garth huomasi hänen kovan liikutuksensa, mutta ei heltynyt.

— Gunnel, minkätähden sinä teit sen?

Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta siinä kiehui. Gunnel alkoi vavista ja vaipui polvilleen Garthin vuoteen viereen, koetti vastata, mutta ei voinut ja kätki kasvonsa avuttomuudessaan peittoon.

Garth ei sanonut mitään, eikä hän pannut kättään Gunnelin päälaelle, niinkuin Gunnel vaistomaisesti oli odottanut.

Äänettömyys tuntui laskeutuvan heidän välilleen uudelleen. Oi, vaikka mitä tahansa, mutta ei sitä! Gunnel pakottautui katsomaan ylös ja vastaamaan.

— En voinut kestää sitä, että sinä menisit luotani pois ja sotaan.

Hänen äänensä ja huulensa vapisivat, ja hänen silmiänsä poltti. Mutta Garth ei heltynyt. Hän noudatti kuitenkin pikku tohtorinsa neuvoa ja nuhteli, kun ei voinut anteeksi antaa. Se olisi parempaa kuin äänettömyys, oli hän sanonut. Hän puhui tohtorin edesvastuulla, huolimatta seurauksista.

— Sinä olit pelkuri ja velvollisuudesta piittaamaton ja pakotit minun vasten tahtoani menettelemään niin kuin minäkin olisin samanlainen. Ja sinä olet tehnyt minut naurettavaksi.

Hän puhui armottoman selvästi, ja koko hänen pidätetty vihansa kiehui hillityssä, matalassa äänessä.

Gunnel vääntelihe kuin piiskan iskujen satuttamana, ja kuitenkin oli siinä jonkinlaista helpotusta, että Garth vihdoinkin puhui. Hänen äänettömyytensä oli sanonut samaa ennen, nyt Gunnel sai edes koettaa puolustautua.

— Niin, olen ollut pelkuri ja velvollisuuteni unohtava ja itsekäs ja kurja, tunnusti hän. Mutta minähän vain olen ollut sellainen, et sinä. Ei kukaan voi soimata sinua siitä, mitä minä olen tehnyt.

— Vaikkapa syy onkin sinun, niin tosiasia on, että minä makaan tässä toimettomana toverieni kokoontuessa maata puolustamaan. Minun paikkani, siellä, missä minun pitäisi olla, on tyhjänä. Ja se surettaa minua, oi, se surettaa minua.

Gunnel nyyhkytti ilman kyyneliä ja liitti kätensä kouristuksentapaisesti yhteen.

— Eikö sinun paikkasi sitten ole täälläkin Estridin ja — ja — sen luona, joka tulee? kysyi hän tukahdutetulla äänellä.

Hän olisi tahtonut lisätä: ja minun luonani? Mutta hän ei voinut.

Garth huomasi tämän, mutta ei heltynyt hänen nöyryydestään.

— Ei, kun isänmaa kutsuu, vastasi hän lyhyesti.

— Mutta sotaahan ei tullut, kuten luulimme. Sitä ei ehkä tulekaan, ja silloinhan et ole laiminlyönyt mitään, sanoi Gunnel ahdistuksessaan.

Garth ei välittänyt vastata tuohon typerään väitteeseen, ja Gunnel punastui häpeästä hänen ylenkatseensa edessä. Mutta tämä ylenkatse sattui kiihoittavasti hänen ylpeyteensä. Hän, joka tuokio sitten oli vain janonnut Garthin anteeksiantoa, yltyi nyt puolustamaan menettelyään.

Hän nosti päänsä sillä kauniin ylpeällä liikkeellä, joka oli hänelle ominaista, ja katsoi Garthiin katseessa rukousta ja uhmaa.

— Se ei ollut vain itsekkäisyyttä, sanoi hän kiireiseen, kuumeiseen tapaansa. Tahdoin myöskin pelastaa sinut jumalattomuudesta mennä sotaan surmaamaan.

Garth ei vastannut, katsoi vain häneen. Gunnel huomasi, ettei hän uskonut hänellä olleen sellaista tarkoitusta, ja hän puolusti itseään heti sitä epäluuloa vastaan.

— En ollut ehkä täysin tietoinen siitä tarkoituksesta, järkytetty ja epätoivoinen kun olin, mutta se oli olemassa ikäänkuin vaistona minussa. Sinun intosi lähteä sotaan ei sopinut yhteen kristillisyytesi kanssa.

— Ei kristillisyydelle vastakkaista ole maansa lakien ja hallituksen totteleminen, vastasi Garth katkaisevalla äänellä.

Gunnelin silmät liekehtivät. Hän nousi polvistuneesta asennostaan.

— Voitko sinä kristittynä hyväksyä sodan? kysyi hän kiivaasti.

— En, en hyväksy sitä, se on välttämätön paha, vastasi Garth pikaisesti.

— Paha! Ja sinä tahdot ehdoin tahdoin, vieläpä innostuneena olla mukana! virkahti Gunnel intohimoisesti.

— Sinä et saa kiihoittaa itseäsi noin, Gunnel! Istu ja koeta olla tyyni.

— Oh, sinä et halua vastata minulle! Sinä et osaa vastata! virkkoi hän voitonriemuisesti.

Gunnelilla ei ollut todellakaan rauhaa istuutuakseen, hän seisoi siinä joustavana, elämää ja liikettä joka jäntereessä.

Hänen kiintymyksensä teki Garthin tyyneksi ja hän vastasi maltillisesti.

— Jos menisin sotaan innostuneena, olisi minun innostukseni sellaista, jota tuntee mennessään uhrautumaan sen puolesta, jota rakastaa enemmän kuin elämää — isänmaan ja kaiken sen puolesta, mitä siihen kuuluu: lähimpien, kodin, uskonnon, kulttuurin, maitten ja merien, isien perinnön puolesta, joka pitää jakamattomana jättää tuleville polville.

Suuttumus väistyi hänen kasvoistaan, hänen puhuessaan, isänmaanrakkauden tulen tieltä.

Mutta se ei vaikuttanut Gunneliin.

— Jos menet sotaan, et mene sinne vain uhraamaan itseäsi, vaan tehdäksesi kaiken, mikä on sinun vallassasi, uhrataksesi vihollisesi. Onko se Kristuksen tottelemista? Eikö hän sano: “rakasta vihollistasi”.

