Valkoinen hevonen by Mayne Reid

VALKOINEN HEVONEN

Seikkailuja Meksikossa

Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID

Suomentanut

Arvo Airio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

SISÄLLYS:

     I. Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.
    II. Vakooja.
   III. Muonan hankinta.
    IV. Kummallinen kirje.
     V. Villihevosen pyydystäminen.
    VI. Eksyksissä aavikolla.
   VII. Ateria aavikolla. Kuokkavieras.
  VIII. Vanhoja tuttuja.
    IX. Kulovalkea.
     X. Sissijoukko ja sen lähettiläs.
    XI. Pelkoa ja toivoa.
   XII. Pakoon.
  XIII. Kalliolla.
   XIV. Ystäväkö vai vihollinen?
    XV. Kosinta hevosen seljästä.
   XVI. Erilaiset kohtaukset.
  XVII. Poismeno ja palaaminen.
 XVIII. Yöllä.
   XIX. Susia.
    XX. Villihevos-lauma.
   XXI. Eksyksissä.
  XXII. Sotajalalla.
 XXIII. Tietoja.
  XXIV. Intiaani.
   XXV. Komanhien leiri.
  XXVI. Vastavirtaa.
 XXVII. Perillä.
XXVIII. Neuvottelu.
  XXIX. Pako.
   XXX. Viimeinen takaa-ajo.

I.

Eräässä meksikolaisessa rajakylässä.

Olemme meksikolaisessa pueblitassa, Rio Bravo del Norte-virran rannalla, eräässä pienessä kylässä. Kummallinen, vanhaan, maurilais-italialaiseen tapaan rakennettu kirkko, jonka kupukatto on kirjavaksi kiilloitettu, sekä raatihuone ja tuomarin asunto ovat ainoat kivirakennukset tässä paikassa. Ne ympäröivät kylän jokseenkin avaraa toria kolmelta puolelta, neljännellä on myymälöitä ja alhaisemman kansankerroksen asuntoja. Nämä ovat isoista, polttamattomista tiilistä rakennettuja, toiset kalkilla valkaistuja, toiset taas kirjaviksi maalattuja, mutta useimmilla on luonnollinen, yksitoikkoinen, likaisenruskea värinsä. Kaikissa on raskaat, vankilaa muistuttavat portit sekä akkunat, joissa ei ole ruutuja eikä puitteita, vaan pystysuorassa olevat rautatangot, jotka suojelevat murtovarkailta, mutta eivät ilmalta eivätkä tuulelta.

Torin neljästä kulmasta aukeavat ahtaat kiveämättömät kadut, joiden jatkona huonot tiet vievät ympäröivälle maaseudulle. Kauempana, kylän ulkoreunalla, on huonotekoisia, kirjavan näköisiä asuinhuoneita; rakennuksia, joissa on päätykatto ja jotka ovat tehdyt erään jättiläisliljan, puumaisen yucca-kasvin halkaistuista rungoista, joiden oksat ovat orsina ja joiden sitkeät, syiset lehdet kelpaavat kattimiksi. Näissä ranchistoissa asuvat köyhät peonit, kukistetun rodun jälkeläiset.

Sekä kivi- että myöskin savirakennuksissa on tasaiset katot, jotka ovat tiilillä ja sementillä vuoratut ja joita ympäröi joka taholta kaide. Sellaisen tasaisen, meksikolaiselle rakennustaiteelle luonteenomaisen katon nimi on azotea.

Kun aurinko on alhaalla ja ilta on viileä, on azotea mieluinen olinpaikka, varsinkin jos sen omistaja suosii kukkasia; se muuttuu silloin ilmassa olevaksi yrttitarhaksi, ja siinä rehoittaa se runsas kasvullisuus, josta luonnonihana Meksiko syystä on niin ylistetty. Tämä on oikea paikka sikarin, pinolé-juoman tahi jos mieluummin haluaa, catalan nauttimiseen. Savu liitelee pois, ja ulkoilma tekee juoman paremman makuiseksi. Sitäpaitsi on tässä silmällekin huvitusta: saa nauttia yksityishuoneen rauhaa, mutta voi samalla kertaa vapaasti seurata, mitä kadulla tapahtuu. Tuo ohut kaide suojelee, peittäen ohikulkevani silmäyksiltä; tässä voi katsella, tulematta itse nähdyksi.

Olen juuri sellaisessa, kylän tuomarin asunnossa olevassa azoteassa, ja kun tämä on korkein koko kylässä, voin esteettä nähdä kaikki muut rakennukset. Näen niiden kaikkien yli ympärillä olevien maisemien pääpiirteet. Ihastuneena katselen niiden troopillista kasvullisuutta, niiden tummaa, rehoittavaa vihannuutta, ja voinpa vielä toisistaan erottaa cactus-, yucca- ja agavekasvitkin. Huomaan kylän aukean maan, viljeltyjen ketojen muodostaman vyöhykkeen, jossa maissin silkiltä kiiltävät tähkät huojuvat tuulessa, pistäen silmään tummempien pippuri- ja papuistutusten lomasta. Tätä viljeltyä aukeamaa ympäröi metsä, akasia-, sensitiva-, inga- ja robinipensaineen niin läheltä, että voin erottaa siinä kasvavat, varrettomat sabapalmut ja bromeliakukat, samalla kuin pitakasvin auringonpolttamat, vaaleanpunaiset lehdet loistavat kaukaa kuin tulipilkut.

Metsän läheisyys saattaisi todistaa kylän asukasten laiskuutta; kentiesi ei näin kuitenkaan ole. On muistaminen, että nämä ihmiset eivät ole maanviljelijöitä vaan paimenia, ja että noilla aukeilla paikoilla mainitussa tiheässä metsässä käyvät laitumella espanjalaiset karjalaumat ja berberirotuiset, andalusialaiset hevosparvet. Seudun vähäpätöinen viljelys ei todista ahkeruuden ja toimeliaisuuden puutetta. Karjanhoito, eikä maanviljelys, on kylän asujanten pää-elinkeino, ja maata viljellään ainoastaan sen verran, että se antaa heille maissia tortillaan, punaista pippuria sen höysteeksi sekä mustia papuja aterian jälkiruoaksi. Nämä kolme maantuotetta ynnä laajoilla laitumilla käyvien puolivillien härkäin liha ovat pää-ravintoaineet koko Meksikossa. Mitä juomiin tulee, saavat ylängön asujamet lempijuomansa, samppanjan kilpailijan, jättiläisaloen ytimestä, jotavastoin kuuman ilmanalan ranta-asukkaat virvoittelevat itseänsä akrokomiapalmun mehulla.

Miksi asuvat paimenet ahdettuina kaupunkeihin ja kyliin?

Ammattinsa vuoksi luulisi heidän asuvan hajallaan. Sitäpaitsi luulisi alituisesti kirkkaan taivaan, ihanan ilmanalan sekä vaihtelevien maisemien houkuttelevan maalaiselämään; ja kuitenkin olen ratsastanut tuntikausia, pitkät matkat miellyttäviä maisemia silmäini edessä, kohtaamatta sitä, joka täydentää maisemakuvan: ihmisasuntoa.

Kaupunkeja on, ja pitkien välimatkojen päässä tilanomistajien suuria haciendoja, jotka ovat ikäänkuin linnoitukset muurien ympäröimät; mutta missä ovat rachos-rakennukset, alhaisemman väen asumukset? Totta puhuen olen nähnyt niitäkin, mutta raunioina, ja tämäpä selittääkin asian. Nyt muistan olevani rajalla, ja että Rio Bravon rantamat ovat olleet useita vuosia, aina sen lähteistä suuhun asti, vihollisen alueena, tuhannen viidensadan virstan pituisena sotarajana! Monta veristä taistelua on ollut näiden amerikalaisen erämaan beduinien, ratsastaja-intiaanein, ja kalpeakasvoisten espanjalaisten jälkeläisten välillä. Tämä on syynä siihen, että ranchos-rakennukset ovat raunioina ja että maatilat ovat ampumaluukuilla varustetut sekä asujamet muurien suojissa.

Kun katselen länteenpäin, huomaan lähes peninkulman päässä välkkyvän vedenpinnan: siellä on iso virta, joka kimaltelee auringon laskiessa. Virta tekee tällä kohdalla polven; loivarinteisen kukkulan huippua, lähellä virran polveketta, koristavat erään maatilan valkoiset muurit. Vaikka ainoastansa yksikerroksinen, näyttää talo kuitenkin avaruudestaan ja rakennustavastaan päättäen olevan komea asunto. Samoinkuin kaikissa tämänlaatuisissa rakennuksissa on tässäkin tasainen katto; mutta tuo reunuksilla varustettu kaide ja nuo pienet tornit kulmissa sekä ison porttikäytävän päällä vähentävät sen ulkopiirteiden yksitoikkoisuutta. Yksi isompi, kappelikirkon tapulintorni, näkyy taampaa, sillä meksikolainen maatila on tavallisesti talonväen jumalanpalvelusta varten varustettu pienellä capellalla. Miten uskonnon laita muutoin lieneekin, ainakin on maassa runsaasti silmille näkyvää kirkollisuutta. Akkunaruutujen kimalteleminen rautaristikkojen takaa lieventää johonkin määrään sitä vankilankaltaista näköä, joka muuten on luonteenomaista meksikolaisille maataloille. Yksitoikkoisuutta lieventävät tässä vielä nuo vihreät lehtikasvit, jotka kaiteen yli kohoavat. Kuuman ilmanalan kasveja näkyy muurin takaa; epäilemättä on azoteassa kaunis puutarha, ja kentiesi näiden kukkain keskellä myöskin joku kaunis olento! Minussa herää mieluisia ajatuksia ja aavistuksia, ja ne synnyttävät halua nousta kukkulalle, ja päästä tähän komeaan asumukseen.

Torven toitotus herättää minut näistä suloisista unelmista. Se on vain merkki tallista, mutta se on karkoittanut nuo ihanat mietteeni, ja silmäni kääntyvät pois tuosta kauniista herrastalosta sekä kiintyvät kylän toriin, jolloin on edessä toisellainen kuva.

Torin keskellä on kaivo, joka suurine rattaineen, mahdottomine nahkahihnoineen, ämpäreineen ja muurattuine vesialtaineen tarjoaa itämaalaisen näyn. Silmäni eivät kuitenkaan viivy siinä kauan, vaan kääntyvät seuraamaan edessäni olevaa näytelmää.

Hiipien hiljaisin askelin ja levottomin silmäyksin kävelee siellä poblano, tiilirakennuksen asukas. Hänen avarat calzoneronsa lompsavat nilkoissa, ja hänen käsivartensa sekä olkapäänsä ovat peitetyt kirjavaan sempéhen; musta leveäreunainen hattunsa tummentaa hänen muutenkin tummia kasvojansa. Hän karttaa torin keskustaa ja kulkee pitkin huoneiden seinämiä; väliin vilkaisee hän kaivolle puoleksi raivoisella, puoleksi pelkäävällä ilmeellä. Hän pääsee eräälle portille, jonka joku sisäpuolella oleva hiljaa avaa. Hän pujahtaa äkkiä sisään ikäänkuin iloisena siitä, että on päässyt pois näkyvistä, ja hetken perästä huomaan hänen synkät kasvonsa akkunaristikon takaa.

Siellä täällä syrjäpaikoissa on pieniä joukkoja, joilla kaikilla on samallainen puku, ja kaikki samoinkuin hänkin levottomia. He ovat hiljaa ja juttelevat kuiskaten tahi matalasti supisten. Jotakin outoa näkyy tapahtuneen.

Useimmat naiset ovat huoneissaan; ainoastaan muutamat köyhempään luokkaan kuuluvat puhdasrotuiset intiaaninaiset istuvat torilla. He ovat kaupustelijattaria, ja heidän tavaransa on levitetty palmulehti-matolle, samalla kuin toinen samallainen, joka on pönkitetty kepillä ylös, ikäänkuin sateenvarjo suojelee heitä ja heidän tavaroitansa auringon paisteelta. Heidän villapukunsa, paljaat päänsä, karheat, mustat, vaaleanpunaisilla villanauhoilla koristetut hiuksensa tekevät heidät mustalaisen näköisiksi. He näyttävät yhtä huolettomilta kuin mustalaisetkin; he nauravat, lavertelevat ja näyttelevät valkoisia hampaitansa päiväkaudet sekä tarjoavat jokaiselle ohikulkevalle hedelmiänsä ja vihanneksiansa, pinolétansa, atolétansa ja agua dulceansa. Heidän sointuva äänensä tuntuu korviin mieluiselta.

Silloin tällöin tipsuttaa joku nuori tyttö kepeästi torin poikki kaivolle päin, kantaen punaista kiviastiaa päälaellansa. Kentiesi hän on joku poblana, kentiesi joku kylän kaunotar. Hän on puettu lyhyeen, heleänkirjavaan hameeseen, jossa on kirjailtu, hihaton liivi, ja pieniin silkkisyylinkiin; hänen päätänsä, rintaansa ja olkapäitänsä peittää sininen reboso; käsivarret ja nilkat ovat paljaat. Nuo nuoret tytöt näyttävät vähemmän levottomilta kuin miehet; he jopa väliin hymyilevätkin ja vastaavat karkeanlaisiin pilapuheisiin, joita joukko oudon näköisiä muukalaisia vieraalla kielellä heille lausuu. Meksikolaiset naiset ovat yhtä rivakoita kuin ihanoitakin, ja heidän kauneutensa on yleensä tunnustettu.

Mutta keitä nämä muukalaiset ovat? Että he eivät ole tämän seudun asukkaita on selvää, ja yhtä selvää on, että heitä juuri asukkaat pelkäävät. Tätä nykyä he ovatkin täällä herroja. Heidän lukumääränsä, heidän ylpeä, välinpitämätön ynseytensä ja rohkea, korkeaääninen puhelemisensa todistavat sen. Keitä he ovat?

Olen sanonut heitä oudonnäköisiksi; ja tämä sana on otettava sen täydessä merkityksessä. Kummallisempaa joukkoa ei oltu vielä nähty meksikolaisella torilla eikä muuallakaan. Siinä oli noin kahdeksankymmentä miestä, ja, lukuunottamatta tuliluikkua kädessä, puukkoa vyöllä ja revolveria kupeella, ei olisi voinut huomata pienintäkään yhtäläisyyttä kenenkään näiden välillä. Siinä näkyi supin-, kissan- ja oravannahkaisia lakkeja, kastor-, huopa-, vahakangas-, villa- ja palmulustohattuja, kaikennäköisiä. Onpa siinä joitakuita nykyaikaisia, korkeita silkkihattujakin, vaikka pahoin litistettyinä. Siinä on muutamia jokseenkin kuluneita verkanuttuja, pukuja harmaansinisestä karsinetti-, vaskipunaisesta neekeri- ja taivaansinisestä puuvillakankaasta. Moniaat nutut ovat tehdyt vihreäisestä, toiset sinisestä, ja vieläkin toiset punaisesta huovasta. Siinä on parkitusta hirvennahasta tehtyjä, ripseillä varustettuja metsästyspaitoja, reunusteet poimutettuja ja kaulukset alaspäin taivutettuja, kirjavasti koristettuja helmillä ja kirjailuilla, kuten Yhdysvaltain metsästäjien lempikuosi vaati, mutta oli siinä myöskin toisia, todellista intiaanimallia, s.o. avonaisia, etupuolelta ainoastaan kaulasta kiinni, roikkuen löysällään tahi kiristettyinä uumilta vyöllä, samalla, jossa on puukko ja revolverikin. Siinä oli villaröijyjä, sellaisia, joita merimiehet pitävät, ja muunlaisiakin sinisestä puuvillakankaasta; tuossa oli louisianalaisen kreolin puku, tuossa punaisenruskeasta nahasta tehty espanjalais-amerikalainen jaqueta; onpa tuossa vielä meksikolaisen rancheron ruumista myöten istuva, kirjaeltu nuttukin. Muutamilla on serapét olkapäillä ja toisilla somemmannäköinen, viitankaltainen vaippa. Jos katsoo vieläkin etäämmälle, huomaa sarka-, villa- ja karvakangas-vaatteita, väriltään sinisiä, punaisia ja viheriäisiä. Siellä näkyy parkitsemattomasta nahasta ja pukintaljoista tehtyjä sääryksiä, hevosennahkaisia, reisiin asti ulottuvia saappaanvarsia, vieläkin rumatekoisempia neekerisaappaita, värjäämättömästä vasikannahasta tehtyjä broganeja ja erimuotoisia lapikkaita, jotka olivat useamman kuin yhden intiaaniheimon kuosia.

Kaikkein jaloissa oli kantapäissä asekannus, vaikka tämä varustus oli yhtä vaihteleva kuin pukukin. Toisten kannukset olivat hopeasta ja teräksestä, toisten hopeoidut, toisista taasen oli hopea kulunut pois; toiset olivat kiinnitetyt hihnoilla, toiset ruuvattu korkoihin; toiset olivat keveitä, kun toiset taas painoivat monta naulaa; niiden pyörät olivat neljä tuumaa läpimitaten sekä hampaat sellaiset, että ne voivat lävistää hevosen kylkiluut; julmia aseita meksikolaisen ratsastajan käytettäväksi!

Mutta näitä kannuksia, vaippoja ja serapéita eivät pidä meksikolaiset. Niiden omistajat olivat muunrotuisia miehiä. Useimpia näistä rotevista, voimakkaista ihmisistä oli Kentuckyn ja Tennesseen maissi tahi tattari ja Ohion, Indianan sekä Illinoisin hedelmällisillä kedoilla kasvatettu sianliha ravinnut. He olivat uutisasukkaita ja metsästäjiä Yhdysvaltain länsipuolella olevista rajametsistä, maanviljelijöitä Alleghanyvuorien laajoilta läntisiltä vierteiltä, venhemiehiä Mississippivirralta, tienraivaajia Arkansasista ja Missourista, turkiseläimen pyydystäjiä aavikoilta, kuorma-ajureita Kanadasta, nuoria maanomistajia etelävaltioista, ranskalaisia kreoleja Louisianasta, seikkailunhaluisia uutisasukkaita Teksasista sekä joku lystikäs keikailija “suuren lännen” isommista kaupungeista. Vieläpä muistakin paikoista oli jäseniä tässä kirjavassa joukossa. Tuossa näen teutonilaisetkin kasvonpiirteet, saksalaisen vaalean tukan sekä vaaleankeltaiset viikset, verevän englantilaisen, vakavan skottilaisen ja hänen vastakohtansa, tuon meluavan irlantilaisen, molemmat yhtä urhoollisia. Näen tuon ovelan ja vilkkaan ranskalaisen, täynnä naurua ja lavertelua, rohkean ja luotettavan sveitsiläisen, viiksikkään synkän ja vaitonaisen Puolan pakolaisen. Mikä tutkimusala tämä kummallinen miesten joukko olisi kansatieteilijälle! Keitä he ovat?

Kolme kertaa olen tehnyt tämän kysymyksen. Vastaan siihen nyt: he ovat “rangerseja”, amerikalaisen sotajoukon sissejä.

Ja kuka minä olen? Olen heidän kapteeninsa, johtajansa.

Niin, minä olen tämän kummallisen joukon päällikkö, ja vaikka se näyttääkin raa’alta sekä kirjavalta, rohkenen väittää, ettei missään Europassa eikä Amerikassa, eipä koko maan piirissä, ole joukkoa, joka voisi vetää tälle vertoja voimassa, rohkeudessa ja sotataidossa. Useimmat sen jäsenistä ovat viettäneet puolen ihmisikää intiaanien ja meksikolaisten rajakahakoiden mellakassa. Jotkut ovat olleet herrasmiehiä, joille onni on ollut epäsuopea; jotkut harvat ovat olleet yltiöpäitä sivistyneen elämän rajain sisäpuolella ja kentiesi vieläkin harvemmat henkipattoja, — huonoja ihmisiä uutisasutusta perustettaessa, vaan ei niinkään kehnoja valloituksia tehdessä.

Niin metsittyneeltä kuin tämä joukko näyttääkin ensi silmäykseltä, tunnen kuitenkin ylpeyttä, voidessani sanoa, että sitä elähyttää suuri kunnianhimo, suurempi kuin keisarien valittuja henkivartiajoukkoja. Monen raa’an muodon alla sykkii jalo, rehellinen ja ihmisystävällinen sydän. Tässä joukossa on sydämiä, jotka sykkivät isänmaanrakkauden vaikutuksesta; toisia johtaa vieläkin jalompi periaate: vapauden piirin laajentamisen halu; toiset taasen, se on tosi, etsivät ainoastansa kostoa. Nämä viimeksi mainitut ovat parhaastansa teksaslaisia, jotka surevat jotakin meksikolaisten petollisuuden uhriksi joutunutta ystävätä tahi veljeä.

Minulla ainoastaan koko joukosta ei ole mitään syytä siellä olooni; jos minulla joku sellainen on, niin se on varsin vähäpätöinen, tuskin niinkään jalo kuin kosto. Pelkkä sattuma, halu mielenkiihoitukseen ja seikkailuihin, kentiesi myöskin hiukkanen vallan- ja kunnianhimoa, ovat ainoat puolustukset, joita voin mainita sen selitykseksi, että olen ollut osallisena tähän asiaan. Köyhää seikkailijaa kuten minuakin, ystävittä, koditta, isänmaatta, sillä syntymämaani ei ole enää minkään kansakunnan, ei isänmaanrakkaus voi elähdyttää.

* * * * *

Mieheni ovat saaneet hevosensa liekaan kirkkopihan reunaan; toiset ovat sidotut puihin, toiset akkunanristikkoihin. Samoinkuin heidän omistajiansa on näitäkin kirjava joukko, erilaisia kooltaan, karvaltaan ja rodultaan. Kentuckyn ja Tennesseen vankkoja tulisia orheja, Lousianan virmoja varsoja, ponyja, berberialaisia tammoja sekä näiden jälkeläisiä, mustangeja, jotka vielä pari viikkoa sitten juoksentelivat kesyttöminä aavikoilla, kaikkia näitä oli tuossa joukossa. Muulejakin siinä oli kahta eri rotua: Pohjois-Amerikan iso, laiha muuliaasi sekä pienempi ja vilkkaampi kotimainen sivulaji. Oma musta juoksijani, kauniine hopeankarvaisine kuonoineen, seisoi suihkukaivolla torin keskellä. Silmäni kiintyivät vanhasta tottumuksesta mieltymyksellä sen jäntevään ruhoon. Kuinka ylpeästi sen kaula kaareili ja miten vihaisen näköisenä se kuopi maata etujaloillaan. Se tiesi minun sitä katselevan.

* * * * *

Olimme olleet tuskin tuntiakaan kylässä ja siis siellä kokonansa outoja; me olimme ensimäinen amerikalainen joukko, minkä sen asujamet vielä olivat nähneet, vaikka sotaa oli alempana virran varrella kestänyt muutamia kuukausia. Meidät oli lähetetty vakoilemaan ja käsketty samoilemaan ympäristössä olevilla seuduilla niin pitkälle kuin turvallisuus salli. Täällä olomme ei tarkoittanut niin paljon meksikolaista vihollistamme, kuin meidän molempain yhteistä vihollista, komanheja. Nämä intiaani-ismaelilaiset olivat kulkupuheitten mukaan sotaretkellä, ja luvultaan kuin kokonainen sotajoukko. Heidän kerrottiin hävittäneen maata ylempänä virran varrella, missä he voivat menetellä mielensä mukaan, ja ryöstäneen aivan nykyään erään sielläpäin olevan uutisasumuksen sekä tappaneen miehet ja vieneen mukaansa naiset, lapset, karjan ja tavaran. Olimme tulleet tänne meksikolaisia kukistamaan, mutta meidän oli heitä samalla kertaa sekä suojeleminen että masentaminen.

II.

Vakooja.

Ajatellessani tämän sodan omituista laatua, häiritsi minun mietintöjäni erään täyttä laukkaa juoksevan hevosen kavionkopse. Ääni tuli kylästä päin. Menin kiireesti azotean toiseen laitaan, toivoen saavani nähdä tuon nopean ratsastajan. Enpä ollutkaan erehtynyt, sillä muuria lähestyessäni olivat tie ja ratsastaja aivan silmieni edessä.

Ajaja näytti aivan nuorelta mieheltä, pelkältä parrattomalta ja viiksettömältä nuorukaiselta, jolla oli erinomaisen kauniit kasvonpiirteet. Hänen hipiänsä oli tumma, milt’ei ruskea; mutta kahdensadan askeleenkin matkalta huomasin hänen jalon silmänvälähdyksensä ja heleän punan hänen poskillansa. Hänen olkapäitänsä peitti vaaleanpunainen vaippa, joka runsaina poimuina laskeutui hevosen lautasille, ja päässänsä oli hänellä kepeä, kultanauhoilla ja pauloilla sekä puhtaasta kullasta tehdyillä tupsuilla koristettu sombrero. Hänen hevosensa oli pieni, mutta kauniisti kasvanut mustangi, täplikäs kuin jaguaari ja puhdasverinen kuin andalusialainen.

Ratsastaja lähestyi ajaen laukkaa, pelkäämättä edessänsä olevaa aluetta; sattumalta katsahti hän katolle, jossa minä seisoin. Virkapukuni ja aseeni kimalteleminen herätti hänen huomiotansa. Nopeasti kuin ajatus ja ikäänkuin vaistomaisesti liikahtaen pidätti hän mustanginsa niin tarmokkaasti, että tämän häntä lakaisi maata. Samalla hetkellä juoksi sille puolen kylää sijoitettu vahti piilostansa sekä käski ratsastajaa pysähtymään. Tämä ei häntä totellut.

Uusi tempaus ohjaksista pani mustangin kääntymään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoi eläin kannusten kiihoittamana laukkaansa. Se ei palannut samaa suoraa tietä, vaan lensi pois edelliseen nähden milt’ei kohtisuoraan suuntaan. Pyssyn luoti olisi lentänyt hänen jälkeensä ja varsin luultavasti pysähdyttänyt joko hevosen tahi ratsastajan, ellen hyvissä ajoin olisi huutanut vahdille olemaan ampumatta. Eräs ajatus oli lentänyt mieleeni: tuo otus oli liian jalo ja kaunis, tullaksensa luodin lävistämäksi; maksoipa sen takaa-ajaminenkin vaivan.

Hevoseni seisoi vesialtaalla; se ei vielä ollut riisuttu. Se oli tullut lämpöiseksi aamullisesta ratsastuksesta, jonka tähden olin käskenyt tallirenkiäni kävelyttämään sitä edestakaisin noin tunnin ajan, ennenkuin antoi sen juoda. En malttanut mennä alas katolta johtavia portaita myöten, vaan hyppäsin kaiteelle ja siitä alas torille. Tallirenki, joka oli arvannut aikeeni, toi vastaani hevosen puolitiessä. Tempasin ohjakset ja hyppäsin satulaan. Muutamat vikkelämmät miehet noudattivat minun esimerkkiäni, ja nelistäen kylästä johtavaa katua, kuulin kavioiden kopseesta, että heitä oli noin puolitusinaa perässäni. Siitä en pitänyt suuresti lukua, sillä epäilemättä saavuttaisin yksinänikin tuon pojan, jota aijoimme ajaa takaa. Sitäpaitsi tiesin nopeuden merkitsevän enemmän kuin voiman, ja että jos tuo täplikäs hevonen olisi yhtä kestävä, kuin se nähtävästi oli nopeakin, tulisimme me, sen ratsastaja ja minä, kahdenkesken ratkaisemaan asian.

Hyppäykseni katolta sekä nousu satulaan ei ollut vienyt kahden minuutinkaan aikaa ja toisten kahden minuutin kuluttua olin jo jättänyt kylän taakseni sekä nelistin kentän poikki tuon punaisen ratsastajan jälkeen. Tämä aikoi silminnähtävästi kiertää kylän sekä jatkaa meidän läsnäolomme niin arvaamatta keskeyttämää matkaansa.

Takaa-ajo tapahtui milpas-kedon poikki. Hevoseni vaipui syvään pehmeään maahan, samalla kuin tuo keveämpi mustangi hyppeli siinä kuten jänis. Se eteni yhä enemmän ja aloinpa jo peljätä sen pääsevän käsistäni, kun äkkiä huomasin sen tiellä erään kedon poikki kasvavan maqaeyer-rivin. Näitä meksikolaisia agave-kasveja rehoitti runsaasti kahdeksan, jopa kymmenen jalan korkuisina, siten, että niiden mahdottoman suuret, käyrät lehdet tarttuivat toisiinsa ja muodostivat niin luonnollisen aidan.

Tämä näytti ensi silmäyksellä ylitsepääsemättömältä sekä hevoselle että ratsastajalle. Se pakotti meksikolaisen pysähtymään. Hän aikoi juuri kääntää hevostansa, ratsastaakseen pitkin aitaa, kun huomasi samalla minun ottaneen oikosuunnan, niin että pian olisin hänen vastassansa. Temmaten äkkiä ohjaksista käänsi hän jälleen hevosensa, painoi kannukset sen kupeisiin ja syöksyi agave-kasvien keskelle. Silmänräpäyksessä oli sekä hevonen että ratsastaja kadonnut näkyvistä; mutta nelistettyäni paikalle voin kuulla paksujen lehtien rapinan ja kahinan mustangin kavioista. Tässä ei ollut laisinkaan miettimisen aikaa. Joko oli minun pysyminen perässä tahi peräti luopuminen koko takaa-ajosta. En silmänräpäystäkään miettinyt. Kunnianhimoni ja kilpailu kiihoitti minua, ja pysähtymättä syöksimme agave-aitauksen läpi.

Naarmuissa ja verisinä pääsimme läpi, ja nyt huomasin riemukseni, että olin tullut tuota punaista ratsastajaa lähemmäksi: hänen eteensä sattunut este oli vähentänyt meidän välimatkaamme, Mutta vielä oli yksi milpas-kenttä ratsastettavana, ja tämä päästi hänet jälleen melkoisesti edelle.

Kun olimme päässeet miltei kentän poikki, huomasin jotakin välkkyvää edessämme: se oli vettä, siinä oli leveä kaivanto eli viemäri. Samoinkuin agave-metsäkin oli kaivanto poikkipäin tiellämme.

— Tämä hänet pysähdyttää, ajattelin; hänen täytyy poiketa oikealle taikka vasemmalle ja silloin…

Mietteeni keskeytyivät. Sen sijaan että olisi kääntynyt jommallekummalle puolelle, ohjasi meksikolainen hevosensa kaivantoa kohti; syöksyen eteenpäin, kohosi tuo jalo eläin ikäänkuin siivilleen ja hyppäsi kaivannon yli.

Minulla ei ollut aikaa tuon urhotyön ihmettelemiseen, vaan riensin tekemään samoin ja, nelistäen eteenpäin, valmistauduin tuohon hyppäykseen. Rohkea ratsuni ei tarvinnut ruoskaa eikä kannusta; se oli nähnyt mustangin hyppäävän kaivannon yli ja tiesi mitä minä siltä odotin. Yhdellä hyppäyksellä pääsi se kaivannon toiselle puolelle, monta jalkaa sen laidasta; sitten, ikäänkuin lujasti päättäen tehdä asiasta lopun, painoi se päänsä ja alotti mitä nopeimman juoksun.

Laaja nurmikenttä, savanna, oli nyt edessämme; takaa-ajo tuli siis olemaan pelkkää kilpajuoksua. Olin jo varma, että saavuttaisin mustangin ennenkuin se ehtisi kentän toiselle puolelle, mutta samassa ilmestyi uusi este. Mahdoton sarvikarja- ja hevoslauma oli syömässä kentällä. Pelästyneinä meidän hirveästä vauhdistamme, pudistelivat elukat päätänsä sekä juoksivat säikähdyksissään joka haaralle, tavallisimmin meidän tiellemme. Useammin kuin kerran täytyi minun poiketa suunnastani. Mikä minua enin tässä kilparatsastuksessa suututti, oli se, että mustangilla kentiesi oli tottumuksen etu puolellansa; taasen lisääntyi matka meidän välillämme.

Vihdoin päästiin lauman läpi, mutta mielikarvaudekseni näin nyt, että pääsisimme pian kentän poikki, jolloin metsän reuna olisi heti vastassamme. Vähän ylempänä näin erään kukkulan, jonka huipulla olivat nuo valkoiset muurit.

Se oli tuo jo äsken mainitsemani maatila; ratsastimme suoraan sitä kohden.

Aloin tulla levottomaksi, miten kävisi. Jos ratsastaja pääsisi metsän reunaan, olin miltei varma, että hän pääsisi käsistäni. Mutta en uskaltanut laskea häntä karkuun. Mitähän mieheni sanoisivat. Olin estänyt vahdin häntä ampumasta ja antanut vakoojan, kentiesi mahtavankin henkilön, päästä pakoon. Hänen innokkaat ponnistuksensa puoltivat sitä otaksumista, että hän oli tällaisilla asioilla. Hänet täytyi saada kiinni.

Näiden mietteiden kehoittamana painoin kannukset syvempään kuin koskaan ennen hevoseni kupeeseen. “Muro” näytti arvaavan ajatukseni ja nelisti, minkä voi. Sen suurempi nopeus lyhensi pian välillä olevan matkan. Kymmenen minuutin aika oli tarpeen. Ne kuluivat. Olin ampumamatkalla; vedin revolverin kotelosta.

— Alto, o yo tiro! (Pysähdy tahi ammun!) huusin.

Ei mitään vastausta. Mustangi jatkoi juoksuansa.

— Pysähdy! huusin taasen.

Ei vieläkään vastausta.

Eipä ollut kuutta askeltakaan minun ja tuon meksikolaisen ratsastajan välillä. Koska ratsastin aivan hänen takanansa, olisin voinut lävistää hänet takaapäin luodilla. Salainen vaisto ja osaksi myöskin ihmettelemisen tunne esti minut. Sormeni oli liipasimella, mutta en voinut ampua.

Hän ei saa päästä pakoon! Hän lähestyy metsänreunaa! Hän ei saa päästä viidakkoon! Minun on pysäytettävä hevonen.

Etsin paikkaa, johon tähtäisin. Jos ampuisin lautasiin, voisi se mahdollisesti päästä käsistäni. Mihinkähän tähtäisin?

Tässä silmänräpäyksessä eläin joko omasta vaistostaan tahi ratsastajan polvien vaikutuksesta kääntyi ja nelisti pois toiseen suuntaan. Tarkoitus oli meidän välimatkamme pidentäminen. Se onnistuikin; mutta samalla se antoi minulle halutun ampumisen tilaisuuden, kun mustangin kylki kääntyi minua kohti; laukaisin ja lähetin luodin eläimen arimpaan paikkaan. Se hypähti ainoan ja viimeisen kerran ja syöksyi maahan.

Silmänräpäyksessä oli ratsastaja irtautunut ratsustansa ja seisoi suorana sen vierellä. Peljäten hänen kentiesi vielä koettavan paeta viidakkoon, ryntäsin esiin revolveri kädessäni ja tähtäsin hänen päähänsä. Mutta hän ei koettanutkaan paeta eikä tehdä vastarintaa. Päinvastoin hän seisoi käsivarret ristissä, välinpitämättömänä häneen tähdätystä ampuma-aseesta, ja sanoi, katsoen minua suoraan silmiin, mitä kylmimmällä äänellä: — No matame, amigo! Soy muger! (Älkää minua tappako, ystäväni! Olen nainen!)

Tämä selitys minua tuskin hämmästytti; olinpa puoleksi siihen valmistautunutkin. Hurjasti ratsastaessamme olin huomannut pari seikkaa, jotka saivat minut epäilemään, että takaa-ajamani vakooja oli nainen. Mustangin hypätessä kaivannon yli oli tuuli tarttunut hänen vaippansa laajaan liepeeseen ja pitänyt sitä jonkun silmänräpäyksen ilmassa liehumassa. Hänen samettinen liivinsä, levätinkaltainen hameensa, vartalon muoto, kaikki näytti minusta liian omituiselta miehiselle, vaikka kuinkakin nuorelle ratsastajalle. Hänen silkinhieno ja vaaleanruskea tukkansa oli myöskin noista kiivaista liikkeistä valunut alas ja riippui kahtena paksuna palmikkona hevosen lautaselle. Sitäpaitsi oli minun onnistunut mustangin viimeisessä hyppäyksessä nähdä ratsastajan kasvot läheltä syrjästä. Ei kenenkään miehen, ei troijalaisen paimenen, ei Adoniksen eikä Endymionin kasvot olleet niin ihanasti luodut kuin nämä. Varmaankin hän oli nainen. Tuo äsken mainittu tunnustus lopetti minun arvailuni, mutta se ei, kuten sanottu, herättänyt minun kummastustani.

Ääni ja tapa, jolla tuo tunnustus tehtiin, minua kuitenkin kummastutti. Se ei ilmaissut pelkoa, vaan se lausuttiin yhtä kylmäverisesti kuin jos kaikki olisi ollut leikkiä. Surullisena, vaan ei rukoilevana, kaikui hänen äänensä, kun hän laskeutui maahan polvillensa ja painoi huulensa mustangin kuonoon sekä lausui:

— Ay-de-mi! muerte! muerte! (Oi minua! Kuollut! Kuollut!)

— Nainenko olette? kysyin, ollen hämmästyvinäni.

Kysymykseeni en saanut vastausta; hän ei edes katsahtanutkaan ylös.

— Oi minua! Lola-parkani! lausui hän yhtä tyynesti, ikäänkuin tuo kuollut mustangi olisi ollut hänen ajatustensa ainoana esineenä, ja minä, tuo aseilla varustettu murhaaja, viidenkymmenen peninkulman päässä.

— Nainen! lausuin vielä kerran hämilläni, tuskin tietäen, mitä sanoinkaan.

— Niin, sennor! En mitään muuta… Mitä te tahdotte?

Näin sanoen hän nousi ja seisoi sitte edessäni, näyttämättä vähintäkään pelkoa. Hänen vastauksensa oli niin odottamaton sekä ääneltä että sisällöltä, etten voinut pidättää nauruani.

— Teillä on hauskaa, sennor. Te olette saanut minut suuttumaan; olette tappanut lemmikkini.

En unohda sitä silmäystä, joka näitä sanoja seurasi: siinä oli yhtyneenä murhe, viha, ylenkatse ja ylpeys. Nauruni tukahtui heti; tunsi itseni nöyryytetyksi tämän uljaan olennon edessä.

— Sennorita, vastasin minä, — kadun kovin mutta pahemminkin olisi voinut käydä… revolverini olisi kentiesi voinut kohdistua teihin itseenne, jos ei eräs epäluulo…

— Carrambo! huudahti hän, minut keskeyttäen, se ei olisi ollut pahempaa! Minä pidin paljon tästä eläimestä… pidin kuin omasta hengestäni… kuin isäni hengestä… Lola-parka!…

Ja samalla kiersi hän käsivartensa mustangin kaulalle ja painoi jälleen huulensa sen sametin pehmeään kuonoon. Ummistaen sitte hiljaa sen silmät, nousi hän jälleen seisoalleen, ollen siinä käsivarret ristissä ja katsellen katkeran näköisenä tuota hengetöntä hevosta. Tuskinpa tiesin, miten minun tuli käyttäytyä. Olin hämilläni. Olisinpa antanut kuukauden palkkani, jos sillä olisin voinut herättää tuon täplikkään mustangin henkiin; mutta koska tämä ei ollut mahdollista, mietin jotakin keinoa sen omistajan hyvittämiseksi. Eräs ajatus johtui mieleeni, joka lupasi päästää minut pulastani. Rikkaiden meksikolaisten halu saada meidän isoja amerikkalaisia hevosiamme oli tunnettu koko joukossamme. Nämä rikkaat, joilla oli halu loistaa ajelupaikoilla, maksoivat niistä usein mahdottomia hintoja. Meillä oli monia puhdasveristä hevosta, ja yhden niistä arvelin olevan tervetulleen naisellekin, joka oli kadottanut lemmikkihevosensa. Esitin tarjoukseni niin hienotunteisesti kuin suinkin voin.

— Kuinka, sennor! huudahti hän, polkien jalkaansa, että kannuksensa helisivät. — Hevostako minulle? Katsokaa tuonne, jatkoi hän, osoittaen kentälle — katsokaa tuonne, sennor! Siellä on tuhansia hevosia; ne ovat minun. Punnitkaa nyt tarjouksenne arvo. Puuttuuko minulta hevosia?

— Mutta sennorita, änkytin puolustautuen — nämä hevoset ovat kotimaista rotua; se, jota minä tarjoaisin…

— Oh! huudahti hän, keskeyttäen sanani ja osoittaen mustangia; — en olisi tahtonut vaihtaa tätä kaikkiinkaan teidän sotajoukossanne oleviin hevosiin. Ei yksikään niistä ole sen vertainen.

Suorastaan minuun kohdistettu halveksuminen ei olisi aiheuttanut puoleltani vastalausetta, mutta tämä loukkaus sen teki. Hän oli herättänyt turhamielisyyteni, voisinpa milt’ei sanoa itserakkauteni. Jokseenkin närkästyneenä vastasin:

— Yksi kuitenkin on, sennorita.

Näin puhuessani vilkasin “Muroon”. Hänen katseensa seurasi, ja muutaman silmänräpäyksen seisoi hän vaiti. Tutkistelin hänen silmiänsä: ne loistivat ihastuksesta, tähystellessään jalon ratsuni miellyttävästi kaarevaa vartaloa. Se näyttikin tällä hetkellä uljaalta. Tuon ankaran ratsastuksen kestäessä oli vaahtoa irtautunut sen huulilta ja räiskynyt kaulalle sekä rinnalle, kauniiksi vastakohdaksi sen kiiltävänmustalle karvalle. Sen kupeet paisuivat ja laskivat aaltomaisesti tasaisin liikkein ja höyry tuprusi sen veripunaisista sieramista. Sen silmät hehkuivat vielä ja sen kaula kaarehti uljaasti, ikäänkuin se itsekin olisi tietänyt viime voitostansa ja siitä huomiosta, jota se nyt herätti.

— Te olette oikeassa, cavallero, lausui hän vihdoin ajatuksiinsa vaipuneena, — hevosenne on todellakin omani vertainen.

Samassa kaduin, että näin suoraan olin kiinnittänyt hänen huomionsa hevoseeni. Entä jos hän pyytäisi sitä? Olisin luvannut hänelle minkä hevosen tahansa joukostani, mutta “Muroa” en olisi tahtonut antaa koko hänen hevoslaumastansa. Mutta jos hän, luottaen lupaukseeni, valitsisi sen? Asianhaarat tekivät kiellon vaikeaksi; ja kaikissa tapauksissa olisi kieltäminen ollut minusta vastenmielistä. Aloin tuntea, etten voisi kieltää häneltä mitään. Tämä uljas, kaunis nainen kilpaili jo “Muron” kanssa mieltymyksestäni. Asemani oli arveluttava; kaikeksi onneksi pelasti minut siitä eräs tapaus, joka antoi meidän ajatuksillemme uuden suunnan; minun jäljessäni ratsastavat miehet ehtivät tässä silmänräpäyksessä luoksemme.

Hän näytti levottomalta miesteni tulosta, mikä ei ollut ihmeteltävää heidän kummallisen pukunsa ja villin olentonsa tähden. He katsoivat kummastelevin silmäyksin tuohon kaatuneeseen mustangiin, sen komeaan, veriseen loimeen, sen selästä laskeutuneeseen ratsastajaan ja hänen omituiseen pukuunsa, höpisivät muutamia sanoja keskenänsä sekä tottelivat poislähtökäskyäni. Olin taasen vankini kanssa kahden.

— Teksaslaisiako? kysyi tämä, niin pian kuin miehet olivat kuulumattomissa.

— Muutamat… eivät kaikki.

— Tekö olette heidän päällikkönsä… heidän capitanonsa?

— Niin.

— Ja nyt, herra kapteeni, olen kai teidän vankinne?

Tuo kysymys pani minut hämille, enkä siinä silmänräpäyksessä tiennyt, mitä vastaisin. Kiihoitus häntä takaa-ajaessa sekä siinä tehdyt omituiset huomiot, ja kentiesi ennen kaikkea vankini lumoava kauneus, olivat saattaneet minut kokonansa unohtamaan takaa-ajamisen tarkoituksen. Hänen kysymyksensä muistutti minulle, että minulla oli arkaluontoinen velvollisuus täytettävänä. Oliko tämä nainen vakooja? Sellainen otaksuma ei suinkaan ollut mahdoton. Kauniit naiset ovat monta kertaa palvelleet isänmaatansa tällä tavalla. Mahdollisesti oli hänellä joku tärkeä tiedonanto viholliselle, ja jos minä päästäisin hänet pakoon, voisi siitä olla ikäviä seurauksia itsellenikin. Toiselta puolen pelkäsin hänen epäsuosiotansa, jos veisin hänet vankina luokseni. Tahdoin olla hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Tunsin tuon salaperäisen voiman vaikutusta, joka voittaa kaiken miehuuden: kauneuden voiman. Olin ollut ainoastansa kymmenen minuuttia tuon ruskeaihoisen tytön seurassa, kun hän jo vallitsi sydäntäni, ikäänkuin olisi koko ikänsä ollut sen haltiatar.

Hän huomasi epäilykseni ja kertasi kysymyksensä:

— Olenko teidän vankinne?

— Pelkään, sennorita, että päinvastoin minä olen teidän.

Tämän selityksen annoin osaksi välttääkseni suoraa vastausta, osaksi ilmaistakseni sen kiihkon, joka jo oli sydämeni vallannut. Levottomana odotin sanojeni vaikutusta. Hänen suuret, loistavat silmänsä kiintyivät minuun hämmästyneinä; sitte näytti hän silmänräpäykseksi luopuvan välinpitämättömyydestänsä ja katselevan minua tarkkaavaisesti. Luulin hänen silmäyksestänsä voivani lukea tyytyväisyyttä vastaukseeni.

Kuitenkin oli hänen kauniiden huuliensa kaaressa ynseyttä ja voitonylpeyttä ja hän vastasi jälleen tuolla ylpeällä tavallansa:

— Kas niin cavallero; tämä on vain tyhjää kohteliaisuutta. Saanko minä vapaasti mennä?

Minä horjuin velvollisuuteni ja liiallisen kohteliaisuuteni välillä; tässä tarjoutui nyt keskitie.

— Sennorita, lausuin, lähestyessäni häntä ja katsoen niin totisena kuin voin hänen kauniisiin silmiinsä, — jos vakuutatte minulle kunniasanallanne, ettette ole vakooja, on teillä vapaus mennä, mihin haluatte. Teidän sananne… enempää en pyydä.

Tämän ehdon esitin pikemmin rukouksen kuin käskyn tavalla. Teeskentelin ankaruutta, mutta sen lienevät kasvoni tehneet tyhjäksi. Vankini purskahti hillitsemättömään nauruun ja huudahti:

— Minäkö vakooja… vakooja! Ha, ha, ha! Herra kapteeni, te laskette leikkiä.

— Toivon, sennorita, teidän rakastavan totuutta. Ette olekaan vakooja… teillä ei siis ole minkäänlaisia tietoja meidän vihollisillemme?

— Ei mitään sinnepäinkään, hyvä kapteeni, vastasi hän, jatkaen heleätä nauruansa.

— Miksi koetitte siis paeta?

— Oh, cavallero; ettekö olekaan teksaslaisia? Älkää loukkaantuko, kun sanon teille, että teidän väkenne maine ei ole meidän meksikolaisten keskuudessa aivan parhain.

— Mutta teidän pakenemis-yrityksenne oli, lievimmin sanoen, hätäinen ja ajattelematon; te panitte siten henkenne vaaraan!

— Carrambo, niin! Sen huomaan, vastasi hän, heittäen tarkoittavan silmäyksen mustangiin, samalla kuin katkera hymy ilkkui hänen huulillansa; — sen huomaan nyt, vaikk’en sitä silloin tehnyt. En luullut koko teidän joukossanne olevan sellaista ratsastajaa, joka voisi saada minut kiinni. Kaikeksi onnettomuudeksi oli siellä kuitenkin yksi. Te olette minut yllättäneet; te yksin sen voittekin tehdä.

Näitä sanoja lausuessaan loi hän isot, ruskeat silmänsä jälleen minuun, ei levottomina vaan tutkivina. Hän tarkasti minua päässäni olevasta lakista saappaitteni koroissa oleviin kannuksiin saakka. Minä katselin häntä vilkkaalla osanotolla; minusta näytti iva kadonneen hänen katseestaan ja luulin huomaavani hellyyden säteen hänen silmäyksessänsä. Olisinpa antanut vaikka koko maailman, jos olisin tällä hetkellä voinut arvata hänen ajatuksensa.

Katseemme kohtasivat toisensa ja kääntyivät taasen pois, kumpaisenkin ollessa hämillään, kuten ainakin minusta tuntui; sillä kun jälleen häneen katsahdin, piti hän päätänsä kumarruksissa ja silmiänsä maahan luotuina, ikäänkuin joku uusi ajatus olisi hänessä herännyt.

Muutaman silmänräpäyksen seisoimme kumpikin vaiti. Mahdollisesti olisimme voineet pysyä kauankin siinä asemassa, ellen olisi muistanut olevani hänelle epäkohtelias. Nainen oli vielä vankinani. En ollut vielä antanut hänelle lupaa poistua, ja kiiruhdin nyt sen tekemään.

— Lienette vakooja tahi ette, sennorita, en tule teitä kauemmin estämään. Te olette vapaa.

— Kiitoksia, cavallero! Ja nyt, kun olette käyttäytynyt näin kauniisti, tulen rauhoittamaan teitä siihen vaaraan nähden, johon täten antaudutte. Lukekaa!

Hän ojensi minulle kokoontaitetun paperin; ensi silmäyksellä tunsin sen pääkomentajan antamaksi suojeluskirjeeksi, joka velvoitti kaikkia kunnioittamaan sen omistajaa, Donna Isolina de Vargasta.

— Näette kapteeni-hyvä, etten, kun oikein puhutaan, ollutkaan teidän vankinne. Ha, ha, ha!

— Mutta, sennorita, mikä saattoi teidät pakenemaan, vaikka teillä oli tämä kirjekin?

— Oh, sepä juuri minun pakenemiseni vaikuttikin.

— Tuo kirjekö, sennorita? Selittäkää, minä pyydän.

— Voinko luottaa teidän älykkäisyyteenne?

— Minä vakuutan…

— No, siis tietäkää, etten ollut varma, olitteko te amerikalaisia. Kaikesta päättäen, mitä näin, olisitte yhtä hyvin voineet olla joku minun kansalaisistani kokoonpantu sissijoukko. Miten olisi minun käynyt, jos tämä ja jotkut muut paperit, joita minulla on mukanani, olisivat joutuneet Canalen käsiin? Te näette kapteeni, että me pelkäämme enemmän ystäviämme kuin vihollisiamme.

Nyt käsitin täydellisesti hänen pakenemisensa syyt.

— Te puhutte varsin hyvästi espanjan kieltä, kapteeni, jatkoi hän; jos te olisitte äidinkielellänne käskenyt minua pysähtymään, olisin tehnyt sen heti ja kentiesi pelastanut lemmikkini. Ah!… Lola-parka!

Tätä sanoessaan joutui hän taas tunteensa valtaan ja laskien maahan polvillensa, kietoi hän käsivartensa tuon jo kangistuneen ja kylmän mustangin kaulaan. Hänen kasvonsa peittyivät tämän pitkään, sakeaan harjaan, ja minä näin kyynelten kuin kastehelmien kimaltelevan sen välkkyvissä jouhissa.

Hänen murheensa oli katkera, ja minä… minä, joka niin suuresti rakastin rohkeata ratsuani, osasin pitää arvossa hänen tunteitansa. Toivoen tuottavani hänelle vähänkin lohdutusta uudistin tarjoukseni.

— Sennorita, sanoin, minulla on nopeita hevosia… muutamia jalorotuisia…

— Teillä ei ole ainoatakaan, jota minä pitäisin arvossa… paitsi yhtä.

Vapisin nämä sanat kuultuani.

— Se on tämä, lisäsi hän, osoittaen “Muroa”.

Tuntui ikäänkuin olisin vajonnut maan alle. Hämmästykseni esti minua hetkeen aikaan puhumasta. Hän huomasi epäilykseni, mutta oli vaiti, odottaen vastaustani.

— Sennorita, änkytin vihdoin — tämä hevonen on suuri suosikkini… vanha ja koeteltu ystävä. Jos te todellakin haluatte… sen ottaa, on se… on se teidän.

Pannen painoa tuolle jos-sanalle, vetosin turhaan hänen jalomielisyyteensä.

— Kiitoksia, vastasi hän aivan tyynesti; — se tulee hyvin hoidetuksi.
Minkälainen se on suustaan?

Olin tukehtumaisillani mielikarvaudesta enkä voinut puhua sanaakaan.
Aloin häntä vihata.

— Antakaa minun koetella sitä, jatkoi hän. – Ah! te käytätte pakkokuolaimia… ne ovat hyvät, vaan eivät yhtä hyvät kuin meidän “mamelukkimme”. Olkaa hyvä ja antakaa minulle tuo lasso.

Hän osoitti tätä sanoessaan valkoisista hevosenkarvoista kauniisti punottua lassoa, joka riippui vyyhdellä mustangin satulassa.

Irroitin koneellisesti tuon nuoran ja kiinnitin sen omaan satulaani, sekä lyhensin jalustimien hihnoja parahultaisen pitkiksi.

— Kas niin, kapteeni! huudahti hän, kaapaten ohjakset pieniin, hansikoituihin käsiinsä, — nyt minä katson, kelpaako se mihinkään.

Samassa hyppäsi hän satulaan, tuskin koskettaenkaan pienellä jalallaan jalustinta. Hän oli heittänyt yltään viittansa, ja hänen vartalonsa näkyi kaikessa kauniissa notkeudessaan. Silkkihame valui poimuina hänen nilkkoihinsa, ja sen alta näkyi soma, punainen saapas ja kultainen kannus. Heleänpunainen vyö oli hänen uumillansa, ja sen ripsuilla koristetut päät riippuivat satulalle. Hänen ruumiinmukainen, nyörillä kiinnipantu liivinsä salli hänen rintansa täytelyyden esiintyä kauniisti, samalla kuin rinta nousi ja laski täydellisesti säännöllisin hengenvedoin, sillä hän ei näyttänyt laisinkaan levottomalta eikä heikkohermoiselta. Hänen isot, avonaiset silmänsä osoittivat ainoastansa tyyneyttä ja rohkeutta.

Olin ihailusta ymmällä. Ajattelin amatsooneja: olivatkohan nekin yhtä kauniita kuin tämä? Sellaisella sotajoukolla voisi valloittaa maailman.

Eräs villinnäköinen sonni oli uteliaisuudesta tahi jostakin muusta syystä eronnut laumasta ja näkyi nyt yhä enemmän lähestyvän paikkaa, jossa olimme. Juuri sitä tuo kaunis ratsastajatar toivoikin. Kannuksen kosketuksesta hypähti hevonen eteenpäin ja laukkasi suoraan sonnia kohden. Tämä kääntyi säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä takaisin ja juoksi pois, mutta sen nopea takaa-ajaja pääsi pian lassonheiton matkalle. Vyyhti kieppui ilmassa, lensi ja pysähtyi elukan sarviin. Hevonen kiepautettiin nyt takaisin ja ohjattiin päinvastaiseen suuntaan. Nuora tuli kireälle kiivaasta nykäyksestä, joka paiskasi sonnin maahan, johon se jäi makaamaan huumautuneena ja näennäisesti hengetönnä. Ennenkuin se vielä oli ennättänyt tointua, käänsi ratsastajatar hevosensa, ratsasti kaatuneen elukan luokse, kumartui ja irroitti lasson, kietoi nuoran vyyhdelle ja tuli nelistäen takaisin.

— Erinomainen!… Oivallinen! huudahti hän, hypähtäen satulasta ja ruveten katselemaan hevosta. — Uljas!… Ah, Lola, Lola-parka; pelkäänpä tulevani pian sinut unohtamaan.

Kääntyen minun puoleeni lisäsi hän:

— Ja tämä hevonen on nyt minun?

— Niin, sennorita, jos te niin tahdotte, vastasin hiukan alakuloisena, sillä tuntuipa, ikäänkuin olisin ollut menettämäisilläni parhaan ystäväni.

— Mutta enpä tahdo, lausui hän päättävällä äänellä; sitte hän purskahti nauramaan ja huudahti: — Herra kapteeni, minä tiedän teidän ajatuksenne. Ettekö luule minun voivan pitää arvossa sitä uhrausta, jonka aijoitte tehdä? Pitäkää tuo rohkea ratsunne, kun osaatte sillä niin hyvin ratsastaakin. Jos se olisi minun, ei kukaan ihminen saisi minua siitä luopumaan.

— On ainoastansa yksi, joka voi saada minut sen tekemään.

Tämän lausuttuani odotin levottomuudella hänen vastaustansa. En odottanut sitä sanoin, vaan silmäyksin. Varmaankaan ei hänen otsansa rypistynyt; luulinpa huomaavani voitonriemun ja tyytyväisyyden sekaisen hymyilynkin. Se kesti vain lyhyen ajan, ja minun rohkeuteni vajosi jälleen hänen heleästi nauraessansa.

— Tämä yksi on tietysti teidän sydänkäpysenne. No niin, jalo kapteeni, jos olette yhtä uskollinen hänelle kuin rohkealle hevosellenne, ei hänellä ole minkäänmoista syytä teidän uskollisuuttanne epäillä. Mutta nyt minun täytyy teidät jättää. Adios!

— Ettekö salli minun saattaa teitä kotiin?

— Ei, kiitoksia, sennor! Minä olen täältä kotoisin. Tuossa on minun isäni asunto, lausui hän, osoittaen haciendaa. — Muistakaa, herra kapteeni, että olette viholliseni; en voi vastaanottaa teidän kohteliaisuuttanne; en voi myöskään tarjota teille vieraanvaraisuutta. Ah, te ette meitä tunne, ette tunne Santa Anna-tyrannia, lausui hän, heittäen epäluuloisen silmäyksen ympärillensä. Kentiesi ovat hänen vakoojansa juuri nyt… Suuri Jumala! huudahti hän säpsähtäen, samalla kuin hän huomasi erään miehen, joka lähestyi kukkulan juurelta. — Pyhä neitsyt! Se on Ijurra.

— Orpanani vain; mutta, lisäsi hän ja hänen äänensä sai äkkiä rukoilevan väreen: — Jättäkää minut, sennor! Jumalan nimessä… jättäkää minut! hyvästi, hyvästi!

Vaikka halusin nähdä Ijurraa hiukan lähempää, voitti minut kuitenkin tuon naisen hätä, ja ilman muuta vastausta kuin lyhyt “adios”, hyppäsin satulaan ja ratsastin tieheni.

Päästyäni metsän reunaan voitti uteliaisuus ja kentiesi eräs toinenkin tunne minun kohteliaisuuteni, ja ollen korjaavinani jalustinta käännyin satulassa sekä vilkaisin taakseni.

Ijurra oli saapunut paikalle.

Näin pitkän, tummaverisen miehen, joka oli puettu meksikolaisen tilanomistajan tavalliseen pukuun: mustaan nuttuun, sinisiin housuihin, vyöllä punainen vyö ja päässä matala, leveäreunainen hattu. Hän näytti olevan noin kolmikymmenvuotias; hänellä oli poskiparta sekä viikset, ja oli hän jokseenkin kaunis mies. Minun tarkkaavaisuuteni esineenä ei kuitenkaan tässä silmänräpäyksessä ollut hänen ikänsä eikä ulkonäkönsä. Minä pidin vain silmällä hänen ryhtiänsä ja eleitänsä. Hän seisoi orpanansa edessä tahi oikeammin yläpuolella, sillä tämä näytti olevan hänen edessänsä pelkäävässä asennossa. Pitäen paperia kourassaan näin hänen puhuessaan osoittavan siihen. Hänen kasvonsa olivat julman näköiset ja tältäkin matkalta voin hänen äänestänsä kuulla, että hän puhui vihaisesti.

Miksi tuo nainen häntä pelkäsi? Miksi hän suvaitsi tuota raakaa nuhtelemista? Orpanalla oli varmaankin suuri valta tyttöön, koska hän voi pakottaa tämän näin nöyränä kuuntelemaan hänen moitteitansa.

Nämä olivat minun mietteitäni. Ajattelin ratsastaa takasin. Mahdollisesti olisinkin tehnyt sen, jos tuota kohtausta olisi kestänyt kauemmin; mutta äkkiä näin hänen lähtevän nopein askelin haciendaan päin.

Pyöräytin hevoseni ympäri, syöksyin metsän siimekseen ja pääsin pian kylään vievälle tielle. Ajatukset kiintyneinä tuohon äsken tapahtuneeseen kohtaukseen, ratsastin katsomattani ympärilleni ja annoin hevoseni hakea tien.

Uneksimiseni keskeytti vahtimiehen huuto, joka muistutti minun tulleeni kylätielle.

III.

Muonan hankinta.

Herätessäni seuraavana aamuna tuntui minusta ikäänkuin koko eilispäivän seikkailu olisi ollut pelkkää unta vain. Kuitenkin muistutti minulle eräs vastakkaisella seinällä riippuva esine tapahtuman todellisuudesta: se oli satulani, jonka pistoolin huotran päällä oli vyyhdellä valkoisista hevosenkarvoista punottu lasso.

Päästyäni oikein hereille muistelin seikkailun alusta loppuun. Koetin tyynesti sitä ajatella. Koetin karkoittaa sen mielestäni ja vakavasti palata velvollisuuksiini. Turha yritys! Kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä syvemmin pääsin ymmärtämään millä voimakkaalla tunteella sen päähenkilöä ajattelin. Tunteella — sano ennemmin kiihkolla, joka yhdessä ainoassa tunnissa oli vallannut koko minun sydämeni.

Olin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha, ja älysin, mikä tunne se oli. Ei tarvittu ketään lemmenjumalista sanomaan, että olin rakastunut, rakastunut sormenpäihin asti.

Syödessäni vaatimatonta aamiaistani mietin tulevaisuutta suloisilla toiveilla, vaikkei ilman levottomuuden tunnettakaan.

En ollut unohtanut tuota kylmäkiskoista eroamme — ei mitään pyyntöä tuttavuutemme uudistamiseen, ei mitään toivoa, ei mitään keinoa saada koskaan enää nähdä tuota kaunista naista, ellei joku aavistamaton sattuma minua auttaisi.

En ole taikauskoinen ja päätin siis, etten luottaisi pelkkään sattumaan, vaan, jos mahdollista, koettaisin hiukan itse ohjata sen kulkua.

Ennenkuin olin juonut kahvini, oli tusina tuumia syntynyt päässäni, kaikki tarkoittaen yhtä ja samaa: tuttavuuteni uudistamista Isolina de Vargasin kanssa. Jos minua ei auttaisi sattuma tahi vieläkin paremmin sennorita itse, tiesin, ettemme enää koskaan tulisi toisiamme kohtaamaan. Tällaisina aikoina ei ollut luultavaa, että hän paljonkaan liikkuisi ulkona, ja parin päivän, kentiesi tunnin kuluttua voisin mahdollisesti saada poislähtökäskyn, ainaiseksi kadotakseni tältä nyt niin mielenkiintoiseksi käyneeltä seudulta.

