Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani by Bernhard Severin Ingemann

EERIK MENVEDIN LAPSUUS

Historiallinen romaani

Kirj.

B. S. INGEMANN

Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

ENSIMÄINEN LUKU.

Niinsanotulle Gremermosesillalle, Middelfartin luona olevan Hidsgavelpadon alapuolelle, oli eräänä toukokuun iltana 1285 kokoontunut joukko kalastajia ja merisianpyydystäjiä. He katselivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella suurta purjelaivaa, joka tullen Snoghögistä päin, kovasti ponnistellen virtaa ja tuulta vasten, koetti päästä tälle sillalle, josta maallenousu oli vaarattomampi kuin kaupungin huonossa satamassa. Tottuneimmatkin lauttamiehet pudistivat päätään ja arvelivat olevan viisainta laivan etsiä satamaa Fanön tai juutilaisten rantavallien luota.

“Joutavia, Kaarlo!” — sanoi syvä, karkea ääni — “tässä heidän on noustava maihin! — hyvin käy! — heillä näkyy olevan taitava perämies. Mutta mitä te siinä seisoa toljotatte! Sytyttäkää tulisoihdut palamaan sillan päässä, että osaavat suunnata tänne! Merisikavenhe vesille, että voimme onkia heidät sieltä, jos purjehtivat kumoon!”

Mies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja merisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner Vaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut rauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut laivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä, ja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea täyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat, pelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan tavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen vuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi ihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven Väkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut itselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme vuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa, joksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut merisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut ensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin huolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli taitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari, jonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei enää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik Plougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa kansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä, vaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi jättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili, että silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli ollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja kynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä varastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona. Sinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin Henner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille, johon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun merisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein kunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan seinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät gavelok’eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä kaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa. Arkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja merisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt takki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta, suuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa, harmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki. Hänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja voimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden tunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa; heidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli kuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli niin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton väkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla päivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän vieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän polvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.

Tämän miehen yksi sana oli riittävä saamaan kaikki toimettomat katsojat liikkeelle. Pian paloi soihtu kirkkaana suurelta kiveltä sillan päästä, ja kolmekymmentä reipasta kalastajaa ryhtyi työntämään vesille suurta venettä, joutuakseen hätääntyneille avuksi nuorineen ja riukuineen. Niin pian kuin Henner Friser näki, että hänen käskynsä täsmällisesti pantiin täytäntöön, istuutui hän taas rauhallisen ja väliäpitämättömän näköisenä kivelleen. “Siinä on kai taas ylihuomiseksi panos suuria herroja Danehoveen” — mutisi hän. “Jos Waldemar herttua on heidän muassaan, olisi parempi maalle ja valtakunnalle antaa heidän mennä pohjaan mastoineen ja köysineen.”

“Miksikä niin? Naapuri Henner!” kysyi eräs porvari, joka seisoi hänen vieressään, ja jonka nahkaesiliinasta, karvalakista ja likaisista kasvoista tunsi sepäksi. — “Nuori herttua on viisas ja antelias herra, hän osti minulta viime vuonna tikarin ja antoi siitä minulle kaksinkertaisesti sen, mitä pyysin. Joka kerran kun hän kuljetuttaa itsensä ylitse, ansaitsette te useamman äyrin hopeaa kuin minä ansaitsen äyrityistä koko kuukaudessa, ja hän puhuu niin kohteliaasti kaikille, että sitä oikein ilokseen kuuntelee.”

“Kultea, hopeaa ja makeita sanoja hän ei säästele; se on kyllä totta”, — mutisi vanhus — “jos hän niillä voisi soaista kaikkien tanskalaisten miesten silmät, niin olisi hän ennen vuotta ja päivää kuninkaana Tanskassa”.

“Tuhat tulimmaista! Luuletteko hänellä olevan niin suuret aikeet?” — huudahti aseseppä kiihkeästi ja kynsäisi korvallistaan. “Mitä te puhuittekaan? Kuka tietää mitä voi tapahtua. Olihan vanha kuningas Waldemar Seier hänen isoisänsä isä; nuori herra on vasta kaksikymmenvuotias, hän voi kyllä vielä tulla kuningasehdokkaaksi, kunhan ehtii vanheta. Mutta siihen on vielä hyvästi aikaa!” lisäsi hän hitaasti ja miettiväisenä. “Onhan meidän kuninkaamme vielä nuori mies: minun laskujeni mukaan hän ei ole yli kolmeakymmentäkuutta, ja hänen nuori poikansa, joka tietysti seuraa häntä — niin annappas kun mietin — hän on vielä tuskin yhtätoista. Ei, ei, sitä ei voi ajatella.”

“Luuletteko kuningas Aabelin pojan siitä välittävän?” — vastasi vanha Henner katkeralla äänellä. — “Nuorelta kerskailijalta ei puutu rohkeutta. Olihan hänellä vielä varsahampaat suussa kun hän nousi takajaloilleen kuningasta vastaan eikä hän tahtonut pysytellä tämän ohjauksen ja holhouksen alaisena. Kerrotaan varmuudella hänen vaativan itselleen koko valtakuntaa, ja jos hän ei Danehovesta saa sitä mitä haluaa, niin osaa hän kyllä toimittaa ruotsalaiset niskaamme. Me saamme jo kiittää häntä näistä norjalaisrauhattomuuksista. Ei, siinä on mies, jota on paras varoa, naapuri Troels! Me olemme tunteneet hänen isoisänsä, ja veljenmurhaajan sukuun ei kukaan tanskalainen luota!”

Vanhus vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

“Niin totisesti, Henner naapuri!” — jatkoi aseseppä taas puhettaan: — “Meillä on ollut jo kylliksi onnettomuuksia, ja saa ristiä silmänsä ajatellessaan mitä tässä maassa on tapahtunut Waldemar Seierin kuoleman jälkeen. Hm, hm, hänen kaikki kolme poikaansa tulivat kuninkaiksi, aivan niinkuin hänelle oli sanottu ja ennustettu; mutta Jumala varjelkoon meitä heidän kaltaisistaan kuninkaista! He saivat nopean lopun. Kyllä on kauheata ajatella: minä en ole vielä kuuttakymmentä täyttänyt, ja nykyinen kuninkaamme on minun muistaakseni jo viides, ja niistä on kolme peräkkäin surkeasti murhattu.”

“Murhattu?” — toisti Henner Friser. — “Ei, naapuri, ei muuta kuin kaksi Waldemarin pojista, jos on totta se mitä puhutaan kuninkaamme isästä ja Ryen kirotusta papista.” — “Jumala suokoon minulle ja kaikille kunnon kristityille syntimme anteeksi. Pappien pitäisi olla hurskaita Herran palvelijoita, mutta kun he myrkyttävät kuninkaita ja ruhtinaita Jumalan omalla pyhällä ruumiilla, silloin ei pahinkaan maallikon tikarilla tai miekalla tekemä murha ole paljoksi luettava. Ei, naapuri, murhatuiksi tulivat vain ne kaksi!” jatkoi hän hetken mietittyään ja nousi. — “Ei kukaan voi sanoa, että kuningas Aabel murhattiin; hän kaatui omaan tekoonsa, häpeäksi kyllä itsellensä, mutta avonaisesti taistellen uskollisia ja urhoollisia alamaisia vastaan, jotka eivät tahtoneet joutua sen roiston nylettäväksi, joka oli murhannut oman veljensä ja eroittanut meidät laillisesta kuninkaastamme.”

Vanhus alkoi tulla kovaääniseksi ja puhui melkein pelottavan kiivaasti; hän näkyi huomaavan sen naapurinsa kasvojen ilmeestä ja sanoi nyt hillityllä äänellä: “Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista, naapuri! Ajat ovat levottomat, ja pettureita on kaikkialla. Jos herttua Waldemar ja ylhäiset herrat saisivat hallita, niin kyllä saataisiin kuulla uusia juttuja, ja viimeinen taitaisi olla ensimäistäkin pahempi.” Henner vaikeni ja istuutui taas kivelleen syviin ajatuksiin vaipuneena.

“Sen minä kuitenkin sanon, naapuri Henner”, jatkoi aseseppä taas puhettaan — “ei ole mitään niin pahaa, ettei sillä olisi hyvääkin puolta. Jos ei mahtavilla olisi rohkeutta pitää kuningas Eerik Kristofferin poikaa kurissa, niin kävisi tässä hullusti sekä pienten että suurten. Olisi väärin sanoa, ettei kuninkaamme ole kyllin ankara silloin, kun on laadittava rangaistuslaki porvareille ja talonpojille; mutta itse hän ei välittänyt ei laeista eikä oikeuksista, ennenkuin hänet viime vuonna pakoitettiin tekemään sopimus valtakunnan oikeuksista ja jaosta. Vähäsen se ainakin auttoi: ellei marski Andersen olisi kieltäytynyt vannomasta hänelle uskollisuutta ja ajanut sitä pelkoa hänen vereensä Viborgin käräjillä, niin ei nyt kukaan meistä saisi pitää vaimoaan tai tyttäriään rauhassa häneltä.”

“Se on totta, naapuri!” sanoi vanha Henner, ikäänkuin unesta havahtuen eikä näkynyt kuulleen muuta kuin viimeisen. — “Ruma oli tuo Stig Andersenin vaimon juttu, ja sen minä sanon, että jos minä olisin ollut marskin sijassa, niin tuskinpa niinkauan olisin pysynyt vain uhkauksissa. Ja kuitenkin — Herra varjelkoon kuningasta ja hänen poikaansa! sanon minä vielä, maan ja valtakunnan tähden. Isä ei kelpaa; hullu muuta sanokoon; mutta Jumala varjelkoon mädännyttä runkoa tuoreen juurivesan tähden! Pienellä Eerikillä on Waldemar Seierin kotkansilmät, ja jos taivaan isä hänet suojelee, niin vielä kannattaa rehellisen miehen elää Tanskassa. On onneksi hänelle ja valtakunnalle, että urhea drotsi Hessel on hänen asemestarinsa; ilman Pietari Hesseliä, ja vanhaa Jon Litleä, ja David Thorstensonia olisivat asiamme huonolla tolalla.”

“Jos nuori, kaunis drotsi on niin erityisesti kuningattaren suosiossa, kuten sanotaan”, — huomautti seppä hymyillen, — “niin eipä ole ihmettä, että hän pysyttelee pienen prinssin lähellä. Sanotaan hänen olevan viisaan ja kunnon miehen; hiukan inhimillisiä heikkouksia sitä on kärsittävä hänessä niinkuin muissakin. Ja kun kuningas Silmänräpyttäjä katselee vain muita naisia, niin eipä sovi ihmetellä kuningatarta, jos hän mielellään ratsastaa metsästämään nuoren herra drotsin kanssa.”

“Uskotteko tekin noita kirottuja juoruja?” — huudahti vanhus kiivaasti ja suuttuneena. — “Kuningatar Agneksen minä olen nähnyt vain kerran, ja drotsi Pietari Hesselin kaksi kertaa; näin heidät murhatun kuningas Eerikin seurassa. Mutta liekö totta, mitä uskon, että jokaisen ihmisen tuntee silmistä, ja minä olen kohta seitsemänkymmentä vuotta tutkinut täten sekä ylhäisiä, että alhaisia, enkä luule monesti erehtyneeni: siinä suhteessa on kuningattaremme niin puhdas kuin aurinko Jumalan edessä, ja drotsi Pietari Hessel on mies kiireestä kantapäähän, joka ennemmin antaisi elämänsä ennenkuin pettäisi maansa ja kuningashuoneensa ja unohtaisi mitä vannoi tulen ääressä seurassamme. Mutta niin käy: kun pää ei kelpaa, on koko ruumis vaivainen, eikä kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan räpyttele pieniä pukinsilmiään.”

“Luulenpa teidän lukevan enemmän yhdestä silmästä, naapuri Henner, kuin moni pappi paksusta kirjasta, ja arvellaan teidän syystä kyllä ymmärtävän vähän enemmänkin kuin isämeitänne. Teillä on myöskin omat syynne” — jatkoi seppä hymyillen, “jonka vuoksi aina sulette kauniin pikku Åse tyttönne telkien taakse, joka kerran kun Eerik Silmänräpyttäjä matkustaa Beltin ylitse. Minä näin tytön seisovan eilen ruokasäiliön ikkunassa, kun kuningas nousi hevosensa selkään teidän talonne edustalla.”

“Vai niin, huomasitteko sen, hyvä Troels!” — vastasi vanha soturi hiukan ärtyisästi. — “Hullutusta se on; mutta kerronpa teille asian oikean laidan. Hän on nähnyt tytön kerran, ja on katsellut häntä hiukan enemmän kuin minusta on tarpeellista. Hän on minun tyttärentyttäreni ja minun silmäteräni, tietäkää se. Onhan itsestään selvää, että suljen lintuhäkin kun kissa on tuvassa, vaikka, en minä siltä pelkää tarttua vahvinta uroskissaa niskasta heittääkseni sen ulos ikkunasta, jos se rupeaa niskoittelemaan. Tämän lisäksi on pikku Åseni sunnuntailapsi, jonka ehkä olette huomannut; sen hänestä heti näkee. Hän on joskus vähän kalpea, ja vaikka tyttö onkin vallaton ja iloinen, on hänellä aina välillä jonkinlainen unitauti; mutta ehkä se menee ohi, kunhan hän vanhenee. Niin oli hänen äidilläänkin, ja taitaa olla suvussa; enpä ole itsekään siitä vapaa. En minä niistä unista paljoakaan välitä; mutta hän ei milloinkaan ole sanonut siinä tilassa sellaista, joka ei jollakin tavalla olisi toteutunut, vaikkei hän pidä eroa yön ei päivän välillä, ei menneen eikä nykyisen ajan, tai niinkuin muuten erotellaan järkevästi puhuessa.”

“Herrajumala! Eikö teidän pikku Åsenne ole oikein täysijärkinen?” kysyi seppä osanottavasti, koskettaen sormellaan otsaansa.

“Minusta hän ennemmin on ikäisekseen liiankin viisas” — vastasi vanhus — “ja se ei ole hyväksi tässä maailmassa. Mutta kunhan hän kerran joutuu naimisiin ja saa muuta ajattelemista, niin kyllä hän siitä pääsee. Muuten hän on hyvä ja raitisluontoinen. Mutta minun piti kertoa teille noista unennäkemisistä: Eilistä vasten yöllä hän kulki unissaan ja tuli minun luokseni. Hän oli pelästynyt ja sanoi kuninkaan tulevan metsästämästä kuolleen pää hatun alla ja tahtovan hänen luokseen. Minä sain hänet herätetyksi, eikä hän tiennyt itse mitään unesta; hän nauroi sille ja juoksi huoletonna takaisin sänkyynsä. Etten pelottaisi tyttöä, vältin kertoa hänelle mitä hän oli sanonut. Mutta minä en myöskään olisi suonut kuninkaan näkevän Åsea eilen, jos hänelle olisi pistänyt päähän astua kynnykseni yli vaatteita muuttamaan; katsokaa, senvuoksi telkesin tytön sinne kuin erehdyksestä.”

“Se ei teitä paljoakaan auttanut, varovainen naapuri!” — sanoi seppä hymyillen. “Viisas kana hautoo vaikka nokkosten keskellä. Kuningas näki hänet kuitenkin: ratsastaessaan sieltä, kurkisti soma tyttärentyttärenne uteliaana ruokasäiliönne ikkunaluukun ristikkojen takaa, ja samassa hypähti kuninkaan hevonen sivulle. Minä näin hänen silmiensä siristelystä, että hän oli nähnyt tytön, ja hän katsoi kaksi kertaa taakseen ikkunaan, vaikka tytön pienet, somat kasvot olivat jo vetäytyneet pois sieltä.”

“Typerää, kirotun typerää!” mutisi vanhus. — “Se ei tule toista kertaa tapahtumaan, siitä hän saa olla varma. Elkää, naapuri hyvä, puhuko siitä kellenkään, se vain antaisi aihetta juoruihin. Lapsesta itsestään olen levollinen. Antaa nyt sen linnun lentää!”

“Mutta mitä tekemistä on kuninkaan kamaripalvelijalla vielä kaupungissa?” — kysyi seppä.

“Kamaripalvelija Raanellako?” — huudahti Henner hämmästyneenä, — “eikö hän seurannut eilen kuningasta?”

“Kyllä tietenkin, mutta aamulla minä näin hänen ja kaksi pitkää kuninkaallista aseenkantajaa kulkevan talonne ohitse. He seisoivat hiljaa päätyikkunan takana, kuiskutellen keskenään, ja tänne tullessamme näin heidän hevosensa takaporttinne luona.”

“Vai niin!” — murahti vanhus, hän nousi äkisti ja hänen silmänsä salamoivat. “Sen olisitte kyllä jo ennemmin voinut sanoa minulle.”

“Luulin heillä olleen asiaa teille, rakas Henner! ettehän ole suvainnut nenäkkäitä kysymyksiä.”

Vanha Henner heitti vielä kerran terävän katseen myrskyävälle Beltille. — “Laiva on turvassa!” — sanoi hän hiljaisella äänellä, josta kajahti voimakkaasti hillitty suuttumus: — “He hinaavat sitä perässään. Tule, naapuri! Ei ole aikaa kauemmin seisoa tässä, kun on semmoisia vieraita kotona.”

Pitkin, voimakkain askelin kiiruhti reipas vanhus eteenpäin tietä pitkin siihen osaan Middelfartia, joka oli laivasillan lähellä, ja jossa hänen asuntonsa sijaitsi. Sinne oli puolen neljänneksen matka Gremermosesillalta. Tuskin jaksoi voimakas, kymmentä vuotta nuorempi aseseppä seurata häntä. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan ennenkuin saapuivat jalkapolulle, joka oikaisi pellon poikki Henner Friserin asunnolle. Siinä hän pysähtyi ja katseli tarkkaavaisesti pieneen asuntonsa päätyikkunaan, jonka hämärässä tuskin eroitti. Myrsky ajeli yhä pilviä kuun eteen, joka nyt valaisi hänen talonsa päädyn. — “Hm! — ei valoa!” mutisi hän. — “Ei ole asiat oikein.” Hän kiirehti askeliaan, mutta pysähtyi taas äkkiä. “Ettekö kuule kavionkapsetta Hegnesmetsän kivitieltä? Naapuri! — aivan varmasti. Ketä he ovat? Sillä väellä on kiire. Saaneeko kuninkaan vouti Hegnesgaveliin näin myöhällä vieraita Middelfartista? — Menkää te meille naapuri! Katsokaa onko Åse kotona pitänyt huolta kiltaveljistä! Ellei hän ole kotona, enkä minä palaa, niin sanokaa mitä tietä läksin! Olen vain hiukan utelias.” Tämän sanottuaan hän juoksi vastakkaiseen suuntaan takaisin tielle, ja sieltä kahden ojan ja aidan ylitse sivutielle, joka johti Middelfartista Hegnesmetsään, ja josta ratsastajien, joiden oli kuullut ajavan kaupungin lähellä, välttämättä täytyi kiertää, jos he aikoivat linnaan. Tietämättään hän oli ottanut esille suuren merisian-tappopuukkonsa, jota hän aina kantoi pitkien kalastussaappaittensa varressa. Se kädessään hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ojassa kapean tien vieressä, jonka hän voi puoleksi sulkea pitkillä käsivarsillaan. Hän kuuli hevosten lähenemistään lähenevän ja voi nyt askeleista eroittaa kolmen hevosen kavioiden kapseen. Taas peitti paksu pilvi kuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Henner oli kiireissään pudottanut hylkeennahkalakkinsa, ja myrsky pyöritteli hänen harmaita ohuita hiuksiaan. Hän kuuli ratsumiesten pysähtyvän vähän etemmäksi. Tuuli kuletti heidän puheensa hänen kuuluvilleen.

“Antaa hevosten hengähtää, että meidän tulomme linnaan olisi remakampi!” — sanoi kimakka miehenääni. — “Nyt olemme turvassa, ja tässä on hyvä tie. Ravakasti nelistäen joudumme linnaan ennenkuin tuo vanha saatana joutuu kotiin sillalta.”

“Kuolema ja helvetti!” — mutisi vanhus. — “Se oli pitkän kamaripalvelija Raanen kukonpoika-ääni.”

“Tiedättehän tunnuslauseen ja merkin?” — jatkoi ohut ääni: — “kuninkaan nimessä ja kolme lyöntiä merkiksi portille! Jos joku aikoo meidät pysäyttää, hänet lyökää maahan! Minä vastaan seurauksista.”

Tarkkaava vanhus luuli kuulevansa tukahdetun naisäänen valitusta, joka sekaantui myrskyn ulvontaan, ja hänen terävä katseensa huomasi kuunvalossa valkoisen naispukimen liehuvan keskimäisen ratsastajan satulan ylitse. Nyt ne alkoivat nelistää eteenpäin. Yhdellä harppauksella oli vanhus keskellä tietä. “Seis!” — huusi hän hirvittävällä äänellä, hyökäten ratsastajia kohti. Pitkä metsästyspuukko välkkyi hänen oikeassa kädessään, vasemmalla hän tarttui keskimäisen hevosen päitsiin. Hevonen kohosi takajaloilleen ja korskui. Miekanisku sattui vanhan soturin vasempaan käsivarteen; mutta suonenvedontapaisella voimalla piti hän kiinni päitsistä ja hapuili veitsellään puolipimeässä, tohtimatta iskeä, peläten haavoittavansa naisolentoa, joka näytti hänestä makaavan tainnuksissa ratsastajan vasemmalla käsivarrella.

“Eteenpäin! Saatana vieköön! Lyökää!” — kaikui taas kimakka miehen ääni ratsastajan takaa. Vanhus sai vielä yhden sysäyksen olkapäähänsä, ja samassa silmänräpäyksessä potkasi hevonen etujalallaan häntä voimakkaasti rintaan. Suitset irtaantuivat hänen kädestään, hän suistui maahan, ja hevonen hyppäsi hänen ylitsensä. Epätoivoisella voimalla nousi hän puoleksi ylös ja heitti metsästyspuukkonsa huimaavalla vauhdilla lähimmän ratsastajan jälkeen. Samassa musteni maailma hänen silmissään. Hän kuuli vihlovan miesäänen huudon, ja hän oli eroittavinaan kaukaa epäselvästi Åsen äänen huutavan: “Auta, isoisä! Auta!” ja ääni hälveni myrskyn kohinaan ja hevosten kavioiden kapseeseen. Vanhus kaatui uupuneena veriinsä ja meni tainnoksiin. Kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä korisi kuolevan ääni, ja hurjistunut hevonen juoksi tyhjin satuloin tietä myöten.

TOINEN LUKU.

Ainakin puolen tuntia oli vanha Henner maannut tainnoksissa tiellä. Tointuessaan hän kuuli ympäriltään äänten sorinaa. Hän avasi silmänsä ja näki olevansa rakkaitten ystäviensä, nuorten merisianpyydystäjien ympäröimänä. He seisoivat lyhtyineen ja keppineen hänen vieressään, yhdessä asesepän ja muutaman kaupungin porvarin kanssa, ja auttoivat häntä nousemaan, osanottavasti hälyten ja huudahdellen. Teräsharmaan, korkean oriin selässä, keskellä tietä, istui nuori ritari, tulipunainen, näädännahalla reunustettu viitta hartioilla, ja valkeatöyhtöinen hattu päässä. Ritarin vieressä seisoi pieni tummaverinen aseenkantaja, pidellen toisella kädellään suitsista norlantilaistaan ja toisella kannattaen loimuavaa tulisoihtua. Myrsky oli lakannut riehumasta; soihtu paloi kirkkaammin tyynessä ilmassa, valaisten rauhattoman ja meluavan joukon.

“Kuulkaahan miehet! Mitä siellä on tekeillä?” — kysyi ritari. “Onko näillä seuduilla rosvoja? Tai onko Niilo Rauhaton teitä hätyytellyt?”

“Totta totisesti, rosvoja täällä on käynyt, jalo ritari!” — vastasi vanha Henner, kohoten vaivoin nuorten kalastajien avulla, jotka jo hätäisesti olivat sitoneet hänen käsivartensa ja olkapäänsä, ja nyt kunnioituksesta vanhusta ja ylhäistä vierasta kohtaan, koettivat pidättää osanottavia huudahduksiaan. “Sen kirotut roistot!” jatkoi Henner — “he ovat väkivallalla ryöstäneet lapsenlapseni, pikku Åseni, minun ainoan turvani ja vanhuuteni ilon. Jos en olisi pelännyt tappavani viatonta lasta, loikoilisivat nyt nuo kaikki kolme roistoa nenä taivasta kohti tuossa, missä äsken makasin. Jos tahdotte tietää mihin ryövärijoukkoon he kuuluvat, herra ritari, niin ratsastakaa vain parikymmentä askelta eteenpäin tietä pitkin, sieltä kyllä löydätte yhden heistä selkärangassaan minun merisikaveitseni. Maan ja kruunun kunnian vuoksi toivoisin hänen olevan Niilo Rauhattoman eikä suinkaan jonkun muun hienomman roiston.” Suuttumukseltaan hän tuskin sai hengitetyksi.

“Ryöstetty?” — kysyi ritari — “ja väkivallalla? — siis kuitenkin ryöväreitä —”

“Parittajia, sielunmurhaajia, kirottuja saatanoita. — Mutta, jos olette rehellinen tanskalainen ritari, niin autatte minua pelastamaan viattoman lapsiparkani. Hänet on viety tuonne niemelle, helvetin huuhkajanpesään, häväistäväksi.”

“Hegnesgaveliinko?” kysyi ritari kalveten. Samassa valaisi soihdun valo hänen kauniit nuoret kasvonsa.

“Mitä näen, drotsi Pietari Hessel!” — huudahti vanhus äkkiä iloisesti ja juoksi häntä kohti. — “Tekö täällä! Kiitettyjä olkoot nyt pyhä Kristian ja Eerik pyhimys! Jos he ovat lähettäneet teidät minulle avuksi hädässäni ja onnettomuudessani, niin kyllä pian ryöstämme lampaan suden kynsistä, vaikka olisi itse kuningas Silmänräpyttäjä heidän joukossaan!”

“Ajattele mitä sanot, vanha mies!” — alkoi ritari ankarasti ja totisena puhua: — “elä sekoita minun herraani ja kuningastani moisiin asioihin! Jos tässä on tehty roistotyö, niin otan minä kuninkaan nimessä selvän asiasta ja pidän oikeuksiesi puolta. Voitko haavaltasi nousta aseenkantajani hevosen selkään ja heti seurata minua linnaan. Minä näytän sinulle ja näille kunnon kansalaisille, ettei kuningas suojele roistoja ja ryöväreitä. Missä on mies, jonka tapoit? Hän on saanut palkan teostansa, olkoon sitten kuka tahansa!”

“Täällä, täällä!” — huusivat nuoret kalastajat, jotka jo olivat löytäneet ruumiin, vetäen sitä mukanaan. “Tässä on mies; hän on kylmä ja jäykkä kuin tapettu merisika. Mies on kuninkaallinen aseenkantaja.”

Ritari katseli ruumista kauan ja näkyi vaivoin salaavan harmillista yllätystä. Mies oli pitkä ja leveäharteinen, tukka ja parta sileäksi harjattu. Hänellä oli yllään punainen aseenkantajatakki. Vaakunahattu, joka oli pudonnut hänen päästään, ja jota yksi kalastajista näytteli, oli ilman höyhentöyhtöä, mutta kahdella kuninkaallisen vaakunan leijonalla kirjailtu.

“Tuo ryöväri ja roisto on varastanut kuninkaallisen aseenkantajan takin ja vaakunahatun”— sanoi ritari synkästi. — “Riisukaa, miehet, takki hänen yltään! Elkää salliko hänen kauemmin häväistä kuninkaamme värejä. Kulettakaa hänet roistojen kuoppaan! Piilköön siellä häpeätään tuomiopäivään asti! — ja nyt pois Hegnesgaveliin!”

Vanha Henner ei tuntenut enää tuskaa haavoissaan. Hän oli jo lähtenyt ratsastamaan edeltäpäin pienellä norlantilaisella, joka tuskin jaksoi kantaa häntä, mutta kulki kuitenkin jotensakin nopeasti raskasta ratsastajaa kannattaen, jonka jalat melkein koskettivat maata.

“Kas niin, pikku hevoseni!” — sanoi ritarin aseenkantaja, joka loikaten muutaman hyppäyksen ritarin sivulla, saavutti Hennerin. “Jos voit juosten kantaa tuommoisen miehen, niin ansaitset kaksinkertaisen appeen.”

Ritarin käskystä veti osa kalastajista kuolleen ryövärin tien vieressä olevalle mäelle, jossa hirsipuu seisoi, toiset seurasivat vähän etempää ritaria ja haavoittunutta päällysmiestään.

“Mitenkähän pitkältä on vielä linnaan?” kysyi ritari. — “Jaksatko ratsastaa sinne asti, reipas vanhus?”

“Lapseni tähden ratsastan vielä vaikka maailman loppuun!” vastasi Henner. — “Jos ei tuo heittiö, joka kahdesti minua löi, olisi ollut niin voimaton ja jäntevyyttä vailla, niin sanoisinpa hänen vielä johonkin kelpaavan. Pari neulanraamua häneltä sain, ei hän ainakaan voi kehua kaataneensa Henner Friseriä. Hänen reima juutilainen oriinsa potkasi minua sydänalaan. Nyt olen toipunut ja voin juosta jo paremmin kuin tämä elukka. Kiitos lainasta, poikani!” — sanoi hän aseenkantajalle ja hyppäsi norlantilaisen selästä. — “Meillä ei ole neljänneksen matkaakaan linnaan, ja täytyyhän minun kuitenkin melkein kävellä, kun istun varsasi selässä.”

“Elkää moittiko norlantilaiseni pienuutta!” — sanoi nuori aseenkantaja loukkaantuneena: — “Se juoksee kilpaa vaikka villivuohen kanssa kun sattuu. Mutta ei se ole mikään elefanttikaan, joka jaksaa tornin kantaa.”

“No, no, elä suutu, poikani! Jos olet niin kova ratsastamaan, niin näytäppäs joudutko ennen meitä ryöväripesälle porttia avaamaan! Kuninkaan nimessä! oli roistojen tunnussana, ja kolme lyöntiä portille oli merkki. Tie kulkee suoraan metsän läpi.”

Vastaamatta sanaakaan ojensi reipas aseenkantaja soihdun Hennerille ja ratsasti takaisin kalastajien luo, jotka seurasivat heitä. Hetken perästä hän palasi puettuna kuolleen aseenkantajan punaiseen nuttuun ja sotalakkiin.

“Herra drotsi, sallikaa minun näin ratsastaa edeltänne ja valmistaa teille tietä!” sanoi nuorukainen ja kuiskasi jotakin herransa korvaan.

“Vaikka niin!” sanoi ritari — “eipä taitaisi olla pahemmaksi, mutta varovasti Skirmen! Me pidämme soihdun. Sinä et voi erehtyä tiestä, tuoltahan jo linnan torni näkyy.”

Kuu pilkisti taas pilvien lomasta, valaisten suuren tummanpunaisen tornin, jonka katon reunaharja oli pykäläinen, ja joka kohosi mahtavana Middelfartin salmen rannalla olevasta metsästä.

Aseenkantaja oli jo hevosensa selässä, hän kannusti kiivaasti norlantilaistaan ja oli kadonnut silmänräpäyksessä näkyvistä.

“Reipas poika!” sanoi vanhus. — “Hänellä on kotkan silmät ja kauriin jalat. Hänestä tulee vielä kerran oiva ritari. Jos oikein näen, on hän Alsingareita tai Aröbolaisia.”

“Uskollinen Klaus Skirmen on Femernistä”, — vastasi ritari. — “Hänen isänsä oli maan ja kuninkaan uskollisimpia miehiä; senvuoksi kuningas Aabel ajoikin hänet maanpakoon, ja hän kuoli ulkomailla. Isoisä seurasi kuningas Eerik Waldemarinpoikaa kuolemaan ja puolusti häntä varmaankin viimeiseen asti. Hänen ruumiinsa löydettiin kuolleen kuninkaan vierestä.”

“Onko nuorukainen jo kauan kantanut kilpeänne, jalo ritari?”

“Vasta toista vuotta, mutta tuskinpa hopeakannustimet ehtivät tummua hänen kantapäissään. Hän ei vielä ole paljoakaan yli viidentoista ja oli viime vuonna vangitsemassa Niilo Rauhatonta Hindsholmenilta.”

“Oi, viisitoista vuotta”, mutisi vanhus koettaen vastustaa huokausta — “saman täytti Åse parkani eilen. Ratsastakaa joutuummin, herra ritari, kyllä minä pysyn jälessä.” Ja nyt hän juoksi eteenpäin pitkin askelin.

Drotsi Pietari kannusti hevostaan, pysähtyen taas heti. Metsässä oli pimeää, mutta soihtu valaisi vanhuksen kasvot, ja säälien näki ritari harmaahapsisen urhon kalpeuden. Ponnistukset olivat irroittaneet siteet, ja veri virtasi vuolaasti vasemmasta käsivarresta ja olkapäästä. Nuori ritari hyppäsi hevosensa selästä. “Antakaa minun uudistaa siteenne”, sanoi hän taitavan haavalääkitsijän katsein. “Haavasi eivät ole niin mitättömät kuin luulet. Nouse hevoseni selkään! Sääreni ovat nuoret, eikä minulla ole avonaisia haavoja.”

“En toki, hyvä herra, pyhän Kristofferin ja kaikkien pyhimysten nimessä. Elkööt tämmöiset joutavat asiat viivyttäkö meitä!” — sanoi karaistu vanhus levottomana, ritarin nopeasti sitoessa heltiytynyttä sidettä. — “Tuhannesti kiitoksia! Kiitoksia, sanon minä. Joutukaa vain edelleen, niin voitte täyttää mitä lupasitte. Kuninkaan nimessä ei kukaan ole mahtavampi häntä itseään ja hänen kätyreitään kuin drotsi Pietari. Elkää välittäkö minusta! Kiiruhtakaa vain, jalo herra!”

Drotsi Pietari ei viivytellyt silmänräpäystä enempää. Hän hyppäsi takaisin satulaansa, painoi kannustimensa hevosen kylkiin ja ratsasti nelistäen linnaa kohti, vanhan Hennerin seuratessa häntä pitkin ja nopein askelin.

Hyvin linnoitetussa Hegnesgavelin linnassa oli hiljaista ja pimeää. Niemen ympärillä, jolla linna sijaitsi, kohisi vielä myrskyävä salmi. Joukko kalalokkeja lenteli korkean linnantornin ympärillä, jota maanpuolelta kuu voimakkaasti valaisi, jotavastoin siitä lankesi pitkä musta varjo salmenpuoleiselle vallille. Nostosilta oli laskettu alas, mutta suuri, muurattu portti oli lukittu. Molemmin puolin kuudenkymmenen jalan korkuista multavallia oli leveät linnahaudat, täynnä mutaista vettä. Linnan päärakennuksessa olevasta juhlasalista loistivat valot linnanpihalle, ja suurten portaitten edustalla asteli kaksi sotilasta totisina edestakaisin. Takapihalla linnan vastakkaisella sivulla odotteli kuusi ratsastajaa ja kaksi tyhjää satuloitua hevosta pienen lukitun tornioven edustalla. Täällä oli linnan salainen uloskäytävä, sekä puiden ja pensaiden peittämä nostosilta, joka nyt oli vedetty ylös. Pienestä huoneesta, joka oli tämän takapihan puolella, ja josta yksi ikkuna johti etupihalle, loisti yksinäinen valo. Siinä huoneessa, josta tuo valo näkyi, oli lattialla polvillaan naisolento, joka helminauha käsissään näytti olevan rukoukseen vaipunut. Pitkät tummat palmikot, puoleksi hajaantuneina, valuivat päivettyneelle niskalle ja kaulalle. Hänellä oli yllään tummansininen kudottu pumpulipusero, samanvärinen, tiheään poimutettu liinahame, ja sen päällä lyhyt, vaaleansininen kyökkiesiliina. Valkea, kotonakudottu, puolivillainen päällystakki oli hänen vieressään ja näkyi solahtaneen sinne hänen hartioiltaan. Hän oli selin oveenpäin, eikä huomannut sen hiljaa avautuvan. Pitkä, leveäharteinen mies, tarkasti kääriytyneenä harmaaseen matkavaippaan, ja hattu päässä, astui hiljaa sisään katsellen arasti ja pelokkaasti joka puolelle; sitten hän kääntyi ovelle päin, joka oli jäänyt raolleen, ja josta hänen viitattuaan eräät kasvot vetäytyivät pois; olisi luullut niitä vanhan viekkaan akan naamaksi, ellei punertavan huuliparran haivenet ja kiiltävä teräslakki olisi osoittaneet kurkistajan olleen nuoren soturin. Ovi suljettiin hiljaa. Pitkään vaippaansa kietoutunut olento seisoi keskellä tornihuonetta ja katseli polvistuvaa tyttöä tämän painaessa päätään helminauhaa vasten, jota hän piteli yhteenliitetyissä sormissaan polvillaan. Tyttö oli niin syvälle vaipunut hartaaseen rukoukseen, etteivät hänen aistimensa voineet vastaanottaa mitään vaikutusta ulkoapäin.

Tämän nähdessään naamioitettu herra alkoi tulla levottomaksi. Hän teki pari kertaa liikkeen ikäänkuin tahtoen puhua tai tehdä läsnäolonsa huomatuksi; mutta tyttö pysyi liikkumatonna samassa asennossa. Hän vei nyt äkkinäisellä liikkeellä käden otsalleen, ikäänkuin väkivallalla tahtoisi karkoittaa pois vastenmielisen ja tuskallisen ajatuksen. Silloin putosi hattu hänen päästään, ja näkyviin tulivat suuripiirteiset voimakkaat kasvot, joista ilmenevä kovuus ja uhka oli omituisena vastakohtana suun ympärillä väikkyvään pehmeään ja himokkaaseen piirteeseen ja epämääräiseen levottomaan katseeseen, joka ei hetkeksikään tiennyt missä viipyä. Ulkonevan, rajujen intohimojen uurtaman otsan peitti osaksi ohut, liinankeltainen tukka, joka ulottui molemmin puolin hartioille asti. Hänellä oli ritaritavan mukaan lyhyt parta suun yläpuolella ja pitkällä ulkonevalla leualla, ja hän näytti olevan mies parhaassa ijässään, lähempänä neljääkymmentä. Omituinen luonnottomuus hänen kasvojensa ilmeessä, kovuuden ja pehmeyden, hurjan voiman ja heikkouden, uhkan ja tylsyyden, kiivaitten intohimojen ja viekkaan harkinnan vastakkaiset ilmeet eivät suoneet hänelle sitä vaikuttavaa mahtavuutta ja ylhäisyyttä, jonka luonto oikeastaan oli pannut hänen olentoonsa. Mutta eniten rumensivat häntä pienet, harmaat, silmät ja silmäluomien alituinen siristely ja räpyttely, joka herätti epäluuloa ja pelkoa.

Hän seisoi vielä epäröiden jäisikö tai menisikö, mutta kun nuori polvistuva tyttö äkkiä nousi, kääntyen häntä kohti, astui hän pelästyneenä pari askelta taapäin. Hän ei nähnyt edessään pienen porvaritytön hiukan kalpeita, mutta iloisia ja vilkkaita kasvoja, jonka veitikkamaiset, mustat, silmät niin uteliaina olivat katselleet Henner Friserin ruokasäiliön ikkunaluukusta; hänen edessään ei myöskään ollut pelästynyt, itkevä tyttölapsi, joka rukoili sääliä ja armoa. Tuo kaikkien matkustajien niin kauniiksi kehuma Åse Hennerin-tytär, joksi häntä isoisän mukaan kutsuttiin, näytti ihmeellisesti muuttuneen, ja kuitenkin oli hän jollakin tavoin vielä kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Pienen, iloisen kalastajatytön kasvoista ilmeni prinsessan aateluus ja arvokkaisuus; mutta hän oli kalpea kuin kuoleva. Nuo vilkkaat, usein veitikkamaiset silmät olivat ummessa; mutta hänen kasvoissaan oli ilme, niinkuin tunkisi hänen sisäänpäin kääntynyt katseensa luonnon salaisuuksiin ja asuskelisi vieraassa, salaperäisessä maailmassa. Hän astui juhlallisesti ja hitaasti lähemmäksi, ja sanoilla, jotka muuten olivat hänen vaatimattomalle olennolleen vieraita, varoittavan profetan äänellä, huudahti hän, nostaen etusormeaan uhkaavasti ilmaan: “Onneton kuningas! Sinä kulet kadotuksen tietä. Minä rukoilin sinun puolestasi Jumalaa, kaikkivaltiasta tuomaria, ja hän käski minun varoittaa sinua. Hiuskarvasta riippuu miekka pääsi päällä! — Käänny, käänny, ennenkuin se putoaa!” —

“Haa, mielipuoli!” — huudahti ylhäinen herra kalveten — “Raane, saatana! Missä olet? Kenen olet tuonut luokseni?” Hän kääntyi äkkiä ovea kohti, mutta tyyntyi taas ja purskahti nauruun. “Haa, sinä suulas, viekas tyttö! Oletko sinä ollut pappien koulussa? Niinkö sinä aiot minua ivata?” — sanoi hän lempeästi uhaten ja lähestyi tyttöä. “Sinä tiesit siis minun olevan täällä ja tekeydyit kuitenkin pyhäksi ja hurskaaksi! Nyt pois pyhä teeskentely, lapseni! Se kyllä kaunistaa sinua, mutta ymmärrämmehän me nyt toisemme.” Hän ojensi kätensä aikoen taputtaa tyttöä leuvan alle, mutta tämä astui askeleen taapäin, voimakas, melkein suonenvedontapainen ylenkatseen ja vastenmielisyyden ilme kasvoilla. “Elkää koskeko minuun, taikka olette kuoleman oma!” — sanoi hän, nostaen uhkaavasti kätensä. Veri palasi hänen poskiinsa. Hän näytti koettavan ponnistamalla avata suuret, mustaripsiset silmäluomensa, mutta ei jaksanut pitää niitä auki. “Miten salamoi!” sanoi hän — “miten vihainen olet, isoisä! — Hui, miten silmäsi ja sormesi säkenöivät! — olet haavoittunut, verissäsi” — —

“Joutavia tyttö, ei täällä ole ketään, joka verta vuotaa eikä mikään säkenöi. Onko teeskentelysi pian lopussa? Tai kuletko todellakin unissasi, silloinpa tahdon koettaa, enkö saa sinua jollakin tavoin herätetyksi?” Sen sanottuaan hän taas koetti lähestyä tyttöä, mutta vetäytyi itse pelästyneenä takaisin, kun tyttö käänsi häneen elottomat, sieluttomat silmänsä. “Kyllä minä tiedän!” — kuiskasi tyttö salaperäisesti: — “Minä olen metsätalossa. Maan mahtavin mies edessäni seisoo. Niin kuule siis, Herra! Te olette erehtyväinen ja onneton! — Te olette myyty ja petetty! Jos tahdotte pelastaa henkenne ja sielunne, niin piilottautukaa, paetkaa! — jättäkää kadotuksen tie!”

“Oletko riivattu, tyttö!” — huusi ylhäinen herra ja polki jalkaa, katsoen levottomana ympärilleen. — “Olenko minä täällä petturien joukossa! — Raane, saatana! Missä olet?”

“Varokaa häntä! varokaa häntä!” — jatkoi tyttö samalla kuiskaavalla ja salaperäisellä äänellä — “elä kutsu häntä! paha on aina siellä missä sitä mainitaan”.

“Tahtooko hän tehdä minut hulluksi!” mutisi vaippaan kääriytynyt herra, katsellen mitä tuskallisimmassa levottomuudessa vuoroin ovelle, vuoroin ihmeelliseen tyttöön. “Haa, minä olen narri, jos annan tuon viekkaan teeskentelijän itseni pettää!” — huudahti hän vihdoinkin ääneen ja nauroi taas itselleen, heittäessään vaipan yltään ja seisoi nyt komeassa ritaripuvussa tytön edessä. — “Myönnäppäs, Åse pienoiseni, että olet tahtonut laskea hieman leikkiä kanssani, — tahdoit nähdä, saisitko kuningas Eerik Kristofferinpojan pelotetuksi. Etpä onnistunut: minä tunnen kyllä väkeni, ja sinut myöskin, mustasilmäinen veitikkani! Sinä uneksit kuninkaan käyneen luonasi. Ja että itse elelit kuningattarena yhdessä hänen linnoistaan. — Katsoppas, tuo kaikki toteutuu! Se riippuu vain sinusta. Mutta salpa suun eteen, pikku Åse! Kuninkaan vierailu täällä sinun luonasi on salaisuus, jota ei kukaan saa tietää.”

Äkkiä katosi juhlallinen ilme tytön kasvoista. Näytti siltä kuin heräisi hän nyt vasta täydellisesti unesta, joka oli muuttanut hänen koko olentonsa. Hän katsahti ihmetellen ympärilleen ja hypähti äkkiä kepeästi kuin kissa ovelle, ikäänkuin aikoen paeta; mutta hän rauhoittui taas ja rohkaisi mielensä, pani molemmat pienet kätensä sivuilleen, ja asettui uhkaavaisen näköisenä vieraan herran eteen. Tämä näkyi iloisesti hämmästyvän, nähdessään ennustajanaisen muuttuvan tutuksi somaksi kalastajatyttöseksi, jonka veitikkamaisista, avomielisistä silmistä oli kadonnut luonnoton kiihko. Unissakävijän ankaruus ja totisuus oli muuttunut luonnolliseksi, teeskentelemättömäksi vihaksi, joka teki hänet vieläkin rakastettavammaksi. “Kuka te olette? Herra ritari?” kysyi tyttö kiivaasti. — “Koetatteko luulotella minulle olevanne kuningas? Ei, niin yksinkertainen en ole, etten tietäisi kuninkaan olevan maansa lakien ja oikeuksien valvojan. Te siristelette kyllä yhtä rumasti silmillänne kuin kuningas Silmänräpyttäjä. Mutta olisinhan aivan hullu, jos luulisin ryöväriä ja jumalatonta pahantekijää kuninkaaksi.”

Korkea herra sävähti hehkuvan punaiseksi ja katseli nyt uhkailevaa tyttöä suuttunein katsein. “Tyttö siis kuitenkin kulki unissaan”, — mutisi hän hiljaa. — “Sinä olet oikeassa!” — sanoi hän ääneen — “minä en ole kuningas itse, mutta yksi hänen mahtavimpia palvelijoitaan. Koska sinä niin varmasti luotat kuninkaan oikeudentuntoon, lapseni”, — jatkoi hän ankaralla ja käskevällä äänellä — “niin ihmetyttää minua vain, kuinka et ole tullut ajatelleeksi, että sinut on voitu vangita kuninkaan käskystä. Sinä olet epäilyttävä nainen, joka harjoittelet salaisia taikatemppuja; vanhan, viekkaan isoisäsi kanssa piiloittelette ja suojelette te maankavaltajia ja kuninkaan ilmeisiä vihamiehiä. Voitko kieltää, ettei tuo kuningasta vastaan niskoitteleva, uppiniskainen marski ollut teillä yötä kahdeksan päivää sitten, ja etkö sinä silloin povannut hänelle? Tänä hetkenä istuu varmaankin kapinallinen herttua Waldemar siellä ystävinensä, punoen juonia kuningasta ja maata vastaan. Kerrotaanpa juttuja sinun isoisästäsi, josta hän voisi menettää henkensä, jos tutkittaisiin asiaa. Tahdotko pelastaa hänen elämänsä, pikku Åse! Se voi tapahtua ainoastaan, jos olet ystävällinen ja mukautuvainen hänen herrallensa ja tuomarillensa, joka minä totisesti olen.”

“Te tahdotte vain koettaa minun kestävyyttäni, ankara herra ritari!” — sanoi nyt tyttö vähemmin uhkaavasti ja toisessa asennossa, mutta kuitenkin rauhallisesti ja pelottomasti. “Te vain tahdotte koetella, voitteko saada minut epäilemään isoisäni rehellisyyttä ja kuninkaan oikeudentuntoa. Tiedättehän te yhtähyvin kuin minä, että isoisäni on pakoitettu antamaan asunnon kaikille matkustavaisille, olkoot ne sitten uskollisia alamaisia tai ei, ellei kuningas ole karkoittanut heitä maasta ja julistanut heitä lainsuojattomiksi. Että minä en harjoittele noitatemppuja, vaikka välistä näenkin pahoja unia ja huvikseni olen ennustanut joillekin kädestä, sen kyllä hyvin tiedätte. Te vain tahdotte laskea leikkiä kanssani, ankara herra! Mutta, jos olette tosissanne”, jatkoi tyttö kiivaasti, pannen taas kädet lanteille, “niin olette yhtä vähän joku kuninkaan uskotuista miehistä, kuin olette kuningas itse. Te olette ryöväri ja petturi, joka uskaltaa tehdä vääryyttä kuninkaan nimessä, varokaa itseänne, mies! Vielä on maassa laki ja oikeus, ja te voitte kyllä tulla hirtetyksi, vaikka olettekin pukenut yllenne komean ritaripuvun, jonka varmaan olette varastanut tai ryöstänyt joltakin rehelliseltä mieheltä.”

“Hävytön rohkeus!” tiuskasi korkea herra harmistuneena, polkaisten jalkaa. Mutta hänen hurja katseensa osui taas tytön kauniisiin kasvoihin ja vartaloon, ja hän jatkoi lempeämmällä äänellä: “Jos ei tuo uhkamielinen uppiniskaisuutesi sopisi sinulle niin hyvin ja tekisi sinua vieläkin kauniimmaksi, pikku Åse, niin totisesti, Herran nimessä, voisin suuttua sinulle pahemmastikin. — Et ole kesyimpiä lintuja, huomaan minä; koetat tekeytyä kallisarvoiseksi, että annettaisiin sitä suurempi hinta sinun suosiostasi. No niin, vaihteen vuoksi sekin voi minua miellyttää. Mutta elä ärsytä minua enempää. Voin hetken olla kärsivällinen — mutta elä saata minua raivostumaan!”

“He tulevat, he tulevat!” — huudahti Åse nyt iloisesti ja juoksi suuren linnanpihan puoleiselle ikkunalle. — “Nyt kuitenkin saamme tietää kuka te olette, ja onko kuninkaalla, palveluksessaan rosvoja ja väkivallan tekijöitä!”

Linnan pihalta kuului hevosten astuntaa ja meluavia ääniä. Korkea herra katseli levottomana ikkunaan; samassa aukeni ovi; ja sama nuori ritari, joka kuninkaan sisäänastuessa oli seisonut ovella, astui kiireisesti ja hätääntyneen näköisenä sisään. “Herra, meidät on petetty!” kuiskasi hän hengästyneenä. — “Piha on täynnä väkeä. He vaativat kuninkaan nimessä sisäänpääsyä, ja drotsi Pietari Hessel on heidän johtajanaan.”

“Drotsi Pietari? — oletko hullu?” — sanoi herra, kietoutuen nopeasti vaippaansa. — “Mitä hän täällä tekee? Mitenkä hän pääsi sisään?”

“Portti oli lukittu. Ei kukaan tiedä kuka hänet on päästänyt sisään. Hän on pelottanut kuninkaallisella valtakirjallaan linnanvoudin. He etsivät koko linnan läpitsensä ja aikovat repiä sen maan tasalle, elleivät löydä tyttöä. Ne voivat muutaman silmänräpäyksen kuluttua olla täällä. Täältä on näkynyt valoa pihalle. Jos ette tahdo tulla paljastetuksi, niin menkää täältä salaoven kautta, herra. Jos te käskette, niin otan minä syyn päälleni, ja annan drotsin vangita itseni toistaiseksi.”

“Aivan niin, uskollinen Raane! Se keksintösi on kullan arvoinen.
Lukitse salaovi jälestäni! On kai väkemme takaportin luona?”

“Kaikki on täydellisen varmassa järjestyksessä, ankara herra ritari!” sanoi nuori sotilas painokkaasti ja iski silmää. “Eikä paholainenkaan tiedä teidän olleen täällä, jos vain tuo tyttö osaa vaieta.” Hän osoitti epäilevän näköisenä Åsea, joka seisoi ikkunassa kuunnellen, silmät hurjasti loistaen. — “Elkää viipykö kauempaa, herra! Kuulen heidän jo tulevan torninportaissa.”

“Jos sanallakaan ilmaiset kenen olet nähnyt, niin olet kuorman oma!” — kuiskasi korkea herra nopeasti ja levottomasti pelästyneelle tytölle, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut seinään peitetystä salaovesta.

Nuori sotilas otti nopeasti avaimen ovelta heittäen sen ikkunasta takapihalle, ja nyt polvistui hän nuoren tytön eteen. “Armahda onnetonta rakastajaa, kaunis, jumalallinen Åse! pieni, vastustamaton kalastajatyttöni!” — sanoi hän korkealla, kimakalla äänellä — “sinun tähtesi olen antautunut suurimpaan hengen vaaraan ja armollisen kuninkaamme vihan alaiseksi; sinun tähtesi olen uskaltanut käyttää kuninkaan nimeä, ryöstäessäni sinut — —”

“Ja sinun tähtesi saastutan käteni inhoittavissa akankasvoissasi”, vastasi tyttö, antaen hänelle pari aikamoista, hyvin ansaittua korvapuustia, jotka tämä näkyi kärsivällisyydellä vastaanottavan, koettaen jatkaa teeskenneltyä rakkaudentunnustustaan. Hän puhui vielä samassa asennossa, selkä oveen päin kääntyneenä, pitäen kiinni Åsen esiliinasta, kun drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa, linnanvoudin ja muutaman asestetun kalastajan kanssa astuivat ovesta sisään.

“Kuninkaan nimessä, kamaripalvelija Kaane! Te olette minun vankini” — lausui drotsi. — “Sitokaa hänet, miehet!”

Kamariherra nousi, ollen hämmästyvinään. “Ankara herra drotsi!” — sanoi hän ilkeästi hymyillen — “Te tiedätte itse mikä voima kauneudella on sydämiin, katsomatta arvoon ja asemaan. Te olette yllättänyt minut ajattelemattomassa teossa, josta meidän aikanamme on viisainta tuomita säälivästi. Olette kuitenkin itse nähnyt, miten huonolla onnella olen koettanut kesyttää tätä rakastettavaa villikissaa. Jos uskallatte vangita minut senvuoksi, niin tehkää se, mutta tuomitkoon yhteinen herramme ja kuninkaamme, kumpi meistä on rangaistava.” Vastustelematta hän antoi tämän sanoessaan lyhyen miekkansa drotsin käteen, ja salli Klaus Skirmenin sitoa kätensä, joka suurimmalla taitavuudella toimitti tämän tavallisen aseenkantajatehtävän, katsellen sillävälin salavihkaa sydämellisellä osanotolla pientä, somaa Åsea, jonka loistavat mustat silmät harhailivat läsnäolijasta toiseen, ikäänkuin tuskallisesti jotakin etsien.

“Lapseni, oma Åseni!” kajahti ovelta voimakas miehenääni, ja huudahtaen: “isoisä, rakas isoisä!” lensi tyttö vanhan Hennerin syliin, nimitellen häntä kaikilla lempinimillä, huomaamatta vielä hänen haavojaan, jotka, niin vähän kuin hän niistä itse välittikään, kuitenkin olivat tuskallisesti häntä heikentäneet.

KOLMAS LUKU.

Drotsi Pietari Hessel ja hänen aseenkantajansa olivat ankarassa myrskyssä tulleet Beltin ylitse suuren matkustajaseurueen kera. Gremermosesillan ja kaupungin välisellä tiellä he olivat tavanneet lauttamiehet, sekä aseseppä Troelsin ja joukon porvareita, jotka kiiruhtivat tietä pitkin Hegnesmetsään etsimään Henner Friseriä ja Åsen ryöstäjiä. Drotsi Pietarilla oli maihin noustessa korvien yli vedetty karvalakki päässä, ja suuri merimiestakki ritaripukunsa peittona. He olivat nousseet viimeksi maihin, ja ennenkuin ritari nousi ratsunsa selkään, riisui hän päältään pitkän takin ja lakin, heitti tulipunaisen vaippansa hartioilleen ja pani töyhtöhatun päähänsä. Välittämättä muusta matkaseurasta hän oli heti valmis auttamaan porvareita alhaisia ryöväreitä vastaan. Muut matkustajat olivat valittaneet tukalaa laivamatkaa ja hartaasti toivoneet pääsevänsä majataloon virkistyksiä ja lepoa saamaan.

Gremermosesillalla seisoi vielä kuun vaihtelevassa valossa merimies käsi siteissä, täysiin mustiin rautavarustuksiin puetun ritarin vieressä, jonka kypäränsilmikko oli laskettu alas. He näyttivät puhuvan vakavasti ja salaperäisesti keskenään osoittaen äsken saapunutta purjelaivaa sekä pienempää venettä, jolla panssaroitu ritari näkyi saapuneen, ja joka oli vähän syrjempänä metsän siimeksessä, Middelfartsalmen luona. Venemies oli tullut suuren seurueen mukana ja näytti kertovan ritarille heidän matkastaan, ja ketä laivassa oli ollut mukana. Viimein he erosivat. Merimies kumarsi ja huolimatta siitä, että oli haavoittunut, hän otti nöyrästi toimittaakseen jonkun asian korkealle vieraalle. Merimies astui nopein askelin metsään päin, jonka rannalle pieni purjevene oli vedetty, ritari sitävastoin astui miettiväisenä kylään vievää tietä.

Vaikk’eivät Henner Friser ja hänen soma tyttärentyttärensä olleet kotona, oli palvelusväki vastaanottanut vieraat majataloon tavallisella huolenpidolla. Heti oli kannettu pöytään iso olut-tynnyri ja suuri vadillinen keitetyitä kampeloita, joita siellä aina oli runsaasti. Näihin näytti suurin osa seurueesta olevan tyytyväisiä, sillä oli perjantai ja sai tyytyä paastoruokaan. Mutta kaikki eivät olleet samaa mieltä.

“Pois laihat kampelat! — Me tarvitsemme voimakasta liharuokaa”, sanoi pitkä, laiha, mutta ylpeän ja käskevän näköinen herra, jonka piirteet olivat voimakkaat ja intohimoiset. “Elämämme ja terveytemme varalta annan minä kaikille syntien anteeksiannon tämän päivän varalta!” lisäsi hän käskevästi. “Olen siihen valtuutettu inhimillisen raihnaisuutemme tähden.”

Kampelat vietiin heti pois, ja suuri vadillinen suolaista lihaa asetettiin sijaan. Tästä osoittivat useimmat seurueesta äänekästä suosiotaan; mutta hengellinen herra oli vielä suuttunut. Huolimatta sinisestä matkapuvusta, johon hän oli puettu, kävi hänen säätynsä selville mustasta kalotista, joka peitti kaljun päälaen, ja laihuudestaan huolimatta, näkyi hän olevan tottunut parempaan ja hienompaan ruokaan. Hän alkoi hyvin kiivaasti puhua ja sanoi, että oli pidetty huonoa huolta ylhäisempien matkustajien mukavuuksista näissä uusissa etuoikeutetuissa majataloissa, sekä että, jos kuningas sekaantumalla talousasioihin, aikoo ruveta vanhempien ihmisten holhoojaksi, ja kieltää sekä maallisia, että hengellisiä virkistämästä matkustavaisia, niin pitäisi hänen kuitenkin huolehtia siitä, että näissä ravintoloissa olisi kunnon kokit.

Tämä tyytymätön herrasmies oli ainoa hengellinen koko matkaseurueessa. Häntä nimitettiin mestari Grandiksi ja herra tuomiorovastiksi, ja hän näkyi nauttivan yleistä kunnioitusta heidän kaikkien kesken. Useimmat olivat ritareja ja muita korkeita maallisia herroja, hatuissa heillä oli suuret höyhentöyhdöt ja yllään lyhyet, näädännahkalla reunustetut, hienosta saksalaisesta tai englantilaisesta verasta tehdyt matkavaipat, kaikki mitä erilaisimmissa, kirkuvissa väreissä, aina oman tai naisensa maun mukaan. Heidän lyhyet takkinsa olivat enimmäkseen saman värisiä ja samasta verasta kuin päällysvaipatkin, sekä pyöristetyt edestä, ja vieraitten ritarien kuosin mukaan olivat reunat koristetut pitkänlaisilla reijillä. Tämä omituinen vaatekuosi oli jo kauan ollut kielletty Tanskassa, ja tuo uhkamielisyys, jolla kieltoa halveksittiin, osoitti näiden herrojen kuuluvan rohkeaan ja tyytymättömään ylimys-puolueeseen.

