Siperialaisten maanpakolaisten elämästä: “Metsä humisee” by Korolenko

SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ; “METSÄ HUMISEE”

Kirj.

Vladimir Korolenko

Suomentanut

Hanna Pakkala

Helsingissä, G. W. Edlund, 1898.

SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ

I.

— — — Toverini oli matkustanut pois. Minun oli pakko yksin viettää yö jurtassani. [Venäläinen novellisti Wladimir Korolenko eleli näet maanpaossa Siperiassa.]

Työ ei sujunut. En virittänyt tultakaan ja lyhyen, pohjoisen päivän ulkona sammuessa usvaiseen pakkaseen, vaivuin huomaamatta ympäröivän hiljaisuuden ja pimeyden vaikuttamaan synkkään mielentilaan. Päivän viimeiset, himmeät säteet kimposivat pienen jurtan jäisestä ikkunasta: joka sopesta hiipi esiin sankka pimeys, se veti mukanaan kaltot seinät, jotka pääni yläpuolella näyttivät toisiaan lähenemistään lähenevän. Hetken aikaa häämötti silmissäni vielä jurtan keskellä olevan ison takan rajapiirteet. Tämä jakuuttilaisen majan ruma kotijumala näytti ojentavan käsivarsiaan äänettömässä taistelussa pimeyttä vastaan — — — nyt haihtuivat hämärät rajapiirteetkin — — — pimeys! — — — kolmessa kohti näkyi vain enää himmeitä, haihtuvia, fosforimaisesti kimaltelevia pilkkuja. Se oli jakuuttilainen jähmeä pakkanen, joka ulkoa ikkunan jääkynttilöiden läpi surullisena jurttaan pilkisti.

Minuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin huomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä valtaa sydämen, jolloin “vieras maa” henkii sieluun kylmyyttään ja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja välttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät ja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä kaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua niin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein silmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää kuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki — — — Mutta se tukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen syvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa hämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo kauheat sanat: “Ijäksi tänne haudattuna — — — ijäksi!” — — —

Jurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen, mairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs ystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja kysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.

Minä toinnuin ja tunsin, että minä taistelussa pimeyttä ja hiljaisuutta vastaan olin heikompi puoli ja päätin ryhtyä käsillä olevaan pelastavaan keinoon. Tämä keino oli jurtan jumala — mahtava tuli.

Jakuuteilla palaa tuli aina talvisin. Heillä sen takia ei olekkaan minkäänlaisia savutorven sulkemiskeinoja. Me olimme laatineet torveen pellin tapaisen, joka ulkoa päin työnnettiin kiinni; silloin oli aina kapuaminen jurtan tasakatolle.

Astuin portaita ylös; jurtan seinivierelle oli näet katon tasalle kasattu lunta, ja siihen sitten tehty portaat. Asuntomme oli kylän lopulla jonkun matkan päässä toisista jurtista. Tavallisesti näkyi katollemme koko vuorten kiertämä laakso ja tulet jurttakylästä, jossa aikoja sitten jakuuteiksi muuttuneet venäläiset siirtolaiset ja maanpaossa olevat tataarit asuivat. Mutta nyt hupeni kaikki kylmään, harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan. Neljänkymmenen asteen pakkanen oli sen ilmasta pusertanut, jäykkänä ja raskaana se peitti äänettömän maan. Kaikkialla kohtasi katse tuota muodotonta, elotonta, harmaata ainetta; ylhäältä vain tuikki kaukaisesta korkeudesta yhden ainoan tähden valo läpi tuon kylmän kääreliinan.

Ympärillä oli kaikki kuollutta — — — Virran kalliorannat, uudisasutusten kurjat jurtat, pieni kirkko, sileä lumilakeus, tumma metsäkaistale — kaikki oli uponnut rannattomaan usvamereen. Jurtan katto jykeine savupiippuineen, jossa jalkoihini turvautuvan koirani kanssa seisoin, oli kuin äärettömään mereen hukkunut laatta.

Ei äännähdystä — — — ahdistavaa kylmyyttä vain — — — Kauhussaan lumottu yö näyttää salaperäisesti kuuntelevan.

Serberus vinkui hiljaa ja valittaen. Nähtävästi eläinparkaakin kuolettava pakkanen kauhistutti: se tunkeutui lähelleni, nosti miettivästi terävän kuononsa ylöspäin, kuunteli korvat pystyssä ja koetti tunkea läpi valottoman usvan.

Äkkiä alkoi Serberus murista ja liikutella korviaan. Kuuntelin. Aluksi ei mitään erottanut. Sitten kirposi jännitetystä hiljaisuudesta yksityisiä ääniä — — — kuulin selvästi kaukaa nelistävän hevosen kavion kalketta.

Ajatellen yksinäistä ratsastajaa, joka heikosti kuuluvasta kavion kalkkeesta päättäen vielä oli muutamien virstojen päässä uutisasutuksesta, juoksin viistoa seinää pitkin katolta alas jurttaan. Muutamat minuutit oltuani peittämättömin kasvoin pakkasessa olivat nenä ja kasvot jo paleltumaisillaan. Serberus tuli jälessä ensin kiivaasti haukuttuaan lähestyvää ratsastajaa.

Pian loimusi huoneen keskessä olevassa avoimessa takassa iloinen tuli, jonka männyn päreillä sytytin. Panin palamaan pihkaisia lehtikuusen halkoja, ja hetkessä oli asuntoni aivan tuntemattomaksi muuttunut. Rätinä ja pakina täytti hiljaisen jurtan. Kielevänä hyppi tuli halkojen välissä, tarttui niihin, leikki niiden kanssa, leijaili, kihisi ja paukkui. Jotakin eloisaa, valoisaa, vikkelää, levotonta oli jurttaan tullut, ja se pilkisti salaisimpaankin soppeen. Välimmiten hiljeni kirkas, räiskyvä liekki. Silloin kuulin kuinka tuliset säkenet sinkoilivat lyhyestä, suorasta savutorvesta, ne kihisivät ja räsähtelivät pakkasessa. Mutta sitten leijaili liekki kahta rajummin ja puiden halkeileminen kajahti jurtassa kuin pistoolinlaukaukset.

Nyt ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin äsken. Kaikki ympärilläni näytti toimekkaasti liikkuvan, tanssivan ja puhelevan. Ikkunan takaiset jääkynttelitkin, joista läpi vähää ennen vain pakkasyö pilkisteli, välkkyivät ja kimaltelivat nyt tulen valossa kuin jalokivet. Tunsin omituista iloa ajatellessani, että yksinäinen jurttani, välkkyvine jääkynttilöineen, ja pienen tulivuoren tavoin säkeniä syydellen oli ainoa valopaikka usvaisessa, kylmässä yössä.

Serberus istuutui takajaloilleen takan eteen, katsoi tuleen ja istui liikkumatonna kuin valkoinen kuvapatsas; väliin vain se päänsä minuun käänsi, älykkäässä katseessa uskollisuutta ja kiitollisuutta. Raskaita askeleita narahteli lumella pihanpuoleisen ulkoseinän takana; mutta Serberus räpäyttelee rauhallisesti silmiään ja ynisee ystävällisesti. Se näet tietää että hevosemme, jotka luimussa korvin ja vilusta väristen seisoivat palmikoidun katoksen alla, nyt tulen vaikutuksesta tunkeutuivat seinivierelle, katselivat iloisesti räiskyviä säkeniä ja ilostuivat leveästä, valkoisesta, kuumasta savupilvestä.

Mutta nyt kääntyy Serberus harmistuneena tulesta ja ryntää ovelle. Sillä välin kun se tavallisella vahtipaikallaan katolla rajusti haukkui, katsoin minä ulos. Iloinen tuleni oli nähtävästi luokseen houkutellut tuota yksinäistä matkustajaa, jonka lähestymistä äsken yön hiljaisuudessa olin kuunnellut. Hän avasi juuri porttia tuodakseen satuloidun ja kuormitetun hevosensa pihaan.

En odottanut ketään tuttavistani. Jakuutti olisi tuskin näin myöhällä kylään tullut, ja olisi kyllä tässä tapauksessa tiennyt missä ystävämme asuivat eikä olisi ensimmäistä tulta kohti ratsastanut. Päättelin siis, ettei tulokas voinut olla kukaan muu kuin joku uutisasukas. Moiset vieraat eivät meitä tavallisesti miellyttäneet, mutta elävän olennon tulo sattui nyt minulle varsin soveliaaseen aikaan. Tiesinhän iloisen tulen pian vaikenevan, liekin kohta hitaasti ja synkästi nuoleksivan hehkuvia kekäleitä ja lopulta olisi siinä vain jälellä hiilikasa, josta tulikiemuroita yhä harvemmin ja hiljaisemmin nousisi — — — Silloin vallitseisi jurtassa taas äänetön pimeys ja ikävä valtaisi sielun. Tiesin hiiloksen tuhkan alta katselevan puoleksi ummistetun silmän tavoin — ja minä olisin taas yksin — — — yksin pitkässä, surullisessa, loppumattomassa yössä..

Mieleeni ei ensinkään juontunut, että ehkä saisin yöni viettää ihmisen seurassa, jonka entisyys oli verellä tahrattu. Siperiassa oppii murhaajassakin näkemään ihmisen; ja vaikkei lähempi tuttavuus sallisikkaan liian ihannella “onnetonta”, joka on lukkoja murtanut, hevosia varastanut ja jonakuna pimeänä yönä lähimäiseltänsä pään murskannut — sallii tämä tuttavuus kumminkin järjellisesti perehtyä inhimillisten tekojen sekaviin vaikuttimiin. Silloin saa kokea mitä ihmiseltä voi vaatia. Ei murhaaja aina murhaa, hänkin elää vielä ja tuntee mitä muutkin ihmiset, muun muassa kiitollisuuttakin niitä kohtaan, jotka rajuilmalla ja pakkasessa ovat hänelle suojaa antaneet. Mutta kun tästä ihmisluokasta saan uuden tuttavan, ja kun tällä tuttavalla on satuloittu hevonen, jonka selkään on sälytetty satulalaukkuja, niin syntyy minussa epäilyksiä hänen omistusoikeudestaan hevoseen ja satulalaukkujen sisällyksestä.

Raskas, hevosen nahkalla päällystetty, jurtan kaltossa seinässä oleva ovi aukeni ja höyryaallon tavoin vierähti pihalta sisään kylmää ilmaa. Vieras astui takan eteen. Hän oli leveäharteinen, kookas, komea mies. Ensi silmäys häneen jo ilmaisi, ettei hän jakuutti ollut, vaikka hän oli jakuuttilaisessa puvussa. Jalkineensa olivat valkoisesta hevosennahkasta. Jakuuttilaisen sonan (kauhtanan) leveät hihat olivat poimuissa hartioilta saakka. Pää ja kaula oli kääritty isoon saaliin, joka nurkistaan oli sidottu vartalon ympäri. Saali sekä siitä esiinpistävän jakuuttilaislakin kärki olivat kovaksi jäätyneen härmän peittämät.

Muukalainen lähestyi takkaa ja alkoi kohmettuneilla käsillään kömpelösti avata saalia ja lakin hihnoja. Heitettyään kolmikolkkaisen lakkinsa hartioille, näin edessäni noin kolmissakymmenissä olevan miehen nuorekkaat, pakkasesta punottavat kasvot. Lujissa, ilmehikkäissä kasvoissa oli tuo omituinen ilme, jonka usein tapaa vanhoilla artelivangeilla [arteli: seura-työmiehet, jotka yhdessä tekevät työtä, syövät j.n.e.] tai ihmisillä, jotka ovat tottuneet vaikutusvaltansa tunnustamiseen, ja jotka aina outoa tarkkaavat. Mustat ilmehikkäät silmänsä vilkuivat ympärilleen. Kasvojen alapuoli oli hiukan ulkoneva, ilmaisten kiivasta, intohimoista luonnetta, mutta kulkuri (muutamista luonnetta osottavista tuntomerkeistä olin vieraani heti siksi tuntenut) oli jo kauan tottunut sitä hillitsemään. Ainoastaan alahuulen vavahteleminen ja lihasten hermostunut elehtiminen ilmaisivat välimmiten sisällistä levottomuutta.

Pakkotyö, väsymys ja ehkäpä ikäväkin, minkä matkustaja välttämättömästi tuntee läpitunkemattomassa usvassa kulkiessaan olivat hänen teräviä kasvonpiirteitään pehmittäneet ja silmäin ja kulmakarvain yläpuolelle levittäneet kärsimyksen ilmeen, joka hyvin sointui sen iltaiseen omaan mielentilaani ja heti herätti minussa ehdotonta myötätuntoisuutta tuntematonta vierastani kohtaan.

Sen enempää riisuutumatta nojasi hän takkaan ja otti taskustaan piipun.

“Hyvää iltaa, herra”, sanoi hän kopistaen piipun kopan tyhjäksi takan nurkkaan ja tutkien minua tarkkaavalla syrjäsilmäyksellä.

“Hyvää iltaa”, vastasin minä puolestani myöskin tutkivin silmin vierastani katsellen.

“Suokaa minulle anteeksi, että vain noin tuostaan luoksenne tulin. Haluan vaan hiukan lämmitellä ja polttaa piipullisen — sitten ratsastan tieheni; minulla on näet parin virstan päässä tästä tuttavia, jotka joka aika ottavat minut vastaan.”

Äänensä ilmaisi senlaisen ihmisen varovaisuutta, joka ei ilmeisesti tahdo tunkeilevalta näyttää. Puhuessaan katsoi hän tarkkaavasti minuun, kuin odotellen mitä vastaisin, sen mukaan sitten puhettaan jatkaakseni. “Niinkuin sinä minua kohtelet — niin minäkin sinua” — tuntui luja. kylmä katseensa sanovan. Kaikessa tapauksessa oli vieraani käytös miellyttävänä vastakohtana jakuuttilaisten uutisasukkaitten tavalliselle tungettelevaisuudelle, vaikka minun itselleni täytyikin myöntää, ettei hän olisi hevostaan pihaan taluttanut vaan ainoastaan ulkopuolelle sitonut, ellei hän olisi arvellut luonani yötä olla.

“Kuka olette?” kysyin. “Mikä nimenne on?”

“Minäkö? Täällä minua sanotaan Bagilaiksi, mutta oikea venäläinen nimeni on Wassili — — — oletteko minusta ehkä kuullut? Bajagantailaisesta paimentolaiskylästä?”

“Uralistako syntyisin? Kulkuri?”

Tuntemattoman suu vetäytyy mieluisaan hymyyn.

“Niin aivan! Hän se juuri on. Olette siis minusta jotakin kuullut?”

“Olen N. N:ltä. Oletteko hänen läheisyydessään asunut?”

“Olen kyllä. Herra N. N. tuntee minun vallan hyvin.”

“Sepä hauskaa, Olkaa tervetullut! Jääkää luokseni yöksi, olen aivan yksin. Otetaan samovaari käsille.”

Kulkuri suostui mielellään.

“Kiitos herra! Jään luoksenne koska pyydätte. Satulalaukut täytyy minun käydä sisään. Onhan hevonen tosin pihassa sidottu, mutta se on kumminkin varminta. Kylämme asukkaat ovat käteviä, tataarit vallankin.”

Hän meni ja palasi kahden satulalaukun kanssa. Niistä hän irroitti hihnat ja poimiskeli laukuista jäistä voita, maitoa ja munia y.m. Osan eväistään pani hän seinälaudalleni, ja vei tähteet eteiseen jotteivät sulaisi. Sitten heitti hän yltään saalin, turkin ja kauhtanan ja istuutui punaisesta puuvillakankaasta tehdyssä paidassaan ja plyyssihousuissaan tuolille tulen eteen.

“Tahdon sanoa teille totuuden, herra”, sanoi hän hymyillen minuun katsoen: “kun portillenne ratsastin, kysyin itseltäni, pidättäisittekö minut luoksenne yöksi. Ymmärränhän minä näet vallan hyvin, ettei kaikkia meikäläisiä mielellään sisään laske. Minä en niihin kuulu — omantuntoni kautta! — — Sanoitte kuulleenne minusta?”

“Kuulin kyllä.”

“No hyvä! Minä elän — kerskaamatta voin sen sanoa — rehellisesti ja siivosti. Minulla on lehmä, kolmivuotinen härkä, hevonen — — hoidan peltoani, kyökkikasvitarhaani — — —”

Kulkuri kertoi tämän kummallisella miettivällä äänellä ja viimeisiä sanoja sanoessaan liikutteli hän käsiään kuin ihmetellen: “se on toden totta!”

“Niin”, jatkoi hän samalla äänellä, “minä teen työtä, niinkuin Jumalan sana käskee. Ymmärränpä sen varastamista ja ryöväämistä paremmaksikin. Esimerkiksi: ratsastan läpi yön, näen tulenvaloa ja astun huoneeseenne — — — te kohtelette minua ystävällisesti, otatte esille samovaarin — — — Tämä täytyy minun tunnustaa oikeaksi. Eikö niin?”

“Varmaan”, vakuutin minä, vaikka kulkuri näyttikin vain itsekseen puhuvan, hän näytti tahtovan itseään vakuuttaa nykyisen elämäntapansa eduista.

Toverini puheista tunsinkin todella Wassilin. Hän oli uutispaikalle asettunut kulkuri, joka jo parisen vuotta oli asunut pienessä talossaan metsässä järven rannalla, isossa jakuuttilaisessa kylässä. Työtä inhoovista, rappiolle joutuneista, henkensä uhalla varkautta ja ryöväämistä harjoittavista uutisasukkaista oli hän niitä harvoja, jotka ahkerasti työtä tehden hyvin menestyivät.

Ylipäänsä ovat jakuutit hyväluontoista kansaa, ja useissa kylissä on tavanmukaista mikäli mahdollista auttaa vasta tulleita uutisasukkaita. Semmoista apua paitsi täytyisikin vieraaseen, kolkkoon, raakaan maahan äkkiä joutuneiden ihmisten kohta kuolla nälkään eli viluun. Tosin tätä apua mieluummin annetaan matkarahan muodossa, jolla kyläkunta niin pian kuin mahdollista koettaa saada uudet tulokkaat lähtemään jollekkin kullanhuuhdontapaikalle, josta useimmat näistä hankaloista kansalaisista ei koskaan palaa. Mutta ihmistä, joka toden teolla rupeaa työn tekoon, auttavat jakuutit useimmiten jaloilleen.

