Syntymä, lapsuus ja kuolema: Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia by Paulaharju

SYNTYMÄ, LAPSUUS JA KUOLEMA

Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

Syntymä ja lapsuus.
 1. “Pesemiset”.
 2. Sukupuolien väliset suhteet.
 3. Sikiäminen.
 4. Raskauden aika.
 5. Synnytys.
 6. Lapsivuode.
 7. Lapsen ensi hoito.
 8. Synnytyksen jälkiaika.
 9. Vakka, kätkyt.
10. Nimenanto.
11. Lapsuus.

Kuolema.
 1. Taudeista.
 2. Hengenlähtö ja haudalle laitto.
 3. Arkkuunpano.
 4. Ruumiin kotonaoloaika.
 5. Varautuminen vainajaa vastaan.
 6. Hautaansaatto.
 7. Haudalta paluu.
 8. Maahanpaniaiset.
 9. Muistoateriat ja muistinpäivät.
10. Muita merkkipäiviä.
11. Vainajan sureminen.
12. Kalmisto.
13. Tuonela ja vainajat.

Loppusanat.

Alkusanat.

Seuraavan esityksen ainekset on, prof. U.T. Sireliuksen kysymyssarjaa “Syntymään, lapsuuteen ja kuolemaan liittyvät tavat ja uskomukset” ohjeena käyttäen, kirjoitettu muistiin osittain v. 1915 Vienan-Karjalaan tehdyllä matkalla, etupäässä kuitenkin Suomessa vienankarjalaiselta vaimolta Anni Lehtosella. Tämä n. 50-vuotias, Vuonnisesta kotoisin oleva köyhä leskivaimo kävi takavuosina useina talvina Oulussa työansioilla, suurilukuiselle perheelleen elatusta hankkimassa. Sattumalta kohtasi kirjoittaja hänet ja sai pakinoilleen, ja kohta kävi ilmi, että tuolla juuri ensi päiväänsä oudossa kaupungissa harhailevalla kaukaisen Karjalan aralla eläjällä oli yhtä ja toista tallelle otettavaa. Pian selvisi, että Anni Lehtonen oli harvinaisen laajatietoinen ja älykäs kansanrunouden taitaja ja kaikenlaisen kansantietouden muistaja. Hän onkin Vienan-Karjalan suurten runolaulajain jälkeläisiä, vuonnislaisen Ontrei Malisen pojan tyttärentytär ja isän puolelta Homasen Ohvon vaimon Matrjon sekä lonkkalaisen Martiska Karjalaisen sukua. Eikä hän ole vain verijälkeläinen, hän on myös mainioiden taattojensa ja maamojensa oikea runoperillinen. Helposti häneltä herahtaa runo, mitä laatua tahansa: kertovaa, laulurunoutta ja loitsua, sananlaskuja, sananparsia ja arvoituksia, satuja, tarinoita ja taikatemppuja. Ja itkuvirsiä hän voi vaivatta lasketella vaikka päiväkausin. Hyvämuistisena hän on jo pienestä pitäen sekä äidiltään Okahvie Maliselta (Bogdanov), entiseltä itkuvirsien laulajalta, että monilta muilta Vuonnisen ja naapurikylien tietäjiltä ja laulajilta (Mironain Makarielta, Joakon naiselta y.m.) oppimansa virret ja taidot tallettanut. Samoin koko korpikunnan vanhat tavat ja uskomukset ovat Annilla aivan verissä.

Mainittakoon, että Anni Lehtonen on kirjoittajalle sanellut n. 10,000 sananlaskua ja sananpartta, laulanut yli 200 itkuvirttä, useita kymmeniä vanhoja runoja, sanellut yli 100 loitsua, kertonut kymmeniä satuja ja tarinoita, satoja taikoja, joukon arvoituksia, häätapoja itkuineen ja runoineen sekä suuren määrän muita kansantapoja ja uskomuksia.

SYNTYMÄ JA LAPSUUS

1. “PESEMISET”.

Koko sinä aikana, jona naisilla on kuukautiset, “peshömiset”, on heidän varsin varoen elettävä, olkootpa he naimattomia tyttäriä tai naituja vaimoja. Muun rahvaan seurassa he kyllä liikkuvat kuten ainakin, eivätkä tee ruokajärjestykseensäkään muutoksia, paitsi että juovat teetä ja kahvia vähemmän. Jos nauttisi tavallisia karjalaisten teenääriä — useita laseja perättään — panisi se veret enemmän liikkeelle. Kisoista pysyvät tytöt silloin yleensä poissa.

“Pesemisten” aikana on varsinkin varottava vettä ja kalmistoa sekä pyhäkköä, tshässöynää ja kirkkoa. Silloin ei saa mennä järven rantaan pesuille, sillä siitä kävisivät vuodot runsaammiksi, ja lisäksi vielä voisi vedestä tarttua, “hinkautua”, kirot, vesihiisi, vesikalma. Jos “pesemisten” aikoina hinkautuu, niin “se ei katoa milloinkaan”; jos vähäksi aikaa katoaakin, niin jo taas pian uudestaan alkaa vaivata. Kalmistosta hinkautuvat kuolleet helposti, kun niiden päällitse kävelee, ja silloin voi kalma tarttua. Mutta jos välttämättä on mentävä kalmismaalle — omaista saattamaan taikka kun muuten mieli tekee —, pitää ottaa palosavea pirtinkiukaan pohjasta ja pistää poveensa. Kalmistossa sitten pitää löyhdyttää vyötä ja vaatteita, niin että savipalanen solahtaa salaa maahan. Siitä eivät vainajat saa selvää, “jotta minkäläini imehnini siintä kulki”. Jos kalmismaalta hinkautuu, eivät sitä kaikki tietäjät kykene parantamaan, mutta Vuonnisen Okku Lehtonen, vanha vaimo, osaa siitäkin päästää: noutaa rannasta vettä, lämmittää sen ja panee siihen elohopeaa, ja sillä valaa hinkautuneen, joka seisoo alastomana jossakin astiassa, niin ettei vesi voi valua lattialle. Valaessaan Okko lukee:

“Mäne, kalma, karsinahan, kylmä, kylmähän kylähän, alle kylmän kynnyshirren, alle kauhien katajan, ihosta imehnisraukan, karvoista emokapehen, emon tuoman ruumehesta, vaimon kantaman ihosta, vaivaisesta vartalosta.”

Yöllä, kun muut nukkuvat, on vesi vietävä kalmistoon ja sitä sinne kaadettaessa on sanottava:

    “Manalaiset moatukkah,
    kalmalaiset koatukkah!”

Sieltä pois lähdettäessä on hiirtyisellä vyöllä lyötävä jälelleen ja sanottava samalla tavalla kuin vettä kaadettaessa. Tämän jälkeen on otettava kolme askelta, lyötävä vyöllä ja samoin sanottava ja vielä kerran kolmen askeleen päässä tehtävä sama temppu. Vasta sitten on poistuttava taakseen katsomatta.

Jos menee kirkkoon tai tshässöynään “pesemisten” aikana, voi saada hinkautuman jumalankuvista. Kirkon eteiseen saa käydä, mutta kynnyksen yli kirkon puolelle ei ole lupa astua, ei suutelemaan ristiä eikä herranehtoolliselle.

Vielä on “pesemisten” aikana varottava astumasta miesten jalkojen päällitse, kun miehet lattialla loikoilevat; ei saa edes niin lähitse kulkea, että helmat koskettavat miehen vaatteita tai kenkiä; sille sijallekaan, millä miehet makaavat, ei pitäisi silloin istua.

Kylyyn ei saa mennä yht’aikaa toisen naisen kanssa, jolla myös sattuu olemaan “pesemiset”. Ne saattavat “vajehtautua”, niin että tulee vaiva molemmille. Toiselle ne käyvät runsaammiksi, toiselta taas kokonaan tyrehtyvät. Semmoisen kanssa, jolla ei samalla kertaa ole “pesemisiä”, saattaa kyllä kylpeä.

Kun “pesemiset” ensi kerran ilmestyvät, ei niistä pitäisi puhua kenellekään. Ne pysyvät tasaisempina eivätkä niin vaivaa, kun ei kukaan saa niistä tietää. Varsinkin jos vanhemmat ihmiset tietävät, vaivaavat ja juoksevat ne enemmän.

Minkäänlaista sidettä ei ole tapana käyttää “pesemisten” pidättämiseksi. On vain muistettava, ettei niiden aikana saa riisua hameita eikä muita vaatteita alaspäin jalkojen kautta. Se on tehtävä ylöskäsin pään ylitse, jotta “pesemiset” olisivat tasaisemmat.

Joskus sattuu semmoinen onnettomuus, että “pesemiset” jäävät luonnottoman vähäisiksi taikka seisahtuvat tykkänään ilman tiedettyä syytä. Silloin taas Okku osaa olla apuna. Hän käy rannasta vettä noutamassa ja jakaa sen kylyssä kolmeen samamääräiseen osaan. Vaivanalaisen itsensä on se “kahmaloilla” jaettava. Joka osan Okku käyttää hoitoonsa kylyssä, kuukausi aina välillä: ensi osan heti, toisen osan kuukauden kuluttua, kolmannen taas seuraavan kuukauden päästä. Kylvyn jälkeen hän valaa potilaansa taikavedellään ja sanoo:

    “Veri ta vesi on veljekset,
    vesi verta tuopi.
    Min lienöö vereni vierryt,
    kyllä vesi tietää.
    Veri ta vesi on veljekset.”

Mutta joskus “pesemiset” tulevat liian runsaiksi ja uuvuttaviksi. Silloin ne ovat vaihtuneet jonkun toisen “pesemisten” kanssa, muuten ne eivät niin vuotaisi. Silloinkin on Okku apuna. Noudetaan taas rannasta vettä ja kahmaloitetaan se kolmeen astiaan, yhtä paljon kuhunkin. Ensi osa heitetään löylyksi kiukaalle, jossa löylyssä kylvetään, toisella osalla pestään kylyn lauteilla ja kolmannella osalla valetaan, ja se viedään tämän jälkeen läävään lammaskarsinaan. Näin menetellen on “pesemiset” “jaettu” takaisin, niin että liiat ovat joutuneet pois, menneet sinne, mistä lienevät tulleetkin. Liiat “pesemiset” voidaan jakaa myös siten, että pestään paidanalukset ja viedään pesuvesi raja-aidan yhdeksään varaseipään reikään, seiväs otetaan pois ja painetaan jälleen paikoilleen. Jos ei tästä tule apua, viedään toisella kerralla kolmen yhdeksän varaseipään reikään.

2. SUKUPUOLIEN VÄLISET SUHTEET.

Kaikki tyttäret eivät ole “tykättäviä”; “toinen on karjaviero, toinen kansantyttö”. Poikien katse, suosio ja lempi eivät kohdistu heihin, mikä siihen sitten lieneekin syynä. Joskus koettavat tytöt pelastautua tämmöisestä huomaamattomuuden tilasta, koettavat nostaa poikien lempeä ja taivuttaa puoleensa. Tähän taasen tarvitaan tietäjän apua. Lämmitetään kyly puiden kyljissä kasvaneilla puunliioilla eli poikapuilla sekä kesunkannoista veistetyillä kotkauksilla, ja vesi noudetaan hetteestä taikka kuohuvasta koskesta. Kylyssä sitten kosken vesillä kylvetellään ja valellaan. Tällöin luetaan:

“Nousoo tällä neitosella vielä lempi liehumah, nousoo auvo astumah, kunnivo kuulumah. Tämä neito mieholah, mieholasta Tuonelah. Kun ei ole tännempänä, niin tuloo tuonnempoa. Tulkah venehellä vettä myöten, eli telikällä tietä myöten, suksella mäkie myöten. Kuuluu suolta ruosan roimet, rannasta rejen ratshina, tuloo sulhaset suvesta, kosjoväki koillisesta. Vielä tästä neitosesta juopi suku suuret sarkat, heimokunta hempiet pikarit, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitshe mielen.”

Taikka taas jonkin suuren juhlapäivän, proasniekan, huomenessa, kun pirtti on lämmennyt, hosutaan tyttöä selkäpuoliin tulisella kiuashavulla, jolla on juuri uunia luudittu, ja sanotaan:

“Tuloo meijän neitosella lempi liehumah, kunnivo kuulumah, auvo astumah. Niin kirkkahasti kuin tulihiilet kiukoast paistaa, niin kirkkahasti lempi liehukkah tämän tytön peräh! Silmät vihmuu viijeltä, kupu kuhkaa kuuvelta, säkähinä seän palaa, vatsa tuiskuu tulena, tämän peipposen peräh, tämän sotkan suojuksih.”

Monia muitakin keinoja on tietäjillä tyttärille, vanhoilta viisailta opittuja. Niinpä juhlapäivän huomenessa aikaisin, kun ei ole vielä kukaan noussut tilaltaan — mitä “kalliimpi” juhla, sen tehoisampi —, sukivat tytöt päänsä avatun reppänän alla ja irtautuneet hiuksensa polttavat kiukaan edessä liedellä, “hinkalolla”, joten aamun ensimäisenä savuna hiusten kärty nousee taivaalle ja hajautuu juhlaisaan ilmaan. Siitä alkavat sulhaset talossa käydä. Taikka menevät tyttaret juhla-aamuna tanhuaan ja sukivat tukkansa hevosen — mieluimmin oriin — seimiloukossa, niin että hiukset kirpoavat ja tarttuvat hevosen harjaan. Kun ne ajettaessa siinä hulmuavat, niin tytönkin maine nousee ja vetää luokseen poikia. Taikka kiipeävät neitoset kirkonkellojen äärelle ja laskevat hiuksiansa kellon kielen kantaan, että kello kuuluttaisi hiuksien omistajan mainetta poikain korviin. Voivatpa tytöt myös mennä saunaan kylvettämään itseään sillä vastalla, jolla on kylvetetty ensimäisen poikalapsensa saanutta vaimoa.

Mutta jos neidot taasen ovat mieltyneet johonkuhun poikaan, jonka haluaisivat suostuttaa itseensä, on heillä siihenkin keinonsa. He pesevät kaikessa salaisuudessa hikeytyneen otsa-huivinsa ja keittävät sen pesuveden teeksi ja kutsuvat mielimänsä nuoren miehen maistelemaan heidän makeita “kunkka-vetysiänsä”. Mutta moni “priha” osaa olla varuillaan. Ennenkuin hän juo tarjottuja vesiä, ottaa hän kolme kertaa vasemmalla sakarisormellaan teetä suuhunsa ja sylkäisee samassa maahan, tallaa vasemmalla kantapäällään ja sanoo:

“Ruhka moah luuvah, ruoka suuh syyväh.”

Silloin on taika menettänyt mahtinsa.

Mutta jos jokin keino on pettänyt, on neidoilla toinen varalla. He hankkivat jollakin tavalla pojan nenäliinan ja pesevät sen oman nenäliinansa kanssa samassa vedessä, niin että hiet menevät sekaisin. Sitten he valavat vettä kolmen oven sakaran reiästä läpi — ovet otetaan saranoiltaan — astiasta toiseen, viimeisellä kerralla maahan. Kun näin hiet ovat sekautuneet, menevät asiatkin sekaisin, pojan mielikin sekautuu, niin että se alkaa palaa tyttöön. Taitava neito voi tehdä toisenkin yhtä tehoisan taian. Kun mielitty poika joskus sattuu yöpymään taloon, levittää hän “pesemisien” värittämän paitansa vuoteen pohjalle makauksien alle. Se nostaa pojan lemmen häneen.

Pojatkin puolestaan joskus koettavat suostuttaa tyttösen lempeä. Niinpä, jos onnistuu, he vetäisevät salaa tytön palmikon, kassan, kolmesti kouransa läpi, ja silloin syttyy tytön lempi poikaan.

Mutta lempeä saatetaan myös sortaa, niin tyttöjen kuin poikien. Jos tytöiltä saadaan salaa leikatuksi palanen otsa-huivia tai palmikkoa taikka vain muutamia hiuksia, ja ne heitetään jonnekin ihmisten istumasijoille taikka jalkoihin lattialle, niin ei siitä tytöstä enää pidetä, hän kun on joutunut jaloin poljettavaksi ja istuimien paineltavaksi. Varsinkin rukkaset, “aparat”, saanut sulhaskansa on hyvin halukas turhaan kosimansa tytön lempeä sortamaan, jottei tälle enää toisiakaan kosijoita tulisi. Siksi pitääkin neitojen olla varuillaan, kun sulhaskansa lähtee talosta pois. Kosittava tyttö menee eteisen ylisille, “potvalkkaan”, pirtin oven yläpuolelle, niin että lähtijät joutuvat astumaan hänen alitseen. Heti kun kosijain joukko on mennyt, tulee tyttö pois, sipaisee kiireesti joutsenen siivellä pirtin lattian vastahakaan, ovesta perään päin, lennättää ruhkat sulhasjoukon jälkeen ja sanoo:

    “Vie vintiet mukahas!
    Toiset tulkah niinkuin tukka tuulessa
    elikkä rikka ilmassa!”

Siitä toiset sulhaset tulevat oikein joutsenina kiireesti lentäen. Vieläpä varmuudeksi pannaan vaskikattilaan vettä tulelle ja sillä vedellä valetaan tytär, ennenkuin sulhaskansa ehtii kotiinsa. Silloin ei tytön lempeä ole saatu sorretuksi.

Siveellisessä suhteessa ei Karjalan tyttäristä juuri saata sanoa pahaa. Heidät on kasvatettu näkemään “huikieta” kaikenlaisissa pienissäkin asioissa. Niinpä he eivät saa esiintyä “tukkasillaan”, ilman otsahuivia, miesten nähden, niinkuin “vetehisen akka, joka ei miehiäkään häpeä”. Veljienkään nähden, jos he ovat aikuisia, ei tyttö saa tukkaansa sukia, eikä äiti aikuisien poikiensa läsnäollessa. — Poikia eivät tytöt saa tervehtiä, jos tahtovat pitää hyvän nimen eivätkä juuri vastatakaan pojan tervehdykseen, kädenannosta puhumattakaan, tulee vain katsoa alas. Pitkiin pakinoihin eivät naiset ulkosalla eivätkä pirtissäkään saa puuttua vierasten miesten kanssa, enempää kuin myöskään katsoa kovin miestä silmiin. Jos oma mies sen näkee, niin voisi vaikka mitä ajatella ja moittia: “mitä sie katselet silmiin?” Ja vieraalle “pakauttelijalle” saattaa mies tulistua: “mitä huolta sinulla on minun naiseeni? Kysy mieheltä eläkä miehen naiselta, tarvitsitpa mitä tahansa!” Tytärtä taikka vaimoa, joka kovin rohkeasti katsoo miestä silmiin ja puhuttelee ja vastaa tervehdykseen, jopa kättäkin käpsäyttää, pidetään hiukan pilalle menneenä ja miehien mielijänä. Eikä ole soveliasta, että tytöt kävelevät poikien kanssa rinnan, ei kisoistakaan joukolla tultaessa. Ken tytöistä alkaa enemmän seurustella poikien kera, “se ei ole enää tyttö”. Hän menettää maineensa, sillä “yksi on kunnia tytöllä, se kun katoo, ei toista tule.”

Jos joku sanoo naimisissa olevaa naista “huoraksi”, niin siitä ei juuri sovi suuttua, “tshikastua”, mutta jos ken uskaltaa sanoa “portoksi”, niin siitä jo saa “tshikastua”, voipa saattaa sanojan vastaamaan soimauksesta. Sillä “huorat on hyvätkin vaimot, vain ei portot puoletkana”. Mutta jos haukkuu tyttöjä huoriksi, joutuu heti syyhyn. Ei myöskään lapsia saa sanoa “äpärehiksi”, jos ne ovat vihityn miehen kera saatuja, mutta niitä, jotka on saatu “tuulelta”, voi kyllä äpäriksikin sanoa.

Entiseen aikaan on ollut tapana — vanhat ovat niin haastaneet —, että häitä vietettäessä on puhemies-tietäjä, “patvaska”, saanut maata ensi yön morsiamen kera. Vieläkin joskus ilvehditään: “Kyllä kai sitä patvaskaksi menisi, kun olisi vanha tapa”, sekä: “tuopa tyttö on hekumallinen (kaunis), sille mielellään patvaskaksi läksisi, kun olisi vanha tapa”.

Tshenanniemessä oli ennen ollut omituinen eläjä, joka käveli naishenkilön vaatteissa. Heinäladossa yhdessä lepoaikoja loikoiltaessa oli nainen alkanut ahdistella toisia naisia. Olipa viimein otettu ja katsastettu ja huomattu, että ahdistaja oli kaksineuvoinen.

3. SIKIÄMINEN.

Vaimoa, joka ei saa lapsia, ei pidetä oikein arvossa; sanotaan sen olevan hevosen sukua, kellä ei ole hedelmää. Luullaan, että hänellä on “vasakotta kuivunut”, joten on täytynyt jäädä martaaksi. [Marras on esim, semmoinen kala, jolla ei ole määhnää eikä maitia Samoin myös lehmä ja lammas, jotka eivät koskaan saa sikiöitä.] Mutta taas toiselta puolelta katsotaan Jumalan antaneen hyvän osan vaimolle, jolla ei ole paljon lapsia, hän kun saa olla väliin martonakin.

Jos lapseton pariskunta haluaa saada perillisiä, pitää panna pirtinkiuas lämpiämään. Tänne kiukaalle on pariskunnan mentävä makaamaan ja lapsisarjaa saamaan.

Joillakuilla vaimoilla on tapana tehdä kaksosia. Tämmöinen “sukujuoni” menee äidistä tyttäreen aina kolmanteen polveen asti. Pojat hiukan pelkäävät naida semmoisesta suvusta, epäilevät: “kenpä häntä ottaa hanhenpoikuetta munimaan… munii kuin hanhi… poikii myötäänsä”. Luullaan myös kaksosten syntymisen aiheutuvan siitä, että on sattunut syömään viljaa semmoisista tähkistä, jotka ovat kasvaneet kaksittain samassa korressa. [Kaksihaaraisia tähkiä poimitaan ja syötetään lampaille, jotta ne karitsoisivat kaksosia.] Joku pahansuopa on voinut ilkeyksissään syöttää.

Lapsivaimo-tietäjät, poapot, voivat kyllä saada aikaan sen, että vaimon lapsisarja vaihtuu. Kun äiti on saanut ensimmäisen lapsensa, esim. tytön, ja sitten haluttaisiin saada toiseksi poika, kääritään vastasyntynyt semmoisenaan isän likaiseen paitaan synnyntäsijalla ja sanotaan:

“Anna, Jumala, poikuo ison sijalla, lasta vanhemman jälillä!”

Istumet kääritään valkeaan vaatteeseen ja haudataan lammaskarsinaan selälleen, napapuoli alaskäsin. Ja ensimäistä keittoa, jota äidille laitetaan, hämmennetään verkonkävyllä, ja annetaan sitten saman kävyn kärjellä äidin suuhun kolmesti ja lapselle samoin. Mutta jos tyttöä halutaan pojan synnyttyä mikä on harvinaista, sillä pojat ovat aina mieluisampia, kääritään lapsi äidin paitaan ja pyydetään “tyttöä emon sijalla”; istumet haudataan kohdalleen ja keittoa sekoitellaan värttinällä.

[Kun lehmä saa härkävasikoita, niin ensimmäistä juomaa hämmennetään läävälapiolla ja sanotaan:

    “Lehmät soamah lehmie,
    emännät tyttärie!”

Sitten pirtissä huhutaan savupiippuun:

“Meillä on kiukoa lehmie!”]

Pahat ihmiset voivat myös kademielin muuttaa vaimon lapsisarjan tuomalla rikkiet makauksien alle, kun vaimo lepää lapsivuoteessa. Niin oli Maksiman nainen Vuonnisessa naapuritalon emännältä rikkonut poikasarjan — emäntä oli unessa nähnyt, että olisi vielä saanut viisi poikaa — ja upottanut järveen nuottakorvakon alle sekä pannut sijaan tyttö-sarjan, joten emäntä sai viisi tyttöä.

Vanhat viisaat poapot kyllä jo veristä näkevät, milloin vaimo kantaa tyttöä, milloin poikalasta. Kenellä on tyttö kannettavana, hänellä aina karkelehtavat veret kasvoilla, vuoroin aina “kavahtaa ta katoo”. Mutta poikaa kantava on aina kalpea. Myöskin vatsasta päätellään, sillä tyttöä kantavalla on mara enemmän kylkiä myöten, kun taas pojan laatijalla on “tshoherona”, pystympänä. Jos vaimo kantaa kuolijaa, marrasta lasta, joka on jo syntyessään kuollut taikka heti kuolee, voidaan se huomata kasvoista, jotka tällöin ovat aina puhalluksissa ja niin martahan näköiset.

Joskus voivat martaana olevat vaimot lapsettomuudessaan turvautua Tuonelaan menneisiin vanhempiinsa ja muihin vainajiinsa. He pyytelevät joko kalmistossa taikka vain kotona:

“Toattoseni Tuonelasta, moamoseni moaemästä, kaikki suuri sukukunta, helie heimokunta, yheksästä polvesta yheksäh polveh, muistetut ta i muistamattomat, tiijetyt ta i tietämättömät, kaikki milma auttoat ta armastoat, kun miula mieli loatiu lapsie.”

Jos vanhemmat, varsinkin

“moamoseni rodiiteli (roditeli = ven. vanhemmat), kallis kantajaiseni”

ovat kuolleet hyvällä sydämellä, niin he kyllä auttavatkin vielä tuolta ilmalta, tuonelasta. Mutta jos vaimo on mennyt naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, ei pyytämisestä eikä rukouksista ole apua. Vaimon oleminen martaana onkin monesti seurauksena semmoisesta tottelemattomuudesta. [Häissä lakkia morsiamen päähän laitettaessa antoi äiti tyttärelleen lapsilykyn siten, että riitsi oman hiusrihmansa ja sitoi sillä tyttärensä hiukset.]

Sukupuoliyhteydestä miehen kanssa on vaimon ehdottomasti pysyttäydyttävä “pesemisten” aikana, samoin myöskin lapsen saannin jälkeen kuusi viikkoa, jos tahtoo “reähkeä” välttää. Vanha rahvas pitää lisäksi vielä, ja on varsinkin ennen pitänyt, luvattomina öitä keskiviikkoa, perjantaita ja maanantaita eli kirkon jokaviikkoisia paastopäiviä vasten. Samoin vanha rahvas on myös “paastonnut” kaikki kirkolliset paasto- ja pyhäajat, suuret pyhät, Petrun pyhät, Spoassun pyhät ja joulut, rostuot. [Suuri pyhä l. pääsiäispaasto kestää 7 viikkoa, Petrun pyhä 2-6 v., Spoassun pyhä 2 v. ja rostuon pyhä 6 v.]

Vanha kansa on vielä pannut merkille kuun vaikutuksen ihmislapsen sikiämiseen. Kuuttomalla ajalla ei pitäisi siittää lapsia, sillä niistä lapsista, jotka silloin “kohteutuvat”, tulee hölmöjä ja lyhytjärkisiä. Eikä kulullakaan kuulla ole hyvä vaikutus, silloin alkuun pannut lapset ovat sairaalloisia ja lyhytikäisiä. Uudenkuun aika on paras aika, uudenkuun lapset ovat terveitä ja pitkäikäisiä, viisaita ja hyväpäisiä.

4. RASKAUDEN AIKA.

Raskauden aika on “sukua myöten”: poikaa pitää kantaa hiukan kauemmin kuin tyttölasta. “Pesemisistä” ei oikein tarkoin saata laskea synnytyshetkeä, sillä ne voivat monesti käydä “kohunkin peällitshi”.

Raskaana, paksuna eli vatshan keralla [“vatshan kerallini naini” sanotaan monesti raskaasta vaimosta] ollessaan on vaimon kaikin tavoin huolehdittava elämästään ja toimistaan, jottei hänelle eikä varsinkaan pienokaiselle sattuisi mitään vaaraa ja vahinkoa. On ehdottomasti vältettävä kaikkia semmoisia vaikeita töitä, joista suorastaan olisi pienelle ruumiillista vahinkoa. Niinpä ei saa kangasta kutoa, koska pitäisi istua ahtaissa kangaspuissa, ei myöskään tunkeutua ahtaaseen kiukaaseen uunia saveamaan eikä liioin lampaita keritä, lampaat kun saattaisivat ketturoidessaan pahasti satuttaa.

Lisäksi ovat varsin monet seikat kiellettyjä, koska niistä saattaa olla vahingolliset seuraukset. Niinpä ei saa siekloa (seulaa) käyttää, koska lapsi tulisi siitä kipeäsilmäiseksi. Ei saa leikata hiuksia, ei itseltä eikä toiselta, silloin lyhentäisi lapsensa ikää. Ei saa sitoa vastaa, ei uunihavua, ei lattialuutaakaan, sillä siitä olisi seurauksena vaikeat synnytykset. Ei saa istua kynnyksellä, siitä tulisi lapsi kateeksi ja pahaveriseksi, ei myöskään tulipuulla (palavalla puunrungolla), koska lapsi tulisi mustapäiseksi. Ei saa astua aisojen ylitse, kun reki on pihalla aisat maassa — lapsi tulisi siitä väärä-sääriseksi. Kylyssä käydessään ei vaimo saa kylpeä maassa. vaan lauteilla, jottei synnytys tulisi olemaan vaikea. Kylystä tultua ei saa kasvojaan kuivata minkäänlaisiin pyyhkeisiin, silloin saa verevämmän lapsen. Ei seulan eikä kankaiden alitse saa kontata, muuten lapsi jää pienikasvuiseksi. Vaimon on myös varottava silmiään. Ei saa kynnyksen yli katsoa huoneeseen, jossa on raskaana olevia naisia, muuten synnytykset tulisivat olemaan vaikeat. Ei saa katsoa jäniksen turpaa, koska lapsesta tulisi pahannäköinen. Sama seuraus on, jos katsoo peiliin. Jos katsoo eläimien teurastusta taikka tulipaloa, tulee lapsesta “tainnehtelija”, kaatuvatautinen. Niin käy myös, jos katsoo kuolevan hengenlähtöä taikka on vain samassa huoneessakin, samoin vielä, jos katsoo hautaan vainajaa sinne laskettaessa. Eikä ole hyvä ensinkään mennä hautausmaalle, voi tarttua lapseen kalma. Vielä on vaimon varottava, ettei mene metsään, missä saattaisi kontion kohdata. Kontio hyökkäisi ja tappaisi heti, varsinkin jos vaimolla on poikalapsi kannettavana. Sillä karhu kyllä tietää, kuka kantaa poikalasta, sen vastaista vihamiestä.

“Vatsan kerallisen” vaimon pitää myös muistaa, ettei saa riidellä eikä kiroilla, muuten tulee lapsesta pahantapainen ja kiroilija. Laulamista ja pajattamista on myös vältettävä, siitä kun saa itkijän lapsen. Ja pitää aina koettaa olla puhtaissa vaatteissa, jotta lapsikin tulisi puhdasluontoinen.

Ruokiinsa ja syötäviinsä sekä syömistapoihinsa nähden on raskaalla vaimolla paljon vaarinotettavaa. Jos hän syö kalanpäitä, tulevat lapset isopäisiä, jos paistettuja perunoita, tulee lapsesta pahannäköinen. Jos taas syö lautaselta, tulee lapsesta suurisuinen, jos keittäessään maistelee kattilasta keittoa, tulee lapsesta varas, taikka jos kattilasta suolaa maistelee, tulee lapsesta kärkäs. Ei liioin saa syödä mitään “sisälöstäh”, povestaan, eikä muuten salaisesti mitään suuhunsa pistellä, siitä alkaa lasta “vihoamah”. Hääpöytään ei “vatsan kerallinen” saa ensinkään istua, koska se on varotettu pöytä, siitä voivat helposti pahat tarttua.

Maatessaan ei vaimo saa nukkua selällään, koska silloin voisi paholainen vaihtaa lapsen vatsasta. Eikä pidä koskaan nukkua yksin, sillä paha helposti “pristaaniu” [tarttuu], pääsee lähemmäksi ja vaihtaa lapsen. Miehensä kanssa kun makaa, pitää miehen käden olla vaimon vyötäröllä tai kaulalla taikka säärivarren vaimon jaloilla, jottei paha pääse pillojaan tekemään.

Kun vaimo tuntee lapsen ensimmäisen elämänilmauksen, pitää hänen heti katsoa miestään silmiin. Siitä tulee lapsi isänsä näköiseksi ja vaimo saa enemmän poikalapsia kuin tyttöjä.

Mitä vaimo kannanta-aikanansa tekee taikka vain aikoo tehdä, se tulee lapselle tavaksi. — Ne pahat, jotka lapsi äidin kannanta-aikana saa, eivät korjaudu millään keinoin eikä taioin.

Ensimmäistä lasta kantaessaan vaimo varsin kovasti “häpieu”. Hän ei tahdo kehdata näyttää silmiänsä kellekään tutulle, moni ujostelee omaa miestäänkin, varsinkin kun kuorma alkaa tulla kovin näkyväksi. Kun vaimo alkaa “häpiellä”, niin siitä jo huomataankin, että “ei ole oikein tolkussa tuo imehnini, kun niin häpielöö”. Mutta se on aivan “ilkie imehnini ta ymmärtämätön”, ken ei osaa hävetä, vaan silloin vielä miehensäkin mukana lähtee jonnekin, “kävelöö Piiterih (Pietari) näyttelömäh… ei häpietäh tunne.” Kun sitten lapsi syntyy, niin ei sitä “kehata näyttöä ni millänä”. “Huikie” on antaa sitä isän “yskäh”, syliin, taikka siitä ottaa.

Jos vaimo raskaana ollessaan “pelästyy” ankarasti, mitä sitten säikähtäneekin, voi sikiö murentautua eli syntyä niin aikaisin, “ettei ole vielä kovossa”. Taikka voi vaimo silloin saada “kesenaikusen”. kesken syntyneen, kuolleen lapsen.

5. SYNNYTYS.

Poapona, lapsen synnyttäjän hoitajana, on tavallisesti joku vanhahko naishenkilö, useastikin leskiakka, joka on niihin toimiin tottunut ja tietää, mitä milloinkin pitää tehdä, osaa kylyssä käytellä, kylvetellä, valella, tehdä tarpeelliset varaus-temput ja loitsut lukea. Joskus vain hätätilassa ottavat vaimot nuoren naisen, jonkun hyvän tuttavansa poapoksi, mutta silloin pitää olla synnyttäjän äiti tai anoppi poapoa opastamassa hänen toimiessaan. Mikään pahantapainen taikka pahasanainen ihminen ei poapo saa olla, sillä

“Puoli lasta poapohos, toini ristimoamohos.”

Poapoksi pyydetty ei saa kieltäytyä, sillä se on niin arvokas, “kallis” toimi. Jopa pitäisi mennä niin kiireesti, että “puoli jalkoa kengässä, toinen kengättä.”

Synnyttäminen toimitetaan tavallisesti läävässä ja useinkin lammaskarsinassa, joka on “aivan niinkuin sitä varten”. Siellä on lämmin talvellakin, ja sinne saavat synnytysliat jäädä. Synnyttävät eräät kyllä nykyään pirtissäkin ja gornitsassa. Mutta monesti tapahtuu kesäiseen aikaan synnyttäminen myös metsässä, joko lehden riivinnässä taikka heinäniityllä oltaessa, usein myös järvellä kalalla oltaessa taikka kalasaunalla, jopa joskus talvellakin kalanpyynnissä järven selällä jääverkkoja kokemassa. Useasti ovat lapsensaajat yksinään synnytyshetkellään, ja pitäisikin silloin olla yksinään. Lapsi pitäisi saada niin huomaamatta, “salakkah”, ettei kukaan, varsinkaan miehet, siitä tietäisi, ennenkuin se on syntynyt. Sen helpommaksi käy silloin lapsensaanti. Siksi pistäytyvätkin vaimot kaikessa hiljaisuudessa lammaskarsinaan ja palaavat sieltä pienen itkevän tulokkaan kanssa. Mutta jos on vaikeat lapsensaannot, silloin täytyy ilmoittaa asia muille, jotta tiedetään olla apuna. Synnyttäessään on vaimo maassa polvillaan ja nojaa ryntäillään johonkin käsien alle asetettuun korokkeeseen.

Synnyttäessä on avattava kaikki napit vaatteissa sekä umpisolmut, ja palmikot on riitsittävä hajalleen. Sillä umpitukkaisena ja vaatteet napitettuina on synnytys vaikeampi, ja se voi aiheuttaa, että lapsestakin tulee huonopuheinen eikä se rupea niin ruttoon pakajamaan. Mutta vyölle on paljaalle iholle kiinnitetty miehen tuppivyö (ei tuppea) miehen tietämättä, vieläpä vanhaa nuotanpoven latvaa. Jo jonkin aikaa ennen synnytystä on vaimo niitä salaa kantanut sekä pitänyt, niinikään salaa, vasempaa hiuspalmikkoaan hajallaan lakin alla ohimollaan. Siitä ei kukaan tiedä eikä osaa vahingoittaa synnyttäjää eikä syntyvää.

Mutta kun synnyttäminen on vaikea ja käy kovin pitkälliseksi, ovat poapot ja muut apuna, ja silloin käytetään monen monituisia keinoja sekä tapoja, loitsuja ja taikoja.

Niinpä otetaan leipätaikinasta palanen kolmesta kohden, niistä leivotaan kaksi rieskaa, jotka uunin jouduttua hiilille uunin suussa paistetaan; niitä sanotaan rehennysrieskoiksi. Ne kierretään vajojen, rappusten kolmannen askelman ympäri kolmesti, kaksi kertaa myötäpäivään, yksi kerta vastapäivään. Kun sitten rieskat syötetään lapsensaajalle, on synnyttäminen helpompi. Mutta jos tämä keino ei auta, noudetaan rannasta vettä synnyttäjän miehen vasemman jalan kengällä. Vesi lämmitetään ja valetaan läpi kolmesta oven sakaran reiästä, sitä annetaan vaimolle kolme ryyppyä ja häntä valellaan sitten samalla vedellä. Tämä temppu on vielä tehoisampi, jos valettaessa on asetettu vaimon pään yläpuolelle tammahevosen länget vastahakaan, patjapuolet ylöskäsin, rinnus avattuna. Ellei tästäkään ole apua, käydään riihen perästä kolmas laihopartinen sekä periseinän raosta kolme jyvää. Sitten haetaan rannasta vettä, veistetään riihenparresta kolme lastua, yksi paikastaan, ja ne pannaan veteen, joka kiehautetaan samasta parresta pilkotuilla puilla. Sen jälkeen lasketaan vielä vesi kolme kertaa pirtin savutorven lävitse; joku kiipeää katolle kaatamaan, toinen pitää astiaa alla. Riihen seinästä otetut jyvät annetaan lapsivaimolle suuhun, sitten hänen on juotava päälle kolme kulausta tätä vettä, jolla vielä lopuksi valellaan vaimoa ja loitsitaan:

“Ken lienöö katehin katshon, silmin kieroin keksin? Kenen ollet mielin smietinnöissä, ajatuksin arveluissa, kielet, mielet kotih, ajatukset alla vyön! Onnakko silma on sijottu sijarikoilla — pantu naisen palmikoilla? Vain kun peäsnen peästämäh. selkien selittämäh, kyllä peäset päästämättä, selkiet selittämättä, keriet kerittäjittä. Ken lienöö siton, se selittäköh! Oi ukko, ylijumala, voari vanha taivahaini, taivahallini jumala, tuo miekka mieluhini käteheni oikiehe, jolla liiat leikkoalen, kaikki pahat pois panen. Ukko pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, tuo’os kultani kurikka käteheni oikiehe, revi reikä reppänäksi niinkuin ilman ikkunaksi, käyvä suuren, käyvä pienen, kulkie vähäväkisen. Ota luukku luhtin suilta, takasalpa pois porota, peästä mailla matkamiestä, pikkusormista pihalla! Neitsyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, koprin helmas kokuo, käsin keäri voatteheis, riehto aituja revitä, viieltä vitshasväliltä. Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutshuttaessa! Ei tänne kutshuta syyttä, ei tahota tarpehetta, kun asjoih avullisih, töihe tarpehellisih. Tuo viikate Virosta käteheni oikiehe, millä neien sivuja sivellä, käyvä suuren, käyvä pienen, kulkie vähäväkisen. Pois poikani povesta, lapsi vaimon lantehesta niin kiukoin kirvokkah, kuin vesi kiukoasta kirpuou, eli vesi korvosta koatuu. Neitshyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, tuo sie kiiskiltä kinuo, matikalta nuljuksie, kontin kielellä lipuo tämän pulman purkajaksi, rietteien revittäjäksi, kivun kiinniottajaksi, ylitse katehen mielen, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitshe mielen. Jumala peästä kahta huonuo erilläh, kuun tieten, päivän tieten, imehnisten tietämättä!”

Synnytyksen pitkästyessä valmistetaan väkivesiä monella muullakin tavalla. Lasketaan vettä käärmeen ketun lävitse, pissalin [pyssy] lävitse, umpipuun lävitse, loukkoskammin lävitse, kolmen skeäkän [ovenvedin] lävitse, pöydän jaloista, rukin rullanrauvoista [rukin nukkahaarukka] ja kylyn kiukaasta. Kylyn kiukaan läpi valeltaessa asetetaan kiukaalle kivien väliin kaivettuun reikään vasta tyvelleen, side irroitettuna, ja siitä vastan lävitse vesi kolmesti vuodatetaan. Kaikkia näitä vesiä käytetään, kuten riihenparsivettäkin: juotetaan ja valetaan loitsujen kera.

Kun vaimo riisuutuu valettavaksi, ei hän saa ottaa vaatteitaan ylöskäsin pään ylitse, vaan alaspäin jalkojen kautta. Sitten on synnyttäminen helpompi.

Mutta kun ei apua tahdo tulla, voidellaan vaimon peräosia mer’ajulla. Taikka voi joku hyökätä äkkiä sisään “kiivahalla luonnolla” ja “pelästyttää” lapsensaajan sanoa paukauttaen jonkin kamalan tapauksen, jonkin oman keksimänsä valheen. Kun synnyttäjä siitä pelästyy, tapahtuu asian kehitys nopeammin. [Nykyään isä toisinaan perillisensä tuloa odotellessa panee samovaarin kiehumaan ja keitonkin tulelle ja kehoittelee tulijaa: “Ku lienet miehenpuoli, ni kiirehi yksillä ruoilla ta tshäijyillä!”]

Kun lapsi on syntynyt ja otetaan ylös, sanotaan:

“Elä kuren iät, karen iät, harmoan havukan iät! Kasva pinon pituoks, hoasjan korkevuoks! Poikie ison sijalla, lasta vanhemman jälillä!”

Tämän jälkeen kääritään lapsi isän likaiseen paitaan, jotta hänestä tulisi hyväntapainen ja isän luontoinen. Varoiksi pahaa vastaan pannaan kääröön keritshimet sekä pyhän Pohorotshan kuva [Neitsyt Marian kuva]. Sitten lasta suulassutetaan [lapsen suuta painetaan kantapäähän] äidin vasempaan kantapäähän kolme kertaa, jotta lapsesta tulisi äidilleen kuuliainen. Ja vielä kierretään pienoista äidin jalan ympäri kolme kertaa, jotta se seuraisi äitiänsä. Tämän jälkeen pannaan käärö äidin viereen ja kierretään sekä äiti että lapsi tuleen sytytetyllä lapintorvella [kolme selkäpärettä asetettu torvelle], kirveellä (tai viikatteella) ja Pohorotshan kuvalla, jotka kaikki ovat samalla kertaa samassa kädessä. Kolme kertaa tavallisin menoin kierretään ja sanellaan:

“Aian rautaisen rakennan, teräksiset panen seipähät varomah, varjelomah vassen kohti vassuksie, kohti kaikkie kovie. Neitsyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, sie olet vanhin vaimoloista, ennustaja ensimäini, varo kaikki vahinkoista, varo ta i varjele! Tule huonon hoitajaksi, viallisen voitajaksi!”

Pyhänkuva ja kirves (tai viikate) pannaan äidin pääpohjiin pieluksiin, jotta ei paholainen voisi tehdä tuhojaan. Äiti kun on silloin “hel’l’immyölläh”.

Vielä pitää äidin itsensäkin varata lastaan silmäyksiä vastaan. Kolme kertaa hivelee hän oikealla kädellään lapsen kasvoja ylös käsin. Sitten tiristää äiti rintamaitoa pienille kasvoille. Siitä lapsi kasvaa kauniiksi ja kaikille mieluisaksi. Samalla on maidolla peseminen varauksena pahoilta silmiltä. Ei synnyntäsijalla eikä kohta jälkeenkään saa pienoista näyttää muille kuin hyville tutuille. Pahaverisille ja pahantapaisille ei ensinkään uskalleta näyttää, sillä kun synnyntäsijalla silmätään, niin siitä ei ole päästäjää. Monet uskovat vielä, että lapsesta tulee sen vieraan ihmisen luontoinen, joka on lapsen ensimmäiseksi nähnyt.

Synnytyksen tapahtuessa puhutaan vain hiljaa “tshuhuttamaila”, jotta lapsesta tulisi vakavaluontoinen ja hyvänlaatuinen. Jos synnyttäminen tapahtuu pirtissä, ei siinä saa silloin tehdä mitään semmoista työtä kuin kerimistä, kehräämistä, tikuttamista, vitsanvääntöä. Ne vaikeuttaisivat asiaa. Mutta semmoisia, jotka helpottavat, saa tehdä, esim. purkaa ja riitsiä saa kyllä ja repiä vanhaa vaatetta sekä lappaa lankaa rullalta. Vieläpä saa puuta särkeä, katkoa, polveaan vasten rutjoa, niin että sälöt lentelevät.