Koska seutu tietysti oli sotalakien alainen, ja minä todellisuudessa sen käskijä, voisi kentiesi luulla, että minulla olisi ollut helppo päästä mihin tahansa; mutta niin ei ollut. Olkoon pelkän sotamiehen suhde valloitetun maan alempaan väestöön minkälainen hyvänsä, upseerin asema on kuitenkin kokonansa toisellainen. Jos hän on kunnon mies, täytyy hänen noudattaa jonkinlaista hienotunteisuutta, kun on kysymyksessä askeleenkaan ottaminen lähemmin tutustuaksensa, ja hänen kunniantuntonsa kieltää häneltä kaikenmoiset vapaammat vaatimukset. Valtansa ja asemansa väärin käyttäminen olisi suorastansa konnuus, johon ei yksikään kunnon mies voisi tehdä itseänsä vikapääksi. Useimmiten vihaa voitettu voittajaansa, ja paitsi tätä tunnetta on toinenkin este upseerin osanotolle seuraelämään. Olot eivät aina tule pysymään tällaisina: vihollinen tulee siirtymään pois, ja silloin on peljättävä alhaisemman kansan isänmaanrakkautta. Meksikolainen tilanomistaja ei ole koskaan tuntenut itseänsä turvallisemmaksi kuin amerikalaisen sotajoukon suojeluksessa; monet heistä olivat ystävällisiä mielialaltaan, mutta tulevaisuudessa oli roskaväen meteleitä odotettavissa, ja se pakotti heitä teeskenneltyyn ynseyteen. Epoletteja ei saanut näkyä näiden vierashuoneen akkunoista.

Tällaisissa oloissa oli minun asemani kylläkin tukala. Tuijotin tuon kauniin maatilan ulkomuuriin, kunnes sydäntäni alkoi kirveliä, mutta mitenpä hankkisin itselleni pääsyn niiden sisäpuolelle?

Hyvinkin tusina tuumia oli lentänyt päähäni ja tullut hylätyksi, kun silmäni vihdoin sattuivat tuohon pieneen, valkoiseen, satulaan sidottuun nuoraan. Lasson huomasin pelastajakseni. Tämä sama kapine oli vietävä jälleen omistajallensa. Itse veisin sen hänelle. Niin pitkälle ohjaisin itse asiain menoa; sitte luottaisin sallimukseen.

Harkitsin asiaa tarkoin sikaria polttaessani, nousin azotealle, pientä hankettani yhäkin juurtajaksain miettimään.

Olin tuskin päässyt katolle, ennenkuin eräs ratsastaja nelisti torille. Hän näkyi kyselevän päällikköä, sillä yksi miehistäni osoitti minua, jolloin ratsastaja pysähtyi tuomarin asumuksen eteen ja ilmoitti tuovansa käskykirjaa pääkenraalilta, näyttäen samalla kokoontaitettua paperia. Pyysin häntä ojentamaan sen minulle sapelinsa kärjellä; tämän tehtyään sanoi hän jäähyväiset, teki täyskäännöksen ja nelisti pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Minä avasin kirjeen ja luin:

“Valloitusarmeijan pääkortteerissa heinäkuussa 1846.

Teidän on riittävä osasto mukananne meneminen asemapaikkanne läheisyydessä olevaan don Ramos de Vargasin haciendaan. Sieltä te löydätte viisituhatta nautaa, jotka teidän on ajattaminen amerikalaisen armeijan leiriin ja jättäminen sotaylikomisariolle. Tarpeellisia ajajia on paikalla, ja osa joukostanne olkoon vartiaväkenä. Myötäseuraava kirje ilmoittaa teille tehtävänne laadun.”

Kirje oli pääadjutantin allekirjoittama.

— Varmaankin kaitselmus, ajattelin itsekseni kirjeen luettuani, meidän kohtaloamme ohjaa. Juuri kun tässä vaivaan päätäni, keksiäkseni keinoa, millä päästä don Ramosin kotiin, tarjoutuu tässä sellainen itsestänsä.

En enää ajatellut lassoa. Velvollisuuden suojelevassa ja kaunistavassa verhossa tulisin minä rohkeasti ratsastamaan haciendaan ja astumaan sisään sen portista tervetulleen vieraan luottavaisella katsannolla. Tervetulleenko? Niin kyllä! Hyvä kauppa tuolle don Ramosille. Tietysti tapaisin minä hänet itsensä, juttelisin hänen kanssansa kanariaviini-lasin ääressä, ja minua kutsuttaisiin tulemaan toistekin. Karjan kokoaminen veisi aikaa ainakin pari tuntia; sen toimen jättäisin luutnantilleni, itse olin lujasti päättänyt istua sisällä. Don Ramosin täytyisi mennä ulos väkensä luo. Olisihan minun yksinäni jättäminen epäkohteliasta. Hän tulisi esittelemään minut tyttärellensä… meidät jätettäisiin kahdenkesken ja silloin… Haa Ijurra! Hänetpä olinkin unohtanut. Olisikohan hänkin siellä? Tämän miehen muisto lankesi ikäänkuin varjo niille valoisille kuville, joita olin mielikuvituksessani haaveillut.

Pääkortteerista tullut käsky vaati sen nopeata täyttämistä. Viipymättä käskin noin viidenkymmenen miehen varustautua lähtöön.

Minun piti juuri ruveta tavallista huolellisemmin pukeutumaan, kun johtui mieleeni, että olisi parasta lukea tuo käskykirjeessä mainittu kirjelippukin. Avasin sen ja luin:

“Ne viisituhatta nautaa ovat kauppakirjan mukaan valmiina teidän varaltanne, mutta en voi ruveta toimittamaan niiden lähettämistä. Ne ovat otettavat minulta siten, että se näyttää väkivallalta; eipä vähäinen epäkohteliaisuuskaan teidän asiamiehenne puolelta olisi vahingoksi. Paimeneni ovat teidän palvelukseksenne, mutta minä en voi heitä käskeä tähän. Teidän on heidät siihen pakottaminen.

Ramos de Vargas.”

Tämä kirjoitus oli osoitettu amerikkalaiselle yli-sotakomisariolle. Sen tarkoitus oli minusta täydellisesti selvä, ja vaikka se antoikin minulle edullisen käsityksen don Ramosin taloudellisesta kekseliäisyydestä, ei se millään lailla ollut mikään tervetullut paperi. Se teki kokonansa mitättömäksi sen kauniin ohjelman, jonka olin suunnitellut. Sen mukaan tuli minun saapua maatilalle vaativana ja ynseänä, jyskyttää porttia, uhata vapisevaa portinvartiaa, potkia renkejä ja vaatia isännältä viisituhatta nautaa — kaikki kelpo ryövärin lailla. Kuinka nololta tulisin Isolinan silmissä näyttämään! Hiukka miettiminen vakuutti minulle kuitenkin, että hänkin tiesi tuon salaisuuden, ja sitäpaitsi tulisin minä esiintymään niin suopeasti kuin asianhaarat suinkin sallisivat. Jos hän ei ollut suljettu ikäänkuin luostariin, saisin ainakin vilaukselta hänet nähdä. Siis ratsuni selkään!

Torvi antoi merkin; viisikymmentä miestä ynnä luutnantti Wheatley hyppäsi satulaan ja ratsasti seuraavassa silmänräpäyksessä kahdenkertaisena rivinä torille, minä itse eturivissä.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme haciendan pääportilla, johon pysähdyimme. Tuo iso, raskas portti, samoinkuin akkunaluukutkin, olivat suljetut ja teljetyt. Ulkopuolella ei ollut elävätä olentoa nähtävissä. Olin antanut luutnantilleni käskyt, miten hänen tulisi menetellä, ja hän osasi tähän tarpeeseen riittävästi espanjankieltä.

Hän hyppäsi satulasta, meni portille ja alkoi jyskyttää sitä pistoolin perällä.

— Ambre la puerta! (Avatkaa portti!) huusi hän.

Ei mitään vastausta.

— La puerta… la puerta! toisti hän lujemmalla äänellä.

Ei vieläkään vastausta.

— Ambre la puerta! ärjyi luutnantti uudelleen, jyskyttäen porttia pistoolin perällä.

Jyskytyksen lakattua kuului sisäpuolelta heikko:

— Quien es? (Kuka siellä?)

— Ambre! Ambre! huusi Wheatley.

— Heti, sennor, vastasi ääni hiukan väristen.

Vitjojen helinää ja telkien siirtämistä alkoi nyt kuulua, ja kesti sitä hyvinkin pari minuuttia, joiden kuluttua isot pääportit aukenivat; näkyviin tuli tummaverinen, nahkoihin puettu portinvahti, kivitetty holvikäytävä ja osa pihaa.

Tuskin oli portti auennut, ennenkuin luutnantti Wheatley hyökkäsi vapisevan portinvahdin kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa, antoi hänelle korvapuustin ja käski häntä kovalla äänellä hakemaan isäntäänsä.

— Sennor, änkytti portinvahti — is… is… isäntä on sanonut… ettei hän tahdo… tahdo ottaa vastaan ketään.

— Ei tahdo? kertoi Wheatley; mene sanomaan hänelle, että hänen täytyy.

— Niin, ystäväni, lausuin hänelle rauhoittavalla äänellä, sillä pelkäsin hänen säikähtäneen niin, ettei hän voisi toimittaa asiaansa. — Mene sanomaan isännällesi, että eräällä amerikalaisella upseerilla on hänelle asiaa, ja että hänen täytyy heti saada häntä puhutella.

Mies meni, saatuaan vielä muutamia kehoituksia Wheatleyn anteliaasta kädestä, tietysti jättäen portin auki.

Minä en varronnut hänen palajamistansa. Piha näytti miellyttävältä, ja käskettyäni luutnanttina jäädä ulkopuolelle miehineen, ratsastin porttikäytävästä sisään.

Piha oli espanjalainen, lisänä jonkinlainen amerikalainen vivahdus. Keskellä oli suihkukaivo, muurattuine kivialtaineen; pomeranssipuiden kultaiset hedelmät ja valkoiset, vahan kaltaiset kukat tuoksuttivat lemua ilmaan, joka jäähtyneenä suihkuveden alituisesta haihtumisesta tuntui raittiilta ja hyvänhajuiselta.

Kahden puolen pihaa oli verannat, joiden kattoa patsaat kannattivat. Näiden välillä olevat verhot olivat kuitenkin tarkasti suljetut, joten koko niiden takana oleva kalteri oli piilossa, ja sama oli tietysti asunnon kaikkien akkunainkin laita, jotka olivat verannoille päin. Tähystelevät silmäni eivät huomanneet ainoitakaan ihmiskasvoja. Takapuolella avarassa karjatarhassa voin huomata joukon paimenia, ruskeissa nahkavaatteissa, sääret paljaina ja töppöset jalassa, sekä loistavapukuisia palvelijoita, kuin myöskin joukon naisia ja nuoria tyttöjä kirjavissa hameissa ja huiveissa.

Pihaan tultuani vain vilkaisin karjatarhaan; katseeni oli kiintynyt tutkimaan tuota suljettua verantaa, ja kun en täällä onnistunut etsimisessäni, käännyin azoteaan, toivoen siellä näkeväni ajatuksieni esineen. Rakennus oli, kuten jo mainitsin, ainoastaan yksikerroksinen, ja satulastani saatoin nähdä melkein koko azotean. Yltäkyllin oli siellä kaunistuksia, vaan ei etsimääni neitosta. Taasen liukui katseeni akkunaverhoja pitkin, tarkasti tähystellen sisään niistä vähistäkin raoista, joita niihin huolimattomuudesta oli jäänyt, taasen tarkasti se kattoa ja luikui kaiteen yli; tähystelyni jäi yhä vain turhaksi.

Sillä välin olivat palvelijat tulleet paikalle takaportista ja seisoivat nyt aivan hämmästyneinä, tuijottaen odottamatonta vierasta.

Kotvasen kuluttua kuului kalterista askeleita, ja heti sen jälkeen saapui sanantuoja, joka ilmoitti isännän olevan tulossa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin eräs verho syrjään, ja muuan vanha herra astui verannalle. Hän oli kookas mies, ja vaikka hänen vartalonsa vanhuuden vuoksi näytti hiukan köyryiseltä, oli hänen astuntansa vakava, ja koko hänen olentonsa näytti tavattoman voimakkaalta sekä päättäväiseltä. Hänen suuria, säkenöiviä silmiänsä varjostivat tuuheat kulmakarvat, joilla vielä oli musta värinsä, vaikka hiukset olivat lumivalkeat. Hän oli puettu nankininuttuun ja samasta kankaasta tehtyihin housuihin. Hänellä ei ollut liiviä eikä kaulaliinaa. Mitä hienoimmasta liinakankaasta tehty paita verhosi hänen rintaansa, ja vyötäisille oli kiedottu tummansininen vyö. Päässään oli hänellä ruohosta tehty hattu, ja sormiensa välissä piti hän vielä savuavaa sikaria.

Ylimalkaan näytti don Ramon, sillä hän se oli, teeskennellystä äreydestänsä huolimatta, miellyttävältä sekä älykkäältä, ja mielelläni olisin alottanut hänen kanssansa ystävällisen juttelun hänen itsensä takia. Koska tämä nyt ei tällä kertaa voinut tulla kysymykseenkään, ratsastin hänen luoksensa ja kysyin:

— Oletteko don Ramon de Vargas?

— Olen, sennor, kuului vastaus kiukkuisella, hämmästyneellä äänellä.

— Olen upseeri amerikalaisessa sotajoukossa, lausuin kovalla äänellä ja tietysti espanjan kielellä palvelijoiden sekä paimenien vuoksi. — Minut on lähetetty hankkimaan sotajoukolle naudanlihaa. Tässä on minulla käsky pääkenraalilta…

— Minulla ei ole karjaa myytäväksi, keskeytti don Ramon kiukkuisella äänellä. — En tahdo olla amerikalaisen sotajoukon kanssa missään tekemisissä.

— Siinä tapauksessa, herra, vastasin minä — täytyy minun ottaa karjanne teidän suostumuksettanne. Te tulette saamaan siitä maksun, mutta minun täytyy se ottaa; tässä kohden ovat minulle annetut käskyt selvät. Sitä paitsi täytyy teidän paimenienne ajaa karja amerikalaiseen leiriin.

Tätä lausuessani viittasin Wheatleylle, joka nyt ratsasti pihaan miehinensä: koko joukko alkoi, kulkien takaportin kautta, ajaa koolle säikähtyneitä paimenia ja pakottaa näitä työhönsä.

— Panen vastalauseen tämän ryöväämisen johdosta! huudahti don Ramon. — Se on häpeällistä… se on sivistyneiden kansojen sotalakeja vastaan. Minä tulen valittamaan siitä hallitukselle… teidän hallituksellenne. Minun pitää saada korvausta.

— Te tulette saamaan maksun, don Ramon, sanoin minä, koettaen näennäisesti häntä tyynnyttää.

— Maksun, carambo… maksun ryöväreiltä.

— Hiljaa, vanha herra-hyvä! lausuin jokseenkin vakavasti. Wheatley, joka oli ollut kylläksi lähellä, kuullakseen nuo viimeksi mainitut herjaussanat ja joka ei ollut saanut tietoa salaisuudesta, ärjäisi: Pitäkää kielenne kurissa, muuten voitte menettää arvokkaampaakin kuin karjanne. Muistakaa, kenelle te puhutte.

— Teksaslaisia rosvoja! kähisi don Ramon, Pannen niin suuren painon tuolle viimeiselle sanalle, että se varmaankin olisi saanut Wheatleyn revolverin hänen vyöltänsä, ellen samalla olisi kuiskannut hänelle muutamaa sanaa.

— Lempo vieköön sen vanhan veijarin! mumisi hän minulle vastaukseksi; luulin hänen puhuvan tosissansa! Kuulkaa vanha veitikka, jatkoi hän, kääntyen don Ramoniin — olkaa huoleti dollareistanne. Sam-setä on aulis kauppias ja kunnon maksaja. Toivoisin teidän elukkanne olevan omiani, ja että hän olisi luvannut minulle niistä maksun. Ottakaa siis tämä asia hiukan tyynemmältä kannalta ja älkää olko noin aulis käyttämään tuota rosvo-sanaa; vapaana syntyneet teksaslaiset eivät ole tottuneet sellaiseen puheeseen.

Don Ramon keskeytti tässä yht’äkkiä hänen puheensa sulkemalla närkästyneenä akkunaverhon sekä poistumalla näkyvistämme.

Koko tämän kohtauksen kestäessä oli minun kovin vaikea hillitä ilmettäni; meksikolainen taisteli nähtävästi samallaista pulmaa vastaan, ja pari kertaa luulinkin joko hänen tahi itseni joutuvan näyttelemisessämme häpeään. Minulle olisi varmaankin käynyt niin, jolleivät sydämeni ja silmäni isompaa osaa ajasta olisi olleet toisella taholla. Mitä don Ramoniin tulee, pelasi hän uhkapeliä: pienimmänkin epäluulon herääminen siitä, että hän vilpisteli, olisi tullut hänelle kovin kalliiksi. Useimmat läsnäolevista olivat hänen palkollisiansa sekä alustalaisiansa, mutta eivät kaikki. Siellä oli vapaita tilanomistajia, joista jotkut olivat tästä kylästä; muutamat heistä äänestivät vaaleissa ja nimittivät itseänsä kansalaisiksi. Don Ramonilla oli siis suuri syy näytellä hyvin osansa ja niin tuo vanha herra tekikin.

Vetäen verhon akkunan eteen kuulin hänen puoleksi kuiskaavan: —
Hyvästi, herra kapteeni!

Nämä sanat olivat täynnä suloisia lupauksia, ja tunsin itseni jokseenkin tyytyväiseksi noustessani satulaan ja antaessani käskyn hänen karjansa ryöväämiseen.

Wheatley ratsasti nyt väen luokse, joka jo oli mennyt karjatarhaan. Joukko ajajia pakotettiin kiireesti tulemaan avuksi, ja näiden seurassa lähdettiin sitten tuolle suurelle, kukkulan juurella olevalle kentälle, jossa suurin osa don Ramonin karjaa oli laitumella. Täten jäin minä yksinäni, lukuunottamatta tusinaa linttakenkäistä neekeriakkaa, jotka olivat keräytyneet pihan nurkkaan, mistä katselivat minua uteliaina ja arkoina.

Verannan akkunaverhot olivat yhä huolellisesti suljettuina.

Liian ylpeä… kenties välinpitämätön, ajattelin itsekseni.

Tuo viimeinen otaksuminen ei ollut laisinkaan mieluinen minun itserakkaudelleni. Nyt, kun nuo muut olivat poissa, olisi don Ramon hyvin voinut kutsua minut sisään. Vaan ei… voisivathan nämä mustat naiset kieliä. Se ei käynyt siis laatuun. Voinpa yhtä hyvin jättää kaikki toiveet siihen nähden. Ratsastanenko pois, yhtymään väkeeni?

Kääntäessäni hevostani, huomasin suihkukaivon. Sen vesi muistutti minulle, että olin janoinen, sillä tänään oli lämmin heinäkuun päivä. Altaan reunalla oli vesiastia. Laskeutumatta alas satulastani sain käsiini astian, jonka tyhjensin, täytettyäni sen ensin tuolla kylmällä, kimaltelevalla nesteellä. Se oli erinomaisen hyvää, ei kuitenkaan kanariaviiniä.

Luoden vielä kerran silmäyksen verannalle, käännyin suuttuneena pois, joudutin hevostani ja ratsastin nyreänä takaportista.

Ehdittyäni rakennusten taakse oli minulla vapaa näköala tuolle isolle, jo tuntemalleni kentälle, ja pidättäen hevostani jäin katselemaan vilkasta näytelmää, joka siellä tapahtui: puolivillejä sonneja, jotka raivoisina syöksyivät edestakaisin, paimenia, jotka ratsastivat keveäjalkaisilla mustangeilla, vyöt liehuen sekä lassot vyyhdellä; palvelijoita, jotka kömpelösti auttoivat noita etevämpiä ja tottuneempia paimenia; toiset veivät pois suuria laumoja, jotka jo olivat kokoon ajetut ja talttuneet; kaikki tämä tapahtui sonnien raivoisasti mölistessä, iloisten sotilaiden huudellessa ja nauraessa sekä palvelijain ja paimenten vieläkin kimakammin kiljuessa.

Sill’aikaa kun aivan hajamielisenä seurasin tätä, johtui mieleeni, etten ollut tarpeeksi tarkkaan tutkinut maatilan etupuolta. Sinne tullessamme olivat akkunaluukut suljetut, mutta ne olivat sisäänpäin avattavat, ja meidän tulomme jälkeen oli kentiesi joku niistä pantu raollensa. Tuntien nuo meksikolaiset kodit, tiesin etupuolella olevien akkunain olevan parhaimpien huoneiden puolella, joissa asukkaat tänä aikana oleskelivat.

— Pöllöpää, ajattelin, — miten voinkaan niin kauan viipyä pihassa? Jos olisin mennyt talon etupuolelle, olisin kentiesi… vieläkään se ei ole myöhäistä… on mahdollista…

Tämän uuden toivon pakottamana ratsastin takaisin pihalle ja sieltä ison portin kautta tielle päin.

Juuri kun olin kääntymäisilläni akkunoita tutkimaan, kuulin kapteeni-sanaa lausuttavan äänellä, joka soinnahti kuin hopeakellosta.

Katsahdin akkunoihin. Ääni ei tullut sieltä; ne olivat yhtä tiiviisti suljetut kuin ennenkin. Mistä?…

Ennenkuin ennätin suurin tätä kysyäkään, kerrattiin kapteeni-sanaa hiukan kovemmalla äänellä, ja minä huomasin nyt sen kuuluvan katolta. En voinut nähdä ketään, kun samassa eräs käsivarsi, joka olisi voinut kuulua lemmenjumalattarelle, ojentui eräästä kaiteessa olevasta aukosta. Tuossa Pienessä kädessä, jonka sormissa säkenöiden kimalteli jalokiviä, oli joku valkoinen esine, jota en voinut erottaa, ennenkuin se heitettiin nurmelle, jolloin näin sen olevan pienen kirjelipun.

Laskeusin ratsultani, otin kirjelipun ja hypäten jälleen satulaan vilkaisin ylöspäin. Olin tahallani vienyt hevoseni ulommaksi seinästä voidakseni paremmin nähdä. Enpä ollutkaan erehtynyt: Se oli Isolina.

Hänen suloiset kasvonsa näkyivät kaiteessa olevasta ahtaasta aukosta. Nuo suuret, ruskeat silmät katselivat minua puoleksi vakavalla, puoleksi ivallisella silmäyksellä, jonka jo ennenkin olin huomannut ja joka minussa herätti sekä iloa että tuskaa.

Juuri kun olin häntä puhuttelemaisillani, näin hänen ilmeensä äkkiä muuttuvan; hän heitti nopean silmäyksen taaksensa, ikäänkuin jonkun lähestyminen olisi häntä häirinnyt; hento sormi painui silmänräpäykseksi hänen huulillensa, ja sitten katosi hän kaiteen taakse.

Ymmärsin tuon merkin ja olin vaiti.

Muutaman silmänräpäyksen epäröin, pitikö minun poistua vai ei. Hän oli nähtävästi mennyt pois katon reunanteelta, vaikka oli katolla vieläkin. Joku oli häntä lähestynyt; voin kuulla puhetta, ja hänen oman äänensä keskeyttävän erään miehen karkeampia sanoja. Kenties oli puhuja hänen isänsä, kenties myöskin tuo toinen sukulainen, — vähemmän miellyttävä ajatus.

Palasin varjoisaan ja autioon porttikäytävään saadakseni siellä kenenkään huomaamatta lukea tuon pienen kirjelipun. Vaikka se oli lyijykynällä ja mitä suurimmassa kiireessä kirjoitettu, ei siitä ollut vaikea saada selkoa. Sydämeni sykki rajusti lukiessani:

/#
    “Kapteeni! Minä tiedän teidän suovan anteeksi meidän huonon
    vieraanvaraisuutemme. Astiallinen kylmää vettä!… Muistakaa,
    mitä teille eilen sanoin: me pelkäämme ystäviämme enemmän
    kuin vihollisiamme, ja tätä nykyä on meidän kodissamme eräs
    vieras, jota isäni pelkää enemmän kuin teitä ja teidän hirveitä
    sissejänne. En ole teille suutuksissani lemmikkini takia, mutta
    tehän olette vieneet minun lassonikin! Ah, kapteeni, miksi viette
    minulta kaikki! — Hyvästi!

    Isolina”.
#/

“Me pelkäämme ystäviämme enemmän kuin vihollisiamme”. Olin kylläksi päässyt asiain perille, käsittääkseni noiden sanojen tarkoituksen. Ne ilmaisivat suorastaan don Ramonin olevan amerikalaisten pyrintöjen ystävän. Syytä tähän en tietänyt, enkä siitä sillä hetkellä pitänyt väliäkään; kirjeen loppuhan se minun ajatuksiani piti jännityksessä: heidän kodissaan oli eräs vieras, jota isäntä pelkäsi. Kukahan tämä vieras voi olla? Kukapa muu kuin Ijurra?

Mutta Ijurra oli hänen orpanansa, sen oli Isolina sanonut. Miksi häntä siis pelätä? Olikohan tuossa talossa joku toinenkin vieras? Kentiesi; mutta sittenkin palasi ajatukseni alati Ijurraan, miksi — en oikeastansa tiedä.

Tuo kohtaus, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, siis ensimäinen ja ainoa kerta, jolloin olin tuota miestä nähnytkään, hänen vihainen puheensa ja asentonsa seisoessaan Isolinan edessä, tämän silminnähtävä pelko, kaikki tuo sai minut lopulta siihen päätökseen, että Ijurra oli vihollinen, jota don Ramon ja Isolina pelkäsivät! Suokoon Jumala, ettei tyttö samalla häntä rakastaisi!

Sellainen oli äänetön huudahdukseni, ruvetessani miettimään kirjelipun viimeistä lausetta. Tässäkin oli minusta hämäryyttä: selitinkö sen oikein, saamme vast’edes nähdä. Kentiesi minun kaipuuni liian paljon ohjasi ajatuksiani, mutta riemu sydämessä luin loppulauseen ja ratsastin ulos porttikäytävästä.

Ajoin vitkallisesti ja aluksi ainoastaan muutaman askeleen, kun jo pidätin hevoseni. Vaikka olinkin vakuutettu siitä, että oli turhaa kauvemmin viipyä ja myöskin siitä, etten ainakaan tänä päivänä saisi puhutella Isolinaa, en voinut kuitenkaan vastustaa haluani viipyä vielä hetkisen sen paikan läheisyydessä, missä hänet viimeksi olin nähnyt. Kentiesi hän jälleen näyttäytyisi, vaikkapa vain silmänräpäykseksikin… viittaamaan minulle vain jäähyväisensä…

Siis pysähtyessäni ja käännyttyäni ympäri näin kaiteen raosta kasvot; mutta hyvä Jumala, mikä erotus hänen suloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka nyt näin! Ei sen vuoksi, että nämä kasvot olisivat olleet rumat tahi vialliset; niiden mielestäni inhottava ilme johtui paljon enemmän niiden siveellisestä sisällöstä kuin ruumiillisesta näöstä. Toisissa olosuhteissa en kentiesi olisi arvostellut näitä kasvoja yhtä ankarasti. Yhteinen kansa ei sitä varmaankaan tehnyt; on niitäkin, jotka voisivat pitää Ijurraa kauniina, sillä hän se oli, joka kaiteelta katseli.

Katseemme kohtasivat toisensa, ja tämä ensimäinen silmäys ratkaisi meidän välimme: vihollisuus koko elämäksi. Ei sanaakaan päässyt meidän huuliltamme, ja kuitenkin sanoi kumpaisenkin silmäys toisillensa mitä selvimmällä kielellä: Minä olen vihollisesi. Jos olisimme sen vannoneet hirveillä valoilla, loukkaamisen purevalla kiihkolla, ei kumpikaan meistä olisi sitä syvemmin eikä katkerammin tuntenut.

Ijurran kasvoista näin enemmänkin: hän tiesi salaisuuteni! Hänen silmäinsä säihky sen minulle sanoi. Hän tiesi, miksi täällä viivyin. Tuo hänen ivallinen hymynsä sen todisti. Hän tiesi minun koettaneen päästä Isolinan puheille, mutta luottaen omaan asemaansa ei siitä paljon välittänyt, vaan ainoastansa ilkkui sille. Kaiken tämän käsitin siitä ivallisesta hymystä, johon hän kasvonsa väänsi.

Näin tähystellen toisiamme, jolloin kumpikaan ei väistänyt katsettaan, kävi tämä ivahymy yhä rasittavammaksi. Aijoin juuri päästää suuttumukseni kuuluviin, kun samassa kavioiden kopse sai katseeni kääntymään päinvastaiseen suuntaan. Muuan ratsastaja tuli kukkulaa ylöspäin: se oli luutnantti Wheatley.

— Kapteeni Warfield! lausui hän, ehdittyänsä perille, — karja on nyt koossa; joko lähdetään?

Silmäsin katolle. Ijurraa ei enää ollut siellä. Jonkun kolmannen henkilön tulo oli varmaankin saanut hänet luopumaan tuosta ynseästä asemastaan ja vetäytymään pois. Koska huomasin kaikki yritykset saada Isoliinaa puhutella turhiksi, vastasin luutnantin kysymykseen myöntämällä. Hetken päästä olimme joukkomme etunenässä, ja tuo suuri karjalauma menossa amerikalaisten leiriin.

IV.

Kummallinen kirje.

Liike ja toimet matkalla leiristä ja sinne takaisin sekä haasteleminen iloisien toverien kanssa oli tähän saakka pidättänyt etäällä joukon ajatuksia, jotka palatessani seuraavana päivänä kylään, nyt vaativat tarkkaavaisuuttani koko voimallansa. Ne koskivat seuraavaa asiaa: Missä suhteessa ovat Isolina ja Ijurra toisiinsa? Onko heidän välillään läheisempää sidettä kuin heimolaisuuden? Ovatko he kentiesi kihloissa… naimisissa?

Ijurran ivallinen, voitonriemuinen hymyily kohdatessamme maatilalla, hänen näennäinen vaikutusvaltansa tuohon muutoin niin itsenäiseen ja taipumattomaan Isolinaan näytti vastaavan tähän myöntäväisesti. Kirjelippu sisältöineen, tytön silmäys ja hänen sanansa tuntuivat minusta puhuvan toisellaista, lupaavampaa kieltä; mutta mitä enemmän niitä ajattelin, sitä heikommalta näytti minusta se perustus, jolle koko tuulentupani rakensin. Varmaankin oli se samoinkuin moni muukin tuomittu raukenemaan.

Olin mennyt katolle, voidakseni häiritsemättä antautua surullisiin mietteisiini. Vähän väliä katsahdin tuohon loitolla olevaan maatilaan, joka ei kuitenkaan ollut niin etäällä, ettei ihmistä olisi voinut erottaa sen katolta, jos siellä joku olisi ollut. Vaan ketään ei näkynyt.

Päivällisen aikana ilmoitti vahtikersantti erään meksikolaisen haluavan päästä puheilleni. Käskin tuoda miehen luokseni, ja pian sen jälkeen seisoi muuan paimen edessäni, Hän antoi minulle kirjelipun.

Siinä ei ollut minkäänmoista osoitekirjoitusta, enkä minä sitä malttanut etsiäkään. Sormeni vapisivat sinettiä avatessani. Samassa kun silmäni näkivät kirjoituksen ja tunsivat käsialan, sykki sydämeni niin rajusti, että se miltei salpasi hengitykseni. Käännyin syrjään salatakseni liikutustani ja menin azotean kaukaisimpaan päähän kirjettäni lukemaan. Käskin miehen mennä alas vartomaan vastausta, ja nyt, päästyäni hänen läsnäolostansa, luin seuraavaa:

“Heinäkuussa 1846.

Kapteeni! Minulla oli lemmikkihevonen. Miten paljon tästä elukasta pidin, voitte ymmärtää te, jolla on samanlainen tunne tuota jaloa ‘Muroa’ kohtaan. Kovan onnen hetkellä te riistitte minulta lemmikkini, mutta tarjouduitte antamaan minulle korvauksen ryöväämällä itsenne, sillä minä kyllä tiedän ‘Muron’ olevan teistä kalleimman maailmassa. Jos minä olisin teidän sydämenne valittu, tuskinpa todella sietäisinkään siihen määrään jaettua rakkautta! No niin, kapteeni-hyvä, minä osaan pitää arvossa sitä jalomielistä uhrausta, jonka te aijoitte tehdä; minä en ota sitä vastaan; mutta minä tiedän teidän mielellänne tahtovan maksaa velkanne. Se on teidän vallassanne. Kuulkaa!

On olemassa eräs hevonen, joka on näillä seuduilla tullut kuuluisaksi ‘aavikon valkoisen juoksijan’ nimellä. Se on tietysti villi hevonen, lumivalkea karvaltansa, kaunis vartaloltansa ja nopea kuin pääskynen. Mutta miksi kuvaan teille aavikon valkoista juoksijaa? Olettehan teksaslainen, ja ette ole siis voinut olla siitä kuulematta. No niin, kapteeni-hyvä, minä olen kauan palavasti halunnut omistaa — tämän hevosen. Olen luvannut palkinnoita meidän metsämiehillemme ja omille paimenillemme, sillä se näyttäytyy väliin meidän laitumillamme, mutta kaikki on ollut turhaa. Ei yksikään näistä voi sitä saada kiinni, vaikka he usein ovat nähneet sen sekä ajaneet sitä takaa. Toiset sanovat mahdottomaksi sitä ottaa kiinni, ja että se on niin nopea, että se silmänräpäyksessä voi laukata tahi oikeammin pujahtaa näkyvistä vieläpä avonaisella aavikollakin! On niitäkin, jotka sanovat sitä aaveeksi, peikoksi! Varmaankaan ei niin komea eläin kuitenkaan voi olla paholainen!

Mutta asiaan! Jotkut heikkouskoiset henkilöt luulevat aavikoiden valkean juoksijan olevan pelkkää tarua, ja väittävät kiven kovaan, ettei sitä ole olemassakaan. Carrambo! Minä tiedän sen olevan ja, — mikä on tärkeämpää minun nykyisiin tarkoituksiini nähden — se on tahi oli vielä noin pari tuntia sitten tuskin kymmenen peninkulman päässä siitä paikasta, missä tätä kirjoitan. Muuan meidän paimenistamme on nähnyt sen erään kauniin virran partaalla, jossa tiedän sen mielellänsä oleskelevan. Minulle tunnetuista syistä ei tuo paimen sitä ahdistanut eikä säikähdyttänyt, vaan riensi niin pian kuin suinkin tuomaan minulle tietoa asiasta.

Ja nyt kapteeni-hyvä! On ainoastansa yksi henkilö, joka voi ottaa kiinni tuon mainion hevosen, ja se olette juuri te itse. Ah, te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerran oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin. Niin, te voitte sen tehdä — te ja ‘Muro’!

    Hankkikaa minulle aavikon valkoinen juoksija! Sitten lakkaan
    kaipaamasta Lola-parkaani. Minä tulen antamaan anteeksi murheen,
    jonka minulle olette saattaneet. Annan teille kaikki anteeksi.
    Hankkikaa minulle tuo valkoinen hevonen — valkoinen hevonen!

Isolina.”

Luettuani tämän kummallisen kirjeen kävi hiljainen riemun väristys läpi koko ruumiini. En miettinyt sen kummallista sisältöä, joka niin selvään kuvasi sen kirjoittajan luonnetta; sen tarkoitus oli kyllin selvä.

Olin todellakin kuullut puhuttavan aavikon valkoisesta juoksijasta; kukapa metsämies, kauppias tahi matkustaja ei olisi kuullut siitä kerrottavan!

Kuinka monta hauskaa kertomusta ja taikauskoista tarinaa olin kuullutkaan siitä leirivalkean ääressä, joissa kaikissa oli pääosa tuolla valkoisella hevosella! Miltei vuosisadan oli se ollut aavikkokertomusten sisältönä, vertauskohtana lentävälle hollantilaiselle. Samoinkuin tämä taikalaiva, oli valkohepokin joka paikassa läsnä, tänään Plattenin hietakentillä, huomenna Teksasin laajoilla aroilla, noin tuhat peninkulmaa etelämpänä.

Oli kyllä luultavaa, että oli olemassa valkoinen, erittäin nopea ja uljaasti kasvanut ori, ja että niitä oli parikymmentä, kentiesi satakin, noissa lukemattomissa, metsittyneissä hevoslaumoissa, jotka noilla isoilla laitumilla samoilivat. Olinhan itsekin nähnyt ja koettanut vangita useampaa kuin yhtä, jota voisi sanoa uljaaksi elukaksi ja jota ei mikään tavallinen hevonen saavuttaisi; mutta sillä, joka oli tunnettu aavikkojen valkoisen juoksijan nimellä, oli omituinen tuntomerkki, joka sen erotti kaikista muista — sillä oli mustat korvat, ainoastansa korvat, mutta nämä sysimustat kuni ebenpuu. Sen muu ruumis, harja sekä häntä olivat valkoiset kuin äsken satanut lumi. Tätä omituista ja salaperäistä eläintä kirje tarkoitti; tätä mustakorvaista juoksijaa minut käskettiin ottamaan kiinni. Kirjeen sisältö oli aivan selvä.

Ainoastansa yksi siinä oleva lause pani minut ymmälle: “Te olette kahlehtinut jotakin, mikä kerta oli yhtä taipumaton ja vapaa kuin sekin”. Mitä? kysäsin itseltäni. Tuskin rohkenin uskoa vastausta, joka ikäänkuin riemuitseva kaiku kuului sydämestäni. Tietysti oli kirjeessä lisäkirjoituskin, mutta se koski ainoastansa “asioita”. Se antoi tarkempia tietoja, milloin, miten ja missä tuo valkoinen hevonen oli nähty, sekä ilmaisi, että kirjeen tuoja, tuo paimen, joka sen oli nähnyt, tulisi minulle tien neuvojaksi.

Enpä kauan enää aprikoinut tätä kummallista pyyntöä. Sen täyttäminen lupasi minulle sellaisen aseman, että silmänräpäys tätä ennen olin pitänyt sen saavuttamista mahdottomana. Päätin heti ryhtyä yritykseen.

— Niin, lemmitty Isolina! Jos mies ja hevonen sen voivat tehdä, olet, ennenkuin aurinko toistamiseen laskee, aavikkojen valkoisen juoksijan omistaja.

V.

Villihevosen pyydystäminen.

Puoli tuntia myöhemmin ratsastin, paimen tienneuvojana, kaikessa hiljaisuudessa kylästä. Tusina miehiä, useimmat vanhoja metsästäjiä, ratsasti perässäni, ja mentyämme virran yli eräältä miltei kylää vastapäätä olevalta matalalta kohdalta painuimme toisella puolella olevaan metsikköön.

Oppaamme oli sanonut, että tuo valkoinen hevonen oli, kun se viimeksi nähtiin, suuressa tammalaumassa, ja tähän seikkaan perustuivat menestymiseni toiveet. Sillä varsin luultavaa oli, ettei se siitä erkanisi, ja vaikka lauma olisi poistunutkin siltä paikalta, tekisi sen paljous helpoksi löytää jäljet. Ja kun ne kerran olin löytänyt, luotin hevoseni nopeuteen ja omaan lassonkäyttämistaitooni.

Seutu, jota kuljimme, oli alussa taajaa viidakkoa, mutta vähitellen alkoi maa tulla toisen näköiseksi. Pensaat harvenivat ja alkoi ilmestyä aukkoja, jotka kävivät yhä laajemmiksi. Olimme ratsastaneet lähes kymmenen peninkulmaa yhtämittaa, jolloin meidän oppaamme löysi lauman jäljet, ja vähän tämän jälkeen pääsimme todella koko lauman näkyviin.

Näin pitkälle olimme menestyneet toivomme mukaan, mutta pääsy villin hevoslauman näkyville ja sen nopeimman juoksijan kiinniottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Tämän seikan sanoi minulle levottomasti sykkivä sydämeni ja nopeaan tykkivä valtimoni. Vaikeaksi tulisi kuvata niitä levottoman epäilyksen ja iloisen toivon sekaisia tunteita, jotka ailahtelivat mielessäni tuijottaessani kaukaa tuohon arkaan laumaan, joka ei vielä ollut meidän läsnäoloamme huomannut.

Aavikko, jossa lauma söi, oli toistakymmentä peninkulmaa laaja ja matalan viidakon ympäröimä. Lauma oli miltei aavikon keskellä. Muutamat hevoset söivät tyynesti, samalla kuin toiset kirjailivat milloin kavahtaen pystyyn ikäänkuin tapellen, milloin nelistäen pois hurjaa laukkaa tuuheat hännät ja harjat liehuen.

Niitä oli kaikenkarvaisia. Oli punaisia, harmaita ja valkoisia hevosia, viimeksi mainittuja enimmin. Oli raudikkoja ja papurikkoja, joilla oli valkoinen häntä ja harja, oli hiirenkarvaisia ja useita laukkejakin, sillä kirjavat mustangit eivät ole harvinaisia; ja kaikilla näillä oli tietysti tuuhea häntä sekä harja, koska ratsastajan rumentavat keritsimet eivät koskaan olleet leikanneet näitä liehuvia koristuksia.

Mutta missä oli tämän uljaan lauman johtaja? Missä oli tuo valkoinen juoksija?

Tämä oli kaikista tärkein asia ja kysymys, joka kieppui meidän kaikkein kielellä. Valkoisia hevosia siinä oli laumassa kosolta, mutta tarvitsi vain vilkaista huomataksensa, että tuota aavikoiden juoksijaa siinä ei ollut.

Katselimme toisiamme pettyneinä. Toverinikin tunsivat nolostuvansa, mutta paljon katkerampi tunne valtasi minut, tuijottaessani tuohon johtajattomaan laumaan. Vaikka olisin vanginnut ja vienyt muassani koko parven, ei tämä lahja kuitenkaan olisi tuottanut minulle Isolinalta hymyilyäkään. Juoksijaa ei ollut niiden joukossa!

Kentiesi se oli jossakin lähellä, vai oliko se luopunut laumasta ja mennyt pois tuon avaran aavikon poikki uusia tuttavuuksia hakemaan?

Paimen, joka täydellisesti tunsi villihevosen tavat, ei luullut sen olevan kaukana. Kentiesi se nytkin makasi viidakon varjossa, tahi kentiesi se oli jossakin lähellä olevassa metsäaukossa. Siinä tapauksessa, näin vakuutti oppaamme, löytäisimme sen pian.

Mutta millä tavalla? Pelkästään säikyttämällä tammoja, joiden varoitushirnunta kuuluisi etäälle.

Keino näytti kylläkin helpolta; mutta näytti viisaammalta kiertää lauma ennenkuin sitä säikytimme, sillä muuten voisi se laukata tiehensä, ennenkuin yksikään meistä pääsisi tarpeeksi lähelle.

Viipymättä ryhdyimme lauman piirittämiseen; metsästä oli apua liikkeidemme salaamisessa, ja puolen tunnin kuluttua olimme hajautuneet koko aavikon ympäri. Lauma yhä vain söi ja kirmaili, tietämättä että metsästysketju kiertyi sen ympärille; muuten olisi se jo aikoja sitten rynnännyt pois.

Itse ratsastin aavikon vastaiselle laidalle voidakseni varmuudella tietää milloin piiri oli suljettu. Olin yksinäni, jätettyäni toverini metsän laitaan. Minulla oli metsästäjän torvi mukanani, ja aijoin parilla toitotuksella säikyttää laumaa. Olin asettunut erääseen akasiapensastoon ja olin juuri viemäisilläni torven huulilleni, kun takaani Kuuluva kimakka kirkuna sai minut äkkiä kääntymään ympäri. Silmänräpäyksen olin epätietoinen, mikä ääni oli, mutta kun se kuului toistamiseen, tunsin sen. Se oli aavikko-oriin hirnunta.

Lähelläni oli viidakossa aukko, eräänlainen raitti, joka johti toiseen aavikkoon. Täältä kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta.

Niin nopeaan kuin viidakko salli riensin eteenpäin, mutta päästyäni aukealle huikaisi laskeva aurinko niin silmiäni, etten voinut tarpeeksi selvään erottaa esineitä. Varjostin silmiäni kädelläni ja huomasin nyt uljaan hevosen, joka nelistäen ryntäsi lauman luokse johtavalle polulle. Näin aavikoiden valkoisen juoksijan edessäni. Mahdotonta oli erehtyä tästä uljaasta eläimestä: tuo lumivalkoinen vartalo, nuo sysimustat korvat, sinertävä kuono, punaiset, avonaiset sieramet, leveät, pyöreät lautaset, somasti kasvaneet, väkevät raajat, kaikki ilmaisi verratonta juoksijaa.

Ikäänkuin nuoli lensi se minun ohitseni suoraan laumaa kohden. Tammat vastasivat sen ensimäiseen hirnahdukseen kimakalla iukunalla ja heittäen päänsä pystöön, lähtivät kaikki silmänräpäyksessä liikkeelle. Muutaman sekunnin kuluttua ne jälleen kaikki seisahtuivat asettuen hyvin harjautuneen ratsujoukon tarkkuudella riveihin ja kääntyen johtajaansa, joka nyt tuli laukaten paikalle.

Piilottelemisesta ja viekkaudesta ei enää ollut mitään apua: takaa-ajo oli alkanut. Nopeuden ja lasson oli nyt ratkaiseminen, ja sitä jouduttaakseni kannustin “Muroani” sekä ryntäsin esiin kentälle.

Oriin hirnunta oli antanut tovereilleni tiedon asemasta, ja he nelistivät nyt milt’ei yht’aikaa ulos metsästä laumaa kohden, päästellen korkeaäänisiä huutoja.

En ennättänyt nähdä muuta kuin tuon valkoisen juoksijan, ja sen mukaan sovitin menettelyni. Kun se oli tullut milt’ei lauman kohdalle, pysähtyi se rajusta juoksustansa, nousi kaksi kertaa takajaloilleen ikäänkuin tutkiaksensa asemaa, antoi taasen kuulua tuollaisen kimakan hirnunnan ja syöksyi sitten pois suorinta tietä aavikon laitaan. Leveä polku vei täältä metsään.

Lauma nelisti sen jälessä, alussa vielä pysyen rivissä; mutta vähitellen rivi murtui siten, että nopeimmat hevoset pääsivät toisten edelle, ja pian oli koko lauma levinnyt aavikolle. Takaa-ajaminen oli jo täydessä vauhdissa.

Kelpo hevoseni antoi pian näytteen oivallisista ominaisuuksistansa. Minä ratsastin toisen toverini ohi toisensa jälkeen, ja kun olimme päässeet polun päähän ja tulleet toiselle aavikolle, olin jo jälkijoukon tammojen seassa. Muutamat niistä olivat kauniita elukoita, ja joskus toiste olisin kentiesi tuntenut kiusausta heittää lassoni jonkun kaulaan, mutta nyt oli ainoa ajatukseni, miten saada ne pois tieltäni, koska ne estivät kulkuani. Ennenkuin vielä olimme ehtineet toisen aavikon poikki, olin jo ennättänyt etummaiseen riviin, ja kun tammat saivat nähdä minut edellänsä, ryntäsivät ne epäjärjestyksessä pois oikeaan ja vasempaan. Kaikki olivat nyt minun takanani, kaikki, paitsi tuo valkoinen juoksija, joka yksin ylläpiti kilpajuoksua, kiljaisten aina väliin kimakan hirnuntansa ikäänkuin minua pilkataksensa ja houkutellaksensa minua eteenpäin. Se oli vielä pitkän matkan edellä eikä nähtävästi pitänyt mitään kiirettä.

Hevonen, jolla ratsastin, ei tarvinnut kannustamista eikä ohjaamista; se näki edessänsä takaa-ajettavan ja aavisti ratsastajan tahdon. Tunsin sen nousevan allani kuin meren aallon. Sen kaviot sattuivat nurmikkoon tärähtelemättä. Joka uudella hyppäyksellä se kohosi joustavan kimmoisesti, samalla kuin sen kupeet paisuivat voimantunnosta. Ennenkuin olimme tulleet tuon toisen aavikon poikki, oli se jo päässyt tuota valkoista juoksijaa melkoista lähemmäksi. Mutta mielikarvaudekseni näin nyt ajettavani ryntäävän suorastaan viidakkoon päin.

Huomasin erään polun ja ratsastin juoksijan perään. Korvani saivat olla tienneuvojana, sillä oksat risahtelivat villin hevosen rynnätessä eteenpäin. Väliin huomasin sen valkoisen ruumiin vilahtavan viheriöiden lehvien välistä.

Peläten menettäväni sen näkyvistäni, ratsastin mistään huolimatta kiivaasti milloin halkaisten viidakkoa, milloin seuraten sen kiemurtelevia polkuja. En välittänyt okaisista mimosa-kasveista; hevoseni ei niistä myöskään piitannut; mutta isoja akasiantapaisia puita oli taajassa tiellämme, ja niiden vaakasuorat oksat minua haittasivat. Usein täytyi minun laskeutua aivan vatsalleni satulaan, päästäkseni niiden alatse. Kaikki tämä edisti takaa-ajettua ja viivytti ajajaa.

Halusin avonaiselle aavikolle, ja helpotuksekseni se jo näkyikin, ei vielä kuitenkaan aivan avonaisena, sillä siellä täällä oli vielä n.s. “keitaita”. Niiden lävitse luikui tuo valkoinen juoksija pois; se oli jätättänyt minua viidakon poikki ratsastaessani, ja oli nyt hyvän matkan päässä. Mutta se suuntasi juoksunsa tuota avonaista kenttää kohti, joka todisti, että sillä oli tapana etsiä pelastustaan nopeasta juoksustaan. Kentiesi olisi sen, minun ollessa takaa-ajajana, ollut turvallisempaa olla metsikössä; tämänpä sai kuitenkin pian nähdä.

Kymmenen minuutin kuluttua olimme jo päässeet metsäsaarien ohi, ja nyt oli laaja, ääretön aavikko edessämme, silmänkannon matkaa avarampana.

Eteenpäin ryntäämme tuolla tasaisella nurmisella kentällä, eteenpäin, kunnes puita ei enää näe muuta kuin tuon viheriän ruohomeren ja sinisen taivaankannen, eteenpäin tämän mahdottoman piirin keskitse, jota taivaanranta rajoitti.

Mieheni, jotka olivat eksyneet metsikön sokkeloihin, ovat aikoja sitten kadonneet näkyvistä; mustangit ovat kääntyneet takaisin; koko tällä aavalla kentällä näkyy ainoastansa kaksi esinettä: tuon pakenevan juoksijan lumivalkea vartalo ja sen perässä kiitävä musta ratsastaja. Tämä on pitkä, hurja ratsastus, hirveä koetus oivalliselle “Murolleni.” Kymmenen engl. penikulmaa olemme jo painaneet aavikkoa, jopa enemmänkin, ja kuitenkaan en ole vielä käyttänyt ruoskaa enkä kannuksia. Tuo rohkea eläin ei tarvitse mitään sellaista kiihoitusta, sillä sitäkin huvittaa takaa-ajaminen — silläkin on kunnianhimonsa, halu voittaa kilpailijansa. Minun vaikuttimeni ovat toisellaiset: minä ajattelen ainoastansa erään naisen hymyilyä; mutta sellaiset vaikuttimet ovat ennenkin johtaneet joko kruunun menettämiseen tahi maailman valloittamiseen. Eteenpäin, “Muro”, eteenpäin! Sinun täytyy se saavuttaa tahi kuolla!

Nyt ei ole enää mitään estettä. Täällä se ei voi meiltä kätkeytyä. Aavikko lyhyine nurmipeittoinensa on sileä ja tasainen kuni uinuva meri. Ei ainoakaan esine kaihdi näköalaa. Täällä se ei voi päästä mihinkään piiloon. Vielä on meillä päivää tunnin aika. Ennen pimeää täytyy sen olla meidän vankinamme. Eteenpäin, “Muro”, eteenpäin!

Eteenpäin me lennämme. Aavikon juoksija ei kiljahda enää ivallista hirnuntaansa; se on menettänyt luottamuksensa nopeuteensa; se juoksee pelon valtaamana. Se ei ole ollut koskaan piin kovin ahdistettuna. Se juoksee vaiti kuin takaa-ajajansakin. Ei mitään ääntä kuulu, paitsi noiden nopeain kavioiden kopsetta — merkillinen äänettömyys, joka todistaa takaa-ajon kiivautta. Väliämme on vähemmän kuin kaksisataa askelta. Minä tunnen voittoni varmaksi. “Muron” koskettaminen kannuksella tulee nyt saattamaan juoksijan lassonheiton päähän; onpa aika tehdä loppu tästä hurjasta ratsastamisesta. Nyt, “Muro”, viimeinen ponnistus, ja sitten pääset puhaltamaan!

Tutkin lassoani; se on vyyhdellä satulassani ja on toisesta päästä lujasti kiinni sen puusisuksessa renkaalla ja sinkilällä. Onko permi selvä ja valmis? On. Nuora on tasaisesti vyyhdellä? On; kaikki on kuten pitääkin.

Nostan vyyhden ja panen sen löyhälle vasemmalle käsivarrelleni. Sitte selvitän silmukan, jota pidän oikeassa kädessäni. Nyt olen valmis… hyvä Jumala! Missä on hevonen?

Ärjäsin kauhistuneena ja sitten melkein jähmetyin hämmästyksestä. Lassoa järjestäessäni olin kääntänyt hetkeksi katseeni pois aavikko-hevosesta; kun jälleen siihen katsahdin, oli se kadonnut.

Koneellisesti pidätin hevoseni niin ankaralla tempauksella, että se peräytyi nilkoillensa. Hevonen näytti pelästyneeltä. Mitähän tämä merkinnee? Missä on villi hevonen?

Käännyin kääntymistäni, tutkin aavikkoa kaikilta tahoilta, vaikka yksi ainoakin silmäys olisi riittänyt. Kenttä oli, kuten sanottu, tasainen kuin pöytä; taivaanranta rajoitti näköalan; näkyvissä ei ollut kalliota eikä puuta, pensasta eikä ruohoa, eipä pitkää nurmeakaan. Kenttää peitti n.s. “puhveliruoho”, joka on lyhyttä täysin kehkeytyneenäkin, ja oli nyt vain noin kolme tuumaa maan kamarasta. Käärmekään olisi tuskin löytänyt sen alta suojaa, saatikka hevonen!… Laupias Jumala! Missä oli aavikoiden juoksija?

Selittämätön pelon tunne valtasi minut; vapisin ja tunsin hevoseni värisevän. Minä, samoinkuin “Murokin”, olin, seurauksena tuosta ankarasta ratsastamisesta, hiessä ja vaahdossa; ja kuitenkin tunki kylmä hiki huokosistani, ja minä vapisin ahdistuksesta.

Olinpa ollut monessa vaarassa, mutta ne olivat olleet noita tavallisia seikkailuja virroilla ja aroilla, ja niihin minä olin tottunut. Olin kamppaillut niissä enemmän tahi vähemmän rohkeana, mutta en ikänä ollut tuntenut sellaista kauhun sekaista pelkoa, kuin tässä silmänräpäyksessä, jolloin pysäytin hevoseni aavikolla. En ole koskaan ollut taikauskoinen, mutta tällä hetkellä en voinut häätää uskoa yliluonnollisiin asioihin. Tässä ei ollut mitään luonnollista, en ainakaan voinut keksiä mitään sellaista, joka olisi selittänyt hevosen salaperäisen katoamisen. Olin usein pilkallisesti hymyillyt herkkäuskoiselle merimiehelle ja hänen taikalaivallensa; olin nyt saanut nähdä yhtä harvinaisen, vaan kuitenkin todellisen ilmiön — taikahevosenko? Niin, toisinhan ei voinut olla, hevonen oli aave. Uskoni yliluonnollisiin kesti varsin lyhyen ajan, sillä silmäni sattuivat aivan verekseen kavion jälkeen, joka oli suoraan edessäni nurmikossa. Tiesin sen olevan tuon valkoisen hevosen jälkiä, ja se pani minut miettimään. Jos hevonen olisi ollut aave, ei se olisi voinut jättää jälkiäkään. En ollut milloinkaan kuullut puhuttavan henkien jättämistä jäljistä.

Miettimiseni loppui päätökseen seurata jälkiä niin pitkältä, kuin niitä oli, tietysti sille kohdalle, missä hevonen oli joko noussut ilmaan tahi muuten haihtunut näkymättömiin. Ratsastin siis eteenpäin. Olin jo ratsastanut lähes kaksisataa askelta, kun hevoseni äkkiä seisahtui. Katsahdin eteeni keksiäkseni syyn sen pysähtymiseen ja nyt katosi äsken syntynyt taikauskoni.

Noin kolmenkymmenen askeleen päässä kulki musta juova aavikon poikki. Se näytti olevan kaitainen maanhalkeama, mutta tultuani lähemmäksi, huomasin sen kuitenkin jokseenkin leveäksi repeämäksi. Se oli miltei yhtä leveä alhaalta kuin ylhäältäkin, ja sen pohjalla oli kiviä. Sen seinät olivat täydellisesti pystysuorat ja eri maakerrokset aina nurmenkamaraan asti tasaiset ja säännölliset, joten repeämää ei voinut enää huomata muutaman askeleen päästä. Länteenpäin se sitävastoin tuli syvemmäksi ja leveämmäksi. Sillä kohdalla, jossa minä olin, oli sen pohja lähes kaksikymmentä jalkaa aavikon pintaa syvemmällä.

Tietysti ei tuon valkoisen hevosen katoaminen ollut enää mikään salaisuus. Se oli tehnyt hirveän hypyn, lähes kaksikymmentä jalkaa suoraan alas. Pengottu nurmi aukon reunalla sekä sijaltaan siirtyneet kivet sen pohjalla sen todistivat. Se oli mennyt vasemmalle, pitkin aukeamaa. Kallioilla näkyi merkkejä sen kavioista. Itse se jo oli kadonnut. Aukeama teki tässä lähellä polven; hevonen oli jo sen toisella puolella ja poissa näkyvistä.

Selväähän oli, että se oli päässyt pakenemaan; sen takaa-ajamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, ja niin heitin kaikki ajatukset vainoamisen jatkamisesta tällä kerralla.

VI.

Eksyksissä aavikolla.

Aloin nyt mietiskellä asemaa, johon olin joutunut. Se ei todellakaan ollut ensinkään miellyttävä. Olin vähintään kolmenkymmenen engl. peninkulman päässä kylästä, enkä tietänyt, millä suunnalla se olikaan. Aurinko oli laskemaisillansa, ja ilmansuunnat oli minulla siis tiedossa; mutta minulla ei ollut aavistustakaan, olimmeko ratsastaneet itään vai länteen, jätettyämme uutisasumukset. Voisinhan ratsastaa takaisin omia jälkiäni — mutta se oli kylläkin epävarmaa. Takaa-ajo ei ollut tapahtunut suoraan suuntaan. Sitävastoin olin, kiitäessämme eteenpäin, monessa kohden huomannut nurmessa paljon hevosen jälkiä; mustangilaumoja oli käynyt näillä paikoin laitumella.

Yksi asia oli selvä: paluu-yrityksen tekeminen ennen huomisaamua olisi turhaa. Aurinko ei enää tulisi olemaan ylhäällä puoltakaan tuntia ja yöllä ei voisi jälkiä nähdä. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jääminen siihen, missä olin, kunnes uusi päivä koittaisi.

Mutta miten voisin jäädä tähän? Minulla oli nälkä ja mikä oli vieläkin pahempi, olin menehtyä janoon. Ei veden pisarata ollut lähettyvillä; en ollut sitä nähnyt ollenkaan ratsastaessani viimeisiä penikulmia. Tuo pitkä, kiivas matka oli tehnyt minut sangen janoiseksi, ja hevosparkani oli samallaisessa pulassa. Tieto siitä, että vettä ei ollut missään saatavana, enensi tuskaa ja teki sen vielä suuremmaksi.

Tutkin aukeaman pohjaa ja seurasin sitä silmilläni niin etäälle kuin voin; se oli yhtä vedetön kuin aavikkokin, vaikka selvään näkyi, että siinä ennen aikaan oli ollut vettä. Hetken mietittyäni näytti minusta, että kentiesi voisin, jos menisin pitkin aukeamaa, sittenkin vettä löytää. Ratsastin siis eteenpäin, ohjaten hevostani aukon reunitse. Se tuli yhä syvemmäksi, mitä pitemmälle pääsin, kunnes se noin peninkulman päässä lähtöpaikaltani oli täydet viisikymmentä jalkaa syvä.

Aurinko oli laskenut; hämärä uhkasi tulla lyhyeksi. En uskaltanut kulkea aavikolla pimeässä. Voisinhan sattua ratsastamaan aukon jyrkälle reunalle; sitäpaitsi ei tämä ollutkaan ainoa: näin muitakin pienempiä uria. Ne haarautuivat suorakulmaisesi ja olivat vähemmän tahi enemmän syviä ja jyrkkiä.

Yö saapui äkkiä aavikolle. En uskaltanut ratsastaa paljoa kauemmaksi näiden vaarallisten rotkojen keskellä. Minun oli pysähtyminen vettä löytämättä, ja täytyminen viettää pitkät hetket virkistyksettä. Sellaisen yön odottaminen oli kauheata.

Ratsastin vielä vitkallisesti eteenpäin, ohjaten hevostani koneentapaisesti, kun silmäni sattuivat johonkin välkkyvään, joka saattoi minut ilosta hypähtämään. Se oli vettä. Huomasin sen olevan lännessä päin, samalla suunnalla, johon ratsastin. Se näkyi olevan pieni lammikko, ja oli se aavikolla eikä tuossa rotkossa, josta tähän asti olin vettä etsinyt. Sen rannoilla, ei ollut metsää eikä kaislistoa ja veden pinta näytti olevan aavikon tasalla.

Ratsastin sitä kohti iloisen odotuksen jännittämänä. Oliko se kangastus? Kentiesi — mutta ei; edessäni ei ollut tuota läpikuultavaa ilmakerrosta, joka väikkyy kangastuksien yllä. Sen rannat olivat jyrkästi aavikon nurmikamaran rajoittamat, ja auringon viimeiset, loistavat säteet välkkyivät sen pinnalla. Se oli oikeata vettä.

Tästä täysin vakuutettuna ratsastin eteenpäin rivakammalla vauhdilla. Olin ehtinyt päästä noin kahdensadan askeleen matkalle siitä paikasta, kun hevoseni äkkiä säpsähti: rotko ammotti taasen edessäni.

Mielikarvaudekseni huomasin nyt aukon tehneen jyrkän polvekkeen, ja lammin olevan sen toisella puolen.

Ei ollut pimeässä mitään ylipääsemisen toivoa. Repeämä oli tässä syvempi kuin missään muualla ylempänä, niin syvä, että voin ainoastansa hämärästi nähdä sen pohjalla olevat kivilohkareet. Kentiesi voisin päivän tullessa löytää ylimenopaikan, mutta ainoastansa vähän lohdutusta sain tästä epätietoisesta otaksumisesta.

Nyt oli tullut täydellisesti pimeä, eikä minulla ollut muuta keinoa kuin olla yötä siinä, missä olin.

Hyppäsin satulasta, talutin hevoseni kappaleen matkaa kauemmaksi rotkosta aavikolle, riisuin satulan ja ohjakset sekä panin sen liekaan päässen lasson täydelle pituudelleen.

Kääriydyttyäni meksikolaiseen huopaani, joka kaikeksi onneksi oli mukanani, pistin pääni mukavasti satulaan ja rupesin odottamaan unta.