Kyläkunta lahjoitti Wassilille majan, härän ja ensi vuosina kylvettiin hänen peltoonsa kyläkunnan kustannuksella kuusi pirataa ruista. Sato tuli hyvä. Sovittua palkkaa vastaan teki hän jakuuteille heinää, piti pientä tupakankauppaa ja kahden vuoden kuluttua oli talous perustettu. Jakuutit kohtelivat häntä kunnioituksella, uutisasukkaat sanoivat häntä Wassili Ivanowitschiksi ja ainoastaan selkänsä takana Wasskaksi. Kun papit ajelustivat saataviaan, poikkesivat he mielellään hänen luokseen ja milloin hän tuli heidän luokseen, valmistettiin hänelle tilaa pöydässä. Olipa hän kanssakäymisessä muutaman meikäläisenkin intelligentin miehen kanssa, yhden niistä, jotka sallimus viekkaasti oli näihin kaukaisiin maihin heittänyt.

Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin vaimoa, Mutta siinä suhteessa oli hänen tiellään pieni este, kun kulkureita näet tavallisesti ei vihitä. Mutta täällä voittaa vähäisellä rahasummalla, vasikalla tai hyvällä varsalla semmoisenkin esteen.

Kuta enemmän nuoren kulkurin tarmokkaita kasvoja katselin, sitä selvemmin huomasin niissä jotakin eriskummaista. Kasvonsa eivät minua enään niin viehättäneet kuin ensi hetkellä; mutta eivät ne vastenmielisetkään olleet. Tummiin silmiin tuli väliin miettivä, älykäs ilme, kaikissa piirteissä oli tarmoa: liikkeet olivat vapaat ja puheensa ilmaisi ylpeän luonteen tyydytettyä itserakkautta. Mutta välimmiten himmeni silmäin loiste surulliseksi ja kasvojen alapuoli vavahteli. Bagilain oli nähtävästi vaikea puhua levollisella äänellä, siinä pyrki kuuluville jotakin katkeraa, jota hänen tahtonsa voima vaan sai hillityksi.

Tästä en aluksi voinut päästä selville. Nyt sen tiedän. Tottunut maankuleksia pettyi uskotellessaan itseään onnelliseksi rauhallisen elämänsä, pienen majansa, lehmänsä, kolmivuotiaan härkänsä ja nauttimansa kunnioituksen ohessa. Sielunsa syvyydessä myönsi hän — vaikka hän tätä tunnustamista pidätti — ettei tämän kolkon maan väritön, yksitoikkoinen elämä ollut hänestä minkäänarvoista. Tämä tyytymättömyys kohtaloonsa se kai hänet ajoi yksitoikkoisesta jokapäiväisyydestä tuntemattomaan, houkuttelevaan ja petolliseen kaukaisuuteen. Tällä tavoin selitin vasta tuon ilmeen hänen kasvoissaan; mutta silloin näin ainoastaan, että jotakin kulkurintapaista kalvoi ulkonaista rauhallisuuttaan ja pyrki pinnalle tunkeumaan.

Samovaarin ääressä puuhaillessani, istui Wassili takan ääressä miettivästi tuleen katsellen. Kun kaikki oli valmista kutsuin häntä.

“Kiitos, herra”, sanoi hän nousten. “Kiitos myöskin ystävällisestä sanasta!” jatkoi hän melkein intohimoisesti puoleeni kääntyen. “Usko minua, että kun tulesi näin, sykähti sydämeni; minä en valhettele. Tiesin sen tulen venäläisen majassa palavan — — — ja ratsastin lumikentän poikki — — — läpi pimeän — — pakkasen — — — missä vaan tiepuolessa jurtta savusi, sinne yritti hevoseni poiketa; luonnollisesti — — — sehän on jakuuttilainen eläin; mutta sydämeni ei vetänyt minua sinne. Mitäpä jurtasta hakisin? Voisinhan siellä tosin lämmitellä, ehkäpä viinaryypynkin saisin — — — mutta en sittenkään! Kun tulesi näin — tuonne minun pitää, sanoin itselleni — jos hän minut vastaanottaa. Kiitos siitä ettet minua pois ajanut! Kenties joskus kyläämme tulet — ole silloin luokseni tervetullut. Varmaan löydän jotakin, millä sinua kestitsen. Sinut vastaanotetaan arvosi mukaisella kunnioituksella!”

II.

Teetä juotuaan, istuutui Wassili taas tulen ääreen. Hän ei vielä voinut ruveta levolle, hänen kun täytyi odottaa kunnes hevonen jäähtyisi antaakseen sille sitten heiniä. Jakuuttein hevoset eivät ole erittäin voimakkaita, mutta hyvin tyytyväiset. Jakuutit kaukaisissa kullanhuuhdontapaikoissa ja tunguusit metsissä Utschurin [Aldanin, Lenan sivujoen haarajoki] varrella syöttävät hevosilleen voita ja muita ruoka-aineita. He kun matkustavat satoja peninkulmia seuduissa, joissa ei ole heinää saatavissa. Kun he synkkään metsään yöpyvät, kaivetaan lumeen kuoppa, sytytetään rovio ja kahleilla yhdistetty hevosparvi lasketaan metsään. Hevoset kuopivat lumen alta viimevuotista kuivaa ruohoa ja ovat aamulla taas pirteät matkaa jatkamaan. Mutta jakuuttilaisella hevosella on yksi omituisuus: sitä ei saa kohta ratsastettua tai ajettua ruokkia; ja hyvässä lihassa olevaa hevosta pidetään usein ennen matkalle lähtöä neljäkolmatta tuntia ja enemmänkin ruuatta.

Noin kolmisen tuntia täytyi Wassilin odottaa. Minäkin valvoin; molemmat istuimme tulen ääressä ja tuolloin tällöin vaihdettiin joku sana. Wassili tai Bagilai, jota nimeä hän mieluummin kuuli, pani tuon tuostakin halon tuleen; se oli paikallinen tapa, jonka hänkin pitkinä jakuuttilaisina talvi-iltoina oli oppinut.

“Pitkän matkan päässä!” virkahti hän äkkiä kotvasen vaiti oltuaan kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen.

“Mikä niin?” kysyin.

“Kotimaamme — Venäjä — —. Täällä on kaikki, mikä ikään silmää kohdanneekin, niin vallan erilaista. Katsotaanpa esimerkiksi hevosta. Meidän hevosemme tahtoo kohta matkalta tultua ruokaa; mutta jos tätä heti ruokkii niin se kuolee. Kun se liiaksi lämpiää, muodostuu sen sydämeen heti jäätä ja — se kuolee. Ja kansa? Se elelee metsissä, syö hevosen lihaa, raakaa lihaa — jopa kaatuneidenkin hevosten lihaa — sekin heille kelpaa. Hyi! Eikä tällä kansalla ole häpeäntuntoa. Niinpian kun jurtassa vetää esiin tupakkakukkaron ojentuvat kaikki kädet ja huudetaan: ‘Anna!'”

“Se on heidän tapansa”, sanoin. “Antavathan he itsekkin. Ovathan he teitäkin auttaneet taloutta perustamaan — —.”

“Ovat kyllä.”

“Oletteko elämäänne tyytyväinen?” kysyin häntä tarkkaavasti katsellen.

Hän hymyili salaperäisesti.

“Elämä — —” alkoi hän hetken vaiti oltuaan ja heittäen halon tuleen.
Lieskahtava liekki valaisi hänen kasvojaan: katse oli surullinen.

“Oi, herra! Jospa kertoisin teille — — —. Elämässäni en ole mitään hyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni saakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin vanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta — loppui hyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään. Taistelen turhanpäiten.”

Varjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin lapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään, jolloin vielä “vanhempiaan totteli”; mutta ainoastaan tämä lapsi voi hukatun elämme takia itkuun puheta.

Kulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti päätään.

“Mitäpä siitä — — —. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka
Sachalinin saarelta karkasimme?”

Tietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri kertoi.

III.

Eräänä kesäisenä yönä vuonna 187- kulki “Nishnii-Novgorod” höyrylaiva Japanin Meren vesillä, ja jätti jälkeensä kirkkaaseen ilmaan pitkän hännän mustaa savua. Vasemmalta häämöttivät sinertävän, hopeanhohtavan usvan läpi mannermaan rannikkovuoret; oikealla laajenivat Lapeyrousen salmen aallot äärettömiin. Laiva ohjasi Sachalinia kohti: mutta jylhän saaren kallioista rantaa ei vielä näkynyt.

Laivalla oli kaikki hiljaa ja rauhaista. Kuu valaisi merimiestä ja vahdissa olevaa upseeria keulakannella. Valtameren tummalla pinnalla väikkyi valonheijastus ikkuna-aukoista.

“Nischnii-Novgorod” kuletti vankeja, jotka oli määrätty Sachalinille vietäviksi. Merellä ovat asetukset yleensä hyvin ankarat: moista lastia kulettavalla laivalla ovat ne yhä ankarammat. Päivillä kävelivät vangit vuorotellen vahtiketjun ympäröimänä keulakannella. Muun ajan viettivät he keulakannen alaisessa ruumassa.

Se on iso, matalakattoinen huone. Päivin tulee siihen valoa pienistä aukoista, jotka tummasta taustasta pistävät esiin kuin kaksi kiiltävää nappiriviä, jotka pienenemistään pienenivät ja vihdoin vallan hälvenivät pyöristetystä laivankylestä. Laivaruuman keskessä on käytävä, jonka valurautaiset pylväät ja rautaristikko erottaa siitä ruuman osasta, jossa vankien makuulavat ovat. Tässä käytävässä seisovat, pyssyihinsä nojaten, vankien vartijat. Illoin palaa siellä pitkissä riveissä himmeitä lyhtyjä. Tuon ristikon takana kuluu suurin osa näiden harmaapukuisten matkustajain ajasta laivalla. Joko troopillinen, kirkas aurinko valaisee merta, joko tuuli taakelissa vinkuu, joko kauhea myrsky nousee, jotta laiva hyökyaalloissa ohkii, — nuo ruumaan suletut ihmiset eivät kuuntele myrskyn ulvontaa; heille on yhdentekevää mitä ylhäällä tapahtuu, ja mihin uiva vankilansa heidät vie.

Laivassa on paljon useampia vankeja kuin vartioita. Mutta tuon harmaan joukon jokainen askel, jokainen liike on ennakolta ankarasti määrätty, jotta laivaväki on turvattu kaikilta kapinan mahdollisuuksilta.

Täällä on mahdottomuudetkin huomioon otettu; jos joukosta joku paatunut, raivostunut eläin pääsisi valloilleen ja epätoivossaan syöksyisi silminnähtävään vaaraan, jos ristikon läpi ammutut laukauksetkaan eivät auttaisi, vaan hurjistunut eläin uhkaisi rautaisen häkkinsä särkeä — silloinkin olisi päällikön vallassa tehokas keino.

Hänen tarvitsee vain huutaa muutamia sanoja alas koneruomaan:

“Asettakaa vipu niin ja niin — — irti! — —.”

“Reilassa!” — ja heti tämän vastauksen jälkeen virtaisi vankien ruumaan kuuma höyryvirta, vallan kuin syöpäläisten täyttämään halkeamaan. Tämä omituinen, tehokas keino estää laivaruuman harmaitten asukkaitten kaikki yhteiset kapinayritykset.

Kumminkin eleli harmaa joukko elämistään ristikon takana huolimatta ankaran rasittavasta järjestyksestä. Samana yönä, kun laiva halkasi Tyynen meren pintaa, ja kun sen välkkyvät valot synkän syvyyden pinnalle heijastuivat; kun vahdit pyssyihinsä nojaten käytävässä torkkuivat, ja lyhdyt koneen jyskytyksestä hiljaa heiluen himmeästi valaisivat nukkuvien vankien harmaita liikkumattomia haamuja — toimitettiin rautaristikon takana äänetön verinäytelmä. Kahlehdittu vankijoukko rankaisi näet silloin kuolemalla toveruudesta luopuneet.

Seuraavana aamuna nimiä huudettaissa jäi kolme vankia makuulavoilleen. He eivät hievahtaneet eivätkä välittäneet päälliköiden uhkauksista. Kun mentiin ristikon taakse ja kohotettiin vankien peittoina olevia yönuttuja, vakaantuivat päälliköt siitä, etteivät nuo kolme vankia koskaan enää nimeänsä huudettaissa vastaisi.

Jokainen vanki-arteli ratkaisee ja sovittaa kaikki tärkeämmät asiansa lyhimmittäin. Muulle vankijoukolle ovat moisia päätöksiä seuraavat tapaukset väliin vallan hämmästyttäviä.

Salaperäisen yöllisen tapauksen valtaamina menivät laivaruuman asukkaat äänettömiksi. Alhaisen katon alla vallitsi tuskallinen hiljaisuus, ei kuulunut mitään muuta kuin aaltojen loisketta ja koneen jyskytystä.

Mutta kohta rupesivat vangit puhelemaan “tapauksen” seurauksista. Päälliköt eivät nähtävästi aikoneet syyttää äkillistä, kovaa taudinkohtausta noiden kolmen kuolemasta eikä siis siten asiaa salata. Väkivaltaisen kuoleman merkit olivat liiaksi selvät. Toimitettiin tutkinto. Vangit vastasivat yhtäpitävästi. Muulloin päälliköiden ehkä ei olisi ollut vaikea pelotuksilla tai lupauksilla taivuttaa joitakuita vangeista toisia syyttämään, mutta nyt hervaisi sekä “toveruuden” tunne että kauhistus kaikki kielet. Kuinka pelottavia viranomaiset ja heidän uhkauksensa olivatkin — niin oli arteli sitäkin pelottavampi; olihan se tuossa makuulavoilla, vahtien silmäin edessä viime yönä kauheaa valtaansa osottanut! Epäilemättä olivat useat heistä yöllä valvoneet ja kuunnelleet “katon” alaisen taistelun tukahdettuja ääniä, olivat kuulleet huokaukset ja korinan, jotka eivät olleet nukkuvan huokauksia, mutta kukaan ei sanallakaan tuomion täyttäjiä ilmaissut.

[“Katon tekemiseksi” sanovat vangit sitä, kun joku laivassa murhataan; silloin heitetään tavallisesti yönuttu uhrin yli huutojaan tukehduttamaan. Tätä he sanovat “katoksi”.]

Päälliköillä ei ollut muuta neuvoa, kuin pitäytyä virallisesti vastuunalaisiin, vankivanhukseen ja tämän apulaiseen. Molemmat pantiinkin pian rautoihin.

Apulainen oli Wassili, jolla silloin oli toinen nimi. Kului pari päivää, joiden kuluessa arteli tarkoin asiaa tutki. Ensiksikin tutkinnossa ei tullut mitään ilmi. Näytti mahdottomalta keksiä syylliset ja artelin rautoihin pantua edustajaa uhkasi ainoastaan helppo kurinpidollinen rangaistus. Kaikkiin kysymyksiin annettiin vain tuo selvän selvä vastaus: “Me nukuimme!”

Mutta asiaa tarkemmin tutkiessa ilmestyi kumminkin epäilyksiä varsinkin Wassilin suhteen. Tämmöisissä tilaisuuksissa menettelee arteli tosin aina siten, että vastuunalaisten henkilöiden viattomuus on päivän selvä, ja tässä suhteessa voi Wassili helposti todistaa ettei hänellä ollut suoranaista osaa yölliseen tapahtumaan. Mutta kumminkin pudistivat kokeneet vangit päätään hänen asemaansa tutkistellessa.

“Kuules poika!” sanoi hänelle kerran muuan kulkuri, “kun päästään Sachalinille, niin pötki tiehesi. Asiasi on huonosti, veli — se ei ole tupakkahyppysenkään veroinen.”

“Kuinka niin?”

“Ajatteles! — — Oletko ensi kertaa tutkittavana?”

“Toisen kerran.”

“Siis. Muistatko vielä ketä kuollut Fedka syytti? Sinua hän syytti. Hänen tähtensä sait kahdeksan päivää olla käsi- ja jalkaraudoissa. Eikö niin?”

“Niin se oli.”

“No, mutta mitä silloin sanoit hänelle? Sotamiehet kuulivat sen.
Muistatko? Sinähän uhkasit!”

Sekä Wassili että ne toiset ymmärsivät että semmoisesta asiasta voi päänsä menettää.

“No, yhdistä nyt kaikki ja valmistaudu ammuttavaksi.”

Kaikki vangit nurisivat.

“Älä turhia haasta, Buran”, sanoivat he harmistuneina.

“Hän hourii silmät selällään!”

“Hän on vanha — — on tullut lapseksi uudestaan! Leikilläsikö sanot: sinut ammutaan?”

“En ole ensinkään lapsellinen”, vastasi vanhus ja sylkäsi vihastuneena. — “Ette lainkaan asiaa ymmärrä. Te päättelette venäläisen eikä täkäläisen tavan mukaan. Minä tunnen täkäläisen järjestyksen. Minä sanon sinulle totuuden Wassili. Asiasi lähetetään Amur-alueen kenraalikuvernöörille, ja sinut ammutaan. Ja jos sinut suuresta armosta tuomitaan ‘tammalle’ [‘tammaksi’ sanotaan erästä eriskummallisen muotoista penkkiä, johon ne sidotaan, jotka tuomitaan raipparangaistukseen], niin se on sitäkin pahempi, sillä ‘tammalta’ et koskaan nouse. Sillä, ymmärrätkös, veli, tämä on laiva, ja laivalla ovat lait paljoa ankarammat kuin maalla. Muutoin”, lopetti vanhus kolkosti ja hengästyneenä pitkän puheensa, “on se minulle yhdentekevä — vaikka kaikkikin hukkuisitte.”

Vanhan, onnettoman elämän murtaman kulkurin sammunut katse oli jo aikoja tottunut katsomaan elämää tylsällä, jurolla välinpitämättömyydellä. Hän teki liikkeen kädellään ja astui syrjään.

Vankien joukossa on usein juristejakin, ja kun he tarkan harkinnan perästä lausuvat arvelunsa jostakin tapauksesta, on sitten todenteolla langetettu tuomio useimmiten samanlainen. Puheena olevassa asiassa olivat kaikki juristit yhtä mieltä Buranin kanssa, ja päätettiin siis, että Wassilin piti paeta. Kun hänen arvattavasti artelin asian tähden täytyi kärsiä, niin arteli piti itsensä velvoitettuna häntä auttamaan. “Talouden” korppu- ja muut herkkuvarastot asetettiin hänen käytettäväkseen. Wassili koetti hankkia seuralaisia, jotka kanssaan pakenisivat.

Vanha Buran oli jo kerran ennen Sachalinilta paennut, sentähden käännyttiin ensin hänen puoleensa. Alussa vanhus ei ensinkään tahtonut suostua.

“Syntyessäni on kyllä jo päätetty että minun on metsään kuoleminen ja se onkin kulkurille parasta. Mutta — minä olen liian vanha, en jaksa lähteä.” Hän tirkisteli sameilla silmillään. “No, perustakaa sitten arteli. Kaksin eli kolmin emme voi lähteä. Tie on vaivaloinen. Mutta jos kymmenen lyöttäytyy yhteen, niin on hyvä. Menen mukana niin kauas kuin vanhat jalkani kantavat. Kuolisin mieluummin jossakin muualla kuin tällä saarella.”