Napanuorasta ja sen asennosta tutkitaan lapsen kohtaloa. Kenellä on syntyessä napanuora ympäri kaulan, se viedään sotapalvelukseen ja sotaan. Jos se lisäksi on niin tiukalla, että jää sija kaulaan, niin lapsi kuolee sotaan. Sotapalvelukseen viedään sekin, jolla napanuora on sujahtanut jalan taikka käden ympäri. Mutta jos napanuora on ikäänkuin surman silmukalla [surman silmukka: nuoranmutka kääntynyt hirttosilmukalle], niin joutuu lapsi aikoinaan vankeuteen. Myös vastaiset lapsensaannit nähdään ensimmäisen lapsen napanuorasta: vaimolle syntyy vielä yhtä monta lasta kuin on “solmua” napanuorassa, siinä kun on niinkuin oljessa solmuja. — Kun vaimo on saanut kaksoset ja on kahdet istuimet, tiedetään, että hän saa vielä toiset kaksoset, mutta jos on vain yhdet istuimet, ei hänen enää tarvitse odottaa toista kaksosparia. Istuimet kuopataan lammaskarsinaan, jottei niitä kukaan saa käsiinsä, niillä kun pahansuopa voisi ilkeyttä tehdä, muuttaa lapsisarjan taikka muuten rikkoa.

Jos lapsi syntyy takaperin, niin siinä on paha puul’l’i, silloin on jotakin “liikoa tarttunut”, kirot tai muut pahan rahvaan rikkiet. — Jos lapsella, varsinkin pojalla, on heti synnyttyä kova ääni, oikein “urohoini eäni”, tulee hänestä väkevä ja “lujaluontoni”.

Mies ei saa olla synnytystilaisuudessa läsnä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Synnytys on vaikeampi silloin, kun mies, umpitukka, on saapuvilla. Siksi ei miehelle synnytyshetken tullessa asiaa ilmoitetakaan.

Kun pienoinen on saatu kääröihinsä, niin häntä toisinaan vielä tervehytetään maalla, jotta maanhaltiakin olisi hänelle aina suosiollinen:

“Terveh moa, terveh manner, terveh piha, terveh pelto, terveh tervehyttäjällä, tälläkin tulokkahalla! Akka manteren alani, poika pellon pohjimmaini, suo maillas matelijii, soillas sotelijii, pihoillas pikkusii, tämän kunnahan kukulla, tämän harjun hartehilla, tämän lanton päälaella, läkseh isännäksi, elinajakseh emännäksi!”

6. LAPSIVUODE.

Roshentsha-sijalla makaa lapsivaimo varojaan ja terveyttään myöten, toiset enemmän, toiset vähemmän aikaa. Synnyttämisen tapahduttua on kyly heti pantu lämpiämään ja roshentsha [ven. rozhenitsa = lapsen synnyttäjä], lapsi-vaimo, muuttaa pienoisineen sinne. Poapo on häntä saattamassa, ja vaimolla on senpäiväinen kokonainen leipä oikeassa kainalossa. Kylyn kynnyksillä haukkauttaa poapo, seisoen saunan sisäpuolella, leipää kolme kertaa lapsivaimolla, joka seisoo kynnyksen ulkopuolella. Vaimon haukatessa sanoo poapo “löylyö vassaten”:

“Löylyni, Jumalan luoma, hiki vanhan Väinämöisen, sala nuoren Joukahaisen, elä, löyly, luokseni tule, lämpöni lähellä käy! Mie olen, raukka, roajanaini, vierona, vianalani. Mäne simoina sisällä, mennä vatshah vajuo, kipehillä voitehiksi, vammoilla valinvesiksi, pahoilla parentimiksi.”

Kylyyn tehdään äidille makuutila lattialle taikka lautshalle, sitten yöksi lauteille, jos kyly alkaa jäähtyä. Olkia ja muita vaatteita, mikäli niitä on, pannaan vuoteeksi, joskus vielä alle miehen paita tai alushousut, jotta vasta sikeytyisi etupäässä poikalapsia. Lapsen sija laitetaan vakkaan äidin “reunaan” taikka, jos kyly ei ole oikein lämmin, lautsalle. Tilalle pääpohjiin pistetään keritsimet. Heti kun äiti lapsineen on saatu saunaan, on se “varotettava”; kierretään koko kyly, samoin kuin edellä synnytyssijalla äiti ja lapsi, tulisin lapintorvin, kirvein ja Neitsyt Marian kuvin ja luetaan samat varaussanat. Sen jälkeen asetetaan kirves kynnyksen eteen, kylyn “seämeh”, terä ulospäin, ja sanotaan:

“Hospodi plahoslovi, Spoassu ta pyhä Pohorotsha, olkah yöllä ympärillä, päivällä peän peällä, varomah, varjelomah, vassen kohti vassuksie, kohti kaikkie kovie.”

Kylyssä heti äiti lapsineen kylvetetään, ennenkuin pannaan makaamaan.
Kylpyvettä ottaa poapo ensin kolmasti kädellään äidin päähän ja sanoo:

    “Vesi puhas, Jumalan luoma
    pesömäh, puhastamah!”

Sitten poapo ropsaa kolmesti veteen kastetulla vastalla vaimoa sivuille ja sanoo:

    “Löylyni, Jumalan luoma,
    hiki vanhan Väinämöisen j.n.e.”

minkä jälkeen jatkaa:

“Puun löyly, kivosen lämmin monesi’ on hyvästä tehty, usiasta siunoailtu, havupuista hakkoailtu, puhki lautojen lioista, puhki lattian lioista, puhki kiukuon kivistä, puhki saunan sammalista. Yks on loukko ikkunassa, toini reikä reppänässä, kolmas olkohot ovessa. Mäne tuulen tuuviteltavaks, vilun ilman vietäväks, ahavan ajeltavaks!”

Sen jälkeen kylvetetään lapsi samalla tavalla.

Jos hoidettavat ovat tavallisessa kunnossa ja nukkuvat rauhallisesti, niin voi poapokin yöllä nukahtaa. Mutta yksin ei saa hoidettavia koskaan kylyyn jättää, ei hetkeksikään. Kun ei pienoistakaan ole vielä “rissitty”, ja äiti myös on “vian alani”, ovat he molemmat “hellimmyölläh”, joten paha heihin helposti tarttuu, “pristaaniu”. Jos poapon on poistuttava kylystä, on jonkun muun tultava siksi ajaksi sijaan. Kolme vuorokautta on äidistä näin huolehdittava, sillä sen ajan kuluttua käy pappi kylyn ovelta hänelle antamassa malitun, lukemassa siunauksen. Mutta pienokaista on vielä edelleen vartioitava.

Tämän jälkeen muutetaan pirttiin. Sinne tultaessa on kysyttävä olinsijaa talon taatolta ja maamolta, kydyiltä ja nadoiltakin, kaikilta muilta aikuisilta, paitsi lapsen isältä (puhe on miniästä). Poapo, joka kantaa lasta ja astuu edellä, sanoo:

“Meillä on teällä perehen liseä. Sopiuko tänne? Suvaitshooko vanhemmat?” Sitten vie poapo lapsen anopille syliin ja lapsen äiti kumartaa hänelle jalkaan ja sanoo: “Rupie, moamosen, hoitamah ta katsomah niinkuin omoa lastas!” Samoin kumartaa nuori äiti talon taatollekin, jopa kydyille ja nadoillekin.

Pirtissä saa lapsivaimo sijan sängyssä taikka lattialla tshuppupuolessa. [uuniseinän puoli pirttiä] Lapsivasun nostaa anoppi “kivikiukaijen korvasilla” kosinolle [kiukaan kupeessa kaappi, josta rappuset sillan alle karsinaan] taikka, jos pirtti on kylmä, kiukaalle. Talvisaikaan laitetaan äidillekin makuusija kosinolle. Ennen savupirteissä oli tapana asettaa lapsi vakkasineen kiukaan eteen hinkalolle [liedelle] lattianpuoleiseen päähän. Siitä vanha arvoituskin: “Mi on heikko hinkalolla?”

Kuuteen viikkoon ei lapsen eikä äidinkään vaatteita saa ulkona kuivata eikä järvessä huuhtoa. Ilmassa kun kaikki pahat “vintiet ta kirot” kulkevat, niin voivat ne tarttua vaatteisiin ja niistä ihmisiin. Samoin taas järvestä saattaa kaikenlainen paha hinkautua, vesien mukana kulkeneet kirot ja muut. Vaatteet kuivataan joko pirtissä, taikka useimmin kylyssä, jota ensi viikolla lämmitetään joka päivä kahdesti, ja samoin kahdesti maamoa lapsineen käytetään kylyssä [toisella viikolla kerran päivässä]. Mutta äkkilämpimässä, “äkiessä”, ei lapsen vaatteita saa kuivata, muuten tulee ajoksia ihoon; ne kuivataan vain vienossa lämpöisessä.

Ihan ensimäiseksi synnytyksen jälkeen annetaan äidille rommia, jonka sekaan pintapäreellä poltetaan sokeria. Sitten kiehautetaan maitoa sekä keitetään rossalaa, kalalientä.

Jos vaimo kuolee lapsivuoteeseen, ei hänelle tsharstvoa eli taivasta näytetä, hän kun on “reähkähini”, mutta ei hän kadotukseenkaan joudu. Eikä häntä haudattaessa käytetä kirkossa. Omat itkuvirretkin hänelle valitetaan. Esim:

“Ei annas Spoassusen onnakko autuohie avoeloksie asettelis armahissa syntylöissä, kun alahaisilla sijoilla oloaikasina armas Spoassusen ilmojen peältä alennutteli, kun äijän pikkaraisie aikomaisie armahien ilmojen peällä asetteli ta äijän seäteli.

Ei asninnun niiltä alahaisilta sijasilta aijan yleneksennellä aijan pikkaraisie aikomaisie aijan silmittelömäh.

Niin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani ottamaiseni olkasijaiset, kun oimun alahaisilla olkasijasilla olo-aikasina oimun puuvutteli orhie Spoassusen ilmojen peältä. En voi oivellella, oneh vartuoni, onnakko orhie Spoassusen ei antele oimun avokkahie osaeloksie orheis syntylöis oloaikasina, kun oimun pikkaraisie ottamaisie ilmojen peällä oimun seätelyaikasina orhie Spoassusen ilmojen peältä oimun puuvutteli orheih syntylöih.”

7. LAPSEN ENSI HOITO.

Napanuora leikataan keritsimillä [niitä keritsimiä ei saa milloinkaan laskea pöydälle, pöytä kun on “jumalan kämmen”], ja jätetään tynkää noin pari tuumaa. Se sidotaan noin tuumaa etäältä ihosta — “siltä niin ylähäkkäli leikatah ta sivotah, jotta tuloo tervehemp vatsa lapsella” —, ja siteeksi otetaan kolme liinankuitua sekä kolme moamon hivusta, yksi otsalta ja yksi kummaltakin ohimolta. Kun side on hieno, lähtee tynkä rutompaan irti. Irtautunut tyngänpätkä on pantava semmoiseen paikkaan, jota ei koskaan liikutella, sillä jos navantynkä joutuu liikuteltavaksi, rupeaa sen entisen omistajan napakin liikkumaan ja tuottaa hyvin ankarat vatsanvaivat. Tavallisesti kätketään navanpätkä multimuksiin karsinaan pirtin alle.

Lapsen ensimmäisissä pesuissa tehdään monet varokeinot ja taikomiset, jotta pienoinen vastedes elämässä menestyisi. Synnyntäsijalla lasta ei pestä, vaan pesut ja kylvetykset toimitetaan vasta saunassa samalla kertaa äidin kanssa.

Ensimmäiseen pesuveteen pannaan kolme viiden kopekan hopearahaa ja kolme rautanaulan kantaa, kolme ohran jyvää sekä kolme koiranpaskaa poimittuna kolmelta mättäältä. Jokaisella näistä on oma tarkoituksensa. Rahat saattavat rikkaaksi, rahan viljelijäksi eikä hävittäjäksi, rautanaulain kannat tekevät tavaran tallettajaksi ja ohranjyvät kasvattavat lihavaksi ja terveeksi, ja mättäältä poimitut aineet suojelevat kaikelta pahalla ja kadehtimiselta. Eikä lapsen pesuvesiä saa ilmitulolla kiehutella, jos tahtoo huolehtia, ettei pestävästä tule pahantapainen. Sitten pikkuista kylvetellään ja valellaan. Vastasta taitellaan pehmeitä latvalehviä pikkuiseksi lapsenvastaksi, jota ei saa väännetyllä vitsalla sitoa. Ennen kylvettämistä ottaa poapo vettä kolme kertaa kouraansa ja valuttaa kyynärvartta myöten kyynärpäästä polvilla makaavan lapsen selkään ja sanoo:

“Laps’ ylähäks, ves’ alahaks, pyhä Pohorotsha peän peällä!”

Kylvettämään ruvetessaan nostaa poapo vastalla kolmasti vettä lapsen selkään ja sanoo:

“Vasta selän peällä, pyhä Pohorotsha peän peällä. vassan lehti vahvistamah, koivun lehti kossuttamah! Neitsyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, tuo hiemalla hikie, kanna kauhalla väkie, väkie väsymätöintä, polveh puutumatointa, jotta jalka jaksais käyvä, polvi polkie kykenis luillah lutelomah, suonillah soutamah, jaloillah japsamah — ihoh alatshomah, varsin voattehittomah.”

Samalla varatulla vedellä pestään lapsi kolme kertaa, jäännös vain jätetään tallelle altaaseen, ja seuraavalla kerralla lisätään siihen uutta. Lopuksi pesuvesi kaadetaan saunan lattian alle. Jalkoihin tallattavaksi ei lapsen pesuvettä saa heittää muulloinkaan, vaan viskataan se jonnekin huoneiden sillan alle. Jos äidillä on semmoinen vaiva, että “pojat järkiäh kuollah”, pitää lapsen pesualtaana käyttää tervarenkiä, sankoa, jossa on pidetty tervaa. Jotkut pesevät lasta lehmänrieskalla [rieskalla maidolla], jotta pienoisesta kasvaisi “lauhaluontoni”.

Ensi kerran pestessään on poapon myös huolehdittava pienoisen pään muodosta. Muutamilla “on peä niinkuin neliönä palana olis”, ja se pitää koota. Toisilla taas on syntyessä pää pitkä ja vielä otsapuolella päälaessa oleva sulavaini on “kokonah kahallah, ni jotta sormi mänöö.” [Kun sulavainen on iso, ei lapsi rupea kotvaan puhumaan. Sitten vasta kun sulavainen on kasvanut umpeen, alkaa lapsi puhua. Eikä sulavainen saa jäähtyä. Pelkästään siitä, että sulavainen pääsee jäähtymään, saa lapsi kovan taudin. Pitää sentähden aina pitää katetta sen peittona.] Siksi pitääkin poapon joka suunnalta käsin hiljalleen painella, jotta pää ei jäisi “levälläh”, vaan tulisi siitä “tasani ja pyörie niinkun nyplä. Se on siitä kaunis”. Samalla lapsesta myös tulee “lujapäini, jottei kohtoa ni mikänä kohelma”. Pyöreäksi ja kauniiksi muovaeltu pienokaispää kääräistään sitten paikkaan, huiviin, huivinkolkat asetetaan lapsen rinnalle ja lapsi kapaloidaan.

Ensi pesua toimitettaessa on lapsi myös mitattava; pienoisen pituus määrätään vaaksoin ja koetellaan kyynäsvarrella. Terve täysiaikainen lapsi on poapon käsikyynärän pituinen. Samalla myöskin vartaloa mitelläh, jotta lapselle saataisiin sekä vasen että oikea puoli yhtä pitkäksi. Mittaillessaan asettaa poapo pienokaisen poikkipuolin polvilleen, selkä ylöspäin, ja koettaa, ulottuvatko taakse taivutetun vasemman jalan kantapää sekä oikean käden etusormi kosketuksiin keskenään. Samalla tavalla taas tarkastetaan vasenta kättä ja oikeaa jalkaa. Jos jommankumman puolen jäsenet eivät yletä toisiinsa, hierotaan saippualla, “mudan kera”, ja venytellään jäseniä, kunnes ne käyvät yhteen.

Sen jälkeen on vielä vatsha kohoteltava. Lapsi käännetään selälleen ja vatsaa kohotellaan käsin joka suunnalta “napah päin”, “jotta napah kokoutuu kaikki suonet, jotta napa peäshöy löyhemmällä ta napanahat liikkumah”.

Sitten saatetaan lapsi vaatteisiin. Jos lapsi on huononnäköinen, huonokuntoni, niin sitä kädellä taputellaan, kun se on saatu vaatteisiin, jotta veret pääsisivät liikkeelle. Suustakin imetään henkeä, jos lapsi on tupehuksissa. Ensi kerran paitaa päälle puettaessa käärii poapo sen käteensä “tukkuh”, sylkäisee kauluksen reiästä paidan läpi lattialle ja sanoo:

“Uusi uuveks, voate vanhaks, lapsi terveheks!”

[Uudesta kankaasta ei lapselle tehdä paitaa eikä muitakaan vaatteita, muuten tulisi lapsesta paha vaatteen kuluttaja. Mutta kun tehdään vanhasta vaatteesta, tulee lapsesta vaatteen säästäjä, varova käyttäjä.]

Poikalapsen kapalovyöksi pitäisi panna isän paitavyö, ihopaidan päällä pidettävä vyö. Siitä se paremmin miestyisi, sillä

    “Millä vyöll’ on iso vyötty,
    sill’ on poikakin kapaloitu.”

[Arkaa miestä kiusoitellaan: “Eipä silma olekana miehen vyöllä vyötty.”]

Mutta naisen vaatteisiin ei millään ehdolla saa poikalasta laittaa, ei varsinkaan naisen liinaa eikä lakkia asettaa päähän. Siitä tulisi niin arkaluontoinen, että jäniksiäkin pelkäisi. Tyttölapsi taas kapaloidaan äidin kuosalirihmalla taikka hivusrihmalla, jotta tyttö tulisi äitiinsä.

Lapsen kynsiä ei saa siihen asti, kun se rupeaa kävelemään ja puhelemaan, millään teräkalulla leikata, muuten lapsen ikää lyhentäisi. Äidin on tapana vain puremalla nitistää ne lyhemmiksi ja sylkeä suustaan lapsen “sisälöh”, poveen, josta saavat karista lattialle. Eikä lapsen hiuksia saa leikata, ennen kuin lapsi rupeaa puhelemaan; näin alkaa se sukkelammin puhella. Joskus pidetään pitkätukkaisena kolmivuotiaaksikin. Ei myöskään saa pienen lapsen päästä tappaa täitä; jos tappaa, ei lapsi opi puhumaan, vaan jää mykäksi.

Kun lapselle ensi kerran annetaan rintaa, sanotaan:

“Tätä on syönyn sukus, syntys ta helie heimokuntas, tätä rupie siekin syömäh!”

Kuusi pyhää vain saa lasta rinnoillaan ruokkia — vuodessa on neljä pyhää eli paastoaikaa: joulu, suurpyhä, Petriin pyhä ja Spoassun pyhä mutta seitsemänneksi, siis noin puolentoista vuoden kuluttua, on jo vierautettava; mutta jos lapsi on syntynyt juuri suuren pyhän edellä, saa imettää vain vuoden verran, sillä kahden suuren pyhän yli ei lasta saa imettää. Jos imettää yli määrän, tekee niin suuren synnin kuin syöttäisi lapselle omaa vertansa, sillä maito on silloin jo muuttunut vereksi. Saadakseen vierauttamisen jälkeen maidon erittymisen loppumaan menee äiti katajikkomäelle, kohottaa kolmen yksikantaisen katajan juuren ylös, ripsuttaa rinnoistaan sen alle maitotilkkasen ja jalallaan painaa juuren paikoilleen. Sitten ei enää “täyvy” rinnat. — Kolmea vuotta nuoremmalle lapselle ei saa antaa lihaa, sillä se on synti, räähkä, ja lisäksi siitä on seurauksena, että lapsesta tulee pehmeäkielinen ja huonopakinainen.

Mutta äidille on vaarallista, jos lapsi sattuu kuolemaan maitosuulla, s.o. kuolee saamatta suuhunsa mitään sen jälkeen, kun on rintaa annettu — siksi pitääkin heikolle lapsukaiselle, jonka kuolemista pelätään, aina heti imettämisen jälkeen antaa suuhun vettä. Muussa tapauksessa voi lapsi viedä äidin maidon mukanaan manalle, niin ettei sitä enää jää vasta syntyville siskoille ja veljille. [Samoin vie lapsi lehmän maidon manalle, jos sitä on viimeksi jäänyt suuhun kuoleman sattuessa eikä ole huomattu antaa vettä.] Jos on näin ikävästi sattunut, on maito päästettävä manalta. Käydään rannasta vettä noutamassa, valetaan sitä seulan läpi kolme kertaa astiasta toiseen kolmella kynnyksellä, vajan, sintshin ja pirtin, sitä juotetaan, sillä valellaan ja sanellaan:

“Tule, maitoni, manalta, tavoin toisin tuonelasta, torvin toisesta talosta, alta kylmän kynnyshirren, alta kauhien katajan! Ei maito manalla jouva, emon tuoma tuonelahan, maito moalla tarvitahan, emon tuoma tässä moassa, tuolta tuonelan kojista, kalmalaisen karsinasta.”

Sitten kun lapsi alkaa “kyhöytyö käsih”, päästetään hänet eikä “enämpi kapaloija”. Jo pienenä saattaa huomata, mitä lapsesta on tuleva. Mitä lapsi itsestään alkaa “kysyö ta loatie” taikka mitä pakinaa ensimmäiseksi pitää, niin sen työn raataja hänestä tulee. — Jos taas lapsi oppii “moamon” sanomaan ensiksi, saa äiti seuraavalla kerralla tytön, mutta pojan, jos lapsi “toattoa” ensiksi yrittelee.

8. SYNNYTYKSEN JÄLKIAIKA.

Kuusi viikkoa on lapsen saaja saastaisena rosentshana, joka ei saa miehensä kanssa samalla sijalla maata, ei käydä kylässä vieraisilla, “kosteissa”, eikä muiden kanssa samoista astioista syödä; eikä poapokaan saa kolmeen vuorokauteen olla muiden kanssa yksillä kupeilla. Näin varsinkin ennen, mutta nyt pappi tavallisesti lasta ristimässä käydessään antaa äidille semmoisen rukouksen, “malitun”, että hän saa syödä muiden keralla, ja ne astiat, joita synnyttäjä on käyttänyt, puhdistetaan siunatulla ristivedellä. Mutta epäpuhdas on vaimo silti. Ei hän saa mennä tsässöynän eikä kirkon pyhyyttä loukkaamaan, vasta kuuden viikon päästä saa käydä, mutta pitää seisahtua pyhäkön sintshiin siksi, kunnes pappi tulee rukoussanoineen päästämään ja viemään sisälle. Siitä pitäen on vaimo vasta muiden arvoinen. — Mutta ennen, kun ei ollut pappia kylässä, piti itse lukea rukouksensa, taikka, jos ei itse jaksanut, palkata joku vanha akka puolestaan lukemaan. Tuhat kertaa piti pyhänkuvalle kumartaa ja lausua rukoussanat, ja siksi ajaksi piti asettaa leipäpalanen pyhänkuvan eteen. Tämän leipäpalasen syötyään oli saastainen “rosentsha” puhdistunut. Rukouksien luku laskettiin tsholkilla, nauhaan pujotetuilla nahka- tai puuhelmillä. Poapo ei kelvannut “rosentshan” puolesta kumartajaksi, sillä hänen oli itse puolestaan kumarrettava 500 kertaa. Kumarteluun meni useita päiviä, sillä hyväkään rukoilija ei jaksanut samana päivänä ristiytyä enempää kuin 300 kertaa.

Varoen on vaimon nämä kuusi viikkoa elettävä, ettei mikään paha kohtaisi. Pitää välttää tielle ja varsinkin teiden risteykseen seisahtumista, samoin räystään alle asettumista. Ei myöskään saa käyttää räystäsvettä pesemiseen. [Maassa käymätön räystäsvesi on taas hyvä lääke, jos on pahoja ja liikoja tarttunut.] Siitä voivat vuodot yltyä, ja teiltä ja teiden risteyksistä saattavat pahat tarttua. [Samoja paikkoja pitää naisten varoa myös silloin, kun on “pesemiset”.] Vielä pitää vaimon varoa menemästä miestä vastaan, varsinkin kun huomaa hänen pirttiä kohti tulevan, “jottei sattuis päinvassen vallahie”.

Jo heti, kun on saatu kuulla, että on pikku tussa (ven. dyssha = sielu, kultanen) saatu, rupeavat naapurin naiset käymään lapsensaajaa ja lasta katsomassa, hammasta kantamassa. Kylyssä jo käydään kantamassa kylyhampaita ja sitten pirtissä toinen kerta, jolloin tuodaan pirttihampaita. Sekä äidille että lapselle tuodaan “hampahie”, äidille kalakukkoa, kalittaa, kakkaraa, piirakkaa, tshäijyheinää ja sokeria, lapselle kaikenlaista vaatetavaraa. Tuttavat miehetkin pistäytyvät katsomassa ja antavat rahaa, rahahampaiksi.

Lapsille, kun ne utelevat, mistä pikku sisko tai veikko on ilmestynyt, on tapana sanoa, että se on löydetty joko lammaskarsinasta taikka läävästä, metsästä, lehden leikkaannasta, kalasaunalta taikka järven selältä, aina sen mukaan, missä lapsi on maailmaan saatu.

9. VAKKA, KÄTKYT.

Ensimmäiset elinpäivänsä saa pienokainen viettää vakassa, päreistä punotussa korissa. Isän on laadittava vakka, mutta jos isä ei ole kotosalla, pyydetään risti-isää taikka isoisää taikka jotakin muuta sukulaista sen punojaksi. Vierailla ei lapsen vakkaa juuri mielellään teetetä, sillä jos tekijä sattuu olemaan pahantapainen mies, tulee sen laatimassa vakassa makaajastakin samanlainen. Nuoret äidit voivat myös noutaa ensimmäiselle lapselleen kotoaan omalta äidiltään vakan, jossa tämä on pienoisiaan tuuditellut. Tätä tapaa ei kyllä oikein mielellään käytetä, siitä kun on seurauksena, että nuorille syntyy enemmän tyttölapsia. Jos taas lasta nukutetaan lapsen isänäidin vakassa, saadaan enemmän poikia. Vakkaa ei saa punoa selkä- eikä sydän päreistä, sillä niistä tulee makuusija “kateellini”, niin ettei lapsi kasva, vaan tehdään se sydän- ja selkäpäreitten välisistä hyvistä, tasaisista päresuikaleista. Ne, jotka osaavat, kutovat viistopujotusta, sipalisteille, tuohikontin tapaan, ja reunustavat vielä yläsyrjän kahden puolen tuohinauhalla, jonka ompelevat kiinni petäjänjuurisiteellä.

Vakassa makuutetaan pientä tavallisesti kuusi viikkoa. Sen jälkeen vaihdetaan vakka kätkyeen, joka on matala neliskulmainen laatikko, laudoista tehty. Nuorilla taikka hihnoilla ripustetaan se orteen heilumaan. [Nykyään käytetään jo myöskin lattialla heilutettavia jalaksellisia kehtoja.] Kätkyt, samoin kuin vakkakin, on tehtävä isän taikka edellämainittujen sukulaisten. Heiniä taikka olkia käytetään “perinöissä”, patjoissa, pehmikkeinä. Kun lapsi otetaan kätkyestä, pannaan patjain sisus kuivumaan ja sijaan työnnetään uusia.

Kätkyen jalkapuoleen pistetään kolme kiveä, valkeita tiellä löydettyjä “sälöjä, joita on ukonpilvistä kirvonnut”. Silloin ei kätkyen eläjään tartu paha. Kun lapsi rupeaa ymmärtämään, “malttamah”, sidotaan hihnaan kätkyen yläpuolelle leluiksi, “kukkasiksi”, tiukuja sekä muita helyjä, mitä sattuu olemaan. Niillä lapsi “kukaisteloo ta viihtyy”. Mutta jos luullaan lapsella olevan itettäjän, pitää kätkyeen asettaa hänen varalleen erikoisia esineitä. Poikalapsen pieluksiin pistetään verkonkudelma pärepuun sydämestä tehtyine pikkuisine kalvosimineen ja käpyineen sekä pieni jousipyssy pulikkoineen viritettynä, valmiina ampumaan. Tyttölapselle taas laitetaan pieni päreestä tehty kuosali [kehräpuu] värttinöineen ja kuosalin päävaatteineen. Nämä laitetaan illalla muiden maatessa, ja vielä ripustetaan isän housut, puksut, pirtin oven yläpuolelle. Kun sitten paha “itettäjä” saapuu, rupeaakin se aseilla työskentelemään, ja silloin itkettämishomma unohtuu. Kun itkettäjää näin pidetään kolme yötä muussa toimessa, ei se enää saavu. Jos pienoinen on otettava mukaan naapuriin taikka työmaille taikka etemmäksi vierailulle, kuljetetaan häntä makuuvakassa kainalossa. Vielä puolivuotisenakaan ei uskalleta vakatta kuljetella, kun pelätään, että nivelet menevät sijoiltaan.

10. NIMENANTO.

Nimetönnä ei lasta saa kauan pitää, eikä nimetöntä voi lapseksi sanoa, “Nimettömäksi” vain tai “Nimettömäksi Niikkanaksi”. [Vrt. “Nurmi-Niikkana” = Tuonen Tuomas.] Syntynyt lapsi ikävöi heti nimeä, sillä

“Kun lapsi syntyy, ni nimi syntyy.”

[Kesken syntyneellekin lapselle pitää antaa nimi haudattaessa.]

Mutta lapsen nimi ei ole kokonaan vanhempain määrättävissä, vaan on valittava joku niistä kolmesta nimestä, jotka “nousoo annakasta”, kun käydään papilla tai jollakulla muulla kirja-miehellä heti lapsen synnyttyä katsottamassa. Vaikka syntymäpäivä määrää ja rajoittaa nimen etsimistä — on nimittäin asetettava joko syntymäpäivän nimi tai jompikumpi kahden edellisen päivän nimestä, mutta ei seuraavien päivien — “nousevat” nimet kuitenkin “sukujuonta myöten”, eli samaan sukuun aina samoja nimiä. Nimen katsottajaksi ei saa mennä kuka tahansa, vaan tämän pitää olla “viisaspäini ta lujaluontoni”, sillä lapsi usein tulee nimensä katsottajaan. Lapsen isä tai hänen poissa ollessaan risti-isä tai -äiti kelpaavat siihen toimeen. Paras tietysti on isä, sillä

“Kenen laps’, sen nimi.”

Kun nousee sukulaisien nimiä, niin niitä valitaan, kuolleittenkin nimiä, samoin isän. Mutta äidin nimeä ei niinkään mieluisasti oteta, sillä “moämolla on häpie kutsuo lasta omalla nimelläh”. Se nimi kyllä, mikä nousee ensinnä, eli syntymäpäivän nimi, olisi aina lapselle annettava, sillä “nimi kun muuttuu, ta osa muuttuu” ja “lapsen nimen kun vaihat, ta osan vaihat”. Katsottua lapsen nimeä

“ei pie huhuten tuuva eikä karjuen katshella”,

jotta sen saajasta tulisi “tasapäini, hyvämielini eikä mikänä rämykesseli”. Heti kun nimi on katsottu, aletaan lasta sillä nimellä puhutella, vaikka tämä ei vielä ole ristittykään.

Kreikanuskoiset karjalaiset ovat, kuten tunnettua, saaneet ristimänimivarastonsa kirkkonsa välityksellä kreikkalaisesta nimistöstä. Mutta tämän nimistönsä ovat karjalaiset muodostaneet oman kielensä mukaiseen asuun, keksien monesti hyvinkin hauskoja, onnistuneita sekä sointuvia puhuttelunimiä. Niinpä esiintyy karjalaisina miehenniminä:

    Akiima Jeku Lari Mitro
    Ananie Jeremie Levo Moissei
    Harittana Jehu Leva Oleksei
    Hermana Jepu Lemetti Alekki
    Hemma Joako Leenter’ Omelie
    Hilippa Jaska Levonttie Onukkaini
    Hilppa Jouhko Loasari Ontippa
    Hilvana Jouna Lokiina Oppa
    Himppa Jyrki Lukka Ontrei
    Homa Jogori Luukas Onu
    Huohvana Kalina Maksima Onttoona
    Huokka Karppa Makarie Ontto
    Huotari Kassan Maikku Onuhrie
    Huoti Kauro Markki Nuhri
    Iivana Kirilä Matvei Nuhriaini
    Iipi Kiija Meku Ossippa
    Ilja Kliimo Miina Pankro
    Ilju Lemetti Miihkali Parppei
    Ipatti Kontratta Miikkula Pekko
    Ippi Komi Miitrei Petri
    Ipu Kormila Mihheil Petter
    Jarassima Komi Mikihvoora Pekko
    Jana Kostja Mikittä Poavila
    Jehhimä Kristana Mirona Poavo
    Jeppi Krista Mikki Poavuska
    Jessu Kusma Mikko Prokko

    Riiko Semenä Tshanu Triihvo
    Risto Siitari Tanila Trohkima
    Romana Simppa Tonu Vasko
    Roupe Simana Tero Vaslei
    Rotjo Simo Teppana Vatshu
    Sahharei Semena Teppo Vatjei
    Savina Sinkki Timo Vavuli
    Savasti Soava Tiitus Voassila
    Samppa Samuli Torohvei Varahvontta

Naisten nimistö on niukempi. Siihen kuuluvat esim:

    Anni Julia Okahvi Souhja
    Annu Katti Akahvi Stepanie
    Annikka Liisaveta Olka Stepu
    Arhippina Malanie Onu Stepukkaini
    Auvuusa Malu Tsholgana Tatjana
    Hoto Malukkaini Oljona Toarie
    Hotora Manukka Onju Vassi
    Houri Marppa Onessa Varvana
    Iro Matro Outi Veera
    Jelenä Mauro Paraske Vieruska
    Jeli Moarie Seluhviina Vietossa
    Jeliita Natalie Sevi Uljana
    Joukenie Natu Sikli Ulitta.
    Jouki

Jos vasta syntynyt lapsi huomataan kovin heikoksi, kastetaan hänet paikalla, joku eukoista tekee parhaansa mukaan toimituksen. Mutta jos lapsi on terve, kastetaan hänet vasta viikon tai parin kuluttua, vaikka “käsky” kyllä olisi kastaa kolmiöisenä, jos vain pappi on saatavilla.

Pienoista kastamaan tuodaan pappi kotiin. Ristille kannetaan lapsi aivan alasti, “ripo rihman kiertämättä”, vain vaatepalasella peitettynä. Kun pappi on kastanut pienoisen veteen, panee hän paidan hänen ylleen, sitoo vyön paidan ympäri uumille ja ripustaa ristin kaulaan. Niinkuin sanotaankin:

“Laps ristih, nahmo [nauha] rintah, ja siitä risti kaklah, rinta umpeh, vyö vyölle.”

Sillä ristimättömälle lapselle ei saa panna ristiä kaulaan eikä vyötä vyölle.

Siitä lapsesta, joka päristelee, kun on otettu vedestä, niin että vesi räiskyy ympärille, tulee virkku eläjä. Mutta siitä, joka itkee kovin toimituksen tapahtuessa, ei tule eläjää enempää kuin siitäkään, joka ristivedestä otettuna nukahtaa äitinsä syliin.

“Oli, mäni, suli, palo niinkun ristivesi”,

sanotaan. Toimituksen jälkeen viedään ristivesi ulos ja heitetään jonkun huoneen alle, jottei joutuisi tallattavaksi. Se on ristiäidin tai risti-isän vietävä. Ensin sillä kuitenkin puhdistetaan lapsivaimon “pakanat” (saastaiset) ruokailuastiat.

Kummeja kutsutaan kaksi: mies ja nainen, eli ristitoatto ja ristimoamo. Näiden pitää olla aikuista rahvasta ja sukua sekä keskenään että lapsen vanhemmille. Sillä kastetilaisuus saattaa vieraatkin toisilleen niin sukulaisiksi, etteivät nämä esim. enää, vaikka mielikin tekisi, voi mennä toistensa kanssa naimisiin. Kummit ovat sitten kuomia lapsen vanhemmille, eikä niin läheisiä sukulaisia ole ketään kuin kuomakset. [Kuomaksia ovat keskenään lapsen vanhemmat ja kummit.] Nämä ovat niin läheisiä, ettei heidän pitäisi milloinkaan keskenään riidelläkään, sillä jos he riitelevät, joutuvat toisessa maailmassa kiveä nuolemaan. [Nykyään myös useasti poapo pitää lasta ristillä ja vain yksi kummi on läsnä, pojalla risti-isä, tytöllä risti-äiti.] Lahjaksi kuomilleen antavat lapsen vanhemmat sukkia, kintaita, paidan, pyyhinliinan, housut, ja kuomat taas puolestaan antavat lapselle lahjojaan, risti-isä pitovaatetta ja risti-äiti paitavaatetta. Mutta kun lapsi jo rupeaa kävelemään, tuo risti-isä lapselle kaulaan hopearistin ja risti-äiti antaa koko puvun. Kun lapsi on jo isohko, muistaa hän tästä itsekin, että “ristimoamo toi miula voattiet peällä, ta ristitoatto toi rissin kaklah”. Jos risti äiti ei ristilapselleen lahjoittaisi pukua, tulisi tämä toisessa elämässä häntä vastaan alastomana. Kuomain tuomat lahjat on vanhempain taas “vastattava” pukuvaatteella, paikalla (liinalla), vartukolla [esiliina], sukalla, kintaalla, miten kukin mielii. Ja niin käy, että

“Kohallah on kuoman lahjat, parissoiksi poapon lahjat.”

Sillä poapolle on myös lahjoitettava palkkioksi hänen avustaan ja hoidostaan, eikä hänen tietysti tarvitse antaa vastalahjoja. Poapo onkin lahjottava hyvästi, hänelle pitää antaa mekkoa, paitaa, liinaa, takkia ja kinnasta sekä leipää, suolaa sokeria, rinkeliä, tshäijyheiniä ja saippuaa. Erityisesti on annettava kintaat. Sillä poapo ne hyvin tarvitsee käsiensä suojaksi toisessa elämässä, jossa hänen pitää tshiilahaisia [nokkosia] nyhtää. Ja kun poapo on hoitanut kolme yötä vaimoa ja lasta, pitää vaimon pestä hänen kätensä saippualla ja vedellä ja “ruotshinsuolalla” [ruotshinsuola, Suomesta ostettu, on väkevämpää kuin muu suola]. Muuten poapon pitäisi toisessa elämässä olla aina kädet kyynäspäitä myöten verissä. Pesun jälkeen kumartaa vaimo poapolle jalkaan ja sanoo:

“Spassipo, poaposein, hoitamoas!”

11 LAPSUUS.

Monet vaivat voivat pientä lapsukaista kiusata. Ellei hän ole kyllin vahvasti suojattu varauksin, saattavat pahat ihmiset hänet helposti silmätä. Jos pienokaiseen ovat silmäykset tarttuneet eli hänet on suuveltu, jolloin hän on aivan äkkiä tullut kovin kipeäksi, voidaan hänet päästää esim, siten, että hänet asetetaan synnyntäsijalleen ja siinä, jos hän on tyttö, astuu äiti hänen ylitseen ja sanoo:

“Kun suulla suuvellah, ni persiellä peässetäh!”

Multa jos lapsi on poika, tekee taatto nämä temput. “Suudeltu” lapsi voidaan parantaa myös siten, että hänet asetetaan pöydän jalkojen “keselle” ja niskaan valetaan vettä seulan läpi; seulaan on pantu lusikka, härkin, kauha ja piirainpaalikka. Saman seulan läpi valetaan vettä vielä karsinaovilla ja pirtin kynnyksillä. Valettaessa sanellaan:

“Kenen ollet keksinnöissä? Kun ollet sulasanoissa, naisten noarojen sanoissa, hivuspitkän pinnehissä, miesten mieliarveluissa, jouhileukojen joruissa, kusisuijen suuteluissa, ken lienöy katehin katshon, silmin kieroin keksin, silmät vettä vuotoa, rasvana rapettoa, tuoh tuimaseh tuleh.”

Tavallisesti saa maitoa imevä pieni lapsi suuhunsa valkean talman. Sitä parannetaan siten, että pannaan marjavettä lapsen suuhun. Monesti myös pienoisen korvaan pistää. Siihen on hyvä apu, kun pannaan kaulaan piissarinauha (lasihelminauha) ja kolme liinankuitua, joihin on kiinnitetty sulkkua (silkkiä) sekä neljä mavonhammasta. Terveeksi tekevä vaikutus on myös semmoisen vaimon nännimaidolla, joka ei ole saanut muuta kuin yhden poikalapsen. Kun lapsella kipeytyy suun seutu kiukaan hinkalon sopriskelemisesta, on tapana ottaa tulisia hiiliä luotaselle (lautaselle) ja niitä siinä puohdella. Silloin toinen kysyy: “Mitä puohat?” Puohtaja vastaa: “Puohan mie tulta tulen lentimeh!” Kolmeen kertaan näin kysytään ja vastataan ja puohdetaan tulta.

Vihoaja kun on lapsessa, tehdään syöjän eli vihaajan voidetta, pannaan yhdeksää laatua: “keänmarjoja” (näsiänmarjoja), lamppuöljyä, nännimaitoa, lampaan kakaroita, tupakkaa, ruutia, “mer’ajua”, viinaa ja kanverttia suleikkaan (lasipulloon) ja tällä sekoituksella voidellaan alakuulla kolmella kynnyksellä toisen ja neljännen arjen (tiistain ja torstain) iltana. Muuna aikana ei syöjää saata lumota. Vihaaja voidaan ajaa pois myös siten, että synnyntäsijalla vasta mainittuina iltoina painellaan alastonta lasta isän lusikalla ja sanellaan:

“Hympyräini, sympyräini, liinansiemen suurukaini, heröä pois, Hiien hakki, syömästä, kaluomasta, veriluita louhtamasta! Elä syö syntynyttä, elä kaluo kasvanutta, syö syntymättömie, kaluo kasvamattomie! Lihansyöjä kuivakkah, luunpurija puuttukkah, lihansyöjä, luunpurija, jäsenien järkyttäjä!”

Toiset painelevat samoja lukuja lukien kolmella saunankiukaasta otetulla kivellä, jotka sitten haudataan pirtin sillan alle karsinan multimuksiin.

Eltta kasvattaa lapsen ranteisiin sekä jalkojen niveliin patit. Sen lääkkeiksi noudetaan hiirenkorvalla olevia koivunlehtiä, joita keitetään vedessä. Lasta hierotaan sitten keitetyillä lehdillä ja haudotaan vedellä. Lopuksi sidotaan lehtikääreet kipeisiin niveliin.

Harjaksia poistetaan lapsen selästä siten, että selkää kylyssä hierotaan nännimaidolla ja vehnäjauhoilla. Sitten sidotaan päälle sulkkupaikka (silkkiliina) ja lapsi lasketaan levolle. Siinäpä “harjakset” irtautuvat selästä sulkkupaikkaan.

Napaa syöpi silloin, kun napa avautuu ja alkaa visvoa. Siihen on syöjänvoide hyvä lääke, sekä lisäksi piipunöljy. Voitelemisen jälkeen sidotaan navan peitoksi puolen kopekan raha. Varsinkin silloin, kun napa rupeaa kovin nousemaan, painetaan sitä alas tällä keinoin.

Mutta napa voi joskus joutua liikkumaan, jos irtautunut navantynkä on huolimattomasii kätketty. Siitä tulee ankara kipu vatsaan, ihmisellä kun on “valtio” (valtasuoni) navan edessä, ja se rupeaa liikkumaan. Eikä terveys palaa ennenkuin “napa ta valtio” on laitettu entisille asemilleen. Vanhaan aikaan oli eräänlaisia napapatasia, varta vasten tehtyjä pieniä, noin juomalasin kokoisia savikuppeja. Niillä vedettiin napa paikoilleen sillä keinoin, että pantiin navalle pari pyöreätä paperipalasta ja paperipalasille liinankaavetta, joka sytytettiin palamaan; palanen painallettiin samalla kumolleen tulen yli. Tulen palaessa veti palanen napaa sisäänsä päin puristuen ihoon kiinni ja sai olla siinä siksi kunnes itse irtautui.

Kolme kovaa saa joka lapsi kokea. Ensimmäinen on hammastauti, toinen on jalkatauti ja kolmas kova on silloin, kun rinnasta vierautetaan.

Kun lapselle alkaa puhjeta hampaita, lämmitetään kyly ja hampaiden saajaa kylvetetään vienossa löylyssä. Monella lapsella silloin onkin kova vaiva, vaikka ei saata sitä puhumalla valittaa. Sanotaankin: “Kun moamo tietäis sen tauvin, mi lapsella on, kun hampahat alkaa tulla, nin värttinöillä kylyn lämmittäis”. Jos lapselle tulee hampaita nuorena, oppii hän jo nuorena puhumaankin. Silloin vasta, kun on “täyvet” hampaat, rupeaa lapsi puhumaan. Ken taas syntyy hammas suussa, siitä tulee kaiken maailman tietäjä. Kun maitohammas lähtee suusta, heitetään se kiukaalle ja sanotaan:

“Hiirillä sittahammas, miula kultani!”

Jalkatautia potee lapsi siihen aikaan, kun hän alkaa opetella kävelemään. Vatsa on raukalla silloin kipeänä ja useasti hän antaa ylen. Sairaan tuskia koetetaan helpottaa siten, että hänet viedään saunaan, kylvetellään ja jalkavarsia ojennellaan. Pienoista autetaan vaikeassa kävelytaidon oppimisessa myöskin loukkoskammilla eli elämänlaudoilla [elämänlauvat on vanhan rahvaan käyttämä nimitys “Lase laps’ elämänlautoih”], reikäjakkaralla. Siinä saattaa lapsi, äidin puuhaillessa muuta, seisoskella ja ympäri lattiaa hiihdellen panna toimeen kävelyharjoituksia.