— Voin rakastaa vihollistani, vaikka tapankin hänet.

— Sepä oli merkillistä!

— Jos minun pitää valita toinen kahdesta: joko tappaa viholliseni tai antaa hänen tappaa ystäväni ja vallata ja sortaa maatani, en voi valita jälkimmäistä, sillä siihen sisältyy paljon enemmän kuolemaa.

— Miten sinä puhut ja lasket! Luulin, ettei se soveltuisi Kristuksen rakkauskäskyyn. Mutta senvuoksi te kristityt teette niin, että se käsky on kadottanut kaiken voimansa maailmassa.

Hän seisoi siinä ivallisena ja voitonriemuisena. Hänen sanansa ja asentonsa kiusasivat Garthia. Tämä ei huomannut itse, että hänen suuttumuksensa Gunnelia kohtaan, joka ei ollut lauhtunut hänen mielipahastaan, nyt väistyi tämän kiihkeän hyökkäyksen tähden kristinuskoa vastaan. Voiko siinä olla jotain perää, mitä hän sanoi?

Yht’äkkiä Gunnel huomasi, että Garth makasi siinä niin kalpeana ja ääneti, ja heti upposi kaikki hänen kiihkeytensä katumuksen hyökyyn.

— Oi Henning, olenko tehnyt sinulle pahaa sillä mitä sanoin?

Hän kumartui hänen puoleensa täynnä levottomuutta ja nöyryyttä.

— Ei se tee mitään, mutisi Garth.

Gunnel huomasi, ettei hän enää tuntunut suuttuneelta, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti toivosta. Hän polvistui taas vuoteen viereen ja otti Garthin käden molempien omiensa väliin, epäröiden, ikäänkuin hän tuskin olisi uskaltanut.

— Oi Henning, alkoi hän rukoilevasti, mutta ei päässyt pitemmälle.

Garth käänsi päätään pieluksella ja katsoi kysyvästi häneen. Katseessa ei ollut enää kaunaa. Gunnel huomasi sen ja sai rohkeutta jatkaa.

— Oi Henning, jos tahtoisit… jos voisit… Onko se liian paljon pyydetty!

Garthin käsi lepäsi liikkumattomana hänen kädessään ja hän katsoi vakavasti häneen. Hän aavisti, mitä Gunnel tahtoi, mutta vastaus viipyi, epävarma kun hän oli siitä, minkälaisen vastauksen hän saattoi antaa.

Gunnelin huulet vapisivat, hän hengitti kiivaasti, ja hänen silmissään oli nöyrä katse, täynnä katumusta ja surua.

— En pyydä sinua antamaan minulle anteeksi, ymmärrän, ettet voi sitä vielä, pyydän vain että koettaisit. Oi Henning, — hän käänsi kasvonsa pois ja hänen äänensä hiljeni melkein kuiskaukseksi — etkö tahdo rukoilla Jumalaa, että hän auttaa sinua antamaan minulle anteeksi?

Se vaikutti vihdoinkin, tuo viimeinen rukous, intohimoinen nöyryydessään, se sattui häneen ja liikutti häntä. Hänen käteensä, joka oli ollut velttona Gunnelin molempien käsien välissä, tuli eloa ja se vapautui Gunnelin hermostuneesta otteesta, mutta vain ottaakseen heti hänen toisen kätensä ja puristaakseen sitä.

Gunnel uskalsi katsoa häneen ja kohtasi arasti hänen tyynen, vakavan katseensa.

— Tahdon antaa sinulle anteeksi, Gunnel, sanoi hän.

Hänen anteeksiannossaan oli enemmän tahtoa kuin tunnetta, sen Gunnel huomasi salaisella tuskalla, mutta hän sanoi itselleen, ettei hän voi pyytää enemmän nyt, siinähän oli kylliksi jo, että Garth ainakin tahtoi.

2.

Garthin tahto antaa anteeksi Gunnelille oli vilpitön, mutta se ei käynyt kuitenkaan helpoksi hänelle. Ei kaikilla ystävillä ja tuttavilla ollut Hilma Grotin hienotunteisuutta. Kun he tulivat vieraisille, oli heidän ensimmäinen kysymyksensä, miten tapaturma oli tapahtunut. He odottivat saavansa kuulla seikkaperäisen kuvauksen. Koska Garth ei tahtonut totta puhumalla paljastaa Gunnelia ja koska hän ei tahtonut myöskään valehdella eikä hänellä ollut mitään harjaantumista kierrellä, kävi hänen asemansa vaikeaksi. Hän vastasi ratkaisevasti, että hän mieluimmin olisi puhumatta tapaturmasta. Ja siihen täytyi tyytyä.

Kun Gunnelilta kysyttiin, vastasi hän osaksi totuudenmukaisesti.

— Minä olin kömpelö, ja onnettomuus tapahtui minun tähteni. Siitä puhuminen kiusaa minua, niin että antakaa minun olla puhumatta.

Tietysti ei kukaan enää tahtonut kysyä sellaisten vastausten jälkeen, mutta uteliaisuus oli vain yltynyt. Ihmeteltiin ja pohdittiin ja arvailtiin, vaikka ei sanottu mitään enää Garthille tai Gunnelille suoraan.

He tunsivat kuitenkin, mitä oli ilmassa, ja Garthia se kiusasi kaikkein enin sen vuoksi, että se uudelleen herätti hänen mielipahansa Gunnelia kohtaan, joka oli aiheuttanut heille tämän pulmallisen aseman.

Hän teki kuitenkin kaikki mitä voi, salatakseen näitä suuttumuksen leimahduksia ja voittaakseen ne.

Hän pakotti itseään, ettei vaipuisi takaisin äänettömyyteensä Gunnelia kohtaan, hän puhui hänen kanssaan ja onnistuipa toisinaan puhumaan ystävällisestikin. Hänen tahtonsa anteeksiantamiseen oli rehellinen, mutta tunnettaan hänen oli vaikea saada mukaan.

Gunnel tunsi tämän ja kärsi sanomattomasti, vaikka hän puolestaan teki kaikki salatakseen kärsimyksensä, niinkuin Garth teki kaikki salatakseen mielipahansa. Gunnel ymmärsi tekevänsä helpommaksi Garthille anteeksiantamisen, jos hän voisi näyttää uskovansa hänen anteeksiantoonsa.