Pitkä, nuori herra, jolla oli tulipunainen vaippa yllä, rohkeat kasvot ja hieno ruhtinaallinen ryhti, näytti olevan ylhäisin seurueesta. Erityisempää huomiota osoitettiin myöskin eräälle paljoa vanhemmalle herralle, jolla oli rohkea mutta kömpelö sotilasryhti, ja yllä englantilais-sininen verkavaippa. Muutamat nuoremmista herroista koreilivat kirkkaan keltaisissa, tulikeltaisissa ja papukaijan vihreissä ritaripuvuissa. Pari vanhempaa herraa oli puettu maksanvärisiin takkeihin ja vaippoihin. Oli melkein yhtä monta aseenkantajaa kuin ritaria, ja heidän halvempi arvonsa näkyi pyöreälakisista hatuista tai aselakeista, sekä kirjavista, karkeammasta skottilaisverasta tehdyistä vaipoista. Nuorenlainen, hullunkurinen henkilö, joka ei kuulunut ritareihin, eikä heidän seurueeseensa, mutta erityisellä huomaavaisuudella näkyi liittyvän hengelliseen herraan, herätti huomiota erityisellä palvelevaisuudellaan ja avuliaisuudellaan, huolimatta siitä, että hänen tavaton lihavuutensa näkyi tekevän hänelle jokaisen nopeamman liikkeen vaikeaksi. Hänen pyöreät, hyväntahtoiset kasvonsa loistivat ilosta ja elämänhalusta. Hänen ruskea lyhyt takkinsa oli vyötetty leveällä hirvennahkavyöllä, johon oli pistetty pitkä, leveä veitsi, ja samansuuruinen haarukka, sekä sarvilusikka, pippuriaski ja vielä joitakin muita kapistuksia ja pikkulaatikoita, jotka näyttivät kuuluvan keittiöön ja ruokasäiliöön. Hän kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella hengellisen herran tyytymättömyyden purkauksia ruokajärjestyksestä, ja silmäili tavantakaa yksinkertaista puulaatikkoa, jonka hän itse oli kantanut laivasta, ja asettanut nurkkaan keittiön oven viereen.

“Te puhuitte taas kuin suoraan minun halvasta sydämestäni, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti!” sanoi hän nöyrän näköisenä, mutta jonkinlaisella hovinarrin äänellä — “nämä kuninkaalliset hökkelit vievät vielä maan perikatoon. Ne ovat ryöväriluolia — sanoi kunnianarvoisa apotti Ry hyvin tunnetuksi tulleessa paastosaarnassaan — ne ovat ryöväriluolia, joihin kaikki villit linnut kokoontuvat, ja joissa kotka ja harakka saavat syödä samasta vadista. Ne ovat saattaneet vanhan vierasvaraisuuden rappiolle. Senvuoksi onkin hyvä sopu ja iloisuus hiljaisten kodikkaitten huvitusten ohella, sekä jalo keittotaito hävinneet. Minä tahdon kuitenkin puolen tunnin kuluessa valmistaa arvoisille herroille ruuan ja juoman, joka saattaa meidät kaikki unohtamaan ajan surkeuden, sovittaen meidät tämän jumalattoman maailman kanssa!”

“Se oli oikein, poikani!” — sanoi hengellinen herra lempeämmin ja taputti häntä olkapäälle. — “Elä kaiva kallisarvoista leiviskääsi maahan, Martti Madsvend! Pidä huoli ajallisista tarpeistamme, eläkä välitä paastosaarnoista!”

Kun matkustava kokki oli laatikkoineen poistunut keittiöön ja ruvennut siellä talonväen murinasta huolimatta ruuanlaittopuuhiin, tutki siniviittainen ritari juomaa, joka oli tinakannuissa pöydällä. “Mitä? Tavallista tanskalaista kaljaa!” — huusi hän ja heitti tinakannun lattialle. — “Hyi, saatana. Sellaistako nuo roistot uskaltavat tarjota meille? — Tahdomme saksilaista olutta, ja hetipaikalla!”

“Saksilaista olutta, joka tekee ihmiset hulluiksi, ei täällä tarjota!” — vastasi tarjoilupöydän takana oleva mies rohkeasti. — “Se on yhtä ankarasti kielletty kuin teidän ja näiden herrojen takin kuosi. Jos te ette ole tyytyväisiä siihen mitä meillä on, niin on ovi avoinna edessänne; mutta raakuutta ja haukkumasanoja ei Henner Friser eikä hänen väkensä kärsi!”

Sininen herra säpsähti ja katsoi ihmetellen mieheen.

“Hävitön mies, tiedätkö kenelle puhut?” — huusi nyt hengellinen herra, ja suonet hänen otsallaan pullistuivat vihasta. — “Kuninkaalliseen sukuun kuuluvien herrojen läsnäollessa ovat sekä maisterit että tuomiorovastit halpaa väkeä. Täällä saa sinunlaisesi moukka vaieta, vaikka sätkisimme sinua korville kirotuilla kampeloillasi ja viskaisimme visakalloasi vasten ohuen tanskalaisen oluesi.”

“Elkää välittäkö hänestä, rakas mestari Grand”, sanoi nuori, hieno punaviittainen herra. — “Mies ei varmaankaan tunne meitä ja pitää isäntänsä puolia. — Jos teillä on talossa saksalaista olutta, niin tuokaa se pöytään minun edesvastuullani!” — lisäsi hän välinpitämättömästi ja kääntyi tarjoilijaan päin, heittäen pöydälle hänen eteensä kourallisen kirkkaita hopearahoja.

Mies näytti hämmästyvän ja epäröivän.

“Nyt joutuun!” — jatkoi nuori herra. — “Herttua Waldemar sinua käskee. Kuninkaan kielto ei ulotu minuun eikä minun seuralaisiini, senhän olet jo huomannut takkiemme kuosista.”

“Sen ymmärtänette itse, korkea herra”, vastasi tarjoilija tyynesti; “mutta Tanskan maassa on sekä suurten, että pienten toteltava kuninkaan lakia ja asetuksia, niin on minun isäntäni sanonut. Meidän kellarissamme on tynnyri vanhaa, saksalaista olutta; siihen ei ole kukaan uskaltanut koskea kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, ja ennenkuin isäntä tulee kotiin, en minä laske ainoatakaan haarikkaa siitä tynnyristä, vaikka kaikki olisitte keisareita ja paaveja.”

“Heittäkää tuo hävytön mies ovesta ulos, herttua!” huudahti kiivas mestari Grand, ja pari aseenkantajaa läheni jo innoissaan panemaan käskyä täytäntöön, mutta he näkyivät vain odottavan viittausta.

Veri oli noussut nuoren herran poskiin, ja hän heitti uhkaavan katseen tarjoilijaan; mutta silloin tarttui siniviittainen vanhempi herra häntä käsivarteen — “Odotappas hiukan, serkkuni!” mutisi hän puoliääneen. — “Annappas minun toimia. Tässä täytyy olla oikea isänmaan ystävä. Hänen armonsa kuningas ratsasti vielä keppihevosella Margareta Juoksijan vieressä” — alkoi hän nyt kovaäänisesti — “silloin kun hän teki sen urotyön, että toimitti tapin saksalaiseen oluttynnyriin; se oli oiva urotyö, sen myönnämme kaikki, se tapahtui jo aikoja ennen kuin minä olin mitään toimittanut sotapäällikkönä. Samassa tilaisuudessa esiintyi hän vielä yhtä loistavasti, tullen opettajaksemme räätälinammatissa. Kunnon kansalaisina juokaamme nyt hänen kunniakseen tanskalaista olutta ja antakaamme ommella takkiemme helmat yhteen kunnollisiksi tanskalaispaidoiksi, että Danehovessa näkisivät meidän olevan yhtä uskollisia ja tottelevaisia alamaisia kuin Jon Litle ja David Thorstenson, ja yhtä todellisia tämänlaisen pukineen ystäviä kuin kuningas itse ja kuningattaren kaunis ystävä, drotsi Pietari Hoseöl! [Sukkanauha, liikanimi, jonka kansa oli antanut drotsi Pietarille.] — Nyt kuninkaan kunniaksi malja kaljaa, koska täällä ei ole muuta saatavissa. — Kuninkaan malja, hyvät herrat!”

Tämä pila, jota seurasi ivallinen hymy, herätti äänekkään naurun, ja kaikki joivat tai olivat juovinaan halveksittua kaljaa.

“Tämän maljan juo jokainen, joka ei ole urkkija tai petturi!” — jatkoi sininen, sotaisa herra. — “Täällä ei ole minkäänlaista arvo- eikä säätyeroa! Tule, kaunis poikani! Juo kuninkaan malja tässä ihanassa kaljavedessä!”

“Sen kyllä varon sillätapaa tekemästä!” — sanoi tarjoilijapoika. —
“Olen liian halpa niin ylhäiseen seuraan.”

“Silloin saat tyytyä siihen, että Hallandin Jaakko kreivi, kuninkaan lääniherrana, antaa rangaista sinut petturina ja salaisena kapinoitsijana!” — jatkoi sininen herra. “Vetäkää hänet ulos ja antakaa hänelle kelpo selkäsauna jalustinhihnalla!” — komensi hän aseenkantajia. — “Olemmehan kaikki kuulleet, että hän on kapinallinen, joka ei tahdo juoda kuninkaan maljaa.”

Silmänräpäyksessä oli ankara käsky täytetty, vaikka voimakas mies urhoollisesti puolusti itseään.

“Sillätapaa on paras kärventää miehet omassa rasvassaan!” mörähti Jaakko kreivi ja heittäytyi ylimielisen välinpitämättömänä takaisin penkille.

“Ehkä sentään vähän liian kovasti”, — sanoi nuori herttua, mutta hymyili kuitenkin mielissään, toisten nauraessa tälle raa’alle pilanteolle, joka ei heille ollut harvinainen tai millään tavalla sopimaton.

Näitten kuningas Eerik Kristofferinpojan olut- ja pukusäädösten johdosta, jotka olivat aiheuttaneet tämän näytöksen, jatkettiin nyt pilkallisella äänellä muutamien muidenkin kuninkaan porvarillisten säädösten luettelemista, joita oltiin kiittelevinään, ja sillä välin kilpailtiin niiden hullunkuristen puolten esiintuomisessa ja pidettiin ne aivan lapsellisina ja naurettavina. Erityisesti oli ankara Riibe-oikeus monen kömpelön ivan esineenä. Tämä keskustelu lopetettiin sitten vasta kun toimelias kokki astui sisään keittiöstä kantaen suurella vadilla höystettyä liharuokaa ja kehoittaen seuraa koettelemaan eikö hän ollut ansainnut parempaa paikkaa kuin laittaa vankiruokaa Sjöborgin erakoille. “Jos minä, jota kuitenkaan en tahdo toivoa”, — lisäsi hän — “kerran saan tervehtiä jotakin arvoisista herroista kuulussa linnassani, niin iloitsen siitä, että minulla sitä ennen on ollut tilaisuus pelastaa kunniani, niinkuin se, joka ei menestyksettä ole tutkinut keittotaitoa kuningaskunnan oppineimmissa tuomiokapituleissa”.

“Sinä olet veitikka, Martti!” sanoi mestari Grand uhaten häntä sormella. — “Minun hurskaat virkaveljeni ovat tainneet opettaa sinut siunaamaan ensin itsesi itsekieltämismerkillä; mutta pyöreät poskesi osoittavat, että sinä lihallisena maailman lapsena olet siirtänyt opit puurokauhaan ja leikkuuveitseen.”

“Enkä ilman loistavia, kunnianarvoisia esikuvia”, vastasi kokki veitikkamaisesti hymyillen. — “Totisesti, jos minä olisin teidän ruuanlaittajanne, enkä valtiovankien ruumiin paimen, niin pian vetäisitte lihavuudessa vertoja minulle ja arvoisille virkaveljillenne.” Hän alkoi nyt innokkaana isäntänä tarjoilla ruokaa, valiten paraat palat uudelle, hengelliselle suosijalleen. Sitten hän toi suuren puumaljan kyökistä ja kiitteli siinä olevaa vahvistavaa ja elähyttävää juomaa, joka oli hänen omien tutkimustensa tulos.

“Maustettua viiniä!” huudahti Jaakko kreivi. “Sinäpäs vasta oivallinen mies olet, Martti! Tämäkö siis olikin se pyhä kirkonaarre, jota sinä ja tuomiorovasti niin urhoollisesti puolustitte myrskyssä, silloin kun me muut saimme heittää kaiken maallisen omaisuutemme mereen?”

“Niin palkitaan avut ja hyvät työt jo tässä elämässä!” — vastasi kokki. — “Nyt toivon, että kunnianarvoisa mestari Grand ei paheksi sitä, että otti pullolaatikkoni suojeluksensa alaiseksi.”

Ritarit kiittivät ihanaa juomaa, ja alkoivat tulla iloisiksi ja kovaäänisiksi. Martti Madsvend täytti ahkerasti heidän juoma-astiansa ja lauleli vallattomia lauluja. Kaikki tahtoivat laulaa, ja kukin lauloi mielilauluaan, välittämättä muista. Lopulta pääsi eräs laulu, kaikkien nauraessa, voitolle. Se oli jotensakin sukkela, mutta likainen pilkkalaulu kuninkaasta ja hänen uskollisista miehistään, erityisesti drotsi Pietari Hesselistä, jota vuoroon kutsuttiin Hoseöl’iksi vuoroon herra lakimieheksi; siinä viittailtiin kömpelösti siihen suhteeseen, joka hänellä syytettiin olevan kuningattareen. Tämän hälinän aikana astui heidän huomaamattaan tupaan sama pitkä, rautapukuinen ritari, kypäränsilmikko suljettuna, joka oli seurannut heitä sillalta, ja istuutui oven viereen pimeään soppeen.

“Kas nyt vasta elämä alkaa”, sanoi kokki nitistellessään kynttilöitä.
“Nyt vasta on hauska katsella arvoisia herroja.”

“Mutta mitä sinä olet sekoittanut viiniin?” kysyi mestari Grand: — “sehän on muuttunut jumalten juomaksi”.

“Sekoitus on salaisuus, korkeasti oppinut herrani!” — vastasi kokki. — “Sen opin säilytän itselleni siksi kunnes kerran teen testamenttini; sitten rikastutan jälkeläiseni keksinnölläni, jos maailma osoittautuu sen arvoiseksi. Olen nimittänyt tämän onnelliseksi tekevän juoman piispaksi. Toivon sen ansainneen nimensä ja toivon että se kerran tekee Martti Fynbosen nimen kuolemattomaksi sekä pappien että maallikkojen parissa.”

“Nimitä se arkkipiispaksi, sen se ansaitsee paremmin kuin tuo akka, joka meillä nyt on Lundissa!” — huudahti Jaakko kreivi. — “Tämmöinen piispa saa aikaan ikuisen rauhan valtakunnan hengellisten ja maallisten herrojen välille, ja se olisi näihin aikoihin tarpeen. Teistä olemme alkaneet, korkeasti oppinut mestari Grand!” — jatkoi hän. — “Kunhan te kerran tulette arkkipiispaksi, silloin taidetaan tässä maassa nähdä enemmän vanhurskautta! Te olette mies lainaamaan minulle pannasäteen, silloin kun hyvä miekkani on liian lyhyt saamaan tyrannilta lailliset läänitystuloni.”

Mestari Grand ei vastannut, mutta loi kovaääniseen kreiviin tuttavallisen ja merkitsevän katseen.

“Meidän rohkean tuomiorovastimme, Roeskilden kunnian ja ylpeyden malja!” — huusi nyt Jaakko kreivi kumisevalla äänellä. — “Eläköön korkeasti oppinut mestari Jens Grand! — Konna se, joka ei juo tätä maljaa pohjaan! — Kirous kaikille kuninkaan orjille ja matelijoille!” Tämän sanoessaan hän kilisti pikariaan hengellisen herran juoma-astiaa vasten. Herttua Waldemar ja kaikki ritarit seurasivat hänen esimerkkiään, kaiuttaen tuomiorovastille eläköönhuudon, johon kokki yhtyi iloisesti hurraten.

“Minä kiitän teitä, jalosukuinen kreivi Jaakko! samoin teitä, korkea-arvoisa herttuani!” — sanoi mestari Grand, mielissään odottamattomasta yllätyksestä, nousten ylös ja katsoi vuoroon jokaiseen totisen ja merkitsevän näköisenä. — “Se aika voi pian olla käsissä, jolloin minä teossa voin osoittaa teille, että korkeimpana toivonani on saada aikaan ritarimiekan ja piispansauvan välille ystävälliset suhteet. Jos tahtoo saada suurta aikaan maailmassa, silloin täytyy maallisen ja taivaallisen voiman yhtyä. Mutta tästä soveliaammalla hetkellä ja paikalla!” — keskeytti hän äkkiä puheensa — “‘latet anavis in herba!’ [käärme piilee ruohikossa], joka selitetään: saatanan jälkeläinen on aina saapuvilla!” — Tämän sanoessaan kiintyi tuomiorovastin terävä katse pitkään ritariin, joka istui nurkassa oven vieressä. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin, ja levottomat vieraat alkoivat kuiskaella salaperäisesti keskenään. Silloin nousi mahtavaryhtinen uros ja astui valoon pöydän luo lujin ratisevin askelin; hän kumarti päätään ikäänkuin tarkemmin katsellakseen vieraita, sitten nosti hän rautapukuisen käsivartensa, löi kypärisilmikkonsa auki silmänräpäykseksi ja antoi sen taas heti pudota alas. Noiden voimakkaasti valaistujen, raudankovien ritarikasvojen ankaranpeloittava katse, joka ikäänkuin salamoi suurten, tuuheitten kulmakarvojen alta, olisi lamauttanut kaikki pelolla. Kaikki olivat nousseet kuin häntä tervehtääkseen; mutta hän laski sormensa kypärisilmikkonsa suunaukolle, ja he jäivät äänettöminä seisomaan, katsellen häntä tarkkaavaisen odottavasti. “Muistakaa valanne ja lupauksenne! Varovaisuus on vielä tunnussanamme!” — sanoi rautapukuinen ritari syvällä, hillityllä äänellä. — “Ei ole syytä antautua uhkarohkeaan uhmailuun siellä missä urkkijat kulkevat sisään ja ulos, ja kaikki ovet ovat avoinna! Tyranni on täällä lähellä. Hän on vielä voimakas. Drotsi Pietari Hessel oli joukossamme Beltillä, ettekä te tunteneet häntä.”

“Drotsi Pietari?” kysyivät kaikki hämmästyneinä.

“Kirottua!” — huudahti nuori herttua jalkaa polkien. — “Siellä puheltiin kaikenlaista. Mutta missä hän oli? Minä en nähnyt häntä, — minne hän jäi?”

“Saatana vieköön, kyllä minä olisin tuntenut drotsin, jos hän olisi ollut siellä!” sanoi Jaakko kreivi. — “Paitsi erästä merimiestä ja renkipoikaa, ei ollut kissaakaan laivassa, jota minä en olisi tuntenut.”

“Kuka se mies oli, joka juoksi maston luota tarttuakseen peräsimeen, silloin kun perämiehen käsivarsi petti?” kysyi totinen ritari.

“Sekö nuori, rohkea mies!” sanoi Jaakko kreivi — “hänkö, joka tuli kuin taivaasta lähetettynä, silloin kun tarvittiin, ja pelasti meidän kaikkien henkemme, — eikö hän ollut merimies?”

“Se oli drotsi Pietari Hessel!” sanoi musta ritari. — “Ja renki, joka teitä palveli, oli hänen aseenkantajansa, poika, jolla on terävät korvat.”

“Kirottua!” huusi toinen toisensa jälkeen.

“Siinä melussa ja sekasorrossa olin minä sekä sokea että kuuro”, — alkoi mestari Grand puhua — “muuten olisin kyllä nähnyt oliko filistealaisia mukana. Laivassa en nähnyt ketään; mutta kuka oli se punavaippainen ritari, joka seurasi meitä sillalta ja ratsasti seikkailemaan ryövärien tai neitsyitten jälestä tai mitä maailmallista hassutusta lienee ollut?”

“Se oli drotsi Pietari Hessel!” vastasi panssaroitu ritari. — “Missä teidän terävät silmänne ovat olleet, Mestari Grand? Meidän kuolemanvihollisemme istui tänäpäivänä peräsimessä, ettekä te tunteneet häntä; huomenna hän istuu hallituksen peräsimessä ja tuntee teidät.”

“Kuolema ja kirous! — Kaikki on hukassa! — Me olemme petetyt!” — huudahti toinen toisensa perästä, ja tavaton hälinä syntyi.

“Ei vielä!” — sanoi panssaroitu ritari rauhallisesti, korottaen ääntänsä. — “Niin kauan kuin Danehove pysyy pystyssä suojaa laki teitä. Minua suojaa vain tämä laki!” Tämän sanoessaan hän kumahutti suuren miekkansa lattiaan. “Sinä hetkenä, jona Danehove hajoaa, erotkaa! Puolen tunnin kuluttua minä olen taas vesillä. Vielä vain kolme sanaa kahden kesken teidän ja minun tulevalle herralleni!”

Nuori herttua kiirehti levottomana esille, tarttuen kiivaasti ritarin rautakäteen. He astuivat molemmat pari askelta sivulle, ja salaperäinen ritari kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joita ei kukaan muu kuullut, mutta jotka saivat nuoren herttuan posket vaihtamaan väriä. Ritari katsoi häneen terävästi, löi häntä rauhoittavasti olalle päätään nyökäyttäen, silloin herttuan posket saivat taas entisen värinsä takaisin, ja rohkaistuneena hän teki pikaisen liikkeen miekkaansa tarttuakseen. Sanomatta enää sanaakaan, kookas, mustapanssarinen herra kumarsi seurueelle ja astui varmoin, rauhallisin askelin ovesta ulos.

Yleinen äänettömyys seurasi. Nuori herttua näytti kaikin voimin koettavan tukahuttaa levottomuuttaan ja tuskallisia aavistuksiaan. Hän tarttui äkkiä pikariinsa. “Eläköön uskollinen, valpas ystävämme!” — sanoi hän. — “Kunhan hänen paluumatkansa olisi onnellinen! Hän on tänä päivänä uskaltanut paljon meidän tähtemme.” Hän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun ja viedä pikarin suulleen, kun ovi avautui ja drotsi Pietari Hessel astui sisään vanhan Henner Friserin kanssa. Heitä seurasi joukko porvareita ja merimiehiä, jotka kulettivat keskenään vangittua kamariherra Raanea. Vanha Henner talutti kädestä tyttärentytärtään. Tämä heitti ystävällisen silmäyksen ovelle, johon aseenkantaja Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan, herransa tulipunainen viitta käsivarrella. Nuori aseenkantaja näytti hämmästyvän nähdessään lukuisat vieraat herrat, hänen silmänsä siirtyivät äkkiä pois somasta, mustasilmäisestä tytöstä ja seurasivat jännitetyn tarkkaavasti jokaista herransa ilmettä ja liikettä.

Nuoren drotsin astuessa sisään, herttua Waldemar ja kaikki ritarit asettivat nopeasti kohotetut pikarinsa takaisin pöydälle ja katselivat hämmästyneinä toisiinsa. Drotsi Pietari ei ollut huomaavinaan hämmennystä, jonka hänen tulonsa oli saanut aikaan. Hän tervehti seuraa ritarillisella kohteliaisuudella. “Hyvät herrat!” sanoi hän iloisella ja luontevalla äänellä — “huomaanpa tulleeni kylliksi ajoissa ehtiäkseni tervehtiä teitä omassa puvussani ja saadakseni kiittää teitä hyvästä matkaseurasta. Minulla oli omat syyni matkustaessani merimiehenä seurassanne, toivoakseni ei kukaan korkeista herroista sitä paheksi. Minä iloitsen siitä, että minulla on ollut onnellisena perämiehenä tilaisuus pelastaa niin monta tärkeää isänmaanystävää hukkumasta. Minä olisin heti maalle noustessani kiittänyt teitä teidän luottamuksestanne, hyvät herrat, mutta minut esti siitä pieni, ikävä seikkailu, joka nyt kuitenkin on onnellisesti voitettu.”

Nuori herttua oli sillä aikaa toipunut hämmästyksestään. Hän vastasi drotsin tervehdykseen ruhtinaallisella arvokkuudella ja sanoi yhtä kohteliaalla äänellä: “Te teitte kauniisti tullessanne takaisin meidän luoksemme, drotsi Hessel. ja suodessanne meille tilaisuuden lausua Teille kiitoksemme. Vasta äsken saimme kuulla teidän olleen mukanamme laivassa, vaikka tuntemattomana, ja että te olitte se reipas merimies, joka tarttui niin onnellisesti peräsimeen. Minä uskon, että huolimatta eriävistä mielipiteistämme monessa asiassa, te tulitte tänä päivänä matkatoveriksemme pakosta tai sattumalta, ettekä missään salatussa tarkoituksessa. Vastaanottakaa siis senvuoksi minun ja minun ystävieni kiitokset, ja juokaamme, niinkuin juuri oli aikomuksemme, tämä pikari pohjaan teidän terveydeksenne!” Herttuan viittauksesta ojensi toimelias kokki heti drotsille pikarin viiniä, ja Jaakko kreivi antoi jäykän kohteliaasti hänelle paikkansa herttuan oikealla sivulla, pyytäen häntä istumaan.

Mutta kukaan ei näkynyt aikovan tyhjentää ehdoitettua tervetuliaismaljaa. Drotsi Pietari huomasi sen ja alkoi heti puhua: “Minä kiitän teitä, hyvät herrat aiotusta kunnianosoituksesta! Mutta suokaa minun perämiespalkaksi pyytää teiltä se suosion osoite, että saan juoda ensimäisen pikarini täällä Fyenin pohjalla herttua Waldemarin ja Jaakko kreivin ja kaikkien näiden kunnioittavien herrojen kanssa Danehoven rauhallisen ja onnellisen toiminnan, sekä isänmaan ja laillisen kuningashuoneemme menestykseksi.” Tämän sanottuaan tyhjensi hän pikarin ja asetti sen ylösalaisin pöydälle. “Jokainen isänmaan ystävä, joka on samaa mieltä minun kanssani, ei suinkaan epäile täyttää pyyntöäni!” lisäsi hän. Kaikkien katseet kohdistuivat herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, ja kun nämä molemmat herrat, vaikkakin suuttumustaan salaten, kuitenkin äänettöminä tyhjensivät pikarit, asettaen ne ylösalaisin pöydälle, tekivät kaikki ritarit samoin.

Paksu kokki hymyili veitikkamaisesti. — “Saipa siitä kunniallinen juomani kitkerän lisäkkeen”, kuiskasi hän mestari Grandille. Hengellinen herra sähisi suuttumuksesta. Hän ei vielä ollut kohottanut pikaria suulleen, vaan puristi sitä kädellään, niin että viiniä heilahti sormille, ja äkkiä hän heitti kiivaasti sen kivilattiaan. “Minua ei pakoiteta orjamaisiin suosionosoituksiin!” huudahti hän suuttuneena: — “Joka mies tässä maassa tuntee minun suhteeni, Roeskilden tuomiorovastina, kuningas Eerik Kristofferinpoikaan ja tietää, että Slagelsen Pyhä Mikaelin kirkko, joka kuuluu Roeskilden tuomiorovastikuntaan, on häpeällisesti ryöstetty minulta. Koska minä en ole pelännyt panna julkista vasta lausetta kuninkaan laitonta sekaantumista vastaan minun virkaoikeuksiini, niin en minä nyt myöskään pelkää lausui suoraan ja avonaisesti hänen drotsilleen, että minä ennemmin näen janoa tuomiopäivään asti, kuin juon tippaakaan teeskennellen ja kurjasti madellen maallisen ylivallan ja vääryyden kunniaksi.”

“Siinä minä yhdyn korkeasti oppineeseen herra tuomiorovastiin!” — sanoi Jaakko kreivi kovaäänisesti, töytäisten pitkän miekkansa voimakkaasti lattiaa vasten. — “Täällä on jokaisella oma vapautensa, eikä kukaan voi pakoittaa meitä juomaan muuta maljaa, kuin mitä haluamme. Minä join vain senvuoksi, että olin janoinen ja viini hyvää. Minä en ole myöskään teeskentelijä enkä matelija, eikä kukaan rankaisematta saa kutsua minua maankavaltajaksi.”

“Minä en ole tahtonut pakoittaa ainoatakaan ihmistä teeskentelemään, enkä ole syyttänyt ketään näistä herroista niin suuresta rikoksesta kuin maankavaltamisesta!” alkoi drotsi Pietari rauhallisesti puhua. “Tanskassa on vielä, Jumalan kiitos, ajatus ja sen rohkeinkin lausuminen vapaata, kun ei vain maalakia rikota, eikä minusta yksikään tanskalainen mies ole isänmaan vihollinen senvuoksi, ettei hän voi yhdistää yhteistä toivettamme isänmaan menestymisestä omaan persoonalliseen mieltymykseensä kuningassukua kohtaan! Nykyisinä levottomina ja onnettomina aikoina, täytyy meidän ikävä kyllä tyytyä siihen, että paraimpien Tanskan miesten mielipiteet monessa tärkeässä asiassa ovat eriävät. Mutta hyvät herrat ja maanmiehet!” — lisäsi hän lämmöllä — “Suonette anteeksi minulle, etten pidä mitään paikkaa, enkä mitään aikaa sopimattomana lausuakseni totista sanaa asiassa, joka on kaikille tanskalaisille yhteinen! Pian puoluekiihko ja riitaisuudet eroittavat parhaittenkin tanskalaisten sydämet toisistaan, ja kansa joutuu perikatoon näiden taistelujen vallitessa. Senvuoksi on yksi asia, jossa meidän kaikkien täytyy olla yksimielisiä, ja se on: pitää uskollisesti kruunun pyhyys ja majesteetti loukkaamatta, olkoon se sitten kenen päässä tahansa, jolle se lain ja oikeuden mukaan on annettu. Surullista kyllä, emme me, ihmisinä — ritareina ja Jumalan sanan palvelijoina voi rakastaa ja kunnioittaa sitä henkilöä, joka kuitenkin on eroittamaton majesteetista. Mutta isänmaan uskollisina miehinä me olemme kuitenkin velvolliset käsin ja hampain puolustamaan majesteettia viimeiseen veripisaraan asti!”

“Minä kunnioitan mielipiteitänne, drotsi Hessel, vaikk’en voi niihin yhtyä!” — vastasi nuori Waldemar herttua kiivaasti, ja astui loukkaantuneen näköisenä pari askelta lähemmäksi häntä, huomaten harmistuneena ystäviensä joutuneen hämille: — “Minä en tahdo väärinymmärtää sitä intoa, joka on saattanut teidän unhoittamaan missä olette ja kenelle puhutte; mutta minun täytyy pyytää teitä muistamaan, että me olemme täällä yleisessä majatalossa, ja että minä ja jalosukuinen Hallandin kreivi olemme täällä läsnä. Kuningassuvun sukulaisina olisimme me lähinnä oikeutettuja pitämään täällä liikuttavia puheita kapinasta ja majesteettirikoksista, jos sen pitäisimme välttämättömänä ja tarpeellisena. Jos teillä on jotain valittamista meitä vastaan, niin esittäkää se kansalle ja kuninkaalle Danehovessa, jonne te nyt kaikki kokoonnutte, ja jossa toivon rauhassa saatavan sovituksi meidän ja kuninkaallisen sukulaiseni väliset riitaisuudet! Mutta säätymme ja kunnia-arvomme nojalla pyydämme ja käskemme me teidät vaikenemaan, teillä ei ole oikeutta eikä valtaa loukata minua tai minun ystäviäni ja turhilla neuvoillanne muistuttaa meitä uskollisuudesta Tanskan kruunua kohtaan! — Ja nyt ratsujen selkään, hyvät herrat! Tänne me emme enää kauvemmaksi jää antamaan aihetta riitaisuuksiin, jonka tämän kuninkaan ja kuningattaren innokkaan ystävän ensiksi ja etupäässä olisi pitänyt ymmärtää.” Viimeiset sanat lausuttiin katkeralla ja pilkallisella äänellä, ja ne loivat nuoren ritarin kasvoille ivallisen hymyn.

“Hyvä on!” sanoi Jaakko kreivi kömpelösti ivaten — “jätämme tällä kertaa miehekkäälle nuorelle herra drotsille taistelukentän, koska siinä on kapakka, jossa taistellaan vain sanoin ja joka tapauksessa nyrkeillä ja tyhjillä haarikoilla. Kun ensikerran tapaamme kunniakkaammalla taistelukentällä, herra drotsi, ette taida olla niin taipuvainen opastamaan.” Näiden sanojen jälkeen poistuivat molemmat ruhtinaalliset herrat tuvasta. Hengellinen herra, kokki ja ritarit seurasivat heitä. Hevoset olivat jo jonkun aikaa seisoneet satuloituina oven edessä. Aseenkantajat kiirehtivät pitelemään herroille jalustimia, ja heti senjälkeen ratsasti lukuisa ritariseura nauraen ja äänekkäästi puhuen Middelfartin katuja pitkin.

NELJÄS LUKU.

Nuori drotsi seisoi ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena vierastuvassa ja näkyi tuumivan olisikohan hän liiaksi kiivastunut. Vanha Henner oli rauhallisesti, mutta mitä suurimmalla osanotolla seurannut jokaista hänen sanaansa ja koko hänen esiintymistään. Porvarit ja kalastajat olivat myöskin esimiehensä esimerkkiä noudattaen olleet korkeitten herrojen riidan mykkinä todistajina. Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan ovelle, kadottamatta näkyvistään herransa kasvoja, vaikka hän välillä vilkaisikin sivulleen pieneen, mustatukkaiseen Åseen, joka katseli uteliaasti, veitikkamaisilla silmillään hienoja vieraita. Vangittu, viekas kamaripalvelija oli käyttänyt hyväkseen huomiota, jota yleisesti osoitettiin kovaäänisille herroille. Hänen salaisesta viittauksestaan oli Martti kokki, joka näkyi tuntevan hänet, suurella keittiöveitsellään, jota kantoi vyössään, muitten huomaamatta katkaissut hänen siteensä. Tätä hän ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen niin kauan kuin ihmisjoukko teki ulospääsyn mahdottomaksi, jonka vuoksi hän jäi rauhallisesti seisomaan, kädet ristissä selän takana, niinkuin olisi hän ollut vielä sidottuna. Sitten vasta, kun ovi oli auki ja oli kylliksi tilaa, livahti hän äkkiä vahtiensa käsivarsien alitse, ja oli kadonnut ovesta.

“Mitä? Sen saatana! Pääsikö hän karkuun?” huusivat hämmästyneet kalastajat ja juoksivat hänen jälkeensä.

“Seis, antakaa hänen mennä!” huudahti drotsi Pietari äkkiä ja pysäytti heidät. “Parempi on antaa hänen paeta. Hän olisi kuitenkin heti päässyt vapaaksi. Nyt hän ei uskalla kovinkaan pian palata hoviin, ja meillä on yksi petturi vähemmän joukossamme.”

Kalastajat seisoivat vielä valmiina ryhtymään takaa-ajoon.

“Tehkää niinkuin herra sanoi! Antaa sen saatanan mennä menojaan!” — sanoi vanha Henner Friser. “Sen poika saipparan voi vaikka ilmaan puhaltaa. Ei hän miestä peloita! Kun hänet vielä kerran saamme käsiimme, niin nitistämme heti paikalla häneltä kaulan poikki. Antaapa nyt miehen jänistää!”

Sen puheen näkyivät kalastajat ymmärtävän, ja jäivät seisomaan.

“Nyt kiitos teille, reippaat miehet, avustanne ja osanotostanne tähän asiaan!” puhui drotsi Pietari. — “Menkää nyt kukin kotiinne ja pysykää rauhallisina! Ryöväreitä ei nyt tarvitse pelätä, ja minä vastaan urhoollisen esimiehenne turvallisuudesta!”

“Hänen päästään ei pidä kenenkään hiuskarvaakaan korventaman, niinkauan kuin merisianpyydystäjiä on olemassa Melfartin salmella!” — vastasi nuori kalastaja.

“Jos hän joutuu satimeen kuninkaallisen aseenkantajan tähden, jonka me heitimme roistojen kuoppaan” — sanoi aseseppä Troels — “niin kyllä me kiltaveljet häntä suojelemme. Kaksitoista meistä vartioi taloa tämän yön, ja jos hänen täytyy paeta, on veneen luona kuusi miestä, äyskäreillä ja tuluksilla varustettuina.”

“Oikein, lapset, oikein!” — vastasi vanha Henner. — “Menkää vain! Sitä asiaa ajattelen. Ehkä ennen aamunkoittoa saatte tiedon päätöksestäni.”

Hänen viittauksestaan poistuivat porvarit ja kalastajat tuvasta. Sitten tarttui vanhus kiihkeästi drotsi Pietarin käteen. “Jumala ja Pyhä Kristian siunatkoot teitä, jalosukuinen nuori herra, kaiken sen edestä, mitä olette tehnyt minulle ja pikku Åselleni tänä iltana!” — sanoi hän liikutettuna. “Olen roisto, jos sen milloinkaan unohdan. Sitä mitä puhuitte näille ylhäisille heittiöille, en myöskään hevillä unohda; se on liikuttanut vanhaa, syntistä sieluani melkein enemmän kuin jaksan kestää.” Pikku Åsea näkyi ihmetyttävän se hillitty, mutta voimakas liikutus, joka kaikui isoisän äänestä, niin tavallisuudesta eroava se oli. Tämä huomasi samassa tytön hämmästyksen ja päästi äkkiä ritarin käden. “Meneppäs nyt maata, lapseni!” — sanoi hän tyynesti — “ja nuku rauhallisesti siksi kunnes kutsun sinua! Elä uneksi ryöväreistä tai muista paholaisista! Tämä käsi on ennen kurittanut mahtavampiakin! Nyt se ei ole enää niin valmis kurittamaan. Se alkaa jo valikoida roistoja. Mutta maailma on suuri, ja jos me emme enää saa olla täällä rauhassa, niin kyllä keinot keksitään. Nyt, hyvää yötä, lapseni! Rukoile Jumalaa ja meidän omaa suojeluspyhimystämme Pyhää Kristiania suojelemaan meitä! Nyt joudu nukkumaan!”

“Rakas isoisä, anna minun ensin katsoa sinun haavaasi!” pyysi pikku Åse rukoilevasti, ja tarttui sydämellisesti hänen käteensä, suudellen sitä.

“Ei toki, lapseni! Niistä hyttysenpuremista ei tarvitse puhua! Etkö kuullut mitä sanoin?”

Vanhuksen ankara ääni, ja äänettömyys, jolla tyttö näkyi aikovan häntä totella, osoittivat, että vanha isoisä ei ollut tottunut vastustelemisiin. Tyttö viivytteli vielä. Vanhus katseli tarkkaavaisesti tyttöä ja huomasi tämän heittävän pikaisen, osanottavan silmäyksen ovelle, jossa nuori aseenkantaja yhä seisoi. “Se on totta, nuorukainen tuolla oven luona — ei ole vielä saanut illallista, ja hän on kuitenkin rehellisesti sen ansainnut; ilman häntä emme olisi löytäneet sinua. Mene sinä Åse, ja pidä huolta hänestä keittiössä!”

“Tule, Klaus Skirmen!” — sanoi Åse riemuissaan ja niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo kauan tuttuja. Hän juoksi ovelle nuorukaisen luokse, tarttui hänen käteensä ja veti hänet iloisena mukaansa keittiöön.

“Ihmeellinen lapsi!” mutisi vanhus puoleksi ääneen itsekseen — “nyt hän on taas entinen pieni villikissa, ja nyt voi yksi sana saattaa hänet iloiseksi tai surulliseksi; mutta kun hän joutuu voimallisten uniensa valtoihin, ei syntisinkään tohdi himoiten katsoa häntä silmiin. Hm, hm, heikolla perustuksella on meidän voimamme!”

Drotsi Pietari oli seisonut syviin ajatuksiin vaipuneena, eikä ollut huomannut mitä hänen ympärillään tehtiin. Hän oli ottanut esille povitaskustaan pergamenttikäärön ja tuijotti siihen jäykästi, mutta ei näyttänyt tietävän mitä luki.

“Oletteko saanut ikävän kirjeen, jalo herra?” — kysyi vanhus katsellen häntä osanottavasti, — “tai luetteko iltarukoustanne? Jos sielunne puhuu taivaalliselle isällemme, niin en minä tahdo teitä häiritä, mutta näyttäisitte toki silloin iloisemman näköiseltä. Te olette nuori, ja tuskin lienee teidän omallatunnollanne vielä pahempia syntejä. Ei kai teidän tarvitse vilkaista taaksenne nähdäksenne seisooko paholainen irvistellen selkänne takana, silloin kun luette isämeitänne ja Ave Marianne?”

“Mitä sanoitte, kunnon vanhus?” kysyi ritari hajamielisesti, piilottaen nopeasti pergamenttikäärön. “On jo myöhäistä, ja minä tarvitseisin lepoa. Vaivaloinen matka on rasittanut minua.”

“Tulkaa ensin virkistäytymään jalo herra! Paras vierashuoneeni odottaa teitä. Minulla olisi kyllä ensiksi sana sanottava teille, sillä Herra ties milloin toiste tapaamme. Mutta te olette väsynyt, ja minä näen, että teillä on tärkeämpiä asioita mielessänne. Tulkaa, herra drotsi! Ette kai ylenkatso haarikkaa hyvää, tanskalaista kotiolutta? — Mitä hemmettiä! Ovatko nuo vihaiset herrat muuttaneet olueni viiniksi? — Samapa se, hyvin he siinä tekivät!” He istuutuivat nyt molemmat Martti Madsvennin puoleksi tyhjennetyn ryytiviinimaljakon ääreen. Kun pikarillinen voimakasta viiniä oli virkistänyt heitä, alkoi vanha Henner taas puhua: “Te puhuitte hyvin hyvästi tänä iltana, jalo herra! Minun jalosukuiset vieraani pitivät puhettanne sopimattomana, ja te itse malttamattomana; mutta te sanoitte hyvän sanan aikanaan minulle ja monelle muulle. Niin, te olette oikeassa, jalo herra! Kruunu on pyhä, kantakoon sitä kuka tahansa, ja kuningas on voideltu mies: eikä kukaan saa rankaisematta kohottaa kättänsä häntä vastaan, olkoon hän sitten vaikka itse saatana, jonka meidän Herramme ja Jumalamme on joksikin ajaksi asettanut ajalliseksi kurittajaksemme.”

“En suinkaan minä sitä sanonut, vanhus!” — keskeytti hänet drotsi — “mutta se melkein oli tarkoitukseni; — mitenkä sinä nyt siihen johduit? Tunsitko sinä nuo herrat?”

“Kuka ei tuntisi rohkeaa Waldemar herttuaa ja uhmailevaa Jaakko kreiviä?” — vastasi Henner. — “Heidän hyvät ystävänsä minä myöskin tunnen; ei ole kenellekään salaisuus mitä he kantavat kilvessään. Tätä Roeskilden tuomiorovastia sanotaan peloittavan oppineeksi mieheksi. Mutta taivas varjelkoon meitä hänestä! Hän on mieleltään ja kieleltään täydellisesti vanhan arkkipiispa Jaakopin kaltainen, jonka kuninkaan isä vangitsi ja joka julisti maan ja valtakunnan pannaan. Pitkä, isonenäinen rovasti on samaa sukua. Mutta siitä ei uskalla puhua ääneen, ja kuitenkin sen tiedätte te ja jokainen, että tuolla saatanan arkkipiispalla oli silloin sormensa mukana leikissä, kun pyhä ehtoollinen löi Kristoffer kuninkaan sydämen palasiksi.”

“Sinä olet oikeassa, vanhus, ikävä kyllä!” — sanoi drotsi Pietari — “tämä uppiniskainen mestari Grand on Jaakko Erlandsenin sukua sekä syntyperältään että ajatustavoiltaan. Hän on viisain heistä kaikista, vaikka onkin yltiöpäisyydessään kiivas ja suurisuinen.” Hän oli ottanut esille pergamenttikäärön ja tarkasteli sitä. “Tunnetko sinä ritari Tyko Abilgaardin, herttuan drotsin?”

“Kyllä tunnen, se oli sama ylpeä sileänaamainen herra, joka istui sillä paikalla, missä te nyt istutte, hänellä oli yllään papukaijan viheriä takki ja vaippa. Minä tunsin heidät kaikki.”

“Ritari Lave Litle ei ollut täällä, Jumalan kiitos”, — sanoi drotsi Pietari tukahuttaen huokauksen. — “Litlen suku on jaloa juurta, kunhan vain kaikki olisivat vanhan Jon ritarin kaltaisia. Ei koko Tanskassa ole sen uskollisempaa miestä, ja kuitenkin hänellä olisi syytä valittaa samasta vääryydestä kuin näillä sukulaisillaan.”

“Emme voi tuomita heitä liian ankarasti, jalo herra!” alkoi Henner taas puhua. — “Ritari Lave tuli eilen Beltin ylitse. Oli sääli nähdä miestä, hän oli varmaankin käynyt sukulaistensa luona. Sen näki hänestä. Häväistys on raskas risti. Vanha Palle kuuluu siellä menettäneen järkensä. Ja entä uljas, ylpeä Stig Andersen itse — häntä ajatellessani sydämeni puristuu kokoon. Suurempaa sotapäällikköä ei Tanskalla ole ollut sitten Pohjois-Albingen kreivi Albertin ja Waldemar Seierin aikojen: häntä saa Ruotsin mahtava kuningas Latolukkokin kiittää kruunustaan. — Oi, herra drotsi! kun ajattelen hänen asemaansa, mustuu maailma silmissäni. En voisi hänen sijassaan sanoa kruunua pyhäksi, kun näen vaimoni kunnian tahraajan kantavan sitä päässään, kuin paholaisen pukinsarvillaan.”

“Ja kuitenkin, urhoollinen Henner, täytyisi sinun sanoa niin, jos olisit hänen sijallaan, ja isänmaa olisi sinulle sinua itseäsi rakkaampi, ja sielusi autuus kalliimpi kuin kosto.”

“Autuus!” jatkoi Henner synkästi — “elkää puhuko niin varmasti ihmisen autuudesta, herra drotsi! Sitä ei piispakaan ottaisi vastuulleen. Luuletteko niin varmasti, että se mies on iankaikkisesti kadotettu, joka uskaltaa kohottaa kätensä kruunattua roistoa vastaan?”

“Elkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi!” — vastasi ritari ankaran totisesti. — “Mutta viimeisenä saakoon se tuomiomme, jota ei yksikään ihminen tuomitse, ja jolla on tuomarinsa tähtien tuolla puolen.”

“Hm, hm, taidatte ehkä olla oikeassa, herra, kun on puhe laillisesta kuninkaasta, jonka kansa vapaasta tahdosta on valinnut, ja joka ei ole ryöstänyt itselleen kruunua veljenmurhan ja väärän valan kautta, niinkuin kuningas Aabel. Jos te tapaisitte sen miehen, joka ampui nuolen kuningas Aabelin rintaan, jalo herra, voisitteko katsoa häntä silmiin ja sanoa hänen olevan jumalattoman maankavaltajan ja kuninkaanmurhaajan, joka on iankaikkisen kadotuksen ansainnut?”

“Mistä se johtui mieleesi, vanhus?” kysyi ritari pelästyneenä. — “Sanoinhan minä, ettei kenenkään pidä tuomita, ja kuitenkin —, sitä miestä tahtoisin vähiten tuomita, jonka vanhurskas tuomari tuolla ylhäällä valitsi hurskaan kuningas Eerik Waldemarinpojan kostajaksi, sekä syöksemään veljenmurhaajan Tanskan valtaistuimelta.”

“Se mies seisoo tässä edessänne, herra drotsi!” — sanoi Henner Friser nousten seisomaan. “Tällä kädelläni ammuin nuolen, joka sattui kuningas Aabelin petolliseen sydämeen, — tuolla riippuu teräsjousi, josta kuoleman ja kadotuksen tuomio suhahti veljenmurhaajalle.”

Kauhistuneena ponnahti ritari ylös ja katseli oudolla vavistuksella kookasta, voimakasta vanhusta, joka seisoi hänen edessään hämärtyvässä tuvassa kuin peloittava sankarihaamu. “Sinäkö sen teit? vanhus”, sai hän ponnistaen sanotuksi. “Anna minun olla ainoa ihmissielu, jota raskautat niin hirvittävällä salaisuudella, ja ole varuillasi, jos herttua Waldemar olisi tiennyt jousesi teon, niin ei ainoakaan mies maassa olisi voinut pelastaa sinua.”

“Se on minun pienin suruni!” — vastasi vanhus. — “Te ette ilmaise minua, sen tiedän, ja paitsi teitä ei kukaan maailmassa tiedä mitä vanha Henner ajattelee, kun keskiyöllä myrskyää niinkuin hurja metsästäjä nelistäisi kattoni ylitse, ulvovat koirat jälessään. Elkää luulko, että minä kadun elämäni parasta tekoa! Ei, kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Kristian! Minä en pelkää sitä hetkeä, jona seison kuningas Aabelin kanssa Herran tuomioistuimen edessä. Ja kuitenkin, herra ritari, on niin omituista ajatella riistäneensä sielun armonajasta ja syösneensä syntisen kadotukseen ennenkuin hänen oikea hetkensä oli käsissä. Mutta se on vanhuuden-heikkoutta, — sen kyllä tiedän; semmoiset ajatukset tulevatkin mieleeni vain yöllä. Kun päivällä katselen joustani, tunnen ylpeydellä, että tämä käsi on kuitenkin kerran pelastanut Tanskanmaan perikadosta. Niinkuin sanoin, ainoastaan yöllä tulen hentomieliseksi ja säälin sitä kuollutta saatanaa.”

“Rukoile Jumalaa hänen sielunsa puolesta!” — sanoi ritari osanottavan levottomasti.

“Ei, sitä en voi, herra drotsi, eikä se kannattaisi. Mitä tein hänen edestään voimakkaalla kädellä, sen tein. Mutta kaikki on turhaa: hän on tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Minä työnsin poltetusta tammesta tehdyn kuusi kyynärää, pitkän seipään hänen mädänneen ruumiinsa läpi Gottorpin luona, mutta mitä apua siitä oli? Se ylpeä saatana ei kuitenkaan tahtonut nukkua suossa, eikä hän suo toisienkaan nukkua rauhassa. Olette kai joskus kuullut puhuttavan hänen öisestä ratsastuksestaan? Joka keskiyö ratsastaa hän pikimustalla metsästysoriillaan pitkin Gottorpin nummea, kolme tulista helvetinkoiraa kintereillään. Jumalan kiitos, minä en ole sitä itse nähnyt. Mutta aina keskiyöllä suhisee ja vinkuu minun korvissani niin että herään raskaimmastakin unesta. Ehkä tuo kaikki on vain taikauskoa ja lörpötystä, ja ehkä maatessani veri nousee päähäni. Mutta kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen en ole voinut sulkea silmiäni ennenkuin kaksi tuntia kirotun keskiyön jälkeen. Ja — kuuletteko te? Herra! Nyt taas suhisee ja vinkuu.” Hän piteli molempia käsiään korvillaan ja puisteli harmaata päätään levottoman ja tuskaisen näköisenä.

“Onneton vanhus!” sanoi ritari — “enpä usko veren eikä kuolleen olevan syynä rauhattomuuteesi. Minä uskon ennemmin, että rehellinen sydämesi salaisesti epäilee oliko työsi oikeudenmukainen ja Jumalalle otollinen. Neuvottele asiasta jonkun hurskaan papin kanssa, ja etsi rauhaa siltä Herralta, joka totisesti yksin sen voi antaa ja ottaa! Mutta sinun täytyy nyt myöskin huolehtia ajallisesta rauhastasi ja turvallisuudestasi — ei vain tämän asian tähden, mutta senkin tähden, mitä tänään tapahtui. Tiedämmehän me molemmat, ettei se ollut kamariherra Raane, vaan mahtavampi mies, joka oli valinnut sinun viattoman Åsesi uhrikseen. Minä tunnen kyllä hänet! Minut hän viisaana säästää, mutta hän ei luovu aikeestaan, sen vuoksi että on kerran epäonnistunut. Roistojen kuoppaan heitetystä aseenkantajasta voi sinulle koitua ikävyyttä ja vaaraa. Minulla on vain yksi neuvo, vanha Henner! Sinun täytyy ennen päivän koittoa lähteä tytön kanssa Beltin yli. Myötä täällä talosi ja omaisuutesi. Mutta lähde viipymättä Harrestrupiin voutini luokse, minä annan kirjeen mukaasi. Hän antaa sinun asuttavaksesi Finnerupin tyhjän metsätorpan. Siellä olette sinä ja Åsesi turvassa. Tuuli on hyvä. Elä mieti liian kauan!”

Vanhus oli istuutunut penkille, hän nojasi kyynäspäillään pöytään, ja painoi korkean otsansa käsiinsä. “No niin! Minä seuraan teidän neuvoanne ja otan kiitollisuudella vastaan tarjouksenne, jalosukuinen nuori herra!” — sanoi hän päättäväisesti ja nousi. — “En tee sitä tämän harmaan pääni tähden: vaikka se olisi tuomittu pyövelin kirveen katkaistavaksi, niin en minä nyt vanhoilla päivillä pakenisi sitäkään häpeää. Mutta tyttö on pelastettava. Hän on minun silmäteräni ja sieluni ilo, — hän on hyvä ja viaton. Hän ei edes itse ymmärrä levottomia uniaan. Suokoon Jumala, etteivät ne milloinkaan toteutuisi! Hänet tahdon pelastaa, — ja te olette oikeassa, aika on täperä. Te olette myös osoittanut minulle rauhan tien, herra drotsi, ja minä aion noudattaa sitä. — Minä lausun maallisille puuhille hyvää yötä ja menen teidän metsänvartija-taloonne sovittelemaan suhteeni Jumalaani ja tuomariini parhaan mukaan!” Näin sanoen hän pudisti vakuuttavasti ritarin kättä ja poistui ulos järjestämään mitä oli tarpeen pakoa varten.

Drotsi otti nopeasti esiin sen pergamentin, jota hän äsken oli lukenut. Hän repäisi siitä kirjoittamattoman liuskan ja kirjoitti siihen hopeisella kynällä, joka hänellä oli mukanaan, muutamia sanoja Viborgin luona sijaitsevan Harrestrupkartanonsa linnanvoudille. Tuskin hän oli päättänyt lyhykäisen kirjoituksensa, kun kauan pidätetty väsymys jo yllätti hänet. Kynä putosi hänen kädestään, ja suuret, pitkäripsiset silmäluomet sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, ja vähitellen hän penkillä istuen, vaipui nojalleen taaksepäin, selkä seinää vasten. Niin istui hän vähän aikaa puoliuneen uupuneena, ja näytti kuin hän unessa olisi tekemisissä jonkun rakkaan ja ystävällisen olion kanssa. Hento valaistus laskeutui melkein loppuunpalaneesta kynttilästä hänen nuorekkaille, mutta lujille ja melkein ankarille kasvoilleen, jotka nyt kuitenkin hymyilivät ystävällisesti, hänen oikealla kädellään pidellessään punaisista rubiineista muodostettua kukkakiehkuraa, jota hän kantoi kaulallaan vaatteidensa alla kätkettynä ja jossa riippui yksi ainoa meripihkahelmi, nähtävästi joskus naisen kaulanauhaan kuulunut. Hänen vasen kätensä lepäsi vielä tukevasti ja ikäänkuin puolittain tietoisen huolehtimisen määräyksestä pergamentilla, joka oli levitettynä hänen edessään pöydällä. Hän uinaili vielä rauhallisena tässä asunnossa, kun ovi avautui hiljalleen ja sisään tirkistelivät kasvot, jotka, vaikka niitä puolittain peitti kulunut kalastajalakki, kuitenkin punaisesta untuvaisesta huuliparrasta sekä viekkaasta ilmeestä voi tuntea kamariherra Raanen kasvoiksi. Hän oli kokonaan puettu kalastajaksi, hän jätti oven selkoselälleen ja hiipi varovaisesti huoneeseen. Hän läheni varpaillaan pöytää, jolla ritarin vasen käsi vielä varjeli papereita. Heitettyään tutkivan katseen nukkujaan, kamariherran pienet, harmaat silmät kiinnittivät uteliaan huomionsa kirjeeseen. Hän säpsähti ja koetti salaa sipaista pois sen, mutta ritari liikahutti oikeata kättään, ja luihu vaaniskelija vetäytyi nopeasti takaisin. Hän läheni taas varovaisesti. Jännitetyllä tarkkaavaisuudella hän vielä kerran katsoi kirjettä ja kalpeni nähdessään oman nimensä pitkässä nimiluettelossa, jossa oli päällekirjoitus: “Salaliittolaisia.” Hän hapuili kädellään tikaria, jonka kirkas hopeakahva pisti esiin hänen povitaskustaan, mutta hän näkyi alkavan aprikoida, kun hän samassa huomasi myöskin pienen, Harrestrupin linnanvoudille osoitetun kirjelapun; hän näytti hämmästyvän lukiessaan sitä, ja voittoisa hymy kasvoillaan hän livahti ulos ovesta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

Kohta sen jälkeen heräsi drotsi Pietari täydellisesti virkistyneenä lyhyestä uinahduksestaan, ja kuuli tuvasta kovaa hälinää, minkä saivat aikaan äänekäs nauru, kulkustenkilinä sekä raudoitetut saappaankorot, helisevine kannuksilleen. Hän rävähytti auki silmänsä ja näki suuren, tukevan ja melkoisen lihavan herran, jolla oli pyöreät, iloiset kasvot, sekä vahva ruskea huuliparta, joka todisti täysikypsää miehuusikää. Kantapäissään suuret kultakannukset, vieras herra asteli tukevasti kivilattialla ja leyhäytti reippain liikkein kyynärpäillään lyhyen viittansa taaksepäin, jolloin näkyviin tuli komea ritaripuku sekä parit välkkyviä kultaketjuja. Hän asteli tuvassa edestakaisin iloisesti keskustellen kahden muun koruttomammin puetun ritarin sekä erään pitkän, rakenteeltaan epäsuhtaisen henkilön kanssa, jonka lyhyt kulkusnuttu, ja huippukärkinen lakki niskaan laskeutuvine ketunhäntineen, osoittivat hänet hovinarrin aivoaseman omistajaksi.

Hämmästyneenä sieppasi nuori drotsi ensin pergamenttikirjeen, joka oli levällään hänen edessään, sekä pisti sen povitaskuunsa. Sitten hän nousi, tervehti vieraita herroja kohteliaasti sekä pyysi anteeksi ettei ennen ollut huomannut heitä. “Jos oikein näen” — hän lausui, “on minulla kunnia tervehtiä Holsteinin jalosukuista kreivi Gerhardia”.

“Aivan niin, herra ritari!” — vastasi tukeva, iloinen herra — “ja jos minä en erehdy, olette Te sama ritari Pietari Hessel joka niin menestyksellä kilpaili kanssani viime vuonna Ruotsin kruunajaisturnajaisissa — eikö niin? Ja nyt jo drotsi, kuten kuulin?”

Ritari myönnytti kainosti kumartaen.

“Kas tässä onnettaren suosikki, hyvät herrat!” — jatkoi kreivi Gerhard kääntyen seuralaistensa puoleen: — “Tämä nuori herra voi jo kehua päässeensä Tanskan hovissa suurempaan suosioon kuin minä tai joku suvultaan ruhtinaallinen läänitysmies. Hänellä on kauniin Agnes-kuningattaren värit, ja hän valvoo kuten näette uskollisena drotsina maan ja valtakunnan parasta.”

Vieraat herrat hymyilivät, ja pitkä hovinarri veti naamansa hullunkuriseen ihmettelyyn, samalla kiristellen kulkusiaan sekä kumartaen drotsin edessä niin että melkein nenä maata hipoi, jolloin ketunhäntä heilahti narrinhiipan yli ja lätkäytti ritaria käteen.

Drotsi Pietari heitti välinpitämättömän katseen ilveilijään ja säilyttäen levollisen ryhtinsä kääntyi ruhtinaallisten herrojen puoleen. “Eikö ymmärtäväinen ja urhea kreivi Gerhard suo minulle sitä väriä, jonka olen ottanut omakseni” — lausui hän, — “ja ettekö usko minua sen arvoiseksi, herra kreivi! Jos niin on, voitte te vielä vapaasti tehdä totta epäyksestänne, mutta vain keihäin ja miekoin, ette ivasanoin tai hovinarrinne tyhjän kulkusten kilistelyn ja ketunhäntäilveitten avulla. Tavattoman ponnistelun jälkeen voitti väsymys minut hetkeksi, jos sen vuoksi en näytä teistä niin valppaalta maan ja kuninkaan palvelijalta kuin drotsin velvollisuus olisi, niin luotan kuitenkin valppauteeni kylliksi uskaltaakseni miekanmittelöön niin hyvin Teidän kanssanne kuin kenenkä tahansa ruhtinaallissukuisen, joka sanoo itseään Tanskan kuningassuvun ystäväksi.”