Kuuden viikon ikäisenä kielas lapsi jo “malttaa”, tajuaa puheen ja alkaa nauraa vastaan puhuttelijalle. Monesti lapsi kätkyessä maatessaan itsekseen omia aikojaan ääntelee sekä hymyilee ja askartelee käsillään. Silloin hän “anhelin kera nakraa ta pyhän Pohorotshan kera pakajaa”. Sitä lasta eivät ole vanhemmat vielä kirosanoilla käsitelleet. Kun vanhemmat kirosanoja käyttäen käsittelevät lasta, vetävät he pienoistaan kädestä kadotukseen.

Kun lapsi varttuu niin isoksi, että osaa leikkikaluja käsitellä, valmistellaan niitä hänelle kaikenlaatuisia. Isä huolehtii pikku poikansa, äiti tyttösensä leluista, “kukkasista”, nuoremmille lapsille laittavat myös vanhemmat siskot ja veljet yhtä ja toista. Poikalapselle vuollaan puusta heposia, rekiä ja pissaleja, seppiä [meilläkin hyvin yleiset parivasarat] ja Loasareita [Sahuriukko], taivutellaan päreestä kierukoita, krinkelejä, valmistetaan verkonkuvelmoja. Sitten isompana tehdään monenlaisia pelausesineitä: juria [Meillä ainakin poikain keskuudessa “jurkan” niinellä tuttu nelisivuinen napinpeluunaappero. Yhdellä sivulla risti, joka merkitsee: “soa”, toisella piste “panna”, kolmannella ristikko l. pelto “kaikki”, neljäs sivu on tyhjä “ei mitään”], poaskoja [lehmän kynsikoperoista tehdyt pelauspalikat], kyykkipoalikoita [Leikkipaikat, joita lapset käyttävät pirtin lattialla, aikuiset pelaavat kesällä ulkona] ja valopuikkoja [pärepuikkoja, joita pudotetaan kourasta koko kasa kerralla lattialle ja siitä koetetaan onkia erilleen, niin etteivät toiset puikot liikahda. Toiset puikot lovettomia, toisissa lovia 1-25. Puikko, jossa on 10 loukkua, on keisari, 15-loukkuinen on Iivana, 25-loukkuinen kuningas] sekä konstiesineitä, vanginlukkoja. Tytöille taas laitetaan vaatteista nukkia, joilla he aikaansa kuluttelevat. Isompana saavat he neulan ja rihmaakin, jotta voivat itse opetella ompelemaan “kukkasilleen” pukuja. Poikasienkin peleihin he saattavat ottaa osaa: poaskoilla leikkimiseen, valopuikkojen onkimiseen, rinkeleillä kaupantekoon ja muihin — Leikkikalujaan säilyttävät lapset tuohesta tehdyissä lapin vakoissa sekä tuohesta taikka päreestä valmistetuissa vakkasissa, kukaisskorpissa.

Lapset ovat vanhempien käskyvallan alaisia. “Sitä vassehan se moamo lapsen soa, jotta iestäh käsköy” ja “toatto on lapsen herra”, sanotaan. Äiti onkin lapselle “puoli jumaloa” eli “moallini jumala”. Lapsen pitää niin kuulla äitiä ja uskoa, että “min moamo lupaa, sen Jumala antaa, mutta mitä moamo ei lupoa, sitä jumalakana ei anna.” Niin “kal’l’is” on äiti. Mutta isä ei ole niin arvokas, vaikka onkin “lapsen herra”. Lasten pitää häntä taas pelätä, sillä “toatto on päivästoarosta” (staarosta, kylänvanhin) eli jokapäiväinen “sutja”, tuomion antaja ja toimeenpanija. Lasten täytyy aina pelätä, “kun on päivästoarosta koissa”. Vastoin vanhempain tahtoa ei ole hyvä tehdä milloinkaan, ei aikuisenakaan. Sillä vielä kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen saattavat vanhemmat “moaemästä” vaikuttaa lapsen elämään joko auttaen tai häiriten. Varsinkin tottelematonta lasta he “upottavat”. Sillä “verivanhemman kosto on niin kova, se kolmekymmentä vuotta voi upottaa… veri kostuo huutoa”.

Ohranjyvän päivässä lapsi kasvaa ja jykenee, samoin taas ihminen vanhetessaan ohranjyvän päivässä vanhenee ja kepenee, “ku imehnini alkaa vanheta ta lihat lanketa”.

Kahteentoista vuoteen asti pidetään lapsia tavallaan sukupuolettomina olentoina. Sillä siihen asti voidaan antaa siskojen ja veljien nukkua samoilla sijoilla, mutta kaksitoista vuotta täyttäneitä ei enää saa samalla tilalla makuuttaa. Äiti taas ei saa kuutta vuotta vanhempaa poikalasta vieressään vuoteella lepuuttaa.

Kuuteentoista vuoteen saakka on lapsi alaikäinen, hänellä on vielä “moamon nännimaito suupuolessa”. Siihen asti pitää vanhempien vastata hänen tekemistään synneistä ja pahoista töistä. Isä ja äiti joutuvat niistä tilille, sillä

    “Min laps’ loatiu,
    sen vanhempi vastoau.”

Mutta kuusitoistavuotiaasta lähtien on lapsi itse teoistaan vastuunalainen.

Vasta viidenkolmatta ikäisenä on “naisimehnini täyvessä mielessä ta kasvussa”. Mutta miehellä on täysi voimansa ja vartensa jo kaksikolmattavuotisena, joskin hänellä on täysi mieli vasta kolmikymmenvuotiseksi päästyään.

“Siitä ei enämpi tarvitse vuottoakkana, jotta mieli lisäytyy”.

KUOLEMA

1. TAUDEISTA.

Ihminen vaeltaa maan päällä kuin ainaisen vihollisjoukon ympäröimänä, hänet voi tavata tauti täällä taikka saavuttaa surma tuolla. Hänellä on aina “surma olkapäillä, kalmalauvat hartioilla”. Sillä “imehnisellä on kakstoista surmoa ta siitä vielä päällä se surma, kun toini hengen ottau”. Ken kuolee tautiin, ken hukkuu veteen, ken sortuu puun alle, ken minkä tapaturman kohtaa, jonka Jumala on “suutin”, säätänyt, jo syntymypäivänä. “Vain se on suutimaton surma, kun toini toisen tappaa. Se on smert [ven. smert = kuolema], se ei ole Jumalan sallima”.

Tauteja on kahdenlaatuisia: on oikeita jumalan tauteja sekä pahasta rahvaasta lähteneitä taikka muuten poikintoimin hinkautuneita eli tarttuneita. Jumalan lähettämiä ovat ruvet ja kaikki muut maankulkijat taudit, kuten kuumatauti eli lavantauti ja kulkkutauti sekä hinku ja toppa (yskä), vielä moru [tauti, joka liikkuu ilmassa, tukkii joka nivelestä ja niinkuin kissa kynsii nahkaa], kohelma [sekin liikkuu ilmassa, se katkoo joka paikan, pitää nivelet kipeinä ja hellinä] ja romuska [se pitää kipeänä pari kolme päivää, on pahoinvointi, pää kipeänä, ei voi syödä]. Myös se, joka muuten tulee “kipieks, läsii läsittäväh ta kuoloo”, sortuu “jumalan tautiin”. Sanotaankin, että hän kuoli oikeaan jumalan tautiin.

Taudit kulkevat ilmassa taikka matkalaisten mukana. Sentähden ei koskaan pitäisikään, kun joku tulee pitkältä matkalta, mennä häntä vastaan eikä katsoa tulijaa. Siitä voi tauti tarttua.

Rupia on kolme sisarusta; suur’rupi, hernehrupi ja tuhkarupi; Suurrupi on vanhin ja vihaisin, keskimmäinen on hernehrupi ja nuorin sisar on tuhkarupi. Sisaruksia, varsinkin vanhinta, pidetään Karjalassa hyvin “palviesella ta lyylitelläh”. Vanhimmalla on oma nimensäkin, jopa oikein isän nimellä mainittu. “Ospitsha Ivanovnaksi” sitä nimitellään. Kun kuullaan sen saapuneen naapuriin vierailulle, mennään sitä kutsumaan omaankin kotiin “kostih”. Laitetaan talossa kaikki kuntoon, pestään pirtin lattiat, lautshat, laavosniekat, pannaan puhtaat päälle ja hankitaan parasta pöytään. Sitten käydään oikein lasten kera naapuriin, ristitään silmiä, kumarretaan sairasta ja sanotaan:

“Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, lähe meillä kostih! Myö läksimmä silma käymäh meillä kostih.”

Kun näin hyvitellen käydään kutsumassa, niin “Ospitsha Ivanovna” sitten kostiin tultuaan paljon kepeämmästi pitelee sairaita.

Mutta vasta sen jälkeen, kun rupi on taloon tullut, on sitä oikein mielin kielin pidettävä, jottei se pääsisi “seäntymäh”. Koko sinä aikana, minkä se on talossa, ei saa riidellä eikä nauraa, ei viinaa viljellä, ei pestä pirttiä eikä vaatteita, ei saveta pirtin kiuasta, ei keritä lampaita eikä teurastaa eläimiä. Metsänkävijä ei saa mennä metsälle eikä surmata hiirtäkään. Ei myöskään saa lehmää käyttää härällä. Eivätpä pariskunnatkaan, oli heitä talossa kuinka monta tahansa, vaikkapa vieraitakin, sivullisia, saa silloin yksillä vuoteilla levätä. Kaikki eri sukupuolien välinen yhdyselämä on siksi ajaksi kerrassaan lopetettava. Muuten “Ospitsha Ivanovna” vasta oikein sydäntyy.

Sairasta, jota mukautetaan tshupussa (uuniseinän puolessa pirttiä) saviessan, uutimen, takana, ei saa näyttää vieraille, ei varsinkaan naineille miehille eikä vaimoille; vain nuorille pojille ja tytöille sekä siivoille leskille voidaan näyttää. Kun syötävää viedään sairaalle, puhutellaan kumartaen:

“Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, nouse murkinalla!”

Saunassakin sairasta käytetään, kuljetetaan “Ospitshaksi” kutsuen kylyyn ja kylvetetään oikein jumalan sanoin. Vain lesket kelpaavat kylyssä käyttäjiksi. Samaan kylyyn ei saa sitten lapsivaimo suinkaan mennä kylpemään, ei myöskään karhun repimää lehmää [Karjalassa on tapana käyttää karhun repimää lehmää kylyssä] saa sinne viedä, ellei tahdo rupea suututtaa.

Jos “Ospitsha” on saanut jostakin syystä aihetta sydäntyä, pitää häntä koettaa hyvitellä. Pirtin pöydälle laitetaan murkina. Kolmea yhdeksää lajia ruokaa pitää siihen saada, kaikkea mitä vain suinkin on talossa ja mitä voidaan hankkia. Sitten sairas “Ospitsha” nostetaan syömään ja joka lajia ruokaa annetaan suuhun, ristitään ja kumarretaan, syötetään ja juotetaan, palvellaan kuin parasta vierasta. Samoin sitten talon muitakin lapsia syötetään ja palvellaan. Vieläpä kutsutaan naapureistakin lapsia samaan pöytään osaansa ottamaan.

Kun sitten rupi rupeaa lähtemään pois, kaimataan, saatetaan häntä:

“Nyt on syöty syömät, juotu juomat, pietty piot parahat. Kun hyvänä vierahana tulit, ta parempana mäne!”

Entisaikaan oli “Ospitshan” tapana vierailla joka seitsemäs vuosi. Hänellä oli määrätty piirinsä, ja sitä kiertäessään hän viipyi juuri sen ajan.

Nuoremmat rupisiskot eivät ole niin vihaisia, mutta lyylillä on niitäkin pidettävä, jotteivät “seäntyis”. Ainakin tuhkarupea eli pientä rupea. “Ospitsha Ivanovniksi” niitäkin pitäisi puhutella. Vieläpä panorupeakin on samoin “varotettava”.

Tuhkaruvella on sama piiri käytävänä kuin suurellakin ruvella, mutta kun se toimittaa vierailunsa joutuisammin, saa se pikemmin piirinsä kierretyksi. Hänen vierailukiertonsa kestääkin vain kolme vuotta.

Milloin taas muut maankulkijataudit, varsinkin kuumatauti eli suurtauti — sen kiertoaika on seitsemän vuotta, kuten suuren ruvenkin — uhkaavat kylää, koetetaan niitä karkoittaa tulella. Poltetaan pihalla, vajojen kynnyksillä, sintshissä, pirtissä ja pirtin kiukaassa kaikenlaisia karkeita aineita: tervaa, tervariepua, pirunpaskaa, mer’ajoa, kenkirajoja, katajan-, kuusen- ja petäjänhavuja, kesunkantoa. Tervalla tehdään risti pirttiin oven kamanaan; ulkopuolelle sintshin taikka pirtinoven kamanaan maalataan tervalla hevosen kuva ja mies hevosen selkään pyssyineen ja miekkoineen, keihäineen. Se on siinä vartioimassa pahoja pirttiin pääsemästä.

Mutta jos tauti on taloon ennättänyt eikä ala pois hankkiutua, lakaistaan pirtin lattia, pyyhitään kaikki paikat ja rikat lennätetään pellolle, poltetaan tervarättien mukana ja manataan:

“Mäne tuonne tulen tuimasen sekah, pahan vallan valkieh! Kun olet tuulin tullun, ni tuulih ni mäne! Onnakko sie tähän taloh tulit ikuisilla istuimilla, polvisilla portahilla? Mäne huuten helvettih, parkuon pahah moah! Mäne, konna, kotih, ilkie, isäntihis, paha, maillas pakene!”

Useasti on jo sairaalla itsellä “tojistus” sydämessään, että tauti on jumalan tauti. Mutta ei sentään aina. Silloin on turvauduttava tietäjiin, joita on aina joku joka kylässä. Tietäjät arvottelevat, onko tauti peästämätön jumalan tauti, vai peässettäävä panentatauti. Arvoitteleminen tapahtuu siten, että katsotaan viinapikariin taikka teevadille kaadettuun elohopeaan taikka kaadellaan vettä astiasta toiseen ja siitä tutkitaan.

Mutta tietäjä ei saa aina selville panentataudin oikeaa syytä ja syntyä. Silloin luettelee hän kaikki mahdolliset tuskien synnyt:

“Mist’ on pulmat puuttun, taikiet tapahtun: kivestäkö, kannostako, vaiko vatturauniosta vaiko kuollehen kojista eli männehen majasta, satalauvan lappiosta? Vaiko lummehkorjuhun kojista, vesihiien hinkalosta, limaparran liepiestä? Elikkä onko tuska tuulin tullun, eli onko kiihtyn kiroista poahtun pahoista sanoista?”

Sen jälkeen manaa tietäjä pahat takaisin lähtöpaikkoihinsa.

Taudit ja sairaudet saattavat siis hinkautua neljältä eri suunnalta: maasta, kalmasta, vedestä ja kiroista, siis kaikkialta, missä ihminen joutuu liikkumaan: nurmilta, pelloilta, vesiltä, rannoilta, metsistä, hetteistä, vuorisia, vaaroista, kiviraunioista, kalmistoista, jopa ilmasta ja tuulistakin, puhumattakaan siitä, että pahat ihmiset voivat nostaa kontion, käärmeen, sammakon, sisiliskon, herhiläisen, “ampujaisen”, hammasmadon, raudan, tulen, veden, puun, kiven, pakkasen ihmistä vihaamaan ja vahingoittamaan. Mitkään näin saadut taudit eivät ole Jumalan sallimia sairauksia, vaan ne ovat kaikki poikentoimisia kipuja. Jos ihminen pölästyy, säikähtää, jotakuta laikka jossakin paikassa, on hinkautuminen herkempi ja niin saatu tauti pahempi. Mutta pitää aina säikähdettyään, kun pelkää hinkautumista, katsahtaa vasemman olan yli sylkäistä ja sanoa:

“Muissan mie tämän paikan, ta i tämän päivän.”

Varsinkin meltoluontoiseen ihmiseen, joka on hyvin pelokas, tarttuu kaikki helposti, mutta jäykkäluontoiseen, joka ei niinkään pelkää, eivät niin helposti pahat tartu.

Maasta voi saada hinkautuman monella tavalla. Pellosta esim, saattaa paneutua maahinen, moahini. Sitä manataan:

    “Moan tyttikö olet, vai mannun tytti,
    pihan tyttikö olet, vai pellon tytti?”

Vetisestä paikasta, savikosta, likarapakosta, hetteestä taikka kaivosta saattaa tarttua vesimoahini, jonka synty on

    “Vesihiitto Väinön poika,
    syöviitto Kalevan poika.”

Kuivilta mailta taas takeltuu kuivamoahini, minkä eno on.

“akka manteren alani, poika pellon pohjimmaini.”

Vielä kylystäkin voi maahinen, kylymoahini, hinkautua. Sen emo on

“rupi-tyttö. ruskie neiti”.

Kylyn vesikaukalosta, johon kuumennuskiviä on laskettu, taikka lautasien rikoista se tarttuu ja rökähyttää ihon tuville.

Metsä saattaa hinkautua, jos siellä ollessa pelästyy jotain, samoin myös, jos säikähtää nähdessään karhun repimän lehmän taikka metsästäjäin tuoman karhun, linnun, jäniksen tai muun metsänelävän. Siitä voi metshännenä tarttua ja vaivata varsinkin yöllä. Se on

“Mielikki metosen tyttö, salakoaren vaimo kaunis”,

joka käy vaivaamaan. Sen kivuista päästetään siten, että valetaan vedellä, joka on kolmesti kiehutettu — pitää kiehuttaa kolme kertaa, sillä metshänemä on äkäisin haltia —, ja vesi viedään metsään kolmen tapionkannon juurelle. [Tapionkannoksi sanotaan tuoreen puun juuresta kohoavaa n. parin korttelin korkuista tuoretta kantoa.] Metsä saattaa myös hinkautua metsäpirtistä yhdessä maahisen ja veden kanssa.

Toisinaan on myös moanpaikka semmoinen, ettei se suvaitse asujaa. Siinä voi eläjä tulla kipeäksi: rupeaa vähitellen nuurumaan ja nuurumaan, ei maistu ruoka, ei tiedä, mikä lienee vaivana. Moanemäntä ja moanhaltie on toisin paikoin niin “tshippus”, juonikko ja helposti sydäntyvä. Silloin pitää maan-emäntää tervehyttää:

“Terveh moa, terveh manto, terveh piha, terveh pelto, terveh tervehyttäjälle!”

Kalma taas tarttuu, kun pelästyy kuollutta taikka sellaista, mikä on jossakin yhteydessä kuolleen kanssa, esim, arkunlastuja ja kuolleen vaatteita. Voipa se myös tarttua, jos kuulee äkkiä kuolinsanoman. Samoin hinkautuu kalma helposti kalmistosta, jopa siitäkin, että menee kalmiston kyljitse ristimättä silmiänsä. Vesikalman saa, kun pelästyy kuolleen vaatteita rannassa pestäessä, ja ristimättömänä kuolleesta lapsesta voi tarttua ristimätön kalma. Kalmasta päästettäessä valellaan vedellä ja vesi viedään kalmistoon.

Vedestä voi helposti saada hinkautuman, jopa siitäkin, että kuvahaistaan katselee joko kasvojaan pestessä laikka juodessa tai muuten vettä silmätessä. Vesillä liikkuessa, kalalla käydessä, voi kaikkein helpommin saada tartunnan. Vesiltä muuten on hinkautuminen herkempi kuin mistään muualta, sillä vejenemä ja vetehini ovat hyvin kärkkäitä tartuttamaan ja toteuttamaan kaikenlaisia kiroja, joita on vesillä lausuttu. Kun vesillä noidutaan, on teko niin voimakas, että noiduttu tulee hulluksi. Kiroihin tarttuu näet silloin sekä vesi että metsä. Niistä kiroista ei siksi kykenekään ken tahansa päästämään. Pitää olla tietäjillä

“tulini turkki ta tulini tupa” sekä “valta vanhemmista, lupa luonnon tyttäristä”,

ennenkuin kykenee näiden pahojen päälle nousemaan. Jos heikkoluontoinen yrittelee päästää, voi saada pahat itseensä. Eikä niitä saata päästääkään juuri muuhun kuin umpilampiin tai hetteeseen. Sillä

“Umpilammen lainehet, heravat hettiet, miss’ on voije voimallisin, kasse kaikkien paras.”

Pitää vain olla semmoinen umpilampi, johon ei ole ennen päästetty, ei monta ainakaan. Sillä vain kolme voidaan samaan umpilampeen päästää. [Umpilammen vettä ei saakaan juoda, eikä sen kaloja syödä; niistä tarttuvat lampeen viedyt kirot.]

Helpommat vesiltä saadut kivut voidaan parantaa siten, että pannaan lahjat veteen ja prostiuvutaan järven rannalla, mistä tauti on tarttunut:

“Meren Ahti armollini, prosti milma, kun lienen pahoin loatin, siun koissa käyvessäin! Ota pois omat hyväs, anna pois omat pahani!”

Kiroista voi vielä saada tartunnan, jos kuuntelee, kun toiset ihmiset riitelevät ja kiroilevat. Kesäisenä aikana varsinkin ovat kirot herkkiä tarttumaan, erittäinkin rieskahenkiseen, herkkäluontoiseen ihmiseen. Riitelijöihin eivät toistensa kirot tartu, siinä kun kumpainenkin on luonnon nojassa, vihoissaan, vaan kirot kirpoutuvat ilmaan ja siitä iskeytyvät syyttömään kuuntelijaan. Ne saattavat uhrinsa kovin heikoksi, rankaisevat kaikki jäsenet ja tekevät elämän tukalaksi, kuin olisi “moa peällä”. Varsinkin juuri siihen aikaan vuorokautta, jolloin kirot ovat tarttuneet, on sairaalla vaikea olla. Kiroja manaavat tietäjät

“Turjan koskehen kovahan, pyhän virran pyörtiehen, kunne puut tyvin mänöö, latvoin lakkapeät petäjät”,

ja vievät sairaan koskeen vesikivelle kolmen puun lehvistä tehdyllä vastalla kylvetettäväksi.

Hyvin helposti saattavat kirot iskeytyä tuulista ja tuuliaisnenistä. Varsinkin tuuliaisnenissä kaikenlaiset vintiet, strelat, nenät ja noijannuolet sekä pahan rahvaan pakinat kulkea vihkaisevat, vieläpä tietäjien tuuleen työntämät tuskat, joita on manattu:

“Mäne tuulen tuuviteltavaksi, vilun ilman vietäväksi, ahavan ajeltavaksi!”

Siksi pitääkin tuulispään kohti yllätellessä hosua jollakin teräastalalla vastaan ja sanoa:

“Ei kohti, ei kohti! Mäne sinne, kunne ollet työnnön työntöihini ta pannen palkkalaini!”

Mutta paitsi maasta ja vedestä, kalmasta ja kiroista voi vielä saada hinkautuman itse jumalistakin, kun niitä välinpitämättömästi kohtelee, sekä oman että toisen kylän jumalista taikka oman pirtin pyhänkuvista. Näin on laita, jos esim, ei risti silmiään jumalien ohi käydessään taikka jättää pyhänkuvan kylmään huoneeseen. Lapsivaimo saa jumalista vian, jos menee kirkkoon ennenkuin on kulunut kuusi viikkoa synnytyksestä. Jos tauti on jumalista hinkautunut, tietää sen siitä, että näkee unissa olevansa hevosen hätyytettävänä. Minkä kylän jumalista tauti on tarttunut, sen kylän hevosen näkee, ja sen kylän jumalia on sitten mentävä lepyttämään. Hinkautuneet jumalat lepytetään siten, että ostetaan tuohukset pyhänkuville, ristitään silmiä ja kumarrellaan ja viedään kirkkoon tai tshässöynään lahjoja, esim, parimetrinen “siitshainen”, aivinainen pelenävoate.

Jumalista hinkautunut kipu alkaa vaivata puoliyöstä lähtien ja kestää huomeneen ja puolipäivään saakka. Mutta puoleltapäivin se rupeaa helpottamaan. Kalmasta tarttunut tuska rupeaa rasittamaan iltapäivällä ja pitää kovilla puoliyöhön asti, jonka jälkeen se alkaa lieventyä. Samoina aikoina ovat myöskin maasta, vedestä ja kiroista saadut tuskat kovimmillaan. Päivä on nimittäin jumalien aika, yö kalmalaisten.

Mutta pahimpia pahan rahvaan panemia tauteja ovat rikkiet, oikein vartavasten kitumiseksi ja kuolemaksikin laaditut panokset. Jos on rikkeitä — kalmanmultia, kuolleen peukaloa tai muuta kuolleelle kuulunutta — saatu jollekulle syötetyksi, niin on hän ehdottomasti manalle pantu. Ja siitä ei ole päästäjää. Ei ole sitä tietäjää, ei Tuli-Lapillakaan käynyttä, joka voisi manalle pannun parantaa. Koetetaan kyllä kaikenlaisia kylvetyksiä, valeluja ja pesemisiä, mutta kun ei mikään auta, niin siitä arvataan, että manalle on pantu.

Pahat ihmiset koettavat rikkeiksi varastaa vahingoitettavasta itsestään joko hiuksia taikka tilkkusen alusvaatetta, mihin on omistajan hikeä hieroutunut. Kun panee nämä muurahaiskekoon, kitujaan puuhun, yksikantaiseen pihlajaan, koskeen tai meltoon veteen (esim, järveen), rupeaa niiden omistaja sairastamaan, kovimmin, jos rikkeet on viety kituliaaseen puuhun taikka koskeen. Eikä sairas pääse vaivoistaan ennenkuin rikkeet on poistettu niiden kätköpaikasta.

2. HENGENLÄHTÖ JA LAUDALLELAITTO.

Hengenlähtö on kovin tärkeä tapahtuma. Kun tiedetään, että joku on lähtemäisilläh, että hänellä jo on

    “suussa surman suitset,
    kaklassa manalan kahlis”,

kokoonnutaan kaikin joukoin naapureista kuolintaloon. Pirtit, eteisetkin, ovat täytenään rahvasta odottamassa suurta hetkeä.

Onnellinen se kuolija, jolle lähdön hetki sattuu rostuon (joulun) ja vierissän (loppiaisen) välillä. Silloin ovat tsharstvan (taivaan) ovet ja roajun (paratiisin) veräjät selällään, silloin ei kuollutta oaluun (helvettiin) viedä. Myös roatintshojen [juhla n. viikkoa jälkeen pääsiäisen] keskellä kuolija pääsee taivaaseen, samoin uudella kuulla pois mennyt. Myös veteen hukkunut viedään taivaan iloihin, sillä hänellä on ollut “puhas kuolema”. Mutta sille onnettomalle, ken kuolee kuuttomalla ajalla, ei “tsharstvoa” näytetä. Jos taas kuolinhetkellä sattuu kova sadeilma ja tuima tuuli, on se hyväksi, sillä tuuli kiidättää henkeä taivaaseen ja sade kattaa jäljet.

Muuten sairas, joka on kauan aikaa kitunut, useinkin kuolee samalla aikaa kuuta, jona on syntynytkin, jopa samalla vuorokauden hetkelläkin. Esim, jonakin iltapäivänä alakuulla syntynyt myös kuolee jonakin alakuun iltapäivänä.

Kuolinhetken lähestyessä nostetaan sairas kuolentarikoille lattialle, peränurkkaan, perälautshan [peräpenkki] eteen, pöydän ja sivulautshan välille. Jos pirtti on pieni, siirretään pöytää vähän syrjemmäksi. Olkia pannaan alustaksi, olille joku huonohko lakana sekä päänalaiseksi heinävärtshi (heinäsäkki). Sulkaperinöitä (höyhenpolstereja) ja sulkapoluskoita (höyhentyynyjä) ei panna kuolijan alle, sillä lähtevä henki voi peitteliytyä höyheniin, ja silloin on kuolema vaikeampi. Kuolinsijan yläpuolella nurkassa on pyhänkuvilla paikkansa. Siksi sanotaankin kuolijasta: “Niin on jo huono, jotta rikoilla on kuolentaa vailla, oprasojen alla”.

Kun kuolija alkaa katsella “päähänsä päin”, silloin ovat hänen noutajansa jo saapuneet. Toiset kuolijat näkevätkin noutajansa ja mainitsevat niitä nimeltäänkin, jotta “tuoss’ on taatto, tuossa setä”. Pääpohjissa perälautshalla istuvat Tuonen ukot, jotkut peräorrellakin [orsi pirtin perässä poikki tuvan] sekä loavusniekalla [lautaset seinäin vierillä ikkunain yläpuolella] peräseinän vieressä. Sentähden ei kuoleman saapuessa — eikä muulloinkaan — saa kukaan istua perälautshalla kuolijan pääpohjissa. Mutta jalkapuolesta saapuu surma vasemmasta kantapäästä, ja viikatteellaan leikkaa elämänlangan. Siksi ei hengen lähtiessä saa olla jalkopuolessakaan, vaan istutaan tai seisotaan sivuilla molemmin puolin.

[Surma ajaa viikatteineen harmaalla hevosella ja on hyvin laiha, koska elää syömättä. Sanotaankin:

    “Surma syömättä elää,
    sekin päitä tappeloo.”]

Mutta jos kuolija on kauan aikaa kitunut huonona, ja luullaan, että henki on karkautunut, josta syystä ei pääse kuolemaan, pannaan lattialle olkien alle pari hyvin kulunutta viikatetta tai sirppiä ristiin. Sitten mennään ulos ja heitetään kirves pirtin otsapuolesta yli koko rakennuksen sekä sen jälkeen sivuittain yli pirtin, niin että heitot muodostavat ristin. Vielä otetaan pitkä seiväs, jolla lomahutellaan pirtin kattolautoja. Kolmea vesikaton lautaa kohotetaan kolmasti pyhäsnurkan kohdalla. Toisinaan taas kiivetään katolle ja taotaan kirveellä kattolautoja. Nämä temput vaikuttavat sen, että kituja kuolee nopeampaan. Jos kuolija on lapsi, joka tekee kauan kuolemaa, ei elä, ei kuole, etsitään kolmesta rajapientareesta heinää ja pannaan lapsen tilan alle. Kun sairas on siinä levännyt kolme vuorokautta, paranee hän tai kuolee.

Kuolinhetkellä pitää kaikkien olla aivan ääneti, ei saa pakista eikä ovissa kolata. Siitäkin voi henki karkautua. Juuri ennen hengen heittymistä avataan ovi tai ikkuna taikka reppänä, jotta hengellä olisi huokeampi lähtö. Jos ei mitään reikää olisi auki, veisi henki lähtiessään pirtin peräseinän kerallaan. Peitto otetaan myös pois päältä, sillä lähtevä henki voisi peitteliytyä katteen alle, varsinkin jos se on villainen ja kirjava vaippa.

Toisilla kuolijoilla on hengenlähtö kovin vaikea, tällaisesta sanotaan, että hän on ollut reähkähinen eläjä ja hänelle siinä juuri näytetään kaikki pahat työt, mitä hän on tehnyt, seka osoitetaan se sija, minne hän on joutumassa. Vieläpä kuolija saa siinä pahoista teoistaan kärsiä siten, että esim, heinäinvaras saa kuolinhetkellään syödä varastamansa heinät. Mutta jos kuolija on rauhallinen ja tuskaton, on hänellä hyvä sija tiedossa.

Eläessä keskenjääneet työt ovat kuolinhetkellä haittana. Kuolija voi ajatella ja kiusautua siitä, että “nekin jäivät kesken”. Siksipä käsillä olevat keskeneräiset teelmät on ennen kuolinhetkeä poltettava, jotta sairas saisi rauhassa täältä erota. Mutta jo terveenä, eläessä, on jokaisen muistettava, ettei saa heittää mitään työtä vajanaiseksi. eipä mitään asian kertomistakaan pohjilleen puhumatta, se kun jää muuten kuolinhetkelle hengen painoksi.

Mitään kerrattua ja umpeen solmittua ei kuoleman tapahtuessa saa olla kuolijan päällä. Solmut avataan ja kaklaristi ripustetaan yksinkertaiseen rihmaan, samoin vyölle sidotaan yksisäikeinen rihmavyö. Kaikkoava henki saattaisi helposti rihman kierroksiin tai solmuihin kätkeliytyä.

Kuolinvuoteen vieressä itkeminen tekee myös hengenlähdön vaikeaksi. Silloin ei pitäisi kyyneleenkään tipahtaa. Kyyneleet kirpoavat näet kuolinhetkellä tulikipunoina kuolijan iholle, ja kuta enemmän itketään, sitä vaikeampi on kuolevalle. Lapsen tehdessä loppua eivät vanhemmat saa olla saapuvilla, lapsen hengenlähtö on vaikeampi, kun hän näkee siinä isänsä ja äitinsä. Samasta syystä eivät lapset saa olla vanhempainsa loppua katsomassa.

Vaikein on kaikenlaatuisia pahoja aikaansaaneiden noitien, tietäjien ja velhojen kuolema. Niinpä muuankin Vuonnisen tietäjä-ukko, Ontro-vainaja, oli kiroillen ilmoittanut kohta kuolevansa. Sitten oli ukko kaatunut lattialle ja siinä itsekseen kiroillen kuollut. Ja Hämeenkylässä oli toisen tietäjän, Visan Miihkalin, tehdessä kuolemaa koko rakennus roskahdellut ja hevoset hyppineet tanhuassa ja lehmät reuhtoneet läävässä. Roskumista oli jatkunut siksi kunnes ukon sisarenpoika, Huotari-tietäjä, oli halteutunut, ottanut kirveen ja ajanut pahat pois.

Jos hengenlähtö tapahtuu yöllä, herätetään, nossatetahylähäksi, kaikki talon eläjät, lapsetkin, samoin toisissa pirteissä ja aitoissa makaajat. Naapuritkin kehoittavat: “tuokaa sana, kun rupee kuolemaan!” Kuolijan henki heittäytyy niin nukkujan päälle ja painaa, että on vaikea olla. Voi käydä niinkin, ettei nukkuja enää herääkään unestaan, vaan kuolee siihen, nukkuu iäksi.

Kohta kun kuolija on huokaissut viimeisen henkäyksensä, lasketaan hänen suunsa peitoksi ripakko, valkea vaatepalanen, jopa hyvin kiireesti, ettei toispuolehini, paholainen, ehtisi pujahtaa kuolleen sisään, Sillä jos näin kävisi, alkaisi vainaja liikkua ja hänestä tulisi manalaini, jota ei saisi pysymään haudassakaan. Sieltäkin se nousisi pahojaan tekemään ja häiritsemään. Ripakko on suun peittona aina siihen saakka, kunnes kuollut lasketaan hautaan. Kohta kuoleman tapahduttua toimitetaan myös koalimini (pyhän savun suitsuttaminen). Pannaan loatanaa (suitsutuspihkaa) koalelitshaan (suitsutusastiaan) ja sen suitsuttaessa pyhää savua jokainen omainen ja sukulainen ja tuttava vuoron perään koatii sillä vainajan pään ja rinnan kohdalla lukien rukouksia.

Kuolinsijalta siirretään vainaja vähän alemmaksi ovipuoleen lattialle tuoduille puhtaille oljille, pesurikoille. Siinä kaksi tai kolmekin pesijää hänet puhdistaa tämänilmaisista lioista. Yksi valaa vettä kauhalla, toinen pesee muilalla (saippualla) ja rätillä tai vastalla, kolmas on apumiehenä liikuttelemassa pestävää. Likaisena ei kuollutta saa haudata. Sillä millaisena vainaja täältä lähetetään tuonelaan, semmoisena pitää hänen siellä esiintyä. Jos pannaan matkaan likaisissa vaatteissa ja pesemättä, otetaan hänet siellä semmoisena vastaan ja pannaan seisomaan pohjoisveräjän korvaan, mikä on emäpohjoista kohti tuonelassa, ja siinä seisotetaan kunnes puhdistuu ja vaikenee. Jos vainajalla on tummaa vaatetta päällä, niin saa seisoa siksi kunnes ilma valkaisee.

Pesijöinä käytetään vanhoja ihmisiä, miehet pesevät miehiä, naiset naisia. Näitä samoja rohkealuontoisia henkilöitä käydään aina kyläkunnasta noutamassa heti, kun kuolema on tapahtunut. [Vuonnisessa on vanhoja ruumiinpesijä-naisia: Jarassiman leski, Triihvon leski ja Petrin leski, sekä miehiä: Soavan Iivana, yli 80-vuotias haudankaivaja. Iivana Lehtonen ja Jyrki-pokoiniekka ovat jo kuolleet.] Mutta jos vainaja jo eläessään on pyytänyt jotakuta tuttavaansa ruumiinsa pesijäksi, on pyydetyn se sitten myös tehtävä. Monet henkilöt ovat niin heikkoluontoisia, etteivät uskalla ryhtyä kuollutta käsittelemään, varajavat “pölästymistä” ja kalman tartuntaa. Peseminen toimitetaan ennenkuin ruumis ehtii jäykistyä, jotta se paremmin sujuu suoraksi ja paremmin saadaan vaatteet päälle pujotelluksi. Jalat ja kädet sidotaan, jotta ne jäykistyisivät asemiinsa, mutta sitten arkkuun asetettaessa ne jälleen päästetään irti. Kolme henkilöä pitäisi ihmisen “pessä ilmah, kolme kalmah”, sitten hänen olisi helppo päästä Tuonelanjoen poikki. Ne pestyt ovat nimittäin pesijäänsä auttamassa vaikealla jokimatkalla.

Kuollutta pestäessä itketään pesuvirttä. Sanalta eli eäneltä itketään eikä kyyneleltä. Omaiset itkevät, jos osannevat ja kykenevät. Jos esim. isä-vainajaa pestään, valittelee tytär:

    “Valkoalkoa valkeijen valtajoutshenuisien vallallisiks valkie
    hyväseni, jotta ei valkuolentasien vaivasissa valkeijen ilmojen
    peältä vallan puutuis valkeih syntysih.

    Kaunisselkoa kaunehien karjalintusien kajollisiks kaunis hyväseni,
    jotta ei likojen kaihosissa koaloaltais kaunehien ilmojen peältä
    kaunehih syntysih.

Eikö valkie hyväseni vallan ensimäisinä kevätvarreksuisina valkiena valtajoutshenuisena vallan koalelis vallan ensimäisih valvatusvanapaikkasih. Mie hotj, vaimala vartuoni, niistä hänen valkehuisie vallan silmittelisin.

    Niin jäin, vaimala vartuoni, vallan armottomiks valkeijen ilmojen
    peällä vallaiksentelomah, kun valkie Spoassusen valkien hyväseni
    valkevuot vaivutteli peällä valkeijen ilmasien.

    Eikö armas hyväseni armahina aunaotuksina aijan koalelis aijan
    ensimäisinä kevätarveksuisina, kun annahan Spoassusen aunaotuksiset
    alta armahien ilmasien aijan koaleloo.

    Mie kun, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä armottomina aijan
    koalelen, mie aunaotus-artteliloista armahan hyväseni armahuisie
    aijan silmittelen, hotj niillä aikasin kevät-arveksuisina.
    Toivelisin, jotta armahan hyväseni armahuot aijan koaleli näillä
    puolin armahie ilmasie.

    Voi, sukie hyväseni, suimun ensimäisinä kevätsulasina suoreina
    somerolintusina suimun koalella suimun ensimäisih sulapaikkasih.
    Mie, surento vartuoni, hotj niistä siun sulavuisies suimun
    silmittelisin, hotj niillä aikasin kuin jäin aivan armottomiks
    sukeijen ilmojen peällä suimun koalelomah.

Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun seätelijäisie surennolla vartuollani sukeijen ilmasien peällä, kun sukie Spoassusen’ sukien hyväseni sulavuot sukeijen ilmojen peältä suimun puuvuttel’.

    Aivan anhiittomiks armas Spoassusen’ armahan hyväseni armahuot
    aijan puuvutteli peältä armahien ilmasien.

    Aivan jäin armottomiks, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä
    aijan koalelomah.

    Ei ole ainusienkana armahien sanasien asettelijaisie ankehella
    vartuollani, kuihe loatusie alkanen, ankeh vartuoni, armahien
    ilmasien peällä assuksentelomah.

    Niin tuusitteloo turtivolla vartuollani näinä päivätuomeksuisina.
    Kuihe loatusie alkanen tuvehien ilmojen peällä tunnon koalella,
    kun jäin tunnon armottomiks?

    Ei ole onehella vartuollani opastelijaisie orheijen ilmojen peällä
    oloaikasenani, kun orhie hyväseni orheijen sanasien kera opasteli
    orheijen ilmojen peällä oloaikasenah onehta varruttani kaiken
    oimullisih hyvih oppisih.

    Mairis hyväseni manun ensimäisiks manun aikusina
    huomenesmalitvuisina mairehien malitvusanasien kera manun
    ylennytteli malkivoa varruttani ta omilla manu-työhysillä
    manun asetteli.

Kuihe loatusie alkanen nyt, malkivo vartuoni, manun aivosina huomenesmalitvuisina mairehilta makuusijasilta manun yletä, kun ei ole mairesta hyvästäni manun ylennyttelömäs eikä omilla manutyöhysilläh manun loajittelomas.

Aivan jäin, oneh vartuoni, oksilla istujien orpolintusien oimullisiks orheijen ilmojen peällä oimun koalelomah.”

* * * * *

    Peskää valkeiden valtajoutsenien kaltaiseksi armas taattoseni,
    jotta ei puhdistamisen puutteessa näiltä kirkkailta ilmoilta aivan
    joutuisi tulevaan elämään.

    Kaunistelkaa kauniiden parvilintusien (pulmusien) kaltaiseksi
    kaunis taattoseni, ettei likojen mielipahoissa saatettaisi
    näiltä kauniilta ilmoilta tuleviin kauniisiin olosijoihin.

    Eikö valkea taattoseni vallan ensimäisinä kevätkoittoina valkeana
    valtajoutsenena saapuisi ehon ensimäisiin sulapaikkoihin. Minä
    silloin, kurja raukka, sieltä hänen kauneuttaan katselisin.

    Niin jäin, kurja raukka, aivan orpona näillä ilmoilla oleskelemaan,
    kun valkea Vapahtajani valkean taattoni kasvot kadotteli näiltä
    valkeilta ilmoilta.

    Eikö armas taattoseni armaina untuvalintusina lentäisi aivan ensi
    kevätaikasina, kun armaan Vapahtajan untuvalintuset kerran saapuvat
    alta armaiden ilmojen.

    Minä kun, kurja raukka, näillä ilmoilla orpona oleskelen, minä
    untuvalintu-joukkueista armaan taattoseni armasta olentoa
    katselisin, silloin kevätaikasina. Luulisin, että armaan taattoseni
    armas olento taas saapui näille armaille ilmoille.

Voi, lempeä taattoseni, ihan ensimäisillä kevätsulilla soreina somerolintusina saapua aivan ensimmäisiin sulapaikkoihin. Minä, osaton olento, silloin niistä sinun kauneuttasi katselisin, aivan niinä aikoina, kun jäin aivan orpona näillä ilmoilla oleskelemaan.

Ei ole yhden ainoankaan hyvän sanan sanojaa osattomalla raukalla näillä ilmoilla, kun hyvä Vapahtajani hyvän taattoseni olennon näiltä hyviltä ilmoilta kadotteli.

    Aivan yhdettömiin armas Vapahtajani armaan taattoseni armaudet
    kadotteli näiltä armailta ilmoilta.

    Aivan jäin orpona, kurja raukka, armailla ilmoilla kuljeskelemaan.
    Ei ole ainoankaan armaan sanan antajaa kurjalla raukalla, millä
    tavalla alkaisin, kurja raukka, näillä armailla ilmoilla oleskella.

    Niin tuskaiselta tuntuu kurjasta raukasta näinä aikoina. Millä
    tavoin alkanen näillä ilmoilla eleskellä, kun jäin aivan orvoksi?

    Ei ole orpo-raukalla enää neuvonantajaa näillä ilmoilla, kun
    lempeä taattoseni hyvillä sanoilla opetti näillä hyvillä ilmoilla
    oleskellessaan minulle raukalle kaikenkaltaisia hyviä oppeja.

    Armas taattoseni aina ensimäisenä aikaisina aamurukous-hetkinä
    lempeillä rukoussanoilla herätteli minua raukkaa ja omiin töihinsä
    sääteli.

    Millä lailla alkanen nyt, minä raukka, aikaisina aamurukous-hetkinä
    maireilta makuusijoiltani kohota, kun ei ole lempeää taattoani
    herättämässä eikä omiin töihinsä säätelemässä?

    Aivan jäin, orpo raukka, oksilla istuvien orpolintusien kaltaisena
    näillä hyvillä ilmoilla oleskelemaan.

Mies-vainajaa pestäessä itkee vaimo: [Edellinen itku on “vanhempaa sananpolvesta”, tämä on nuorempaa, nykyaikaisia Anni Lehtosen “omaa itkua”].

    “Minne varoin valkuoletta voimalan vartuoni vallan kohtalahista
    [vallan kohtal. tarkoittaa miestä], kun varsisijasien
    [makuutilojen] peällä valkoaletta?

    Niin alkoa vaimalaisikseni [mielipahoikseni] vallan loajittautuo,
    kun ei ole varsisijojen peällä valkoaltu kuillana aikasin näihe
    loatusie.

Niin ouvoilta osutteloo näijen oimulliset olkisijaset [pesentärikat], kun on outojen olkisijasien peällä oimun loajiteltu otsostuitavaisiks [pestäväksi], kun ei ole koko orhiessa ikäsessäni näihe loatusie otsostuiksenneltu.