Sellainen oli heidän suhteensa kun Gunnelin vaikea hetki tuli. Se tuli aikaisemmin kuin hän oli odottanut, mutta hän oli kuitenkin tehnyt valmistelujansa. Miehensä tietämättä hän oli tilannut itselleen huoneen eräästä yksityisestä sairaalasta. Kun hän nyt odottamatta tunsi tulevansa sairaaksi, telefonoi hän ensin sinne ja sai vastauksen, että hän saisi tulla heti. Sitten hän soitti Hilma Grotille ja pyysi, että tämä tulisi saattamaan häntä sairaalaan, minkä tämä lupasikin.

Kun Gunnel tämän jälkeen oli pannut kuulotorven paikoilleen, seisoi hän epätietoisena. Oliko hänellä voimaa mennä sisään sanomaan hyvästiä miehelleen? Saattoiko hän tehdä sen hänen miehensä epäilemättä mitään? Sillä hän oli päättänyt, ettei hän, jos mahdollista, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki oli ohi.

Hän meni epäröiden miehensä huoneeseen ja seisoi muutaman minuutin oven ulkopuolella kahdenvaiheilla.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, ettei hänellä ollut kuin noin neljännestunti ennenkuin Hilma saapuisi autolla. Kukapa tietäisi, milloin hän saisi ja saisiko hän koskaan tilaisuutta enää nähdä miestään? Hänenhän saattaisi käydä pahasti ja silloin hän ei koskaan enää saisi nähdä häntä, ei ikinä, sillä eihän hän saisi tulla siihen taivaaseen, joka oli valmistettu Garthille.

Hänen silmänsä punertuivat siitä ajatuksesta, mutta hän voitti itsensä heti. Tyyneyttä, tyyneyttä!

Hän avasi oven ja meni hiljaa huoneeseen, niin hiljaa, että se herätti
Garthin huomiota. Garth katsoi kysyvästi häneen.

Gunnel järjesti hänen peittonsa ja lakanansa, jotka olivat liukuneet syrjään. Garth katsoi yhä häneen, hän näytti erilaiselta.

— Onko jotain tapahtunut! kysyi hän.

— Ei. Ei meidän maailmassamme ainakaan. Muuallahan tapahtuu kauhean paljon joka hetki. Onko jotain, jota voin tehdä hyväksesi?

Hänessä oli jotain niin pehmeää ja hiljaista, hänen äänensä kuului ikäänkuin hyväilyltä, ja hän katsoi Garthiin erikoisella tavalla.

Hänessä oli ollut, hänen ollessaan Garthia vastaan tekemänsä synnin painon alla, jotain masentuneen nöyrää, nyt häneen oli tullut yht’äkkiä jotain uutta arvokkaisuutta, joka miellytti Garthia.

Gunnel taputti keveästi hänen kättään, joka oli peitolla. Jos hän jonkun kerran viimeksi kuluneina päivinä oli uskaltanut hyväillä häntä, oli hän tehnyt sen niin arasti kuin olisi kerjännyt saada tehdä sitä. Nyt hän teki sen ikäänkuin tahtoen antaa jotain. Ja siitä Garth piti.

Garth käänsi kätensä ja tarttui Gunnelin käteen ja veti sen itseään kohti ojentaen samalla toisen käsivarren häntä kohti. Gunnel ymmärsi, mitä hän tahtoi ja kumartui hänen ylitseen, ja he suutelivat toisiaan sydämellisesti. Se suutelo sanoi Gunnelille, että nyt tuli tunnekin anteeksiantoon. Hänen lävitseen virtasi onnen tunne, joka teki hänet voimakkaaksi.

Hän suuteli Garthia vielä kerran ja katsoi lämpimästi häneen. Hänen katseessaan oli jotain äidillistä. Hän ajatteli, että Garth kyllä jälkeenpäin olisi kiitollinen näistä hetkistä.

Kello soi, ja Gunnel ymmärsi, että sen täytyi olla Hilma Grot.

— Menen katsomaan kuka tuli, sanoi hän tyynesti, korjaili yhtä ja toista Garthin ympärillä ja nosti kirjan, jota tämä oli alkanut lukea, hänen saatavilleen, nyökkäsi hänelle iloisemmin hymyillen kuin pitkiin aikoihin ja jätti hänet sitten.

Istuessaan autossa Hilman vieressä, puristi hän kovasti ystävänsä pientä lujaa, leveää kättä.

— Henning oli sydämellinen minulle, hän katsoi minuun kuten ennen, vaikka hän ei tiennyt minun olevan tulemaisillani sairaaksi ja lähtemäisilläni kotoa! Hän pitää minusta jälleen! riemuitsi Gunnel. Se tekee minut niin onnelliseksi, niin että nyt en välitä yhtään kivuista, en välitä edes siitä, jos kuolen. Sano se hänelle, kun kaikki on ohi.

3.

Kun Gunnel oli jättänyt hänet, otti Garth kirjan, jonka Gunnel oli pannut esille, ja alkoi lukea.

Mutta kirja ei kiinnittänyt hänen mieltään, hän pani sen pian pois.

Hän ihmetteli kuka oli tullut Gunnelin luo. Se oli pitkä vierailu, koska Gunnel viipyi niin kauan.

Garthiin oli tehnyt hyvän vaikutuksen se lyhyt hetki, jonka Gunnel viimeksi oli viettänyt hänen luonaan. Oliko hän tosiaankin ollut erilainen, vai oliko hänen omassa tunteessaan tapahtunut jokin muutos, joka oli täyttänyt ne minuutit yhteensulautumisen lämmöllä? Min hän kysyi itseltään ja totesi ilolla, että hän tunsi ihan toista Gunnelia kohtaan nyt kuin ennen. Hän ei vain säälinyt häntä, Gunnel oli taasen herättänyt hänen hellyytensä.

Hän ikävöi Gunnelin tulevan takaisin.

Minkätähden hän viipyi niin kauan? Hän tahtoi ainakin tietää, kuka hänen luonaan oli. Hän soitti kelloa, joka oli hänen vieressään pöydällä. Lapsentyttö tuli sisään.

— Missä rouva on!

— Rouva on mennyt ulos tohtori Grotin kanssa.

— Merkillistä, sanoi Garth.