“Ymmärrätte kai sentään leikkiä, kunnon drotsi Hessel!” — vastasi kreivi hyvänsävyisesti hymyillen. “Kaukana olkoon minusta halu loukata. Teidän kaltaistanne miestä! Elkäähän toki moittiko minua siitä, että totisesta sydämestä vihaan Teitä sen menestyksen takia, jonka olette saavuttanut erään tietyn naisen luona, ja kadehdin Teiltä viimeistä turnajaispalkintoanne. Mielihyvin suostun taisteluhaasteeseenne, murtaakseni taas tilaisuuden sattuessa peitsen kanssanne; sydämen ilolla tahdon kiistellä kanssanne asemastanne kauneimman naisen ritarina, — mutta ilman pienintä vihamielisyyttä, herra drotsi, parhaassa ystävyydessä, iloisesti ja huvikseni kuten ainakin, kuten reipasten ja kunnianhimoisten ritarien tuleekin taistella. Elkää pahastuko tätä minun Pitkäsääri-Vanhustani!” — jatkoi hän, osoittaen hovinarriaan. — “Hänellä nyt on kerta kaikkiaan täydet vapaudet minun ja minun ystävieni luona, eikä hän mitään pahaa tarkoita. Täydellä kunnioituksella hyvää mainettani kohtaan puhuen en usko sen olevan niin löysissä minulla, paremmin kuin muillakaan, että joku etuoikeutettu narri voi sen pyyhkäistä pois ketunhännällään. Te itse ehkä tarvitseisitte sellaista miestä: näinä kovin vakavina aikoina on kyllä hyvinkin tarpeellista pitää palveluksessaan ilveilijää pilantekijänä, kun ei enää itse siihen pysty. On sitäpaitsi sekä kunniallista että kristillistä, arvelen, silloin tällöin sallia itseään muistutettavan siitä, että me kaikki kuitenkin olemme narreja Herramme edessä. Nyt toivon rauhaa ja hyvää ymmärtämystä!” — Näin sanoen hän ojensi ystävällisesti kätensä drotsi Pietarille, ja nuori ritari vastasi iloiten sovittavaan kädenpuristukseen. Hän kuuli nyt, että kreivi Gerhard äskettäin oli seurueineen tullut Beltin yli ja oli matkalla Nyborgiin siellä Danehovella pidettävien juhlallisuuksien takia. Drotsi Pietarilla oli sama tie. Pian he sopivat yhteisestä matkasta ja päättivät lähteä liikkeelle heti kun kreivi seurueineen oli virkistäytynyt. Äskentulleiden vieraiden istuutuessa iloisina pöydän ääreen, jolla vielä oli runsaat annokset mitä he kaipasivat, jätti drotsi Pietari vierashuoneen. Hän meni keittiöön, missä tapasi Henner Friserin tyttärentyttärineen matkavalmiina. Hän antoi vanhukselle Harrestrupin linnanvoudille kirjoittamansa lyhykäisen kirjeen sekä kiiruhti matkaan. Vanha Henner tuotatti vielä aseensa ja varaksensa, joihin hän äänetönnä ja miettiväisenä pukeutui. Kädessään pitkä keihäänsä, friisiläinen nahkasuojus rinnallaan sekä nahkahihnasta riippuva vanha, ruostunut teräsjousi selässään, hän otti nyt hyvästiksi ritaria sydämellisesti kädestä ja sanaa sanomatta puristi sitä vakuuttavasti. Kyynelet tummissa silmissään pieni Åse tarttui drotsin käteen ja painoi sen huulilleen, voimatta sanoa muuta kuin: “Kiitos, herra ritari, onnea matkalle!” Drotsi taputti häntä ystävällisesti poskelle, ja nyt vasta hän huomasi tytön harvinaisen kauneuden sekä sen yhdistyksen ylevyyttä ja lapsellista yksinkertaisuutta, mikä noille pienoisille kasvoille antoi niiden ilmehikkäisyyden.

Klaus Skirmen näytti myös valmistautuneen liikuttavaa hyvästijättöön Åsen kanssa, hän oli laatinut kasvoilleen reilun ilmeen, jotta ei näyttäisi hempeältä ja jotta se, mitä salaisesti tapahtui hänen sydämessään, ei pääsisi ilmi. Mutta tyttönen löi hänet pilaa tehden hansikkaallaan ritarikseen, ja silmiään pyyhkien hän riensi ulos keittiöstä.

Ennen auringonnousua ratsasti drotsi Pietari kreivi Gerhardin ja tämän seurueen kera iloista leikkiä lasketellen Middelfartin katujen kautta. Klaus Skirmen ratsasti kappaleen jälempänä pienellä norlantilaisellaan kreivin raskastekoisen hovinarrin seurassa. Nuori reipas aseenkantaja katsahti vielä kerran taakseen laivasiltaa kohti. Siellä seisoi aseseppä Troels, ympärillään joukko porvareita ja merisianpyydystäjiä, kaikki ääneti ja vakavina katsellen pientä purjevenettä, joka vinhuvan myötätuulen mukana kiiti yli Beltin, ja josta Henner Friser sekä hänen tyttären-tyttärensä vielä liehuttivat heille ystävällisiä jäähyväisiään.

VIIDES LUKU.

Oli kaunis kevät-aamu. Kevyt aamusumu leijui yli niittyjen Kirkkaat kastehelmet päilyivät aamuruskoa heijastellen hienoissa hämähäkinverkoissa, äsken vihannoimaan puhjenneitten pensasten välillä. Ritarit olivat saapuneet eräälle kukkulalle aivan Middelfartin ulkopuolella. Aurinko nousi juuri heidän edessään, elähdyttäen ihanaa maisemaa, tuhansien ilakoivien leivosten viritellessä huolettomia virsiään heidän yllään. Matkaajien hiljentäessä täällä vauhtiaan, voidakseen oikein katsella kaunista näköalaa, ajoi täyttä nelistä heidän ohitseen pitkä, hontelo ratsastaja kalastajan tapaan puettuna ja kulunut lakki syvälle silmien yli vedettynä. Ritarit eivät olleet häntä huomanneet mutta Klaus Skirmen ratsasti kohta herransa luo “Se oli kamaripalvelija Raane, herra drotsi!” — sanoi hän innokkaasti. “Hänen ohut ketunnenänsä pisti esiin lakin alta. Ajanko hänen jälkeensä?”

“Ei ole tarpeellista!” — vastasi drotsi Pietari ja rypisti otsaansa: — “jos hän aikoo sitä tietä, tapaamme hänet kyllä ajoissa Nyborgissa”.

“Mutta jos hän puhuttelee ensiksi kuningasta, herra, niin tiedätte hyvin, kuinka käy!”

“Sen kyllä tiedän”, — vastasi drotsi, — “anna hänen ajaa!”

Nuori asemies vaikeni, vetäytyen taaksepäin entiselle paikalleen kunnioittavan välimatkan päähän herrastaan ja hänen ylhäisestä seurastaan.

“Ihana maa!” — sanoi kreivi Gerhard, ilomielin silmäillen välkkyviä ja tuoksuvia niittyjä, jotka aamuauringon kultaamina ja hymyilevinä levisivät hänen eloisien ja vilkkaitten katseittensa alla.

“Niin kyllä!” — vastasi drotsi Pietari kaihoisan vakavana. — “Jos kansa olisi yhtä onnellinen kuin maa on kaunis ja viehättävä katsoa, olisi Tanska vielä mainen paratiisi. Mutta me olemme tulleet maailmaan pari ihmispolven-ikää liian myöhään, jalo kreivi! Kunpa olisi saanut elää Waldemar Seierin nuoruusaikoina tai hänen suuren isänsä päivinä Ne olivat toisia aikoja!”

“Ei yksin maa ole pysynyt samanaan, herra drotsi!” — sanoi kreivi: — “onhan kansakin sentään pohjiltaan samaa. Nouskoonpa vain uudelleen keskuudessanne joku suuri Waldemar, niin teillä on taas entiset loistavat päivänne! Se loisto, jota Te nyt kaipaatte, sai kyllä usein kunnon esi-isäni kyyneliä vuodattamaan, eikä meillä Holsteinin kreiveillä ole suurta halua toivotella sitä ihanuutta takaisin; mutta olisinpa minä huono ritari, jos en osaisi minäkin ihailla tuota heleätä aikaa, enkä minä moiti ketään Tanskan miestä siitä, että hän sitä kaipaa. Mutta mitä sanotte nuoresta Eerik-prinssistä, pikku kuninkaasta, kuten meidän on häntä jo kutsuttava? Minä tiedän, että Te olette hänellä asemestarina, ja että hän on muka jo puoleksi ritari.”

“Häneen on yhä minun ja kaikkien tanskalaisten sydänten toivo kiintyneenä!” — vastasi drotsi — “ja jos Jumala suo, ei se ole häpeään joutuva. Jos hänen kerran suodaan valtikkaa hallita, niin vannon Teille vähintäin, ettei kukaan maassa ole rankaisematta harjoittava vääryyttä tai tekevä tihutöitä, ja se on jo suuri seikka. Eihän Tanska sentään aina vaadi suurta miestä valtaistuimelleen ollakseen onnellinen maa. Meidän aikanamme palaaviksi en odota niitä loiston päiviä, jolloin täällä oli voitettavana kuolematonta kunniaa; sadan vuoden kuluttua ei ehkä kukaan muistele niitä nimiä, joita nyt useimmin mainitaan Tanskan hoveissa. Mutta ne pylväät, jotka tukevat horjuvaa valtaistuinta, eivät kuitenkaan siinä turhaan pysy, vaikkapa ne hautaantuisivatkin sen raunioitten alle ja unhotettaisiin.”

“Keitä tarkoitatte noilla pylväillä, herra drotsi, — paitsi itseänne?” — kysyi kreivi Gerhard puolittain leikillisellä äänellä ja näytti kaikin mokomin liiaksikin tahtovan syventyä tähän vakavaan keskusteluun, niin vähän kuin se soveltuikin hänen mielialansa huolettomaan iloisuuteen.

“Ikävä kyllä, en uskalla vielä lukea itseäni maan ja kuningashuoneen ansiollisiin miehiin”, — vastasi nuori drotsi kainosti — “mutta jos kerran saavutan kunnon Jon Litlen ijän ja ymmärryksen, David Thorstensonin tai Pentti Rimordsoninpojan rohkeuden ja kyvyn, sekä oppineen mestari Martin, Antvorskovin priorin tiedot, niin toivon minäkin ansaitsevani nimen, jota ei ainakaan meidän aikanamme kukaan Tanskan ja sen kuningassuvun ystävä olisi unhoittava.”

“Kas niin, siinä on neljä kyvykästä ja kunnon miestä” — vastasi kreivi. — “Olen kuitenkin kuullut huhuttavan, että vanha Jon-ritari muka on tyly ja kovasydäminen talonpoikain vaivaaja.”

“Ankaran oikeudenmukainen mies hän on, ja siksi saakin hän huonot mainesanat tällaiselta veltolta ja kurittomalta aikakaudelta”, — lausui drotsi kiihkeästi: — “Hän ei tingi laista ja oikeudesta eikä pidä eroa talonpojan ja prelaatin välillä; mutta hän on yhtä viisas ja ajattelevainen kuin rohkea ja ankara: hänhän sai sovitetuksi arkkipiispa Jaakopin ja vapautti maan pannasta; hänhän oli välittäjä Ruotsin valtaistuinriidoissa ja sanoi Maunu-kuninkaalle karvaita totuuksia, eikä hän pelännyt riistää pois kapulaa suustaan oman kuninkaansa edessä, kun hän viime vuonna oli uskottuna miehenä prinsessan perintöjutussa; kunnollisempaa tai oikeamielisempää miestä ette nykyään voi Tanskasta keksiä.”

“Olkoon niin, minä kyllä tiedän, että hän on teidän valtiomies-ihanteenne”, — vastasi kreivi hymyillen — “ja minä kunnioitan suuresti sitä miestä, mutta myöntäkääpä minulle ainakin, että se oppinut herra, jonka mainitsitte, on kaikesta hurskaudestaan ja opistaan huolimatta suuri narri. Uskon kyllä mielelläni hänet suureksi jumaluusoppineeksi ja filosoofiksi; mutta kun hän pääsee muinaisjuttuihin ja logicorum’iinsa, tai kuinka sitä sanotaan, niin hän ei pidä ensinkään väliä kenen kanssa hän haastaa ja melkeinpä voi saada maallikon hulluksi viisailullaan. Tulepas tänne, Pitkäsääri-Vanhus! Sinähän osaat meille näytellä, miten tuo oppinut herra esiintyy, — hän, jonka viime vuonna näimme Hennegaun kreivin luona — hän joka juuri tuli Pariisista tehtyään jonkun tieteellisen keksinnön — mestari Martti Mogensen” —

“Maisteri Martinus de Dacia, liikanimeltään Magnifilius, se on meidän kielellämme: Suuren poika!” — oikaisi puolioppinut hovinarri: — “Ei voi yksikään oppinut mies tyytyä kutsumaan itseään vain mestari Martti Mogenseniksi, käytyään Eiderin tuolla puolen.” Nyt hän kohta laati kasvoilleen hullunkurisen koulumestari-ilmeen, pullisti vatsaansa, sekä alensi ääntään jonkunlaiseksi salaperäiseksi kuiskeeksi.

“Juuri noin, tuossa mies onkin jo edessämme!” — huudahti kreivi hymyillen. Hovinarri jatkoi edelleen samaan tapaan, alituiseen loogillisia solmusanoja käyttäen, puhettaan siitä, kuinka oli tärkeätä täydelleen tuntea Martti-mestarin Modi siqnificandi hänen Logicastaan.

Tämä Martti-mestarin koko olennon ja käyttäytymisen sekä kasvojenilmeiden ja äänen liioitteleva jäljittely huvitti kreivi Gerhardia erinomaisesti; hän nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen silmistään, ja piteli vatsaansa. Molemmat hänen seuralais-ritarinsa nauroivat myöskin summattomasti, ja drotsi Pietarin täytyi hymyillä vasten tahtoaankin, vaikka tämä pila tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä ja suututti häntä. “Minun täytyy myöntää Teille, herra kreivi”, — lausui hän vakavasti heti kun yleinen naurunhohotus oli laannut sen verran, että hän sai sananvuoron, — “että Teidän hovinarrinne ymmärtää todellakin täydelleen apinantaitonsa, jolla hän voi saada järkevät ihmiset naurettaviksi jäljittelemällä ja liioittelemalla kaikkia heidän henkilökohtaisia heikkouksiaan ja pikkuvirheitään sekä unhoittamalla pois kaiken, mikä on heissä jaloa ja kunnianarvoista ja mitä ei virnistyksin voi jäljitellä. Sitä sanottiin minun nuorena ollessani vääristelemiseksi, ja se rangaistiin vitsoilla ja ankaralla kurilla, kuten pahat poikamaiset tavat ja kepposet. Kuuluisa mestari Martti on minun korkeastikunnioitettu opettajani ja rippi-isäni, ja se, joka tämän minun sanani kuultuaan vielä pilkkaa ja halventaa häntä, saa minut kimppuunsa, niin kauan kuin minä suinkin jaksan kättäni ja ritarimiekkaani liikuttaa, — vaikkapa sen tekisitte Te, jalosukuinen kreivi!”

“Nyt minä saanen luvan hymyillä Teidän omalla kustannuksellanne, ankara herra drotsi!” — vastasi kreivi, lakaten nauramasta. — “Ollaanko Tanskassa vielä niin barbaarisia, ettei ensinkään ymmärretä vapaata eleitten taidetta eikä edes tahdota sallia muiden sillä huvitteleivan? Mitä Teidän oppineen rippi-isänne hyveet minua liikuttavat, kun minä tarvitsen vain hänen narrimaisuuksiaan edistääkseni viattomalla ja hyvänsävyisellä tavalla terveyttäni, saadakseni liikuntoa keuhkoilleni. Jos meidän senvuoksi täytyy tapella, herra drotsi, niin hyvä on; sekin voi aikanaan ja sopivassa tilaisuudessa tarjota minulle hupaisaa leikkiä. Mutta aamusella, paastoavin sydämin, en ikipäivinäni tappele pikkuseikkain takia. Tämän asian voimme suorittaa, jos Te tahdotte, syötyämme päivällistä Odensessa. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa, että minä tunnen suurta kunnioitusta oppinutta Martti-mestarianne kohtaan sekä että minä vallan sydämestäni uskon hänet erinomaiseksi, kunnon mieheksi.”

“Sitä, mitä minä pidän kunniassa, en minä voi pitää pilkkanani”, — vastasi drotsi Pietari kiihkeästi. — “Se on ehkä tapa muissa maissa; mutta sitä me tanskalaiset, Jumalan kiitos, emme vielä ymmärrä.”

“Se juuri on puute koko Teidän elämässänne”, — vastasi kreivi — “ja siksi teitä usein, vaikka syyttä, pidetään tölppöinä, — sehän osoittaa vain mielen tuoreuden ja keveyden puutetta. Te olette liian yksipuolisia niin ihailussanne kuin moitteessannekin. Ihmisluonto nyt ei kerran ole täydellinen. Vaatii totuutta ja kasvattaa nöyryyttä se taito, että aina osaa puolueettomasti huomata surkeuden niinkuin ihanuudenkin, sellaisenaan kuin molempia on kasaantunut runsaasti tähän kauniiseen ja hullunkuriseen maailmaan. En tunne yhtään ihmistä, jolla ei olisi myöskin paha ja naurettava puolensa, etevimmissä ihmisissä se kuitenkin selvimmin paistaa silmään; ja minun parhaatkin ystäväni saavat tyytyä siihen, että minä hymyilen sille, mitä huomaan heissä naurettavaksi, sillä minä muistan myös ansion mukaan heidän hyviäkin puoliaan. Saman vapauden minä annan myös itseeni nähden jokaiselle, joka minut tuntee, ja jos joskus haluatte hymyillä minun kustannuksellani, niin saatte nähdä, ettei se minua pahoita. Tule, Pitkäsääri-Vanhus, näytä tälle kunnon herralle, miten minä olen ja esiinnyn, kun minä kerran oikein todella tulen höyrypäiseksi.”

Hovinarri kumarsi satulassaan kunnioittavin ilmein, ja jäljitteli kohta hullunkurisin elein iloisia, hyvänsävyisiä kasvoja, joilla äkkiä nauru vaihtuu jännitetyksi vakavuudeksi, ja se taas hillittömäksi vihaksi. Tehostaakseen tätä ele-näyttelemistä sopivin liikunnoin, hän veti esiin pitkän puumiekkansa ja hosui poikkeuksetta koko seuruetta kuin raivohullu.

“Lakkaa, lakkaa! Jo on kylliksi, Pitkäsääri! Sinähän pillastutat hevosemme, ja se on perhanan paha asia!” — huusi kreivi, vaivalla hilliten orittaan ja samalla nauraen sekä hieroen vasenta käsivarttaan, johon hovinarri oli häntä kolahuttanut.

“Niinkö Teidän hovissanne huvitteleidaan, herra kreivi Eipä minulla silloin ole syytä valittamiseen enempää kuin itsellännekään”, — sanoi nyt drotsi Pietari hymyillen — “mutta tällä ette vielä ole todistanut minulle eriskummaisen huvittelunne kohtuullisuutta”.

Tyyntä pilaa lasketellen jatkettiin nyt matkaa Odenseen, missä kreivi Gerhard ja ritarit söivät päivällistä. Kun he jälkeen puolenpäivän alkoivat matkan Nyborgia kohti, näytti tuo pieni kiista unhoittuneen kokonaan. Kreivi ja drotsi Pietari olivatkin tulleet niin hyviksi ystäviksi, että he olivat lähettäneet seurueensa edellepäin, voidakseen kahdenkesken keskustella häiriintymättä ja tuttavallisesti. Puhelu koski Tanskan hovia, jonka oli määrä seuraavana päivänä saapua Nyborgiin, sekä onnettomia riitaisuuksia Waldemar herttuan kanssa, joka oli vaatinut itselleen koko valtakuntaa ja vielä omisteli perintöoikeutta Alo’iin sekä useihin kruunun alueihin.

“Minun puolestani päätettäköön asiasta huomenna mitä tahansa!” — lausui kreivi Gerhard huomattavalla välinpitämättömyydellä, — “mutta jos tahdotte tietää minun ajatukseni, herra drotsi, niin minun mielestäni nuori Waldemar herttua on oikeassa niin kauan kuin hän vaatii isäinperintöään paloittelemattomana eikä jännitä joustaan korkeammalle. Ei koskaan poika ole unhoittava, mitä hänen isänsä, onnettoman Eerik herttuan, piti kestää. Hänen perintöoikeutensa herttuakuntaan oli epäämätön; mutta hänet tyydytettiin paljain lupauksin. En moiti häntä siitä, että hän lopuksi raivostui ja turvautui siihen erotuomariin, joka jokaisella ritarilla ja ruhtinaalla on kupeellaan; mutta se että hän painoi päänsä alas hurskaaseen haaveiluun, kun hullusti kävi ja mielimurteissaan painui luostariin kuolemaan, se oli tyhmä temppu. Sitä tapaa, millä sitten on poikaa kohdeltu, Te ette voi puolustaa. Mutta sitä Teidän ei tarvitsekaan; jos Te olisitte saanut silloin ratkaista, ei tuollaista olisi ensinkään tapahtunut.”

“Mutta Teidän täytyy sentään myöntää, että on mahdollisimman suuri vääryys ja kuulumaton typeryys” — keskeytti drotsi Pietari hänet kiivaasti.

“Minä tiedän, mitä aiotte sanoa”, — jatkoi kreivi, — “mutta yhtä vääryyttä seuraa kintereillä toinen. Kuninkaan holhotiksi pakoitettuna Waldemar herttua olisi voinut vanheta ja harmaantua saamatta haltuunsa maata ja jalansijaa isienperinnöstään, jollei hänellä jo poikasena olisi ollut herkät hermot nenässä ja jollei hän olisi puoltanut oikeuksia miehen tavoin. Voimakkaasti hän vei asiansa läpi vastuksien, ja kaikki olisi vielä voinut päättyä hyvin, jollei häntä olisi yhä edelleen typerästi ja raukkamaisesti ärsytetty sekä häneltä kielletty noita mitättömiä saarenrepaleita. Siitä koko surkeus! Jos tätä vääryyttä ei olisi tapahtunut, hän tuskin olisi avannut suutaan niin suureksi, uhaten niellä koko Tanskan. Nyt hän on täysi-ikäinen ja teille jo liian vahva. Hän on uhkarohkea ja hillitön, ja nyt te saatte pitää varanne suoriutuaksenne hänestä. Ajat ovat levottomat, herra drotsi, suurherrain tyytymättömyys on etu herttualle. Mutta elkäämme enää ajatelko näitä kirottuja juttuja! Minä en sekaannu näihin valtioasioihin niin kauan kuin saan olla rauhassa. Minä tulen, kuten sanottu, Tanskan hoviin vain huvittelemaan ja katsomaan suloista Agnes kuningatarta, ja senkin voitte Te myöntää kauniiksi ja arvokkaaksi matkanaiheeksi.”

Kuullessaan tämän viime käänteen, minkä kreivi antoi keskustelulle, drotsi Pietari punastui sekä näytti säpsähtävän. “Sen kunnioituksen, mitä osoitatte meidän jalolle kuningattarellemme, herra kreivi”, — lausui hän vakavasti, — “hän kyllä täydelleen ansaitseekin, eikä kukaan voi moittia Teitä siitä, että Te ette mitenkään tahdo jäädä kohteliaisuudessa vähääkään jälkeen Tanskan ritareista. Mutta en voi uskoa, että Te yksin sen takia matkustatte Tanskan hoviin. Jos aiotte, kuten kuulostaa, tukea Waldemar herttuaa hänen yltiöpäisissä puuhissaan, niin olkaa varsin varuillanne! Kruunun ja valtakunnan itsenäisyys on pelissä. Jos ei erotuomarien sallita laillisesti saattaa asia päätökseen, ja jollei siihen tyydytä molemmin puolin, niin voidaan pelätä veristä kansalaissotaa.”

“Kuten sanon Teille, herra drotsi, minä en sekaannu ensinkään näihin valtioasioihin! — On kai varmaa, että koko hovi on Nyborgissa, kaunis, rakastettava kuningatar myös!”

“Päätös ainakin oli sellainen”, — sanoi drotsi Pietari kylmästi, tuntien tämän avomielisyyden tympeästi koskettavan häntä itseään ja myös pitäen sitä kuningattaren persoona sekä kuningassukua loukkaavana. — “Minusta tuntuu kummalliselta, herra kreivi”, — jatkoi hän suuttumustaan hilliten — “että Te niin avosuisesti lausutte julki sen, mitä kuitenkin jokainen asemansa tunteva ritari ja kauneuden ihailija osoittaa vain väreillään ja kilvessään, varsinkin tämänlaisessa tapauksessa, missä ritarillisella kunnioituksella on niin ahtaat ja määrätyt rajansa. En voi asettaa tätä erikoista huomaavaisuuttanne kaunottaria kohtaan yhteyteen myöskään surullisen leskimiesasemanne kanssa.”

“Minulla on enimmäkseen rauhallinen ja onnekas mieliala, herra drotsi”, — vastasi kreivi välinpitämättömästi, — “ja tuntuu siltä kuin te ottaisitte sen mukaan laskuihinne. Minä sallin harvoin ihmisten lähetä itseäni likemmäs kuin mitä terveyteni ja hyvä mielialani sietää. En ensinkään salaa, mikä minua miellyttää ja mikä ei miellytä, varsinkaan en sitä tee ollessani näin silmä silmää vastaan kahdenkesken, ja jos Te siinä näette jotakin kummallista tai huvittavaa, no niin, minä en siitä suinkaan pahastu! Minä oikein iloitsen siitä, että minun hyvä tuuleni voi yhdistyä muitten hupiin.”

“Mutta tämä Teidän avomielisyytenne ja hupinne, herra kreivi, näyttää minusta loukkaavan sitä ylhäistä naista, jonka värejä minä syvällä kunnioituksella pidän ominani, samoinkuin myös herraani ja kuningastani itseään, ja Te saatte suoda minulle anteeksi, että minä uskallan häiritä Teidän liian rauhallista ja onnekasta mielialaanne.”

“Vai niin!” — keskeytti kreivi ja vaihtoi äkkiä välinpitämättömän ilmeensä jännitetyksi vakavuudeksi. — “Siinäkö langassa tämä juttu riippuu! Nyt minä tiedän mitä halusinkin tietää ja aivan kohta olen käytettävänänne, kuten aamupäivällä Teille lupasin. Mutta ensiksi tahdon kuitenkin Teidät saada ymmärtämään avomielisyyteni, herra drotsi! Minä halusin vain nähdä, pukeutuisitteko heti sotisopaan, huomatessanne salaamattoman mieltymykseni ylhäistä valtiatartanne kohtaan, voidakseni siitä seikasta päättää, mitä minun on uskottava eräiden käsittämättömien huhujen todenperäisyydestä, jotka Te luultavasti tunnette yhtähyvin kuin minäkin.”

“Huhujen?” — toisti nuori drotsi käyden hehkuvanpunaiseksi. — “Jos ne huhut loukkaavat minun tai ylhäisempien henkilöitten kunniaa, ovat niiden levittäjät valhettelijoita ja häväisijöitä, ja niiden uskojat häpeämättömiä raukkoja.”

“Mitä siihen jaloon naiseen tulee, joka enimmän kärsii näistä huhuista”, — vastasi kreivi säkenöivin katsein, — “niin kaukana olkoon minusta halu uskoa niihin! Mutta mitä Teihin tulee, nuori, intomielinen herraseni, niin minulla on nyt aihetta uskoa, että Teidän onnenritarin-päänne on tullut hiukan pyörälle, sekä että vaakunanne kotka jännittää siipiään liian leveälle, niin että niitä on ehkä tarvis lyhentää.” Drotsi Pietari kalpeni vihasta ja tarttui miekkaansa. “Minä voisin valita toisen keinon, saadakseni Teidät ajattelemaan sekä herättääkseni Teidät vaarallisesta, mielettömästä unestanne”, — jatkoi kiihtynyt kreivi. — “Te kuljette silmät kiinni tornin huipulla; minun tarvitsee vain mainita nimenne oikealla paikalla ja hetkellä, saadakseni Teidät syöksymään alas. Mutta tavallani minä itse olen saman unelman vanki. Myönnän mielelläni, että se on minussakin hulluutta, joka ei johda mihinkään tai johtaa hullujenhuoneeseen, mutta se olkoon minun asiani! Minun mielettömyyteni on sentään vähintäinkin epäitsekästä, enkä minä sitä käytä alhaisesti keinona, ponnahuttaakseni ylös itseni naissuosion kautta. Minä en ole vielä, kuten Te, saattanut jaloa valtiatartamme huonoon huutoon käyttäytymällä sopimattoman tuttavallisesti kaikkien nähden. Hänen uskollisena ritarinaan ja suojelijanaan aion nyt rangaista Teitä häpeämättömyydestänne. Minun miekkani on vedettynä, herra drotsi! Suojelkaa itseänne!”

Kuin kaksi välähtelevää salamaa iskivät näiden molempain ritarien miekat vastakkain. He ottelivat kauan ankarimmalla kiihkeydellä, mutta suunnilleen yhtäläisellä asetaidolla, saamatta toisiinsa isketyksi yhtään merkitsevämpää haavaa. Vähitellen pääsi drotsi Pietari jälleen maltillisuuteensa, ja hänen iskunsa harvenivat, mutta samalla tehostuivat. Kreivi Gerhardin käsi ja hartiat vuotivat verta. Mutta nyt hän ikäänkuin raivostui ja huitoi hurjasti päätäpahkaa ympärilleen kaikkiin suuntiin niin, ettei paraskaan asetaituri olisi voinut arvata ja torjua hänen iskujaan. Drotsi Pietarilla vuoti jo moni haava verta, ja voimat alkoivat huveta häneltä. Mutta hänen kiihtynyt vastustajansa luopui nyt kaikesta varovaisuudesta, antaakseen drotsille kaikin voimin ratkaisevan iskun kaulaan. Tätä vaarallista hetkeä käytti haavoittunut ritari nopeasti hyväkseen ja teki kreivin äkkiä aseettomaksi haavoittamalla häntä syvälle rintaan, jolloin kreivi kaatui taaksepäin hevosen selkää pitkin sekä pudotti miekan kädestään. Tuskin oli ratkaiseva isku kohdannut voitetun, ennenkuin drotsi Pietari hyppäsi maahan ehtiäkseen vastustajalleen avuksi, mutta ennenkuin hän ehti kreivin luo, putosi tämä jo voimatonna satulasta.

Kuten tottunut haavalääkäri drotsi Pietari tarkasti heti haavan ja huomasi sen syväksi, vaikka ei sentään kuolettavaksi. Hän otti esiin välttämättömät sidetarpeet sekä parantavaa voidetta, jota hänellä tavallisesti oli mukanaan satulapussissa, ja kun kreivi jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa huolellisesti siteihin kääritty. Viha oli hävinnyt, ja jälleen hänellä oli kasvoillaan levollinen ja hyvänsävyinen ilmeensä. “Olipa se oikein kuuma ottelu, jossa tuskin oli paljonkaan hupia” — sanoi hän. — “Minä olen Teitä runnellu pahoin, drotsi! Tehän vuodatte verta pirusti. Ja Te olette sitonut ensiksi minut! Se oli enemmän kuin mitä voi kilpailijaltaan vaatia. Sallikaa minun nyt tehdä Teille vastapalvelus! Tai voitteko itse? — Minä en juuri siihen pysty.” Hän tahtoi nousta, mutta vaipui raukeana maahan jälleen.

“Teidän haavanne on melkoisen syvä, mutta ei vaarallinen, jalo kreivi!” — lausui drotsi Pietari. — “Kun olette hiukan koonnut voimianne, autan minä Teitä satulaan. Luulen, että ehdimme Nyborgiin, vaikka ajamme hiljakseen. Te pieksitte minua ilman mitään järjestystä pitkin ja poikin, niin että tuskin siitä mitään apua lähtee vaikka minä peitteleisinkin kaikki pikkureikäni. Mutta ei se mitään teekään. Kaulan saama naarmu minua enimmän vaivaa. Luulenpa, että Teidän oli aikeenne kerrassaan lyödä pää poikki minulta.”

“Tietysti!” — vastasi kreivi. “Päätönnnä Te ette kyllä olisi minua lyönyt laudalta tuon kauniin tiaisen edessä, jonka kunniaksi me nyt voimme esiintyä Tanskan hovissa elävänä hakkuulihana. En kai sentään liene lyönyt Teitä kaulaan syvemmälle, jalo ritari, kuin että pää hyvin pysyy paikoillaan? Kun minä nyt oikein punnitsen juttua, niin kyllä me kuitenkin intoilimme nyt aivan kirotun mitättömästä hölynpölystä. Te olette silponut minua niin kunnon tavalla, etten minä enää voi uskoa mitään pahaa Teistä.”

Sillävälin drotsi Pietari oli sitonut vertavuotavan kaulansa ympäri liinavaatetta, minkävuoksi hänen oli pitänyt ottaa pois rubiinikiehkuransa, missä tuo pieni meripihkahelmi riippui. Tyynesti hymyillen hän nyt ojensi tämän arvoesineen haavoitettua vastustajaansa kohden, virkkoen: “Syyttömyyteni todistukseksi tahdon sanoa Teille vain, urhea kreivi Gerhard, että tämän helmen olen saanut kihloiksi vastaiselta vaimoltani. En tosin ole häntä nähnyt senjälkeen kuin hän leikki nukella, ja minä itse ratsastin keppihevosta. Mutta hän on kuitenkin määrätty minun morsiamekseni, sen lupasin kuolevalle isälleni lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. Sieluni silmät näkevät hänessä nyt vain viattoman lapsuuden-enkelin, joka on kuin puoleksi unhoitettu unikuva. Ehkä en voi häntä ensinkään rakastaa, kun minä jälleen hänet tapaan todellisuuden maailmassa. Mutta kättäni en sentään tarjoa koskaan kenellekään muulle. Ja — ritarikunniani kautta! — enpä tiedä koskaan olleeni mitenkään uskoton häntä kohtaan. Minä tunnen meidän yhteistä ylevää valtijatartamme kohtaan vain ihailua ja kunnioitusta, mitä ei koskaan mikään rakkaus eikä mikään viha ole minulta riistävä.”

“Tässä on minun käteni!” — puhkesi kreivi Gerhard puhumaan. — “Kuolemaan saakka me kaksi olemme tästälähin ystäviä ja luotamme toisiimme. Siltä, joka tämän päivän jälkeen sanoo pahan sanan drotsi Pietari Hesselistä, minä lyön pois sekä nenän että korvat, niin totta kuin nimeni on kreivi Gerhard!”

Drotsi Pietari vastasi sydämellisesti kreivin vilpittömään kädenpuristukseen ja auttoi hänet hevosen selkään. Itse hän ripeästi hypähti satulaan, ja ystävällisin sanoin sydäntään keventäen nuo kaksi haavoittunutta herraa jatkoivat hiljalleen matkaansa. Vasta myöhään illalla he lähenivät Nyborgia. He olivat ratsastaneet pohjoista tietä, Helletoften ja Sprotoften välitse, mistä kaupunkiin pääsee. Mutta vielä he eivät voineet nähdä kaupunkia sen suuren tammi- ja pyökkimetsän takia, mikä maanpuolelta miltei kokonaan salasi sen. Oli hauska, kirkas kevätilta. Vähenevä kuu oli juuri noussut ja valaisi kääkkyräisiä tammia, jotka vielä seistä törröttivät paljain oksin, kun taas kauniit, äskettäin lehtineet pyökinlatvat rauhallisesti kuin temppelin holvit kaartuivat ratsastajien yllä. Kuuma ottelu seurauksineen, samoinkuin se ystävällinen suhde, joka senjälkeen oli muodostunut näiden kahden ritarin välille, oli siinä määrin saanut kaikki heidän elinvoimansa liikkeeseen, että he nyt ratsastivat äänettöminä metsän läpi ja näyttivät askartelevan vain omissa ajatuksissaan, satakielen virittäessä hiljaisessa metsässä ensimäisiä liverryksiään heidän kuuluviinsa.

KUUDES LUKU.

“Mutta missä on kaupunki? Minä luulin jo olevamme perillä!” sanoi lopulta kreivi Gerhard ja valitteli vähän haavaansa. “Terottakaa ensi kerralla paremmin miekkanne, drotsi Pietari, niin se riipaisee vähemmän lihaani, vaikka menisikin hiukan syvemmälle. En kuolemakseni jaksa kärsiä sen kutiamista.”

“Jos se olisi tunkeutunut sormenkaan verran syvemmälle, jalo kreivi, niin me emme kuuntelisi tänä iltana täällä yhdessä satakielen laulua”, vastasi drotsi Pietari. “Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä neitsyt! Haava ei ole vaarallinen, eikä tuota teille suurempia tuskia, kunhan vain voitte olla hiukan varovainen. Minä tunnen voiteeni, se on tehty Henrik Harpunsoittajan ohjeen mukaan.”

“Silloin se on varmasti hyvää!” vastasi kreivi. “Hän valmisti laastarin myös kuningas Waldemarin silmään. Mutta mihin minä joudun tämän moskan kanssa?” jatkoi hän hiukan ärtyisesti. “En minä halua esiintyä linnassa nypityn kukon näköisenä, enkä edes tunne kaupunkia. Onko siellä kunnollista majataloa?”

“Sen puutetta ei ole, jalo herra, sillä sen jälkeen kun Danehove säännöllisesti kokoontuu sinne, on pieni Nyborg aikatavalla laajentunut. Mutta kun ette kuitenkaan halua tulla haavoitettuna linnaan ja saattaa kaikki kuningattaren somat hovineidot tuskaan, niin tyytynette vastaanottamaan minun luonani asunnon ja hoidon.”

“Teidänkö luonanne? Milloinka olette, drotsi vanhapoika, ruvennut
Nyborgin kaupungin porvariksi ja talonisännäksi?”

“Viime vuodesta, teidän luvallanne, mutta omalla tavallani. Te kyllä tiedätte, että minun asemassani olevalla tuskin milloinkaan on kotia. Isieni linnan, Harrestrupin, näen tuskin kerran vuodessa. Kun hovi on Riibessä, niin asun minä siellä prinssin luona linnassa, mutta se ei ole siellä kauan. Täällä ollessani asun itseni luona. Kaikki ruhtinaalliset herrat, jotka kokoontuvat tänne Danehoveen, tuskin mahtuvat linnaan. Minä olen senvuoksi seurannut edellisten drotsien esimerkkiä ja olen antanut Jon ritarin tavoin rakentaa itselleni pohjoisen lammikon luokse kivestä talon, sieltä ei ole pitkälti linnaan eikä Danehoveen, ja kaikkien valtakunnan neuvosten ja kruunun läänitysherrojen keskellä olen kuitenkin oma herrani.”

“Sepä oivallista. Silloin olen heti vieraanne. Ja koska te, hyvän vanhan tavan mukaan, osaatte yhtähyvin parantaa lihaa kuin hakata sitä rikki, niin ei olisi voinut paremmin osua.”

“Ei tämä käsi toista kertaa toimita itselleen välskäröimistä teistä!” — vastasi drotsi Pietari ojentaen kätensä matkatoverilleen uskollisella sydämellisyydellä. — “Kunhan vain tyydytte nuorenmiehen asuntooni. Minä en ymmärrä mitään talousasioista, mutta vanha Dorthe emännöitsijäni on sitä taitavampi. Tämän yön olin jo ajatellut olla isäntänne, ja asemieheni on varmasti pitänyt huolen virvokkeistamme.”

“Kyllä pikarillinen hyvää viiniä on tarpeen sellaisen suoneniskun jälestä”, sanoi kreivi.

“Eipä se ole oikein sallittua Henrik-mestarin lääkärikirjan mukaan; mutta luulenpa teidän voimakkaan luontonne senkin kestävän.”

“Viis teidän lääkärikirjoistanne ja vanhasta Henrik-mestarista! Hän oli pappi: mitenkä hän ymmärtäisi holsteinilaisen kreivin luonnetta. Kyllä minä viiniä kestän, vaikka sitten makaisin viimeisilläni, niinkuin autuas isä vainajani. Herra hänen sielunsa siunatkoon! Min kauan kun aimo siemaus viiniä minulle maistuu, en minä kuole, ja siihen mennessä eivät yhden- eikä toisenlaiset sydänhaavat saa minua masentumaan. Eipä taida monikaan tulla lihavaksi onnettomasta rakkaudesta”, lisäsi hän hiljaa huokaisten, “mutta uskonpa kuitenkin sen onnistuvan viinin ja hovinarrin avulla. Minä en voi kiittää onneani rakkausasioissa, mutta olen kuitenkin jotenkin hyvinvoivan näköinen, niinkuin näette.”

“Te surette siis vielä nuoren puolisonne kuolemaa”, sanoi drotsi osanottavasti, “sen kyllä arvasin — —”

“Surenko! Kuka uskaltaa sanoa minun surevan?” keskeytti kreivi hänet. “Jos joku hovissani suree, niin annan minä hovinarrini kurittaa häntä marakatinhännillä. Mutta koska nyt olette minun uskottu ystäväni”, jatkoi hän, “niin kerron teille rehellisesti asiani. Jos olisin nähnyt Tanskan kuningattaren ennen viime vuotta, niin olisin vielä nuorimies, enkä leski, ja silloin en milloinkaan olisi kosinut ruotsalaista prinsessaa. Tuo kirottu valtioviisaus tekee kaikki ruhtinaat melkein narreiksi; mutta minä sain ansaitun palkkani. Elämä holsteinilaisen kreivin kanssa oli prinsessasta liian halpaa; kas, sen vuoksi kuoli hän, ja ainoa kunnia minkä siitä voitin, oli, että tulin narrimaisen varakuninkaan langoksi, jonka kuka reipas Tanskan ritari tahansa voisi työntää pois valtaistuimelta, ja joka nyt kuin hullu kiertelee maasta toiseen porton kanssa.”

He ratsastivat hetken aikaa ääneti. “Teidän onneton appi-isänne ei ole juuri kunnioitusta ansainnut”, sanoi drotsi Pietari miettiväisenä. “Hän ei tosiaankaan tuota kunniaa suurelle nimelleen. Mutta hän oli kuitenkin Ruotsin oikea ja lainmukainen kuningas. Minun mielestäni oli surullista antaa toisille kansoille onneton esimerkki siitä miten kruunattu ja voideltu kuningas voidaan alentaa. Se tapahtui kokonaan ylpeän Stig Andersenin toimesta, ja hän ulotti oikeutensa ja valtansa paljon pitemmälle kuninkaan käskyä. Ruotsin kansa ei myöskään iloitse vaihdoksesta: heikon ja hekumallisen mutta kuitenkin hyvän, ja hurskaan kuninkaan asemesta, saivat he voimakkaan ja viisaan, mutta julman ja verisen tyrannin. He saivat lohikäärmeen malan sijasta, jota halveksivat. Pyövelikirveillään on nyt Maunu kuningas opettanut heille, ettei ainoakaan ruotsalainen ritari kanna päätään niin korkealla ettei siihen ulottuisi kapinakuninkaan kirves.”

“Meidän täytyy kuitenkin myöntää, että Ruotsin Maunu on oiva kuningas!” — vastasi kreivi. — “Enpä ylistele häntä senvuoksi, että hän on lankoni. Mutta sen tiedän, ettei häntä turhaan kutsuta Maunu Latolukoksi. Jos hän lyökin vähän liian ravakasti jäykkäniskaisten suurherrain päitä poikki, niin saavat heikommat sitä enemmän kiittää häntä. Hän on todellakin pannut lukot heidän latoihinsa, eikä hän halutessaan suvaitse pikku tyranneja.”

“Siinä olette oikeassa, kreivi Gerhard! Hänen mielestään Ruotsille riittää yksi niin suuri tyranni — ja teidän ja Hedvig-kuningattaren suostumuksella — siihen hänessä on kylliksi miestä. Niin hullusti eivät asiat vielä ole Tanskassa, olkoot ne vaikka kuinka huonot. Jos Stig Andersenilla ja hänen ystävillään olisi oikeus panna viralta kuninkaita ja valita uusia, niinkuin he kyllä haluaisivat, niin pian nähtäisiin minkälaisessa verimeressä me saisimme uida.”

Näin vakavasti keskustellen he olivat saapuneet kaupunginportille, jossa asestettu porvari pysäytti heidät ja kysyi voudin nimessä ankaralla äänellä heidän nimeään, ja minne aikoivat asettua asumaan. Heti drotsi Pietarin lausuttua oman ja Holsteinin kreivi Gerhardin nimen, kumarsi ankara porvari syvään, mutta huomautti kuitenkin, virkansa puolesta, ylhäisiä matkustajia muistamaan Nyborgin kaupunginoikeuden seitsemättä pykälää.

“Hyvä”, sanoi drotsi, “on oikein, että muistutatte meitä siitä”. Ja he ratsastivat esteettömästi edelleen.

“Ollaanpa täällä ankaria” — sanoi kreivi, “kun itse drotsille muistutellaan lakia. Mitä heidän ikävät kaupunkilakinsa meille kuuluvat?”

“Se on aivan oikein!” vastasi drotsi Pietari. “Täällä ei kukaan vieras saa kantaa aseitaan kauvemmaksi kuin majataloonsa asti, ja jokaiselle matkustavaiselle on siitä huomautettava. Kuninkaan läsnäolo ja monet vieraat tekevät tämän varovaisuuden toimenpiteen tarpeelliseksi. Mitä auttavat ankarat lait, jos ei niitä valvota. Mies kyllä tunsi minut mutta hän tietää, että minä en kärsi itsenikään suhteen siinä asiassa poikkeuksia.”

“Tuhat tulimmaista! Olemmeko me todellakin vankeja täällä keskellä rauhaa? Tämähän on aivan naurettavaa!” huudahti kreivi. “Ei suinkaan tuo Riiben perkeleellinen maalaki ulotu tänne asti? Jumala varjelkoon meitä Riibe-oikeudesta! sanotaan myöskin Kielissä.”

“Elkäämme puhuko liian kovaa siitä, jalo kreivi!” vastasi drotsi ratsastaen häntä lähemmäksi ja jatkoi hiljaisella äänellä: “On todellakin suuri onnettomuus, että laki itse tekee sen rikkomisen tarpeelliseksi. Se mikä Riibe-oikeuden on tehnyt eniten kuuluisaksi, on täällä osaksi jätetty pois. Muutamissa kohdin on kaupunginlaki kuitenkin täälläkin liian ankara ja melkein julma. Mutta, jos Jumala suo, se on vielä muutettava toisenlaiseksi.”

He ratsastivat nyt korkeatornisen Frue-Kirken ohitse, joka sijaitsi Helletofte nimisellä, viheriällä kunnaalla, jossa paitsi kirkkoa oli muutamia, yksinkertaisia rakennuksia, samaa göötiläistä tyyliä kuin kirkko, ja niillä oli suipot päädyt ja pienet, pyöreät ikkunat.

“Kuka asuu täällä?” kysyi kreivi. “Täällähän on yhtä aution ja hiljaisen näköistä kuin luostaripihassa.”

“Täällä asuvat Frue-Kirken papit ja kirkonvahdit”, vastasi drotsi Pietari. “Jos ikävöitte eloa ja iloisuutta, niin siitä ei ole puutetta, kun saavumme tuonne ylös linnaan. Kaupungissa on nykyään ainakin toista vertaa enemmän ihmisiä kuin tavallisesti, ja simaa sekä olutta ei näissä tilaisuuksissa säästellä. Siitä ovat myöskin tappelut ja riitaisuudet seurauksena, ja ollaan ehkä liiankin ankaria ja kärkkäitä niitä estämään kuin mitä tarve vaatisi. Nuo asestetut miehet, jotka tuolla näette, ovat voudin miehiä. Luultavasti hekin tahtovat pidättää meitä.”

Kävi niinkuin drotsi Pietari arveli, ja matkustavien täytyi tyytyä siihen, että kuusi asestettua porvaria pysäytti heidän hevosensa kysyen, eivätkö he tunteneet kaupunkilakia, koska ratsastivat aseet mukanaan. Drotsin selitettyä, että he nyt vasta olivat saapuneet kaupunkiin ja juuri ratsastivat asuntoonsa, heidän annettiin esteettömästi kulkea edelleen; mutta kolme ankaraa oikeudenpalvelijaa seurasi tarkkaavaisina heitä.

“Kyllä pitäisi kuninkaan täällä olla turvassa!” — kuiskasi kreivi Gerhard kiukkuisesti. — “Luulisi noiden miesten näkevän maankavaltajan joka vieraassa, niin vihaisilta he näyttävät.”

“Heillä on sen pahempi syynsä siihen, jalo kreivi! — Mutta täällä ollaan siihen tottuneita. Eikä se häiritse porvarien iloisuutta. Kuuletteko kuinka he laulavat tuolla vanhassa teräväpäätyisessä kivitalossa? Siellä on raatihuoneen porvari-vartio. Nyt he varmaankin juovat kuninkaan maljan.”

“Siellä ei ole aivan pieni joukko heitä. Onko Nyborgissa niin suuri porvarivartio?”

“Heitä on siellä vain kolmas osa. Muut vartioivat linnaa. Kuninkaalla ei ole uskollisempaa väkeä. Hän on myöskin tehnyt paljon kaupungin hyväksi ja suosii sitä erikoisesti. Jos hän ei olisi täällä turvatumpi kuin muualla, niin Danehove muutettaisiin toiseen kaupunkiin ja silloin olisi Nyborgin varallisuus- ja kukoistusaika mennyttä.”

He ratsastivat nyt linnan ohitse. Se oli luja, laajanlainen rakennus, jossa oli neljä harmaakivestä ja poltetusta tiilestä tehtyä siipirakennusta, neljä korkeaa tornia, sekä syvät vallihaudat ja korkeat varusmuurit ympärillä. Valot vilkkuivat pienistä, pyöreistä ikkunoista, ja sieltä kuului viulujen ja huilujen soittoa. Suuri, kirjava ihmisjoukko aaltoili edestakaisin linnanmuurin edustalla, ilman huomattavampaa hälinää, mutta melkein tuskallisen hiljaa ja järjestyksessä, asestettujen oikeudenpalvelijoiden kulkiessa edestakaisin ja yhäti kehoitellen levollisuuteen.

“Mitä he katselevat?” kysyi kreivi.

“Muurin yli katsoen näkee tanssin ritarisalissa”, — vastasi drotsi
Pietari.

Kreivi Gerhard alkoi tarkemmin katsella, ja hän oli näkevinään keskimäisen ikkunan ohi kiitävän kookkaan, majesteetillisen naisolennon, ja hän pysäytti hevosensa.

“Kuningatar! Katsokaa kuningatarta!” kuuli hän uteliaitten katselijain kuiskaavan toisilleen.

“Hän tanssii herttuan kanssa”, — sanoivat toiset.

“Eipä toki; se on nuori, kaunis drotsi Hessel — katsokaa miten suorana hän tanssii! — hän pyrkii korkealle, uskokaa minua.”

“Tulkaa, jalo kreivi!” sanoi drotsi Pietari äkkiä. “Katsokaamme, etteivät levottomat hevosemme joudu tungokseen. Me olemme kohta asunnollani.” He ratsastivat vielä vähäni matkaa ja pysähtyivät pimeän kivitalon edustalle, jonka korkeilla kiviportailla aseenkantaja seisoi tulisoihtua pidellen. “Tuletteko viimeinkin, herra!” sanoi Klaus Skirmen, juosten häntä vastaan tulisoihtu kädessä. — “Eihän vain onnettomuus ole kohdannut teitä? Minä en tohtinut rikkoa käskyänne ja itse lähteä talosta. Mutta koko talonväen olen lähettänyt teitä etsimään.”

“Meillä on ollut tullessamme pieni aseiden mittely muutaman tulisen, nuoren ritarin kanssa”, sanoi drotsi Pietari. “Minun jalo vieraani on pahasti haavoittunut. Auta hänet; varovasti satulasta! Onhan kaikki järjestyksessä?”

“Niinkuin käskitte, herra! Mutta olettehan itsekin haavoitettu. Haenko tänne välskärin?”

“Ei tarvitse silloin kun sinä ja minä olemme täällä. Emme viitsi nostaa hälinää siitä asiasta. Pidä sinä vain huoli kreivistä.”

Tuntien tuskaa pääsi haavoitettu kreivi Gerhard vaivoin alas hevosen selästä ja ylös korkeita kiviportaita, joiden päässä hänen kaksi ritariaan ja pitkä hovinarrinsa tulivat häntä vastaan osanottavan levottomina.

“Ei akkojen ruikutuksia!” sanoi kreivi, “minut on sekä sidottu että lääkitty. Päästäkää minut vain pöytään saamaan jotakin syötävää!”

Klaus Skirmen kulki nopeasti edeltä tulisoihtuineen, näyttäen herroille tietä etusalin kautta tilavaan, holvikattoisen huoneeseen, jonka keskellä oli katettu pöytä; sillä paloivat korkeat vahakynttilät, valaisten runsaat ruuat ja kirkkaat hopeaiset viinikannut.

Kreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti eräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän miekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle oli sanottu kaupunginportilla. “Tuhat tulimaista!” sanoi hän, “jos todellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis kuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette isäntämme”.

“Tietysti!” vastasi drotsi Pietari — “on hyvä, että itse sen muistatte, — totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi mielelläni muistuttanut teitä siitä”.

“Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia”, kysyi kreivi, “mikä siitä olisi seurauksena?”

“Jos te ette tuntisi lakia ja voisitte valalla puhdistautua, niin saisitte maksaa yhden markan sakkoa voudille ja yhden valtiolle. Saman sakon maksaa isäntä, jos hän ei ole ilmoittanut asetusta vierailleen.”

“Mutta jos minä nyt tunnen tuon typerän asetuksen, enkä kuitenkaan anna riisua aseitani, mikä suuri onnettomuus siitä seuraa?”

“Elkää nyt närkästykö, kreivi Gerhard, kun vastaan teille lain omilla sanoilla. Jos vierasta on varoitettu ja hän kuitenkin kantaa aseitaan, sanotaan siinä, silloin on häntä samalla keihäällä, miekalla eli veitsellä pistettävä.”

“Ui, mikä surkeus! eihän toki sydämeen tai vatsaan?”

“Käden läpi, jalo kreivi! Tuossa riippuu lakitaulu, voitte siitä itse lukea.”

“Saatana vieköön mokomankin roskan! Tuossa on miekkani! Tehkää te samoin, herrani!” Sen sanoessaan heitti kreivi miekkansa nurkkaan. Hänen ritarinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Drotsi Pietari otti itse miekkansa ja asetti sen syrjään. “Minä olen täällä saman lain alainen”, sanoi hän kohteliaasti kumartaen, “ja minä toivon etteivät korkeat vieraani pane pahakseen tätä kaupungin ankaraa lakia. Istuutukaa hyvät herrat, ja olkaamme iloisia?”

Tähän iloitsemisen kehoitukseen yhtyi hovinarri, joka jo oli istuutunut, mutta nyt nousi mahtavana ja tärkeän-näköisenä. Hän lähestyi drotsi Pietari juhlallisin askelin ja ojensi hänelle syvään kumartaen pitkän puumiekkansa. “Säilyttäkää se varoen, kunnioitettava herra isäntä!” vastasi hän. “Tämä on se kuuluisa Tirfing miekka, jota ei voi paljastaa verta vuodattamatta; katsokaa tarkasti, että se ei saa onnettomuutta aikaan tässä kunnon kaupungissa.”

Drotsi Pietari antoi hymyillen narrimiekan takaisin hänelle, kuin kunniamerkin, ja kaikki nauroivat nyt sydämellisesti, istuutuessaan raskaille, korkeaselkäisille tammituoleille. Hopeaiset kynttiläjalat ja kallisarvoinen pöytäkalusto osoittivat selvästi, että oltiin rikkaan ja ylhäisen miehen talossa. Miestarjoilijoista ja palvelevista nuorukaisista ei ollut puutetta. Kuitenkin oli kaikki jotenkin huolimattoman näköistä. Kiilloitettu lattia ei ollut lakaistu, ja tuolinkaiteilla sekä leveillä ikkunanpuitteilla oli paksulta tomua.

“Missä vanha Dorthe on?” kysyi drotsi Pietari aseenkantajaltaan, kun kreivi Gerhard ja vieraat herrat jo alkoivat aterioida. “Onhan hänen tapansa pitää talo kiiltävän puhtaana.”

“Voi, totisesti, hyvä herra!” — sanoi Skirmen, “Dorthe Feienkostin asiat ovat hullusti. Hän kuuluu ottaneen pienen lyijypalasen eräästä Frue-Kirken ikkunaruudusta parantaakseen erään keijujen noituman tytön. Hänet on vangittu varkaudesta ja puheitten mukaan tuomitaan hänet huomenna.”

“Herra auttakoon!” — huudahti drotsi Pietari nousten kiivaasti pöydästä. — “Onneton!”

“Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa, isäntäni?” kysyi kreivi Gerhard. — “Onko jokin onnettomuus kohdannut taloa? Ei teillä tietääkseni ainakaan vaimosta ja lapsista, ole vastusta. Mitä taloushuolia voi sellaisella nuorella miehellä olla?”

“Se huoli on suurempi kuin mitä kukaan uskoisi”, — sanoi drotsi Pietari. — “Minulla on hurskas imettäjä, joka on rakastaen hoitanut minua aivan pienestä asti. Hän on niin uskollisesti kiintynyt minuun, että mielellään menisi vaikka kuolemaan minun edestäni. Ei ole parempaa naista koko maailmassa, ja hän hoitaa talouttani mitä suurimmalla huolella ja uskollisuudella; mutta hänen päänsä on täynnä tarinoita keijukaisista, tontuista ja maahiaisista. Niin pian kuin joku on sairas, uskoo hän sydämensä yksinkertaisuudessa, keijukaiskuninkaan tai tontun noituneen hänet, ja silloin uskoo hän voivansa pyhällä kirkonlyijyllä ja muilla ihmeellisillä keinoilla parantaa hänet. Hän ei pidä minään syntinä ottaa hiekkaa haudasta tai lyijyä kirkon-ruuduista niin hurskaaseen tarkoitukseen. — Ja nyt hänet on otettu kiinni ja vangittu kirkonvarkaana lyijypalasen tähden, joka ei ole äyrityisenkään arvoinen. Onneton!”

Muutamat herroista hymyilivät, ja hovinarri virnisteli hullunkurisesti.

“No, mikä sen onnettomuuden niin suureksi tekee?” — kysyi kreivi
Gerhard: “sellaisen lyijypalasen voitte punnita puolella hopeaäyrillä.
Eukko jää pariksi päiväksi vankilaan, ja sill’aikaa annatte jonkun muun
lakaista lattianne.”

“Hän on kuoleman oma, kreivi Gerhard, vaikka varkaus ei olisikaan tapahtunut kirkossa. Te ette tunne Nyborgin kaupunkioikeutta. Jok’ikinen mies, joka varastaa, hirtetään, mutta jos vaan varas on nainen, niin hän haudataan elävältä.”

“Mutta oletteko hullu?” — kysyi kreivi —, “rangaistaanko naista niin luonnottomasti? Onko hänen rikoksensa suurempi kuin miehen? Te laskette kai leikkiä, herra drotsi!”

“Jos ette usko minua, jalo herra, niin lukekaa itse. Tuohon ovenpieleen on kaupunginlaki naulattu. Lukekaa vain 29:s pykälä! niin silloin näette, että minä ikävä kyllä en valehtele.”

“Lue sinä se, Pitkäsääri!” — huusi kreivi hovinarrilleen. “Minun on vaikea liikkua. Sellaisen mokoman lain tähden ei kannata nousta.”

“Kahdeskymmenesyhdeksäs pykälä!” toisti hovinarri, ja otti kynttilän, jolla hän valaisi oven pielessä olevaa suurta lakitaulua. “Tässä se on. Kuunnelkaa tarkasti, hyvät herrat! Ne ovat oikeuden kultaisia sanoja, ja tässä ovat myöskin syyt esitetyt.” Hän alkoi nyt lukea virallisella tuomarin äänellä: “‘Nainen, joka varastanut on, ja varastetun tavaransa kera on ansainnut hirtetyksi tulla, hänet on hänen naisellisen kunniansa tähden elävänä haudattava.’ No, totisesti, siinäpä kunnia, josta voi iloita vasta ijäisyyden mailla, — se ei ole katoavaista kunniaa, hyvät herrat, senvuoksi se onkin suotu kauniimmalle ja heikommalle sukupuolelle.”