    Onnakko [kenties] orhie Spoassusen’ on orheijen ilmojen peältä
    oimun puuvutellun onehen vartuoni oimun kohtalahisen sulat
    omuot [lämpöisen olennon].

    Voikoa kaunissella kaunehien karjalintusien kajollisiks kajon
    kohtalahisen kasvopuoluot. Eikö kajon ensimäisinä kevätkaunehuisina
    kajon koalelis alla kaunehien ilmasien kajollisina karjalintusina.

Mie, kaiho vartuoni, kajon pikkaraisien kahenloatusien kannettuisieni [‘kajon pikkaraisien kahenloatusien kannettuisieni’ = lapsieni, sekä poikien että tyttöjen] kera niistä hänen kallehuisie kajon silmiltelisin.”

Pikku tyttöä pestäessä itkee äiti:

“Mintäh valkoalet, valkieni sorsaseni [Valkie sorsa tark. pesijää. Lasta pesee vain yksi henkilö], miun vallan hulluista [aivan pientä] vaklonimyön [neitosen] alkuista voalimaistani [= lastani], valkeijen ilmojen malttelematonta? [ei vielä osaa puhua, eikä mitään tehdä.]

Mie toivelen [luulen], kurja vartuoni, jotta, kuulu sorsaseni, miun kujin hullusella kuklanimyöllä [neitosella] kuvoamaisellani [kuvoamaisellani = lapselleni] lapsien kumma kukkasie [kummia leikkikaluja] kujin loajittelet.

Onnakko miun kujin helppoista [aivan pientä] kuklanimy(ö)ttä kuvoamaistatani kuulu syntysih varoin [Tuonelaan varoin] kujin loajitteletta?

Voi, miun kuklanimyöt kuvoamaiseni, kuulu ilmojen malttelematoin, kuulu hyväseh kuuritshaikkunoijen [kuuritsha = katonharjalla piipottava koristettu harjahirren naula] peällä kujin pikkaraisiks kummalintusiks [oudoiksi, monennäköisiksi, kauniiksi lintusiksi] kujin koetella kujertelomah lapsien kummakielysillä [oudoilla kielillä].

Mie toivelen, jotta miun kujin hulluni kuklanimyöt kuvoamaiseni kujin koaleli kujertelomah kuulu hyväseh kuuritshaikkunoijen peällä.

Mie niistä kuvoamaiseni kuminakielysie kuuloistelen [kuuntelen], kun kaksien kuuluhyväsies kujin assuntasijasissa [vanhempien asunnossa, kodissa] kuuritshaikkunoijen korvasissa [vierillä] kujin loajittelen jos min kujillisie [laatuisia] kujin avotyöhysie [töitä].

Niin kun kuvoamaiseni kujerteloo lapsien kummakielysillä, mie niih kurjasieni [suuret mielipahani] kujin alentolen [poistan, lasken, unhotan] niillä aikasin, kurja vartuoni, kun niitä kuuloistelen.

Voi, innon pieni impimarja [neitonen] itvomaiseni [lapseni] ilmauvuksennella ihaloista syntysistä [kauniista synnyistä, Tuonelasta] innon pieninä ilman lintusina iluolemah kaksien ihaloijen hyväsieh ilma-ikkunoijen [pirtin ikkunain] alla lapsien ilokielisillä.

Mie kun, inhu vartuoni, ihalan hyväses ilma-ikkunaisista innon silmittelen innon pientä impimarjoa itvomaistani lapsien ilokielisillä, mie niih inhusieni [suuret mielipahani] ta innon suurie ikäväisieni innon alentelen [poistan, lasken, unhotan]. Kun impimarja itvomaiseni innon helpposeh ilokielisie ihaloina ilman lintusina iluoloo ihalan hyväses iltapihasilla ta ilma-ikkunoijen alla.”

Mutta täysikasvuisena kuolleelle pojalle itkee äiti:

“Min vakallisia varsityöhysie valmisteletta näinä päivävarreksuisina?

Miun valivoihoista [tarkoitetaan poikaa] täysivartista [täysikasvuista] voalimaistani kuin että ole näihe loatusie koko voalimaiseni vallan ylenentäaikasena [kasvuaikana] valkoallun, ettekä valmistellun.

Itse on miun valivokasvoni [kauniskasvuinen] voalimaiseni valkoallun valivopuoluot [kasvot] omilla valivokätysilläh.

Minne varoin oimun kohtalahisen oimulliset miun omena-ihoista ottamaistani otshostuiksenteletta näinä päiväoprennaisina [päiväaikoina], kuin että ole näihe loatusie koko ottamaiseni ortunta-aikasena [kasvanta-aikana] otshostuiksennellun?

Otshostuiksentelettako ottamaistani yksih omenapolkkasih [poikajoukoissa] oimun koalelomah? Kun on ottamaiseni oimun ylenentäaikaisina yksissä omenaopossaisissa [poikajoukoissa] oimun koalellun.

    Vai valmistelettako vallan kohtalahisen vallalliset voalijaiset
    miun täysivartista voalimaistani yksih valivovatoatkaisih
    [poikajoukkoihin (ven. vataga = joukkio)] vallaiksentelomah.

    Niin alkoa äijiksi vaimalaisikseni vallan loajittautuo vaimalolla
    vartuollani. Onnakko näihe loatusie miun täysivartista
    voalimoistani valkeih syntysih valmisteletta ta valkuoletta?

Valkoalkoat miun täysikasvoni [täysikasvuinen] voalimaiseni valivokuitriset [kauniit kutrit] valkeijen voahtimuilasien [vaahtisaippuain] keralla, jotta ei valkuolentasien vaivasissa valkeih syntysih vallan koalateltais.

Vet [kyllä] se lienöy vaimalolla vartuollani vallan suuret ikävien vaimalaiset voalimaistani, kun valkie Spoassusen’ vallan puuvuttel’ valkeih syntysih valkeijen ilmojen peältä.

Voi, ihalakasvoni [kauniskasvuinen] ikona [poika (ven. ikona = pyhimyksenkuva)] itvomaiseni, ilmauvuksennella ihaloista syntysistä ihaloina ilman lintusina ihaloijen ijoisvetysien [iloisten, kauniiden vesien] peällä iluolemah.

Kun ihalan Spoassusen’ ilman lintuset ilmauvuksenteloo innon ensimäisinä kevätihalmoisina iluolemah, niin mie toivelen, inhu vartuoni, jotta miun ikona itvomaiseni siellä iluoloo ihaloina ilman lintusina. Niin mie, inhu vartuoni, niitä vassen hotj innon suurimpie ikävieni alentelisin ta inhuja mielalasieni.

Voi, kultani [kultainen] omena kuvoamaiseni, kuulu syntysistä kujin koalella kukkahien [kaunisten] kuvasvetysien [kuvastimena loistavien vesien] peällä kultakielysies kujertelomah. Mie hotj, kurja vartuoni, niistä kuuloistelisin siun kukkahuisies, ta toivelen, kun kuulun Spoassusen kummalintuset kujerteloo: siellä miun kultani omena kuvoamaisenikin kujerteloo kummalintusina.

Kun on kuulu Spoassusen’ kuulu ilmojen peältä kujin puuvutellun miun kultasen omenan kuvoamaiseni, niistä on kaiken kuulu ikäseni piettävät kurjaset akkiloitavana kurjalla vartuollani.”

Heti pesemisen jälkeen puetaan ruumis kuolienvoatteisiin. Naispuolille pannaan päälle rätsinä [paita], pitkä laajaharteinen paidantapainen hame, kosto, sukat ja kengät jalkaan, kintahat käteen sekä lakki päähän. Rätsinä ja kosto tehtiin ennen kotikutoisesta valkeasta vaatteesta, yksipiisestä tai pellavahisesta, mutta nykyään ne ommellaan ostetusta pumpulivaatteesta, kisseistä. Miehille puetaan alusvaatteiksi rätsinä ja liinapuksut — ennen kotivaatetta ja näiden päälle täysi puku: liivit, puksut, lakit sekä sukat ja kengät jalkaan, kintaat käteen ja lakki päähän. Entiseen aikaan oli vielä tapana sekä miehille että naisille panna päälle pitkä valkea päähinevarusteinen viitta, soahvana taikka kukkeli, valkea päätä ja hartioita verhoava liinavaate, joita ennen käytettiin sääskien suojana. Niinpä vanhassa itkuvirressä valitetaan:

“Elköä soahvanavoattehuisitta soavista hyvästäni soavehih syntysih soarnan loajitelko näinä päiväsoalostisina, jotta ei soavista hyvästäni soavehissa syntysissä sammujen peähysissä soarnan silmiteltäis [ettei halveksittaisi].”

Kukkelia päähän asetettaessa itkettiin:

“Mintäh oletta kuulu hyväseni kukkelipeähisiks kujin loajitellun näinä päiväkuuroksuisina omissa kujin assuntasijasissah?

Niin kurjasikseni kujin loajittautuo, kun on kuulu hyväseni kukkelipeähysiks kujin loajiteltu kuurtosijasien [ruumisarkku, kuolinsija] peällä omissa kujin assuntasijasissah.”

Kuolijan vaatteita, paitaa, mekkoa ja liinapuksuja ommeltaessa ei saa panna lankaan solmua, sillä se voi toisessa elämässä tulla heille, ompelijalle, kun hän vasta kuolee, sekä vainajalle, esteeksi, minkä takia he eivät saa nähdä toisiaan. Ompeleminen on tehtävä yksinkertaisella rihmalla roslannan tavoin eli läpiluoheh, neula on aina pistettävä iestäpäin, ei takaapäin, joten ommel tulee yksinkertaista, helposti repeytyvää. Näin vaatteet toisessa elämässä menevät helposti rikki ja vainaja saa sijaan uudet. Siitä syystä ei ommelta myöskään päärmätä. Hampain ei saa ompelurihmaa katkaista, koska kalma voi tarttua hampaisiin. Eikä vaatetta saa ommeltaessa panna polven alle, sillä tulee “reähkä”, kun vaate siitä likautuu. Kuolijan kenkien pohjaan leikataan reikä, “halataan pohja”. Muuten vainaja ei niitä ikinä saisi kuluksi eikä näin ollen annettaisi uusia toisessa maailmassa. Samasta syystä myöskin pannaan vyöksi uumenille paidan ja mekon siteeksi sekä kaulaan rissinkoittanaksi [ristinnauha] vain yksinkertaista rihmaa, pellavasta taikka liinasta kehrättyä. Eikä sitä myöskään sidota umpisolmuun, vain vetosolmuun.

Ennen aikaan oli vanhoilla vaimoilla tapana — niin tehdään vieläkin toisinaan — jo eläessään laittaa itselleen kuolinpuku: sukat, lakit ja kukkelit, läpituoheen vain ommellut. He ompelivat ne itse joutoaikoinäan. [“Ämmä-pokoiniekalla” (Ohkemie Malinen) oli valmiina ‘kuolinvoattiet’ jo kymmenen vuotta. “Moamolla (Okahvi Bogdanov) on myös jo kaikki valmiina”.] Muuten eivät omaiset saa vainajan kuolinvaatteita ommella. Itkiessään siinä he saattaisivat ompelukselle kirvotella kyyneleitä, jotka sitten toisessa elämässä tulikipunoina polttelisivat vainajaa. Tehokkaimmat verhoiksi “tsharsvan” tielle olisivat semmoiset kuolinvaatteet, joissa vainaja on eläessään kolme kertaa käynyt pokalenjassa [vastaa meidän rippisaarnan kuulentaa t. synnintunnustusta (ven. poklonenie = hartaus, rukous)] ja pritshästiellä [Herran ehtoollinen (ven. pritshastie)]. Kuolinvaatteet pitäisi silloin, kun morsiamen pritaniela [myötäjäisiä (ven. pridanoe)] käydään miehelään noutamassa, panna ensimäiseksi luku-stolalle [pöydälle, johon morsiamen vaatteet y.m. luettuina asetellaan], kuitenkin lukematta, lukuun ottamatta, — muut nuorikolle annettavat vaatteet luetaan —, joten miehelään menijällä jo toisinaan on valmiina kuolinpuku. Joskus vanhat akat ompelevat vanhoille ukoilleenkin manan matkalle päälle pantavaksi paidan ja housut.

Puettuna lasketaan vainaja kuolienlauvalle, peitoksi pannaan katevaate, valkeata pellavaista kangasta, ja kuollut nostetaan sivulautsalle peräikkunan kohdalle, päin perään, pää pyhäinkuvan alle. Laudalle aseteltaessa itketään: [Seuraava itku samoin kuin vastaiset, ellei erittäin mainita, esittävät tyttären itkuja taatolle]:

Mintäh se on vetrehen hyväseni vierisijaset [makuusijat; vert. kuurtosijaset] verran aivosina huomenesvesalmoisina [aikaisena aamuna, vert. vesa = puunalku)] vestolautasien [veistetty lauta] peällä verran loajiteltu?

Mintäh se on kaunehen hyväseni katesijaset [kate = peitto, peite] yksien kaitojen lautojen peällä kajon loajiteltu kaksien kuivien lautshojen katkientahisilla [sivu- ja perälautsan yhtymillä] kallehien kultakoave ikonaisien [kultakuvaisten jumalankuvien] alla ta kallehien koatelitshasavusien [pyhänsavun] alla.

Niin alkaa kaihosikseni kaiholla vartuollani kajon loajittautuo, kun ei ole koko kaunehessa ikäsessäni näijen kajollisilla [kaltaisilla] katesijasilla kajon loajiteltu.

Onnakko kajon ylenemättömien katesijasien peällä kajon loajittelija kallehien koatelitshasavusien alla?

    Niin se kamaloilta koavasteliutu [kuvastautuu], kaunis hyväseni,
    kaihosta vartuostani, jotta on kajon polvuhisilla Tuonelan
    katesijasilla kajon loajiteltu.

    Anna valveuttelen [herättelen], vaimalan vartuoni, valkieta
    hyvästäni vallan jälkimäiset [viimeiset] kertaset voimalojen
    vetysieni [kyyneleitteni] kera!

    Etkö voi, valkie hyväseni, miun vaimaloih eänisih [vaikeroiviin
    ääniini, itkuihini] hotj valveuvuksennella [herätä] näijen
    vallallisilla [laatuisilla] varsisijasilla?

    Vai oletko vaimaloijen seämies olevaisissa varusteliutun [“Oletko
    vaimaloijen — — — varusteliutun” = oletko vihaisin sydämin
    asettautunut?] näijen vallallisilla varsisijasilla?

    Ei ole, onnakko, valkie hyväseni vaimaloijen seämien olovuisissa
    varusteliutun näijen vallallisilla varsisijasilla.

    Vain on valkie Spoassusen’ vakautellun [asetellut] valkeijen
    ilmojen peältä valkien hyväseni valkevuot vallan yhettömiks
    alasvaluvien vahasauvasien [tuohuksien] alla.

    Kaunis Spoassusen’ on kajon loajitellun kaunehen hyväseni kallehuot
    kallehien pappien koatelitshasavusien alla ta kaksien lauttojen
    katkientahisilla kajon ylenemättömillä katesijasilla.

    Ei voi, kaunis hyväseni, kaihon vartuoni kaihoih vetysih kajon
    yletä eikä kaihoja eänisieni vassen.

    Mie jäin, kaiho vartuoni, kajon armottomiks kaunehien ilmojen
    peällä koalelomah kaikeks kauneheks ikäseksen’ kaunehen hyväseni
    sulitta kallehuisitta.

4. ARKKUUNPANO.

Heti kun henki on paennut, lähdetään noutamaan arkuntekijää, krovun loatijaa [kropu, ven. grobj] — sekä pesijää —, jotakuta läheistä heimolaista naapurista. Omaiset eivät arkkua valmista eivätkä ota osaa muihinkaan toimiin vainajan hankkimiseksi hautaan, enempää kuin kuolinvaatteittenkaan ompelemiseen. Siitä olisi vainajalla paha mieli, omaiset kun muka halukkaasti toimittaisivat hänet hautaan.

Jotkut vanhat pohmolitshat [hurskaat, “jumalalliset” (ven. bogomolets)] ovat kyllä joskus jo eläessään laittaneet itselleen arkun. Niinpä Jyvöälahdessa oli Tshulein Olekseilla arkku jo kauan aikaa valmiina. Ukko riiputteli sitä nuorissa ulkona pirtin leveän räystään alla ja kävi joka juhlapäivänä pyhällä savulla “koatimassa”. Samoin oli satavuotiaalla Miina-ukolla Vuonnisessa arkku kuolinhetkeä vartomassa. Itse olivat äijät kuolinkomeronsa valmistaneet, koska muka oman vaivan ala on otollisempi eikä tunnu niin vieraalta kodilta.

Arkku valmistetaan useasti podvalkka– [pirtin sintshin ylinen (ven. podvalj)] ja tshunalalauvoista [aitta sintshin perässä “mustan aitan” vieressä (ven. tshulanj)], ne kun ovat kuivia ja omia vaivanaloja. Mutta jos ei näitä ole eikä muitakaan lautoja eikä lainaksikaan saada naapureilta, niin mennään metsään, kaadetaan iso mänty ja siitä halotaan ja veistetään arkkulaudat. Varsinkin vanhaan aikaan, kun ei ollut piloja [saha (ven. pila)], laadittiin näin. Kirveellä veistetyt ja kaplilla [vuolin] silitetyt laudat vain vitsastettiin — näin tehtiin tavallisesti talvella, kun ei saanut tuohta — taikka tiukattiin lujasti tuohisiteillä. Nurkkiin vain pantiin sisäpuolelle pystyyn salmulauta, jonka ympäri kiristeltiin kiiloilla tuohi- taikka vitsasiteet. Joka nurkkaan iskettiin kolme neljä sidettä. Kantena oli vain tasainen lauta, ja se kiinnitettiin puunauloilla. Nyt tehdään arkunkansi harjalliseksi, se tehdään, kuten itkuvirressäkin sanotaan:

“solomoijen [harjakouru] keralliset ta viilojen [päätyseinän viistetty, kahtaalle kallistuva yläosa] keralliset visan assuntasijaset.”

Sivuun oikealle puolelle silmien kohdalle sahataan pieni ikkuna, n. 10 x 10 sm, ja siihen sovitetaan lasipalanen. Siitä voi vainaja pitää silmällä ulkomaailmaa. Jotkut maalaavat arkun mustaksi, mutta tavallisesti on se maalaamaton, vain kirveen ja vuolimen jäljeltä. Arkku valmistetaan talvella tai vilulla ilmalla pirtissä, mutta suvella ulkona, vajojen edessä pihamaalla. Arkun laatijoille itketään:

“Mitä valmistelette, vallan olovat omakuntaseni ta valivot voalimaiset [‘Omakuntasilla’ ja ‘vahvoilla voalimaisilla’ tarkoitetaan arkun laatijoita sukulaisia ja poikia naapureista] näinä päivävarreksuisina valkiella hyväselläni, kuin että ole näihe loatusie valmistellun valkien hyväseni varsityöhysie?

Min oimullisie olkatyöhysie [Töitä, yleensä ulkotöitä. Pirttityöt ovat ‘vallan kepiempie tupatyöhysie’] oimun loajitteletta, olovat oma-kuntaset omenat ottamaiset [= ‘valivot voalimaiset’]?

Niin outosikseni osutteloo onehella vartuollani, jotta onnakko orhiella hyväselläni oimun polvuhisie [ikuisia] Tuonelan ontturikotisie [‘ontturi on kirikössä pyhä paikka, missä pappi on, missä ei riehkeä tehä’ (ven. altarj = alttari)] oimun loajitellah.

Voikoa oksattomista oikeista oijuslautasista [suorista, suorasyisistä laudoista] oimun loajitella. jotta ei orheis syntysissä oksien nenissä ohahtelis [huokaelisi] orhie hyväseni, oimun puutuvaikäni [ikäloppu]. Kuin oli olovat aikasie orheijen ilmojen peällä, oimun vaikeijen ohkoaloksien [huokailujen ja kipujen] alla olevaisilla ohahteli.

Elköä, verran olovat omakuntaseni, venkkien [järvenlahden kauruma, lisämutka] pohjissa venynehistä vesilautasista vetrehellä hyväselläni verran polvuhisie [ikuisia] Tuonelan katesijasie verran loajitelko.

Voikoa veräjien [pukeilla ulkona kuivatut] peällä kuivanehet kepiet vestolautaset verran etshitellä vetrehellä hyväselläni verran polvuhisiks Tuonelan ikisijasiks, jotta ei pitäis vetrehen hyväseni vettynehissä verran assuntasijasissa vetrehis syntysissä verran koalella. Kun oli vetres hyväseni verran puutuvaikäni vetrehien ilmojen peällä verran olovat aikasie [pitkät ajat] vieronoijen eloksien [‘Vieronoijen eloksien’ = kovien kipujen] visan akkiloitshijaisena (tässä: kärsijänä).

Elköä, oimun olovat omakuntaseni, ovettomie olentosijasie [ovettomia arkkuja] orhiella hyväselläni oimun loajitelko! Voikoa ovien keralliset olentosijaset orheih syntysih oimun loajitella.

    Elköä, innon olovat omakuntaset, ikkunattomie ikisijasie
    [ikkunattomia arkkuja] innon loajitelko ihalalla hyväselläni!
    Voikoa ikkunoijen keralliset ikisijaset ihaloih syntysih innon
    loajitella.

Voikoa, kajon olovat omakuntaseni, kamaijen [arkussa on kamoa, kamana, kuten huoneessakin] keralliset Tuonelan katesijaset kaheksien kultakaplisien keralla kaverrella kaunehien ilmojen peällä.

Eikö kaunis hyväseni kaunehista syntysistä koalelis kamaijen nenissä istujiks krassuinta-lintusiks [laululintusiksi, kuten ‘västäräkki, peipponi, peäskyni’. Ven. krasivyj = kaunis, korea] kaunehie krassuinta-virtysie [kauniita lauluja] krassuiksentelomah [kauniisti laulamaan].

Mie, kaiho vartuoni, niistä hänen kallehuisie kajon silmittelisin hotj niillä aikasin.

Voikoa, kultaset omenat kuvoamaiset ta hyvin olovat omakuntaset, kuuritshoijen [Kuuritshat, naulat, joilla ‘soloma’ on harjalla isketty harjariukuun, piipottavat yli harjan. Sanotaan paikoin ‘harakoiksi’ (ven. kuritsa = kana)] keralliset Tuonelan kuurtosijaset kujin loajitella kuulu hyväselläni kuulu ilmojen peältä kujin puuvunta-aikasina.

Eikö kuulu hyväseni kuuritsoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah kujin koalelis kuulu syntysistä.

Mie, kurja vartuoni, hotj niillä aikasin kuulu hyväseni kukkahuisie [kaunehuisia, kaunista, miellyttävää olentoa] kujin sihnittelisin, kun jäin, kurja vartuoni, kuulu hyväseni kukkahuisitta kujin koalelomah kuulu ilmojen peällä kaikeks kuuluks ikäseksen’.”

Arkun pohjalaudaksi pannaan vainajan alle asetettu kuolinlauta. Sivulautain alareunoihin on naulattu pari kolme yli ulottuvaa poikkipuuta, joiden varaan sitten pohjalauta lasketaan. Pehmikkeiksi pannaan arkkuun lehtiä. Vastoista hakataan tyvet pois ja pehmeät latvalehvät silputaan hienoiksi ja levitetään arkkuun: peitoksi lasketaan jokin valkea vaate.

Sitten heti, kun arkku on valmis, nostetaan vainaja siihen ja arkku asetetaan pyhäinkuvan alle pirtin perälle sivulautsan viereen kahdelle skammille (rahille), pää perään päin. Vainajaa arkkuun laskettaessa taas itketään:

“Elköä, kujin olovat omakuntaset, kylmiä kynnyskertasih [huoneisiin] kyhän loajitelko kyllä hyvästäni näinä päiväkypenyisinä.

Niin äijiksi kyhelmäisikseni [mielipahoikseni] kyhän loajittautuo kyhelmällä vartuollani. Kyhän yhettömiks lietäneh kyhän puutumah kyllä hyväseni kylläsyöt [hyvät olennot], kun kylmiä kynnyskertasih kyhän loajitteletta.

Elköä, visan olovat omakuntaset, viilottomih [päädyttömiin, kattoharjattomiin] visan assunta-sijasih visan loajitelko vieslövän hyväseni vieslövyisie näinä päivävierennäisinä.

    Niin viluilta viimoaloo ne visan assuntasijaset vieronasta
    vartuostani.

    Visan yhettömiks lietäneh vieslövän hyväseni vieslövyöt visan
    puutumah vieslövien ilmojen peältä.

    Elköä ovettomih olentosijasih oimun loajitelko orhieta hyvästäni
    näinä päiväoprennaisina. Anna olovammat aikasie orhie hyväseni
    orheijen ilmojen peällä oimun elostelisi. Vet tuloo äijät ikävien
    opoalaiset [mielipahat, kaihoset] onehella vartuollani.

    Elköä, kajon olovat omakuntaset, kaunehen hyväseni kallehuisie
    näinä päiväkaunistoisina katottomih Tuonelan katesijasih kajon
    loajitelko. Anna kaunis hyväseni kaunehien ilmojen peällä kajon
    koaleloo.

    Hos oli kaunis hyväseni, katoovaikäni [vanha] kajon vaikeijen
    kaihojen eloksien [pitkien vaikeiden sairauksien] kannattelijani
    [kärsijä], hotj toisin aikasin kaunehempie sanasie kajon loajitteli
    kaiholla vartuollani.

    Elköä, kajon olovat omakuntaset, kaunista hyvästäni kainoattomih
    kajon assuntasijasih kajon loajitelko näinä päiväkaunistoisina.
    Vet jeän, kaiho vartuoni, kajon armottomiks kaunehien ilmojen
    peällä koalelomah kaikeks kauneheks ikäseksen.

    Ei jeä onehella vartuollani aijankana ainusie urohien
    [miespuolisten] armosanasien asettelijaisie koko armahassa
    ikäsessäni.”

Vainajalle pannaan arkkuun mukaan käspaikka (pyyhinliina), oikeaan käteen, palanen muiloa pielukseen sekä suka (kampa) ja nästyyki (nenäliina) kormanoon (taskuun), naisille kainaloon. Näitä voi vainaja toisessa elämässä tarvita. Lapselle, “mikä on jo kukaistelija”, pannaan mukaan leikkikaluja, pojille hevonen, reki, jousi, jura, tytöille vaatenukkeja, joilla he eläessään ovat “kukoistellun”. Itkuvirressäkin kehoitellaan:

“Voi ilokukkaset itvomaisellani ihaloih syntysih innon loajitella.”

Kun lapsi näin saa “perinnön” mukaansa, ei hänen ole sitten niin ikävä täältä lähteä. — Obraza pannaan vainajalle käsien varaan rinnalle. Sitä “suulassutah” kirkossa — kun vainaja sinne kannetaan — ja kalmismaalla se otetaan ja isketään hautapatsaaseen. Hopeata, esim, hopearistiä, ei saa panna arkkuun. Jos niin tehdään, ei kuollutta “moa suvaitse”. Hänellä ei ole maassa sijaa eikä taivaassa, vaan hänen pitää rauhatonna huojua ja kulkea siksi kunnes hopea otetaan arkusta pois. — Peitoksi pannaan vainajalle valkea katevaate.

Ennen oli kyllä vanhoilla tapana kerätä talteen kaikki hiukset, jotka päätä sukiessa irtautuivat, sekä partajouhet, ja kaikki pantiin kasnah [kassaan]. Vanhat mummot säilyttelivät hiuksiaan lippaassa valkeassa värtsissä. [Hiukset ovat muuten vaarallisia säilytettäviä ja hoideltavia. Jos hiiri saa niitä pesäänsä, tulee niiden omistaja niin kivuloiseksi, ettei näe enää tervettä päivää; jos hiuksia joutuu järveen ja kala saa suuhunsa, koituu siitä semmoinen tuska omistajan vatsaan, että pitää koukerrella aivan kuin mato. Vaivasta ei pääse ennenkuin kala on joutunut hengiltä. Jos taas tuuli saa hiuksia lennätetyksi huojuvaan puuhun, tulee hiuksien omistajan mieli häilyväksi ja rauhattomaksi. Sentähden on parasta polttaa irtautuvat hiukset]. Sieltä ne pantiin mummolle arkkuun pielukseen pään alle, jotta tulisi kaikki matkaan eikä mitään jäisi maan päälle. Kuolleen partaa ei toki pidä ajaa enempää kuin elävänkään, sillä “se on yhennäköni, jos peän leikkoa, kun partajouhet leikkoa”.

Omaiset varovat, etteivät vaatteetkaan pääse kuollutta koskettamaan. Jos kyynel putoaisi arkkuun, tulisivat itkijän silmät kipeiksi, niin kipeiksi, etteivät parantuisi, vaikka kävisi Tuli-Lapin tietäjissä. [Sieltä ne ovat Tuli-Lapista, missä Lappi elää, kaikki tiedot. Lappi kun on niin läpi-tulini tietäjä, niin siitä se on nimikin tullut, Tuli-Lappi. Se joka asian tietää, niin ettei ole päälle pääsijää, on läpitulinen tietäjä. Mironain Makarie oli käynyt Tuli-Lapissa]. Samoin tapahtuisi, jos kyyneleitä kirvottelisi arkun lastuille. Jos taas jonkun hiuksia joutuisi kuolleen arkkuun, rupeaisi siitä niiden omistaja kitumaan ja lopulta menisi auttamattomasti manalle koko ihminen.

Vainajan ylle arkkuun vältetään panna vierasta vaatetta taikka semmoista, mistä ei ole maksua suoritettu. Jos niin tekisi, joutuisi vainaja aina olemaan alatshi [alasti] tulevassa elämässä. Eikä niitä jälkeenpäin voi enää “maksaa” millään hinnalla. Niinpä pitääkin jo eläessään koettaa säästää sen verran, että voi omin varoin päästä hautaan.

Jos taas tahtoo tehdä toiselle pahaa, saattaa häneltä varastaa esineen, millä hän on vasta “työjellyn” (työskennellyt), niin että se vielä käden kosketuksilta on hikinen ja lämmin, ja sen työntää salaa arkkuun. Tällöin katoaa esineen omistajalta onni ja menestys. Mutta jos esinettä on ehtinyt jo “ves’ lyyvä, vihma vikoa”, ei sen avulla enää saata toiselta onnea riistää.

Jos sattuu paraillaan olemaan jokin kulkutauti liikkeellä, esimerkiksi “moru”, ja on “tautihisia” talossa, otetaan suoloja, pyyhitään niillä sairaan kipeitä kohtia ja sanellaan

“Mäne alle kynnyshirren, alle kauhien katajan, tuonne kalman karsinah, manalaisen moaemäh!”

Sitten suolat, tautisuolat, sekä sairaan sijalta otettuja rikkoja pannaan valkeassa vaaterievussa arkkuun kuolleen vasemman kantapään alle ja sanotaan samat sanat kuin suoloilla pyyhittäessäkin. Näin tauti “porotetah” pois talosta kalman karsinaan, manalaisen maaemään. Jos taas joku kuolee “kulkijah tautih”, haudataan hänet semmoisenaan, vaatteineen kaikkineen, ja niin kuolee se tautikin.

Pesijöille ja arkun tekijöille annetaan palkkioksi minkä niitäkin, sen mukaan mitä kukin haluaa: vaatetta, ruokaa taikkapa rahaakin. Pesijän palkka on maksettava, ennenkuin ruumis on ehtinyt kuivua pesun jäleltä. Sen perästä ei sitä enää saata suorittaa, silloin on se jo niin kallis, ettei sitä saata maksaa millään. Arkun laatijoita ja pesijöitä talossa syötetään ja juotetaan ja lopuksi sanellaan spassipot [kiitokset] itkuvirsin:

“Spassipot, vallan olovat omakuntaset, kun omat varsityöhyönnä vallan loajittelitta valmistelusien vaivasih [‘Kun omat — — valmistelusien vaivasih’ = kun omat työnne heititte kesken] ta valkiella hyväselläni Tuonelan vallan assuntasijasie vallan loajittelomah vallan olovan narotan sakonaisie myöten valivo kätysiennä keralla.

Spassipo, hyvin olovat omakuntaset, kujin omat avotyöhyönnä [omat osakkaat työt] asetteluisien kurjasih niiks aikasiks kujin loajittelitta, kujin kuulu hyväselläni kujin polvuhisie Tuonelan assuntasijasie loajittelitta.

Että kummien peähysie [‘kummien peähysie’ = pilkaten] kujin loajitellun; kujin olovan narotan sakonaisie myöten kujin loajittelitta kuulu hyväselläni kujin polvuhiset assuntasijaset.”

4. RUUMIIN KOTONAOLOAIKA.

Kuollutta pidetään pirtissä kolmet sutkat, kolme vuorokautta. Kansi avoinna on arkku vainajineen rahien varassa pyhäsnurkassa, vain katevaate kuolleen peittona. Kansi on vieressä pystyssä sivu- tai peräseinää vasten.

Kuolintaloon kokoontuu naapureita, tuttavia ja sukulaisia vainajaa katsomaan. Jokainen kyläläinen ja vieras, joka tulee pirttiin, käy pyhällä savulla “koatimassa” vainajaa, ristii silmiään ja kumartaa kolme kertaa lattiaan saakka sanoen:

“Prosti milma, pokoiniekka kaikista reähistä, reähkähistä, muistetut ta i muistamattomat, tietyt ta i tietämättömät.”

Kävijöitä syötetään ja juotetaan talossa varojen mukaan, heille annetaan mitä talossa sattuu olemaan: jos on pyhäaika, tarjotaan pyhäruokia, arkena taas arkiruokia. Vieraatkin tuovat mukanaan yhtä ja toista, sillä häihin ja lapsivaimolle ja vainajan läksiäisiin on tuotava kaikenlaisia jumalanhyviä. Ristiäidin on vielä vietävä kuolleelle ristilapselleen katevaate, muuten tämä tuonelassa tulee vastedes alastonna risti-äitiään vastaan.

Vainajan hyvälle tuttavalle itketään:

“Voi yksie urohien tuumasie tunnon yleneksennellä tuumaiksentelomah, tuvehen hyväseni tunnollini [samanikäinen hyvä tuttava].

Vet [kas], min tuvelmisista tunnon koaleli silma tunnon silmittelömäh niin tunnon rikenih kertasih, tuumaiksentelomah kaiken tunnollisie tuumasie, tuvehien ilmojen peällisie yksie urohien tukkutuumasie [joukkoarveluita, puheita, joita yhdessä pakinoidaan, tuumitaan].

Voi, sukie hyväseni, suimun yleneksennellä näinä päiväsulavuisina yksillä sulavilla suusoviettaisilla [‘sulavilla suusoviettaisilla’ = sovinnollisilla pakinoilla]. Vet olija yksillä sulavilla suusoviettaisilla suimun rikenih kertasih sukeijen ilmojen peällä oloaikaisina.

Eikö voi, paras hyväseni, panun yleneksennellä pakauttelomah parahan hyväseni panullista, kun siun panun assuntasijasih panun koaleli näinä päiväpatseroisina siun parahnisies silmittelömäh.

    Ei voi, valkie hyväseni, vahveuvuksennella kenenkänä valkehuisie
    [olentoa] vassen kokonaisina näinä päivävarreksuisina.

    On valkie Spoassusen’ vakautellun valkien hyväseni vallan
    ylenemättömillä varsisijasilla.

    Niin toivelen, vaimala vartuoni, jottei niin kuillana aikasin
    [‘kuillana aikasin’ = milloinkaan] liene vallan yleneksentelömäh
    näijen vallallisilla varsisijasilla.

    Olen, vaimala vartuoni, kaikkien loatusih valveutellun valkieta
    hyvästäni kokonaiset päivä varreksuiset eänien katkoalemattomien
    [katkeamattomien] vaimaloijen vetysieni keralla.”

Vieläpä itkijä heittäytyy vieraalle kaulaan, kaulaan, ja jatkaa valitustaan:

“Elä, orhien hyväseni oimullini, vielä omattomiks otlessiu [‘omattomiks otlessiu’ = aivan vieraudu] näistä orhien hyväseni omista olentosijasista, jos orhie Spoassusen’ on orhien hyväseni orheijen ilmojen peältä oimun puuvutellun.

Rupiele oimun rikenih kertasih [‘rikenih kertasih’ = useasti] näihin orhiesta hyväsestäni jeänehih olentosijasih oimun koalelomah, kun alamma orhien hyväseni omusitta oimun elossella näissä olentosijasissa.

Mie toivelen, oneh vartuoni, jotta orhie hyväseni niillä aikasin koaleloo omih olentosijasih.

Rupiele, armahan hyväseni aijallini [‘armahan hyväseni aijallini’ = taaton hyvä ikätoveri, samoin kuin edellä ‘orhien hyväseni oimullini’] armassanasiks vassen ankehta varruttani, kuin alamma näissä armahan hyväseni assuntasijasissa armahan hyväseni armahaisitta aijan elossella.

Mie toivelen, ankeh vartuoni, jotta armassanani armas hyväseni on niillä aikasin asettelomassa armahien armosanasien keralla, kun armahan hyväseni aijallini asetteloo armahie armosanasie vassen ankehta varruttani.

Jos, valkien hyväseni vallallini, siun vallan assuntasijasih koalelen, vaimala vartuoni, vallan suurissa Tuonelan vaimalaisissani vajauttelomah siun valkevuisie vassen, voi, hotj vallan ainusien valkeijen sanasien kera vallan seäjellä.

    Niin mie toivelen, vaimala vartuoni, jotta valkie hyväseni
    valkeijen sanasien keralla on vallan seätelömässä valkeista
    syntysistä.

    Voi, armahan hyväseni aijallini, rupiele armahien armosanasien
    kera asettelomah ankehta varruttani, jos siun assuntasijasih
    kuillana aikasin koalelen, ankeh vartuoni.

Mie toivelen, niillä aikasin hotj armas hyväseni armahie armosanasie asetteloo ankehella vartuollani. Eikö hotj niillä aikasin ankehella vartuollani aijan suuret Tuonelan apieset alentelisi ankehista seänalasistani.

Rupiele, orhien hyväseni oimullini, opastelomah onehta varruttani kaiken oimullisilla olkatyöhysillä oimun koaleluaikasina. Vet en voi, oneh vartuoni, omista oimun nuoriikkaisista osratuumasistani [‘nuorukkaisista osratuumasistani’ = nuorista tyttöarveluistani] oivellella. Mie toivelen. jotta orhie hyväseni on niillä aikasin opastelemassa omilla olkatyöhysillä.

Rupiele, mairehen hyväseni manullini. kaiken manullisie mahtisie mahittelomah malkivoa varruttani, kun olen mairehen hyväseni mahtisien takana manun elossellun mairehien ilmojen peällä. Vet en voi, malkivo vartuoni, omista marjamahtisistani [tyttövoimistani] maltella [ymmärtää]. Mie toivelen, jotta mairissanani mairis hyväseni on niillä aikasin mahittelomassa mairehista syntysistä kaiken mairehillisih mahtisih.”

Toiset sukulaisista, tuttavista ja naapureista, ketkä vain haluavat, jäävät vainajan taloon pimien yön valvontah. Ne kolme yötä, jotka ruumis on pirtissä, valvotaan kuolleen ääressä. Vainajaa ei saa jättää yksin koskaan, ei yöllä eikä päivällä, se kun saattaa nousta ylös ja tehdä vaikka mitä pahaa. Kerran entisaikaan oli vainaja jätetty yksinään, ja tämä oli noussut ja pureskellut orret ja laavusniekat, pöydät, lautsat ja skammit ja kaikki tuhannen rieskaksi ja pillan päreiksi — kuolleella kun on rautaiset hampaat. Sitten oli pureskelija jälleen mennyt arkkuunsa makaamaan.

Pimeän yön valvonta on kallis (tärkeä) valvonta, niin kallis, että se, joka valvoo kolme pimeätä yötä kolmessa paikassa, pääsee “tsharsvah”, kun taas sille, joka ei ole eläessään valvonut yhtään pimeätä yötä, ei tsharsvaa näytetä. [Ristityn pitäisi iässään ainakin kolme pimeätä yötä valvoa, olla apuna kolmeen lapsen synnytyksessä ja kolmella olla kummina.] Sekä miehet että naiset käyvät valvomassa, naisrahvas kuitenkin enemmän naisvainajaa. Pimeiden öiden valvontaan eivät tosin kykene muut kuin terveluontoiset henkilöt, se “toispuolehini” kun koettaa kovasti väsyttää valvojaa. Mutta nukkumaan ei saa ruveta. Mitään työtäkään ei valvottaessa tehdä, ei käsitöitäkään, ei myös meluta, leikkiä lasketa eikä naureta. Sillä “pokoiniekan pirtissä ei pitäis suu muhahtaa.” Istutaan vain ja ristitään silmiä. Mutta puoliyön aikana ei pidä silmiä ristiä, sillä silloin on kaikki paha liikkeellä, illasta puoliyöhön saakka.

Pyhäinkuvain edessä, kuolleen pään yläpuolella, palaa tuohus ja pöydällä kyntteli, jos on pimeä aika. Ventshätuohus (vihkituohus), joka on vainajalla ventshätessä [Vihittäessä. Kumman tuohus ventshäämisaikana on lyhyemmäksi palanut, se kuolee ensin] ollut kädessä, on tavallisesti pyhäinkuvilla palamassa. Sitä on pidetty tallessa, poltettu hiukan ensimmäistä lasta ristittäessä ja nyt kuolintuohuksena se saa palaa loppuun.

Pimeän yön valvonnasta ei saa ottaa maksua, vaikka tarjottaisiinkin.

Mitään työtä ei pokoiniekkapirtissä koko aikana saa tehdä; ken raataa, hän lyhentää omaa ikäänsä. Toisissakaan huoneissa ei tehdä mitään suurempia töitä eikä koko talossa, sillä työn raadannalla ei silloin ole svjätenjöä, siunausta.

Tänä aikana jakavat perilliset keskenään vainajan jättämät vaatteet ja muut tavarat. Sillä ennen hautaan viemistä on kuolleen omaisuus jaettava. Jos tavarat jäävät jakamatta, niin

“kyllä on niistä puoli tuulen, toini tuiskun, kolmansi pahan pitäjän.”

Niistä ottaa osansa ken ehtii, saa ja sattunee. Mutta vasta sen jälkeen, kun vainaja on pesty ja laskettu arkkuun, saa jakamispuuhiin ruveta. Tavarat pitää kaikki kantaa kuolleen pirttiin: “siitä heän näköy, jotta ne on joattu, kun ne joatah hänen itsheh aikana”. Omaisuus jaetaan “verrotellen” ja sovitellen, miten paraiten osataan, toiselle tuo, toiselle tämä. Jos vainaja on eläessään jollekin jotain luvannut lahjaksi, on se hänelle annettava, jottei lupaaja pahastuisi.

Aamulla, huomeneksella, herätellään vainajaa, itkien valveillellah yksille teevesille yhteisen samovoarastolan, tee-pöydän, ääreen, johon hänelle on jätetty lyhjä sija teelaseineen. Itketään:

“Etkö voi, soavis hyväseni, soarnan yleneksennellä soarnan polvuhisilta Tuonelan sijasilta soarnan aivosina huomenes-soalostisien soarnan ylenentä-aikasina yksillä sakonovoiloilla [tavanmukaisilla (ven. zakon = laki)] samovoaravetysillä omien soahkunastolasies [ruokapöytien] peällä omien kahenloatusien soarnumaisies [‘kahenloatusien soarnumaisien’ poikien ja tyttärien] keralla ta i sammu vartuoni keralla. Vet kun kaiken aikasie olit soarnan ensimäisinä yksillä samovoaravetysillä omien soahkunastolasies peällä.

Niin sammulla vartuollani äijiksi sammusikseni soarnan loajittautuo näinä huomenessoalostisien soarnan ylenentäaikasina.

Etkö voi, soavis hyväseni, miun sammuih eänisieni soarnan yleneksennellä? Mie kun, sammu vartuoni, sammujen vetysieni keralla soarnan ylentelen.

Kaikki on, soavis hyväseni, siun soahkunastolaseskin sammujen vetysien valloissa näinä huomenessoalostisina.

Kaikki soarnumaises [lapsesi] ta i soarnajaisen [äitini] sammujen vetysien keralla soarnan koalellah näinä huomenessoalostisina, kun ei ole siun sulie soavehuisies näissä soarnan assuntasijasissa soarnan koalelomassa.

Etkö voi, kuulu hyväseni, kujin aivosien huomeneskuuroksuisien kujin ylenentä-aikasina kujin polvuhisilta Tuonelan kuuritshasijasilta [arkusta] kujin yleneksennellä yksillä kuumilla kunkkavetysillä [teevesille] omien kujin tovolnoisien [kylläisten] kunnivostolasies [arvopöytiesi, pyhien pöytiesi] peällä.

Mie kun, kurja vartuoni, kujin loajittelin kuumat kunkkavetyöt, kun olit kaikin aikasin kujin ensimäisinä omien kunnivostolasies peällä ta omien kahenloatusien kuvoamaisies [lapsiesi, sekä poikien että tyttärien] keralla ta i kaksien kujin olovien omakuntasies keralla ta i kurjan vartuoni keralla.

En voi, kurja vartuoni, kujinkana vähäsie kunkkavetysie kujin alennutella näinä huomenes-kuuroksuisina kunnivostolasies peällä, kun ei ole kuulu hyväseni sulie kukkahuisie omissa kunnivostolasissa yksillä kuuluilla kunkkavetysillä.

Etkö voi, kuulu hyväseni, hotj kujin vereksih ilmojen peällä puutuneihien [kadonneiden] kyynärpäijes varasih hotj kujin vähäsiks aikasiks miun kurjie eänisieni vassen [kurjan, vaikeroivan ääneni johdosta] kujin yleneksennellä, kun mie, kurja vartuoni, kurjien vetysieni kera siun kukkahuisies kujin ylentelen?