Buran räpäytteli silmiään ja vanhoista silmistään alkoi vuotaa vesikarpaloita kasvoille.

“Vanhus on käynyt heikoksi”, ajatteli Wassili ja läksi hankkimaan tovereita ja artelia muodostamaan.

IV.

Kaartaen korkeitten rantakallioiden ympäri laski laiva lahteen. Vangit tunkeutuivat ikkuna-aukoille kiihtyneellä uteliaisuudella katselemaan rantavuoria, jotka iltahämärässä näyttivät kasvavan.

Yö oli jo pimennyt kun laiva saapui satamaan. Nyt se pysähtyi: miehistö asettui järjestykseen, vangit vietiin kannelle.

Rannalta vilkkui tuolta täältä pimeyden läpi tulia: meren aallot vyöryivät rannalle, taivas oli pilvessä ja kaikkein silmät valtasi syvä, synkkä suru.

“Tämän sataman nimi on Dui”, virkkoi hiljaa Buran, “ensi ajat saamme olla täkäläisissä kasarmeissa.”

Kun vangit paikkakunnan hallitusmiesten läsnäollessa oli laskettu, vietiin heidät maalle. Monet kuukaudet merellä oltuaan, tunsivat he nyt ensi kerran maata jalkainsa alla. Laiva, jossa niin kauvan olivat asuneet, kiikkui pimeässä ja siitä nousi yöhön valkoisia höyrypilviä.

Kuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.

“Vankejako?”

“Vankeja.”

“Tänne, seitsemänteen kasarmiin.”

Vangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan, epäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät kylkiin kolhineet.

“Veljet!” kuului kysyvä ääni, “luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?”

“Hiljaa!” mutisi synkkänä Buran. “Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä vahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee nälkään… Ja saaren ympärillä — meri. Etkö kuule?”

Ja tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea kohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.

“Kuuletko kuinka se ärjyy?” kääntyi Buran Wassiliin. “Siis: ympärillä vesi, keskellä kurjuus. — — — Sinun täytyy kaikessa tapauksessa meren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut — kuinka pitkälti sinun onkaan kulkeminen! — — — Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! — — Sydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän saaren läpi, en jaksa — — olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi kerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen kerran Venäjällä — — ja nyt olen taas täällä. — — — Minut lienee määrätty tänne kuolemaan!”

“Toivottavasti ei!” rohkaisi vanhusta Wassili. “Sinä olet nuori, mutta minä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena ärjyy.”

Seitsemännestä kasarmista toimitettiin kaikki kaleriorjat pois: uudet tulokkaat asetettiin sinne ja niille vahdit. Vankilan pakkoon ja lukon takana olemiseen tottuneina olisivat he ilman sitä varmaan hajaantuneet saarelle kuin lammaskatras, jolle karsinan ovi avataan. Niitä, jotka jo kauvan olivat täällä olleet, ei lukon takana pidetty. Maanpakolaisten kotiuduttua ja oloihin perehdyttyä, varmistuivat he siitä, että pakeneminen tältä saarelta olisi hyvin uskalias teko, melkeinpä varma kuolemakin. Ainoastaan erinomaiset luonteet uskalsivat siis täältä pakoyritystä koettaa, ja hekin vasta huolellisten valmistusten perästä. Mutta semmoisia luonteita ei voinutkaan mikään pidättää.

“Neuvoppas meitä nyt, Buran”, sanoi Wassili noin kolmisen päivää heidän saarelle tulostaan, “sinä olet meistä vanhin, sinun täytyy johtaa ja ryhtyä valmistuksiin. Täytyykö meidän mitään matkalle varustaa?”

“Mitäpä minä neuvoa osaisin?” vastasi Buran raukeasti. “Se on vaikea yritys ja minä olen liian vanha. Katsos: muutamien päivien kuluttua lähetetään vahdit pois ja meidät viedään parvittain eri paikkoihin työhön. On lupa vankilankin ulkopuolelle mennä; mutta säkin kanssa ei kasarmista ulos lasketa — saa siinä sitten neuvoa!”

“Ajattele asiaa Buranuschka! Sinun täytyy parhaiten ymmärtää asia.”

Mutta Buran käveli vain synkkänä ja alakuloisena. Hän ei ketään puhutellut ja mutisi itsekseen ymmärtämättömiä sanoja. Vanha kulkuri, joka kolmannen kerran, oli saarelle joutunut, näytti päivä päivältään heikkonevan. Sillä välin oli Wassili koonnut kymmenen vapautta ikävöivää toveria — kaikki yritteliästä väkeä. Hän ei herennyt Burania houkuttelemasta ja toimintakykyään herättämästä. Joskus se hänelle onnistuikin, mutta vanhus peräytyi aina uudelleen puhumaan vaikeuksista ja pahoista enteistä.

“En jaksa saaren ympäri kulkea.” Näillä sanoilla ilmaisi hän aina toivottoman varmuutensa pakoyrityksen epäonnistumisesta. Valosampina hetkinä virkistyttivät häntä aikaisempien pakoyrityksien muisto. Tämä tapahtui vallankin illoin, kun hän makasi lavalla Wassilin vieressä; silloin hän aina kertoili saaresta ja tiestä, jota pitkin pakolaisten tulisi mennä.

Duin satama on saaren länsirannikolla. Salmi oli sillä kohdalla noin kolmensadan virstan levyinen; ei ollut ajattelemistakaan pienellä veneellä siitä yli kulkea, jotta pakolaisten täytyisi kulkea saaren toiselle puolelle. Saarella itsellään ei muka mitään vaikeuksia ollut. “Täällä voit mennä mihin ikään tahdot, jos kuolla haluat”, sanoi Buran. “Saari on iso, pelkkiä nummia ja metsiä. Maassa syntyneet giliaakit tuntevat hyvin saaren; mutta hekään eivät voi kaikin paikoin puoltaan pitää. Jos menet itään päin eksyt vuorten keskeen ja menetät henkesi, ja nälkäiset linnut noukkivat lihan ruumiistasi, tahi palaat talvella tänne takaisin. Jos menet etelään päin ja pääset saaren rantaan, niin siellä on vastassasi valtameri. Sen poikki et pääse muutoin kuin laivalla. Meille jää vain yksi ainoa tie: pohjoiseen päin rannikkoa pitkin. Merihän juuri osottaakin meille tien. Kolme sataa virstaa kulettuamme saavumme salmen kapeimmalle kohdalle; siitä kulemme veneillä poikki Amur-alueelle.”

“Mutta minä sanon sinulle, poikani”, alkoi Buran taas entistä valitusvirttään, “sekin on vaarallinen tie, sillä siellä täytyy kulkea vahtiketjujen läpi ja ketjuissa on sotamiehiä. Ensimäisen ketjun nimi on Warki, toisen Pangi ja kolmannen Pogiba (perikato). Miksi perikato? Kun pakolaiset siellä ovat suurimman vaaran alaiset. Ja nämä ketjut ovat hyvin ovelasti asetettu! Missä kapea vuorenselänne tekee jyrkän käänteen — siinä on vahtipaikka. Kulkee, kulkee ja tapaa sen yhtäkkiä! Jumala meitä auttakoon!”

“No, mutta olethan kahdesti niistä ohitse päässyt, sinä tiedät missä ne ovat.”

“Olen ollut siellä, poika, olen ollut siellä!” — ja vanhuksen sammunut katse välähti. “No, kuulkaa siis ja tehkää niinkuin sanon. Kohta meitä huudon mukaan lähetetään muutamalle myllyn rakenteelle. Asettukaa te kaikki niiden joukkoon. Sinne lähetetään ruokavaroja, pankaa tekin silloin telegaan (nelipyöräiset vankkurit) matkaeväänne. Myllyllä asuu kaleeriorja Petruscha, hänen luotaan s.o. myllyltä voitte lähteä matkalle. Kolmeen päivään teitä ei täällä kaivata, niin on tapa. Kolmena päivänä voi huudettaissa olla poissa — se ei tee mitään! Lääkäri vapauttaa rangaistuksesta — ‘sairashuone on huono’, sanoo hän ja moni rasittuu työssä ja sairastuu ja menee ennemmin pensaikkoon makaamaan kuin sairashuoneelle. Mutta ellei sinua neljäntenäkään päivänä näy, otaksutaan sinun karanneen. Jos sitten itsestäsi tulisitkin — ykskaikki: saat kumminkin muitta mutkitta suorastaan ‘tammalle’ ruveta.”

“Miksi tammalle?” Wassili kysyi. “Jos Jumala tahtoo, niin emme enää palaja, kun kerran lähdemme!”

“Ja ellet palaja”, jatkoi Buran synkkänä ja äreänä, “ellet palaja, niin kaarneet noukkivat lihaasi jonkun vahtipaikan luona. Ketjun sotamiehet eivät aikaansa meidän kanssamme tuhlaa, eivätkä ne sinua sadan virstan päähän takaisin lähetä. Missä ikään sinut näkevätkin ammutaan sinut kuoliaaksi — ja asia loppuu siihen.”

“Älä vaaku, vanha varis. — — — Huomenna lähdetään. Sano Bobroffille mitä matkalle tarvitaan, arteli antaa meille matkatarpeet.”

Vanhus mutisi jotakin vastaukseksi ja meni tiehensä. Mutta Wassili meni tovereineen sanomaan, että olisivat valmiit. Apulaisvirasta oli hän jo aikoja ennen vapautunut, ja toinen oli hänen sijalleen valittu. Pakolaiset valmistivat matkalaukkunsa, muuttivat ylleen parhaat vaatteet ja kengät, ja kun seuraavana päivänä todella huudettiinkin työmiehiä myllylle, läksivät he. Samana päivänä pakenivat muut paitsi Buran rakenteelta pensaikkoon.

Osasto oli mukavasti kokoonpantu. Wassilin kera kulki ystävänsä Makaroff, jota kulkurit keskenään Wolodkaksi sanoivat, hän oli voimakas, uskalias mies, joka jo kahdesti oli Karalta paennut, kaksi Tscherkessiä, rohkeita miehiä, joiden paras avu oli uskollisuus tovereita kohtaan, eräs viekas, sukkela tataari, joka sen lisäksi vielä oli neuvokas ja tavattoman notkea. Toisetkin vangit olivat matkoillaan Siperiassa tottuneet kulkemaan.

Päivän ja yön oli arteli jo viidakossa maannut: toinenkin päivä kului, eikä Burania näkynyt. Tataari lähetettiin kasarmille. Hän hiipi salaa sinne ja kutsutti ulos Bobroffin, erään Wassilin ystävän, jolla oli vankeihin vaikutusvaltaa. Seuraavana aamuna tuli Bobroff pakolaisten lymypaikkaan.

“No, veljet, kuinka voin auttaa teitä?”

“Lähetä meille Buran. Hänettä emme voi lähteä. Ja jos hän joitakin matkavarustuksia tarvitsee, niin antakaa hänelle. Buran on meille välttämätön.”

Bobroff palasi kasarmiin. Buran ei lähtöä ajatellut. Hän hiiviskeli kammarissaan, heilutteli käsiään ja puheli itsekseen.

“Mitä arvelet, Buran?” kysyi Bobroff.

“Mitä se sinuun koskee?”

“Mitä? Miksi et mennyt?”

“Hautaan menen, siinä se!”

Bobroff kiivastui.

“Mitä tämä tietää? Toiset ovat jo neljä päivää viidakossa odottaneet.
Täytyyhän niiden nyt joutua kiinni! Sinä mokoma, vanha kulkuri!”

Kyyneleet vuotivat vanhuksen silmistä.

“Ikäni on kaikki — — —. En pääse saarelta — — olen ikäloppu — —”

“Se on sinun asiasi oletko ikäloppu tai et. Ellet perille pääse, jos tielle kuolet, niin kukaan ei sinua syytä: mutta jos yksitoista miestä piiskan alle saatat, niin se on pahempi. Minun tarvitsee vain sanoa yksi ainoa sana artelille — minkähän he sinulle tehnevät?”

“Tiedän sen”, virkkoi synkkänä Buran, “ne tekevät ‘katon’ — — ja minä olen sen ansainnut — — —. Vanhalle kulkurille moinen kuolema ei ole kunniakas. No, tottahan tästä siis täytyy lähdöksi panna, mutta minulla ei ole minkäänlaisia varustuksia.”

“Minä toimitan ne pian. Mitä tarvitset?”

“Tuo minulle ensiksi kaksitoista uutta yönuttua.”

“Mutta mitähän miehillä jo on.”

“Kuuntele mitä sanon”, vastasi vihaisena Buran. “Minä tiedän, että jokaisella heistä on nuttu, mutta tarvitaan kaksi mieheen. Giliaakkein täytyy veneestään saada yönuttu joka mieheltä. Sitten tarvitsen vielä kaksitoista hyvää veistä, kaksi kirvestä ja kolme kattilaa.”

Bobroff kutsui kokoon artelin ja selitti mistä oli kysymys. Kellä oli yönuttu liikaa, hän antoi sen pakolaisille. Jokainen vanki säälii vaistomaisesti niitä rohkeita tovereita, jotka vapauden ikävä panee vankilan kolkot muurit murtamaan. Kattiloita ja veitsiä saatiin osittain ilmaiseksi osittain rahalla saarella eläviltä vanhoilta maanpakolaisilta. Kahden päivän kuluttua oli kaikki valmiina.

Oli kulunut kolmetoista päivää siitä, kun vangit laskettiin maalle saareen.

Seuraavana aamuna vei Bobroff sekä Buranin että matkavarustukset lymypaikkaan. Pakolaiset pitivät rukouksen ja kiitosjumalanpalveluksen, jättivät Bobroffille jäähyväiset ja läksivät matkalle.

V.

“Olitte kai iloiset matkalle päästessänne?” kysyin kuunnellen kertojan yhä lujenevaa ääntä ja hänen vilkastuvia kasvojaan katsellen.

“Emmekö olisi iloinneet! Kun viidakosta läksimme ja kuulimme metsän huminaa ympärillämme, olimme kuin uudestasyntyneet, niin iloisia olimme. Ainoastaan Buran kulki edellä allapäin ja itsekseen puhellen. Vanhus ei ollut iloinen. Buran lienee aavistanut, ettei hän kauas jaksaisi.”

Huomasimme kohta, ettei oppaamme ollut varsin luotettava. Vaikka hän olikin kokenut kulkuri, joka jo kahdesti oli Sachalinilta karannut, niin Wolodka ja minä kumminkin epäilimme: hän astui horjuvin askelin ympärilleen katsomatta kuin koira, joka seuraa metsäotuksen jälkiä.

“Kunhan Buran ei meitä vain onnettomuuteen saattaisi”, sanoi Wolodka minulle, “näyttää siltä kuin vanhus ei olisi täydellä järjellään.”

“Kuinka niin?”

“Hänhän puhuu itsekseen, pää heiluu sinne tänne, eikä hän mistään välitä. Aikoja sitten meidän olisi pitänyt hiukan levätä, mutta hän menee menemistään eteenpäin. Hän ei varmaankaan ole oikein järjillään!”

Minäkin rupesin arvelemaan samaa, astuin Buranin luo ja huusin hänelle:

“Setä! Kuule, setä! Miksi sinä niin eteenpäin riennät? Eikö ole aikaa levähtää, hetkeksi pitkäkseen heittäytyä?”

Hän kääntyi, katsahti meihin ja jatkoi kulkuaan.

“Odottakaahan, mikä kiire teillä on makaamaan? Warkassa tai Pagibassa kuulat kyllä teidät pitkälleen panevat; silloin saatte kylliksenne maata!”

Emme tahtoneet kanssaan riidellä, olihan hän vanha kulkuri. Huomasimme itsekkin että olimme sopimattomia pyytäneet: pitihän ensi päivänä pyrkiä niin kauas kuin suinkin; silloin ei ollut lepoa ajatteleminen.

Kulimme kotvasen, silloin Wolodka taas minulle sanoi:

“Ei hänen laitansa ole oikein, Wassili.”

“Mitä nyt taas?”

“Warkaan kuuluu olevan kaksikymmentä virstaa: olemme nyt jo kulkeneet vähintään kahdeksantoista. Kunhan emme vain arvaamatta vartiopaikkaan saapuisi!”

“Buran, Buran! Setä!” huusimme taas.

“Mitä tahdotte?”

“Olemme kai nyt jo Warkan läheisyydessä?”

“Sinne on vielä matkaa”, murahti hän ja kulki eteenpäin.

Nyt olisimme onnettomuuteen syösseet, ellemme huomanneet virralla kulkevaa venettä.

Silmänräpäyksessä pysähdyimme kaikki. Makaroff pidätti väkisin Buranin.
Missä vene on, siinä on ihmisiäkin lähellä, arvelimme.

“Seis! — — viidakkoon!”

Pakenimme metsään ja kulimme notkossa pitkin virran rantaa. Molemmin puolin notkoa kohosi sankkaa lehtimetsää kasvavia vuoria. Keväimestä saakka on ilma saarella lämmintä ja usvaista, ja tänäkin päivänä oli aamusta usvaa. Noustuamme vuorelle ja jonkun matkaa pitkin harjannetta kulettuamme, pyyhkäsi laaksosta nouseva tuuli usvan mereen. Katsoimme alas ja veri hyytyi suonissamme — — — allamme oli vahtipaikka kuin kämmenellä edessämme. Sotamiehet kulkivat edestakaisin pihalla ja koirat haukkuivat. Olimme melkein päistikkaa juosseet suden kitaan.

“Mitä? Setä Buran! Eikös tuo ole vahtipaikka?”

“On se — se on Warka.”

“No”, sanoimme, “älä pane pahaksesi! Vaikka oletkin meistä vanhin, niin meidän nähtävästi täytyy pitää huolta itsestämme. Sinun kanssasi joudumme pian onnettomuuteen.”

Vanhus puhkesi itkuun.

“Veljet”, virkkoi hän, “minä olen vanha. Antakaa anteeksi minulle, Jumalan tähden. Neljäkymmentä vuotta olen jo kulkenut, olen uuvuksissa. Älkää suuttuko minuun. Tästä täytyy meidän kiireesti pois. Jumala varjelkoon! Voisihan joku sotamiehistä tulla metsään marjoja etsimään, tahi tuuli viedä koirain nenään kulkurien vainua — se olisi hullusti!”

Menimme eteenpäin. Kulkiessamme neuvoteltua päätettiin Burania silmällä pitää. Minut valittiin johtajaksi. Minun tuli määrätä lepoajat ja olla järjestäjänä; mutta Buran kulkisi edellä, hän kun ei tieltä eksynyt. Kulkurin jalat ovat kulkemiseen tottuneet. Vaikka hän olisikkin puolikuollut — niin jalkansa elävät, hän laapostaa eteenpäin totuttuun tapaansa. Ja vanhuskin kulki näin kuolemaansa saakka eteenpäin. Kulimme vuoria pitkin vaikka se olikin vaivaloisempaa, mutta siellä oltiin turvallisemmat. Vuoristossa humajaa vain metsä ja purot lirisevät kivien välitse. Alkuasukkaat, giliaakit, elävät laaksoissa, virtain ja meren rannoilla, he kun elävät merestä virtoihin tulevilla, kita-nimisillä kaloilla. Me saimme näitä kaloja käsin.