Kauan sain tätä nautintoa kaivata. Kääntelehdin kovalla vuoteellani ja tuijottelin kuuta, joka hetkiseksi näyttäytyi pilvien välistä. Sen valossa välkkyi tuo pieni järvi kuin hopea. Voi miten tuo välkkyvä vesi pilkkasi minua! Saatoin käsittää Tantaluksen tuskat. Hetken perästä lieveni janon tunne kuitenkin vähemmän polttavaksi. Kentiesi kostea yöilma vaimensi sitä, mutta luultavampaa on, että väsymys ja kärsimyksen pitkällisyys heikonsi sen vaikutusta. Mikä nyt syynä lienee ollutkin, mutta kärsin vähemmän ja tunsin, miten uni sai minut vähitellen valtaansa.

Nukuin, mutta uneni oli raskas ja täynnä levottomia näkyjä, joissa mielikuvittelu ja todellisuus kummallisesti sekaantui, kunnes vihdoin tuo jälkimäinen herätti minut rankkasateella. Muissa olosuhteissa tämä kentiesi olisi ollut vähemmin tervetullutta, mutta nyt minä tervehdin sitä ilon huudahduksella. Ukkonen jyrisi miltei lakkaamatta, salama säihkyi vähän väliä, ja voin kuulla rotkon pohjasta veden kohinaa.

Janon sammuttaminen oli ensimäinen ajatukseni, ja siinä tarkoituksessa pidin suuni seljällään, juoden itse taivahan lähteistä. Vaikka pisarat putosivat taajaan ja raskaasti, oli tämä juomistapa kuitenkin vitkallinen, ja mieleeni juolahti parempi keino. Huopani oli vedenpitävä, ja levitettyäni sen painoin sen kuopalle aavikkoon. Viiden minuutin kuluttua olin unohtanut, mitä jano olikaan.

“Muro” joi samasta “saavista”, ja rupesi sitten jälleen syömään.

Huovan alapuoli oli vielä kuiva, samoinkuin sekin kohta maata, jota se oli peittänyt. Tähän heittäydyin pitkäkseni, vedin huovan peitteekseni, ja hetken kuunneltuani ukkosen kolkkoa jyrinää vaivuin syvään ja vahvistavaan uneen.

Herättyäni oli aurinko ehtinyt korkealle. Nälkä oli nyt ensimäinen tunteeni. En ollut syönyt mitään sitten edellisen aamun ja silloinkin vain hiukkasen leipää ja suklaatia.

Nousin ja tähystelin kaikkiin suuntiin: en voinut huomata mitään esinettä, en elävätä enkä kuollutta; hevoseni oli eläinmaailman ainoa edustaja.

Menin rotkon reunalle ja katsoin sen pohjaan. Se oli kauhea repeämä, sata jalkaa syvä ja milt’ei yhtä leveä. Sen seinämät olivat kuitenkin tässä loivemmat. Lohkareet olivat vierineet sen syrjiltä pohjalle ja muodostaneet siten kaltevan sillan, jota myöten ihminen kentiesi voi jalkaisin päästä sen pohjalle ja kiivetä toiselle puolelle; hevoselle se oli mahdotonta. Reunamat olivat kuoppaisia, ja rosoiset kalliot pistivät reunoista rotkoon, jossa kasvoi kaktuskasveja, karhunmarjoja ja pieniä vaivais-setripuita.

Olin yöllä kuullut virran vierivän sen pohjalla. Siinä oli kai muinoin juossut mahdoton vedenpaljous, mutta nyt ei siitä olisi saanut pikarillistakaan. Tuo pieni tilkka, joka vielä oli jälellä, joko upposi hiekkaan tahi haihtui uudestaan pilviin lämpimän ilman mukana.

Olin ottanut mukaani pyssyn toivossa nähdä joku metsänotus; mutta käytyäni hyvän matkaa repeämän reunalla pidin ruoan etsimisen turhana ja palasin.

Hevoseni satuloiminen oli vain hetken työ; kun se oli tehty, aloin täydellä todella miettiä, mihin menisin. Tietysti kylään takaisin. Hyvä; mutta oli vielä eräs kysymys, johon oli paljon vaikeampi vastata: miten löytäisin sinne? Eilispäivänä tehty suunnitelmani — omien jälkieni seuraaminen — ei enää kelvannut. Sade oli hävittänyt jälkeni! En ollut ennakolta ajatellut tätä, ja nyt, kun se tuli mieleeni, herätti se uuden pelon tunteen. Huomasin joutuneeni eksyksiin.

Pelkoni voi joistakuista näyttää kummalliselta. Voihan arvella, ettei minun olisi tarvinnut muuta kuin lähteä rohkeasti matkalle, ja että ratsastamalla suoraan suuntaan ennemmin tahi myöhemmin täytyisi tulla johonkin. Kyllä, mutta sangen helposti voisi sattua, että juuri tämä “johonkin” ei olisikaan minun lähtöpaikkani. Kymmenen peninkulman ratsastaminen suoraan on vaikeampaa kuin luuleekaan. Taitavimmatkin ratsastajat ovat siinä koetuksessa eksyneet. Voi kulua päiväkausia hakiessa tietä viidenkymmenen peninkulman laajuisesta aavikosta, ja nuo päivät voivat tuottaa nälkäkuoleman. Nälkä ja jano kiihtyvät pian samoinkuin ahdistuskin ja sitä pikemmin, kun puuttuu keinoja sekä edellisen tyydyttämiseen että jälkimäisen sammuttamiseen. Sitä paitsi on jo yksinäisyydessäkin jotakin hämille saattavaa, joka on suuressa määrin kiusallista ja josta vain tottuneet aavikolla kulkijat ovat päässeet. Aistit menettävät puolen voimaansa, tarmo heikkenee, ja päätökset tulevat horjuviksi sekä häilyviksi. Epäilee joka askeleella, onko oikealla suunnalla, ja on joka silmänräpäys valmiina poikkeamaan toisaalle. Yksinänsä eksyksissä oleminen on kauheata.

Tämän tunsin kylläkin katkerasti. Olin ennenkin ollut noilla isoilla aavikoilla, mutta ensi kerta sattui minulle se onnettomuus, että eksyin, ja levottomuuteni oli paljoa suurempi, koska minua vaivasi nälkä.

Kuitenkin huomasin pian, että paikoillani oleminen olisi ollut turhaa. Tiesin voivani ratsastaa kumminkin pari tuntia samaan suuntaan. Aurinko oli korkeimmallaan, ja se tulisi ohjaamaan minua puolipäivään saakka…Sitten oli minun pysähtyminen ja viipyminen joku hetki, sillä tällä eteläisellä leveysasteella ja juuri tähän vuoden aikaan on aurinko puolenpäivän kohdalla niin korkealla, ettei tottunutkaan voi erottaa pohjoista etelästä.

Laskin, että ennen puoltapäivää voisin ennättää metsään, vaikkei se suinkaan minun turvallisuuttani varmistaisi. Aavikkokaan ei ole eksyttävämpi kuin akasialehto. Siinä voi kuljeskella päiväkaudet tulematta kahtakaan kymmentä peninkulmaa lähtöpaikasta, ja usein ovat ne yhtä tyhjät riistasta kuin erämaakin.

VII.

Ateria aavikolla. Kuokkavieras.

Katsellessani aavikolle kiintyi huomioni muutamiin esineihin. Ne olivat eläimiä, mutta mitä, sitä en voinut päättää. On aikoja, jolloin on aivan turhaa koettaa aavikolla määritellä esineiden muotoa ja suuruutta: susikin näyttää silloin hevosen kokoiselta, ja aavikon reunassa istuvaa korppia voisi pitää puhvelihärkänä. Ainoastansa metsästäjän tottunut silmä voi saattaa nuo isonnetut esineet ja niiden hullunkurisen muodon oikeaan suhteeseensa.

Nuo näkemäni esineet olivat hyvinkin kahden peninkulman päässä; nekin olivat tulossa järvelle päin ja tietysti repeämän tuolla puolen. Siellä oli useampia olentoja, luinpa viisikin, jotka aaveentapaisesti liikkuivat taivaanrannalla.

Lopuksi sain selville, että putaman reunalla oli viisi kaunista eläintä, luultavasti antilooppeja. Ne tulivat niin lähelle, että niiden soreat ruumiit kuvastuivat putaman pintaan.

Nähdessäni ne kiihtyi nälkäni, ja ensi ajatukseni oli, miten pääsisin niitä lähestymään. Uteliaisuus oli tuonut ne purolle; ne olivat pitkän matkan päästä huomanneet minut ja hevoseni sekä laukanneet meitä tarkemmin katselemaan; mutta ne näyttivät vielä aroilta, eikä niillä silminnähtävästi ollut laisinkaan halua tulla meitä vielä lähemmäksi.

Miten pääsisin ampumamatkalle? Jos vain voisin houkutella ne aukeaman toiselle reunalle, olisin varma asiastani. Panin hevoseni liekaan ja ryhdyin toteuttamaan sotajuontani.

Kiivettyäni rotkon reunalle, ollakseni kaikissa tapauksissa antilooppeja niin lähellä kuin suinkin, otin kauniiksi värjätyn huopani ja kiinnitin sen pyssyni rassiin. Sitten laskin polvilleni, pitäen huopaa siten, että se miltei koko leveydeltään riippui maassa ja täydellisesti minut kaihti. Tietysti tein kaiken tämän niin hiljaa ja varovasti kuin suinkin. Tiesin, ettei ainoastaan suurukseni, vaan kentiesi henkenikin riippuisi yritykseni menestymisestä.

Eipä viipynyt kauan, kun ilokseni huomasin, että pyydykseni luultavasti pian tulisi näyttäytymään tehokkaaksi. Vaikka arin kaikista eläimistä, on antiloopilla eräs pitkälle kehkeytynyt ominaisuus: uteliaisuus. Jonkun uuden esineen nähdessään voittaa tämä tunne sen arkuuden, ja se lähestyy esinettä hämmästyneen näköisenä.

Niin kävi tässäkin. Nähtyään tuon kirjavan nelikulman, tulivat nuo viisi antilooppia juosten kiertämällä järven rantaa, pysähtyivät, tuijottivat hetken tuohon esineeseen ja syöksyivät sitte taasen etäämmälle. Pian ne kuitenkin palasivat, tällä kertaa silminnähtävästi suuremmalla luottamuksella ja vilkkaammalla uteliaisuudella. Saatoin kuulla niiden äkilliset nuuskimiset, kun ne kurottivat suipon kuononsa sojoon ja nuuskivat ilmaa. Kaikeksi onneksi puhalsi tuuli suoraan antiloopeista minuun päin; muuten ne olisivat saaneet minusta vainua sekä huomanneet petokseni.

Joukossa oli koiras ja neljä naarasta, joista edellinen oli helppo tuntea koostaan ja haarukan tapaisista sarvistaan, jotka naaraalta puuttuvat. Se näkyi johtavan noita toisia, jotka seisoivat rivissä sen takana, seuraten ja matkien sen liikkeitä. Toisen kerran lähestyessään tulivat ne noin sadan askeleen päähän. Pyssyni kantoi näin pitkälle, ja valmistausin ampumaan. Johtaja oli lähinnä, ja sen tietysti valitsin uhrikseni; tähtäsin ja laukaisin.

Savun haihduttua näin ilokseni kauriin makaavan maassa kuolleena. Ihmeekseni ei yksikään noista muista ollut pamahduksesta säikähtänyt, vaan kaikki seisoivat paikallaan, tuijottaen kuolleeseen johtajaansa silminnähtävästi kovin hämillänsä.

Aijoin panna pyssyyni uuden panoksen, kun varomattomasti nousinkin seisomaan. Tämä teki sen vaikutuksen, jota ei pyssyn pamahdus eikä toverin kuolema saanut aikaan: nuo säikähtyneet eläimet kääntyivät sekä riensivät nuolen nopeudella pois. Vähemmässä kuin kahdessa minuutissa ne olivat kadonneet näkyvistä.

Nyt tuli kysymys, miten pääsisin rotkon yli; aloin tutkia sitä löytääkseni jonkun ylimeno-paikan.

Onneksi löysinkin sellaisen. Kallio oli tässä kummaltakin puolelta särkynyt ja murtunut, joten seinämiä saattoi kiivetä.

Vielä kerran tarkastettuani, että hevoseni oli lujasti kiinni, laskin pyssyni sille paikalle, jossa olin maannut, ja lähdin, ottaen ainoastaan veitsen mukaani. Pyssy olisi vain estänyt minua kiivetessäni.

Onnistuin pääsemään halkeaman pohjaan ja rupesin nousemaan vastaista, jyrkempää seinää. Apunani olivat louhikossa kasvavien setripuiden oksat. Vähän hämmästyen huomasin, että tietä oli ennen käytetty, joko sitten ihmiset tahi eläimet. Rinteellä olevassa maassa oli kuin jalkojen jälkiä, ja kallio oli muutamin paikoin riimuinen sekä pilkullinen. Nämä merkit saattoivat minut ainoastaan hetkeksi arvelemaan, sillä olin liiaksi nälkäinen ajatellakseni muuta kuin syötävää.

Vihdoinkin saavuin kallion reunalle, ja kiivettyäni ylös aavikolle olin pian kuolleen antiloopin vieressä.

Varmaan luullaan, että seuraava toimeni oli polttoaineiden etsiminen, tehdäkseni tulen ja valmistaakseni aamiaisen. Ei suinkaan. Nautin aamiaiseni valmistamatta — raakana.

Siten tyydytettyäni antiloopin kielellä ja parilla lihaviipaleella nälän ensi vaatimukset, tulin herkkusuisemmaksi ja arvelin, että paistaminen parantaisi makua. Sitä varten aijoin juuri ruveta keräämään setrin oksia, kun samassa huomasin jotakin, joka poisti kaiken ruoan halun mielestäni ja saattoi minut kauhusta värisemään.

Se, joka minussa herätti tuommoisen kauhun, oli muuan eläin — kaikkein peljätyin kaikista aavikoiden asujamista: harmaa karhu.

Kun ensiksi huomasin pedon, nousi se ylös rotkosta, aivan samasta paikasta, mistä minä itse. Sen jäljet olin siis nähnyt kiivetessäni. Kun se oli päässyt aavikolle, pysähtyi se ja nousi päristellen takajaloillensa. Jonkun silmänräpäyksen oli se pystössä asemassansa, hieroi päätään ja huitoi ikäänkuin apina suurilla etukäpälillänsä. Se oli todellakin ison apinan näköinen, kuin mikä keltaisenpunainen orang-utangi.

Jos olisin istunut hevosen seljässä, en olisi vihollistani juuri paljon pelännyt. Harmaa karhu on liian hidas saavuttaaksensa hevosta; mutta minä olin jalkaisin, ja eläin olisi saanut minut helposti kiinni, niin nopeana juoksijana kuin itseäni pidinkin.

Olisi ollut jokseenkin ajattelematonta otaksua, ettei karhu kävisi kimppuuni. Tiesinhän, että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekee harmaa karhu hyökkäyksen, ja ettei yksikään Amerikan eläin rohkene mennä taistelemaan sitä vastaan; enpä ole aivan varma siitäkään, voittaisiko leijonakaan tätä julmaa petoa. Ihminenkin karttaa sitä ellei istu hyvän hevosen selässä, ja jos maa ei ole avonainen ja tasainen, jättää varova metsästäjä aina laajan tilan tuolle “vanhalle Efraimille”.

Jos sillä olisi leijonan tahi tiikerin nopeus, olisi harmaa karhu mitä kauhein vastustaja. Kaikeksi onneksi se ei ole mikään puuhun kiipeäjä, eikä se rakasta metsääkään. Tunsin hyvin nämä seikat, ja voihan siis arvata tunteeni, kun olin sen parissa paljaalla puuttomalla kentällä, yksin, jalkaisin, miltei aseetonna.

Kuinka kaduinkaan, ett’en ollut ottanut pyssyä mukaani. Sen hakeminen oli nyt mahdotonta, sillä karhu oli minun ja rotkon välillä. Sellainen yritys olisi ollut suoraan pedon syliin syöksemistä. Huomasin, että tässä ei ollut mitään muuta keinoa kuin hirveä taistelu — taistelu puukolla.

Epätoivo, joka hetkeksi oli hervaissut voimani, jännitti ne jälleen, ja kääntyen hirveätä vihollista vastaan olin valmis sitä kohtaamaan. Se ei myöskään antanut kauan itseänsä varrota. Lakattuaan minua tirkistelemästä laskeusi se nelin kontin, päästi hirveän mörinän ja syöksyi päälleni, kita auki.

Olin päättänyt varrota sen hyökkäystä, mutta kun se tuli lähemmäksi, ja minä näin sen suuren, laihan ruumiin, sen pitkät koukkuiset kynnet, isot, välkkyvät hampaat ja säkenöivät silmät, muuttui päätökseni; uusi ajatus oli äkkiä juolahtanut mieleeni; minä käännyin ja pakenin.

Ajatukseni oli, että ottaisin vastaan viholliseni vedessä… syvässä vedessä. Siitä olisi minulle etua. Kentiesi ottelu silloin kävisi tasaisemmaksi, kentiesi voisin sukeltamalla päästä pakoon, ja jos en voisi sitäkään, ei asiani tulisi entistä huonommaksikaan.

Riensin putamalle. Sinne päästyäni syöksyin hetkeäkään epäilemättä veteen: se ulottui polviin saakka. Kahlasin putaman keskelle: se tuli syvemmäksi, kuta kauemmaksi pääsin; pian nousi vesi vyötäisiin saakka. Vilkaisin levottomana taakseni; karhu seisoi rannalla. Ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin sen pysähtyneen ja näyttävän haluttomalta tulemaan perässäni. Sanoin hämmästyksekseni, sillä tiesin, ettei harmaa karhu vettä pelkää; olin nähnyt monen sen heimolaisen uivan syvien järvien ja väkeväin virtain poikki. Mikä siis esti tätä tulemasta perässäni? Sitä en voinut arvata, enkä sitä tässä silmänräpäyksessä koettanutkaan tehdä; ajattelin vain, miten pääsisin ulommaksi ja kahlasin eteenpäin, kunnes tulin putaman keskelle ja seisoin kaulaani myöten vedessä. Uimatta en enää voinut päästä pitemmälle, ja pysähdyin siis. Pidin silmällä vainoojani pienimpiäkin liikkeitä. Se oli jälleen noussut takajaloillensa ja seisoi tässä asennossa minua katsellen, vaikkei se silminnähtävästi aikonut veteen.

Hetken minua katseltuansa, laskeusi se taasen neljälle jalalle ja alkoi juosta pitkin putaman rantaa, ikäänkuin etsien soveliasta paikkaa, mistä mennä veteen.

Väliämme ei ollut kahtakaan sataa askelta. Se olisi helposti voinut minut saavuttaa, jos olisi tahtonut, mutta jostakin syystä se näkyi olevan haluton. Väliin se teki yrityksen aavikolle, mutta palasi yhä minua katselemaan, ikäänkuin lujasti päättäen, ettei päästäisi minua näkyvistä. Toivoin sen menevän putaman toiselle puolelle, että pääsisin aukeaman yli, mutta se pysyi vain samalla puolella mihin ensiksi oli ilmestynyt, ikäänkuin olisi arvannut aikomukseni.

En tietänyt, kauvanko tätä piiritystä tulisi kestämään, mutta koska hyvin tunsin harmaan karhun leppymättömän luonteen, ei minulla ollut pikaisen pelastuksen toivoa. Jo oli, mikäli voin päättää, kulunut tunti, ja vielä oli asema sama. Aloin joutua epätoivoon. Värisin vilusta. Putama lienee ollut lähde, niin kylmää vettä siinä oli. Värisin, mutta pysyin paikallani. Muuta en uskaltanut. En rohjennut edes läikyttää vettäkään, jotten ärsyttäisi hirveätä vihollistani ja yllyttäisi sitä karkaamaan kimppuuni.

Vihdoinkin minun malttini tuli palkituksi. Karhu oli lopuksikin huomannut kuolleen antiloopin. Ilokseni huomasin karhun raahaavan eläintä rotkoon päin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut kallion taakse.

Uin nyt muutaman sylen, kahlasin sitten hiljaa eteenpäin ja olin jälleen hiekkaisella rannalla. Väristen ja vaatteet märkänä seisoin siinä, epätietoisena, mitä tehdä. En voinut jättää hevostani enkä pyssyäni. Lähtö jalkaisin aavikolle olisi taas ollut samaa kuin meno airoitta vesille. Ja vaikka olisin voinut olla vakuutettu, että hevosettanikin pelastuisin, en olisi jättänyt ratsuani. Siksi oli “Muro” minulle liian rakas. Olisinpa ennen antanut henkeni, ennenkuin eronnut tuosta jalosta eläimestä. Mutta mitenkähän sen luokse pääsisin? Karhu oli ottanut haltuunsa ainoan tien, jota viidakkoon pääsi.

Arvelin etsiä toista ylimenopaikkaa tahi kokonaan kiertää onkalon. Sehän kentiesi olisi parhain keino! Olin juuri lähdössä, kun taas kauhukseni näin tuon hirveän karhun, tällä kertaa kuitenkin sillä taholla, missä “Muro” oli.

Kun sen näin, kiipesi se juuri onkalosta, verkalleen laahustaen lohkareiden yli.

Käsitin hyvin, että se aikoi käydä hevoseni kimppuun. Tämä oli jo huomannut karhun tulon ja näkyi täydellisesti ymmärtävän vaaransa. Olin sitonut sen noin neljänsadan askeleen päähän rotkosta, noin kuudenkymmenen jalan pituiseen lassoon. Karhun huomattuaan se oli jo juossut köytensä kireälle, korskuen ja potkien.

Seisahduin kauhuissani odottamaan, mitä tapahtuisi. Minulla ei ollut pienintäkään toivoa voida auttaa hevostani vähintäkään, en ainakaan tässä silmänräpäyksessä huomannut siihen minkäänmoista mahdollisuutta.

Karhu meni suoraan hevosta kohti, ja sydämeni sykki haljetakseen tuota nähdessäni. Sill’aikaa juoksi hevonen köydessänsä ympäri piirissä, jonka säteenä köysi oli. Sen voimakkaista tempauksista tiesin, ettei ollut vähintäkään toivoa köyden katkeamisesta, ja muistin, kuinka syvään olin lyönyt seipään maahan. Tätä nyt kaduin. Olisin maksanut vaikka mitä, jos olisin voinut katkaista köyden!

Hevonen pysytteli loitolla karhusta laukkaamalla ympäri, samalla kun karhu koetti päästä sen kimppuun mennen piirin halki tahi juoksemalla pienemmässä piirissä. Koko kohtaus oli ikäänkuin sirkus-näytelmä, jossa “Muro” oli juoksija ja karhu johtaja.

Pari kertaa tarttui kireällä oleva köysi karhun jalkoihin ja heitti sen kumoon, laahattuaan sitä ensin muassaan. Tämä näkyi lisäävän pedon raivoa, sillä päästyään jälleen jaloillensa ahdisti se hevosta kaksinkertaisella kiivaudella. Tuo omituinen kohtaus olisi ollut minusta hauska, ellen olisi ollut niin kovin levoton sen päättymisestä.

Kohtausta jatkui muutama minuutti, näyttelijöiden keskinäisen aseman sanottavasti muuttumatta. Aloinpa jo toivoa karhun kuitenkin lopulta joutuvan häviölle ja, huomatessaan hevosen olevan nopeamman, luopuvan yrityksestään, varsinkin kun “Muro” oli antanut sille muutamia potkuja, jotka olisivat masentaneet jokaisen muun päällehyökkääjän; mutta karhu tuli tästä vain raivoisemmaksi ja kostonhimoisemmaksi.

Tällöin muuttui asema toisenlaiseksi. Köysi oli jälleen tarttunut karhuun, mutta sen sijaan, että se olisi koettanut sitä väistää, tarrasi se siihen kynsin, hampain. Luulinpa sen ensin aikovan purra köyden poikki ja juuri tätä toivoinkin, kun hämmästyksekseni näin sen rupeavan lappamaan köyttä ja täten vähitellen mutta varmaan lähestyvän uhriansa. Hevonen korskui kauhistuksesta.

En kestänyt kauempaa. Muistin pyssyni jääneen repeämän lähelle, kappaleen matkaa hevosesta; muistin myös antiloopin ammuttuani ladanneeni sen huolellisesti. Juoksin rotkolle sekä syöksyin alas sen reunaa, kiipesin ylös sen vastakkaiselta reunalta, sain pyssyni ja riensin taistelupaikalle.

Vielä oli aikaa: karhu ei ollut vielä saavuttanut uhriansa, mutta se oli siitä tuskin kuudenkaan jalan päässä.

Lähestyin kymmenen jalan päähän ja ammuin. Kuin leikattuna katkesi lasso samalla, ja hevonen laukkasi hirnuen aavikolle.

Kuten sittemmin huomasin, olin tosin osannut karhuun, mutta en mihinkään arempaan kohtaan, eikä luotini vaikuttanut siihen enempää kuin jos se olisi sattunut heinäsäkkiin. Epätoivo oli antanut hevoselle voimaa köyden katkaisemiseen. Nyt tuli minun vuoroni, sillä heti kun karhu huomasi hevosen päässeen karkuun, syöksyi se höristen kimppuuni.

Minun ei auttanut muu kuin antautua taisteluun. Ei ollut aikaa ladata pyssyä uudestansa. Iskin petoa pyssyn perällä, jonka tehtyäni heitin pyssyn pois ja tartuin hiukan soveliaampaan aseeseen, puukkoon. Hyökkäsin iskeäkseni sen terävällä, notkealla terällä — se oli bovie-puukko — ja peräytyäkseni, kun seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin olevani kiinni. Terävät kynnet repivät lihaani; yksi kämmen tarttui lanteeseeni, toinen painui olkapäähäni, samalla kuin valkoiset hampaat välkkyivät silmieni edessä. Mutta se käsi, jossa pidin puukkoani, oli vapaa, sillä tästä olin painisille ryhtyessämme pitänyt huolta, ja epätoivon kaikella voimalla työnsin tuon terävän aseen ahdistajani kylkiluiden väliin. Annoin piston toisensa perään ja jokaisen tähtäsin karhun sydämeen.

Me kierimme maassa. Punainen hurme peitti meidät molemmat. Näin sitä valuvan pedon huulilta ja iloitsin, huomatessani puukkoni tavanneen sen arimpia paikkoja. Epätoivo ja itsesäilytysvaistoni oli tehnyt minut hurjaksi, mielettömäksi. Taasen tunsin nuo kauheat kynnet ja raatelevat hampaat — taasen sukelsi puukkoni petoon vartta myöten.

Hyvä Jumala! Kuinka monta henkeä sillä onkaan! Eikö se milloinkaan näänny tuon punaisen teräksen pistoista? Aavikko on hurmeinen verestä, ja me vyörymme siinä. Minuun koskee kipeästi… Minä pyörryn.

VIII.

Vanhoja tuttuja.

Luulinpa olevani toisessa maailmassa taistelemassa jonkun hornanhengen kanssa. Ei, näkemäni olennot kuuluvat maan päälle. Olin vielä elossa.

Haavani kirvelevät. Joku sitoo niitä. Hänen kätensä on kova, mutta hänen ystävällinen silmäyksensä ilmaisee minulle, että hänellä on hyvä sydän. Kuka hän on? Mistä hän on tullut? Olen yhä vielä tuolla isolla aavikolla, sen näen selvästi. Missä on kauhea ahdistajani? Nyt muistan hirmuisen ottelumme, kaiken, mitä on tapahtunut, mutta… luulin kuolleeni hänen käpäliinsä. Varmaan olenkin kuollut. Mutta ei; niin se ei voi olla. Minä olen vielä hengissä!

Näen sinisen taivaan, ympärilläni vihreän aavikon. Vieressäni on ihmisolentoja, ja tuolla etäämpänä on hevosiakin.

Keiden käsiin olen joutunut? Keitä he lienevätkin, ovat he kuitenkin ystäviä; he kai ovat pelastaneet minut tuon pedon syleilystä? Mutta miten? Eihän silloin ketään näkynyt. Miten olivat he joutuneet avuksi niin hyvään aikaan? Mieleni teki kysyä, mutta en jaksanut.

Miehet seisoivat yhä kumartuneina puoleeni. Silmäni siirtyvät toisesta toiseen; muutamia hämäriä muistoja herää mielessäni. Nämä kasvot…

Nyt näen ne vain himmeästi… nyt en näe niitä laisinkaan.

Pyörryin uudelleen ja tulin taas tunnottomaksi.

Virottuani jälleen tunsin itseni voimakkaammaksi ja kykenevämmäksi käsittämään, mitä minun lähelläni tapahtui. Näin auringon olevan laskemaisillansa; pariin puuhun kiinnitetty puhvelinvuota varjosti makuupaikkaani. Huopani oli allani, ja pääni lepäsi satulalla, jonka päälle oli levitetty toinen puhvelinvuota. Lähellä paloi valkea, jonka ääressä oli kaksi miestä.

Nuorempi seisoi nojaten pyssyynsä ja katsellen valkeaan. Hän näytti turkiselävien pyydystäjältä, oli kurpposissansa täysin kuusi jalkaa pitkä, ja hänen ruumiinrakennuksensa ilmaisi voimaa sekä saksalaista sukuperää. Hänen käsivartensa olivat pitkät ja voimakkaat, ja hänen kätensä, jotka pitelivät pyssyä, suuret, laihat ja jäntevät. Poskensa olivat leveät ja peitti niitä osaksi tuuhea poskiparta, joka yhtyi leuan alla, samalla kuin yhtä tummanruskea parta reunusti hänen huuliansa. Silmänsä olivat harmaat tahi sinisenharmaat, pienet, somannäköiset ja vakaakatseiset. Hiuksensa olivat vaaleanruskeat ja hipiänsä, joka ennen oli silminnähtävästi ollut valkoinen, oli nyt milt’ei yhtä tumma kuin mestitsin. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kentiesi muinoin kauniitkin. Ne näyttivät rohkeilta, mutta suopeilta, ja ilmaisivat sävyisää sekä jalomielistä luonnetta.

Miehen pukuna olivat nuo hänen ammattilaisillansa tavalliset vaatteet: parkitusta hirvennahasta valmistettu metsäpaita, reisiin asti ulottuvat ja sivusaumasta ripsillä kaunistetut säärykset; kurpposet, jotka olivat oikeata intiaanienmallia, pohjat puhvelinnahasta. Metsäpaita oli vyötetty uumilta, mutta oli rinnuksesta avonainen, joten hänen kaulansa ja osa rintaa jäivät paljaiksi. Hänen rintaansa peitti kuitenkin jostakin hienommasta aineesta — nuoren antiloopin tahi metsäkauriin nahasta — tehty aluspaita. Lyhyt, metsäpaitaan kuuluva kaulus kääntyi somasti hänen olkapäillensä ja oli reunustettu leveällä, samasta nahasta leikatulla reunuksella. Päässä oli hänellä supinnahkainen lakki, jota edestä koristi osa mainitun elävän päänahkaa, samalla kuin sen häntä ikäänkuin töyhtönä laskeusi hänen vasemmalle olallensa. Aseena oli hänellä puukko ja pistooli vyöllä sekä pitkä tuliluikku kädessä.

Hänen toverinsa oli kokonaan toisennäköinen ja erilainen kuin hän sekä muutkin ihmiset. Hän istui valkean toisella puolen, kasvot puolittain minuun käännettyinä, ja pää vajonneena pitkien, laihojen reisien väliin. Hän oli enemmän lianväriseen pukinnahkaan puetun kannon kuin ihmisolennon näköinen, ja jos hänen käsivartensa eivät olisi liikkuneet, olisi häntä voinut siksi luullakin. Mutta sekä hänen käsivartensa että suunsa olivat liikkeessä.

Hänen pukunsa, jos sitä siksi saa nimittää, oli yhtä yksinkertainen kuin huonosti pidetty. Se oli lianruskea, rypistynyt, paikattu ja rasvalla tahrittu vaate, joka muinoin oli ollut metsäpaita, mutta nyt näytti enemmän ylhäältä ja alhaalta auki leikatulta nahkasäkiltä, jonka laitaan hihat olivat ommellut. Siinä oli ollut kauluskin, mutta se oli kaiketi käytetty paikoiksi ja muiksi, koska siitä oli nyt enää tuskin merkkiäkään jäljellä. Hänen sääryksensä ja kurpposensa olivat täysin edellisen mukaiset, ja näkyivät olleen samasta nahasta. Ne eivät enää ulottuneet toisiinsa, vaan jättivät osan nilkasta paljaaksi ja tämäkin oli likaisen ruskea samoinkuin pukinnahkakin. Ei mitään aluspaitaa, liiviä tahi muuta vaatekappaletta ollut huomattavissa, paitsi ahdasta kissannahka-lakkia, joka joskus oli ollut karvainen, vaan oli nyt aivan kulunut ja rasvainen, soveltuen hyvin hänen muuhun pukuunsa. Hänen kätensä, kaulansa ja kasvonsa olivat saaneet noesta ja savesta homeisen vasken värin. Koko mies näytti vaatteineen päivineen ikäänkuin savustetulta.

Hänen kasvonsa ilmaisivat noin kuudenkymmenen vuoden vanhaa miestä. Niiden juonteet olivat jyrkät, hiukan kotkan kaltaiset, ja hänen pienet silmänsä olivat tummat, vilkkaat ja läpitunkevat. Hänen hiuksensa olivat tummat ja lyhyeksi leikatut.

Katsellessani miestä näin hänessä vielä lisäksi jotakin kummallista, hänen omituista pukuansa lukuunottamatta. Hänen päänsä oli eriskummallinen — siitä puuttui jotakin. Mitä? Korvat!

Korvaton ihminen näyttää hirveältä. Se panee ajattelemaan jotakin kauheaa tapahtumaa, jotakin hirveää koston työtä. Se panee ajattelemaan rikosta ja saatua rangaistusta. Mahdollisesti olisin minäkin tuntenut tällaista, jos en sattumalta olisi tietänyt, miten hän oli tullut korvansa menettäneeksi. Minä muistin tuon edessäni istuvan miehen!

Vuosikausia tätä ennen olin nähnyt saman miehen jokseenkin samallaisissa oloissa. Silloinkin oli hän istunut valkean ääressä paistamassa ja syömässä. Hän oli silloinkin samannäköinen: sama rasvaan tahrittu kissannahka-lakki, samat vajanaiset säärykset, sama ruskea pukinnahka peittämässä laihaa ruumista. Kentiesi hän ei ollut riisunut paitaansa eikä sääryksiänsä sitte kun hänet viimeksi näin. Ne eivät kuitenkaan näyttäneet sen likaisemmilta, ja mahdotontahan se olisi ollutkin. Joka kerta oli nähnyt niiden pitäjän, ei voinut ikinä häntä unohtaa. Minä tunsin hänet heti — hän oli Reuben Rawlings eli “vanha Rube”, joksi häntä yleiseen nimitettiin, eräs mainittavimpia turkiseläinten pyydystäjiä. Tuo nuorempi mies oli Bill Garey, toinen kuuluisa mies saman ammatin alalta, vanha Ruben asioimistoveri ja alituinen seurustelija.

Sydämeni riemuitsi, nähdessäni nämä vanhat tuttavani. En ollut tietänyt olevani ystävien parissa.

Juuri kun olin heitä puhuttelemaisillani, kiintyi silmäni hevoslaumaan, ja se, mitä siellä näin, saattoi minut nousemaan.

Siellä oli Ruben vanha, puolisokea, pystyluinen, pitkäkorvainen mustangitamma. Sen laihan, harmaanruskean, jouhettoman hännän ja aasiin vivahtavan haamun minä vallan hyvin muistin. Siellä oli myöskin Gareyn iso, vankka hevonen ja oma juoksijani “Muro” lie’assa toisten parissa. Se oli minulle iloinen ja odottamaton seikka, koska olin ollut levoton sen takaisinsaamisesta. Mutta “Muron” näkeminen ei tässä minua hämmästyttänyt, vaan eräs toinen, hyvintunnettu eläin. — Erehdyinköhän minä? Olikohan se vain kangastusta? Valehtelivatkohan taasen silmäni tahi mielikuvitelmani? Ei! Se oli todellisuutta. Siellä se oli — tuo aavikoiden valkoinen juoksija!

Hämmästys sekä se voimainponnistus, jonka olin tehnyt istumaan noustessani, herpaisivat minua, ja menin jälleen tainnoksiin. Se oli vain silmänräpäyksen kestävä pyörtymys, ja kun pian jälleen toinnuin, sanoin, ojentaen käteni:

— Rube! Garey!

— Ahaa, joko toinnutte, nuori herra. Se on oikein; mutta malttakaahan… maatkaa aloillanne hiukan… älkää olko levoton; te voimistutte pian.

— Ottakaa tästä kulahdus, sanoi toinen jörösti ja ystävällisesti, ojentaen pienen taskumatin, jonka vein huulilleni.

Siinä oli el Pason paloviinaa, ja tuon väkevän, mutta hyvän juoman pikainen vaikutus oli, että hermoni vahvistuivat ja minä rupesin kykenemään puheisille.

— Huomaan teidän vielä meidät muistavan, kapteeni, sanoi Garey, nähtävästi iloissaan.

— Totta kai, vanha toveri… kai minä teidät tunnen.

— Emme mekään ole teitä unohtaneet… olemme teistä usein puhelleet. Olemme usein mietiskelleet, mitä teistä on mahtanut tulla. Kuulimme, näette, teidän jälleen palanneen uutisasumuksille ja saaneen hiukan rahaa, jopa oli täytynyt vaihtaa nimikin niitä saadaksenne…

— Vähät nimestä! keskeytti Rube. — Vaihtaisin omani millä hetkellä hyvänsä tupakkahiutaleeseenkin.

— Ei, kapteeni, jatkoi nuorempi turkiseläinten pyydystäjä, huolimatta
Ruben keskeyttämisestä, — ei kumpikaan meistä ole teitä unohtanut.

— Niin, emmepä olekaan! lisäsi Rube painokkaasti, — teitäkö unohtanut… unohtanut sitä nuorta miestä, joka luuli vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho! ho! Bill vasta nauroi, kun kerroin hänelle tuon luolassa tapahtuneen seikkailun! Bill-poikani! Enpä ole eläissäni nähnyt sinun niin nauravan. Vanhaa Rubea harmaaksi karhuksi! Hi! hi! hi!… Ho! ho! ho!

Ja nyt purskahti tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä miltei minuutin kestävään nauruun, jonka jälkeen hän jatkoi:

— Sepä oli kummallinen pelastus… eikö niin, nuori herra? Te pelastitte vanhan nahkani sillä kertaa, enkä minä aijo sitä unohtaa; ei, hirttäkää minut, jos sen teen.

— Te olette maksaneet velkanne; te olette pelastaneet minut karhun kynsistä.

— Kentiesi yhdestä karhusta, mutta siitä toisesta te itse autoitte itsenne. Kova ottelu teillä kuitenkin lienee ollut, ennenkuin se kanalja hellitti?

— Kuinka! Oliko täällä kaksi karhua?

— Katsokaapas tuonne! Onhan siinä pari, vai kuinka? vastasi turkiseläinten pyydystäjä, osoittaen tulta kohti.

Kellettihän siinä kaksi kuollutta karhua maassa,, kumpikin nylettynä ja osaksi lihattuna.

— Taistelin vain yhtä vastaan.

— Olipa siinä kylläksi kerrakseen ja vielä vähän liikaakin, arvelen.
Eipä moni liikuta huuliansa oteltuaan harmaan karhun kanssa. Oh!
Kylläpä teillä lienee ollut tappelemista, masentaessanne pedon?

— Tapoinko minä sen siis?

— Sen totta tosiaankin teitte. Billin ja minun tullessa ottelupaikalle oli karhu kuollut kuin suolattu silli. Luulimme, ettei teidänkään laitanne ollut paljoa paremmin. Makasitte siinä karhua syleillen ikäänkuin kaikessa ystävyydessä olisitte nukkuneet, kuten lapset metsässä; puuttui vain, ett’ette olleet lehvillä peitetyt. Mutta teidän hurmeenne peitti sen sijaan aavikkoa monta jalkaa ympäriinsä. Teissä ei ollut niinkään paljon punaista, että se olisi riittänyt iilimadonkaan suurukseksi.

— Entä se toinen karhu?

— Se tuli rotkosta jälkeenpäin. Bill oli mennyt etsimään tuota valkoista hevosta, ja minä istuin teidän vieressänne, kun näin sen kanaljan pistäytyvän esiin. Tiesin sen olevan naaraan, joka tuli katsomaan, missä vanha Efraim viipyy. Otin siis pyssyni ja ammuin petoa silmään, jolloin sen tallustelemisesta tuli loppu.

— Kuulkaas, nuori herra! En ole mikään lääkäri, enempää kuin Rubekaan, mutta tunnen tarpeeksi haavoja tietääkseni, että teidän on makaaminen hiljaa ja lörpöttelemättä. Onpa teitä kynsitty peijakkaan pahasti, sen teille sanon; mutta tässä ei ole laisinkaan vaaraa, paitsi ettei teillä ole yhtään verta ruumiissanne, joten teidän on vartoaminen, kunnes sitä taasen karttuu. Ottakaa vielä kulahdus pullostani. Kas niin, tule, Rube; jättäkäämme hänet rauhaan. Käykäämme ottamaan palanen karhunlihaa eineeksemme.

Tämän sanottuaan meni tuo nahkoihin puettu mies pois, seuraten vanhempaa toveriansa.

Vaikka olisi ollut vielä paljonkin, mistä hartaasti olisin halunnut saada selkoa, tiesin turhaksi kysellä Rube-vanhukselta enemmän, ja päätin siis tyytyä pakkoon ja olla vaiti.

Pian vaivuin uneen ja nukuin tällä kertaa kauan sekä sikeään. Olipa miltei puoliyö, kun heräsin. Ilma oli tullut kylmäksi, mutta huomasin, ettei minua oltu unohdettu: huopani oli kiedottu kunnollisesti ympärilleni, ja se ynnä lisäpeitteeksi pantu puhvelin talja oli maatessani täysin suojellut minua kylmältä.

Herätessäni tunsin itseni melkoisesti terveemmäksi ja voimistuneemmaksi. Katselin missä toverini olivat. Tuli ei enää palanut; varmaankin oli se sammutettu tahallansa, ettei sen valo pilkkopimeässä herättäisi kenenkään kuljeskelevan intiaanin huomiota. Yö oli selkeä, vaikka ei ollut kuutamoa; sen sijaan oli taivas täynnä loistavia tähtiä, ja näiden valossa vihdoin huomasin nuo molemmat turkiseläinten pyydystäjät. Garey makasi, ja hänen toverinsa oli valveillaan, leiriä vartioimassa. Hän oli liikkumaton kuin patsas, mutta tuo pieni kipene, joka ikäänkuin kiiltomato loisti hänen piipustansa, ilmaisi hänen olevan hereillä. Olisin toivonut asian olevan toisin. Minä halusin selitystä, ja minusta olisi ollut parempi, jos olisin saanut puhella Gareyn kanssa; mutta en malttanut odottaa ja käännyin sentähden Ruben puoleen, kysyen matalalla äänellä:

— Miten saitte minusta tietoa?

— Seurasimme jälkiänne.

— Ah, te seurasitte minua siis uutisasumukselta asti?

— Ei, ei niin kaukaa. Bill ja minä olimme asettuneet viidakkoon, kun näimme teidän laskettavan tuon valkoisen hevosen perässä, ikäänkuin kaikki hornan henget olisivat teitä ajaneet. Tunsin teidät heti, ja niin teki Billkin. “Bill”, sanoin minä; “tuo on se nuori mies, joka luuli minua harmaaksi karhuksi tuolla vuoristossa”, ja tätä muistaessani rupesin nauramaan, että vanhoja kylkiluitani pakotti. “Hän se on, eikä kukaan muu”, vastasi Bill, ja samassa me kohtasimme erään meksikolaisen, joka oli ollut teidän oppaananne, ympäristössä teitä etsimässä. Hän kertoi meille jutun eräästä tytöstä, joka oli lähettänyt teidät pyydystämään tuota valkoista hevosta; se oli joku sennora, jolla oli kiusallisen pitkä nimi. “Lempo vieköön naisväen!” sanoin minä Billille. “Enkö tehnyt niin, Bill?”

Tähän hauskaan kysymykseen Bill, ollen unen horroksissa, örisi myöntävästi.

— No niin, jatkoi Rube, — kun huomasin hameväkeäkin olevan asiassa käsinä, sanoin: “Bill”, sanoin minä, “tuo nuori mies ei tule pysähtymään, ennenkuin saa kiinni hevosen, tahi hevonen pääsee pakoon”. Tiesin teillä olevan hyvän hevosen, mutta tiesin teidän myöskin vainoavan nopeinta eläintä koko näillä aavikoilla, ja sentähden sanoin Billille: “Bill”, sanoin minä, “tuosta tulee pitkä nelistäminen”, ja sitten sanoi Bill: “Se on varmaa se”. Noh, niin, Billille ja minulle lensi päähän se ajatus, että te eksyisitte, sillä me näimme valkoisen hevosen suuntaavan kulkunsa aavikolle. Se ei ole isoin aavikko maailmassa, mutta se on pahin eksyttämään. Nuo kurjat, jotka teitä seurasivat, olivat jo kääntyneet takaisin, jonkatähden Bill ja minä otimme kiinni konimme, ja heti kun olimme ne satuloineet, ajoimme teidän jäljessänne. Päästyämme aavikolle emme nähneet teistä merkkiäkään, paitsi teidän jälkiänne. Näitä me seurasimme; mutta yö tuli paljoa ennen kuin olimme ehtineet tänne puoliväliinkään, ja meidän täytyi pysähtyä auringon nousuun saakka. Aamulla olivat jäljet miltei kadonneet, ja veipä melkoisen ajan, ennenkuin pääsimme repeämän lähelle. “Kas tuosta”, sanoi Bill, “on hevonen hypännyt alas, ja tässä ovat nuoren herran jäljet pitkin jyrkkäystä.” Juuri kun olimme tulemaisillamme teidän jäljessänne, saimme nähdä hevosenne hyvän matkan päässä aavikolla, satulatta ja ohjaksitta. Ratsastimme suoraan sitä kohti ja päästyämme lähemmäksi näimme jotain maassa, aivan hevosen turvan alla. Siinä olitte te itse ja tuo harmaa karhu, kellertäen yhdessä kuin makaava reppurotta-pari. Teidän hevosenne kiljui kuin villikissa, ja alussa luulimme, Bill ja minä, teidän menneen kaiken maailman tietä. Mutta tarkemmin tutkittuamme huomasimme teidän olevan vain tainnoksissa, mutta karhun aivan kuolleen. Tietysti koetimme teitä paikkailla, saadaksemme teidät jälleen voimiinne.

— Mutta hevonen? Tuo valkoinen hevonen?

— Bill vangitsi sen tuolla rotkossa. Se loppuu hiukan kauvempana isoihin kallioihin. Sen me tiesimme, sillä emme ole täällä ensi kertaa, ja Bill seurasi hevosen jälkiä sekä löysi sen eräältä kallion kielekkeeltä, jolle se oli kiivennyt, kiertääkseen virtaa; siitä hän sen lassolla vangitsi ja toi mukanansa tänne. Siinä on nyt koko juttu.

— Ja tuo hevonen, lisäsi Garey nousten, — se on teidän, herra kapteeni. Jos te ette olisi ahdistanut sitä aukeamaan, en olisi voinut sitä niin helposti vangitakaan. Se on teidän omanne, jos tahdotte ottaa sen.

— Kiitoksia, kiitoksia, ei ainoastansa lahjasta, vaan hengestänikin! Avuttanne en ikänä olisi hengissä päässyt tältä paikalta. Kiitoksia, vanhat toverini, kiitoksia!

Vielä kysyttyäni sain tietää noiden molempain pyydystäjäin olevan matkalla sotatantereelle. Raakuus, jota he olivat saaneet kokea erään meksikolaisen rajavartiajoukon puolelta, oli tehnyt heistä Meksikon leppymättömiä vihollisia, ja Rube selitti, ettei hän tyytyisi ennen, kuin olisi “nutistanut parikymmentä noita keltanahkaisia ilkiöitä”. Sodan syttyminen oli antanut näille tuon toivotun tilaisuuden, ja he tulivat nyt kaukaiselta aavikolta ottamaan osaa sotaretkeen.

— Aikomuksenne on siis liittyä sotajoukkoon? kysyin minä.

— Minulla siihen kyllä olisi halua, vastasi Bill, — mutta Rube ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.

— E… en! lausui tämä pontevasti; — ei laisinkaan siihen suuntaan. Aion tapella ominpäin. Näettekö kapteeni, olen koko ikäni ollut vapaa mies, enkä osaa sotamiehen temppuja. Voisin erehtyä tahi tulla tyytymättömäksi johonkin määräykseen, ja sentähden tahdon mieluummin tapella omalla tavallani. Ei — jatkoi hän, — minä en sido itseäni mihinkään. Voisinhan kyllästyä, jolloin karkaisin tipotieheni.

— Mutta, väitin minä, — sotapalvelukseen sitoutumalla saisitte palkan ja ruo’an…

— Lempo huolikoon palkasta tahi ruo’asta! huudahti tue vanha turkiseläinten pyydystäjä, lyöden pyssynperän kiivaasti maahan. — Lempo huolikoon palkasta ja ruo’asta! Kapteeni, minä tappelen ominpäin!

Tämän lausui hän niin voimallisella ja päättävällä tavalla, etten enää tyrkytellyt hänelle neuvojani.

— Kuulkaapa, kapteeni! jatkoi vanha metsästäjä jälleen lempeämmällä äänellä. — Vaikk’en tahdokaan tulla teidän joukkoonne, pyytäisin teiltä kuitenkin sitä suosion osoitusta, että sallitte Billin ja minun olla luonanne ja seurata teitä, mihin tekin menette. Meidän ei tarvitse palvella ruo’asta; me saamme sitä kylläksi, niinkauan kuin Meksikossa on vähänkään metsänriistaa, ja voimmehan me sitte syödä meksikolaisia. Mitäs sanot, vanha poika?

Garey, joka tiesi tämän olevan Ruben mielipilaa, myönsi nauraen, vaikka lisäten, että ennenkuin hän sen tekisi, pitäisi hädän olla kovin suuri.

— Sama se, jatkoi Rube, — me emme tule näkemään nälkää. Siis, kapteeni, jos te sallitte meidän seurata näillä ehdoilla, saatte pari tuliluikkua joukkoonne, jotka eivät ammu harhaan… olkaa siitä vakuutettu.

— Riittää! Saatte tulla ja mennä mielenne mukaan. Seuranne on minulle suureksi hauskuudeksi, sitomatta teitä mihinkään.

— Hurraa! Sepä juuri soveltuu meille! Kas niin, Bill! Annapas meille kulahdus taskumatistasi. Onnea ja menestystä Yhdysvalloille! Eläkööt teksaslaiset.

IX.

Kulovalkea.

Parantumiseni kävi nopeaan. Haavani, vaikka olivatkin syvät, eivät olleet vaaralliset ja paranivat pian pita-kasvin mehun vaikutuksesta. Niin sivistymättömiä kuin lääkärini olivatkin, en olisi tässä taudissa voinut joutua parempiin käsiin. Molemmat olivat seikkailijaelämässänsä perinpohjin harjaantuneet haavain lääkintään. Varsinkin osasi vanha Rube aavikon lyhyen rohtokirjan kuin vettä valaen.

Kolmen päivän kuluttua olin kylliksi voimissani noustakseni hevosen selkään, ja, sanoen jäähyväiset leiripaikallemme, lähdimme kaikki kolme matkalle, ottaen mukaamme uljaan vankimme. Se oli vielä kesytön kuin hirvi, ja metsästäjät kuljettivat sitä välissänsä, sidottuna lassolla kumpaisenkin satulaan.

Me emme palanneet vanhoja jälkiämme; toverini tiesivät toisen, lyhyemmän tien, jota kulkien tulisimme pikemmin löytämään vettä, mikä onkin pääasia aavikolla matkustettaessa. Kuljimme enemmän länteen päin, päästäksemme Rio Grandevirralle kappaleen matkaa kylän yläpuolella.

Päästyämme onnellisesti isolta aavikolta ja kuljettuamme vaihtelevan metsämaan läpi, tulimme päivällisen aikaan toiselle, jokseenkin laajalle aavikolle. Se oli sellainen, jota metsästäjät nimittävät “yrtti-aavikoksi”, jossa rehoittavat kukkivat yrtit, kuten päivännouto, katinnauris, iso ruusu ja muut pitkät, yksivuotiaat kasvit, taajassa ja kietoutuneina villiherneen ja muiden köynnöskasvien lonkeroihin. Nyt ei näkynyt ainoatakaan kukkaa; ne olivat kaikki kukoistaneet, vaalenneet ja kuihtuneet, kentiesi ihmissilmän näkemättä, ja vain paahtavan auringon polttamat, kuivuneet varret olivat jäljellä. Ne kahisivat ja taittuivat pienimmästäkin koskettamisesta, samalla kuin niiden siemenkopit levittivät sisältöänsä ikäänkuin sadetta kuohkeaan maahan.

Sen sijaan, että olisimme ratsastaneet aavikon poikki, kuljimme pitkin sen laitaa ja saavuimme vähän ajan kuluttua erään virran rannalle.

Olimme kulkeneet ainoastaan lyhyen matkan; mutta toverini, jotka pelkäsivät pitemmän ratsastamisen tuottavan minulle kuumetta, vaativat, että jäisimme tähän yöksi.

Virta juoksi ruohoisen laakson läpi; teimme leirimme ison locus-puun siimekseen, riisuimme hevoset ja panimme ne liekaan. Olimme jo sammuttaneet janomme, mutta vaikka olimme jokseenkin nälissämme, ei kuivattu karhun liha tahtonut meistä oikein maistua. Joki näytti meistä hyvin kalaiselta. Gareylla oli sekä onkia että siimoja ja minä esittelin, että rupeisimme onkimaan. Nuori metsästäjä oli pian hankkinut syötit, ja niin heitimme veteen siimamme ja istuuduimme rannalle nykimistä odottamaan.

Kalastaminen ei ollut Ruben mieleen, ja katseltuansa meitä hetkisen välinpitämättömästi, hän lausui:

— Rutto teidän kaloihinne! Haluan mieluummin palasen tuoretta hirvenlihaa, kuin kaikkia Teksaksen kaloja. Lähdenpä katsomaan, enkö saisi minkäänmoista otusta; seutu näyttää anteliaalta, mitä hirviin tulee.

Näin sanoen heitti vanha metsästäjä pyssyn olallensa ja poistui pitkin virran vartta.

Garey ja minä jatkoimme onkimista, vaikka huonolla menestyksellä.

Meidän oli onnistunut saada pari kissankalaa, jotka eivät ole juuri maukkaimpia, kun kuului Ruben pyssyn pamaus; se kuului aavikolta, ja me kiiruhdimme ottamaan selkoa, miten ampuminen oli onnistunut.

Rube oli aivan oikein aavikolla, hyvän matkaa leiristä. Hänen päätänsä ja olkapäitänsä tuskin näkyi korkeiden päivänkukkien seasta. Siitä, että hän väliin kumartui, voimme huomata hänen nylkevän jotakin tappamaansa riistaa. Itse eläin oli välillä olevien kasvien peitossa.

— Hän on saanut kauriin, arvelen, lausui Garey. — Puhveleita ei ole viime vuosina kuljeskellut näin kaukana etelässä, vaikka olenkin ampunut niitä joitakuita ylempänä Rio Grandevirran varrella.

Pitemmittä keskusteluitta menimme jälleen purolle, kalastustamme jatkamaan. Olimme varmat siitä, että Rube, jos hän olisi tarvinnut meidän apuamme, olisi antanut meille merkin. Hän kai pian palaisi leiriin saaliinensa.

Olimme juuri huomanneet virrassa olevan runsaasti hopeakaloja, ja mielemme teki pyydystää niitä muutamia päivälliseksi, sillä tiesimme niiden olevan oivallisia ja paljon maukkaampia kuin nuo halveksitut kissankalat.

Vaihdettuamme syötin asetakistani reväistyihin kultanauhanpalasiin, onnistui meidän saada niitä muutamia, ja onnittelimme toisiamme herkullisen aterian johdosta; mutta samassapa keskeytti keskustelumme rätisevä ääni, joka sai meidät kääntymään aavikolle päin.

Edessämme oleva näky sai meidät molemmat yhtaikaa hyökkäämään ylös.
Hevosemme pillastuivat ja hirnuivat pelosta. Syy oli heti selvillä.
Tuuli oli kuljettanut muutamia kipinöitä kuivaan ruohoon. Aavikko oli
jo tulessa.

Vaikka säikähdimme ensin kulon nähdessämme, ei meillä omasta puolestamme ollut mitään peljättävää. Laakson pohjalla, jossa olimme, kasvoi lyhyttä puhveliheinää; ei ollut luultavaa, että se syttyisi, ja jospa niin tapahtuisikin, voisimme helposti päästä pakoon. Suurta vaaraa ei ole palavalla aavikolla, jonka ruoho on harvassa ja lyhyttä. Voipi hyökätä liekkien läpi ilman muuta haittaa kuin että tulee hiukkasen kärvennetyksi tahi tuntee vähän hankaluutta savusta; mutta aivan toinen on asia sellaisella aavikolla, jossa on sankka ja rehevä kasvullisuus. Emme siis pelänneet omasta puolestamme mutta sitä enemmän seuralaisemme; hänen tilansa kauhistutti meitä.

Oliko hän vielä siellä, missä viimeksi hänet näimme. Siinä tapauksessa oli vaara todellakin hirveä, pelastus lähes mahdoton. Olimme nähneet hänet melkein tuhannen askeleen päässä ruohostossa ja vieläpä jalkaisin. Hulluutta olisi koettaa pyrkiä pakoon aavikon vastaiselle puolelle — sinne oli kolme engl. penikulmaa. Vaikkapa hän olisi ollut ratsainkin, olisivat liekit saavuttaneet hänet. Hänen ainoana pelastuksen toivonansa olisi ollut palaaminen leiriin, mutta nyt hän oli liekkien takana; ellei hän ollut lähtenyt paikalta ennenkuin tuli syttyi, oli hänen pelastustiensä tälle suunnalle aivan selvästi katkaistu. Ruoho oli rutikuivaa ja tuulen ajamat liekit syöksivät tuon tuostakin punaisia tulikieliänsä, niellen kuivat varret, käärmeen tavoin kiemurrellen niiden ympärillä ja melkein silmänräpäyksessä ne kuluttaen.

Kamalain aavistusten vallassa riensimme aavikkoa kohti. Tulen ensin huomatessamme oli se levinnyt ainoastansa muutaman askeleen kummallekin puolen puuta, jonka luona leirimme oli. Kun emme nyt olleet aivan sen kohdalla, sillä olimme kulkeneet vähän matkaa puroa alaspäin, emme juosseet leiriin, vaan lähimmälle ylängölle, nähdäksemme toverimme. Päästyämme sinne, noin kahdensadan askeleen päähän leiristä, huomasimme hämmästykseksemme, että tuli jo läheni sitä paikkaa missä seisoimme. Ehdimme vain vilkaista aavikolle, kun tuli rätisten ja riehuen vyöryi aivan edessämme ja liekkiseinällään sulki näköalan. Mutta tämä silmäys oli näyttänyt meille kaikki, täyttänyt sydämemme surulla ja huolella.

Hän oli vielä samalla paikalla, jossa viimeksi näimme hänet eikä näyttänyt koettaneenkaan päästä pakoon. Kentiesi oli hänet estänyt sitä tekemästä varmuus sellaisen kokeen turhuudesta. Tieto, että hän yhtä hyvin voisi kuolla siihen, missä oli, kuin pakoon pyrkiessä joutua liekkien nieltäväksi, oli kiinnittänyt hänet paikalle, epäröivänä ja aristelevana!

Eikö ollut mitään toivoa? Eikö mitään voitu tehdä hänen pelastamiseksensa? Eikö hän itse voinut mitään? Eikö hän voinut polttaa maata ympäriltänsä, ennenkuin tuli ehti sinne? Sellainen keino on usein onnistunut, mutta ei milloinkaan tämänlaatuisella maalla. Kasvullisuus oli liian rehevää ja korkeaa, Garey sanoi sen mahdottomaksi.

Ei ollut siis mitään toivoa? Metsästäjävanhus oli auttamattomissa.

Siellä täällä leimahtivat matalat liekit, heittäytyivät eteenpäin, ahnaina tarttuen uhriinsa.

Jo saavutti hänet niiden kuuma hengitys ja seuraavassa hetkessä täytyi hänen menehtyä!

Jonkunlaisen huumauksen vallassa seisoimme, Garey ja minä, katsellen liekkien etenemistä. Ei kumpikaan lausunut sanaakaan: tuskan tunteet riistivät puhelahjan. Molempien sydän tykytti kuuluvasti. Katsahdin toveriini: hän katsoi koko ajan samalle suunnalle, ikäänkuin tahtoen tunkeutua tulimeren läpi, joka vyöryi yhä kauemmaksi meistä ja lähemmäksi tuota kamalaa paikkaa. Se oli kauhean kuoleman tuskan katse. Yksi ainoa kyynel oli häneltä päässyt ja se vyöryi karkeata, pronssinkarvaista, sellaiseen kosteuteen tottumatonta poskea alas. Leveä rintansa aaltoili lyhyin, nopein, suonenvedon tapaisin henkäyksin.

Kaiken aikaa kuunteli hän lakkaamatta vanhan toverinsa, uskotun ystävänsä kuolinhuudahdusta.

Kauan ei epävarmuus kestänyt, vaikk’ei minkään ihmisäänen kajahdus ilmaissutkaan ratkaisevaa hetkeä. Jospa hän olisi huutanutkin, emme olisi sitä kuulleet. Sen olisi tukahuttanut liekkien rätinä ja onttojen varsien paukkina, kun niihin suljetut höyryt tulen vapauttamina pamahtelivat ikäänkuin kiväärin laukaukset. Jo olivat liekit ehtineet sen paikan ohi, jossa hänet viimeksi näimme, polttaen maan mustaksi. Vaikka savu esti näkemästä kentälle, tiesimme pahimman olevan ohi; onneton uhri oli menehtynyt ja meillä oli vain tehtävänä hänen luittensa etsiminen hehkuvasta tuhkasta.

Tähän asti oli Garey seisonut vaiti ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Nyt kun kaikki oli ohi ja hän varmaan tiesi toverinsa kuolleen, hervahtivat äkkiä hänen jännittyneet lihaksensa, käsivarret valahtivat veltoiksi, kyynel toisensa perästä vierähti poskelle, pää vaipui alas, ja käheällä äänellä huudahti hän:

— Oi, Jumala! Hän on kuollut! Olemme nähneet viimeisen kerran vanhan
Rube-raukan.

En vastannut mitään. Mitä olisin voinutkaan sanoa? Ei minulla ollut mitään lohduttavaa sanottavana. Surin yhtä katkerasti kuin hänkin; vaitioloni oli ainoastaan yhtymistä hänen surulliseen puheeseensa.

Hetken kuluttua lisäsi hän, vieläkin värisevällä äänellä:

— Kas niin, toveri! Ei hyödytä itkeä kuin nainen.

Hän pyyhkäsi pois pari kyyneltä, ikäänkuin olisi niitä hävennyt ja jatkoi:

— Kaikki on mennyttä. Etsikäämme hänen luunsa… jos niistä enää on yhtään jäljellä… ja haudatkaamme ne kristillisesti.

Otimme kiinni hevosemme, hyppäsimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.

Hevoset tupruuttivat hehkuvaa ja suitsuvaa tuhkaa, ja kuumat, tuliset hiilet saivat ne hyppäämään pystyyn. Savu vaivasi silmiämme ja esti meitä näkemästä, pyrkiessämme paikalle, missä viimeksi olimme nähneet metsästäjän ja josta meidän tulisi löytää hänen jäännöksensä.