Kaikeks kuulu ikäsekseni lienöy kurjalla vartuollani näijen kujilliset kurjaset kujin akkiloitavaisiks.

En liene, kuulu hyväseni, koko kuulu ikäsessäni kujin yleneksentelömäh. kun ei voimin näinä huomeneskuuroksuisina kujin yleneksennellä miun kurjie eänisieni vassen yksillä kuumilla kunkkavetysillä.

On kuulu Spoassusen’ kujin puuvutellun kuulu hyväseni sulat kukkahuot kuulu ilmasien peältä kujin yhettömiks.

Niin se lienöy kurjan vartuoni kurjat seänalaset [suuret mielipahat, sydänalaan koskevat] kuleksentelomah näistä kurjasista kurjien vetysien valtasista, niinkuin kuulu Spoassusen’ kujin ankarimmat kuuroseähyöt [kuurosäät] kuleksenteloo toisin aikasin.

Niin lienöy sammun vartuoni sammut seänalaset sataiksentelomah [monia mielipahoja toisensa jälkeen] sammujen vetysien valtasissa, niinkuin soavehen Spoassusen’ soarnan ankarimmat sajeseähyöt soarnan koaleloo.”

Sitten taas samaan tapaan valveutellaan vainajaa murkinalle, “valjuskaverosille”:

“Etkö voi, valkie hyväseni, valveuvuksennella yksillä valjuskaverosilla [ruoka-aterioille (ven. valenets = pieni nisuleipä)] näinä vallan auvosina huomenes-varreksuisina omien voalimaisies keralla ta i voalimaiseni keralla?

Emmä voi yksillä valjuskaverosilla valmisteliutuo kokonaisina huomenesvarreksuisina siun valkehuisittas.

    Etkö voi, kaunis hyväseni, hotj kaitojen kalovehkätösies
    [kalvehtuneiden käsiesi] varasih kajon yleneksennellä omien
    kannikkastolasies peäh, hotj kajon vähäsiks aikasiks?

    Ei voi kannettuises eikä kantajaiseni enkä kaiho vartuoni kajon
    loajittautuo siun kallehusittas näinä huomeneskaunistoisina
    kannikkastolasih [pöytään, jossa on leipäkannikoitakin].

Etkö voi, orhie hyväseni, hotj olkapeähysies varasih oimun yleneksennellä omien opinjastolasies [ruokapöytiesi (ven. obulnyj = ylellinen, runsas)] peällä yksillä opinjaverosilla [ruoka-aterioille] oimun aivosina huomenesoprennaisina omien kahenloatusien ottamaisies keralla ta orheih ilmoih seätelijäisiin ottajaiseni keralla?

Vet, ei voija siun omusittas, orhiesanani orhie hyväseni, oimun loajittautuo näinä huomenesoprennaisina. Kaikki ollah onehien vetysien valloissa kokonaiset huomenesoprennaiset.

    Koko orhien ikäseni piettävät tuli opoalaiset, kun ei ole orhien
    hyväseni omusie yksillä opinjaverosilla.

    Ei kuillana aikasin koko orhiessa ikäsessäni ole enämpi orhien
    hyväseni omusie yksillä opinjaverosilla.”

Vainajan tilasta sekä hänen pirtissä olonsa aikana tapahtuneista seikoista voidaan todeta ja ennustaa tulevia kuolemantapauksia sekä muita seikkoja. Niinpä jos vainaja on pitemmän aikaa sulana eikä jäykisty, vaatii hän toisia vainajia jälkeensä. Samoin myös, jos kuoltua hänen silmänsä jäävät raolleen; vasen avoimeksi jäänyt silmä kutsuu naishenkilöä, oikea taas miespuolista. Jos kuolijassa hengenlähdön jälkeen, pesemisen päätyttyä, tavataan täi, joka mataa jalkoihin päin, kuolee talosta pian toinenkin henkilö, mutta jos syöpäläinen yrittää päähän päin, ei kuolema ole niin lähellä. Toisinaan tuohuksien tuli kuolinpirtissä häilää ja liehuu aivan omia aikojaan. Silloin muka anhelit liikkuvat vainajan ympärillä.

Joskus ilmestyy kuoliotalon pihalle pikkuisia lintuja [harmaita pieniä lintuja niinkuin “punaskarja”, pulmusparvi]. Silloin ovat muka toiset vainajat tulleet tuolta ilmalta ottamaan vainajaa vastaan.

Jos joku pelkää kovasti vainajaa, kehoitetaan häntä nipistämään kuolleen vasenta kantapäätä kolmesti taikka kohottamaan kolmesti arkkua. Se karkoittaisi pelon. Mutta kovin arkaluontoisen ei pidä mennä sitä tekemään, eipä katsomaankaan vainajaa, sillä hän voisi silloin pelästyä ja saada ikuisen kalman. Lapsia ei uskalleta laskea kuolleen lähelle.

Mutta jos sattuu ukonilma nousemaan, kun ruumis on pirtissä, aletaan sitä kiireesti toimittaa hautaan, vaikkei kolmea vuorokautta vielä ole kulunutkaan. Ikkunat kuolleen kohdalla peitetään silloin vaatteella ja ikkunalaudalle lasketaan jokin kulunut rauta-ase — veitsi, keritsimet, vasara tai viikatteen kappale — ja kulunut viikatteen liippakivi. Mutta sittenkin voi ukkonen toisinaan vainajan panna, jopa niin, että hän halkieu ja rupieu vuotamah. [Ukonilmalla ei muuten pitäisi kenenkään olla pitkällään, ukkonen kun silloin helpommin iskee].

5. VARAUTUMINEN VAINAJAA VASTAAN.

Sitä pirttiä, missä vainaja on kuollut ja sitten kolme yötään levännyt, on jälkeenkinpäin varoen käytettävä. Kuuteen viikkoon ei siinä saa mitään iloa pitää eikä meluta. Ei myöskään saa pirttiä koko sinä aikana jättää puustaksi, tyhjäksi: vainaja voisi silloin palata sinne takaisin ja saada aikaan pahaa.

Mutta varsin vaarallisia ovat ne esineet, jotka ovat hengenlähdön aikana taikka heti sen jälkeen koskettaneet vainajaa, vieläpä jotkut semmoisetkin, jotka eivät ole kosketuksissakaan olleet. Niistä näet pelätään kalman tarttuvan.

Kaikki vainajan alla olleet vuodeoljet, kuolentarikat, sekä huonot vaatteet on ennen kuolleen hautaamista poltettava, samoin pesurikat, pesuvastat ja pesuripakot (rievut), vieläpä arkkua laadittaessa syntyneet lastutkin. Kaikki ne kannetaan loitos järven rantaan lietteelle taikka metsään alangoille, missä ei ole tapana liikuskella, ja sytytetään palamaan. Talvella ne poltetaan järven jäällä. Järven lietteelle taikka metsäalangolle, missä kalmajätteitä on poltettu, ei uskalleta mennä kävelemään. Moni on niistä paikoista saanut kuolemantaudin ja mennyt manalle, kun ei ole tästä taudista päästäjää. — Pirtin lattiasta, niin kauan kuin se on ruumiin jäleltä pesemättä, saattaa myös kalma tarttua, jos siinä kävelee paljain jaloin.

Ruumiin pesuvesi viedään ulos ja kaadetaan maahan semmoiseen paikkaan, missä ei voida liikkua, esim, jonkin huoneen salvoksen alle. Pesentäsaippuaa ei saa enää tavallisiin pesuihin käyttää; jos sillä pesisi itsensä, alkaisi vapisuttaa, niin ettei mikään jäsen pysyisi alallaan. Toiset pistävät sen kuolleen mukaan, mutta toiset panevat talteen taikavälineeksi, jolla voidaan aiheuttaa pahaa. Samoin myös sillä neulalla, jolla vainajan kuolinvaatteita on ommeltu, saatetaan tehdä pahaa, etenkin, jos sillä on ommeltu kolmet kuolijan verhot. Tytöt voivat pistää sen salaa tungettelevan nuorukaisen vaatteisiin, ja siitä tungettelijan luonto lankeaa; tuntuu kuin olisi aina “moa peällä”. Se rihmakin, joka on jäänyt vaatteita ommeltaessa, on poltettava. Jos sillä ompelisi vaatteensa, saisi siitä itseensä tuskan, ikäänkuin kalman.

Ne kuolleen vaatteet, jotka ovat kuoleman hetkellä olleet vainajan yllä ja ovat liian hyviä poltettaviksi, viedään ulos ja pestään. Ensin ne huuhdotaan kolmessa vedessä, ja vesi aina kaadetaan maahan; sen jälkeen ne vasta virutetaan järvessä. Pestyä vaatteet asetetaan aidan nurkille kuivumaan ja ne saavat siellä tuulettua kuusi nedälie (viikkoa).

Monet varat on tehtävä, kun lähdetään viemään kuollutta pirtistä pois.

Sille sijalle, jossa arkku on ollut, heitetään heti kylmää vettä ja suolaa (“ruotshin-suolaa”), lisäksi vielä jokin rauta-esine: hiilihanko tai uhvatta, keittokoukku tai patahanko. Skammit, rahit, jotka ovat olleet arkun alla, polkaistaan kylelleen, jotta talossa ei vasta heti surma vierailisi. Vainaja viedään ulos jalat iellä-päin ja kun on ovesta päästy, ei lasketa sisään eikä uloskaan ketään, ennenkuin pirtin ovea on yhteen kyytiin kolmasti paiskattu hyvin kovasti kiinni. Sitten ei manan matkalainen voi palata takaisin. Kuollutta ulos vietäessä ei saa pirtin ikkunasta katsoa jälkeen. Siitäkin voi vainaja myöstyä takaisin. Ulkona taas, kun kuollutta tuodaan vastaan, ei saa katsoa vastaantulijaan, vaan pitää kääntyä takaisin päin ja “prostiutua”. Sitten saa kyllä katsoa jälkeen. Ellei näin menetellä, hinkautuu kalma ja silmät tulevat kipeiksi.

[Silmiä, joihin kalma on hinkautunut, pestään vedellä, vesi viedään kolmen tien haaraan ja manataan:

“Mäne, kalma, karsinah, kylmä, kylmäh kyläh, alla kylmän kynnyshirren, alla kauhien katajan, karvoista emo- (t. iso-) kapehen, emon tuoman ruumehesta, vaimon kantaman ihosta, vaivasesta vartalosta!”]

Vaikka tuntematontakin vainajaa tuodaan vastaan, on prostiuduttava.
Sillä “kuollehelle kuninkaskin lakkiah nostaa”.

Koko sinä aikana, jonka vainaja on pirtissä, ei pirtin lattiaa kertaakaan lakaista eikä muutenkaan siivota. Mutta heti kun kuollut on viety pois, lakaistaan lattia, pyyhitään vastoilla, ja rikat viedään ulos ruumiin jälkeen ja poltetaan samalla rantalietteellä, missä vuoileoljetkin. Tällöin manataan:

“Kaikki ruhkat myötähäs, kaikki pahat matkahas! Siipines, sulkines, luines, lutehines, ynnä ytimines, mäne myötä möykkyines!”

Silloin on vainaja “hieritty pois siltä paikalta eikä se enää siitä takaisin tule”. [Samoin häiden aikana ei myöskään pirttiä lakaista. Vasta häiden loputtua lakaistaan, ja rikat työnnetään morsiamen jälkeen, jottei hän ikävöisi entiseen kotiinsa.] Lakaisemisen jälkeen lattia vielä pestään vihkolla, ja kolikalla (luudalla) vettä valelemalla lykätään. Kuolentasijalle lattiaan isketään kolme rautanaulaa, jottei sillä sijalla ketään varauttaisi. Jollei rautanauloja lyötäisi, kummittelisi kuolinpaikka, niin ettei kukaan voisi siihen panna pitkäkseen.

Viimeksi savustetaan pirtti katajoilla. Hinkalolle (arinalle) työnnetään katajia palamaan, ja palavalla havulla tulitellaan ympäri pirttiä, eniten kuolinsijoja, niin että huone tulee savua täyteen. Näin kalmanhaju kaikkoaa kuolinpirtistä, ja paholainenkin pelkää katajaa, kun se palaessaan rätisee.

Kyläläiset toimittavat kaikki nämä pesu- ja varaustyöt. Lopuksi on heidän itsensäkin puhdistauduttava. Heillä on pesuhommissaan ollut yllään huonot vaatteet, semmoiset, joita ei muissa toimissa käytetä. Ne riisutaan pois, peseydytään ja pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin. Sitten vielä savustaudutaan katajankatkussa taikka poltetaan vaateriepua arinalla, ja siitä nousevassa savussa pidetään käsiä ja vaatteita.

Aina ei kuollutta osata niin toimittaa pois pirtistä, ettei hän palaisi takaisin. On usein sattunut, että kuollut on vielä kalmistostakin kulkenut kotonaan peloittelemassa ja kummittelemassa. Niin oli esim. Rotioni Huotari, vanha vuonnislainen patvaska ja tietäjä, kulkenut kotonaan, kävellyt huoneissa ja ryskänyt ovissa ja kysellyt rahojaan. Kummittelija voidaan karkoittaa siten, että isketään kolmasti pirtin kynnykseen kirveen hamaralla [sama temppu tehdään, jos vainaja pirtistä ulos kannettaessa “jyventäytyy”, niin että on kovin raskas kantaa], taikka taas häädetään korennolla tantereelle, heitetään vielä korento jälkeen ja uhkaillaan:

    “Tule toini kerta, soat paremman kyyvin!
    Pisy tilallas, minne olet viety,
    missä olet olija!
    Ei ole tänne työn tekuo,
    eikä tilankana tarpehella!
    Männyt on männyn,
    jälkeh jeänehet elää!”

Joskus voi vainaja ilmestyä kotitanhuilleen oikein näkyväisenä hoamunakin. Silloin pitäisi olla suvikkovarsan suitset — varsan joka ei ole vielä ollut reen edessä; kun lyö niillä haamua, niin tämä katoaa. Jos taas vainaja on niin itsepintainen, ettei sitäkään säiky, pitää tehdä leppäni jousi [“Leppä on lemmon lessyttäjä, hoapa on piessan puu.”] ja ampua sillä leppäni pulikka vainajan vasempaan kantapäähän. Vielä on käytävä kalmistossa lyömässä viisi leppänoaklaa (naulaa) vainajan kropnitshaan, hautakammioon, kaksi jalkopuoleen, kaksi käsien kohtaan sivuihin ja yksi pääpuoleen. Lyötäessä sanotaan:

“Pisy paikallas, mihin olet pantu!”

Voipa kuollut pistäytyä entiseen kotiinsa ihan ilmihaamussaankin ja elellä kuin eläessään: tehdä talon työtä, maata naisensa vieressä, käydä naapurissa vieraissa. Mutta jos hän nauraa tai vihastuu, niin hänellä näkyy rautahampaat, ja siitä hänet tunnetaan tuonelan asukkaaksi.

Hyvin helposti saattavat manalaiset tulla tyhjäksi jätettyyn pirttiin — jos kuoleman jälkeisillä viikoilla on erehdytty jättämään pirtti asumattomaksi. Silloin häädetään manalaiset kirveellä ja korennolla pois ja manataan:

    “Manalaiset moatukkah,
    kalmalaiset koatukkah
    pois elävien imehnisten sejasta!
    Teät on pois hieritty elävien kirjoista!”

6. HAUTAANSAATTO.

Kun ruumista on pidetty kolme vuorokautta pirtissä, saatetaan se kalmismoahan.

Jo aamulla aikaisin ovat hauvankaivajat lähteneet hautausmaalle haudan tekoon. Hautaa ei näet saa kaivaa yöksi avoimena olemaan. Ei myöskään saa jättää kaivettua hautaa yksikseen; jos hauta tulee valmiiksi, ennenkuin kuollut tuodaan siihen, pitää jonkun jäädä sen luo vartioimaan. Arat henkilöt eivät uskalla jäädä, mutta rohkealuontoiset eivät pelkää, kun asettavat pari lapiota ristiin haudan yli. — Kun haudankaivajat lähtevät työhönsä, itketään heille:

    “Elköä viluilla pohjolan viimapuolusilla visan loajitelko
    vieslöveä hyvästäni Tuonelan vierisijasilla [tark. hautaa] näinä
    päivävierennäisinä.

    Voikoa lämpimillä puolusilla vieslövie ilmasie visan loajitella,
    jotta ei vieslövän hyväseni pitäis vieslövis syntysis viluilla
    viimapuolusilla kaiken aikasin visan koalella.

Elköä, kyhän olovat omakuntaset, kylmillä kyytäpuolusilla [kyytäilma = pohjoinen tuima viima] kyhän asetelko kyllä hyvästäni kyhän polvuhisilla kylkisijasilla [ikuisilla makuusijoilla], jotta ei pilaisi kyllä hyväseni kyhän alituisista [alituisesti, aina] kyytäpuolusilla kyllä ilmasie kyhän koalella kuulu syntysissä.

Voikoa lämpymillä puolusilla kyllä ilmasie kyhän asetella, jotta ei niistä tulis kyhelmäiset [suuret mielipahat] kyhelmällä vartuollani kaikeks kyllä ikäseksen’ kyhän alenneltavaisiks.

Voikoa, oimun olovat omakuntaset, oikiella puolella orhien Spoassusen Otavatähtösie [‘oikiella — — — Otavatähtösie’ = suvipuolelle Otavaa] orhien hyväseni olentosijaset oimun loajitella orheih syntysih näinä päiväoprennaisina.

Eikö orhie Spoassusen’ orhieta hyvästäni orheis syntysissä oikiella puolella Otavatähtösie oimun asettelis oimun eloistelomah. Kun oli osien alla [‘osien alla’ = hyväosainen, varakas] ilmojen peällä koalelijaini, jotta ei orhie Spoassusen’ orheis syntysissä osattomih osaeloksih [‘osattomih osaeloksih’ = huonoille osille] oimun otplahoslovis [asettelisi] orhieta hyvästäni.”

Kuolleen kantajiksi rupeavat ketkä vain ovat saapuvilla. Nuoret kantavat nuoria, vanhat vanhoja, miehet miehiä, jopa naiset naisia, tytöt tyttöjä. Mutta läheiset sukulaiset eivät ota kantamiseen osaa. Siitä vainaja taas olisi pahoilla mielin, luulisi, että “he niin suvaitshisivat hänen moah mänövänsä”. Myöskään ne, jotka ovat heikkoluontoisia ja pelkäävät, eivät mene kantamaan; jotkut eivät uskalla mennä vainajaa kaimoamahkana, saattamaankaan. Niinpä esim, raskaana olevat vaimot pysyvät pois koko kuolinkulkueesta. Vainajan leski kyllä saattaa miestään kalmistoon, jos kykenee.

Jo aamupäivällä on ruumis saatettava kalmistoon, ennen puoltapäivää. Iltapäivällä, sen jälkeen, kuu päivä kääntyy luoteelle [länteen], ei vainajaa enää saa panna hautaan, sillä jälkeen puolen päivän haudatulle ei näytetä päivää tuonelassa, vaan vainaja saa olla ainaisessa pimeydessä. Muuten ei kalmistoonkaan saa iltapäivällä mennä, eikä sitä uskalletakaan tehdä. Sillä kalmiston asukkaille on iltapäivällä annettava rauha. Häiritsijälleen, puolenpäivän jälkeen kävijälle, ne voivat suuttua, jopa saattaa hinkautuman, ellei kävijä osaa väkeä asettaa.

Ennen hautausmaalle lähtöä on jo toimitettu lähtöstola, katettu pöytä, jossa on syötäviä kaikenkaltaisia, teetä ja kahviakin, jollakulla viinaakin. Mutta ennen kalmistossa käyntiä ei pöydän antimia nautita.

Arkkua kannetaan orrella. Arkun kumpaankin pääpuoleen sidotaan nuorat ja nuoriin mutkat, joihin pujotetaan orsi arkun pituussuuntaan. Orsi on niin pitkä, että kuusi henkeä voi yhtaikaa olkapäillään olla kantamassa, kolme kumpaisestakin päästä. Arkkua matkaan laiteltaessa itketään:

“Min vallallisilla vasrityöhysillä [töihin, ulkotöihin] valmisteleka valkieta hyvästäni, vallan olovat omakuntaseni ta valivot voalijaini lapset, kuin että ole näihe loatusie eloksie koko valkiessa ikäsessäni minkänä vallallisilla varsityöhysillä valmissellun?

Min tunnollisilla tuontatiehysillä [kauppamatkoille, ansiotöihin] tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni, tunnon olovat omakuntaseni ta tuomekset [pojat] tuuvittajaini lapset, kuin että ole näihe loatusie koko tuvehessa ikäsessäni tunnon loajitellun?

    Niin alkoa äijiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuo turtivolla
    vartuollani. Onnakko tulemattomilla Tuonelan tuontatiehysillä
    tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni tunnon jälkimäiset
    kertaset.”

Sitten otetaan orsi olkapäille ja lähdetään kantamaan. Ovesta vietäessä prostiudutaan (pyydetään anteeksi) vainajan puolesta. Hän on ehkä eläessään ovissa pahoin sanoin liikuskellut. sentähden on anteeksi aneltava. Se toimitetaan itkusanoin:

“Prostikkoa [antakaa anteeksi] valkieta hyvästäni nämä omat vallan assuntasijaset vallan jälkimäiset kertaset!

Et tiijä, valkeijen ilmojen peällä oloaikasina, on niin vallallisien vaimaloijen sanojen [‘vaimaloijen sanojen’ = kirosanojen] keralla vallan koalellun omissa vallan assuntasijasissah.

    Elköä kiirähäisistä [kiireesti] kirasta [armollinen, hyvä]
    hyvästäni omista kiran assuntasijasistah kiran koalatelkoa!

    Anna ois kiras hyväseni omissa kiran assuntasijasissah omien
    kiiromaisieh keralla kiran olovammat aikasie.

    Voikoa aikoja alennellen [‘aikoja alennellen’ = hitaasti]
    assutella armasta hyvästäni omista assuntasijasistah aijan
    polvuhisilla Tuonelan tiehysillä.

    Anna visan olovammat aikasie [‘visan — — — aikasie’ = kauan
    aikaa] omissa visan assuntasijasissah omien viihyttämäisieh
    keralla visan koalelis.

    Vet, tuloo viihyttämäisilläh visan suuret ikävien vieronaiset
    hänen vieslövyisieh kuin jeähäh visan armottomiks vieslövien
    ilmojen peällä visan koalelomah.”

Samoin prostiudutaan sintshissä;

“Prostikkoa vetristä hyvästäni nämä omat vestokattoset [veistetyistä laudoista tehdyt katot], sadoin verskoin vejetyt [sadoin verskoin vedetyt = monista laudoista laaditut], verran jälkimäiset kertaset!

Et tiijä on vetrehien ilmojen peällä oloaikasina min visallisien vieronoijen sanojen [vieronoijen sanojen = kirosanojen] keralla visan koalellun näitä vestokattosie visan loajitellessah.”

Ulos vietäessä lasketaan arkku kolmannelle kynnykselle, vajan kynnykselle. Vainajalla voisi olla paha mieli, jos häntä kulotettaisiin vallan kiireesti, pysähtymättä. Täällä taas vajoilla, sintshin edessä olevilla katosrappusilla, pyydetään proskenietä (anteeksi):

“Prostikkoa valkieta hyvästäni omat vajovieryöt vallan jälkimäiset kertaset valkeijen ilmojen peällä oloaikasina!

Et tiijä, on omilla vajovierysilläh min vallallisien vaimaloijen sanojen keralla vallan koalellun valkeijen ilmojen peällä oloaikasinah.”

Sitten taas pihamaalle päästyä:

“Prostikkoa loatu hyvästäni nämä lastupihaset [pihalla on tavallisesti kaikenlaisia lastuja, varsinkin syrjäpuolessa veisto- ja pinopaikalla] loavun jälkimäiset kertaset, kun loatu syntysih loavun koalellah!

Et tiijä, min laittojen sanojen [‘laittojen sanojen’ = kirosanojen] kera on loavun koalellun omilla lastupihasillah loatu ilmojen peällä oloaikasinah.”

Arkku viedään kantamalla hautausmaalle asti, ellei kalmisto ole varsin kaukana, — se onkin tavallisesti kylän laidassa. Välillä vain käytetään ruumista kirikössä, jossa arkku keritetään nuorista, lasketaan lattialle papin käsiteltäväksi ja sitten taas toimituksen päätyttyä uudestaan nuoritetaan ja otetaan kanto-orteen, jonka jälkeen lähdetään hautausmaata kohden. Mutta ne, jotka asuvat etempänä, tuovat vainajansa talvella hevosella ja reellä. Silloin sidotaan vempeleeseen valkea vaate ja hevosen kaulaan asetetaan kello, mistä nähdään, että siinä viedään vainajaa. Sillä kelloissa ei muuten saa ajella.

“Tshillissä [pieni tiuku] mieholah, kellossa Tuonelah”.

sekä:

    “Tshipi tshillissä ajaa,
    kuoloma ajaa kulkusessa”

sanotaan. Kellona käytetään isoa hevosen tai lehmän kelloa. Kun vainaja on viety kelloissa, ei hän palaa enää takaisin, sillä

    “Kerta on kelloissa viety,
    ei tule takaisin enää.”

Ajeltaessa istuvat vainajan lähimmät sukulaiset arkun kannella jalkapuolessa, pääpuolessa ei saa istua, vainajalla kun on pyhäinkuva ryntäillä. Miestä hautaan saatettaessa istuu vaimo arkun kannella, ja isän tai äidin arkulla istuvat tavallisesti lapset. Jos taas on järvimatkaa kalmistolle, viedään arkku kesällä veneellä. Tällöin asetetaan kaksi venettä rinnakkain yhteen, koska pelätään, että vainaja voi vesillä heittäytyä kovin painavaksi; toiseen veneeseen lasketaan arkku ja kumpaistakin soudetaan ulkolaidalta.

Vainaja voi joskus heittäytyä hyvin painavaksi, jyventäytyö niin jykieksi, ettei saadakaan liikkeelle. Jotkut painavat niin paljon, että pitää olla neljä, viisi kantomiestä orren kummassakin päässä. Ennen vanhaan oli Nokeuksessa suurtietäjä, Noki-Jussi, heittäytynyt niin painavaksi, että oli pitänyt monella hevosella vedättää kalmistoon, ja hautaan laskettaessa oli arkku pudonnut pohjaan, niin että koko hautausmaa oli tärähtänyt. Vainajan näin “jyventäytyessä” pitää vasemman jalan kantapäällä taaksepäin “potata” (potkaista) arkun pääpuolta kolme kertaa taikka yhtä monesti paukauttaa kirvespohjalla, jopa oikein vihapäissään. Silloin kaikkoavat painajaiset ja muut pahat vintiöt. “Jyventäytyvän” vainajan on kovin vaikea lähteä täällä toiseen elämään, siksi hän heittäytyy niin painavaksi. Vainaja saattaa myös “jyventäytyä”, jos jälkeen puolenpäivän lähdetään ruumista viemään.

Jos kuollutta hautaan saatettaessa sattuu sade- tai pyryilma, on se hyvä merkki: vainaja viedään silloin “tsarsvah”, koska jumalat näin “jälet kallah”. Ken kuollutta pelkää, voi vainajaa hevosella vietäessä katsoa hevosen jalkojen välitse arkun yli, sitten ei enää peloita.

Vainajan pihasta lähdettäessä prostiudutaan nurmilla:

“Prostikkoa vieslöveä hyvästäni omat viikatehvainivoiset visan jälkimäiset kertaset vieslövih syntysih visan assutteluaikasina!

Et tiijä, min visallisien vieronoijen sanojen [kirosanojen] kera on visan koalelluh omilla viikatehvainivoisillah omien viihyttämäisieh keralla.”

Ja taas peltojen laitoja kuljettaessa:

“Prostikkoa kyllä hyvästäni omat kylvöpeltosieh laitaset kyhän jälkimäiset kertaset kyllä syntysih kyhän assutteluaikasina!

Et tiijä, on kyllä ilmojen peällä oloaikasina min kyhällisien kyhelmöijen sanojen [‘kyhelmöijen sanojen’ = kirosanojen] keralla kyhän koalellun omilla kylvöpeltosillah.

Prostikkoa valkien hyväseni omat vakopeltoset vallan jälkimäiset kertaset!

Et tiijä, min vallallisien vaimaloijen sanojen kera on vallan koalellun omien vakopeltosieh peällä valkeijen ilmojen peällä oloaikasinah.”

Vainajaa kuljetetaan samoja polkuja ja samoja kylän kujasia myöten, joita rahvas tavallisesti liikkuu. Etumaisena kannetaan ristiä ja arkun kantta — jotkut läheiset miessukulaiset ovat niitä kantamassa —, niiden jälessä arkkua, ja perässä käyvät kaimoajat, saattajat, miehet ja poikaset edellä, naisrahvas jälessä [naiset eivät saa milloinkaan kulkea edellä], sukulaiset etupäässä. Astutaan rinnakkain “kuin kuolienkaimoajat” ainakin. Kaikki, jotka vain pääsevät, liittyvät ruumissaattoon. Sillä niin monta kuin kaimaat tuonelaan, niin monta tulee siellä sinua vastaan ottamaan, kun sinne kerran joudut. Jos et ole ketään kaimannut, niin ei kukaan tule sinua vastaankaan tuonelan porteilla.

Kujasia käytäessä anellaan jumalan ilmoiltakin anteeksi:

“Prostikkoa kuulu hyvästäni kaikki kuulu ilmojen alustaiset kujin jälkimäiset kertaset, kukali lienöy kuulu ilmojen alustaisie kuleksennellun kuulu ilmojen peällä oloaikasinah!

Et tiijä, on min kujillisien kurjien sanasien [‘kurjien sanasien’ = kirosanojen] kera kujin koalellun kuulu ilmoja myöten.”

Naapurien aitoperiä [aitojen vieriä] astuskeltaessa valitellaan:

    “Voi suojauvuksennella [piilottautua], sukie hyväseni, näihe
    suventamien [naapurien] suimun assuntasijasih ta i suimun
    olovien omakuntasien [naapurien] suimun assuntasijasih, jottei
    sukeih syntysih suimun assuteltais siun sulavuisies näinä
     päiväsuoveroisina!

    Mie, surento vartuoni, hotj toisin aikasin käisin siun sulavuisies
    suimun silmittelömäs suventamien suojapuolusista [piilopaikoista].

    Voi, armas hyväseni, asetteliutuo salapuolusih [salaisin puolin]
    aikomien [naapurien] aitovierysillä, hotj ei armahih syntysih
    siun armahuisies assuteltais näinä päiväarveksuisina!

    Mie, ankeh vartuoni, hotj aikomien aitojen alasin puolusin
   [aitojen vierillä piilotellen] kävisin siun armahuisies aijan
   silmittelömässä hotj toisin aikasin.”

Mutta saateltaessa lasta, joka eläessään on jo kyennyt ulkona juoksentelemaan, prostiudutaan:

    “Prostikkoa nämä kujavieryöt kuvoamaistani kujin jälkimäiset
    kertaset!

    Et tiijä, on kummakukkasieh kera kujin koalellun näillä
    kujavierysillä [kujavieret].

    Voi soarnumaisen salmojen [nurkkien] suojasih salauvuksennella
    [piilottautua], jottei soavehih syntysih soarnan assuteltais
    näinä päiväsoalostisina!

    Mie, sammu vartuoni, siun soavehuisies salapuolusista soarnan
    silmittelisin.

    Prostikkoa aikomien aitovieryöt aikomaistani aijan jälkimäiset
    kertaset!

    Et tiijä, on aikomaiseni näillä aitovierysillä aijan koalellun,
    hos aijan vähäset aikaset ilmojen peällä assuksenteli.”

Naapurien ikkunoin alatse vainajaa vietäessä valitellaan:

“Elköä kylkipuolusin [ohitse käyden, pysähtymättä] kuletelko kuulu hyvästäni kuvoamien kujin assuntasijasista tai omien kujin olovien omakuntasien kujin assuntasijasista!

Voikoa kuletella kuvoamien kujin assuntasijasih kujin jälkimäiset kertaset!

Vet, kujin rikenih kertasih kuulu ilmojen peällä oloaikasina näissä kuvoamien kujin assuntasijasissa kuleksenteli kutsuvierahaisena.

    Elköa aitojen alasin puolin armasta hyvästäni assutelko aikomaisien
    assuntasijasista tai olovien omakuntasien assuntasijasista!

    Voikoa aikoja alennellen assutella armasta hyvästäni armahih
    syntysih!”

Saapuvaa hautajaissaattoa kohti ei kylän ikkunoistakaan saa katsoa eikä saaton jälkeenkään, jollei lähdetä saattamaan. Ikkunalle, sille puolelle, josta kuollutta kuletetaan, asetetaan jokin rautakapine, jottei vainajasta kalma hinkautuisi.

Arkkua kuletetaan hiljalleen, kuollutta ei pidä kiireesti viedä maahan. Joka veräjällä, mistä mennään, pysähdytään ja suitsutetaan, joka talon pihallakin, jonka läpi käydään, seisahdutaan, lasketaan arkku maahan ja suitsutetaan. Teiden risteykseen jos joudutaan, pysähdytään niinikään ja suitsutetaan. Kun vainaja on siitä kulkenut monet kerrat ennen, niin siinä heitellään hyvästit sekä tielle että tien kävijöille. — Jälelleen eivät saattajat saa katsoa; jos katsoo, niin vainaja ikävöi pahemmin kotiin. [Samoin, jos pitkälle matkalle lähtiessä katsoo taakseen, tulee kovemmin koti-ikävä.]

Kun hautajaissaatto saapuu rantaan — jos nimittäin on venematkaa —, prostiudutaan venevalkamoilla:

“Prostikkoa valkieta hyvästäni omat venevalkamoisetki vallan jälkimäiset kertaset, kun on vallan rikenih kertasih näihih venehvalkamoisih vallan koalellun vallan myöhäsien iltavarreksuisien vaivunta-aikasinakin [auringon laskeutuessa, yön joutuessa].

Et tiijä, on min vallallisien vaimaloijen sanasien kera vallan koalellun omissa venehvalkamoisissah, kun on vakavien valtavetysien [järvien] peältä omilta varsityöhysiltäh vallan koalellun vallan myöhäsien iltavarreksuisien vaivunta-aikasina omih venehvalkamoisih, kun oli omilla varsityöhysilläh vaivuksennellun [väsynyt] ta voatehuksennellun [uupunut], kun oli valkie hyväseni vaipuva ikäni [ikäloppu].

Kun sitten päästään vesille, niin sielläkin anellaan anteeksi:

    Prostikkoa nämä vieslövän Spoassusen viljavetyötkin [kalavedetkin],
    kun visan jälkimäiset kertaset vieslövän Spoassusen viljavetysie
    vieslövih syntysih visan assutellah näinä päivävierennäisinä!

    Et tiijä, on vieronoijen sanojen kera visan koalellun näijen
    viljavetysien peällä, kun on visan rikenih kertasih näijen
    viljavetysien peällä visan koalellun.

Prostikkoa kaunehen Spoassusen kaunehet karivetyöt [kariset, karirantaiset vedet] kaunista hyvästäni kajon jälkimäiset kertaset, kuu kaunehih syntysih kaunehie karivetysie kajon koalatellah kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla! [Veneillä. Voi veneissä muuten olla enemmänkin kuin kahdeksan kaarta.]

    Vet on kajon rikenih kertasih kaunis hyväseni niitä kaunehie
    karivetysie myöten kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla koalellun
    kaunehien ilmojen peällä oloaikasinah.

    Et tiijä, on min kaihojen [pahojen] sanojen kera seäjellyn kaunehen
    Spoassusen karivetysien peällä.

Prostikkoa kuulu hyvästäni kuulu Spoassusen kuvasvetyöt kujin jälkimäiset kertaset, kun kuulu syntysih kuvasvetysie myöten kujin assutellah kuusikoarisilla vesien kuplatuksilla! [Veneillä, jotka ‘kupluavat’ veden pinnalla.]”

Veneestä pois astuttaessa itketään:

    “Prostikkoa kaunehempiosasien [parempiosaisien, onnellisempien]
    kannettuisien kaheksikoariset vesien kannatuksuot kajon jälkimäiset
    kertaset!

    Prostikkoa voalimien venehvalkamoisetkin vallan jälkimäiset
    kertaset, kun valkeih syntysih vallan assutellah valkieta hyvästäni
    vallan jälkimäiset kertaset!

    Voikoa, tunnon olovat omakuntaseni, yksillä tukkusilla [‘yksilllä
    tukkusilla’ = yhteen joukkoon] tunnon koalella tuvista hyvästäni
    tuvehih syntysih tunnon assuttelomah!”

Entiseen aikaan oli tapana soittaa kuolinkelloja, svonie, koko ajan kun kuollutta kannettiin kotoa kalmistoon, kunnes ruumis saatiin hautaan peitetyksi. Nykyään aletaan soittaa vasta sitten kun kirkosta lähdetään, ja soittajina, on läheisiä sukulaisia, joko miehiä taikka naisia. Kelloja soitetaan sen takia, että sanoma kuuluisi taivaaseen. Soittoa “käsetäh” (käsketään) itkuvirsin:

“Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, vaskipankasie voakahutella [kelloja liikutella, ‘vaskipankasie’ = kelloja] vallan jälkimäiset kertaset, jotta vallan olova narotakuntani [heimokuntani (ven. narod = kansa)] niistä kaikki vaimalaisikseh vallan silmittelis, jotta valkieta hyvästäni nyt valkeih syntysih vallan koalatellah vallan jälkimäiset kertaset valkeijen ilmojen peältä.

Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kuusikielisie kultapankasie kutvahutelia [heilautella] näinä päiväkuuroksuisina, jotta kaikki kuulu narotakuntani niistä kummasikseh kuuloistelis, jotta kuulu hyvästäni kuulu ilmojen peältä kujin koalatellah kuulu syntysih kujin jälkimäiset kertaset.”

Kuolinkellojen “kutvahellessa” muistetaan myös niitä vainajan omaisia, jotka ovat niin etäisien matkojen takana, etteivät ole voineet saapua vainajaa kalmistoon saattamaan, eivätkä monesti ole ennättäneet saada edes sanomaakaan. Niinpä kehoitetaan svonijoita [soittajia]:

    “Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kultapankasie kutvahutella!
    Anna kuvoamaiseh niistä kuuloistelis, jotta kuulu hyvästäh kuulu
    syntysih näinä päiväkuuroksuisina kujin assutellah. Eikö niistä
    hotj kummasikseh kujin silmittelis?

Voikoa, kajon olovat omakuntaseni eli kalevat kantajaini lapset, kaheksikielisie ilokanteluisie [kelloja] kajahutella näinä päiväkaunistoisina! Eikö kajon olovan tshoarisen kansakuntasissa koalelija kannettuiseh [‘kajon olovan tshoarisen — — — kannettuiseh’ tarkoittaa keisarin sotaväessä palvelevaa poikaa] niistä kaihosikses katshahtelisi, jotta kaunehen hyväseh kallehuisie näinä päiväkaunistoisina kaunehih syntysih kaunehien ilmojen peältä koalatellah.

Voi, kuulu Spoassusen’ kumeita kuusikkometshäsie kutvahutella niillä paikkasin kuin hänen kuvoamaiseh kujin koaleloo näinä päiväkuuroksuisina! Eikö niistä kummasikseh kujin silmittelis.

Et tiijä, ei voi näitä kultapankasien kutvahuksie kuuloistella, kun on kujin etähäisien matkojen peässä.

Voi, kaunis Spoassusen’ kaunehie katajikkometshäsie kaltauvuksennella [kallistella, heilutella] kahtoanne kolmienne peähysie niillä paikkasin kuin hänen kannettuiseh koaleloo näinä päiväkaunistoisina kajon etähäisien matkojen peässä! Eikö niistä kaihosikseh kajon silmittelis, jotta kaunehen hyväseh kallehuisie kaunehih syntysih koalatellah näinä päiväkaunistoisina.

    Ei asninnun [tietää, käsittää] kaunehen hyväseh ilmojen peältä
    puuvunta-aikasina näillä puolin kaunehie ilmasie koalella.

    Ei tiijä, ei voi kaheksikieliset ilokantelehuot kajahella kajon
    etähäisien matkojen peähysih.”

Kirkossa panee pappi vainajalle ventshän otsalle ja molivanan käteen. [Vainaja näin “ventshätäh”, vihitään, toiseen elämään, ilman ei siellä otettaisi häntä vastaan. Molivana = paperi, jossa on rukouksia.] Kirkossakin vainaja hyväisselläh, pappi hyvästelee ensin, sitten saattajat; ruumiin rinnalla olevaa pyhäinkuvaa suulassetah ja sanotaan: “prossi milma, pokoiniekka!” Arkku viedään hautausmaalle avoimena, siellä vasta pannaan kansi kiinni. Kirkosta lähdettäessä on kaikilla saattojoukossa kulkevilla vainajan sukulaisilla palava tuohus kädessä — jos on niin vakava ilma, että tuohus voi palaa. Niitä kannetaan ja niiden annetaan palaa, kunnes hauta on luotu umpeen.

Kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan siellä lepääviä vainajia tulijaa vastaan ottamaan:

“Tulkoa valkeista syntysistä vastoalomah valkieta hyvästäni, vallan olova omakuntaseni ta i kaikki Tuonelan valaistikuntaset [Tuonelan eläjät (ven. volost = hallintopiiri, kunta)], omih valkevuisihih näinä päivävarreksuisina!

Tulkoa kaikki tuvehista syntysistä, tunnon olovat omakuntaseni, tuvista hyvästäni tunnon silmittelömäh yksillä tukkusilla omih tuvehuisihih!

Tulkoa omastelomah [omaiseksi tuntemaan], kaikki olovat Tuonelan omakuntaset, orhieta hyvästäni omih omusih, omat ottamaiseh [‘omat ottamaiseh’ = omat lapset, jotka jo ovat kuolleet] oimun ensimäisiks orheijen ilmojen peältä!”

Jos vainaja on pieni lapsi, niin kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan vastaan ottajia:

“Tulkoa miun voalimaistani vallan silmittelömäh omih valkevuisih omat voalimaiseni vallan ensimäisinä, kun on valkie Spoassuni vaivutellun valkeijen ilmojen peältä voalimaiseni sulat valkevuot!

Voi, valkeih ilmoih seätelijä voalijaiseni, valkeista syntysistä valveuvuksennella vastoalomah miun voalimaistani [‘Voi valkeih — — — voalimaistani’ = Maamoni, tule ottamaan vastaan vaalimaistani] omih valkevuisih, kun valkie Spoassusen’ vallan hullusina [‘vallan hullusina’ = aivan pienenä] vaivutteli valkeijen ilmojen peältä sulat valkevuot miun voalimaiseltani.

Voi, kauneih ilmoih seätelijä kantajaiseni, kaunehista syntysistä kajon yleneksennellä ta kaikki kajon olovat Tuonelan kansakuntaset miun kannettuistani katsahtelomah omih kallehuisih kaunehien ilmojen peältä, kun kaunis Spoassusen’ miun kannettuiseni kallehuot kajon puuvutteli kajon yhettömiks.”

Avonaisena odottaa Tuonelaan tulijaa jo kalmistoon kaivettu hauta. Sitä lähestyttäessä kuullaan itkijän valittavan:

    “Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani vieslövän
    hyväseni Tuonelan visan assuntasijaset!

    Voi kuin kylmiltä kyettelöö kyhelmästä vartuostani kyllä
    hyväseni kyhän assuntasijaset näinä päiväkypenyisinä!”

Aivan haudan vierellä oltaessa itketään:

“Katshokkoa kuin kamaloilta koavasteloo kaihosta vartuostani kaunehen hyväseni kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina!

    Voi, kuin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani orhien
    hyväseni olentosijaset, kuihe orhie hyväseni oimun loajitellah
    näinä päiväoprennaisina oimun polvuhisih Tuonelan olentosijasih!

    Katshokkoa, kuin ikäväisiltä innon silmittelöö inhusta vartuostani
    istarinnoitta [oikein ikivanhat] ikipolven aikuhiset Tuonelan
    ikisijaset!”

Hauta on kaivettu koillini—luuve [itä—länsi. Pääilmansuunnat: pohjoni, suvi, koillini, luuve] suuntaan, jalkopuoli koilliseen käsin. Niin tulee kuollut katsomaan koilliseen päin ja olemaan kohti kesäpäivän nousua, päivä kun kesällä nousee koillisen pohjoiskorvasta. Ja koillisessa se on myös kallehin risti, “kultani risti”. Lisäksi siellä ovat pyhät manasterit (luostarit) ja kaikki kalleimmat jumalat: “Isossima, Savatei ta Solovetshkoi”. Hauta on kaivettu kolmea kyynärää syväksi, pituutta ja leveyttä on tarpeen mukaan. Ennen kyllä jätettiin hauta paljon matalammaksi, jopa tuskin parin kyynärän syvyiseksi. Avonaiseen hautaan on ennen joskus heitetty jokin raha, ennenkuin ruumis siihen laskettiin. Maa on siten tullut ostetuksi kuolleen sijaksi, ja näin hän saa siinä vapaasti ja rauhassa levätä. Väliin ovat vainajat näet tulleet unissa valittamaan, ettei saa haudassa lepoa, vaan pitää olla vieraassa kodissa, kun ei ole maata ostettu.