“Mutta oletteko te hulluja?” huusi kreivi. “Onko mikään kunnia tulla elävänä haudatuksi?”

“Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!” — vastasi hovinarri: “onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi ja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen mieslurjuksen tai varkaan tavoin, — ajatelkaa mikä harmi siitä olisi hänen rippi-isälleen”.

“Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!” — huudahti kreivi. — “Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin julmia — niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä kirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö olette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä haudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi.”

“Hänet täytyy saada pelastetuksi!” — huudahti nuori drotsi, joka tähän asti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien kirjeiden päällä. — “Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä kuninkaan luokse.” — Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

Totisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi, poisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella ylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi kuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen hyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti sen tunnetulla juutilaisella sananparrella: “Kiitä Jumalaa, poikani, että et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa riippuvan Warden hirsipuussa.”

Kreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi tuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa olevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna tuoliinsa.

Ilon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi viesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja kreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja Klaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki verenvuodon viinillä.

Kului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä kuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi kuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että sopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin avautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla vieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän huomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja oikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin jälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja selitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin vielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi Pietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä. Hän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan luokse.

Heti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa vieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: “siihen oli teidän kirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten nauran itseni vielä kerran kuoliaaksi”.

“Te ette nyt saa puhua paljon!” sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan mielihyvällä hänen valtimoaan.

“Miksen? Vaikka te ette tänäpäivänä juuri ritariksikaan lyönyt minua, niin ettehän sentään tahdo tehdä minusta mykkää elukkaa. Mutta mitä kuuluu kuninkaalle ja eukolle? Hirtetäänkö hänet, vai haudataanko hänet elävältä naisellisen kunniansa vuoksi?” Häntä alkoi taas naurattaa, mutta hillitsi itsensä tuntiessaan tuskaa rinnassaan.

“Jumalan kiitos, hän on tällä kertaa pelastettu”, vastasi Pietari drotsi; — “mutta kovalle otti. En päässyt kuninkaan puheille.”

“Siis otitte hänet itse vankilasta? Siinä te teitte oikein. Se on minun mieleistäni.”

“Ei, herra kreivi. Ennen olisi onneton nainen saanut tyytyä kohtaloonsa, kuin minä niin uppiniskaisesti olisin rikkonut valtakunnanlakia vastaan?”

“Mutta mitä hemmetissä te sitten teitte?”

“Minä menin kuningattaren luokse” — —

“Ha, ha! sen ymmärrän — onnellinen ritari! Mutta miksette antanut minun rukoilla armoa onnettoman vaimoparan puolesta? Sykkii minunkin rinnassani sydän oikealla paikallaan, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, en minä olisi noussut kuningattaren jaloista, tai ottanut polttavia huuliani hänen kädestään, ennenkuin vaimo olisi pelastettu, vaikka olisin sitten saanut odottaa aamunkoittoon asti.”

“Te puhutte liian paljon, haavallenne se ei ole hyväksi, herra kreivi. Ja te ajattelette asioita, jotka eivät rauhoita vertanne. Nyt lähetän vapautetun imettäjäni valvomaan teidän luoksenne. Jos välttämättä tahdotte uneksia naisihanteestanne, niin uneksikaa sitten Herran nimessä vain hänestä ja nukkukaa makeasti!” Tämän sanoessaan poistui drotsi Pietari iloisena sairaan vieraansa luota, ja heti sen jälkeen sipsutti vanha, ryppyinen vaimo kreivin luo, istuutuen hänen päänaluksensa viereen. Kreivi ummisti suuttuneena silmänsä, eikä tahtonut nähdä häntä.

SEITSEMÄS LUKU.

Puoliyön aika oli jo ohitse. Drotsi Pietari astui levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan. Hän oli saanut ritarilliset vieraansa rauhoitetuiksi ja toimitetuiksi levolle. Mutta kuninkaallinen haavalääkäri ei tullut, ja hovinarri ei tahtonut uskoa, että hänen herransa oli päässyt vaarasta. Kreivin makuuhuoneeseen vievän oven vieressä istui totinen ilveilijä valmiina tulemaan avuksi pienimmänkin liikahduksen kuullessaan. Drotsi Pietari ei myöskään ajatellut nukkumista. Hän ei ollut levoton haavoitetun ystävänsä puolesta, mutta tahtoi olla heti valmis auttamaan, jos valvojavaimo kutsui. Sitäpaitsi oli hänen mielensä niin kiihtynyt, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa. Tapahtuma Henner Friserin ja pienen Åsen kanssa ja hänen varma otaksumisensa kuninkaan salaisesta osallisuudesta tähän asiaan tekivät hänet levottomaksi. Hänen mieleensä johtui myöskin viekkaan kamaripalvelija Raanen pako ja se kosto, jota hän syystä kyllä voi odottaa tältä kuninkaan suosikilta. Nuo tärkeät epäluulot salaliitosta, josta hän turhaan oli tahtonut puhua kuninkaan kanssa, näyttivät hänestä nyt yön hiljaisuudessa sitä painavimmilta mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hänen mieltään piti vireillä myöskin hänen taistelunsa kreivi Gerhardin kanssa ja syy siihen. Tuo hänen ja kuningattaren kunniaa alentava huhu, jonka hän vasta tässä tilaisuudessa oli kuullut, huolestutti häntä erityisesti, ja hän tutki tunnon tarkalla harkinnalla elämänsä koko viimeistä vuotta, siitä päivästä asti, jolloin hän ensikerran oli puhellut Agnes kuningattaren kanssa Helsingborgin turnajaisissa. Hän ei voinut salata itseltään, että kuningattaren kauneus ja jalo naisellinen olento, sekä myöskin hänen peloton ja suora luonteensa vaikuttivat omituisella voimalla häneen. Epäilemättä hän sai kiittää viisaan kuningattaren suosiota nopeasta kohoamisestaan, tultuaan halvasta ritarista valtakunnan drotsiksi, ja vaikka häntä syvästi loukkasi se, että häntä senvuoksi kutsuttiin onnenonkijaksi, joka naissuosion kautta oli ylentynyt, niin ei tämä kadehtijoiden tavallinen panettelu kuitenkaan voinut kuolettaa hänen rinnastaan voimakasta itsetietoisuuden tunnetta: hän oli varmasti vakuutettu olevansa pätevä siihen asemaan, joka hänellä oli, ja ettei kuningashuoneella tänä vaarallisena aikana ollut toimeliaampaa palvelijaa. Hänen tärkeä kutsumuksensa nuoren Eerik prinssin kasvattajana ja asemestarina, oli myöskin tärkeä maalle ja valtakunnalle, antaen hänen elämälleen ja toiminnalleen erikoisen merkityksen, josta hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä, ja rohkeiden toiveittensa huumaamana hän tunsi kohta pitelevänsä koko tulevan sukupolven ja Tanskan kohtaloa käsissään. Hän seisoi korkealla ja vaarallisella asteella horjuvan valtaistuimen lähellä, ja hänen täytyi varoa itseään ettei pyörtyisi ja putoaisi. Häijyn vihollisen ei tarvitseisi muuta kuin yhdellä sanalla kuiskata kuninkaan korvaan mitä huhut kertoivat nuoresta drotsista ja kuningatar Agneksesta, saattaakseen hänet kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa elinajaksi Sjöborgin vankitorniin, ja vaikka tutkimatta ja tuomiotta suoraan teloitettavaksi. Näiden levottomien ajatusten risteillessä hänen mielessään, koputettiin kiivaasti ovelle. Hän säpsähti tahtomattaan, mutta tointui ja avasi nopeasti oven. Hämmästyneenä hän näki nuoren aseenkantajansa, Klaus Skirmenin, seisovan ovessa kalpeana ja hengästyneenä, kädessä kokoonkääritty pergamenttipaperi ja kaksi miekkaa.

“Mitä nyt? Mitä asiaa sinulla on näin myöhään?” kysyi drotsi nopeasti. — “Sinä olet kalpea — onko tapahtunut jokin onnettomuus? No, puhu, poika, ja selitä?”

“Lukekaa, herra! lukekaa ja ottakaa miekkanne!” — vastasi aseenkantaja, ojentaen hänelle lehden ja toisen miekoista. Drotsi otti nopeasti molemmat ja astui valon ääreen, jossa hän kalpeana ja tuijottavin silmin katseli göötiläisiä kirjaimia ja kuninkaan tunnettua nimikirjoitusta ja sinettiä. “Eroitettu!” — sanoi hän — “mutta ei siinä kyllin — tuomittu ilman laillista tutkimista salaiseen vankeuteen! — ja se toteutetaan ennen Danehoven alkamista. Mistä sait tämän turman lehden käsiisi, Skirmen? Se on salainen kuninkaallinen käskykirje! Vie se takaisin, tai henkesi on vaarassa!”

“Yhdentekevää, herra! Teidänkin henkenne on vaarassa! Kun teidät on pantu vankeuteen, murhataan teidät salaisesti. Minä tiedän kaikki. Olen sen kuullut omilla korvillani.”

“Houritko? Onko se mahdollista? Raane siis kuitenkin —”

“Aivan oikein, herra! Kamaripalvelija Raane on saanut aikaan tämän vangitsemiskäskyn. — Lopun hän on itse hyvien ystäviensä kanssa tekaissut. Hän istui riemuitsevana tämä kirje kädessään eräissä juomingeissa linnassa yhdessä herttua Waldemarin, mestari Grandin, Jaakko kreivin ja koko sen erinomaisen seuran kanssa, jonka mukana tulimme Beltin yli. Minä etsin teidän käskystänne kuninkaan omaa haavalääkäriä kreivi Gerhardia varten, ja minut neuvottiin linnassa menemään läntiseen siipirakennukseen. Minun piti kulkea sen pimeän käytävän läpi, joka johtaa herttuan huoneisiin. Ovi oli raollaan, sen edessä oli uutimet; minä kuulin teidän nimenne mainittavan — minä piilottauduin uutimien taakse ja — — —”

“Ja kuuntelit? — kerro vain, rehellisesti ja kauniisti tehty se ei ollut! — Ja sinä kuulit” — —

“Sen mitä jo sanoin teille, herra; vaikken selvin ja puhtain sanoin. Mutta kun ne sovitin toinen toisiinsa, voin kyllä arvata tarkoituksen. Te katoaisitte, niin sanoivat, ja niin ettette enää pääsisi näkyville, jos hovituulet ja kuninkaan mieli sattuisivat muuttumaan. Ennen kaikkea ei teidän pitäisi saada vähintäkään vihiä tästä eikä päästä kuninkaan puheille, ja huomenna varhain tai vielä tänä yönä teidät otetaan kiinni ja salaisesti vangitaan.”

“Huomenna, kolminaisuuden sunnuntaina, ennen Danehoven kokoontumista, — seisoo tässä, — mutta niin aikaiseen kuin suinkin keskiyön jälestä. No niin, niin kauan kuin tämä paperi on kädessäni, on siihen vielä aikaa. Tässä on siis kysymyksessä kuka ensiksi pääsee kuninkaan puheille, sitten riippuu siitä miten hän on nukkunut yönsä ja kuunteleeko hän totuutta vai valhetta huomenna. Mutta mistä sinä sait tämän helvetin kirjeen? Voivatko he olla niin typeriä, että päästivät nuoran, kun se jo oli melkein kaulani ympärillä?”

“Minä en jättänyt piilopaikkaani, herra, ennenkuin olivat juoneet niin kauan herttua Waldemarin, Jaakko kreivin ja Stig Andersenin terveydeksi, että voi napsahuttaa jokaista nenälle. Minä tiesin, että haavoitettu herra ei ollut erityisessä vaarassa, mutta te sitä pahemmassa, enkä senvuoksi empinyt jäädä sinne. Kesti pitkään ennenkuin Raane tuli päihinsä; sitten he joivat hänen maljansa Stig Andersenin vaimon sukulaisena, ja senvuoksi että hän niin viekkaasti osasi teeskennellä kuninkaalle ja kuitenkin oli ystävilleen ja sukulaisilleen uskollinen. Herttua lupasi toimittaa hänelle vaimoksi rikkaan kreivi Mindre-Alfin tyttären ja häntä tervehdittiin jo Tönsbergin kreivinä ja sen asian kunniaksi hän joi niin perinpohjaisesti, että hänen täytyi poistua saamaan raitista ilmaa. Minä en vitkastellut, ja kun olin yksin hänen kanssaan pimeässä käytävässä, sain yhdellä kädenkäänteellä hänet kumoon ja kirjeen otetuksi.”

“Siis ei asia koskenut yksin minua, — ja Raane oli samassa liitossa kuningasta vastaan. Etkö sinä kuullut mitä he aikoivat sitten kun minut olisi saatu murhatuksi vankilassa?”

“Oi kyllä, herra! Hirvittäviä asioita sodasta ja kapinasta ja Ruotsin ja Norjan avusta, — mutta minä en välittänyt muusta kuin teistä. — Elkää miettikö enää hetkeäkään kauvempaa, herra! Jos tahdotte paeta, ovat hevosemme heti satuloidut!”

“Ei, reipas Skirmen poikani! Sinä et ole milloinkaan nähnyt herrasi väistyvän turnajaisissa tahi taistelussa, etkä nytkään näe! En voi tässä tällä miekallani puolustaa elämääni ja kunniaani, mutta suokoon Jumala että voin sen tehdä toisella aseella, jota voin käyttää itse herraani ja kuningastani vastaan, silti olematta maankavaltaja. Olkoon kieleni miekkanani, ja rehellisyyteni kilpenäni! Nyt en ole kysymyksessä ainoastaan minä — vaan kruunu ja valtakunta. Siis Ruotsi ja Norja tukevat kapinaa? Hyvä on! Minun täytyy päästä kuninkaan luokse, vaikka kulkisi sinne tieni käärmeiden kautta. Mutta siihen tarvitaan tyyneyttä ja voimaa. Kolmeen tuntiin ei ole mitään odotettavissa. Koetan levätä niin kauan. Nyt valvon jo kolmannen yön. Herätä minut heti kun päivä valkenee!”

“Mutta enköhän varmuuden vuoksi kokoo hiljaisuudessa talon miehet ja anna heille aseita?”

“Se on laitonta, Skirmen! Jos en oikeudella voita vapautta ja elämää — niin vääryydellä en ainakaan sitä halua. On jo hyvä, että tämä lehti on minun kädessäni eikä kaupunginvoudin. Siitä minä vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Hyvää yötä!”

Sillä rauhallisuudella, jonka ainoastaan hänen puhdas omatuntonsa ja rohkea sekä täydellinen ylenkatseensa vihollisiaan kohtaan voivat suoda hänelle, astui drotsi Pietari vuoteensa luo ja heittäytyi levolle. “Aseta kynttilä kilvelleni ja anna sen palaa!” — sanoi hän uskolliselle aseenkantajalleen. — “Ja nyt Herran haltuun! — Minä olen väsynyt.”

Aseenkantaja totteli ja poistui isäntänsä huoneesta, mutta ei astunut kolmea askelta ovesta; hän istuutui kivilattialle, nojaten selkäänsä oveen, näin vartioiden herransa unta kunnes päivä valkeaisi.

Tuskin oli kukko vielä laulanut pihalla, kun Klaus Skirmen jo oli noussut. Hän näki ensimäisen heikon päivänsarastuksen tunkevan pienen ristikkoikkunan läpi pimeälle käytävälle. Hän avasi herransa makuuhuoneen oven ja näki tämän nukkuvan hyvää, rauhallista unta. Aseenkantaja malttoi tuskin herättää häntä. Mutta hän luuli nyt kuulevansa kadulta askeleita ja hiljaista aseiden helskettä ja hän ei viivytellyt enää herättää herraansa. “Aamu koittaa”, sanoi hän — “ja on jo muitakin valveilla paitsi meitä. — Tehkää nopeasti mitä aiotte, herra!”

Drotsi Pietari hypähti ja tarttui miekkaansa; mutta hän malttoi mielensä ja laski sen taas nopeasti luotaan. “Ei”, sanoi hän, “sitä en tahdo ottaa mukaani. Kenelläkään ei ole vielä oikeutta vangita minua. Minä rohkenen herättää kuninkaan. On kysymyksessä yhtäpaljon hänen turvallisuutensa kuin minun. Sinä seuraat minua! Voinet kai valalla todistaa mitä olet kuullut?”

“Sen voin, herra! Mutta ottakaamme toki aseet mukaan! Kuka tietää mitä voi tapahtua? Voudin väkeä ei saa puhumalla taipumaan, ja ritari Lavella on vahtivuoro linnan henkivartiossa.”

“Herra Lave? — Jumalani! Pienen Ingeni isä! — Hän oli herttuan seurueen mukana Jyllannissa, ja häneen minä en luota. Hm, mutta ehkä se kuitenkin on onneksi. Hän ei siis ollut illalla kavaltajien joukossa?”

“Ei, herra! Hän kuuluu saapuneen toissa päivänä ja asuu vanhan Jon ritarin luona. Illalla hän sai vahtivuoron linnassa.”

“Jos vanha, viisas Jon voi luottaa häneen, niin silloin voin minäkin.
Tule! Antaa miekkojen olla! Vanhurskas Jumala meitä auttakoon.”

Sen enempää miettimättä drotsi Pietari kietoutui suureen punaiseen viittaansa, pani korkean töyhtöhatun päähänsä ja astui ulos ovesta lujin ja varmoin askelin. Aseenkantaja seurasi äänetönnä häntä, mutta katsahti vielä kerran tyytymättömänä jätettyihin aseisiin. Hiljaa astuivat drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa alas kiviportaita ja lukitsivat oven jälkeensä. Pihalla oli autiota ja hiljaista. Vähän etempää näkyi linna himmeässä aamuhämärässä. Se kohosi synkkänä vahvojen muuriensa takaa, kaikkialla vallitsi vielä syvä rauha, kaksi vahtisotilasta vain kulki keihäät olalla hitain askelin edes takaisin suljetun linnanportin edustalla. Drotsi Pietari ja hänen nuori aseenkantajansa lähestyivät nopein askelin linnanporttia. Nuori drotsi ei ollut unohtanut ottaa mukaansa merkkiä, joka hänen korkean virkansa ohella antoi hänelle oikeuden vaatia pääsyä linnaan ja kuninkaan luokse minä aikana hyvänsä. Tämä merkki oli pieni kultainen kilpi, johon oli painettu kuninkaan kaksikruunuinen sinetti. Drotsi lähestyi, pitäen tätä merkkiä kädessään, ulommaisia vahteja, ja astuessaan leveän kuningaskadun kulmatalon ohi pidätettiin hänet äkkiä, ja hän näki olevansa kahdentoista aseellisen miehen saartama. Kookas mies, hopeasauva kädessään, astui esille heidän joukostaan ja sanoi ankaran totisena kohottaessaan sauvaansa: “Herra drotsi Pietari Hessel! Kaupungin vouti vangitsee teidät kuninkaan nimessä. Olkaa hyvä ja seuratkaa meitä.”

“En askeltakaan”, — vastasi drotsi Pietari —”ennen kuin näytätte minulle meidän herramme ja kuninkaamme erityisen käskykirjeen!”

“Minulla ei ole mitään kirjallista käskyä näytettävänä”, — sanoi vouti —”mutta korkeat ja luotettavat henkilöt ovat vakuuttaneet, että kuningas on eilen sellaisen käskykirjeen antanut, mutta teidän väkenne on sen väkivaltaisesti ja petoksella riistänyt kamaripalvelija Raanelta. Jos ette seuraa minua vapaaehtoisesti, niin suonette anteeksi, jos minun täytyy käyttää väkivaltaa. Tehkää tehtävänne, miehet!”

Asestetut miehet lähestyivät tarttuakseen vankiinsa. Silloin ojensi drotsi Pietari juhlallisen arvokkaasti kuninkaallisella sinetillä varustetun merkkinsä. “Tunnetteko te tämän?” kysyi hän. — “Sen vallan nojalla, joka minulla on valtakunnan drotsina, käsken minä teidän silmänräpäyksessä seuraamaan minua itse kuninkaan luo. Jos ette voi näyttää minulle kuninkaan omakätistä käskyä, elköön yksikään tohtiko kädellään koskea minuun. Jos tässä olisi sattunut erehdys, enkä minä siitä voi puhdistautua herrani ja kuninkaani edessä, niin silloin olen valmis seuraamaan teitä vankeuteen tai — jos kuningas niin käskee — kuolemaan. Mutta nyt seuraatte minua! Vielä minä olen valtakunnan drotsi ja teidän herranne.”

Hänen varma ja päättäväinen esiintymisensä hämmästytti porvareita; he katselivat hämmentyneinä toisiinsa ja voutiinsa, joka myöskin näytti hämmästyneeltä ja epäröivältä.

“Lain kirjaimen mukaan te näytätte olevan oikeassa, herra drotsi”, alkoi vouti puhua — “mutta mitä hyötyä teillä on vastustelemisesta. Tiedättehän te kyllä itse paremmin kuin kukaan muu, että olette pantu viralta, ja että me seuraamme kuninkaan nimenomaista käskyä. Ei taida paljonkaan auttaa asiaanne, jos tähän aikaan herätätte hänet, saatte vain kuulla tuomionne hänen omasta suustaan. Sitäpaitsi on ankarasti kielletty sallia teidän lähestyä linnaa.” —

“Sitä kieltoa ei ole kuningas antanut, vaan hänen ja minun verivihollisemme”, keskeytti hänet drotsi Pietari kiivaasti. “Te olette vastaanottaneet laittoman kuningaskäskyn niiltä, jotka tavoittelevat kuninkaan henkeä, ja tahtovat estää minua varoittamasta häntä. Ellette tahdo tulla tuomituiksi majesteettirikoksen-tekijäin ja maankavaltajien kätyreinä, niin seuratkaa minua heti.”

“Jumala meitä armahtakoon!” huudahtivat pelästyneet porvarit, toinen toisensa jälkeen. — “Mitä nyt teemme, herra vouti? — Vastatkaa te kaikesta. — Me emme ymmärrä mitään.”

“Jos on totta mitä sanotte, että kuninkaan henki on vaarassa”, — sanoi vouti miettiväisenä — “niin kuka takaa meille, ettette itse ole kavaltaja? Te esiinnytte huonossa valossa, herra drotsi. Mitä tekemistä teillä tähän aikaan on linnassa?”

“Johan sen sanoin! Ja sinne aion vieläkin, ettekä te voi minua kieltää siitä — minä tahdon virkavelvollisuuteni nojalla kuninkaan luokse varoittamaan häntä kavaltajista. Ei vastaväitteitä, vouti! Te seuraatte minua heti tai on henkenne kysymyksessä!” Odottamatta näihin sanoihin vastausta astui drotsi Pietari voimakkain askelin linnaa kohti. Pelästyneet porvarit väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään.

“Menköön!” — sanoi vouti — “seuratkaamme häntä, koska hän niin tahtoo: ei hän kuitenkaan pääse henkivartijoita etemmäksi. Pitäkää vain varanne ettei hän pääse karkaamaan! Aijotko sinäkin mukaan, pojan nulikka!” — sanoi hän Skirmenille, joka levottomana seurasi herraansa. — “Vai aijotko auttaa viekasta herraasi pitämään meitä narreina? Mene matkaasi! Sinun suhteesi ei meille ole annettu vartioimiskäskyä.”

“Hän seuraa minua, ja te annatte hänen olla!” komensi drotsi Pietari kääntyen heihin päin. — “Minä vastaan itse niistä, jotka otan mukaani kuninkaan luokse.”

Vouti vaikeni, ja astuttiin edelleen. Linnan etuvahdit, jotka tunsivat drotsin, eivät epäröineet avata porttia hänelle, mutta he eivät tahtoneet laskea sisään porvareita eikä kaupunginvoutia; he eivät pitäneet itseään siihen oikeutettuina.

“Minun edesvastuullani, he kuuluvat minun seurueeseeni”, sanoi drotsi. Vouti ja porvarit laskettiin nyt sisään, ja he näkyivät saaneen paremmat ajatukset mahtavasta vangistaan, joka niin ihmeellisesti hallitsi heitä kaikkia. He kulkivat linnanpihan ylitse pohjoiseen päärakennukseen, jossa kuningas itse asui.

“Jos tässä on tapahtunut erehdys, herra drotsi”, sanoi vouti alakuloisella äänellä heidän noustessaan linnanportaita, “ja minä olen petturien pettämä, niin rukoilen Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: elkää saattako minua ja näitä kunnon miehiä onnettomuuteen. Me luulimme toimivamme parhaan tietomme mukaan.”

“Kuka antoi teille oikeuden siihen, kaupunginvouti! Lain ja oikeuden mukaan teidän tulee toimia eikä oman tai jonkun muun ymmärryksen mukaan. Mutta minä tiedän, että teidät on petetty. Nyt jääköön puolet väestänne tänne portaisiin, ettei liika hälinä häiritse kuningasta. Jos kamaripalvelija Raane tai joku muu herttuan väestä, tuolta toisesta sivurakennuksesta, aikoisi ylös näitä portaita, niin sulette te heiltä tien minun vastuullani! Ymmärrättekö te minut?”

“Niinkuin käskette, herra drotsi!” vastasi yksi porvareista, jääden kuuden miehen kanssa portaisiin. Muut seurasivat drotsia ja hänen aseenkantajaansa henkivartiosaliin. Täällä antoi drotsi jälellä olevien porvarien pysähtyä oven ulkopuolelle samoilla määräyksillä, johon he empimättä suostuivatkin, itse astui hän kaupunginvoudin ja aseenkantajansa kanssa isoon henkivartiosaliin. Kaksitoista ritarillista herraa, pitkillä heittokeihäillä varustettuina, vartioi täällä kuninkaallisten huoneiden ovea. Muutamat astelivat hiljaa edestakaisin jaloissaan villajalkineet, toiset seisoivat siellä täällä lattialla, hiljaa keskustellen. Ei kukaan istunut; koko salissa ei ollut ainoatakaan tuolia tai penkkiä. Kahdentoista melkein loppuun palaneen vahakynttilän valo sekaantui aamuhämärään. Kynttilät olivat asetetut kiiltävien kilpien alle seinille, ja salin päästä loisti kuninkaallinen vaakunakilpi, johon oli kuvattu kaksi leijonaa ja kaksi kruunua. Kilpien yläpuolelle oli asetettu ristiin riippumaan kaksi kirjavaa lippua, joiden keskellä kyllä oli valtakunnanlipun valkea risti, mutta jonka melkein peittivät ne monet miekat, tähdet, avaimet, puolikuut, ankkurit, pyörät ja monet muut kokoon kyhätyt koristukset ja vertauskuvat, joita on tottunut näkemään kuninkaallisissa rahoissa.

Kun ovi avautui, kohottivat henkivartijat keihäänsä ja katsoivat hämmästyneinä tulijoihin. “Drotsi! — Nuori drotsi Hessel!” sanoivat he toinen toisilleen, ja häntä tervehdittiin kunnioituksella.

“Mikä tuo drotsi Pietari Hesselin tänne näin aikaiseen?” — kysyi vanhempi keskikokoinen mies, astuen häntä vastaan omituisen levottoman ja epäröivän näköisenä, ja jonka alati vaihtuvat kasvonilmeet eivät herättäneet luottamusta. Hänellä oli niinkuin muillakin ritareilla pitkäsulkainen korkea henkivartiahattu päässään ja pitkä keihäs olallaan, mutta hän erosi puvun loistavuudessa heistä. Rinnalla riippuivat komeat kultakäädyt, ja hänen lyhyt punainen henkivartiavaippansa oli jalokivillä koristettu.

“Teitä ihmetyttää, ankara, ritari Lave, nähdä minua täällä näin outoon aikaan”, — vastasi drotsi Pietari, tarkastaen vanhaa herraa terävin, läpitunkevin katsein. “Mutta minulla on virkani puolesta tärkeä ja salainen asia esitettävänä kuninkaalle, ja minun täytyy viipymättä saada heti puhua hänen kanssaan.”

“Tärkeästä ja salaisesta asiasta?” — toisti ritari Lave kalveten. “Ei suinkaan minun tietääkseni ole kapinaa kaupungissa, herra drotsi? Ja, jos olisikin, niin en minä uskalla herättää senvuoksi kuningasta näin aikaisin, niin kauan kuin linna on varmasti ja hyvin vartioitu.”

“Mutta jos täällä linnanmuurien sisäpuolella on salaisia kavaltajia, ankara herra ritari!” — sanoi nuori drotsi puoliääneen, kääntämättä terävää katsettaan ritari Laven levottomista kasvoista.

“Herra varjelkoon! Mitä te sanotte?” kuiskasi henkivartiopäällikkö, tarttuen häntä suonenvedontapaisesti käsivarteen ja vei hänet syrjemmälle. — “Ei kai teillä liene salaisuuksia tulevalle appi-isällenne, nuori ystäväni?” — lisäsi hän hiljaa, vapisevalla äänellä. — “Jos luulette saaneenne selville jonkinlaisen salaliiton, niin kertokaa minulle, että ajoissa voimme varustautua sitä vastaan. Mutta onhan se mahdotonta! — Jos joku tyytymättömistä läänitysherroista on vahingossa lausunut varomattoman sanan, niin ajatelkaa toki mitä teette, ennen kuin rupeatte vihatun ilmiantajan virkaa toimittamaan ja ehkä syöksemään onnettomuuteen kunnon miehiä, jotka arvostelevat vapaammalla katseella nykyistä asemaa! Onko teillä todisteita ketään vastaan?”

“Sitä en tohdi sanoa täällä”, — vastasi drotsi Pietari. “Meidän yksityiset asiamme, herra ritari, saavat väistyä julkisten tieltä. Minun täytyy pyytää teitä viipymättä herättämään kuningas. Teidän velvollisuutenne on tehdä se minun käskystäni. Minä vastaan itse teostani. Te tiedätte, että hätätilassa minua ei tarvitse ilmoittaa, eikä kukaan voi kieltää minulta pääsyä kuninkaan luo.”

“Sitäpä en oikein usko, nuori urhokas herrani!” vastasi ritari Lave, koettaen olla ankaran ja käskevän näköinen. — “Sillä, jolle kuningas on uskonut unensa vartioimisen, on oikeus saada tietää miksi hänen pitää sitä häiritä, — ja minun ja näiden herrojen on käsketty valvoa, ettei kukaan ilman pätevää syytä pääse häiritsemään kuninkaan yörauhaa.”

“Tässä ei ole sopivaa aikaa eikä tilaisuutta riidellä meidän oikeuksistamme”, — alkoi drotsi Pietari taas puhua, vaivoin hilliten kiivastumistaan, huomatessaan henkivartioitten tarkkaavat kasvonilmeet. “Vain sana kahden kesken, ritari Lave!” — näin sanoen hän veti hämmentyneen ritarin vieläkin syrjemmäksi ja jatkoi hiljaa sydämellisen osanottavasti: “minua surettaisi syvästi, ritari Lave Litle, jos minä olisin pakoitettu lausumaan teidän nimenne salaliittolaisten joukossa, joiden ohella teidän uskollinen sukulaisenne, vanha ritari Jon, ei aavista teidän nimeänne voitavan mainita, katsoen teidän tärkeään asemaanne täällä. Se seura, jonka te kahdeksan päivää sitten jätitte, ei ollut kuninkaan ystäviä. Mutta minä uskon kuitenkin, että vaikka olisittekin osallinen heidän tyytymättömyyteensä, niin ette kuitenkaan ole osallinen heidän juoniinsa, ja että vielä ehditte vetää jalkanne pois avonaisen, pohjattoman kuilun partaalta.”

“Mitä? Minkälaisia juonia? Minä en ymmärrä teitä, drotsi Pietari! Ette kai aseta minua syytteeseen mielipiteistä, joita jokainen tanskalainen ritari on oikeutettu vaaratta lausumaan sukulaistensa joukossa?”

“Minä en ole mikään urkkija tai salainen syyttäjä, joka tahtoisi saattaa teidän tai jonkun muun kunnon miehen onnettomuuteen ajatusten ja mielipiteiden vuoksi”, — vastasi nuori drotsi. — “Minä en tiedä, Jumalan kiitos, vielä mitään teistä, mikä voisi riistää minulta toivon saada kutsua kerran teitä isäksi. Minä tiedän, että te ette ollut tänä yönä siinä salaisessa kokouksessa, jossa omin neuvoin päätettiin minun kuolemantuomioni, että sitten helpommin voitaisiin langettaa kuninkaan.”

Ritari Lave säpsähti ja valahti kuolonkalpeaksi. Hänen levoton sielunsa kamppaili lyhyen taistelun, sitten hän äkkiä tarttui nuoren ritarin käteen. “Ei, totisesti minulla ei ole siinä osaa eikä arpaa!” sanoi hän. “Jos minä olisin tiennyt mitä on tekeillä, niin en minä olisi valinnut paikkaani tälle kynnykselle. Te olitte vielä eilen vaarallinen mies minulle ja minun sukulaisilleni, ritari Hessel!” jatkoi hän jännitetyssä mielentilassa. “Riippuu vain minusta oletteko sitä vielä tänään. Se riippuu ehkä vain askeleesta tämän kynnyksen yli. Minä voin oikeuden mukaan kieltää teiltä sisäänpääsyn. Minä olen luvannut sen, riippuu vain minusta itsestäni, pidänkö sen. Te ette ole tässä silmänräpäyksessä valtakunnan drotsi eikä teillä ole mitään sanomista täällä. Minä olen nähnyt kuninkaallisen käskykirjeen. jossa teidät, viime keskiyön jälkeen kukon ensi kertaa kiekuessa, on eroitettu virasta ja tuomittu vankeuteen. Ehkä keskustelu kuninkaan kanssa voisi teidät pelastaa. Jos tässä olisi kysymyksessä ainoastaan teidän virkanne ja vapautenne, niin antaisin empimättä kuninkaan käskyn nojalla vangita teidät tällä paikalla, mutta jos todellakin teidän henkenne on kysymyksessä —”… Hän keskeytti puheensa ja tuijotti tutkivasti nuoreen ritariin, jonka kasveilla väri oli vaihtunut, ja joka seisoi kuin salaman lyömänä.

“Minä en ole ladellut teille valheita!” — sanoi drotsi Pietari toinnuttuaan. — “Te olette tällä hetkellä mahtava mies: ehkä kuninkaan ja minun henkeni ovat teidän käsissänne. Mutta siitä, mitä tänä hetkenä teette, saatte vastata kuolinhetkellänne vanhurskaan Jumalan edessä.”

“Ketkä ovat nämä kaksi henkilöä, jotka ovat teidän mukananne?” kysyi ritari Lave.

“Kaupungin vouti, jonka piti viedä minut vankeuteen, ja minun aseenkantajani, joka oli läsnä salaliittolaisten neuvottelussa. Jos viivyn täällä vielä silmänräpäyksen, niin on kaikki ehkä liian myöhäistä. Veriviholliseni valvovat saman katon alla kuin me, heillä ovat ovet auki minun vankilaani ja —”

“Hyvä, minä uskon teitä!” — sanoi ritari Lave yhä levottomampana. “Olin valmis teidät syöksemään asemastanne, mutta teidän vertanne en tahdo pääni päälle, enkä minä seiso tässä kavaltamassa sen elämää, jota vartioin. Meidän väliltämme ovat tästä päivästä alkaen kaikki siteet katkaistut! Mutta — minä olin teidän isänne ystävä — ja jos minä ehkä tänäpäivänä pelastan henkenne, nuori mies, niin muistakaa silloin tätä, jos kerran minun ja sukulaisteni kohtalo joutuu teidän käsiinne!” Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän puristi melkein suonenvedontapaisesti nuoren ritarin kättä. “Minä menen herättämään kuningasta!” — sanoi hän senjälkeen varmasti ja astui nopeasti sisään kuninkaallisiin huoneisiin johtavasta ovesta.

Drotsi Pietari seisoi muutaman minuutin kuin tulisilla hiilillä. Hän kuuli ulkopuolelta kovaäänisesti vaadittavan sisälle laskemista, ja hän tunsi kamaripalvelija Raanen kimakan äänen, joka kuninkaan nimessä vaati avaamaan ovea. Henkivartiat hätkähtivät. Kaksi heistä kiiruhti käytävään katsomaan mitä oli tekeillä. Heti senjälkeen avattiin henkivartiosalin ovi, ja drotsi Pietari näki kamaripalvelija Raanen käytävässä molempien henkivartioiden välissä. Samassa silmänräpäyksessä aukeni kuninkaan huoneen ovi. Ritari Lave Litle astui nopeasti kynnyksen yli ja viittasi drotsi Pietarille. Kiireisin askelin hän totteli viittausta. Ritari Lave lukitsi kuninkaallisten huoneiden oven hänen jälkeensä ja pyysi henkivartioita asettumaan sen eteen, välittämättä katkeroittaneesta kamaripalvelijasta, joka seisoen keskilattialla julkeasti ja kovaäänisesti syytti henkivartiapäällikköä ritarivalansa rikkomisesta ja kuninkaan käskyn laiminlyömisestä.

“Saamme kyllä pian tietää onko drotsi Pietari Hessel oikeudettomasti päästetty tästä ovesta sisään tai ei”, vastasi ritari Lave. — “Niin kauan kuin minulla ei ole kuninkaan käskykirjettä, on minun velvollisuuteni laskea drotsi sisään. Mutta kamaripalvelijalla ei ole tähän aikaan täällä mitään tekemistä, vaikka hän olisikin kymmenkertaisesti kuninkaan suosikki. Hyvät herrat, tehkää hyvin ja toimittakaa hänet ulos!”

Kolme henkivartiaa lähestyi raivostunutta Raanea kohotetuin keihäin.
Hän puri hampaat yhteen ja heitettyään kostoa säihkyvän katseen ritari
Laveen, poistui nopeasti henkivartiosalista.

KAHDEKSAS LUKU.

Henkivartiosalin ja kuninkaan makuuhuoneen välillä oli suuri, holvikattoinen sali, seiniä koristivat kullalla kirjaillut verhot, ja keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jonka peitti tulipunainen kultaripsuilla reunustettu liina. Siellä kuningas vastaanotti ne, joiden kanssa tahtoi puhua, ja täällä sai drotsi odottaa sen aikaa kun kamaripojat auttoivat kuningasta pukeutumaan. Kuninkaan makuuhuoneen ovella seisoi kaunis poika vahasoihtua pidellen, hän oli noin yhdentoistavuotias, ja hänen yllään oli soihtupoikien punainen silkkitakki. Poika hieroi unta silmistään ja katseli ihmetellen ja kunnioituksella kookasta, totista ritaria, joka näin uskalsi häiritä kuninkaan yörauhaa. Hän oli pienen Eerik prinssin leikkitoveri Åke Jonsen; hän oli yhtä vanha kuin prinssi ja otti joka päivä drotsi Pietarin johdolla osaa tämän aseharjoituksiin ja koko ritarilliseen kasvatukseen. Soihtu valaisi pojan lempeät, melkein neitseelliset kasvot, hänen seistessään siinä pitkät, keltaiset kiharat valuen liinaiselle kaulukselle, ja tumman siniset silmät ihailevalla kunnioituksella kiinnitettyinä opettajaansa. Ystävällisen pojan näkeminen näytti palauttavan drotsi Petarin rauhallisuuden, herättäen hänen mieleensä rohkeita toiveita viattomuutensa ja oikean asiansa voitosta. Hän taputti ystävällisesti pojan poskea. “Hyvää päivää, Åke!” — sanoi hän — “oletko ollut liian aikaiseen jalkeilla tänä aamuna? Sinä taidat nähdä vielä unia. Nuori kuninkaasi on varmaan vielä nukkumassa?”

“Kyllä, rakas drotsi! Eilen illalla me painimme väsyksiin asti prinssi Kristofferin kanssa, ja sitten oli minun soihtuvuoroni. Olen valvonut koko yön tässä ovella. Mutta aamupuolella eivät enää silmäni tahtoneet pysyä auki, ja äsken ritari Laven tullessa sisään soihtuni oli vähällä sammua. Ettehän ole senvuoksi minulle vihainen?”

“Minä tiedän, että sinä olet rohkea ja tarkkaavainen poika, joka et tavallisesti nuku silloin kun on valvomisen aika, ja se on tärkeää, Åke. Me elämme ajassa, jolloin jo aikaisin saa oppia valvomaan ja rukoilemaan.”

“Kyllä minä olen rukoillutkin!” vastasi poika: — “Minä rukoilin Jumalaa ja Pyhää neitsyttä prinssi Eerikin ja teidän puolestanne, ja kuningattaren ja kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Mutta silmäni painuivat kuitenkin kiinni, ja jos kuningas olisi kutsunut minua, niin minä olisin ollut onneton.”

“Minä annan sinulle hyvän neuvon, Åke! Jos sinun pitää väsyneenä valvoa kuninkaan tai prinssin ovella, niin kuvaile vain mielessäsi, että murhaajat vaanivat oven ulkopuolella päästäkseen sisään pahaa tekemään, Silläaikaa kun sinä ummistat silmäsi, ja vakuutan sen sinulle että pidät silmäsi auki.”

“Hyvä Jumala, herra drotsi! — eihän semmoista toki milloinkaan voi tapahtua; suojeleehan hyvä Jumala ja Pyhä Neitsyt meitä siitä.”

“Kyllä he suojelevatkin, muuten ei auttaisi vaikka koko maailman sotajoukot meitä vartioisivat”, — vastasi drotsi, “senvuoksi elkäämme eläkö levollisina ja huolettomina maailmassa, kaikkein vähemmin sinä, joka olet tuleva ritari ja kuninkaan vartia”.

Nyt kuului kuin hopeakellon hiljaista kilinää. Kuninkaallisen makuuhuoneen kaksoisovet avautuivat, ja niiden molemmin puolin seisoi kaksi poikaa soihdut kädessä. Drotsi Pietari astui taapäin, salin äärimmäiseen päähän, ja pieni Åke kääntyi nopeasti avonaista ovea kohti. Hän taivutti soihtunsa kivilattiata vasten ja astui takaisin saliin päin. Kookaskasvuinen herra astui kynnyksen yli lyhyvin, epävarmoin askelin. Hän piteli oikeassa kädessään kuin keppinä suurta miekkaa, joka oli kolmen sormen levyinen, seitsemän korttelin pituinen ja ristikahvalla varustettu, ja lyhyt viitta oli kepeästi heitetty hänen hartioilleen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja tähysteli terävällä, levottomalla katseella ympäri salia, kunnes räpyttävä silmä viimeinkin viivähti silmänräpäykseksi tähystämään epäluuloisena kuningattaren suosikkia, joka tervehti nöyrästi kuningasta, jääden seisomaan etemmäksi. Kuningas astui vielä pari askelta eteenpäin, sitten hän viittasi soihtupojille; he kiinnittivät soihtutangot kullattuihin messinkirinkeihin, jotka olivat niitä varten laaditut, puolen kyynärän päähän seinäverhoista. Sen tehtyään he kumarsivat kuninkaalle ja poistuivat takaperin kulkien takaisin makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt puoleksi auki, ja jossa neljä henkivartiaa keihäineen näkyi liikkuvan. Kuningas astui niin kauas ovesta kuin oli tarpeellista, että saattoi toisten kuulematta puhua ritarin kanssa.

“Te tohditte tulla silmieni eteen, ritari Hessel, ja tähän aikaan!” sanoi hän kovalla ja kiivaalla äänellä. — “Te rohkenette esittää tärkeitä ja salaisia asioita, jotka koskevat meitä itseämme ja meidän kuninkaallisen persoonamme turvallisuutta! Jos luulette tällä uudella typerällä röyhkeydellä hankkivanne itsellenne tilaisuuden puolustaumiseen sekä armahdukseen, niin erehdytte! Puhukaa, mutta ei sanaakaan teistä itsestänne. Mikä on se asia, joka koskee minun ja valtaistuimen turvallisuutta?”

“Minä tiedän, ja voin sen todistaa”, vastasi nuori drotsi rohkeasti — “että te olette tänä yönä nukkunut saman katon alla miesten kanssa, jotka kahdeksan päivää sitten solmivat Möllerupin talossa liiton valtakuntaa ja kruunua vastaan, tuon hurjapäisen marskin Stig Andersenin, kanssa.”

“Todista se!” sanoi kuningas kalveten.

“Sen voin, jos pidätte Antvorskovin kunnianarvoisaa prioria, mestari Martti Mogensenia, rehellisenä ja luotettavana miehenä, ja tahdotte uskoa enemmän hänen kuin minun todistuksiani.”

“Mestari Martti!” toisti kuningas. “Hän on minulle uskollinen, eikä ole sopimattomalla kohteliaisuudella kiertoteitä tunkeutunut valtaistuimeni ääreen. Onko hän täällä?”

“Ei, herra kuningas!” vastasi ritari hehkuvin poskin ja hillitsi vaivoin loukattua kunniantuntoansa, jonka puhdistaminen oli häneltä kielletty — “mutta hän on antanut minulle viittauksen, jota olen oikeutettu ainoastaan puoleksi ilmaisemaan. Te tunnette hänen käsialansa ja sinettinsä, herra kuningas!”

“Sen toki tunnen, olihan hän kolme vuotta minun kanslerini.”

“Lukekaa siis tämä kirje, ankara herrani ja tuomarini, ja te näette, että minä en ainoastaan pyytääkseni teiltä armonosoitusta koettanut eilen niin kiihkeästi päästä puheillenne, ja etten minä vain puhdistaakseni itseäni seiso täällä edessänne tänä hetkenä!”

“Ei sanaakaan teistä itsestänne, — vaiti!” Kuningas luki nopeaan ja levottomana kirjeen, sillävälin usein heittäen pikaisen ja levottoman silmäyksen ritariin. “Tosiaankin, hyvin arveluttava kokous”, sanoi hän — “mutta ei tässäkään ole olemassa muuta kuin epäilyksiä ja arveluita, ei ainoatakaan varmaa todistusta, ei ainoatakaan tekoa, josta voisin langettaa kuolemantuomion, — ja missä ovat ne tunnetut nimet, joista täällä puhutaan?”

“Minun muistissani, herra kuningas! Se lehti, johon ne olivat kirjoitetut, käskettiin minun hävittää.”

“Nimitä petturit! Heidät on vangittava!”

“Niin väkivaltaisiin tekoihin en toki teitä kehoita! Ketä laki ei ole langettanut, ei minun kuninkaani tuomitse. Minä en tule tänne ilmiantajana, vaan varoittajana. Mestari Martin kirjoitus ei langeta ketään. Se on vain viittaus, mutta näinä levottomina aikoina, herra kuningas, se viittaus on tärkeä.”

Kuningas oli levottoman ja huolestuneen näköinen.

“Hurskas herra näkyy tietävän enemmän kuin uskaltaa sanoa”, jatkoi ritari: “luulenpa melkein, että joku katuva kanssarikollinen on hänelle, sielunpaimenelleen, keventänyt raskautetun mielensä. Mutta kaikkien niiden miesten kanssa, jotka hän minulle nimitti epäiltävinä, on hän itse puhunut ja turhaan kehoittanut heitä uskollisuuteen. Useimmat heistä olivat äsken matkatovereitani matkustaessani Beltin yli, ja vaikka minä en vielä voi esittää varmaa todistusta yhtä ainoatakaan vastaan heistä, on minulla kuitenkin täysi syy yhtyä mestari Martin sanoihin ja pyytää teitä olemaan varuillanne tyytymättömien lääniherrojen suhteen, ja pitämään silmällä jokaista heidän askeltaan. Möllerupin kokous on siitä osoitus. Teidän uskollinen kamaripalvelijanne Raane, voi sen todistaa, sillä hän oli siellä läsnä.”

“Raane?” — huudahti kuningas hämmästyneenä, — “siitä hän ei ole puhunut minulle. Voin sanoa teille, että hän on minun urkkijani, ja hänellä on oikeus olla niissä seurassa haluaa, ja puhua mitä tahtoo, kunhan hän vain ilmoittaa kaikesta minulle. Jos hän on ottanut osaa tähän kokoukseen, niin on hän ollut siellä urkkiakseen tyytymättömiä, ja lienee hänen vaitiolollaan omat tärkeät syynsä.”

Ritari puisti päätään. “Minä en luota häneen, herra kuningas. Mutta kokous on varmasti pidetty, sen tiedämme, ja tyytymättömät me tunnemme. Ehkä minä jo kahdeksan päivän kuluessa voin hankkia varmat tiedot siitä, että eräs heidän joukostaan on liitossa valtakunnan vihollisten kanssa, hautoen mielessään yhtä vaarallisia kuin petollisia aikeita.”

“Kuka heistä se on? Sano suoraan! Hän ei pääse elävänä käsistäni!”

“Ei, niin, teidän armonne!” — vastasi drotsi Pietari pelkäämättä. “Täällä hän on teidän vieraanne ja aseeton, ja valtakunnan laki suojelee häntä. Minä en nyt vielä voi mainita hänenkään nimeään. En voi panna ketään syytteeseen ennenkuin minulla on todisteet, herra kuningas!”

“Muistakaa kenen kanssa puhutte!” — keskeytti hänet kuningas, koettaen turhaan ankaralla ja käskevällä äänellään peittää levottomuuttaan. — “Mitä muuta voitte kertoa?”

“Jos sallitte minun nyt puhua asiasta, joka koskee minua itseäni, niin voin valantehneen todistajan avulla näyttää toteen, että salainen tuomioistuin on tänä yönä päättänyt kuolemani, estääkseen minun ilmaisemasta, mitä tiesin kavaltajista, ja voidakseen rauhassa toteuttaa kruunulle ja valtakunnalle niin turmiolliset aikeensa.”

“Mitä? Kuka täällä uskaltaa tuomita kuolemaan minun tietämättäni. Minä olen tuominnut teidät vankeuteen, se on totta. Mutta ennenkuin tuomitsen teidät kuolemaan, tahdon pohtia asiata. Ensin pääasiaan! Tahdon tietää mitkä ne rikokselliset aikeet kruunua ja valtakuntaa vastaan ovat, joiden jälillä te luulette olevanne. Kuka niistä on kuullut?”

“Minun uskollinen aseenkantajani, Klaus Skirmen. Minä olen ottanut hänet mukaani. Hän on tuolla ulkona ja on valmis valallaan vahvistamaan sanansa.”

“Antaa hänen tulla!” käski kuningas.

Drotsi Pietari aukaisi oven ja viittasi. Reippaana ja rohkeana astui nuori aseenkantaja sisään ja kertoi lyhyesti ja selvästi mitä oli kuullut oviverhon takaa. Kun kuningas oli kuunnellut loppuun, ojensi hän miekkansa ristikahvan häntä kohti. “Vanno!” sanoi hän. — “Vanno, ettet ole täällä lausunut ainoatakaan valheellista sanaa herrasi pelastukseksi!”

“Niin totta kuin Herra ja Pyhä Neitsyt minua auttakoot!” sanoi Klaus
Skirmen kovalla ja varmalla äänellä, laskien kätensä miekankahvalle.

“Hyvä! Nyt voit mennä!”

Klaus Skirmen kumarsi äänettömästi ja poistui, luotuaan osanottavan silmäyksen herraansa.

“Kamaripalvelija Raanekin mukana?” sanoi kuningas miettiväisesti. — “No niin, siihen on hänellä oikeus. Pahimmatkin kapinalliset puheensa hän on lausunut minun suostumuksellani, urkkiakseen toisia. Tänään hän tekee minulle kaikesta selvän.”

“Varokaa häntä, herra kuningas! Minä en luota häneen.”

“Mutta minä luotan häneen. Ei sanaakaan hänestä! Minä tiedän, että te vihaatte häntä. Olemme jo kauan tunteneet herttuan ja hänen ystäviensä tyytymättömyyden, mutta mitkä ovat heidän aikomuksensa?”

“Minun luullakseni samanlainen valtiokeikaus, kuin se, jonka teidän armonne itse marski Andersenin ja Jaakko kreivin kanssa pani toimeen Ruotsissa.”

“Epäilyksiä ja yhä vain epäilyksiä! Jos ette tiedä mitään varmasti, niin mitä auttavat teidän viittauksenne ja varoituksenne? Jos täällä maassa on pettureita ja majesteettirikoksentekijöitä, jotka vielä päälle päätteeksi uskaltavat tunkeutua vieraiksi linnaan, niin ottakaa heidät kiinni ja hakekaa teloittajat! — On jo aika näyttää uppiniskaisille herroille, että meillä täällä on yhtä terävät miekat kuin Ruotsissa.”

“Muistakaa, herra kuningas, että se valtaistuin, jonka ruotsalaisten veriset kirveet laittomasti pystyttivät, ei ollut vanha ja oikeudenmukainen, vaan anastettu, ja kapinalliset asettivat sen valtakunnan lakien ja kuningasvallan raunioille. Jos kruunun laillisuus ja majesteetin pyhyys tahdotaan säilyttää loukkaamattomana, niin on laki yksin sen tuki, eikä täällä tule kysymykseenkään tukahuttaa kapinaa hirmuvaltaisella ja julmalla verilöylyllä.”

“Mitä sinä sitten vaadit minun tekemään? — Sano suoraan, urhokas drotsi Pietari!” — sanoi kuningas huolissaan. — “Sinä olet rehellinen alamainen. Tahdon unohtaa mitä oli välillämme. Nyt, sano suoraan, mitä nyt on tehtävä?”

“Minun ymmärtääkseni, herra kuningas, on viisainta, että pysymme aivan rauhallisina, emmekä vähimmälläkään tavalla ole tietävinämme, että semmoiset kavaltajat ovat keskellämme. Danehoven ajaksi asetamme yöksi kaksinkertaisen vartion, mutta seurustelemme kaikella kohteliaisuudella ylhäisten vieraiden kanssa. Antaa Danehoven asioiden kulkea rauhallista kulkuaan, elkäämme levottomuudella loukatko vastapuoluetta. Laillisesti valitut sovintotuomarit saavat valallaan ja omantunnon mukaisesti ratkaista riita-asiat. Mutta kun herttuan asia on ratkaistu, silloin on aika pitää silmällä jokaista kapinallisten askelta. Jos heidän päämiehensä matkustaa maasta pois, niin silloin on luultavaa, että hän hakee vierasta apua ja palajaa sotajoukon etunenässä, ja silloin on heti ryhdyttävä kiireellisiin varustuksiin sen estämiseksi. Jos hän rauhallisena vetäytyy takaisin linnaansa, niin ei meillä aluksi ole mitään pelättävää, sillä silloin on myrsky ohitse, ja silloin voimme ehkä vielä rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ennen kaikkea ankaralla oikeudenmukaisuudella pelastaa maan ja valtakunnan.”

“Drotsi Pietari, te olette helmi minun kruunussani! Ja minä olen hullu, jos heitän sen luotani oikun tähden!” sanoi kuningas nyt rauhoittuneena ja taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. — “Se käsky, jonka eilen pahalla tuulella ollessani julkaisin — —”

“Sen tuon tässä teille, herrani ja kuninkaani, kuullakseni sen vahvistuksen tai kumoamisen teidän omasta suustanne.”

“Mitä hittoa! Onko se sinun kädessäsi, eikä kaupungin voudilla.
Totisesti, jos voit olla yhtä ovela silloin kun kuninkaasi asia on
kysymyksessä kuin nyt itsesi suhteen, niin oletpa kullan arvoinen,
Pietari Hessel! Anna tänne!”

Drotsi Pietari ojensi hänelle vangitsemiskäskyn. Kuningas repi sen rikki ja heitti sen lattialle, sanoen hymyillen ja leikillisellä äänellä: “Kas niin, siinä ovat vankilamuurinne, uskollinen drotsini. Minä näen, että voin luottaa teihin suurissa asioissa, enkä senvuoksi tahdo vaatia teitä tilille pikkuasioista. Koska siis täällä ei ole vaaraa pelättävissä, ja te lupaatte varustautua vastaisten varalle, niin minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja pysyä aluksi rauhallisena. Mutta tunnustakaa nyt minulle suoraan, nuori, uljas herra ritarini”, jatkoi hän, näennäisesti välinpitämättömällä äänellä, “voitteko kehua olevanne tuttavallisemmassa suhteessa erääseen kauniiseen naiseen, jonka värejä te kannatte? — No, elkää punastuko! Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten hurmaava hän väliin voi olla, enkä minä kuolemaan tuomitse rakastuneen sanan, rohkean katseen, enkä salaisen kädenpuristuksenkaan tähden. Tunnenpa melkoisen hyvästi kauniimman sukupuolen: ei ankarin eikä kunniallisinkaan ole kylmä nuorta, rakastettavaa ritaria kohtaan, jolla on sekä viisautta, että hienot ja ylhäiset tavat. Olette kai huomannut, että minä en pane niin suurta merkitystä sellaisiin pikku-asioihin, ja että itsekin usein unohdan kruunun taakan ja majesteetin ankaran arvokkaisuuden yhden tai toisen hupaisen seikkailun vuoksi.”

Tämä puhe kohotti hehkuvan punan drotsi Pietarin kasvoille, ja häntä hävetti katsoa kuninkaaseen, joka alentui tuommoista puhumaan. Viimeinkin hän tointui ja katseli kuninkaan kasvoilla ilmenevää viekasta ja levotonta hymyilyä puoleksi loukatulla ylpeydellä, ylenkatseella ja salaisella kauhulla, joka ei jäänyt hänen oikulliselta ja epävakaiselta hallitsijaltaan huomaamatta. Hän laski kätensä totisena rinnalleen ja vaikeni.

“Kas niin! Ymmärrättehän toki leikkiä?” sanoi kuningas äkkiä totisena. “Mutta se ei taida sietää leikinlaskua. Jos ritari palvelee naista kunnioittaen, ei se kuninkaaseen kuulu. Kylliksi siitä asiasta. Mitä tyytymättömiin tulee, vastaatte te siis minulle siitä, että täällä ei ole vaaraa tarjona. Te ryhdytte tarvittaviin toimenpiteisiin linnan ja Danehoven vartioimisesta! Niin pian kuin se on lopussa, pidätte te silmällä päämiestä, ja heti kun hän astuu jalallaan skonelaiselle pohjalle, on hän meidän vankimme!”

“Kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, teidän armonne, että saamme ne tiedot, joita minä vielä odotan?” huomautti drotsi Pietari. — “Niin väkivaltaisiin toimenpiteisiin voivat ainoastaan pakoittavimmat olosuhteet oikeuttaa, silloinkun todennäköisyys lähenee varmuutta, ja valtakunnan laki ja oikeus —”

“Vaiti siitä!” huudahti kuningas kiivaasti: — “Ei mikään laki estä minun kättäni ulottumasta kavaltajiin. Drotsi Pietari, te olette minun mielestäni liian omantunnon mukainen; mutta kylliksi siitä nykyhetkellä. Toimikaa tarmokkaasti ja varovaisesti! Todistukseksi siitä, että minä vielä nyt niinkuin ennenkin pidän teitä yhtenä viisaimmista ja kunnollisimmista palvelijoistani, vastaanottakaa tämä kunnialahja!” Tämän sanoessaan hän irroitti suuret, jalokivillä koristetut kultakäätynsä ja kiinnitti ne drotsin kaulaan, ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.

Ääneti ja katkerasti tuntien, ettei voinut niin hartaasti kuin sitä toivoikin, sydämestään kunnioittaa sitä ihmiskättä, joka kantoi pyhää kuninkaallista valtikkaa, taivutti ritari puoleksi polveaan lattiaa vastaan ja kosketti kevyesti huulillaan kuninkaan kättä. Sitten hän nousi ja odotti merkkiä poistuakseen.

“Vielä sana!” — alkoi kuningas puhua. “Minä tiedän, että te olette kauan epäillyt kamaripalvelija Raane Jonsenia, jota te ette kärsi. Te olette yllättänyt hänet kevytmielisessä seikkailussa ja vangituttanut hänet. Hän pakeni ja turvautui minun armoihini. Minä olen päästänyt hänet vapaaksi. Annetaan sen asian unohtua! Mutta miksi te yhä epäilette häntä, vielä nytkin, kuultuanne, että hän vain näön vuoksi seurustelee vihollisieni kanssa, salaisesti palvellakseen sillä minua?”

“Suoraan sanoen, herra kuningas, ne toimet, joihin häntä käytetään, eivät ole hänelle kunniaksi, ja semmoiseen kaksimieliseen ihmiseen ei kenenkään pidä luottaa. Toiminnastaan Möllerupissa käydessään hän ei ole kertonut teille, ehkä Martti mestari voi antaa paremmat tiedot siitä.”