Paikkaa lähestyessämme huomasimme maassa mustan kasan, joka näytti paljoa isommalta ihmisruumista, ja päästyämme lähemmäksi näimme että se oli kuollut puhveli, luultavasti otus, jonka metsästäjä oli ampunut. Eläin oli samassa asennossa, mihin se oli kaatunutkin, rinnallansa, sääret sojossa ja kyttyrä ylöspäin. Tuo onneton mies oli sen jo milt’ei kokonaan nylkenyt, sillä nahka, joka oli viilletty selkärangasta auki, oli irrallaan selästä ja kupeilta, ja riippui, lihapuoli ulospäin, maassa, peittäen ruumiin ala-osan. Koko nahka oli palannut sysimustaksi.

Mutta missä olivat metsästäjän jäännökset? Niitä ei näkynyt missään. Savu oli jo haihtunut, joten voimme tutkia maanpintaa monta sataa askelta ympäriltämme. Pienemmänkin esineen olisi voinut nyt huomata, mutta mitään ei näkynyt. Aivan puhvelin vieressä oli tosin jotakin, mutta huomasimme ne puhvelin sisälmyksiksi, jotka olivat mustat ja puoleksi kärventyneet.

Missä olivat Ruben luut? Olisikohan hän poistunut paikalta ja kuollut muualla?

Ei; luultavaa ei ollut, että hän oli poistunut. Viimeksi hänet nähdessämme ei hän suinkaan ollut pakenemisen aikeissa, ja hän olisi tuskin ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin liekit olisivat hänet nielleet.

Miten oli siis tämä seikka selitettävä? Olivatkohan hänen luunsa kokonaan palaneet, muuttuneet tuhkaksi?

Hetkisen istuimme ääneti satulassa outojen tunteiden vallassa. Voimme nyt selvään nähdä yli tuon mustan kentän, mutta ei näkynyt mitään, joka olisi ollut ihmisruumiin jäännösten näköistä.

— Ei, lausui Garey, pitkään huoaten. — Vanha Rube-parka! Tuo kirottu tuli on polttanut hänet tuhkaksi, luut ja kaikki. Hänestä ei ole jälellä piipunkopallistakaan.

Suokaa anteeksi! vastasi muuan ääni, joka pani meidät molemmat säpsähtämään, ikäänkuin Ruben henki olisi meitä puhutellut. — Kurkistetaanpas ulos! jatkoi ääni, ikäänkuin se olisi tullut maasta meidän jalkojemme alta. — Rube-vanhuksesta on vielä kylliksi jälellä täyttämään tämän puhvelin vatsan, niin että on suorastaan ahdastakin! Uh! Olenpa milt’ei tukehtumaisillani! Tänne kämmenesi, Bill, ja vedä minut ulos tästä loukusta.

Ihmeeksemme nosti näkymätön käsi puhvelin riippuvaa nahkaa ja sen alta sukelsi ilmoille korvattoman metsästäjän tuttu naama.

Tilanteessa oli jotakin niin hassua, että Garey ja minä purskahdimme kiihkeään nauruun. Nuori metsästäjä makasi selällään satulassaan, antaakseen keuhkonsa vapaasti toimia, ja hänen korkeaääniset naurunpuuskansa panivat hevosemme hyppimään, ikäänkuin ne olisivat odottaneet intiaanien hyökkäystä.

Alussa huomasin Ruben hymyilevän; mutta se loppui pian, kun nauruamme kesti liian kauan.

— Älähän naura liiaksi! huudahti hän. — Kas niin, Bill-poikani!
Otapas ja auta minua, muuten täytyy minun itse kaivautua täältä ulos.
Tämä kirottu aukko ei ole nyt yhtä suuri kuin sisään hiipiessäni. Tule
tänne, poikani, joudu jo! Olenpa puoleksi paistunut.

Garey hyppäsi hevosen selästä, kävi käsiksi toveriinsa ja veti hänet kummallisesta piilopaikastansa. Mutta tuo kunnon metsästäjä oli niin erinomaisen naurettava seistessään siinä punaisena, höyryävänä ja rasvaisena, että Garey ja minä rupesimme uudelleen nauraa hohottamaan.

Kun Rube oli päässyt epämukavasta asennostaan? ei hän piitannut meidän naurustamme vähääkään, vaan veti esiin pitkän tuliluikkunsa, jonka hän oli piilottanut tuon riippuvan nahan alle, katsoi, oliko siihen tullut mitään vikaa ja asetti sen varovasti härän sarville, jonka tehtyään hän alkoi tyynesti nylkeä puhvelia, ikäänkuin sitä ei mikään olisi keskeyttänytkään.

Sillävälin olimme Garey ja minä nauraneet äänemme sorruksiin, ja olimme uteliaat kuulemaan Ruben seikkailujen yksityiskohtia; hetkisen hän oli olevinaan suutuksissaan siitä, että näin olimme toivottaneet hänet tervetulleeksi jälleen elämään. Mutta kun Garey ojensi toverilleen taskumattinsa, jossa oli vielä hiukan paloviinaa, oli ukko pian leppynyt ja suvaitsi nyt kertoa meille tarkemmin kummallisesta pelastuksestansa.

— Te olette molemmat jokseenkin lapsellisia, alkoi hän, — kun voitte luulla, että minä, joka lähes neljäkymmentä vuotta olen tapellut näillä aavikoilla harmaitten karhujen ja intiaanein kanssa, antaisin tuollaisen nuotion surmakseni koitua. Kentiesi se oli kylläkin luonnollista tälle nuorelle herralle, koska hän kerran luuli minua harmaaksi karhuksikin. Hi, hi, hi!… ho, ho, ho! Sanon sen olleen luonnollista hänelle, mutta sinun, Bill, olisi pitänyt tuntea minut paremmin. — Näettekö, jatkoi hän, ottaen vielä pisaran taskumatista, — kun huomasin ruohon palavan, älysin, ettei maksanut vaivaa koettaa paeta. Jos olisin huomannut vaaran ajoissa, olisin kenties juossut tulen edellä ja mahdollisesti ennättänyt pakoon. Mutta minulla oli kiire tämän ruhjaleen nylkemisessä, enkä nähnyt kumarruksissani mitään, ennenkuin rätinä minua varoitti, ja silloin ei ollut enää pakoon pääsemisestä rahtuistakaan toivoa. En tahdo sanoa, etten peljännyt, sillä pelkäsinhän minä ja vielä aikalailla. Luulinpa erään tovin olevani mennyttä miestä. Juuri silloin sattuivat silmäni puhveliin. Olin nylkenyt eläimen puoleksi, kuten näette, ja juolahti mieleeni, että voisin tavalla tai toisella hiipiä sen alle ja vetää nahkan peitokseni. Koetin sitä keinoa ensin, mutta en päässyt mielestäni tarpeeksi peittoon, jolloin siis sen keinon hylkäsin. Sitten keksin paremman tuuman. Enpä viivytellyt leikatessani pois palaa puhvelin rinnasta ja ottaessani ulos sisälmyksiä, enkä myöskään kuhnustellut tunkeutuessani jalat edelläpäin lävestä sisään. Ei minulla myös olisi ollut aikaakaan nuhjustelemiseen, sillä juuri kun olin saanut pääni puoliväliin sisään, tuli valkea loimuten ympärilleni ja kärvensi miltei korvani. Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!

Garey ja minä yhdyimme nauruun.

— Uh, jatkoi vanha metsästäjä naurettuaan kylläksensä, — kyllä se oli rytinää. Tuli karjui ja kiljui, ulvoi ja suhisi, ja ruohot paukkuivat kuin miljoonat pyssyt! Luultavasti olisi savu minut tukehuttanut, ellen olisi onnistunut vetämään nahkaa peitokseni — olin tukehtumaisillani, ennenkuin sain kiinni siitä pahuuksesta. Ja sitten makasin siksi, kunnes kuulin teidän puhuvan tupakkapiipusta, jolloin huomasin kaiken jo olevan ohi. Uh!

Näin huudahtaen päätti Rube kertomuksensa ja ryhtyi taasen puoleksi kärventyneen puhvelin nylkemiseen. Garey ja minä rupesimme häntä auttamaan, ja leikattuamme irti kyttyrän kohdalla olevat kylkipaikat ja muut herkkupalat, palasimme leiriin. Syöden paistettuja hopeakaloja, paistettua härän rintaa, kieltä ja ydintä, ei meillä ollut laisinkaan syytä moittia aavikkojen anteliaisuutta.

X.

Sissijoukko ja sen lähettiläs.

Syötyämme aamiaiseksi mainiolla ruokahalulla puhvelinlihaa ja huuhdottuamme sen menemään raittiilla vedellä, nousimme ratsuillemme ja suuntasimme matkamme erästä kukkulaa kohti, joka hätimiten näkyi aavikon takaa.

Toverini tunsivat hyvin tämän rajamerkin. Se oli suoraan meidän edessämme. Meidän tuli kulkea sen juuritse, jonka jälkeen olisi vielä kymmenen peninkulman matka päämääräämme.

Kukkula oli äärettömän suuren laatikon näköinen. Sen laidat näyttivät etäältä aivan pystysuorilta, ja päältäpäin se oli yhtä vaakasuora, kuin se kenttä, jossa se ali. Lähemmäksi päästyämme huomasimme siitä tummasta juovasta, joka ikäänkuin rintavarustuksena kulki pitkin kukkulan harjaa, siellä kasvavan metsää.

Omituisinta oli kalliossa sen säännöllinen muoto; se oli kaikilta tahoilta noin viisikymmentä jalkaa korkea. Ei kukaan ollut milloinkaan sille noussut, niin ainakin vakuuttivat toverini, jotka seudun hyvin tunsivat.

Olimme lähestyneet sitä noin peninkulman päähän; puhelumme oli lakannut, ainakin mitä minuun tulee, sillä mietiskelin tuota kalliota, ja tutkin sen piirteitä. Äkkiä herätti minut unelmistani Garey seuraavalla vakavalla tiedonannolla:

— Intiaaneja!

— Intiaaneja… Missä?

Kysymykseni ei tarvinnut vastausta. Gareyn katsetta seuratessani huomasin ratsastajarivit, jotka juuri ryntäsivät kentälle kallion takaa.

Toverini olivat hillinneet hevosensa ja pysähtyneet. Noudatin heidän esimerkkiänsä, ja niin istuimme kaikki kolme hiljaa satulassa, katsellen noita äkkiä ilmestyneitä ratsastajia. Tusina oli heitä jo ennättänyt näkyviin ja ratsastivat he nyt meitä kohti.

Olimme vielä lähes peninkulman päässä heistä, ja tältä matkalta on vaikeata, jopa mahdotontakin erottaa valkoista intiaanista. Näiden puku ei usein ole paljonkaan erilainen, ja päivettyminen sekä pöly tekevät, että heistä helposti erehtyy. Vaikka Garey oli sanonut heitä intiaaneiksi, joka olikin otaksuttavalta näissä oloissa, oli se kuitenkin vain arvelua.

— Jos he ovat komanheja, ovat he sotaretkellä, ja heillä on paha mielessä.

Tämä sotaisa heimo, joka asui koko läntisessä Teksasissa ja samoili ympäri erämaata alkaen Rio Grandesta etelässä Arkansas-virtaan pohjoisessa, on vanhimmista ajoista asti ollut teksaslaisen uutisasukkaan vihollinen, ja seikkaperäinen kertomus niiden ryöstöretkistä täyttäisi parikymmentä kirjaa. Mutta retkistään ne eivät ole ehjällä nahalla päässeet. Kostoa ei ole laiminlyöty, ja rajalla asuvien maanviljelijöiden tuliluikut eivät ole olleet tehottomia.

Meksikossa he kohtasivat veltompia kodin ja lieden puolustajia, ja viime vuosisadan edellisellä puoliskolla oli komanheilla vuosittain tapana tehdä sota- ja ryöstöretkiä tämän onnettoman maan luoteisiin seutuihin. Ryövääminen oli tullut heidän pääelinkeinoksensa, sillä tavallisesti palasivat rosvojoukot kotiinsa mukanansa isoja hevos- sekä muulilaumoja, sarvikarjaa ja vangiksi otettuja naisia. Jos nuo lähestyvät ratsastajat siis todellakin olivat komanheja, oli Rube oikeassa: meidän täytyi tapella.

Varmoina tästä emme menettäneet vähääkään aikaa, vaan laskeusimme nopeasti satulasta ja odotimme hevostemme suojassa joukon lähestymistä. Tämä liike vei vain pari silmänräpäystä; ratsastajat olivat vielä etäällä. He ratsastivat rivissä kaksittain. Tämä menettely meitä kummastutti, sillä sellainen ei ollut intiaanein tapa: komanhit eivät milloinkaan kulje kahdessa rivissä. Ratsastajat eivät voineet olla intiaaneja; mutta keitä he sitten olivat?

Äkillinen toivo lennähti mieleeni. Voisivatkohan he olla minun väkeäni, miehiäni, jotka olivat lähteneet minua etsimään? Pitkät keihäät ja liehuvat liput haihduttivat kuitenkin pian tämän luulon: koko amerikalaisessa armeijassa ei ollut yhtään keihästä. He eivät voineet olla uutisasukkaita.

— Uh! huudahti Rube, tarkkaan heitä katseltuaan. — Jos he olisivat intiaaneja, ei heillä olisi partaa eikä olkihattuja. Ei, lisäsi hän lujemmalla äänellä — he ovat keltanahkaisia meksikolaisia!

Kaikki kolme olimme yht’aikaa tulleet samaan vakuutukseen. Ratsastajat olivat meksikolaisia.

Tämä tieto ei tuottanut suurtakaan lohdutusta, eikä aiheuttanut minkäänmoisia muutoksia meidän puolustuspuuhiimme. Meksikolaiset olivat, kuten hyvin tiesimme, meidän verivihollisiamme.

Lähestyvä joukko oli sillävälin jatkanut ratsastamistaan suoraan meitä kohti ja oli nyt milt’ei suorassa linjassa meidän ja kallion välillä. Mutta päästyään noin tuhannen askeleen päähän teki se jyrkän käännöksen vasempaan, ikäänkuin aikoisi käydä kimppuumme takaapäin.

Tämä liike saattoi meidät tietysti joukon kylkeen, ja me voimme nyt selvästi erottaa ratsastajain puvut ja aseet. Milt’ei kaikilla oli leveäreunaiset hatut, nuttu, vyöhine ja säärykset. Paitsi keihäitä, lassoja ja tuliluikkuja voimme myöskin huomata sapeleja ja puukkoja, — meksikolaisen uutisasukkaan tavallinen ase. Heidän pukunsa samoinkuin jonkinlainen säännöttömyys heidän liikkeissänsä ei sallinut pitää heitä vakinaisena väkenä. He olivat varmaankin sissejä tahi suorastaan rosvoja.

Ratsastettuansa milt’ei puoliympyrän ja pysyen yhä saman matkan päässä, kääntyi joukko äkkiä meihin päin ja pysähtyi.

Tähän asti olimme olleet epätietoisia näiden kiertävien liikkeiden tarkoituksesta. Nyt selveni kaikki: he olivat pysähtyneet meidän ja auringon välille! Tämä osoitti, ettemme olleet tekemisissä tavallisen vihollisen kanssa. Tältä taholta hyökkäämällä tulisi sillä olemaan suurta etua, sillä meille kävisi tähtääminen vaikeaksi, kun aurinko, joka oli alhaalla taivaanrannalla, paistoi meitä suoraan silmiin.

Toverini olivat nureissaan taitavasti tehdystä kepposesta, vaikk’emme, jos olisimme aavistaneetkin tuon liikkeen tarkoituksen, olisi voineet sitä estää.

Meille jäi kuitenkin sangen vähän miettimisen aikaa; näimme ratsastajien liikkeistä, että he valmistausivat hyökkäykseen. Me tiesimme, ettei meillä ollut muuta keinoa kuin tapella, tahi antautua vangiksi, vaikk’ei yksikään meistä ajatellut tuota viimeksimainittua. Omasta puolestani olisin yhtä mielelläni ampunut luodin otsaani. Virkapukuni oli ilmaissut minut vihollisilleni, ja tiesin että jos joutuisin vangiksi, minut hirtettäisiin, tai hirttopuun puutteessa ammuttaisiin. Tovereillani oli myös syytä uskoa, että heitä odottaisi sama mutkaton menettely; kumpikaan heistä ei ajatellutkaan antautua vapaaehtoisesti.

Vaikka vihollisia olikin enemmän, tiesimme, ettei taistelu tulisi kovinkaan epätasaiseksi. Jokainen meidän tulitikuistamme osui varmaan mieheensä, ja ennenkuin vihollinen pääsisi pistoolin kantomatkalle, olisi noista kahdestatoista hyökkääjästä jäljellä ainoastaan yhdeksän. Näidenkin varalta olimme hyvin varustetut. Gareyllä ja minulla oli kummallakin kuusipiippuinen revolveri, ja Rubella oli niitä kaksi.

— Seitsemäntoista laukausta ja sitten puukkomme hätävarana! huudahti
Rube riemuiten, tehtyämme tämän pikaisen laskun ampumavaroistamme.

Vihollinen ei vielä näyttänyt mitään lähestymisen aikeita. Huudoistansa huolimatta näkyivät ratsastajat epäilevän hyökätä meidän kimppuumme. Väliaika ei jäänyt käyttämättä: me muodostimme nelikulmion.

Kentiesi tälle naurettaneen; mutta niin teimme. Hevosiamme oli neljä, villihevonen lukuunotettuna. Garey, joka ratsasti kuin intiaani, oli kesyttänyt sen äskeisessä leiripaikassamme, ja nyt se oli aivan nöyrä ja alamainen.

Nuo neljä eläintä sidottiin lujasti pää päähän, lautanen lautaseen, joten kukin niistä oli nelikulman yhtenä sivuna. Tämän sisässä me olemme itse, joten ainoastansa päämme ja jalkamme näkyivät ulospäin.

Tuskin oli kaikki järjestyksessä, ennenkuin käsky: “eteenpäin” kuului.
Torvea toitotettiin hurjasti ja käheä ääni huusi:

— Käykää kimppuun! Silmänräpäyksessä oli ratsujoukko liikkeessä.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin heidän rivinsä taittui siten, että parhaimmalla hevosella varustetut ja rohkeimmat ryntäsivät toisten edelle.

— Noita kolmea ensimäistä! huudahti Rube jyrkällä äänellä — noita kolmea ensimäistä! Se heidät pysähdyttää, ellen erehdy. Kas niin, pojat! Silmät auki! Kieli keskelle suuta!

Äkkiä muuttuivat Ruben kehoitukset hämmästyksen huudahduksiksi, joita seurasi pitkäveteinen vihellys. Lähin ratsastajista oli pysähtynyt, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt pyssyn kantomatkallekaan, ja toiset noudattivat mielellään hänen esimerkkiänsä. Oli selvää, ettei tämä kaikki ollut heille mieluista nyt, kun olivat kylläksi lähellä näkemään heitä kohti tähdättyjen tuliluikkujemme mustat ontot reijät.

— Kurjat pelkurit! huusi Rube nauraen ivallisesti. — Halloo! jatkoi hän vieläkin kovemmalla äänellä ja kääntyen sisseihin päin: — Mitä te täältä tahdotte? Miksi ette ryntää päällemme?

En tiedä ymmärsivätkö he Ruben kysymyksen, mutta siihen vastattiin:

— Amigos! Somos amigos! (Me olemme ystäviä!) huudahti yksi ratsastajista, nähtävästi joukon päällikkö.

— Ystäviä! huudahti vanha turkiseläinten pyydystäjä, joka osasi kylliksi espanjan kieltä ymmärtääksensä amigos-sanan merkityksen. Kauniita ystäviä todellakin! Uh! Luuletteko meitä sillä tavoin pettävänne? Pysykää vain etäällä, tahi ijankaikkisen maanjäristyksen nimessä minä kellistän ensimäisen, joka tulee pyssynkanto-matkalle.

Päällikkö näkyi nyt matalalla äänellä puhelevan erään ratsastajan kanssa, joka kentiesi oli hänen luutnanttinsa. He näyttivät keskustelevan jostakin uudesta hankkeesta. Hetken perästä puhutteli päällikkö meitä jälleen, kuten ennenkin, espanjan kielellä.

— Me olemme ystäviä! hän lausui; — me emme aio mitään pahaa. Todistaakseni sen käsken miesteni peräytyä, samalla kuin luutnanttini tulee tapaamaan teitä puolueettomalle alueelle. Teillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan?

— Ja mitä tämä hyödyttää? kysyi Garey, joka puhui sujuvasti espanjankieltä. — Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Mitä kaikki tämä merkitsee?

— Minulla on teille hiukka sanomista, vastasi meksikolainen — ja teille, herra, varsinkin. Mutta en soisi toisten sitä kuulevan.

Tämä odottamaton puhe hämmästytti meitä kaikkia. Mitähän tuo mies Gareysta tahtoi? Tämä ei häntä tuntenut eikä ollut koskaan ennen, kuten hän sanoi, nähnyt “tuota neekeriä.” Kentiesi Garey kuitenkin erehtyi; aurinko paistoi hänen silmiinsä, ja meksikolaisen syvään otsalle painettu hattu teki hänet kentiesi tuntemattomaksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme, että Garey suostuu esitykseen. Siinä ei ollut mitään vaaraa. Voisihan Garey helposti palata, ennenkuin he ennättäisivät tehdä hyökkäystä hänen kimppuunsa, ja Rube sekä minä suojelisimme häntä pyssyillämme.

Keskusteluihin päätettiin siis ryhtyä, ja ehdot määrättiin meidän puoleltamme tarpeellisella varovaisuudella. Ratsastajain, paitsi päällikköä ja hänen luutnanttiansa, piti peräytyä tuhannen askeleen päähän. Päällikön piti pysähtyä siihen, missä hän oli, ja puolitiessä hänen ja meidän välillämme piti Gareyn ja luutnantin kohdata toisensa, molemmat jalkaisin sekä aseettomina.

Päällikkönsä käskystä sissijoukko poistui. Luutnantti hyppäsi hevosen selästä, laski aseensa maahan ja lähestyi tuota sovittua paikkaa, jossa Garey, samoin aseetonna, häntä jo odotti.

Keskustelu alkoi. Se ei tullut pitkäksi. Neuvottelu, jota meksikolainen pääasiallisesti näkyi hoitavan, pidettiin matalalla äänellä. Rube ja minä näimme hänen usein osoittavan meitä, ikäänkuin olisimme olleet hänen puheensa esineinä. Äkkiä keskeytti hänen puheensa Garey, joka kääntyi ympäri ja huusi englannin kielellä:

— Halloo, Rube! Mitähän luulet tuon konnan tahtovan?

— Mistäpä minä sen tietäisin? vastasi Rube. — Mitä hän tahtoo?

— Hän, vastasi Garey suuttumuksesta värisevällä äänellä, — hän tahtoo, että me jättäisimme heidän käsiinsä kapteenin, ja sanoo, että siinä tapauksessa sinä ja minä saisimme vapaasti mennä.

Nuoren metsästäjän nauraessa kuulin Ruben heikosti viheltävän.

— Onko asia niin? — jupisi hän, jonka jälkeen hän huusi: — No, mitä olet vastannut hänelle, Bill?

— En vielä mitään, vastasi tämä rivakkaasti, mutta — puukkoako tapailet, lurjus!

Näin Gareyn käsivarren nousevan, tuo mahdoton nyrkki puristuksissa, ja putoavan kuten rautamoukarin meksikolaisen naamaan; lyönnistä hermottomana kaatui mies maahan.

Tämä odottamaton keskustelujen päättyminen sai meksikolaiset ratsastajat päästämään äreän huudahduksen ja odottamatta käskyä ryntäsivät he päällikkönsä luokse sekä laukaisivat pyssynsä, kuitenkaan osumatta meihin.

Luutnantti pääsi taas pian jaloillensa, mutta tasapaino hänen sielussansa ei ollut yhtä helposti saavutettu. Viha voitti hänen viisautensa, sillä muuten olisi hän niin pian kuin suinkin palannut hevosensa ja toveriensa luokse. Sen sijaan kääntyi hän suoraan meihin päin, nosti käsivartensa ilmaan ja pudisti nyrkkiänsä uhkaavalla tavalla, jota liikettä seurasi röyhkeä sanatulva. Hänen sanoistansa erotimme ainoastansa lopun, tuon katkeran ja loukkaavan carajo-sanan, joka raivoisesti sähähti hänen huuliensa välistä.

Tämä kirous oli hänen viimeinen sanansa; hänen pian sammuva henkensä oli tuskin saanut sen hänen huuliltansa, ennenkuin kuulin pyssyn paukahduksen aivan korvani juuresta. Näin tomun pölähtävän meksikolaisen kirjaillusta vyöstä, aivan sydämen kohdalta: näin hänen äkkiä vievän kätensä sille kohdalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaatuvan suin päin maahan, johon jäi liikkumatta makaamaan.

— Tuossa on sinulle carajostasi! huusi ääni vierestäni; — sinun ei tarvitse enää rukoilla minun edestäni, konna… ei, se ei käy päinsä!

Puhuja oli tietysti Rube. Hänen pyssynsä piipusta tuli savua, ja hän panosti asettansa uudestaan.

— Ihoo… ihoo… jatkoi hän, kohottaen julman sotahuutonsa; — tuo vähentää heidän lukuansa, luulen. Onkohan toista tällaista kivääriä! Uh! Olipa se pitkä matka vanhalle aseelle… ja auringon kimallus silmissäni sitä paitsi! Tuo neekeri ärsytti minua, muuten en olisi uskaltanut. Pidelkää hevosianne, pojat, jatkoi hän vakavammalla äänellä; — älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut… henkenne kaupalla, älkää ampuko, ennenkuin minä olen ladannut… henkenne kaupalla, älkää!

— Kaikki valmiina, Rube! huudahti Garey, joka äkkiä oli ryöminyt hevosensa vatsan alitse nelikulmioon ja jälleen tarttunut kivääriinsä. — Kaikki valmiina, vanha veikko! Älä pelkää! Me odotamme.

Rube sai riittävästi aikaa uudestaan lataamiseen, ja meidän kolme tuliluikkuamme pistäysi vielä kerran esiin Gareyn hevosen selän poikki. Tämä loma-aika meitä hämmästytti: olimme odottaneet sissijoukon päällekarkausta kuin tuuliaista. Heidän toverinsa kuoleman olisi pitänyt antaa heille siihen tarpeeksi rohkeutta, niin ajattelimme, mutta erehdyimme: heidän vihansa ilmautui ainoastansa hirmuisena ulvontana, kiivaina eleinä ja huudahduksina. Muutamilla oli kuitenkin nähtävästi halua hyökkäyksen tekemiseen, mutta heiltä puuttui järjestystä; he tarvitsivat johtajaa, ja se, jolle tämä kunnia kuului, näkyi olevan enemmän varovainen kuin urhoollinen.

Sillä väliajalla, joka nyt seurasi, mietin sissipäällikön vaatimusta, että minut luovutettaisiin heidän käsiinsä. Miksi juuri minut? Olimme kaikki yhtä vaarallisia vihollisia, kaikki kolme amerikalaisia tahi teksaslaisia. Senköhän vuoksi, että minä olin arvoasteelta ylempi kuin toverini? Mutta kuinka he voivat tuntea minut? Heidän on täytynyt tietää se jo ennen; he olivat kentiesi tulleetkin juuri minua etsimään!

Äkkiä juolahti ajatus mieleeni — epäluulo, joka oli miltei varmuuden veroinen.

Jos ei aurinko olisi sokaissut silmiäni, olisin jo aikaisemmin saanut selityksen.

Vedin lakinlippuni alemmas, varjostin silmiäni ja tarkastin päällikköä. Hänen keskustellessaan Gareyn kanssa oli hänen äänensäkin jo herättänyt minussa himmeän muiston. Epäluuloni vaikutuksesta katselin yhä suuremmalla tarkkuudella tuon miehen kasvoja. Ne olivat minuun päin käännetyt, ja huolimatta häikäisevistä auringonsäteistä ja hänen syvään painetusta hatustaan tunsin Rafael Ijurran tummat kasvot. Silmänräpäyksessä käsitin asian. Hänpä se tahtoikin minua valtaansa.

Tästä ei enää ollut epäilemistäkään. Epäluuloni oli muuttunut varmuudeksi; mutta sydämeni kiivas sykintä toi mieleeni toisen, tuhatta vertaa kiusallisemman epäluulon, olikohan…

Tukahdutin tunteeni. Liikettä näkyi sissijoukossa, toiminnan hetki oli tullut.

XI.

Pelkoa ja toivoa.

Vaikka vihollisemme taas lähtivätkin liikkeelle, emme enää odottaneet mitään suurenmoista päällehyökkäystä; sopiva aika sen tekemiseen oli mennyt.

— Pelkurit, konnat! jupisi Rube — heillä ei ole rohkeutta karata kimppuun. Kuka on koskaan kuullut puhuttavan rehellisestä taistelusta meksikolaisen kanssa? Huomaan heillä olevan joitakin juonia tekeillä, jatkoi hän vakavammalla äänellä. — Mitä luulet, Bill, heidän hankkivan?

— Luulen, vanha veikko, vastasi Garey, joka hetkisen oli terävästi tarkastellut joukon liikkeitä, — luulen heidän aikovan nelistäen kiertää meitä ja koettavan ampua meitä intiaanein tavalla.

— Olet oikeassa, myönsi Rube, — niin se on. Saat päänahkani, ellei asia ole niin. Katsos! Tuolla he menevät!

Ruben lausuessa viimeisiä sanojansa näimme ratsastajan eroavan pääjoukosta ja nelistävän aavikolle. Olisi voinut luulla hänen aikovan ratsastaa tiehensä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensa. Hevosen tehtyä viisi tahi kuusi hyppäystä, antoi hän sen juosta kaaressa, silminnähtävästi meitä kiertääksensä. Hänen ehdittyään noin kaksikymmentä jalkaa, seurasi toinen ratsastaja perässä; sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes viisi ratsua nelisti meidän ympärillämme kaaressa. Muut kuusi jäivät paikallensa.

Huomasimme noiden viiden jättäneen pois keihäänsä ja ottaneen mukaansa ainoastaan tuliluikkunsa. Tämä ei meitä kummastuttanut; arvasimme vihollistemme tarkoituksen. He aikoivat tehdä vanhan aavikkotempun, turvautua intiaanein vanhaan sotavehkeeseen, jonka me kaikki kolme tunsimme.

Silmänräpäyksessä olimme muuttaneet keskinäisen asentomme. Emme enää olleet rintamassa yhtäänne päin, vaan seisoimme seljittäin, kukin vartioiden kolmannestansa tuosta yhteisestä kaaresta. Näin seisoimme, tuliluikku kädessä, odottaen mitä tuleman piti.

Nuo viisi ratsastajaa olivat pari kertaa nelistäneet ympäritsemme laajassa kaaressa, ja lähenivät nyt meitä kulkien kiertolinjassa. Päästyään pyssynkanto-matkalle, laukaisi kukin aseensa, peräysi sitten takaisin pääjoukkoon, vaihtoi tyhjäksi ammutun pyssynsä ladattuun ja nelisti uudelleen esille.

Kuulimme heidän umpimähkään tähdättyjen luotiensa vinkuvan korkealla päämme päällä. Yksi, joka oli paremmin tähdätty, sattui kuitenkin Ruben tamman reiteen ja sai hevosen ankarasti hirnumaan sekä potkimaan. Vahinko oli itsessään vähäpätöinen, mutta se osoitti mitä meillä oli odotettavana; mitä suurimmalla levottomuudella näimme ratsastajain taasen alkavan kiertokulkunsa.

Kentiesi joku ihmettelee, miksi emme vastanneet heidän ampumiseensa. Kantoivathan meidän pyssymme yhtä kauas kuin heidänkin. Miksi emme niitä käyttäneet, ratsastajien ollessa pyssynkantomatkalla? Tämä toimettomuus voi näyttää kummalliselta, mutta se on helppo selittää.

Nuo viisi, jotka ympärillämme karkuuttivat, olivat maailman parhaita ratsastajia ja epäilemättä joukon etevimpiä. Ei Arabiassa eikä Parisin ja Lontoon parhaimmillakaan kilpa-radoilla olisi voinut tavata heitä etevämpiä, tuskinpa heidän vertaisiansakaan, sillä nämä miehet suorastaan elävät satulassa. Niinpian kuin joku heistä lähestyi tuota vaarallista ympyrää, jota meidän tuliluikkumme puolustivat, katosi hän hevosensa taakse. Silmänräpäyksen sattuivat jonkun kasvot näkymään, peittyäksensä seuraavassa hetkessä tuliluikusta lähteneeseen savupilveen. Saattoipa nähdä kiväärin piipun välkkyvän hevosen rinnan alta samalla kuin tulivirta syöksyi pyssystä ja osoitti ratsastajan tähdänneen ratsunsa kaulan alatse, sen ollessa täydessä laukassa.

Niin hyviä ampujia kuin minä ja toverini olimmekin, ei näiden liikkeiden aikana ollut yhtään silmänräpäystä, jolloin olisimme saaneet sattumaan kehenkään noista viidestä ratsastajasta. Linnun ampuminen lennosta olisi ollut helpompaa. Heidän hevosensa olisimme kentiesi voineet ampua, mutta tämä ei olisi vastannut sitä vaaraa, joka olisi syntynyt, jos yksikin kivääri olisi ollut lataamatta. Emme uskaltaneet tuhlata ainoatakaan luotia hevosiin. Tiesimme, että vihollisemme juuri halusi meidän ampuvan kiväärimme tyhjiksi, vaikkapa joka laukaus olisi sattunutkin hevoseen. Vielä tiesimme, että niin pian kuin he olisivat tämän tarkoituksensa saavuttaneet, nuo toiset kuusi, jotka jo olivat lähestyneet niin pitkälle kuin heidän turvallisuutensa salli, ryntäisivät meidän kimppuumme edestäpäin, laukaisisivat pyssynsä ja käyttäisivät sitten menestyksellä lassoansa, asetta, joka kantaa pitemmälle kuin pistooli ja jota nuo miehet käyttävät paljon suuremmalla varmuudella kuin kivääriä tahi revolveria. Tämän kaiken tiesimme, ja siksi laiminlöimme ampumisen, niin kiusallista kuin tämä Pakollinen toimettomuus olikin.

Jälleen tulivat nuo viisi ratsastajaa nelistäen ja laukaisivat taasen kiväärinsä, mutta tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Luoti sattui Gareyn olkapäähän, jotta palanen hänen metsästysmekostaan irtautui ja verta purskahti näkyviin, samalla kuin toinen luoti vinkuen meni vanhan Ruben poskitse, tehden repeämän hänen kissannahkalakkiinsa.

— Hurraa! huusi vanha metsästäjä, painaen kädellänsä sille kohdalle, mistä luoti oli häntä raapaissut. — Tuopa piti koko läheltä! Eipä paljoa puuttunut, ettei se vienyt minulta toista korvaani. Hi, hi, hi!… Ho, ho, ho!

Hän huomasi samassa Gareyn olkapäästä vuotavan veren, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä hänen lausuessaan:

— Taivaan nimessä! Oletko haavoitettu, Bill? Sano, poika!

— Ei se mitään, vastasi Garey rivakasti — ei mitään, paljas naarmu vain.

— Onko se varma?

— Aivan.

— Elävän villikissan nimessä! huudahti Rube totisella äänellä, — emme voi olla tässä kauempaa. Mitä meidän on tekeminen, Bill? Mietippäs poika!

Samassa juolahti päähäni muuan ajatus.

— Miksi emme mene tuon kallion juurelle? Siellä he eivät voi meitä kiertää. Selkä vuoreen päin ja hevoset edessämme voimme olla huoleti tuosta roistojoukosta. Voimme rynnätä sinne helposti.

— Päänahkani uhalla, kapteeni on oikeassa! — lausui Rube. Se neuvo sattui juuri naulankantaan!

— Sattui, sattui se! vakuutti Garey — kantaanhan se sattui! Älkäämme menettäkö hetkeäkään! He tulevat taas tuossa tuokiossa. Kas tuolla!

Tämä sananvaihto oli kestänyt ainoastaan muutaman sekunnin, ja ennenkuin ratsastajat, jotka olivat menneet hakemaan uusia kiväärejä, olivat ennättäneet kolmannen kerran palata, olimme me tehneet päätöksemme, irroittaneet hevosemme ja olimme valmiit nousemaan satulaan.

Meidän valmistuksemme tehtiin niin hiljaa, että vihollinen silminnähtävästi ei aavistanut mitään pahaa, vaan jätti meille tien kalliolle aivan auki. Seuraavana minuuttina olisivat nuo viisi ratsastajaa meidät kuitenkin kiertäneet, joka tietysti olisi tehnyt asemamme toisellaiseksi.

— Joudu, Rube, huudahti Garey, — jouduhan, mies, jotta pääsemme matkaan.

— Rauhoitu, Bill, vastasi Rube, joka järjesteli Gareyn hevosen ohjaksia. — Meillä on hyvää aikaa, eivät ne vielä tule. — Kas niin, vanha piika, jatkoi hän kääntyen tammaan päin — me jätämme sinut kappaleen matkaa jälkeenpäin, mutta luulenpa vielä saavani sinut nähdä. He eivät sinua syö, älä sitä pelkää, vanha piika! No niin, Bill, nyt olen valmis.

Aika oli jo täpärällä, sillä ratsastajat laukkaavat esille, meitä jälleen kiertämään.

Silmänräpäyksessä hyppäsimme kaikki kolme satulaan, painoimme kannuksemme hevostemme kupeisiin ja syöksyimme suoraan kalliota kohti. Silmätessämme taakse näimme koko sissijoukon täydellä vauhdilla ajavan meitä takaa, samalla kuin heidän kirkunansa kaikui korvissamme. Iloksemme huomasimme päässeemme heidän edellensä, sillä meidän äkkinäinen lähtömme oli heitä hämmästyttänyt ja pannut heidät silmänräpäykseksi epäröimään. Emme laisinkaan pelänneet, ettemme ehtisi kallion luokse, ennenkuin he saisivat meidät kiinni.

Ratsastimme, kuten sanottu, suoraan kalliota kohti, joka mahdottomana seinänä kohosi tasaiselta kentältä. Näytti siltä kuin aikoisimme ratsastaa suoraan kallion sisään!

Hämmästyksen ja sitten voitonriemun huutoja kuului sekaantuvan kavionkopseeseen.

— Mihin he menevät?… Vaya! Aikovatko he ratsastaa ylös kalliolle…
Carrambo! Hyvä! He rientävät satimeen! kuului vuorotellen.

He olivat meidän ensiksi lähtiessä liikkeelle pelänneet että meillä olisi nopeat hevoset ja että me koettaisimme pelastua pakenemalla; mutta nyt kun he huomasivat, ettei tämä ollut aikomuksemme, päästivät he riemuhuutoja, ja lähestyessämme kalliota näimme heidän taas hajautuvan meidät saartaaksensa. Juuri tätä me olimme aavistaneet ja toivoneetkin.

Nelistimme kallion juurelle, ennenkuin pysähdyimme, laskeusimme äkkiä satulasta, asettausimme selkä kalliota vastaan, nykäisimme hevoset eteemme, ja, pitäen ohjakset hampaittemme välissä, olimme taasen valmiit ampumaan.

Tämä teki nopean vaikutuksen. Takaa-ajajamme pysähtyivät kuin yksi mies, ja muutamat, jotka olivat etummaisina sekä arvelivat tulleensa liian lähelle, kääntyivät ympäri ja nelistivät takaisin.

Uusi asemamme oli meille suuresti edullinen. Voimme nyt kaikki kolme asettua rintamaan, mistä vain vihollinen uhkasi. Ei ollut enää mitään vaaraa meidän saartamisestamme. Sissijoukon voitonhuudot muuttuivatkin pian pettymystä ilmaiseviksi kirouksiksi. Äkkiä heidän äänensä taas kuitenkin muuttui, ja riemuhuutoja kaikui uudelleen.

Pian saimme tietää syyn tuohon muutokseen. Levottomina huomasimme, että neljättäkymmentä uutta ratsastajaa ilmestyi kallion takaa, yhtyen entiseen joukkoon.

Huolimatta tästä lisäyksestä, ei sissijoukon rohkeus kuitenkaan näkynyt vähenevän, sillä he eivät yrittäneet mitään päällekarkausta.

Heti noiden uusien liittolaisten tultua, kulki joukko meidän ohitsemme kaksinkertaisessa rivissä Ja hajaantui eteemme puoliympyrään. Tämä liike oli pian tehty, ja ratsastajat olivat nyt parittain heidän vastassamme; kolme, Ijurra ja kaksi muuta, olivat juuri meitä vastapäätä.

Vihollisen hankkeet olivat selvät: he eivät aikoneet suoranaista päällekarkausta; he tiesivät, ettemme voineet päästä heiltä pakoon, ja olivat päättäneet piirittää meitä vaikkapa siksi, kunnes nälkä ja jano pakottaisi meidät antautumaan. Heidän laskuillansa oli onnistumisen mahdollisuus. Vaikka heillä olikin vähän rohkeutta, oli heillä sitä enemmän oveluutta. Rube tuli sangen huonolle tuulelle nähdessään sissijoukon meidät piirittävän sekä näytti katuvan, että olimme tulleetkaan kallion luokse.

— Tässä me nyt olemme, huudahti hän suuttuneena. — Mitenkähän pääsemme täältä pois? Päänahkani uhalla, Bill, eikö olisi ollut parempi, että olisimme tapelleet heitä vastaan aavikolla, ennenkuin olemme nälästä heikontuneet? Uh! Annappa minulle hiukkanen tupakkata, Bill! Kentiesi se tekee minut vähemmän nälkäiseksi. Uh! tunnenpa vatsani yhtä tyhjäksi kuin vanha tammaluuskani… Mutta katsokaapas sitä tyttöä!

Kohtaus, jonka nyt näimme, saattoi meidät molemmat huolimatta meidän alakuloisuudestamme, purskahtamaan heleään nauruun. Sankari tässä näytelmässä oli Ruben vanha tammaluuska. Meidän oli äsken täytynyt jättää se oman onnensa nojaan ja tietysti luulimme sen tulevan joko ammutuksi tahi otetuksi kiinni, mutta niin ei näyttänyt kuitenkaan käyvän. Päättäen, ettei niinkään helposti herrastansa erkanisi, oli se nelistänyt meidän perässämme. Koska se kuitenkin oli hidas, oli se pian jäänyt meistä jälelle, ja hetkisen oli se sissijoukon keskellä, kenenkään kuitenkaan viitsimättä sitä vangita, se kun oli niin kurjan näköinen.

Vihdoin joutui se koko joukon jälkeen, mutta eipä tämäkään näkynyt muuttavan sen alkuperäistä aikomusta, ja samassa silmänräpäyksessä, kun Rube meille huudahti, mursi se juuri itsellensä tien vihollisen rivien läpi isäntänsä luokse. Siitä päättäen, miten se juostessaan piti turpaansa, näytti se tuntevan hänet hajusta!

Eräs sisseistä, joka näki sen laukkaavan ohitsensa, ratsasti sen jälkeen vangitaksensa sen ja kentiesi anastaaksensa Ruben vanhan satulan, johon oli kiinnitetty muutamia ansoja eläintenpyyntiä varten.

Hevonen, satula, kaikkityyni tuskin maksoivat lassonheittoa, ja samaa näkyi mieskin arvelevan sillä sen sijaan, että olisi käyttänyt lassoansa, ratsasti hän esiin tarttuaksensa elukan suitsiin.

Tämä ei näkynyt kuitenkaan olevan aivan helppo tehtävä. Miehen kumartuessa eteenpäin tarttuaksensa ohjaksiin, päästi vanha koni kimakan hirnunnan, heitti häneen päin takapuoltansa, iskien kavioilla suoraan meksikolaista rintaan.

Tuon pahan “kumahduksen” me kuulimme kaikki; mies horjui satulassa sekä putosi maahan, nähtävästi pahoin loukkaantuneena ja aivan varmaan pari kylkiluuta poikki.

Hevosen hirnuntaan vastasi sen ihastunut isäntä kimeällä naurulla, ja vasta kun tamma oli nelistänyt hänen luoksensa, lakkasi kalliokin kaikumasta hänen ylellisistä riemuhuudoistansa.

— Kas niin… kas niin! Siinäkö olet, vanha piika! huudahti hän, kun elukka pysähtyi hänen eteensä. — Annoitpa sinä hänelle koko paukauksen… sen teit. Hopp, vanha kimo! Terve tultuasi jälleen! Ja minun satulanikin! Hurraa! Eikö tuo elukka ole kaunis! Sen arvo on painonsa majavannahkoja. Niin, sen se on, vanha kuhnustelija. Tätä tietä… kas niin…

Näin sanoen talutti metsästäjä elukan lähemmäksi kalliota ja teki sen ruumiista itsellensä toisen linnoituksen.

Meidän riemumme ei tullut pitkäaikaiseksi; sen keskeytti muuan esine, jonka näkeminen sai meidät uudelleen pelkäämään.

Tämä esine oli iso tuliluikku, jonka eräs noista viimeksi tulleista ratsastajista oli tuonut muassansa. Se näkyi olevan pitkä kivääri eli norsupyssy, jollaista Etelä-Afrikan metsästäjät käyttävät. Ja olipahan lajiaan mikä ase hyvänsä, huomasimme pian suruksemme sen heittävän pari lyijyunssia miltei kahta vertaa pitemmän matkan päähän kuin yksikään meidän pyssyistämme ja riittävällä tarkkuudella, joten luultavasti meidän hevosemme, vieläpä kentiesi me itse olisimme ennen auringonlaskua samaksi ammuttuina.

Olimme ilmeisessä vaarassa. Ensimäisen laukauksen ampuivat he käden varalta; tämä oli kentiesi meille onneksi, mutta ei meitä pitemmältä auttanut, sillä me näimme nyt Ijurran pistävän kaksi keihästä vinoon maahan, joten ne muodostivat ristin soveliaan korkealla ja siten niin varman nojan, kuin ampuja vain voi haluta.

Niin pian kuin kivääri jälleen tuli ladatuksi, asetti Ijurra sen risteykseen ja tähtäsi. Olin vakuutettu hänen tarkoittavan minua tahi hevostani. Jo tuon pitkän mustan pyssyn suunta sen minulle ilmaisi, ja sitä varmisti se, että Ijurra oli ampuja.

Omasta puolestani en mitään pelännyt, olin tarpeeksi suojassa; mutta pelkäsin virkun ratsuni puolesta, joka minua suojasi.

Odotin vapisevin sydämin. Näin sytytysruudin leimahtavan sekä punaisen kielekkeen tunkeutuvan ulos pyssynsuusta ja samalla tunsin raskaan luodin iskun, kun se sattui hevoseeni.

Puun pirstoja lenteli kasvoilleni: ne olivat satulan sirpaleita. Luoti oli mennyt satulanpuun läpi, mutta jalo juoksijani oli vahingoittumaton. Luoti oli kuitenkin sattunut liian likelle, että olisimme voineet olla iloissamme, niin kauan kuin toisia samanlaisia tervehdyksiä oli odotettavissa.

Äkkiä huomioni poistui Ijurrasta ja hänen kivääristänsä, sillä tuo vanha turkiseläinten pyydystäjä oli huomannut jotakin.

Hän oli minun oikealla puolellani, ja näin hänen osoittavan pitkin kallion juurta jotakin sielläpäin olevaa esinettä, vaikk’en voinut nähdä mitä se oli, koska hänen hevosensa seisoivat tiellä; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen rientävän pitkin kallion seinää, samalla huutaen Gareylle ja minulle seuraamaan.

En hukannut aikaa vähääkään, pannessani hevostani liikkeelle, ja Garey riensi yhtä nopeaan perässä omallansa. Emme olleet ehtineet monta askelta, ennenkuin käsitimme toverimme käytöksen.

Tuskin kahtakymmentä jalkaa siitä paikasta, johon ensiksi olimme pysähtyneet, oli iso kallionlohkare. Se oli vuoresta irtautunut möhkäle, joka nyt oli useamman jalan päässä sen juuresta; sen koko ja asema oli sellainen, että sen takana oli hyvää tilaa sekä ihmisten että eläinten suojaksi: siellä oli tilaa meille kaikille.

Me kummastelimme, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, mutta tätä ei ollut ihmetteleminen, sillä lohkare oli aivan kallion karvainen eikä sitä voinut tästä lyhemmältäkään matkalta aivan selvästi erottaa. Sitä paitsi oli huomiomme ollut siitä asti kun tähän pysähdyimme kokonaan toisaalla.

Emme pysähtyneet kauaksi ihmettelemään, vaan jouduttaen hevosiamme, riensimme viipymättä ja ilohuudoin lohkareen taakse.

Pettymyksen ja raivon kirkuna kuului sissijoukon rivistä. He huomasivat heti, ettei heillä enää olisi mitään hyötyä pitkästä pyssystään.

Turvallisempaa pakopaikkaa ei olisi voinut löytyä koko aavikolta. Se oli pieni linnoitus, jossa me voimme vastustaa kahta vertaa lukuisampaa vihollista. Äkillinen katoamisemme oli synnyttänyt uutta häiriötä.

Heidän huudoistansa me voimme ymmärtää toisten mietiskelevän asiaa kummastellen, kentiesi oudomminkin tuntein. Heidän paikaltansa mahtoikin todella näyttää, ikäänkuin olisimme kadonneet vuoreen, sillä lohkaretta ei voinut aavikolta erottaa sen takana olevasta kallion seinästä; muutoinhan olisimme mekin huomanneet sen kallion luokse ratsastaessamme.

Jos meidän vihollisemme tiesivät tästä yksinäisestä lohkareesta, oli ihmeellistä, että he jättivät tien näin varmaan pakopaikkaan avonaiseksi; ja kummallistahan olisi ollut, ellei yksikään heistä olisi siitä tietänyt, varsinkin kun kallio oli eräs seudun merkillisyyksiä. Kentiesi voisi tämän kuitenkin selittää siten, että seutu oli komanhien mieluinen leiripaikka, ja että käynti siellä siis useina vuosina oli ollut vaarallista. Kentiesi ei yksikään niistä urhoista, joita oli edessämme, ollut vuosikausiin uskaltanut liikkua niin pitkälle aavikolla.

XII.

Pakoon.

Jos vihollisemme olivat peljästyneet meidän äkillisestä ja omituisesta katoamisestamme, haihtui pian kaikki salaperäisyys. Päämme sekä pyssyjemme mustat piiput, jotka näkyivät valkoisen kallion yli, olivat pian karkoittaneet heistä kaiken ajatuksen jostakin yliluonnollisesta. Olimme asettautuneet hyökkäystä odottamaan, vaikk’emme sitä enää paljoa peljänneet.

Pari silmää riitti pitämään vaaria piirittäjäin liikkeistä. Garey otti tämän velvollisuudeksensa, jättäen Rubelle ja minulle tehtäväksi miettiä jotakin pakosuunnitelmaa.

Ettei meidän kimppuumme nyt hyökättäisi, oli varmaa. Meillä oli siis kaksi keinoa, joko pysyä siellä, missä olimme, kunnes jano pakottaisi meidät antautumaan, tahi myöskin hyökätä heidän päällensä ja rohkealla ryntäyksellä murtaa heidän rivinsä.

Edellisessä tapauksessa tiesimme janon kohta pakottavan meidät antautumaan. Nälkää emme peljänneet, niin kauan kuin meillä oli hevosemme, mutta janon sammuttamiseksi ei meillä ollut mitään keinoa. Taskumattimme olivat olleet tyhjät jo ennen piiritystä ja olimme oikeastaan olleet menossa eräälle vuoren läheisyydessä olevalle lähteelle, kun vihollinen ensiksi tuli näkyviin. Meillä oli jo silloin jano, ja nyt oli kahakan kiukku ja äsken herännyt ärtymys kiihoittanut tätä tunnetta äärimmilleen. Jano pelotti meitä enemmän kuin vihollinen.

Tuo jälkimäinen keino oli uhkarohkea, ja nyt enemmän kuin ennen, koska vihollistemme luku oli lisääntynyt. Tien raivaaminen näiden rivien läpi ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin antautumista taisteluun koko joukon kanssa, ja kaduimme, ettemme olleet sitä tehneet silloin, kun vihollisia oli vain yksitoista. Hiukka ajatteleminen sanoi meille kuitenkin, että asemamme oli tullut paremmaksi. Voimme tehdä pakoyrityksen pimeässä. Yö jonkun verran meitä auttaisi. Jos meidän onnistuisi rohkealla ryntäyksellä murtaa vihollisen rivi, voisimme päästä pakoon yön ystävällisessä suojassa siinä sekamelskassa, joka kahakassa syntyisi!

Tällä aikeella oli onnistumisen mahdollisuus. Rohkein keino oli selvästi viisainkin, jota voimme käyttää. Se näytti kuitenkin epätoivoiselta. Yksi tahi pari meistä voisi kaatua, mutta ainakin joku meistä pääsisi pakoon, ja olihan sekin parempi kuin epäröidä ja tulla ammutuksi, kentiesi rääsyksikin.

Meillä oli ainoastansa heikkoja avunsaannin toiveita. Tiesin soturieni minua etsivän; mutta he etsivät minua toiselta suunnalta, siltä, josta olin lähtenyt ja joka oli monta penikulmaa syrjään tästä kalliosta. Ja jos he todella olisivat tulleet tätä puolta ajatelleeksi, olisivat he jo käyneet täällä ja palanneet pois. Avun toivo siltä taholta ei siis ollut mikään luotettava.

Mitä minuun tulee, oli minulla tässä silmänräpäyksessä paljon tuskallisempia ajatuksia kuin ne, joita asemamme herätti. Olen jo maininnut, että heti kun tunsin sissien päällikön, minussa heräsi vastenmielinen epäluulo. Sittemmin ei minulla ollut aikaa sitä mietiskellä; itsesäilyttämis-vaisto oli kokonaan vallannut ajatukseni. Nyt palasi tuo kauhea epäluulo täydellä voimallaan.

Mikä oli johtanut Ijurraa minun jäljilleni? Olisikohan se ollut hänen orpanansa, Isolina? Oi, katkera ajatus! Olikohan villihevosen takaa-ajaminen ansa, aijottu erottamaan minut väestäni ja siten saattamaan minut helpoksi saaliiksi sisseille? Kentiesi oli miesteni kimppuun rynnännyt iso vihollisjoukko ja ottanut ne vangiksi! Minä en menettäisi ainoastaan henkeäni, vaan vieläpä kunniani!

Miksi toivoisi hän minun perikatoani? Varmaankaan ei rakkaudesta maahansa ja vihasta vihollisiinsa. Kaikesta päättääkseni, mitä hänestä olin huomannut, ei hänen mielessänsä ollut sellaista ajatustakaan, vaan pikemmin päinvastainen, todellinen isänmaanrakkaus. Voisinkohan minä yksin olla hänen vihansa esineenä? Olisinkohan sanonut tahi tehnyt jotakin, joka olisi herättänyt hänen vihaansa ja aiheuttanut niin julman koston? Mitään tällaista en tiennyt tapahtuneen. Ei, hän ei ollut minua Ijurralle pettänyt! Tämä oli Isolinattakin helposti voinut saada paimenilta tiedon villihevosen takaa-ajamisesta. Hänellä oli ollut kylläksi aikaa joukkonsa kokoamiseen ja minun takaa-ajamiseen. Että hän väijyi henkeäni, siitä olin vakuutettu, sillä aavistin hänen tietäneen minun rakkaudestani Isolinaan, ja tämä sekä se seikka, että olin hänen maansa vihollinen, riitti herättämään hänen leppymätöntä vihaansa. Luin uudestaan Isolinan kirjeen, tarkoin punniten jokaisen sanan. Kummallinen kirje! Mutta kuinka luonnollinen sen kirjoittajalle! Näistä riveistä en voinut löytää rahtustakaan petosta. Ei, Isolina oli syytön!

Näitä miettiessäni seisoin selin kallion lohkareeseen, kasvoni käännettyinä kallioseinään. Suoraan edessäni oli vuoressa ylhäältä alas ulottuva halkeama. Se oli kapea, silminnähtävästi veden kulutuksen muodostama uurros, luultavasti ylängölle keräytyvän sadeveden viemäri.

Vaikka kallio sen kumpaisellakin puolella oli täydellisesti pystysuora, johtui mieleeni, että kukkulalle voisi päästä tältä kohdalta. Tähän asti ei minulla ollut ollut ajatustakaan sinne päin, sillä siitä päättäen, mitä toverini olivat kertoneet, olin ollut täydellisesti vakuutettu, ettei vuoren kukkulalle voinut päästä.

Tutkiessani nyt tarkemmin kallion seinää, varmistuin uskossani, että taitava kiipeäjä suuretta vaikeudetta voisi saada tukea askelillensa ja että pienet, suikertelevat seetripensaat, jotka siellä täällä riippuivat kallion halkeamista, helpottaisivat suuresti kiipeämistä.

En viivytellyt huomioni ilmaisemista tovereilleni. Molemmat näkyivät olevan siitä iloissansa, ja selittivät tarkastettuaan uomaa, ettei yritys olisi mahdoton. Mutta mitä oli meillä tuolla ylhäällä tekemistä? Emme pääsisi pakoon sitä tietä. Ei ollut mitään toivoa voida laskeutua alas toiselta puolen. Vähäistä ennen oli Ijurra ynnä eräs toinen ratsastaja mennyt kukkulan taakse, nähtävästi sitä tutkimaan, voidakseen hyökätä meidän kimppuumme takaapäin. Mutta he olivat palanneet, ja heidän eleensä ilmoitti heidän erehtyneen.

Tosin olisimme me kukkulalla täydellisesti turvassa sissien hyökkäyksiltä, vaan ei janolta, ja tätä vihollista me nyt enin pelkäsimme. Vettä ei ylhäällä voinut olla. Sitäpaitsi olivat hevosemme täällä alhaalla, yksi liikaa syötäväksi, kun tarvis tulisi, ja toiset auttamaan meitä pakoyrityksessämme. Jos kiipeisimme vuoren kukkulalle, piti meidän jättää hevoset. Ei, kiipeäminen tuonne ylös ei olisi meille miksikään hyödyksi; päinvastoin me siten joutuisimme vieläkin suurempaan ahdinkoon.

Tämä oli se masentava loppupäätös, johon Garey ja minä yht’aikaa tulimme. Rube ei ollut vielä lausunut mielipidettänsä. Hän seisoi puoleksi pyssynsä nojassa, jonka perä oli painettu maahan; hänen kätensä piteli pyssyä suun läheltä ja hänen katseensa tähtäsi lakkaamatta sen piippuun. Tämä asema oli hänelle erikoinen, milloin hän tahtoi selvittää jotakin pulmallista asiaa. Garey ja minä tiesimme vanhan miehen tavat ja soimme hänen olla rauhassa.

Useamman minuutin pysyi Rube miettivässä asennossaan virkkamatta sanaakaan tahi vähintäkään liikahtamatta. Lopulta pääsi häneltä hiljainen, mutta iloinen vihellys, samalla kuin hän oikaisi vartalonsa suoraksi.

— Mitä sanot! Mitä nyt, vanha veikko? kysyi Garey, joka tajusi merkin ja tiesi, että vihellys ilmaisi jotakin keksintöä.

— Pitkäkö sinun lassosi on? kysyi Rube.

— Kuusikymmentä jalkaa… runsaasti mitattuna, vastasi Garey.

— Entä teidän, kapteeni?

— Jokseenkin yhtä pitkä… kentiesi muutamaa jalkaa pitempi.

— Hyvä! lausui vanha metsästäjä tyytyväisenä.

— Me petämme sittenkin nuo neekerit… sen me teemme.

— Hurraa sinulle, vanha veikko! Oletko keksinyt jonkun keinon; eikö niin? kysyi Garey.

— Olen maar keksinytkin.

— Anna siis kuulua, toveri, sanoi Garey, huomattuaan Ruben jälleen vaipuneen äänettömyyteensä — tässä ei ole paljon aikaa miettimisiin…

— Aikaa on runsaasti, Bill! Älä ole niin hirveän maltiton. Panen vanhan luuskani kapteenin mustaa vastaan, että me ennen auringon nousua pääsemme pulasta. Lempo mitä melua he tulevat pitämään, huomatessaan loukun tyhjäksi! Hi, hi, hi!… Ho, ho, ho!

Ja tuo vanha syntisäkki jatkoi nauruaan hyvän aikaa yhtä tyynesti ja iloisesti, kuin jos ei vihollista olisi ollutkaan lähimmän tuhannen penikulman alalla. Garey oli menehtyä maltittomuudesta, mutta me tiesimme turhaksi vaivaksi toverimme kiiruhtamisen.

Kun hän vihdoinkin oli lakannut nauramasta, tuli hän totisemmaksi ja näkyi uudestaan pohtivan jotakin suunnitelmaa. Hän puhui itsekseen:

— Billin kuusikymmentä jalkaa, höpisi hän, — ja kapteenin kuusikymmentä on satakaksikymmentä; ja minun… viisikymmentä jalkaani on kaikkiansa sataseitsemänkymmentä, jaha, määrältänsä sataseitsemänkymmentä. Siitä menee kuitenkin osa solmuihin, mutta onhan meillä ohjakset jatkoksi. Uh! Köyttä on liiaksikin, ja sitä jääkin vielä sen verran, että voi hirttää puolikymmentä noita keltanaamoja, jos heitä vain joskus saan käsiini. Ja tahdonpa nähdä, enkö heitä saa. Uh!

Tämän laskutoimituksen aikana oli Rube, sensijaan että olisi tirkistellyt pyssyn piippuun, katsellut vuoriseinää ylhäältä ja alhaalta. Ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, aavistimme me, Garey ja minä, hänen aikomuksensa, mutta emme huolineet sanoa mitään, sillä tuon vanhan metsästäjän ehättäminen olisi ollut anteeksiantamatonta loukkaamista.

— Kas niin, pojat! sanoi hän vihdoin, — näin me tämän asian järjestämme: Ensiksi kiipeämme tuonne ylös, niin pian kuin tulee riittävän pimeä, jotta pysymme salassa. Toiseksi otamme lassot mukaamme tuonne ylös. Kolmanneksi sidomme ne yhteen, ja jos ne eivät riitä, jatkamme niitä parilla ohjaksella. Neljänneksi sidomme köyden pään tuolla ylhäällä puun ympärille ja laskeudumme sitten kallion toiselle puolelle, ymmärrättekö? Viidenneksi, kun kerran olemme aavikolla, menemme suoraan uutisasumuksille. Kuudenneksi ja viimeiseksi keräämme sieltä joukon kapteenin sotureja, palaamme suoraan tänne ja annamme neekereille sellaisen löylyn, etteivät ole ennen mokomassa olleet. Noh?…

Tämä “noh” merkitsi samaa kuin: mitä pidätte ehdotuksestani? Sekä Garey että minä olimme Sen jo itseksemme hyväksyneet, ja ilmaisimme heti kiihkeän myöntymyksemme.

Pikaisen pelastuksen toivo antoi meille uusia voimia, ja ryhdyimme viipymättä panemaan toimeen tuumiamme. Sidoimme yhteen lassomme; nuo neljä hevosta sidottiin päästänsä ohjaksilla toisiinsa sekä siten, että seisoivat kallion lohkareen takana. Sitten vartosimme levottomina yön tuloa.

Tulisikohan edes pimeä?

Rube, joka kerskasi voivansa ennustaa ilmoja yhtä hyvin kuin joku merimieskin, vakuutti yöstä tulevan niin mustan kuin puhvelihärän vatsa palaneella aavikolla.