Haudan yli asetetaan poikittain kanget taikka lapiot, joilla on hautaa kaivettu, ja arkku lasketaan niiden varaan. Siinä se saa olla avoimena siksi kunnes muisteliaiset on jaettu. Vainajan kotiväki ja muutkin sukulaiset, ketkä vain ovat saattamassa kuollutta, ovat varanneet mukaansa kaikenmoisia antimia: piirakkaa, kalittaa, sankeja, kalakukkoa, leipää, suolaa — suola se onkin kaikkein “kallehinta” — rinkilöitä, ruista, ohraa, sen mukaan kuin varat sallivat, jopa vaatetta ja rahaakin. Jotkut varakkaat voivat vainajansa muisteliaisiksi jakaa, paitsi muuta hyvää, noin puolisen tynnyriä rukiita sekä ohria. Ne jaetaan vähävaraisille ja köyhille — itse kukin antaa omille sukulaisilleen ja tuttavilleen — ja antaessa aina kehoitetaan muistelemaan vainajaa. Tarkoitus on etupäässä juuri jakaa omille köyhille sukulaisille, mutta kun yhdelle omaiselle antaa, saa samalla osittaa yhdeksälle vieraalle. Vähintäänkin kolmelle henkilölle pitää olla jotakin antamista, vaikka jakaja olisi kuinkakin köyhä. Muisteliaiset viedään kalmistoon savipatasilla, tuohiropeilla ja vakkasilla. Kun ne tulevat tyhjiksi, eikä kukaan niitä halua, heitetään ne kalmistoon, asetetaan pohja puhkaistuna tai kylki rikottuna kumolleen haudalle. Kalmistosta ei pidä mitään tuoda takaisin siitä, mikä on vainajan varaksi pantu matkaan. Astiat rikotaan, koska vainaja ei muuten koskaan saisi niitä rikki. Muisteliaisia ei kalmistossa syödä, vaan ne viedään kotiin ja nautitaan siellä omaksi tyydytykseksi ja vainajan muistoksi.

Paitsi vainajan sukulaisia ottavat muutkin saattajat mukaansa hautausmaalle ruokatavaraa, vaatetta ja rahaa, joita he sitten vainajan mukana lähettävät tuonelaan tuomisiksi sinne jo joutuneille omaisilleen. Nämäkin muisteliaiset jaetaan vain tuttaville ja köyhille, ja samalla pyydetään muistelemaan niitä vainajia, joiden takia tavarat on annettu. Tuonelassa tämä kaikki mainitaan, “on niinkuin kirja työnnettäis, jotta teällä häntä mainitah hyvällä… jotta heänkin siitä voipi auttoa, kun myö lähetäh kaloa pyytämäh ta lintuo metshästä ta mihin vain”.

Voidaanpa vainajan mukana lähettää tuonelaan oikein suullisiakin terveisiä. Itkien valitetaan terveisvirsi:

“Voikoa viestisie vieritellä vieronasta vartuostani vieslövih syntysih, sen visallisie, kuihe loatusie, vierona vartuoni, vieslövien ilmasien peällä visan elostelen!

    Et tiijä, tuloo vieslövien ilmojen peällisie viestisie
    vietuvoiksentelomah [kyselemään] vieronasta vartuostani.

    Voi sateijen lyömättömie soavehien ilmojen peällisie vereksie
    sanomaisie soatella! [Niin tuoreita, ettei ole vesisade turmellut.]

    Et tiijä, tuloo vereksie sanomaisie soahustelomah [kyselemään]
    soavehis syntylöissä sammusta vartuostani.

Voi valkeista syntylöistä valivopolkkasista vallan etshitellä vaimalan vartuoni vallan kohtalahista! Niin, vaimala vartuoni, olen valkeijen ilmojen peällä vallan monenloatusien Tuonelan vaimalaisien valtivoiksentelijaisina [kärsijänä].

    Ei ole ollun minkänä vallallisien vaimaloijen miel’alasien
    valotuksie [vaimennuksia] niistä aijoista soahen, kun on hänen
    valkehuot valkehih syntylöih valkie Spoassusen’ vallan puuvutellun.

    En ole kuitana voalimaisieni vassen voinun valotella [vaimennella]
    vaimaloita miel’alasieni enkä ole voinun valitella kuillana
    voalimaisilla.

    Anna, vaimala vartuoni, hotj siun valkeih syntysih vallan
    puuvunta-aikasina valittelen vaimaloijen vetysieni keralla!

    Etkö valkeis syntysissä miun vaimalan vartuoni vallan
    kohtalahisella valittelis näihe loatusie, kun vaimalan vartuoni
    valkeijen ilmojen peällä valittelen siun valkehuisie vassen.”

Kun sitten muisteliaiset on jaettu ja pappi haudan siunannut sekä vainajan pokrepainnut, valmistanut hautaan, otetaan aluskanget pois ja arkku lasketaan nuorilla hautaan. Silloin itketään:

    “Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani,
    tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan turpeiden turvutuksiks
    [turvotettavaksi] tunnon loajitelko!

    Voikoa turpiet tuomituhjuset [tuomipehkot] tunnon etsitella
    tuvehen hyväseni sijoih tuvehih syntysih!

    Anna miun tuvis hyväseni tunnon elosteloo tuvehien ilmojen
    peällä tunnon olovat aikasie.

    Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, voara voaroilta valitut
    valivokivyöt [valitut, tasaiset kivet, joita voi liikutella]
    valkeihsyntysih valkien hyväseni sijoih vallan loajitelia!

    Voikoa, verran olovat omakuntaseni ta versojaini lapset, vesien
    vellomat venkkien pohjissa venynehet vesihakoset verran loajitella
    vetrehen hyväseni sijoih vetrehih syntysih!

    Anna vetrehen hyväseni vetrehien ilmojen peällä verran elossella
    verran olovammat aikaset.”

Kun arkku on laskettu hautaan ja joku läheinen sukulainen naapurista, vävy tai joku muu, on laskeutunut naulaamaan kantta kiinni, itketään:

    “Elköä soavehen hyväseni soavehuisie satojen Tuonelan
    tshasohka-rautojen [salpojen] toakse salpoalko soavehih syntysih!

    Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani,
    tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan kriepostirautasien [lukkojen]
    toakse tunnon loajitelko näinä päivätuomeksuisina!

Voikoa tuomiset tulostupenjaiset [tulorappuset (ven. stupenj = porras)] tunnon loajitella tuvehella hyväselläni näinä päivätuomeksuisina, kuita myöten tuvis hyväseni tuvehista syntysistä tunnon yleneksentelis turtivoa varruttani ta i tuuvittamaisieh tunnon silmittelömäh hotj tunnon ainuot kertaset!

Voikoa, vallan olovat omakuntaseni ta i valkie narotakuntani, valmissella vaskiset Tuonelan tulentovajaset [tulorappuset, karjalan ‘vajaset’ = rappuset talon edessä] valkeista syntysistä valkiella hyväselläni!

    Eikö niitä myöten valkie hyväseni vallan yleneksentelis valkeijen
    ilmojen peällä valkeista syntysistä hotj vallan ainuot kertaset
    vaimaloa varruttani ta omie voalimaisieh silmittelömäh.”

Kun arkun kansi on naulattu, ladotaan arkun peitoksi tuohi- taikka petäjänkuorilevyjä, jottei multa pääsisi suorastaan arkkua koskettamaan.

Joskus on, niin kerrotaan, joku vainaja haudattu kumollah eli kasvoilleen. “Onnakko on, jotta kun rupieu hyvin paljo kuolomah väkie, elikkä ken naini lapsie soa ta kaikki järkieh kuoloo, niin kumollah kun lapsi hauvatah, niin siitä jeä toiset elämäh.”

Ennenkuin ruvetaan luomaan hautaa umpeen, heittävät saattajat arkun kannelle multaa, taittavat puusta oksan, jolle kolmasti sirauttavat sitä haudan reunalta. Paljaalla kädellä ei uskalleta kalmiston multia kosketella. Kun multaa on näin pirautettu vainajan “silmille”, ei siitä ole enää tuonelasta tulijaa, ja hänet on helpompi silloin unohtaakin. Saattajat, naisetkin, ellei ole tarpeeksi miehiä matkassa, täyttävät haudan. Hautaa umpeen luotaessa itketään viimeinen itku:

    “Elköä kaunehen hyväseni kallehuisie kauheijen kalmamultasien
    kaunistoisiks kajon loajitelko näinä päiväkaunistoisina. Voikoa
    katajapehkoset niih sijoih kajon etshitellä!

    Niin alkaa kamaloilta koavassella kaihosta vartuostani, kun
    kaunehen hyväseni kallehuot kauheijen kalmamultasien kaunistoisiks
    kajon loajitteletta.

Voi, kaunis hyväseni, kaislapeä-heinäsiks [kaislankaltainen nurmella kasvava heinä] kajon yleneksennellä kaunehien ilmasien peällä! Mie niistä hotj siun kallehuisies koalelisin katsahtelomah toisin aikasin kajon suurissa ikävien kaihosissa.

Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kukkapeä-heinäset kujin ylenneitä kurjista seänalasistas kuulu ilmojen peällä! Mie, kurja vartuoni, niistä siun kukkahuisies kävisin hotj kujin silmittelömäh kuulu Spoassusen kesäkuuroksuisina, kun kukkapeä-heinäset kukiksenteloo kurjista seänalasistas.

Mie, kurja vartuoni, niitä kukkapeä-heinäsie vassen kuulu ilmojen peällisie kurjasieni kujin alennuttelisin.

Voi, ihala hyväseni, innon aivosina, huomenesihalmoisina ilmanvuksennella ihaloina ilman lintusina omilla iltapihasilla iluolemah! Enkö niitä vassen vois, inhu vartuoni, iltasijasilta innon yletä, kun ei ole innon ylentelijäisie iltasijasilta, kun ihalan hyväseni ihaluot ihaloih syntysih innon loajiteltih.

Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kuuritsoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah kujin yleneksennellä! Enkö, kurja vartuoni, vois kuuritshasijasilta kujin yletä, kun kummalintusina kujertelet, kun kuulu Spoassusen’ siun kukkahuot kujin puuvuttel’ kuulu ilmojen peältä.”

Pitkän itkuvirren aikana on hauta täytetty ja jalkopuoleen on asetettu risti seisomaan. Lopuksi mullat silitellään ja tasoitellaan kummuksi.

Arkun laatija tekee myös ristin, mutta sen voivat valmistaa kyllä omaisetkin, m.m. pojat vanhemmilleen. Risti koetetaan tehdä “kelle vain min kaunehempi osattais”. Varsinkin ennen aikaan pantiin niiden valmistamiseen vaivaa ja huolta, niihin tehtiin silloin viilot ja katot, “solomat” ja “kuuritshat”, sekä koristellut tuulilaudat katon reunoihin. Pari kolmekin poikkipuuta salvettiin päärunkoon, alimmainen venäläiseen tapaan viistoon. Nykyään ei hautapatsaita enää viitsitä veistoksilla kaunistella, enimmäkseen ne tehdään vain aivan sileät, joskus maalataankin. Vainajan puumerkki leikataan patsaaseen, toisinaan kuolinvuosikin. Ristin juuren ympärille maahan kääräistään tuohi lahoamista hidastuttamaan.

Pyhäinkuva, joka on ollut vainajan ryntäillä, kiinnitetään ristin päärunkoon vainajan puoleiselle sivulle. Ristin poikkipuille asetetaan ne tuohuksien palaset, jotka saattajilta ovat jääneet palamatta. Tuulipaikkoja (liinoja) sitovat naiset heti ristiin, jotta tämä olisi “kaunehempi”. Tavallisesti ovat ne valkeita, noin puolen korttelin levyisiä, uudesta, “solkivaatteesta” poikkisarkaan leikattuja vaatesuikaleita. Tuulipaikat sidotaan ristin poikkipuuhun vaatenauhalla; niiden sanotaan olevan pokoiniekan käspaikkoja (pyyhinliinoja). Orsi, jolla arkku on kannettu hautausmaalle, asetetaan ristin viereen haudalle pitkälleen.

Myöhemmin rakennetaan haudalle kropnitsha, pienoinen hautakammio. Se on tehtävä pian, jottei vesi pääse valumaan hautaan ja mädättämään arkkua ennen vainajaa, koska ruumis silloin joutuisi lahoamatonna multien sekaan. [Jos hautakummussa mullat painuvat maaemään, on vainaja onneton kuolija, joka joutuu oatuun. Mutta jos kummulla mullat kohoavat ylös ja heinittyvät, on kuolija onnellinen, hänellä on tsharsvan elos.]

Kropnitshan laativat sukulaiset taikka omaiset. Ennen se tehtiin hirsistä, salvettiin pyöreistä hirren kappaleista pari-, kolmekerrokselliseksi ja viiloniekaksi niinkuin huone. Lautakatto oli kahtaalle kallistuva, harjalla soloma kuuritshoineen. Tehtiinpä sivuseinän pääpuoleen pieni ikkunakin lasiruutuineen, kuten arkkuunkin. Siitä saattoi vainaja “silmitellä valkeih ilmoih” taikka tulla ulos “kuuritshoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah”.

Nykyään tehdään kropnitshoita myös turpeista. Kropnitsha tehdään haudan pituinen ja levyinen, ja se on hautakummulla kuin vainajan suojaksi ja kodiksi tehty pikkuinen pirtti. Se estää myös kalmistossa kävijöitä tallaamasta hautakumpua ja suojelee hautaa sadevedeltä.

7. HAUDALTA PALUU.

Niin on vainaja kätketty “kauheijen kalmamultien kaunistoisiks” ja “tuhansien tuonelan tshasohkarautojen toakse”. Hautakumpu on tasoitettu ja risti saatu pystyyn. Sitten lähdetään takaisin kotia kohti. Kalmistosta palattaessa ei kukaan saa katsoa taaksensa. Kalma voisi silloin hinkautua ja vasta hautaan saatu vainaja palata takaisin tuonelasta.

Jos kuollut on viety kalmistoon reellä, käännetään reen pohjaliisteet muurnin, [nurin] ennenkuin niille palattaessa uskalletaan istuutua. Rekeä ei ajeta pihaan, vaan se jätetään kartanon taakse, pohjoissalmoh, käännetään kylelleen ja siitä kopistellaan kirvespohjalla lumet ja rikat pois. Pohjaliisteet heitetään salvoksen korvalle tuulettumaan, lapiot ja kirveet, joita on käytetty hautaa kaivettaessa, jätetään pitkälleen maahan talon pohjoispuolelle, jotta

“tuuli tuuloo ta vesi lyö, pohjaisilma poltteloo, vilu ilma vierauttau.”

Seinää vasten pystyyn ei niitä saa asettaa. Jos sen tekisi, saattaisi surma ottaa lisää talosta väkeä. Samoin myös reki vaatisi uutta viemistä, jos se liisteineen heitettäisiin kohdalleen.

Koko saattojoukko savustelee itsensä katajalla kalmistosta palattuaan samalla kuin kuolinpirttiäkin kalmanhajun karkoittamiseksi savustellaan. Ne, jotka ovat kaivaneet haudan, kantaneet vainajaa taikka muuten kuollutta lähemmin käsitelleet, savustelevat lisäksi kätensäkin. Jotkut saattavat lämmittää saunankin ja käydä kylyssä. Mutta niin kauan kuin vainaja on ollut maan päällä, ei talossa ole saanut saunaa lämmittää eikä kylyssä käydä, sillä tällöin voisi saada kalman tartunnan.

Isännättömiksi jääneiden kotipeltojen pientareita palattaessa muistuu vainaja mieleen. Itkuvirttä valitellen niitä katsellaan:

“Katshokkoa, kun on valkiesta hyväsestäni jeänehet kaikki vakovainivoisetkin vaimaloijen vetysien valtasissa näinä päivävarreksuisina!

    Kaikki kyllä hyväsestäni jeänehet kylvöpeltosien laitasetki ovat
    kyhelmöijen vetysien valtasissa näinä päiväkypenyisinä.

    Niin olen, kyhelmä vartuoni, kyhelmöijen vetysien valtasissa
    kaiken kyllä ikäseni kyhän eloistelomah.

    Kaikki on vieslövästä hyväsestäni jeänehet viikatehvainivoisetkin
    vieronoijen vetysien valtasissa visan olovaisilta [“visan
    olovaisilta” = kovin paljon, ylt’yleensä] näinä päivävierennäisinä.

    Niin se lienöy, vierona vartuoni, kaiken vieslövän ikäseni
    vieronoijen vetysien valloissa koalelomassa näijen
    viikatehvainivoisien peällä.”

Oudolta tuntuu tuttu kotipihakin ja itkuvesien valloissa olevalta:

“Katshokkoa, kun on loatu hyväseni lastupihasilla loajat vesi-lampiset loajitteliutunna näinä päivä-lapovehusina, kun on loatu hyväseni loaskavuot loatu syntysih loavun assuteltu näinä päivä-lapovehusina.

    Niin se lienöy, laitto vartuoni, koko loatu ikäseni laittojen
    vetysien valloissa loavun koalelomah näillä lastupihasilla koko
    loatu ikäseni.”

Samoin näyttävät monasti edestakaisin kuletut rappusetkin surevan.
Niitä lähestyessä huomataan:

    “Kaikki on valkien hyväseni vajovieryöt vaimaloijen vetysien
    valtasissa näinä päivävarreksuisina, kun on valkien hyväseni
    valkevuot valkeih syntysih vallan assuteltu.

    Niin se lienöy, vaimala vartuoni, koko valkien ikäseni vallan
    koalelomah näitä vajovierysie vaimaloijeh vetysien keralla.”

Mutta kamalan kylmiltä ja kolkoilta tuntuvat tyhjiksi jääneet asuinhuoneet, kun sinne kalmistosta vainajan “kallehuisitta” takaisin palataan. Niinpä jo sintshissä ja pirtissä tunnetaan:

    “Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani viestivästä
    hyväsestäni jeänehet visan assuntasijaset näinä päivävierennäisinä.
    Kaikki on vieronoijen vetysien valtasissa nämä visan
    assuntasijaset.

Niin se lienöy vierona vartuoni vieronat seänalaset viluja virvettelömäh [“viluja virvettelömäh” = mielipahasta värisemässä] koko vieslövän ikäseni, kun ei ole vieslövän hyväseni vieslövyisie visan elostelemassa omissa visan assuntasijasissah.

    Voi kuin kamaloilta koavasteloo kaunehesta hyväsestäni jeänehet
    kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina, kun ei ole
    kaunehen hyväseni kallehuisie näissä kajon assuntasijasissa.

    Kaikki on kaunehen hyväseni kamoaikkunoijen korvasetkin
    kaljamojeähysien [jääkaljamien] kajollisiks kaljamoittun näinä
    päiväkaunistoisina.

    Niin lietäneh koko kauneheks ikäseksen’ kamoaikkunoijen
    korvasetkin kaljamoittun.

    Kaikki ne on ihalasta hyväsestäni jeänehet isveskarauvoilla
    issutetut [saranoilla kiinntetyt] ilmaikkunoijen korvalliset
    iljenjeähysien [jääiljamien] innollisiks innon loajittautun näinä
    päiväihalmoisina.

Niin lienöy inhu vartuoni kaikeks ihalaks ikäseksen’ inhojen vetysieni Valtasissa, kun alan ihalan hyväseni ihaluisitta innon elossella näissä ihalasta hyväsestäni jeänehissä innon assuntasijasissa.”

Ei tahdota pirttiin päästyä oikein uskoa, ettei vainaja todellakaan enää ole “assuntasijasissah”. Kaikkialla näkyy tuttuja todisteita hänestä. Ehkäpä hän on vain jonnekin pistäytynyt, piiloutunut? Siksipä aletaan häntä pirtistä ja jokapaikasta “etshitellä” (etsiskellä) itkuvirsiä valitellen:

“Anna rupielen, kiero vartuoni, kirasta hyvästäni kiran etshittelömäh omista kiran assuntasijasistah.

Eikö ole hotj omien kivikiukaijen [uunien] korvasilla kiran loajitteliutun, kun kiran rikenih kertasih kiroijen ilmojen peällä oloaikasina omilla kivikiukaijen korvasilla kiran koaleli.

    Ei ole kirahan hyväseni kirahuot omilla kivikiukaijen korvasilla
    kiran koalelomassa.

    Kaikki on nämä kivikiukaijen korvasetkin kierojen vetysien
    valtasissa näinä päiväkiekkosina.

    Kuihe loatusih alan, kiero vartuoni, kiran elossella näissä kiran
    assuntasijasissa kirahan hyväseni sulitta kirahuisitta?

    Anna, paljo vartuoni, parahan hyväseni parahuisie panun etshittelen
    omien patvipatshahuisien takoa.

    Vet, se panun rikenih kertasih patsherteli [puheli, pakisi
    hiljaisella äänellä] omieh patvipatshahaisieh [kiukaan patsaan]
    takana panun myöhäsien iltapatsheroisien panun alenenta-aikasina.

Niin se lienöy paljolla vartuollani kaikeks parahaks ikäsekseni panun suuret paljoset [mielipahat] panun alenneltavaisiks, kun on nämä patvipatshahaisetki paljojen vetysien valtasissa näinä päiväpatsheroisina.”

Mutta kun ei pirtistä löydy vainajan “valkehuisia”, käväisee itkijä häntä toisistakin huoneista etsimässä:

    “Anna rupielen, sammu vartuoni, omista salmojen suojasista soavehen
    hyväseni soavehuisie soarnan etshittelömäh.

Eikö ole hotj omih salmojen suojasih salauvuksennellun?”

Mutta kun ei sielläkään löydy, täytyy palata pirttiin takaisin, valitellen:

    “Ei ole hotj soavis hyväseni omih salmojen suojasih voimin
    salauvuksennella kuihe paikkasih.

    Aivan on soavehih syntysih soavis Spoassusen’ hänen soavehuot
    soarnan puuvutellun.

    Kuihe loatusih alkanen, sammu vartuoni, soavehesta hyväsestäni
    jeänehissä soarnan assuntasijasissa soarnan elossella soarnan
    armottomina soavehien ilmojen peällä.

    Niin äijiksi sammusikseni soarnan loajittautuu soarnan polvuhiset
    Tuonelan sammuset.

    Niin se alkaa turtivolla vartuollani tuhansin tulikypenyisin
    tuisaella [poltella, pistellä tuskaisesti, tuiskaella] tuhmat
    miel’alaseni.

    Ei ole tuvehen hyväseni tuvehuisie enämpi omissa tunnon
    assuntasijasissah näinä päivätuomeksuisina. Ei ni kuillana aikasin
    enämpi tunnon koalele omih tunnon assuntasijasih.

    Niin alkaa tunnon äijiksi tukelaisikseni [tukalaksi olokseni]
    tunnon loajittautuo, kun en voi ni kuihe loatusih aikasieni tunnon
    alennella tuhmilta vetysiltä.”

Viimein joku itkijää säälien rupeaa häntä lohduttelemaan ja tyynnyttelemään ja kehoittelee häntä jättämään jo etsintänsä ja itkunsa ja rauhoittumaan. Itkijä heittäytyy tyynnyttelijän kaulaan ja valittelee:

“Elköä kiellelköä kieroa varruttani!

Anna mie, kiero vartuoni hotj kierojen vetysieni kera kiran koalelen ta kiran etshittelen kirahan hyväseni kirahuisie.

En voi vakautella [tyynnytellä] vaimaloita miel’alasieni näinä päivävarreksuisina, niin vaimalan vartuoni vaimalat seänalaset vallaiksenteloo [oleskelee] vaimaloijen vetysien valloissa.

    Kuihe loatusie rupielen aikasieni vallan alentelomah näissä
    valkiesta hyväsestäni jeänehissä vallan assuntasijasissa?

    Ei ole ni kuihe valkehuisie vassen valutella [itkien, kyynelin
    alennella] vaimaloita miel’alasieni kuillana aikasin.”

Vielä seuraavanakin päivänä herähtää valitusvirsi. Aamulla herättyä muistuu taas mieleen vainajan tyhjä sija, vainajan poissaolo ja ikävä on taas entisellään ja itkuvirsi valmiina:

    “Näihe ikäväisih lienen, inhu vartuoni, ihaloijen ilmojen peältä
    innon puutun, kun on kaiken ikäseni piettävät innon polvuhiset
    Tuonelan ikäväiset innon alenneltavaisina inhulla vartuollani.

    Olen katshahellun, kaiho vartuoni, eikö kaunehen hyväseni kallehuot
    kajon koalele omih kajon assuntasijasih.

    Jos kuillana aikasin katesijasilta kajon yleneksentelisin, kaiho
    vartuoni, ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie omissa kajon
    assuntasijasissah.

    Kaunis hyväseni kun kaikin aikasin huomeueskaunistoisina omilla
    kajotyöhysilläh kajon asetteliutu kaihon vartuoni keralla.

    Vet, ei ole kajonkana ainusie kertasie yksillä kajotyöhysillä kajon
    koalelomassa.

    Mie vain, kaiho vartuoni, kaihojen vetysieni keralla koalelen kajon
    armottomina kaunehesta hyväsestäni jeänehillä kajon avotyöhysillä.

En voi, kaiho vartuoni, kaunehesta hyväsestäni jeänehien kannikkastolasien peällä koalella kaihoitta vetysittä, kun ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie yksillä kannikkaverosilla kajonkana ainusie kertasie.

Kaikki on kaiholla vartuollani kajon prostoisien [huonojen] kaklussomasien [vaatteiden] täytehiset, kaiken kaunehen ikäseni piettävät kaihoset kannettavana [“Kun on oikein suuri mielipaha, niin eivät vaatteetkaan päällä mahu”, on tapana sanoa], kun ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie kuillana aikasin omissa kajon assuntasijasissa koalelomassa.

Ei ole sukie hyväseni yksillä sulavilla suusoviettaisilla suimun koalelomassa suimunkana ainusie kertasie niistä aijoista soahe kuin on sukeih syntysih suimun assuteltu.

Jos min kajolliset kaihopaikkaset [mielipahat] kajon loajittautuu, ei ole kenenkänä kallehuisie vassen kajon kavotella, kun on kaunehen hyväseni kallehuot kaunis Spoassusen’ kallehien ilmojen peältä kajon puuvutellun kajon yhettömiks.

Ei ole vaimalan vartuoni varsisomasien [vaatteiden] vallan assuttelijaisie voatejarmantkaisista [vaatekaupoista, markkinoilta ven. jarmarka = markkinat]. Kuin oli valkie hyväseni valkeijen ilmojen peällä vallan koalelomassa, niin vallan rikenih kertasih varsisomasie voakanmaista voatejarmantkaisista voimalalla vartuollani assutteli.

Kujin rikenih kertasih kuulu hyväseni kuulu ilmojen peällä oloaikasinah kuulusista kuptshien [kauppiaiden ven. kupets = kauppias] lauhkasista [kauppapuodeista] kuletteli kaiken kujillisie kuitusomasie kurjalla vartuollani.

    Ei ole niistä aijoista soahe ollun kurjalla vartuollani
    kuitusomasien kulettelijaisie.

    Aivan se on kurja vartuoni kujin prostoisissa kuitusomasissa
    kuleksennellun.

    Niistä on kurjalla vartuollani mielistä alenemattomat kaiken kuulu
    ikäseni piettävät kurjaset kujin alenneltavaisina.”

8. MAAHANPANIAISET.

Aamulla sinä päivänä, jona vainaja saatetaan kalmistoon, ei maisteta ensinkään mitään syötävää, teetä vain juodaan ja vieraillekin tarjotaan. Jos saattajat nauttisivat suurusta, niin ei vainajalle loisessa elämässä sinä päivänä annettaisi syötävää. Vasta kun hautausmaalta palataan, syödään ja juodaan. Koko saattoväki kokoontuu kuolintaloon viettämään moahanpaniaisia. [Nykyään myös hautajaiset. Tunnetaan myös sana peijaiset. Sanotaan esim.: “En lähe häihen enkä peijahaisih”, ja “En ole kaynyn häissä enkä peijahaisis.”]

Syömiset ja juomiset laitetaan valmiiksi jo vainajaa hautaan hankittaessa. Jokainen koettaa varojensa mukaan saada kaikenmoista parempaa syötävää siksi kerraksi. Pöydällä on silloin leipää, sekä ohuempaa että paksumpaa, ja vielä erittäin ohraista rieskaa. Leivän rinnalla on kakkaraa, sultshinaa, kalittaa, sankia ja rieskaista. [Kaikki karjalaisia leipä- ja piirakkalajeja.] Sitten on kalakukkoa monista kaloista: lohesta, siiasta, säynäästä, harjuksesta, ahvenesta ja mujeesta, joka kalalajista, mitä on, varsinkin parhaista. Lihaakin on keitetty, ja lopuksi on suurimoista monenlaatuista putroa, [suurimoista (ryyneistä) on keitetty putroa, mutta jauhoista keitetty huttua] lisäksi vielä lintaa [maitovelliä]. Näin on arkena, kun ei tarvitse paastota, mutta pyhäissä aikana on pöydällä vähän erilaatuiset suurukset: kolatshut [rinkeli], potakkapiiraat, suurimopiiraat, nakrispiiraat, kohahuspiiraat [hapatetut piiraat, ohrasta sydän, ruistaikinasta “suoravaiset”, kuoret] vielä potakkakukkoa, nakriskukkoa, marjakalittaa, hautasankia [naurishaudikkaista], mämmisankia, rieskaista, kalakukkoa sekä potakkaa kapakalan kera. Siis tavallisia karjalaisia arkiajan juhlan antimia taikka pyhäisen paastoajan syötäviä.

Mitään eläintä ei tavallisesti maahanpaniaisiksi teurasteta, ellei satu juuri olemaan syksyinen teurastusaika. Mutta papille antavat ne, joilta vain liikenee, lampaan tai vasikan, jopa pohatat lehmänkin taikka härän; tämä lahja annetaan kuin vainajan muisteliaisiksi. Pappi tavallisesti teurastaa sen heti. Myös on papille maksettava laulantapalkka, jopa heti kirkossa, toimituksen päätyttyä. Sillä vainajalla ei ole maassa sijaa, ellei hänelle ole laulettu ja laulantapalkkaa maksettu. [Rauhattomasta ihmisestä sanotaankin: “kävelöö kuin laulamaton kuolija.”] Jos papille annetaan jokin eläin, viedään se hänelle samoin heti haudalta kotiin päästyä.

Ruokapöytään on vainajalle varattu tyhjä istuinsija ja sen kohdalle pöydälle asetettu lusikka. Sukulaiset ja vieraat suurustavat ensin, vasta sen jälkeen talonväki, viimeksi köyhät ja halpa-arvoiset vieraat. Miehet anastavat aina pöydässä samoin kuin muuallakin — ensi vuoron ja ensi sijan. Syömään ruvetessa pominaijah eli muistellaan vainajaa:

    “Pominoi, Hospod’, pokoiniekkoa!
    Antoah, Jumala, tsharsvoa nepesnöitä
            [ven. nebesnyj = taivaallinen],
    roajuo spassenjoa
            [ven. spasenie = autuus],
    tuon ilmaista lämmintä sijoa,
    tuon ilmasie metisie ruokasie!”

Myös voidaan sanoa:

    “Anna, Jumala, tuon ilmasiks hyvikseh,
    ja tuon ilmasiks metisikse ruokasikseh,
    tänäi peänä, tälläi tsheässyllä!”
            [Ven. tshas = hetki, tunti.]

Maahanpaniaisiin kutsutaan sukulaisia ja tuttavia, sekä naapureita että etempääkin toisista kylistä. Jos joku jää pois eikä tule saattamaan vainajaa eikä maahanpaniaisiin, niin se on hänen oma “reähkänsä”. Siitä saattaa kyllä joskus olla ikävät seuraukset, jos nimittäin vainaja panee sen pahakseen. Siitä voi terveys vioittua, voi ruveta pakottamaan hammasta, taikka alkaa verissä kuvatella taikka tarttua jokin muu tauti: päätä alkaa humata, jalkaa kolottaa, kättä pakottaa. Nämä taudit ja kivut alkavat sillä lailla, että yöllä unissa näyttäytyy vainaja ja on vastuksina, päivällä taas varauttelee ja muistuu mieleen, että tuolta ja tuolta tulee vainaja. Siitä voi arvata, että vainaja vaatii “käymäh peälläh” taikka antamaan muisteliaisia. Vaivanalaisen täytyy silloin antaa muisteliaisia sukulaisille sekä käydä haudalla suitsuttamassa ja sitomassa tuulipaikka hautaristiin. Tuulipaikkaa asetettaessa anellaan:

“Prosti, milma, pokoiniekka, mitä lienen pahoin loatin, veärin ajatellun! Milma kun lienet voatin peälläs käymäh.”

Sen, joka on niin heikko, ettei kykene haudalle käymään, täytyy luvata:

“Milma kun vaivannet, pokoiniekka, ni prosti milma, pokoiniekka! Niin kun voatinet, niin tulen peälläs käymäh ta tuon tuulipaikan, ta annan muisteliaisie ta koajin mullillas. Vain ei ole aijalla meäreä, ei päivällä liittuo, tulen konsa kyhöytynen.”

Vainaja voi hyvin helposti ruveta vaivaamaan, jos hänen suhteensa jotakin lyödään laimin. Niinpä muuan vanha Vuonnisen ukko-vainaja kävi vuosittain aina talostaan lehmän surmaamassa. Perilliset eivät olleet raskineetkaan antaa lehmää papille, vaikka olivat luvanneet, kun vaari oli kuolinvuoteellaan määrännyt. Vasta kun vainaja alkoi ahdistella, tulivat omaiset huomaamaan, että “kyllä kuollut omansa perii”, ja lupasivat teurastaa lehmän muissinsuovatuksi sekä kutsua sukulaiset, rikkaat ja köyhät muissinlehmämurkinalle. Nyt vasta vanha vaari leppyi.

Joskus, varsinkin sananparsin puhuttaessa, mainitaan maahanpaniaisia häiksi. Sanotaan esim. “Kahitsi häitä pietäh: kerta männessä mieholah, toini hautah pannessa”, sekä: “Yhet heät on pietty, toiset on vielä pitämättä”. Puhutaan myös “iloisista häistä” ja “surullisista häistä”. Niinpä sanotaan: “Iloiset on elävän heät, surulliset kuollehilla”, ja “Ennen oisin elävän häissä, ennenkuin kurja kuollehilla”. Vieläpä nimenomaan sanotaan hautajaisista: “Ne heät on pietty, toista kertoa ei niitä enää pietä.” Jos häitä joku tahtoo moitiskella, voi toinen huomauttaa: “Heät piettih! toini kerta vielä pietäh, ei kavokkana. Ei auta moittimiset toisih häiheh”, tai: “No kerta heät on pietty, toini kerta ammoin pietäh, ei auta moittimiset.” Tytölle, joka kuolee, tulee “Nurmi-Niikkanan poika sulhasiks”.

9. MUISTOATERIAT JA MUISTINPÄIVÄT.

Kuuteen netäliin (viikkoon) ei vainajaa oikeastaan saisi vielä pokoiniekaksi sanoa, sillä hän on siihen asti vain pokoitussa (vainajan sielu tai -henki) [ven. dyssha = sielu, henki(lö). Sanotaan myös esim.: “Montako tussaa teill’ on verolla? Paljoko tussalta maksetah?”]. Ei häntä myöskään saa enää entisellä nimellään mainita, koska hän on jo poistunut näiltä ilmoilta. Kuuden viikon kuluttua vasta saa sanoa pokoiniekaksi.

Tänä kuuden viikon aikana voi vainaja silloin tällöin käydä kotonakin, häntä kun näinä aikoina käytettään joka paikassa, missä hän on eläessään liikkunut ja toiminut, ja samalla hänelle näytetään ja muistutetaan kaikki, mitä hän on eläessään tehnyt ja raatanut. Tulevasta tilastaan ei vainaja vielä tiedä. Vasta kuuden viikon kuluttua se hänelle “valkeutetah”.

Ensi viikolla on vainajaa muisteltava joka aamu, on leivottava kolme möykkyistä eli pientä ohrarieskaa ja ne annettava “lesk’akoille”. Seuraavilla viikoilla on samana päivänä, kun vainaja on kuollut, annettava kuolientapäivän muisteliaisia. [Sitä, jolle jää talonpito vainajan jälkeen, muistutetaan: “Pie muistossa kuolientapäiveä!”] Vainajan muistoksi laitetaan murkina ja kutsutaan muutamia sukulaisia ja tuttavia ja annetaan ainakin kolmelle, ellei useammalle riitä, niitä ruokalajeja, joita siksi päiväksi on tehty. Annettaessa kehoitetaan: “Täss’ on, muistele pokoiniekkoa!” tai: “Mainitse pokoiniekkoa!”

Mutta kuuden viikon kuluttua laitetaan kuolentapäivänä kuuen netälin murkina. Silloin pannaan pöytään parasta mitä voidaan hankkia, samoin kuin maahanpaniaisissakin, kaikenlaisia karjalaisia ruokia, pyhäisenä aikana rasvattomia ja lihattomia pyhäruokia, arkena arkisia syötäviä. Päivä otetaan vastaan parhaan praasniekan tavoin. Jos on pimeä aika, niin kynttilöitäkin joaloihin [kynttilän valukaavoihin] valetaan juhlapäivää varten. Pirtit ja muut huoneet pestään ja puhdistetaan. Aattoiltana lämmitetään kyly ja käydään itsekin peseytymässä ja sitten suoriudutaan parhaisiin vaatteisiin. Koko heimokunta kutsutaan pitoihin, samoin hyvät tuttavat, ja erityisesti on kutsuttava leskiä. Sillä “ei kenenkänä molinta ole niin tehoisa kuin leskien.” Miesvainajaa muistelemaan tulee tavallisesti enemmän miehiä, naiskuolijaa taas enemmän naisväkeä. Mutta jos murkinanpitäjä on niin köyhä, ettei voi koko heimokunnalleen laatia ateriaa, on ainakin kolme lesk’akkaa kutsuttava molimaan ja pöydälle pantava edes vettä, leipää ja suolaa. Vieraatkin tuovat kyllä mukanaan ruoka-aineita ja juomista, varsinkin varakkaammat köyhemmille.

Jo puoliyön aikaan aletaan ruokia asetella ruokapöydälle — toiset laittavat ruokia, toiset ristivät silmiään ja muistelevat vainajaa. Sillä nyt tulee hän viimeisen kerran käymään kotonaan ja ottamaan osaa yhteiseen murkinaan ja olemaan yhdessä koko heimokuntansa kanssa. Siksi onkin kuuden viikon murkina kallis murkina, ja silloin pitää ainakin jotakin olla pöydällä. Jos vainaja tullessaan näkisi pöydän tyhjänä, lähtisi hän verisiä kyyneleitä itkien pois. Mutta jos pöytä on katettu hyvin, lähtee vainaja nauraen ja hyvällä mielellä. Vainaja tulee näkymättömänä lintuna ja kolme “anhelia” on häntä kuljettamassa. Hän saapuu juuri kun päivänkoite on alkamassa.

Pöytään jätetään vainajalle tyhjä sija, pöydän päähän ylikolkkaan eli pyhäinkuvain puoleiseen kulmaan. Siihen asetetaan lusikka ja käspaikka (pyyhinliina), ja pannaan parasta mitä pöydässä on [veistä ei panna, sillä pidetään suurena räähkänä, jos veitsi on pöydässä]. Kukaan vieraista ei asetu siihen istumaan. Pyhäinkuvain edessä palavat tuohukset, ja pöydällä, jos valoa tarvitaan, on kynttilöitä tuikuttamassa. Pöydässä istutaan hiljaisina, samoin koko yökin vietetään väliin puhein ja kovaa ääntä pitämättä. Syömään ruvettaessa “loaitah risti” ensimäiselle leipäpalaselle, joka käteen otetaan. Silmiään ristien jokainen leipäpalansa “ristii” ja samalla mainitsee vainajaa:

“Pominoi, Hospod’, pokoiniekkoa! Anna tsarsvoa nepesnöitä, roajuo spassenjoa! Peässä, Hospod’, tänäi peänä tuon ilmasih metisiä ruokasih meän kera yhteh stolah, yhellä murkinalla! Nyt olemma pokoiniekan kera viimeisellä murkinalla yhessä stolassa. Heän näköy meät, myö emmä häntä.”

Tämän jälkeen vasta käydään ruokiin käsiksi. Ja kiirekin on. Sillä ennen päivän tuloa on “pokoiniekan” poistuttava, päivällä ei hänen enää ole lupa liikkua. Juuri kun päivänkoite alkaa, täytyy hänen lähteä, ja hän menee nyt tuolle ilmalle määrättyyn paikkaansa eikä enää palaa takaisin.

Murkinapöytää hankittaessa ja vainajan tuloa odottaessa jo taas vierähtää itkuvirsikin:

“Voikoa, kaikki vallan alovat omakuntaseni, varusteliutuo valkiesta hyväsestäni jeänehien valjuskastolasien peällä yksillä valjuskaverosilla!

    Mie toivelen, vaimala vartuoni, eikö valkie hyväseni vallan
    koalelis vallan jälkimäisillä valjuskaverosilla.

    Mie hotj niillä aikasin hänen valkehuisie vallan silmittelisin
    vallan jälkimäiset kertaset omissa vallan assuntasijasissah.

Voikoa, kujin olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kujin loajitteliutuo kujin aivosina huomeneskuuroksuisien kujin ylenentäaikasina kuulu hyväsestäni jeänehien kujin tovolnoisien kunnivostolasien peällä kunnivoverosilla [hyvillä ruoka-aterioilla].

    Eikö kuulu hyväseni kujin koalelis yksillä kunnivoverosilla,
    kuin olen, kurja vartuoni, niitä varten kujin loajitellun
    kuusitoistakymmen-loatuset kujin tovolnoiset kunnivoveroset.

    Mie niillä aikasin hotj hänen kukkahuisie kujin silmittelisin
    kujin jälkimäiset kertaset omissa kujin assuntasijasissah kujin
    olovien aikojen oltuo.

    Voikoa, visan olovat omakuntaset, viljatteliutuo [ravita itsensä.
    Sanotaan joskus: “ei ole nälkä eikä kovin viljakana.”] visan
    aivosien huomenesvierentäisien visan ylenentäaikasina.

    Eikö vieslövä hyväseni ilmauvuksentelis vieslövistä syntysistä,
    visan koalelis omien viljastolasieh peällä yksillä viljaverosilla.

    Mie hotj niillä aikasin, vierona vartuoni, hänen vieslövyisieh
    visan silmittelisin visan jälkimäiset kertaset.”

Aamulla päivän saapuessa käydään kirkossa rukoilemassa ja sitten mennään hautausmaalle. Pappikin tulee laulamaan, mutta jos pappia ei ole saatavilla, käydään haudalla ilman häntä, ristitään silmiä, suitsutetaan ja heitetään haudalle kaatuneesta puusta katkottuja oksia. Suitsuttamista varten viedään kalmistoon savipatasella hiiliä, ja palaset, pohja puhkaistuna tai laita lohkaistuna, heitetään haudalle. Kalmistossa taas jaetaan muisteliaisia varojen mukaan; köyhille sukulaisille ja tuttaville annetaan rahaa, vaatetta ja kaikenlaatuista syötävää, ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajaa. Kun näin annetaan muisteliaisia ja vainajaa mainitaan, ei tälle tule toisessa elämässä puutetta rahasta, ravinnosta eikä vaatteista.

Kalmistossa vainajaa “nossatetah” valitusvirsin:

“Kajon vähäsen aikoo oltuo lähin, kaiho vartuoni, kaunehen hyväseni kallehuisie katsahtelomah, kuin et kuillana aikasin omih kajon assuntasijasih koalellun näinä kajon monina netälikaunis-toisina.

Niin olen toivellun, kaiho vartuoni, hotj olen kajon monet vuosikaunistoiset siun kallehuisittas kajon elossellun. Kuin et ole omissa kajon assuntasijasissas koalellun ni kuillana aikasin, hos minun kaiho vartuoni kajon rikenih kertasih on katshahellun siun kallehuisies kamoaikkunaisien korvasissa kaihojen vetysieni keralla.

    En ni kuihe loatusih voimin, kaiho vartuoni, aikasieni kajon
    alennella. Läksin siun kallehuisies kajon etshittelömäh kauheista
    kalman multasista kaihojen vetysieni keralla.

    Etkö voi, kaunis hyväseni, kajon yleneksennellä kaihoja
    vetysieni vassen kaunehista syntysistä kajon vähäsiks aikasiks
    kalovehkätysies varasih?

Mie hotj, kaiho vartuoni, niistä siun kallehuisies silmittelisin, kajon monenloatusien ikävieni kaihosie kajon alennuttelisin. Eikö hotj niiks aikasin alettais minun kaihoista miel’alasistani kajon suuret Tuonelan kaihoset.”

Puolisen tuntia, tuntikin viivytään haudalla. Pois lähdettäessä ristitään silmiä ja prostiudutaan:

“Prosti milma, pokoiniekka!”

Kun murkinat on syöty, kalmistot käyty ja vieraat lähtevät pois, kiitellään heitä käymästä ja osanotosta:

    “Spassipo, kun että osattomien peähysin [‘osattomien peähysin’ =
    halveksien] oimun silmitellyn orhien hyväseni opinjastolasie.

    Mie toivelen, oneh vartuoni, jotta orhie hyväseni oli niillä
    aikasin yksillä opinjaverosilla oimun koalelomassa omissa
    olentosijasissah.

Oli orhiemmat miel’alaset niillä aikasin onehella vartuollani.

Spassipo, visan olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kun visan koalelija kaksien vieslövästä hyväsestäni jeänehien visan omattomien visan assuntasijasih visan aivosina huomenesvierennäisien visan ylenentäaikasina yksillä viljaverosilla.

Mie toivelen, jotta vieslövä hyväseni oli niillä aikasin omien viljastolasieh peässä viljatteliutumassa visan olovien omakuntasien kera visan jälkimäiset kertaset.

    Oli niillä aikasin niinkuin vieslövämmät miel’alaset näinä
    huomenesvierennäisinä.”

Pois lähtiessä sanotaan: “Viimeiset heät on pietty, ei enämpi enää sen häitä pietä.”