“Lähetä pikaviesti hakemaan tänne Antvorskovin hurskas ja viisas herra!” — sanoi kuningas. — “Minä tahdon selvyyttä asiaan, ja se mies voi sanoa meille enemmänkin.”

“Hän on jo matkalla ja saapunee tänne ennen päivällistä. Mutta minä näin kamaripalvelijan henkivartiosalissa, hän on kyllä siksi viekas, että voi puhdistautua. Mutta minä pyydän teitä, herra kuningas, elkää uskoko häntä liiaksi. Muistakaa, että hän on Stig Andersenin onnettoman vaimon sisarenpoika!”

“Hyvä!” — vastasi kuningas kalveten. “Siitä ei teidän tarvitse muistuttaa minua. Ovathan uljas ritari Jon, ja teidän tuleva appi-isännekin, Flynderborgin Lave ritari, samaa sukua. Niin kauan kuin Raane uskollisesti palvelee minua, ei minulla ole minkäänlaista syytä epäillä häntä. Paljaalla rehellisyydellä ei maailmassa päästä pitkälle. Viekaskin palvelija on välistä tarpeen. Mutta kylliksi siitä! Nyt menkää, rehellinen Pietari drotsini”, sanoi kuningas äkkiä lempeästi ja tuttavallisesti. — “Näyttäkää nyt, että olette luottamukseni ansainnut. Ilmoittakaa kaikesta Jon ritarille ja David Thorstensonille ja neuvotelkaa heidän kanssansa. Jumalan haltuun!”

Kuningas kääntyi äkisti ja drotsi Pietari poistui. Vartiosalissa oli ritari Laven sijalla hänen sukulaisensa ritari Jon Litle. Hän oli pieni lujarakenteinen mies, hänen lyhyet, suorat hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hänen liikkeensä vilkkaat, melkein nuorekkaat. Hänen viisaat, läpitunkevat silmänsä ja ankara sotaherrankatseensa, sekä se lyhyt voimakas puhetapa, jota hän useimmiten käytti, ilmaisivat vanhaa sotilasta ja käskijää, ja mahtavimpien henkivartioiden rinnalla, ulkonaisesta komeudesta huolimatta, hän jo paljaalla esiintymisensä ylevämmyydellä osoitti olevansa ensimäinen henkivartiopäällikkö ja ylin valtakunnanneuvos. Tämä mahtava mies, jota nuori drotsi kunnioitti ja rakasti isällisenä ystävänä, oli tänä aamuna harvinaisen aikaiseen lähtenyt linnaan ja ottanut haltuunsa sukulaisensa paikan henkivartiopäällikkönä. Hänelle oli jo kerrottu siitä vaarasta, josta drotsi Pietari nyt oli niin onnellisesti pelastunut. Seisoessaan totisesti keskustellen kaupunginvoudin kanssa, hän näki drotsi Pietarin astuvan ulos kuninkaallisten huoneiden ovesta, kuninkaan tunnettu kultakääty kaulallaan. Sydämellisesti iloiten hän astui drotsi Pietaria vastaan ja pudisti osanottavasti hänen kättään. Kyyneleet kimaltelivat hänen ankarissa silmissään; mutta sanomatta sanaakaan nuorelle ystävälleen, hän kääntyi rauhallisesti ja hymyillen kaupunginvoudin puoleen. “Niin kuin näette, hyvä voutini!” — sanoi hän melkein välinpitämättömällä äänellä. — “Herra drotsi Pietari Hessel tuo mukanaan uuden osoitteen kuninkaan armosta ja suosiosta. Kaikki oli väärinkäsitystä. Te olette erehtynyt: mutta siihen olivat olosuhteet syynä. Mene Jumalan haltuun!”

Vouti kumarti poistuessaan ääneti ja kunnioittavasti sekä vanhalle ritarille, että drotsi Pietarille.

“Voitteko keskustella kanssani tunnin ajan ennen Danehoven alkua, herra valtioneuvos!” — kysyi drotsi Pietari. — “Minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana.”

“Kyllä, kun ensiksi olen puhunut kuninkaan kanssa. Odottakaa minua puolen tunnin päästä kotonani! Thorstenson on täällä. Linnanvartio on kaksinkertainen. Ei ole vaaraa. Pysykäämme vain rauhallisina ja tyyninä.”

Tämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen yhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.

Ritari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja tummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena palmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen poskipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat, mutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä olivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta. Hän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa, asettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari David Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän tavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään. Ritari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten drotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui nopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja levottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki kunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina. Huhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi Hessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli saattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat, palvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui alas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.

Nuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä se myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää sitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä täällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi syvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen otaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet, jotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa näkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla hän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita ihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän huomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät olleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen, tuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa. Kuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai liikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien heitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he myöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään vastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut herraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen näköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla itsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan tavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen. “Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!” sanoi hän vakavasti. “Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan vapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on kiusaus, joka meidän on voitettava!”

Skirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen kasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa tämän asuntoon.

YHDEKSÄS LUKU.

Drotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena. Hän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka viimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän vuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut kreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen ainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana hovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle toivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana koetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä lyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi Pietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen kreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan ja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet vaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha valtaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä salainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen jälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli saapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen tyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä kookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi Pietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja kuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen kuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon ritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili ritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan ritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha tapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin, koetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa Danehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja vahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille. Hän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen niin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt, vaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan. Ne varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson ja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan täydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota tyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin välillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella jännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty Danehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän edellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten mitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten ja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka molemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta, sekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan mahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä Danehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan Dros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen ja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina yhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai niinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen, että valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden neuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja vahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti kuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin valantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen kuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla valtakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana punnitsivat asiaa.

Jon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin kaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin suurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen kanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko sekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein herttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson ja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin itse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra oli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua hänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi nenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona valantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään luokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen kotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille, joka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan. Hän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä saisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.

Päivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa valantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka tahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei ollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen välttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen kiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että menetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta otti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta samassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. “Me olemme täällä koolla kaikki kaksitoista!” huusi vanha ritari Jon. — “Kolmannelletoista ei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa.” Kookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan jalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta sanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä varustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen liittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä mitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.

Ulalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin luona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä. Drotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi vieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan sinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa vuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka saisikin maata kuukauden sen johdosta. “Parempi pyy pivossa, kuin kaksi metsässä!” sanoi hän. “Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna enkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä, joudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo haavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin minä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika, jolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä ja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan kunniakäädyillä!”

“Haavani paranevat helposti”, — vastasi drotsi Pietari, “eikä miekka tällä kertaa mennyt ihonpintaani syvemmälle. Yhdessä suhteessa olette kuitenkin oikeassa!” lisäsi hän. “Täpäremmällä ei pääni ole pitkiin aikoihin ollut, ja tämä ketju on tainnut osaksi sen lujittaa. Mutta heittäkää nyt huvitteluhalunne mielestänne, jalo kreivi! Nahka haavallanne on vielä aivan ohut, ja te voisitte tänä iltana pian tehdä liikkeitä —”

“Liikettä minä juuri tarvitsen”, — keskeytti kreivi hänet. — “Täytyyhän sitä päästä hengittämään, vaikka nahka olisi kuinka ohut. Minä en jaksa enää kauvempaa elää täällä kuin muumiona. Tiedänhän kuitenkin hallitsevani ruumistani. Onhan siinä jo kylliksi onnettomuutta, että meidän täytyy antaa pappien ja kirjanoppineiden olla syntisten sielujemme herroja. Pitkäsääri, tuo minulle hovipukuni ja uusi vaippani. Taidanpa tulla aika paksuksi näissä kääreissäni, mutta annan niiden olla, tehdäkseni teille mieliksi.”

Nyt eivät vastustelemiset auttaneet. Hän pukeutui kirkkaanpunaiseen sindalipukuunsa, pani töyhtöhatun päähänsä ja heitti jäykän, kullalla kirjaillun purppuravaipan, leveille hartioilleen. “Kas niin!” — sanoi hän — “luulenpa nyt näyttäväni jotenkin eheältä ja hyvinvoivalta. Nyt jätän Dorthe Feienkostin sinulle, Pitkäsääri! — Koetappas sinäkin kerran miltä tuntuu lekotella mukavasti.”

“Toivoisinpa, että ylhäiset naiset osoittaisivat teitä kohtaan yhtä suurta osanottoa kuin hän, armollinen herra”, vastasi hovinarri, “mutta koska ette milloinkaan tule heitä niin lähelle, että he näkisivät teidät, niin olisi teille eduksi ottaa minun kaunissointuinen takkini yllenne, silloin teidät etempääkin huomattaisiin.”

“Siinä sen kuulitte, drotsi Pietari, mitä saan sulatella ja vielä lisäksi annan tuolle löntykselle ruuan ja palkan, ainoastaan harjaantuakseni kristillisessä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä. Muuten sinä olet oikeassa, Pitkäsääri! Minä olen vähän liian ujo tämmöisissä tilaisuuksissa, mutta se on hyve, jota sinunlaisesi vintiön tulisi kunnioittaa ja koettaa saavuttaa. Tänä iltana minä kuitenkin aion kunnostaa itseni, saatpas nähdä, Pitkäsääri!” jatkoi kreivi iloisesti: “minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut kyllin rohkeutta puhella naisten kanssa. Harjoitus tekee mestariksi, sen uskon. Teidän imettäjänne, herra drotsi, voi kyllä todistaa, että pahat kielet valehtelevat ja juoruavat sanoessaan minun sekaantuvan sanoihini naisten läsnäollessa.”

“Sitä ei kukaan enää teistä sano, armollinen herra, ja minä olin häpeällisesti erehtynyt”, sanoi Pitkäsääri kumartaen. “Vaikka en ole kuullutkaan teidän kuorsaavan näinä öinä, on minulla kuitenkin väliin ollut ilo kuulla teidän kaikkein armollisimmasti murisevan, ja minä kiitin Pyhää neitsyttä siitä. Se oli ainakin elonmerkki. Kunhan nyt aikanne kuluksi kurittaisitte minua, armollinen herra, mutta jäisitte kotiin.”

Kuulematta sen enempää hovinarriaan, astui kreivi Gerhard ulos ovesta ritariensa ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän kulkiessaan vanhan Jon ritarin asuntoon, kiirehti hän niin kovasti, että hänen varovaisen isäntänsä täytyi pidättää häntä ja muistuttaa hänelle nopeiden liikkeiden voivan olla hänelle vaarallisia. Mutta niin pian kuin he näkivät komeasti valaistun talon, jossa lehmuksien alla korkeiden kiviportaiden vieressä seisoi kahdessa rivissä kuninkaallisia palvelijoita tulisoihdut käsissään, alkoi kreivi Gerhard äkkiä kävellä hitaammin. “Minä saan siis tänä iltana nähdä nuoret prinssit”, sanoi hän. “Nuori kruununperillinen, teidän oppilaanne kuuluu olevan äitinsä näköinen. Olette toki onnellinen, drotsi Pietari, kun saatte kasvattaa niin jaloa tainta.”

“Sen myönnän täydellisesti” — vastasi drotsi Pietari lämmöllä. — “Minä toivon hänestä tulevan Waldemar Seierille hänen arvoisensa jälkeläisen. Luulen hänen perineen suuren esi-isänsä ritarillisen ajatustavan, ja hänen kunnioituksensa oikeuteen ja totuuteen. Jumalan avulla tulee hänestä vielä kunniaa suvulleen.”

“Mutta onko äitikin täällä halvan ritarin talossa?”

“Halvan ritarin?” — toisti drotsi Pietari hiukan kiivastuen. “Vanha Jon ritari on Esbern Snåren tyttären pojanpoika. Hän laskee suuren Absalonin kuuluvaksi sukuunsa, mutta vaikka hän olisikin halpa ritari, vailla korkeaa syntyperää, on hän kuitenkin niin ansiokas mies, että kuninkaat ja kuningattaret voivat häpeättä olla hänen vieraitansa. Sekä hänen vaimonsa että hänen tyttärensä, Cecilia, ovat kuningattaren rakkaimpia ystävättäriä.”

“Totta puhuen, hyvä ystäväni”, sanoi kreivi Gerhard puoleksi kuiskaten ja veti drotsi Pietarin syrjemmälle, “vähät minä hienouksista, mutta minua melkein pelottaa näyttäytyä kuningattarelle. Minä en ole nähnyt häntä muuta kuin Helsingborgissa niissä saatanan turnajaisissa, joissa te veitte palkinnon minulta, ja minä en saanut puhutuksi sanaakaan hänen kanssaan vain tämän kirotun ujouteni tähden. Ei minua miesten joukossa mainita häveliääksi, ja astuessani keisarien ja kuningasten eteen, tunnen itseni yhtä hyväksi ruhtinaalliseksi herraksi kuin he. Mutta paholainen on silloin varmasti pelissä, kun koetan sovitella sanani siroiksi kauniin sukupuolen läsnäollessa.”

“Huolimatta ujoudestanne, te ette ole kuningattarelle tuntematon, jalo kreivi!” — vastasi drotsi Pietari. “Teidän urhoollisuutenne ja vaatimattomuutenne ei jäänyt piiriratsastuksessa huomaamatta, ja olisinpa houkkio, jos tahtoisin kopeilla etuoikeudella, jonka ainoastaan satunnainen onnettomuus riisti teiltä.”

“Te sanotte, että hän on puhunut minusta, ottamatta huomioon minun epäonnistunutta kunnianosoitustani, koettaessani tervehtiä häntä taistelun aikana.”

“Jos hän olisikin sille hymyillyt, jalo kreivi, niin uskallan kuitenkin vakuuttaa teille, ettei pilkka eikä ylenkatse — —”

“Pilkka ja ylenkatse?” keskeytti hänet kreivi ylpeästi. — “Saatana vieköön, kuka sellaista ajattelee. Jos kristikunnan rakastettavin nainen halveksii kreivi Gerhardia, saa hän toimittaa ritarin taistelukentälle antamaan minulle sovitusta. En toki ole niin ujo, että sellaista pelkään. Mutta sanokaa minulle suoraan”, jatkoi hän — “enkö ole liian paksu ja jäykkä näin kauheasti sidottuna esiintyäkseni sopivasti sellaisessa seurassa?”

“Se sopii teille mainiosti”, vastasi drotsi Pietari hymyillen. “Ritarillista herraa ei kääre rinnalla rumenna, minun silmissäni suo se teille majesteetillisen ryhdin.”

“Hyvä on, oiva ystäväni! Majesteetillisesta ryhdistäni saan kiittää teitä. Mutta olette oikeassa; kun ritarilla vain on selkä eheänä, niin riippukoon sydän kernaasti riekaleina ruumiista, semmoisena pitäisi hänen olla paras kaikille jaloille ja oikeamielisille naisille.”

Kreivi Gerhard astui nyt reippaasti ylös portaita Jon ritarin asuntoon, drotsi Pietarin ja kahden ritarinsa seuraamana. Eteisessä vastaanottivat palvelijat heidän vaippansa, jonka jälkeen he avasivat komean holvikattoisen juhlasalin suuren tammioven. Korkeisiin, pronssisusien kannattamiin ristikkojalustoihin asetetut vahakynttilät valaisivat salin. Ritareita ja naisia seisoi iloisesti puhellen siellä täällä ryhmissä kiiltävällä tammilattialla, toisten istuessa lautapelien ja pienten kullattujen pöytien ääressä. Toisesta vielä suuremmasta salista, jonka ovi oli auki, kaikui huilujen ja viulujen soitto heitä vastaan. Siellä soitettiin erästä sankarilaulua, jota säestivät nuoren tyttöparven äänet ja sirot kepeät tanssiaskeleet. Siellä näkyi komeasti puettu ritari sulavasti liikkuvan kookkaan majesteetillisen naisen ohi, jonka yllä oli kullalla ja purppuralla koristeltu tulipunainen puku.

“Kuningatar!” kuiskasi kreivi Gerhard drotsi Pietarille korvaan ja jäi hämillään seisomaan ensimäiselle ovelle.

“Ja herttua Waldemar” — lisäsi drotsi Pietari, joka myöskin hämmästyneenä jäi seisomaan, mutta ei kuningattaren kauneuden eikä jalon olennon vuoksi, jota hän niin usein oli ihaillut, vaan nuoren herttuan rohkean ja itserakkaan käytöksen tähden, joka ensiksi pisti hänen silmiinsä. Levoton ajatus välähti salaman tavoin hänen sielunsa läpi, ja hän tarttui tahtomattaankin kreivi Gerhardia lujasti käsivarteen.

“Mikä teitä vaivaa, hyvä ystäväni?” kuiskasi kreivi Gerhard. “Huimaako teidänkin päätänne tämä näky? Minä olen jo saanut osani —, totisesti se oli ihana ilmiö.”

Nyt huomasi Jon ritari vasta saapuneet vieraat ja astui iloisen kohteliaasti heitä vastaan. “Tervetuloa, hyvät herrat!” sanoi vanha ritari. — “Minä iloitsen, että jalo kreivi Gerhard nyt itse voi vaimentaa huhun, joka täällä on kertonut vaarallisesta haavasta.”

“Väärä huhu, herra valtaneuvos! Se on kuitenkin pidättänyt minut sisällä muutaman päivän”, vastasi kreivi Gerhard leikillisellä äänellä. — “Täällä on iloa ja elämää, näen sen, ja täytyisi olla kuoleman partaalla, jos ei täällä viihtyisi. Tehkää hyvin ja esittäkää minut jalolle rouvallenne ja tyttärellenne — kun tanssi on lakannut — hänen armolleen kuningattarelle.”

Tämän viimeisen hän sanoi hillityllä äänellä, vetäen syvään henkeä, kun sana oli sanottu, ja sitten hänen silmänsä kääntyivät taas tanssisaliin päin.

“Niinkuin käskette!” vastasi vanha, vilkas herra veitikkamaisesti hymyillen. “Näkee heti kumpiko puolisko ihmissukua enemmän miellyttää uljasta kreivi Gerhardia. Minä näen tyttäreni seisovan juuri valmiina tanssiin, mutta vaimolleni voin heti teidät esittää. Jos haluatte — —”

Kreivi Gerhard ei ollut kuullut sanaakaan. Hän tuijotti kuin uneksiva tanssisaliin, jossa kaunis kuningatar juuri tänä silmänräpäyksenä kiitti ruhtinaallista tanssijataan jalolla arvokkaisuudella ja astui hänen saattamanaan lattian yli paikalleen nuorten, häikäisevien ritarineitosten joukkoon, jotka kaikki hän himmensi. Uusi soitto ja laulu alkoi, ja uusi pari liikuskeli lattialla. Nuori tanssijatar oli Jon ritarin tytär, Cecilia neiti. Hän ei vetänyt vertoja kuningattaren häikäisevälle kauneudelle ja majesteetille, mutta herätti kyllä yhtä suurta huomiota sulollaan ja kepeillä liikkeillään. Totisuudella, joka paremmin soveltui lauluun kuin hänen tanssittajansa hymyilevään ilmeeseen, hän katseli tummilla, tulisilla silmillään ritarillista herraa, joka ojensi hänelle kättään, ja joka hienossa käytöksessä näkyi kilpailevan herttua Waldemarin kanssa. Tämä kohtelias ritari oli nuoren herttuan drotsi, Tyko Abilgaard, rohkea ja kunnianhimoinen herra, jonka vaikutusvalta herttuaan oli tunnettu, ja joka oli yhtä kuuluisa naisten suosikki, kuin epävakainen rakkausasioissaan ja korkealle pyrkivä vaatimuksissaan. Kaikista Danehovella olevista naisista näkyi hän selvästi osoittavan eniten huomiota neiti Cecilialle. Laulusta, jonka mukaan hän tanssi, hän ei näkynyt välittävän. Sillä oli kaunis, mutta surumielinen sävel. Se oli laulu Sverkelin onnettomasta rakkaudesta tuntemattomaan sisareensa. Drotsi Pietari kuunteli hartaasti, ja tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard seisoi hiljaa ja totisena nuorten tyttöjen laulaessa:

Hirveä, orhia rukoile: unhoon Kirstisi pienonen vaipuu! Hirveä, peikkoa rukoile: kuolevi lempesi kaipuu!

“Pahus vieköön!” — mutisi kreivi Gerhard itsekseen, ja ihmeekseen hän huomasi, että silmänsä olivat melkein vesissä, kun nuoret tytöt jatkoivat:

Hän rukoili hirveä, orhiakin: ei saanut hän neitoa mielestään. Hän rukoili hirveä, peikkoakin: ei surmata voinut hän lempeään.

Kreivi Gerhardin hajamielisyys ja hänen tuijottamisensa tanssisaliin sai myöskin vanhan Jon ritarin heittämään sinne tarkkaavan katseen, ja sen peittämättömän ihailun näkeminen, jota hänen tyttärensä osoitti ritari Abilgaardille, ei näkynyt häntä miellyttävän. Hänen iloiset kasvonsa muuttuivat ankaran totisiksi nuorten tyttöjen laulaessa:

Maanpakoon urho se ajettiin, ja neitonen joutui luostariin.

Sekä vanha, että molemmat nuoret ritarit olivat hetkeksi vaipuneet saman uinailevan tunnelman valtaan, jonka tuo totinen laulu, jonka mukaan tanssittiin, niin helposti loihti esiin, vaikka eri tavalla aina niiden erilaisten kuvitelmien mukaan, joita kukin siihen yhdisti. Juhlan huminassa ja yleisessä iloisuudessa vain harva huomasi laulun sisällön. Laulun loppuosa näkyi vaikuttavan erityisen surumielisesti drotsi Pietariin, ja hän tarttui vaistomaisesti rinnallaan olevaan rubiiniruususeppeleeseen, jossa hän säilytti puoleksi unohtuneen lapsuudenmorsiamensa muiston, tyttöjen laulaessa:

“Joka lintuselta, mi lens yli maan nuor nunna tiedusteli sulhoaan, joka leivolta sinitaivahan alla ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla: ‘mihin joutui mieleni, valtijatar niin vieno?'”

“Te näytätte olevan laulun ja tanssin ystävä kreivi Gerhard!” sanoi nyt vanha ritari Jon tavallisella seurusteluäänellä ja kääntyi iloisena hajamielisen ystävänsä puoleen. — “Jos nyt haluatte, niin saatan teidät kuningattaren ja nuorten neitojen luo.”

Kreivi Gerhard kumarti jäykästi ja seurasi vanhaa herraa, eikä huomannut rikkoneensa seurustelutapoja vastaan, jättäessään tervehtimättä talonemännän, jalon Ingefrid rouvan. Tämä kulki vieraiden joukossa, vastaanottaen heidän tervehdyksensä, nuoren neidon saattamana, joka kantoi täytettyä viinipikaria suurella hopeatarjottimella. Sillä aikaa kun drotsi Pietari, joka oli talon hyvä tuttava ja jokapäiväinen vieras, tervehti kunnianarvoisaa talonemäntää, pysäytti vanhan Jon ritarin ja hänen ylhäisen seuralaisensa, ennen kuin he ehtivät tanssisaliin, kaksi komeasti vaatetettua, punatakkista poikaa, joiden hienoilla liinakauluksilla kultakäädyt kimaltelivat. Molemmat olivat tulipunaiset vihasta ja tulivat arpapeli-pöydästä, jossa olivat leikkineet yhdessä ja joutuneet riitaan. Toinen oli yksitoista-vuotias Eerik prinssi, joka kaksivuotisesta asti oli kantanut kuninkaan nimeä, ja toinen hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Kristian, joka oli puolta päätä lyhempi häntä, ja näytti olevan häntä voimakkaampi, mutta ei yhtä vilkas ja kaunis.

“Sinä ratkaiset riitamme, ritari Jon! Sinä tiedät mikä on oikein!” sanoi pieni kuningas kiivaasti. “Kun kultanappulat ovat saaria ja maita, ja pelinappulat ritareita ja sotilaita, niin saanhan minä silloin vanhimpana alkaa. Ja kun minä ritarieni ja soturieni kanssa olen saartanut Kristofferin kaikki saaret ja maat, niin ovathan ne silloin oikeuden mukaan minun? Kun hän vain sen myöntää, niin saa hän ne mielellään takaisin. En minä nappuloista välitä.”

“Se riippuu teidän leikkinne säännöistä, pienet kiivaat herrani!” vastasi vanha ritari. “Muuten ei vanhimman pidä yksin ottaa ensiksi, mutta olla ensimäisenä viisaudessa ja jaloudessa. Muuten tämä leikki on sopimaton!” lisäsi hän vakavasti. — “Eikö drotsi Hessel ole vielä opettanut teille, pieni kuninkaani, ettei saarista ja maista heitetä arpaa, eikä ritareita ja sotureita pidetä pelinappuloina.”

Prinssi Eerik poistui hiljaa häpeästä punastuen. Kristoffer seurasi häntä pilkallinen, poikamainen ilme kasvoillaan. Drotsi Pietari oli huomannut poikien riidan ja lähestyi kuullessaan nimeään mainittavan.

“Katsokaa, herra valtioneuvos!” kuiskasi hän, “meidän pieni kuninkaamme jättää ritarillisella kohteliaisuudella veljelleen koko pelipöydän”.

“Niin kyllä, loukatusta ylpeydestä”, vastasi vanhus hiljaa. “Kun vain ajoissa saisimme poistetuksi hänestä kevytmielisyyden ja turhamaisuuden, niin voisi maa ja valtakunta odottaa jotakin hänestä.”

Drotsi Pietari vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

“Anteeksi, kreivi Gerhard! Tehän tahdoitte tulla esitetyksi kuningattarelle”, sanoi nyt ritari Jon ääneen ja kääntyi kreivi Gerhardiin. “Suokaa minun näyttää teille tietä!” Hän astui nopeasti edeltä, ja kreivi Gerhard seurasi häntä tanssisalin kynnykselle. Sinne jäi kreivi seisomaan, nojaten selkäänsä ovipieleen, ja välittämättä Jon ritarista, joka nopein askelin astui saliin, kumarsi hän jäykästi kuningattarelle.

“Jalo Holsteinin kreivi Gerhard toivoo saada tervehtiä teidän armoanne”, sanoi vanha ritari, joka oli lähestynyt kuningatarta, luullen kreivin olevan vieressään. Kuningatar oli juuri noussut ja keskusteli vilkkaasti herttua Waldemarin kanssa.

“Kreivi Gerhard!” toisti hän osanottavasti. “Missä hän sitten on? Minä en näe häntä.”

“Mitä? Onko hän kadonnut?” — sanoi Jon ritari ja katsahti ihmeissään taakseen.

“Tuolla ovella, teidän armonne!” yhtyi herttua puheeseen ivallisesti hymyillen ja ylpeydellä tuntien etevämmyytensä. “Jalo kreivi ponnistelee suurella vaivalla osoittaakseen kunnioitustaan teidän armollenne, pysytellen ujona loitommalla. Minä uskon varmasti, että hän toivoo saavansa kunnian tanssia teidän armonne kanssa, mutta häneltä puuttuu sanat toiveensa ilmaisemiseen.”

“Sanokaa hänelle, herra valtaneuvos, että minä mielelläni tanssin hänen kanssaan!” sanoi kuningatar vanhalle ritarille. — “Pyytäkää häntä tulemaan lähemmäksi, minä olen kauan toivonut saavani puhua niin rohkean ja kunnioitetun ritarin kanssa.”

Ritari Jon kumarti ja toi kreivi Gerhardille tiedon odottamattomasta armonosoituksesta.

“Pyhä Yrjänä minua auttakoon!” sanoi kreivi pelästyneenä. “Minä en ole ikipäivinäni tanssinut, ja näissä helvetin siteissä en pääse liikkumaan, mutta kuningattaren käskiessä, tahdon vaikka lentää! — Jumalani, on ihme, jos pääsen elävänä täältä”, mutisi hän hiljaa. Hän tointui nopeasti, ja — ettei näyttäisi pelästyneeltä — tekeytyi hän niin tuiman näköiseksi kuin aikoisi hän rynnäköllä valloittaa linnoituksen. Pitkin askelin ja jäykkänä hän astui kuningattaren luo ja kumarsi. Herttua Waldemar kääntyi syrjään, salaten vain puoleksi nauruaan. Kuningattaren avomielinen puhuttelu sai kreivi Gerhardin taas tajuihinsa, palauttaen hänen tasaisen, hyväntahtoisen luonnollisuutensa. Hän puhui onnettomuudestaan Helsingborgin turnajaisissa, joissa hän oli rohjennut taistella kuningattaren värien puolesta kunnioittamatta niitä voitolla, ja se leikillinen tapa, jolla hän ivaili itseään ja taitamattomuuttaan, miellytti erityisesti kuningatarta.

“Te voitte laskea leikkiä pienestä onnettomuudesta”, lisäsi kuningatar peittelemättä hyväntahtoista kunnioitustaan, “sillä tärkeämmät ja vakavammat tilaisuudet ovat suoneet teille ritarikunnianne! Te voitte hyvin!” lisäsi hän, ja katseli hymyillen kreivin täyteläistä vartaloa ja jäykkiä käsivarren liikkeitä — “maailma ei ole pidellyt teitä pahoin, herra kreivi”.

“Minun pitäisi nuorena leskimiehenä näyttää laihalta ja surkealta”, sanoi kreivi Gerhard punastuen. “Mutta suokaa minulle anteeksi, teidän armonne! Sitä onnea, jonka menettämistä minussa ei huomaa, minulla ei ole ollut ilo tuntea. Se taisikin olla suurin erehdykseni tässä maailmassa, sen olen aivan äsken huomannut. Mutta kuori pettää, teidän armonne. Toivonpa kahdeksan päivän kuluttua voivani olla paljoakin hoikempi, jos teidän armonne käskee — —”

“Kuinka?” kysyi kuningatar hymyillen. “Voitteko te tulla hoikaksi mielenne mukaan? Kernaasti suon teidän säilyttävän iloisuutenne.” — Tahtomatta kauvemmin kuulla avomielisen kreivi Gerhardin sydänsalaisuuksia, ja vähemmin sopivaa puhetta omasta persoonastaan, keskeytti kuningatar äkkiä keskustelun muutamilla ylimalkaisilla kysymyksillä, joihin kreivi jotenkin hämillään vastasi, peläten sanoneensa jotakin sopimatonta. Ritari Abilgaard ja Cecilia neiti olivat jo vähän ennen poistuneet tanssisalista ja seisoivat ikkunansyvennyksessä innokkaasti keskustellen. Nyt alkoivat viulut ja huilut reippaan ja vilkkaan soiton, ja nuoret tytöt lauloivat kuningattaren lempilaulun kuningas Didrikin ja leijonan taistelusta lohikäärmeen kanssa.

“Siitä laulusta minä pidän!” sanoi kuningatar. “Kullakin ajalla on minun luullakseni lohikäärmeensä. Mutta kun kuningas ja leijona ovat liitossa, silloin eivät matelijat voi mitään.”

“Se oli totuuden sana, jalo kuningatar!” vastasi kreivi osanottavasti, huomaten täydellisesti sivutarkoituksen. “Vielä vartioivat leijonat Tanskan valtaistuinta, mutta luulenpa heidän meidän ritarillisina aikoinamme mieluummin palvelevan kuningattaria kuin kuninkaita.”

“Jos haluatte, niin alamme tanssin yhdessä tämän laulun mukaan!” lisäsi kuningatar keskeyttäen hänet.

Kreivi Gerhard joutui taas hämilleen, mutta hän turvautui tavalliseen keinoonsa ja astui rohkein hyökkäys-askelin keskilattialle, taluttaen kuningatarta kädestä. Hän ei tuntenut vähimmässäkään määrässä tanssia, mutta liikkui niin hyvin kuin taisi kuningattaren mukaan, jäljitellen mitä tarkkaavaisimmalla jännityksellä hänen jokaista käännähdystään vastakkaiseen suuntaan. Kaikeksi onneksi oli tanssi itsessään aivan yksinkertainen, ja hänellä oli luonnostaan hyvä tahti ja sävelkorva. Huolimatta jäykistä liikkeistään, ja vaikka hän polkea komisteli lattiaan saappaittensa koroilla, niin että kannukset helähtivät, ei hän näyttänyt niinkään hullulta, ainakin hän oli komean ja majesteetillisen näköinen. Kun ensimäinen askel oli uskallettu, katosi kaikki jäykkyys hänen olennostaan. Reipas laulu ja kuningattaren hyväntahtoinen hymyily rohkaisivat häntä, hänen hyvänsuovista kasvoistaan loisti raitis ja vilkas ilo, ja hän levitti Mahtavasti käsivartensa tyttöjen laulaessa:

Mestari Didrik kuningas tutkia tahtoi säilänsä tehon, löi sen kovaan kallioon, hulmahutti vuori tulen ehon

Hän tanssi vielä mitä onnellisin ilme kasvoillaan, kun laulettiin laulun 33:tta värssyä:

Leijona kaivoi ja Didrik löi vuorta, mi leiskui ja säkenöi, häntä jos leijona ei saanut pois, suruhunsa kuollut se ois.

Mutta nyt hän näki äkkiä kuningattaren kalpenevan ja kuuli huudahduksen: “minun Jumalani! Hänestä vuotaa verta!” Ja nyt hän vasta huomasi itsekin, että veri valui virtanaan jälleen auenneesta haavasta hänen rinnassaan. “Anteeksi, teidän armonne!” sanoi hän äkkiä peitellen käsivarrellaan tulvehtivaa verivirtaa. — “Minun olisi oikeastaan pitänyt vielä maata pari päivää pienen asemittelyn jälkeen, mutta sitten en olisi saanut olla tässä juhlassa. Minä tanssin ensi kertaa elämässäni, mutta teidän armonne tekee minulle kaikki mahdolliseksi. Ja tämä on ehkä ainoa kerta, jolloin minun suodaan vuodattaa vereni kauneimman ja jaloimman naisen tähden.” Hän teki liikkeen ikäänkuin hyvästi sanoakseen, mutta huomasi samassa jalkojensa horjuvan. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Drotsi Pietari ja kreivin omat ritarit kiirehtivät nopeasti häntä auttamaan, taluttaen hänet ulos salista. Hän heitti vielä kunnioittavan katseen takaisin kuningattareen, joka oli hyvin levoton. Tiedotonna hänet kannettiin drotsi Pietarin asuntoon, jossa säälivä hovinarri vastaanotti hänet pelästyksestä huutaen, ja jossa heti haavalääkäri ja hänen huolestunut ystävänsä mitä suurimmalla huolella hoitivat häntä.

Juhla Jon ritarin luona keskeytyi tämän onnettomuustapahtuman johdosta. Kuningatar oli heti sen jälkeen poistunut seurasta. Aikaiseen seuraavana aamuna lähetti hän kysymään kreivi Gerhardin vointia. Haavalääkärin selityksen mukaan ei ollut enää vaaraa pelättävissä, vaikka hän ei vielä ollut herännyt kokonaan tainnoksista, eikä pitkiin aikoihin saisi nousta vuoteesta.

KYMMENES LUKU.

Oli Danehoven viimeinen kokoontumispäivä. Tänäpäivänä tapahtuisi asioiden käsittely vanhan tavan mukaan taivasalla, suurella viheriällä linnanpihalla. Sinne eivät päässeet ainoastaan aateliset läänitysherrat, valtakunnan piispat ja pääpapit, vaan myöskin talonpojat ja porvarit. Erittäinkin varakkaammat kauppamiehet pitivät vielä kiinni tästä ikivanhasta oikeudesta, vaikka he vuosi vuodelta saapuivat vähälukuisempina sinne, ja heidän vaikutusvaltansa viimeisinä levottomina vuosina oli melkein kokonaan loppunut. Kuninkaan sotamiehet ympäröivät linnanpihan, mutta itse paikalla ei kukaan saanut kantaa aseita. Punaisesta sametista tehdyn ja suurilla kultaripsuilla reunustetun valtaistuinkatoksen alla oli korokkeelle asetettu tuoli, sen ympärillä oikealla puolen seisoi puolikaaressa pitkä jono valtakunnan piispoja ja pääpappeja hengellisissä virkapuvuissaan, Lundin vanha arkkipiispa Johan Dros etunenässä. Lähinnä häntä seisoi mestari Martinus de Dacia. Tämä oppinut herra oli tullut kahdeksan päivää sitten Antvorskovista, jossa hän oli esimunkkina. Hänellä oli heti ollut pitkä ja salainen keskustelu kuninkaan kanssa, ja hänet oli jo toisen kerran nimitetty valtakunnan kansleriksi ja kuninkaalliseksi sinetinsäilyttäjäksi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, kookaskasvuinen, mutta hänen esiintymisessään ja kasvojenilmeessään ei huomattu suurempaa hengellistä arvokkaisuutta. Hän täytti melkein kokonaan leveän dominikaani-pukunsa, joka hänellä oli yllään, ja jonka hihoihin hän vähän päästä peitti kätensä ikäänkuin palellen. Väliin hän seisoi tuijottaen eteensä syviin ajatuksiin vaipuneena, väliin taas kavahtaen ylös ja katsellen ympärilleen ihmetellen, tai jätti hän äkkiä paikkansa ja meni ilman aihetta puhumaan jonkun oppineemman papin tai piispan kanssa teoloogisista tai filosoofisista kysymyksistä. Hänen kaljunsa, jonka paljauteen oli osaltaan syynä luonnostaan huono tukankasvu, ulottui koko pään yli, sen peitti musta kahdeksankulmainen samettibaretti, ja hänen mustissa kiiltävissä kengissään oli valkoiset korot pariisilaisten pappien tapaan. Hän näkyi suosivan komeita ja koristeltuja pukuja, vaikka kaikki vaatteet hänen päällään olivat vinossa ja huolimattomassa järjestyksessä.

Hengellisten herrojen joukossa nähtiin myöskin herttua Waldemarin matkatoveri, komea Roeskilden tuomiorovasti, mestari Jöns Grand, joka ylpeän ja uhkaavaisen näköisenä katseli vielä tyhjää kuningasistuinta, heittäen ivallisen katseen sivulleen, oppineeseen kansleriin. Vasemmalla puolen seisoi puolikaaressa ruhtinaallisia ja aatelisia virkamiehiä. Ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin nuori Waldemar herttua kimaltelevassa punaisesta silkistä tehdyssä ritaripuvussa, hartioilla purppuran-punainen samettivaippa, johon Schleswigin vaakunaleijonat oli kullalla kirjailtu. Hänen ruskeilla kiharoillaan oli rubineilla ja kamelikurjensulilla koristettu venäläinen hattu. Hän puheli hiljaa, viisaan ja viekkaan näköisen veljensä, Langelandin kreivi Eerikin, kanssa, joka äskettäin oli saapunut Danehoveen. Lähinnä näitä herroja seisoi Hallandin kömpelö Jaakko kreivi sotapäällikkö puvussaan, kietoutuen uhmaavana siniseen vaippaansa. Hänen vierustoverinsa, komea ritari Abilgaard näkyi kertovan hänelle pilkallisia ja kevytmielisiä juttuja muutamista hengellisistä herroista. Etumaisina ritaririvissä seisoi kahdeksan kuninkaan neuvonantajaa, joiden joukosta vielä drotsi Hessel ja vanha Jon Litle puuttuivat. Niiden ritarien joukossa, jotka olivat seuranneet herttuaa, nähtiin monta uljasta ja komeaa herraa, erittäinkin Jaakko Sinijalka ja kreivi Jaakon veli Niilo Hallantilainen. Heidän kasvojen ilmeistään näki heidän levottomuudella odottavan tämän päivän asioiden ratkaisua.

Näiden molempien hengellisten ja maallisten herrojen muodostaman puolikaaren takana seisoi joukko hyvinvoipia talonpoikia lyhyihin, sinisiin, hopeanapeilla varustettuihin pyhätakkeihin puettuina ja useimmiten hatut käsissä, sillä aikaa kun rikkaat kaupunkilaisporvarit pitkissä juhlataloissaan tunkeilivat heidän eteensä kaikensäätyisten katsojien lomitse.

Kuului hiljaista napinaa joukosta, ja katsottiin usein levottomasti linnanportaille päin. Viimeinkin avattiin suuri koristeltu tammiovi, ja kuninkaallinen vaakuna-airut astui esiin valkea sauva kädessään, tehden tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen. Kuninkaallisessa purppuravaipassaan, kruunu päässään ja valtikka kädessään, nähtiin kookkaan, komean kuninkaan astuvan hitaasti alas kiviportaita molempien prinssien keskessä, drotsi Hesselin, marsalkan, alimarsalkan, kamarimestari Ove Dyren, kamaripalvelija Raanen ja kamaripoikajoukkueen seuraamana, joiden etunenässä kaunis Åke Jansson kulki. Kanssa väistyi kunnioittavasti syrjään, ja ritarien puolikaari avautui kuninkaan ja hänen seurueensa astuessa valtaistuinta kohti. Hän tervehti pikaisesti joka taholle, ja hänen levoton katseensa harhaili ympäri väkijoukon. Niinpian kuin hän oli istuutunut valtaistuimelle, prinssi Eerik oikealla sivullaan ja prinssi Kristoffer vasemmalla, ilmoitti kolme voimakasta torven toitotusta Danehoven alkaneen. Jännittävän hiljaisuuden jälkeen nousi kuningas ja otti kruunun päästään. Hän laski sen punaiselle samettityynylle, ja hovimarsalkka ojensi sen arkkipiispalle. Samoin ojennettiin valtikka oppineelle Martti kanslerille, joka piteli sitä sametti tyynyllä varoen ja kunnioittavasti sekä huomattavasti ponnistellen vaipumasta ajatuksiinsa, ettei pudottaisi sitä.

“Tänä päivänä minä en ole tuomarina”, sanoi nyt kuningas. “Minä olen itse riitapuoli siinä asiassa, joka tänään ratkaistaan, se koskee valtakunnan ja kruunun oikeuksia. Airut! Kutsukaa valantehneet esiin!”

“Danehoven nimessä!” huusi airut, — “astukaa esiin valantehneet miehet!”

Ja nyt astui vanha Jon Litle yhdeksän totisen, arvossapidetyn herran kanssa keskelle piiriä. Valantehneet olivat kaikki hyvintunnettuja ja kunnioitettuja miehiä valtakunnan eri maakunnista. He paljastivat päänsä valtaistuimen ja kokoontuneen kansan edessä, ja heidän harmaat hiuksensa osoittivat, että he olivat melkein vanhimmat kaikista koolla olevista herroista. Jon ritari, ollen heidän esimiehensä ja puheenjohtajansa, seisoi etumaisena. Hän kumarsi valtaistuimen edessä ja sitten kummallekin sivulle, jonka tehtyään hän sanoi kovalla äänellä: “Lukekaa asiakirja kansalle ja säädyille, herra drotsi!”

Drotsi Pietari tervehti samalla tapaa astuessaan esiin, korkea töyhtöhattu vasemmassa kainalossa, ja levitti auki suuren pergamenttilehden, josta hän hitaasti ja selvästi luki kuninkaan ja herttua Waldemarin välisen riitakysymyksen Alsin omistusoikeudesta. Senjälkeen hän vaikeni ja poistui paikalleen valtakunnanneuvoston joukkoon.

Vanha ritari Jon alkoi nyt taas puhua. “Meille kaikille on tunnettua”, alkoi hän lujalla ja rauhallisella äänellä, “että jalosukuinen Etelä-Juutinmaan herttua Waldemar kaksi vuotta sitten, ollessaan vielä tanskalaisen kuninkaan Eerik Kristofferinpojan holhouksen alaisena, on luullut itsensä oikeutetuksi vaatimuksiin, jotka kuningas ja valtakunnanneuvosto hylkäsi valtakunnan perustuslakia ja kuninkaan oikeuksia loukkaavina. Siitä huolimatta ei kuningas Eerik Kristofferinpoika ole kieltänyt jalosukuista sukulaistaan, tämän täysikäiseksi tultua, esiintuomasta tälle Danehovelle niitä vaatimuksia, joihin hän vielä luulee olevansa oikeutettu, ja ovat molemmat korkeat riitapuolet jättäneet asioiden ratkaisun näille käräjille. Maan parhaimpien miesten päätöksen mukaan olen minä, valtakunnanneuvos ja ritari Jon Litle, yhdentoista tanskalaisen miehen kanssa valantehneinä valtuutettu julistamaan tuomion tässä asiassa. Kaksi näistä miehistä on poistunut oikeudesta, kieltäytyen todistamasta ja tuomitsemasta asiassa, jota he eivät täydellisesti tunne. Mutta kypsän harkinnan jälkeen olemme me toiset kymmenen miestä, jotka täällä seisomme, valantehneinä omantuntomme mukaan langettaneet tuomion tässä asiassa, ja me vastaamme siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Jos joku näiden kahden miehen kieltäytymisen johdosta tahtoisi selittää tuomion laittomaksi, niin sanokoon hän sen ajoissa, ennenkuin tuomio julistetaan! Ja silloin on asian lopullinen ratkaisu jätettävä siksi kunnes ensi Danehovella voidaan valita uusi lautakunta. Muussa tapauksessa julistavat käräjät tämän kymmenen valantehneen tuomion oikeaksi ja pysyväksi!” Vanha herra vaikeni ja loi kokoontuneisiin totisen, läpitunkevan katseen. Yleinen äänettömyys seurasi, ja kaikkien kasvoissa kuvastui jännitys ja tuskallinen odotus. Kuningas teki levottoman liikkeen, mutta vaikeni myöskin. Herttua Waldemar, Jaakko kreivi ja mestari Grand katselivat tarkkaavaisina kuningasta. He heittivät toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat.

“Siis me ryhdymme tuomion julistamiseen!” alkoi ritari Jon taas puhua, ja hänen viittauksestaan ojensi vanhin valantehneistä hänelle suuren pergamenttikirjeen, jossa vihreässä silkkinauhassa riippui seitsemäntoista vahasinettiä. Vanha valtaneuvos levitti asiakirjan ja luki ääneen ja selvästi:

“Me allekirjoittaneet, valantehneet tanskalaiset miehet: Mogens Pederson, Niilo Due, Ture Menersson Jyllannista, Johan Bartsson Fyenistä, entinen Lundin vouti Niilo, Jon Litle, Mogens Corvingson Skånesta, Anders Nilsson, Olavi Tygesson Själlandista ja Jaakko Flep Laalandista ilmoitamme ja vannomme tämän Tanskan neuvoston edessä olevamme täysin tietoisia siitä, että omistusoikeus koko Alsin maahan, sen linnoituksiin ja linnaan sekä asujamiin kuuluu kruunulle ja Tanskan valtakunnalle valanvelvollisuudella. Talonpojat kuuluvat kuninkaalle valtion puolesta. Kuitenkin pidettäköön kuninkaan lapsille heidän isänperintö-osansa, joka on otettava sieltä, ja joka on heille kuningas Waldemarin kuoleman jälkeen tunnustettu. Ylläolevista tiluksista olemme tiedon saaneet sen avonaisen selityksen kautta, joka siitä ennen on annettu Etelä-Juutinmaan Eerik herttualle, herttua Waldemarin isälle. Jos nyt tälle olisi kaikki maa kuulunut, niin ei tiluksia olisi erityisesti mainittu. Sillä ja sen vuoksi määräämme me kuninkaalle ja valtiolle omistusoikeuden koko Alsiin, sekä täyden vallan ja oikeuden. Todistukseksi me olemme vannoneet tämän pyhän sakramentin päällä arkkipiispan ja kuuden piispan läsnäollessa, ja ovat he asian vakuudeksi liittäneet sinettinsä tänne meidän sinettiemme joukkoon.” Hän luki nyt kaikki allekirjoitukset. Sitten hän vaikeni ja katseli rauhallisena hyvin erilaisia kasvojenilmeitä ympärillään. Kuninkaan kasvoilla nähtiin voitonriemuinen hymy, vaikka hän räpäyttelikin levottomasti silmiään, heittäen epäluuloisen katseen herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, joiden posket punottivat suuttumuksesta, heidän kätensä suonenvedontapaisesti tapaillessa vaippojensa helmuksia.

Drotsi Pietari ei poistanut katsettaan herttuan kasvoilta, joilla äkkiä kuitenkin ilme oli muuttunut, sillä hän koetti hymyilemällä ja olkapäitään kohauttamalla osoittaa ettei välittänyt tästä vahingosta. Kaikin olivat vielä ääneti. Mutta silloin astui hengellisten herrojen rivistä esille rohkea mestari Grand. “Tuomio on voimaton!” sanoi hän kovalla äänellä: “Siitä puuttuu kahden valantehneen nimi; se ei ole täydellinen; tähän tarvitaan erityinen hengellinen vahvistus!”

“Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa”, vastasi Jon ritari tyynesti, “Danehove on minun ajoissa tekemäni kehoituksen jälkeen vaiennut ja siten tunnustanut tuomion lailliseksi. Pyydän teitä liittämään hengellisen vahvistuksenne, kunnian arvoisin herra arkkipiispa Johannes!”

Tämän kehoituksen saatuaan astui vanha arkkipiispa esiin. Rauhallisesti tuntien arvonsa hän kohotti koukkusauvansa ja sanoi: “Pyhän kirkon nimessä tahdon minä täällä selittää sen, minkä minä tulen lisänä omani ja kirkon sinetin alle kirjallisesti liittämään tähän asiakirjaan. Sen tietäkööt kaikki, että mainittu tilus Etelä-Juutinmaan herttuakunnassa, ja kaikki raha, joka verona kannetaan Etelä-Juutinmaalla se on näillä käräjillä laillisesti ja oikeudenmukaisesti määrätty lankeevaksi Tanskan kuninkaalle, jolla siihen valtion puolesta on ikuinen omistusoikeus; ja me kiellämme pannan uhalla kenenkään sekaantumasta Alsin tai yllämainittujen tilusten hallitsemiseen ilman Eerik kuninkaan tai hänen jälkeläistensä tahtoa tai tietoa.”

Vaikka vanha arkkipiispa mestari Grandin rinnalla näytti mitättömältä ja halvalta, lausui hän kuitenkin nämä sanat niin tyynen arvokkaasti, etteivät ne voineet olla vaikuttamatta. Hän vetäytyi sen jälkeen paikalleen. Mestari Grand puristi harmistuneena huulensa yhteen, astuen hänkin takaisin paikalleen. Silmänräpäyksen ajan vallitsi kuoleman hiljaisuus suuressa ihmisjoukossa. Nyt nousi kuningas äkkiä ja julisti Danehoven päättyneeksi; hänen sanojansa seurasi kolme voimakasta torven toitotusta. Arkkipiispa ja kansleri astuivat sen jälkeen valtaistuimen eteen, kantaen kruunua ja valtikkaa. Kuningas painoi lujasti kruunun päähänsä, tarttui valtikkaan ja astui nopeasti alas valtaistuimelta. Ritarien jono avautui, kansa väistyi syrjään, ja kuningas astui prinssien ja seurueensa kanssa takaisin linnaan. Parhaimmassa järjestyksessä hajaantui kokous, mutta eri puolueiden ritarit katselivat toisiaan melkein tuskallisen äänettöminä. Ainoastaan Jaakko kreivin ja Mestari Grandin kuultiin huudahtavan pari sanaa, siten välittömästi ilmaisten hillityn suuttumuksensa. Mutta herttua Waldemar ei näyttänyt olevan millänsäkään; viisailla silmillään hän tarkasteli uskollisimpien ritariensa jonoa, ja tehtyään pikaisen liikkeen peukalollaan suutaan kohti, hän poistui iloisen drotsinsa kanssa siihen osaan linnaa, jossa hänen huoneensa olivat.

Illalla tämän tärkeän toimituksen jälkeen oli linnassa suuret juhlat, joihin kuningatar ja pieni Merete prinsessa hovinaisineen ottivat osaa, ja jossa kuningas itse oli läsnä molempien nuorten prinssien ja koko hoviseurueen kanssa. Sekä linna että kaupunki oli komeasti valaistu. Viulut ja huilut kaikuivat ritarisalista. Päivän vakavat tehtävät näkyivät kokonaan unohtuneen iloisessa seurustelussa ja vaihtelevassa leikissä, jossa ilon ja totisuuden, ritarillisen kohteliaisuuden ja peitetyn intohimoisuuden ohella punottiin monta salaista rakkausjuonta. Rakkaus ja mustasukkaisuus, toivo ja epäilys, turhamaisuus ja koreilemisen halu kilpailivat saattaakseen herkät nuoret sielut yhtä vilkkaasti väräjämään, kuin soitto ja tanssi liikutteli ritarien ja naisten jalkoja liukkaaksi kiilloitetulla puulattialla.

Samoin kuin edellisen illan juhlassa Jon ritarin luona, oli herttua Waldemar täälläkin erityisen hyvällä tuulella. Ei ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä hänen kasvoillaan, ja hän herätti yleistä huomiota yhtä paljon iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan kuin ruhtinaallisella olennollaan ja loistavalla komeudellaan. Hänen kireä suhteensa kuninkaaseen oli syynä siihen, että häntä ei vielä ollut kunnioitettu ritarilyönnillä, jota hän ei voinut vastaanottaa halvemmasta kuin kuninkaan kädestä. Siitä huolimatta pukeutui hän kuin hienoin ritari, ja peittääkseen kultaisten kannusten puutetta, oli hän koristuttanut hopeakannustimensa tiheään jalokivillä. Joka tilaisuudessa hän tahtoi esiintyä kuningattaren ritarillisena ja huomaavaisena ihailijana, samaten kuin hänen viekas ja rohkea drotsinsa, ritari Abilgaard, selvästi osoitti enemmän huomiota Jon ritarin kauniille tyttärelle, Cecilialle, kuin kellenkään muulle.

Drotsi Pietari oli, kaikkien ihmeeksi, omituisen ujo ja hiljainen. Hän oli tavallisesti hovijuhlissa seuran keskus, ja erityisesti huvitti kuningatarta ja hänen naisiaan drotsi Pietarin seurustelussa nerokkaasti vaihtuva tosi ja leikillisyys, sekä hänen vapaa ja eloisa esiintymisensä, jonka ainoastaan tietoisuus siitä suosiosta, jossa hän tunsi olevansa, vakuutti hänelle. Aina Danehoven ensi aamusta, jolloin hänen kerrottiin joutuneen epäsuosioon ja menettäneen virkansa, mutta heti sen jälkeen oli nähty hänen jättävän kuninkaan huoneet hänen erityisenä suosikkinaan, uskoivat kaikki huomanneensa hänen kokonaan muuttuneen. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi, ja sen luultiin olevan ylpeyttä. Hän näytti tarkoituksella ja melkein tuskallisesti välttävän lähestyä kuningatarta, vaikka hän usein katselikin tätä ja piti tarkasti silmällä herttua Waldemarin yrityksiä koettaa miellyttää kuningatarta. Hänen käytöksestään olivat kuningattaren terävänäköiset hovinaiset näkevinään mustasukkaisen suosikin, joka vetäytyi syrjään loukatun turhamaisuuden käskystä, pitäen itseään liian hyvänä kilpailemaan herttuan kanssa ritarillisesta kohteliaisuudesta. Itse hän tiesi olevan tärkeämpiäkin syitä, joiden tähden hänen oli parempi pysyä syrjässä. Viimeisten päivien kokemus oli osoittanut hänelle, kuinka uskallettua oli hovissa, sellaisessa kuin tämä, peittelemättä seurata avonaista ja vilkasta luontoaan, ja kohteliaana ritarina avomielisesti osoittaa ihailuaan kauneudelle silloin kun siihen yhtyi synnynnäinen ylevyys. Palattuaan Danehoveen oli hän yhden ainoan kerran puhutellut kuningatarta ja silloin sopimattomaan aikaan ja mielentilassa, joka pian olisi voitu väärin käsittää. Kun hän illalla kotiin palattuaan turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille, ja hänen onnettoman imettäjänsä pelastus oli kysymyksessä, oli tämä käynti ollut välttämätön. Hän oli, kuten aina, tavannut viisaan, rakastettavan kuningattarensa hyvin armollisena ja suopeana hänelle ja hänen asialleen, ja täyttäen heti hänen pyyntönsä, toimittamalla vangin vapaaksi, oli hän taas antanut hänelle uuden osoituksen hyväntahtoisuudestaan. Seuraavana päivänä oli kuningatar suurella osanotolla kuullut siitä vaarasta, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut. Mutta sen syytä ei tiedetty kuin puoleksi, ja sitä mitä luultiin tiedettävän, ei pidetty sopivana ilmoittaa kuningattarelle. Sen jälkeen ei drotsi Pietari ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Se silmiinpistävä huolellisuus, jolla drotsi koetti välttää kuningatarta lähestymästä, näytti ihmetyttävän häntä ja pahoittavan hänen mieltään. Ja kun drotsi Pietari pari kertaa oli laiminlyönyt sopivammatkin tilaisuudet häntä lähestyäkseen, ei kuningatarkaan enää ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, vaan seurusteli yksinomaan herttua Waldemarin, kreivi Jaakon ja seuran muiden ruhtinaallisten herrojen kanssa.

Oli myöhä ilta. Kuningas oli hiljaa poistunut ritarisalista kamaripalvelija Raanen seurassa. Drotsi Pietari oli huomannut hänen äkkiä poistuvan viekkaan kamaripalvelijan kavalasta viittauksesta, ja näkyi heillä taas olevan salainen sopimus jostakin sopimattomasta rakkauskohtauksesta, jotka olivat niin tavallisia, ja joissa Raane aina oli kuninkaan uskottu ja salainen välittäjä. Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata heitä varoittaakseen häntä Raanesta, joka jo varmaankin oli osannut puhdistautua ja saavuttaa kuninkaan luottamuksen. Hurjan ja iloisen tanssin kestäessä drotsi Pietari seisoi yksin ja alakuloisena ritarisalin ikkunassa. Hän tunsi levottomuudella omituisen asemansa hovissa, jossa hänen ensimäisenä velvollisuutenaan oli näin huonojen esimerkkien keskellä varjella nuoren kruununperillisen sielu turmeltumasta. Hänen oli mahdoton valvoa sellaisen kuninkaan turvallisuutta, joka yhäti irstailuillaan heittäytyi häpeään ja vaaroihin, ja joka antoi luottamuksensa ihmisille, jotka mielistelivät hänen heikkouksiaan kohotakseen itse ja johtaakseen hänet turmioon. “Hänen parempaa ihmistään minä en voi pelastaa!” sanoi drotsi itsekseen. — “Nyt minun täytyy ajatella kruunun turvallisuutta!” Hänellä oli povellaan kuninkaallinen valtakirja herttua Waldemarin vangitsemiseen siltä varalta, että tämä aikoi poistua valtakunnasta. Tärkeitä tietoja oli saapunut, jotka oikeuttivat tämän askeleen, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi. Jos annettaisiin herttua Waldemarin esteettömästi poistua Ruotsiin, palaisi hän epäilemättä takaisin vihollisen sotavoiman etunenässä, yhdessä Stig-marskin ja hänen ystäviensä kanssa, hävittääkseen maan ja kumotakseen valtaistuimen. Oltiin jo melkein varmat siitä, että tämä todellakin oli liittoutuneiden suunnitelma, vaikka vielä puuttui siitä täydellinen laillinen todistus. Drotsin ja ritari Thorstensonin oli määrä pitää silmällä jokaista herttuan askelta. Heidän hevosensa seisoivat satuloituina linnan portin holvikatoksen alla, ja keveä purjelaiva oli valmiina satamassa viemään heidät minä hetkenä, tahansa suuren Beltin yli. Monta perusteltua epäilystä painoi huolestuneen vakavan drotsin mieltä. Tänä hetkenä hän omisti kuninkaan korkeimman suosion ja luottamuksen, ja siitä yhtä tärkeästä kuin vaikeasta toimesta, joka hänelle oli uskottu, riippui ehkä maan ja valtakunnan kohtalo. Mutta hänen poissaollessaan olisi viekkaan Raanen ja hänen sukulaisensa, kamariherra Ove Dyren, helppo suistaa hänet epävakaisen kuninkaan suosiosta ja tehdä tyhjiksi hänen vaarallisten aikeittensa hedelmät. Kuitenkin niin kauan kuin Mestari Martti ja Jon ritari olivat kuninkaan neuvostossa, hän uskoi tämän pelkonsa turhaksi. Hänen silmänsä sattuivat samassa nuoreen Eerik prinssiin, joka kepeästi ja iloisesti tanssi hänen ohitsensa. Myöskään tämän erittäin tärkeän henkilön turvallisuudesta hänellä ei ollut takeita, ja ainoastaan se ajatus rauhoitti häntä, että Jon ritari hänen poissaollessaan täyttäisi drotsin paikan kruununperillisen luona.