Ennustus toteutui. Yö tuli synkkänä ja myrskyisenä. Lyijynharmaa pilvipeitto, joka varjosti taivaan, hajosi mustiksi, paksuiksi hattaroiksi, jotka kiitivät pois. Myrsky oli nousemaisillansa, ja jo voi kuulla isojen, raskaiden pisaroiden ropsahtelevan satuloihimme. Kaikki tämä ennusti hyvää, kun samassa salama valaisi koko taivaslaen ja levitti aavikolle loiston ikäänkuin tuhansista soihduista. Tämä ei ollut noita kalvakoita, sinisiä salamoita, joita pohjoisissa ilmanaloissa näkee, vaan huikaiseva leimaus, joka näytti lävistävän koko avaruuden ja kilpailevan päivän kanssa kirkkaudesta.

Sen äkkinäinen ja odottamaton välähdys teki meidät levottomiksi.

— Päänahkani uhalla, eikö tuo nyt pilaa kaikkea! Se valaisee pahemmin kuin kaunis kuutamo!

— Tulevatkohan salamat olemaan lyhyitä vai pitkiä? kysyi Garey, tarkoittaen niitä kahta eri muotoa, joina sähköaine näissä seuduin purkautuu.

Ensinmainitussa tapauksessa seuraavat lyhyet salamat taajaan toisiansa, ja näitä taas ankaria, säännöttömiä jyrähdyksiä sekä rankkoja, katkonaisia sateenkuuroja. Viimeksimainitussa taasen täyttyy koko avaruus liehuvilla, kauan kestävillä leimuilla, joita seuraa pitkät väliajat synkkää pimeyttä. Tätä salamaa seuraa aniharvoin jyrähdys, mutta väliin sadetta.

— Lyhyitä! kertasi Rube vastaukseksi toverinsa kysymykseen; — ei… niin huonosti ei asia ole. Eihän nyt yhtään jyrähtele, tiedän mä. Kas niin, meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajoilla.

Tuskin oli hän puhunut loppuun, ennenkuin taivaalla leimahti taas, ja aavikko tuli valaistuksi kuten teatteri jonkun näytelmän loistokohtauksessa. Voimme nähdä sissijoukon hevosineen rivissä kentän poikki; voimme erottaa heidän aseensa, pukunsa, jopa napitkin heidän nutuistansa.

Salama teki heidän kasvonsa kalmankalpeiksi, julman, aavemaisen näköisiksi.

— Kaikki valmiiksi! jupisi Rube, nähdessään piirittäjien pysyvän paikallansa. Meidän täytyy kiivetä ylös salamoiden väliajalla; mutta ensin on meidän näytettävä, että vielä olemme täällä.

Pistimme näkyviin päämme ja kiväärimme kallionlohkareen yli ja odotimme tässä asennossa uutta salamaa.

Se tuli kirkkaana kuten ennenkin: vihollinen ei voinut olla meitä huomaamatta. Kun näin olimme tehneet piirittäjämme varmoiksi, odotimme nyt levottomasti seuraavaa salamaa.

Sen sammuminen oli merkkinä, että kiipeäminen sai alkaa.

XIII.

Kalliolla.

Olimme päättäneet, että Gareyn tuli kiivetä ylös ensiksi, ja hän seisoi jo valmiina, lasson toinen pää sidottuna vyötäisillensä, köyden riippuessa hänen takanansa.

Vihdoin tuli pimeä uudestansa.

Niin pian kuin tämä silmänräpäys tuli, alkoi nuori metsästäjä kiipeämisensä.

Oi, jospa pimeyttä kestäisi kauan!

Sydämemme sykki levottomasti, ainakin omani. Rube piti sissejä silmällä, kohottautuen heidän nähtäväksensä. Katselin kallion seinämää, mutta tuossa synkässä pimeydessä tähystelin turhaan toveriamme. Kuuntelin, miten kiipeäminen onnistuisi; voinpa kuullakin hiljaista kapuamista, joka silmänräpäys yhä korkeammalta; onneksi oli Gareylla kurpposet jalassa, joten kopse oli liian heikko kuuluaksensa vihollisen korviin.

Oi jospa pimeyttä kestäisi kauan!

Kentiesi ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, — minusta ne tuntuivat kaksinkertaisilta, — ennenkuin salama jälleen välähti.

Samassa silmäsin pystysuoralle kallionseinälle. Oi, Jumala! Garey oli tuskin puolivälissä! Hän seisoi eräällä kielekkeellä, ruumis kiinni kalliossa ja kädet vaakasuoraan levitettyinä — vuoreen ristiinnaulitun miehen kuvana.

Niin kauan kuin salama leimusi, pysyi hän tässä asennossa, liikkumattomana kuin kallio itse.

Katselin säikähtyneenä sisseihin. En kuullut mitään ääntä, en nähnyt liikettä. He eivät olleet häntä huomanneet.

Taasen pitkä väliaika pimeyttä, ja sitte jälleen salamaa. Tutkin kallion uurrosta. Siinä ei näkynyt yhtään ihmisolentoa. Näin vain mustan juovan, joka ikäänkuin rakona leikkasi vuoren ylhäältä alas: se oli Gareyn köysi. Hän oli päässyt kukkulalle.

Nyt oli minun vuoroni, sillä Rube tahtoi välttämättömästi jäädä vartioimaan; kivääri seljässä olin valmiina. Tuon sähköisen loiston viimeisessä hämyssä tartuin lassoon ja hinasin itseäni ylöspäin. Köyden avulla, jonka tiesin olevan lujasti kiinni tuolla ylhäällä, kiipesin rivakasti ja ennen ensi salamaa olin jo Gareyn luona.

Piiloutuneina kallion reunalla kasvavien pensaiden taakse odotimme Rubea, ja pian ilmaisivat tempomiset köydessä, joka oli erääseen puuhun kiinnitettynä, toverimme alkavan matkansa. Pian tämän jälkeen nousi korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laiha, musta vartalo kallionreunasta, ja hengästyneenä horjui hän luoksemme pensaisiin.

Odotimme uutta salamaa. Sissit olivat yhä paikallansa selvästi tietämättöminä hankkeistamme. Ruben kissannahka-lakki, joka oli asetettu kallionlohkareelle, piti heitä siinä luulossa että olimme vielä paikallamme.

Sill’aikaa oli Rube ennättänyt hengähtää ja vedettyämme köyden ylös, hiivimme vastaiselle reunalle etsimään alaspääsy-paikkaa.

Pian löysimme mitä etsimme, nimittäin erään puun läheltä kallionreunaa; tämän ympärille kiedoimme nyt köyden lujasti kiinni.

Vielä oli kuitenkin paljon tehtävää, ennenkuin alas laskeutumisemme voi alkaa. Kallio oli tässä sataa jalkaa korkeampi, ja laskeutuminen näin korkealta köydellä voi olla uhkayritys jopa jollekin “pikihousulle”, saati sitten meille. Tämän vaikeuden helpottamiseksi leikkelivät Rube ja Garey palikoita, jotka sidottiin köyteen soveliaille välimatkoille, ja pian olivat tikapuut valmiina.

Ensi toimenamme oli tutkia, oliko köytemme riittävän pitkä. Sidoimme kiven sen irtonaiseen päähän, joka sitten sai pudota pitkin kallion kuvetta.

Kuulimme kumean kopsahduksen aavikon nurmelta. Köysi ulottui siis maahan. Se vedettiin jälleen ylös, kivi otettiin pois, ja silmu pantiin Ruben kainaloihin. Hänet, ollen meistä kevein, oli määrätty tekemään ensimäinen yritys, sillä köyden kestävyys, jota oli tarvittu ylöspäin kiivetessä aivan vähän, oli vielä epätietoinen. Jos Rube pääsisi onnellisesti maahan, piti hänen sitten koetella köyttä sitomalla siihen iso kivi oman painonsa lisäksi; näiden yhteinen paino ainakin tulisi yhtä suureksi kuin Gareyn, joka oli meistä raskain.

Kun kaikki oli valmiina, luikui vanha metsästäjä äänetönnä syvyyteen, samalla kuin Garey ja minä päästimme köyttä verkalleen, jottei toverimme löisi liian ankarasti kalliota vastaan.

Täten oli köydestä juossut jo enemmän kuin kolme neljännestä ja me onnittelimme juuri toisiamme, että yritys olisi pian onnellisesti ohi, kun säikähdykseksemme köyden jännitys herpousi niin äkkiä, että molemmat kupsahdimme seljällemme. Samassa silmänräpäyksessä kuulimme alhaalta kimakan parahduksen.

Syöksyimme pystöön ja aloimme lappaa köyttä; Se oli kevyt kuin lanka.

Keskeytimme lappamisen ja katselimme toisiamme, ei kuitenkaan selitystä saadaksemme. Kumpikaan meistä ei sellaista tarvinnut; kumpikaan ei lausunut sanaakaan. Asia oli selvä: köysi oli katkennut, ja toverimme oli pudonnut maahan.

Saman tunteen valtaamina laskeusimme polvillemme, ryömimme kallion reunalle ja katselimme alas. Emme voineet nähdä mitään meitä vastaan ammottavassa mustassa alhossa. Meidän piti odottaa ensi salamaa.

Kuuntelimme kuitenkin jännityksellä.

Ei ihmisääntä! Ei, valitettavasti! Tuskankin huudahdus olisi ollut meille tervetullut, todistamaan toverimme vielä olevan elossa. Vaan ei, hän oli vaiti… kuollut… kentiesi musertunut.

Ennenkuin pimeä oli hälvennyt, kuulimme puhetta suoraan kohdaltamme; mutta ääniä oli kaksi, eikä kumpikaan Ruben.

Salaman jälleen iskiessä näimme kaksi sissiä ratsain alhaalla aavikolla, aivan kallion lähellä. Heidät me näimme selvään, mutta emme sitä, mitä olimme odottaneet, toverimme runneltua ruumista.

Olisimme erottaneet kissankin kokoisen esineen. Rubea, joko hän oli elävä tahi kuollut, ei siellä varmaankaan ollut.

Olivatkohan nuo kaksi ratsastajaa hänet surmanneet? Tähän he itse antoivat vastauksen.

— Carrambo! huudahti toinen heistä maltittomasti; — te kait erehdyitte. Kuulitte vuorikissan äänen?

— Olen varma, että se oli ihmisääni.

— Sitten se kai tuli joltakin tuolla kallion takana olevalta konnalta. Täällä ei ole ketään. Tule! Palatkaamme kallion toiselle puolelle… eteenpäin!

Kavionkopse ilmaisi meille heidän ratsastavan pois, täyttääkseen
Ijurran käskyä, sillä viimeinen puhuja ei ollut kukaan muu kuin hän.

Olipa lohdullista tietää, ettei toverimme vielä ollut joutunut heidän kynsiinsä. Kuinka pahasti hän oli vahingoittunut, siitä ei meillä ollut aavistustakaan. Hämmästyneinä hänen putoamisestansa olimme kiireesti vetäneet köyden ylös, ja nyt voimme vain arviolta tietää, korkealtako hän oli pudonnut.

Nähdessämme hänen olevan poissa, rupesimme toivomaan, ettei hän ollut saanut ainakaan aivan suurta vammaa.

Mutta mihinkä hän oli joutunut? Olikohan hän ryöminyt pois ja siis vielä kallion lähellä? Siinä tapauksessa voisivat sissit hänet vielä huomata. Piilopaikkaa ei ollut lähettyvillä missään.

Garey ja minä olimme levottomia, miten kävisi sitä enemmän kun olimme kuulleet hänen huutonsa ja häntä etsineet. Päätimme heti mennä vuoren toiselle reunalle, pitämään silmällä noita kahta ratsastajaa.

Heidän äänensä johtamina laskeusimme jälleen polvillemme kallion kaukaisimpaan nurkkaan. He olivat pysähtyneet tutkiaksensa maata ja vartosivat vain salamaa.

— Voimme ampua heidät, kuiskasi Garey.

Epäilin antaa tähän suostumustani; olin ruvennut toivomaan varmempaa pelastusta.

Tässä silmänräpäyksessä salama jälleen leimahti; miehet eivät olleet viittäkymmentä askelta pyssynpiipuistamme; olisimme voineet tähdätä tarkkaan ja, kovasti ahdistettuina kuin olimme, olin antamaisillani perään toverini maltittomuudelle. Olimme jo puoleksi tähdänneet, kun samassa huomasimme erään esineen, joka saattoi kiväärimme jälleen vaipumaan — se esine oli Ruben ruumis.

Hän makasi litteänä maassa, kädet ja jalat ojennettuina täyteen pituuteensa ja kasvot syvällä nurmessa. Siitä korkeudesta, josta me häntä katselimme, oli hän kuivamaan levitetyn, nuoren puhvelin nahan näköinen.

Tämä rauhoitti meitä vähän, mitä toverimme kohtaloon tuli. Niin ei mikään kuollut voinut maata. Asento oli selvään tarkoitettu, ja syy siihen oli myös selvä. Ruumis oli tuskin viidensadan askeleen päässä kentällä, mutta vaikka täydellisesti näkyvissä meidän paikaltamme, oli hän varmaankin näkymätön noille alhaalla oleville ratsastajille, sillä niin pian kuin pimeni, kuulimme heidän suureksi helpotukseksemme ratsastavan takaisin kukkulan etupuolelle.

Onnellista oli hänelle ja hänen toverillensa, etteivät huomanneet tätä suullaan kellettävää olentoa, onnellista Rubelle — ja meille kaikille.

Garey ja minä makasimme hiljaa, odottaen uutta salamaa.

Kun se tuli, ei tuo ruskea puhvelin nahka enää ollut näkyvissä. Kaukana, milt’ei peninkulman päässä, luulimme näkevämme saman olennon kellellään, kuten ennenkin, mutta aavikon ruohon varjo teki näyn jo epäselväksi.

Yhdestä asiasta me kuitenkin olimme varmat: meidän toverimme oli päässyt pakoon. Ensi kerta sissijoukon tavattuamme hengitin vapaammasti ja tunsin itseni vakuutetuksi pelastumisestamme. Toverillani oli sama luottamus, eikä tarvitse sanoakaan, että palasimme kukkulan poikki iloisemmalla sydämellä sekä keveämmillä askeleilla.

Tietysti emme enää ajatelleetkaan alaslaskeutumista. Sillä köydellä, joka enää oli jäljellä, olisi se ollut mahdotonta. Palasimme jälleen vuoren etupuolelle, pitämään sissejä silmällä, ja jos mahdollista, estämään heitä lähestymästä hevosiamme, jos he sattumalta huomaisivat meidän jättäneen varustuksemme kallionlohkareen takana.

XIV

Ystäväkö vai vihollinen?

Oli sivu puolen yön. Salamat, jotka vähitellen olivat ruvenneet leimahtamaan yhä pitempien väliaikojen kuluttua, lakkasivat nyt kokonansa. Niiden oikullista, huumaavaa valoa oli seurannut miedompi ja vakavampi, sillä kuu oli noussut idän taivaalle. Se oli jo alakuuta, mutta niin kirkasta oli sen valo, että olisi voinut nähdä jonkun esineen kaukana aavikolla, jonka hopeankarvainen pinta ulottui joka haaralla sivu näköpiirin. Paksut, synkät pilvet peittivät tuon tuostakin kuun, jolloin aavikko katosi synkkään pimeyteen. Tähän asti olimme, Garey ja minä, seisoneet sen aukon lähellä, jota myöten olimme ylöskin kiivenneet. Meillä oli kuu takanamme, sillä sissit olivat kukkulan länsipuolella. Tämän varjo ulottui kauaksi kentälle, ja aivan sen jyrkän reunan edustalla näkyi vartioiden taaja rivi. Kyyristyneinä matalien pensaiden suojaan olimme heiltä näkymättömissä, mutta voimme samalla pitää täydellisesti silmällä koko joukkoa, jossa tupakoitiin, juteltiin, meluttiin ja laulettiin.

Katseltuamme heitä hiljaisuudessa hetkisen, erkani Garey minusta kävelläksensä kertaansa kukkulan ympäri ja tarkastaaksensa vastakkaista eli itäistä puolta. Tällä suunnalla oli uutisasutus ja sieltä luultavasti apukin tulisi.

Toverini ei ollut poissa minuuttiakaan kauemmin, kun kentältä näkyvä musta esine herätti huomiotani. Minusta se näytti mieheltä, vaikka olikin pitkällään ja maahan litistyneenä, aivan kuin Rube paetessansa.

Samassa peitti pilvi kuun, ja musta esine katosi. Kun kuu jälleen loisti, ei esine enää ollut sillä paikalla, missä sen ensiksi olin huomannut; mutta nyt huomasinkin sen lähempänä ratsastajia ja samassa asennossa kuin ennenkin. Se oli nyt kahtasataa askelta lähempänä meksikolaisten riviä, mutta taaja ruohopensas näkyi peittävän sen sisseiltä; yksikään näistä ei näyttänyt mitään merkkiä siitä, että olisivat sen huomanneet.

Olin varma, että se oli mies, ja vieläpä päälliseksi alaston, sillä hän kiilsi kuun valossa, niinkuin ainoastaan alaston mies voi kiiltää.

Tähän asti olin luullut, tahi oikeammin peljännyt sen olevan Ruben. Sanoin peljännyt, sillä en laisinkaan olisi suonut Ruben palaavan tällä tavoin. Varmaankaan hän ei palaisi yksinänsä, ja miksi hän esiintyisi vakoojana, koska jo täydellisesti tunsi vihollisen aseman?

Olin ymmällä enkä hetkeen aikaan tietänyt, mitä minun piti ajatella. Mutta ruumiin alastomuus rauhoitti minua. Se ei voinut olla Rube. Tämä ei milloinkaan riisunut pukinnahkapukuansa, ja sitäpaitsi ei Rube olisi kuuvalossa näin välkkynyt. Ei, tuo salaperäinen hiipijä ei ollut hän.

Tuli uusi pilvi, heittäen uusia varjoja, ja niinkauan kuin nämä kestivät, en nähnyt tuota ryömivää olentoa.

Kuun jälleen kumottaessa huomasin hänen jättäneen piilopaikkansa. Häntä ei näkynyt lähistölläkään, mutta kauemmaksi silmättyäni huomasin erään miehen, joka eteenpäin kumarruksissaan nopein askelin hiipi pois.

Seurasin häntä kunnes hän katosi kauas, ikäänkuin haihtuen pois kuunvalossa.

Näin tuijottaessani tuon etäisen kentän yli sinne päin, mihin mies oli kadonnut, säpsähdin nähdessäni äkkiä joukon olentoja hämärässä aavikon reunalla.

— Se oli sittenkin Rube, ajattelin — ja tuolla on uutisasukkaita.

Jännitin katsettani äärimmäiseen asti. Epäilemättä ne olivat ratsuväkeä, mutta sen sijaan, että olisivat pysyneet taajassa koolla, seurasi toinen toistansa yksinkertaisessa rivissä, kunnes pitkä jono ikäänkuin renkaat jättiläisketjussa kuvastui taivasta kohden.

Minun mieheni eivät koskaan paitsi ahtaissa solissa tahi metsäpoluilla ratsastaneet tuolla tavalla. Niitä nämä eivät voineet olla.

Mutta samassa silmänräpäyksessä juolahti mieleeni uusi ajatus. Useammin kuin kerran olin nähnyt samallaisen näyn ja useammin kuin kerran sitä pelolla katsellut. Tämä taaja ratsujoukko oli vanha tuttu: siinä oli intiaanisotureja puoliyön-retkellänsä — sotajalalla!

Vakoojan liikkeet olivat nyt selvillä: hän oli intiaani-nuuskija. Joukko, johon hän kuului, lähestyi kukkulaa, kentiesi aikoen leiriytyä sinne. Hänet oli lähetetty edeltäpäin seutua tarkastelemaan.

Minkä vaikutuksen hänen tuomansa tiedot tekisivät, sitä en voinut arvata. Voin nähdä ratsastajain pysähtyneen, kentiesi vakoojaa odottamaan. He olivat liian kaukana, jotta meksikolaiset olisivat heidät nähneet; silmänräpäys tämän jälkeen katosivat he minunkin silmistäni pimeisiin varjoihin peittyvälle aavikolle.

Viipyipä milt’ei neljännestunti, ennenkuin pilvi oli mennyt, ja silloin näin ihmeekseni hevosjoukon — ei ratsastajia — aavikolla, tuskin tuhatta askelta kalliosta! Yhdelläkään niistä ei ollut ratsastajaa, ja kaikesta päättäen se oli villihevoslauma, joka pimeässä oli nelistänyt paikalle ja seisoi nyt hiljaa sekä liikkumatonna.

Tutkin aavikon ulkolaitaa, mutta tuo sumumainen ratsastajarivi oli kadonnut. He olivat kai ratsastaneet pois.

Olin menemäisilläni toverini luokse katsomaan mitä oli tapahtunut, kun seisomaan noustessani huomasin hänet vieressäni. Hän oli kulkenut ympäri koko vuorenkukkulan näkemättä mitään, ja oli palannut katsomaan, vieläkö sissit pysyivät alallansa.

— Mitä! huudahti hän lauman nähdessään. — Mitäs nuo ovat? Sangen merkillistä, etteivät neekerit heitä huomaa! Taivaan ni…

Sanat tukahtuivat siihen kauheaan ulvontaan, joka äkkiä kuului meksikolaisten rivistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi koko joukko hyppäävän satulaan ja lähtevän liikkeelle. Tietysti otaksuimme heidän huomanneen villihevoslauman, ja että tämä oli syynä heidän äkilliseen meluunsa. Mutta suuripa oli kummastuksemme huomattuamme, että itse olimme sen aikaan saaneet; sillä sen sijaan, että olisivat kääntyneet kentälle päin, ratsastivat sissit lähemmäksi kalliota ja laukaisivat hirmuisesti kirkuen pyssynsä meitä kohden.

Alussa emme voineet käsittää, miten ne olivat meidät huomanneet; mutta yksi ainoa silmäys selitti kaiken… kuu oli noussut korkeammalle ja vuoren heittämä varjo oli vähitellen tullut lyhemmäksi. Tähystäessämme hevoslaumaa olimme, varomattomasti kyllä, jääneet seisoallemme, ja meidän jättiläismäiset varjomme olivat kuvastuneet kentälle, aivan vihollistemme silmäin eteen. Heidän tarvitsi vain katsahtaa ylös, nähdäksensä, missä olimme.

Silmänräpäyksessä heittäysimme polvillemme pensaisiin ja tartuimme pyssyihimme.

Hämmästys meidän odottamattomasta näkemisestämme näkyi saattaneen vihollisemme unohtamaan tavallisen varovaisuutensa, ja moniaat heistä ratsastivat aivan rohkeasti pyssynkantomatkalle. Pimeässä varjossa emme voineet heitä erottaa, mutta yhdellä heistä sattui kovaksi onnekseen olemaan valkoinen hevonen, ja tämä opasti metsästäjän silmää.

Näin hänen silmäävän pitkin pyssynsä piippua sekä kuulin aika pamahduksen. Luulinpa alhaalta kuulevani tukahdutettua valitusta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi tuo valkoinen hevonen nelistävän kuunvalossa, mutta ratsastajaa ei sen selässä enää ollut.

Uusi pilvi liiti nyt kuun eteen, ja kenttä peittyi taasen silmistämme. Garey latasi juuri pyssyänsä, kun pimeästä kuuluva kirkuminen hänet keskeytti ja pani hänet kuuntelemaan. Huuto uudistui, ja sitä kerrattiin sitten tuolla hurjalla äänellä, joka voi lähteä ainoastaan villin kurkusta. — Komanhi-intiaanein sotahuuto! lausui Garey, — komanhein sotahuuto! Taivaan nimessä! Hurraa!

Intiaanit ovat heidän kimpussansa!

Huudon ohessa voimme kuulla hevosten nopeata juoksua; maa tuntui tärisevän noiden raskaiden, yhä enemmän lähestyvien kavioiden alla. Villit aikoivat karata sissien päälle!

Kuu pistäysi esiin. Ei ollut enää epäilemistäkään. Villihevosten seljässä oli ratsastajia, kullakin vyötäisiin saakka alaston intiaani. Heidän hirveän näköiset maalatut ruumiinsa kiilsivät kuunvalossa.

Sill’aikaa olivat kaikki meksikolaiset nousseet ratsuillensa ja tehneet rintaman tuota odottamatonta vihollista vastaan, mutta epäröimistä näkyi selvään heidän rivissänsä. He eivät ikinä kestäisi hyökkäystä, ei ikinä. Niin sanoi Garey, ja hän oli oikeassa.

Villit olivat tulleet noin sadan askeleen päähän meksikolaisten rivistä, kun he äkkiä pysähtyivät. Mutta vain silmänräpäykseksi, juuri parahiksi saadakseen nähdä vihollisen aseman ja lähettääksensä heidän keskellensä nuolisateen. Sitten he hyökkäsivät eteenpäin, antaen kuulua kauhean sotahuutonsa sekä heiluttaen pitkiä keihäitänsä. Sissit laukaisivat pitkät pyssynsä, mutta eivät ajatelleetkaan niiden uudestansa lataamista.

Useimmat heistä heittivät ammuttuaan aseensa pois, ja nyt alkoi peräytyminen. Koko joukko käänsi viholliselle selkänsä, kannusti hevosiansa ja lennätti sitten pitkin vuoren juurta hurjassa paossa.

Intiaanit tulivat yhtä nopeaan jäljessä, ulvoen kauheasti. He raivostuivat yhä enemmän, huomattuaan vihaamansa vihollisen kentiesi pian pääsevän heidän käsistänsä.

Samassa silmänräpäyksessä kun näimme mihin suuntaan takaa-ajo alkaisi, hyökkäsimme Gareyn kanssa vuoren vastakkaiselle puolelle. Sen reunalle ehdittyämme näimme kuinka molemmat sotajoukot laukkasivat pitkin vuoren juurta. Kumpainenkin joukko ratsasti hajanaisissa ryhmissä, ja tuskin oli kahtasataa askelta viimeisten takaa-ajettujen ja ensimäisten takaa-ajajien välillä. Viimeksimainitut päästivät vielä sotahuutonsa, mutta ensiksimainitut ratsastivat vaiti henkeä pidättäen ja mykkinä pelosta.

Äkkiä nousi sissijoukosta huuto — lyhyt, äkillinen, epätoivoinen: se oli jonkun uuden hämmästyksen ilmaus; samassa näkyikin koko joukko pysähtyvän.

Vastakkaiselta suunnalta, tuskin kolmensadan askeleen päästä, näkyi ratsastajajoukko nelistävän. Amerikkalaisten hevosten raskas kavionkopse kuului jytisevän aavikolla, mutta vieläkin tutummalta tuntui tuo voimakas “hurraa”, jota eivät intiaanit eivätkä meksikolaiset käytä.

— Huraa!… sotureja! kiljahti Garey, uudistaen huudon kovimmalla äänellänsä.

Hämmästyneinä tämän uuden vihollisen ilmestymisestä olivat sissit silmänräpäykseksi pysähtyneet, epäilemättä luullen tulijoita uudeksi intiaanijoukoksi. Heidän pysähdyksensä oli lyhyt; Pimeyden suojassa tekivät he käännöksen, pyssyt heilahtivat ja äkkiä käännähtäen vasemmalle laukkasivat he avonaiselle kentälle. Kun intiaanit näkivät tämän, kääntyivät he viistoon katkaistaksensa heiltä tien; mutta soturit, jotka jo olivat läsnä, olivat samaan aikaan tehneet samoin, joten villit ja amerikalaiset ryntäsivät nyt tylsässä kulmassa toisiansa vastaan.

Garey ja minä emme nähneet enää mitään, sillä kuu peittyi äkkiä pilven taakse; mutta me kuulimme noiden kahden joukon yhteentörmäyksen, kuulimme villien sotahuudon sekaantuvan soturien kostonkirouksiin, kuulimme pyssyjen sekä revolverien nopeata pauketta, sapeliniskuja keihäsvarsiin, katkeavan teräksen helinää, hevosten hirnuntaa, voittajain riemuhuutoja ja voitettujen tukahdutettua, tuskallista valitusta.

Vapisevin sydämin ja kiihoittunein hermoin seisoimme kalliolla, kuunnellen noita kauheita, paljon merkitseviä ääniä. Kauan ne eivät kestäneet. Tuima taistelu oli pian ohi. Kuu kun pilkisti esiin, oli ottelu loppunut. Sekä ihmisiä että hevosia makasi kentällä.

Kaukana etelässä näkyi musta joukko katoavan aavikon laitaan: ne olivat nuo sissipelkurit. Länteen laukkasi ratsastajia yksittäin tahi hajanaisina joukkoina, mutta se voitonhuuto, joka kuului taistelukentältä, ilmoitti, kutka siellä nyt olivat herroina. Soturit olivat voittaneet.

— Missä olet, Bill? huusi eräs meille kummallekin hyvin tuttu ääni vuoren juurelta.

— Täällä, vastasi Garey.

— Olemme antaneet intiaaneille selkään, luulen, jatkoi Rube, — mutta kova onni oli, että keltanahat pääsivät pakoon. Uh!

Garey ja minä olimme pian kentällä, ja hetimiten sen jälkeen, haudattuamme pari kaatunutta toveria, jätimme paikan, jossa kolmea meistä oli uhannut varma kuolema; iloisella mielellä lähdimme uutisasumusta kohti.

Wheatley ratsasti rinnallani. Häneltä sain tiellä tietää Ruben, kuten olimme aavistaneetkin, ehjin nahoin saapuneen kylään, ja että kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli kertomuksensa lopettanut, viisikymmentä uutisasukasta oli matkalla kalliolle päin.

Rube oli johtanut heitä tavallisella taidollansa. Samoinkuin intiaanit olivat hekin ratsastaneet eteenpäin pimeillä väliajoilla; ja koska he tulivat vastakkaiselta taholta, olivat he pitäneet kukkulan itsensä ja vihollisen välillä, toivoen täten pääsevänsä salaa sissein kimppuun.

He olivat jo lähestyneet miltei hyökkäysmatkalle, kun villien sotahuuto kajahti ja pakenevat sissit tulivat heitä vastaan. Muu, mikä oli tapahtunut, ei kaivannut selitystä, sillä sen kaiken olimme Garey ja minä omin silmimme nähneet.

— Mitäs minusta sanotaan? kysyin Wheatleyn vaijettua.

— Teistäkö, kapteeni? Oh, ei mitään. Mitä luulette teistä voitavan sanoa?

— Varmaankin on puhuttu minun poissaolostani?

— Ah, siitäkö! Ei, ei sanaakaan, ainakaan ei pääkortteerissa, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teitä ole kadonneeksi ilmoitettu. Hollingworth ja minä luulimme tehneemme teille palveluksen salaamalla asian… ainakin kunnes saisimme varmuuden teidän kuolemastanne. Emme olleet menettäneet kaikkea toivoamme. Se paimen, joka oli teillä oppaana, tiesi kertoa kahden metsästäjän kulkeneen perässänne. Hänen selityksistään tunsin vanhan Ruben ja olin vakuutettu, että jos teistä olisi mitään jälellä, olisi hänessä miestä se löytämään.

— Kiitos, ystäväni, te olette menetelleet viisaasti ja säästäneet minulta monet nöyryytykset. Eikö mitään muita uutisia? kysyin hetken vaijettuani.

— Ei, vastasi hän. — Ei mitään tärkeätä.

Muutaman minuutin ratsastimme vaiti eteenpäin. Kaksikinkymmentä kertaa oli eräs kysymys huulillani, mutta pidätin sen, toivoen Wheatleyllä olevan vielä jotakin kerrottavaa — jotakin hauskempaa, kuin mitä hän tähän saakka oli kertonut. Mutta hän oli kiusaksenikin vaiti.

Aikoen “ammentaa” häneltä tietoja, heittäydyin välinpitämättömän näköiseksi ja kysyin:

— Eikö teillä ole käynyt ketään? Eikö ketään leiristä?

— Ei elävätä sielua, vastasi hän, ja vaipui jälleen mietiskelyihinsä.

— Eikö kukaan ole minua kysynyt? tutkasin, päättäen suoraan ryhtyä asiaan.

— Ei, kuului masentava vastaus. Mutta malttakaahan… ahaa… tosiaankin, lisäsi hän oikaisten sanojansa ja puhuen omituisella äänellä. Teitä on todellakin kysytty.

— Kuka? kysyin vitkallisella, välinpitämättömällä äänellä.

— Sitä en oikeastaan osaa sanoa, vastasi luutnantti, selvästi leikillisellä äänellä; — mutta näyttää, ikäänkuin joku olisi ollut hirveästi levoton vuoksenne. Muuan meksikolainen poika on siellä juossut edestakaisin ainakin miljoonan kertaa. Selvästi on joku pojan sinne lähettänyt, mutta hän on vaitelias veitikka… hän ei tahdo ilmaista, kuka hänet lähettää tahi mitä hän tahtoo; hän vain kysyy, oletteko jo palanneet ja näyttää hirveän alakuloiselta saadessaan kieltävän vastauksen. Olen huomannut hänen tulevan maatilalle vievää tietä.

Viimeiset sanat lausui hän erityisellä äänenpainolla.

— Olisimme ottaneet kiinni sen pikku veitikan vakoojana, jatkoi Wheatley, äänessään tyyntä ivaa, — ellemme olisi luulleet häntä jonkun teidän ystävänne lähettämäksi.

Luutnantti lopetti puheensa vieläkin suuremmalla äänenpainolla, ja kuunvalossa voin huomata hymyn hänen huulillansa. Useammin kuin kerran olin pistellyt luutnanttia hänen ihastuksestaan Conchitaan, tuomarin tyttäreen; nyt hän kosti.

En ollut suuttumatuulella; toverini olisi voinut tällä hetkellä kohdella minua kuinka vapaasti tahansa; hänen kertomuksensa oli helähdellyt ihanana soittona korvissani, ja minä ratsastin eteenpäin ylpeänä tiedostani, etten ollut unohdettu. Isolina oli uskollinen.

Pian tämän jälkeen kiintyivät silmäni loistavaan esineeseen: tuohon pienen rukoushuoneen kullattuun viiriin; sen alla kiilsivät maatilan muurit, välkkyen kuun kumottavassa valossa. Sydämeni sykki omituisista tunteista katsellessani tuota tunnettua asuntoa ja muistellessani helmeä, jonka tämä jalokivilipas sisälsi.

Nukkuiko hän? Uneksiko hän? Mitä?… Kenestä? Aamun himmeä, sinervä valo oli ilmestynyt idän rannalle, kun ratsastimme kylään. En tuntenut enää nälkää enkä janoa. Jotkut sotureista olivat ottaneet mukaansa hyvin varustetut matkalaukut ja taskumatit, sekä auliisti tarjonneet niiden sisällön käytettäväkseni.

Päästyäni siitä pitkällisestä jännityksestä, jonka haavat, pelkoja valvominen olivat aiheuttaneet, tunsin itseni äärettömän väsyneeksi; tuskin olin riisuutunut ja heittäytynyt nahalla päällystetylle sohvalle, kun jo nukuin.

XV.

Kosinta hevosen seljästä.

Muutaman tunnin lepo tuotti toivotun vaikutuksen ja virvoitti sekä ruumiin- että sielunvoimani. Heräsin terveenä ja toivorikkaana. Kokonainen maailma suloisia toiveita oli mielessäni.

Pukeusin jokseenkin huolellisesti, mutta en pitänyt yhtä suurta lukua suuruksestani, sytytin sikaarini ja menin lempipaikkaani katokselle.

Aavikkojen valkoinen juoksija oli torilla ihmisjoukon keskellä, uljaasti nostellen kaulaansa, ikäänkuin tietäen minkä ihmettelyn herätti. Uutisasukkaita, joutolaisia ja torimummoja seisoi sen vieressä ja tuijotti siihen silmät selällään.

— Uljas lahja! ajattelin. — Kelpaisipa vaikka ruhtinattarelle.

Aikomukseni oli, että itse antaisin hevosen Isolinalle, — ja tämä oli syynä, miksi olin niin huolellisesti pukeutunut. Tarkemmin mietittyäni hylkäsin kuitenkin päätöksen. Tähän minut taas pakottivat monet arvelut, joiden joukossa myöskin pelko, että käyntini maatilalla mahdollisesti voisi matkaansaattaa rettelöitä Isolinan perheelle. Isänmaallinen tunne kiihtyi päivä päivältä. Lahjankin vastaanottaminen oli vaarallista; ja vaikk’ei tuo hevonen oikeastansa lahja ollutkaan, ainoastansa korvaus siitä lemmikistä, jonka olin kaatanut, ei minun silti pitäisi esiintyä lahjoittajana.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että käskin mustan tallirenkini viedä uljaan vangin maatilalle. Katolta näin lähettilään menevän mäkeä ylös, taluttaen tuota uljasta juoksijaa valkoisesta lassosta; hän meni sisään maatilan isosta portista. Heti tämän jälkeen tuli hän jälleen ulos, mutta hevosetta. Lahja oli otettu vastaan. Niin pitkälle oli kaikki hyvin.

Laskin sekunnit, kunnes portaista kuului raskaita askeleita, ja kiiluvat, mustat kasvot pilkistivät katolle.

Hänellä ei ollut kirjettä, ei tervehdystä paitsi “mil gracias”, (“tuhannet kiitokset”). Minä tunsin pistävän pettymyksen tuskaa. Olinpa odottanut juhlallisempaa suurkiitosta, kuin tuo tyhjä kohteliaisuuslause.

Palvelijani näytti tyytyväisemmältä. Kultaraha kiilsi hänen mustassa kädessänsä. Kelpo juomaraha!

— Keltä tuon olet saanut? kysyin.

— Kultaa, massa katteini, sen sain eräältä tytöltä, kauniimmalta kvarteronitytöltä, mitä koskaan olen nähnyt.

Epäilemättä oli Isolina itse sen antanut!

Olisinpa musertanut tuon konnan paksun pääkallon, ellei runsas lahja olisi ollut todistuksena siitä suuresta mielihyvästä, jolla lahjani oli otettu vastaan. Tämäkin vähäpätöinen seikka lisäsi toiveitani saada kokea vielä suuremmassa määrässä vastaanottajan kiitollisuutta.

Näissä toiveissa jatkoin yksinäistä astuskelemistani katoksella. Kylässä oli sinä päivänä juhla. Kellot olivat jo alkaneet soida, ja muita riemuääniä sattui korviini. Kylän nuoret tytöt esiintyivät kaikista kirjavimmissa puvuissansa, intiaaninaiset värjätyissä hameissa sekä punaiset nauhat punottuina mustaan tukkaansa; palmumajojen asujamet tulvailivat torille ja ihmisjonoja muodostui kirkon luo; soittajat näppäilivät kitaroitansa, ja ilotulitus-telineitä oli asetettu kadunkulmiin. Maalatuilla naamareilla varustetut miehet kantoivat olkapäillänsä helyillä koristettuja pyhimysten kuvia; siellä oli Pilatus, sotamiehet sekä Vapahtaja — outo ja luonnoton näytelmä, ja kuitenkin näytelmä, jota joka viikko sai nähdä meksikolaisessa kylässä ja jota ainoastansa hiukan vaihdellen on esitetty joka viikko kolmen vuosisadan aikana.

Minulla ei ollut halua katsella tuon häpeällisen taikauskoisuuden vastenmielistä loistoa. Kyllästyneenä sen katselemiseen ja noihin riemunääniin tuskastuneena käskin tuomaan hevoseni, Mennäkseni ratsastamaan sekä etsiäkseni viihtymystä mielelleni hiljaisesta viidakosta. Ratsuani odotellessani näin jotakin, joka pani sydämeni nopeammin sykkimään: näin don Ramos de Vargasin maatilan ja jotakin muuta…

Näin ratsastajan tulevan sen portista ja nopealla vauhdilla ajavan mäkeä alas. Hevosen lumivalkea karva ja ratsastajan heleänpunainen levätti, jotka jyrkästi pistivät silmiin ympärillä olevan maiseman vihannuudesta, ei voinut jäädä huomaamatta siltäkään matkalta. En epäröinyt. Se oli valkoinen juoksija, — ja ratsastaja — tunsinhan tuon levätin siitä asti, kun silmäni ensi kerran huomasi sen ihanan omistajattaren — ratsastaja oli Isolina.

Hän ratsasti maatilasta virtaan ulottuvaa rinnettä, ja pian peittivät platanipuiden tuuheat lehvät loistavan ilmiön. Huomasin hänen silmänräpäykseksi pysähtyvän metsän laitaan, ja minusta näytti, että hän katseli kylään päin; tie, jonka hän valitsi, vei kuitenkin päinvastaiseen suuntaan. En tahtonut malttaa odottaa hevostani. Päätökseni oli seurata tuota valkoista hevosta ja sen punaista ratsastajaa.

Satulaan päästyäni ratsastin nopeasti torilta ja tultuani aukealle kentälle annoin hevoseni nelistää. Tieni vei pitkin virtaa ylöspäin; maa oli tasaista; seudulla kasvoi taajassa gummi- ja puuvillapuita, löyhästi kiertäen tuota ihmeellistä tillandsiapuuta, jonka hopeanhohtoiset lehväkimput, ulottuen oksalta oksalle, sulkevat pois auringon ja muodostavat puiden juurille illan hämäryyttä.

Eräällä näistä syrjäpoluista kohtasin tahi ratsastin jonkun ohi; näin sen olevan erään meksikolaisen pojan, mutta tuo hämärä valo ja nopeus, jolla ratsastin, estivät minua huomaamasta enempää. Poika huusi minulle, mutta hevoseni kavionkopse tukahdutti hänen äänensä. Otaksuin tämän olevan jonkinlaista poikamaista ilveilemistä ja ratsastin eteenpäin, pitämättä lukua hänen huudoistansa. Vasta, kun olin tullut kauas näkemä- ja kuulomatkalta, pälkähti mieleeni, että tunsin tuon äänen ja pojan. Muistin erään juoksupojan, joka palveli maatilalla ja jonka monta kertaa olin nähnyt kylässä. Muistin myöskin Wheatleyn ivan ja olisin palannut puhutellakseni tuota nuorukaista, ellen olisi jo jättänyt häntä niin kauas jälkeeni. Silmänräpäyksen mietittyäni kannustin jälleen hevostani.

Pian pääsin sen kukkulan juurelle, jolla maatila oli, ja poikettuani tässä isolta tieltä, noudatin erästä sivutietä, joka kulki alas pitkin kukkuloita. Muutama harppaus vei minut siihen paikkaan, jossa viimeksi olin nähnyt takaa-ajettavani. Valkoisen hevosen jäljet johtivat minua nyt, ja niitä noudattaen ratsastin metsään.

Kappaleen matkaa johtivat jäljet tallattua polkua, kunnes ne äkkiä siitä poikkesivat ja veivät metsikköön, jossa ei ollut polun näköistäkään. Ratsastin eteenpäin, mutta jota syvemmälle tulin, sitä taajemmaksi tuli metsä ja sitä vaikeammaksi ratsastaminen. Kummastuksella tämän huomasin. Miksi oli hän valinnut tämmöisen tien? Olikohan hän todellakin Isolina? Valkoinen hevonen ja punainen levätti eivät laisinkaan ole harvinaisia Meksikossa.

Laskeusin satulastani ja tutkin tarkasti jälkiä. Ne olivat aavikoiden juoksijan, eikä sillä ratsastajakaan voinut olla muu kuin Isolina.

Enempää empimättä, vaikka yhä kummastellen, seurasin jälkiä. Hetken kiemurtelivat ne paksun metsän läpi, tuolla kiertäen jotakin paksua puunrunkoa, täällä kiemurrellen milloin vasempaan milloin oikeaan, väistääksensä läpipääsemättömiä, bambu-kasvien, viiniköynnöksien ja pensaskasvien muodostamia tiheikköjä. Vähitellen kääntyi tie ylöspäin. Metsä harveni mitä pitemmälle tulin, ja siellä täällä oli avonaisia paikkoja; puut tulivat yhä hienommiksi ja lehdikko ohuemmaksi sekä valoisammaksi. Olinpa jo milt’ei ehtinyt kummun huipulle; jäljet olivat aivan tuoreet; oksat, joita hevosen kyljet olivat kosketelleet, eivät vielä olleet lakanneet väräjämästä; ratsastaja ei kai ollut kaukana. Luulinpa kuulevani kavionkopsetta.

Ääneti kiirehdin hevostani odottaen joka silmänräpäys näkeväni vilahduksenkaan tuosta punaisesta levätistä tahi valkoisesta hevosesta. Vielä muutama askel, ja molemmat olivat loistavina edessäni, sensitiva-kasvien kiiltävien lehtien joukossa. Enpä ollut erehtynyt: Isolinahan se oli.

Hän oli pysähtynyt kukkulan huipulle, missä metsä loppui. Tässä oli jokseenkin aukea paikka, jota joka haaralta kukkasia kasvavat metsät ympäröivät. Kukkulalta oli vapaa näköala ympärillä oleville seutuville, samalla kuin tuo viehättävä paikka itse oli täydellisesti rauhassa sekä syrjässä.

Tälle paikalle hän oli pysähtynyt ja istui nyt vaiti satulassa ikäänkuin iloiten lintujen liverryksestä, mehiläisten hyrinästä ja kukkien tuoksusta.

Minäkin olin pysähdyttänyt hevoseni ja epäröin muutaman silmänräpäyksen, ratsastaisinko esille, vai kääntyisinkö takasin. Häpeän tunne heräsi minussa, ja luulenpa, että olisin kääntänyt hevoseni ja hiljalleen hiipinyt tieheni, ellen samassa olisi nähnyt kauniin ratsastajattaren ottavan povestansa jotakin, joka välkkyi auringossa. Se oli kello, ja hän näkyi vartovan. Näin hänen levottomana katselevan noiden matalien, sillä puolen aavikkoa olevien puiden latvojen ylitse.

Niin vähäpätöisiltä kuin nämä seikat näyttänevätkin, tuottivat ne minulle ankaran tuskan tunteen. Oli ikäänkuin olisi terävä rauta lävistänyt sydämeni. Olinpa ratsastanut onnettomuuteeni — olin tullut olemaan läsnä kohtauksessa hänen ja jonkun toisen välillä! Ainoastaan täten selitin itselleni, miksi hän ratsasti yksinään näillä koleisilla, raivaamattomilla poluilla sekä miksi hän kuunteli ja katseli niin levottomana. Tietysti kuunteli hän rakastajansa askelia.

Ohjakset putosivat kädestäni. Istuin epäröiden, tuskinpa hengitinkään, sydämeni tuntui kylmältä ja masentuneelta, linnut pilkkasivat minua, papukaijat kirkuivat hänen nimeänsä ja kakadulinnut huusivat käheällä äänellä: Ijurra.

Tämän nimen ajatteleminen antoi minulle voimaa, samoinkuin veren näkeminen jännittää tiikerin jäntereitä. Jälleen tarttui käteni ohjaksiin, jalkani asettui jalustimissa, ja sydän sekä käsivarsi paisui täydessä voimassaan.

Minua eivät pidättäneet mitkään epäröimiset. Ei, tuo ihminen oli velkaa minulle korvausta, vieläpä hengenkin. Hän oli vainonnut minun henkeäni, mutta nyt voisi hänen henkensä olla alttiina minun kostolleni. Tällä paikalla, tuon sulottaren läsnäollessa, täytyy hänen kuolla tahi minun itseni kaatua. Molemmat emme tulisi elävänä tästä paikasta lähtemään.

Ajatukseni kiihoittivat luultavasti hevostani, sillä samassa silmänräpäyksessä se kohotti päätänsä ja hirnahti rajusti. Vastaus tuli ikäänkuin kaikuna tuolta aukealta paikalta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä huudahti eräs ääni: — Halloo! Kuka siellä? Piilotteleminen oli enää mahdotonta. Huomasin että minut oli nähty, ja kannustaen hevostani ratsastin esiin ja pysähdyin Isolinan eteen. Hänen silmänsä välähtivät, kunhan loi ne minun. Tunsin nolostuvani tästä; käytökseni ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt. Ajattelin jotakin anteeksipyyntöä epäkohteliaalle tunkeilevaisuudelleni. Syyttäisinköhän sattumaa? Hän ei minua uskoisi; aika ja paikka puhuivat sellaista otaksumista vastaan. Ei, ei mitään teeskentelyä: minä tunnustan rohkeasti totuuden. Mustasukkaisuus oli tehnyt minut seurauksista välinpitämättömäksi.

— Hyvää päivää, cavallero! sanoi hän, keskeyttäen minun kiireelliset mietiskelyni. — Missä teidän oppaanne on? Miten olette löytäneet tämän paikan?

— Varsin helposti, sennorita; seurasin teidän hevosenne jälkiä.

— Mutta niin pian… minä en teitä odottanut…

— Ei, te odotitte toista.

— Niin kyllä. Luulin Cyprion tulevan ennen teitä…

— Cyprion!

— Niin, Cyprion.

— Sennorita, jos tämä on teidän orpananne toinen nimi, niin saan sanoa, että olisi viisainta häneltä, ettei hän lainkaan tulisi.

— Orpanani… Viisainta, ettei tulisi! Pyhä kolminaisuus, kapteeni! En käsitä teitä.

— Siinä tapauksessa, sennorita de Vargas, Puhun selvemmin. Jos Rafael Ijurra tulee tänne, niin joko hän tahi minä jää tälle paikalle. Hän on väijynyt henkeäni, ja minä olen vannonut surmaavani hänet milloin ja missä hänet vain tapaankin.

— Suokoon Jumala, että voisitte pitää valanne!

— Teidän orpananne?

— Orpanani… Rafael Ijurra… minun… perheeni katkerin vihollinen.

— Ja häntäkö olette täällä varronneet?

— Häntäkö? Ha, ha, haa! En! Niin vähän pelkuri kuin olenkin, en tahtoisi olla täällä kahdenkesken Rafael Ijurran kanssa.

— Sennorita, te hämmästytätte minua! Tehkää hyvin ja selittäkää…

— Per dios! Urhoollinen kapteeni, teidänhän tulee selittää minulle. Minä pyysin tätä kohtausta kiittääkseni teitä oivallisesta lahjasta. Te tulette vihaisin silmin ja katkerat sanat kielellänne.

— Te pyysitte tätä kohtausta?… Ja sen sanotte te, sennorita?

— Niin kyllä. Syistä, jotka jo tiedätte, en uskaltanut kutsua teitä kotiimme ja olen sentähden valinnut tämän kauniin paikan vastaanottohuoneekseni. Miltä se teistä näyttää?

— Teidän seurassanne, sennorita, näyttäisi minusta rumakin paikka paratiisilta.

— Älkää imarrelko, pyydän. Olkaamme täydellisesti avosydämisiä toisillemme.

— Kaikesta sydämestäni myönnyn ehdotukseenne. Avosydämisyyttä juuri toivon, sillä, totta puhuakseni, olen tullut tänne juuri sitä varten.

— Avosydämisyyttä?

— Aivan niin; mutta koska puhutte avosydämisyyden puolesta, haluaisin ensin tehdä teille kysymyksen.

— Hyvä kapteeni! Sanokaa pois! Vastaan teille aivan vilpittömästi.

— Noh, sennorita, sittenpä tahdon teiltä ensiksi kysyä, kuka on tuo
Cyprio, jota odotatte?

— Cyprioko! Ha, ha haa! Kukapa Cyprio olisi muu kuin minun palvelijani, hän joka toi teille minulta sanan. Mutta tuossapa hän itsekin on. Halloo, Cyprio! Sinä saat palata kotiin. Carrambo, kapteeni! Sekä hän että te olette olleet kovin joutuisia. En odottanut teitä vielä puoleen tuntiin, mutta te soturit olette pian satulassa. Sitä parempi, sillä rupeaa tulemaan myöhä, ja minulla on teille koko joukko sanomista.

Ajatukseni selkenivät. Cyprionhan olin kohdannut metsän siimeksessä; pojalla oli asiaa minulle, ja sentähden hän minua huusi. Minua odotettiin tänne, minun takiani katsottiin kelloa ja oltiin huolestuneena.

Nuo katkerat hetket olivat ohi, ja sydämeni paisui jälleen ylpeistä, iloisista tunteista.

Vielä hän ei tietänyt minun tulleen kutsumatta. Cyprio läksi pois mitään vastaamatta. Hetkisen aijoin pyytää anteeksi epäkohteliasta käytöstäni, mutta tämä ajatus sai poistua sen tärkeän päätöksen tieltä, jonka olin tehnyt. Siihen pakotti minua kiihko, joka oli minut kokonansa vallannut; ja sitä paitsi, kuka tietäisi, milloin niin sopiva tilaisuus tulisi!

Ajoin hänen viereensä ja kumartuen hänen puoleensa katsoin hänen kirkkaisiin, kysyviin silmiinsä ja kuiskasin:

— Minä lemmin sinua!

Huuleni vapisivat, mutta ääni ilmaisi sanojeni tulleen sydämestä.

Tuo hänen tavallinen hymynsä oli kadonnut hänen huuliltansa. Hieno punastus tuli heleämmäksi ja nousi yhä enemmän hänen poskillensa: mustat silmäripsit vajosivat ja peittivät puoleksi niiden alla välkkyvät silmäterät; nuo iloiset tytön kasvot saivat äkkiä naisen vakavan ilmeen.

Syntyi pitkä äänettömyys; minusta se tuntui ijankaikkisuudelta.

— Sennor, sanoi hän vihdoin, ja ensi kerran kuulin hänen äänensä väräjävän, — sennor, te lupasitte olla avosydäminen; se te olettekin olleet. Oletteko myös totuutta rakastava?

— Olen puhunut sydämeni pohjasta.

Nuo pitkät silmäripsit nousivat, ja lempeä valo heijasti hänen kirkkaista silmistänsä; hetken se paloi vakavasti, valaen lievitystä sydämeeni.

Äkkiä ilmestyi hänen huulillensa hymy, jossa näin, tahi luulin näkeväni, välinpitämättömyyden iloisen huolettomuuden. Minulle tämä oli uusi tuskan hetki. Hän jatkoi:

— Ja nyt, kapteeni, mitä tahdotte minun tekevän?

Hämmästyin, enkä vastannut mitään.

— Tahdotte sanomaan, että teitä lemmin?

— En, sennorita, pelkään liian paljon vastaustanne.

— Te, urhoollinen kapteeni, joka rohkeasti menette pariakymmentä vihollista vastaan, ette rohkene kysyä naiselta, rakastaako hän teitä!

Surullinen hymy oli ainoa vastaukseni tähän katkeraan ivaan.

— Ah, kapteeni, hän jatkoi, — sitä en voi uskoa. Tämän peljätyn kysymyksen olette usein ennenkin tehneet… usein, pelkäänpä liiankin usein.

Katselin häntä kummastellen. Hänen äänessään oli hieman katkeruutta. Tuo iloinen hymy oli kadonnut; hänen silmäluomensa olivat vaipuneet ja hän silmäili maahan.

Oliko tämä todellisuutta vai pelkkää luuloa? Kentiesi jonkun odottamattoman pilan alku? Joku uusi ivan purkaus?

— Sennora, sanoin; olkoon tuo edellytys totta tahi ei, mitäpä te siitä?

Hän vastasi minulle kummallisella hymyllä. Minusta siinä näytti olevan surumielisyyttä.

— Entistä emme voi muuttaa, sanoi hän, keskeyttäen ajatukseni, emme! Mutta nykyisyys… sanokaa uudestaan… sanokaa minulle uudestaan että lemmitte minua.

— Lemmin!… Niin, sennorita.

— Ja minulla on teidän sydämenne… koko sydämenne?

— En milloinkaan… voi toista rakastaa.

— Kiitos, kiitos!

— Eikö muuta kuin kiitos, Isolina? Hetkisen oli hän vaiti, silmät pois käännettyinä; hän näytti taistelevan kiivaiden tunteiden kanssa.

— Enemmän kuin sen, vastasi hän viimein — kiitollisuuteni! Vielä kolme seikkaa… jos ne riittävät näyttämään kiitollisuuttani.

— Mainitse ne!

— Miksi väärä kainous sitoisi kieleni! Lupasinhan olla avosydäminen.
Minäkin tulin tänne tunnustukselle. Kuule! Kolme seikkaa, olen sanonut.
Katsokaa ympärillenne… pohjoiseen, etelään, itään, länteen… maa,
jonka näette, on minun, olkoon se teidän, jos tahdotte.

— Isolina!

— Tämänkin minä voin antaa, hän sanoi, pistäen esille pienen kätösensä, jota minä puristin kuumeentapaisella maltittomuudella.

— Lisää! Lisää! Kolmas?

— Kolmatta en tarkemmin mietittyäni voikaan antaa teille, sillä se on jo teidän.

— Ja se on…?

— Sydämeni.

XVI.

Erilaiset kohtaukset.

Me erosimme mäen kukkulalla. Olisi ollut varomatonta näyttää että olimme olleet yhdessä, ja siksi menimme eri haaroille, Isolina ensiksi.

Olimme hyvästelleet näillä suloisilla, paljon lupaavilla sanoilla: “huomiseen vain!” Huomenna jälleen tavattaisiin. Huomenna ja taasen seuraavana huomenna tulisimme tähän kauniiseen paikkaan, kertoisimme tunteistamme, uudistaisimme suloiset uskollisuudenvalamme.

Valitettavasti ei tämä jokapäiväinen autuus tullut pitkälliseksi. Tuli eron hetki. Meidän täytyi erota, ei tuolla kauniilla lupauksella: “huomenna”, “tänä iltana”, vaan pitkiksi viikoiksi, kuukausiksi, kentiesi vuosiksi… epämääräiseksi ajaksi… kunnes sota oli loppunut. Oi, julma sota! Ei ikinä ollut miekkani tuntunut minusta niin raskaalta!

Syntyi riita lemmen ja velvollisuuden välillä. Ei, ei velvollisuuden: olisinhan voinut pistää miekkani tuppeen kenellekään vääryyttä tekemättä. Minä olin, kuten jo olen maininnut, pelkkä seikkailija. Sillä maalla, jonka edestä sodin, ei ollut mitään oikeuksia minuun. Syy, miksi en lippuani jättänyt, oli tykkänänsä toinen. Minä, köyhä seikkailija, en voinut enkä tahtonut pyytää tämän runsaslahjaisen tytön kättä, muuten kuin tasa-arvoisena. Rikkaudessa en luultavasti koskaan vetäisi hänelle vertoja, mutta maine on rikkauden vertainen, ja kunnian voi asettaa kauneuden rinnalle. Kentiesi joskus palajaisin arvolla sekä maineella koristettuna, ja silloin… Mutta kaikista näistä toiveista huolimatta oli ero kuitenkin katkera. Raskaalta tuntui vastustaa niitä kuumia silmäyksiä, jotka rukoilivat minua jäämään, kauhealta lausua viimeiset jäähyvästit.

Lupasimme toisillemme ikuista uskollisuutta samalla kukkulalla, joka oli ollut meidän ensimäisten valojemme todistajana. Olimme antaneet samat lupaukset sadat kerrat ennenkin, mutta emme koskaan niin surullisella mielellä kuin nyt, nyyhkien ja itkien. Kun tuo valkoisiin puettu olento katosi näkyvistä lehdon peittoon, tuntui minusta ikäänkuin aurinko olisi äkkiä pimennyt. Mutta en viipynyt enää kauemmin, vaikka mieli olisi tehnyt unelmoida tuntikausia tällä pyhällä paikalla. Velvollisuus, tämä ankara herra, kutsui minua pois. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja seuraavan päivän hämärässä piti minun olla joukkoineni matkalla. Olin juuri palaamaisillani ja aijoin tavallisen varovaisuuteni mukaan ratsastaa kukkulalta päinvastaiseen suuntaan kuin Isolina, kun minulla samassa rupesi tekemään mieli saada vielä kerran nähdä lemmittyäni. Nyt olisi hänen jo pitänyt ennättää kotiinsa. Aijoin ratsastaa aivan maatilan läheltä; kentiesi saisin nähdä hänet katoksella, nähdä silmäyksen… käden viittauksen… kentiesi kuulla tuulen tuovan tuon suloisen rukouksen: Jumala kanssasi!… jotakin sellaista odotin.

Hevoseni näkyi aavistavan ajatukseni; tuskin odottaen ohjaustani läksi se liikkeelle samaa polkua, jota Isolina oli mennyt.

En ollut ehtinyt viittäsataa askelta, kun kuulin ääniä taajasta metsästä suoraan edestäni, selvästi sangen läheltä. Rajalla vietetyt monet vuodet olivat minussa herättäneet vaistomaista varovaisuutta, ja miltei koneellisesti pysähdytin hevoseni sekä kuuntelin.

Eräs nainen puhui, ja minä tunsin heti hänen äänensä. Ei ollut muita kuin yksi, jonka ääni voi soida noin heleästi. Mutta kenen kanssa hän puhui? Kenen oli hän sattunut kohtaamaan tällä paikalla, metsän keskellä? Hän vaikeni. Jännitettynä minä kuuntelin vastausta. Se tulikin. Hyvä Jumala! Se oli Rafael Ijurran ääni.

Selittämätön tunne valtasi minut; se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä siksi minä olin kylläksi luottava, mutta kuitenkin, häpeän sitä tunnustaa, tunsin jotakin sen laatuista. Niinkö pian… näiden kalliiden valojen, näiden kyynelten ja tulisten suudelmain jälkeen… oi, häpeä!

Laskeusin satulasta ja lähestyin puhuvia hiipien ja äänettömin askelin kuin jaguari. Hyvin opetettu hevoseni seisoi itsestään paikallansa, missä olin astunut satulasta; ei ollut pelkoa, että sen kavionkopse olisi minua ilmaissut.

Askel askeleelta lähestyin, erottaen käsilläni varovasti puiden oksat. Erään palmun lehdet minua kaihtivat; ne kasvoivat pystysuorassa ikäänkuin isot viuhkat, eikä tarkinkaan silmä olisi voinut huomata rauhanhäiritsijän tuloa niiden muodostaman suojuksen takaa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoin erään pienen aukean laidassa ja näin lehtien välitse morsiameni ja hänen orpanansa.

Isolina istui vielä satulassa. Ijurra oli jalkaisin ja seisoi hänen jalustimensa vieressä, nojaten toisella kädellänsä satulaan ja pitäen ohjaksia toisella.

Tähän saakka oli sydämeni sykkinyt ankarasti; mutta Ijurran asento, hänen liikutusta osoittava, vihainen silmäyksensä ynnä ne sanat, jotka korviini tunkivat, vaikuttivat heti muutoksen tunteissani.

— Te siis hylkäätte minut? kysyi Ijurra.

— Niinkuin ennenkin, Rafael; teidän käytöksenne ei ole antanut minulle syytä mielipiteeni muuttamiseen.

— Minun käytökselläni ei ole mitään yhteyttä tämän asian kanssa; teillä on muita syitä. Isolina, älkää luulko minua tyhmäksi. Minä tiedän salaisuutenne: te rakastatte tuota kapteenia.

— Ja jos sen teen, on se oma asiani. Niin, enpä aijo sitä laisinkaan salata. Minä rakastan häntä… sen teen… niin teen.

Ijurran silmät kiilsivät ilkeästi; hänen huulensa vaalenivat sekä puristuivat yhteen, ja hän näkyi ponnistelevan saadakseen vihansa hillityksi.

— Ja te menette hänen kanssansa naimisiin? kysyi hän käheästi.

— Niin teen.

— Kaikkien pyhimysten nimessä! Se ei tule koskaan tapahtumaan.

— Ja kukapa sen estäisi?

— Minä.

— Ha, ha, haa! Te olette raivostunut, Rafael Ijurra.

— Carrai! huudahti Ijurra rajusti, ikäänkuin olisi hän menettämäisillään malttinsa. — Kuulkaa minua, Isolina de Vargas! Minulla on teille jotakin sanomista, joka ei liene teille niin mieluista.