Kulimme eteenpäin vaaraa ilmasta vainuten. Missä vaaraa ei tarvinnut pelätä, lähestyimme merta tahi jotakin virtaa: mutta niin pian kuin vähänkin epäilimme palasimme vuorille. Vahtipaikat kiersimme suurella varovaisuudella. Kahden väliä oli milloin kaksi-, milloin viisikymmentä virstaa. Jumala oli meille armollinen, vältimme onnellisesti kaikki vahtipaikat kunnes viimeinen tuli — — —.

VI.

Kertoja pudisti päätään ja herkesi äänettömäksi. Hetken kuluttua hän nousi.

“No, entäs sitten’?” kysyin.

“Hevoseni lienee kai jo kuiva. On aika laskea se irti.”

Menimme molemmat pihalle. Pakkanen oli lauhtunut; sumu oli haihtumaisillaan. Kulkuri katsahti taivasta: “Sydänyö on kulunut.”

Usvan haihduttua näkyivät kylän jurtat selvästi. Kylä nukkui. Valkeita savujuovia kulki hiljaa ja unisesti ilmassa; väliin ryöpsähti jostakin savutorvesta säkeniäkin, jotka pakkasen huurussa rajusti tanssivat. Jakuutit lämmittävät näet lakkaamatta kaiken yötä. Lyhyistä, avonaisista savupiipuista haihtuu lämmin pian; ensimäinen, jonka kylmä jurtassa herättää, panee tuleen puuta.

Hetkisen katseli kulkuri äänetönnä kylää, sitten hän huoahti.

“Tuo tuossa on kumminkin kylä! Siitä on aikaa kun olen kylän nähnyt. Jakuutit elävät uutisasutuksillaan kuin metsäeläimet — jokainen itsekseen — —. Jospa edes tänne tyytyisin.”

“Ettekö sitten uudistalollanne toimeen tulisi? Onhan teillä talous.
Sanoittehan olevanne asemaanne tyytyväinen?”

Hän ei heti vastannut.

“En voi tyytyä — — en voi! Tämä maa inhottaa minua.”

Hän meni hevosensa luo, koetteli sen kaulaa harjan alta ja taputti sitä. Viisas eläin käänsi päänsä häneen ja hirnahti.

“Hyvä, hyvä!” virkkoi Wassili ystävällisesti, “pääset heti vapaaksi. Mutta muista vain, harmoni, huomenna palata! — — Se saa huomenna juosta kilpaa tataarien kanssa. Se on hyvä hevonen; minä olen sen ratsuksi opettanut — nyt se pitää puolensa vaikka kelle. Lentää tuulen tavalla!”

Hän otti pois päitset ja hevonen juosta tömisteli iloisena heinää etsimään. Menimme takaisin jurttaan.

Wassilin kasvoissa oli yhä sama synkkä ilme. Tuntui kuin olisi hän kertomuksensa unohtanut tai ei tahtoisi jatkaa. Muistutin häntä, että odotin jatkoa.

“Mitäpä kerrottavaa minulla enää olisi?” sanoi hän harmistuneena, “en todellakaan tiedä — — — se loppui huonosti! Tahi — kun kerran olen alkanut, niin tahdot lopettaakkin — — —.”

Kaksitoista päivää olimme jo kävelleet, ja yhä vain olimme saarella: kahdeksantena päivänä olisi meidän jo oikeastaan pitänyt soutaa yli Amur-alueelle. Ja viivytyksen vaikutti vain se, että aina olimme pelon alaiset, emmekä uskaltaneet oppaaseemme luottaa. Sen sijaan että olisimme kulkeneet tasaista tietä rannikkoa pitkin missä uskalsimme, kapusimme vuorille, metsien ja rotkoen läpi — — sillä tavoin ei pitkälle päästä. Eväämmekin loppuivat. Olimme varustautuneet vain kahdeksitoista päiväksi. Aluksi vähensimme annoksia — sitten oli jokaisen itseään elättäminen: olihan metsässä marjoja kyllin.

Silloin saavuimme pienelle. Liman-nimiselle lahdelle. Vesi siinä oli suolaista. Mutta ulompana, missä oli enemmältä Amurin laskemaa vettä, niin se oli suolatonta. Tässä oli se paikka, josta vene oli hankittava ja josta meidän piti koettaa päästä Amuriin.

Tuumittiin mistä saada vene. Sanoimme Buranille: “Neuvo sinä!” — Mutta Buran oli mennyt vallan voimattomaksi, katseensa oli sammunut, ruumis kokoon luuhistunut ja hän oli aivan neuvoton.

“Giliaakeilta pitää meidän vene saada”, hän sanoi, mutta missä giliaakit olivat ja kuinka veneen saisimme, siitä hän ei mitään virkkanut.

Wolodka ja minä sanoimme niille toisille: “Odottakaa te täällä, me menemme rannalle, kenties tapaamme giliaakkeja ja saamme heiltä tingityksi veneen tai kaksi. Mutta olkaa te täällä varuillanne, vahtipaikka lienee tässä läheisyydessä.”

He jäivät sinne ja me läksimme merenrannikolle. Saavuimme vihdoin jyrkälle äyräälle. Alhaalla virran rannalla seisoi muuan giliaakki köysistöä korjaamassa. Jumala on varmaan meille tuon Orkunin lähettänyt!

“Onko Orkun nimi?” kysyin.

“Jumala ties! Ehkä se on nimi, mutta todennäköisesti on se heidän kielellään vanhimman nimitys. Emme sitä tiedä. Kun aivan hitaasti lähestyimme häntä (jottei hän tiehensä juoksisi) ja piiritimme hänet, alkoi hän sormellaan rintaansa osottaa ja huutaa Orkun, Orkun. Mutta me emme ymmärtäneet mitä hän sillä tarkoitti. Rupesimme kumminkin hänen kanssaan keskusteluun. Wolodka piirusteli risulla hiekkaan veneen, ja koetti selvittää mitä häneltä tahdoimme. Giliaakki ymmärsi meidät heti, pudisti päätään ja alkoi meille sormiaan osottaa — ensin kaksi, sitten viisi ja vihdoin kaikki kymmenen. Emme yrittäneet ymmärtää mitä hän tarkoitti; vihdoin Makaroff sen arvasi.”

“Hänen täytyy saada tietää montako meitä on, ja kuinka ison veneen pitää olla”, sanoi hän.

Osotimme hänelle, että meitä oli kaksitoista. Hän nyökkäsi.

Giliaakki tahtoi päästä seuralaistemme luo. Se pani meidät ymmälle. Mutta emmehän jalan meren yli pääsisi. Veimme hänet siis tovereittemme luo.

“Mitä varten giliaakin tänne toitte? Meitä ilmaisemaanko?”

Mitäs tehdä?

“Hiljaa!” vastasimme. “Me asioimme hänen kanssaan.” Pelkäämättä käveli giliaakki keskessämme ja tutki yönuttuja.

Annoimme hänelle varalla olevat nutut. Hän sitoi ne hihnalla yhteen, heitti olalleen ja läksi astumaan laaksoon. Me tietysti seurasimme häntä. Laaksossa näimme giliaakkein jurttakylän.

“Mitenkähän nyt käynee?” sanoivat toverit pelästyneinä.

Hän meni kylään ihmisiä kokoomaan.

“No entä sitten?” vastasimme. “Eihän niitä ole kuin neljä jurttaa; ei niistä paljonkaan ihmisiä kokoonnu. Mutta meitä on kaksitoista, ja hyvät veitsemme ovat pitkiä. Ja kuinka giliaakki uskaltaisi voimiaan venäläisen kanssa mitellä? Venäläinen on syönyt leipää, mutta giliaakki kaloja. Mitäpä voimaa niistä lähtisi?”

Totta puhuakseni niin minäkin hiukan pelkäsin tästä tuhoa tulevan.

Siinä seisoimme nyt saaren toisessa päässä, mutta auttaisikko Jumala meitä yli pääsemään? Amur-alueen sinertävät vuoret näyttivät tuossa niin lähellä olevan, jotta teki mieli linnun tavoin levittää siivet ja lentää sinne. Mutta — onhan kyynäspääkin meitä niin lähellä, mutta emme voi sitä puraista!

Odotimme hetken ja näimme sitten joukon giliaakkeja tulevan vastaamme: heillä oli peitset käsissä ja eillimäisenä astui Orkun.

“Katsokaahan”, sanoivat toverit, “giliaakit tulevat otteluun.”

“Mitä ikinä he aikonevatkin, pitäkää puukot varalla! Kuulkaa! Kukaan ei saa elävänä antautua heidän käsiinsä. Jos joku tapetaan, niin se on hänen kohtalonsa; mitäs sille taitaa? Mutta eloon jääneen puolesta me seisomme! Joko kaikki kuolemme tahi kaikki jäämme eloon. Veljet, pitäkäämme lujasti yhtä!”

Mutta epäilyksemme giliaakkein suhteen oli turha. Orkun huomasi epäilyksemme, keräsi kaikki peitset, asetti ne yhden pideltäviksi, ja lähestyi sitten toisten kanssa aseetonna meitä. Giliaakeilla oli siis kunniantuntoa ja me seurasimme heitä sille paikalle, jossa he veneitään säilyttivät. He valitsivat meille kaksi venettä, suuremman ja pienemmän. Orkun osotti meille että kahdeksan henkeä sopisi suurempaan ja neljä pienempään.

Nyt oli meillä siis veneetkin, mutta emme kumminkaan heti päässeet vesille. Tuuli kävi näet Amurista päin ja meri aaltoili kovasti. Pienillä veneillämme emme uskaltaneet matkalle lähteä.

Tuuli pakotti meitä vielä kaksi päivää rannalla vartomaan. Eväät olivat tyystin loppuneet. Elätimme itseämme; ainoastaan marjoilla ja Orkunin antamilla kaloilla. Tuo giliaakki oli rehellinen, kunnon ihminen; Jumala häntä palkitkoon! En ole koskaan häntä unohtanut..

Päivä kului, ja yhä me vain rannalla näännyimme. Mahdotonta on kertoa kuinka harmillista se oli. Yö kului. Seuraavana päivänä — taas vastainen! Ikävä kalvoi mieltämme — — meidän oli melkein mahdoton sitä enää kestää. Ja myrskyllä, kun tuuli oli usvan mereen ajanut, näytti Amur-alue olevan yhä lähempänä. Buran oli istuutunut äyräälle, katseensa oli vastakkaiseen rantaan kiintynyt, mutta hän ei liikahtanut. Eikä hän puhunut eikä marjoja etsinyt. Kun joku vanhusta säälien toi marjoja hänen lakkiinsa, söi hän ne, mutta itse hän ei paikaltaan liikahtanut. Vanhuksen kulkurisydän oli heltynyt! — — Kenties hän kuolemataankin odotti.

Vihdoin loppui kärsivällisyytemme ja sanoimme, että tulkoon mitä tulee, yöllä lähdemme matkaan. Päivällä se oli mahdotonta, silloin vahtisotamiehet voivat nähdä meidät, mutta yöllä oli kulku ihmisiin nähden vaaraton. Ehkäpä Jumala meitä armahtaisi ja suojelisi hukkumasta. Tuuli ulvoi, ja valkoiset vaahtopäät kuohuivat. Vesilinnut lentelivät huutaen ja kivinen ranta huokaili aaltojen hyökyissä.

“Ruvetaan maata, toverit. Sydänyön aikana nousee kuu — silloin, jos Jumala suo — lähdemme matkalle. Sitten ei nukkumisesta enää paljon puhetta ole. Meidän tulee nyt koota voimia matkaa varten.” He tottelivat.

Valitsimme leposijaksi muutaman paikan korkealla rantaäyräällä. Olimme puiden peitossa, niin ettei mereltä päin voinut meitä nähdä. Buran yksin jäi istumaan. Hän katseli lakkaamatta länttä kohti. Rupesimme nukkumaan ennen auringonlaskua: yöhön oli vielä aikaa kotvasen. Ristin itseni, kuuntelin maan huokailemista, tuulen huminaa metsässä ja nukuin.

En tiedä kuinka kauan lienen nukkunut. Äkkiä kuulin Buranin huutavan minua. Heräsin ja näin, ettei aurinko vielä ollut laskenut ja että meri oli käynyt tyynemmäksi. Buran seisoi vieressäni rajusti mulkoilevin silmin.

“Nouskaa!” virkahti hän. “Ne ovat tulleet, tulleet!” hän osotti viidakkoa.

Hyppäsin jaloilleni. Viidakossa seisoi sotamiehiä. Etumainen oli pyssyä laukasemaisillaan, tuonnempana oli toinen ja sitten vielä juoksi kolme sotilasta kohotetuin pyssyin vuorta alas.

Silmänräpäyksessä olin hereilläni. Huusin korkealla äänellä tovereitani; yhtenä miehenä he nousivat. Ensimäinen sotamies ehti tuskin lauasta, kun jo syöksyimme heidän päälleen. — — —

Kertojan äänen tukahdutti mielenliikutus, ja pää vaipui rinnalle.
Jurtta oli pimennyt, kulkuri kun unohti panna puita tuleen.

“En voi jatkaa”, hän katkerasti sanoi.

“Lopettakaa toki! Kuinka sitten kävi?”

“Kuinkako sitten kävi? — — Voittehan sen arvata: heitä kun oli vain viisi ja meitä kaksitoista. He olivat toivoneet unessa meidät yllättävänsä kuin teirit, mutta me emme antaneet heille aikaa tähtäämään ja järjestäymään — — — veitsemme olivat pitkät. — — — He laukasivat pyssynsä ja ryntäsivät vuorelta alas ja alhaalla olimme me vastassa.”

“Uskokaa minua”, sanoi kertoja säälien kohottaen surullisen katseensa minuun, “he eivät edes ymmärtäneet puolustautua. Iskivät meitä vain paineteillaan kuin koiria, ja me tappelimme kuin hurjat sudet.”

Muuan sotilas haavoitti peitsellä jalkani. Raapasi vain, mutta kompastui ja kaatui — päälleni. Meidän molempain päälle kaatui Makaroff. Tunsin verta ylleni juoksevan. — — — Makaroff ja minä nousimme ylös — mutta sotamies jäi makaamaan.

Noustuani huomasin kahden viimeisen sotamiehen juosseen ylös mäelle. Etumaisena seisoi Saltanoff, vartijaston päällikkö, rohkea mies, josta ylt’ympäri puhuttiin. Giliaakitkin pelkäsivät häntä kuin paholaista. Monta veljistämme on hän hengiltä saattanut. Tällä kertaa kävi toisin — hän menetti itse henkensä.

Joukossamme oli kaksi tscherkessiä, rohkeita miehiä ja notkeat kuin kissat. Toinen heistä ryntäsi Saltanoffia kohti; vuorella he yhtyivät. Saltanoff laukasi häntä vastaan revolverin. Tscherkessi kumartui ja molemmat kaatuivat. Toinen tscherkessi luuli toverinsa voitetuksi ja riensi hänen luokseen — — — ja ennenkuin ehdimme sitä huomatakkaan oli hän veitsellään leikannut Saltanoffilta pään. Hän ponnahti jaloilleen, kirskutti hampaitaan ja piteli kädessään päätä. Jähmetyimme kauhusta. Tscherkessi huusi jotakin omalla kielellään, heilutti päätä ja heitti sen ilmaan; se lensi puiden yli rinnettä alas. Kaikki seisoimme hiljaa — olimme enemmän kuolleet kuin elävät — ja kuulimme jotakin veteen putoavan — — — Saltanoffin pää oli pudonnut mereen.

Harjanteella seisoi viimeinen sotilas liikkumatonna. Sitten heitti hän pyssyn kädestään, peitti käsillään kasvot ja juoksi tiehensä. Emme häntä ajaneet takaa. Juoskoon Jumalan nimessä! Yksi jäi siis kuudesta eloon, toiset kolmetoista olivat menneet Amur-alueelle ruokavaroja hakemaan, eivätkä olleet myrskyn takia vielä päässeet palaamaan.

Kaikki oli lopussa. Kauhistuneina katsoimme toisiimme. Oliko tämä unta vai todellisuutta? — Äkkiä kuulimme Buranin takanamme puun alla ohkivan.

Ensimäisen sotamiehen kuula oli sattunut vanhaan Buraniimme. Hän ei vielä ollut aivan kuollut. Hetken aikaa vanhus vielä kitui: ennen auringonlaskua oli hän jo kuollut. Kovasti hän meitä säälitti.

Menimme hänen luokseen. Siinä istui vanhus kyynelsilmin seeteripuun alla, käsiä rintaansa painaen. Hän viittasi minut luokseen ja sanoi:

“Käske miesten kaivaa minulle hauta. Teillä on kyllä aikaa — — ettehän kuitenkaan heti pääse lähtemään, teidän täytyy odottaa yötä, muutoin voitte merellä tavata toiset sotamiehet. Haudatkaa minut ennen lähtöänne Jumalan ja Kristuksen tähden!”

“Mikä sinun on, Euran setä”, vastasin. “Pitääkö meidän kaivaa hauta elävälle ihmiselle? Viemme sinut Amur-alueelle, siitä eteenpäin kannamme sinut käsillämme — — Jumala kanssasi!”

“Ei, veljeni!” vanhus vastasi, “kohtaloaan ei kierrä — — — Minut on nähtävästi määrätty tälle saarelle kuolemaan. Olkoon niin. Sydämeni aavisti sitä. — — Kaiken ikäni veti se minua Siperiasta Venäjälle, ja nyt — — jospa Siperiassakaan olisin kuolla saanut — — eikä tällä kirotulla saarella!”

Ihmettelin Burania. Hän oli kuin vallan toinen ihminen. Hän puhui järjellisesti, muistinsa oli selvä, silmät kirkkaat — — ääni vain oli heikko. Hän kokosi meidät kaikki ympärilleen ja neuvoi meitä.