Ei Hilma koskaan tavallisesti tullut heille, käymättä hänen luonaan.

— Lähetä Estrid tänne, sanoi Garth.

Lapsentyttö meni, ja heti senjälkeen tuli Estrid juosten, iloisena ja tärkeänä, kun häntä oli lähetetty hakemaan. Hän oli seitsenvuotias, pehmeä ja keveä ruumiiltaan, valpas ja eloisa sielultaan, raskaiden silmäripsien varjostamissa silmissään tunteellinen ja varhaiskypsynyt katse.

Nyt hän istuutui toimekkaasti vuoteen viereen, ja saattoi huomata, miten halukas hän oli näyttäytymään oikein vanhalta ja ymmärtäväiseltä.

Garth hymyili hänelle ja silitti hänen silkinhienoa poskeaan.

— Tiedätkö, mihin äiti on mennyt? kysyi hän.

— Hän meni autolla tohtori-tädin kanssa, minä en saanut mennä mukaan.

Garth ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä varten hän tunsi itsensä levottomaksi, mutta Gunnelin ja Hilman tapaista ei ollut mennä ulos sanomatta hänelle mitään. Ja Gunnelia ajatellessaan, sellaisena kuin hän oli ollut hänen luonaan, oli se hänestä vielä merkillisempää. Hän oli varmaankin odottanut Hilmaa, koskapa hän oli mennyt ulos heti, kun kello soi. Ei hän tavallisesti jättänyt häntä, mennäkseen katsomaan kuka tuli. Hänen levottomuutensa yltyi.

— Eikö äiti sanonut sinulle mitään lähtiessään? kysyi hän Estridiltä.

— Kyllä hän sanoi, että hoitaisin hyvin isää, vastasi pikku tyttö hyvin tärkeänä tehtävästä.

Hän oli niin ihastunut saadessaan pitää isän aivan itsekseen, sitä ei ollut tapahtunut ennen isän sairauden aikana. Hän autteli isää niin näppärästi, ja kun päivällisaika tuli eikä äitiä kuulunut, söi hän isän kanssa tämän huoneessa ja auttoi häntä hyvin hyvästi.

Oli tullut telefonitieto, ettei Gunnelia pitäisi odottaa päivälliselle.
Garth ei voinut ymmärtää sitä. Tämä salaperäisyys ei ollut ollenkaan
Gunnelin tapaista, ja Garth alkoi tuntea itsensä kapinalliseksi.

Vihdoinkin avautui ovi, mutta sisääntulija ei ollut Gunnel, vaan Hilma
Grot.

— Voin kertoa terveisiä Gunnelilta, sanoi hän.

Garth hätkähti. Tervehdys ja iloinen pilke harmaansinisissä silmissä sanoi hänelle kaikki. Mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.

— Niin, sanoi Hilma, joka näki, että Garth ymmärsi, se on onnellisesti ohi.

Hän otti Estridin syliinsä ja rutisti häntä.

— Kerro isällesi, pienokainen, että nyt sinulla on veli!

— Veli! virkahti Estrid ja tuli punaiseksi ihastuksesta. Oi, missä hän on?

— Minulla ei ole sitä taskussa, sanoi Hilma nauraen, hän makaa pienessä kopassa ja nukkuu.

Hän askarteli Estridin kanssa antaakseen Garthille aikaa tointumaan.

— Miten Gunnelin laita on? kysyi tämä käheästi.

— Niin hyvin kuin olla voi. Kaikki meni erinomaisesti, ja poika on pirteä ja tukeva.

— Missä Gunnel on? kysyi Garth. Hilma sanoi sen.

— Ja siitä en minä ole saanut tietää mitään.

— Gunnel ei tahtonut antaa sinun tietää mitään ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli niin reipas. Hän sanoo sinulle terveisiä, ettei hän välittänyt kivuista mitään sentähden, että sinä olit niin sydämellinen hänelle ennen hänen lähtöään.

Garthin kasvoissa värähti, hän pani kiireesti käsivarren kasvoillensa, ja Hilma Grot, joka ymmärsi että hän tahtoi olla rauhassa liikutuksineen, otti Estridin kanssaan ikkunan luo, missä he alkoivat keskenään arvailla, mikä pikku veljen nimeksi pantaisiin.

4.

Kun Gunnel tuli kotiin pienen poikansa kanssa, oli Garth jalkeilla ja saattoi tulla kävellen heitä vastaan.

Ilossaan saada nähdä hänet jälleen ja näyttää hänelle heidän pientä poikaansa ei Gunnel huomannut, että hänen miehensä ontui.

Kun hän sittemmin huomasi sen, tunsi hän pistoksen kulkevan lävitseen. Mutta hän tyyntyi ajatellen, että Garth niin hiljakkoin oli noussut ylös, tietysti ontuminen menisi ohi, kun hän tottuisi enemmän nojautumaan jalkaan. Jäätävä pelko, jota hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, esti häntä kuitenkin kysymästä häneltä tai Hilma Grotilta asiasta.

Hän tarkkasi Garthia innokkaasti, mutta salaa, hänen noustessaan ja kävellessään huoneen poikki. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli nähnyt väärin tai että ontuminen väheni. Toisinaan hän melkein luuli erehtyneensä, mutta toisena hetkenä taas oli vika hänen käynnissään niin huomattava, ettei hän voinut pettää itseään.

Muutamia päiviä kului ilman että sanottiin mitään siitä, jota kumpikin kuitenkin ajatteli, ja Gunnelin salainen ahdistus lisääntyi.

Eräänä päivänä, kun he istuivat yhdessä, ja Garth meni huoneen poikki noutamaan kirjaa hyllyltä, kääntyi hän odottamatta ja huomasi Gunnelin levottoman katseen.

— Sinä huomaat, että minä onnun? sanoi hän keveästi, ikäänkuin olisi puhunut jostain mitättömästä asiasta.

Gunnelkin koetti ottaa sen siltä kannalta.

— Sitä tuskin huomaa ja se menee tietysti ohi, sanoi hän enemmän vakuuttavasti kuin kysyen.

— Niin, eihän sitä paljon huomaa, sanoi Garth lohduttavalla äänellä.

— Ja tietysti se menee ohi, lisäsi Gunnel vielä varmemmalla vakuutuksella kuin ennen.