— Te ette voikaan sanoa mitään mieluista; mutta minä kuulen teitä silti.

Näin miehen kädessä muutamia kokoonkäärittyjä papereita, jotka hän oli kaivanut nuttunsa alta. Hän aukaisi ne, jatkaen:

— Tämä on amerikalaisen ylipäällikön antama lupakirja donna Isolina de Vargasille. Kentiesi olette tämän ennenkin nähneet? Ja tässä on kirje don Ramos de Vargasilta amerikalaisen sotajoukon pääkomisariolle, joka kirje on suljettu samaan koteloon kuin eräs toinenkin saman virkamiehen teidän rosvolemmikillenne lähettämä… onpa tämä oivallinen kavallus!

— Hyvä on, herra! Jatkakaa!

— Eipä kovinkaan hyvä teille, sennorita. Unohdattepa Santa Annan nyt olevan tämän tasavallan päällikkönä. Luuletteko hänen jättävän tuollaisen petollisen kirjevaihdon rankaisematta! Carrambo! Jos vain näyttäisin näitä hänen ylhäisyydellensä, saisin heti käskyn vangita sekä teidät että isänne. Niin, teidän omaisuutenne otettaisiin takavarikkoon… se tulisi minun omakseni… minun!

Hän vaikeni ikäänkuin odottaaksensa vastausta.

Isolina oli vaiti. Hänen kasvoistansa en voinut nähdä enkä huomata
Ijurran sanain tekemää vaikutusta. Luulin uhkauksen säikyttäneen häntä.
Ijurra jatkoi:
— Nyt, sennorita, huomaatte paremmin, missä suhteessa olemme toisiimme. Myöntykää rupeamaan vaimokseni, niin hävitän heti nämä paperit.

— En ikinä! kuului luja vastaus.

— En ikinä! kertasi Ijurra. Peljätkää siis seurauksia. Hankin käskyn teidän vangitsemiseksenne, ja niin pian kun nämä amerikalaiset rosvot ovat maasta karkoitetut, tulee tilus minun omakseni.

— Ha, ha, haa! kuului ivallinen vastaus. Te erehdytte, Rafael Ijurra! Ettepä olekaan niin älykäs, kuin luulette! Te unohdatte, että isäni tilus on teksaslaisella puolella Rio Grandevirtaa, ja ennenkuin nuo amerikalaisrosvot, joiksi heitä nimitätte, karkoitetaan, tulevat he määräämään tämän virran rajaksi. Kuka ottaa silloin tiluksen takavarikkoon? Ette te, eikä teidän pelkurimainen herranne.

Tämä vastaus kiihoitti Ijurran kiukkua, sillä hän tajusi näiden sanain totuuden. Hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi, ja hän näytti menettäneen kaiken hillitsemiskykynsä.

— Silloinkaan, huudahti hän rajusti, silloinkaan ette ikinä tule tätä omaisuutta perimään. Kuulkaa, Isolina de Vargas, kuulkaapa toinenkin salaisuus! Tiedättekö, sennorita, että te ette ole don Ramonin laillinen tytär!

Näin tuon uljaan tytön säpsähtävän ikäänkuin nuolen satuttamana.

— Minulla on todistuksia, jatkoi Ijurra; — ja jos Yhdysvallat voittaisivatkin, ei heidän lakinsa kuitenkaan tee teitä lailliseksi perijäksi. Te ette ole Vargasin maatilan perillinen!

Vieläkään ei Isolina vastannut sanaakaan. Hän istui vaiti ja liikkumattomana, mutta hänen olkainsa noususta ja laskusta voin nähdä hänen mielensä rajun myrskyn. Hänen kiusaajansa jatkoi:

— Nyt, sennorita, huomannette, kuinka omaa voittoani pyytämättä tarjosin teille avioliittoa… teille, viheliäisen intiaaninaisen tyttärelle… margaritalle!

Häväistys oli mennyt yli rajojen. Isolinan paisuva povi ei voinut enää vaieta. Loukkaus oli sietämätön.

— Kurja konna! huudahti hän mitä ankarimman tuskan äänellä. — Pois näkyvistäni!

— Ei vielä, vastasi Ijurra, tarttuen yhä lujemmin ohjaksiin. — Onpa minulla teille vieläkin sanomista…

— Konna! Päästä ohjakset!

— Sitä ennen on teidän luvattava…vannottava…

— Vielä kerran! Päästä tahi ammun. Juuri kun olin ryntäämäisilläni viidakosta ja rientämäisilläni hätään, näin hänen oikean kätensä koholla ja siinä jotakin kiiltävää. Se oli pistooli. Se oli tähdätty Ijurraan. Luultavasti tunsi tämä hyvin pistoolin pitäjän luonteen, sillä uhkauksella oli pikainen vaikutus. Tuo pelkuri konna päästi ohjakset irti, ja kiukkuisen sekä pelkäävän näköisenä peräytyi hän askeleen. Samalta hetkellä kun tuo valkoinen juoksija tunsi olevansa irti, hypähti se kannuksien kiihoittamana eteenpäin, ja vilahduksessa olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet palmujen varjoon.

Tulin liian myöhään näyttelemään kuljeksivan ritarin osaa. “Kaunotar” ei enää tarvinnut apuani. Hän ei minua enää nähnyt eikä kuullut, ja tultuani paikalle oli Ijurra yksinänsä.

Hän seisoi selkä minuun ja kasvot sinne päin, mihin Isolina oli ratsastanut. Pettymyksen sekä raivon kirkuna pääsi häneltä, ilkeän koston uhkauksen ohella. Hänen oma äänensä esti häntä minua kuulemasta, eikä hän minua huomannut, kun pysähdyin tuskin kolme jalkaa hänen taaksensa.

Olisin voinut hänet lävistää, ennenkuin hän olisi ennättänyt ruveta vastarintaan; mutta niin kurja ja kehno kuin hän olikin, oli minusta semmoisen työn tekeminen vastenmielistä. Löin siis häntä olkapäähän, lausuen hänen nimensä.

Säpsähtäen ikäänkuin luodin lävistämänä kääntyi hän minua vastaan. Hänen poskillansa olevaa kiukun punaa seurasi äkkiä kalman kalpeus, ja hänen silmänsä rupesivat omituisesti tuijottamaan, ikäänkuin vaaran lähestyessä. Hänen huulensa värisivät. Näin hänen pelkäävän ja tunsin, että hän oli vallassani.

— Te olette Rafael Ijurra? toistin, kun hän ei vastannut ensi kysymykseeni.

— Olen, sennor, vastasi hän epäillen; — mitä tahdotte?

— Teillä on muutamia asiakirjoja. Osa niistä kuuluu minulle. Saanko vaivata teitä jättämään ne minulle.

Hänellä oli näet paperit vielä kädessään.

— Oletteko kapteeni Warfield? kysyi hän hetken vaiti oltuaan, samalla ollen tarkastavinaan päällekirjoitusta minulle osoitetussa komisarion kirjeessä.

Näin hänen sormiensa vapisevan.

— Niin, minä olen kapteeni Warfield… teidän pitäisi minut jo tunteman.

Ottamatta huomioonsa viittausta, vastasi hän:

— Aivan oikein… tässä on kirje teidän osoitteellanne. Löysin sen tieltä. Olkaa niin hyvä, sennor.

Näin sanoen ojensi hän minulle komisarion käskyn, mutta piti vielä toiset asiakirjat.

— Sen sisällä oli toinen kirjoitus. Se näkyy olevan kädessänne.
Jatkakaa suopeuttanne, antamalla sekin minulle.
— Niin, eräs Ramos de Vargasin allekirjoittama kirje. Oliko se siellä?

— Oli, ja tietysti se seuraa kirjettä.

— Tietysti; tässä sennor.

— Teillä on vielä toinenkin asiakirja huostassanne… amerikalaisen päällikön eräälle naiselle antama passi. Se ei ole teidän, sennor Ijurra. Olkaa hyvä, ja antakaa se minulle. Haluan jättää sen omistajattarelle takaisin.

Se oli katkerin pala, minkä tähän asti olin hänelle tarjonnut. Hän loi nopean silmäyksen ensin oikealle, sitten vasemmalle, ikäänkuin olisi tahtonut paeta. Hän olisi halusta sen tehnytkin, mutta vartioin häntä valppaasti, käteni valmiina.

— Tässä on todellakin eräs passi, sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Se on aivan mitätön paperi minulle, ja on teidän käytettävänänne, herra kapteeni; ja ojentaessaan paperia minulle nauroi hän vieläkin epäonnistuneemmin kuin äsken.

Käärien kokoon nämä kalliit asiakirjat pistin kaikki kolme povitaskuuni, asetuin sitten miekkailuasentoon ja huusin vastustajalleni vetämään miekkansa ja puolustautumaan.

Olin nähnyt, että sapeli näkyi olevan hänen ainoa aseensa. En voinut huomata mitään pistoolia. Itselläni oli ainoastaan heikko pistomiekka, paljoa huonompi ja pienempi ase kuin vastustajallani, mutta ase, jota käteni oli käyttänyt ja jonka täydellisesti tunsin.

Kummastuksekseni epäröi hän. — Teidän täytyy taistella! huusin kiukkuisesta. — Teidän tahi minun täytyy kuolla. Jollette puolustaudu, pistän miekan lävitsenne. Pelkuri roisto! Tahdotteko, että tapan teidät, teidän vetämättä säiläänne huotrasta! — Eipä uhkauksenikaan kiihoittanut häntä. En ole milloinkaan nähnyt niin kurjaa pelkuria. Hänen vaaleat huulensa vapisivat, hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti, ikäänkuin etsien tilaisuutta pakoon päästäksensä. Jos hänellä olisi ollut mahdollisuutta paeta, olen varma, että hän ratkaisevana hetkenä olisi kääntänyt selkänsä ja juossut tiehensä.

Äkkiä näytti hän hämmästyksekseni saavan rohkeutta, ja tarttuen sapelinsa hankkilukseen, tempasi hän päättävän miehen koko voimalla säilän huotrasta, niin että se helähti. Hänen haluttomuutensa taisteluun tuntui kadonneen. Olinko erehtynyt miehestä vai epätoivoko varusti hänen kätensä sellaisella voimalla! Hänen pelkuri ilmeensä oli kadonnut; hänen silmistänsä leimusi raivo ja kostonhimo, hän kiristeli hampaitansa ja raivokas carajo sähähti hänen huuliltansa. Säilämme kohtasivat toisensa, säkenet leimahtivat toisiinsa sattuvista teristä, ja taistelu alkoi.

Minulle oli onneksi, että välttääkseni vastustajani ensi iskua käännyin puoleksi; onneksi, että sen tein heti, muutoin en olisi milloinkaan päässyt hengissä tältä paikalta.

Kääntäessäni nimittäin kasvojani toiselle suunnalle, näin kaksi miestä tulevan miekka kädessä juosten meitä kohti. Huomasin heti, että he olivat sissejä. He olivat aivan lähellä, mutta Ijurran oli täytynyt nähdä heidät jo aikoja ennen. Tässä oli selitys hänen muuttuneeseen käytökseensä. Heidän lähestymisensä oli antanut hänelle rohkeutta, sillä hän laski, minkä ajan he tarvitsisivat ehtiäksensä paikalle ja hyökätäksensä päälleni takaapäin.

— Halloo! huusi hän, nähtyään, että olin heidät huomannut. — Halloo,
Zorro… Jafél Tappakaa yankee, pistäkää hänet kuoliaaksi!
Nyt huomasin olevani vakavassa vaarassa. Kolme säilää yhtä vastaan on liian epätasainen taistelu, ja ehkäpä olisin peräytynyt, jos olisin luullut sellaisen kokeen menestyvän, mutta vastatulleet sulkivat tien hevoseni luo, joten ei ollut toivoakaan päästä pakoon. Tiesin aivan hyvin, että nämä miehet juoksevat nopeasti kuin intiaanit, sillä usein olimme koetelleet heidän kykyänsä tässä suhteessa. Minut olisi saavutettu ja lyöty maahan, selkä viholliseen päin.

Minulla ei ollut miettimisaikaa. Tuskin ennätin hypätä pari askelta taaksepäin, jotta kaikki kolme olisivat edessäni, kun miekkani jo kilahteli heidän säiläänsä, torjuen heidän iskujansa.

Muuta en voi tästä epätasaisesta taistelusta kertoa. Se oli selittämätöntä iskujen ja pistojen sekasotkua, jonka kuluessa sekä sain että annoin haavoja. Verta vuoti vaatteilleni ja kasvoilleni.

Tunsin väsyväni ja tulevani joka hetki yhä heikommaksi ja voimattomammaksi.

Näin toisen miehistä, punasukkaisen jättiläisen, edessäni, käsi korkealla ilmassa. Hänen säilänsä oli jo juonut vertani, ja sen kärki oli siitä punainen. Hän aikoi hyökätä päälleni antaakseen viimeisen päättävän iskun. Olisin ollut kykenemätön sitä torjumaan, sillä olin juuri käyttänyt viimeiset voimani ehkäistäkseni yhden Ijurran iskuista. Toivottomuuteni puristi minulta epätoivon huudahduksen.

Sekö saattoi säilän putoamaan vastustajani edestä ja nostetun käden hervottomana vaipumaan? Huudahdukseniko synnytti tuon hämmingin, joka äkkiä näkyi vihollisten kasvoilla? Olisin uskonut niin, ellen olisi kuullut kimeätä pamausta takaanipäin ja nähnyt punatukan kättä luodin runtelemana.

Tuntui ikäänkuin olisin herännyt kamalasta unesta. Hetken olin taistellut epätoivoisesti kolmen miehen kanssa silmä silmää vasten, ja sitten olin nähnyt heidän kääntävän selkänsä ja juoksevan henkensä edestä pakoon. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä katosivat he pensaistoon. Käännyin vastaiselle suunnalle. Avonaisen paikan poikki tuli mies juosten, pyssy kädessä. En tarvinnut pitkää aikaa tunteakseni Elijah Zuackenbossin pitkät kädet ja väärät, epäsuhtaiset sääret.

Niistä monista kummallisista luonteista siinä kirjavassa joukossa, joka oli minun johdettavanani, oli Elijah Zuackenboss merkillisimpiä. Hän oli ollut ennen koulumestarina jossakin Pensylvaniassa, ja hänellä olikin jonkun verran tietoja, mutta se mikä varsinkin herätti toisten huomiota, oli hänen kiihkonsa kasvitieteellisiin tutkimuksiin. Enpä ikänäni ole nähnyt innokkaampaa kasvien tutkijaa. Mitkään vaivat eivät siinä häntä pidättäneet. Vaikka hän olisi ollut kuinka väsyksissä sotaharjoituksien tahi muiden toimien jälkeen, meni hän heti joutilaaksi päästyänsä etsimään harvinaisia kasveja; usein hän silloin kulkeutui kauaksi leiristä ja joutui väliin sangen vaarallisiin seikkailuihin.

Pikainen silmäys riitti vakuuttamaan, että minun oli pelastuksestani kiittäminen Elijahin rakkautta kasvitieteeseen. Mahdottoman iso, pallomainen kaktuskasvi, piikkinen kuin siili, kellui hänen pyssynsä liipasimesta, samalla kuin lehtiä ja oksia, hedelmiä ja kukkasia, kokonainen varasto ihmeellisiä ja tuntemattomia kasveja näkyi jokaisesta hänen taskustansa tahi napinlävestänsä.

Hän oli tutkinut kasveja metsässä ja tultuansa sattumalta taistelumme kuulomatkalle, oli pujotellut pensaiden läpi juuri paraaseen aikaan torjuaksensa minusta aijotun iskun.

— Kiitoksia, Zuackenboss! Kiitoksia, urhoollinen ystävä! Tulitte hyvään aikaan; olette pelastanut minut.

— Mutta huononpa laukauksen laskin, kapteeni. Minun olisi pitänyt murskata tuon punatukkaisen kanaljan pääkallo, tahi antaa hänelle luoti vatsaan, mutta nyt pääsi hän hyvällä kaupalla… Miten on laitanne, kapteeni, oletteko haavoitettu?

— Olen, vaan en luullakseni vaarallisesti. Tunnen olevani hiukan väsynyt verenvuodon takia. Hevoseni… sen löydätte tuolta… puiden takaa… Menkää, Zuackenboss; tuokaa tänne hevoseni… hevoseni.

Muutamaksi minuutiksi menin tainnoksiin. Jälleen toinnuttuani huomasin hevoseni seisovan vieressäni. Kasvientutkija sitoi haavojani omasta paidastansa revityillä kaistaleilla. Hänellä oli ainoastansa yksi kenkä jalassaan; toinen oli hänen vieressään täynnä vettä, josta hän jo oli kaatanut osan minun kurkkuuni; lopulla alkoi hän nyt hautoa ohimoitani sekä pestä verta kasvoistani.

Kun tämä oli tehty, tunsin virkistyväni; kiivettyäni satulaan ohjattiin suunta kylään, kumppanini taluttaessa hevostani.

Tie, jota kuljimme, johti varsin läheltä maatilaa, mutta yö oli tullut, ja pimeys esti kenenkään meitä näkemästä. Tätä toivoin, vaikka olinkin alkujaan lähtenyt kohtaamispaikaltamme kokonaan toisenlaisilla toiveilla ja mieliteoilla. Syvä, punainen uurto otsassani, rikkirevitty sekä verinen virkanuttuni, kaiken sen vuoksi pelkäsin tulla nähdyksi, jottei minun surkea tilani suotta herättäisi säikähdystä. Pääsimmekin maatilan ohi kohtaamatta ketään kukkulalla tahi suurella maantiellä, ja puoli tuntia myöhemmin olin turvassa tuomarin huoneessa.

XVII.
Poismeno ja palaaminen.

Varhain seuraavana aamuna antoi sotatorvemme kuulua raikkaan äänensä. Se herätti soturini heidän unestansa sekä kiihoitti heidän hevosiansa, ja vähän sen jälkeen alkoivat mieheni kokoontua torille sekä valmistautua lähtemään. Minulla oli kova taistelu kestettävänä, ja epäröimisen tunne vaivasi minua. Syynä tähän oli ajatus tulevaisuudestani. Tiesin morsiameni olevan minulle uskollisen kuolemaan asti. Mikään tällainen epäilys ei minua huolestuttanut, mutta sitä enemmän ajatus hänen persoonallisesta turvallisuudestansa. Hänen orpanansa, joka oli lausunut niin katkeria uhkauksia sekä käyttäytynyt niin raa’asti, tuskin karttaisi mitään keinoja, jotka hänen hankkeitansa edistäisivät. Tosin olin riistänyt häneltä tärkeän aseen ottamalla häneltä pois nuo vaaralliset paperit, mutta ajan tapa ei ollut pysyä laillisuuden hienoissa rajoissa, varsinkaan silloin kun mustasukkaisuus ja intohimot olivat toiminnan vaikuttimina. Ijurra oli jonkunlainen päällikkö, joka johti erästä ei niin paljon isänmaallista kuin ryöväämiseen taipuvaa sissijoukkoa, ja vaikeata oli sanoa, mitä hänenlaisensa peto ei uskaltaisi tehdä. Meidän poissa ollessamme tulisi tuo konna olemaan kokonansa seudun hallitsijana. Rankaisematta voisi hän tehdä minkä pahan työn tahansa, koska hän oli saanut valtansa tuolta kehnolta diktaattorilta, jota hän oli oppinut matkimaan ja joka hyväksyi jokaisen konnantyön, minkä vain hänen omat seuralaisensa tekivät.

Minua karmi tätä ajatellessani. Koko yön olin ajatellut samaa, sitä vaaraa, joka minun morsiantani uhkasi, koko yön olin tehnyt suunnitelmia sen torjumiseksi, mutta onnistumatta keksiä yhtään järjellistä ehdotusta.

Mitä tuli minun tehdä? Luopuako virastani ja jäädä tänne; mutta sepä olisi mitä mielettömintä. En olisi voinut suojella itseänikään, vielä vähemmin toisia. Kun sotamiehet olisivat poissa, ei henkeni olisi hetkeäkään turvattuna.

Ainoa tarjolla oleva keino oli Isolinan, tahi mahdollisesti hänen isänsä tapaaminen uudestaan ja pyyntö, että he heti lähtisivät tältä vaaralliselta seudulta. Voisivathan he matkustaa Sant Audoria de Bejariin, jossa he, kaukana sodan jaloista, olisivat turvassa, kunnes sota loppuisi.

Vasta viime silmänräpäyksessä johtui tämä onnellinen ajatus mieleeni, ja minä nuhtelin itseäni, etten ennen ollut tullut ajatelleeksi tätä. Suurimpana vaikeutena olisi don Ramonin vastustus. Minä tiesin hänen saaneen selkoa siitä ystävyydestä, joka vallitsi hänen tyttärensä ja minun välillä, ja myöskin ettei hän ollut sitä millään tavalla estellyt; mutta miten saisin hänet vakuutetuksi näin äkillisen poislähdön tarpeellisuudesta? Miten saisin hänet vakuutetuksi pelkäämästäni vaarasta sekä miltä taholta se oli odotettavissa?

Aikakin oli epäsuotuisa. Meidän tuli olla matkalla auringon noustessa, niin kuuluivat meille annetut käskyt, ja päivä koitti jo. Tämä ei kuitenkaan minua pahoin huolestuttanut, sillä helpostihan saavuttaisin joukkoni, mutta arkaluontoinen asia oli herättää tähän aikaan päivästä herrasmiehen perhe, vaikkapa vain tarkoituksella varoittaa sen jäseniä. Sitäpaitsi ajattelin, että jos neuvoni näyttäytyisi tarpeettomaksi, minun varhainen siellä käyntini, joka ei voisi huomaamatta tapahtua, voisi kentiesi juuri aiheuttaa sen vaaran, jota pelkäsin. Kaikeksi onneksi oli eräs keskitie: vaikka en voisikaan suullisesti puhutella maatilan asujamia, voisin sen tehdä kirjeellisesti.

Suurimmassa kiireessä, jota pelkoni vieläkin lisäsi, kirjoitin siis tuon varoittavan kirjoituksen.

Luotettavaksi sananviejäksi sain erään yhdysvaltalaisia suosivan miehen, joka lupasi, niin pian kuin perhe oli noussut, viedä kirjeen määräpaikkaansa.

Keventyneemmällä mielellä annoin lähtökäskyn.

Kauan ei tätä mielialaa kuitenkaan kestänyt; vaikka kuinka olisin taistellut, en voinut kumminkaan poistaa tunnoltani taakkaa, ja vaikka kuinka olisin miettinyt, en osannut selittää sen syytä. Kerran tahi pari, kun huolestumiseni tuntui mitä raskaimmalta, annoin hevoseni pysähtyä, päättäen nelistää takaisin; mutta sitten ratsastin taas epäröiden eteenpäin. Joku varovaisuudentunne esti sitäpaitsi minua kääntymästä takaisin; torilta lähteissämme olimme etäältä kuulleet herjaussanoja sekä huutoja: Mueran los tejanos! Töin tuskin voin pidättää väkeäni heille kostamasta.

Tiellä näimme jälkiä. Meitä ammuttiin eräältä kukkulalta; mutta kun lähetin sinne miehiäni, ei sieltä tavattu ketään. Hevosen jälkiä huomattiin, ja kerran nähtiin ratsujoukon nelistävän pois pitkin eteläistä vierua. Se oli varmaankin Ijurran joukkoa, mutta me luulimme Canalen todellakin olevan läheisyydessä, ja koska ottelu hänen hyvin järjestettyä joukkoaan vastaan oli kokonaan toista kuin kahakka Ijurran kanssa, kuljimme varovasti. Kuitenkin jatkoimme matkaamme, näkemättä vilahdustakaan tuosta kuuluisasta sissijoukosta.

Kaupunkiin päästyämme huomasimme ihmeeksemme, ettei sinne majoitettu sotajoukon osasto vielä ollut marssinut pois. Heidän olisi pitänyt lähteä samana aamuna kuin mekin, mutta pääkortteerista oli saapunut vastakäsky, joka lykkäsi lähdön muutamaa päivää tuonnemmaksi.

Tämä oli hyvä uutinen; heti sen kuultuani aloin hautoa epämääräisiä aikeita. Toivoin, että meidät lähetettäisiin takaisin maakylään, mutta valitettavasti ei näin käynyt; meidän oli jääminen tähän osastoon.

Koska jokainen asuttava rakennus oli sotamiesten hallussa, osoitettiin meille leiripaikka kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella, erään kauniin virran rannalla; pantuamme hevoset liekaan sekä pystytettyämme telttamme, aloimme kotiutua.

Kauan en viipynyt leirissä. Niin pian kuin tarpeelliset toimet olivat tehdyt, menin jälleen kaupunkiin. Täällä sain tietää, ettemme varmaankaan vielä viikkoon tulisi täältä lähtemään. Rauhoittuneena ja virkistyneenä keskusteluista entisien toverieni kanssa, palasin leiriin toivorikkaammalla mielellä.

Mutta jäätyäni jälleen yksikseni, tunsin tuskallisten aavistuksieni palaavan uudella voimalla. Maaten huovallani annoin mielikuvitukselleni vapaan vallan.

Olin tehnyt erään suunnitelman, ja sen toimeenpanemisen harkinta lievitti johonkin määrään tähän asti tuntemaani alakuloisuutta.

Suunnitelmani oli ratsastaa kolmenkymmenen parhaan mieheni kanssa samaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin, ja piiloutua maatilan läheisyyteen; itse menisin kartanoon puhumaan niiden neuvojen puolesta, jotka olin kirjeeseen uskonut. Jos huomaisin niitä jo noudatetun, sitä parempi; silloin rauhoittuisin ja palaisin tyytyväisenä jälleen; mutta minä olin milt’ei varma, että don Ramos oli ne hyljännyt. Kaikissa tapauksissa olin päättänyt ottaa selkoa asiasta ja tyydyttää haluni saada vielä kerran tavata lemmittyäni.

Olin jo sanonut asiasta miehilleni sekä määrännyt lähtö-ajan; lähtisimme vuorokauden pimeimmällä hetkellä voidaksemme pysyä salassa.

Syy, miksi en tahtonut lähteä varemmin, oli seuraava: en uskaltanut ottaa koko joukkoani mukaani, saamatta lupaa pääkortteerista, ja sitä en voinut pyytää, sillä en millään ehdolla tahtonut, että tämä retki tulisi muiden tietoon. Olin siis pakotettu tyytymään pienempään joukkoon, mutta silloin oli varovaisuus paikallansa. Jos kulkisimme maantietä, ennenkuin väenliike oli lakannut, voisi kentiesi joku nopea lähetti edeltäpäin viedä sanan meidän lähestymisestämme ja saattaa meidät onnettomuuteen.

Aikomukseni kuitenkin oli lähteä niin pian kuin tulisi pimeä, jotten lähtemällä vielä myöhemmin säikähdyttäisi maatilan asujamia öisellä käynnilläni. Puolentoista tunnin yhtämittainen ratsastaminen veisi minut sen portille.

* * * * *

Hämärän hetki oli tuskin mennyt, kun nousimme ratsuillemme ja kaikessa hiljaisuudessa ratsastimme leiriä ympäröivään metsään. Seurattuamme kappaleen matkaa ahdasta polkua tulimme isolle tielle, joka johti maatilalle. Rube ja Garey olivat vakoojina. He olivat laskeutuneet ratsuiltansa ja kulkivat nyt jalkaisin. Täten he voivat paremmin välttää ilmituloa, samalla kuin mikään ei estänyt heitä itseä huomaamasta mahdollisesti läsnäolevaa vihollista.

Täydellisesti luottaen niihin miehiin, jotka olivat lähetetyt edeltäpäin, ratsastimme eteenpäin, sovitellen kulkumme siten, ett’emme tulisi perille ennen heitä. Väliin huomasimme heistä vilahduksen erään pitkän, suoran tien toisessa päässä, jossa he olivat pensaston peitossa tahi kyykistyneinä jonkun suojan taakse tutkimaan edessänsä olevaa tietä. Vihollista ei kuitenkaan näkynyt. Jo olimme sillä kohdalla, missä maantie haarautui: oikealle kädelle kylään, vasemmalle suoraan maatilalle. Kuljimme viimeksimainittua. Vielä penikulma, niin olisimme paikalla; neljännesosa tästä matkasta, niin saisimme sen muurit näkyviimme. Eteenpäin!

Mitä tämä valo merkitsi? Nouseeko aurinko lännestä? Onko metsä tulessa? Mistä tulee tämä keltainen kimallus, jonka puunrungot puoleksi hämärtävät. Onko se kuu?

Maatila on tulessa!

— Ei… se on mahdotonta. Kivirakennus, jossa on tuskin puuta uunivalkeaksikaan! Se on mahdotonta.

Ei olekaan. Me nelistämme esiin metsästä, maatila on edessämme ja sen valkoiset muurit loistavat tulen keltaisessa valossa. Mutta rakennus on paikallansa. Ankara nuotio palaa portin edustalla; se se levittää loisteensa metsään.

Pysäytämme hevosemme sekä tuijotamme ihmetellen tuohon ilmiöön.
Näemme aimo rovion, johon on otettu poltinaineksia talon kuivasta
lehväsvarastosta — mahdoton tulimeri, joka vaimentaa valjun kuutamon.
Voimme nähdä maatilan rakennukset yhtä selvään kuin päivänvalossakin.
Miksi tämä rätisevistä akasiakimpuista rakennettu polttouhri?

Nuotion ympärillä näkyy joukko olentoja. Siellä on miehiä, naisia, koiria ja satuloituja hevosia. Isoja hopeakaloja paistetaan hiilillä, ja jo valmiiksi paistettuja niellään ahmimalla. Ovatko nuo villejä loimuavan nuotion ympärillä?

Ei, voimme aivan selvään erottaa heidän kasvonsa, miesten valkean ihon ja mustan parran sekä naisten puuvillavaatteet; voimme nähdä sombreroja sekä serapeita, villalevättejä ja alushousuja, vyöhineitä, sapeleja; voimme kuulla heidän äänensä, kun he kirkuvat, rääkyvät ja laulavat; näemme heidän rohkeat eleensä heidän tanssiessaan fandango-tanssiaan. Ei, nämä eivät ole intiaaneja; se on sissijoukon leirivalkea.

Ah, jospa olisin kuunnellut järjen ääntä ja antanut miesteni piirittää nuo konnat! Mutta vereni kiehui, ja minä pelkäsin tuhlata ainoatakaan silmänräpäystä, etten tulisi liian myöhään, sillä aavistin pahinta.

Annettiin hyökkäyskäsky, ja ikäänkuin kahleistansa päässeet koirat ryntäsimme esiin, kohottaen sotahuutomme.

Tämä oli hullun yritys. Vihollisemme tunsi täydellisesti tuon käheän teksaslaisen “hurraa”-huudon. Se oli suotta huudettu heidän säikähdyttämiseksensä. He eivät koskaan olisi meitä varronneet.

Huuto varoitti heitä ja saattoi heidät hajoamaan kuin akanat. Maatilalle vievä, jyrkkä tie oli hevosillemme liian vaivaloinen, ja ennenkuin pääsimme kukkulalle, oli sissien pääjoukko jo noussut ratsuillensa ja paennut kiireesti pois näkyvistä. Kuusi joutui elävänä käsiimme, mutta tavallisuuden mukaan oli tuon ovelan päällikön onnistunut paeta.

Takaa-ajon yrittäminen olisi ollut mielettömyyttä; he pakenivat kukkulan takana oleviin synkkiin metsiin, ja minunkin mielessäni oli kokonaan toista. Ratsastin pihaan. Tätä valaisi nuotiosta tuleva leimu. Siellä vallitsi hävityksen kauhistus. Kalliita huonekaluja, rikottuja tahi kumoonheitettyjä, oli sikinsokin verannalla ja kivikerrassa. Huusin Isolinan ja don Ramonin nimeä — vain kaiku vastasi huutooni.

Hyppäsin hevosen seljästä, hyökkäsin verannalle yhä huutaen ja yhä saamatta vastausta.

Riensin huoneesta huoneeseen, katolle, kaikkialle, jopa rukoushuoneen sisimpäänkin. Kuun säteet loistivat alttarille, mutta ketään ihmistä ei siellä ollut. Koko huone oli tyhjä; palkolliset, jopa keittiöväetkin olivat kadonneet. Hevoseni ja minä olimme ainoat elävät olennot näiden muurien sisällä, sillä seuralaiseni olivat vankinensa pysähtyneet ulkopuolelle.

Toivon pilkahdus lensi sydämeeni. Kentiesi he olivat totelleet neuvoani ja lähteneet pois ennen rosvojoukon tuloa? Jospa taivas soisi sen niin olevan!

Ah, tämä toivo petti pian. Kääntyessäni pois, palatakseni pihalle ja koettaakseni vangeilta saada tietoa perheen kohtalosta, sattuivat silmäni erääseen muurin varjossa hiipivään henkilöön. Ilon huudahdus pääsi minulta tuntiessani Cyprio-pojan, joka samassa astui esiin piilostansa.

— Cyprio! huusin minä.

— Niin, sennor, vastasi hän ja lähestyi paikkaa, jossa olin.

— Sano minulle, Cyprio, missä he ovat… missä?

— Carrai, sennor! Nuo pahat miehet ovat vieneet emäntäni pois, en tiedä mihin.

— Sennoranko, sennoran?

— Oi, herra, tämä on hirmuista!

— Sano minulle kaikki pian! Pian, Cyprio!

— Sennor, tänne tuli miehiä, joilla oli musta naamari kasvoilla ja jotka murtautuivat huoneisiin sekä veivät isännän pois; sitten he laahasivat donna Isolinan pihalle. Toiset menivät talliin ja toivat sieltä sen valkoisen hevosen… sen, joka tuotiin aavikolta tänne. Sen selkään he sitoivat donna Isolinan. Neitsy Maria, mikä näky!

— Sitten?

— Sitten he veivät hevosen virran poikki sen toisella puolella olevalle kedolle. Kaikki menivät katsomaan tuota “pilaa”, joksi he sitä sanoivat… Taivas, mikä pila! Minä en mennyt, sillä he löivät minua ja uhkasivat tappaa minut, mutta minä näin kaikki kukkulalta, jossa olin piiloutunut pensastoon. Oi, pyhä Maria!

— Sitten?

— Sitten ne pistivät raketteja hevosen kupeeseen ja sytyttivät ne, nykäisivät ohjaksista, ja hevonen läksi laukkaamaan, raketit perässänsä sekä donna Isolina sidottuna pitkäkseen sen selkään… sennoritaparka! Voin nähdä hevosen, kunnes se oli kaukana, kaukana aavikolla, Jumala minua varjelkoon! Sennorita on hukassa!

— Vettä! Rube! Garey! Ystävät… vettä! Vettä! Koetin päästä kaivolle, mutta hoippueltuani pyörryksissä pari askelta tunsin voimaini pettävän ja kaaduin hervotonna maahan.

XVIII.
Yöllä.

Olin ainoastansa pyörtynyt. Hermoni ja ruumiini olivat vielä heikot eilispäivän ottelussa kärsimästäni verenvuodosta. En voinut kestää tuon kauhean uutisen vaikutusta.

Tuntooni tultuani huomasin olevani suihkukaivon lähellä, aitauksen reunaan nojautuneena. Rube, Garey y.m. seisoivat ympärilläni. Märistä vaatteistani käsitin, että minua oli valeltu, ja joku oli juuri kaatamassa väkevää viinaa kurkkuuni.

Ensimäinen ajatukseni toinnuttuani oli kosto, ja ankara halu päästä ajamaan takaa tuota Ijurra-saatanaa yötä päivää, vaikka tämä vainoaminen veisikin minut vihollisen maan sydämeen. Tämä oli kuitenkin vain silmänräpäyksen tunne; kosto oli tällä kertaa jätettävä. Minun piti lähteä aivan toiselle haaralle kuin tuo pakeneva sissijoukko — valkoisen hevosen jälkeen.

Valitsin kuusi parhainta jälkientuntijaa seuralaisikseni ja käskin luutnantti Wheatleytä, joka oli minua seurannut, palaamaan muiden kanssa leiriin. Mitä vähemmän miehiä oli poissa, sitä vähemmän meitä kaivattaisiin, ja niitä, jotka olin valinnut, pidin tarkoitukseeni riittävinä. Onnistui hankkeemme tahi ei, piti meidän kuitenkin pian palata. Sitten olisi kyllä aikaa keksiä keinoja tämän hirveän näytelmän johtajan sekä päänäyttelijöiden vangitsemiseksi.

Hevosen hankkiminen Cypriolle ja satulaan nouseminen oli silmänräpäyksen työ. Seuraavassa hetkessä me ratsastimme kukkulalta, syöksyimme virtaan, nelistimme läheisen metsän läpi ja pääsimme sitten aukealle aavikolle.

Cyprion johdolla löysimme pian paikan, jonka tuo julma näytelmä oli saastuttanut. Maa oli monen hevoskavion tallaama; ruudin mustaamia paperipalasia, katkenneita rakettikeppejä ja puoleksi palaneita sytytyskoteloja oli huiskin haiskin nurmella — tuon pirullisen näytelmän tuliset jäännökset! Me emme tässä pysähtyneet. Oppaamme ja kuunvalon avulla löysimme helposti valkoisen hevosen jäljet, ja niitä seuraten olimme pian kaukana aavikolla.

Enemmän kuin penikulman ratsastimme nelistämällä. Silmänräpäykset olivat kalliit! Luottaen meksikolaiseen poikaan me tuskin tutkimmekaan jälkiä, vaan ratsastimme suoraan sille paikalle, jossa valkoinen hevonen viimeksi oli nähty. Cyprion sanat eivät pettäneetkään. Hän oli pannut merkille erään viidakon, jonka laitaa hevonen oli laukannut. Pitemmältä ei poika ollut sitä nähnyt, ja koska hänestä ei nyt enää ollut mitään hyötyä, lähetettiin hänet kotiin.

Viidakon toisella puolen löysimme jäljet, jotka Rube ja minä helposti tunsimme. Hevosen tehdessä tuonoin kauhean hyppäyksensä tasangon rotkon kallioiselle pohjalle oli näet oikeasta etukaviosta irtaantunut kappale, joka jätti pienen loven kavion miltei täysiympyräiseen jälkeen.

Niitä seuraten kuljimme eteenpäin, nyt kumminkin vitkallisemmin ja varovammin. Äsken oli satanut, ja pehmeässä nurmikossa voimme nähdä jäljet satulasta laskeutumatta.

Väliin tuli kuivempaa maata, johon kaviot olivat jättäneet tuskin mitään merkkiä. Tällaisilla paikoilla hyppäsi joku meistä satulasta ja kävi oppaana edellä. Rube ja Garey tekivät tavallisesti tämän palveluksen, ja he kulkivat niin nopeaan, että hevosemme harvoin tarvitsivat kulkea käyden. Ruumis puoleksi kumarassa ja silmät terävinä riensivät he eteenpäin ikäänkuin otusta vainuavat koirat; mutta turkiseläinten pyydystäjät eivät pitäneet mitään melua, niinkuin ne. Ei yksikään meistä virkkanut sanaakaan. Minulla ei ollut halua puhua — ahdistukseni oli liian suuri. Jätin jälkien etsimisen tovereilleni ja annoin hevoseni kulkea heidän perässänsä. Ohjasten annoin olla höllällä, ja pääni painui; tuskinpa huomasinkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Sydämeni oli milt’ei muserrettu.

Emme olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin joku tuli luokseni ja lausui hiljaa muutaman lohdutuksen sanan. Tunsin nuoren metsästäjän ystävällisen äänen.

— Älkää peljätkö, hän lausui; älkää peljätkö! Rube ja minä tulemme heidät löytämään, ennenkuin minkäänmoista vahinkoa on tapahtunut. En luule tuon valkoisen hevosen nelistävän pitkälle, kun se tuntee jonkun olevan selässänsä. Raketit sen laukkaamaan panivat. Kun ne ovat palaneet, pysähtyy hevonenkin ja silloin…

— Ja silloin? kysyin koneellisesti.

— Silloin saamme sen kiinni, teidän hevosenne saavuttaa sen muutamalla laukalla.

Aloin jo toivoa. Se sammui kuitenkin jo seuraavassa silmänräpäyksessä.

— Jos kuu vain pysyy ylhäällä, jatkoi Garey epäilystä ilmaisevalla äänellä.

— Kuu, niin, keskeytti häntä eräs ääni; — sehän on katoamaisillansa.

Rube lausui tämän vastenmielisen ennustuksen harmistuneella mutta varmalla äänellä.

Kaikkein silmät kääntyivät ylöspäin. Kuu liiteli pyöreänä ja valkoisena pilvettömällä taivaalla ja oli miltei korkeimmillaan. Kuinka se sitten voisi “kadota”? Mitähän Rube tällä tarkoitti. Kysyin sitä häneltä.

— Katsokaa tuonne! vastasi hän. — Näettekö tuota mustaa juovaa?

— Tuota mustaa juovaa pitkin taivaanrantaa… niin, sen me kyllä näemme.

— Hyvä, jatkoi Rube — siellä ei ole metsää… ei kapulatakaan… eikä myöskään maassa mitään töyrästä: sentähden se on pilvi, ja olenpa nähnyt sellaisen ennenkin. Odottakaapa hiukan. Uh! Määrältänsä kymmenen minuutin kuluttua peittää tuo musta pilvi kuun sekä tekee kauniin sinisen taivaan yhtä mustaksi kuin neekerin… se on varma, se.

Eipä viipynyt kauan, ennenkuin vanhan pyydystäjän ennustus kävi toteen.
Paksuja pilviä nousi taivaalle, ja niiden mustat seinät peittivät kuun.
Me emme voineet kauemmin seurata jälkiä. Maatakaan ei näkynyt, vielä vähemmän kavion jälkiä, jotka meitä opastivat, ja pysähdyimme siis neuvottelemaan, mitä olisi parhain tehdä. Neuvottelua ei kestänyt kauan. Jos taivas yhä jäisi pilveen, täytyisi meidän lykätä takaa-ajaminen huomiseen tahi seurata jälkiä soihdun valossa.

Tietysti päätimme tehdä tuon viimeksimainitun. Oli vielä keski-yö, ja monta tuntia tulisi kulumaan ennenkuin päivä valkenisi. En voinut elää näitä pitkiä tunteja toimetonna; vaikka meidän kulkumme kävisi vitkallisestikin, menisimme kuitenkin eteenpäin.

— Soihtu! Soihtu!

Mistäpä sellainen saataisiin? Meillä ei ollut mukanamme mitään, josta sen voisi tehdä, eikä metsääkään ollut lähistössä. Olimme alastoman avonaisen aavikon keskellä. Rubenkaan kekseliäisyys ei voinut luoda soihtua tyhjästä.

— Kuulkaahan, kapteeni! lausui Le Blanc, vanha kanadalainen kuorma-ajuri, — kuulkaahan. Miksi en voisi ratsastaa takaisin hankkimaan soihtuja kylästä?

Niin, miksi ei? Olimme vasta muutaman peninkulman päässä kylästä.
Kanadalaisen esitys oli hyvä.
— Tiedän erään paikan, jatkoi hän, — jossa on oivallisia kynttilöitä… vahakynttilöitä, käsivarren paksuisia… kirkkoon piilotettuja.

— Kirkkoonko?

— Niin, onhan se kauhea synti, tietysti, mutta minkä sille voi? Sallikaa nyt, kapteeni… Zuackenboss ja minä hankimme kyllä kynttilöitä.

En ollut sillä päällä, että olisin pitänyt lukua tuosta pyhyyden ryöväämisestä, ja toverini olivat vieläkin vähemmän arkatuntoisia. Hanke päätettiin panna täytäntöön, ja Le Blanc sekä Zuackenboss lähtivät viipymättä meidän omia jälkiämme takaisin kylään.

Me muut panimme hevosemme liekaan ja laskeuduimme nurmelle pitkäksemme, odottamaan heidän takaisintuloansa.

Harvoin on kaksi tuntia tuntunut minusta niin pitkältä kuin nyt kulumassa olleet, ennenkuin taasen kuulimme kavionkopseen.

Vihdoinkin kuului tuo odotettu ääni, ja pian sen jälkeen olivat molemmat miehet luonamme. Le Blancin kädessä voimme nähdä kolme valkoista esinettä, jotka pituudeltaan ja paksuudeltaan olivat kelpo kangin näköisiä.

— Kapteeni, kapteeni! huudahti kanadalainen, — tässä on kynttilöitä!…

Miehet toivat uutisia kylästä. Täälläkin olivat sissit tehneet paljon väkivaltaa niille, joita pitivät yhdysvaltalaisten ystävinä. Useita henkilöitä oli mitä julmimmalla tavalla rääkätty sekä silvottu. Miesten saapuessa sinne oli rangaistus kuitenkin jo kohdannut pahantekijöitä; sen olivat toimeenpanneet meidän leirissä olevat toverimme, jotka olivat saaneet tiedon tapahtumasta pakolaisjoukoilta. Kirkon ympärillä olevissa puissa riippui sinä iltana hirmuisia hedelmiä.

Tuskin malttaen kuulla kertomusta, sytytimme kynttilät ja lähdimme jälleen liikkeelle.

Valo oli erinomainen, ja me voimme seurata jälkiä täydellisesti yhtä nopeaan kuin kuutamollakin.

Niin pimeä kuin yö olikin, huomasimme pian suuntamme johtavan erääseen meille hyvin tuttuun paikkaan — tuon aavikolla olevan kallion luokse! Heikosti toivoen, että hevonen olisi pysähtynyt sinne, kiiruhdimme kulkuamme.

Tunnin kuljettuamme huomasimme nuo valkoiset kalliot. Kiiltävä katinkulta-kivi heijasti kynttilöistämme lähtevää valoa ikäänkuin hohtokivillä koristettu seinä. Lähestyimme varovasti, yhä noudattaen jälkiä, samalla kuin tarkkaan katselimme eteemme toivoen saada nähdä etsimämme esineen. Mutta ei kallion luona eikä sitä verhoavassa pimeydessäkään ollut elävätä olentoa nähtävissä, vaikka hevonen aivan selvään oli siinä pysähtynyt tahi ainakin lakannut hurjasta nelistämisestänsä. Se oli lähestynyt vuorta vitkalleen, kuten jäljistä näkyi; mutta miten ja mihin oli se sieltä mennyt? Sen jälkiä ei enää näkynyt. Se oli kulkenut liuskakivi-kerroksen yli, joka peitti monta syltä ympäriinsä vuoren juurella olevan kentän; mutta sen laidassa ei voinut nähdä ainoatakaan jälkeä.

Usean kerran ratsastimme kukkulan ympäri edestakaisin, liuskakivikerroksen poikki ja pitkin sen ulommaista laitaa, mutta yhä jälkeä näkemättä. Mihinkähän oli hevonen voinut joutua?

Kentiesi olisimme löytäneet jäljet paremmalla valolla; mutta kuten asia nyt oli, etsimme pitkän aikaa ilman vähintäkään menestystä. Kentiesi olisimme ne nytkin löytäneet, ellei olisi sattunut muuatta tapausta, joka ei ainoastansa keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan säikähdytti meidät jälleen ja teki miltei kokonaan tyhjäksi kaikki meidän toiveemme.

Keskeytys ei tullut odottamatta. Isot silloin tällöin putoavat vesipisarat olivat jo ennustaneet tuollaista aavikolla sattuvaa sateenkuuroa, jolloin vesi syöksyy kuin kaataen. Tiesimme rajuilman olevan tulossa, ja nyt, jälkiä etsiessämme, nousi se kaikessa tuimuudessansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat kynttilämme sammuneet ja turha etsimisemme ehkäisty.

Menimme kallion suojaan ja seisoimme siinä vaiti kylki kyljessä. Luonnonvoimatkin näkyivät olevan minua vastaan. Sydämeni katkeruudessa niitäkin sadattelin.

XIX.
Susia.

Hevoset kärsivät kylmästä sateesta, kaikki väsyneinä ja nälkäisinä. Aamullinen lämmössä ja pölyssä kulkeminen sekä yön pitkä, ankara nelistäminen oli vienyt niiden voimat, ja ne seisoivat siinä nyt pää nuokkuvana ja korvat luimussa puolinukuksissa ja liikkumattomina.

Miehetkin olivat väsyksissä, ja ainoastansa pari heistä pysyi vielä jaloillansa, ohjakset kädessä, ulkonevan kallion suojassa; toiset olivat vaipuneet maahan, selkä kalliota vastaan, ja nukkuneet.

Minun varalleni ei ollut unta eikä lepoa; enpä etsinyt edes myrskyltäkään suojaa, vaan annoin rankkasateen iskeä suoraan hartioihini. Se oli pohjatuulen tuomaa, kylmää sadetta, mutta nyt ei olisi hyinen pohjatuuli eikä polttava sirokko tehnyt minuun minkäänlaista tuskan vaikutusta. Ruumiillisille tuskille olin tunnoton. Olisinpa lausunut ne tervetulleiksikin sieluntuskiani haihduttamaan; mutta tämä kylmä sateenkuuro ei tuonut minulle mitään lohdutusta, vaan lisäsi päinvastoin levottomuuttani. Sade ei ollut keskeyttänyt meidän etsimistämme, vaan se tulisi myöskin, jos sitä vain vielä muutama tuntikin kestäisi, kokonansa hävittämään jäljet.

Synkkiin ajatuksiin vaipuneena en pitänyt lukua, mitä minun ympärilläni tapahtui ja epämääräiseksi ajaksi jäin tähän äänettömään tunnottomuuteen. Yht’äkkiä minä kuitenkin heräsin horroksistani. Jotkut äänet, jotka sattuivat korviini, sanoivat minulle, että ainakin kaksi tovereistani oli vielä kestänyt väsymyksen ja epätoivon. Kaksi heistä jutteli keskenänsä, ja tunsin puhujat helposti molemmiksi metsästäjiksi.

— Luulenpa sinun olevan oikeassa, Rube, sanoi Garey toverillensa hillityllä äänellä. — Hevosen on täytynyt mennä sinne juomaan, ja silloin löydämme sen varmasti. Maa järven ympärillä on nevaista, jos oikein muistan; voimmehan pitää kynttilää hatun alla.

— Noh, niin, vastasi Rube matalalla, pitkäveteisellä äänellä; — ja ellen erehdy, emme kohta tarvitse emme hattua emmekä kynttilää. Katso tuonne! sanoi hän, osoittaen erästä pilvenrakoa. — Uskallanpa panna vetoa, ettei tämä sadekuuro enää kestä kauan. Uh! Saamme nähdä kuun jälleen neljännestunnin kuluttua…

— Sitä parempi; mutta emmekö tee parhaiten, jos ensin etsimme jäljet?
Aika on kallista, Rube…
— Tietysti, tietysti; tuohan tänne kynttilä ja hattu, niin lähdemme.

Leveäreunaisella hatulla, jonka olivat saaneet lainaksi eräältä toverilta, ja yhdellä isolla kynttilällä varustettuina lähtivät nuo molemmat miehet heti tämän jälkeen menemään, lausumatta sanaakaan enempää. He eivät sytyttäneet kynttilää, ja käytyänsä viisi, kuusi askelta, katosivat he pimeään ja rankkasateeseen.

Varroten heidän palajamistansa katselin tuota kirkasta paikkaa taivaalla, jota Rube oli osoittanut, ja sydämeni riemuitsi huomatessani sen tulevan joka silmänräpäys suuremmaksi.

Väliin katselin järvenpuoliselle aavikolle ja kuuntelin, saadakseni kuulla jotakin — joko pyydystäjäin ääntä tahi heidän palaavien hevosiensa kavionkopsetta. En voinut kuitenkaan kuulla mitään.

Aloin tulla maltittomaksi, kun samassa äkkiä huomasin valon leimahduksen kaukaa aavikolta. Se sammui heti, mutta samalla paikalla näkyi silmänräpäys jälestäpäin pieni, mutta vakava liekki, joka ikäänkuin yksinäinen tähti loisti sateen sinertävässä usvassa. Muutaman silmänräpäyksen se pysyi paikallansa, mutta alkoi sitten liikkua, milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin ympyrässä, milloin sikin sokin moniin suuntiin, yhä pysyen lähellä maanpintaa. Hetken perästä pysähtyi valo taasen, ja kuului kimakka huuto: tunsimme kaikki Ruben äänen.

Taasen alkoi valo liikkua, mutta nyt se kulki nopeammin eteenpäin suoraan suuntaan aavikon yli.

Minä seurasin sitä tarkoin. Se eteni yhä kauemmaksi, ja seuralaiseni, jotka olivat heränneet pyydystäjäin lähtiessä, arvelivat näiden jälleen päässeen jäljille.

Tämän vahvisti itse Garey, jonka pitkä vartalo lähestyi usvan läpi.

— Rube on löytänyt jäljet, kapteeni, sanoi hän tyynellä äänellä; — hevonen on kulkenut pitkin kallion juurta ja mennyt sitten erästä kuivaa harjannetta myöten, ja koska se tänne päästyään oli ruvennut kulkemaan käyden, ei kivikkoon jäänyt selviä jälkiä, mutta tuon järven luona, jossa maa on pehmeämpää, olemme jälleen ne löytäneet. Rube on lähtenyt niitä seuraamaan. Hän katoaa pian näkyvistämme, ellemme kiirehdi hänen peräänsä.

Sanaakaan sanomatta hyppäsimme satulaan ja ratsastimme tuota tuikkivaa tähteä kohden, joka viittaili meille aavikon toiselta puolen.

Pian saavutimme Ruben ja huomasimme hänen käyvän eteenpäin rajuilmasta huolimatta hyvin nopeasti, suojaten kynttilää leveäreunaisella hatulla.

Kuten pyydystäjät olivat arvanneetkin, oli hevonen pysähtynyt järven rannalle juomaan; mutta heti sen jälkeen oli se taasen lähtenyt hurjaa laukkaa.

Miksi se oli ruvennut nelistämään?

Kysyin sitä Gareyltä. Huomasin hänen tietävän syyn, vaikk’ei hän tahtonut sitä ilmaista.

Vihdoin ja huomattavan vastahakoisesti hän vastasi:

— Hevosen jälkien joukossa on sudenkin jälkiä.

Metsästäjät olivat nähneet niiden jäljet liejussa järven rannalla.
Niitä oli kokonainen lauma.
Sudet käyvät harvoin täysikasvaneen, voimallisen aavikkohevosen kimppuun, mutta niiden vaisto oli niille sanonut, ettei tuon valkoisen hevosen laita ollut oikein, ja niin ne olivat lähteneet ajamaan sitä takaa, toivoen sen väsyttävänsä. Varsin luultavaa oli, että ne tulisivat yrityksessä onnistumaan, koska hevosella oli kuorma. Ennemmin tahi myöhemmin ne sen saavuttaisivat. Ne hyökkäisivät sen kupeisiin, iskisivät kiinni sen väsyneihin raajoihin — ja häneen, tuohon turvattomaan uhriin sen seljässä! Sekä hevonen että ratsastajatar temmattaisiin maahan… molemmat tulisivat rikkirevityiksi…

Ajatus kauhistutti minua.

Sillävälin oli, kuten Rube oli ennustanut, taivas kirkastunut, ja yön kuningatar valaisi taasen polkuamme. Kynttilät sammutettiin, ja kuunvalossa seurasimme jälkiä mitä suurimmalla nopeudella.

Tässä oli villihevonen nelistänyt ja tehnyt sitä vielä monta peninkulmaa eteenkinpäin, juosten yhä nopeinta vauhtiansa. Perässä ja aivan sen kintereillä olivat olleet myöskin nuo verenhimoiset, väsymättömät sudet.

Tässä oli hevonen liukastunut märällä nurmella, ja iso susi tehnyt huonosti onnistuneen hyppäyksen sen kimppuun; niin ainakin selitti Garey joitakuita mättäässä olevia merkkejä, ja epäilemättä hän oli oikeassa.

Veden kohinaa kuului ja pian näimme veden sileän pinnan, joka loisti kuun valossa. Suoraan tänne johtivat jäljet.

Se oli muuan virta; läheisyydessä oli koski, joka viime sateitten paisuttamana pauhasi valkeana vaahtona. Kuunvalossa se oli lumivyöryn näköinen.

Riensimme rantaan, vastapäätä kosken kuohuja. Jäljet johtivat meidät tälle paikalle, juuri tuon kuohuvan veden reunalle. Virtaan päin oli kavion jälkiä, vaan ei sieltä poispäin. Hevonen oli syössyt virtaan!

Olikohan sen onnistunut päästä yli? Se oli ensimäinen ajatuksemme. Näyttipä se uskomattomalta, milt’ei mahdottomalta. Varmaankin oli virta liian syvä. Vaikka kallioita näkyikin sieltä täältä, olivat ne vain lohkareiden huippuja, joiden välissä vesi virtasi syvänä ja raivoisana. Olikohan hevonen kadottanut jalansijansa? Olikohan sen täytynyt uida? Siinä tapauksessa oli virta varmaankin vienyt sen muassansa… sen oli kai täytynyt vajota kaulaansa myöten… sen turvaton seljässä olija…

Loppu oli kaikille selvä. Ei kaikille. Tuossa lausui vanhin ja viisain meistä lohdutuksen sanan, joka kohensi vaipunutta rohkeuttani.

— Oh, hevonen ei ole uinut rahtuistakaan… ei, sitä se ei ole tehnyt. Näettekö, minkä väristä vesi on?… Se on ruskeaa kuin puhveli syksyllä. Ennen sateenkuuroa ei virran uomassa ollut puoleksikaan sen vertaa vettä. Silloin olisi hevonen voinut mennä virran yli kuin tanssien, ja silloin se sen tekikin.

— Se siis kahlasi virran yli ennen sadetta?

— Varmaan, luottakaa siihen. Katsokaapa jälkiä. Ne ovat syntyneet, ennenkuin oli pudonnut pisaratakaan. Jos ei niin olisi ollut, olisivat ne painuneet nurmikkoon paljoa syvempään. Uh! Hevonen on mennyt yli, kastelematta kupeiltansa karvaakaan. Mitä siis uppoamiseen tulee, ette tarvitse olla siitä peloissanne, kapteeni! Tyttö on vielä hyvässä säilössä.

— Entä sudet? Ovatko nekin menneet virran yli?

— Ei yksikään… eihän toki! Niillä lurjuksilla on enempi järkeä. Ne tiesivät, ett’ei heidän koipensa riittäisi, ja että virta olisi vienyt heitä mukanansa peninkulman, ennenkuin olisivat ennättäneet uida puoliväliin. Sudet jäivät luullakseni tälle puolelle. Kas tässä… tässä on niiden jäljet. Mikä paholaisjoukko! Rannalla on tepasteltu kuin lammaskarsinassa.

Kyykistyimme tutkimaan maata. Aivan oikein, se oli suden jälkiä täynnä. Suuri lauma oli keräytynyt tälle paikalle, ja koska niiden jäljet veivät joka haaralle, oli selvää, ett’eivät ne olleet jatkaneet matkaa, vaan virran estämänä luopuneet takaa-ajamisestansa ja hajaantuneet.

Suokoon Jumala, ettei tämä ollut pelkkää arvelua!

Keveämmällä sydämellä hyppäsin jälleen satulaan. Toverini tekivät samoin, ja tutkien virtaa ratsastimme sitä pitkin etsiäksemme ylimenopaikkaa.

Sellaista ei kuitenkaan löytynyt.

Ei ollut aikaa etsiä enempää, ainakaan ei minun maltittomuuteni sallinut pitempää viivytystä. Eipä ollut ensikertaa, kun hevoseni ja minä menimme virran poikki, matalikkoa etsimättä; useimmat seuralaisistani olivat myöskin tottuneet rajumpaankin ylimenoon.

Koskien alapuolella virtasi vesi tyynenä, vaikka rantojen välimatka tässä oli suurempi. Kuunvalossa näin vastakkaisen rannan olevan loivan. Siitä pääsisi hevonen helposti ylös.

Enpä epäillyt kauempaa; ohjasin “Muron” rantaan, painoin kannukset sen kupeisiin ja syöksyin virtaan. Loiskis… loiskis… loiskis! kuului takaani, kunnes viimeinen seuralaisistani oli päässyt veteen, ja me kaikki äänettöminä olimme tulleet virran poikki.

Joudutin hevostani ja pian saavuimme koskelle, jossa toivoin löytäväni jäljet.

Ilokseni näkyi kavion jälkiä vastapäätä sitä paikkaa, jossa hevonen oli hypännyt virtaan. Rube oli oikeassa: hevonen oli päässyt hengissä virran yli ja oli päässyt susistakin; näiden jälkiä ei enää näkynyt.

Taivaan kiitos! Ainakin näistä vaaroista oli hän pelastunut!

XX.
Villihevos-lauma.

Iloani valkoisen hevosen ja sen seljässä olijan pelastuksesta enensi vielä se, että huomasimme juoksijan rantaan päästyänsä hiljentäneen vauhtiansa. Kentiesi oli se päästyään julmista vainoojistaan jo vähän matkan päässä pysähtynytkin. Sen väsyneet raajat lienevät kehoittaneet lepoon, ja silloin…

Mutta äskensyntynyt iloni sammui äkkiä. Olimme ehtineet ainoastansa muutaman sata askelta virrasta, kun meitä jo kohtasi este, joka teki miltei lopun koko etsimisestämme.

Tämä este oli tammimetsä, ei jättiläistammia, vaan päinvastoin vaivaistammia (quercus nana). Niin pitkältä kuin silmä kantoi, kasvoi tätä merkillistä metsää, jossa ei yksikään puu ollut kolmeakymmentä tuumaa korkeampi. Ne eivät kuitenkaan olleet pensaita, vaan kullakin oli oma runkonsa, täynnä oksia, liuskaisia lehtiä ja ruskeita terhokimppuja.

— Uh! huudahti Rube maltittomalla äänellä, — tässä tulee raskas työ. Saamme kaikki laskeutua satulasta ja hiukan keventää hevostemme kuormaa: tässä täytyy ihan ryömiä.

Ja niin tapahtuikin. Pitkät, väittävät hetket me seurasimme jälkiä, pääsemättä eteenpäin nopeammin kuin jos olisimme ryömineet nelinkontin. Hevosen jäljet olivat kyllä selvät, ja päivän valolla olisimme voineet niitä seurata; mutta nuo pienet tammet kasvoivat taajassa sekä säännöllisesti, ikäänkuin olisivat olleet ihmiskäden istuttamia, ja niiden sakeiden lehvien välistä kuun valo tuskin pääsi tunkeutumaan. Niiden oksat miltei koskivat toisiinsa, joten koko maa oli synkän varjon peittämä, mikä teki kavion jäljen tuntemisen sangen vaikeaksi. Siellä ja täällä voi katkennut oksa, joukko varisseita lehtiä, joiden alapuoli loisti sinisenä kuun valossa, auttaa meitä nopeammin eteenpäin; mutta koska hevonen oli astunut tällä kohdalla hiljaa, oli näitä merkkejä harvassa ja kaukana toisistansa.

Jäljet veivät metsän halki, ja ennenkuin vielä olimme ennättäneet sen toiseen laitaan, sekaantui jo kuun säteihin aamuruskon purppuraloistetta. Vähän matkaa tästä alkoi metsäkin harventua; nuo pienet vaivaistammet olivat milloin harvassa, milloin ryhmittäin tahi pieninä lehtoina, kunnes taasen alkoi aavikon nurmikko.