Prinssi tanssi huoletonna ja iloisena, pidellen Merete sisartaan kädestä. Prinsessa oli vain kahdentoista vuoden vanha ja jo melkein kihloissa ruotsalaisen prinssin, Birgerin, kanssa. Siten oli riidat uuden ruotsalaisen ja tanskalaisen kuningashuoneen välillä sovittu, sitten kuin horjuva kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan oli koettanut nostaa uudelleen kuningas Waldemaria valtaistuimelle, jolta hän itse oli ollut avullinen syöksemään pois häntä. Vielä luotettiin vain puoleksi rauhaan mahtavan kuningas Maunu Latolukon kanssa, ja oli kiirehditty sukulaisuuden tähden hakemaan erityistä paavillista lupaa tähän liittoon.

“Siinä taas horjuvan valtiotaitomme uhri”, kuiskasi hyvin tunnettu, syvä ääni drotsi Pietarin korvaan. Vakava ritari Thorstenson oli huomaamatta lähestynyt häntä, ja katseli nyt säälien pientä, iloista prinsessaa.

“Ritari Thorstenson!” — sanoi drotsi Pietari, havahtuen vakavista unelmistaan. “Oletteko tekin tänä iltana tämän maailman turhuuden toimeton katselija? Minä arvaan kyllä ajatuksenne, urhokas ritari! Mutta ehkä te sentään olette hiukan väärässä kun niin ehdottomasti tuomitsette.” Hän veti ritarin mukanaan viereiseen huoneeseen, jossa pelipöydät olivat vapaina, ja jossa he voivat rauhassa puhella keskenään. “Te surkuttelette prinsessaa”, jatkoi hän. “Häntä minä vähemmin huolehdin. Ruotsalaiset toivovat yhtäpaljon kruununperillisestään kuin me omastamme. Nämä lapsikihlaukset kuuluvat nyt kerran päiväjärjestykseen, sekä ritari- että ruhtinassuvussa. Tiedättehän te, että minä itsekin olin samalla tapaa kihlattu jo kehdosta asti, enkä tuntenut itseäni siitä onnettomaksi. Se side on nyt rikottu, enkä minä tunne itseäni sen onnellisemmaksi. Alaikäisten sieluilla on enkelinsä Jumalan luona, sanoo Mestari Martinus. Jumala yksin tietää mikä meille on parasta, ja hän johtakoon meidän kohtalomme parhaaksemme. Ei taida olla pitkältä siihen, jolloin kuulemme samallaisen kihlauksen pienen kruununperillisemme ja soman ruotsalaisen kuningaslapsen välillä, jonka näimme turnajaisissa. Kuningas näkyi sitä hartaasti toivovan, enkä minä tohdi sitä vastustaa.”

“Raakamaista! Inhoittavaa!” — mutisi ritari. — “Mutta minulla on teille muuta sanottavaa. Oletteko valmis matkaan?”

“Vielä ei ole aika käsissä. Niin kauan kuin kaunis herra tanssii ja koreilee tuolla sisällä, ajattelee hän tuskin valtakunnasta poistumista.”

“Te tiedätte kuitenkin hänen sanoneen hyvästi kuninkaalle? Sanotaan hänen vielä tänä yönä matkustavan Schleswigiin, mutta minä tiedän kahden hyvin ylhäisen herran aikovan tänä yönä Korsörin puolelle. Ne ovat varmasti herttua ja hänen drotsinsa. Laivan, jonka he ovat vuokranneet, sanotaan olevan ruotsalaisen, mutta minä uskon sen olevan norjalaisen, ja päällepäätteeksi merirosvolaivan.”

“Minä tiedän sen!” vastasi drotsi Pietari. “Meidän pieni purjelaivamme on kunnossa. Kaikki on selvänä. Tässä on minulla valtakirja. Tornborgin ritari Pentti Rimordson seuraa meitä Själlandiin. Heti kun lintu on lentänyt, lennämme me jälestä. Mutta tällä puolen salmea on hänellä vapautensa. Jos hän tahtoo kiireellä Själlandia katselemaan, niin ei häntä siitä kukaan voi estää.”

“Kyllä ymmärrän!” vastasi Thorstenson. “Me teemme, myöskin vain huvimatkan tervehtiäksemme hyviä ystäviä. Flyndenborgissa ritari Lave Litlen luona voimme paraiten vartioida salmen yli meneviä.”

Drotsi Pietari säpsähti, niinkuin jonkun ajatuksen yllättämänä, joka saattoi hänet hämilleen. “Hyvä on, sen voimme päättää huomenna!” — sanoi hän nopeasti. “Mutta olkaamme varuillamme. Jääkää te tänne siihen asti kunnes viekas herra poistuu linnasta! Minä lähetän aseenkantajani laivasillalle, pitämään silmällä vierasta laivaa. Ennen keskiyötä olen linnanportilla hevostemme luona.” Hän puristi Thorstensonin kättä ja astui nopeasti ritarisalin läpi tanssivien ohitse. Hän astui aivan kuningattaren ohi, aikoen mennä edelleen kunnioittavasti tervehdittyään.

“Pari sanaa, drotsi Hessel!” sanoi kuningatar harvinaisen käskevällä äänellä istuutuen tuolille, vähän syrjemmäksi tanssivista. Drotsi pysähtyi ja lähestyi kunnioituksella häntä. “Mitenkä voi sairas vieraanne?” kysyi hän. “Olen pahoillani, että minä tavallani olen syypää hänen vaaralliseen sairastumiseensa.”

“Ei hän enää ole hengenvaarassa, teidän armonne! Minä menen juuri pois häntä katsomaan.”

“Sanokaa hänelle, että minä otan osaa hänen onnettomuuteensa!” jatkoi hän, “sitä enemmän kuultuani hänen haavoittuneen ritarillisesti, taistellessaan erään naisen kunnian puolesta!”

Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. “Mitenkä? Armollinen kuningatar!” änkytti hän. “Kuka on sanonut —”

“Yhdentekevää!” — keskeytti kuningatar hänet. “Minulle on aivan äskettäin kerrottu, että hän Middelfartiin vievällä tiellä joutui riitaan erään ylvästelevän, nuoren ritarin kanssa, joka ääneen ja ujostelematta kehui sen naisen suosiosta, jonka väriä hän kantoi, ja jonka mieleen ei milloinkaan ole johtunut, että hän oli muuta kuin uskollisen ja nöyrän palvelijan ihailun esineenä.”

“Jalo kuningatar, joka tämän on teille sanonut”, vastasi drotsi Pietari syvästi loukattuna, “sen julistan minä alhaiseksi kunniansolvaajaksi, kantakoon hän vaikka ruhtinaskruunua, ja minä tahdon puolustaa kunniaani taistelemalla hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Sen verran on asiassa totta, että meidän yhteinen ihailumme sitä naista kohtaan, jonka väriä minä kannan, epäilemättä oli syynä onnettomaan taisteluun. Mutta ritarikunniani kautta, — jalo kreivi Gerhard itse voi sen todistaa — hänen vastustajansa ei ole unohtanut velvollisuuksiaan.”

“Teidän kunniasananne, urhoollinen drotsi Hessel, on minulle sanojenne todenperäisyyden takeena”, sanoi nyt kuningatar lempeästi — “mutta minun ehdoton tahtoni on, että tätä asiaa ei enää sanallakaan mainita, ja että te mitä huolellisimmin vältätte jokaista taistelua, jonka yhteydessä minun nimeäni, vaikka kaikkein vähimmällä syyllä, voitaisiin mainita. Tästä lähtien minun suostumuksellani ette te eikä kukaan muu ritari kanna minun värejäni. Minä näen teidät ainoastaan silloin kuin se on aivan välttämätöntä ja silloin kuin kutsun teidät. Minä tiedän, että te ette käsitä väärin tätä toimenpidettäni. Menkää nyt sairaan vieraanne luokse, jalo ritari, ja olkaa vakuutettu muuttumattomasta suosiostani.”

Tuskallisin tuntein irroitti drotsi Pietari ruusunpunaisen silkkinauhan, joka oli kiinnitetty hänen takkiinsa, ja tukahutettuaan huokauksen, ojensi hän sen kuningattarelle ja kumarrettuaan äänettömällä kunnioituksella poistui hän ritarisalista.

YHDESTOISTA LUKU.

Ei ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä vuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta viulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman tanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa, että hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka haavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä antamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä halua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta. Eilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen seurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti hänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe hänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden juttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi vastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: “Tyhmää puhetta! Roskajuttuja, eukkoseni!” mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe ei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä kertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien huudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä että tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä, lampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri lopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa, ja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli hevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä heittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille. Väliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli turhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he aikoivat syleillä häntä.

“Loruja! Joutavia juttuja!” murahti kreivi taas. “Mutta sinä olet oikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista haltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu noita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?”

Vanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi Pietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut harmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea tuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun sijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta verasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän pelästyneenä: “Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon! Tuossahan hän on!”

“Kuka!” tiuskasi kreivi. “Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä on?”

“Ettekö nuku, jalo kreivi?” sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. “Minä tahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä lähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten.”

“Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!” huudahti Dorthe. “Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen itsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut.”

“Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!” sanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle kätensä. “Te matkustatte — ja minä makaan tässä. No, matkustakaa Jumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan minulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista siellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?”

“Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi minun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. — Mene vähäksi aikaa ulos, Dorthe!”

Dorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven raolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven tarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.

“Kysyikö hän todellakin minua?” sanoi kreivi. “Ei suinkaan teillä vain ole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne onnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa.”

Drotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan houreissa.

“Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen”, jatkoi kreivi. “Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin, katsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No, elkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?”

“Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme”, vastasi drotsi Pietari. — “Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle. — Mutta ehkä te itse” —

“Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan peitetyin sanoin. — Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?”

“Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta”, jatkoi drotsi Pietari. “Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja näettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa.”

“Sitä vastaan minulla ei ole mitään!” huudahti kreivi salaamatta iloaan. “Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa, ettekä seuraa hovia?”

“En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa pari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette erityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea mitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta, — te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen.”

“No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa vain suoraan!”

“Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja parhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä tohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon, ja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme yhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, — tapahtukoon täällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne paheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta — luvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana yhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!”

“Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä”, vastasi kreivi hymyillen, “ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä, etten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan sanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän kuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä syntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse tuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin ollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta te olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa kapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat ovat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä en tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä avoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja oikeudenmukainen.”

“Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen vakuudeksi!”

“Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan, silloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja salavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte luottaa.”

“Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!” vastasi drotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään. “Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin kotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä, huolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani leikkimään! — Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin yhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka tahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on tästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme ja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja viholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!” Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti kreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui syviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas huoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin vuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin, että vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.

Oli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut. Nyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui kaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas linnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa kohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta ratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua, aivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan äärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan joukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla. Viimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten kilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun ulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta herraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla äänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin viheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat punaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa vauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin laiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas kaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä, ja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan vieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä ritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen laiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse, kun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin satamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä niinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa, ettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön eteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen luona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus Skirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset ja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli suunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut heidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin lähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana pohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki vieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa laskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina maihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa vaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa suuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli sädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti hevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa selässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja sen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa nukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli kiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki, joka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui, oli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen talon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista kunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle pitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä, Tornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat hevosten huoahtaa.

Nyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. “Olithan sinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!” sanoi hän aseenkantajalleen.

“Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!” vastasi aseenkantaja. “Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla minun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen sielun laivalla.”

“Montako siellä oli?”

“Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä sotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa. Tuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen parran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli suuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi, oli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale, ja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen tähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka pääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse, sama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime vuonna.”

“Niilo Rauhaton”, huudahtivat molemmat ritarit hämmästyneinä. — “Mutta eikö purjelaiva ollut norjalainen?” kysyi drotsi Pietari.

“Kaikki laivamiehet olivat norjalaisia, herra. Hurjan näköisiä miehiä, karvalakit päässä ja suuret miekat vyöllä Se, joka istui peräsimessä oli myöskin norjalainen. Mies oli lyhyt ja tanakka, komeassa ritaripuvussa, kultakahvainen tikari vyöllä. He kutsuivat häntä Alfkreiviksi.” —

“Alfkreivi! — Vähä-Alf!” huudahtivat molemmat ritarit ja katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Kun ritari Thorstenson mainitsi tämän nimen, kalpeni hän suuttumuksesta, ja hänen voimakas kätensä puristautui miekankahvan ympäri. “Seis!” — huudahti hän ja pysäytti ratsunsa. “Jos voisin taittaa Alfkreivin niskan, niin antaisin puolen elämääni sen vuoksi. Mutta kuka on sanonut, että he kulkevat tätä tietä?”

Drotsi Pietari piteli takkinsa lievettä tuulessa. “Näettekö?” sanoi hän. “Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. He ovat jo voineet nousta maihin täällä rannalla. Että he aikovat Ruotsiin sen me tiedämme, ja että he suuntasivat alas Beltiä pitkin, sen me näimme. He aikovat varmaankin maihin täällä tai Skjelsörin luona, kulkeakseen Örekrogista salmen yli. Jos tietomme ovat oikeat, aikoo herttua ensiksi Själlandiin. Täällä on hänellä ja marskilla mahtavia ystäviä.”

“Skjelsörin luona he eivät nouse maihin!” sanoi Thorstenson. “Siellä tunnetaan Alfkreivi viime vuodesta.”

“Silloin he ovat pian täällä!” sanoi drotsi Pietari. “Norjalaiset viikingit eivät taida uskaltaa kovinkaan kauvaksi laivalta. Ei taida herttuakaan uskaltaa julkisesti kulkea ryövärijoukon kanssa maan läpi. Tuskin hänellä on suurempaa saattuetta mukanaan; mutta meidän täytyy joka tapauksessa voida näyttää koko joukolle terästä, jos se on tarpeen.”

“Sen voimme tehdä, kun saamme avuksemme kymmenkunnan ritari Rimordsonin rantametsästäjiä!” sanoi Thorstenson. “Tuossahan on Tornborg. Me asetumme tänne tien viereen ja lähetämme teidän aseenkantajanne linnaan.”

Drotsi Pietari lähetti heti Skirmenin viemään suullisen sanan Tornborgiin. Sillaikaa laskivat he ritari Thorstensonin kanssa hevosensa syömään pienelle metsäniitylle, aivan tien viereen, nousten itse pienelle kummulle, josta heillä oli laaja näköala Beltin yli. Täältä näkivät he merirosvolaivan punaiset purjeet metsäisen vuoren jyrkänteen rannalla, ja he olivat nyt vakuutetut olevansa oikeilla jäljillä. Thornborgiin oli tuskin kolmesataa askelta metsäiseltä kummulta, jolla ritarit seisoivat. Pian palasi reipas Skirmen, mutta tuoden sen tiedon, että ritari Rimordson oli lähtenyt siksi päiväksi metsästämään, eikä häntä odotettu palajavaksi takaisin Tornborgiin ennen kuin illalla.

“Siis tulkaamme omin voimin toimeen!” sanoi drotsi Pietari. “Voimme olla täällä siksi kunnes herttua on kulkenut ohi. Jokaisen kuninkaallisen linnanherran täytyy auttaa meitä, mutta mitä vähemmän meitä on sitä parempi. Meidän täytyy olla herättämättä huomiota.”

“Mutta jos ryövärijoukkue sulkee meiltä tien, täytyy meidän kuitenkin tunkeutua läpi!” huomautti Thorstenson. “Minä osaltani otan katkaistakseni Alfkreiviltä kaulan ja vielä parilta hänen ryövärijoukkueestaan, mutta eihän meillä ole kuin puolenkolmatta miehen voima.”

“Te voitte hyvästi laskea meidät kolmeksi täysimieheksi, vaikkapa vähän enemmäksikin, ankara herra ritari!” sanoi Skirmen, ojentautuen suoraksi. “Sen, mikä pituudestani puuttuu, voin ehkä muulla tavoin korvata. Joka tapauksessa te ja isäntäni jo vastaatte yksinänne kolmea väkevää miestä.”

“Ei turhia kehumisia, Skirmen!” keskeytti drotsi Pietari aseenkantajansa. — “Juokse sinä tuonne ja paneudu pitkäksesi kiviröykkiön taakse tien viereen, ja anna meille merkki heti kun näet heidän tulevan! He eivät muuta tietä pääse joen yli.”

Skirmen hypähti heti norlantilaisensa selästä, laskien senkin syömään metsäniitylle. Sitten hän juoksi osoitetulle paikalle, ja molemmat ritarit asettuivat törmän taakse.

“Haa, jospa saisimme Alfkreivin vangituksi!” huudahti ritari Thorstenson kiivaasti.

“Se on sivuasia, jalo ritari!” vastasi drotsi Pietari rauhallisesti. “Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon tärkeämmän tehtävämme!”

“Te olette oikeassa!” sanoi Thorstenson. “Tuon kirotun viikingin tähden minä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika arveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni meille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille onnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas ja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä väkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan yleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?”

“Se on uskallettu askel, mutta välttämätön”, vastasi drotsi Pietari — “ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä. Koska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan norjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen rikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä puolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka se olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme ulommaksi.”

“Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni Alfkreivin!” alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja hänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. “Jos se kirottu koira todellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä nousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi, käyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos kuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä matkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia Tanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän onnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään.”

“Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?” kysyi drotsi Pietari.
“Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?”

“Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse paholaisen!” vastasi ritari kiivaasti. — “Häntä pidetään sekä Ruotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan oikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna naishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta syntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö te tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen mahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja, ja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?”

“Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta, jalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän vannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun tietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin poika.”

“Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan ylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä vastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat pakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet ritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja tiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran saan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan kuninkaaseen.”

“Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja ruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?”

“Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson”, — vastasi Thorstenson. — “Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli ja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä tahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani antaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen ylpeistä hallitsijoista.”

“Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka syntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme”, jatkoi drotsi Pietari ystävällisen osanottavasti. “Niin suuresti kuin kunnioitattekin vapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää minulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin sokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette voi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista saavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen kohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun korkeampi ääni puhuu — —”

“Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!” vastasi Thorstenson. — “Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille! He ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa uhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he voivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat, jalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista, joka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä, hyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas kunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain niin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen ei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata vapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te voitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt ei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla.”

“Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!” vastasi drotsi Pietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin kirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä päällä. “Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä prinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen ja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät yhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille uskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne määrätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten leikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut, että nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti määrätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa ja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta ollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen johtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia yrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon salainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat määrätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa, joiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä en tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte sitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta samanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu, joksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin — Jumalan kiitos! —. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut tehdä minut hulluksi — tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi vienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä.”

“Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!” sanoi ritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. — “Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän sydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka te sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta elkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana sallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette todellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän: se hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska nämä kiiltävät hämähäkinverkot.”

“Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!” vastasi drotsi Pietari, ja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta. “Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä, silloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää katsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja löytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa, teidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa.”

He puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti keskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa eroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta. Se into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan, perustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan pyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän oli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän tuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana toivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi hänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja ritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin kuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa suhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa, ylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti käytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein yhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten herrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli taipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli Ruotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan oikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston mahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi Pietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen jälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen sen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan onnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä kapinakuningasta hallitsijanaan.

“Ei, hyvä ystäväni!” huudahti Thorstenson, “ennemmin voimakas itsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea tuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin rohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä, kuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta naisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä suoraan silmiin kirkkaalla päivällä! — Ei, ei!” jatkoi hän ja löi miekallaan maahan. “Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä on Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi, saadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen itsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja puolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen nahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin symboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa”, jatkoi hän koettaen hillitä kiivastumistaan, “sitä ette voine kieltää. Te olette hänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa. Minä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan, vaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun sanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole rehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina me emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte; mutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt joudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä en piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä kädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt meitä ylenkatsovat.”

Drotsi Pietari nousi kiivaasti. “Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa meitä”, sanoi hän, “ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta tehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta, mutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos häpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme”, jatkoi hän. “Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita, olisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne kristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina palvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan.”

“Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni”, vastasi Thorstenson, “vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos joku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä sanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen paikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?” Hän hypähti äkkiä ylös. — “Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla niityllä?”

Drotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka puolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät nyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä, ruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. “Ketä te olette?” huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. — “Täällä on noussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen Tornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!”

“Me olemme turhaan etsineet teitä, ritari Pentti Rimordson!” vastasi drotsi Pietari, ottaen punaisen kauppiaslakin päästään ja ojensi samassa hänelle kuninkaan valtakirjan. “Ketä me olemme, sen näette tästä, jos ette jo ennemmin ole tuntenut meitä?”

“Drotsi Hessel! Ritari Thorstenson!” huudahti ritari hämmästyneenä ja hypähti hevosensa selästä. — “Kuka olisi luullut tapaavansa teidät täällä ja tässä puvussa!” Hän ojensi heille tuttavallisesti kätensä, ja heitti pikaisen silmäyksen valtakirjaan, johon drotsi Pietari viittasi painaen sormen suulleen. Vaikka metsästäjän näytti olevan vaikea lukea, näkyi hän kuitenkin pian ymmärtävän tarkoituksen. “Vai niin, suu tukkoon siis!” sanoi hän hämmästyneenä, ojentaen pergamentin takaisin drotsi Pietarille. “Siis on minulla nyt muuta tehtävää kuin ajaa hevosvarkaita takaa. Mutta olipa se sentään hävittömän rohkeaa!” jatkoi hän suuttuneella äänellä. “Ettekö te nähneet pitkäpartaisia miehiä, jotka näyttivät haaksirikkoon joutuneilta merimiehiltä? He ovat aivan äsken ryöstäneet kaikki meidän reippaat metsästyshevosemme lukuunottamatta minun omaani, jolla minä kaikeksi onneksi istuin. Se tapahtui aivan käden käänteessä. Silläaikaa kun minun metsästäjäni söivät aamiaistaan tuolla suon laidassa. Minä lähetän heti väkeni heidän jälkeensä ja sitten seuraan teitä.”

“Meidänkin hevosemme ovat kadonneet”, sanoi ritari Thorstenson. “Täällä ei ole aikailemiseen varaa. Hankkikaa meille ensin kolme hevosta!” — —

“Onko teitä enemmän kuin kaksi, hyvät herrat?”

“Minun aseenkantajani on tiellä vakoilemassa”, vastasi drotsi Pietari.
“Kas, tuolla hän tulee!”

Kepeästi kuin hirvi, tuli aseenkantaja Skirmen juosten.

“He tulevat!” sanoi hän. — “Heitä on neljä herraa ratsain. Minä tunsin herttuan punaisen vaipan ja pienen kiharapartaisen norjalaisen herran.”

“Alfkreivi!” huudahti Thorstenson. — “Kuolema ja kirous. Joutuin heidän jälkeensä!”

“Täällä me emme saa pysäyttää korkeaa herraa, jos ymmärsin oikein nuo variksenvarpaat”, sanoi metsästäjä. “Mutta meidän täytyy saada varmasti tietää, onko se hän. Mitenkä tulitte maininneeksi Alfkreivin? Seuratkaa minua, hyvät herrat! Minä tunnen metsän. He tulevat kulkemaan aivan meidän ohitsemme, näkemättä meitä!”

Sillaikaa kun Skirmen piteli metsästäjän hevosta, kuletti notkea, reipas ritari drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin metsikköön maantien viereen, jossa kasvoi orapihlajia ja nuoria pyökkipuita. Siellä he hänen neuvonsa mukaan heittäytyivät maahan, ja heillä oli silloin edessään palanen Korsöriin vievää maantietä, mutta itse olivat he viheriöiden oksien peitossa. Drotsi Pietari väisti oksat syrjään, ja Thorstenson teki kiivaan liikkeen.

“Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!” — sanoi metsästäjä. “Sentapaista riistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua ja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat häränkasvot minä en tunne, — mutta kyllä —”

“Alfkreivi! — Vähä-alf!” huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli vähällä hypähtää pystyyn.

“Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!” kuiskasi drotsi
Pietari ja esti häntä nousemasta.

“Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja”, — kuiskasi metsästäjä. “Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen, takimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon herran aseenkantajan näköinen.”

“Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo”, vastasi drotsi Pietari hiljaa. “Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan vaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki.”

Nuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit nousivat. “Tämä on toki liikaa!” sanoi Rimordson. “Täytyykö minun, Tornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla maihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä! Jos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin aluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin ratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki valmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä lähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla mieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta.” Hän nousi nopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli tuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen seurasivat häntä nopein askelin.

Ritari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat, hän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen esi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli sukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen uskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä, ritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien yllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi. Tämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa määrin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä loukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan julkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna, Jon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti vartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan norjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli monasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus hänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka oli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen merirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja oli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön rauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti. Mutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi hänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän linnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut linnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia, josta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö uskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon metsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin oli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin vieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata heitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista Slagelseen vievää tietä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Korsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä Själlantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse, ollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat sitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja jyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle. Silta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan. Sen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista se ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta, vaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut siltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä oli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia kiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa sillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta, joka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki oli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat villiä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli kaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua merirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset mukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä seurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja hälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa laivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva oli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön alapuolelle.

Vårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä lyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti yhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin töyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna merimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan joukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni ylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden kulmakarvojen alta. “Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen”, sanoi hän käskevällä johtajaäänellä. — “Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä Tönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön minä heti paikalla kuoliaaksi.”

Tämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet siitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan ja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä kuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.

“Tämän sillan yli”, jatkoi hän, “ei kukaan Korsöristä tuleva pääse tänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas. Jokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän tekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta mutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni kanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän miestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on käsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon kuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?”

Pitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri kirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja roistonnäköisen miehen kanssa. “Se on helposti ymmärretty, ankara ritari”, sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään nyykäyttäen. “Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella kylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun mieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät.”

“Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä vihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein. Niinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen tulijan. Menkää nyt paikoillenne!”

Martti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan yli, kadoten vastaisen rannan metsään.

Sillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti Rimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn vievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja näkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää vaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla metsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa katoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin neljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista urotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät siten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi isäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja kuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin oli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen satulassa laulaessaan:

“Tuo kilpi neljäs punaisin on kotkin koristeltu, se on Holger Dansken, ja eteen sen monet urhot on surmaeltu.”

“Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!” lisäsi hän. “Jos minä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan, punaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni, kunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin merkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:

“Sen kilven kupuun kuvattu on neito ja miekka kirkas, ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon, laula, — ei nukkua virkas.”

Nuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan, olivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa. Nyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta, ja Skirmen huudahti hämmästyneenä: “minun pieni norlantilaiseni!” Samassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle havaintonsa.

Drotsi Pietari pysäytti hevosensa. Kaikki seisattuivat. “Jos aseenkantajani kuuli oikein, niin tapaamme epäilemättä hevosvarkaamme täältä. He taitavat haluta ratsastajat vielä lisäksi, tai ainakin sulkea meiltä tien. Jos heillä on aavistusta siitä ketä me olemme, ja millä asioilla matkustamme, niin ei ollut hulluinta heidän ajatuksensa ottaa haltuunsa tämä tärkeä paikka.”

Molemmat ritarit säpsähtivät ja katselivat miettiväisen näköisinä pitkää, kapeaa siltaa.

“Sen sillan minä sulen kahdellatoista miehellä kokonaista sotajoukkoa vasten!” sanoi ritari Rimordson. — “Tässä ei ole kuin kaksi ehtoa: joko meidän on koetettava murtautua läpi, tai meidän on kiireesti ratsastettava alas katsomaan, osaisivatko hevosemme uida. Näin urhoollisia herroja en voi kehoittaa takaisinkaan kääntymään apua hakemaan. Sitäpaitsi ei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan kunnon ratsastajaa kotona.”

“Me murtaudumme läpi nelistämällä”, sanoi ritari Thorstenson. — “Mutta eihän täällä näy ainoata elävää sielua —”

“Jos Skirmen on oikeassa, niin kyllä pian saamme nähdä enemmän kuin toivoisimmekaan”, vastasi drotsi Pietari. “Uivatko hevosenne hyvästi, herra Rimordson?”

“Niistä molemmista, joilla te ja aseenkantajanne ratsastatte, voin minä mennä takuuseen, jos ei pohja ole liian pehmeä”, vastasi ritari. “Minun ja ritari Thorstensonin ovat raskaita, ne jäävät varmasti kiinni, jos on vähänkin liejua!”

“Sitten ei ole valitsemisen varaa”, sanoi drotsi Pietari. “On epävarmaa, pääsemmekö elävinä sillan yli, mutta meidän valtakirjamme on toimitettava varmuuteen. Reippaan aseenkantajani neuvokkaisuuteen voin luottaa. Hän pääsee kyllä helposti uimalla ylitse, sillaikaa kun me annamme ryöväreille muuta ajattelemista, kuin hänen kiinniottamistaan. Jos olette samaa mieltä minun kanssani, hyvät herrat, niin uskomme hänelle kuninkaan kirjeen ja valtakirjan, ja jos me tulemme pidätetyiksi, vie hän ne Haralsborgin päällysmiehelle, tai hävittää kirjeet, jos ei pääse pakenemaan.”

“Te olette varovainen, jalo ritari!” sanoi herra Rimordson. “Mutta täytyy olla varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta.”

“Hyvä on”, sanoi Thorstenson — “jos meidän testamenttimme on tehtävä, niin joutuun sitten! Minun sormeni syhyvät noita koiria kiinniottamaan.”

“Tässä, uskollinen Skirmen!” sanoi drotsi Pietari, ojentaen aseenkantajalle huolellisesti kokoon käärityn kirjeen. “Olethan ymmärtänyt meidät. Kruunun ja kuningashuoneen turvallisuus on kysymyksessä! Jos minä en vaadi sinulta sitä toisella puolen siltaa, niin sinä saat tehdä siitä minulle tilin suurimman sillan tuolla puolen!” Hän viittasi totisena taivaaseen ja vaikeni.

Puna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. “Täytyykö minun siis paeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa iloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra drotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen sillan!” Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. “Minun norlantilaiseni”, huudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja ratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään metsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria neljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa nelistä siltaa kohti. “Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki jokeen”, huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein sillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. “Turhaa hälyytystä!” huusi Thorstenson, “eihän täällä ole ketään”.

“Pian, pian, eteenpäin!” huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen ohitsensa.

“Se ei ollut minun tarkoitukseni!” mutisi Thorstenson suuttuneena, koettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot kopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää hevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei ketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa sillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen rantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa hänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli jotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen, läpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät ojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri norjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi takaapäin: “Seis! tai te olette kuoleman omat!”

Drotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä, ja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. “Joutuin, joutuin!” huusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen pillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset tömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja näytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella. “Joutuin, joutuin!” — huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että drotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan eteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset yhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut liikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. “Pois aseet!” huusi ääni heidän takaansa. “Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!” Nyt kilahti drotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui, hänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi. “Syöskää heidät alas, senkin koirat! — lyökää päälle!” huusi nuori ryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän päälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson taistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät keihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto kaikui heidän takaansa — sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot esiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat muserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson liikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman surullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi hyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui hänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, — miekka putosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. “Seis, miehet! Antakaa heidän mennä!” huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. “Saatanan nimessä, antaa heidän ratsastaa!” Silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat hämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä tyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja kuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he pysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden kymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan sillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.

“Mitä tämä oli?” sanoi drotsi Pietari. “Taisteliko Herran kuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla? Pelastuitteko tekin, ritari Rimordson?”

“Pelastuinko!” toisti hän synkästi. “Kyllä, saatanan nimessä minä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin kuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!”

“Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu”, kysyi Thorstenson. “Ei ole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa kalpene.”

“Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa” — vastasi ritari, “mutta kaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen ryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni käsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi.”

Molemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa katkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen syyn ihmeelliseen pelastumiseensa. “Elkää enää ajatelko sitä, rohkea ritari!” alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. “Meidän levottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä. Jos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa sankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea.”

“Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan, jalo ritari”, sanoi drotsi Pietari, “niin on vielä toivoa hänen pelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut langeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla voisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen.”

Rimordson puisti päätä ja vaikeni.

“Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!” huusi nyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen joen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä norlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän vieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi isännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. “Tässä saatte kuninkaan kirjeen takaisin, herra!” sanoi hän iloisesti. “Siihen ei ole päässyt pisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni.”

“Vanha Kimoni!” huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen selästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet juoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti kuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa. Drotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt nuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois vieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää jaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan vyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa hoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka kärsimättömänä kuopi maata. “Sepä oli sukkelaa!” sanoi hän Skirmenille hypätessään satulaan. “Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?”

“Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna”, vastasi Skirmen. “Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia minut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös laitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään, ja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa norlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun.”

“Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!” sanoi Thorstenson. “Jos et vain olisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies.”

“Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari”, vastasi
Skirmen loukkaantuneena. “Muuten on paholainen ollut äitinne.”

He olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian ratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.

“Mutta minun metsästäjä-parkani”, huudahti ritari Rimordson pysähtyen.
“Eikö heitä enää voisi pelastaa?”

“Minä näin heidän syöksyvän alas”, vastasi Skirmen. “Se oli kamala näky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan heitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme liinakkoa jäi liejuun — —”

“Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!”

“Voi, se oli kauheata”, — vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, “heissä ei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät laahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave Marian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo lupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista.”

“Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta”, huokasi Rimordson hiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari Thorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Oli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä, melkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin linnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen, ruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä nuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge. Tytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja paksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen helminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen drotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen kamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella enää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin kasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen omatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena aamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun hän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää sekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan odotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö, jonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja vartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa täydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.

Ritari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi mihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi maankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa Stig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan ennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta vastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat paljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi edesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää lausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän virkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä sitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä. Hän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin peläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa lapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi olevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi voinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta hän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta tahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin kuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka johti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan runsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui rohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa näköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin tanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen mielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen kuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat kruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän toivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle tai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan ja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin nimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä. Se ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty drotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen inhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan hämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi pojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge oli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle sanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli Ingen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi näkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja hän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman erikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta ryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen hyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa, niin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin puhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa oli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt nuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin missä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän sai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan. Tämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus oli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen hänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein inhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin hautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä menemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan huolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän asti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja pyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi Pietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden. Drotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki — sanoi hän, — ilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle ystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja niiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä puolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta toimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei ylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan ja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri, kun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti vapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan. Kättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan tarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa, jota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa, vaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja avomielistä rohkeuttaan.

Ei milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä kuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa osoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta antoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan ja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka hän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein karkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla, jota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää välinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa ladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui hänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa kuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta lapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.

Isä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito huomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin unissaan muutteli nappuloita.

“Mutta sanoppas toki, rakas isä!” keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon, “luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, — uhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar, todellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?”

“Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!” sanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. — “Se on turhaa, joutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen ei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä milloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan ymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät huolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle sanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta sinä huolestutat monasti minua puheillasi.”

“Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret tytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat. Ovathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita. Jos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta kuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend Grathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä milloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi.”

“Hyvä, rakas lapseni, mistä ihmeestä sinä aina saat nuo kaikki jutut! Mistä sinä olet kuullut nuo vanhat, typerät seikkailut, joita sinä aina latelet? Minulta sinä et ainakaan koskaan sellaisia kuule, sen minä tiedän.”

“Oi, äiti ne on minulle kertonut, kun olin aivan pieni, ja hän opetti minulle niistä niin monta, kaunista laulua.”

“Lauluja! Siinäpä sitä ollaan, — kaikki laulut ja vanhat tarinat valehtelevat, lapseni. Ne ovat vain runoja ja taikauskoa, joita ihmiset keksivät lapsille ja hulluille huviksi, silloin kun ei heillä ole muuta tekemistä. Milloinka sinä kuulet minun kertovan satuja, tai laulavan lauluja? Ihmiset, joilla on vakavempia asioita mielessä, eivät ajattele semmoista roskaa.”

“En tosiaankaan ole koskaan kuullut sinun laulavan tai kertovan satuja, isä! Mutta äiti lauloi ja kertoi niin kauniisti, ja hän piti niin paljon vanhoista lauluista. Jos ei ole olemassa tosia lauluja, ja jos nuoret tytöt eivät tahdo laulaa meidän vanhoista kuninkaistamme ja sankareistamme, ja meidän uskollisista, jaloista naisistamme, niin silloinhan ei ainoankaan suuren miehen ja naisen muisto eläisi enää heidän kuoltuaan, eihän silloin enää kannattaisi elää maailmassa. Silloinhan kaikki suuri ja ihana, joka tapahtuu keskessämme, olisi vain katoavaista turhuutta. Mitä hyödyttää meitä rikkaus ja valta, jos emme voi mitään toimittaa, joka ansaitsisi mainitsemista meidän kuoltuamme? Mitä hyötyä jälkeentuleville olisi suurten ihmisten elämästä, jos ei sydämen ilolla saisi säilyttää heidän nimiään ja ansioitaan vanhoissa tarinoissa ja lauluissa?”

“Voi lapseni, rakkahin lapseni, se on haaveilua ja taikauskoa. Sen mikä on muistamisen arvoista muistaa kyllä ilmankin, tarvitsematta lukea vanhoja tarinoita, ja laulaa niistä lauluja. Meidän päivinämme on muutakin ajattelemista kuin muistella kaikellaisia lauluja ja vanhoja satuja. Laula sinä vain Jumalan nimessä niin paljon kuin haluat sankareista ja kuninkaista, eivät he saa aikaan enempiä onnettomuuksia, kuin mitä jo ovat tehneet. Mutta elä välitä nykyisistä asioista, niistä ei kannata puhua eikä laulaa. Ei kukaan ole onnellinen ennen kuin haudassaan, sanoi vanha viisas mies, ja se sana on tosi. Näinä levottomina aikoina ei osaa olla kyllin varovainen: ajattelematon sana voi aiheuttaa suurempia onnettomuuksia kuin sinä voit uneksiakaan. Katsoppas ulos tuuliviiriin, mistäpäin tuulee?”

Inge nousi ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos linnanpihalle, jossa kahdella kuninkaallisella leijonalla kirjailtu lippu liehui muuratun porttiholvin yläpuolella.

“Tuuli on kääntynyt itään”, sanoi Inge välinpitämättömästi ja istui paikalleen. “Odotatko jotakin Skånesta tänä iltana?”

“Enpä juuri!” sanoi ritari ja nousi. “Itätuuli? — hm! ja tunti sitten tuuli luoteisesta; sillä tuulella ei tänä iltana kukaan kule salmen yli. Minun täytyy mennä ulos puhumaan lauttamiesten kanssa. Minä odotan muutamia vieraita herroja, lapseni! He ovat ylhäistä sukua ja minun hyviä ystäviäni. Jos he tulisivat sillaikaa kun minä olen poissa, niin ota heidät ystävällisesti vastaan ja pane pöytään parasta mitä talossa on! Pidä heille seuraa paraasi mukaan, mutta elä kysy heiltä heidän nimiään, eläkä heidän matkaansa! Se ei ole soveliasta. Elä missään tapauksessa puhu heille sanaakaan valtiollisista asioista, tai mitä sinä ajattelet tai et ajattele niistä. Niistä asioista sinulla ei tarvitse olla minkäänlaista mielipidettä. No, no, sinä punastut, lapseni! Ethän toki suutu isällesi? Ymmärrä minut oikein! Ajattele Jumalan nimessä mitä tahdot, siitä ei sinua kukaan estä, mutta näinä aikoina ei sovi lausua liian ääneen mitä ajattelee, ja sinä et ole milloinkaan varovainen, pieni Ingeni. Sinä puhut liian rohkeasti ja avonaisesti asioista, joista minä tuskin uskallan kuiskata salakammiossani. Elä nyt unhoita, mitä minä olen sanonut! Ehkä minä ratsastan vieraita vastaan, ja viivyn poissa tunnin verran. — Jos he tulisivat toista tietä kuin minä arvelen ja joutuisivat tänne ennen minua, niin pidät sinä ketteränä talonemäntänä huolen heistä! Portinvahti ja piha vouti tietävät asian, ja linna on tänä iltana avoin kaikille matkustaville, kenenkään tarvitsematta mainita nimeään. Ethän pelkää jäädä yksin, lapseni! Sinulla on kamarineitisi luonasi, ja linnantupa on täynnä talonmiehiä.”

“Pelätä!” huudahti Inge ja punastui entistä enemmän. “Ei, isä, mitä minä pelkäisin? Eiväthän sinun ystäväsi voi olla sinun tyttäresi vihollisia. Mutta sinä olet niin omituinen, isä rakas! Olet niin salaperäinen, etkä ollenkaan iloinen ja rauhallinen. Ethän vain ole sairas?”

“En toki, lapseni! Mutta minulla on muutamia ikäviä asioita mielessä, joita sinä et ymmärrä. Elä sinä niistä välitä! Elä istu yksinäsi täällä hämärässä, sytytä kynttilät, ja anna neitojesi tulla sisään laulamaan lauluja kanssasi! Lapseni, saat mielelläsi laulella laulujasi, se kuuluu sinun ikäisillesi. En minä niin totta tarkoittanut äsken lauluista puhuessani. Ole nyt vain iloinen! Elä ole levoton minusta! Ei minua mikään vaivaa.” Hän taputti Ingeä ystävällisesti poskelle ja poistui.

Alkoi olla pimeä. Isän salaperäinen levottomuus ja huonosti salattu huolestuneisuus olivat tehneet omituisen vaikutuksen nuoreen tyttöön, joka muuten ei milloinkaan tiennyt mitä pelko oli, ja istuessaan yksinään suuressa holvisalissa johtui hänen mieleensä kaikenlaisia levottomia ajatuksia. Viime aikoina oli liikuskellut monenlaisia osaksi perättömiä huhuja rosvoista ja sisseistä. Se häntä kuitenkin vähemmin huolestutti; mutta, että maa oli täynnä salaisia pettureita, jotka uhkasivat syöstä kuninkaan ja kaikki hänelle uskolliset miehet perikatoon oli yleisempi, ja Inge neidon mielestä paljon peloittavampi huhu. Tämä tärkeä linnoitus pidettiin tavallisesti tarkasti sulettuna jokaiselta vieraalta, joka ei ensin mitä tarkimmasti voinut tehdä selkoa nimestään ja asiastaan. Hänelle oli käsittämätöntä, miksi siitä tänä iltana tehtiin aivan täydellinen poikkeus, eikä hän myöskään voinut ymmärtää, mikä pakoitti hänen isänsä poistumaan linnasta tähän aikaan, kun hän kuitenkin odotti niin tärkeitä ja ylhäisiä vieraita. Isän levottomasta tuulentarkastelusta, ja hänen tyytymättömyydestään, kun se oli itäinen, sekä hänen kiellostaan kysellä vierailta heidän nimeään ja matkaansa, päätteli Inge isän odottavan joitakin ystäviä tai sukulaisia, jotka olivat pakomatkalla ja aikoivat yön seudussa Skåneen. Huolimatta isän vaiteliaisuudesta ja varovaisuudesta oli hän huomannut hänen ottavan innokkaasti osaa Stig Andersenin ja hänen muitten sukulaistensa suuttumukseen kuningasta vastaan, vaikka hän ei tiennyt oikeata syytä siihen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan, että kuningas oli lähennellyt Stig Andersenin vaimoa, ja että mahtava marski senvuoksi oli noussut kapinaan häntä vastaan, mutta sen lähemmin hän ei asiaa tuntenut. Sen käsityksen mukaan, joka hänellä oli kuninkaasta, ja sen mielikuvan tenhoamana, jonka hän jo lapsena oli luonut itselleen äitinsä kertoessa suurista Waldemareista, oli hänellä niin syvä kunnioitus kuningasnimeä kohtaan, että hänelle oli käsittämätöntä, miten kuningas voisi loukata alamaistaan niin, että tällä olisi oikeus nousta häntä vastaan. Häntä puistatti tuo ajatus, että hänen isänsä ystävyyden ja sukulaisuuden tähden voisi unohtaa uskollisuutensa kuningasta kohtaan, ja kuitenkin hän alkoi salaisesti pelätä onnettomuutta, jota hän piti pahempana kuin mitään muuta. Hän tunsi itsensä ensi kerran elämässään todella levottomaksi. Hän katsahti ympärilleen hämärään saliin, ja hänestä tuntui kuin seisoisi joka nurkassa väijyvä kuningasmurhaaja välkkyvä tikari kädessään. Hän nousi äkisti, kutsuakseen neitojaan kynttilöitä sytyttämään. Tuskin hän oli noussut kun ovi avautui hiljaa, ja kynnyksen yli hiipi varovasti musta, ruma miesolento, tummaan sarkavaippaan kääriytyneenä. Häipyvän päivänvalon viimeinen säde valaisi hänelle hurjat, punapartaiset ja likaiset kasvot, jotka enemmän muistuttivat eläintä kuin ihmistä. Inge vetäytyi askeleen taapäin ja oli vähällä huutaa hädissään, mutta hän häpesi pelkoansa ja voitti sen muistaessaan isänsä käskyn, että hän emännän arvokkaisuudella vastaanottaisi hänen vieraansa.

“Tervetuloa, vieras!” sanoi hän niin rohkeasti kuin taisi, vaikka vapisevalla äänellä, astuen muutaman askeleen eteenpäin, silti pääsemättä pitemmälle kuin pari askelta keittiön ovea lähemmäksi. “Isäni tulee kohta!” lisäsi hän. “Suokaa, minun hakea valoa!”

“Ei valoa, ihana neito! Oletteko te yksin linnassa?” Tuo raa’an ja karkean äänen hiljaa ja salaperäisesti lausuma kysymys lisäsi hänen tuskaansa, ja pitkä, kömpelö sotilasolio astui pari askelta etemmäksi saliin. Inge astui nopeasti taapäin ja tarttui keittiön oven kahvaan, mutta rohkaisi taas mielensä ja jäi seisomaan. “Yksinkö?” toisti hän. “En ole, ja vaikka olenkin ritarin tytär, niin en kuitenkaan ota yksin puolustaakseni kuninkaallista linnaa. Jos tahdotte nähdä linnan varusväen, niin voi se olla täällä silmänräpäyksessä.”

“Elkää pelästykö minua, ihana neito!” sanoi vieras ja astui askeleen taapäin. “Minä tulen merimatkalta, enkä ole ehtinyt puhdistaa ja somistaa itseäni hienon naisväen nähtäväksi. Minä olen vain halpa tallirenki, ja minut on lähetetty tänne herrani asialle, kysymään voiko ritari Lave Litle vastaanottaa ystäviänsä tänne yöksi, ja olisiko kuninkaallinen metsäkoirajoukkue nähty täälläpäin tänä iltana.”

“Minun isäni ystävät ovat tervetulleita!” vastasi ritarineito. — “Hän on itse mennyt heitä vastaan ja on täällä silmänräpäyksen kuluttua. Koirista minä en tiedä mitään. Jos olette vieraan herran palvelija, niin annetaan teille heti virvokkeita väentuvassa.” Hän aikoi mennä ja tarttui ovenkahvaan avatakseen keittiönoven; mutta vieras kohotti kätensä varoittavasti, melkein uhaten: “Jääkää! Ei valoa! Minä menen heti!” mutisi hän. “Täällä ei siis ole yhtään vieraita? Ei ainoatakaan matkustavaista Nyborgista?”

“Ei ainakaan minun tietääkseni”, vastasi Inge, “mutta linna on suuri, ja vaikka täällä on paljon kuninkaallisia sotamiehiä, on täällä kuitenkin tilaa vieraille, jotka ovat maalle ja kuninkaalle uskollisia”.

“Hyvä! Minä vien herralleni vastauksen, ja jos se häntä miellyttää, niin näette meidät pian. Hyvästi ihana neito! Vaikka te ette näy haluavan, että minä tulen teitä lähemmäksi, tohdin kuitenkin vakuuttaa teidän olevan yhtä kauniin kuin rohkean. Minun tähteni teidän ei tarvitse nostaa melua, tai kutsua kokoon linnanväkeä. Minä tulen tänne hyvänä ystävänä; minun herrani hyvät ystävät ovat myöskin minun ystäviäni.” Sen sanottuaan hän poistui samasta ovesta, josta oli tullutkin. Inge kiirehti heti telkitsemään oven hänen jälkeensä, ettei mies vain ehtisi palata ennen kuin hän olisi saanut kynttilät sytytetyiksi ja ihmisiä sisään. Sitten hän kutsui kaikki neitosensa sytyttämään vahakynttilöitä, jotka olivat asetetut kiiltävien kilpien eteen suuren salin kalkituille seinille. Pyöreään sivuhuoneeseen hän antoi kattaa pöydän odotetuille salaperäisille vieraille, ja itse hän astui keittiön kautta linnantupaan, katsoakseen olivatko talonmiehet paikoillaan. Hän näki heidät kaikki, kaksitoista luvultaan, istuvan illallispöydässä, ja hän meni takaisin keittiöön, antamatta kenenkään huomata levottomuuttaan. Annettuaan kokille ja keittiöpalvelijoille tarvittavat ohjeet palasi hän, näennäisesti rauhallisena takaisin kirkkaasti valaistuun saliin, veti salvan eteisen ovelta vierasvaraisen talon tavan mukaan, pidättäen vain kaksi kamarineitiä luonaan. He istuutuivat niinkuin tavallista ompelupöytiensä ääreen ja ottivat esille naiskäsityönsä. Toinen kamarineidoista oli nuori, iloinen tyttö, joka aina tiesi kertoa jotakin uutta ja hauskaa. Hän katseli ihmetellen monia kynttilöitä ja juhlallisia valmistuksia, kysellen uteliaana ketä vieraita odotettiin näin myöhään ja niin erikoisen komeasti.

“Minä en tunne heitä”, vastasi Inge välinpitämättömällä äänellä. “Mutta kerroppas meille jotakin uutta, pikku Else!” lisäsi hän nopeasti, johtaakseen ajatukset muihin asioihin. “Oletko hiljan kuullut jotakin lemmitystäsi? Tuleeko hän tänä kesänä sinua hakemaan?”

“Siihen on vielä pitkältä, neiti!” vastasi Else ja oli heti valmis mieliaiheeseensa. “Hän välittää enemmän uljaasta herrastaan Möllerupissa kuin minusta ja koko maailman tytöistä. Oltuaan marskin kanssa Ruotsin sodassa on hän tullut vähän ylpeäksi. Mutta enpä sitä ihmettele: hän voi kehua olleensa mukana syöksemässä kuningasta valtaistuimelta. Te katselette minua niin ihmetellen, neiti! Mutta onhan se totisen totta. Eikö viimeinen Ruotsin kuningas pantu viralta, ja sen teki urhea marski Andersen ja hänen reipas väkensä. Mads Jyde on marskin oikea käsi, hän on melkein yhtä pitkä kuin herransa, ja hän on rohkea mies, sen saatte uskoa. Jos hän ei olisi köyhä talonpoika, voisi hän kyllä vielä kerran tulla ritariksi. Mutta jos hän ei piakkoin anna tietoja itsestään”, jatkoi tyttö niskojaan keikahuttaen, “niin en minäkään ole mikään leikkikalu. Jos hän ei enää välitä pikku Elsestaan, niin olkoon omillaan, kyllä minä katson toisen itselleni. On täällä Själlandissakin reippaita poikia, enkä minä rupea sairastelemaan juutilaisen maalaispojan tähden.”

“Sinä et ole sen uskollisen kaimasi kaltainen, josta laulussa kerrotaan”, sanoi Inge neito, “hänen, joka suri itsensä kuoliaaksi ritari Åken tähden”.

“Se taisi tapahtua hyvin kauvan sitten, uskokaa minua, jalosukuinen neito! Nyt on maailma viisastunut, eivätkä tytöt ole enää niin yksinkertaisia. Jos tässä ruvettaisiin suremaan nuorten miesten vaihtelevaisten mielten tähden, niin ei kohta olisi ainoatakaan elävää tyttöä koko maassa. Ei, ei” — jatkoi hän ja hyräili:

“Kuin lahoava silta alla askeleen on valat nuorten urosten. Kuin pyrstö kiemuroiva ankeriaan mies nuori on sanassaan.”

“Tämä laulu on uusi”, sanoi Inge neito, “niin ei lauleta vanhoissa, niissä uskolliset rakastavaiset seuraavat hautaan toisiaan”.

“Hyvänen aika!” huudahti Else neiti. “Siihen ei minulla ainakaan ole halua, jos Mada Jyde kuolisi. Ei kuollut sulhanen kuitenkaan tule eläväksi, vaikka kymmenen kertaa menisi hänen kanssaan hautaan.”

“Entisinä aikoina olivat ihmiset paljon uskollisempia”, — sanoi Inge vakavasti. “Silloin olivat maa ja kuningaskin turvatumpia. Ne ihmiset, jotka elivät Tanskan entisyyden aikoina, olivat onnellisia ihmisiä.”

“Mitä onnea siinä on, jos surusta kuolee, jalo neiti, sitä minä en tosiaankaan ymmärrä. Ja mitä se kuninkaaseen ja maahan kuuluu, jos hurjistuneissa sotamiehissä ei ole vakavuutta?”

“Sen sanon sinulle, pieni Else, jos sotamiehillä ei ole vakavuutta niissä asioissa, niin on heillä yhtä vähän muissakaan, eikä heihin myöskään voi luottaa silloin kun on maan ja valtakunnan puolustus kysymyksessä. Se, joka voi unohtaa ja hyljätä lemmittynsä, voi vielä helpommin unohtaa herransa.”

“Sitä ei ainakaan Mads Jyde tee!” vastasi Else. “Hän lyö mieluummin kaikki ihmiset kuoliaiksi, kuin kärsii puhuttavan pahaa isännästään. Hän on itse kerran nostanut veitsensä minua kohti sen asian vuoksi, vaikka hän vakuuttikin pitävänsä minusta kuin silmäterästään. Hän ei pelkäisi ryhtyä vaikka itse kuninkaaseen, jos syttyisi kunnollinen sota kuninkaan ja marskin välille.”

“Tyttö, oletko sinä hullu!” huudahti Inge neitsyt pelästyneenä. “Onhan marski kuninkaan alamainen. Jos hän ryhtyy sotaan kuningasta vastaan, niin hän on petturi ja häpeällinen kapinoitsija.”

“Sitä minä en ymmärrä”, sanoi Else. “Mutta sen minä tiedän, että kun marski ei saanut pidetyksi vaimoaan rauhassa kuninkaalta, sillaikaa kun hän rehellisenä miehenä kävi sotaa hänen puolestaan, niin ei ollut ihmeellistä, että urhea herra suuttui ja otti itse oikeutta minkä taisi.”

“Se on varmasti häpeällistä ja valheellista puhetta. Oikea Skjöldung ei milloinkaan voi häväistä korkeaa sukuansa.”

“Minulle se on aivan yhdentekevää”, vastasi neito, “minä olisin kuitenkin tyytyväinen, jos Mads Jyde pysyisi erillään mahtavista herroista ja heidän riitaisuuksistaan. Pienempiosaiset siinä kuitenkin lopuksi saavat kärsiä, ja hänkin voi vielä joutua siellä suureen vaaraan. Muistuupa mieleeni erään laulun sanat”, ja hän hyräili:

“Asemiestensä kanssa kerran ritar ratsasti käräjiin; hyvin onni suojasi herran, mutt’ miehet ne hirtettiin.”

“Lauletaan mieluummin joku vanhoista, hyvistä lauluista, pieni Else!” sanoi Inge neito, keskeyttäen kevytmielisen tytön puheen. “Paina mieleesi, mitä laulat, niin muistat sinäkin kerran olevasi tanskalainen tyttö.”

“Se on helppoa muistaa”, vastasi Else, “sillä minä en osaa ainoatakaan saksalaista sanaa ja sopertelen huonosti juutilaistakin”.

“Mutta tanskalainen tyttö on uskollinen sulholleen, eikä tanskalainen mies petä maataan eikä kuningastaan. Muistatko laulua kuningas Didrikistä? Lauletaan se!” Inge neito alotti ja molemmat tytöt yhtyivät lauluun:

    “Linnan herra on kuningas
    sekä kaiken maan,
    myöskin urhojen uljasten.
    Säilä on kirkas kourassaan.
    Ja kuningas on valtias linnan.”

Heidän laulaessaan aukeni ovi; mutta Inge neito ajatteli vain sankarilaulua, jonka hänen äitinsä oli laulanut hänelle hänen lapsena ollessaan. Ja silloin hän aina kuvitteli kuningasta samanlaiseksi kuin Waldemar Suuri oli, ja linnaa samanlaiseksi kuin Flynderborg, jossa hän oli syntynyt ja joka oli ainoa linna, jonka hän tunsi. Laulun reipas sävel ja lapsuuden muistot, jotka se herätti hänen mieleensä, teki hänet aina iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän tunsi itsensä turvalliseksi linnassa, jota kuningas urhoineen suojeli. Tälläkin kertaa oli sankarilaululla sama rauhoittava vaikutus. Hän oli unohtanut kaikki äskeiset huolensa, hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja neidot katselivat vain häneen, kun hän puhtaalla ja harvinaisen syvällä äänellään lauloi:

    “Härkää talonpoika ohjailee,
    ja hovilainen orhin on valtias.
    Mutt’ päämies linnojen, kaupunkein
    On Tanskan kuningas,
    Ja kuningas on linnojen herra.”

Nyt vasta Inge neito ja hänen impensä huomasivat kannuksilla varustettujen saapaskorkojen kilisevän kivilattialla. He nousivat hämmästyneinä, ja Inge neitsyt hänelle harvinaisella kiivaudella. Kolme vierasta herraa seisoi keskellä salia. Yksi oli metsästäjän puvussa, molemmat toiset porvarillisissa matkapuvuissa, kuitenkin suuret ritarimiekat vaippojen alla. Ne olivat ritari Rimordson, drotsi Pietari ja ritari Thorstenson.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ritarien sisäänastuessa oli heitä hämmästyttänyt kauniin laulajattaren ilmehikäs esitystapa, he olivat sanattomina jääneet seisomaan, eivätkä tahtoneet häntä häiritä. Nyt he lähestyivät kohteliaasti ja tervehtivät kaunista ritarineitoa. Vaikka he eivät olleet ritarillisessa puvussa, ilmaisi heidän olentonsa ja hieno käytöksensä kuitenkin heti, että he olivat korkea-arvoisia ja ylhäisiä herroja, ja Inge neito otaksui heidät niiksi vieraiksi, joista hänen isänsä oli puhunut. Jo ensi katsauksella rauhoittivat heidän osanottavat ja ystävälliset kasvonsa hänen mieltänsä. “Tervetuloa, jalot herrat!” sanoi hän toinnuttuaan ja vastasi heidän tervehdyksensä, “minun isäni on odottanut teitä, ja on mennyt teitä vastaan. Te olette siis tulleet toista tietä kuin mitä hän otaksui. Teidän tallirenkinne tai aseenkantajanne on varmaankin ilmoittanut teille, että täällä ei ole vieraita?”

“Me olemme juuri saapuneet, jalo neito!” alkoi ritari Thorstenson puhua, “eikä meidän aseenkantajamme ole voinut sanoa meille mitään talon asioista; hän ei ole vielä ehtinyt tallia kauvemmas. En myöskään usko teidän herra isänne odottaneen meitä, luulimme yllättävämme hänet.”

“Meidän hämmästykseksemme avattiin linnanportti kysymättä meiltä nimeämme ja asiaamme”, sanoi ritari Rimordson. “Teidän lauluanne, jalo neiti, emme uskaltaneet keskeyttää, se oli meille rakkaana takeena siitä, että me vaikka tuntemattomina maalle ja kuninkaalle uskollisina miehinä, olimme teille tervetulleita.”

“Muille ei tämä linna ole avoinna!” vastasi Inge. “Teidän nimeänne ja asiaanne ei myöskään vielä kukaan kysy, jalot herrat! Minä voin vakuuttaa teille, että olette erityisesti tervetulleita minun isäni luokse.” Sen sanoessaan hän katseli luottamuksella ja mielihyvällä rohkeita, rehellisiä kasvoja. Drotsi Pietari ei ollut vielä lausunut sanaakaan, vaan seisoi hämmentyneenä ja melkein ujona hänen edessään, ja hänen hiljaisessa, vakavassa katseessaan oli omituinen hämmästyksen ja surumielisen ilon ilme.