Garth otti kirjan hyllyltä ja tuli takaisin paikalleen Gunnelin viereen ja rupesi selailemaan kirjaa löytääkseen paikan, mitä etsi.

Gunnelia huolestutti se, ettei Garth vastannut.

— Mutta joka tapauksessa sinun pitäisi kysyä spesialistilta, eihän se haittaisi, sanoi Gunnel pakottaen äänensä rauhalliseksi.

— Sen olen tehnyt.

Gunnel katsoi pelokkaana häneen. Garth hymyni rauhoittavasti hänelle ja silitti hiljaa hänen kättään.

— Eihän se nyt liene mikään valtio-onnettomuus, että minä olen käynyt hieman ontuvaksi, sanoi hän huolettomasti.

Mutta Gunnel ymmärsi, että hänen huolettomuutensa oli teeskenneltyä hänen rauhoittamisekseen. Hän tunsi Garthin liian hyvin antaakseen pettää itseään, hän tiesi kuinka tunteellisesti häneen vaikutti kaikki viallisuus. Ja nyt hän itse oli eliniäkseen jäänyt ontuvaksi, ja hän — Gunnel — oli sen aiheuttanut! Hänestä se oli enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

— Eikö voi mitään tehdä? kysyi hän viimeiseen asti toivoen.

— Voi kyllä: olla ajattelematta sitä, sanoi Garth.

— Olla ajattelematta sitä, mistä sinä joka päivä ja hetki kiusaannut! virkkoi Gunnel.

— Joutavia! sanoi Garth hymyillen.

Mutta sitten hän tuli vakavaksi.

— Olisi ruikutusta sääliä itseään vähäisen ontumisen vuoksi. Ajattelen niitä kaikkia, jotka tulevat vaivaisiksi tässä kauheassa sodassa. Niitä on sääli, mutta ei yhtään minua. Senhän toki ymmärrät, Gunnel, jos olet järkevä, etkä antaudu surun valtaan.

— Mutta että minä olen tehnyt sinulle tuon!

— No, No! sanoi Garth tyynnyttäen. Otaksukaamme että sinä et sitä tehnyt. Jokin meni sinuun, niin ettet tiennyt mitä teit. Sinä et nähnyt itseäsi niinä hetkinä. Mutta minä näin. Ja minä vakuutan sinulle, että sinä olit vaihdettu.

Gunnel kuunteli tulematta lohdutetuksi hänen sanoistaan, sillä hän ajatteli sitä, mitä Garth muulloin tavallisesti sanoi.

— Sinä sanot tavallisesti muulloin, että ihmisen teot tulevat sisältäpäin niinkuin hedelmä puusta. Minä mahdan olla kauhea, koska saatoin tehdä sinulle jotain sellaista.

Häntä värisytti.

Garth veti hänet luokseen hyvin hellästi.

— Olkoon, että olet “kauhea”, mutta minä rakastan sinua kuitenkin, sanoi hän raikkaan lämpimästi.

Gunnel nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja puristi kovasti hänen kättään.

— Kuinka sinä saatat, kuinka sinä saatat? mutisi hän.

Garth naurahti hiukan salatakseen liikutustaan.

— En voi olla rakastamatta, sanoi hän yksinkertaisesti, niinkuin totuus oli.

Gunnel painautui häntä lähemmä, järkytettynä.

— Sinä annat enemmän kuin anteeksi minulle — sinä rakastat minua! mutisi hän, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää niin uskomatonta.

— Niin, sanoi Garth yksinkertaisesti, eikä siinä ollut hituistakaan epäröimistä.

Gunnel ei voinut epäillä ja hän sai kokea sanoin kuvaamatonta.

— Henning, alan ymmärtää, miten sinä mahdat rakastaa Jumalaa… Jos hän on yhtä todellinen sinulle kuin sinä minulle… ja hänen anteeksiantonsa sinun anteeksiantosi kaltaista…

— Minun!

Hänen äänensä ilmaisi taivaan korkuista erotusta hänen vaillinaisen, inhimillisen anteeksiantonsa ja Jumalan anteeksiannon välillä.

Gunnel istui ääneti painautuneena miestänsä vasten, ja hänen kaipaava katseensa katsoi huoneeseen näkemättä mitään, mutta ensimmäisen kerran huomaten jotain siitä todellisuudesta, joka on näkymättömissä ja täyttää maailman kaikkeuden.

6.

Avioliittonsa alussa Gunnel ja hänen miehensä olivat sopineet siitä, etteivät pidä yhteisiä aamu- tai iltarukouksia, sillä Gunnel oli turhanarka kaikesta, joka mahdollisesti voisi kehittyä tyhjäksi tavaksi, ja teeskentelyn pelosta hän tahtoi välttää kaikkea, missä hän ei voinut olla kokonaan mukana.

Mutta sen päivän illalla, jolloin Gunnel oli tullut kotiin sairaalasta pikku poikineen, oli Garth tuntenut niin välttämätöntä tarvetta perheensä kanssa kiittää Jumalaa, että hän välittömästi oli antanut myöten sille. Kun lapsentyttö tuli sisään hakemaan Estridiä, ja Hilma Grot nousi ylös lähteäkseen, pyysi Garth heitä jäämään. Keittiöpalvelijaa lähetettiin hakemaan, ja kun kaikki olivat koolla, otti Garth Raamattunsa ja luki kappaleen. Se oli kiitospsalmi. Hänen sydämensä oli lämmin, ja hän puhui luonnollisella ja miellyttävällä tavalla luetun johdosta, ennenkuin hän lopetti lyhyeen rukoukseen. Eivät kotitapahtumat vain olleet hänen sydämellään, se sykki vielä enemmän ihmiskunnalle yleensä, ja hän kantoi yksinkertaisessa palavassa rukouksessaan maailman hädän Jumalan eteen.

Palvelijat menivät jälleen toimiinsa kyynelsilmin, pikku Estrid puristi isäänsä lujemmin kuin tavallisesti yöhyvästiksi, ja Hilma Grotin kädenpuristuksessa oli jotain erikoisen lämmintä hänen sanoessaan hyvästiä.

— Gunnel, onko sinulla mitään sitä vastaan, että pidämme kotihartautta tästälähin? kysyi Garth, kun hän ja Gunnel olivat jääneet kahden. Tahtoisin niin mielelläni sitä.