Kuuteen viikkoon ei vainajalle toisessa elämässä anneta ruokaa, vaan hän saa olla nälissään, ellei täältä käsin ruokita. Siksi juuri jaellaan muisteliaisia: ruokitaan vainajaa. Vasta sitten, kun vainaja kuuden viikon murkinalta palattuaan saatetaan hänelle määrättyyn sijaan, saa hän siellä ruokinnankin.

Mutta jos äidiltä kuolee rintalapsi, ei äiti saa kuuteen viikkoon maistaa suuruksia ennen päivän nousua. Jos hän syö vähänkin, ei lapselle toisessa elämässä anneta sinä päivänä ruokaa. Vielä pitää äidin antaa rintaa joka päivä toisien vaimojen pikku lapsille, jotta hänen lastaan tuonelassa samalla lailla kohdeltaisiin. — Jos äiti makaa unissaan lapsensa kuoliaaksi, tuodaan hänelle toisessa elämässä, kun hän aikoinaan sinne joutuu, lapsensa ruumis “rautakalakukkona” [rautaisena kalakukkona] syötäväksi. Syötävä on vaikka hampaat eivät pystykään.

Kuuden viikon murkinan jälkeen on vainajan erikoinen muistopäivä vasta vuoden kuluttua, kuolinpäivän vuosipäivänä, jolloin taas syödään murkina ja muistellaan vainajaa, vaikka ei niin suurta juhlaa pidetä kuin kuuden viikon päivänä. Samoin taas muistellaan kahden, kolmen ja neljänkin vuoden kuluttua ja niin edelleen, joskus aina kymmeniinkin vuosiin. Niinpä yhdeksissäkymmenissä elävä Saaren Okahvie [Okahvie Bogdanov, kuulun runolaulajan Ontrei Malisen pojantytär, Anni Lehtosen äiti] on jo neljättäkymmentä vuotta “vallan kohtalahistaan” joka vuosi muistellut ja murkinoinut sekä heimokuntaansakin kutsunut. Ja niin pyhänä pitää mummo muistipäivää, että pukeutuu parhaisiin vaatteisiinsa eikä tee silloin mitään työtä.

Paitsi kunkin vainajan erikoista kuusiviikkoismuistopäivää ja vuosipäiviä, on karjalaisilla vielä vuoden varrella useita yhteisesti kaikkien vainajien muistoksi vietettäviä muissinpäiviä. Suurin niistä on muissinsuovalla, syksyllä vietettävä vainajain juhla, meidän vanhaa kekriämme sekä viettämistavaltaan että -ajaltaan vastaava merkkipäivä.

Muistinsuovatta vietetään, kuten nimikin ilmoittaa, suovattana, lauantaina, lokakuun lopulla vanhaa lukua [meidän marraskuun alkupäivinä]. Mutta jo sen edellisetkin päivät ovat “kalliita” pyhiä sekä tärkeitä valmistuspäiviä. Maanantaista asti aletaan suovattaa varten tehdä valmistuksia. Pestään huoneet, pestään vaatteet, kaikki puhdistetaan ja ruokavaroja hankitaan, syötäviä varustetaan, “mitä vain parahie, mitä henkivallasta löytyy”. Edellisellä viikolla jo on laitettu talkkunajauhoja, sillä talkkunaa pitää muistinsuovattana olla. Vähistäkin ohravaroista koetetaan saada säästetyksi edes muistinpäivän talkkunukset. Samoin maitoa ja voita säästetään siksi päiväksi. Vielä pitää muistinsuovatan pöydällä olla lihaa ja kaikenlaista kalaa, sekä tietysti myöskin kaikkia edellä lueteltuja piirakka-, leipä- ja kakkulajeja.

Syysteurastukset toimitetaan juuri muistinpäiväksi. Kukin teurastaa mitä hänellä on teurastettavaa: lammasta, pokkoa (pässiä), lehmää, härkää. Ainakin ne eläimet, jotka on vainajille uhriksi luvattu, on teurastettava, jos oma ja karjan menestys on kallis. Sillä jos jättää lupauksensa täyttämättä, voi menettää koko karjansa. Ja sille aterialle on kutsuttava sekä heimolaiset että kylän köyhät, heitä pitää ensin syöttää, sitten vasta saa itse käydä ruokiin käsiksi. Vuotta nuorempia eläimiä ei teurasteta, semmoisen lihan syömistä kun pidetään “reähkänä”.

Serola [ven. sreda = keskiviikko] ja peätintshä [ven. pjätnitsa = perjantai] eli keskiviikko ja perjantai muistinsuovattaviikolla ovat kallehet päivät, varsinkin viimemainittu, muistinsuovatan synninpäivä. Silloin ei pestä eikä kylvetä, ei jauheta eikä kehrätä, ei sahata eikä tehdä yleensä mitään rysketöitä. Naiset tekevät vain hiljaisia käsitöitä, ompelevat, tikuttavat [kutovat kudinta] ja miehet kutovat verkkoa taikka käyvät kylää. Jos näinä päivinä toimitettaisiin pesuloita, joutuisi likavesi “iesmännehillä sukulaisilla tuolla ilmalla juotavaksi”. Samoin kehrätessä sylki, jolla näppejä kostutetaan, päräjäisi vainajain silmille. Maanantaina, tiistaina ja torstaina sen sijaan kyllä tehdään töitä ja toimitetaan pesuja. Kylyssä käydään tiistai- tai torstai-iltana.

Muistinsuovattana noustaan jo puolelta yöltä ylös ja aletaan laittaa syötävää pöydälle, lusikat ja stuulat (tuolit) ja kaikki laitetaan paikoilleen. Keskelle pöytää asetetaan kaksi pientä rehennysrieskaa päällekkäin. Rieskoille pannaan muutamia kourallisia suoloja ja sitten peitoksi skoalteri (pöytäliina). Huomenkoiton lähestyessä aletaan sitten pyhäinkuvain edessä muistella vainajia: “keillä mitä olloo sukulaisia pokoiniekkoja, niitä muissellah”. Ensin muistellaan talon vanhinta eli ensimäistä kuolijaa, “ken on sen moan haltia”, sitten järjestään kaikkia, koko heimokuntaa:

“Pominoi, Hospod’, pokoiniekkoi, moan soajie, kojin kokuojie, pellon hankkijie, yheksäst polvest yheksäh polveh! Muistetut ta i muistamattomat, tietyt ta i tietämättömät, ruven rutjomat, tauvin tappamat, vejen viemät, sovan sortamat, ospitshan ottamat, kaikki suurta sukukuntaa, helietä heimokuntaa!”

Tunnin verran kestää muisteleminen, jokainen muistelee ja “pominoi”, ainakin silmiään ristien “molii”.

Mutta sillaikaa kun heitä muistellaan, käyvät vainajat suurustamassa valmiiksi varatussa ruokapöydässä, johon ei kukaan ole vielä saanut koskea. Vasta muistelemisen loputtua ja vainajien suurustettua käyvät talon eläjät murkinalle. Murkinalta päästyä, päivän koitteessa, korjataan ruuat pois ja pöydälle jääneet murut pyyhitään pöytäliinalle ja pannaan ropeeseen tallelle patsaan päähän, kesällä lehmille annettaviksi.

Jo ennen murkinaa juoksutetaan lähimpiin naapuritaloihin lämmintä rieskaa muisteliaisiksi. Murkinan jälkeen käydään töihin, verkon kudontaan ja muihin tupatöihin, jotkut ulkopuuhiinkin. Päivän tultua käydään kalmistolla ja sielläkin “muissellah ta pominoijah”.

Kun köyhiä käy muistinpäivänä talossa, tarjotaan heille joka laatua syötävää ja kehoitetaan muistelemaan vainajia.

Seuraava muistinpäivä on vieristänä, vanhan luvun loppiaisena. [Meidän ajanlukumme mukaan 19:ntenä tammikuuta]. Silloin on vainajain rostuo eli joulupäivä, ja muistinsuovattana oli heillä pyhänlasku. Vainajain ajanlasku nimittäin liikkuu aina viikkoa, paria jälempänä ristirahvaan ajanlaskua. He näet seuraavat vanhaa juhlapäiväjärjestystä, jolloin pyhät olivat pitempiä kuin nykyään, ne kun on “uuven testamentin aikah lyhennetty”.

Vieristää vietetään samalla tavalla kuin muistinsuovattaakin. Sen “synninpäivä” on jo hyvin “kallis” päivä, jopa yhtä “kallis” kuin “äijänpäivän peätintshä” [pitkäperjantai. Äijäpäivä = pääsiäinen]. Vieristäksi tehdään juhlavarustukset samoin kuin muistinsuovataksikin, ja samoin puolelta yöltä laitetaan ruokapöytä valmiiksi vainajille, jotka sillä aikaa murkinoivat, kun talon rahvas muistelee heitä tuohuksilla valaistujen pyhäinkuvain edessä. Ja päivän tultua käydään taas kirkossa ja kalmistossa. Samalla tavalla menetellään sitten muinakin vainajien muistinpäivinä: jo puolelta yöltä noustaan ylös ja murkina syödään ennen päivän tuloa, muistellaan vainajia, poltetaan tuohuksia pyhäinkuvain edessä ja pimeänä aikana kynttilää pöydällä, ja päivän tultua käydään kalmistossa. Eläintä vain ei täksi päiväksi teurasteta eikä laiteta talkkunaa kuten muistinsuovataksi.

Kolmas muistinpäivä on lihanpyhänlaskuna, joka on seitsemisen viikkoa ennen pääsiäispäivää ja vastaa meidän läskisistämme. Silloin alkaa pitkä pyhäaika, jolloin ei saa liha- eikä maitoruokia syödä. Neljäs vainajainpäivä on roatintshoina, jolloin suovattana “roatintshojen kesellä”, viikkoa jälkeen äijänpäivän, vainajia muistellaan ja murkinoitetaan. Tämän jälkeen vasta alkaa vainajoille arki, kun on kahdeksan, yhdeksän viikkoa kestänyt yhtämittaista pyhää lihanpyhänlaskusta asti. Viides vainajain päivä on troitshan, helluntain, suovatta (lauantai) kevätkesällä ja kuudes keskikesällä heinäkuussa, petrunpäivä [uuden luvun 12. heinäk.], joka on vainajain juhannus, sekä seitsemäs syyskesällä elokuulla, pohorotshanpäivä [uuden luvun 28. elok.]. Kolmena viimeksi mainittuna pyhänä, jotka ovat kesäjuhlia, mennään pyhänä varsin isoin joukoin hautausmaalle vainajia muistelemaan ja muisteliaisia jakelemaan. Troitsana viedään haudalle virvonvitshoja. [Haudalle mentäessä pitää aina olla jotakin viemistä, jollei muuta, niin on oksa puusta katkaistava ja heitettävä haudalle merkiksi siitä, että on käyty.] Ne ovat papin kirkossa siunaamia ja niillä on seuraavana aamuna toisiaan vuoteelle käsin virvottu sanellen:

    “Virvon, varvon, tuoreheks, terveheks,
    vuueks vapahaks, netäliks velkapääks!
    Siulla vitsa, miulla kakkara!”

Vitsat pistetään haudalla ristiin “tuulipaikan” alle. Ennen noudettiin vitsat itse metsästä ja ne pyhitettiin asettamalla peränurkkaan pyhäinkuvien alle.

Petrunpäivänä viedään hautausmaalle huttua ja muuta ravintoa. Pohorotshana, pyhän äidin päivänä, taas kannetaan uutisesta keitettyä huttua sekä monenlaisia uutisista, ohrasta ja rukiista, laitettuja piiraita ja leivoksia kaksin kolmin lautasin kutakin. Jo aikaisin aamulla ennen murkinaa mennään kalmistoon, sinne mennään koko kyläkunnin, perhe kokonaisuudessaan, kukin omille haudoilleen. Ruokalautaset asetetaan haudan mullille lasketulle pöytäliinalle. Koko pyhä kalmalehto on täytenään ristirahvasta. Toiset syövät, toiset suitsuttavat, toiset itkevät “eänellä”, toiset silmiään ristien muistelevat vainajia. Jos “kylkehisie”, sivullisia, joille voisi muisteliaisia antaa, ei ole niin paljoa, että tuomiset tulisivat kaikki jaetuksi, syödään ne mitä jää, itse kalmistossa. Ennenkuin itse mitään maistetaan, on syötävistä kumminkin jaettava osa sivullisille vieraille.

Haudalla aterioitaessa rupeaa joku vainajaakin ruokaveroille herättelemään ja hän valveuttelee itkuvirsin valittaen:

    “Anna rupielen, vaimala vartuoni, valkieta hyvästäni vaiveuttelomah
    vallan polvuhisilta Tuonelan varsisijasilta ta valkeista
    syntysistä.

    Etkö voi vallan yletä, valkie hyväseni, hotj vallan vähäsiksi
    aikasiks vaimaloa varruttani vallan silmittelömäh ta vallan
    olovie omakuntasieni?

Myö läksimmä siun valkehuisies vallan etshittelömäh.

Voi, kaunis hyväseni, kamalat kalmamultaset kahtoanne kolmionne peähysie kahoalla ta voi kajon yleneksennellä hotj kajon vähäsiksi aikasiks kajon silmittelömäh kaihuo varruttani!

Mie, kaiho vartuoni, kannikkaverosie kajon koalattelin. Eikö ole kaunehella hyväselläni kannikkaverosien kaihoset [‘kannikkaverosien kaihoset’ = ruuan mielihalu], kun et ole kajon olovih aikasih koalellun omissa kajon assuntasijasissas?

Niin on ikävien kaihoset kaiholla vartuollani siun kallehuisies.

Läksin, kaiho vartuoni, kajon etshittelömäh ta katshahtelomah siun kallehuisies ta kannikkaverosie koalattelomah.

Etkö hotj kannikkaverosien kaihosissa koaloale?

    Anna mie, kurja vartuoni, kymmenien kyynelvetysieni keralla kyhän
    ylentelen kyllä hyvästäni kyllä syntysistä.

    Etkö voi kylmänehien kyynäspeähysies varoih kyhän yleneksennellä
    miun kyhelmöitä eänysieni vassen?

Etkö voi, kaunis hyväseni, kaunehista syntysistä kajon yleneksennellä kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih [‘kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih’ = kalvenneiden kantapäittesi varaan] kajon vähäsiks aikasiks?

    Mie läksin, kaiho vartuoni, siun kallehuisies kajon etshittelömäh
    kaihojen vetysieni kera.

    En ni kuihe loatusie voinun aikasieni kajon alennutella, kun
    ei ole siun kallehuisies ollun kajon Olovien aikojen oltuo.

    Ei voi vieslövä hyväseni visan yleneksennellä vieslövistä
    syntysistä vieroneita vetysieni vassen.

Voi, vieslövä Spoassusen’, vilujen merien peältä visan ankarat viimatuuluot visan loajitella ta Tuonelan vierimultaset vieslövän hyväseni peältä vierrätellä, hotj visan vähäsiks aikasiks! Mie hotj niillä aikasin vieslöveä hyvästäni silmittelisin vieslövistä syntysistä.

Enämmiksi kaihosikseni kajon loajittautuu kaiholla vartuollani, kun ei kaunis hyväseni kajon yleneksennellyn kaunehista syntysistä.

Enämmiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuu turtivolla vartuollani, kun on tuvis Spoassusen’ tulomattomilla Tuonelan tiehysillä tunnon loajitellun tuvehen hyväseni.

Ei ni kuillana aikasin valveuvuksentele valkieni hyväseni valkeista syntysistä, jos kuihe loatusih, vaimala vartuoni, valveuttelisin.”

Petrunpäivä ja pohorotsha ovat niin “kalliita” juhlapäiviä, ettei niinä päivinä tehdä mitään työtä. Pohorotsha on viimeinen vainajain muistinpäivä. Siitä taas syksyiseen muistinsuovattaan saakka

“muinoiset on muissinpäivät, ollehet ta männehet.”

10. MUITA MERKKIPÄIVIÄ.

Paitsi varsinaisina muistinpäivinä osoitetaan vainajille kunnioitusta ja näitä palvotaan monina muinakin merkkipäivinä. Ja monesti liittyy merkkipäivän viettoon paljon tapoja ja taikoja, jotka johtuvat vainajain palvonnasta.

Varsin useat taiat ja uskomukset liittyvät rostuon (joulun), uudenvuoden ja vieristän (loppiaisen) viettoon, päiviin, joita juhlitaan talven pimeimpänä aikana, jolloin aurinko on “yheksän sutkoa aseuksissah”. Se on ensin kolme vuorokautta haudassaan, sitten nousee haudan laidalle ja itkee [päivä itkee sentähden, että pitää niin paksuja lumikinoksia lähteä sulattelemaan] toiset kolme vuorokautta, ja sen jälkeen lepää vielä kolme vuorokautta ennenkuin lähtee jatkamaan ja jatkumaan.

Koko pimeää joulunaikaa sanotaan vierissän keseksi. Se alkaa kolme päivää ennen joulua Tuomaan päivänä ja päättyy tuuhhunpäivänä [ven. dyhov denj], viimeisenä joulunajan merkkipäivänä. Sinä aikana on varoen elettävä. Silloin pitää antaa metsän olla rauhassa, ei saa tuoretta puuta hakata eikä kontion nimeä mainita. Jos mainitsee, niin “metsä” kesällä ankarammin liikkuu, tekee elukoille vahinkoa, tulee miestäkin vastaan ja varauttelee. Sen lähettää metsänhaltia. Ei myöskään saa karistaa karstoja katoista eikä viedä tuhkia pirtistä pihalle, muuten kasvaa kesällä tuliheiniä peltoon. Eikä liioin saa päretulitorvin ilta- ja aamupimeillä liikkua ulkona, koska siitä kasvaa peltoon hiilipäitä [nokineniä, mustia tähkiä]. Myöskään ei saa kehrätä, pestä poropyykkiä [lipeäpyykkiä], keritä lampaita, purkaa lammaskarsinaa eikä noutaa vettä avannolta pimeän aikana, se kun voisi saada aikaan vaikka minkälaisia vahinkoja. Kaikki unet, joita vieristän keskellä näkee, ovat hyvin merkitseviä.

Vieristän keskellä on vierissän akka liikkeellä, pahannäköinen, pörröpäinen, hajahapsinen eläjä — “vierissän akka ta turjushärkin”, sanotaan — se laskeutuu taivaasta ennen joulua ja nousee ylös tuuhhunpäivänä. Akka asuu avannossa, mutta nousee sieltä silloin tällöin maalle jalkaisin liikkumaan. Riihessä akka pui, läävässä lehmiä silittelee, aitassa purnuja kolistelee, kylyssä kylpeä tassuttelee, pirtissä pöydän alla kupsehtii. Akan toimia käydään salassa kuulostamassa joulun, uudenvuoden ja vieristän huomenessa, ne kun ennustavat tulevia tapahtumia. Kylystä kuuluva voihkiminen ennustaa sairautta, riihen lattian ja aitan purnujen tyhjä kolisteleminen tietää katovuotta. Läävän oven takana kuunnellaan, mitä vieristän akka karjan menestymisestä sanoo. Pirtin pöydän alla pöytäliina korvissa istuen saadaan kuulla sanomia pirtin eläjäin vastaisesta voinnista ja teiden risteyksissä ilmoitetaan, mitä teiden varsien eläjille tulee tapahtumaan. Pojat ja tytöt varsinkin käyvät teiden risteyksissä hankkimassa tietoja tulevasta elämäntoveristaan.

Avannon reunalle järvelle on tapana vieristää vasten pystyttää vierissän akan risti. Se on noin 60-70 cm korkea, aisapuun paksuisesta pärepuun sydämestä tehty. Keskellä on “vinahvoittain” poikkipuu, ja sen ylä- ja alapuolelle on vuoleksittu käpertyneitä lastunotteita.

Vieristän keskellä tehdään kaikenlaisia ennustustaikoja. Joulua, uuttavuotta ja vieristää vasten ladotaan illalla luetut puut kiukaaseen ja huomenissa ne taas katsotaan, ennenkuin tuli sytytetään. Jos yöllä on puita uunista kadonnut, katoaa talosta sinä vuonna yhtä monta henkeä joko kuoleman taikka naimisiin menon johdosta. Jos halkojen määrä kasvaa, niin rahvaskin lisääntyy. Kuutamossa taas katsotaan yöllä peiliin seisoen selin ikkunaan, ja peilissä nähdään koko tulevaisuus; siellä on hevosta, lehmää, huonetta ja kaikenlaista tavaraa, jopa “väkeäkin” liikkeellä. Erittäinkin ovat nuoret halukkaita saamaan etukäteen tietoa tulevasta mielitietystään. He koettavat monin tavoin sitä tiedustaa. Niinpä he muiden nukkuessa ristivät pirtin ovea piirainpaalikalla, ja millainen henkilö huomenaamuna ensiksi astuu pirttiin, sen luontoinen on tuleva mielitoveri. Taikka lukevat tytöt samalla paalikalla pirtin siltalautoja: “leskikö? holostoi?” [naimaton mies] ja kumpi sattuu viimeiselle siltapalkille, sepä tulee osaksi. Taikka noutavat tyttäret ummessa silmin umpimähkään naapurin pinosta halon: minkänäköisen sattuvat saamaan, sen näköisen saavat miehenkin: oksikkaan lurjuksen, vänkyrän vätyksen taikka suorean sievän prihatshun. Taikka katsotaan pyhäinkuvain edessä “silkkaroon” (peiliin), ja kuinka monena tuohus siinä kuvastuu, niin monen veljeksen joukosta sulhanen saapuu. Taikka lukitaan tytön palmikko illalla ja sulhanen saapuu sitä unissa avaamaan, taikka seulotaan lunta, ja aamulla etsitään siitä jälkiä, taikka tekevät tyttäret tahtaasta pikku koiria kynnykselle kykkimään ja kutsuvat talon hallin katsomaan näitä laitoksia. Kenen pennun halli ensin sieppaa suuhunsa, se ensinnä joutuu miehelään. Taikka survaisevat tyttäret silmättömän neulan käsikivien väliin ja alkavat jauhaa kieputtaa. Muuan istuu kiven lautasien alla pöytäliina korvissa kuuntelemassa, mitä nimeä neula-raiska kivenraossa kitkuttaa: Iivana?… Vaslei?… Huotari?… Kirilä?

Jouluna, uutenavuotena ja vieristänä pitää lehmillä olla rauhanaika: emäntä ei saa käydä läävässä ennenkuin on syöty murkina, ja vasta sitten, kun päivä on kääntynyt luoteelle, viedään lehmille vettä. Kun lehmät läävään mentäessä ovat vielä rauhallisesti makuulla, antaa niille metsäkin kesällä rauhan.

Varsin tavallinen uudenvuoden yön taikomistapa on tinanvalaminen. Tinaa sulatetaan koatelitsalla (suitsutuslaitteessa) ja se kaadetaan kasarikattilaan pantuun veteen. Kun on ensin pakana tina valettu pois — sulatettu tina porautettu veteen —, valetaan tshoarille ja sanotaan:

“Kun soat nousoo, ni tulkah stilkkoo [pistin (ven. sshtylk)], miekkoo, sapelie, kaikkie sotatarpehie, vain kun rauha olloo, ni tina tulkah tasani!”

Sitte valetaan vuuelle:

“Kun vuosi hyvä tulloo, ni tina hyötykkäh, vain kun vuosi köyhä tulloo, ni tina köyhtykkäh! Tulkah jyväpurnuja, aittoja, amparie [iso aitta (ven. ambar)]!”

Sen jälkeen kaadetaan itselle:

“Kun mie hyötynen, ni tina hyötykkäh, kun mie köyhtynen, ni tina köyhtykkäh, kun mie kuolen, ni kropu tulkah, jos tervehnä olen, ni tina tulkah kirkas, vain kun läsinen, ni tina tulkah musta!”

Tytöt tähän vielä lisäävät:

“Jos mieholah joutunen, ni tulkah huiluo [vaimon huivi]!”

ja pojat:

“Kun soltataks joutunen ni tulkah stiikkoo, miekkoo, sapelie, vain kun nainen, ni tulkah morsian rinnalla!”

Kun tina on jäkälässä, tulee valaja elämään pohattana, jos se on kirkas ja helisevä kuin läkkipelti, tulee köyhyyttä, mutta jos se on musta, ennustaa se murhetta ja tautia. Sormenmentävät koperot tinassa ovat viljapurnuja, ja erilliset kappaleet ennustavat lapsia. Yläpuoli tinaa merkitsee alkuikää, alapuoli loppua.

Tinanvaluvettä käytetään taas monella tavalla taikomiseen. Pöytäliina korvissa siitä mielitiettyä etsitään, siihen kastetaan hihansuu ja sitten unissa nähdään, minne joudutaan kastunutta kuivailemaan, vettä otetaan naperkallinen [sormustimellinen] ja siihen taikina valmistetaan toisesta naperkallisesta suoloja ja kolmannesta jauhoja, taikina syödään ja nukutaan ja tullaan janoisiksi ja nähdään unissa mielessäpidettävä juoman tuojana.

Lihanpyhänlasku, laskiainen, on ilojuhla, jolloin

“pyhänlasku pyöritäh, päivä kaikki kapsetah.”

Ja puoliyöhön saakka kävellään ja ajellaan kylillä suuressa tshillissä (kulkusessa). Tänä pyhänä talon emäntä tekee varojaan, jotta karja kesällä metsässä pysyisi yhdessä joukossa. Lehmille antamistaan heinävihkoista hän ottaa pikku tukun kustakin, sitoo ne hiusnauhallaan yhteen, panee talteen ja sitten taas antaa karjalle pääsiäispäivänä.

Pyhänlaskusta alkaa seitsenviikkoinen suuri pyhä, jolloin taas on varoen elettävä. Kontiota ei saa mainita eikä syötäessä mitään pakista. Suuren pyhän aikana plahvessenjana, vanhan luvun maarianpäivänä, ei pitäisi kenenkään maata. Siitä tulee “lahokessel selkäh”, semmoinen laiskuus, että aina tekisi mieli loikoa, kun “rapa raukoa, paska painoa niin” ettei esim. metsänkävijä metsonkiiminnässä ollessaan kuule metsonlaulua eikä kalanpyytäjä saa kutukalaa. Virposuovattana, palmusunnuntain lauantaina, käydään virpivitsoja noutamassa, yksi jokaiselle talon eläjälle, elukoillekin, ja vitsat pannaan hyllylle pyhäinkuvain alle. Seuraavana aamuna se, joka ensiksi ennättää, nousee virpomaan toisia, jotka vielä makaavat, virpoen kumminkin ensinnä itsensä. Sitten isännät käyvät hevosiaan, emännät lehmiään virpomassa. Näin kaikki pysyvät terveinä koko vuoden, eikä heihin tartu tauti. Äijänpäivän peätintshänä (pitkänäperjantaina) ei pitäisi sen vertaa pakista eikä nauraa, että hampaat näkyvät, muuten tulee “reähkä”. Äijänpäivän tshetvorkkana (torstaina) taas pitäisi käydä kylyssä. Siellä saa silloin selästään pois “neljänkymmenen vuuven netuukat” (kivulloisuuden), joskin voi myös saada yhtä monen vuoden “netuukat” selkäänsäkin. Kylvettäessä manataan:

“Mänkäh tuonne, kaikki nellänkymmenen vuuven netuukat ta nesvotat, alla mustien mutien, liikkumattomien likojen!”

Äijänpäivän yönä ei taas kenenkään tulisi maata eikä nukkua. Silloin ei pitäisi jalkojaankaan “jaksaa” (riisua) eikä olla paljain jaloin, koska muuten jalat sattautuvat kesällä. Jos joku silloin yrittää nukahtaa, pistävät toiset savuavan vaaterievun nenän alle. Pääsiäisaamuna vie emäntä leipomiaan rehennysrieskoja lehmille, murtaa vasemmasta kainalostaan murenen jokaiselle, mutta loput tuo takaisin patsaan päähän ropeeseen. Samalla jakaa emäntä lehmilleen laskiaisvihkot.

Pääsiäispäivää seuraa roatintshat, vainajain pääsiäispäivä, ja silloin, roatintshojen keskellä, tulisi kaikkien tuottaa toisilleen iloa eikä saattaa ketään itkemään, ellei tahdo joutua kärsimään toisessa elämässä.

Jyrinpäivä on hevosien henkäyspäivä, pyhä Jyrki kun on heposien jumala. Jyrinpäivän aamulla kuljetetaan lämmitettyä kelloa hevosen ympäri ja rukoillaan:

“Pyhä Jyrki, kormelitsha, [ven. kormilets = hyväntekijä] Suomen suomie jumala, kuuluo kulettamah, kajuo koalattamah tänä Iesuksen kesänä, Moarien sulana syyssä! Niin ole lämmin isäntähäs kuin on tämä kello lämmin!”

Jyrinpäivänä ei hevosella saa ajaa, muuten kontio kesällä varauttelee. Myöskään ei saa huoneissa kolkata eikä pahaa pauketta pitää, jottei kesällä ukkonen niissä huoneissa jyryäisi.

Tärkeä päivä on keväinen karjanlaskupäivä. Silloin syötetään lehmille niitä murusia ja ruoanjätteitä sekä rehennysrieskoja, joita talven kuluessa aina juhlina ja merkkipäivinä on patsaan päähän ropeeseen kerätty karjalle ollosiksi. Aamulla emäntä kiertää kantaen rieskarovetta, jossa on lisäksi pyhän jumalanäidin kuva, koko karjansa myötä- ja vastapäivään. Sirppi on emännällä vielä vasemman käsivarren koukussa ja rove samassa kädessä, oikeassa on lypsinkiulu, jossa on vettä. Kiertäessään lukee emäntä pitkän metsänemännän loitsun:

“Mielikki metsänemäntä, salakoaren vaimo kaunis, sivo kiinni koirias, rakentele rakkias” j.n.e.

Niinä viikonpäivinä, joina on ollut joulu, vieristä taikka plahvessenja (Maarian ilmestys), ei karjaa saa ensi kertaa läävästä ulos laskea, ei myöskään lauantaina eikä ensimmäisenä arkena (maanantaina). Ne päivät eivät tuota karjalle menestystä.

Ottosia annetaan karjalle illalla, kun se palaa metsästä kotiin, ja sitten pitkin kesää, mikäli niitä riittää, joka ilta. Ottosia kerätään ja rehennysrieskat paistetaan jokaisena vainajain muistinpäivänä sekä useimpina juhlina: jouluna, laskiaisena, sporupyhänä [uuden luvun mukaan helmik. lopulla], Maarian ilmestyspäivänä, pääsiäispäivänä, roatintshoina, jyrinpäivänä, kevät- ja syysmiikkulana.

Toinen tärkeä kevätpäivä on kylvöpäivä taikka oikeastaan kylvön lopettamispäivä. Silloin siemenistä jääneistä viljoista tehdään suurimoita ja keitetään maitoon kylväjäisputro illalliseksi. Puuroa viedään maisteliaisiksi naapureillekin ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajia. Ja ennenkuin kukaan on puuroa maistanut pannaan sitä vielä kahdelle lautaselle, toinen hyvälle vuodelle, toinen huonolle. Sitten kutsutaan koira ottamaan, ja kumman puuron se ensin syö, semmoinen vuosi tulee. Mutta jos koira ensin toista haistelee, ja kuitenkin toisen ensinnä syö, tulee semmoinen räväsvuosi, ei hyvä eikä huono.

Rukiin siemenjäännöksistä keitetään samoin myös huttu ja annetaan muisteliaisia. Mutta vielä tehdään niistä savarnieta (mämmiä), kiukaassa imellytetään ja muijotetaan; ennen maistamista sitä viedään palasella tshässöynään, jossa sitä syödään; miehet vain syövät, ei naiset.

Lehti-Iivanan päivä eli juhannus on kesällä [uuden luvun mukaan 7. heinäkuuta]. Sitä ennen ei saa lehteä teräkalulla leikata eikä kaislaa, heinää, ruokoja tahi lumpeita teräasein katkoa taikka nyhtää kasaan. Siitä metsä alkaisi liikkua. Vasta juhannukselta on lupa lehdentaittoon. Seuraavana päivänä heti oikein joukolla lähdetäänkin vastalehden leikkuuseen.

Suuri merkkipäivä on taas silloin, kun ensi kerran uutisviljaa maistetaan, varsinkin jos uutinen joutuu tavallista aikaisemmin. Kun ensimmäinen riihi on puitu, viedään uutisviljaa säkissä pirtin peräpenkeille pyhäinkuvain alle. Sitten uutisesta keitetään puuroa, jota viedään tshässöynään jumalia muistellen, kun he ovat niin hyvin viljankasvua jouduttaneet. Viedäänpä puuroa palasella kalmismaallekin sekä lautasilla uutisesta laitettua sankia, kalittaa, kakkaraa ja rieskaa vainajain muisteliaisiksi, kun he ovat niin hyvän palven (asuinpaikan) hankkineet, jossa vilja niin kauniisti menestyy. Syötäviä ei itse maisteta, vaan ne jaetaan niin tshässöynässä kuin hautausmaallakin naapureille, etupäässä köyhälle rahvaalle. Hautausmaalla jaettaessa kehoitetaan syötävien saajia muistelemaan:

“Pellon kuokkijie, harjun hankkijie, vanhoja halteita.”

Sitten vasta, kun uutiset on tshässöynässä ja hautausmaalla käytetty, saadaan niihin itse ryhtyä.

Kaikki leipävilja on pyhän Iljan kaitsennassa. Ilja onkin viljan ja taikinan haltia, ja riihi on “pyhän Iljan sporkkosa [varakas, karttuisa] koti”, pyhä, arvokas huone, jossa jumalanantimia puidaan pyhän Iljan lattialla. Viimeisestä riihestä heitetään puimatta riihen perinurkkaan perimäiselle partiselle lyhde, pyhän Iljan parta. Se saa olla toiseen vuoteen asti riihen nurkassa, sitten taas seuraavana kesänä viljat menestyvät hyvästi. Muuten on riihen haltiana riihenakka, joka asuu riihen sillan alla. Sitä rukoillaan, kun riihtä laitetaan lämpiämään:

“Riihenakka, rikka akka, akka manteren alani, savun läpi läikyttäjä, soata savun läpi viljat, Jumalan hyvät, niinkuin olet ennenkin soattan!”

Juuri tämän, riihenhaltian, hyväksi se pyhän Iljan parta heitetään.
Itse pyhää Iljaa taas rukoillaan taikinaa alustettaessa:

“Pyhä Ilja, kormelitsha, liitä sormes lihah, pane paksu peikalos! Nouse kuuta katshomah, päiveä tähystämäh, jotta tulis leipä lempehes, taikina hyväh nimeh. Pyhä Ilja, kormelitsha, anna taikinan hapata, leivän juuren jumputella!”

[Entisaikaan oli Vuokkiniemessä pyhälle Iljalle uhrattu Iljan päivänä härkä.]

Pokrovan pyhä on syksyllä lokakuun puolivälissä (uutta lukua). Sen jälkeen ei saa enää maata liikuttaa, ei kyntää, ei kaivaa, ei kuokkia. Pellot pitää jättää levähtämään, samoin muukin maa levolle. Jos vielä jälkeen pokrovan maata liikuttaa, ei se ensi kesänä enää kasva. Pokrova on myös kalanjumala, se antaa “pohjimmaiset kutumujehet”. Pokrova “jakaa vuuven kaheksi”. Pokrovan nojalla voidaan laskea vuoden seuraavat juhlapäivät.

Metsänjumala on Miikkula, joka “metson tuopi”. Kevätmiikkulana [uuden luvun mukaan 22. toukokuuta] pitäisi jokaisella olla lintukeitto kattilassa. Tällöin on paras metson kiimintäaika; sanotaankin:

“Miikkula, kuukkula, pane metso kattilah!”

Tunnettu on Venehjärven pokkouhri [pokko = pässi] pyhälle Miikkulalle. Jos vain pässejä tuodaan, toimitetaan se vieläkin joka vuosi syysmiikkulana, elokuun lopulla [uuden luvun 27. elok.]. Sitä “kun on niin ijäst impehest eletty, ni eletäh vastakin.” Uhrattavia pässejä tuodaan naapurikylistäkin, Vuonnisesta, Vuokkiniemestä, Pirttilahdesta, Mölkystä, Ponkalahdesta, Ajuolahdesta, Tshenasta, Kivijärvestä, Lapukasta ja Latvajärvestä asti. Tavallisesti ne pässit, jotka käyvät “läsimäh” (sairastuvat), luvataan Venehjärven pyhälle Miikkulalle, ja siitä ne heti alkavat tervehtyä. Viisin kuusinkin voi samalla kertaa pässejä karttua. Alle kaksivuotista eläintä ei Miikkula ota vastaan. Pässit teurastetaan kylän laitapuolessa pyhässä tshässöynämännikössä [ei “kalmistolehdossa”, kuten Inha mainitsee. Kylän kalmisto on toisessa paikassa, pitkän, järveen pistäytyvän niemen nenässä]. Miikkulalle pyhitetyn vanhan tshässöynän rappusilla. Vanha Jyri-ukko ne tavallisesti tappaa ja laskee “lepän” [veren] vartavastisesta rappussillan aukosta maahan sillan alle, jotta se ei joutuisi jalkoihin tallattavaksi. Samassa männikön aitauksessa tshässöynän luona keitetään sitten pässien lihat isolla kattilalla ja syödään yhteisesti nurmella tshässöynän edessä. Miehet vain syövät, naisille ei anneta — naiset saavat vain katsoa vierestä miesten syöntiä. Nahka joutuu pyhälle Miikkulalle, mutta pässin tuoja saa sen lunastaa takaisin 15-20 kopekalla, ja raha joutuu tshässöynän “kasnah”, rahastoon.

Samoin kuin pyhä Jyrki on hevosien jumala, on lehmillä ja lampaillakin jumalansa. Niinpä on lehmien kaitsija pyhä Olassie, jota rukoillaan:

“Spoassu ta pyhä Olassie kormelitsha, kaitse miun lehmiäin, tuo uhkuset utaret, kanna maitoset maruhut nännit näpisijät, emännällä kyllin syyvä, kyllin syyvä, kyllin juuva, kyllin antoa kylähän!”

Lampaiden jumala on pyhä Nastassie, jolle vuonan ensimmäiset lieminät (villat) uhrataan; ne myydään ja rahat annetaan kirkon hyviksi.

On sitten lopuksi nauriillakin oma ikivanha jumalansa, pyhä
Äkrässie
, sama ikäloppu vanhus, joka jo Agricolan aikana “hernet,
Pavudh, Naurit loi”. Äkrässietä rukoillaan naurista kylvettäessä:

“Pyhä Äkrässie, kasvattele osalla olemattomien, varalla viljasien ta vaivasien, ta i varkaiden varalla! Kasvattele kallellah, veännyttele veärälläh, syvi syrjälläh, lomatusten lonkuttele ylitse katehen mielen, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitse mielen.”

Ja naurista kylvettäessä muistetaan osa antaa vainajillekin. Siementä heitetään kolmelle suunnalle, koilliseen, luoteelle ja etelään, ja sanotaan:

    “Tuosta tulkah varkahalla,
    tuosta tulkah pokoiniekoilla,
    ta tuosta tulkah itshellä!”

Nauriilla on toinenkin huolehtija, ristitty Nakres-Iivana, joka on “nakrehen lupoaja”, kun taas Äkrässie on “kasvattaja”. Nakres-Iivanan pyhityspäivä on syksyllä, syyskuun alkupuolella [uuden luvun mukaan 11. syyskuuta], jota ennen ei naurista saa syödä, muuten mato alkaa syödä hammasta, mato kun on siihen asti nauriissa, vasta Iivanalta poistuu. Mutta kun Nakres-Iivana joutuu, niin sinä päivänä ei sitten muuta syödäkään kuin naurista, ei lihaa eikä kalaa, ei voita eikä maitoa. Se on niin “kallis” päivä, ettei saa syödä muuta kuin naurista ja suurusta. Puolanmarjankin syöminen olisi yhtä kuin jos söisi jumalan verta. Nauriista laitellaan kaikenlaisia syötäviä, piirasta, kukkoa, hautaa [naurishaudikasta], paistikasta, rokkaa, joilla kukin päivän kunniaksi itseään ravitsee. Vainajiakin muistellaan; paistikasta, kukkoa ja piiraita annetaan naapureillekin, kehoitellen:

“Muistele toattojan ta moamojan, suurta sukukuntaani, helietä heimokuntaani, iesmännehie esivanhempie!”

Potakkapäivä (perunapäivä) taas on Spoassunpäivä elokuun lopulla. Jos sitä ennen syö perunaa, tulee “reähkä”. Mutta potakkapäivänä syödään sitten taas monenlaiset perunaruoat samoin kuin Nakres-Iivanana nauriista valmistettuja herkkuja.

11. VAINAJAN SUREMINEN.

Kuten jo edellä olemme huomanneet, valitetaan vainajaa itkuvirsin varsin paljon ja varsin monissa tilaisuuksissa, pesemään rupeamisesta kalmistoon kätkemiseen asti, vieläpä senkin jälkeen monet monituiset kerrat päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Omaiset itse itkevät, jos vain osaavat: vaimo itkee miestään, tytär isäänsä tai äitiään taikka isovanhempiaan, sisar veljeään tai siskoaan, äiti lastaan. Mutta ellei asianomainen itse omin päin taida itkeä, voi hän ottaa vieraan osaajan avukseen; tälle vieraalle annetaan sitten palkkioksi minkä mitäkin: mekko, vaatetta, paita, esiliina taikka rahaa.

Joka tilaisuuteen on aina itkunsa, joka lauletaan omalla valittavalla sävelellään. Itkijällä on kädessään valkea “paikka”, liina, jota hän pitää kasvojensa eteen painettuna. Jos hänellä on apulainen, ovat he kaulakkain, kumpikin vapaalla kädellään silmiään liinalla peittäen. Kuollutta pestäessä istuu itkijä — tai itkijät — rahilla vainajan pääpohjissa. Kun kuollut on pantu laudalle sivupenkille, istuu itkijä peräpenkillä kyljittäin kumartuneena vainajan puoleen. Arkkuun pantaessa itkijä seisoo oviorren alla jalkapuolessa, ja ulos hankittaessa on itkijä niinikään oviorren alla, ulos vietäessä taas seuraa jäljessä valitusvirttään laulaen. Kalmistossa itkijä seisoo pääpuolessa hautaa, ja lähimmät omaiset ja tuttavat ovat häntä kahden puolen tukemassa, muutamat kun itkevät, niin että oikein menehtyvät ja kaatuvat pitkäkseen, jolloin heitä on vedellä virvoitettava.

Määrätyt sakonavirret pitäisi jokaiselle vainajalle itkeä, ne virret, jotka kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat. Itkemättä ei kuollutta saa hautaan panna, — jos panisi, olisi se “yhtä kun nakrehen kuoppais”. Mutta ylitse “sakonavirsistä” ei pitäisi itkeä eikä kyyneleitä vuodatella. Jos kovin itketään, ei vainaja saa maaemässä eikä toisessa elämässä rauhaa, kyyneleet kun häntä tulikipunoina polttelevat. Ja vainaja voi tulla vielä itkijän luokse yöllä unissa, jopa ruveta päivälläkin peloittelemaan. Varsinkaan ei saa itkeä illalla, jälkeen puolenpäivän, sillä silloin on vainajille annettava rauha. Niitä, jotka ovat kovin herkkiä itkemään, ei lasketa hengenlähtöä katsomaan. Niitä taas, jotka jälkeenpäinkin vielä kovin useasti ja kovin surkeasti valittelevat, koettavat toiset lohdutella ja tyynnytellä sekä kiellellä, koska liika suru voi saattaa vainajan peloittelemaan surevia.

Itkuvirsien sisältö on erinomaisen kaunis. Ne ilmaisevat tavattoman herkkää, hellää ja syvää tunnetta, toivotonta ikävää ja lohdutonta tuskaa. Miten hellänä kuvastuukaan niissä itkevän tyttären suhde kuolleeseen isään taikka äidin suhde manalle menneeseen pienokaiseensa! Miten verrattoman kauniisti kuvaileekaan itkijä “toivelevansa”, että näkee kauheiden kalman multien alle kätketyn rakkaan vainajan kohoavan ylös nurmelle kukkapääheinäsenä taikka ilmestyvän iltapihlajaan ihalana ilman lintusena laulelemaan! Niitä kuullessamme saamme ihmetellen katsahtaa karjalattaren erinomaisen tunneherkkään sieluun. Mutta samalla saamme itkuvirsissä tutustua moniin vanhoihin esi-isiltä perittyihin vainajainpalvomistapoihin ja uskomuksiin. Kuulemme, miten vainajaa pestäessä on meneteltävä, miten ja millaisesta puusta arkku on valmistettava, millaiseen paikkaan hauta kaivettava, miten vainaja hautaan saatettava, miten hautaan laskettava, miten haudalta kotiin palattua vainajaa tyhjistä “assuntasijasistah” etsittävä j.n.e. miltei loppumattomiin. Mutta tottumattomalle korvalle on itkuvirren sisältö a;van käsittämätön, koska siinä on niin paljon outoja sanoja ja vielä enemmän outoja kuvia ja vertauksia. Koko virsi onkin miltei yhtämittaista kuvakieltä monituisine mainesanoineen. Isä on esim, “hyväseni”, “kaunis hyväseni”, “valkie”, “vieslövä”, “sukie”, “tuvis hyväseni”. Äiti on “kantajaiseni”, “ottajaiseni”, “soarnajaiseni”, “tuuvittajaiseni”, tyttäret “kanammyöni”, “sora-“, “vakio-“, “lakia-” ja “kuklanimyöni”, pojat ovat “kalevoita”, “omenoita”, “valivoita”, lapset “ottamaisie”, “soarnumaisie”, “kannettuisie”. Miestään mainitsee vaimo nimellä “kohtalahiseni”, ja sukulaisia sanotaan “omakuntasiksi”. Itse on itkijä “vartuoni”: “vaimala”, “vierona”, “kaiho”, “kurja”, “oneh”, “inhu vartuoni”. Nopeana virtana vierivä aika rientää “kypenyisinä” ja “kuuroksuisina”, “vierennäisinä” ja “oprennaisina”, “kevätsulasina” ja “kesäkaunistoisina”, “iltaihalmoisina” ja “huomenessoalostisina”. Miltei joka esineellä, asialla, toiminnalla ja tilaisuudella on oma kuvaannollinen, tavallisesti diminutiivi-muodossa ilmaistu nimityksensä.