“Astukaa lähemmäksi, hyvät herrat!” — pyysi Inge neito mieli kepeänä, ja hän tunsi itsensä täydellisesti vapautetuksi kaikista epäilyksistä isänsä luvattomien puuhien johdosta ja salaperäisten vieraiden odotetun tulon suhteen. “Te astutte täällä avonaiseen naisasuntoon, ja minä olen, totta puhuen, iloinen, saadessani täällä nähdä isäni ystäviä, jotka voivat täyttää hänen paikkansa hänen poissaollessaan. Hän poistui luotani puoli tuntia sitten, aikoen ehtiä tänne tunnin kuluttua, jos hän ei tapaisi teitä. Mies, joka sanoi olevansa teidän tallirenkinne, oli vähällä pelottaa minut täällä hämärissä. Linnaan ei muuten tavallisesti pääse näin helposti. Te olette senvuoksi minulle sitä tervetulleempia. Jos haluatte virvokkeita, jalot herrat, niin on kaikki valmiina.”

Ritarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. “Tässä on joku erehdys olemassa, jalo neito!” sanoi ritari Rimordson. “Mutta, jos sallitte sen, niin käytämme sitä hyväksemme, jättäen selitykset siksi kunnes isänne saapuu.”

“Sallikaa minun tehdä teille kysymys, jalo neito!” alkoi viimeinkin drotsi Pietari puhua, ja hän näytti nyt vasta heräävän ihmeellisen kauniista unesta, silmänsä ihaillessa kookkaan neidon avonaista katsetta ja jaloa olentoa, “suokaa minulle anteeksi, jos se teistä on sopimaton. Onko teidän ristimänimenne todellakin Inge, ja oletteko te tämän linnan päällikön, herra ritari Lave Litlen ja haen vaimovainajansa, jalon Margareta Absalon Andersonin nuorin tytär?”

“Te olette tuntenut minun äitini, jalo herra!” huudahti Inge iloisena, ja unohti siinä ilossaan kysymyksen omituisen juhlallisuuden. “Voi, ei! Te ette ole tuntenut häntä, muutenhan tuntisitte minutkin, sillä minun sanotaan olevan autuaan äitivainajani näköinen.”

“Minä olen nähnyt teidän äitinne lapsuudessani”, sanoi nuori drotsi, “mutta silloin ei hän enää ollut nuori, hän oli teidän pituisenne. Te olette perinyt hänen silmänsä, jalo neito! ja niinkuin kuulin, hänen syvän lauluäänensä ja rakkautensa meidän vanhoihin sankarilauluihimme. Sen laulun, jonka te äsken lauloitte, olen minä kuullut kehdossani, se vei minut takaisin aikoihin, joina minä uneksin onnellisia unelmia Waldemarien päivistä, ja linnojen ja urhokkaitten sankarien hallitsijasta.”

“Eiväthän ne olleet vain unelmia, jalo ritari!” vastasi Inge vilkkaasti. “Suonette minun ensiksi uskoa, koska sen kysymiseen en ole oikeutettu, että te ja nämä hyvät herrat olette ritareita. Eihän se minun tietääkseni ole vain unelma, että kuningas, Jumalan kiitos, vielä hallitsee kaikkia tanskalaisia linnoja ja maita, ja monia urhoollisia ja kunnon sankareita. Ettehän ainakaan te ja nämä hyvät herrat sitä usko. Jos olette kehtonne ääressä kuullut sankarilauluja, jalo herra”, lisäsi hän luottavaisella katseella, “silloin ei niitä myöskään ole turhaan laulettu”.

Drotsi Pietari punastui, mutta hänen katseensa oli rohkea ja avomielinen: “Suokoon Jumala, ja pyhä neitsyt, ettei mikään unelma olisi liian suuri voidakseen täyttyä; ehkä vielä entiset ajat palajavat.”

Nyt avasi tarjoilijapoika ruokahuoneen oven. “Te olette varmaankin matkustaneet paljon ja olette virkistyksen tarpeessa!” sanoi Inge neito, muistaessaan emännän-velvollisuutensa ja osoitti avonaista ovea. Drotsi Pietari, joka oli tottunut hovitapoihin ja tavallisesti oli ensimäinen arvossa, tarjosi ritarineidolle käsivartensa. Inge vei hänet pöydän päähän pyöreään tornihuoneeseen ja antoi tytöille viittauksen tarjoilemisesta. Ritari Thorstenson ja ritari Rimordson seurasivat nuorta emäntää ja Thorstenson istuutui hänen oikealle puolelleen. Pari komeasti puettua tarjoilijapoikaa kantoi paistettua metsäriistaa ja paahdettua kauraleipää ripsureunaiselle liinalle, nokkelan juomanlaskijan täyttäessä viinipikarit suuresta hopeakannusta. Molemmat kamarineidot seisoivat nöyrinä Inge neidon tuolin takana, silmät ujosti maahan luotuina, mutta heittäen kuitenkin vähä väliä uteliaan silmäyksen vieraisiin herroihin, joista nuori, kaunis drotsi erityisesti näytti heitä miellyttävän.

Kohta oli keskustelu taas täydessä vauhdissa. Inge neito vältti tarkasti lausumasta mitään, joka olisi osoittanut uteliaisuutta, mutta hänellä ei olisi ollut mitään vastaan, jos hänen vieraansa olisivat tahtoneet itse ilmaista ketä olivat.

“Sanotaan Danehoven päättyneen”, alkoi hän sopivassa tilaisuudessa puhua. “Minä olen pahoillani siitä, etten milloinkaan ole saanut olla Danehovessa läsnä. Täällä syrjäisessä linnassa ei näe eikä kuule paljoakaan. Olette varmaankin nähneet kuninkaan, jalot herrat! Minä tahtoisin kernaasti tietää, onko hän sen näköinen, millaiseksi häntä kuvailen.”

“Minkälaisen ajattelette hänen olevan, jalo neito!” kysyi ritari Thorstenson. “Voinpa lyödä vetoa, että ajattelette hänet ainakin päätä pitemmäksi minua, sellaiseksi kuin Bernin kuningas Didrik, tai joku muu niistä komeista sankarikuninkaista, joista laulatte.”

Inge neito katseli pitkä viiksistä ritaria. “Komeampi kuin te olette, hänen ei tarvitse olla” — vastasi hän, “mutta teidän näköiseksenne en häntä kuitenkaan ajattele. Te olette paraiten paikallanne reippaan ratsujoukon etunenässä, mutta suokaa anteeksi, herra ritari, te näytätte minusta liian pikaluontoiselta, voidaksenne hallita maata ja valtakuntaa.”

Thorstenson siveli partaansa. “Siinä taidatte olla oikeassa, ihana neito!” mutisi hän, vahvistaen tyytymättömän näköisenä nuoren naisen avomielisen tunnustuksen.

“Jos joku teistä muistuttaisi minun mielikuvani kuningasta”, jatkoi Inge neito, “niin silloin enemmin tämä herra”, hänen rauhalliset, siniset silmänsä katsoivat tutkivasti drotsi Pietariin, joka säpsähti tätä kohteliaisuutta, mutta vastaanotti sen heti ystävällisesti hymyillen. “Mutta elköön tämä vertailu ihmetyttäkö teitä, jalo herra”, jatkoi hän, “silloin te ette olisi kaivannut suuria Waldemarinpäiviä, vaan teillä olisi voimaa luoda ne uudelleen”.

Ritarit katselivat ihmetellen nuoreen ritarineitoon, joka hyväntahtoisesti leikkiä laskien näkyi ivailevan heitä, ja samalla kuitenkin prinsessan arvokkaisuudella vaikutti heihin salaperäisellä voimalla, jota hän ei itse näkynyt aavistavan. Drotsi Pietarin posket hehkuivat, hän tunsi omituisen voimakasta mieltymystä sekä vastenmielisyyttä reipasta, hauskaa tyttöä kohtaan. Mutta Ingen viimeisten sanojen jälkeen tuntui niinkuin unohtaisi hän itsensä ja omat asiansa korkeamman ja tärkeimmän ajatuksen tähden. “Sitä voimaa, josta te puhutte, jalo neiti”, alkoi hän hiljaa ja vakavasti puhua, ja hänen suurista silmistään hehkui tulinen innostuksen voima, “sitä voimaa, joka herättäisi eloon entisen ajan hengen kansassamme, te kaipaatte siellä, josta sitä ei ilman ihmetekoa löydetä: — sitä voimaa ei ole Tanskan parhaimmallakaan ritarilla, sitä voimaa ei ole ainoallakaan maailman kuninkaalla. Sen täytyy tulla ylhäältä päin, eikä se ole yksityisen miehen omaa ja käytettävää. Jos se ei yhdistyneenä loista monen tuhannen silmistä, ja jos se ei virtaile kaikkien tanskalaisten sydämistä, silloin ei suurinkaan kuningas maailmassa voi kohottaa vajonnutta ja kutsua suurten isien henkeä takaisin kansaansa.”

“Te voitte olla oikeassa, jalo herra!” vastasi Inge neito posket innosta hehkuvina, ja silmät melkein säteilevinä loistaen. “Mutta kuka on sanonut teille, että se henki on paennut? Kuningasta itseään minä en tunne, ja useat puhuvat hänestä alentavasti. Mutta minä tiedän kuitenkin, että hänellä on rinnallaan miehiä, jotka vielä uskollisesti vartioivat kruunun turvallisuutta ja kansan kunniaa. Niiden joukossa uskallan mainita sukulaiseni, vanhan Jon ritarin, tiedän että jokainen tanskalainen mies kunnioittaa häntä. Jos Möllerupin ylpeä marski olisi yhtä uskollinen, kuin hän on rohkea, niin olisi Tanskalla ehkä vielä Axel Hvide tai kreivi Albert. David Thorstensonia olen myös kuullut mainittavan meidän aikamme sankarien joukossa, ja te tunnette varmaankin monta muuta nimeä, joista meidän ajallemme on kunniaa.”

Ritari Thorstenson oli sydämensä pohjasta mielissään, kuullessaan nimensä nuoren tytön sankarien joukkoon lasketuksi. Häntä huvitti oma ja ystäviensä asema, ja häntä halutti kuulla mitä nuori isänmaanintoinen neitonen ajatteli hänen matkatovereistaan. “Te olette unohtanut parhaat, ihana neito!” sanoi hän iloisesti. “Mitä te sitten sanotte Tornborgin ritari Pentti Rimordsonista?”

“Hänen sanotaan rohkeasti vartioivan rannikkoja, minä ja kaikki själlantilaiset naiset saamme olla hänelle kiitollisia siitä, ettei meidän täällä tarvitse pelätä hurjaa norjalaista Alfkreiviä, eikä julmaa Niilo Rauhatonta.”

Rimordson puri suuttuneena huuleensa, ja vaikeni kiitoksesta, jonka hänen omat silmänsä olivat äsken osoittaneet turhiksi. Thorstenson tahtoi hyvittää onnistumattoman leikinlaskunsa, ja ajatteli antaa toiselle matkatoverilleen paremman syyn kiittää häntä tästä keksinnöstään. “Mutta, jos haluatte nimittää maan ja kuninkaan etevimmät miehet”, sanoi hän nopeasti, “niin olisi teidän ensiksi ja etupäässä pitänyt mainita nuori drotsi Hessel. Koko maassa on tuskin ainoata ritaria, jolla niin nuorena olisi ollut onni seisoa niin lähellä valtaistuinta, ja ansiosta.”

Inge neito vaikeni hetkeksi, ja hänen innostuksensa näkyi äkkiä muuttuneen kylmyydeksi. Seurasi lyhyt, yleinen hiljaisuus, mutta nuorelle drotsille se oli tuskallinen ijankaikkisuus. Vaikka hän ei odottanutkaan kauniilta lapsuudenmorsiameltaan kehumista ja ihailua, niin ei hän kuitenkaan olisi uskonut olevansa hänen vastenmielisyytensä ja halveksumisensa esineenä.

“Isäni viipyy kauvan poissa”, sanoi ritarineito, keskeyttäen painostavan vaitiolon. “Minä puhun täällä teidän kanssanne asioista, jalot herrat, joista minun ehkä on sopimatonta puhua vieraiden parissa”, lisäsi hän, “mutta minä pyydän teitä suomaan sen anteeksi. Minä unohdan väliin, että minun sukupuolelleni harvoin suodaan se pieni ilo, että edes saisimme puhua siitä onnellisesta sankarielämästä, johon meidät on kielletty osaa ottamasta. Pyydän, ettei minun tarvitse puhua siitä miehestä, jonka äsken mainitsitte. Hän ei kuitenkaan paljoakaan välitä siitä mitä tanskalainen tyttö hänestä sanoo, joka ei kuningattaren lailla voi kohottaa häntä onneen ja valtaan.”

Drotsi Pietari kalpeni. Hän tunsi itsensä niin masennetuksi ja loukatuksi nuo sanat kuultuaan, että hän oli valmis ilmaisemaan nimensä, tai ainakin puhdistautumaan viimeisestä kovasta syytöksestä, mutta samassa avattiin viereisen salin ovi ja sieltä kuului tuttuja ääniä. “Herttua”, kuiskasi ritari Rimordson, ja hämmästyksellä näkivät he herttuan ja hänen drotsinsa sekä Alfkreivin ja herra Lave Litlen lähestyvän ruokasalin ovea.

Inge neito nousi vastaanottamaan isäänsä ja uusia vieraita. Ritarit nousivat myöskin pöydästä. Thorstenson ja Rimordson katselivat epäröivän näköisinä toisiinsa, mutta drotsi Pietari tunsi itsensä aivan rauhalliseksi. Loukkaava solvaus oli herättänyt koko hänen ylpeytensä. Tietoisuus siitä, että hän omalla voimallaan ja ansioillaan oli kunniallisesti tullut siksi mikä oli, antoi hänelle rohkeuden, joka melkein lähenteli ylimielisyyttä. Hän tunsi tärkeän asemansa täällä, matkustaessaan kuninkaan asioissa, ollen oikeutettu, jos vaadittiin, toimimaan kuninkaallisella valtuudella. Hän astui kohteliaasti ja arvokkaasti herttuaa ja hänen seuruettaan vastaan, mutta ei ollut heitä tuntevinaan heidän yksinkertaisissa, harmaissa matkavaipoissaan, joihin he koettivat peittää itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi. Hän kohdisti tervehdyksensä erityisesti ritari Lavelle, linnan päällikölle ja herralle. Ritari Lave tunsi heti drotsin ja kalpeni, mutta otti nopeasti aiheen drotsin porvarillisesta puvusta, tervehtien häntä halpana, vieraana miehenä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt.

“Toivon, että minä ja nämä vieraat herrat emme ole teille häiriöksi”, sanoi drotsi Pietari, vähääkään häikäilemättä esittäen hänelle matkaseurueensa, kuitenkaan mainitsematta heidän nimiään. “Me olemme, niinkuin näette, omavaltaisesti turvautuneet teidän vierasvaraisuuteenne, herra ritari. Meillä on sitäpaitsi teille kuninkaallisena päällysmiehenä eräs asia toimitettava. Me ilmoitamme sen teille, silloin kun se teille on soveliasta.”

Ritari Lave kumarsi hiljaa ja vieraasti, katsahtaen hätäisesti sivulleen herttuaan ja hänen seurueeseensa, jotka eivät olleet vähemmin hämmästyneitä tästä yhtymisestä, ja olivat nopeasti kääntäneet selkänsä drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen.

“Olemme mielihyvällä huomanneet olevamme tunnetut”, jatkoi drotsi Pietari, “vaikka olemmekin olleet pakoitetut matkustamaan vieraassa puvussa. Huhut teiden epävarmuudesta eivät enää ole perättömiä, meillä on ollut vakavat todisteet siitä. Minä näen, että nämät hyvät herrat ovat käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä.” Tämän sanoessaan hän viittasi herttuaan ja kreivi Vähä-Alfiin, jotka yhdessä ritari Abilgaardin kanssa olivat vetäytyneet etusalin vähemmän valaistuun osaan, jossa he tiviisti vaippoihinsa kietoutuneina, ja selkä ruokasaliin päin, puhelivat salaisesti keskenään.

Ritari Lave oli sillaikaa ehtinyt tointua. “Tehkää hyvin ja seuratkaa minua salakammiooni, hyvät herrat!” sanoi hän äkkiä päättäväisesti, koettaen näyttää rauhalliselta. “Minä näen, että tyttäreni on huolehtinut virkistyksistänne. Minä olen valmis heti palvelukseenne, ja voin viivyttelemättä kuulla asianne. Tyttäreni, pidä sinä sillaikaa huoli uusista vieraistani!” Hän viittasi tarjoilijapojille, jotka nopeasti ottivat vahakynttilät käteensä, ja avasivat pyöreän salin seinässä olevan pienen sala-oven. Toinen tarjoilijapojista kulki edeltä pitkän, pimeän käytävän läpi, toinen jäi ovelle seisomaan. “Antakaa minun näyttää teille tietä!” sanoi ritari Lave, kulkien edeltä. Kun drotsi Pietari ja hänen molemmat seuralaisensa olivat astuneet pimeään käytävään, katosi tarjoilijapoika, joka oli pitänyt heille ovea avoinna. Oli äkkiä aivan pimeää heidän ympärillään. Ovi paukahti kiinni oudosti kumahtaen, ja ritarit säpsähtivät.

“Se on hyvä laitos”, sanoi ritari Lave välinpitämättömällä äänellä. “Minä saan varustautua vastaanottamaan kaikellaisia vieraita, sen voitte arvata. Teidänlaistenne herrojen kanssa, jotka tulevat, niinkuin huomaan, tärkeissä valtiollisissa asioissa, puhun minä aina niin syrjässä kuin vaan on mahdollista, ettei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä kuulla.”

Pitkä käytävä johti linnan itäiseen osaan, siihen torniin, joka oli salmen puolella. Käytävä päättyi kapeihin, holvattuihin kiertoportaisiin. “Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan peräkkäin!” sanoi ritari Lave. “Portaat ovat hiukan kapeat, ja minä pyydän teitä vaivautumaan muutaman askeleen ylöspäin. Tämä käytävä on minusta usein vaivaloinen, mutta näinä aikoina ei voi olla kylliksi varovainen ja salaisia kuninkaan lähettejä on kuunneltava salassa.” Hän astui nopeasti edeltä, katsomatta taakseen. Drotsi Pietari, joka kulki lähinnä hänen takanaan, pysähtyi pari kertaa, tehden muutamia kysymyksiä linnan rakennustavasta, mutta ritari Lave jatkoi kiipeämistään ylöspäin, vastaten hänen kysymyksiinsä pysähtymättä, tai kääntämättä kasvojaan häneen päin.

“Omituista!” kuiskasi ritari Rimordson Thorstensonille. “Jos hän ei olisi urhean Jon Litlen sukulainen, niin ei meidän pitäisi luottaa häneen. Näittekö hänen hämmennyksensä, ja katseen, jonka hän heitti herttuaan.”

“Jos hän meidät pettää, maksaa se hänen henkensä!” kuiskasi Thorstenson, puristaen kädellään miekkansa kahvaa. “Me emme laske häntä kolmea askelta etemmäksi meistä!”

Drotsi Pietari huomasi seuralaistensa kuiskuttelevan huomattavasti takanansa, hän kääntyi ja teki liikkeen sormella suutaan kohti. “Tuuli on vielä itäinen”, sanoi hän sen jälkeen välinpitämättömällä äänellä, “ei suinkaan tänä iltana enää kukaan tohdi kulkea salmen yli?”

“Tuskinpa”, vastasi ritari Lave. “Te saatte viettää rauhassa yönne minun luonani, hyvät herrat!”

“Se ei ole aikomuksemme”, sanoi drotsi Pietari. “Te olette sitäpaitsi saanut vieraita, joilla ehkä on suurempi oikeus vierasvaraisuuteenne, ja joiden seurasta me vastenmielisesti pidätämme teidät pitemmältä. Emmekö jo pian ole salakammiossanne, herra ritari?”

“Heti paikalla!” Hän kiirehti askeleitaan. Drotsi Pietari oli salaa lukenut porrasaskeleet. Nyt hän laski kuudennenkymmenennen ja silloin pysähdyttiin. Raudoitettu tamminen ovi avattiin, ja he astuivat sisään ahtaaseen tornihuoneeseen, jossa oli ainoastaan yksi avoin ja raskaalla rautaristikolla varustettu ikkuna. Vahakynttilät lepattivat vedossa, ja tarjoilijapoika sytytti suuren katosta riippuvan lyhdyn. “Teidän salakammionne muistuttaa melkein vankilaa”, sanoi drotsi Pietari.

“Siihen minä välistä sitä käytänkin” — vastasi ritari Lave. “Se on varmin paikka tässä linnassa. Tämä torni on puoleksi vedessä, ja täältä on ihana näköala salmen yli. Nyt sinä voit mennä!” sanoi hän pojalle. “Tänne ei kukaan saa tulla meitä häiritsemään! Sano tyttärelleni ja vierailleni, että heidän ei tarvitse odottaa meitä.”

Poika meni. Ritari lukitsi itse raskaan oven hänen jälestään ja pisti avaimen taskuunsa.

“Kas niin, hyvät herrat, nyt olen kokonaan valmis teidän palvelukseenne. Missä tärkeässä asiassa lähettää kuningas minun luokseni kolme näin tärkeää miestä. Varovaisuuteni ei ole sallinut minun tuntea teitä ennemmin.”

“Kuningas on lähettänyt meidät tärkeässä asiassa”, alkoi drotsi Pietari puhua tyynesti ja varovaisesti, “ja minä, drotsi Pietari Hessel, olen valtuutettu vaatimaan tehokasta avustusta tähän asiaan jokaiselta maamme kuninkaalliselta linnanpäällysmieheltä. Matkamme tarkoitus on salaisuus, jota kukaan ei ole oikeutettu kysymään. Mutta että te, herra Lave Litle, kuninkaan palvelijana ja tämän linnan päällysmiehenä, olette velvoitettu viipymättä varustamaan meille kolmekymmentä sotamiestä ja yhden laivan, sen te näette tästä avonaisesta kirjeestä maan kaikille linnanpäällysmiehille.” Niin sanoen ojensi hän hämmästyneelle ritarille avonaisen kirjeen, jonka sisällys oli mainitunlainen, ja jonka hän, paitsi omaa valtakirjaansa, viisaasti oli varustanut itselleen.

Ritari luki käskyn levottoman näköisenä ja hyvin hitaasti, niin kuin hänellä olisi vaikea saada kirjoituksesta selvää. “Tätä vastaan minulla ei ole mitään sanomista, herra drotsi!” sanoi hän lopulta. “Laiva ja miehistö on teidän käytettävänänne, milloin vain käskette. Mutta tällä tuulella, niinkuin jo itse huomasitte, ei kukaan voi ajatellakaan salmen yli menoa tänä iltana.”

“Te näette samasta kuninkaallisesta käskykirjeestä”, jatkoi drotsi Pietari, “että minä olen valtuutettu omalla edesvastuullani vaatimaan jokaisen kuninkaallisen päällysmiehen miehistön vangitsemaan ja viemään Sjöborgiin kenen tanskalaisen läänitysherran ja ritarin tahansa, jonka minä tapaan epäilyttävillä retkillä.”

“Minä näen sen ihmetellen!” vastasi ritari Lave. “Minä toivon kuitenkin, herra drotsi, että jätätte käyttämättä niin laajan ja omavaltaisen etuoikeuden. Tiedätte itse, että semmoinen toiminta sotii selvästi kuninkaan laillisia oikeuksia vastaan. Hän ei ole oikeutettu vangituttamaan ketään, ennen kuin tämä on laillisesti syytetty kihlakunta- tai maakunta-oikeudessa, eikä ole tahtonut mukautua lain ja kutsun mukaan.”

“Te unohdatte poikkeukset, ritari Lave!” vastasi drotsi Pietari. “Tämä vapautus ei koske ryöväreitä tai väkivallantekijöitä, ja vielä vähemmin maankavaltajia, ja tämän käskykirjeen nojalla vaadin minä nyt kuninkaan nimessä teitä sulkemaan linnan ja luovuttamaan minulle varmasti vartioituna jokaisen vieraan, joka tällä hetkellä on näiden muurien sisällä.”

Ritari Lave kalpeni. “Te olette vähän liian ankara, herra drotsi!” sanoi hän levottomasti ja katseli ikkunaan. “Ettehän toki vaadi minua pettämään vieraitani? Heitä ei ole syytetty mistään rikoksesta, ja pelkäämättä sellaista kohtelua, he ovat luottamuksella etsineet suojaa minun kattoni alta.”

“Tämä linna ei ole teidän, vaan kuninkaan!” vastasi drotsi Pietari ja näytti koettavan tukahuttaa surumielisen tunteen, katsellessaan levottomaan linnanherraan. — “Minä täytän raskaan tehtävän”, jatkoi hän, “kun tavatessani kuninkaan ja isänmaan vihollisia, minun täytyy vaatia heidän vangitsemistaan, huolimatta persoonallisista suhteista. Yksi niistä herroista, joille te olette avannut tämän kuninkaallisen linnan, on lisäksi maan julkinen vihollinen: kuuluisin norjalainen merirosvo ja murhapolttaja, Tönsbergin kreivi.”

“Mitä te sanotte! — Alfkreivi?” — — änkytti linnan herra ollen hämmästyvinään. “Jos se on totta, niin ansaitsen todella moitetta. Mutta minä vakuutan teille, — yksi noista herroista oli minulle aivan tuntematon — hän tuli herttuan seurassa, enkä minä mitenkään voinut uskoa” — —

“Minä tahdon vielä uskoa teitä, herra Lave, vaikka kaikki todistaa teitä vastaan. Ettekö te myöskään tiedä, että teidän ylhäisen ystävänne ja vieraanne aseenkantajana on kuuluisa ryöväri Niilo Rauhaton?”

“Te pelotatte minua, jalo herra!” änkytti linnanherra hyvin hätääntyneenä — “jos olisin voinut uneksiakaan sellaisesta, eivät he milloinkaan olisi astuneet jalallaan tähän linnaan. Mitä nyt on tehtävä? Jos linna on täynnä ryöväreitä ja pettureita, niin tuskin koko väkemme riittää heitä vastustamaan.”

“Pahus vieköön! Kyllä me siitä huolen pidämme!” alkoi nyt Thorstenson kärsimättömänä puhua. “Avatkaa vain heti ovi, herra ritari, nyt te tiedätte meidän asiamme.”

“Kohteliaisuutta minä kuitenkin ensiksi pyydän itselleni, ja asiaa on tarkasti punnittava”, vastasi ritari Lave viivytellen. “Niin vaarallisten pahantekijöiden kanssa saa olla varuillaan. Minä annan heti pihavoudille salaisen merkin, että hän sulkee portin ja kaikki ulko-ovet.” Hän juoksi hätäisenä aukinaisen rautaristikko-ikkunan luokse ja huusi käheällä äänellä: “Lukitkaa portit, miehet! Ei ainoata elävää sielua saa päästää ulos.” Samassa hän veti taskustaan esiin suuren avaimen ja löi sillä rautaristikoita.

“Avaa mieluummin ovi meille!” sanoi drotsi Pietari, tehden nopean liikkeen ottaakseen avaimen hänen kädestään, mutta samassa silmänräpäyksessä kuului etäinen kilahdus vedessä olevilta kiviltä, tornin alapuolelta.

“Mitä te teitte, herra drotsi!” huudahti ritari, muka äärettömästi pelästyneenä. “Te riistitte avaimen minun kädestäni, nyt olemme kaikki täällä vangittuina. Salmi kohisee voimakkaasti, ei kukaan voi kuulla meitä, eikä tänne uskalla kukaan tulla niin lähelle, että voisi pelastaa meidät. Ja minun tyttäreni, lapsi parkani. Nyt hän on yksin niiden petturien ja ryövärien joukossa.”

Kaikki olivat hämmästyneitä.

“Teidän tyttärenne!” huudahti drotsi Pietari kiihkeän levottomasti. “Ei, ei!” lisäsi hän rauhoittavasti, “häntä täytyy ryövärin niinkuin petturinkin kunnioittaa! Herttua ja hänen drotsinsa eivät kuitenkaan ole raakoja, kunniattomia väkivallantekijöitä, vaikka heillä onkin roistoja seurassaan. Jos olisitte ollut levoton tyttärenne tähden, herra Lave, niin tuskinpa olisitte itse tuonut hänen luokseen niin vaarallisia vieraita, ja ehkä te ette myöskään olisi hukuttanut vankilanne avainta.”

Ritari Lave vaikeni ja käveli levottomana edestakaisin. Drotsi Pietari ja Rimordson katselivat hätääntynyttä linnanherraa tutkivin katsein, joissa samalla kuvastui suuttumus tästä omituisesta vankeudesta juuri tärkeimpänä hetkenä. Kukaan heistä ei enää epäillyt, että herttua oli tuntenut heidät, ollen selvillä heidän matkansa tarkoituksesta. Oli varmaa, että hän nyt käyttäisi kaikki keinot päästäkseen pakoon ja toteuttaakseen rohkeat suunnitelmansa. Siitä olivat drotsi Pietari ja hänen ystävänsä vasta noustessaan torniin tulleet selville. Thorstenson ja Rimordson olivat senvuoksi hyväksyvästi katsoneet toisiinsa, kuullessaan drotsin rohkean päätöksen ottaa kiinni herttua omalla edesvastuullaan huolimatta siitä, että kuninkaallinen valtakirja oikeutti heidät ottamaan tämän askeleen vasta sitten, kun he tapasivat herttuan skånelaisella alueella. Nyt oli tämä uusi, rohkea yritys tehty tyhjäksi, ja sillaikaa kun linnanherra täällä jakoi vankeuden vastenmielisten vieraittensa kanssa, pitivät herttua ja hänen vaarallinen seurueensa kyllä huolen siitä, että joutuivat täydelliseen turvaan. Kun nämä ajatukset nopeiden salamoiden tavoin välähtelivät drotsi Pietarin ja viisaan Rimordsonin mielessä, purki Thorstenson suuttumuksensa mitä kiihkeimpiin syytöksiin levotonta linnanherraa vastaan, kutsuen tätä empimättä viekkaaksi petturiksi, joka avusti kapinoitsijoita ja muukalaisia merirosvoja. Hän koetti heti murtaa oven auki, hyökäten raudoitetuilla saappaankoroilla sitä vasten, mutta turhaan. “Toimita heti ovi auki!” huusi hän raivostuneena, vetäisten esiin pitkän miekkansa — “tai, pyhän Knuutin nimessä, saatte maksaa sen hengellänne, raukkamainen, viekas petturi!”

Kuullessaan väkivaltaisen uhkauksen kiirehti drotsi Pietari avuksi.

“Se on mahdotonta!” — änkytti pelästynyt herra Lave. “Suojelkaa minua tuolta hurjistuneelta ihmiseltä, herra drotsi, siksi kunnes itse voin puolustaa elämääni ja kunniaani. Teidän täytyy olla todistajiani, etten minä, vaan te suljitte meidät tänne.”

“Siitä mikä täällä on tapahtunut, saa tämä herra vastata meille, kun sen vaadimme”, sanoi drotsi Pietari, asettuen herra Laven ja hurjistuneen Thorstensonin välille. “Linnanpäällysmies on aseeton, niinkuin näette, jalo ritari! Olkoon hänen osallisuutensa tähän asiaan minkälainen tahansa, täällä hän on ritarikin ja minun suojelukseni alaisena. Katsokaamme nyt, voimmeko yhdistynein voimin murtaa auki vankeutemme oven. Jos se ei onnistu, saamme odottaa siksi kunnes joku kuulee huutomme ja joutuu avuksemme!”

“Te olette oikeassa, herra drotsi!” mutisi Thorstenson ja pisti miekan tuppeen. “Petturit ovat aina paraimmassa turvassa, kulkiessaan aseettomina rehellisten ihmisten joukossa! Hyökätkäämme siis kaikki yhtaikaa ovea vasten, niin kyllä se aukeaa. Koettakaa nyt tekin voimianne, herra linnanpäällikkö ja näyttäkää, ettette säästele saappaittenne korkoja, niin saatte ainakin kehua taistelleenne saappaittenne koroilla kunnianne puolesta.”

Vastaamatta tähän pilkkaan, hyökkäsi ritari Lave, niinkuin näytti voimainsa takaa noiden kolmen muun ritarin kanssa raudoitettua ovea vasten. Yhteinen hyökkäys sai aikaan hirvittävän jyrinän, kajahtaen kumeasti autiossa holvikattoisessa tornissa, mutta ovi ei auennut, se oli varustettu tammisilla ovipylväillä, eikä murtunut auki tällä tavoin. Ritari Thorstenson juoksi suuttuneena aukinaisen ristikko-ikkunan luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut kuolleet herättää: “Tänne ylös, miehet! Linnanpäällikön henki on vaarassa!” Mutta ei kuulunut vastausta. Levoton salmi alhaalla kuohuili korkealle, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt tällä puolen tornia, myrskyisenä, pimeänä iltana.

VIIDESTOISTA LUKU.

Sillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi saapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun illallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat huomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät odottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen viekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin levätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko mahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään harmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan. Nuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut pöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard asettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen merirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson ennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta heidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan: “herttua!” ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan vihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt muuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin kunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa vastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta, että hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi. Kuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden joukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä poistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän suurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi täyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan, joiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa tuskallisella pelolla.

Hän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään, kuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen drotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta hän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa käytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita herroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa eivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla vaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi. Kolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen mieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä ollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat ja raa’an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta ja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito herttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko hän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja millä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei ollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen siitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan tarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla puolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja puoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti tuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin hän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän pelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti voimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa olivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti eläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat raakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat, hohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän yläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä välin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun tikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen, tyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi hän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat viinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä vuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten heitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. “No, nyt hauskaa pitämään, hyvät herrat!” alkoi hän viimeinkin puhua raa’alla, karkealla äänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. “Mitä perkelettä tämä hienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät tyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen nykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen, veitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen neidin oman suunsa varalta!” Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi nousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.

Inge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan hävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta hän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään halveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi rauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. “Yksi teistä on siis herttua”, sanoi hän, “ja minä olen siitä mielissäni, vaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni miestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan. Mutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen, mieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä vapauttamaan minut tämän raa’an ihmisen seurasta, joka luultavasti on yksi teidän tallirengeistänne.”

“Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?” huudahti merirosvo nauraen. — “Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi etten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä minä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä kuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään Tönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä.”

“Rauhoittukaa, uljas kreivi”, alkoi herttua käskevästi puhua, nousten paikaltaan. “Me emme ole täällä laivassa, emmekä kapakassa, vaan minun ystäväni, jalosukuisen ritarin kodissa. Täällä ovat tämä neito ja hänen kamarineitinsä minun suojelukseni alaisina.”

“Mitä perkelettä, nuori, suurinenäinen herttuani! Joko te olette kyllästynyt toveruuteen ja haluatte riitaa?” mörisi Alfkreivi ja oikasi jalkansa, nojaten selkänsä tuolinselustaan ja heittäen käsivartensa yli rinnan. “Siitä leikistä kuitenkin varoitan teitä! Tönsbergin kreivi voi syödä samasta vadista sekä norjalaisen, että tanskalaisen kuninkaan kanssa, tarvitsematta siltä ruveta koiraksi sen armon tähden. Minä en anna ainoankaan keisarin maailmassa nöyryyttää itseäni, vielä vähemmin mitättömän herttuan. Jos haluatte tietää kuka on väkevämpi, te vai Alfkreivi, niin otan tässä istuen heittääkseni nurin sekä teidät, että hienon drotsinne.”

Herttua kalpeni suuttumuksesta. Ritari Abilgaard oli hypähtänyt paikaltaan ja oli asettunut hänen sivulleen käsi miekan kahvalla.

“Kutsukaa linnanmiehet!” sanoi Inge neito tytöilleen. Pelästyneet kamarineidit juoksivat ulos salista hätähuudoillaan herättääkseen huomion. Mutta itse jäi kookas, vakava Inge neito rauhallisena paikalleen, katsellen tarkkaavaisena kiivastuneita miehiä.

“Tämä paikka ei ole sovelias voimien mittelemiseen, kreivi Alf, enkä minä ole mikään venemies, joka tahtoo virtahevosten kanssa riidellä nuorasta!” lausui herttua ylpeästi ja ylenkatseella, laskien kätensä miekalleen. “Viini on ollut teille liian voimakasta, ja sitä minkä tänä iltana sanotte, voinette tuskin huomenna toistaa. Jos ajattelette missä olette, ja mistä tuuli puhaltaa, niin taidatte tulla järkiinne”, lisäsi hän ylpeästi ja uhkaavalla äänellä. “Täällä ei kreivi Tönsbergille anneta enempää arvoa kuin Niilo Rauhattomalle tai jollekin toiselle kurjalle ryövärille, ja ellette halua koetella voimianne tanskalaisten pyövelien kanssa ja mittailla pituuttanne Örekrogin hirsipuussa, niin kesytätte hillittömän karhunluontonne ilman vankivoudin ja linnanmiesten apua.” Kuului jo melua ulkoa ja keittiön ovi avattiin. “Sulkekaa ulko-ovet!” käski Inge neito ja viittasi. Keittiön ovi sulettiin taas.

Humaltuneen merirosvon silmät pyörivät hurjina hänen päässään. Hän otti pöydältä painavan hopeavadin ja teki liikkeen, kuin aikoen heittää sen herttuan päähän. Mutta hän tyyntyi ja tyytyi vihassaan rutistamaan paksun vadin hienoksi petkeleeksi. Kun hän tällä tavoin oli purkanut vihansa, ja antanut vastustajilleen näytteen äärettömistä voimistaan, oli hän täydellisesti rauhoittunut ja leppynyt. “Eikö Tanskassa ymmärretä leikkiä!” mutisi hän. “Meidän norjalaisten merikarhujen ei ole tapana punnita sanoja. Olkaa vain rauhallinen, ylpeä neito! Ja istukaa rauhassa paikoillenne, nuoret jalosukuiset herrani. Viini on hiukan noussut päähäni, niin etten jaksa seisoa. Ja hyvähän täällä onkin istua. No, mutta minne minun pieni ruskeatukkani hävisi? Antakaa hänen tulla tänne pikarini täyttäjäksi, niin saatte mennä kaikki vaikka helvettiin. Mutta ensimäistä linnanmiestä, joka uskaltaa jalallaan tähän huoneeseen, lyön minä otsaan kuin härkää.” Hänen päänsä näytti olevan sekava ja raskas, ja hän oikasihe mukavasti tuolissaan kuin aikoisi nukahtaa, mutta ummisti silmänsä vain puoleksi. Hänen vasen kätensä lepäsi tikarinkahvalla, ja oikea kouristi rutistettua hopeavatia, joka oli vääntynyt muodottomaksi möhkäleeksi.

“Hän on juovuksissa niinkuin näette, jalo neito!” sanoi herttua hiljaa Inge neidolle, tarjoten hänelle käsivartensa ja seurasi häntä viereiseen saliin. — “Anteeksi, että toimme raa’an matkatoverimme mukanamme. Hän on muuten rohkea norjalainen ritari, jaloa sukua, mutta tuossa tilassa ei hänen kanssaan tule toimeen. Hän on silloin kuin hullu ja kuvittelee olevansa mahtava merirosvo, Vähä-Alfin kreivi Tönsberg. Silloin täytyy maksaa hänen puheensa samalla mitalla, ja uhata häntä kirveellä ja hirsipuulla ennenkuin hän talttuu. Juomapöydästä hän ei nouse niin kauvan kuin on tippaakaan kannussa, siitä voimme olla varmat. Pian hän on saanut unesta kiinni, silloin hän sallii kantaa itsensä laivaan liikkumattomana kuin kivi. Huomenna hän taas on maailman sukkelin ritari eikä uneksikaan olleensa tänä iltana Tönsbergin kreivi.”

“Onpa tuolla väkevällä herralla omituinen heikkous”, vastasi Inge neito, katsellen herttuaa vakavalla, tutkivalla katseella. “Taisi sekin olla seuraus hänen päihtyneestä tilastaan, että hän luuli teidän olevan herttuan?”

“Ei, siinä hän oli oikeassa, jalo neito! Minä olen todellakin herttua Waldemar, ja vaikka minä en ole teille tervetullut, niin on teidän isänne kuitenkin ottanut minut ystävällisesti vastaan vieraanansa. Minä pyydän teitä senvuoksi, sekä hänen että itseni tähden, lähettämään linnanväen takaisin, että turhalla melulla ette ilmaisisi tätä salaista käyntiä. Vaikka minä mielestäni voin puhdistautua kaikista syytöksistä, olen minä tällä hetkellä väärinkäsityksen takia vainottu. Teidän isänne voisi menettää henkensä, jos minut täällä tunnetaan.”

Inge neito horjahti ja kalpeni. Talonmiehet olivat sill’aikaa sulkeneet kaikki ulko-ovet, ja muutamat ryntäsivät nyt meluten saliin sisään.

“Takaisin!” sanoi Inge, astuen rauhallisen arvokkaana heidän luokseen. “Se oli erehdys. Täällä ei ole mitään vaaraa. Nämä ovat rauhallisia matkustajia ja isäni ystäviä. Yksi heistä on juovuksissa ja pelotti meidät hurjalla puheellaan. Hän nukkuu jo. Te saatte palata linnan käytävään ja pysyä rauhallisina siksi kuin minä kutsun. Mutta kolme teistä jää keittiöön!”

Linnanmiehet tottelivat ja poistuivat. Kamarineitoset eivät enää tohtineet näyttäytyä, ja Inge jäi yksin herttuan ja hänen drotsinsa kanssa.

“Te siis olette herttua Waldemar?” sanoi hän katsellen nuorta, ylpeätä herraa rauhallisin, läpitunkevin katsein ja asettuen niin lähelle keittiön ovea, että hän voi sen avata minä silmänräpäyksenä tahtoi. “Teidän humaltunut toverinne tuolla sisällä on varmasti maan julkinen vihollinen, kuuluisa norjalainen merirosvo ja murhapolttaja. Teidän tallirenkinne on myöskin ryöväri, ja sellaisessa seurassa te uskallatte vierailla kuninkaallisessa linnassa? Te olette pettänyt minun isäni, hänen henkensä on ehkä vaarassa. Tiedätte itse paremmin kuin minä missä hän viipyy. Vainoojat, joista te puhuitte, ovat ehkä täällä talossa. Kaikki on minulle hirvittävä arvoitus. Mutta yksi asia on minulle selvä: Tällä hetkellä on teidän vapautenne minun käsissäni!”

Herttua säpsähti ja katseli kookasta, vakavaa tyttöä hämmästyneenä, ja ritari Abilgaard katseli levottomana ympärilleen, tehden ehdottoman liikkeen ovelle päin.

“Ovet ovat lukitut”, jatkoi Inge neito, “yhdellä viittauksella minä saan ne teille aukenemaan. Jos te lupaatte minulle pyhästi vannoen, herttua Waldemar, että te tästä hetkestä alkaen ette ryhdy mihinkään laittomuuteen maata ja valtakuntaa vastaan, niin en minä estä teitä lähtemästä linnasta. Mutta, jos te ette voi ettekä tahdo luvata sitä minulle, niin kutsun minä heti paikalla linnanmiehet vangitsemaan teidät ja tämän tyhmänylpeän merirosvo-toverinne.”

Herttua ja ritari Abilgaard katsoivat mitä suurimmalla hämmästyksellä toisiinsa. He näyttivät silmänräpäyksen ajan epäröivän.

“Hyvä on!” sanoi senjälkeen herttua kohteliaalla ja kevyellä hovitavallaan. “Me voimme kaikella kunnialla mukautua naisoikkujen mukaan.” Mutta katsellessaan Inge neidon kauniita, vakavia kasvoja ja ankaraa ilmettä, muutti hän äkkiä puhetapansa. “Minä lupaan teille, jalo neito!” jatkoi hän vakavana, “etten minä ota askeltakaan, josta en voisi vastata Tanskan kansalle laillisilla ja oikeudenmukaisilla maakäräjillä, ja teillä ei ole oikeutta eikä valtaa olla täällä valtijattarenamme muuta kuin minkä vapaaehtoisesti suomme kauneutenne ja isänmaallisen mielenne takia. Jos ette tahdo saattaa isäänne varmaan hengenvaaraan, niin annatte linnan olla avoinna, ettekä ilmoita kenellekään ihmiselle ketä vieraita täällä on ollut.”

Inge neito vaikeni. Hänen levottomassa sydämessään riehui ankara taistelu. Huojuen kohotti hän toisen käden silmilleen ja viittasi heitä toisella kädellä poistumaan. Sitten hän avasi keittiön oven ja käski linnanmiesten avata lukitut ulko-ovet.

Heti sen jälkeen avautui eteisen ovi, ja hän näki saman ruman miehen seisovan ovella, joka hurjilla, eläimellisillä kasvoillaan oli peloittanut häntä hämärissä.

“Tuulee kaakosta, ja me voimme purjehtia!” sanoi mies. “Kaikki on selvää.”

“Hyvä on!” sanoi herttua. “Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta herrasta tuolla sisällä! — Hyvästi, jalo neito!” sanoi hän sen jälkeen kauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella. “Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi, mutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä kunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän kaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä sankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi.” Nämä mielistelevät sanat lausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti ja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.

Kookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut ruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä viinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja otti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin piilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran hartioilleen.

“Ei tarvitse, Niilo!” kuiskasi Alfkreivi. “Minä en ole enää juovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä ja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja purjehtikaamme matkaamme!” Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin kevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa viereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven kahvalla.

“Ylpeä makupala, Niilo!” kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen. “Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia ilman hyvää saalista.”

“Helppo minun olisi hänet kaapaista”, — kuiskasi Niilo Rauhaton, “mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian koirat kintereillämme.”

“No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut mieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen lentää. Hyvästi, ihana neito!” sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan Inge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. “Sanokaa terveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle isällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan nuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!”

Inge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta. Mutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti hän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna tuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa askeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti lyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet tainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä oli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin vieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta syöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään, syvässä rajattomassa tuskassaan. “Mutta missä hän on?” huudahti hän taas hädissään, “ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa hän poistui?” Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen mieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä mitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän säpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta. Vieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä kohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.

“Elkää pelästykö, jalo neiti!” sanoi hän hätäisesti, “mutta minun täytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: — täällä on ryöväreitä linnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä, sekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin.”

“Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!” huudahti Inge neito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä käsittämätöntä. “Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne? Mistä sinä sen tiedät?”

“En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut”, vastasi Skirmen, “mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina linnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme; silloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin veteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan torninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle kivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa huudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella minua —”

“Anna tänne!” huudahti Inge neito levottomana ja riisti avaimen hänen kädestään. “Joudu pian hakemaan lyhty tallista!” Inge kiirehti edeltä linnan pihan yli. Skirmen juoksi hakemaan tallista lyhdyn. Linnanpihalla oli kova hälinä. Kaikki linnanmiehet olivat liikkeellä ja vanha pihavouti tuli levottomana häntä vastaan. “Voi, Jumala meitä armahtakoon”, valitteli hän. “Senkin jumalattomat roistot! Onko siellä tapahtunut mitään onnettomuutta, neiti!”

“Isä on vangittu”, vastasi Inge kiireisesti. “Ovathan vieraat poissa.
Avaa meille itäinen torni!”

“Voi, Jumala meitä armahtakoon!” valitteli taas pihavouti ja kiiruhti tornille, “sen tein teidän arvoisan isänne käskystä, päästin ne saatanat sekä sisään että ulos, kysymättä heiltä nimeä ja heidän asiaansa. Se saatana, joka viimeksi meni ulos, ryösti minun kädestäni linnanportin avaimen, ja kumahutti portin kiinni aivan nenäni edessä. He olivat varmasti pahimpia rosvoja. Minä näin linnanmuurilta heidän nostavan purjeet ja purjehtivan satamasta Skåneen päin, ja tässä riehuvassa myrskyssä. Jumala suokoon heidän hukkua purjeineen päivineen.”

“Minun isäni on suljettu torniin”, sanoi Inge neito kärsimättömästi.
“Avaa torni meille, sanon minä, joutuun!”

“Voi, sen kirotut veijarit! Ovatko he lukinneet telkien taakse isäntäni! Jumala suokoon heidän hukkua!” voivotteli vanha linnanvouti ja totteli.

“Tuo nyt vasara ja hohtimet ja murra nopeasti auki linnanportti! Joudu!”

KUUDESTOISTA LUKU.’

Linnanportti oli nyt auki. Skirmen toi lyhdyn ja kulki Ingen edellä ylös tornin kapeita kiertoportaita tämän lyhyemmän ja tavallisemman ylöskäytävän kautta. Kun Inge ehti portaitten yläpäähän, kuuli hän kovaäänistä puhetta lukitun vankilanoven sisäpuolelta, ja tunsi isänsä ja vieraiden herrojen äänet.

“Sen petoksen te saatte maksaa, herra Lave!” — kuuli hän vihaisen äänen sanovan, ja hän tunsi äänestä vieraan pitkäviiksisen herran. “Vaikka drotsi Hessel tahtoisikin olla puolustajanne”, jatkoi vihainen ääni, “niin ei hän kuitenkaan voi pelastaa teidän henkeänne, kun minä syytän teitä maankavalluksesta ja todistan sen”.

Onneton tytär oli vähällä vajota maahan nuo sanat kuullessaan, jotka hänen omat hirvittävät epäilyksensä liiankin varmasti vahvistivat. Drotsi Hesselin nimi jännitti myöskin mitä suurimmassa määrin hänen huomiotaan, ja avain putosi hänen kädestään. Se vieri muutaman porrasaskeleen alemmaksi ja Skirmen haki sen sieltä.

“Meillä ei ole vielä yhtään todistusta niin häpeällisestä rikoksesta”, kuuli hän nyt sen herran sanovan, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja joka oli ollut hänestä niin kuninkaallisen näköinen. “Kaikki todistaa teitä vastaan, ritari Lave!” jatkoi puolustava ääni. “Mutta Jon ritarin sukulaisesta täytyy meidän uskoa hyvää niin kauvan kuin mahdollista. Siitä mikä tähän asti on tapahtunut, ei vielä kukaan voi teitä tuomita.”

Toivon kipinä välähti noiden sanojen johdosta ylevän tyttären sieluun. “Voi, hän on kuitenkin syytön!” huudahti hän ja pisti avaimen, jonka Skirmen ojensi hänelle, reikään. Hän avasi oven nopeasti, ja herttaisen tytön näkeminen hämmästytti ritareita. Isä oli kuitenkin eniten ihmeissään nähdessään hänet.

“Ovatko vieraat herrat vielä täällä?” kysyi hän nopeasti.

“Ei!” vastasi tytär, uskaltamatta tuskin katsoa isänsä kasvoihin, ettei niiden ilmeistä lukisi sen rikoksen vahvistusta, jota hän vielä toivoi voivansa epäillä.

“Haa, he ovat päässeet karkuun! Kirottua!” huudahti ritari Thorstenson jalkaa polkien. “Nyt on meidän sulkemisemme tarkoitus kyllin selvä.”

“Tiedättekö ovatko he lähteneet täältä meritse vai maitse jalo neito!” kysyi drotsi Pietari. “Voitteko sanoa meille varmuudella, mitä tietä he ovat matkustaneet? Teidän sananne ovat minulle takeina siitä, etteivät he ole piiloitetut näiden muurien sisäpuolellekaan ovat todellakin matkustaneet pois.”

Inge neito aikoi vastata, mutta isä tarttui häntä nopeasti käsivarteen. “Sinä vaikenet, tyttäreni!” käski hän ankarammalla äänellä kuin mitä hän tavallisesti käytti. “Minun vainotut ystäväni eivät ole, niinkuin jo kuulitte, enää täällä linnassa”, sanoi hän ritareille, ja näytti äkkiä saaneen varmuutensa takaisin. “Nyt on teidän asianne edelleen ajaa heitä takaa, jos uskotte olevanne siihen oikeutettuja. Minä olen velvoitettu antamaan teille sotaväkeä ja hankkimaan teille purjelaivan, jos sen vaaditte, mutta en olemaan ilmiantajana ja urkkijana. Siihen alennukseen ei teidän myöskään tarvitse pakoittaa minun tytärtäni, eikä ainoankaan minun väestäni täällä linnassa tarvitse todistaa tässä asiassa, ennenkuin heidät manataan maakäräjille laillisen tuomarinsa eteen. Minun ei tarvitse peitellä eikä salata sitä, että olen täällä linnassani vastaanottanut kuninkaan oman sukulaisen, Etelä-Jyllannin herttua Waldemarin. Minulle ei ole tunnettua, että hän oli tuomion kautta julistettu kuninkaan ja isänmaan viholliseksi. Minä en tiedä ketä hänen seurassaan oli, eikä se kuulu minulle. Hänen palvelijansa ja seuralaisensa olivat minun vieraitani niinkuin hänkin. Minä iloitsen siitä, että tämä omituinen sattuma on pelastanut hänet vainon alta, jota minä pidän yhtä laittomana kuin itsevaltaisena.”

Thorstenson ja Rimordson katselivat ihmeissään ennen niin arkaan linnanherraan. Thorstenson kumautti suuttuneena miekkansa kivilattiaan. Mutta drotsi Pietari astui rauhallisesti askeleen eteenpäin. “Kruunun ja valtakunnan turvallisuus on kysymyksessä!” alkoi hän ankarasti ja vakavasti puhua. “Äskeisen tapahtuman voi ajatella sattumaksi, enkä minä voi vaatia herra Lave Litleä siitä mihinkään edesvastaukseen. Mutta, jos te, jalo neito Litle, tiedätte mihin kavaltajat ja ryövärit ovat paenneet, niin vaadin minä, drotsi Pietari Hessel, kuninkaan ja isänmaan nimessä teitä ilmoittamaan sen minulle, ettemme väärää tietä kulkemalla, saattaisi kuningashuonetta ja isänmaata mitä suurimpaan vaaraan.”

Ritari Lave kalpeni. Inge neito katseli suurin silmin nuorta, käskevää drotsia. Hän näki isänsä hämmentyvän ja hän huomasi hänen tekevän salaisen viittauksen, osoittaen kädellään länteen. Mutta Inge oli tehnyt päätöksensä.

“Jos te olette drotsi Pietari Hessel”, sanoi hän varmalla, rauhallisella äänellä, “niin silloin minä myöskin tiedän, että te kuninkaan käskyläisenä olette oikeutettu vaatimaan todenperäisen todistelun jokaiselta uskolliselta alamaiselta. Vapaana ritarineitona minä en tahdo olla ilmiantaja, enkä urkkija, ja vielä vähemmin haluan pettää isäni ystäviä ja vieraita. Mutta ne herrat, joista te puhuitte, eivät voi olla minun isäni ystäviä. He eivät ole tulleet tänne vieraina, vaan ryövärin vaatteissa. He ovat paenneet täältä salmen yli Skånen puolelle, pihavoudin kertomuksen mukaan, joka itse on sen nähnyt.”

“Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä tiedonannosta, jalo Inge neito!” sanoi drotsi Pietari, tarttuen lämmöllä hänen käteensä. “Vielä vain yksi sana minun itseni tähden, teidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen ajan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin sydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan kuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä luotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni ja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla nimityksellä!”

“Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun silmäni ovat auki!” huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti heidän kätensä toisistaan. “Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi, tyttäreni, minä käsken sen!”

Inge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan silmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa. Hän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen ystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen alas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen herransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti taluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät kaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave käski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin nopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä seisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn seurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi lyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille. Ritari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten lyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti ylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu joukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas laitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti kaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää salmea.

Oli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi luovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja äänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes takaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta linnanherraa kohtaan. “Kuka olisi uskonut sen hänestä?” mutisi hän. “Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän Flynderborgin linnan päällysmieheksi.”

“Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!” kuiskasi Rimordson, “hänen väkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos he nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin on retkemme loppu pahempi kuin alku.”

“Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan”, mutisi Thorstenson. —
“Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita.”

Skirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen taakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen valo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge neidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he lapsina olivat usein leikkineet yhdessä.

“Herra!” sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä — “elkää suuttuko, jos häiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi etelän puolelle?”

“Sinä olet oikeassa!” sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti peräsimen. “Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa tarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle jotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli? Puheliko hän sinun kanssasi?”

“Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja aioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne.”

“Mitä sinä siihen vastasit?” kysyi drotsi kiireisesti.

“Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt te taas ohjaatte liiaksi etelään.”

Drotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. “Eikö hän puhunut mitään minusta?” kysyi hän taas hetken vaiti — oltuaan.

“Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan ovelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin pöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi kuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin hänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä, sillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua.”

“Typerää, kirottua kerskailua!” huudahti drotsi Pietari tavattoman kiivaasti. “Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna kuningattaren värejä.”

“Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin, kun Melfarista matkustimme.”

“Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei tarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi.” Skirmen vaikeni nolona.

“No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?” kysyi drotsi lempeämmällä äänellä.

“Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin liikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte taas väärään!”

“Enpä toki! — Anna minun pitää huoli siitä. Liikutetuksi, sanoitko niin? Mistä luulet hänen tulleen liikutetuksi? Miten typerästi puhutkaan?”

“Katsokaa, hän kääntyi äkisti pois minusta, herra, hän oli sävähtänyt aivan punaiseksi ja minusta näytti, että hänen silmänsä olivat kyynelissä.”

“Turhia, Skirmen, sinä näit väärin. Juokse korjaamaan purjeita!”

Skirmen kiirehti täyttämään herransa käskyä, eikä voinut käsittää minkätähden hänen herransa oli niin omituisen hajamielinen ja ärtyinen. Mutta nuori drotsi huokasi syvään ja katsahti vielä kerran taakseen torninikkunasta loistavaan valoon. Sitä ei enää näkynyt, ja hänestä tuntui kuin olisi äsken hänen lapsuudentaivaallaan tuikkava kaunis tähti sammunut tuon etäisen valon mukana. Tuuli suhisi voimakkaasti purjeissa, ja jo alkoi näkyä valoja Skånen rannikolta. Silloin kuului äkkiä hirveätä huutoa laivasta, ja tulisoihdut leimahtelivat kilahtelevien miekkojen ja keihäiden keskessä. Drotsi Pietari hypähti hämmästyneenä peräsimen luota ja näki kauhukseen ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin voimiensa takaa taistelevan Flynderborgin kolmenkymmenen sotamiehen kanssa.

Drotsi astui taistelevien joukkoon paljastettu miekkansa kädessä. “Rauhoittukaa, kuninkaan nimessä, tai olette kaikki kuoleman omia!” — huusi hän äänellä, joka olematta kova, vaikutti ihmeellisellä voimalla kapinoiviin. Kaikki pysähtyivät katselemaan häntä. Raivoava ritari Thorstensonkin, joka oli haavoittanut yhdenmiehen ja kaatanut toisen, voitti suuttumuksensa, jääden rauhallisena seisomaan.

“Puhukaa, mitä on täällä tekeillä?” kysyi drotsi, “täällä minä olen ylin tuomari”.

“Kapinaa, salavehkeilyä!” huusi Thorstenson, “tuossa makaa yllyttäjä”.

“He luulevat meidän omavaltaisesti pakoittaneen linnanpäällysmiehen antamaan heidät mukaamme ja uskovat meidän aikovan viedä heidät onnettomuuteen”, sanoi Rimordson.

Kapinoivat sotamiehet tunkeilivat nyt uhitellen esille, huutaen toinen toistaan hurjemmin: “me olemme vapaita tanskalaisia miehiä, — me emme anna kolmen ryövärin nöyryyttää itseämme, — kyllä me tiedämme, että te aioitte murhata linnanherran tornissa. Täällä meidät kuletetaan pois kuin teurastuselukat pilkkosen pimeässä, eikä kukaan tiedä mihin” —

“Hiljaa!” huusi drotsi. “Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee kuninkaan nimen ja sinetin?”

“On viisas Kristian, hän tuntee, Kristian Fyeniläinen”, huusivat miehet.

“Antaa hänen tulla tänne!” käski drotsi Pietari, ottaen esille kuninkaallisen käskykirjeen linnanpäällysmiehille — “tänne soihtu! Kuunnelkaa nyt!” Hän luki heille ääneen ja selvästi käskyn, että heille oli annettava miehistöä, missä vain tarvittiin, “tuossa näette kuninkaan nimen ja sinetin!”

“Se on oikea, toverit!” sanoi korkeasti oppinut Fyeniläinen, ja useimmat vaikenivat, kuitenkin kuului vielä joukosta murisevia ääniä.

“Nyt te olette nähneet mustalla valkoisen päällä, mitkä ovat oikeutemme, miehet”, jatkoi drotsi Pietari ankarasti — “mutta siitä huolimatta olisi teidän pitänyt totella päällysmiehenne käskyä. Nyt te olette kaikki minun vankiani, teidänlaisianne miehiä minä en voi pitää kuninkaan palveluksessa. Teidän johtajanne on saanut palkkansa. Heittäkää hänet mereen kalojen syötäväksi! Itse te heti riisutte aseenne!”

Sotamiehet viivyttelivät, ja heidän joukostaan kuului hiljaista murinaa.