Gunnel suostui heti hänen toivomukseensa, hän ei enää voinut kieltää häneltä mitään.

Ja niin tuli kotihartaus jokapäiväiseksi tavaksi heidän kodissaan, mutta siitä ei tullut mitään tyhjää tapaa.

Garth tunsi välttämättömän tarpeen yhdessä koko kotikuntansa kanssa lähestyä Jumalaa tänä aikana, kun maailman valtakunnat vapisivat ja horjuivat, hän tahtoi saada heidät kaikki mukanaan siihen valtakuntaan, joka ei voi vavista, senvuoksi että se ei ole tästä maailmasta, vaikka se on maailmassa.

Gunnel unohti vanhan teeskentelyn pelkonsa, ei mikään ollut hänestä kauempana kuin se, hänen istuessaan ja kuunnellessaan miehensä sanoja iltarukouksessa. Hän ei itse huomannut, millä uudella harrastuksella hän odotti saavansa kuulla ensin tekstin, jonka hän oli valinnut, ja sitten mitä hän löytäisi siitä.

Garth toi esiin kalleuksia loppumattomasta aartehistosta, joka tähän saakka oli ollut salattu Gunnelilta. Hengelliset asiat, joista Garth puhui, kävivät yhä vähemmän abstraktisiksi hänelle, hän alkoi voida käsittää niiden todellisuutta. Tiedottomasti alkoi hän nähdä Garthin silmillä ja seurata hänen ajatuksensa suuntaa.

Hartaammin kuin konsanaan kuunteli hän miestään nyt. kun hän, tätä kohtaan tekemänsä rikkomuksen syvyyden takia, oli saanut kokemusta siitä, miten kokonaan hän saattoi antaa anteeksi. Se antoi elämää hänen sanoilleen enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Gunnelin silmät alkoivat aueta synnin todellisuudelle ja armon huimaavalle syvyydelle.

Tämä ei tapahtunut Gunnelille minään pikaisena kääntymyksenä, vaan jokapäiväisenä vaikutuksena, jolle hän omien personallisten, viimeviikkoisten kokemustensa samoinkuin ajan pelottavan vakavuuden ja tärisyttävien tapausten johdosta oli tullut vastaanottavaksi.

6.

Gunnel piti oviverhoa syrjässä ja seisoi huomaamattomana oviaukossa ja katsoi miestänsä.

Tämä oli kääntänyt kirjoitustuolin niin, että hän istui ikkunaan päin ja katsoi ulos. Aurinkoinen sumunsekainen marraskuun päivä heitti kalpeaa kultahohdetta hänen kasvoilleen. Gunnel näki hänet vain profiilissa, mutta hänen ilmeensä saattoi Gunnelin pysähtymään. Toisessa kädessä hän piti avattua kirjaa, jonka hän oli antanut painua alas polvelle istuessaan siinä katse ulos avaruuteen luotuna ja ajatellessaan luettua. Gunnelin ensimmäinen mielijohde oli lähteä pois huomaamatta kuten oli tullut, ettei häiritsisi Garthia. Mutta hänen kasvojensa ilme kiinnitti Gunnelin huomiota, hän isosi päästä osalliseksi siitä, mikä saattoi niin henkevöittää Garthia, ja se pidätti hänet.

Ja eikö hänellä ollutkin täysi oikeus saada tämä kaipauksensa tyydytetyksi? Hehän olivat mies ja vaimo ja he olivat luvanneet toisilleen pitää kaikki yhteisesti.

Se ajatus antoi hänelle rohkeutta menemään Garthin luo.

Tämä ei huomannut häntä ennenkuin hän pehmein liikkein polvistui hänen viereensä ja pani ristiin asetetut käsivartensa hänen tuolinsa nojapuulle.

— Mitä sinä luet?

Kysymys tuli luonnollisesti, ja Garth vastasi siihen yhtä luonnollisesti nostamalla kirjan, jonka Gunnel nyt huomasi Uudeksi Testamentiksi, ja lukemalla muutamia säkeistöjä.

“— — — Eräs jalosukuinen mies lähti matkalle kaukaiseen maahan saadakseen itselleen kuninkaallisen vallan ja sitten palatakseen.”

“Ja hän kutsui tykönsä kymmenen palvelijaansa, antoi heille kymmenen puntaa ja sanoi heille: ‘Asioitkaa näillä, kunnes tulen’.”

“Mutta hänen kansalaisensa vihasivat häntä ja lähettivät lähetystön hänen jälkeensä sanomaan: ‘Emme tahdo tätä kuninkaaksemme’.”

“Ja tapahtui kun hän oli saanut kuninkaallisen vallan ja palasi, että hän käski kutsua eteensä ne palvelijat, joille oli antanut rahat, saadakseen tietää mitä kukin oli asioimisellaan ansainnut — — —.”

Tässä Garth pysähtyi, vaikka vertaus ei ollut loppunut, mutta Gunnel luki ääneti eteenpäin tilinteosta palvelijoiden kanssa, kuinka uskolliset asetettiin kymmenen tai viiden kaupungin hallitsijoiksi ja kuinka laiskat rangaistun, ja siitä kuinka ne surmattiin, jotka eivät tahtoneet kuningastaan kuninkaaksi.

— Katsohan, luen Uutta Testamenttia uusimman käännöksen mukaan, ja silloin vanhat tutut paikat tulevat ikäänkuin uusiksi minulle. Tämä on yksi sellainen kohta, sanoi Garth.

Hän oli niin kiinni tässä vanhassa, joka oli vaikuttanut häneen uuden voimalla, ja hänen tarpeensa ilmaista ajatuksensa oli niin voimakas, että hän tykkänään unohti Gunnelin todennäköisen puutteellisuuden ymmärtää häntä ja tuntea myötätuntoa.

Gunnel huomasi sen ja pelkäsi millään tavoin muistuttaa häntä siitä, että hän puhui juuri hänelle. Hän ei olisi nyt voinut kestää sitä, että näkisi Garthin yht’äkkiä keskeyttävän itsensä ja sulkeutuvan häneltä, kuten hän ennen oli saattanut tehdä, sillä Gunnelin heräävä janoaminen, mistä hän ei vielä itsekään ollut täysin tietoinen, pyysi sitä, mitä Garthilla oli annettavana.