Ne karjalattaret, jotka osaavat itkeä ja joilla on aihetta ja mielipahaa itkuvirsin valiteltaviksi, ovat hyvin herkkiä itkuvirrelle herahtamaan. Niinpä vanha Stepanie, Hökkä-Iivanan leski Venehjärveltä [Stepanie on 70-vuotias, kuulun Jamani Poavilan tytär Uhtualta], herahti itkemään, kun tuli puhe lähes vuosi takaperin kuolleesta Iivana-ukosta:

“Sanon mie ukostani oimun polvuhisie Tuonelan opoalaisie, kun olen jeänyn oimun armahat orpo-otuksuiset, kun ei ole onehella vartuollani omakuntasie näillä puolin orheita ilmasie.

Yksi oli oimun ainuo osramarja [tytär] ottamaiseni, oimun etähäisillä ottamaisilla oimun nuorukkaisilla osraohvottuisilla olkuoli. [‘Oimun nuorukkaisilla — — — olkuoli’ = omin nuorin mielihaluin meni.]

Enkä voi onehilla mielialasillani oivallella, jotta min oimullisie loatusie rupien oimun astumah, kun ei ole omie omenoita ottamaisie, kun olen vierahien omenoijen ottamaisien kera oleksentelomassa.

Hotj vielä soanen orhiesta narotakuntasestani [heimokunnastani] opinjapalasia [kerjuupalasia] oimun etshittelömäh.

Hotj en ole niin oimullisien opoalaisissa oleksennellun oimun orhiessa ikäsessäni, enkä olkasomasien [vaatteiden] opoalaisissa [puutteessa] oleksennellun, enkä kaunehien karskukantasien [narskuvien kenkien] kaihosissa ole oleksennellun.

Kaunehet karskukantaset kajon kohtalahisen’ kajon assutteli kaiholla vartuollani ta kajon ainuolla kannettuisellani.

Kaihojen maijen vierysillä [‘kaihojen maijen’ ja ‘onehien maijen vierysillä’: Suomen rajamailla. Tytär naimisissa Kivijärvellä] miun kannettuiseni kajon olkuoli.

Onehien maijen vierysillä miun oimun ainuo osramarja ottamaiseni olkuoli.

Mintähen mie en voinun kajon ylisiltä kauneilta Spoassusilta asnita [saada, ansaita] kajon omie kalevoita [poikia] kannettuisie, kun vierahien kalevoijen kannettuisien kera kajon puutuvoa kaihoa ijäistäni sain kajon alentelomah?

Omilla kaihoilla miel’alasillani mie olen kajon olkuollun karhujen lihoilla kasvaneitten kannettuisilla. Susien lihoilla suorinnehilla suorimaisilla omilla suurenkoisilla miel’alasillani suimun koalellun. [Eukon poikapuolet ja ukkovainaja ahkeria metsämiehiä].

    Ei olis suimun omat sukukuntaset milma tänne suimun oloteltu. Eikä
    armahat omakuntaset milma tänne aseteltu.

    Mie omilla paljoilla mielalasillani [ylpein mielin] panun
    olkuolin.

    Pahoilla paljoilla sanaraisoilla [kovilla sanoilla] paras hyväseni
    milma panun loajitteli, kun mie näillä etähäisillä parnumaisilla
    rupesin panun olkuolemah.”

Ja vuonnislainen Anni Lehtonen voi jo vuosia takaperin tuonen tuville mennyttä miestään muistellessaan sekä tukalaa toimeentuloaan ajatellessaan puhjeta haikeisiin valitusvirsiin:

    “Kun sukien Spoassusen suimun ensimäiset kevätsulaset suimun
    koaleloo, mie toivelen, jotta suimun kohtalahisen’ suorehina
    somerolintusina suimun koaleloo suimun ensimäisih sulapaikkasih.

Mie niistä kahenloatusien kannettuisieni keralla hänen sulavuisie suimun silmittelisin, surento vartuoni, kun suimun olovoa karjoa [‘suimun olovoa karjoa’ = kovin isoa joukkoa] suventamaisieni [lapsiani] suimun ylentelen sukeijen ilmojen peällä.

    Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun
    seätelijäisie surennolla vartuollani eikä kahenloatusilla
    suventamaisillani.

    Aivan soan, surento vartuoni, yksissä armosissa suimun ylennellä,
    kuin on sukie Spoassusen’ sukien hyväseh sulavuot suimun
    puuvutellun.

    Ei ole minkänä suimun urohien suojapaikkasie [‘urohien
    suojapaikkasie’ = miespuolista turvanantajaa] eikä sulapaikkasie
    suventamaisillani sukeijen ilmojen peällä.

    Aivan soan, oneh vartuoni, olovan karjan ottamaisieni kera oksilla
    olijien orpolintusien oimullisista oimun koalella ympäri orheita
    ilmasie myöten.

Pitelee oneh vartuoni omista omusistanikin [‘omista omusistanikin’ = omista hoivistani] olotella [laskea menemään] ottamaiseni alla orheijen ilmasien. Kun en voi orsipeähysien ottelijaisiks [‘orsipeähysien ottelijaisiks’ = täysikasvuiseksi] omissa omusissani ortutella [kasvatella], pitää olovampiosasien [parempiosaisten] olkatyöhysih olotella kaikki ottamaiseni oimun helpposina [pieninä].

    Siellä onehien sanasien keralla oimun rikenih kertasih
    opisaiksennellah [kohdellaan].

    Niistäkin on onehella vartuollani olkasomasien täytohiset
    opoalaiset muijen opoalaisien peällä.

    Kun on orhie Spoassusen’ kaiken orhien ikäseni piettävät Tuonelan
    opoalaiset oimun loajitellun. Kaiken aikaseni pitäy onehen vartuoni
    olkapäijen takoa ohahella [‘olkapäijen takoa ohahella’ = huokailla,
    niin että olkapäät kohoilevat] niitä opoalaisieni.

En voi ni kuillana aikasin olotella hotj oimunkana vähäsiks aikasiks kenenkänä omusie vassen [‘en voi ni — — — vassen’ = en voi kenellekään koskaan valitella], niistä aijoista soahen kun on orhie Spoassusen’ oimun kohtalahiseni oinuot oimun puuvutellun.

Kaikki olen onehet seänalaseni oimun alennutellun opoalavetysinä.

Niin on suuret opoalaiset, jotta en voi ni kuillana aikasin olkuolla onehista miel’alasistani, kun olen orhien Spoassusen opinjavetysien [viljavesien] peällä oimun koalatellun.

Niillä aikasin on orhiemmat miel’alaset oimun vähäset aikaset, kun orhien Spoassusen opinjavetysie oimun silmittelen.

Niiks aikasin kaihosen’ kavoksenteloo kajon vähäsiks aikasiks, kun kaunehen Spoassusen karivetysien peällä koalelen ta kaunehie karjalintusie katshahtelen, kaiho vartuoni, kun niitä vassen kaihoja miel’alasieni alentelen.”

Suruaikana käytetään mustia tai tummavärisiä vaatteita, tarkemmin sanoen naiset käyttävät, mutta miehet eivät niin paljoa välitä. Vieläpä pitää suruvaatteet olla huonot, kuluneet ja muoto murheenalaisen näköinen, sillä

“Ei mahu hyvä voate peällä, ken oikein murehtiu.”

Rikkinäiset eivät vaatteet kuitenkaan saa olla, ainoastaan vanhat, kuluneet ja paikatut. Semmoisissa pukimissa käyminen pyhäpäivänäkin on murheen ja huolen merkki. Jos joku alkaa vanhoissa vaatekuluissa useasti esiintyä, sanotaan heti: “mi on hällä mureh?” Ruskieta [punaista] vaatetta ei kukaan pane päällensä murheen aikana.

Lesken, jolta mies on kuollut, pitää käydä suruvaatteissa, vaikka olisi kuinkakin nuori, siksi kunnes hän menee toiselle miehelle. Eikä vaimon lakkia — ennen sorokkaa — leski saa enää pitää, mustaa lesken lakkipaikkaa, lakkiliinaa, vain. [Jos vaimolla on kovin kovat päivät, kun mies on häijy tai pahatapainen, rupeaa hän joskus miehen eläessä pitämään lakkiliinaa.] Jouduttuaan uusiin naimisiin saa leski taas panna lakin päähänsä sekä verhoutua värikkäämpiin vaatteisiin. Jos isä tai äiti on kuollut, käyvät tyttäret vuoden ajan mustissa.

Naimisiin eivät pojat eivätkä tyttäret saa mennä vuoteen sen jälkeen, kun isä tai äiti on joutunut hautaan, eikä myöskään sinä aikana saa kisapirttiin astua. Samoin pitää myös lesken ainakin yksi vuosi olla naimatonna.

12. KALMISTO.

Tunnettuja ovat karjalaiset kalmismoat, keskellä kylää taikka kylän laidassa kohoavat komeat kuusikot tai männiköt, nämä muinaisia pyhiä uhrilehtoja muistuttavat tummat metsäsaarekkeet. Ne näkyvät jo etäälle ja kyläaukeamaan metsästä saavuttaessa ne ensiksi silmään sattuvat.

Joka kylällä on oma kalmistonsa, johon kukin saa omat vainajansa omiin multiin kätkeä.

Vuonnisen kalmisto on kylän keskellä korkealla kummulla, peltojen kolmelta puolelta ympäröimällä ylänteellä; neljännellä sivulla on harvaa matalaa metsämaata ja vähän matkan päässä on korkea metsätön Ruokovaara. Lähimpänä kalmistoa on kirkko sekä sen lähitienoilta pappila. Vanha, kuvistakin tuttu kallellinen pöngitetty tsässöynä on etempänä Kyläsalmen rannalla. Mustaa, synkkää, tuuheaa kuusikkoa kasvaa kalmistossa, jota ympäröi puuaita. Maa on miltei täynnään hautakammioita, joita on rakennettu toinen toisensa viereen, joten siellä ei enää ole paljoakaan sijaa uusille tuonelan tulokkaille. Varsinkin länsiosa kalmistoa on vanhojen hautakammioiden täyttämä. Muutamat hautakammiot ovat vain tasakattoisia, pitkittäin kulkevilla vierettäisillä riuvuilla peitettyjä. Mutta useimmissa on harjakatto joko pitkittäisistä laudoista taikka poikittaisista lautapalasista. Muutamissa on tuohikatto, muutamissa pärekatto. Jalkopuolessa “kropnitsaa” on hautapatsas, puusta veistetty risti. Ristit ovat melkein järjestään vanhaa tuttua karjalaismallia: neliskulmaisia taikka pyöreitä, enemmän tai vähemmän veistoksilla koristeltuja patsaita, joiden päähän on naulattu kattolaudat sekä “solomat”, joskus “kuuritsat” ja tuulilaudatkin. Muutamissa on lisäksi poikkipuu, parikin, toinen vaakasuorassa, toinen “vinahvoittain” venäläiseen tapaan. Monet vanhoista hautapatsaista ovat varsin kauniita ja huolitellen veistettyjä. Usean solomapuu on leikattu linnun muotoiseksi. Sen levitettyinä siipinä ovat patsaan kattolaudat, joiden alapää on leikattu harotettuja siipisulkia muistuttavaksi. Kuin turvaa tarjoten lepää lintu — entisaikojen kuolinlintujen muisto — patsaan päässä ja levittää suojelevat siipensä vainajan yli. Nuoremmat hautapatsaat ovat useinkin kiireesti kyhättyjä ja niukasti koristeltuja, muutamat maalattujakin. Maassa hautojen luona näkee rikkinäisiä ropeita, vakkasia, läkkiastioita ja savivateja, joilla vainajille on tuotu muisteliaisia. Vateja on myös käytetty hiilien tuomiseen pyhän savun suitsuttamista varten. Sammuneet hiilet vateineen on sitten heitetty haudalle.

Vuonnisessa on toinenkin hautauspaikka, vanha kalmisto, johon on ennen haudattu. Se on vähän matkaa Kyläsalmesta alaspäin Kuittijärvelle päin Haapaselän rannalla, Mironain Vaslein pellon alla. Siinä ei tosin enää ole ainoatakaan ristiä, sillä Vaslei on kuokkinut kalmiston pelloksi.

Ajuolahden kalmisto on kylän laidassa järvenlahteen viettävällä kanervikkokankaalla. Särkällä kasvaa tuuheata männikköä ja männikön suojassa lepäävät pienen kylän kalmalle joutuneet. Aitausta ei kalmiston ympärillä ole.

Ponkalahden kylässä on kaksi kalmistoa. Vanha kalmisto on pienen Ponkajärven rannalla keskellä kylää, mutta hiukan syrjässä ihmisasunnoista, tiheässä männikössä. Järvessä hautausmaan vieressä versoo tiheä ruokosikko, kaislikko, joka saa vainajain valvonnan alaisena rauhassa rehoittaa. Kukaan ei uskalla käydä sitä niittämään. Lukkani-Huolari oli kerran uhmaillen sen viikatteella kaatanut, mutta saman päivän iltana oli karhu kaatanut häneltä neljä eläintä. Samasta järvestä oli siihen samaan kaislikkoon entisaikoina noussut vetehisen lehmä laitumelle, erehtynyt nousemaan rannallekin ja saatu kiinni. Vanhassa kalmistossa on vielä muutamia ristejä sekä hautakammioita. Kylän uusi kalmisto on lähellä entistä, puron takana lahden toisella rannalla, koko korkealla männikkösärkällä, joka ojentuu kapeana harjuna pitkät matkat kahden järven välissä.

Korpijärvellä on niinikään kaksi kalmistoa, vaikka kylä onkin vain pienoinen ja vähäväkinen. Toinen on järven, toinen joen rannalla kankaalla. Kumpainenkin kasvaa männikkömetsää. Kyläläiset ovat olleet niin riitaisia, etteivät ole sopineet samaan kalmistoon makaamaan. He ovat toranneeet: “et sie meän kalmismoah soa tulla!” Näin ovat toiset hankkineet oman hautausmaansa.

Jyvöälahdessakin on kaksi hautausmaata; ne ovat aivan lähekkäin keskellä kylää korkealla kankaalla järven rannalla. Kalmiston suojana un komea kangasmännikkö, suoria, oikein paksuja silomäntyjä. Aivan kalmiston laidassa on erisuuntaisia taloja.

Hämeenkylän kalmistokin on järven rannalla, kylän reunassa; se kasvaa nuorta männikköä.

Vuokkiniemen kalmisto on keskellä kylää korkealla kuusia ja mäntyjä kasvavalla kummulla.

Pirttilahdessa on keskellä kylää vähän matkan päässä järvestä kaunis kalmisto, joka kasvaa isoa, komeaa mäntymetsää.

Latvajärven kalmisto sijaitsee tuuheassa kalmistosaaressa — täällä on Miihkali Arhippaisen hauta ja hautapatsas, — samoin Vuokinsalmen kalmisto. Hieta- ja Kuivajärven yhteinen kalmalehto on saarella Vuokinjärvessä, Suomen ja Venäjän rajalla, — raja käy halki hautasaaren. Saarella on myöskin Akonlahden ja Sappuvaaran kalmisto. Venehjärven kalmisto taas on pitkän niemen laajahkossa kärjessä komealla männikkökummulla. Kalmistoon voidaan mennä joko veneellä soutaen taikka maisin kävellen niemenkaulan kapeaa pitkää hiekkasärkkää. Niskajärven kalmalehto, tuuhea tumma ikikuusikko vanhoine hautakammioineen, on pienen Niskajärven rannalla aivan lähellä ihmisasuntoja. Mutta Pienen Lapukan pieni kalmakenttä on kaksitaloisen kyläaukeaman laidassa metsän reunassa männikkökankaalla pellon aidan takana. Siihen haudataan myöskin muutaman virstan päässä olevan Suuren Lapukan vainajat.

Papin siunaamassa hautausmaan mullassa on joka suvulla oma paikkansa, johon se hautaa kuolleensa. Toisilla on toinen kolkka, toisilla toinen, toisilla taas on sijansa keskimailla, riippuen siitä, mihin kukin on ensiksi alkanut vainajiaan sijoittaa. Niinpä on Vuonnisen hautausmaalla suurella Malisten suvulla lepopaikkansa kirkon puoleisen laidan suuresta veräjästä mentäessä oikealla pohjoisreunassa, koilliskolkassa, ja Lehtosten niinikään isolla sukukunnalla on osansa Malisten rajalla Ruokovaaran puolella, luodekolkassa kujaveräjillä, mistä Tshärkkelän laksove kulkee. Pohutannoit — Bogdanovit — lepäävät koillislaidalla suurveräjillä Malisten eteläpuolella, ja näiden rinnalta, keskeltä kalmistoa on Kossisten pätinäkunta ottanut paikkansa. Viimeksimainittujen naapureina, Lehtosten eteläpuolella, lepäävät Ahoset, joiden vieressä kalmiston laidalla papilla on joku vainajansa. Ahosten eteläpuolella, luodelaidalla, on Tervosien haudat ja heidän tovereinaan kalmiston suvireunalla Korkkosien vainajat, Holoraisten suvulla on leposijansa Korkkosten koillispuolella ja Kielöväisillä Holoraisten ja Pohutannoiden välissä koillisreunalla, suuren veräjän vasemmalla puolella. — Jokainen haluaa tulla omalle alueelleen haudatuksi, omien isiensä ja äitiensä viereen, oman heimokuntansa seuraan. Mutta kun tytär menee miehelään, haudataan hänet kuoltuaan miehensä suvun kalmistoon. Lapset ja nuoret haudataan kalmistosijan keskipuolille, vanhemmat, taas ikäänkuin turvan ja suojan antajiksi laitamaille.

Jos syrjäisiä vierasuskolaisia sattuu seudulla kuolemaan, voidaan heidät haudata kalmistoon, mutta laitapuoleen, ristimättömien kalmismaahan — Vuonnisen kalmistossa luodelaidalla. Useasti heidät mullataan kokonaan kalmiston ulkopuolelle siunaamattomaan maahan.

Jos joku sattuu kuolemaan metsään, kun ollaan “kasenajossa” taikka heinäniityllä, taikka jos muuten metsätaipaleella kaukana kotoa sattuu surma kohtaamaan, haudataan kuolija surmapaikalleen, “se kun on siihen katsonut kalmismoan itshelleh”. Ja lisäksi “sakona kieltää”, ei anna muualle kulottaa. Tehdään vain arkku metsässä, siihen pannaan vainaja vaatteineen ja peitetään maan multiin. Lisäksi pannaan risti ohikulkijalle kalmanpaikkaa osoittamaan. Siitä sivuitse sattuessa ristii kulkija silmänsä sekä “prostiutuu”, jottei kalma hinkautuisi peloittavalta paikalta. Kun sukulaiset osuvat paikalle, taittavat he oksan, jolla lakaisevat hautakumpua, ja heittävät sen sitten haudalle. Jos joku sattuu kuolemaan metsäpirtille, haudataan hänet pirtin lähimaille ja risti pystytetään paikalle. Metsään sortuneen kovaa kohtaloa valitetaan itkuvirressä:

    “Kaunehien katajikkometshäsien seämillä [sydämillä] kavoksenteli
    kajon yksinäh kauneijen ilmojen peältä.

    Ei ollun kenenkänä kallehuisie katshahtelomassa kaunehien ilmojen
    peältä kajon puuvunta-aikasina.

    Kumeijen kuusikkometshäsien seämillä kujin puuvuksenteli kujin
    yksinäh kuulu ilmojen peältä.

Ei asnin kenenkänä kukkahuisie niillä aikasin, kun kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli. Jos ois min kujilliset oltu kurjaset kujin alenneltavaisina, ei ollut kenenkänä kukkahuisie vassen kujin puolennella.

    Ohtojen polettavien orpo-metsäsien seämillä oimun aleneksenteli
    peältä orheijen ilmasien oimun yksinäh.

    Ei asnin kenenkänä omusie orheijen ilmojen peältä oimun
    puuvunta-aikasina oimun silmittelömäh.”

Veteen hukkunut, metsäjärvellä taikka tukkijoella surmansa tavannut, haudataan myös metsään, rantaan sen paikan luo, josta hänet on löydetty. Hänet lasketaan vaatteineen arkkuun ja peitetään multiin; mullille pystytetään risti. Omaan kotirantaan hukkunut haudataan kalmistoon. Veteen hukkunutta itketään:

    “Ei asnin valkeijen ilmojen peällä vaivuksennella valkeijen
    ilmojen peältä.

    Vakavih valtavetysih valkie Spoassusen’ hänen valkevuot vaivutteli
    valkeijen ilmojen peältä.

    Ei asnin kenenkänä valkehuisie vassen minkänä vallallisie vaivasie
    valitella.

Ankaroih oaltovetysih piti armahien ilmavien peältä alennella.

Ei asnin armahalta Spoassuselta niitä avosie [osia, kohtaloita], jotta olis armahien ilmojen peällä aleneksennellun armahien ilmojen peältä.

Kuvasvetysih kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli.

Ei asnin kuulu Spoassuselta niitä avosie, jotta olis kuulu ilmojen peällä kujin puuvuksennellun kuulu ilmojen peältä.

    Totta on kuulu Spoassusen’ kuulu ilmojen peällä kujin
    seätelyaikasina ne avoset kujin loajitellun, jotta kukkahih
    kuvasvetysih piti kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksennella.

    Sen oimullisilla on orhie Spoassusen’ osa-utshoaskaisilla
    [kohtaloille] oimun seäjellyn, jotta piti orhien Spoassusen’
    opinjavetysih orheijen ilmojen peältä oimun puuvuksennella.”

Metsään sortuneelle ja haudatulle pidetään kyllä kotona maahanpaniaiset itkuineen ja muisteliaisineen, ja muistinpäivinä muistellaan häntä kuten muitakin vainajia. Samoin on laita myös vainajan, joka on kuollut ja haudattu vieraalla maalla.

Muun ristikansan joukkoon ei saa haudata vaimoa, joka on kuollut lapsivuoteeseen, vaan hänet peitetään laitapuolelle ristimättömään kalmistoon. Samaan nurkkaan haudataan myöskin kuolleena taikka kesken syntyneet ja kastamatta kuolleet lapset, aivan pienet “kesenaikuset” tuohikäppyrään kääräistynä taikka parin lautapalasen väliin sitaistuna.

Kalmisto on pyhä paikka. Sinne ei saa mennä pilkaten ja uhmaillen eikä siellä saa pienintäkään ilkeyttä tehdä, ei suotta edes oksaa ottaa, ei lehvää leikata, ei ruohojakaan nyhtää, eikä mitään sieltä pois kuljettaa. Kaikki, mitä siellä on, on vainajain omaisuutta, jonka turmelemisesta taikka ryöstämisestä kuolleet voivat kovin suuttua ja pahointekijälle kostaa milloin milläkin tavalla, kaikenlaisilla kivuilla ja vaivoilla ja kalman tartunnalla. Iltapäivisin ei kalmistoon saa mennä, jälkeen puolenpäivän on kalmanväelle annettava rauha. Kalmiston ohi kuljettaessa on aina silmiä ristittävä ja “prostiuduttava”. Ja kalmistoon käytäessä on omaisten haudalle vietävä, ellei muuta, niin joku oksa, jolla sivellään hautaa ja joka sitten lasketaan hautakummun mullalle. Pois lähdettäessä on silmiä ristien prostiuduttava ja sanottava:

“Jeäkeä tervehiks, kylän kuollehet, mieron männehet, ruven rutjomat, tauvin tappamat, soan sortamat, tutut ta i tuntemattomat!”

13. TUONELA JA VAINAJAT.

Ihmisessä on karjalaisen käsityksen mukaan kaksi osaa: näkyväinen, kuolevainen ruumis ja näkymätön, kuolematon henki. Sielusta ei karjalainen tiedä haastaa. [“Vejä sielullasi” — “Elä toivo sielullas painuo tulevan.” — “Kun sielus peällä tahtonet, ni ota!” sanotaan sille, joka aikoo jotakin rehellisyyteen nähden epäilyttävin keinoin.] Hengen olinpaikka on rinnan alla, “luijen seämessä”, jossa se “luita lämmittää”, jotta “luut sulana pysyvät” [Sanotaan: “Sini mie olen hyvänä, kuni henki luita lämmittää.” — “Sini mie silma rakastan, kuni henki rinnan alla olloo ta luita lämmittää.” — “Ei ole henki pinnassa, kun on omassa rinnassa”.] Jos ihminen pelästyy taikka muuten saa niin kovan kosketuksen, että menee tiedottomaksi, tainioksi, sanotaan, että hän vieri hengeltä. Henki on silloin kyllä sisässä, mutta on salpautunut eikä siksi pääse kulkemaan. Jos taas ihminen on yrittänyt hukkua veteen, on henki tupehuksis eli ihmisen sisällä piilossa. Ihminen kyllä silloin kuulee kaikki, mitä ympärillä puuhataan, mutta hänen on vaikea olla. Jollei hukkunutta saada virkoamaan, eroaa henki vasta, kun veri alkaa valua suusta ja nenästä, kun on “seänkäpy halennun”. Jos ankara isku sattuu hengen paikalle, voi siitä helposti seurata kuolema. Jos esimerkiksi “sulavaiseh isetäh” tai “seänkäpyh koskoo” taikka “vierömih” [ohimoihin], jotka ovat hellimmät kohdat, kuolee siitä heti.

Kun ihminen kuolee, eroaa henki “ta lähtöö rinnan alta luijen seämestä”; kun kuolija lakkaa hengittämästä, “ni henki lähtöö”. Juuri silloin, kun surmarökkö eli perelloala [vaahto] kohoaa kuolevan suusta, irtautuu henki. Surmarökkö kyllä jo aina kolmekymmentä vuotta ennen kuolemaa karhistaa kurkkua.

Henki, joka on ruumiista eronnut, “ei enää tunne sitä ruumista, mistä on lähtenyt”. Se asettuu kiukoan patshahan peäh ja siinä “istuu ta katshoo, kun vainajaa pessäh ta kropuo hankitah, jotta mitä siinä roatah”. Kolme vuorokautta henki istuu patsaan päässä “da vuottaa, mihih käsky tulou, kun ei ole vielä tuomittu, mihih männä.” [Toisen tiedonannon mukaan “istuu ta nakraa, kun hyvän sijan on soanun, vain kun on pahan sijan soanun, ni istuu ta itköö.”] Patsaan pää on hengelle rauhallinen istuinsija. Siinä emäntä säilyttää vain ottosrovetta sekä talvella kiukaan korvalla patsaan vieressä lehmänkelloa, eikä silloin, kun kuollut on pirtissä, kukaan saa mennä patsaan päähän koskemaan. [Jos äidiltä on jäänyt pieni rintalapsi, hoitelee ja vaalii äiti sitä niin kauan kuin lapsi on maan päällä, ja lapsi on koko ajan hyvin levollinen. Sitten vasta, kun äiti on viety hautaan, tulee lapsi levottomaksi, “kun moamon maito leuvalta lähtöö”.] Sen ajan, jonka henki patsaan päässä istuu eli kolme vuorokautta, se kyllä kuulee ja näkee kaikki, mitä pirtissä puuhataan. Sentähden ei kuolleesta saa puhua mitään pahaa, kuollut kuulisi sen ja olisi pahoillaan, täytyisipä hänen suorastaan vajota läpi “yheksäst moaemäst”. Samoin kävisi sitten myös pahaa puhuneen.

Hautajaisissaan, kalmistoon lähdettäessä vainaja kumartaa kaikille maahan saakka ja pyytää anteeksi elämänsä aikana mahdollisesti tuottamiaan ikävyyksiä ja loukkauksia. Samoin vainaja pyytää “proskenieta” myös mailta ja vesiltä, ja saattajat luvatessaan anteeksiannon pyytävät itse “proskenieta” ja anovat, että maat, ja vedetkin “prostisivat”, jotta “eivät millään pahalla mainitsisi”. Silloin on tapana sanoa:

    “Prosti milma, pokoiniekka!
    Moat ta vejet miun puolesta prostikkah!”

Jokaiselta hautaussaattoa vastaan tulevaltakin vainaja pyytää anteeksi.
Samoin on myös vastaantulijan pyydettävä vainajalta.

Kalmistoon saattamisen jälkeen on vainajan henki, kuten edellä jo on mainittu, kuusi viikkoa liikkeellä, kunnes kuuden viikon murkinalta palattua asettuu määrätylle sijalleen. Kolme enkeliä, “anhelie”, on häntä kuljettelemassa, sillä “kolme anhelie sen tuopi, hengen imehniseh, ta kolme sen käypi, kun kuoloo.”

Toisessa elämässä ovat vainajat kaikki määrätyissä tiloissaan. Jo heti kun vainaja sinne saapuu, tuntevat siellä olevat sukulaiset, isät, äidit ja muut vastatulleen. Mutta kun kaikki alkavat itkeä Tuonelassa tuntiessaan toisensa, otetaan “tunti” pois, niin ettei kukaan enää toistansa tunne, vaikka ihan samoilla sijoilla ollaan.

Tuolla ilmalla, Tuonelassa eli Manalassa on kalmiston multiin peitetty vainaja:

    “Tuonelassa turpehessa.
    Manalassa moaemässä.”

Tuonelan paikasta tiedetään:

    “Tuonela on turpehessa,
    Manala moan sisässä.”

Tuonela on kuolleitten asuinpaikka. Jossakin maan alla, kalmistossa sen luullaan olevan, kylmässä vilussa mullassa. [“Siellähän se onkin Tuonela kalmismoassa.”] Kalmistosta tulija tuo terveisiä: “Tervehyisie kylmästä kylästä!” Kalmistossa nimittäin asuu “kylmä kansa”, sillä

“Kylmä on kuollehen koti, ikimännehen maja.”

Jo täällä loppua tehdessä on sairaalla

“Suussa surman suitset, kaklassa Manalan kahlis.”

[Manalan eli tuonelan kahlis, punainen vanne ympäri kaulan.]

Jo hänen ollessaan tämän elämän oloista aivan tietämätönnä horroksissa on Tuonelan rahvas hänen ympärillään puhuttelemassa; parhaat tuttavat ja sukulaiset, joita kuolija on eläessään eniten kaivannut, tulevat häntä tervehtimään taloon saapuvien hyvien vieraiden tavoin. Ja samalla ovat Tuonelan miehet ottamassa kuolijaa vastaan.

Mutta Tuonelaan täältä mentäessä on välillä tulini Tuonelan joki, jonka ylitse vainajan on kuljettava. Joko saatetaan veneellä sen yli taikka on kuljettava hienoa lankaa myöten sen toiselle rannalle, taikka on sen poikki kahlattava, tahi vihdoin kuletetaan toiselle puolelle kantamalla. Tuonelanjoella on venettä huhuttava. Joskus korva soi niinkuin tiuku, siitä arvaa, että joku sukulaisista huhuaa Tuonelanjoella venettä, ja silloin pitää heti nousta pyhäinkuvain eteen rukoilemaan:

    “Peässä, Jumala, huhuajoa
    Tuonelan joesta poikki!”

Hienoa rihmaa myöten on kovin vaikea yrittää Tuonelan joen ylitse, eikä siitä avutta pääsisikään. Ne lapset, joita asianomainen on eläessään auttanut syntymään, “poapoinut”, ovat “poapoansa” joen yli pingoitetulla langalla pitelemässä. Muuten on jo täällä elämän aikana muistettava, etteivät vyyhden pitelijä ja kerijä saa olla etäällä toisistaan. Muussa tapauksessa pitää sitten sitä lankaa myöten kulkea Tuonelan-joen poikki.

Toisien täytyy käydä joen poikki kahlaamalla. Jos kenessä on luomi, synnyntähti, tietää hän, miten syvältä pitää Tuonelan-joessa kahlata. Sillä juuri luomeen saakka ulottuu joen vesi, ei ylemmä. Jos merkki on sääressä, niin vain sääriä myöten vajoaa veteen, jos vyötäisissä, ulottuu vesi vyötäisiin asti, jos poskessa, niin poskeen saakka, mutta jos merkki on sormessa, pitää kahlata umpipäässä, kädet pystyssä.

Lapsivaimolla taas on semmoinen tehtävä, että hänen pitää kantaa “poaponsa” selässään Tuonelan joen poikki, poapo kun on niin “kallis”.

Tuonelan oloista ei paljoa tiedetä, se vain, mitä vainajat siellä kotona käydessään ovat omaisilleen ja tuttavilleen unissa taikka muuten haastelleet. Toisilla on siellä parempi, toisilla pahempi olo. Joitakuita siellä tuonenkoirat purevat. Siksi vainajaa hautaan laskettaessa pitääkin itkeä “eänellä”, etteivät tuonenkoirat saisi purra vainajaa. — Vainajat ovat Tuonelassa niissä vaatteissa, joihin heidät täällä puetaan. Ei ole siellä vilu eikä nälkä muilla kuin niillä, jotka eivät ole täällä köyhiä ruokkineet ja vaatettaneet. Ei siellä kuolla eikä vanheta eikä siellä lopu elämä. Mutta häitä siellä pidetään toisinaan. Kun aikuisia tyttöjä ja poikia joutuu Tuonelaan, niin “niistä pietäh siellä häitä”. Kun kesällä sataa vettä ja samalla kertaa paistaa päivä ja on hyvin lämmin ja tyyni ilma, sanotaan tuonelassa pidettävän häitä.

Tuonelasta voivat vainajat käydä muistinpäivinä entisessä kodissaan murkinoilla, ja kuten jo mainittiin, omaisen kuolinhetkellä häntä vastaanottamassa. Muistinpäivän lähestyessä nähdään vainajia monesti unissa ja siitä huomataan, että he jo ovat liikkumassa.

Ihmisten elämään täällä maan päällä, työhön ja toimintaan, voivat vainajat vaikuttaa joko asianomaisen eduksi tahi vahingoksi: terveyteen, kalastukseen, metsänkäyntiin, karjanhoitoon, maanviljelykseen. Kaikki kalmistosta taikka kuolleista saadut tartunnat, hinkautumat, sekä kalmantaudit ovat vainajista johtuneita. Varsinkin semmoiset vainajat, jotka ovat täältä vihamielin eronneet, ovat pelättäviä, sillä toisestakin elämästä, tuonelasta, ne voivat aivan hyvin toimittaa kostonsa. Tämä vaikutus ulottuu aina kolmeenkymmeneen vuoteen asti. Mutta sen ajan kuluttua ei vainajasta enää ole kostajaa, eikä häntä enää tarvitse varata. Ei ole hänellä enää voimia, kun hänen ruumiinsa on jo lahonnut ja kalmautunut. Myöskin ne kuolijat, jotka ovat kovasti kiintyneet tähän elämään ja varsin vastenmielisesti täältä lähteneet, ovat kotiin jäävien vastuksina ja pelkona. Mutta muutkin vainajat, leppoisinkin mielin täältä lähteneet, voivat tulla vihamielelle, ellei heitä kohdella hyvin ja suopeasti. Muistinpäivät muistomurkinoineen vietetäänkin juuri siinä tarkoituksessa ja muisteliaisia jaetaan, “jotta ne eivät mitä pahoa loatis, jotta mänestyis hyvin karja ta kaikki elos ta imehnisen tervehys kaikki myöten kävis” Jos ei muistinpäiviä pidetä, tulee heti vahingoita. Mutta muutenkin on vielä monesti ja monessa tilaisuudessa varottava, ettei vainajia vihastuteta. Kun esimerkiksi lehmä poikii, ei kuuteen viikkoon pidä sen maidolla viettää vainajan muistajaisia. Jos viettää, tulee lehmälle vahinkoa: eläin alkaa kuihtua, “kujua”, maito ehtyä, saattaisipa koko lehmä kadota korpeen metsän hyviksi.

Viljan kasvamista voivat hyvät vainajat jouduttaa. Kun ohrapellon valmistuessa alkaa viljaan ilmestyä semmoisia tähkiä, joista vihneet kirpoavat pois, niin että jyvät vain jäävät — tällaiset tähkät ovat hyvin satoisia — arvataan siitä, että vainajat ovat huolehtineet ohran kasvusta ja vaativat muisteliaisia. Kiireesti leikataan osa ohrasta, se kuivataan pirtin kiukaalla taikka kylyssä ja puidaan, jolloin saadaan noin nelikollinen uutisia. Vilja jauhetaan käsikivillä ja siitä sitten paistetaan kakkua, “sankia” ja rieskaa sekä keitetään huttua, ja niitä viedään tshässöynään. Sinne kutsutuille sukulaisille ja tuttaville jaetaan sitten uutisviljasta valmistettuja antimia muisteliaisiksi ja kehoitetaan:

“Mainikkoa pokoiniekkoja, moansoajie, pellonhalteitä, perinnön hankkijie, iesmännehie esivanhempia!”

Tshässöynässä syödään ja maistellaan uutisruokia itsekin, kun on ensin toisille annettu. Kaikki ovat puhtaissa pukimissa. Siitä vainajat vastakin antavat pellonviljan hyvästi menestyä. — Muu ohra leikataan vasta sitten, kun se on täysin tuleentunut.

Kalalla oltaessa on muistettava kutsua vainajia avuksi, jotta pyytö paremmin onnistuisi. Niinpä voitiin rukoilla:

“Toattoseni Tuonelasta, moamoseni moaemästä, kaikki suuret sukukunnat, heliet heimokunnat, kallehet rotiitelit, antakoa hyveä kaloa, pokoiniekat, myö sitten muissinpäivinä muistelemma teitä ta annamma muisteliaisie.”

Kun sitten pyydykset lasketaan, saa hyvästi kalaa. Se vainaja, jota eniten kaipaa, on ensiksi mainittava. Samalla tavalla myös metsänkävijä rukoilee eräretkillään vainajilta ja pyytää saattamaan

“— sille soarekselle, miss’ on soalis saotavana, eräntoimi tuotavana.”

Toisinaan voivat vainajat ilmestyä painajaisena vaivaamaan ihmistä yöllä, varsinkin silloin, kun on pelästynyt kuollutta, kuolleen vaatteita taikka muuta kuolleelle kuulunutta kappaletta. — Voi painajaisen saada siitäkin, että pelästyy pahan ihmisen kiroja. [Eläimien painajaisena esiintyy maanhaltia silloin kun se ei tahdo suvaita eläintä paikallaan.] Painajaisen saa parhaiten karkotetuksi, kun oikein “seäntyy”, heittää vettä painajaisen ahdistaman henkilön korville ja ottaa kirveen, jolla paukauttaa ensin makuusijan paikalle lattiaan, sitten joka kynnykseen pihalle asti ja tiuskaisee:

“Tule toini kerta, kun on sepän takoma talossa!”

Makuusija on vielä lattialla siirrettävä toiseen kohtaan ja kirves pistettävä pieluksiin. Silloin ei painajainen enää uskalla tulla sisälle. [Kun mennään metsäpirttiin yöksi nukkumaan, pannaan kirves kynnysalle terä ulospäin. Silloin ei painajainen pääse sisään.] Kalmiston kätkössä elävät kalmalaiset lukemattomin laumoin. Ne ovat juuri kuolleitten henkiä, ja niitä sanotaan myös kalman väeksi. Rauhassa ne lepäävät ja haluavat levätä kalmistoina joissaan eivätkä ne kenellekään mitään pahaa tee, kun niille vain annetaan rauha, kun niitä ei vain liikutella. Mutta jos pahat ihmiset nostavat niitä liikkeelle, lähtee koko kalmiston väki liikkeelle. Ja siinä on

“ruhuo, rampoa, perisokieta, silmäpuolta, suurta, pientä, kerran keskikertaistakin.”

Vainajain haamut lähtevät näin haudoistaan vaeltamaan ja tekemään pahaa. Haamut liikkuvat näkymättöminä, mutta joskus voidaan niiden varjo, kuvahaini, nähdä, ja siitä arvataan, että kalmalaiset ovat liikkeellä, kun ei ketään näy, vaikka kuvainen liikehtii.

Tietäjät kyllä näkevät kaikenlaista väkeä: kalman, veden ja metsänväkeä. [Samoin kuin kalmalaisille on metsän ja vedenkin väelle annettava rauha. Ei sitäkään saa suotta liikuttaa eikä syyttä nimeä mainita. Sinä päivänä, jona niin tekee, ei anneta “proskenieta” synneistä.] He ovat pesseet silmänsä semmoisella saippualla, jolla ovat kolme vainajaa puhdistaneet, ja siitä he ovat “ruvenneet näkemään”. Kalmanväen he näkevät liikkuvan valkeissa vaatteissa “kukkeli” päässä, vedenväki taas kulkee harmaissa vaatteissa, mutta metsänväki käy hiilimustassa puvussa, mustine, korkeine, karvaisine “tshoholakkeineen” ja kiiltonappeineen. Metsänväki on enimmäkseen isoa miespuolista kansaa, mutta vedenväki taas on tyttäriä “rumantyylisie, pahannäköisie”, kalmalaiset ovat sekä miehiä että naisia. Sanotaan:

“Metshän miehet, vejen tytöt, kalmassa kaikki asuu.”

Vainajain henkiä ovat myöskin manalaiset, jotka liikkuvat yksinään eivätkä parvissa, kuten kalmanväki. Ne ovat pahoin eläneiden ihmisten sekä pahojen tietäjien, velhojen, noitien ja koltunain [noita (ven. koldunja)] henkiä, joilla ei ole maassa sijaa, kun ovat myyneet itsensä “toispuoleiselle”. Kun manalaisilla ei ole sijaa maassa eikä taivaassa, joutuvat he alinomaiseen liikkeeseen maan ja taivaan välille. Tuonelassa muiden vainajain seurassa he eivät saa oleskella. He kulkevat aina toimittamassa pahaa, voivatpa syödä ihmisen ja elukan ja mitä vain heidän tielleen sattuu. Ne voivat esiintyä painajaisenakin, saattavatpa palata kotiinsakin, kun ei ole oikein osattu saattaa pois, ja syödä suuhunsa koko sukunsa, niin ettei jää muuta kuin luut lattialle. Entisaikoihin on kyllä semmoista tapahtunut. Manalaisen muuten tuntee tulennasta: kun se tulee taloon, astuu se pirttiin takaperin. Varsinkin öisin ovat ne liikkeellä. Päivän laskeuduttua lähtevät manalaiset maaemästään, ja kukon laulaessa, ennenkuin päivä nousee, on niiden palattava takaisin. Ne eivät koskaan jätä liikkumista, vasta sitten, kun tulee “yheksän talven pakkani”, joka “kylmää manalaisetkin moaemiih”, täytyy niiden pysyä paikoillaan.

Joskus puhutaan myös keijulaisista, jotka ovat samaa väkeä kuin manalaisetkin, samanlaisia rauhattomia olentoja, joiden täytyy aina olla liikkeellä. Sanotaankin rauhattomasta ja levottomasta henkilöstä: “hänell’ ei ole sijaa — — — yhen verta kuin keijulaisilla”.

Sitten on vielä ristirahvaan rauhan häiritsijöinä vajehuksia ja kummituksia, jotka nekin lienevät manalaisten ja paholaisten sukua. Vajehus on jokin paholaisen, “toispuolehisen”, sukuinen olio, siitä merkillinen, ettei sillä ole ensinkään varjoa, kuvahaista, — se liikkuu kuin “kuvahaiseton imehnini”. Kummitukset taas “verissä varautteloo”; näkee, että se on tuossa, mutta kun “mänöö ta katshoo, ni ei olekkana”. Kun näkee kummituksen, pitää mennä takaperin sitä “sepöämäh” [syleilemään, käymään syliksi] ja sanoa: “Tervehen elät? Tässäkös sie olet? Tavotinpas siun! Silmahan mie etshinkin!” Sitten se ei enää säikäytä. Kummitus on vain haamu, kuolleen haamun tapainen. Se ei tee pahaa, se vain peloittaa.

Loppusanat.

Edelläolevassa kuvauksessa on esitetty runsaasti Vienan Karjalan tapoihin ja uskomuksiin liittyvää sanastoa ja kielennäytteitä. Mitä tämän aineiston foneettiseen asuun tulee, käy jo teoksessa käytetystä karkeasta transskriptsionista ilmi, ettei tekijä ole pyrkinyt foneettiseen tarkkuuteen. Äännehistoriallisena materiaalina voi teosta vain hyvin varovaisesti käyttää.

Kuten esipuheessa mainitaan, on esityksen ainekset koottu etupäässä Vuonnisesta kotoisin olevalta vienankarjalaiselta vaimolta Anni Lehtoselta. Vuonnisen murre kuuluu alueeseen, jossa suomen s:n vastineena useimmissa asemissa on sh. Teoksessa esiintyy sh:n sijalla kuitenkin miltei säännöllisesti suomen kielen mukaan s. Siitä huolimatta on t’sh-äänne yleensä merkitty tsh:llä eikä ts:llä; tämän äänteen eri pituusasteita ei oikeinkirjoituksessa ole erotettu. Muljeerausta ei yleensä myöskään merkitä — tämä koskee t, d, l, r, s, ja n äänteitä. Venäläisissä lainoissa tuntuu merkintä joskus sotivan Vuonnisen murteen äännelakeja vastaan, kun on originaalin mukaan merkitty g, d, b sanoihin, joissa varmaankin todellisuudessa esiintyy k, t, p. Eräissä taivutusmuodoissa — väliin myös sanastossa — ilmenee suomen kielen vaikutusta. — Osa epäjohdonmukaisuuksista perustunee kielenoppaan puheeseen.

J. Kalima.