“Kuulkaa, lapset, mitä nyt aion sanoa teille ja pankaa se mieleenne. Ilman minua saatte nyt läpi Siperian vaeltaa. Minun täytyy tänne jäädä. Saltanoffin tapettuanne olette suurimman vaaran alaiset. Siitä leviää tietoja ei ainoastaan Irkutskiin vaan Venäjällekkin. Nikolajewskissa teitä varmaan väijytään. Kuulkaa, lapset, olkaa varovaiset, kärsikää ennemmin nälkää ja vilua, mutta kiertäkää kyliä ja kaupunkeja mikäli mahdollista. Älkää pelätkö giliaakkeja eikä kullankaivajia, eivät ne teille mitään pahaa tee. Kuunnelkaa nyt tarkoin kun neuvon teille tietä. Nikolajewskin edustalla saavutte maatalolle, jossa hyväntekijämme, kauppias Tarchanoffin kauppa-apulainen asuu. Aikaisemmin piti hän kauppaa giliaakkein kanssa ja kuletti tavaroita vuoristoon. Kerran hän matkoillaan eksyä tieltä. Hän riitaantui giliaakkein kanssa. Ja tavattuaan hänet yksinäisellä paikalla, heittivät he hänet muutamaan rotkoon. Sinne hän epäilemättä olisi kuollut. Mutta onneksi satuimme Sachalinilta paetessamme saman rotkon kautta kulkemaan — — se oli ensimäisellä karkumatkallani. Kuulimme venäläisen metsässä huutavan, juoksimme sinne ja pelastimme kauppa-apulaisen giliaakkein käsistä! Siitä saakka hän meitä kiitollisuudella muistelee. ‘Kaiken ikäni pidän huolta Sachalinin miehistä’, hän sanoi, ja todella hän siitä saakka onkin meikäläisille paljon hyvää tehnyt. Jos hänet tapaatte, niin hän on teitä kaikella tavalla avustava.”

Lopuksi vanhus sanoi:

“Älkää nyt enää viivytelkö. Wassili, käske heidän kaivaa hautani tähän, tässä on hyvä paikka. Puhaltakoon edes Amurista tuleva tuuli haudallani, ja huuhdelkoot rantoja sieltä kulkevat laineet. Älkää viivytelkö, lapset, ruvetkaa joutuvin kaivamaan.”

Me tottelimme.

Vanhus istui seeteripuun alla — ja siihen viereen kaivoimme hänelle haudan. Kaivoimme veitsillämme ja rukoilimme. Vanhus oli äänetönnä — pää huojui sinne tänne ja hän itki. Auringon laskeutuessa kuoli vanhus, ja pimeän tultua olimme haudan peittäneet.

Salmen keskelle jouduttuamme nousi kuu seutua valaisemaan. Käännyimme — — päät paljastuivat — — takanamme kohosivat Sachalinin vuoret ja rantajyrkänteen juurella seisoi Buranin seeteri.

VII.

Soudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: “Saltanoff — — pää — — vesi!” — — Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä viestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin — hetkessä he sen tietävät. Tapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He pudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me ajattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään takia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja, tiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin kuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista inhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se oli kauheaa!

Päivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin. Aamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän keskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta päättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä ja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.

“Kuka siellä? Mitä ihmisiä?”

“Kulkureita”, vastasimme. “Tuomme terveisiä Buranilta.”

Stachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin, apulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos sachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada saappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja evästä niin paljon kuin tahtoivat. “Kuinka monta heitä tulleekin — tyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä tarvitaan ja varustaa matkalaiset”, näin hän oli käskenyt.

Sinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi meidät nähdessään.

“Veljet!” hän sanoi, “ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?”

“Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa?
Tuomme terveisiä Buranilta.”

“Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?”

“On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää.”

“Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman — —. Hän oli rehellinen, hyväsydäminen kulkuri — — mutta onneton. Stachei Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli? Tiedättekö?”

“Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on itsekkin nimensä unohtanut — eihän sitä kulkuri tarvitse.”

“Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne tiedä. — — Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä, sisaria, ehkäpä lapsiakin?”

“Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt.”

“Katkeraa on elämänne — katkeraa!”

“Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja, ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja villieläimet raatelevat — — luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko sen katkerampaa enää olla?”

Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi maalailleet — kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa — niin tiesimme valituksemme todeksi.

Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista — näin me ajattelimme.

“Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä”, sanoi apulainen. “Te saatte mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan nimessä. Työmiehiämme en herätä — minulla on kolme luotettavaa miestä, jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. ‘Harakkakaan ei ole pääni yli lentävä’, hän sanoi, ‘ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan eläin — kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!’ Olette onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö kaupunkiin.”

Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä yönä olimme hyvin surullisella mielellä.

Armotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka — sade hänet kastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei omista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä alinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet jokainen siellä kulkuriksi — ja viranomaiset ovat ankarat — hän ei saa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan joutuu! — — —

Vankilakin on hänestä usein paratiisi. — — Sinä yönä sanoi Wolodka minulle:

“Mitähän veljemme nyt tehnevät?”

“Kenestä puhut?”

“Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he huoletonna nukkuvat! — — — Ja me täällä — oi — meidän ei olisi pitänytkään paeta! — —”

“Valittaminen on naisten työtä!” huudahdin. “Mitäs läksit, kun rohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee toisetkin levottomaksi.”

Mutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet, torkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan. Hiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä valaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja niillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani — oikasin ruumistani — ja havahduin…

Hirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin vankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. — Olen vanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on kyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä ja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari — — ja äitini laulaa muuatta laulua…

Tuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini huoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut yksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta näkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän valkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua. Meri — kenties olette sen kuullut — meri ei koskaan vaikene… Se milloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin aina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me kun emu ole siihen tottuneet.

Saavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja matkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön aikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, — josta läpi ei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.

Olisimme voineet tehdä suuremman kierroksen NikoIajewskin ympäri, mutta olimme väsyneet erämaassa kulkemiseen, ja eväämmekin olivat loppumaisillaan. Iltapuoleen saavuimme muutaman virran rannalle, jossa seisoi ihmisiä. Tarkemmin katseltuamme tunsimme heidät “vapaiksi komentokuntalaisiksi”; he olivat rannalla kalastelemassa. [Vapaaseen komentokuntaan kuuluu senlaiset kaleeriorjat, joiden rangaistusaika on loppunut. He eivät elä vankilassa vaan vapaina asunnoissaan, vaikka he ja työntekonsa kumminkin on jonkinlaisen tarkastuksen alaista.] Lähestyimme pelkäämättä.

“Hyvää päivää, veljet.”

“Hyvää päivää!” vastattiin. “Tuletteko kaukaakin?”

Sana antoi toisen. Ruvettiin keskusteluun. Vanhin katsoi minuun tutkivasti, kutsui minut syrjään ja kysyi:

“Tuletteko Sachalinilta? Oletteko Saltanoffin murhaajia?”

Viivyttelin hänelle täyttä totta puhumasta. Vaikka hän olikin meikäläisiä, niin häneen ei kuitenkaan noin tuostaan voinut luottaa. Ja “vapaa komentokunta” on kumminkin jotakin toista kuin meidän vanki-arteli.. Hän huomasi neuvottomuuteni ja virkkoi:

“Teidän ei ole tarvis minua pelätä. Veljeä en koskaan petä, enkä minä siitäkään välitä oletteko te tahi muut aseenne nostaneet Saltanoffia vastaan. Kerrottiin näet että vanki-arteli oli karannut Sachalinilta, ja kun näin teitä olevan yksitoista arvasin asian. Onnetonta, veljeni, onnetonta! Te olette iso arteli ja piirikunnan päämies on häijyluontoinen. Kyllä sitten menettelee kun vain tästä ohi pääsette. Meillä on liikenemään asti ruokavaroja; meiltä saatte leipää ja kalaa evääksi. Ettekö kattilaa tarvitse?”

“Tarvitseisimme kyllä yhden.”

“Sen saatte. Yön aikana käyn teille kaupungista jotakin keräämässä.
Täytyyhän veljiään auttaa!”

Sydämemme keveni. Otin lakin päästäni ja kumarsin tuolle hyvälle ihmiselle: toverini tekivät samoin. Lupaamansa apu oli meille kyllä arvokasta, mutta ystävällinen puheensa oli meille sitäkin rakkaampaa. Näihin saakka olimme matkoillamme aina ihmisiä paenneet, me aina tiesimme, ettei meillä heiltä ollut muuta odotettavana kuin kuolema. Mutta nämä olivat meitä säälineet.

Ilossamme olimme vähällä turmioon syöstä.

“Vapaan komentokunnan” lähdettyä pääsi ilomme valloilleen. Wolodka alkoi tanssia ja me unohdimme kaiken pelkomme.

Menimme muutamaan notkoon rantamalla, teimme sinne tulen ja asetimme tulelle kaksi kattilaa, toisessa keitimme teetä, toisessa kalaa. Tämä oli iltapuhteella: hämärä alkoi vuotaa maahan ja sade lakkasi.

Juttelimme tulen ympärillä istuissamme ja aika kului kuin Abrahamin helmassa. Päähämme ei pälkähtänyt että tulemme näkyi kaupunkiin yhtä hyvin kuin tulet kaupungista meille. Kuinka ajattelematonta! Siihen saakka olimme vuoria ja metsiä samonneet, vähintäkin risahdusta säikähtäneet — ja nyt sytytimme tulen juuri kaupungin edustalle ja istuimme sen ääressä rauhallisesti jutellen, kuin ei olisi enää mitään vaaraa ollut.

Onneksi asui siihen aikaan kaupungissa muuan vanha virkamies, joka aikaisemmin oli ollut N:en vankilan hoitajana. N:en vankila on iso. Moni mies on siinä istunut, ja kaikilla on vanhus hyvässä muistossa. Koko Siperia tuntee Samaroffin, ja kun nykyään kuulin hänen kuolleen menin varsin sen takia papin luo ja annoin hänelle puoli ruplaa, jotta hän pitäisi sielumessun. Vanhuksella oli parhain sydän — suokoon Jumala hänelle taivaallisen ilonsa! — mutta riitelemään hän oli mestari. Hän kiljui ja huusi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä — mutta kukaan ei häntä pelännyt. Oikeudentuntonsa takia häntä kaikki kunnioittivat. Hän ei koskaan vangeille vääryyttä tehnyt, ei koskaan heitä sortanut eikä koskaan vankirahoista itse hyötynyt paitsi minkä vanki-artelit hyvyytensä palkkioksi antoivat, Eivätkä vangit häntä unohtaneet, sillä hänellä oli iso perhe, mutta kumminkin hyvä toimeentulo. Nyt vanhus ei enää ollut virassa ja asui omassa talossaan Nikolajewskissa. Entistä uulaa oli hän vielä ystävyydessä meikäläisten kanssa “vapaassa komentokunnassa.”

Sinä iltana istui vanhus portaallaan rauhallisesti piippuaan poltellen ja huomasi tulen notkossa rannalla. “Kukahan tuonne tulen sytytti?” arveli hän itsekseen.

Kaksi “vapaan komentokunnan” miestä sattui siitä ohi kulkemaan. Hän kutsui heidät luokseen ja kysyi; “Missä paikoin komentokuntanne tänään kalastelee? Ei suinkaan notkossa tuolla?”

“Ei. Tänään he ovat ylempänä. Mutta ‘vapaa komentokunta’ palaa tänään kaupunkiin.”

“Niin minäkin luulin — — mutta katsokaas, tuolla toisella rannalla palaa tuli.”

“Niin näkyy.”

“Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?”

“Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki kulkijoita.”

“Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy puolestanne ajatella… Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö toissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? — — että heidät on nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen sytyttäneet, juuri ole niitä?”

“Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä.”

“Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei piirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän tuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä. Mitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on heidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet”…

Istuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen aikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä nousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti — mutta me olimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin sydän.

Äkkiä tataari korviaan pörhisti — tataareilla on tarkka kuulo kuin kissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa. Menin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite livahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus! peräsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.

“Veljet!” sanoin toisille, “olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö tulee!” Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten suin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi toisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen useampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme. Piilouduimme puiden taakse odottamaan.

Vene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:

“Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha yhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia — juoksevat kuin jänikset!”

Vierelläni seeterin takana istui Darjan.

“Kuules Wassili”, hän kuiskasi, “piirikunnan päällikön ääni tuntuu minusta kumman tutulta.”

“Hiljaa! Odotetaan! Heitä ei ole monta.”

Yksi soutajista astui esiin ja sanoi:

“Te siellä metsässä, älkää pelätkö. Kenen te täkäläisessä vankilassa tunnette?”

Pidätimme henkeämme emmekä vastanneet,

“No, puhukaa nyt, mokomat metsäpirut!” huusi hän. “Sanokaa kenen te täällä vankilassa tunnette? Ehkäpä meidätkin tunnette?”

Minä vastasin:

“Oltanee tuttavia tai ei — niin olisi ehkä parasta, ettei tavattaisi.
Elävinä emme antaudu.”

Samalla annoin seuralaiselleni merkin olla valmiina. Heitä oli vain viisi. Meillä oli siis ylivalta. Olisi paha jos alkaisivat ampua, Se voisi kuulua kaupunkiin. Sama se muutoin miten kuolemme, mutta taistelutta emme antau.

Nyt puhui vanhus itse.

“Lapset, eikö kukaan teistä Samaroffia tunne?”

Darjan kuiskasi taas:

“Se on varmaan N:en vankilan hoitaja!” — Ja kysyi kovalla äänellä:
“Jalosukuinen! Oletteko koskaan Darjania tuntenut?”

“Tunsin kyllä. Oliko hänen nimensä Fedot?”

“Minähän se olen, jalosukuinen! Tulkaa kaikki esiin. Tämä on isämme.”

Läksimme piilopaikastamme.

“Jalosukuinen, ettehän liene kaupungista tullut meitä vangitsemaan?
Emme voi sitä uskoa.”

“Pöllöpäitä olette! Säälinhän minä teitä. Missä viisautenne nyt on, kun juuri kaupungin edustalle tulen sytytätte?”

“Olimme vallan läpimärät, jalosukuinen! Satoi näet.”

“Satoi! Ja sanotte itseänne kulkureiksi? Olisikohan tuo sade teidät sulattanut! Jumalan armosta ehdin piirikunnan päämiestä ennen huomata teidät portaalla tupakoidessani. Jos piirikunnan päämies olisi tulenne nähnyt, olisi hän kyllä teille kuivan paikan hankkinut. Lapset lapset, kuinka typerät olette, vaikka olettekin Saltanoffin tappaneet, konnat! Sammuttakaa joutuvin tuli ja poistukaa rannalta kauas tuonne laaksoon, tehkää siellä sitten vaikka kymmenen tulta, riiviöt!”

Nauraen kuuntelimme vanhuksen torumista,

“Kuulkaas!” hän jatkoi. “Toin teille veneessäni leipää ja teetä. Muistakaa ystävyydellä vanhaa Samaroffia! Ja kun tästä onnellisesti ohi päästyä saavutte Tobolskiin, niin asettakaa sikäläiseen kirkkoon kyntteli pyhimykselleni. Minä kai kuolen tähän maahan, kun olen jo vanha; ja sitäpaitsi olen täällä jo talonkin hankkinut. Kotipuoltani muistelen kumminkin. Ja jääkää hyvästi nyt! Mutta lopuksi neuvon teitä jakautumaan. Montako teitä on?”

“Yksitoista miestä.”

“Te tolvanat! Irkutskissa asti teistä puhutaan — ja kumminkin te vain kaikki yksissä kulette.”

Vanhus istuutui veneeseen ja läksi tiehensä. Me astuimme laaksoon, keitimme teetä ja kaloja, jaoimme eväät ja hyvästelimme vanhuksen neuvoa seuraten.

Minä läksin kulkemaan Darjanin kanssa. Makaroff molempien tscherkessien kera, tataari läksi kahden muun kulkurin matkaan, ja kolme jälelle jäänyttä taas yksissä. Emme ole sittemmin tavanneet. En tiedä lienevätkö kuolleet vaan vieläkö elävät. Tataarista vain olen kuullut että hänkin olisi tänne lähetetty — en tiedä lieneekö totta.

Vielä samana yönä hiivimme Darjanin kanssa Nikolajewskin ohi. Muuan koira vain haukkui lähimmässä talossa.

Auringon noustessa olimme jo kymmenen virstan päässä maantiellä. Äkkiä kuulimme tiukujen helinää. Heti paneuduimme maahan muutaman pensaan taakse ja näimme kolmivaljakon ajavan ohitse. Telegassa istui piirikuntapäämies nukkuen kaapuunsa kääriytyneenä.

Ristimme itsemme ja ajattelimme: Jumalan kiitos, ettei hän illalla kaupunkiin sattunut. Hän on varmaan lähtenyt meitä kiinni ottamaan.

VIII.

Tuli takassa oli sammunut. Jurtta oli lämmin kuin uuni. Ikkunan jääkynttelit alkoivat sulaa, josta voi päätellä pakkasen rupeavan lauhtumaan, ne kun kovalla pakkasella eivät sisäpuolellakaan sula, vaikka jurtta olisi kuinkakin lämmin. Herkesimme lämmittämästä ja minä menin ulos peltiä sulkemaan.

Usva oli hajonnut, ilma oli kuultavampi ja lämpimämpi. Pohjoisessa, synkkäin pilvien peittämän tunturijonon takaa kohosi valkoisia, kiireesti kulkevia pilviä. Tuntui kuin joku olisi huokaillut kylmässä, synkässä yössä ja jättiläisen rinnasta nousevat höyryhattarat kulkivat taivaan toisesta rannasta toiseen ja hajosivat hiljaa sinitaustaan. Revontuliakin leimahteli.

Oudon lumouksen valtaamana seisoin katolla miettivästi katsellen taivaankannen vaihtelevia ilmiöitä. Siinä edessäni oli täydellisesti kehkeytyneenä yöllinen kylmä, synkkä ihanuus. Ylhäällä välkkyivät tähdet, alhaalla ääretön, mustien metsien ja sinertävien vuorten rajoittama tasanko. Ja koko tästä äärettömästä, pakkasen jähmetyttämästä kuvasta huokuu surua sieluun: — ilmassa ikäänkuin väräjää surumielinen sävel: “Kaukana! Kaukana!”

Palatessani jurttaan nukkui jo kulkuri, ei kuulunut mitään muuta kuin hänen levollinen hengityksensä.

Minäkin rupesin maata, mutta äsken kuulemani kertomuksen kiihottamana en voinut nukkua. Joka kerran kun uni yritti vuoteelleni laskeutua, liikahti kulkuri ja puhui hiljaa unissaan. Äänensä karkoitti uneni ja herätti aivoissani jälleen harhailuretkensä kuvat. Väliin olin kuulevinani seeterien ja saksankuusten huminaa pääni yläpuolella, olin katselevinani alas korkealta äyräältä vartiosotilasten valkoisia asuntoja alhossa ja siipiään hiljaa lehautteleva vuorikotka oli lentelevinään minun ja valkoisten seinien välillä. Ja ajatukseni kantoi minut kantamistaan kauas pois jurtan toivottomasta pimeydestä. Ympärilläni tuntui vapauden tuulahdusta, valtameren kohina kuului korvissani, aurinko oli laskemaisillaan ja veneeni keinui salmen laineilla.