Luettu selvitti myöskin uuden puolen asiasta, joka hänestä aina oli ollut itsestään selvä.

— Eikö Kristuksella sitten vielä olisi kuninkaallista arvoa yli maailman? kysyi hän ihmetellen, sillä kyllä hän aina oli luullut, että kaikki kristityt otaksuivat niin olevan.

— Elämme ajassa, jolloin hän vielä on poissa saadakseen sitä itselleen, vastasi Garth ajatuksissaan. En ole koskaan ennen ajatellut sitä.

— Ajattele, jos hän ei saisi sitä? huomautti Gunnel.

— Hän on jo saanut sen, kaikki on selvää siellä kaukaisessa maassa.
Jumala on asettanut hänet maailman kuninkaaksi. Mutta ihmiset…!

Hänen äänenpainonsa täydensi keskeytetyn lauseen.

— He eivät tahdo, että hän olisi heidän kuninkaansa, tarkoitat?

Garth käänsi miettivän vakavan katseensa häneen.

— Maailman, joka on niin täynnä vihaa ja väkivaltaa ja valhetta kuin meidän, ei voi juuri sanoa kunnioittavan häntä — rakkautta, hiljaisuutta, totuutta, — kuninkaanaan. Vai mitä sinä arvelet?

— Mutta kaikki taistelevathan rukoilevat Jumalaa, vastasi Gunnel hieman ivallisesti.

— Sanoilla, mutta totisesti eivät teoissa. Maailman teot huutavat kanuunanjyrinän voimalla: “Emme tahdo tätä kuninkaaksemme.” Mutta — ja tässä tuli hänen liekehtivään katseeseensa lämpimämpää kiiltoa — maailman hätä huutaa aivan päinvastaista.

Hän katsoi jälleen ulos avaruuteen ja Gunnel tarkkasi jännittyneenä hänen kasvojaan, onnellisesti tietoisena siitä, mitä Garth ei näyttänyt huomaavan: että hän puhui hänen kanssaan avomielisesti ja luottavasti, ikäänkuin hän olisi varma tulevansa ymmärretyksi.

— Miten luulet käyvän! kysyi Gunnel. Tuleeko hän takaisin ja tekeekö hän itsensä kuninkaaksi väkivallalla?

— Hän tekee itsensä kuninkaaksi oikeudella, vastasi Garth pikaisesti.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat sydämellisestä ilosta.

— Hän tulee! Meillä on oikeus odottaa häntä millä hetkellä tahansa!

Gunnel katsoi häntä ihmetellen. Oli selvää, että se, mistä hän puhui, oli hänelle elävää todellisuutta.

Häntä ahdisti, kun hän näki sen, ja hänen mieleensä muistuivat nuo sanat, että kaksi ovat yhdessä, mutta Herran tullessa toinen otetaan ylös ja toinen jätetään.

Kuinka Garth saattoi niin kokonaan iloita jostain sellaisesta, jolla oli myös niin kauhistava puoli? Eikö se ollut itsekästä? Eikö hänellä ollut ajatustakaan häntä varten, joka jätettäisiin?

Mutta jos hän saattoi tuntea itsekästä iloa, ei hän ehkä ollutkaan kypsä otettavaksi. Se ajatus tuli lohdutuksena hänelle.

Ennenkuin hän tuli sanoneeksi mitään siitä, mitä ajatteli, puhui Garth jälleen.

— Maailma ei sentään ole niin hylätty hänen poissa ollessaan, kuin miltä voi näyttää. Hän on jättänyt leiviskänsä palvelijoilleen. Niitä on hoidettava uskollisesti ja ahkerasti.

— Sinä olet yksi niistä, sanoi Gunnel hiljaa.

Garth ei vastustanut häntä, sillä hän tiesi olevansa maailmassa kuninkaansa palvelijana. Mutta, hänen kasvojensa vakavuus osoitti, miten syvästi hän tunsi edesvastuunsa ja rakasti sitä.

— Ensimmäinen, mitä hän tekee, kun hän tulee, on tilinteko meidän kanssamme, sanoi hän miettivänä.

— Silloin sinut asetetaan viiden tai kymmenen kaupungin haltijaksi, sanoi Gunnel hiljaa.

Hän puhui lämpimästi, mutta hänen sanoissaan oli kuitenkin jotain ylpeyden viettelystä, hänen sitä tarkoittamattaan.

Garth ei huomannut sitä, se rakkaus, joka täytti hänet ja kävi palavaksi Herran tuloa ajatellessa, oli hänen paras turvansa.

— Siitä en tiedä mitään, vastasi hän, mutta yhden tiedän: nimittäin sen, että jos palvelen häntä uskollisesti nyt, saan tilaisuutta ja voimaa palvella häntä vielä paljon enemmän silloin suurena hetkenä: “Tästälähin.”

Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja näki, että hän huolimatta syvästä vakavuudestaan tulevan tilinteon suhteen, ei näyttänyt tuntevan mitään pelkoa siitä.

— Oletko aivan varma tulevasi valituksi hänen tullessaan?

Lehtori Garthin avioliitto — 12

Gunnel ei voinut olla tekemättä sitä kysymystä. Hän ei tiennyt itse kysyvänsä siten senvuoksi, että toivoi löytävänsä Garthissa jotain hengellistä itserakkautta, joka voisi aiheuttaa sen, että hänet jätettäisiin hänen luokseen.

— Kun katson itseäni, käsitän hyvin selvästi, että olen kaukana kypsyydestä mihinkään sellaiseen, sanoi Garth itsetuntemuksella. Mutta — ja tässä hänen vakavuutensa säteili oppilaan ihailua — ajattelen Hänen voimaansa, joka kykenee muuttamaan minut!

Gunnelin toivo häipyi. Garth oli kyllä kypsä, mutta hän — — —!

Sanomaton tuska valtasi hänet ikäänkuin välttämättömän eron edessä.

Mutta sitten hänen luonteensa joustavuus pääsi esiin. Kuka voi todistaa, että puhe Herran tulemisesta oli tosi, ja jos se tulisikin tapahtumaan, saattoi siihen kulua vielä vuosisatoja. Johan apostolitkin olivat odottaneet häntä elinaikanaan, eikä hän vieläkään ollut tullut.