Jälkien etsijäin vaivat olivat nyt lopussa. Auringon tervetulleessa valossa voi jäljet helposti tuntea, ja nopealla vauhdilla ratsastimme nyt aavikon poikki. Valkoinen hevonen oli samoin tässä jouduttanut juoksuansa. Päästyänsä pois vaivaismetsästä, oli se kulkenut kappaleen matkaa käyden, mutta ruvennut äkkiä kuten jäljet osoittivat, jälleen huimasti laukkaamaan.

Mikähän siihen oli syynä? Emme voineet sitä käsittää. Aavikkomiehetkin olivat hämillänsä.

Samalla kuului kuitenkin edellämme ratsastavien pyydystäjäin huutoja. Molemmat olivat pysähtyneet ja osoittivat maahan. Ei lausuttu sanaakaan, eikä se ollut tarpeenkaan. Maasta luimme selvästi uuden kiireen syyn. Suoraan edessämme oli nurmikamara monien jalkain tallaama. Ei neljä, vaan neljä sataa jälkeä oli poljettu maahan, kaikki yhtä tuoreita kuin nekin, joita me seurasimme, ja jotka katosivat niiden sekaan.

Villihevoslauma.

Sillä paikalla, josta ensin niiden jäljet tapasimme, olivat ne olleet täydessä juoksussa; juoksijan jäljet lähestyivät sekä vihdoin sekaantumatkin niiden jälkiin terävässä kulmassa.

— Noh, niin, sanoi Rube pitkäveteisellä äänellä, — huomaan, miten asia on. Ne ovat säikähtäneet hevosta sen kummallisen taakan vuoksi ja lähteneet laukkaamaan. Kas! Tuossa ovat sen jäljet muiden jälkien päällä; se on juossut niiden perässä. Tuossa — jatkoi ukko, ehdittyämme hiukan eteenpäin — on se saavuttanut niistä muutamia. Katsokaas vaan! Ne kanaljat ovat hajautuneet oikeaan ja vasempaan! Tässä ne taasen ovat laukanneet yhdessä, toiset sen edellä ja toiset jäljessä. Uh! Luulenpa niiden nyt sen tuntevan, eikä enää sitä pelkäävän. Katsokaa! Tuossa se on ollut lauman keskellä!

Vaistomaisesti vilkasin ympärilleni siinä luulossa, että hevoset olisivat näkyvissä, mutta ei; vanha metsästäjä ratsasti eteenpäin kumarassa ja silmät maahan luotuina. Kaikki mitä hän oli sanonut, oli hän lukenut aavikon kamarasta; minä en niitä ymmärtänyt, mutta hänestä ne olivat selvemmät kuin kirjan lehdet. Tiesin hänen sanansa olevan totta, ja tämä vakuutus täytti mieleni synkillä ajatuksilla. Huomasin heti, mikä uusi vaara morsiantani uhkasi; se oli outo, kummallinen ja kauhea!

Olin näkevinäni hänet hirnuvien villihevosten, noiden tulisilmäisten orhien keskellä, joiden punaiset sieramet höyryävät; olin näkevinäni näiden, kentiesi vihastuneina tuohon valkoiseen juoksijaan sekä karsastellen sen lähestymistä, sokeassa raivossa hyökkäävän sen kimppuun, kita auki ja näyttäen keltaisia, välkkyviä hampaitansa, hypäten pystyyn sen ympärillä ja sen päälle sekä potkien sitä kauheilla, murhaavilla kavioillansa… Se oli hirveä ajatus.

Ratsastin pitkin erästä harjannetta, kunnes sen kukkulalta jo näin mielikuvitelmani kuvauksen miltei toteutuvan.

Oliko se unta? Mielikuvitelmako silmiäni vielä petteli? Ei, tuolla oli villihevoslauma, tuolla orhit hyppimässä pystyyn ja hirnumassa ja tuolla valkoinen hevonen niiden keskellä… sekin pystyssä takajaloillansa… ja sen seljässä…

— Oi, Jumala! armahda… pelasta hänet… pelasta hänet!

Hätäinen rukous pusertui huuliltani, nähdessäni tuon kauhean näytelmän.

En kuullut mitään enkä tiedustellut toverieni neuvoa, vaan painoin kannukset hevoseni kylkiin ja nelistin harjannetta alas laumaan päin.

En noudattanut mitään määrättyä suunnitelmaa enkä koettanut laisinkaan pysyä piilossa. Aika ei sallinut sitä eikä tätä. Toimin silmänräpäyksen vaikutuksesta, ja minulla oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin syöstä esille, hajoittaa hevoslauma ja, jos se ei ollut jo myöhäistä, pelastaa morsiameni niiden potkivista kavioista sekä julmilta, välkkyviltä hampailta.

Jos juoksija olisi ollut yksin, olisin kentiesi ajatellut sen kiinniottamista, mutta niin kuten asia nyt oli, ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Tässä oli pidettävä kiirettä. Lauma oli vielä kaukana. Raitis tuuli puhalsi meitä vastaan. Olimme harjanteen puolivälissä, eivätkä villit hevoset meitä vielä kuulleet eivätkä nähneet, eikä niillä ollut meistä vainuakaan.

Huusin kaikin voimin. Tahdoin säikähdyttää niitä ja pelottaa ne pakenemaan. Seuralaiseni kiljuivat kovin, mutta äänemme ei kantanut tuohon kirmailevaan laumaan.

Oli parempi keino: tempasin revolverin kotelosta ja ammuin useita laukauksia.

Ensimäinenkin olisi riittänyt. Sen pamaus kuului vastatuuleenkin, ja säikähtyneinä lakkasivat mustangit heti kirmailemasta. Toiset juoksivat tiehensä, toiset tulivat kierrellen ympärillemme, hurjasti korskuen ja heittäen päätänsä pystyyn. Pari niistä nelisti milt’ei pyssyjemme kantomatkalle, kääntyen sitten, kimakasti hirnuen, takaisin, sekä lähtien nopeasti pakoon. Juoksija ratsastajineen jäi yksin jäljelle sinne, missä sen ensiksi olimme nähneetkin.

Hetken seisoi se siinä ikäänkuin hämillänsä toveriensa äkillisestä hajautumisesta, sillä kaiketi sekin oli laukauksen kuullut, vaikka ei kuitenkaan liikahtanut paikaltansa. Aloin jo toivoa, että se odottaisi meidän tuloamme ja antaisi tyynesti ottaa itsensä kiinni, mutta tästä erehdyksestä minä piankin selvisin. Olin siitä vielä etäällä, kun näin sen karkaavan pystyyn, pyörähtävän ympäri takajaloillansa ja sitten rivakasti lähtevän pakoon. Sen kimakka hirnuminen, jonka tuuli toi meidän korviimme, kuului minusta ikäänkuin leppymättömän vihollisen ivalta. Se näytti olevan ivan ja koston ilmausta: ivaa turhasta takaa-ajamisestani ja kostoa, koska olin kerran tehnyt sen vangikseni.

Tottelin ainoastansa vaistoa, jota sellaisessa silmänräpäyksessä voi tuntea, ja nelistin perässä niin nopeaan, kuin hevoseni pääsi. En viivähtänyt neuvottelemaan toverienikaan kanssa. Olin jo ehtinyt pitkälle heidän edellänsä, enkä tarvinnut heidän kokemustansa itseäni opastamaan. Tieni oli minulla selvä: ainoastansa nopeudella oli hevonen kiinnisaatavissa ja sen kallis taakka kuolemasta pelastettavissa… jos hän vielä olisi hengissä.

Oi, kauhea ajatus! Oi, hirmuinen epäilys!

Eipä ollut aikaa turhille tuskille; tukahdutin aavistukseni ja käytin kaiken voimani takaa-ajamiseen. Puhuttelin rohkeata ratsuani, mainitsin sitä nimeltä. Kiihoitin sitä käsilläni ja polvillani ja ainoastansa silloin tällein käytin julmaa terästä sen kylkiin.

Huomasin sen väsyvän pian: se oli ollut eilispäivänä liian kauan satuloituna, ja kostea, sateinen yö oli myös sitä väsyttänyt. Se oli ponnistellut yli voimainsa, ja tunsin sen nelistävän yhä heikommilla harppauksilla. Aavikkohevonen oli saanut levätä enemmän.

Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta: hänen henkensä, niin, kentiesi omanikin. Enpä huolisi elää enää hänen kuoltuansa. Hänet täytyi pelastaa. Kannusta oli armahtamatta käytettävä: juoksija oli saavutettava, vaikka “Muroni” kaatuisikin.

Aavikko, jota ratsastimme, oli harjanteista, ikäänkuin aaltoileva meri. Me nelistimme harjanteiden poikki, joita oli taajassa toinen toisensa rinnalla. Kentiesi näytti niitä meidän nopean kulkumme vuoksi olevan taajemmassa, kuin miten todella olikaan. Ylös ja alas mäkeä kävi kilparatsastuksemme nopeasti, kovaksi koetukseksi satulavöille ja hevosraukalleni. Mutta elämä ja kuolema riippui takaa-ajon tuloksesta.

Muisto edellisestä takaa-ajostani kummitteli vielä aivoissani: en katsonut oikeaan enkä vasempaan, vaan suoraan eteeni, suoraan takaa-ajon esineeseen ja välillämme olevaan matkaan. Viimeksi mainittua tutkin alituisesti, milloin rohkealla toivolla, milloin taasen epäilyksellä. Se näkyi vaihtelevan maan laadun mukaan. Toisella hetkellä, kun mentiin alaspäin, olin takaa-ajettavaani lähempänä, mutta toisella esti taas jyrkkä nousu hevostani ja pitensi välimatkaa. Riemuiten ratsastin tuon aaltoilevan aavikon viimeisen harjanteen poikki ja näin taas tasaisen kentän edessäni. Ilolla huomasin nopeasti pääseväni juoksijan jäljessä tällä tasaisella aavikolla.

Ja pian pääsin niin lähelle, että tuskin kolmeasataa askelta oli välillämme. Olimme niin lähellä toisiamme, että voin huomata hänen vartalonsa… hänen oikoiset jäsenensä… hänen liehuvan ja rikkirevityn hameensa… hänen pitkät mustat hiuksensa, jotka hulmusivat hajallaan. Hänen kalpeat poskensakin voin nähdä silloin kun hevonen heitti päätänsä taaksepäin ja antoi kuulua hirmuisen, pilkkaavan hirnumisensa.

Olin jo kuulon kantomatkalla. Huusin niin paljon kuin voin. Mainitsin hänen nimensä, ja kuuntelin kovasti sykkivällä sydämellä hänen vastaustansa.

Minusta näytti, ikäänkuin hän olisi kohottanut päätänsä ja ikäänkuin hän olisi minut ymmärtänyt sekä tahtonut minulle vastata. En voinut tosin kuulla mitään, mutta kavionkopse luultavasti oli tukahduttanut hänen heikot huutonsa.

Taasen huusin korkealla äänellä ja taasen mainitsin hänen nimeänsä.

Varmaankin kuulin vastauksen! Varmaankin nosti hän päätänsä hevosen kaulasta! Niin se oli… en voinut erehtyä.

— Taivaan kiitos, hän elää!

Tuskin olin lausunut tämän kiitoksen, kun tunsin hevoseni vaipuvan altani ikäänkuin maan alle. Syöksyin satulasta suin päin maahan. Hevoseni oli astunut murmelieläimen kuoppaan, ja tämä harha-askel heitti sen kiivaasti maahan.

Minua ei kaatuminen huumannut eikä hämmästyttänyt; heti olin jälleen jaloillani sekä satulassa.

Mutta kun taas rupesin kannustamaan ratsua raviin, oli tuo valkoinen hevonen näkymättömissä.

XXI.
Eksyksissä.

Olin suutuksissani, epätoivoissani, mutta en hämmästyneenä. Tällä kertaa ei hevosen katoaminen ollut ollenkaan salaperäistä; lähellä oleva viidakko teki seikan luonnolliseksi. Vaikk’en enää valkoista ratsua nähnytkään, oli se vielä kuuluvissa. Sen kavionkopse kumisi kovalla kentällä, joku varissut oksa ritisi, taipuneet oksat kahisivat, kaikki tämä tuli korviini ja johdatti minua. Malttamatta noudattaa jälkiä, laukkuutin viidakkoon juuri sitä kohti, mistä kuulin äänen. En pysähtynyt hakemaan polkua, vaan ratsastin suoraan sitä kohti, mistä jytinä kuului.

Joko mennen kaulaan asti ulottuvien pensaiden läpi, tahi hypäten niiden yli, raivasi rohkea ratsuni itsellensä tietä; mutta emmepä olleet pitkälle päässeet, ennenkuin huomasin menetteleväni ajattelemattomasta: minun olisi ollut pysyminen jäljillä.

Ei kuulunut enää yhtään ääntä, minkä mukaan olisin ohjannut kulkuani. Oman hevoseni noissa ritisevissä akasia-pensaissa aikaansaama ääni tukahdutti kaikki muut kuulokalvoon tulleet havainnot. Ainoastansa milloin pysäytin hevoseni, voin jälleen kuulla valkoisen oriin tunkevan viidakon läpi, mutta nyt kuului ääni heikosti sekä etäältä.

Taasen kannustin hevostani sokeasti, mutta enpä ollut ehtinyt sataakaan askelta, ennenkuin tuo onneton epävarmuus taasen pakotti minut pysähtymään.

Tällä kertaa en kuullut mitään, enpä oksien risahdustakaan. Hevonen oli joko pysähtynyt, tahi mikä oli luultavampaa, oli päässyt niin pitkältä edelle, etten enää voinut kuulla sen kavion kopsetta.

Puoleksi suuttuneena itseeni ja liian kiihoittuneena tyynesti asemaani miettiäkseni, haavoitin hevoseni kupeita ja laukkasin kuin hullu viidakon läpi.

Ratsastin kauan, ennenkuin pidätin hevostani jälleen epätoivoisesti kuunnellakseni, kuuluisiko mitään takaa-ajettavastani.

Ei ääntäkään. Äänettömyys, kuolon hiljaisuus vallitsi ympärilläni olevassa metsässä; ei lintuakaan liikkunut puun oksalla. Tunsin itseäni kohtaan inhoa ja syytin itseäni varomattomuudesta. Olisinhan mielettömättä kiivaudettani vieläkin voinut olla hevosen jäljillä ja kentiesi nähnytkin pakenijan. Olisin voinut varmasti noudattaa sen jälkiä. Nyt se oli poissa, tietämättäni, mihin se oli joutunut… Kadotettu… sen jäljetkin olivat kadotetut… kaikki oli hukassa.

Löytääkseni uudelleen sen jäljet ratsastin umpimähkään moniin suuntiin viidakon läpi milloin minnekin, vaan aina turhaan. En voinut huomata kavion jälkiä enkä taitettuja oksiakaan. Lähin ajatukseni oli palata avonaiselle aavikolle ja alkaa jälkien etsintä siltä kohdalta, jossa hevonen oli mennyt viidakkoon. Tämä oli selvästi viisain, jopa parhain keino.

Käänsin hevoseni aavikolle — tahi oikeammin siihen suuntaan, missä sen luulin olevan; sillä tästäkin olin tullut epävarmaksi.

Vasta kun olin ratsastanut puoli tuntia aukeiden paikkojen ja pensastojen läpi… vasta kun olin ratsastanut milt’ei kaksi sen vertaa vastakkaiseen suuntaan, milloin oikeaan, milloin vasempaan, pysäytin läähättävän heponi, annoin ohjasten pudota sen kaulalle ja istuin kumarassa satulassa, siinä varmassa luulossa, että olin hukassa.

Vihdoin tempauduin irti siitä horrostilasta, joka minut oli vallannut, ja pakotin jälleen hevostani pensaiden läpi. Minulla oli hämärä käsitys, että päästäkseni jälleen aavikolle, oli minun ratsastettava itäänpäin. Mutta miten saada selkoa idästä ja lännestä? Viidakossa oli kaikki yhdennäköistä, ja sama oli taivaankin laita. Ei näkynyt aurinkoakaan, joka olisi voinut minulle ilmansuunnat näyttää.

En osannut miettiä parempaa menettelytapaa kuin antautua hevoseni johdettavaksi. Useammasti kuin kerran olen eksyttyäni taajassa metsässä tahi aavikolla luottanut sen vaistoon; monta kertaa on se päästänyt minut pulasta. Laskin ohjakset ja annoin sen mennä menojansa.

Olin huutanut niin paljon kuin kurkusta pääsi, toivoen voivani herättää toverieni huomiota, mutta minkäänlainen vastaus ei keskeyttänyt äänettömyyttä ympärilläni. Vielä voin kuitenkin toivoa niiden minua kuulevan. Tiesin, etteivät toverini poikkeaisi suunnastansa, ja vaikka olisikin kulunut aikaa siitä kun tulin viidakkoon, tulisivat he varmaankin perässäni.

Sentähden huutelin yhä uudelleen ja ammuskelin revolverillani; mutta eivät laukaukset eivätkä huudot auttaneet. Luultavasti he olivat vielä liian kaukana kuullaksensa pamahdusta.

Taasen ammuin usean laukauksen, mutta, kuten ennenkin, kaiku oli ainoa vastaajani. Ehk’eivät he olleetkaan minua seuranneet? Kentiesi he olivat jatkaneet hevosen jälkien seuraamista, ja se oli vienyt heidät kauaksi pois pamauksen kuuluvilta! Tahi ehk’eivät he olleet vielä ehtineet viidakkoonkaan?

Näitä pohtiessani herätti äkkiä huomiotani lintujen kirkuna kappaleen matkaa minusta. Tunsin närhin pahan äänen, johon sekaantui punaisen kardinaalilinnun mongerrusta.

Äänestä voin huomata lintujen olevan suutuksissa jonkin vihollisen läsnäolosta. Kentiesi ne puolustivat pesäänsä mustalta käärmeeltä tahi kalkkarokäärmeeltä.

Tahi voisikohan siellä olla valkoinen hevonen, samoin kuin minäkin harhailemassa vielä viidakossa?

Olin laskeutunut läähättävän hevoseni selästä antaakseni sen levätä, mutta nyt minä jälleen hyppäsin satulaan voidakseni paremmin nähdä; lintujen kirkumisen opastamana tulin paikalle pian.

Vähän matkan päässä näin sekä närhiä että kardinaalilintuja, selvästi rauhattomina jonkin maassa heidän allansa olevan esineen johdosta. Samalla kertaa kuulin ihmeellisiä ääniä, jotka voittivat lintujen kirkunan, mutta en osannut selittää niiden syytä. Rohkeuteni lannistui, sillä ymmärsin nyt, ettei kysymyksessä voinut olla toverini eikä valkoinen hevonenkaan.

Päästyäni lähelle sain nähdä omituisen kohtauksen, taistelun punaisen kuguarin ja javalijoukon välillä.

Nuo raivoisat pienet karjut olivat saartamaisillaan kuguarin, joka hurjasti taisteli niiden keskellä. Monta niistä makasi maassa tainnuksissa tahi kuolleena, pedon voimallisten käpälien tappamina; mutta toiset, jotka eivät laisinkaan olleet tästä säikähtäneet, olivat täydellisesti saartaneet vihollisensa, syöksivät sitä vastaan kita avoinna, ja haavoittivat sitä terävillä, kiiltävillä torahampaillansa. Kohtaus herätti metsästäjävaistoni: silmänräpäyksessä olin ottanut pyssyn olaltani ja vienyt sen silmälleni. Enpä epäillyt, mihin tähtäisin: laukasin, lähetin luodin kuguarin pään läpi ja kaasin pedon sen ahdistajain keskelle.

Eipä ollut kulunut kolmea sekuntiakaan, ennenkuin sain katua, että olin valinnut pedon uhrikseni. Minun olisi pitänyt jättää kuguari rauhaan ja olla kokonansa ampumatta tahi tähdätä sitten sen piikkisian kaltaisiin vihollisiin; sillä tuskin se oli tullut taisteluun kykenemättömäksi, ennenkuin sen kiusanhenget rupesivat käymään minun kimppuuni ja saarsivat minut sekä hevoseni samalla hirveällä raivolla, jota äsken olivat kuguariakin vastaan näyttäneet.

Minulla ei ollut mitään keinoa noiden kiittämättömien eläinten torjumiseksi. Ne eivät antaneet minulle aikaa ladata pyssyäni uudestaan, vaan tekivät hyökkäyksensä niin äkkiä että kumpikin revolverini olivat pian tyhjät. Hevoseni, joka säikähti tuota äkillistä hyökkäystä, temmelsi korskuen ja potkien tantereella; mutta mihin se kääntyikin, aina oli sen kintereillä parikymmentä noita raivoisia eläimiä, jotka hyppivät sen kupeille ja viilsivät sen kylkiä kauheilla torahampaillansa. Onneksi voin pysyä satulassa; jos olisin pudonnut siitä tällä hetkellä, olisi minut varmaankin revitty kappaleiksi.

Ei ollut mitään muuta pelastuksen keinoa, kuin paeta, ja kannustaen hevostani annoin sille höllät ohjat. Mutta tämän taajan pensaston läpi saattoivat javaalit juosta yhtä nopeaan kuin hevosenikin, niin että päästyäni noin sata askelta huomasin koko lauman yhä olevan perässäni, käyden yhtä rajusti kuin ennenkin hevoseni kimppuun.

Seikkailu olisi voinut loppua sangen pahasti. Mutta siinä silmänräpäyksessä kuulin ääniä ja näin ratsastajia tunkeutuvan metsän läpi. Ne olivat Zuackenboss, de Blanc ja muut soturit.

Heidän revolverinsa olivat pian saaneet javalilauman harvenemaan, jolloin jälelle jääneet kirkuen pakenivat pensastoon.

XXII.
Sotajalalla.

Metsästäjä-ystäväni eivät olleet pelastajieni joukossa. Missähän he olivat?

Tähän kysymykseen saatu vastaus todisti, minkä jo olin arvannutkin: Rube ja Garey olivat seuranneet juoksijan jälkiä ja jättäneet minun etsimiseni sotamiehille.

Kaiketi he olivat jo kaukana; enemmän kuin tunti oli kulunut siitä kun toverini olivat heistä eronneet. Polkuni, joka kulki sikin sokin, oli tuottanut tovereilleni monta ikävää viivytystä.

Mutta he eivät olleet ratsastaneet päättömästi kuten minä, vaan toivoivat löytävänsä tien takaisin. Koska oli mahdotonta tietää, mihin suuntaan Rube ja Garey olivat menneet, palasimme aavikolle, ja sinne päästyämme tunkeusimme viivyttelemättä jälleen viidakkoon, mutta tällä kertaa noiden kummankin pyydystäjän jäljille.

Jäljillä pysyminen ei ollut laisinkaan vaikeata, sillä metsästäjät olivat viittoneet meille tien. Useimmissa tapauksissa antoivat kolmen hevosen jäljet kylläksi selvää johtoa; mutta olipa sellaisiakin alueita, joissa maa oli kivistä, ja tuossa kuivassa, auringon polttamassa nurmikossa ei kengässäkään oleva jalka jättänyt minkäänlaista jälkeä. Näillä paikoin oli taitettu, nuokkuva akasiapuun oksa, jonkun aloen koukistunut varsi, tahi jonkun kaktuskasvin haljenneet lehdet, selviä, eksyttämättömiä merkkejä, ja niiden johdolla me ratsastimme eteenpäin rivakasti.

Koska me tietysti kuljimme nopeammin kuin Rubelle ja Gareylle oli mahdollista, toivoin jännityksellä, että saavuttaisimme heidät pian. Varmaankin olisi heillä tiedossa jotakin uutta, koska olivat olleet meidän edellämme niin kauvan. Varmaankin olivat he nyt saaneet juoksijan näkyviinsä… kentiesi kiinnikin? Oi, iloinen odotus!

Vai saisikohan heiltä tiedon, että hevonen riensi eteenpäin, —… että se oli uinut jonkun kuohuvan virran poikki tahi syössyt johonkin rotkoon, johonkin pimeään kuiluun.

Vaikka kiirehdinkin oppaitteni jäljessä, oli kuitenkin sellaisiakin silmänräpäyksiä, jolloin pelkäsin heidän kertomisiansa.

Olimme jo kulkeneet useita peninkulmia pensaston läpi, ja kaikki osoitti, että se loppuisi pian. Aivan varmaan eivät nuo molemmat jälkien etsijät voineet olla meistä kaukana; huutelimme aikaväliin lujasti ratsastaessamme eteenpäin.

— Halloo! kuului vihdoin nuorempi pyydystäjä vastaavan karkealla äänellään.

Me riensimme ääntä kohden, ja huomasimme pian molemmat metsästäjät, mutta — ainoastansa heidät.

He olivat pysähtyneet pienelle, avonaiselle paikalle aavikon laitaan. Mikähän oli voinut keskeyttää heidän takaa-ajonsa? Tutkin levottomana heidän kasvojansa. Luulin niissä näkeväni synkkää epätoivoa. Mitähän olikaan tapahtunut?

Vastaus oli yhtä lyhyt kuin tärkeäkin:

Intiaaneja oli ajamassa takaa valkoista hevosta!

Kysymykseeni, miten he sen olivat huomanneet, sain tietää, että he, päästyänsä viidakosta kappaleen matkaa avonaiselle kentälle olivat tavanneet intiaanein hevosten jälkiä, kuten puhvelinnahalla peitettyjen kavioiden merkit selvään osoittivat. Jäljet ilmaisivat ratsastajien luvun noin neljäksikymmeneksi, ja koska ne seurasivat valkoista hevosta, olivat pyydystäjät tehneet sellaisen johtopäätöksen, että intiaanit olivat sen huomanneet ja ajoivat nyt sitä takaa. Niin pian kuin jälkien etsijät olivat tulleet tästä vakuutetuiksi, olivat he kääntyneet takaisin, antamaan meille tietoa tuosta tärkeästä uutisesta ja meidän kanssamme neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.

Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme siihen päätökseen, että viipymättä seuraisimme intiaaneja, vaarinottaen kaiken sen varovaisuuden, jota asianhaarat vaativat.

Me läksimme siis jälleen ratsastamaan pyydystäjien johdolla. Pian olimme tuolla avonaisella kentällä ja sillä paikalla, jossa Rube ja Garey olivat huomanneet intiaanein hevosten jäljet. Ratsastettuamme vieläkin tuhannen askelta, yhtyivät jäljet, jotka tähän asti olivat olleet hajallaan, samaan suuntaan, ikäänkuin intiaanit olisivat ratsastaneet järjestettynä joukkona, useampi mies rinnakkain.

Kun pyydystäjät olivat seuranneet näitä uusia jälkiä noin sata askelta, pidättivät he verkalleen hevosensa, laskeutuivat satulasta ja alkoivat tarkkaan tutkia jälkiä. Me muut pysähdyimme kappaleen matkaa heidän taaksensa ja katselimme heidän menettelyänsä, heitä häiritsemättä.

Hetken perästä hypähti Rube pystyyn ja lausui:

— Älä vaivaa enää itseäsi, Bill! Niinhän se on kuin luulinkin; ne ovat saaneet sen kiinni, niin totta kuin elän!

Ei se ollut tuo varma ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, joka sai minut uskomaan niiden totuuden. Olisinpa ilman niitäkin ollut tästä asiasta vakuutettu, sillä en ollut itsekään aivan kokematon siinä taidossa, jossa toverini pyydystäjät olivat mestareja. Olinhan huomannut hevosten jälkien äkkiä rupeavan yhtymään; olin huomannut myöskin elukoiden yhdyttyänsä jatkaneen matkaansa käyden. Minun tarvitsi ainoastansa nähdä juoksijan kavion jälki muiden joukossa, tietääkseni, ettei se enää juossut vapaana… että se oli vangittu. Tämän olivat jälkien etsijätkin huomanneet, ja tästä ymmärsimme että intiaanit olivat sen vanginneet.

Tämä herätti minussa joukon uusia ajatuksia, joihin sekaantui mitä ristiriitaisimpia tunteita.

Ensimäinen oli ilon tunne. Juoksija oli otettu kiinni, ja sen olivat ihmisolennot tehneet. Intiaanit olivat ihmisiä, ja heillä oli inhimillinen sydän. Vaikkapa Isolinan kasvot muistuttaisivatkin heitä kelta-ihoisista, heidän vihollisistansa, oli hän kuitenkin nainen ja suuressa ahdingossa. Mitä syytä voisi heillä, asiain näin ollessa, olla vihollisuuksiin häntä kohtaan?

Tähän suuntaan kävivät ensimäiset mietteeni, mutta pian saivat ne toisellaisen suunnan. En voinut olla ajattelematta näiden villien luonnetta, joiden käsiin hän oli joutunut. Varmaankin olivat he jotakin komanhi- tahi lipanijoukkoa, jotka usein tekivät ryöstöretkiä tähän seutuun. Tunsin varsin hyvin näiden puna-ihoisten miesten luonteen: muistot niistä monista seikkailuista, joita olin kokenut heidän tähtensä, ne monet kertomukset, joita heistä olin kuullut, valaisivat minulle kylliksi aavikkojen valtiaitten hillitöntä kevytmielisyyttä.

Enpä viivytellyt kauan, vaan taas riensimme eteenpäin. Meidän kiireeseemme oli toinenkin syy: me kärsimme ääretöntä janoa ja suorastansa himoitsimme vettä. Tämä ruumiillinen kärsimys pakotti meitä ratsastamaan eteenpäin, niin pian kuin väsyneet hevosemme suinkin jaksoivat. Vihdoinkin huomasimme puuvillapensaston erään aavikkovirran reunalla.

Sekä miehet että hevoset päästivät ilon ääniä, nähdessänsä tuon välkkyvän virran. Miehet nelistivät rannalle, laskeusivat satulasta ja syöksyivät vaaraansa muistamatta veteen. Toiset hörppivät tuota kristallikukasta nestettä kourillaan; toiset, ahnaammat, kastoivat kasvonsa virtaan ja joivat hevosen tavoin.

Huomasin pyydystäjäin olevan muita huolellisempia. Ennen juomaan menemistänsä katsoivat he kumpikin vaistomaisen varovaisesti pitkin rantoja ja metsään päin.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mihin olin pysähtynyt, huomasin kahlauspaikan, johon monet eläimet olivat tallanneet täydellisen polun. Ruben silmät olivat kiintyneet siihen, ja minä näin niiden kiiluvan oudosta liikutuksesta.

— Niinpä oli kun ajattelinkin! huudahti hän; — nämä ovat niiden jälkiä… sotapolku, taivaan nimessä!

Kentiesi lukija ihmettelee, mitä pyydystäjä tarkoitti sotapolulla. Intiaanein alueelta johtaa meksikolaisten puolelle joukko isoja polkuja, jotka ovat satojen peninkulmain pituisia. Ne kulkevat pitkin virtojen rantoja tahi risteilevät äärettömiä erämaita, joissa vettä tapaa ainoastansa pitkien välimatkain päässä. Ne ovat muulien, hevosien ja sotavankien polkemia. Siellä täällä on niillä valkoisenaan luita — miesten, naisten ja eläinten, jotka ovat tiellä menehtyneet. Kummallisia polkuja! Mitä ne ovat ja ketkä niitä ovat tehneet? Keitä kulkee näillä teillä, jotka johtavat tuon aution, karsaan erämaan läpi?

Intiaaneja. Ne ovat komanhien ja lipanein teitä, jotka heidän soturinsa ovat polkeneet “meksikolaisten kuussa”, joksi nämä rosvot pilallansa sanovat sitä vuoden aikaa, jolloin puhvelit siirtyvät pohjoiseen, ja jolloin heidän säännölliset retkensä Meksikoon alkavat.

Tällaista polkua katseli metsästäjä nyt, huudahtaen samassa:

— Sotapolku, taivaan nimessä!

Tuskinpa maltoin sammuttaa janoani, vaan vein hevoseni virran poikki ja aloin tutkia vastakkaisella rannalla olevia jälkiä. Uskolliset metsästäjät olivat rinnallani: eipä ollut pelkoa niiden jäämisestä. Se oli todellakin sotapolku. Siinä ei ollut koiran eikä laahaavan telttaseipäänkään jälkeä. Jos siinä olisi ollut leiriä muuttava, rauhallinen intiaanijoukko, olisivat nämä tuntomerkit olleet näkyvissä. Sitäpaitsi olisi siinä ollut intiaaninaisten — squawien — jälkiä, sillä komanhi-tyrannin orjavaimon täytyy jalkaisin kulkea aavikon poikki, kantaen taakkoja kuin hevostenkin, jotka hänen kantapäillänsä seuraavat.

Mutta vaikk’ei yhtään intiaaninaisen jälkeä näkynyt, näkyi kuitenkin kymmenittäin naisten jälkiä selvästi rannan liejuun painettuina. Nämä pienet jäljet, jotka tuskin olivat korttelia pitempiä ja saveen painuneita, eivät voineet olla intiaaninaisen. Niissä ei ollut tuota leveätä kantapäiden ja sisäänpäin kääntyneiden varpaiden väliä. Ei, nämä pienet jalat olivat sen kansan naisten, joilla on kaikkein kauniimmat ja pienimmät jalat, Meksikon naisten.

— Vankeja! huudahdimme, niin pian kuin ne huomasimme.

— Ah, ihmisparkoja! lausui Rube surkutellen; ne kirotut neekerit ovat pakottaneet heidät käymään, vaikka heillä on ollut yllin kyllin joutilaita hevosiakin. Minun tulee sääli noita tyttöparkoja! Minkälaiseen seuraan he ovat joutuneetkaan! Uh!

Rube ei huomannut, miten raskailta hänen sanansa tuntuivat sydämelleni.

Siinä näkyi useamman kuin sadan hevosen jäljet ja yhtä monen muulin. Muutamat kumpaisistakin olivat olleet rautakengässä, mutta tästä kaikesta tiesimme niiden olleen saalista, ja että intiaanit niillä ratsastivat tahi niitä ohjasivat.

Selvästi olivat intiaanit nyt paluumatkalla. Niillä oli saaliskuormat, ja ne ajoivat edellänsä tahi pakottivat kulkemaan perässänsä joukon vankeja, hevosia ja aaseja, naisia, jopa lapsiakin, sillä me näimme siellä lastenkin jälkiä.

Eräs vanha, kulunut kurpponen, jonka löysimme ja jossa oli kantapäähän kiinnitetty nahkatupsu, osoitti sitäpaitsi, että sen omistaja oli komanhein heimoa.

Hevoset, joita olimme aavikon poikki seuranneet, olivat sen joukkion, joka oli vanginnut juoksijan. Kahlauspaikassa he olivat yhtyneet pääjoukkoon, johon olivat tuoneet saaliinsa ja vankinsa. Tästä alkaen olivat he kulkeneet yhdessä.

Nämä tiedot saimme sotapolusta, ja täynnä kalvavata levottomuutta lemmittyni kohtalosta nousin viipymättä jälleen hevoseni selkään sekä ratsastin miesteni seuraamana jälkiä eteenpäin.

XXIII.
Tietoja.

Jälkienetsijäin tarkkuutta ei enää tarvittu. Sotapolkua voi nyt seurata yhtä helposti kuin maantietä: sokeakin olisi voinut pysyä niin oivallisesti tallatulla tiellä.

Nopeutemme riippui hevostemme kestäväisyydestä. Mutta voi, niiden voimat oli milt’ei tyhjennetty. Kaksi päivää ja yhden yön olivat ne olleet satuloittuina, ja ainoastansa muutaman tunnin olivat ne saaneet itseänsä virvoittaa ruoalla ja levolla: ne eivät voineet enää kauan kestää. Toinen toisensa perästä alkoi hiljentää vauhtia, kunnes useimmat jäivät horjuvin askelin pitkiä matkoja jäljelle. Luontoa vastaan taisteleminen oli mahdotonta. Miehet olivat yhä halukkaita seuraamaan, vaikka olivatkin hirveästi väsyksissä, mutta heidän hevosensa olivat kokonaan mahdottomia: ei ruoska eikä kannuksetkaan voineet niitä pakottaa eteenpäin. Ainoastaan oma, verraton ratsuni olisi voinut matkaa jatkaa. Yksinäni olisin voinut ratsastaa eteenpäin, mutta se olisi ollut mieletöntä. Mitäpä minä yksinäni olisin aikaan saanut?

Sitäpaitsi läheni yö nopeasti. Hämärä oli jo käsissä, ja tämä sekä pienen virran näkeminen sai minut tekemään ratkaisevan päätöksen. Vastenmielisesti laskeusin satulasta, jätin hevoseni syömään ja istuin maahan.

Toverini tavottivat minut, panivat vaiti hevosensa liekaan ja sijoittuivat ympärilleni. Toinen toisensa perään oikaisihen nurmelle, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki nukkuneet.

Minä yksin en voinut nukkua. Kuumeentapainen ahdistus oli vallannut mieleni; hirveät ajatukset karkoittivat minulta unen. Vaikka silmiäni kirveli pitkästä valvomisesta, en voinut kuitenkaan saada unta enkä lepoa. Nousin ja aloin kuljeksia ympäri, huolimatta missä olin; astuskelin nukkuvien toverieni yli, kävelin hevosten joukossa sekä kiertelin edestakasin virran rannalla.

Jälleen menin virran rannalle, otin vettä kourallani, ja join ja valelin useamman kerran ohimottani. Tuo viileä neste virvoitti sekä tuntui lieventävän hermojani ja mieltäni.

Hetken kuluttua tunsin itseni tyynemmäksi, lähdin rannalle ja aloin katsella tuota kirkasta virtaa, joka levisi keltaisella hiekalla ja paisui kiiltävällä kissankullalla peitettyjen äyräittensä yli. Vesi oli täydellisesti läpikuultavaa, ja vaikk’ei aurinko enää paistanut, voin virran pohjalla nähdä pieniä hopeakaloja. Kuinka niiden viattomia puikahduksia, niiden puhdasta ja vapaata elämää kadehdinkaan!

Katselin niitä kauan, kunnes silmäni tuntuivat tulevan raskaiksi, ja tunsin, että kaikesta huolimatta kuitenkin voisin nukkua. Virran lorina lisäsi uupumusta, kun samassa satuin katsomaan ympärilleni: silmäni kiintyivät erääseen esineeseen, joka taasen karkoitti unen kauaksi silmistäni, ja pian olin yhtä hereilläni kuin ennenkin. Aivan lähelläni kasvoi iso meksikolainen aloe. Huomasin yhden sen isoista lehdistä olevan taivutetun alaspäin sekä rikotun, niin että sen latva oli reväisty pois. Tämä ei kuitenkaan olisi huomiotani kiinnittänyt, sillä olivathan intianit olleet meidän edellämme samalla paikalla ja monta hävityksen jälkeä oli ympärilläni. Mutta lehdessä oli jotakin kirjoitusta! Tartuin kysymyksessä olevaan lehteen, vedin sitä lähemmäksi, jotta voisin sen levyä tarkastella, sekä luin:

“Komanhein vankina… sotilasjoukko, joka on ottanut paljon vankeja… vaimoja ja lapsia… voi, meitä raukkoja! Kuolemasta pelastettu, mutta, ah, minä pelkään…”

Kirjoitus loppui aivan äkkiä. Siinä ei ollut kirjoittajan nimeä, mutta sitä ei siinä tarvittukaan. Enpä laisinkaan epäillyt, kuka tuon kirjoittaja oli. Niin vaillinainen kuin se huonojen kirjoituskalujen vuoksi olikin — kirjaimet lehtilevyyn olivat piirretyt katkaistun lehden oalla — tunsin kuitenkin helposti käsialan. Se oli Isolina de Vargasin.

Hän oli siis vielä hengissä. Hän tiesi minun häntä seuraavan. Hän oli nähnyt minut, kun nelistin hänen perässänsä. Hänenpä huutonsa kuulin, kun tuo hevonen ryntäsi viidakkoon. Hän oli minut tuntenut ja huusi minulle vastaukseksi. Hän tiesi minun yhä edelleenkin häntä seuraavan, ja minua varten oli tuo kirjoituskin. Suloinen, kekseliäs tyttö!

Vielä kerran luin nuo tervetulleet sanat; mutta sydämeni tuli raskaaksi niitä miettiessäni. “Kuolemasta pelastettu; mutta, ah, minä pelkään…”. Oi, mitä hän pelkäsi? Kuolematakin hirveämpää… kauheata kohtaloa… liiankin hirveätä sitä ajatellakaan? Pieninkin unen ajatus oli mennyt ja väsymyskin katosi. Minua halutti nousta satulaan ja rientää eteenpäin, halveksien lepoa ja unta. Välinpitämättömänä vaarasta olisin halunnut häntä seurata; mutta mitäpä minä yksinäni saisin aikaan… niin; ja mitä minä toverienkaan seurassa voisin tehdä?

Sitäpä en ollut ajatellutkaan; tähän saakka en ollut vielä tehnyt itselleni tätä kysymystä, ja välttämätöntä oli miettiä siihen vastausta. Entä jos me yllättäisimme rosvojoukon? Saalista kuljettaen ja vangit vastuksina kun sillä oli, se saattaisi onnistua. Entä sitten? Mitä sitten tapahtuisi?

Meitä oli yhdeksän ja ajoimme takaa aseellista joukkoa, jossa oli vähintäänkin sata miestä! Sata rohkeata heimonsa valitsemaa soturia ylvästeli viime päivien menestyksestä sekä kostonhimoisina muinaisista kohtauksista! Jos meidät voitettaisiin, ei meillä olisi heiltä mitään laupeutta odotettavissa. Ja mitenkä muuten se voisi käydäkään? Yhdeksän sataa vastaan! Mitenkä voisimmekaan päästä voitolle?

Tähän asti en ollut, kuten sanottu, ajatellut asian lopputulosta; minua ajoi yksi ainoa vietti eteenpäin: ajatus yllättää juoksija ja pelastaa morsiameni vaarallisesta tilastansa. Viimeisinä tunteina oli hänen tilansa tullut toisellaiseksi; hän oli tällä lyhyellä ajalla päässyt yhdestä vaarasta toiseen joutuaksensa!

Ensin tunsin iloa; mutta tämä tunne oli lyhytikäinen, sillä nyt näin hänen viime asemassansa suuremman vaaran kuin missä hän sitä ennen oli ollut. Hän oli pelastettu kuolemasta, tullaksensa kentiesi jonkun intiaanin vaimoksi!

Pitkiltä, äärettömän pitkiltä tuntuivat minusta yön viime hetket, mutta vähitellen näkyi aamusarastuksen ensimäinen oire taivaanrannalla. Äkkiä paistettuani ja yhtä äkkiä syötyäni kalkkuna-linnun, joka oli ammuttu eilispäivänä, nousimme jälleen satulaan ja jatkoimme matkaamme.

Olimme ratsastaneet parin tunnin vaiheille, kun tulimme paikalle, jossa intiaanit olivat pitäneet yöleiriänsä. Tätä me lähestyimme verkalleen ja hiljaa, ja tarpeen se olikin. Jos yksikään edellämme kulkeva villi pääsisi meidät näkemään, olisi se samaa kuin jos koko joukko olisi meidät nähnyt. Jos meidät huomattaisiin sotapolulla, ei henkemme juuri olisi paljon arvoinen. Muutamat meistä tosin voisivat päästä pakoon; mutta vaikkapa me kaikkikin pääsisimme hengissä, olisi pelastushankkeemme sitten aivan turha.

Lähenimme siis leiriä mitä suurimmalla varovaisuudella. Sen leimuavista tulista lähtevä sauhu ilmaisi paikan ja varoitti meitä jo kaukaa.

Huomasimme sen aivan autioksi. Nälkäinen susi sekä kojootti olivat paikan ainoat asujamet, riidellen erään hevosen nahkan ja luiden omistamisesta, jotka olivat intiaanien aamiaisen tähteitä. Omituisten tunteitten valtaamana ratsastin leirin läpi. Olipa siinä muitakin kuin villien jälkiä: heidän saaliskuormainsa sekä sivistyneiden ihmisten jälkiä. Siellä oli särjettyjen porsliniastioiden sirpaleita sekä soittokoneiden palasia, kirjoista revittyjen lehtien liuskaleita, silkki- ja samettipuvun repaleita, pieni silkkitohveli, tuo meksikolaisten naisten tavallinen jalkine, kuluneen, savisen kurpposen vieressä, jotka sattuvasti kuvasivat metsäläisen ja sivistyneen ihmisen elämää.

Eipä ollut pitkää aikaa tutkistella tätä kummallista sekasotkua. Etsin jotakin jälkeä hänestä, morsiamestani. Missähän hän lienee yönsä viettänyt? Missä?

— Kapteeni! En ole kovinkaan oppinut, mutta tahdonpa panna majavannahka-tukun tupakkakääryä vastaan, että tämä paperi on aijottu teille eikä kellekään muulle. Siihen on jotakin kirjoitettu… se on selvää, ja varsin kummallista mustettakin siinä on. Muinoin osasin lukea kirjoitusta ja painettuakin kuin vettä valaen, sillä Dack Breekin lähellä asui muuan englantilainen, Joka siellä piti koulua, ja äitimummoni antoi minun lukea koko Uuden testamentin. Muistanpa kun luin tuosta paholaisen neekeristä, jolla oli kukkaro… Judas sen konnan nimi oli, jos oikein muistan… Olisinpa minä saanut hänet kynsiini, niin olisin heti musertanut hänen pääkallonsa. Uh! Sen takaan!

Koska Ruben kiukku tuota konnaa kohtaan oli noussut ylimmillensä, teki tämä lopun hänen pitemmistä puheistansa.

En ollut kuullut enää sen loppuakaan. Se esine, jota Rube piteli sormiensa välissä, oli minusta paljoa hauskempi kuin kertomus hänen lapsuutensa päivistä tahi Judaksen petoksesta. Se oli paperi, suorastaan kokoontaitettu kirje, osoitteella “Warfieldille”. Rube oli löytänyt sen nurmelta, missä se oli erään katkaistun ruovon hangassa. Eipä ihmekään, että vanha metsästäjä oli kiinnittänyt huomionsa musteeseen: eihän voinut erehtyä tuosta väristä, sillä kirjoitus oli tehty verellä! Avasin äkkiä kirjeen, ja luin: “Henrik! Vielä ei minulle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta minä pelkään surkeata kohtaloa — valkoisen vankiparan kohtaloa näiden hirveiden miesten joukossa! Viime yönä jo sitä pelkäsin, mutta pyhä neitsyt suojeli minua. Oi, — ennen surmaan itseni omalla kädelläni. Omituinen sattumus on tähän saakka pelastanut minut tästä kauheasta häväistyksestä. Ei, se ei ole mikään sattumus, vaan taivaan väliintulo. Asia on näet sellainen, että kaksi väittää minua omaksensa, toinen on päällikön poika ja toinen eräs meksikolainen petturi, nimeltä Hissoo Royo. Molemmat ottivat osaa hevosen vangitsemiseen ja vaativat siis minua omaisuudeksensa. Riita ei ole vielä ratkaistu, ja sentähden on minua vielä tähän asti säästetty. Mutta tänä iltana neuvoskunta kokoontuu… Minä koetan paeta. Ne ovat jättäneet käteni vapaiksi, mutta jalkani ovat kovasti köytetyt. Olen koettanut irroittaa siteitäni, mutta turhaan. Jospa minulla vain olisi veitsi! Tiedän, mihin niitä on piilotettu. Kentiesi onnistun saamaan jonkun semmoisen, mutta se on viimeinen keinoni.

“Älä pelkää mitään, Henrik, sydämeni haltija. Minä osaan kuolla, jos tarvitaan…

“He tulevat viemään minua pois. Hyvästi… hyvästi!”

Sellainen oli tämän kirjeen sisällys, kirjoitettu erään messukirjan tyhjälle lehdelle. Sen toisella puolella oli nimilehti ja siinä Meksikon itkevän suojeluspyhimyksen, Doloreksen kuva. Ei olisi voinut paremmin sattua.

Pistin tuon punaisen kirjoituksen nuttuni alle ja riensin sanaakaan sanomatta seuralaisineni jälleen jäljille.

XXIV.
Intiaani.

Olisimme helposti voineet yllättää villit ennen yön tuloa, koska ne, kuten Rube selitti, olivat ainoastansa parin tunnin matkan edellämme, ja varmaankin tavallisuuden mukaan pitäisivät monta tuntia kestävän päivällisloman. Mutta suunnitelma, jonka olin tehnyt morsiameni pelastukseksi, vaati pimeyttä, ja me sovellutimme siis kulkumme sen mukaan, etteivät intiaanit saisi nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

Joukkio oli aivan oikein pysähtynyt päivällisen aikana ja sijoittunut leiriin. Mekin annoimme hevosiemme puhaltaa samassa paikassa, virkistimme itseämme ruoalla ja juomalla sekä läksimme sitten uudestansa takaa-ajoa jatkamaan.

Olimme kulkeneet noin penikulman, kun oppaamme, Rube ja Garey, jotka tavallisuuden mukaan olivat lähteneet edeltäpäin tiedustelemaan, näkyivät lyykistyvän, noustuansa eräälle aavikolla olevalle harjanteelle, pensaiden taakse.

Pysähdytimme hevosemme, saadaksemme tietää heidän tutkimuksiensa tuloksen. Heidän asentonsa ja se silminnähtävä jännitys, millä he aavikkoa katselivat, saattoi luulemaan heidän huomanneen jotakin tavallista oudompaa.

Niin olikin. Tuskin olimme pysähtyneet, ennenkuin he äkkiä jättivät piilopaikkansa ja juoksivat mäkeä alas, samalla kertaa viittoen meille, että meidän tulisi piilottautua.

Onneksi oli metsä lähellä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki ratsastaneet sinne, vieden mukanamme pyydystäjäin hevoset.

Metsästäjät ennättivät metsään melkein samalla kuin mekin.

— Mitä siellä oli? kysyivät useat yhdestä suusta.

— Intiaani tutkimassa jälkiä takaisin päin, vastasi läähöttävä metsästäjä.

— Intiaaneja… montako? kysyi yksi miehistäni.

— Intiaaneja? Kuka niin sanoi? Mehän puhumme vain intiaanista, vastasi Rube jyrkällä äänellä. — Vaiti laverruksinenne! Nyt ei ole aikaa lörpöttelemiseen. Laita permesi reilaan, Bill. Kas niin, te tolvanat! Alas kiväärit… tässä ei kelpaa ampuminen… se kutsuisi tänne heti koko lauman. Heitä sinä, Bill, permesi tuon punanahan kaulaan ja salli kapteenin olla siinä avullisena… hän tietää miten siinä on meneteltävä, ja jos hän pääsisi teidän kumpaisenkin käsistä, ei hän pääse minun. Kuulkaa minua, miehet! Ei yksikään saa ampua: jos se pitäisi tehdä, riittää luullakseni minun luotini. Henkenne kaupalla, älkää ampuko ennen, kun näette minun ampuneen väärään… Yksikin laukaus kuuluisi kymmenen peninkulman matkalle. Onko lassosi valmis, Bill? Ja te kapteeni, oletteko valmis? Hyvä! Kieli keskelle suuta ja vangitkaa tuo punanahka kuin kaniini. Kas, tuossapa hän tuleekin juuri ansaan.

Samalla hetkellä näin erään villin pään ja olkapäiden pistäyvän näkyviin harjanteelta. Vielä pari sekuntia ja hänen ruumiinsa ja sitten reitensä sekä säärensä ilmestyivät esiin. Intiaani ratsasti isolla, harmaahkolla mustangilla.

Hän oli yksin, kuten vakoilijamme oli sanonutkin. Mikähän oli voinut opastaa hänet jäljille? Olikohan hän vakoilemassa? Ei, hän ratsasti aivan huoletonna ja välinpitämättömänä. Vakooja olisi menetellyt aivan toisin. Mitähän tämä etsi?

— Hän tulee hakemaan kilpeänsä, lausui kuorma-ajuri Le Blanc.

— Kilpeänsä! Mitä kilpeänsä?

— Ah, ettekö häntä nähneet? Minä näin hänet omin silmin; hän oli piilossa nurmikossa ja hänellä oli iso, puhvelinnahasta tehty kilpi, joka oli koristettu tuoreilla ja verisillä päänahoilla.

Niin, sangen luultavasti oli mies oikeassa; intiaani oli unohtanut kilpensä ja oli nyt sitä etsimässä. Miten hyvänsä, nyt ei ollut aikaa pitempiin puheisiin eikä arveluihin; tuo punaihoinen ratsastaja oli tullut harjun juurelle; kymmenen sekunnin kuluttua olisi hän joko vangittu tahi ammuttu.

Garey ja minä asetuimme molemmille puolille tietä, kumpaisellakin lasso valmiina kädessä. Rube lyykistyi Gareyn taakse, pyssy kädessä, ja sotilaat olivat myöskin valmiina, jos sekä lassot että pyssy eivät tekisi tehtäväänsä.

Lehvien välitse katselimme ratsastajaa, kun hän lähestyi.

Hän oli kaunis mies, epäilemättä heimonsa parhaimpia sotureja. Hänen kasvojansa ei voinut erottaa tuon inhottavan maalin vuoksi, mutta hänen vartalonsa oli roteva, rintansa leveä sekä korkea ja hänen säärensä suhteelliset sekä hyvin kasvaneet varpaisiin asti. Hevosen selässä hän istui kuin kentauri.

Minulla ei ollut aikaa pitempiin tarkasteluihin. Hän ratsasti suoraan meitä kohti.

Kannustin hevoseni lähtemään, annoin lassoni heilua pääni päällä ja linkosin sen häntä kohti. Näin sen kietoutuvan hänen olkapäittensä ympärille ja putoavan hänen uumillensa.

Nelistin vastaiseen suuntaan: tunsin äkkinäisen tempauksen, ja jännitetty köysi ilmaisi, että uhrini oli kiinni.

Vilkaisin taakseni, jolloin näin Gareyn lasson intiaanin mustangin kaulassa, lujasti pitäen sitä kiinni; sekä hevonen että ratsastaja olivat meidän!

Villi ei kuitenkaan antautunut vastarinnatta sillä se on intiaanilla vaistona, samoinkuin villieläimelläkin. Hän laskeusi hevosensa selästä, veti puukkonsa ja katkaisi yhdellä viilloksella, nahkaremelin, joka piteli häntä kiinni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi kadonnut pensastoon, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt liikkua paikaltakaan, oli puoli tusinaa vahvoja käsivarsia hänen ympärillänsä. Huolimatta vastarinnasta ja niistä vaarallisista iskuista, joita hän jakeli pitkällä espanjalaisella puukollansa, sidottiin hänet.

Toverini aikoivat pitää hänen kanssansa lyhyen messun.

Useampi kuin yksi oli paljastanut miekkansa paikalla hänet lävistääksensä, ja sen he olisivat tehneetkin, ellen minä olisi mennyt väliin. Hänen verensä vuodattaminen oli minusta vastenmielistä, ja säästin siis hänen henkensä.

Jottei hän kuitenkaan tuottaisi meille enempää vaivaa, sidoimme hänet puuhun niin lujasti, ettei hän voinut siitä irti päästä.

Aikomuksemme oli jättää hänet tähän ja päästää hänet irti palatessamme.

Olimme jo menossa, kun mieleeni äkkiä juolahti sukkela ajatus. Kuten jo mainitsin, olin tehnyt suunnitelman morsiameni pelastukseksi, ja nyt johtui mieleeni, että tuo intiaani voisi olla avullisena sen toteuttamisessa.

Suunnitelmani oli yksinkertainen. Aijoin yön aikana tunkeutua intiaanileiriin, tietysti salaa, sekä pimeän suojassa etsiä, jos mahdollista, Isolinan, ja sitten luottaa sattumukseen.

Kun kerta olisin leirissä ja Isolinan läheisyydessä, voisin mahdollisesti äkillisellä toiminnalla suorittaa kaiken tämän: menestys ei ollut mahdotonta.

Suurimpia vaikeuksia, joita yrityksessä oli, oli leiriin pääseminen. Kunhan ensiksi pääsisin leirivalkeain ja telttarivein sisäpuolelle, olisin suhteellisesti paremmassa turvassa. Kokemuksesta tiesin sen, sillä enpä ollut ensi kertaa käynyt intiaanein leirissä. Mutta ennenkuin ennättäisin niin pitkälle, täytyisi minun päästä vartijaketjun lävitse, sitten hevosvartioiden ohi ja lopuksi hevosten ohi.

Kentiesi minulle nauretaan, kun vakuutan tuon viimeksimainitun seikan olleen minulle yhtä suurena pelon syynä kuin kummankin noista molemmista toisista. Intiaanihevonen ei ole mikään halveksittava vahti. Se on yhtä vihamielinen valkoihoista kohtaan kuin sen isäntäkin, ja osaksi pelosta, osaksi myöskin todellisesta vastenmielisyydestä ei se salli valkoisen miehen itseänsä lähestyvän.

Vahtimies voi olla huolimaton, hän voi nukkua toimessansa, mutta hevonen ei milloinkaan. Valkoisen ihmisen haju tahi hiipivän olennon näkeminen panevat sen korskumaan ja hirnumaan, niin että koko leiri on parissa minuutissa jalkeilla.

Jos intiaanileirissä olisi ollut koiria, olisi huomatuksi tulemisen vaara ollut vieläkin suurempi. Mitä parahinkaan valhepuku ei sellaisessa tapauksessa olisi minua paljon auttanut, sillä nämä viisaat eläimet voivat silmänräpäyksessä erottaa valko-ihoisen punanahkaisesta. Kaikeksi onneksi jättävät kuitenkin intiaanit sotaretkelle lähtiessään koiransa sekä naisensa kotiin. Olipa minulla syytä olla kiitollinen tästä heidän tavastansa.

Tietysti oli aikomukseni pukeutua valhepukuun; muulla tavoin menetteleminen olisi ollut mielettömyyttä. Pimeimmässäkin yössä olisi virkapukuni ilmaissut minut, ja Isolinaa etsiessäni olisi minun välttämättä täytynyt tulla lähelle leirivalkeita.

Sentähden oli aikomukseni matkia intiaanein pukua, mutta miten tämä voisi tapahtua, oli tähän asti ollut suurin huoleni. Erämaissa ei ole pukumyymälöitä.

Ensimäisessä mielenjännityksessä, joka seurasi villin kiinnisaamisesta, olin ajatellut muuta, ja vasta kun olimme lähteneet liikkeelle, johtui mieleeni, että hän voisi toimittaa mitä me tarvitsisimme, hän, eikä kukaan muu.

Käännyin takaisin häntä tarkastamaan. Laskeusin hevosen selästä ja tutkin häntä kiireestä kantapäähän. Mielihyvällä katselin hänen pukinnahka-sääryksiänsä, helmillä koristettuja kurpposiansa, hänen riippuvaa, javalin torahampaista tehtyä kaularengastansa, hänen punaiseksimaalattuja kotkanhöyheniänsä ja oivallista, jaguarin nahasta tehtyä vaippaa, joka runsain poimuin riippui hänen harteillansa; kaikki tämä oli minulle sangen mieluista.

Pian riippui vaippa minun olallani; riisuin saappaani ja pistin sääreni ihmisten päänahoilla reunustettuihin sääryksiin, reiteni nahkatuppiin ja jalkani komanhin jalkineisiin, jotka sopivat niihin hyvin.

Vielä oli kuitenkin paljon tekemättä, ennenkuin minusta tuli intiaani. Komanhit riisuvat sotajalalla ollessansa pois tavallisen paidan ja käyvät alastomina vyötäisiä myöten. Mitenkähän minä menettelisin, jäljitelläkseni tuota vaskenruskeata ihoa, pronssinkarvaisia käsivarsia ja olkapäitä, tuota kirjavata rintaa ja punaisia, mustaksi sekä valkeiksi maalattuja kasvoja?

— Uh! huudahti Rube, ojentaen minulle intiaanin pussin, joka oli tehty höyhenillä ja helmillä kauniiksi koristetusta sudennahkasta. Uh! luulenpa täältä saavamme aineksia… tässä ne ovat…

Rube oli pistänyt kouransa pussiin ja vielä puhuessansa veti hän sen voitonriemulla takasin. Hänen kädessänsä oli muutamia pieniä nahkakääröjä, jotka, päättäen niiden väriin tahratusta pinnasta, selvästi sisälsivät joitakuita väriaineksia; seassa näkyi olevan pieni, loistava esine: peili!

Ei kukaan meistä kuitenkaan kummastellut näiden pikkukapineiden löytämistä. Harvoin on intiaani rauhan aikanakaan, eikä milloinkaan sodan aikana liikkeellä, kuljettamatta värejään ja kuvastintansa mukanaan.

Metsästysveitsen terän edestä katosivat viikseni silmänräpäyksessä. Hiukka rasvaa hankittiin, värit sekoitettiin, ja minut maalattiin hänen kaltaiseksensa. Rube oli maalarina, pehmoinen pukinnahka-palanen oli siveltimenä, ja Gareyn leveä kämmen oli maaliastiana.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmista, ja tuo nuori intiaani ja minä olimme täydellisesti toistemme kaltaiset. Juova juovalta, täplä täplältä oli vanha pyydystäjä kopioinut tämän hirmuisen merkkikirjoituksen, aina rinnassa olevaan punaiseen käteen ja otsassa olevaan ristiin asti. Näön hirmuisuudessa oli jäljennös täydellisesti alkuperäisen kuvan vertainen. Vielä puuttui yksi seikka, tärkeä muutos: minulta puuttuivat nuo pitkät, mustat, kiemuraiset palmikot, jotka intiaanin päälakea koristivat. Puute oli pian autettu. Taasen sai metsästysveitsi tehdä palvelusta; Garey oli tukan leikkaajana, riistäen intiaanin päälaelta kiemuraiset koristukset.

Villi vääntelehti, kun leikkaava terä välkkyi hänen otsaansa kierrellen; hän luuli varmaankin että häneltä otetaan päänahka jo elävänä. Tilapäinen tekotukka oli pian valmiina ja pantiin minun tukalleni. Onneksi oli sekin musta ja soveltui yhteen.

Luulinpa huomanneeni intiaanin hymyilevän, nähdessään, miten minä käytin hänen oivallisia suortuviansa. Se oli kuitenkin katkeraa hymyilyä, eikä sanaakaan tai huudahdusta päässyt hänen huuliltansa.

Höyhenlakki pantiin nyt päähäni. Onneksi oli intianilla sellainen, sillä yleensä käytetään tätä komeata päähinettä harvoin sotaretkillä; sanoin onneksi, sillä se edisti suuresti petostamme. Tämä päässäni olisin voinut käydä selvällä päivälläkin, kenenkään tekotukkaa huomaamatta.

XXV.
Komanhien leiri.

Varovammin kuin milloinkaan kuljimme sotapolkua, oppaidemme ensin perinpohjaisesti tutkittua seudun. Meillä oli hyvää aikaa. Intiaanein tuoreet jäljet ilmaisivat heidän olevan ainoastansa vähän matkaa edellämme: voimme odottaa näkevämme heidät joka silmänräpäys.

Tarkoituksemme oli päästä intiaanileirin lähelle heti yön tullessa, mahdollisesti jo hämärässä, jotta voisimme tutkia seudun, ennenkuin pimeys peittäisi sen näkyvistämme.

Aurinko oli jo laskemaisillansa; sen reuna oli jo lännen kaukaisen taivaanrannan peitossa. Hetki tuntui minusta levottomalta. Oppaamme olivat olleet hetken poissa, palaamatta tuomaan tietoja, ja me muut olimme pysähtyneet viidakkoon, heitä vartoamaan. Edessämme oli korkea kukkula, ja tämän poikki kulki sotapolku. Olimme nähneet oppaidemme menevän metsään, joka sen harjalla kasvoi, ja pidimme silmällä sitä kohtaa, jossa he olivat näkyvistämme kadonneet.