Kulkurin kertomus oli vertani kovasti kiihottanut. Minkähän vaikutuksen nuo kulkurikertomukset tekisivätkään rangaistusvankien ummehtuneessa vankilassa. Ja kysyin itseltäni, miksi ne olivat mielikuvitukseeni niin syvästi painuneet. Ei sitä vaikuttaneet matkan vaikeudet, ei kärsimänsä puutteet eikä kulkuria kotipuoleen vetävä haikea kaipaus, vaan yksistään vapaan tahdon runollisuus. Miksi siitä vain vastaani henki vapauden, metsän ja aron intoista ikävöimistä? Ja kun tuo tuntematon kaukaisuus minuakin niin mahtavasti houkuttelee ja luokseen vetää — kuinka taukoamatta se sitten kulkuria houkutelleekaan, häntä, joka jo on tyhjentänyt tämän tyydyttämättömän, myrkyllisen ikävän maljan?

Kulkuri nukkui. Mutta ajatukseni eivät minulle rauhaa suoneet. Unohdin mikä hänet oli vankilaan ja maanpakolaisuuteen saattanut, mitä hän oli kokenut, mitä siihen aikaan tehnyt, jolloin hän “herkesi vanhempiaan tottelemasta”. Näin hänessä ainoastaan nuoren, voimaa ja henkistä tarmoa uhkuvan elämän, joka intohimoisesti vapautta himosi…

“Niin! mihin?”…

Kulkuri huokasi ja mutisi epäselviä sanoja. Miksi hän huokasi? Tätä vastaamatonta kysymystä miettiessäni nukuin ja ympärilläni liekkui hämäriä unia. Aurinko laski. Siinä oli iso, ääretön maailma surullisiin synkkiin unelmiin vaipuneena. Sitä varjoo äänetön, synkkä pilvi… Sammuvat säteet valaisevat vain vähäistä pilvetöntä taivaankaistaletta, ja jossakin sinertävien vuorten välissä palaa tuli.

Mitä se tiennee? Nouseeko se hyljätyltä liedeltä vai onko se haudalla liekkuva liekkinen?

Vasta myöhällä nukuin.

IX.

Herätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja, jääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.

Minun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen reen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma suhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo tervehdimme lähestyvän kevään oireena.

Kaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet suorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä kohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.

Kylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli nyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla narahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka juopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä syrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan, vetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani lumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa hevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät häpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.

Nyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat hevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset tataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita katsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.

Tietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen kilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti huvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen nopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon, jolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.

Jokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken kuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.

Tataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he ratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät melkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin “venäläinen” kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi hän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.

Voittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten tavallista moisissa tilaisuuksissa.

“Uljaat ratsastajat!” huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat hevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät ja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.

Kylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen selässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.

Kulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan juovuksissa.

“Olen juonut!” huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.

“Se on oma asianne”, vastasin.

“Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en koskaan juo. — Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna! Ja jos itse niitä pyytäisin — niin älä anna niitä sittenkään. Älä anna! Kuuletko?”

“Kuulen”, vastasin kylmästi. “Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni tulisi.”

“En tulekkaan”, virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.

Hevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta
Wassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.

“Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä mitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää hevosta!”

“Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?”

“Minä myön sen. Vuoroni on tullut.”

Ja taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.

“Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon harmopapurin varsan selässä. Kuules!” huusi hän tataarille, “Achinetka! Tules tänne!”

Varsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari otti lakin päästään ja tervehti iloisesti.

Uteliaana katselin häntä.

Achinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät veitikkamaisesti toveriin katsoessa. “Me ymmärrämme toisemme, veli!” tuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun, katsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja ulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle. Silloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi tyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.

“Olemme toverit”, Wassili virkkoi, “olimme yhdessä kulkureina.”

“Missäs nyt elelet? En ole sinua kylällä ennen tavannut.”

“Olen tullut tänne ‘papereita’ hakemaan. Kannan kullanhuuhdontapaikoille paloviinaa.”

[Viinankauppa on kullanhuuhdontapaikoissa ankarasti kielletty, mutta Lena-virran ympäristöillä on syntynyt keinottelijaluokka — “viinankantajat”, jotka viinaa kultaan vaihtavat. Tämä on hyvin vaarallista tointa, kun näet kuritushuonerangaistus sen harjoittajia uhkaa. Maan luontokin tuottaa isoja vaikeuksia. Monet viinankulettajat saavat kuolemansa metsissä milloin puutteista, kasakanluodeista, jopa toisinaan toisten toverien puukoistakin. Mutta tämä toimi on kumminkin hyödyttävämpää kuin itse kullanhuuhtominen.]

Katsahdin Wassiliin. Hän loi katseensa maahan ja tarttui hevosensa ohjaksiin, mutta kohotti taas samassa päänsä ja katsoi minua uhkamielisesti silmiin. Huulensa olivat kiinnipuserretut, mutta alahuuli vavahteli.

“Minäkin lähden metsään. Mitä minuun noin katsot? — Olen kulkuri — — kulkuri!”

Viimeiset sanat huusi hän tiehensä ratsastaissa. Hetkisen nousi vielä tieltä ravia juoksevan hevosen kavioiden kohottama lumipilvi.

Vuotta myöhemmin tuli Achinetka taas kylälle “papereita hakemaan.”
Mutta Wassili ei koskaan palannut.

“METSÄ HUMISEE.”

I.

Metsä humisee…

Se metsä humisi aina, lakkaamatta yhtäläistä, pitkäveteistä hummataan, se oli kuin kellon soiton kajahdusta, tyyntä ja hiljaista kuni sanaton laulu, kuni hämärä menneisyyden muisto. Se metsä humisi aina; se kun oli ikivanhaa, sankkaa hongikkoa, johon puukauppiaan kirves ja saha eivät vielä olleet kajonneet. Korkeat, satavuotiset hongat punaisine runkoineen seisoivat vakavina kuin sotarivissä ja ylhäällä vetreät latvat toisiaan tavoittelivat. Alhaalla oli vallan hiljaista ja ilman täytti pihkan lemu. Maata peittävästä männynneulakerroksesta yleni vaalean vehreitä sanajalkoja, levitteleivät reheviä, eriskummaisia lehtihetaleitaan ja seisoivat aivan liikkumattomina. Kosteilla paikoilla kasvoi pitkäkorsista, vehreää heinää, ja raskaskupuinen valkoapilas nyökytteli väsynyttä päätään. Mutta vanhan hongikon latvapuoli humisi herkeämättä, huokaili sekavaa huokailemistaan.

Mutta nyt se humina kasvamistaan kasvoi, kävi yhäti valtavammaksi. Kulin näet sen metsän läpi vievää tietä ja vaikken voinut taivasta nähdä, ilmaisi metsän pimentyminen, että synkkä pilvi hitaasti kulki ylitsemme. Ilta oli jo käsissä. Puiden runkojen välitse tungeikse tuolloin tällöin laskevan auringon säde, mutta tiheiköstä hiipi jo harmaa hämärä. Illemmalla oli ukkosenilma odotettavissa.

Tälle päivälle oli kaikista metsästysajatuksista luopuminen; hädin tuskin kerkiäisi rajuilmalta yöksi suojaan päästä. Hevoseni kaviot kalkattelivat paljaita puunrunkoja, se hörösteli ja kuunteli metsän kumeaa kohinaa ja kiirehti itsestään kulkuaan metsävahdin asunnolle.

Kuului koiran haukuntaa. Metsän aukeamasta tuli näkyviin savimaja. Sininen savupilvi kiemurteli lehväholvia kohti. Kaltot seinät pörröisine olkikattoineen nojasivat punertaviin puunrunkoihin; maja näytti olevan maahan vaipumaisillaan ja korkealla sen yläpuolella huojuivat upeat, solakat honkapuut. Keskellä aukeamaa seisoi tiheä ryhmä nuoria tammipuita.

Majassa asustivat metsästystoverini, metsänvartijat Sachar ja Maksim. Nähtävästi kumpikaan ei nyt ollut kotosalla, koskei ison lammaskoiran haukunta ketään ulos kutsunut. Vanha, paljaspäinen, harmaaviiksinen iso-isä vain istui muutamalla multapenkereellä niinikenkää tekemässä. Harmaat viiksensä ylettyivät melkein vyötäisille ja silmät tuijottivat surullisina eteensä, kuin etsisi hän mielestään jotain unohdettua.

“Hyvää iltaa, iso-isä! Onko ketään kotisalla?”

“Eipä, eipä ole”, vanhus pui päätään. “Ei Sachar eikä Maksimkaan ole kotona, ja Motrjakin on metsään mennyt lehmää hakemaan… lehmä karkasi tiehensä… kunhan karhut eivät olisi sitä syöneet?… Niin se on asian laita; siellä ei ole ketään!”

“Ei haittaa. Istun tähän luoksesi odottamaan.”

“Odota niitä, niin, odota!” nyökkäsi iso-isä katsoen minuun heikoilla, sameilla silmillään kun hevoseni tammenoksaan sidoin. Huonosti on vanhan iso-isän laita: silmät ovat heikot ja kädet vapisevat.

“Kukas sinä oikein oletkaan?” hän kysäsi istuutuessani viereensä multapenkereelle.

Joka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.

“Älähän, nyt sen tiedän, tiedän”, vanhus sanoi uudestaan työhönsä ryhtyen. “Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet ihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu.”

“Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?”

“Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan tulivat.”

“Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!”

Ihmeissään iso-isä minuun katsahti.

“Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt… metsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se humisee kesällä… ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä huomaamatta että elinkään… Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun joskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä itsekkään tiedä… Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään elänytkään…”

Musta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat aukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä, täyteläisimpiä sointujaan.

Iso-isä kohotti päätään ja kuunteli.

“Myrsky on tulossa!” virkkoi hetken perästä. “Minä tiedän sen. Oi, oi! kuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne juurineen kumoon… Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään”, hän hiljemmin jatkoi.

“Mistäs sen tiedät, iso-isä?”

“Minä tiedän sen. Minä kun sen puiden puheesta hyvin ymmärrän… Puukin pelkää, näetsen… Se kirottu haapapuu se pieksää kieltään yhtenään, vaikkei tuulekkaan niin se vapisee. Honka tuolla metsässä humisee leikkisästi hyvällä säällä; mutta kun myrsky on tulossa, silloin se puhaltelee ja puhkuu… Vaikka näenkin huonosti, niin on kuuloni tarkka… tammi humisee, aukeamankin tammet liikkuvat ja… se tietää myrskyä.”

Ja todella liikkuivatkin aukeaman mataloiden, metsän korkean seinän suojaamien tammien vankat oksat, niiden kumean huminan erotti selvästi hongan äänestä.

“No, kuuletko nyt?” sanoi vanhus lapsellisen viekkaalla hymyllä. “Minä sen tunnen: kun tammet noin liikkuvat, silloin on haltija yöllä liikkeellä ja katkasee… ei toki, eihän se mitään riko! Tammi on tanakkaa puuta, se on haltijallekkin liian voimakas… Niin se on!”

“Mikä haltija, iso-isä? Sanoithan itse, että myrsky katkasee.”

Vanhus nyökkäsi salaperäisesti.

“Minä sen tiedän… Sanotaan nykyään löytyvän ihmisiä, jotka eivät mitään usko. Niin se on! Mutta minä olen nähnyt hänet, niinkuin sinut nyt näen ja paremminkin, silmäni kun nyt ovat vanhat, mutta silloin olivat nuoret. Oi, oi, kuinka tarkkanäköinen nuorena olinkin”…

“Kerroppas, iso-isä, kuinka hänet silloin näkemään satuit?”

“Oli juuri niinkuin nytkin:, honka puhkui metsässä… vuoroin soi ja vuoroin puhkui: o—sch—cho—o!… s—ch—o—o! Ja sitten se hiljeni… Taas ja taas se sitä virttään lauloi, yhä useammin uudisteli ja yhä valittavammin. Haltija kun sinä yönä kaataisi monta. Sitten alkoi tammi puhua — illan oloon se kiihtyi mutta yöllä siitä vasta meteli nousi! Silloin haltija juoksentelee metsässä, nauraa ja itkee, pyörii ja tanssii ja karkaa yhä tammien kimppuun, sen kun tekisi mieli niitä kaataa… Kerran sitten, se oli näet syksyllä, katsoin ikkunasta, se ei ollut sille mieleen: syöksähti ikkunaan ja — räiskis! särki sen säpäleiksi honganoksalla; melkein se minulta kaikki kasvot repi — periköön sen perkele! Mutta enhän minä mikään narri ole — juoksin tieheni ikkunasta. Niin vihainen se voi olla.”

“Mutta minkä näköinen se on?”

“Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!… Tukka kuin kuiva misteli puissa… onhan sillä partakin… nenä kuin tuores oksa ja suu kuin sammaltanut… hyi, kuinka kamala! Varjelkoon Jumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta Jumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä hänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse vuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se silloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon… siellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee, sinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää… Ellet vanhaa miestä usko, niin tule kerran omin silmin näkemään.”

Vanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja lähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä nyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.

Mutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua kyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:

“Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen ei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä… mutta, totta puhuen, pahaa se ei kellekkään tee… Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja kujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu.”

“Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin lyömään?”

“Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta ellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään pahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset ovat metsässä kauheampia töitä tehneet… kautta Jumalan!”

Iso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten minuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.

“Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden… Tässä se tapahtui, juuri tällä paikalla… mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan sen… kuin unessa… ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus muistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron… hä?”

“Kerro, kerro, iso-isä!”

“No, niin kuule!”

II.

Isäni ja äitini ovat aikoja kuolleet: olin vain pieni poikanen, kun ne minut yksin maailmaan jättivät. Se oli minun kohtaloni. Kunnallishallitus mietti, että mikähän nyt sen pienen henkiorjan kanssa neuvoksi, ja sitä Pankin ajatteli. Ja metsänvartija Roman sattui juuri silloin metsästä kylälle tulemaan ja sanoi: ‘Antakaas poika minulle metsänvartijamajaani, minä elätän sen. Pojasta on hupaisuutta yksinäisyydessäni… ja saahan hän ruokansa.’ Niin hän puheli ja kuntahallitus vastasi: ‘ota hänet!’ Hän otti minut mukaansa. Ja siitä pitäen olen metsässä ollut. Täällä Roman minut kasvatti. Se oli hirveä ihminen! Jumala varjele!… Isokasvuinen, mustasilmäinen, mustatukkainen ja silmissä synkkä katse, hän kun kaiken elämänsä oli metsässä ypö-yksin elänyt. Karhu oli hänelle kuin veli, sanoivat ihmiset ja susi kuin serkku. Tunsi jokaisen eläimen eikä pelännyt niitä. Mutta ihmisten parista hän vetäytyi pois, ei heihin edes katsonutkaan… semmoinen ihminen hän oli. Kautta Jumalan, se on totta! Kun hän joskus minuun katsoi, tuntui vallan kuin olisi kissa hännällään selkäpiitäni hivellyt… Mutta hyvä ihminen hän kumminkin oli ja hyvästi hän minua elätti. Tattaripuuroon pantiin aina rasvaa ja milloin Roman sorsan ampui, niin oli sorsanpaistiakin. Mikä on totta, se totena pysyy!

Näin elelimme kahden. Milloin Roman metsään meni, salpasi hän minut majaan, etteivät pedot kimppuuni pääsisi. Myöhemmin annettiin hänelle Oksana niminen vaimokin.

Pan se sen vaimon hänelle antoi. Käsketti luokseen ja haastoi: “Kuules,
Roman, sinun pitää naida!”

Ensin vastasi Roman:

“Mitä, hornassa, minä vaimolla? Mitä minä metsässä vaimolla, kun minulla siellä ennestään jo orjakin on. En tahdo naimisiin!”

Hän näet ei ollut tottunut tyttöin seuraan. Siinä se oli asia. Mutta Pan oli viekas. Kun tuota Pania ajattelen, niin minusta tuntuu ettei semmoisia Pania enää ole: ne ovat sukupuuttoon kuolleet. Otetaanpa sinut esimerkiksi. Sinunhan pitäisi Panin sukulaisia olla… Ehkäpä oletkin, mutta ei sinussa mitään semmoista mahtavuutta ole… sitä oikeaa… olet vain tavallinen orja etkä muu mikään.

Mutta se toinen, se oli oikea… niitä muinaisia… Minä sanon sinulle, että maailmassa tapahtuu semmoisia asioita, että sadat ihmiset yhtä ainoaa ihmistä pelkäävät… Katsohan esimerkiksi haukkaa ja kukonpoikaa: molemmat ne ovat munasta tulleet, mutta haukka pyrkii jo alun pitäen ilmaan nousemaan ja kananpojat ja kukot piipertävät maassa. Haukka on Pan, ja kukonpoika — on yksinkertainen talonpoikaisnainen!

Olin pieni poikanen, mutta muistan sen kumminkin aivan selvästi: noin kolmisenkymmentä talonpoikaa oli hirsiä metsästä vetämässä. Pan tulla karauttaa ratsunsa selässä ja punoo viiksiään. Hevonen tanssii alla ja mies vilkuilee ympärilleen. Oi, oi! Kun talonpojat Panin huomaavat, ajetaan hevoset syvään kinokseen ja lakit, päästä kiskaistaan. Oli sitten vastusta saada hirret tielle takaisin, mutta Pan nelisti tiehensä — hän oli yksin ja tie oli hänelle liian kaita! Kun Pan otsaansa rypistää, ollaan peloissaan — kun hän nauraa, iloitaan — ja kun on vakavana, murehditaan. Olisinpa tahtonut nähdä sen, joka olisi uskaltanut vastustella.

No niin: Roman oli kasvanut metsässä, eikä ymmärtänyt käyttäytyä, mutta
Pan antoikin sen hänelle siitä syystä anteeksi.

“Minä tahdon että naimisiin menet”, puhuu Pan, “miksi? Sen pidän tietonani. Ota Oksana vaimoksesi.”

“En tahdo”, vastaa Roman, “en minä Oksanaa tarvitse!… Ottakoon hänet hiisi, mutta minä en ota!” — puheli Roman.

Pan tuotti pampun. Roman pantiin pitkälleen ja Pan kysyi kerran vielä:

“Tahdotko naimisiin, Roman?”

“En, en tahdo!”

“Antakaa hänelle siis housuun, niin paljon kuin sopii!” käskee Pan.

Hän saikin aika selkäsaunan. Roman oli vankka mies, mutta kyllänsä hän siitä kumminkin sai.

“Heretkää”, hän sanoi, “jo nyt riittää! Periköön hänet piru, ennenkuin moista tuskaa naisen takia kärsinen. Antakaa tänne minä nain hänet!”

Panin kartanossa eleli muuan Schwidzky niminen ratsupalvelija. Tämä tuli juuri saapuville kun Romanissa koetettiin naimahalua herättää. Kuultuaan miksi Romania pieksettiin heittäytyi hän Panin jalkoihin ja suuteli niitä. “Älä toki, armollinen Pan, ihmistä tapa, ennemminhän minä Oksanan nain… en sanallakaan vastusta.”