Hän lohduttautui ja nosti päänsä, jonka hän äsken oli antanut painua toivottomuutensa raskauttamana.

Mutta hänen tarvitsi vain katsoa miehensä kasvoja, niin tuska kirveli uudelleen.

Se, joka Herran tullessa erottaisi heidät, erotti heidät nyt jo: Hän pelkäsi sitä, mitä Garth ikävöi! Hän tahtoi päästä uskomasta sitä, mitä Garth rakasti! Niinkuin kaksiteräinen miekka viilsi se totuus häntä, ja hänen sisimpänsä vuoti verta, ja hänen henkensä valitti parantavaa kättä ikävöidessään.

Hän ei luullut miehensä huomaavan miten liikutettu hän oli, tai aavistavan syytä, mutta hän erehtyi siinä, sillä Garth huomasi sen. Hän oli keskustelunkin aikana ollut täysin tietoinen siitä, miten avomielisesti hän oli puhunut sisimmästään Gunnelille. Mutta hän ei ollut ollut tietävinään mistään eikä nytkään kääntynyt Gunnelin puoleen suoranaisin sanoin peläten varomattomuudella ehkä sammuttavansa sen liekin, joka oli alkanut kyteä. Hän tyytyi siihen, että antoi yksinkertaisesti vain valonsa loistaa hänelle, tyynesti luottaen sen sytyttävään voimaan, joka ei ollut hänen omaansa, vaan Jumalan.

7.

Toisinaan saattoi kummallinen alakuloisuus vallata Estridin. Silloin hän aina mielellään vetäytyi yksinäisyyteen, kunnes se oli ohi. Mutta hänen ei aina onnistunut piilottautua. Gunnel oli enemmän kuin yhden kerran huomannut sellaista, ja eräänä päivänä, kun hän tapasi Estridin sellaisena alakuloisuuden hetkenä, ei hän antanut pikku tyttönsä hiipiä pois.

— Mikä sinun on, Estrid? kysyi hän ja veti vastustelevan tytön luokseen.

— Ei mikään, vastasi Estrid.

— Oletko sairas?

— En.

— Oletko pahoillasi?

— Olen.

— Minkätähden sitten?

— En tiedä.

Ilman kyyneliä, mutta alakuloisuuden varjo silmissään hän istui äidin polvella, vaikka hän mieluimmin olisi mennyt menojaan.

Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja ihmetellen eikä tiennyt mitä olisi tehnyt hänelle.

Hän oli aina tuntenut Estridin enemmän Henningin lapseksi kuin omakseen, mutta tämä aiheeton alakuloisuus ei ollut isän perintöä. Se muistutti Gunnelia siitä mielialasta, joka toisinaan oli vallannut hänet itsensä vähän ennen Estridin syntymistä.

Oliko todellakin mahdollista, että se tilapäinen raskasmielisyys oli periytynyt lapselle?

Gunnel nousi kapinaan sitä vastaan, se oli hänestä julmaa.

— Etkö voi sanoa minulle, mikä sinun on, lapsi? Hänen levottomuutensa teki hänet kärsimättömäksi.

— En tiedä mikä minulla on, sanoi Estrid väsyneesti ja yksikantaan.

Silloin Gunnel tuli ajatelleeksi, kuinka paljon Garthia hän tavallisesti näki pienokaisessa: hänen lämpöään, hänen rakkauttaan Jumalaan. Hänen uskonsa tuntui olevan myötäsyntynyttä Estridissä. Ja neuvottomuudessaan hän vetosi tähän lapsessa olevaan isänperintöön.

— Etkö voi puhua Jeesukselle, mikä sinulla on? kysyi hän, puoleksi arasti.

— Hän tietää sen paremmin kuin minä, vastasi Estrid, ikäänkuin se ajatus olisi antanut hänelle lohdutusta.

Hän nojasi päänsä äitiä vasten eikä enää näyttänyt haluavan lähteä tiehensä.

Gunnel hyväili häntä hiljaa ja hellästi.

Vähitellen Estrid kirkastui ilman nähtävää aihetta. Silloin hän katsoi ylös, hymyni Gunnelille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

— Nyt se on ohi, sanoi hän.

— Tuleeko sinulle usein tällaista? kysyi Gunnel.

— Toisinaan vain.

— Mitä sinä silloin tavallisesti teet?

— Menen piiloon.

— Jeesuksenko luo?

Estrid mietti hetkisen ennenkuin vastasi.

— En, sitä en voi, mutta hän löytää aina minut sitten vähitellen.

Gunnel ymmärsi, että pienokainen piti luonteensa kirkastumisen Jeesuksena, joka tuli hänen luokseen, ja syvästi liikutettuna hän ajatteli, että se kyllä olikin niin.

Myöhemmin illalla, kun lapset makasivat, ja Gunnel oli yksin miehensä kanssa, puhui hän miehelleen Estridistä.

— Minun pimeyteni ja sinun valosi taistelevat lapsestamme, sanoi hän hieman värisevin hymyin.

Garth ei vastannut, mutta hänen katseensa, vakava ja hellä, näytti tahtovan tunkeutua Gunnelin sisimpään ja hakea sieltä sitä salattua, jota hän aina kaipauksella oli odottanut.

Gunnel veti nyyhkyttävän hengähdyksen ja nojautui Garthiin.

— Sinä olet käynyt minulle ylivoimaiseksi, sanoi hän.

— Minäkö?

Gunnel ymmärsi, että Garth tahtoi toisen käyvän hänelle ylivoimaiseksi.

— Hän on niin abstraktinen minulle vielä, kuiskasi hän. Mutta alan aavistaa häntä. Hän on sinussa, Estridissä, kaikkialla ympärillä — ja suurissa, kauheissa maailmantapauksissa…

— Entä sinussa itsessäsi, Gunnel?

Gunnel ei uskaltanut vastata. Hän pelkäsi Garthin äänessä kuuluvaa hillittyä riemua, pelkäsi lausua sanaa, joka ehkä olisi sanonut enemmän kuin totuuden. Hän ei tiennyt itse, miten hänen laitansa oli — aivan samoinkuin Estrid aikaisemmin päivällä. Ja hänen mielestään se vastaus, minkä Estrid oli antanut, sopi nyt häneenkin.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja kuiskasi aran tunnustuksensa.

— Ehkä hän löytää minut vähitellen.