Äkkiä ilmestyi Garey metsän laitaan. Hän viittasi meille jatkamaan matkaamme. Ratsastimme kukkulalle ja siellä olevaan metsään. Hetken kuluttua poikkesimme polulta ja aloimme oppaamme johdolla kulkea toista suuntaa tuon korkean kukkulan poikki. Sen vastakkaisella puolella oli metsää ainoastansa vähäisen matkaa. Lähellä metsän laitaa me pysähdyimme, laskeusimme ratsuiltamme ja sidoimme ne puihin.

Nyt ryömimme nelinkontin metsän äärimmäiseen laitaan ja kurkistelimme lehvien välistä edessämme olevalle kentälle. Huomasimme savupatsaita sekä tulirovioita ja niiden keskellä teltan; sen ympärillä huomasimme epäselviä olentoja: miehiä, jotka liikkuivat kentällä, sekä hevosia, turpa nurmessa. Komanhien leiri oli edessämme!

Meidän asemamme oli erinomainen. Kukkula, jolle olimme kiivenneet, oli ainoa monen peninkulman alalla. Sen joka puolella oli ääretön tasanko, jossa oli siellä täällä muutamia suurempia tahi pienempiä puuryhmiä ja yksinäisiä puita. Tällä aavikolla noin tuhat askelta kukkulan juurelta, erään virran rannalla, joka kiemurteli maiseman läpi, oli leiri.

Otaksuessamme teltan olevan leirin keskipisteessä, oli tämä erään pienen lehdon reunassa sekä virtaa vastapäätä. Teltasta alaspäin virran rannalle oli aavikko hieman kalteva ikäänkuin linnojen rintavarustukset.

Tuo tasainen nurmikko lehdon ja virran välillä oli leiripaikkana. Näkyi epäselvästi sotureja, toiset seisoen toimettomina tahi kävellen, toiset maaten nurmella ja toiset taasen kumarruksissa rovioihin päin, ikäänkuin illallisaterian valmistuspuuhissa.

Kumpaisellakin puolella leiriä olivat hevoset. Ne olivat hajallaan, sillä ne oli pantu laitumelle liekaan, ja kullekin niin avara ala, kuin lasson pituus salli. Leiriä ympäröi siis puolipiiri, jonka asemana oli virta. Virran toiselle puolelle leiri ei ulottunut.

Ensi silmäyksellä huomasin, kuinka hyvin leirin paikka oli valittu, ei niin paljon puolustukseen nähden, kuin äkkinäisen päällekarkauksen estämiseksi. Sen erinomainen soveliaisuus oli siinä, että tuo pieni, leirin takana oleva lehto oli ainoa metsäseutu tuhannen askeleen piirissä. Ympäristössä, vieläpä virran toisellakin puolella, oli aivan tasainen aavikko: siellä ei ollut pensaita eikä kallioita, jotka voisivat vihollisen lähestymistä peittää.

Pitemmältä leiriä katsellessani vaipui rohkeuteni. Ainoastansa pimeän, hyvin pimeän yön peitossa voisi siihen päästä. Ja silmäys taivaalle näytti minulle, ettei siihen nähden ollut mitään toivomista. Taivas oli liiaksikin selkeä; aurinko oli laskeutunut länteen, mutta idästä nousi täysikuu pyöreänä ja punaisena, melkeinpä auringon veroisena. Taitavinkaan vakooja ei varmaankaan olisi voinut lähestyä leiriä sellaisissa olosuhteissa.

Sama ajatus lienee tässä silmänräpäyksessä vallannut toverinikin, sillä näin kaikkein kasvoilla pettymyksen mielikarvautta, kun he synkkänä ja vaitonaisina olivat polvillansa minun vierelläni. Ei kukaan lausunut sanaakaan; he eivät olleet puhuneet siitä saakka, kun tälle paikalle tulimme. Aikomukseni oli ollut viedä hevoseni niin lähelle leiripaikkaa kuin suinkin, jättää se johonkin suojaan niin lähelle, että sen ennättäisi juosten saavuttaa ja, morsiameni sylissäni, nousta sen satulaan sekä nelistää toverieni luokse. Nämä, niin olin suunnitellut, asettuisivat väijyksiin niin lähelle leiriä kuin suinkin. Mutta tämä suunnitelma täytyi kokonansa hyljätä leiripaikan omituisen luonteen vuoksi. Olin odottanut leirin läheisyydessä olevan puita, viidakkoja tahi jylhää maata, jonka suojassa voisimme lähestyä. Mutta tässä ei ollut sitä eikä tätä.

Empimättä oli minun siis hyljättävä ensimäinen suunnitelmani ja keksittävä joku toinen; mutta millainen? Puolittain epätoivoisena katsahdin ympärilleni; näin silloin Ruben, ja toivon kipinä syttyi jälleen. Hän ei ollut vielä lausunut mitään. Ehkäpä hän tiesi jonkun keinon?

Vanha metsästäjä seisoi erillään meistä toisista pyssynsä varassa, jonka perä nojasi erääseen kantoon, ja suu omistajan nenään, samalla kuin hän puristi molemmin käsin ylhäältä pyssynpiippua, peukalot kummallakin puolen äsken mainittua kasvojen osaa.

Eipä ollut ensi kertaa, kun näin hänet tällaisessa asennossa. Tiesin sen olevan hänen tapansa, milloin joku tavattoman vaikea kysymys vaati koko hänen älyvoimansa. Hyvinkin kymmenen minuuttia kului hänen virkkamatta sanaakaan.

— Tiedättekö mitään keinoa, Rube? sanoin vihdoinkin. — Te tiedätte miten maltiton…

— Älkää olko maltiton, kapteeni. Se ei auta laisinkaan. Te tulette tarvitsemaan malttia, vieläpä paljonkin, ennenkuin voitte lämmitellä jalkojanne noiden valkeiden ääressä; mutta te voitte sinne päästä ja hyvissä ajoinkin, jos noudatatte vanhan Ruben neuvoja ja pidätte silmänne auki, ettekä puhu joutavia. Noh, myönnyttekö noudattamaan minun ohjeitani?

— Lupaan kokonansa toimia teidän neuvojenne mukaan.

— Se oli järkevästi lausuttu… erinomaisen järkevästi. Noh, näettekö, jatkoi hän, oltuansa hieman vaiti — näettekö kentiesi jotakin rantaa?

Yksikään meistä ei vastannut tähän kysymykseen. Aloimme käsittää Ruben tarkoitusta, ja meidän silmämme sekä ajatuksemme kiintyivät äkkiä virran rantaan, sillä tietysti hänen sanansa tarkoittivat sitä.

— Noh, ettekö näe jotakin rantaa, mitä? Se ei tosin ole yhtä korkea kuin Missourin tai Snake Riverin kallioäyräät… eihän sitä kukaan ole väittänytkään; mutta vaikk’ei se niin korkea olisikaan, tulee se, luullakseni, joka silmänräpäys yhä korkeammaksi?

— Tuleeko korkeammaksi?

— Tulee kyllä, eli, mikä on samaa, vesi laskeutuu yhä matalammalle. Se vajoaa nopeasti tuuma tuumalta; tunnin kuluttua tulee leirin edessä oleva ranta olemaan runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla… se on tosi, se.

— Ja te luulette minun voivan päästä leiriin, hiipimällä sinne rannan suojassa?

— Totta kait! Mikäs teitä siitä voisi estää?… Se käy kuin tanssi.

— Entä hevonen?… Miten minä saan sen mukaani?

— Samaa tietä, jota itsekin menette. Virran uoma on kylliksi syvä piilottamaan vaikka maailman suurimman hevosen. Virta on nyt täysi viimeöisestä sateesta, mutta siitä ei tarvitse välittää… voihan hevonen kahlata tahi uida, ja ranta tulee peittämään sen intiaaneilta. Voittehan jättää sen virtaan.

— Veteenkö?

— Tietysti… teidän hevosenne pysähtyy sinne, ja jos se ei sitä tee, voitte sitoa sen rantaan. Ette voi viedä sitä niin likelle, kuin haluatte, älkääkä menkö liian pitkälle tuulen puolelle, sillä silloin tulevat nuo mustangit sen vainuamaan, ja silloin olette sekä hevosenne että te hukassa. Noin parisataa askelta on parhaiksi. Jos teidän onnistuu pelastaa tyttö, voitte luullakseni helposti juostakin tuon matkan; juoskaa suoraan hevosta kohti ja, päästyänne satulaan, ratsastakaa suoraan metsään päin, jossa olemme lymyssä; ja saammepa sitte nähdä, eivätkö punanahkaiset saa lämpöisiä tervehdyksiä pyssyistämme.

Suunnitelma näytti todellakin sangen mahdolliselta. Veden vajoaminen oli seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, vaikka Rube sen oli huomannut. Hän muisti tuon viimeöisen ankaran sateen ja näki sen vaikuttaman vedennousun tuossa pienessä virrassa, ja että vesi oli ruvennut nopeasti laskemaan, kuten on aavikkovirtojen laita.

En viivytellyt päätöstä tehdessäni.

XXVI.
Vastavirtaa.

Varustukseni olivat pian valmiina, ja niin pian kuin vesi oli tarpeeksi laskeutunut, nousin satulaan. Toverini keräytyivät ympärilleni jäähyväisiä sanomaan, ja toinen toisensa perästä puristi kättäni, toivottaen onnea.

Sillä kohdalla, missä virta kosketteli kukkuloita, oli pensaita; nämä jatkuivat kukkulalle ja yhtyivät kukkulan harjalla olevaan metsään. Näiden suojassa astuimme rantaan.

Siitä polvekkeesta, jossa olimme, juoksi virta miltei suoraan intiaanileirin luokse. Pitkin rantaa ei pensaita enää ollut. Vielä askel leiriä kohti, ja olisimme paljastaneet itsemme intiaanein nähtäviksi.

Tällä kohdalla oli minun siis meneminen veteen. Metsästäjät olivat antaneet minulle viimeiset neuvonsa; he olivat kumpikin tarttuneet käteeni, puristaen sitä tarkoituksella, joka lupasi enemmän kuin sanat.

— Älkää olko peloissanne, kapteeni, lausui nuorempi heistä. — Rube ja minä emme ole kaukana. Kun saamme kuulla revolverinne äänen, ryntäämme teitä kohti ja kohtaamme teidät puolimatkassa. Jos joku onnettomuus sattuisi, lopetti Garey painokkaasti — voitte luottaa siihen, että sen verisesti kostamme.

— No, niin! jatkoi Rube — sen me teemme. Vaan älkää olko peloissanne! Pitäkää silmänne auki sekä kätenne vakavana, eikä teille tule mitään sellaista hätää, ettette siitä suoriutuisi. Kunhan vain pääsette leirin ulkopuolelle, voitte luottaa meihin. Ratsastakaa suoraan metsää kohti ja nelistäkää, ikäänkuin hevosella olisi tuli hännässä.

En enää kuunnellut enempää. Olin jo laskeutunut satulasta, ja taluttaen Muroa perässäni, menin rantaan ja virtaan. Hyvin opetettu hevoseni seurasi empimättä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olimme kumpainenkin virrassa.

Vesi oli juuri niin syvää kuin odotinkin, ja ranta kohosi puolitoista jalkaa pystysuoraan sen pinnasta, mikä korkeus riittikin piilottamaan sekä minut suorana seisoessani että hevoseni.

Jos uoma oli yhtä syvä leiriin asti, tulisi hanke varsin helpoksi.

Koska intiaanilakissani olevat kirjavat höyhenet pistäysivät näkyviin reunan yli, otin päähineen päästäni ja pidin sitä kädessäni. Samoin panin vaippani olalleni, pitääkseni sen kuivana.

Näin aloin matkani. Se ei käynyt laisinkaan nopeasti. Vesi oli milloin syvempää, milloin matalampaa, mutta enimmästi se ulottui lantioihin saakka, ja oli myöskin tarpeeksi syvää, tuottaaksensa minulle sekä ajanhukkaa että vaivaa. Virta kävi sitäpaitsi minua vastaan ja, vaikka se ei ollutkaan kovin voimakas, esti se kuitenkin melkoisesti.

Väliin pysähdyin levähtämään, sillä ponnisteleminen kahlatessani väsytti ja hengästytti. Näin oli varsinkin silloin, kun täytyi käydä kumarassa, jottei näkyisi rantaäyräiden yli; levähdinkin aina niillä kohdin, missä uoma oli syvin, jotta voin seisoa suorana.

Koko ajan halutti kurkistaa reunan yli, silmäilläkseni leiriä. Mieleni teki saada selkoa sen etäisyydestä ja asemasta, mutta en uskaltanut kuitenkaan nostaa päätäni ranta-äyräitä korkeammalle: nurmikko, joka niitä peitti, oli tasainen kuin niitetty, eikä maassakaan ollut pienintäkään töyrästä. Jos olisin kohottanut vaikkapa kättänikin, olisivat he voineet nähdä sen tuossa kirkkaassa, kumottavassa kuutamossa.

Olin tullut, en tiedä kuinka pitkälle, mutta minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut leirin lähellä. Pitkin matkaa pysyttelin aivan vasemman rannan puolella, joka, kuten Rube oli ennustanut, nyt oli runsaasti viisitoista tuumaa vedenpintaa korkeammalla. Tämä oli onnellinen seikka, ja toinen yhtä onnellinen oli se, että kuu ei vielä ollut kovin korkealla, joten ranta siis loi leveän, synkän varjon, joka ulottui miltei virran puoliväliin. Tässä varjossa minä liikuin, ja sen ystävällinen synkkyys peitti sekä minut että hevoseni.

Minusta tuntui kuten sanoin, että luullakseni olin leirin lähellä, ja mieleni teki sitä tutkimaan, mutta edellämainituista syistä en sitä uskaltanut tehdä. Yhtä paljon pelkäsin mennä etemmäksi, sillä tämä voisi olla vieläkin vaarallisempaa. Olin ottanut tuulen suunnan huomiooni: se puhalsi virrasta leiriin päin, ja jos veisin hevoseni mustangein kohdalle, nämä varmaankin sen vainuaisivat sekä rupeaisivat kiivaasti korskumaan.

Joitakuita silmänräpäyksiä seisoin siinä aivan neuvotonna, epäröiden, jättäisinkö tähän hevoseni, vai taluttaisinko sitä vielä kappaleen matkaa eteenpäin. Samassa näin ranta-äyrään yli jotakin, joka antoi minulle kaikki tarpeelliset tiedot: rannalle liekaan pantujen hevosten selät. Sen lautanen oli virtaan päin, ja sen pää oli nuokuksissa: se söi.

Tämä näky minua ilahdutti. Mustangi oli runsaasti kaksisataa askelta minusta, ja tiesin sen olevan leirin äärimmäisellä laidalla. Juuri tähän halusin jättää hevoseni.

Silmänräpäyksessä olin pannut sen liekaan, ja kuiskaten jäähyväiset erosin siitä sekä jatkoin yksinäni matkaani vastavirtaa.

Nyt liikuin keveämmin ja varmemmin, mutta varovammin. Olin liian lähellä, pitääkseni vähintäkään ääntä; ainoa molskaus olisi minut ilmaissut.

Aikomukseni oli pysyä virrassa, kunnes olisin päässyt sen paikan ohitse, jossa hevoset olivat lieassa; täten pääsisin välttämään hevosvartiaketjun ja mikä oli yhtä tärkeätä, itse hevosrivinkin. Kunhan vain kerta pääsisin tämän piirin sisäpuolelle, ettei kukaan minua huomaisi, niin erinomainen valhepukuni pettäisi sekä neli- että kaksijalkaisten vartiain silmät.

En aikonut kuitenkaan mennä liian pitkälle heidän piirinsä sisäpuolelle; siten tulisin miltei leirin keskikohdalle ja liian lähelle intiaanein joutilaita joukkoja.

Olin huomannut leveän vyöhykkeen intiaanein leiripaikan ja sen alan välillä, jossa heidän hevosensa olivat.

Tätä välisarkaa eivät leirin laiskurit juuri kulkeneet, ja jostakin kohdasta sen laidasta tahdoin päästä leiriin.

Onnistuin paremmin kuin luulinkaan. Pysyen aivan ranta-äyrään vieressä pääsin mustangien ohi; kuljin aivan niiden kuonon alatse, sillä voinpa kuulla niiden pureskelevan ruohoa aivan pääni päällä; mutta niin hiljaa hiivin eteenpäin, ettei mikään ilmaissut läsnäoloani.

Muutaman minuutin kuluttua olin heistä jo kaukana.

Nostin päätäni vitkaan ja verkalleen, kunnes silmäni olivat ranta-äyrästä korkeammalla.

Ei ollut ketään läheisyydessä; voin nähdä tummaveriset, valkeiden ympärille sijoittuneet intiaanit, noin sadan askeleen päässä. He hyppivät, puhuivat ja nauroivat, mutta ei yksikään korva ollut jännityksessä, eikä yksikään silmä suunnattu minua kohti. Ei ketään ollut lähistössä.

Polvillani ryömin nurmikon yli, ja hiljaa noustuani seisoin intiaanileirin laidassa, ollen kaikesta ulkoasustani päättäen yhtä täydellinen villi kuin kuka hyvänsä leirissä olevista!

XXVII.
Perillä.

Muutaman silmänräpäyksen seisoin kuin kuvapatsas; en liikuttanut kättä enkä jalkaa, etteivät liikkeeni herättäisi hevosten vartiain eikä muidenkaan intiaanein huomiota.

Näin monta roviota, ja kaikkein näiden ympärille oli kerääntynyt intiaaneja, toiset kumarassa, toiset seisoen. Yö oli tarpeeksi viileä, saadakseen heidät pysymään kylliksi lähellä leimuavia rovioita, ja tästä syystä ainoastansa joku heistä oli liikkeessä, — minulle onnellinen sattuma.

Loin tutkivia silmäyksiä joka haaralle; silmäilin noita eri rovioiden vieressä olevia ryhmiä; näin joukon naisia, joiden tiesin olevan vankeja; mutta Isolinaa en nähnyt.

Teltassa… teltassa! Hän oli varmaankin teltassa!

Teltta oli, kuten jo mainittiin, erään pienen metsikön laidassa, ja sen edustalla leimusi aimo valkea. Selvästi oli tässä heimon toiminnan keskus. Jos mitä tärkeätä tehtäisiin, tapahtuisi se täällä. Teltassa tahi sen läheisyydessä täytyi Isolinankin olla, ja sieltä minä häntä päätinkin etsiä.

Samassa kajahti kimakka ääni leirissä, ja syntyi yleistä liikettä. En voinut kuulla, mitä mies sanoi, mutta hänen äänensä omituinen kaiku ilmaisi hänen lausuneen jonkun varoituksen tahi kutsumuksen. Jotakin tärkeätä oli tekeillä.

Intiaanit alkoivat nyt kiertää tuon teltan edessä olevan leimuavan valkean ympäri ikäänkuin jossakin juhlallisessa tanssissa. Toisia näkyi rientävän saapuville leirin etäisimmistä kohdista, ikäänkuin katsomaan valkean ympärillä olijoiden liikkeitä tahi itse liittymään heidän joukkoonsa.

En viivytellyt kauan heitä katselemalla; heidän huomionsa oli täten kiinnitetty muuhun, ja tämä antoi minulle oivallisen tilaisuuden päästä huomaamatta metsään, jonka suojassa voisin läheltä nähdä, mitä tulossa oli. Sinne nyt pitemmittä mutkitta meninkin.

Astuin vitkallisesti sekä teeskennellyllä, huolettomalla välinpitämättömyydellä. Myöskin matkin komanhien kävelyä; se ei ole tuota vapaata, rohkeata ryhtiä eikä komeata, matkimatonta astuntaa, joka on erikoista chippeway- ja shavans-, huroni- ja inoquoisheimoille, vaan englantilaisen kilparatsastajan epätasaista, laahustavaa kulkua; siten todellakin komanhi-intiaani liikkuu jalkaisin.

Kaiketikin esitin osani hyvin. Muuan hevosvahdista tuleva villi, joka aikoi tuon suuren nuotion luokse, meni aivan ohitseni ja tervehti minua nimeltä.

— Vakono! hän huudahti.

— Que cosa (Mitä nyt?) vastasin espanjan kielellä, matkien niin hyvin kuin voin intiaanein ääntä ja puhetapaa.

Tämä oli uhkarohkeata, mutta olin joutunut pulaan, enkä voinut kernaasti olla vaiti.

Miestä näkyi hiukan kummastuttavan, että häntä puhuteltiin meksikolaisten kielellä; kuitenkin hän vastasi:

— Sinä kuulet kutsun, Vakono? Miksi et tule? Neuvoskunta kokoontuu.
Hissoo Royo on jo siellä.
Ymmärsin, mitä hän puhui, enemmän intiaanin eleistä kuin hänen sanoistansa, ja sanat “kutsumus”, “neuvoskunta” ja nimi Hissoo-Royo auttoivat minua häntä käsittämään. Sattumalta tunsin nuo kaksi edellistä komanhilaista sanaa, ja Isolinan kirjeestä tiesin, että Hissoo-Royo (espanjalainen susi) oli meksikolaisen luopion intiaaninimi.

Mutta vaikka käsitinkin, mitä sanottiin, en kuitenkaan ollut valmis vastaamaan. En uskaltanut vastata espanjan kielellä, sillä en tiennyt, kuinka hyvin Vakono taisi andalusialaista murretta.

Tunsin olevani kokonansa hämilläni, ja tuo tunkeileva villi, joka varmaankin oli joku Vakonon ystävä, näkyi päättäneen pitää minulle seuraa. Mitenkähän hänestä pääsisin?

Onnellinen ajatus tuli pelastuksekseni. Näyttäen erinomaisen arvokkaalta, ikäänkuin en tahtoisi tulla häirityksi mietteissäni, kohotin käteni ja viittasin tuolle miehelle jäähyväiset, kääntäen samalla kertaa pois pääni ja astuen vitkaan tieheni.

Intiaani totteli viittaustani ja poistui, vaikka silminnähtävän vastahakoisesti. Vilkaisten olkapääni yli voin nähdä hänen menevän hitain askelin, epäilemättä hiukan hämillään Vakono-ystävänsä kummallisesta käytöksestä.

En katsonut enää taakseni, ennenkuin olin päässyt puiden varjoon. Silloin käännyin ympäri: ystäväni oli jatkanut matkaansa; näin hänen juuri astuvan niiden joukkoon, jotka hääräsivät tuon suuren nuotion ääressä.

Varjon peitossa voin nyt pysähtyä miettimään. Tuo pieni seikkailu, joka oli minua hieman peljättänyt, oli samalla antanut minulle muutamia hyödyllisiä tietoja: ensiksikin olin saanut tietää nimeni, toiseksi, että neuvosto tulisi koolle ja kolmanneksi, että tuolla luopiolla, Hissoo-Royolla, oli neuvoston kanssa jotakin tekemistä.

Nämä seikat sekä se, mitä jo tiesin, tekivät aseman täydellisesti selväksi. Tämä neuvoston kokous ei voinut olla muuta kuin se tuomioistuin, jonka tulisi tuomita luopion ja tuon nimeltänsä vielä minulle tuntemattoman päällikön välillä, sama tuomioistuin, jonka tulisi ratkaista, kenen omaksi minun morsiameni oli tuleva. Se ei ollut vielä kokoontunut. Olin siis tullut leiriin hyvissä ajoin.

Mitään pahaa ei Isolinalle ollut vielä tapahtunut; mutta missä hän oli? Uudesta paikastani voin nähdä leirin vielä paremmin, sen nuotiot ja asukkaat. Häntä ei kuitenkaan näkynyt missään. — Teltassa siis… hän on aivan varmaan siellä… tahi…

Uusi ajatus johtui mieleeni: kentiesi häntä pidettiin erillään muista vangeista… metsässä piilossa, kunnes tuomio on julistettu?

Minä päätin etsiä läpi koko metsän. Jos voisin löytää hänet sieltä, tulisi hankkeeni helpommaksi kuin olin luullutkaan. Vaikkapa villit häntä vartioitsivatkin, tulisin kuitenkin hänet pelastamaan näiden vallasta. Kuuden miehen henki, kentiesi kahta vertaa useammankin, oli vyöni alla. Aseeton ylivoima ei voisi mitään revolverini murhaavia luoteja vastaan, ja sitäpaitsi huomasin useampien villien heittäneen pois aseensa, luottaen leiripaikan turvallisuuteen. Hiivin lehtoon ja aloin etsiskellä vankia.

Kuljin metsän polut toisen toisensa perään, hiipien niin nopeaan kuin tie salli; tutkin jokaisen syrjäpolunkin ja avonaisen paikan; etsin joka paikasta aina metsän äärimmäisiin rajoihin saakka. Näin useita onnettomia vangituita naisia, mutta en häntä, jota etsin.

Siis teltassa… hän on varmaan siellä!

Seisoin pian sen vieressä olevien puiden takana. Hajoitin lehvät käsilläni ja kurkistin varovasti. Enpä tarvinnut kauan etsiä, Isolina oli edessäni.

Niin, tuossa oli morsiameni, näkö- ja kuulomatkalla, vieläpä milt’ei käsivarren pituuden päässä; en kuitenkaan uskaltanut häntä koskettaa enkä puhutella, tuskinpa häneen edes katsoakaan.

Villien tuli ei enää leimunnut; puut olivat palaneet kekäleiksi ja antoivat heikomman, punertavamman sekä omituisemman valon. Mutta rovion mahdoton suuruus teki sen tarpeeksi kirkkaaksi valaisemaan leiriä sen laitoihin saakka.

Villit istuivat kumarassa, piirissä rovion ympärillä.

Istujia oli noin kahdenkymmenen vaiheille, heimonsa omituisessa puvussa: sääryksissä ja vyötäisiin ulottuvissa housuissa, yläruumis paljaana. Kaikki olivat runsaasti liidulla, keltamullalla ja sinoberivärillä maalatut. Epäilemättä näin tässä “neuvoston”.

Muut intiaanit seisoivat pari askelta piirin takapuolella pienemmissä ryhmissä, jutellen matalalla äänellä. Muutamat astuskelivat etäämmällä valkeasta.

Nuotiota ympäröivien rivissä oli noin kymmenen, kahdentoista jalan levyinen aukko. Se oli suoraan teltan edustalla ja valkean kohdalla, sillä maa vietti tässä hiukan virtaan päin.

Tällä paikalla, teltan ja nuotion välillä, hiukan neuvoston piirin ulkopuolella, oli vanki. Hän istui tahi oikeimmin makasi sudennahkaisella levätillä. Hänen kätensä olivat vapaat, mutta jalkansa olivat sidotut. Selkä oli käännetty telttaan ja kasvonsa neuvostoon päin. Niitä en voinut nähdä.

Nyt tuotiin iso rauhanpiippu ja sytytettiin nuotiosta; se kiersi piirin ympäri, mennen suusta suuhun, ja kukin intiaani imi siitä yhden sauhun. Piipun lakattua kiertämästä syntyi hetken äänettömyys, jonka jälkeen julistaja kimakalla äänellä ilmoitti neuvoskunnan alkavan istuntonsa.

Sitten huusi kuuluttuja Hissoo-Royon nimeä. Kolme kertaa huuto uudistettiin, joka kerta edellistä korkeammalla äänellä.

Mies olisi voinut säästää keuhkojansa; hän, jota kutsuttiin, oli saapuvilla ja valmis vastaamaan.

Ennenkuin kaiku vielä oli tauonnut, vastasi luopio, astuen esiin avonaiselle paikalle, piirin sisäpuolelle; pysähtyen ja oikaisten vartalonsa täyteen mittaansa, laski hän kätensä ristiin ja seisoi siinä odottaen, mitä tulisi. Hirveitä olivat nuo villit soturit, hornan hengiltä he näyttivät värjättyine kasvoineen, mutta sittekään ei kukaan heistä näyttänyt niin julmalta kuin tuo valkoinen mies. Hänen naamansa, joka jo osoitti luontoperäistä julmuutta, oli sotamaalaus tehnyt yhäkin hirveämmän näköiseksi. Hänen otsallensa oli maalattu ruumiin pääkallo sekä sen alle ristiin kaksi sääriluuta, ja hänen rinnassansa oli verisen päänahan kuva.

XXVIII.
Neuvottelu.

Vallitsi hetken hiljaisuus, tuollainen näyttämöllä tavallinen väliaika, jota kesti runsaasti minuutin.

Se keskeytyi siten, että eräs neuvoston jäsenistä nousi ja kädellänsä viitaten kehoitti Hissoo Royoa puhumaan.

Luopio alkoi:

Punaiset soturit! Veljet! Se mitä minulla on neuvostolle sanomista, ei vaadi pitkiä puheita. Vaadin itselleni tuon meksikolaisen tytön, joka on minun vankini ja siis minun omaisuuttani. Kuka vastustaa minun vaatimuksiani? Myöskin tahdon tuon valkoisen hevosen rehellisesti ottamanani saaliina.

Puhuja vaikeni, ikäänkuin odottaisi lisää käskyjä neuvoskunnalta.

— Hissoo-Royo on ilmoittanut vaativansa meksikolaisen tytön sekä valkoisen juoksijan omaksensa. Hän ei ole sanonut, mihin syihin hän vaatimuksensa perustaa. Ilmoittakoon hän syynsä neuvoston läsnä ollessa.

Tämän lausui sama intiaani, joka ensiksi oli kehoittanut luopiota puhumaan ja joka näkyi keskustelua johtavan.

— Veljet, jatkoi Hissoo-Royo, noudattaen kehoitusta. — Minun vaatimukseni on kohtuullinen… siitä saatte itse päättää; tunnen teidän rehelliset sydämenne. Määräähän teidän oma lakinne, että sillä, joka on ottanut jonkun vangiksi, on oikeus hänet pitääkin ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan. Tämä on teidän heimonne laki, samoin kuin minunkin, sillä teidän heimonne on minun heimoni.

Hyväksymisen sorina keskeytti puheen hetkeksi.

— Veljet! alkoi puhuja taasen — minun ihoni on valkoinen, mutta minun sydämeni on samanvärinen kuin teidänkin. Te olette suoneet minulle sen kunnian, että olette ottaneet minut kansaanne. Te kunnioititte minua tekemällä minut ensiksi soturiksi ja sitten sotapäälliköksi. Olenko milloinkaan antanut teille syytä katua, mitä olette minulle tehneet? Olenko milloinkaan teidän luottamustanne pettänyt?

Hurjat hyväksymishuudot ilmaisivat kieltävää vastausta.

— Sentähden minä luotan teidän oikeuden- ja totuudentuntoonne, enkä pelkää laisinkaan ihoni värin sokaisevan teidän silmiänne, sillä te kaikki tunnette, mikä sydämeni on.

Uusia hyväksymishuutoja seurasi tätä viekasta kaunopuheliaisuutta.

— Veljet! Kuunnelkaa nyt asiatani, kun vaadin tuon tytön ja hevosen. Ei tarvitse sanoa, missä ne olivat, tahi kuinka ne sain; näittehän omin silmin niiden vangitsemisen. On epäilty sitä, kuka tytön toimitti, sillä monta ratsastajaa oli osallisena takaa-ajossa. Minä väitän, että tässä ei ole epäilemisen aihetta. Minun lassoni oli ensiksi hevosen kaulassa… pakotti sen ensiksi pysähtymään. Hevosen ottaminen oli samaa kuin tytön ottaminen. Se oli minun työni; molemmat olivat minun ottamiani. Minä vaadin molemmat omakseni. Joka vastustaa minun vaatimuksiani, astukoon esille!

Lausuttuaan röyhkeällä äänellä tämän uhkauksen, pani puhuja uudestaan kätensä ristiin ja jäi seisomaan vaiti ja liikkumattomana. Seurasi jälleen äänettömyys, jonka taasen keskeytti tuon vanhan soturin antama merkki. Merkki tarkoitti julistajaa, joka taasen huudahti:

— Vakono!

Nimi pani minut säpsähtämään ikäänkuin olisi nuoli minut tavannut.
Olihan se oma nimeni, minähän olin Vakono!
— Vakono! Vakono! kuului uudestaan. Nyt valkeni minulle asia. Vakono oli Hissoo-Royon kilpailija!

Enpä voi kuvata sitä omituista tunnetta, joka valtasi minut tästä tiedon saatuani.

Asemani oli todellakin vaarallinen. Päästin lehvät jälleen kasvoilleni; en rohjennut luottaa voimiini, uskaltaakseni kurkistella lehvien välistä. Hetkisen olin hiljaa, kuunnellen korvat porhossa. Oli tullut jännittävä hiljaisuus, kukaan ei näkynyt liikkuvan eikä puhuvan.

— Vakono! Vakono! Vakono! kuului julistajan ääni.

Taasen oli hetken äänettömyys. Kuulin hämmästyksen ja tyytymättömyyden huudahduksen, kun selvisi, ettei tuo intiaani tulisikaan asiaansa puolustamaan.

Minä yksin tunsin hänen poissaolonsa syyn, minä yksin tiesin, että todellinen Vakono ei voinut, ja että hänen matkijansa ei tahtonut tulla näkyviin. Vaikka olinkin olevinani tuo julma intiaanipäällikkö, en ollut kuitenkaan varustautunut tällaista murhenäytelmän kohtausta varten. Katselijat varrotkoot!

Kun taasen olin siirtänyt oksat syrjään, huomasin leirissä oltavan hämillään. Neuvoston jäsenet pysyivät paikoillansa ja olivat vankkumattoman tyyniä, mutta taampana olevat nuoremmat soturit ilmaisivat tyytymättömyyttään sekä kulkivat edestakaisin tuolla levottomalla tavalla, joka samalla ilmaisee hämille joutumista ja pettyneitä toiveita.

Tällä jännittävällä hetkellä astui eräs intiaani teltasta. Hän oli näöltään kunnianarvoisa mies, tosin kuitenkin enemmän ikänsä kuin todellista kunnioitusta herättävän ryhtinsä tähden. Hänen poskensa olivat ijän rypistämät ja hiuksensa olivat valkeat kuin valkaistu pellava, mikä on intiaaneilla jokseenkin harvinaista.

Mies näytti mahtavalta, käskijältä. Vakono oli päämiehen poika… päämies oli siis vanha mies. Ehkä ukko oli hänen isänsä.

Tuo harmaahapsinen vanhus astui piiriin ja viittasi kaikkia olemaan vaiti.

Käskyä toteltiin heti. Melu vaikeni, ja kaikki jäivät liikkumatta kuuntelemaan.

— Veljet! alkoi päällikkö, — se tuo vanha intiaani todellakin oli, — lapseni ja veljeni neuvoskunnassa! Minä vetoan teihin tuomareina tässä asiassa. Olen teidän päällikkönne, mutta en ano hänelle minkäänmoista suosion osoitusta; pyydän ainoastaan sitä oikeutta sekä kohtuutta, jota osoitettaisiin halvimmallekin meidän heimossamme; tätä ainoastaan vaadin Vakono-pojalleni. Veljet, kuulkaa minua! Poikani ei ole leirissä; hän läksi sotapolulle eikä ole vielä palannut sieltä. Syytä siihen en tiedä. Sydämeni epäilee… vaan ei pelkää. Vakono on kunnon soturi ja voi hoitaa itsensä. Hän ei tule viipymään kauvan, vaan palaa varmaankin pian. Siitä syystä pyydän teitä lykkäämään tuomionne!

Tyytymättömyyden murinaa kuului. Saattoi huomata yleisen mielipiteen olevan Hissoo-Royon puolella.

Luopio kääntyi vielä kerran neuvoston puoleen lausuen:

— Komanhi-soturit, tämähän olisi pelkkää narripeliä! Kaksi kertaa on aurinko jo laskenut, ja asia on yhä vielä ratkaisematta! Minä pyydän vain oikeutta. Teidän lakienne mukaan ei ratkaisua käy kauemmin viivytteleminen. Vankien täytyy tulla jonkun omiksi. Minä vaadin niitä itselleni, ja olen valmis todistamaan omistusoikeuteni heihin. Vakonolla ei ole ainoatakaan kohtuullista syytä, miksi hän ei ole täällä oikeuttaan puolustamassa? Hänellä ei ole muuta todistusta, paitsi omaa sanaansa, ja hän häpeää tulla eteenne todistuksitta; siinä syy, miksi hän viipyy!

— Vakono ei ole poissa, huudahti muuan ääni katselijoiden joukosta; — hän on leirissä!

Tämä ilmoitus herätti suurta huomiota, ja näin vanhan päällikön samoinkuin kaikkien muidenkin hämmästyvän.

— Kuka sanoo Vakonon olevan leirissä? kysyi hän lujalla äänellä.

Eräs intiaani astui esiin neuvoston ympärillä seisovasta joukosta. Hän oli sama mies, jonka äsken olin kohdannut.

— Vakono on leirissä, kertoi hän, pysähtyen piirin edustalle. Näin nuoren päällikön ja puhuin hänen kanssansa.

— Milloin?

— Aivan äsken.

— Missä?

Mies osoitti paikkaa, jossa sattumalta olimme toisemme kohdanneet.

— Tuolla hän oli; — hän meni metsikköön… sitten en häntä enää nähnyt.

Tämä tieto silminnähtävästi lisäsi hämmästystä. He eivät voineet käsittää, miksi ei Vakono tullut oikeuksiansa puolustamaan, jos hän kerran oli saapuvilla. Olikohan hän heittänyt koko asian?

Vakonon isä näytti yhtä ällistyneeltä kuin kaikki muutkin; hän ei koettanutkaan selittää poikansa poissaoloa, sillä hän ei voinut sitä tehdä. Hän seisoi ääneti, ja selvää oli, ettei hän tietänyt, mitä hänen oli luuleminen tahi ajatteleminen.

Useat neuvoivat nyt, että poissa olevaa lähdettäisiin etsimään. He esittivät, että lähetettäisiin sananviejiä leirin kaikkiin osiin ja että koko metsä etsittäisiin.

Vereni hyytyi kuullessani tämän ehdotuksen. Tiesin, että jos koko metsä etsittäisiin, tulisin välttämättömästi ilmi. Minut lävistettäisiin paikalla, kentiesi rääkättäisiinkin palkaksi siitä kohtelusta, jota tuo todellinen Vakono oli saanut kokea. Pelkoni oli arimmillaan, kun se taasen äkkiä hävisi muutamasta “espanjalaisen suden” lausumasta sanasta.

— Mitäpä Vakonon etsiminen hyödyttäisi? lausui hän. — Vakono tuntee oman nimensä, sitä on huudettu kylliksi korkealla äänellä. Vakonolla on korvat… varmaankin hän voi kuulla, jos hän on leirissä. Huutakaa häntä vielä kerran, jos niin haluatte?

Tämä esitys näytti otolliselta. Se hyväksyttiin, ja vielä kerran huusi julistaja nuorta päällikköä nimeltä. Hänen äänensä voi kuulua kauaksi leirin ulkopuolellekin.

Lykkäystä myönnettiin, jonka kestäessä syvin äänettömyys vallitsi, ja jokainen kuunteli korvat hörössä.

Ei vastausta, mikään Vakono ei noudattanut kutsumusta.

— Noh! lausui luopio voitonriemulla. — Enkö sitä sanonut? Soturit!
Minä pyydän teidän tuomiotanne.
Tähän ei kuulunut mitään suoranaista vastausta. Pitkällinen vaitiolo syntyi, jonka kestäessä ei kukaan neuvoston piirissä eikä katselijoistakaan puhunut.

Vihdoin nousi neuvoston vanhin seisomaan, sytytti jälleen rauhanpiipun, veti siitä sauhun ja tarjosi sen sitten hänen vasemmalla puolellansa istuvalle. Tämä jätti sen samalla tavoin hänen viereisellensä, ja niin kulki se mies mieheltä, kunnes oli kiertänyt rovion ja palannut tuolle vanhalle soturille, joka sitä ensiksi oli polttanut.

Tämä pani nyt piipun pois ja esitti kysymyksen sääntöjen mukaan, mutta niin hiljaisella äänellä, että läsnäseisojat eivät hänen sanojansa kuulleet. Äänestys tapahtui vuoroon ja samaten matalalla äänellä. Ainoastaan tuomio julistettiin korkealla äänellä.

Ratkaisu oli hiukan odottamaton. Neuvosto oli antanut mahtavan kohtuullisuuden tunteen sekä ystävällisen sovittelun johtaa itseänsä, tyydyttääkseen kumpaakin riitaveljeä.

Hevonen tuomittiin Vakonolle, mutta tyttö julistettiin “espanjalaisen suden” omaisuudeksi.

XXIX.
Pako.

Tämä ratkaisu näytti miellyttävän kaikkia. Luopion ivallinen nauru näytti, miten mielissään hän oli. Mitä muuta hän olisi voinut ollakaan? Tuo harmaahapsinen päämieskin näytti tyytyväiseltä.

Kentiesi piti tuo vanha hevoshuijari hevosta parempana kuin tyttöä? Jos Vakono olisi ollut saapuvilla, epäilen suuresti, olisiko hän yhtä tyynesti suostunut tähän ratkaisuun.

Niin, luopio oli tyytyväinen; hän ei voinut salata iloansa, ja voitonriemuisen näköisenä hän lähestyi paikkaa, jossa vanki istui.

Heti tuomion kuultuaan nousivat istujat seisomaan. Neuvoston kokous oli lopussa. Sen jäsenet hajaantuivat muiden seuraan, ei enää juhlallisina tuomareina, vaan jutellen, nauraen, kirkuen ja huitoen yhtä hilpeästi sekä iloisesti kuin ranskalainen varasjoukko. Ei kukaan välittänyt sen enempää luopiosta eikä hänen valkoisesta naisestansa; heidät jätettiin omaansa — ja minun huostaani.

Tästä silmänräpäyksestä alkaen kiintyi huomioni ja ajatukseni ainoastansa heihin; ketään muita en nähnyt enkä muuta ajatellutkaan, pidin vain silmällä “sutta” ja hänen uhriansa.

Tuo vanha päällikkö oli mennyt telttaansa. Isolina oli jäänyt yksinänsä, mutta vain silmänräpäykseksi.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin hyökännyt esiin. Sormeni soluivat koneentapaisesti puukkooni; mutta nyt ei ollut aikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Hissoo-Royo hänen vieressänsä.

— Noh! alkoi hän ilkkuvalla äänellä. — Noh, Isolina de Vargas!
Oletteko kuulleet? Te olette minun sieluinenne sekä ruumiinenne.
— Sen olen kuullut, oli nöyrä vastaus.

— Ja varmaankin olette tyytyväinen, eikö niin? Niinhän teidän pitäisi olla. Olen valkoihoinen kuten te itsekin… olen pelastanut teidät punanahkaisen intiaanin syleilystä. Varmaankin olette tyytyväinen tuomioon?

— Niin, minä olen tyytyväinen, vastasi hän samalla nöyrällä äänellä.

— Se on valhe! huudahti tuo raaka mies; — te vilpistelette minulle, ihana sennorita. Eilen te puhuitte ivallisia sanoja… haluaisitteko minua vielä ivata?

— Minulla ei ole mitään halua teitä ivata, olenhan vankinne.

— Carrambo! Puhutte totta. Mutta tulkaa, jatkoi luopio, viitaten häntä seuraamaan. — Tulkaa, ihana sennorita. Tämä paikka on liian julkinen. Muualla tahdon kanssanne jutella. Tiedänpä, missä on kauniita, avonaisia paikkoja ja lehtimajoja, suloisia piilopaikkoja metsän helmassa. Sinne, lemmittyni, menkäämme.

Huolimatta hänen inhottavasta tarkoituksestaan ehdotus minua kuitenkin miellytti! Se pidätti käteni sekä jalkani, jotka kummatkin olivat valmiit toimimaan. Nuo metsän helmassa olevat piilopaikat lupasivat minullekin parempaa tilaisuutta.

— Kuinka voisin tulla kanssanne? kysyi hän tyynesti, samalla osoittaen sidottuja nilkkojansa.

— Se on pieni asia, lausui mies ja veti puukon tupesta. Carrai, sitäpä en tullut ajatelleeksikaan, mutta pian…

Hän keskeytti puheensa ja jäi epäröivään asemaan. Sitten hän pisti puukkonsa jälleen tuppeen sekä huudahti:

— Pyhän neitsyen nimessä! Enhän voi teihin luottaa. Te olette liiaksikin vapaa, ihana margarita. Voisittehan yrittää karata. Onhan parempiakin keinoja. Kas niin, nouskaa seisomaan… vielä suorempaan… kas noin. Nyt me menemme… menemme metsään.

Viimeisiä sanoja lausuessansa kumartui konna tuon puoleksi makaavan tytön puoleen, kiersi kätensä hänen vyötäisillensä ja nosti hänet kohollensa, kunnes tämän rinta painui hänen rintaansa.

Minä näin sen enkä pistänyt häntä kuoliaaksi; minä näin sen ja pysyin tyynenä; tuskinpa voin sanoa syytä siihen, sillä maltti ei ole juuri minun luonteeni mukaista. Hermoni olivat edellisten hetkien hirveästä jännityksestä karaistuneet kuin teräs. Kentiesi juuri tämä sekä tuo milt’ei varma odotus, että metsässä saisin paremman tilaisuuden, sen vaikutti?

Luopion nostettua tuon vastarintaa tekemättömän vangin käsivarrellensa, alkoi hän kantaa häntä pois. Hän tuskin kantoikaan, sillä Isolinan paljaat ja sidotut jalat laahasivat nurmikkoa.

Hän meni telttansa ohi metsään päin. En enää odottanut hänestä enempää kuulevani enkä näkeväni.

Nopein mutta kuulumattomin askelin riensin samalle kohdalle, johon tuo konnakin ohjasi suuntansa.

Ennätin sinne ensiksi ja kumartuen puiden siimekseen vartosin puukko kourassa. Luopion taakka oli häntä viivyttänyt; hän oli pysähtynyt puolitiehen levähtämään ja oli nyt tuskin kymmenen askelta metsän laidasta, tyttö yhä sylissänsä.

Olin epätietoinen ryntäisinkö esiin ja antaisinko hänelle iskun. Tämä tilaisuus näytti yhtä hyvältä kuin joku muukin.

Olin juuri päättämäisilläni ryhtyä toimeen, kun näin samalla Hissoo-Royon jälleen nostavan taakkansa ja lähestyvän. Hän tuli suoraan sitä kohti, missä seisoin. Ratkaiseva hetki oli tullut!

Se oli lähempänä kuin luulinkaan. Mies oli tullut tuskin kolmea askelta levähdyspaikastaan, ennenkuin näin hänen kompastuvan ja kaatuvan maahan vetäen vankinsa perässään!

Lankeaminen näytti satunnaiselta. Olisin sen sellaisena pitänyt, ellei tuo hurja huuto, joka siitä seurasi, olisi sanonut toista. Joku muu kuin tavallinen kompastuminen aiheutti sen.

Heidän välillänsä syntyi lyhyt taistelu. Toinen heistä hypähti kiivaasti takaisin: näin hänen olevan Isolinan! Hänen kourassansa oli jotakin, joka kuun valossa loisti veripunaiselta.

Hän kumartui silmänräpäykseksi: puukon pureva terä katkaisi hänen jalkojansa kahlehtivat remelit, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän syöksi täyteen pakoon leiripaikan tasaisen nurmikon poikki!

Empimättä hyökkäsin ulos metsästä ja juoksin hänen peräänsä.

Juoksin luopion ohitse, joka oli noussut puoleksi seisomaan ja näytti hiukan haavoitetulta. Hämmästys yhtä paljon kuin muukin näkyi naulinneen hänet siihen paikkaan. Hän kirkui ja kiroili, huutaen apua sekä uhaten kostoa.

Olisin voinut hänet tappaa ja olin puolittain siihen halukaskin, mutta minulla ei ollut aikaa pysähtyä. Ajattelin ainoastansa pakolaisen saavuttamista ja hänen pakonsa edistämistä.

Hälyytys oli tehty, leiri oli liikkeessä, ja ainakin viisikymmentä villiä alkoi juosta karkurin perään.

Juostessamme huomasin erään hevosen, valkoisen hevosen. Se oli tuo juoksija, ja sitä talutti muuan mies lassosta. Se oli äsken tuotu oikeuden istuntopaikkaan, ja nyt sitä talutettiin pois mustangein joukkoon.

Hevonen ja mies olivat suoraan meidän kohdallamme, kun juoksimme pakenevan jäljessä. Isolina meni heitä kohti. Aavistin hänen aikomuksensa.

Muutaman sekunnin kuluttua oli hän hevosen luona ja oli tarttunut köyteen.

Intiaani teki vastarintaa ja koetti temmata sitä häneltä; punainen veitsenterä välkkyi intiaanin silmäin edessä, ja hän väistyi. Hän piti vielä kiinni köydestä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli katkaistu, ja nuolen nopeudella hyppäsi tuo urhoollinen nainen hevosen selkään ja nelisti tiehensä.

Intiaani kuului vahteihin ja oli siis aseilla varustettu: hänellä oli sekä jousi että viini. Ennenkuin hevonen oli ennättänyt ampumamatkalta, oli hän jännittänyt jousensa ja lennättänyt siitä nuolen.

Kuulin sen suhinan ja luulin nuolen sattuneen; mutta juoksija jatkoi juoksuansa!

Kentän poikki juostessani olin saanut keihään käteeni. Ennenkuin intiaani ennätti panna uutta nuolta jouseensa, olin hänet jo lävistänyt.

Vedin keihään hänen ruumiistansa ja riensin eteenpäin.

Pian olin mustangein keskellä. Moni niistä oli jo säikähtänyt ja nelisti edestakaisin. Vahdit olivat peloissansa, mutta eivät vielä tietäneet mitään melun syystä. Juoksija pääsi ratsastajattarineen vahingotta heidän riviensä läpi. Minä seurasin jalkaisin niin kiireesti kuin voin. Ainakin viisikymmentä villiä oli kintereilläni, ja voin kuulla heidän huutonsa, kun he kutsuivat Vakonoa, mutta minä olin kaukana kaikkien edellä. Hevosvahdit huusivat Vakonoa rynnätessäni heidän ohitsensa.

Niin pian kun olin päässyt hevoslauman läpi, huomasin jälleen juoksijan, mutta nyt se oli jokseenkin etäällä. Ilokseni meni se oikeaan suuntaan, suorastansa kukkulaa kohti. Mieheni tulisivat sen näkemään ja sulkemaan siltä tien. Juoksin pitkin virran rantaa niin nopeasti kuin jaksoin. Pääsin paikalle, johon olin jättänyt hevoseni. Mutta ajatelkaa hämmästystäni, huomatessani sen olevan poissa! Jalo ratsuni oli poissa, ja sen sijassa intiaanin täplikäs mustangi! Katselin virtaa ylös ja alas: “Muroa” ei ollut näkyvissä! Olin hämilläni, kummastunut, raivoissani. Kuka oli sen voinut tehdä? Kuka? Toverini! Rube kai, mutta minkätähden? Tulisessa kiireessäni en voinut keksiä minkäänmoista syytä tuohon outoon menettelyyn.

Ei ollut aikaa miettimisiin. Vedin hevosen vedestä ja hyppäsin sen selkään.

Päästyäni tasaiselle kentälle, näin kokonaisen parven ratsumiehiä tulevan leiristä. Ne olivat takaa-ajavia villejä; yksi heistä oli kaukana toisten edellä ja ennenkuin ennätin kääntää hevoseni pakoon, oli hän jo aivan lähelläni. Kuutamossa tunsin hänet helposti: hän oli Hissoo-Royo, luopio.

— Orja! huusi hän komanhein kielellä hirmuisella äänellä, — sinäpä tämän oletkin pannut toimeen. Nainen! Pelkuri! Tuo valkoihoinen vanki on minun… minun Vakono! Ja sinä…

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. Minulla oli vielä kädessäni tuon komanhilaisen keihäs: kuuden kuukauden palvelus eräässä keihäsrykmentissä oli minulle nyt suureksi hyödyksi, mustangi käyttäytyi erinomaiseni ja vei minut täyttä vauhtia vihollistani vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat luopio sekä hänen hevosensa erotetut: edellinen makasi pitkänänsä nurmikolla keihään lävistämänä, samalla kuin jälkimäinen ratsastajatta nelisti pois.

Nyt näin villilauman lähestyvän, huomasin pian tulevani saarretuksi.

Eräs sukkela ajatus tuli avukseni. Koko ajan oli minua pidetty Vakonona. Leirissä olevat intiaanit olivat huutaneet: Vakono; hevosvahdit huusivat heidän ohitsensa ratsastaessani: Vakono; takaa ajajani nimittivät minua lähestyessään Vakonoksi, ja luopio oli kaatunut sama nimi huulillansa. Tuo täplikäs hevonen, jaguarinnahkainen vaippa, höyheninen päänkoristukseni, punaiset käteni ja valkoinen risti, kaikki teki minut Vakonon näköiseksi.

Pysähdytin mustangin suoraan takaa-ajajieni kohdalle. Nostin käsivarteni ja pudistin sitä heille uhkaavasti, samalla kertaa korkealla äänellä huutaen:

— Minä olen Vakono! Kuolema sille, joka minua ajaa takaa!

Puhuin; komanhein kieltä. En ollut varma, olivatko sanat ja niiden ääntäminen oikeat, mutta ilokseni huomasin heidän minua ymmärtävän. Kentiesi eleeni auttoivat villejä minua käsittämään.

Mikä lieneekin syynä ollut, mutta takaa-ajajat eivät ratsastaneet etemmäksi, vaan pysähdyttivät hevosensa sekä jäivät paikalleen.

En jäänyt sen pitemmältä keskustelemaan, vaan käänsin äkkiä hevoseni ja nelistin heidän luotansa niin nopeasti kuin mustangin jaloista pääsi.

XXX.
Viimeinen takaa-ajo.

Kukkulaa kohti kääntyessäni huomasin juoksijan, joka ei vielä ollut kovin kaukana. Sen valkoisen vartalon, joka loisti kuutamossa, olisi voinut nähdä paljon pitemmältäkin matkalta. Luulin sen jo ennättäneen paljoa kauemmaksi.

Se juoksi vielä minun ja kukkulan välillä, pysyen joen rannalla.

Pakotin intiaanihevosen täyteen vauhtiinsa. Puukkoni kärkeä käytin sekä ruoskana että kannuksena. Keihäs ei enää ollut vastuksinani; sehän oli Hissoo-Royon ruumiissa.

Pidin silmällä juoksijaa; se lähestyi nopeaan tuota polveketta, josta olin lähtenyt, ja tulisi pian katoamaan näkyvistäni pensaiden taakse, jotka kasvoivat kukkulan juurella.

Äkkiä näin sen poikkeavan vasemmalle tuon aukean kentän poikki.
Hämmästyen luulin sen ratsastajattaren aikovan etsiä suojaa viidakosta.
Malttamatta ajatella tähän selitystä ohjasin mustangini oikotietä ja annoin sen laukata. Toivoin pääseväni siten valkoista juoksijaa lähemmäksi, mutta olin kovin tyytymätön tuon intiaanihevosen hitaaseen juoksuun, jota ei voinut verrata “Muroni” tuliseen laukkaamiseen. Missähän se nyt olikaan?

Valkoinen juoksija oli pian ehtinyt kukkulan ohi ja meni jo toisella puolen olevalla kentällä. Huomasin, etten päässyt yhtään sitä lähemmäksi; päinvastoin se joka silmänräpäys lisäsi välimatkaamme. Missä oli “Muroa”? Miksi se oli viety pois?

Tässä silmänräpäyksessä huomasin ratsastajan haahmon, joka ohjasi kulkunsa pitkin kukkulan juurta, ikäänkuin minua kohdataksensa. Hän ratsasti tuimaa vauhtia viidakon läpi, joka kukkulaa ympäröi. Voin kuulla pensaiden kahisevan hänen hevosensa kupeisiin; hän riensi, minkä voi, samalla kun hän koetti pysyä piilossa kentällä olevilta intiaaneilta.

Minä tunsin hevoseni ja sen selässä tuon korvattoman turkiseläinten pyydystäjän laihan, kuivettuneen vartalon!

Seuraavassa silmänräpäyksessä tapasimme toisemme sillä kohdalla, missä viidakko loppui. Sanaakaan vaihtamatta heittäysimme kumpikin hevosemme seljästä, vaihetimme hevosia ja kiipesimme jälleen satulaan. Jumalan kiitos, “Muro” oli jälleen allani.

— Kas niin, kapteeni, huudahti vanha metsästäjä kun hänestä erosin, — nelistäkää nyt ja ottakaa hänet kiinni! Me seuraamme teidän jäljessänne. Kaikki on selvillä. Rientäkää!

En tarvinnut Ruben kehoituksia; hänen puheensa ei vielä ollut loppunut, ennenkuin painoin kannukset hevoseni kupeisiin ja lensin eteenpäin tuulen nopeudella.

Nyt vasta tajusin, miksi hevosia oli vaihdettu; se oli tuon ovelan äijän viekkautta. Jos olisin leirin luona noussut oman ratsuni selkään, olisivat intiaanit varmaankin ruvenneet epäilemään ja jatkaneet takaa-ajoansa; täplikäs mustangihan teki minulle koko asian lopullisesti mahdolliseksi!

Nyt oli allani hevonen, johon voin luottaa, ja uudella innolla ryhdyin takaa-ajamiseen. Kolmannen kerran sai valkoinen juoksija koettaa nopeuttansa, kolmannen kerran tulisivat nämä jalot eläimet keskenänsä kilpailemaan. Tulisikohan kilpailu ankaraksi ja kauankin kestäväksi? Jäisiköhän “Muro” taasen jälelle? Sellaiset olivat ajatukseni, nelistäessäni eteenpäin.’

Aavikkohevonen oli kaukana edellä. Viivytykseni vuoksi olin jäänyt siitä kauas jälelle, miltei penikulman. Ilman tuota ystävällistä kuutamoa olisin kadottanut sen kokonansa näkyvistäni; mutta kenttä oli aukea, ja kirkkaassa valossa johti minua tuo lumivalkea hevonen kuin tähti.

En ollut kauankaan nelistänyt, ennenkuin huomasin nopeasti pääseväni valkoista juoksijaa lähemmäksi. Varmaankaan se ei juossut täydellä nopeudellansa. Varmaankin se liikkui tavallista hitaammin.

Ah! Jospa sen ratsastajatar vain olisi tietänyt, kuka hänen jälessänsä tuli! Jospa hän vain olisi minua kuullut!

Olisin huutanut, mutta välillämme oli vielä liian pitkä matka. Hän ei olisi voinut minua edes kuullakaan, vielä vähemmän tuntea ääntäni.

Nelistin eteenpäin. Pääsin häntä yhä lähemmäksi. Varmaankin häntä yhä lähestyin. Vai pettivätkö silmäni kuutamossa?

Minusta hänen hevosensa juoksi kömpelösti, hitaasti sekä raskaasti, ja näkyi että se ponnisteli tuossa kilpajuoksussa. Minusta näytti… ei, minä olin siitä varma! Epäilemättä se ei juossut täydellä nopeudellansa! Mitähän se merkitsi? Olikohan se väsymyksestä heikontunut?

Yhä lähemmäksi pääsin, kunnes väliämme tuskin oli kolmea sataa askelta.
Nyt voisi huutoni mahdollisesti kuulua; ääneni…
Huusin kovasti, huusin morsiameni nimeä sekä samalla omaanikin; mutta mitään vastausta ei tullut, ei mitään tuntemisen merkkiä, joka olisi voinut minua lohduttaa. Meidän välillämme oleva kenttä oli edullinen juoksijalle, ja minä aijoin panna hevoseni mitä nopeimpaan lentoon, kun samassa kummastuksekseni näin valkoisen juoksijan horjuvan sekä äkkiä kaatuvan maahan. En pysäyttänyt vauhtiani, ja muutamassa sekunnissa olin paikalla sekä pysähdyin hevosen ja ratsastajattaan viereen, jotka molemmat vielä olivat maassa.

Hyppäsin satulasta juuri kun Isolina irrotti itsensä ja nousi. Pitäen oikeassa kädessään tuota veristä puukkoa, seisoi hän suorana edessäni.

— Villi! Älä lähesty minua! huudahti hän komanhein kielellä, ja hänen ryhtinsä ilmaisi hänen rohkeuttansa.

— Isolina! Minä en ole… minä olen…

— Henrik!

Sanakaan ei keskeyttänyt suloista syleilyämme; ei ääntäkään kuulunut, paitsi sydämemme tykytystä.

* * * * *

Äänetönnä seisoin kentällä, morsiameni rinnoillani. “Muro” oli vierelläni, uljaasti nostaen kaulaansa ja pureksien vaahtoisia teräskuolaimiaan. Edessämme makasi aavikkohevonen, nuolen kärki sydämessä ja sen höyhenillä koristettu varsi ulkona kyljestä. Sen silmät olivat liikkumattomat ja lasimaiset; veri juoksi vielä sen laajenneista sieramista, mutta sen kauniit raajat olivat värähtämättä kuin kuolleen ainakin.

Ratsastajia näkyi lähestyvän. Emme koettaneet paeta: minä tunsin ne tovereikseni.

He pysäyttivät hevosensa ja istuivat vaiti satulassansa.

Me vilkasimme aavikolle; siellä ei näkynyt mitään takaa-ajon hankkeita; mutta siitä huolimatta emme viipyneet. Emmehän tietäneet, kuinka pian intiaanit voisivat tulla perässämme. Hissoo-Royon ystävät voisivat mahdollisesti tulla Vakonon jäljessä!

Heitimme jäähyväissilmäyksen tuohon jaloon eläimeen, joka oli hengetönnä jalkaimme juuressa, käytimme kannuksiamme ja ratsastimme pois niin nopeaan kuin voimme.

Päivä jo sarasti, kun pysähdyimme lepäämään, ja aavikko oli jo jäänyt taaksemme. Me löysimme suojaa eräässä kauniissa akasialehdossa ja pehmeän nurmikon maataksemme. Väsyneet toverini olivat pian nukkuneet.

Minä en nukkunut, vaan valvoin morsiameni uinaillessa. Hänen kaunis päänsä nojasi poveeni, ja hänen rusottavat poskensa lepäsivät jaguarinnahka-vaipalla. Olin liian onnellinen, voidakseni nukkua.

Tämä oli viimeinen yömme aavikolla. Ennen seuraavaa auringon laskua olimme menneet Rio Granden yli ja saapuneet sotajoukkomme leiriin. Amerikalaisen sotajoukon leveäin, mahtavain siipien suojassa voi morsiameni levätä rauhallisena.

* * * * *

Komanheista emme koskaan enää mitään kuulleet. Ainoastaan yhden elämäkertaa kerrottiin jälkeenpäin. Kauhea kertomus! Onneton Vakono! Hirmuinen loppu tuli hänen osaksensa!

Usein kerrotaan leirivalkean ääressä tarinaa eräästä intiaanisoturista, jonka luuranko löydettiin syleilemässä erästä puunrunkoa. Vakono oli saanut surkean kuoleman.

Aikomuksemme ei ollut tuottaa hänelle sellaista kohtaloa; mutta kiire meidän paetessamme ei ollut sallinut hänen irtipäästämistänsä. Vaikka hän kentiesi olisi kuoleman ansainnutkin, emme kuitenkaan olleet aikoneet hänelle näin kauheata kostoa.

* * * * *

Oikeus vaati Ijurran kuolemata, ja tämä vaatimus toteutuikin.

Leiriin tultuani sain tietää rangaistuksen jo häntä kohdanneen. Ijurra oli joutunut ahdinkoon ja tullut pakotetuksi taistelemaan, jolloin useammat hänen joukostansa olivat kaatuneet.

Samassa tilaisuudessa oli Isolinan isäkin, jonka sissijoukko oli vienyt muassansa, tullut vapautetuksi, ja hän saapui juuri parahiksi toivottamaan ihanaa tytärtänsä sekä tulevaa vävyänsä tervetulleeksi heidän ennenaikaiselta “kuherrusmatkaltansa” aavikolta.