Hän tahtoi naida hänet. Moinen ihminen se oli. Totta jumaliste!

Romankin jo ilostui.

Nousi seisalleen, sitoi kiinni housunsa ja sanoi:

“Hyvä. Mutta, ihminen, mikset ennemmin tullut? Ja sinä sitten, Pan — miksei mies tiedustele kuka hyvällä naimisiin menisi, ottaa ja pieksättää tuota pikaa vain! Onko se kristillisesti tehty? Hyi!”

Roman se näet ei Paniakaan pelännyt. Ja pahalla päällä ollessaan ei Pankaan häntä liioin lähennellä tohtinut. Mutta Pan oli viekas, hänellä oli muu mielessä. Uudestaan Romanin nurmelle pitkälleen panetti.

“Mokomaa lampaanpäätä”, sanoi, “minähän onneasi tahdon, ja sinä vaan nenääsi kurpistat. Nythän sinä elät kuin karhu pesässään; luoksesi ei tee mieli poiketa… lyökää sitä hölmöä kunnes huutaa kylliksi saaneensa! Mene sinä helvettiin, Opanas. Sinua ei ole kestiin kutsuttu, älä siis siihen tunkeu, muutoin… Etkö näe kuinka Romania kestitetään? Sinullekkin voisi samoin käydä!”

Nyt vasta Roman julmistui. Kelpo lailla häntä lyötiin. Sen aikuiset ihmiset osasivat pampulla miehen selästä nahan nylkeä. Mutta Roman se vain makasi rauhallisena eikä huutanut kylliksi saaneensa. Pitkään kärsi, mutta lopulta sylkäsi ja sanoi:

“Ei ole kristillistä naisen tautta näin ruoskia minua — ja vielä lukematta. Heretkää! Kuivettukoot kätenne, saakelin roistot! En minä mikään parkittava nahka ole, että minua niin lyödä tarvitsee. Kun en vähemmällä päässe — niin menemmehän sitten naimisiin!”

Pan nauroi.

“Niin oikein! Ellet nyt häissäsi saatakkaan istua, niin saat sitä enemmän tanssia.”

Pan oli iloinen, jumaliste, kuinka iloinen olikin! Mutta myöhemmin hänen kävi huonosti — Jumala jokaista kristittyä moisesta suojelkoon! Semmoista en kellekkään soisi. Ei juutalaisellekkaan pidä sitä toivotella, mielestäni…

Roman meni siis naimisiin ja vei nuoren vaimonsa metsänvartijamajaan.
Aluksi se häntä lakkaamatta sätti ja soimasi saamastaan löylytyksestä.

“Et sinä ole sen arvoinen, jotta ihmistä sinun tauttasi kiusattiin”, sanoi.

Aina metsästä tultuaan se heti vaimon ulos ajoi. “Mene tiehesi! Ei täällä naisia tarvita! En voi kärsiä naista huoneessa nukkumassa. Ilma pilautuu siitä.” Mutta ajan oloon hän Oksanaan tottui. Oksana puhdisti ja valkasi tuvan, järjesteli puhdistetut astiat ja huonekalut; kaikki tuvassa kiilsi, jotta sitä oli ilo katsella. Eikä Roman ainoastaan Oksanaa kärsinyt, vaan alkoipa häntä rakastaakkin; jumaliste, en minä valehtele! Niin Romanin kävi. Kun naiseensa mieltyi, sanoi aina:

“Kiitos Panille! Hän se minulle parempaa opetti. Olinpa typerä mies, kun semmoisen selkäsaunan otin! Nyt näen, ettei se niinkään tuhmaa ole; onpa se tottaansa hauskaakin!”

Kuinka paljon lienee aikaa kulunut, kun Oksana eräänä päivänä valittaen rupesi penkille maata. Illalla hän sairastui ja kun aamulla heräsin kuulin hienon äänen vikisevän. Ahaa, ajattelin itsekseni — varmaan tänne on lapsi syntynyt — — ja niin olikin.

Mutta se ei pitkään tässä maailmassa elänyt, aamusta iltaan vain.
Illalla se ei enää vikissyt. Oksana itki, mutta Roman sanoi:

“Siis meillä ei enää lasta olekkaan, ja kun ei lasta ole, niin ei ole tarvis pappiakaan hakea. Haudataan se hongan juurelle.”

Ja niin hän teki. Kaivoi pienen haudan ja peitti lapsen siihen. Katsos tuolla tuota salaman polttamaa puunrunkoa… se on sama puu, jonka alle lapsi haudattiin. Kuules, kun kerron: heti auringon laskettua ja iltatähden metsään vilkuttaissa, lentelee täällä lintunen ja huutelee, huutelee niin surkeasti! — Se on lapsen kastamaton sielu, joka ristin merkkiä pyytää. Sanotaan että joku oppinut ihminen, joka on kirjoja lukenut, osaisi sille ristin merkin antaa, jottei sitten enää lenteleisi… mutta me täällä metsässä emme mitään tiedä. Se lentelee ja rukoilee, emmekä me voi muuta kuin sanoa: sielu parka! emme sinulle mitään taida. Sitten se itkee, lentää tiehensä, tulee takaisin… oi, kun sitä sieluraukkaa on sääli!

Kun Oksana parani, meni hän aina haudalle istumaan ja itki niin kovasti, että kuului ympäriinsä metsään. Niin suri Oksana lastaan. Mutta Roman sääli Oksanaa eikä lasta. Metsästä tultuaan meni aina haudalle Oksanan luo seisomaan ja sanoi:

“Herkeä jo, typerä vaimo! Mitä sinä itket? Kuolleen lapsen sijaan tulee kenties toinen ja parempi. Niin, kukapa ties ei tämä ollutkaan minun lapseni, mutta se toinen, se on minun omani.”

Oksana ei mielellään semmoista puhetta kuunnellut. Herkesi itkemästä ja alkoi pahoilla sanoilla sättiä. Mutta ei Romankaan suuttunut.

“Miksi minua sätit?” kysyi. “Enhän ole mitään muuta sanonut, kun etten tiedä. Enkähän minä tiedäkkään, kun et sitä ennen ollut minun etkä metsässä asunut, vaan ihmisten keskessä. Kuinkapa sen tietäisinkään? Nyt elät metsässä ja se on hyvä. Kun vanhaa Feodossiaa kylästä hain, niin sanoi: ‘Kuinka sinulla, Roman, nyt jo lapsi on?’ Sanoin hänelle: ‘Mistäpä minä tiedän onko se pian tai ei?’… Herkeähän sinä itkemästä, muutoin suutun ja saattaa sattua että sinua lyömään yllyn.”

Oksana torui torumistaan ja sitten herkesi, lyödä läimäyttipä Romania selkäänkin! Mutta kun Roman suuttui niin Oksana vaikeni… pelkäsi, alkoi hyväillä ja syleillä, suudella ja silmiin katsoa… se Romania tyynnytti. Sillä katsos, sinä et sitä tienne, mutta minä, vanha mies. vaikken koskaan olekkaan naimisissa ollut niin olen monta ja monenlaista elämässäni nähnyt: nuori nainen suutelee niin suloisesti, jotta se äkäisimmänkin miehen kesyttää. Oi, oi!… minä tunnen naiset. Ja Oksana oli liukas olento… moista ei nyt enää näekkään. Minä sanon sinulle, etteivät naisetkaan nyt enää ole semmoisin kuin ennen! Eräänä päivänä kajahti äkkiä torvi metsässä: trataa, tara-tara-ta-ta-taa!… Iloisesti metsänkaiku vastaeli. Olin siihen aikaan pieni poikanen, enkä ymmärtänyt mitä se tiesi. Näin lintuin pesästään lehahtavan, huutavan ja siivillään räpättävän; muuan jänis vilisti ohi minkä käpälistä pääsi korvat selkää myöten kumussa. Luulin että outo eläin se niin kauniisti huutaa. Mutta se ei ollutkaan eläin, se oli Pan, joka tuli ratsastaen metsän läpi torvella toitottaen. Jälestä toivat ratsaspalvelijat kahlekoiria. Kaunein kaikista palvelijoista oli Opanas Schwidzky sinisessä takissaan. Hän ratsasti Panin takana. Päässään oli kullalla kirjailtu lakki, hevonen tanssi allaan, pyssynsä kiilsi ja pandora riippui hihnassa vasemmalla olallaan. Pan rakasti Opanasta, se kun osasi pandoraa kauniisti soittaa ja sen lisäksi vielä laulaa. Kyllä se Opanas oli kaunis, voi kuinka kaunis olikin! Kauneuden suhteen Pan ei Opanakselle vertoja vetänyt: hän kun oli kaljupäinen ja punanenäinen eivätkä silmätkään, milloin niissä ystävällinenkin katse oli, olleet Opanaksen silmäin verrat. Kun Opanas minuun katsoi, täytyi minun hymyillä vaikken tyttökään ollut. Vanhempainsa sanottiin polveutuvan eräästä saporalaisesta kasakkaperheestä ja asuneen viljelysmaiksi peratuissa metsissä. Se oli liukasta, kaunista, sukkelaa kansaa.

Ajatteles: hevosen selässä vainioita viiletellä on ihan toista kuin kirveellä puita kaataa…

Juoksin majasta ulos ja näin Panin siinä hevostaan pidättävän ja ratsaspalvelijat. Romankin tuli ulos ja piti Panille jalustinta. Pan laskeutui maahan. Roman kumarsi syvään.

“Kuinkas käy?” kysyy Pan.

“Kiitos kysymästä”, Roman vastasi. “Olen terve, mikäs minun olisi?
Entäs te?”

Katsos, Roman ei ymmärtänyt Panille vastata. Koko seura räjähti nauramaan, Pan kanssa.

“Jumalan kiitos, että terve olet”, Pan sanoi, “mutta missä vaimosi on?”

“Missä vaimoni olisi? Vaimoni on tietysti kotona.”

“No, mennäänpä mekin huoneelle”, sanoi Pan, “levittäkää te sillä aikaa nurmelle matto, vastanaineille onnea toivottaaksemme ensi kerran talossa vieraillessa.”

Siitä menivät huoneelle; Opanas ja Roman tulivat jälestä paljain päin ja Bogdan, Panin uskollinen ja vanhin ratsaspalvelija. Semmoisia palvelioitakaan ei enää maailmassa tapaa. Vanha hän oli ja ankara hevosille, mutta Panin edessä kuin koira. Bogdanilla ei koko laajassa maailmassa ollut ketään muita kuin Pan. Sanottiin, että kun Bogdanin isä ja äiti kuolivat, oli tämä vanhalta Fanilta pyytänyt talonpoikaisnaisen kanssa naimisiin mennäkseen. Mutta vanha Pan ei antanut. Asetti hänet pienen poikansa hoitajaksi ja sanoi: “Tämä on isäsi ja äitisi ja vaimosi.” Siinä sitten Bogdan pikku Panitschan hoiti ja holhoi, opetti ratsastamaan ja ampumaan. Pikku Panitschan suureksi kasvettua ja talouden perustettua, seurasi Bogdan häntä yhä kuin koira. Oi, minä tahdon sanoa totuuden, monet kirosivat Bogdania. Monta kyyneltä on hänen sielulleen pudonnut sen samasen Panin takia. Panin tarvitsi vain sanoa yksi ainoa sana, niin Bogdan olisi vaikka oman isänsä palasiksi repinyt.

Pienenä poikana juoksin toisten jälessä huoneeseen: olinhan tietysti utelias. Mihin ikään Pan kääntyi, olin minä aina takana.

Pan seisoi keskellä lattiaa, väänteli viiksiään ja nauroi; Roman seisoi edessä, nosteli jalkojaan ja hypisteli lakkia käsissään; Opanas parka seisoi olallaan seinään nojaten, seisoi siinä kuin nuori tammipuu myrskyssä, synkkänä ja surullisena.

Vanha Bogdan vain ripusti takkinsa naulaan, istuutui penkille nurkkaan ja odotti isäntänsä käskyjä. —

Nyt kaikki kolme Oksanaan kääntyivät. Tämä seisoi uunin kolkassa katse maahan luotuna ja kasvot punaset kuin unikko ohrapellolla. Kai hän aavisti että hänen tauttaan pahaa tapahtuisi. Sanon sinulle yhden asian: kun kolme miestä luovat silmänsä yhteen naiseen, niin siitä ei hyvää synny. Siitä tulee tukkanuotta tai jotain vieläkin pahempaa. Olen sen omin silmin nähnyt.

“No, Roman”, nauraa Pan, “olenko sinulle hyvän vaimon hankkinut?”

“Vaimo kun vaimo”, vastaa Roman, “mukiin se menee.”

Opanas kohotteli olkapäitään, vilkasi Oksanaan ja sanoi itsekseen:

“Niinpä vaimo! Jospa se vain ei olisi mokoman tolvanan käsiin sattunut!”

Roman kuuli tuon ja kääntyi Opanakseen: “Sanokaas minulle, Opanas, miksi minua tolvanana pidätte?”

“Siksi”, Opanas vastaa, “kun et osaa vaimoasi varjella.”

Niin Opanas puhui. Pan polki jalkaa, Bogdan pui päätään; Roman arveli tuokion, kohotti sitten päänsä ja katsoi Pania kasvoihin.

“Miksi häntä varjelisin?” hän vastasi Paniin katsoen. “Täällä metsässähän ei ole muuta kuin eläimiä — armollinen Pan vain tänne jonkun kerran hairahtuu tulemaan. Keneltä häntä sitten varjelisin? Pidä sinä, mokoma kasakka vain varasi ettet minua härnää, saattaisi muutoin sattua että tukkaasi tartun.”

Siitä olisi pian aikaan käyty käsikahakkaan, ellei Pan olisi väliin astunut: poikasi jalkaa ja heti toiset vaikenivat.

“Hiljaa, saatanan sikiöt! Emme ole tänne tappelemaan tulleet. Toivotetaan nuorelle pariskunnalle onnea ja illalla mennään suolle metsästämään. Hei, nyt lähdetään!”

Pan kääntyi ja läksi majasta. Ratsaspalvelijat olivat puiden alle eineen valmistaneet. Bogdan seurasi Pania, mutta Opanas pidätti Romania eteisessä.

“Älä ole vihainen, veljeni”, kasakka sanoi. “Kuules mitä sanon. Näitkö kuinka Panin jalkoihin heittäydyin ja hänen saappaitaan suutelin Oksanan saadakseni? No, Jumala kanssasi mies… teidät on pappi yhdistänyt… se lienee kohtaloni ollut! Mutta sydämeni ei salli, että paha vihollinen taas teidät yllättää. Haa, haa! Kukaan ei tiedä, mitä minulla on sydämellä… Ennemmin pyssyni lähettää heidät kylmään hautaan.”

Ihmeissään Roman kasakkaa katseli.

“Sanos, kasakka, etkö ole järjiltäsi?”

En kuullut, mitä Opanas sen jälkeen eteisessä hiljaa Romanille puhui, näin vain Romanin Opanasta olalle lyövän.

“Opanas, Opanas! Kuinka ilkeitä, petollisia ihmisiä maailmassa on! Ja minä elelin täällä metsässä mitään tietämättä. Pan, Pan! Olet syössyt itsesi onnettomuuteen.”

“No, mene nyt”, Opanas sanoi. “Mutta varo ettet varsinkaan Bogdanille itseäsi ilmaise. Sinä olet yksinkertainen ihminen, mutta hän on viekas koira. Varo Panin viinaa liiaksi juomasta. — Ja kun hän sinut ratsaspalvelijain kanssa suolle laittaa, ja itse tänne jää, niin vie ne sen vanhan tammen luo, näytä pitempi tie, sano itse tulevasi oikotietä metsän läpi ja palaa heti tänne takaisin.”

“Hyvä”, Roman vastaa, “menen metsästämään, mutta pyssyyni en pane linnun haulia vaan karhun kuulan.”

Menivät sitten ulos. Pan istui jo matolla, käski antaa pullon, kaateli laseihin viinaa ja tarjosi Romanille. Panin lasi ja pullo olivat ihanat, mutta paloviina sitäkin ihanampaa, sitä kun lasin joi — ilostui sydän; kun toisen joi — alkoi sydän rinnassa sykkiä; mutta kun siihen tottumaton kolmannen joi niin makasi jo penkin alla, ellei vaimo penkille kohentanut.

Panilla oli viekkaus mielessä. Tahtoi Romanin viinalla humalluttaa; mutta semmoista viinaa ei löytynyt, joka olisi Romanin humalluttanut. Otti lasin Panin kädestä ja joi; joi toisen ja kolmannenkin — silmät paloivat päässä kuin sudella ja väänteli viiksiään. Sekös Pania suututti.

“Katsokaas, kuinka tuo peeveli paloviinaa juo eikä silmääkään räpäytä. Toinen jo aikaa itkisi; mutta hän, katsokaas hyvät ihmiset — hän vain nauraa!”

Ilkeä Pan tiesi vallan hyvin, että kun viinaa juotua itkettää, silloin pää pian pöydälle vaipuu. Mutta tällä kertaa hän ei ollut oikeaan osannut.

“Miksipä minä itkisin!” Roman vastasi. “Sittenhän huonosti olisi!
Ulvoisinko kuin akka, kun armollinen Pan tulee minulle onnea
toivottamaan? Jumalan kiitos! Ei minulla vielä ole itkemisen syytä.
Itkekööt toki ennemmin viholliseni!”

“Olet siis tyytyväinen?” Pan kysyy.

“Miksikäs tyytymätön olisin?”

“Tiedätkös, että pamppu oli puhemiehenäsi?”

“Kuinka en sitä muistaisi? Siksipä sanonkin, että olin oikea pöllöpää, en tiennyt mikä on karvasta mikä suloista. Pamppu maistaa karvaalle, mutta pidin sen naista parempana. Armollista Pania minun on kiittäminen, kun opetti minun pöllöpään hunajaa syömään.”

“Hyvä, hyvä”, Pan sanoo, “no niin, mutta teeppäs sinäkin nyt minulle palvelus: mene ratsaspalvelijain kanssa murtoon minulle lintuja ampumaan. Tuokaa minulle muuan metsokin.”

“Miksi Pan meidät murtoon lähettää?” Roman kysyy.

“Juodaan vielä ja Opanas laulaa meille ja sitten — Jumalan haltuun!”

Roman katsahti taivasta ja virkahti Panille:

“Se tuskin käy päinsä; on jo myöhäkin, murto on laaja ja tuuli ulvoo metsässä, se tietää myrskyä yöksi. Kuinkas nyt niin valppaan linnun ammutuksi saisi?”

Pan oli jo humalassa ja kovin ärtyinen. Kuullessaan miesten keskenään kuiskaavan, että Roman oli oikeassa ja että kohta myrsky puhkeaisi — hän suuttui. Löi lasin pöytään ja vyörytti silmiään, silloin kaikki vaikenivat, Opanas yksin ei pelännyt. Panin käskystä hän astui esiin pandoran säestyksellä laulamaan. Viritteli soittoaan, vilkasi Paniin ja sanoi:

“Malta mielesi, armollinen Pan! Milloin sitä lienee kuultu, että miehet yöksi myrskyllä mustaan metsään metsästämään laitetaan?”

Olipa se aika uskalikko! Ne toiset olivat tietysti henkiorjia ja pelkäsivät, mutta hän oli vapaa mies, kasakkain sukua. Pienenä poikana oli pandoraa soittava kasakka hänet Ukrainesta tuonut. Umanin kaupunki oli näet kapinaan noussut. Vanhalta kasakalta puhaistiin silmät, leikattiin korvat ja lähetettiin niin maailmaa kiertämään.

Hän käveli kaupungit ja kylät ja tuli kulettajansa Opanaksen kanssa meidänkin seuduille. Vanha Pan rakasti kaunista laulua ja otti hänet luokseen. Vanhus kuoli, ja Opanas kasvoi hovissa. Nuori Pankin häntä rakasti ja antoi hänelle monasti anteeksi sanoja, joista toinen olisi nahkansa menettänyt.

Niin nytkin. Aluksi Pan suuttui, luultiin hänen Opanasta lyövän, mutta sanoikin vain:

“Oi Opanas, Opanas, sinä olet viisas veitikka, mutta et kumminkaan tiedä, ettei pidä nenää oven väliin pistää, jottei litistyisi.”

Semmoisen arvoituksen kasakalle antoi! Mutta tämäpä heti sen arvasi ja vastasi laululla. Oi, jospa Pan olisi laulun ymmärtänyt, niin ehkei vaimonsa olisi hänen tauttaan itkeä tarvinnut.

“Kiitos neuvostasi, Pan”, virkkoi Opanas, “sen edestä laulan sinulle laulun. Kuuntele!”

Kosketteli pandoran kieliä, kohotti päänsä, katseli taivasta, jossa kotka ilmoja viilsi, ja tuuli mustia pilviä ajeli: hän kuunteli korkean hongiston huminaa. — — Ja kosketti taas kieliä.

Et ole kuullut kuinka Opanas Schwidzky soitti, etkä ole moista koskaan kuuleva! Pandora on tosin yksinkertainen soittokone, mutta kuinka sydäntä liikuttavasti se oppineen ihmisen käsissä puhuu. Kun Opanas sen kieliä liikutteli, kuului siitä kuin pimeän metsän huminaa myrskyllä, kuin tuulen suhinaa aution aron heinikossa, kuin kuivien korsien kuisketta korkeilla kasakkahaudoilla.

Moista soittoa et sinä koskaan kuulla saa. Sanotaan pandoran soittajain hävinneen, ettei niitä enää markkinoillakaan kuule. Minulla on vielä tuolla seinällä vanha pandora; Opanas opetti minun sitä soittamaan, mutta minulta sitä kukaan ei ole oppinut. Kun kuolen — ja se tapahtunee piankin — niin ehkei koko maailmassa enää kuulla pandoran soittoa. Niinpä niin!

Ja Opanas lauloi vienolla äänellä. Äänensä ei ollut kova, mutta se oli surumielinen ja sydämeen tunkeva. Sen laulunsa se kasakka varmaan oli Panille tehnyt. En ole sitä muulloin milloinkaan kuullut ja kun sitten pyysin Opanaksen sitä laulamaan, niin se aina kieltäytyi.

“Sitä, jolle laulu laulettiin, ei enää ole maailmassa”, sanoi. Siinä laulussa sanoi kasakka Panille täyden totuuden, kaikki kuinka hänen oli käyvä. Pan itki, kyyneleitä riippui viiksissään, eikä hän kuitenkaan nähtävästi sanaakaan laulusta tajunnut.

Olen laulun unohtanut, en paljoa siitä muista. Mutta siinä oli niin hirvittävä ja samalla surumielinen sointu.

Tuntui kuin kaikuisi se laulu vielä korvissani ja kun näkisin ne ihmiset silmäini edessä: tuossa seisoo kasakka pandoransa kanssa, Pan istuu matolla alla päin itkien, miehet tunkeilevat ympärillä ja survivat toisiaan kyynäspäillä, vanha Bogdan pui päätään… ja metsä humisee aivan kuin nyt; pandora soi hiljaa ja surumielisesti ja kasakka laulaa kuinka Panna Pania itkee. — — —

Mutta Pan ei laulua ymmärrä, pyyhkii silmänsä ja sanoo:

“No, pane lähdöksi, Roman! Ylös hevosten selkään! Ja ratsasta sinäkin Opanas mukaan, olen kyliäni lauluistasi saanut! — — Laulu oli hyvä — — mutta sitä, josta se kertoo, ei vain koskaan tapahdu”…

Mutta kasakkaa oli laulu pehmittänyt ja katseensa oli surullinen.

“Oi Pan, Pan”, Opanas puhui, “meillä sanovat vanhat, että sadut puhuvat totta ja laulutkin. Mutta satujen totuus on kuin rauta, että kun se kauan kädestä käteen kulkee, niin se ruostuu. Mutta laulun totuus on kuin kulta, joka ei koskaan ruostu… niin vanhat sanovat!”

Pan liikautti kärsimättömästi kättään.

“Olkoon niin teidän maassa, mutta meillä ei ole niin. Mene Opanas, mene, en viitsi sinua enää kuunnella.”

Hetken seisoi kasakka äänetönnä, heittäytyi sitten Panin jalkoihin.

“Pan, kuule minua! Nouse hevosesi selkään ja ratsasta takaisin Pannasi luo: sydämeni aavistaa pahaa.”

Mutta nyt suuttui Pan ja työnsi kasakan luotaan kuin koiran.

“Mene tiehesi! Vanha akka sinä olet, etkä kasakka. Mene tiehesi, muutoin käy sinun huonosti. Ja te saakelit siellä! Mitä te seisoskelette? Enkö enään olekkaan isäntänne? Minä näytän teille, mitä esi-isänne eivät esi-isillenne ole näyttäneet!”

Silloin Opanas nousi synkkänä kuin musta pilvi ja vaihtoi silmäyksen Romanin kanssa. Mutta tämä seisoi pyssyynsä nojaten, kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Opanas heitti pandoransa puuhun — se särkyi kappaleiksi. Siitä nousi vain metsään hupeneva huokaus.

“Opettakoon sitten piru toisessa maailmassa mokomia ihmisiä, jotka eivät järjellisestä neuvosta välitä! Sinä, Pan, et enää uskollista palvelijaa tarvinne!”

Ennenkuin Pan vastaamaan ehti, hyppäsi Opanas satulaan ja ratsasti tiehensä, toiset ratsaspalvelijat jälestä.

Roman heitti pyssyn olalle ja asteli myös tiehensä. Vahtituvan ohi kulkiessaan huusi Oksanalle: “Pane poika nukkumaan, nyt on jo aika, ja valmista Panille vuode.”

Pian kaikki metsään katosivat. Pan meni majaan. Hevosensa vaan seisoi yksin ulkona puuhun sidottuna. Hämärä alkoi maahan vuotaa, metsä humisi ja sadepisaroita putoili, aivan kuin nyt. Oksana pani minut heinävuoteelleni nukkumaan ja teki ylitseni ristin merkin… kuulin sitten Oksanan itkevän.

Mitäpä minä, poika parka, ymmärsin siitä, mitä silloin ympärilläni tapahtui! Kääriydyin heiniin, kuuntelin tuulen laulua metsässä ja nukuin.

Äkkiä havahduin ja kuulin jonkun tuvan ympäri kulkevan puulle, johon hevonen oli sidottu ja laskevan sen irti. Hevonen korskui ja löi kavioitaan maahan, juoksi sitten metsään ja pian kavioiden kalke kuuluvilta hälveni… ja taas tuli joku tietä ratsastaen, mutta tällä kertaa tupaa kohti. Aivan lähelle se tuli, hyppäsi hevosen selästä, juoksi ikkunaan ja huusi:

“Pan, Pan! — Oi, Pan! Lähde joutuun tiehesi. Kasakkakonnalla on pahaa mielessä. Hevosesikin on metsään ajanut!” Se oli Bogdanin ääni.

Tuskin ehti vanhus loppuun puhua, kun joku häneen takaa päin tarttui.
Pelästyin ja kuulin jotakin maahan kaatuvan…

Pan avasi oven ja ryntäsi ulos pyssyineen… eteisessä tarttui Roman häntä kaulaan ja heitti maahan…

Nyt huomasi Pan asiansa olevan huonosti ja rukoili!

“Oi, Roman, laske irti! Näinkö hyvät työni palkitset?”

Roman vastasi: “Kyllä hyvät työsi muistan, ne jotka minulle ja vaimolleni teit, ja nyt minä ne sinulle maksan.”

Pan: “Puolusta sinä minua, Opanas, uskollinen palvelijani! Olen sinua rakastanut kuin omaa poikaani!”

Mutta Opanas vastaa:

“Työnsit uskollisen palvelijasi luotasi kuin koiran. Rakastit minua kuin sauva selkää rakastaa ja nyt sinä rakastat kuin selkä sauvaa… pyysin ja rukoilin… sinä et minua kuullut.”

Sitten Pan Oksanaa pyysi:

“Puhu puolestani, Oksana! Sinulla on hyvä sydän!”

Oksana syöksyi ulos kämmentä lyöden.

“Heittäydyin jalkoihisi, Pan, ja pyysin: armahda neitseellistä ihanuuttani… älä toisen vaimoa häväise… sinä et minua säälinyt ja nyt sinä minua rukoilet. Oi! kunniattomaksihan minut teit! Minä onneton!”

“Laskekaa irti minut!” huutaa Pan. “Siperiaan pääsette minun tauttani nääntymään.”

“Älä meitä sure, Pan!” sanoo Opanas. “Roman joutuu murtoon ennenkuin ratsupalvelijas palaavat, sinun tauttasi minä olen yksin maailmassa, enkä päätäni paljon sure. Menen metsään, pyssy olallani ja kerään ketteriä miehiä luokseni sinne. Öisin kuljeksimme teillä ja kun kylään tulemme, menemme suorastaan Panin taloon!… Roman, tartu häneen! Kannetaan hänen armonsa sateeseen!”

Pan huusi ja puolustautui; mutta Roman vain mutisi itsekseen ja Opanas nauroi ivallisesti. Menivät ulos. Olin kovasti pelästynyt ja riensin tupaan, suoraa päätä Oksanan luo. Hän istui penkillä, kasvot valkeina kuin lumi…

Ja metsässä pauhasi myrsky; puut puhuivat eri äänillä, tuuli ulvoi ja ukkonen jyrähteli.

Istuin Oksanan kera uunin penkillä. Äkkiä kuulin jonkun metsässä voihkivan, ja se ääni oli niin surkea, jotta sydäntäni vielä nytkin karvastelee sitä muistellessa, vaikka siitä on niin monta vuotta kulunut…

“Oksana”, sanoin, “kuka noin metsässä voihkii?”

Hän otti minut syliinsä ja tuuditteli.

“Nuku, poikaseni, nuku; ei se mitään ole… metsä se vain humisee niin…”

Metsä humisikin, ja kuinka se humisi!

Istuimme niin vielä yhdessä hetkisen, silloin kajahti metsässä pyssyn laukaus.

“Oksana, kultaseni”, kysyin, “kuka nyt metsässä ampuu?”

Ja hän, raukka, minua yhä tuudittelee ja sanoo:

“Hiljaa, hiljaa, poikaseni… se on hyvä Jumala — se on ukkonen.”

Alkoi itkeä, painoi minut rintaansa ja lauloi nukuksiin.

“Metsä humisee, metsä humisee, metsä humisee…”

Ja minä makasin hänen sylissään ja nukuin…

Kun seuraavana aamuna heräsin, paistoi päivä ja Oksana makasi vaatteissaan tuvassa. Muistin edellisen illan ja luulin uneksineeni.

Mutta oi, ei se unta ollutkaan! Ei unta, kun täyttä totta! Juoksin ulos
tuvasta metsään. Siellä visertelivät linnut ja kaste kiilsi lehdillä,
Juoksin eteenpäin… pensaikossa makasivat Pan ja ratsupalvelijansa
Bogdan rinnakkain ja rinnat verissä… Pan tyynenä ja kalpeana, harmaa
Bogdan äreän näköisenä, juuri kuin eläissäänkin. — — —

“No, kuinkas niiden toisten kävi?” kysyin nähdessäni vanhuksen äänetönnä päätään rinnalle taivuttavan.

“Se kävi aivan niin, kuin Opanas oli sanonut. Kauan hän metsässä eleli, rosvoili tovereineen teillä ja kylissä. Kai hänelle se kohtalo jo syntymästä oli määrätty. Esi-isänsä olivat nummen roistoja ja hän oli maantierosvo. Usein hän luonamme kävi, tässä samassa tuvassa, useimmin kun Roman ei kotosalla ollut. Aina käydessään istui kotvasen, lauloi ja soitteli pandoraa. Ja milloin tovereineenkin tuli, aina Roman ja Oksana hänet vastaanottivat. Totta puhuakseni, niin eivät asiat aivan oikeallaan olleet. Maksim ja Sachar tulevat pian kotiin metsästä — tarkastappas kumpaistakin. En ole heille mitään virkkanut, mutta kuka Romanin ja Opanaksen tunsi, näkee kohta kumpi heistä toisen ja toisen näköinen on, vaikkeivät heidän lapsiaankaan ole kun lasten lapsia…”

“Semmoista olen nähnyt metsässä tapahtuvan. Mutta metsä humisee kovasti… myrsky on tulossa!…”

III.

Viimeiset sanat kertoi vanhus vaikeasti. Kiihtymys oli nähtävästi ohi, ja nyt seurasi väsymys. Kieli kangistui, pää tutisi, silmät kyynelöivät.

Ilta oli maahan laskeunut, metsä oli hämärä, puut vahtituvan ympärillä liikkuivat aaltoilevan meren tavoin, puiden hämärät latvat lainehtivat kuin meren pinta myrskyllä.

Iloinen koiranhaukunta ilmoitti isäntien tuloa. Molemmat metsävahdit astuivat kiireesti tupaan. Motrja ajoi jälestä löydettyä lehmää. Seuramme oli täysilukuinen.

Yhdessä istuttiin räiskyvän tulen ympärillä ja Motrja puuhaili illallista.

Vaikka usein sitä ennen olin nähnyt Sacharin ja Maksimin, katselin heitä nyt kumminkin erityisellä uteliaisuudella. Sacharin kasvot olivat tummaveriset, kulmakarvat yhteenkasvaneet matalan otsan alle ja silmissä synkkä katse, vaikka kasvojen piirteissä oli voimaa ja hyvänsävyisyyttä. Maksimin harmaissa silmissä oli ystävällinen, avomielinen katse. Väliin hän kähärätukkaista päätään pudisti ja naurunsa oli kovin tarttuvaista.

“Onko vanhus kertonut teille vanhoja tarinoita isoisästämme?” Maksim kysyi.

“Kertoi.”

“No, se on hänen tapansa! Kun metsä kovasti kohisee, elpyvät vanhat muistot. Nyt hän ei koko ensi yönä unta silmään saa.”

“Aivan kuin pieni lapsi”, tarttui puheeseen Motrja vanhukselle velliä ammentaen.

Vanhus ei näyttänyt tajuavan, että hänestä puhuttiin. Oli vallan heikoksi mennyt, hymyili mielettömästi itsekseen ja nyökytti päätään; mutta kun metsässä raivoava myrsky tupaa järisytti, kävi hän levottomaksi ja kuunteli pelästyneen näköisenä.

Pian huoneessa kaikki hiljeni. Läpättävä rasvalamppu levitti himmeää valoa, ja sirkka siritteli kimeää, yksitoikkoista sirinätään… mutta pimeästä metsästä kuului valittavaa, kumeaa, kovaa ääntä. Tuntui kuin olisi joku uhkaava valta pimeässä pitänyt metelistä neuvottelua ja valmistautunut joka suunnalta yhtä aikaa karkaamaan metsän peitossa olevaa tupaa vastaan. Toisinaan vihainen jyminä ärtyi ja kasvoi, ja silloin ovi tärähti kuin äkäisen hyökkäyksen voimasta, ja savupiipussa ulvoi yöllinen tuuli valitellen ja uhkaillen sydäntäsärkevällä äänellä. Toisin ajoin taukosivat tuulen puuskat hetkeksi ja hätäilevän sydämen täytti ehdoton tuska, sitten alkoi meteli uudestaan, kuin olisivat vanhat hongat mielineet paikoiltaan nousta yöllisen myrskyn mukana lähteäkseen outoon kaukaisuuteen.

Nukahdin muutamiksi minuuteiksi. Tuuli ulvoi metsässä eri äänin ja kielin. Tuolloin tällöin lampun liekki roihahti tupaa valaisemaan.

Ukko istui penkillään ja hapuili kädellä sivultaan kuin olisi toivonut jonkun viereltään tapaavan. Vanhus raukan kasvot ilmaisivat kauhistusta ja melkein lapsellista avuttomuutta.

“Oksana, kultaseni!” kuulin hänen mutisevan, “kuka siellä metsässä ohkii?”

Hapuili kädellä levottomasti ilmassa ja kuunteli. “Eihän siellä kukaan ohkikkaan”, jatkoi sitten, “tuulihan se vain metsässä humisee… ei mitään muuta… metsä humisee… humisee…”

Kului taas hetki. Sinertäviä salamoita välähteli pienestä ikkunasta, korkeat puut leiskahtelivat eriskummaisissa muodoissa ja upposivat takaisin yölliseen pimeyteen vihaisesti pauhaavaan myrskyyn. Silmänräpäykseksi häikäisevä välähdys rasvalampun valjun valon himmensi ja läheinen ukkosen lyömä jysähti metsän halki.

Vanhus kävi taas levottomaksi penkillään.

“Oksana, kultaseni, kuka siellä metsässä ampuu?”

“Nuku, vanhus, nuku!” huusi Motrjan levollinen ääni uuninpenkiltä. “Se on hänen tapansa. Kun yöllä myrskyää, huutaa se aina Oksanaa. Unohtaa, ettei Oksanaa aikoihin enää ole maailmassa ollut. Au—au!”

Motrja haukotteli, mutisi rukouksen ja kohta häiritsi hiljaisuutta vain metsän humina ja levottoman vanhuksen mutina:

“Metsä humisee… metsä humisee… Oksana, kultaseni!”…

Pian alkoi taivaan täydeltä sataa, ja virtaavan veden kohinaan hukkui tuulen ulvonta ja metsän humina…