“Vieläkö arvelette?” kysyi drotsi. “Tahdotteko tulla tuomituiksi maankavaltajina? Heittäkää mereen kapinanyllyttäjän ruumis! Hänen tuomionsa on täällä langetettu. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!”

Pari sotamiestä, jotka seisoivat lähinnä drotsia, tarttuivat ääneti kaatuneen toverinsa ruumiiseen ja heittivät sen mereen. Loiskahdus kuului syvyydestä, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi kamala hiljaisuus. Ei kukaan pannut vielä pois aseitaan.

“Teidät on erehdyttävästi johdettu harhaan, maamieheni!” sanoi nyt drotsi lempeämmin. “Minä puhun teidän puolestanne tällä kertaa. Mutta nyt panette hiljaa pois aseenne ja menette alas ruumaan! Totelkaa heti, joka vastustaa, se on kuolemaan tuomittu!”

Hämmästyneet sotilaat tottelivat. Silmänräpäyksessä oli heiltä kaikilta aseet riisuttu, ja heidät sulettiin orjien kanssa laivanruumaan. Nyt palasi drotsi Pietari ääneti ja rauhallisesti takaisin peräsimen luo, jota Skirmen hänen viittauksestaan oli ottanut ohjatakseen. Ritari Thorstenson ja Rimordson seisoivat miekat paljastettuina vankilahuoneen luukun vieressä. Skirmen hoiteli purjeita. Laivalla oli kuoleman hiljaista. Myrsky oli asettunut. Päivä alkoi sarastaa skånelaisen rannikon takaa. Viimeinen luoviminen oli tehty, ja laiva liukui suoraan Helsingborgin satamaa kohti.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Oli vielä varhainen aamuhämärä. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa kävelivät edestakaisin Helsingborgin linnan ritarisalin kiiltävällä liuskakivilattialla. Penkillä olivat heidän meriveden läpikostuttamat matkavaippansa.

“Olipa se aika myrsky!” sanoi ritari Abilgaard käsiään hieroskellen. “Oli onni, että Alfkreivi oli mukanamme. Hän toi meidät kuitenkin kuivalle kuin mies, vaikka olikin humalassa.”

“Raaka, villi merikarhu!” sanoi herttua. “Hän oli vähällä turmella koko asiamme. Merellä hän on korvaamaton, mutta minun sivullani ei hän enää milloinkaan astu jalkaansa maihin. Olihan hän maalle noustessa selvä ja ymmärsi tarkoitukseni.”

“Hän ei vastustellut, herttua, ja häntä näkyi suututtavan illalliset typeryytensä. Oli hyvä, ettemme riitaantuneet hänen kanssaan! Siinä on kuitenkin mies, jota tarvitaan.”

“Jäikö uskalias Niilo Rauhaton hänen luokseen? Näinä aikoina on hänkin hyvä olemassa etempänä, mutta tänne me emme huoli niitä miehiä. Vain heidän kasvonsa voisivat saattaa meidät epäluulon alaisiksi.”

“Hyvä herttua, ei ainoatakaan sielua heistä tullut maihin. Minä toistin ankarasti teidän käskynne, että heidän heti piti nostaa ankkurin. Minä autoin Alfkreivin tavailemaan norjalaisen kuninkaan ja marskin kirjeet, ja hän vannoi kahdeksan päivän kuluessa olevansa Tukholman edustalla mukanaan kolmekymmentä sotaväen kuljetuslaivaa.”

“Hyvä, hyvä!” sanoi herttua miettiväisenä. “Kunhan vain onnellisesti pääsisimme skånelaisen rajan yli! Silloin ei olisi mitään hätää ja silloin täytyy kaiken onnistua. Kun Maunu kuningas kuulee aikeemme, hyväksyy hän sen ja ojentaa meille kätensä. Heidän lapsi-kihlauksensa ja muut kurjat keinonsa eivät pelasta heitä! Mutta missä he viivyttelevät?”

Päivä alkoi yhä enemmän valeta. Suuren linnansalin ikkunat olivat lännenpuolella satamaan päin, ja parvekkeelta he näkivät Tönsbergin kreivin merirosvolaivan, jolla he olivat tulleet, kiitävän navakassa sivutuulessa ulos satamasta. “Kas, tuolla purjehtii Alfkreivi!” sanoi ritari Abilgaard. “Taisipa ottaa kovalle lähteä tanskalaiselta rannikolta ilman saalista. Mutta mitä tämä on? Tuolla sillan luona on sinipurjeinen laiva. Minä en nähnyt sitä meidän maihin noustessa. Se ei ole skånelainen.”

“Jumalille kuolema!” huudahti herttua. “Sehän on Örekrogin kuninkaallinen jahti. Ei suinkaan meitä ole lähdetty takaa-ajamaan? Eihän vain ritari Lave ole pelästyksissään päästänyt irti kirottua drotsia? Missä linnanherra viivyttelee? Ilmoitithan sinä hänelle ketä me olemme, ja että me kuninkaallisina lähetteinä heti tarvitsemme saattoväkeä.”

“Kyllä, herra! Eikä näkynyt olevan minkäänlaisia esteitä, heti teidän nimenne kuultuaan alkoivat vahdit ja palvelijat kiirehtiä. Linnanherra ei ollut vielä noussut, mutta hän aikoi silmänräpäyksen kuluttua olla täällä.”

“Ei ole aikaa hukuttaa hetkeäkään!” sanoi herttua levottomana. “Jos emme heti saa saattojoukkoa, niin matkustamme yksin. Ovathan hevoset valmiina?”

“Ne ovat satuloituina linnanportaiden edessä, herra! Mutta kuulkaa, nyt he tulevat!”

He kuulivat linnassa levottomasti liikuttavan, asestettua väkeä juoksi edestakaisin. Suuren salin itäiseltä sivulta näki linnanpihalle. Sieltä he nyt kuulivat melua ja kiirehtivät levottomina ikkunaan. “Linnanportti lukitaan, herra!” sanoi ritari Abilgaard. “Katsokaa, piha on täynnä sotaväkeä.”

“Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee? Onko meidät petetty?” huudahti herttua. “Tule. Tyko, täytyyhän täältä päästä ulos, meidän täytyy lähteä!”

Salissa oli neljä suurta ovea. Kaksi niistä oli lukossa. He astuivat kolmannelle. Se ei ollut lukittu. He avasivat sen nopeasti, mutta ulkopuolella seisoi kuusi asestettua miestä, linnan varusväkeä, Tanskan vaakuna kypäräpäähineissään.

“Täältä ei kukaan mene ulos!” huusi korskea ääni heitä vastaan. He kiirehtivät pelästyneinä neljännelle ovelle, mutta ennen kuin he ennättivät sinne, avautui se, ja drotsi Pietari seisoi heidän edessään, yhdessä ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin kanssa, mukanaan tanskalaiseen ritaripukuun puettu vanhempi herra, linnanpäällysmiehen päällikkösauva kädessään. Se oli Helsingborgin linnanherra. Häntä seurasi kaksitoista asestettua miestä.

“Kuninkaan nimessä, teidän aseenne, hyvät herrat!” sanoi drotsi Pietari rauhallisesti: “te olette meidän vankiamme”.

“Mitä? Minkä vuoksi?” huudahti herttua polkaisten jalallaan kivilattiaan. “Kuka rohkenee vangita herttua Waldemarin?”

“Minä, drotsi Pietari Hessel ja nämät tanskalaiset ritarit, teidän herranne ja kuninkaanne nimessä.”

“Minä en tunne teitä. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vangita? jalosyntyistä herttuaa ja vapaata, kuninkaallista läänitysherraa!”

“Silloin ainakin tunnette kuninkaan nimen ja sinetin, korkea-arvoinen herra!” vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle valtakirjansa.

Herttua luki sen, silmät suuttumuksesta säkenöiden. “Se on laiton!” huusi hän, “se sotii valtakunnan lakia ja oikeutta vastaan, minua ei ole syytetty missään kihlakunnan-käräjissä tai maakuntakäräjissä. Minä panen laillisen vastalauseen tätä toimenpidettä vastaan, katsoen sen mielivaltaiseksi ja oikeudettomaksi. Te olette minun todistajani, linnanpäällysmies, julistaessani tämän valtakirjan kelpaamattomaksi. Minä vastaan maan ja kansan edessä siitä että hävitän sen.” Tämän sanoessaan repäisi hän kuninkaallisen valtakirjan ja heitti sen lattialle. “Kuninkaan sukulaisena ja Etelä-Juutinmaan herttuana käsken minä nyt teidän”, jatkoi hän ruhtinaallisella valtiasäänellä, “heti vangitsemaan tämän ylvästelevän herran, joka uskaltaa väärinkäyttää kuninkaallista valtaa moiseen laittomaan toimenpiteeseen”.

Linnanherra katseli miettiväisenä vuoroin herttuaan, vuoroin drotsi Pietariin, ja näytti epäröivän mitä olisi tehtävä. Thorstenson helähytti kiukustuneena miekkansa kivilattiaan, ja Rimordson näytti aikovan puhua, mutta drotsi Pietari ehti ennen häntä. “Täällä ei ole kysymys siitä, onko tämä toimenpide laiton tai ei”, alkoi drotsi puhua, “ja onko kuninkaalla oikeus vangituttaa tämä korkea ruhtinaallinen herra, ennen kuin hänet on syytetty maakunnankäräjillä, siitä vastatkoon kuningas itse. Te olette nähnyt minun valtakirjani ja kuninkaallisen käskykirjeen, niitä ei voi tehdä tyhjiksi. Niiden nojalla minä vaadin teidän viipymättä ja vastustelematta tottelemaan kuninkaan tahtoa. Jos te ette tahdo sovinnolla jättää minulle aseitanne, hyvät herrat, niin olen pakoitettu käyttämään väkivaltaa.”

Drotsi Pietarin rauhallinen ja varma esiintyminen saattoi herttuan hämille, ja karkoitti linnanherran viimeisetkin epäilykset. “Tällä hetkellä teidän täytyy taipua välttämättömyyden mukaan, jalosukuinen herttua!” sanoi vakava herra kohteliaasti ja kumartui itse ottamaan kuninkaallisen valtakirjan. “Ehkä kaikki on erehdystä, ja te voitte siitä vielä puhdistautua ja nostaa kanteen tätä herraa vastaan jos hän on väärinkäyttänyt kuninkaallisen vallan. Tällä hetkellä hän on siihen täydellisesti oikeutettu, ja häntä on senvuoksi toteltava.”

Herttua puri hammasta ja ojensi drotsi Pietarille miekkansa, katsomatta häneen. Ritari Abilgaard seurasi herransa esimerkkiä, ja katkeroituneet valtiovangit eivät puhuneet enää sanaakaan. Linnanherran kohteliaasti kysyessä halusivatko he minkäänlaisia virvokkeita ennen laivaan menoa, puisti herttua suuttuneesti päätään. Hänen aikoessaan lähteä, ympäröi taaja sotilasryhmä molemmat tärkeät vangit. Drotsi Pietari ja hänen seuralaisensa lausuivat kohteliaasti hyvästi linnanpäällysmiehelle, joka antoi drotsille takaisin rikkirevityn valtakirjan ja saattoi heidät kaikki laivasillalle. Vielä ennen auringon nousua, purjehti drotsi Pietari täysin purjein tärkeiden vankiensa kanssa Själlandia kohti. Flynderborgin kapinalliset sotamiehet olivat jätetyt Helsingborgin linnanherran huostaan, joka toisella laivalla toimitti heidät sidottuina Örekrogiin. Siinä Klaus Skirmenille oli ollut kyllin tekemistä. Hän katseli nyt isäntäänsä ylpeillen ilosta, mutta piti kuitenkin varansa, ettei ylimielisellä ilmeellä loukkaisi vangittuja herroja. Kun ritari Thorstenson ja herra Rimordson hetken seisoivat yksin drotsi Pietarin kanssa peräsimen luona, puristivat he luottamuksella hänen kättään ja kiittivät hänen onneaan.

“Mutta harmillista on kuitenkin olla teidän kanssanne vaarallisilla seikkailuilla!” mutisi Thorstenson: “ennenkuin minä olen tilaisuudessa kunnolla käyttämään hyvää miekkaani, olette te miekka huotrassa parilla sanalla ehtinyt toimittaa paljon enemmän”.

“Teidän hyvä miekkanne taitaa olla meille liiankin pian tarpeen”, vastasi drotsi Pietari, hillityllä äänellä. “Se uhkayritys, johon olemme ojentaneet kätemme, taitaa olla suurempi kuin uskotaan.”

Totiset ritarit eivät puhuneet sen enempää keskenään. Heidän ruhtinaallinen valtiovankinsa ei kunnioittanut heitä sanallakaan. Salaten katkeruutensa hän taipui kohtaloonsa. Vankeustoverinsa kanssa hän käveli edestakaisin laivankannella, sen näköisenä, kuin hän olisi isäntänä laivassa, lopulta näyttäen välinpitämättömältä ja iloiselta. Mutta drotsi Pietari huomasi hänen katseessaan kostonhimoisen toivon ilmeen, joka saattoi hänen mielensä hyvin vakavaksi ja huolestuneeksi. Istuessaan peräsimen luona, näki valpas drotsi taas Flynderborgin synkät tornit. Hän heitti surumielisen silmäyksen pieneen torninikkunaan, josta hän yöllä oli nähnyt valon tuikkavan. Ikkuna oli sulettu ja näytti olevan sisäpuolelta peitetty tummalla verholla. Koko mahtava linna, johon hän ei tällä kertaa halunnut poiketa, lepäsi puoleksi sumuun verhoutuneena rauhallisena kevätaamuna, näyttäen hänestä yhtä synkältä ja salaperäiseltä kuin oma tulevaisuutensa ja onnettoman isänmaansa kohtalo.

* * * * *

Pian oli tunnettua koko maassa, että herttua Waldemar ja hänen drotsinsa olivat viedyt vangittuina Sjöborgin linnaan. Tämä kuninkaan ja hänen toimeliaiden miestensä uskalias askel oli hämmästyttänyt tyytymättömiä aatelisherroja, ja nyt näytti siltä kuin uskaliaimmatkin läänitysherrat olisivat kadottaneet rohkeutensa niskoitella kuningasvaltaa vasten eivätkä enää ajatelleet kapinoida valtakunta; ja kruunua vastaan. Suuri joukko Tanskan mahtavinta aatelia, sekä monta vierasta ruhtinasta koettivat saada sovitetuksi tätä kuninkaan ja herttuan välistä vaarallista riitaisuutta, koettaen saada nuoren, harhaanjohdetun herttuan vapautetuksi vankilasta, mutta toinen kuukausi toisen perästä kului ilman sanottavaa muutosta. Kuten tavallisesti matkusteli kuningas kesän aikana ympäri maata ja vietti talven Riibenlinnassa. Drotsi Pietarin sanottiin taas olevan hyvin suosiossa, ja niihin ehtoihin herttuan vapauttamisesta, jotka drotsi ja vanha, ankara ritari Jon katsoivat tarpeellisiksi turvatakseen kruunua, epäiltiin täydellä syyllä nuoren, rohkean herttuan tahtovan alistua, niin kauan kuin hän voi luottaa mahtaviin liittolaisiinsa sekä omassa maassa, että sen ulkopuolella.

Oli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja hänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat iltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä tornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista kesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta. Heitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä kunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät valtiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista ja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia, ja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän pakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa. Molemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei ollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä oli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit pidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse halusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia talouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia käsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa sekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi helpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo ja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta ihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan heitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän kävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä tuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa ulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä tuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden ajan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä. Heidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko ankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville kuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat he vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard isäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja hopeapikarit olivat vielä pöydällä.

“No, joutuin, jalo vieraani!” sanoi kohtelias ritari. “Jos te olette väsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa, ja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan meillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei meidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka tietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania kukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien neitosten ja tyttöjen parista?”

“Sinulla on onnellinen luonne, Tyko”, vastasi herttua, “mutta minä en sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen vaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä kevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa ylpeihin unelmiini”, sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin vaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. “Kevytmielisempienkin kujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen ruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän edestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen salaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli, ylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen mitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi esi-isänsä voittokruunua.”

“Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!” vastasi ritari. “Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan paksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan lähemmäksi päämaaliamme.”

“Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä tässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin vapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue aikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he hautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa itseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi tulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä olet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä — olen minä valvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma avautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa lähelläni.”

“Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä! Eipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi. Sellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän terveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä olette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne tulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin paastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä.”

“Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!” sanoi herttua, “nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin ennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja raukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta ja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja surkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa. Minä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden ajattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata ja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen valtias.”

“Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut haaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin haltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin kädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette sotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että liian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten vastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte kyllin varustettu.”

“Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden vankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin voivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut minua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan linna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden sotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi ennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet.”

“Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen seurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän hallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä, jolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat sotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen ylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti rakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja kuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia.”

“Ei, ei, Tyko!” alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua. “Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan ovat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut. Sellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan syvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin ja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli koko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja turhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois, ja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta ja raa’asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin voimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat joukkonsa.”

“Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken tämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä viisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden hullutusten kanssa.”

“Tule niin näytän sinulle minun henkeni!” sanoi herttua nousten. “Minä näytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien sisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä suhteista!”

“Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä”, sanoi ritari, “mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän uusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet suljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän halusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä ja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin luostarissa.”

“Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi”, vastasi herttua, “mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä olet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen vankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen piispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat hetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat hallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle muistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole nähnyt.”

He olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli linnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää maasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja rautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään. Hänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti oli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa nämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli erityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista ne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia viivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia merkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä ollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi näytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari Abilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.

“Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra”, sanoi nuori, iloinen ritari, “niin silloin olette äkkiä tullut kovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä pöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan kautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette edes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka tarkkanäköinen.”

“Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu itse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä.” Tämän sanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti jalkineitaan. “Katso tätä”, sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn kultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.

“Hyi, herra!” sanoi ritari hypähtäen taapäin, “sehän on tuo inhottava kiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä ei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole kuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian joku?”

“Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme päässeet pois täältä!” sanoi herttua. “Mutta minä olen nyt hyvä ystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani valveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien kiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja minusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele seisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni ottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä kiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö sitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä, mutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut lukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne kirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja kirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa nähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani ja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan pitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät oppineiksi.”

“Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen herra!” — kysyi Tyko. “Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö ulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata silmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille.”

“Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä onnessa, että onnettomuudessa!” sanoi herttua, taputtaessaan ystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. “Jos se tahtoo kuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!”

“Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?” kysyi ritari Abilgaard kiihkeästi.

“Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat monta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana on siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne ja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka uneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu siihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!”

“Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan aivoissa”, sanoi ritari Abilgaard, “tai sitten mietiskeli hän loihtuja ja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo herra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä pyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse kovinkaan pitkälle tässä maailmassa!”

“Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin”, vastasi herttua ja hänen silmänsä loistivat. — “Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen tapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja totista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta elämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan Waldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on kysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta ja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten kunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa minua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää enkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen oppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa valtikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei polta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla —”

“Siinäpä sitä ollaan!” keskeytti hänet Tyko. “Tehän tahdoitte olla pyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen herra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä, ja mitä te jo tiedätte — —”

“Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan ritarien ja ruhtinaitten edessä!” huudahti herttua — “ja sen minkä minä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni syvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani niinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen loistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit tahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en nostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta. Minä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! — Enempää ei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu kuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin yksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna Waldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä kestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon tarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos sitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle, — niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään pyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja loistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien.”

“No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!” — sanoi ritari Abilgaard. “Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin pyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta siltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi ja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne kohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme Bragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön viisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette omaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja asetamme sinne viisaan linnun sijaan!”

Herttua seurasi iloista ystäväänsä juomapöytään ja oli taas elämänhaluinen, vallaton nuorukainen. Hänen kalpeat poskensa hehkuivat, ja hänen hiukan sisäänpainuneet silmänsä loistivat suurten, rohkeiden toiveiden innostuksesta. Sillävälin oli tullut pimeä, mutta pian paistoi kuu rautaristikon lävitse, valaisten pienen juomapöydän. Ritari Abilgaard lauloi iloisia lauluja, ja herttua yhtyi niihin hurjan kiihkoisasti, tyhjennellen sillävälin ahkeraan pikariaan. Näin melutessaan he eivät huomanneet, että lukot ja telkeet narahtelivat, ennen kuin vankilanovi avattiin, ja suuri, totinen mies, puettuna lyhyeen turkkiin, ja karvalakki päässään, astui lyhtyä pitäen heidän luokseen.

“Hei vain, Paul Hvit, syvämietteinen ihmistuntijamme, meidän oivallinen varovainen isäntämme! Teidän maljanne!” huudahti ritari Abilgaard iloisesti. “Kaikki on täällä parhaimmassa järjestyksessä, niinkuin näette.”

“Terve, hyvä ystäväni!” sanoi herttua. Ja puoleksi humaltuneet vangit tyhjensivät iloisina pikarinsa linnanvoudin terveydeksi.

“Minä kiitän kohteliaimmin siitä kunniasta, jonka te osoitatte minulle, korkea-arvoiset, nuoret herrani!” sanoi rauhallinen ja totinen Paul Hvit, kumartaen kohteliaasti lakkiaan nostaen ja silmäili heitä tarkkaavaisin ja tyytyväisin katsein. “Minä olen mielissäni siitä, että viini maistuu teille, ja että te ette välitä sen enempää maailman vaihtelevasta onnesta kuin minkä arvoinen se on. Minä tunnen maailman ja ihmiset”, lisäsi hän itserakkaasti päätään nyökäyttäen: — “On aina hyvä merkki, kun valtiovangit ovat iloisia. Minulla on muuten tietoja, jotka luultavasti ovat teille tervetulleita”, jatkoi hän antaen lyhdyn valon langeta heidän punakoille kasvoilleen, voidakseen tarkasti tutkia heidän kasvonilmeitään. “Huomenna aikaisin, kun te olette vähemmän iloisia ja paremmin valmistuneita vakavampiin mietiskelyihin, on minulla kunnia tuoda teille sovinto-ehdoitus kuninkaalta, armollinen herra. Jos te, niin kuin toivon, otatte sen vastaan, niin on minulla pian ilo avata teille tämä portti ainiaaksi. Nyt minä toivon teille hyvän ja rauhallisen yön.”

Sen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Raskas ovi lukittiin hyvin huolellisesti, ja vangit istuivat taas yksinään kuun valossa. Linnanvoudin puhe oli saattanut nuoret herrat totisempiin mietteisiin. He keskustelivat vielä kauan mihin ehtoihin voisi suostua, mihin ei. Vihdoinkin he menivät levolle, jännityksellä odottaen toisiko seuraava aamu heille vapauden tai ehkä kovemman ja pitemmän vankeuden.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Linnanvouti oli palannut takaisin vanhaan ritarisaliin, joka hänen aikanaan oli pantu kuntoon ja korjattu, ja jossa hän vastaanotti ylhäiset vieraat. Suuressa takassa leimusi iloinen valkea. Keskellä salia runsaasti katetulla illallispöydällä paloivat kynttilät kolmihaaraisissa messinkijalustoissa. Nuori, ritarillinen herra astui lujin askelin edestakaisin salissa. Se oli drotsi Pietari Hessel. Klaus Skirmen seisoi lämmitellen takan luona.

“No, hyvä Paul Hvit!” sanoi drotsi Pietari astuessaan tyytyväisennäköistä linnanvoutia vastaan. “Mitä hyvää sanoivat teidän vankinne? Tahtovatko he mieluimmin nähdä minut tänään tai huomenna?”

“On oikein ilo käydä näiden vankien luona!” sanoi linnanvouti. “He eivät huokaile ja valittele niinkuin onnettomat rikoksentekijät. Ja uskokaa pois, herra drotsi: kaikista heidän erehdyksistään huolimatta heillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus. He olivat pidelleet niin hyvänä viinikannua, jalo herra, ettei voinut tulla kysymykseenkään puhua heidän kanssaan vakavammista asioista tänä iltana. Siinä tilassa ollen olisivat he kirjoittaneet nimensä minkä sopimuksen alle tahansa. Mutta minun tietääkseni, ette te eikä kuningas olisi sitä toivonut, tai siitä hyötynyt. Ihminen on kummallinen olento, sanon minä teille, ja kun me ihmiset emme ole täydellisesti selviä, niin me emme toimi vapaina järkiolentoina, — sanoi minun arvoisa nuoruudenopettajani Horsensissa. Herran ilo hänen sielulleen!”

“Sehän on selvää!” vastasi drotsi Pietari. “Ainoastaan täydellisesti selvänä heidän on kuunneltava minun ehdotustani. Heillä täytyy olla aikaa ja tilaisuutta miettiä niin vakavaa omantunnonasiaa. Siis aamulla! Voinen kai jäädä yöksi linnaan?”

“Sehän on itsestään selvää, herra drotsi! Siitä olen kyllä huolehtinut. Me olemme kaikki ihmisiä, ja elköön puuttuko ruumiiltamme lepo ja virkistys, kun sielun tulee olla valmiina hyviin tekoihin. Olkaa hyvä ja istukaa! Ja jos sallitte niin on täällä myöskin paikka aseenkantajallenne. Ei pidä sitoa kyntävän härän suuta, ja ihminen — no niin, ihminen on nyt myöskin ihminen”, lisäsi hän nopeasti, kun ei sen syvämietteisempi huomautus johtunut hänen mieleensä.

Drotsi Pietari hymyili linnanvoudin huonosti sattuville sukkeluuksille ja istuutui pöytään. Skirmen asettui nöyrästi seisomaan hänen tuolinsa taakse ja punastui kun kohtelias linnanvouti osoitti tyhjää paikkaa drotsin vieressä.

“Istu vain, Skirmen!” sanoi drotsi Pietari ystävällisesti, — “täällä me emme ole hovissa”.

Skirmen totteli ja istuutui tuolin laidalle. Hän oli totutun tapansa mukaan nöyrästi vaiti kun vanhemmat puhuivat ja piti tarkasti silmällä mitä herransa tarvitsi, ollakseen valmis auttamaan.

“Teidän tärkeät vankinne, hyvä Paul Hvit, tyytyvät siis ilman vihaa ja katkeruutta kohtaloonsa” — sanoi drotsi Pietari. “Se ilahduttaa minua. Huolimatta heidän hirveästä erehdyksestään, on heillä molemmilla kuitenkin erinomaisia, niin melkein suuria ominaisuuksia. On ollut aivan surullinen velvollisuus riistää heiltä vapaus niin kauaksi aikaa. Mutta minä tiedän, että te ette ole tehnyt heidän vankeuttaan pahemmaksi kuin on tarpeellista.”

“Minä olen täsmälleen seurannut teidän määräyksiänne, herra drotsi ja — luulenpa tuntevani hiukan maailmaa ja ihmisiä. Se vanki, jota kohdellaan hyvin, ajattelee vähiten pakenemista. Nyt saamme nähdä onko yksinäisyys saanut heidät taipuvaisiksi. Jos he ovat vastahakoisia ja te tahdotte, että heitä kohdellaan kovemmin, niin voi sekin tapahtua. Minä olen vain halpa palvelija, ja mihin minua käsketään sen toimitan henkilöstä välittämättä. Ihminen, sanoi minun unohtumaton oppimestarini Horsensissa — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen — ihminen ei aina siedä hyviä päiviä.”

Nyt astui paksu, pyöreäposkinen kyökkimestari sisään ja asetti vadin pöydälle. Drotsi Pietari katseli häntä ja säpsähti, mutta vaikeni kunnes hän taas oli mennyt ulos.

“Onko teillä ollut kauankin luonanne tämä kyökkimestari, hyvä Paul
Hvit?” kysyi hän, “ja oletteko te varma hänen uskollisuudestaan?”

“Hän on palvellut minun luonani viime vuoden toukokuusta asti”, vastasi linnanvouti, “ja minä tuntisin huonosti ihmiset, jos voisin epäillä hänen uskollisuuttaan, hän huolehtii keittiöstään, eikä välitä mistään muusta koko maailmassa. Aina hän vain laulaa ja ilvehtii keittiössä eikä puhu milloinkaan yhtä totista sanaa. Jos kaikki väkeni olisivat hänen laisiaan, niin minä voisin nukkua turvallisesti, vaikka minulla olisikin keisareita ja kuninkaita vahdittavina. Minä uskon niinkuin jo sanoin, tuntevani vähän maailmaa ja ihmisiä. Herra drotsi! Onko teillä jotakin erikoista syytä epäillä kyökkimestarini uskollisuutta, jalo herra?”

“Ei erityisesti”, sanoi drotsi, “mutta pitäkää häntä tarkasti silmällä! Ehkä se oli vain sattuma, mutta minä näin hänet viime vuonna vähää ennen Danehoven alkua Melfartissa, Henner Friserin majatalossa, matkaseurassa, johon ei kuulunut valtakunnan ja kruunun erikoisia ystäviä.”

“Se taisi olla vain sattuma, jalo herra!” sanoi linnanvouti rauhallisen itsetyytyväisesti. “Minä tunnen väkeni, eikä minua niin helpolla petkuteta. Minun tietääkseni ei kyökkimestari Martti välitä valtioasioista. Hän on hauska, hyväntahtoinen mies, josta minulla on paljon huvia. Hän on samalla linnan puutarhuri, ja minä olen käyttänyt häntä koetellakseni vankien mieltä ja lisätäkseni ihmistuntemustani. Minä olen antanut hänen toimittaa salaa kukkia vangituille herroille. Vangit eivät tiedä mistä kohteliaisuus on kotoisin, ja minä olen huomannut siitä olevan ajanviettoa nuorille herroille, ne saavat heidät rakkausmietteisiin. Ja minun mullakseni ihmiset, jotka voivat ajatella tuollaisia hullutuksia, eivät ole vaarallisia maalle ja valtakunnalle. Paksu Martti ei näe koskaan vankeja, mutta hän on pakahtua naurusta kuullessaan heidän laulavan rakastuneita lauluja ihanasta kädestä, joka kietoo heille kukkavihkoja.”

Drotsi Pietari hymyili, mutta puisti päätään ja tahtoi kuitenkin kehoittaa linnanvoutia luopumaan tuosta tavastaan tutkiskella vankiensa luonteita.

Samassa astui kyökkimestari Martti taas sisään, ja heti sen jälkeen ilmoitti oven vahti hengellisen herran tulosta, joka toi tervehdyksen ja viestin Esromin luostarin esimieheltä.

“Antaa hänen astua tänne sisään!” sanoi linnanvouti. “Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, herra drotsi? Se on varmaankin joku apotin ystävistä, joka tulee sopimaan minun kanssani muutamista maa-asioista. Mutta tuleepa hän ihmeelliseen aikaan”, lisäsi hän miettiväisenä.

Drotsi Pietari vastasi kohteliaasti myöntäen ja näytti ajattelevan muita asioita. Ovi avattiin, ja kookas, hengellinen herra astui sisään. Noustiin häntä tervehtimään, ja hän astui pelästyneenä askeleen taapäin nähdessään drotsi Pietarin. Drotsi hätkähti myöskin. Linnanvouti ei huomannut molemminpuolista hämmästystä, vaan vastaanotti uuden vieraansa kohteliaalla huomaavaisuudella. “Varmaankin kunnianarvoisen apotti Maunon ystävä”, sanoi hän. “Olkaa hyvä ja astukaa lähemmäksi! Keskustellessamme asiastamme näen mielihyvällä, että tämä kuninkaan uskollinen mies, herra drotsi Hessel, on todistajana, sitä kernaammin, kun minä näinä aikoina en muuten uskalla vastaanottaa vieraita tänne linnaan näin myöhään. Kyllä tunnetaan maailma ja ihmiset, sen minä sanon, ja ankarat säädökset ovat tarpeen. Uskallanko kysyä arvoisan herran nimeä?”

“Herra drotsi Hessel tuntee minut” — vastasi hengellinen herra, astuen ylpeän näköisenä lähemmäksi. “Oppineessa maailmassa on nimi maisteri Janus Roskildensis minulle tarpeellinen suositus. Maallikoille esitän itseni tuomiorovasti Jens Grandiksi. Oletteko te linnanvouti Paul Hvit?”

“Teidän palvelijanne, kunnianarvoisa herra!”

“Hyvä! Sen mitä minulla on teille sanomista voivat kaikki kuulla: minä tulen Esromin luostarista, ja koska minun juuri piti kulkea tästä ohitse, otin minä apotin ja luostarineuvoston puolesta tuodakseni teille sopimuskirjan Grimstropin riidanalaisista maista ja lupauduin toimittamaan asiat järjestykseen teidän toiveittenne mukaisesti. Mutta jos te epäilette, tai olette estetty vastaanottamasta minua, niin siirretään asia ja minä nousen taas hevoseni selkään.”

“Jumalan nimessä, elkää tehkö minulle sitä ikävyyttä, herra! Te olette sydämellisesti tervetullut!” — sanoi Paul Hvit nopeasti. — “Elkää panko pahaksenne minun varovaisuuttani! — Me olemme kaikki ihmisiä, ja näinä aikoina on paras olla varuillaan. Tänne tulee usein susia lampaan vaatteissa, ja minun täytyy tuntea kenet täällä vastaanotan. Koska herra drotsi tuntee teidät, niin voin minä vähintäkään epäilemättä lausua teidät tervetulleeksi. Taidanpa olla huono ihmistuntija, kun en voinut nähdä, että te olitte sen oppineen herran palvelija niinkuin sanoitte ja arvoisan apotti Maunon arvoisa ystävä. Jos teillä on sopimuskirja mukana, voidaan asia järjestää huomenna. Olkaa siihen asti vieraani, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti, ja ottakaa tilaisuudesta vaari! Olkaa hyvä ja istukaa pöytäämme!” Näin sanoen hän vei lisäytyneen seuran istumaan.

Drotsi Pietari oli hiljainen ja harvasanainen. Tuomiorovasti ei myöskään näkynyt viihtyvän tässä seurassa. Skirmen oli hänen sisäänastuessaan noussut ja asettunut herransa tuolin taakse. Linnanvouti yksin oli hyvin iloisella tuulella. Hän kehoitteli ahkerasti vieraitaan syömään ja koetti saada keskustelun käyntiin. Hän kosketteli kaikkia niitä asioita ja tapahtumia, joista tavallisesti näihin aikoihin puhuttiin. Norjalaisesta sodasta ja Tönsbergin kreivin Vähä-Alfin rohkeista ryöstöretkistä tanskalaiselle rannikolle puhui hän innolla, joka osoitti hänen olevan uskollisen, isänmaallismielisen miehen. Hänellä oli sukulaisia Horsensissa, ja hän kertoi hyvin tarkasti, mitä tämä kaupunki oli kärsinyt tuon julman merirosvon hyökkäyksistä.

“Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme”, alkoi nyt mestari Grand puhua, “mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua ryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita, jotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa urhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen merisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi.”

“Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla ryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana” — vastasi drotsi Pietari, “niin silloin hän ei ole ritarikunnalle kunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka rohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja niinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä tanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa häntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme vieläkin vähemmän.”

Mestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani taas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin Jaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan kuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen olevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia, mutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. “On sentään hyvä”, sanoi hän ivallisesti — “että vieraat ruhtinaat huomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa tunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin kunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia urheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin ansaitun kunnian.”

“Uskokaa minua, herra tuomiorovasti”, sanoi drotsi Pietari rauhallisesti, “uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota kunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään mahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista toimintatapaa.”

“Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä”, vastasi mestari Grand katkerasti, “ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien mukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä totuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen virkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus silmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren mahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan siinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani kuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia lakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin hankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna kuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle liehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies näyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni poski taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä hituistakaan omaatuntoa ja kunniaa.”

“Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra”, sanoi drotsi Pietari painolla, “taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille, että oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä silloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja ja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät sovitusta omille — rikoksilleen!”

Mestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia vieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan käänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi äkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut Soerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa, ja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan heistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja oliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun Kristina-neidon tähden.

“Se on liiankin totta!” vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. “Siinä meillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä synninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala koettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille, että kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata itseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat rehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä”, lisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, “että kaikkivaltias, jonka käsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja ruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja sydämeltään nöyrät”.

Linnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa kuunnellessa. “Niin, niin”, huokaili hän, “me olemme kaikki ihmisiä! — Valta ja arvo ovat katoavaisia.”

“Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut, arvoisa herra”, alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi terävästi tuomiorovastiin, “mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti ja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en tahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta, jos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että he eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään valtaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään taivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja.”

“Se ei ole tarpeen!” vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi. — “Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin pyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä ja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, — niin kauan ei minkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän on kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii voideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra drotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan.”

Drotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri asetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti, veitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea rovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.

Osoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas riemuitsevan tuomiorovastin puoleen. “Minä olen ritarina vannonut uhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä” — sanoi hän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, — “enkä minä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi, vaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja voideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai Lundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset kuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden muassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä en kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista esimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra, että arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit, kun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut.” Tämän sanottuaan nousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta, että hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin pöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.

Linnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään drotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja miekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen. Kyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen herran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä. Oven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto oli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin sänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat rautaristikot.

Kun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli levottomana ympärilleen. “Mitä tämä merkitsee?” kysyi hän, “annetaanko minulle vankikomero makuuhuoneeksi?”

“Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!” vastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja sulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan eteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. “Kas nyt täällä on hyvä ja tyyni olla”, jatkoi hän. “Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus vain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone, jossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa. Odottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone. Sanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä kerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet pahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on jotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en voi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä tiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia.”

Ylpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa. “Hyvä ystäväni!” sanoi hän levottomana kokille, “minusta tuntuu, että me olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai miten?”

“Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta jotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa aivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin minun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä heikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin kauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa.”

“Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?”

“Mehän olemme täällä kahden kesken”, jatkoi paksu kokki, “ja olettehan te harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini. Tahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin ylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi, niin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta muutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien pullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä tahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka pelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä ne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä tiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi, niin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni jokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän apunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on jotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne paraimpani mukaan!”

Mestari Grand ihmetteli. “Vai niin, poikani!” sanoi hän hengittäen taas rauhallisesti. “Oletko sinä näinä rauhallisina aikoina antautunut kirjekyyhkyseksi? Sinun iloisuutesi muuten osoittaa sinulla olevan hyvän omantunnon, ja minä annan sinulle rehellisten kasvojesi nojalla synninpäästön siitä mitä sillä kertaa olet voinut rikkoa. Minne sinä veit ne kirjeet, poikani?”

“Yhdelle teidän rippilapsistanne ja hyvistä ystävistänne armollinen herra —” vastasi Martti hymyillen. “Mutta en minä tunne erityistä tarvetta ripittää itseäni siitä teille ainakaan vielä, mutta jos tahdotte määrätä minulle siitä jonkun katumusrangaistuksen, niin sanokaa!”

“Hyvä on, poikani! Minä en tahdo sitä tietää. Mutta se oli lainvastainen teko ja voi tulla sinulle kalliiksi, kuitenkin sovittaaksesi sen sinä voit nyt ehkä minun ja pyhän kirkon palveluksessa toimittaa lohdutuksen sanan eräälle erehtyneelle sielulle näiden muurien sisäpuolella, joka tarvitsee minun neuvoani, tai mikä olisi vieläkin parempi, hanki minulle salainen tapaaminen” —

“Sydämeni pohjasta, teidän armonne! Mutta te ilveilette! Minun mielestäni te ette ole samanlaiseksi luotu kuin me muut vaivaiset maailmanlapset.”

“Ei, se ei ole mitään sellaista Martti! Minä olen kieltäytynyt siitä katoavaisesta hulluudesta, jota sinä maailmallisuudessasi ajattelet. Minun pyhässä säädyssäni täytyy ainoastaan puhtaan kristitynrakkauden johtaa meidän sekä salaisimpia että julkisimpia askeleitamme. Nuori herttua, joka istuu täällä vangittuna, on kokematon, katsoppas — hänet on johdettu uhkarohkeisiin aikeisiin, joista voi koitua hänelle paljon onnettomuutta, jos hän ei niitä kadu ja paranna itseään. Huolenpito hänen sielunsa pelastuksesta on tuonut minut tänne, saadakseni jos mahdollista puhutella häntä tai ainakin antaa hänelle kirjallisen neuvon.”

“Jos te tahdotte puhutella häntä, hurskas herra, niin täytyy teidän voida muuttua pöllöksi tai lepakoksi” — —

“Mutta eikö ole mahdollista saada toimitetuksi hänelle minulta kaksi sanaa, ennenkuin hän puhuu drotsi Hesselin kanssa huomenna?”

“Jos ei ole puustavillisesti enemmän kuin kaksi sanaa, niin luulen sen kyllä onnistuvan”, vastasi kokki viekkaasti hymyillen, mietittyään hetken aikaa — “mutta minun täytyy tietää ne kaksi sanaa, antaakseni itse niille äänen ja siivet. Jos te ette luota minuun, armollinen herra, niin en minä eikä pyhä Martinuskaan voi auttaa teitä. Jos te pelkäätte seinien kuulevan niin kuiskatkaa minulle sanat korvaan! Kuka tietää, vaikka ne samalla myöskin voisivat kääntää minut ja pelastaisivat syntisen sieluni, ja silloinhan te saisitte kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, hurskas herra!”

“Kyllä sinä taidat olla aika velikulta!” sanoi tuomiorovasti totisena ja katseli häntä tutkivasti. Sitten hän kumartui hitaasti ja kuiskasi hänen korvaansa pari sanaa.

“Hyvä!” vastasi Martti. “Ohhoi, Pyhän Martinuksen nimessä, luulenpa heti tulleeni niistä hurskaaksi, armollinen herra, ja minua alkaa epäilyttää. Mitäpäs, jos tässä onkin kysymyksessä sopimus paholaisen kanssa, armollinen rovasti? — Mutta olettehan te hurskas Jumalan mies, tiedänhän minä sen, ja teidän arvoisa rippilapsenne saa varmasti teidän hyvän neuvonne huomen aamulla tyhjään vatsaansa!”

“Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen auringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä.”

“Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te kunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan raakuuksia?”

Mestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. “Aseta tuoli kynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!” sanoi hän: “minä en tahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne pitemmältä kuin on tarpeellista, — mutta koetan kestää ylihuomiseen asti —”

“Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!” vastasi Martti siirtäen tuolia. — “Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta tehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä joku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne taivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa erityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä, armollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos ei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun täytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun.” Tämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen että kaikui ritarisalissa:

    — Mieskoljo suur’ oli Bernissä,
    — yli muurien nous’ sen pää.
    — Oli hullu hän, viisas ei konsanaan,
    — joka miehen lannisti jätti tää.
    — Mut täysi on kukkia metsä.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä hänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi nopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti hopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän laski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli pudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty maljan korvaan. “Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?” huudahti hän suuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa pienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä. Hän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan: “Allekirjoita!” — Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen vajoten syviin mietteisiin. “Mitä tämä merkitsee?” huudahti hän viimein, aivan kuin unesta heräten. — “Kuka täällä lähettää minulle salaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se on helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä — — jos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta päämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni kuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa.” Hän tuijotti taas paperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.

“Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra”, sanoi hänen iloinen vankilatoverinsa sisäänastuessaan. “Jos minä en kuullut väärin, niin viisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne. Minä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle ystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?”

“Ei Tyko”, vastasi herttua, “mutta valppaita henkiä on lähellämme. Ei vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät olennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen kuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!” Hän ojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.

“Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä somasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä, tehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella, sepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos se olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin.”

“Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan saksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?”

“Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä, saksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne ja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista suurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti hänen näkymättömiä kahleitaan.”

“Sofia, hyvä, hurskas lapsi!” puhkesi herttua puhumaan ja punastui samassa, pyyhkäisten otsaansa. “Tarkoitatko sinä, että hän yhä ajattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi, se häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt tämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on ollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen hurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt irti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni sokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä enää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan häiritsee minua — ja totta puhuen, — sitten kuin suunnitelmamme veivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt itsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin oikeassa”, jatkoi hän liikutettuna. “Nämä hennot, kainot kukat, jotka niin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä vankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden olisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman kevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja allekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun omantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti — ja kuitenkin — oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan oikeaa vapautta” — — hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.

“Se oli surullinen aika”, tarttui Tyko äkkiä puheeseen. — “Se oli vähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa, lempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. — Vapautta ei voi ostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon orjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin rauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan ajattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat suunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison, sanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille ja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena tanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani! Näitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, — hyi, sehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten lasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava, hauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan hanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle maistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka ääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin hiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia.”

“Ei, ei Tyko!” ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin unesta havahtuen. “Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar Seierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän ei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa, eikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista arvokkuuttaan.”

Nyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias linnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: “Astukaa sisään!” Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen vastaanottaa drotsi Hessel.

“Drotsi Hessel?” toisti herttua katkeralla äänellä. “No hyvä, antaa hänen tulla!” Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä nojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi palvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen herransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen jälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta vakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas takaisin.

“Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua Waldemarille?” kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata kiukkuaan.

“Korkeasukuinen herra”, alkoi drotsi Pietari puhua, “minun herrani ja kuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille sovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja vahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille”. Näin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän kohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.

“Lue se minulle, drotsini!” sanoi herttua, ojentaen olkansa yli kirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa eteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään, turhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu oppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä herttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän. Herttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja miettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen johdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä ehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla mainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli puhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti täällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän Danehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran naurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti:

“Herman, Jumalan armosta Schwerinin piispa; Johannes, Saksin herttua; Gerhard, Johannes ja Aadolf, Holsteinin kreivit; Helmond ja Klas, Schwerinin kreivit; Gerdt, Hojan kreivi; Johannes ja Henrick, Mecklenburgin kreivit, tervehtivät Jumalan armosta kaikkia niitä, jotka tämän kirjeen näkevät tai luettavan kuulevat. Se olkoon kaikille tiettäväksi tehty, että me Schleswigin herttuan Waldemarin puolesta nöyrimmästi pyytäneet olemme, että saisimme hänen takuumiehikseen ruveta ja että hän pitäisi ne kohdat, jotka tätä seuraavassa kirjeessä esitetyt ovat sopimuksena Tanskan kuningas Eerikin ja hänen välillään.”

“Kuka on pyytänyt näitä hyviä herroja minun puolestani näin nöyrästi lupaamaan semmoista, jota minä en vielä edes tunne?” huudahti herttua. “Mutta se onkin vain muodollisuus. Käykäämme asiaan!”

Nyt luki ritari Abilgaard itse sovitusehdoituksen, joka herttuan nimessä alkoi näin:

“Waldemar, Jumalan armosta Etelä-Jyllannin herttua, ikuinen tervehdys Jumalalta. Se on ruhtinasten laki ja kunnia, että he armollisesti kuuntelevat ja täyttävät rukoilevien pyynnön, ja sen suosion ja armon tähden, jota he osoittavat valittaville, heidän alamaistensa kuuliaisuus ja uskollisuus lisääntyy ja näin he saavutettuaan alamaistensa kunnioituksen ja rakkauden enentävät hallitsevien kunniaa, nimeä ja…”

“Ne ovat drotsi Hesselin kauniita ajatuksia mestari Martinuksen kauniisti lausumina”, keskeytti herttua lukemisen pilkallisella äänellä. “Edelleen, drotsi!”

“Senvuoksi olkoon kaikille tiettäväksi tehty”, jatkoi ritari Abilgaard pidätetyllä hymyllä ja nöyrällä äänellä, “että me nuoruuden kokemattomuudesta ja lapsellisten neuvojen houkuttelemina, vastoin herramme Tanskan kuninkaan Eerikin käskyä olemme omistaneet kruunulle kuuluvan Alsin, jossa tunnustamme väärin toimineemme, vaikka meistä ja meidän useammista ystävistämme maan laki näyttää olevan niin ankara, jonka tähden kuningas on yllämainitun, meidän nöyrimmän rukouksemme tähden ja pappiensa sekä muiden uskollisten miestensä neuvosta, antanut meille anteeksi kaikki rikokset, jotka me häntä vastaan tehneet olemme.” Ja nyt seurasivat kaikki Alsin riitaisuuksia koskevat asiat, aina raha-oikeuksista kuninkaan oikeuteen sekaantua Etelä-Jyllannin asioihin. Kaikelle tälle hymyili herttua välinpitämättömästi ja näytti tuskin kunnioittavan sitä tarkkaavaisuudellaan, samalla kuitenkin kuunnellen joka sanaa, mutta äkkiä muuttui hänen teeskennelty välinpitämättömyytensä silminnähtäväksi levottomuudeksi, kun ritari Abilgaard luki: “Me lupaamme täten, että me emme koskaan kuninkaan kuolemaan tai vankeuteen myötävaikuta eli toimi, neuvo tai edistä, vaikka hän menettäisi maata, kyliä, kaupunkeja ja linnoja; emmekä me myöskään ryhdy salaliittoihin tai muihin lainvastaisiin toimiin valtakuntaa ja kruunua vastaan, emmekä me myöskään tahdo toimia, keskustella tai olla osallisina missään niinkutsutussa crimen laesae majestatis (majesteettirikoksessa), vaan olemme me hänelle kaikkea alamaisuutta, kunnioitusta ja uskollisuutta osoittava. Jos tieten rikomme tätä vastaan, tai jos maan lakien nojalla voidaan toteennäyttää, että me salahankkeita sommitelleet olemme, silloin ovat kaikki meidän läänimme ja tiluksemme siten menetetyt, että meidän herramme ja kuninkaamme saa omasta tahdostaan ne kruunun puolesta haltuunsa ottaa ikuiseksi omaisuudekseen niinkuin hänen armonsa parhaimmaksi näkee, samoin rangaiskoon hän meitä kuolemalla tai meitä armahtakoon niinkuin hänen armonsa ehdoittaa.”

Tässä pysähtyi ritari Abilgaard hämmästyneenä ja katsahti herraansa. Mutta nuoren herttuan levottomuus oli kadonnut ja ylpeä uhkamielisyys loisti hänen silmistään ja hän kohotti rohkeasti päätään. “Nyt minä tunnen sekä teidän sananne että ajatustapanne, drotsi Hessel”, sanoi hän. “Te tahdotte siis mielellänne johtaa puhetta silloin kun soaistu kuningas valtuuttaa teidät siihen.”

Drotsi Pietari pudisteli vakavana päätä ja vaikeni. “Lue edelleen!” sanoi herttua ja ritari Abilgaard jatkoi: “Me sallimme täten, että Tanskan piispat saavat julistaa meidät kirkon kiroukseen ilman edelläkäyvää varoitusta, jos niin tapahtuisi että me rikkoisimme sitä vastaan, mitä tähän kirjoitettu on, josta Jumala meitä varjelkoon.” Ritari Abilgaard keskeytti taas lukemisen ja katsahti herraansa tutkivalla silmäyksellä.

“Aivan oikein!” sanoi herttua. “Elä unohda pyhää pannan sädettä, se voi olla tarpeen. Onko sitä enemmän?”

Ritari Abilgaard luki vielä muutaman pykälän herttuan velvollisuudesta auttaa kuningasta herrainpäivien johdossa, johon hän ei näyttänyt panevan suurempaa huomiota. Mutta nyt seurasi: “Me emme ota luoksemme lainsuojatonta väkeä. Samoin me emme tämän vankeutemme tähden ole ahdistava kuningasta, hänen poikiaan tai ketään valtakunnan sisä- tai ulkopuolella, tai jotakin pahaa senvuoksi saattaa aikaan kenellekään, vaan jätämme heidät sentähden vapaiksi ja rauhaan. Me emme tahdo ryhtyä liittoon tai sopimuksiin kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa, jonka kautta hänen majesteetilleen tai valtakunnalle koituisi vahinkoa, ja jos me senkaltaisiin liittoihin ryhtyneet olemme, niin me täten niistä luovumme.” Lopussa oli vielä herttuan suureksi hämmästykseksi: “Ja että se minkä me täten luvanneet olemme, ei joutuisi epäilyksen alaiseksi, niin olemme me pyhän raamatun päällä valalla vannoneet että me sen kaiken ylläolevan pitää tahdomme, luopuen kaikesta mikä voi johtaa vilppiin, väkivaltaan tai uhkauksiin.”

Herttua kalpeni, hän ei kuullut loppua, joka sisälsi niiden piispojen ja ruhtinaiden nimet, jotka olivat olleet läsnä sopimusta tehdessä ja ripustaneet siihen sinettinsä, hän näkyi tulleen täysiin tajuihinsa vasta viimeiset sanat kuultuaan: “Ja me tahdomme tämän ensi tilaisuudessa vahvistaa.”

“Niin varmasti, heti kun meille suodaan siihen tilaisuus!” huudahti hän mitä suurimmalla katkeruudella ja kavahti seisomaan. “Ja te uskallatte tuoda minulle niin alentavan sovitusehdoituksen drotsi Hessel. Ja te voitte vielä kuvitella minun olevan niin surkean raukkamaisen, että allekirjoittaisin ja vahvistaisin sen! Teillä on ollut arvokas esikuva tähän kauniiseen sovitusehdoitukseen mustan Henrik-kreivin sovittelussa vangitun kuningas Waldemarin kanssa. Siinä minä en kuitenkaan aio seurata suuren esi-isäni jälkiä ja ostaa vapauttani niin kalliisti. Jos te ajattelette pakoittaa minua, niin koettakaa! Jos teillä on kahleet mukananne, niin tuokaa ne tänne! Kutsukaa tänne pyövelinne ja katsokaa annanko minä kiduttamalla halventaa itseäni!”

“Te käsitätte minut aivan väärin, jalosukuinen herra!” alkoi drotsi Pietari tuskallisen tunteen valtaamana puhua. “Elkää uskoko, että minä iloitsen nähdessäni teidänlaisenne jalosukuisen herran tällaisessa paikassa. Ja elkää uskoko minua niin halpamieliseksi että voisin nähdä teidän vapaata tahtoanne pakoitettavan arvottomilla keinoilla. Ei vihan eikä koston vuoksi, vaan ainoastaan valtakunnan ja kruunun turvallisuuden vuoksi on teiltä vapautenne täällä riistetty. Sinä hetkenä, jona te luovutte lainvastaisesta ja kyllin tunnetuksi tulleesta aikeesta, joka on tehnyt teidän vankeutenne täällä tarpeelliseksi, te olette taas vapaa siinä korkeassa asemassa, johon te olette syntynyt ja kasvanut. Te säilytätte loukkaamattomina kaikki oikeutenne Etelä-Juutinmaan herttuana — ja kaikki on unohdettu. Sinä hetkenä, jona te allekirjoitatte tämän sopimuksen on linnanvouti käsketty avaamaan teille nämä vankilanovet ja hän on saattava teidät varman saattueen mukana minun herrani ja kuninkaani luokse. Niin pian kuin te herrainpäivillä olette julkisesti tunnustanut allekirjoituksenne, ja valalla ja sinetillä sen vahvistanut, niin te voitte esteettömästi palata herttuakuntaanne, eikä minun herra kuninkaani eikä ainoakaan rehellinen mies Tanskassa koskaan tulevaisuudessa epäile teidän uskollisuuttanne maata ja valakuntaa kohtaan.”

Tämän sanottuaan pani drotsi Pietari hopeakynänsä pöydälle pergamenttipaperin viereen, jonka ritari Abilgaard oli jättänyt hänelle. Mutta herttua seisoi liikkumattomana tuijottaen muuriin, kunnioittamatta kuninkaan lähettilästä ainoallakaan sanalla tai katseella.

“Herra”, jatkoi drotsi Pietari, “neuvotelkaa nyt kaikkitietävän Jumalan ja omantuntonne kanssa. Minä jätän sovituskirjeen teille. Te saatte hävittää sen, tai kirjoittaa sen alle, aivan niin kuin haluatte. Auringon laskuun asti minä voin odottaa teidän päätöstänne, ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua on vankilan ovi teille näillä ehdoilla aukeneva. Sinä hetkenä, jolloin te allekirjoitettuanne vetäisette tuota kellonnauhaa avataan vankilanne. Minä jätän teidät nyt toivoen, että te hyvin punnitsette omaa sekä ajallista että ijankaikkista etuanne. Elkää tässä asiassa väärin käsittäkö minun herraani kuningasta tai minua! Kaikkitietävä Jumala ja kaikki pyhät miehet ovat minun todistajiani, ettei tässä mitään ole tapahtunut persoonallisesta vihasta teitä kohtaan. Minä voin viimeisenä päivänä todistaa Jumalan kasvojen edessä niinkuin tänäkin hetkenä: minä olen toiminut teitä vastaan valani ja velvollisuuteni mukaan valtakuntaa ja kruunua kohtaan.” Tämän sanottuaan kumarsi drotsi Pietari liikutetun ja osanottavaisen näköisenä vangitulle herttualle, ja poistui nopeasti tornihuoneesta.

Vankilanovi oli taas lukittu ja suljettu. Pöydällä oli tärkeä pergamenttilehti ja hopeakynä, jonka drotsi Pietari oli jättänyt allekirjoitusta varten. Ritari Abilgaard katseli herraansa levottoman tutkivalla katseella. Herttua käveli nyt kiivain askelin edes takaisin lattialla, hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen poskensa punoittivat suuttumuksesta. “En koskaan, en ikimaailmassa kirjoita mokoman helvetin moskan alle!” huudahti hän, “vaikka saisin istua täällä kuolinpäivääni asti! Jos minun täytyy autuuteni valalla vannoa suostuvani kaikkeen mitä tuossa seisoo, täytyy minun luopua koko elämäni suunnitelmasta tai minä olen valapatto ja petturi koko maailman edessä. Ei, ei, ei iankaikkisesti! Minä tahdon näyttää heille, että herttua Waldemar ei rakasta vapauttansa ja kehnoa herttuankruunuansa enemmän kuin kunniaansa ja vapaata, kahlehtimatonta tahtoaan. Minä en tahdo raukkamaisesti ja alhaisesti myödä heille sieluani ja sisäistä vapauttani, voidakseni hengittää vapaammin suuremmassa vankilassa henkisesti halveksittuna orjana. Nyt, Tyko, nyt on aika ajatella vakavasti pakenemista ja näiden muurien räjähdyttämistä petoksella tai väkivallalla, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kunhan kerran olen vapaana tämän helvetin linnan ja Tanskanmaan rajojen ulkopuolella — niin silloin minä en enää arvele ryhtyä siihen, josta sairaloisissa unelmissani olin jo vähällä luopua, — minä pudistan tomun jaloistani, enkä aseta jalkaa tanskalaiselle pohjalle ennen kuin seison täällä sotajoukon etunenässä, jonka avulla minä voin kaataa kumoon itsevaltiaan valtaistuimen ja nutistaa hänet kaikkine surkeine neuvonantajineen!”

“Kunhan vain ensimäinen askel olisi otettu!” vastasi ritari olkapäätään kohauttaen. “Kunhan vain olisimme ensiksi omia herrojamme, niin minä kyllä sydämeni pohjasta ihailisin teidän korkeita ajatuksianne ja rohkeita päätöksiänne. Kuitenkin niin kauan kuin teidän suuri neuvonantajanne ei osaa muuta kuin puhua teille näiltä muureilta, mutta ei suurten henkien lailla uskalla pyyhkäistä niitä pois kuin hämähäkin verkkoja, niin kauan, armollinen herra, ovat kaikki teidän rohkeat tuumanne vain tuulentupia ja ihania unelmia ja sen saatte kalliisti maksaa menettäessänne vapautenne ja iloisen elämänne Schleswigin herttuana.”

“Mitä, Tyko! Etkö sinä ylenkatsoisi minua, jos minä voisin allekirjoittaa tämän sopimuksen?”

“Kaukana siitä, herra! hullu se lintu on, joka ei lennä ulos häkistä, silloin kun se on auki. Kas, tässä rautakanki, jolla ilman noitakeinoja saamme nämä muurit murretuiksi. Tänne on hyvä drotsi Hessel jättänyt hopeakynänsä. Yksi ainoa veto tällä kynällä pergamentille, ja meidän vankilamme avataan, avara, ihana maailma on avoinna edessämme; — me poistumme tästä onnettomuuden maasta siksi kunnes me voimme sanoa Tanskan kuninkaalle kiitokset viimeisestä. Saksin herttuan luokse me olemme tervetulleita, ja miten iloiseksi kaunis Sofia prinsessa tuleekaan.”

“Vaiti, vaiti, kiusaaja!” — keskeytti hänet herttua kiivaasti. “Onko se sinun kantasi Tyko! Niinkö sinä olet käsittänyt korkean päämääräni? Mitä auttaa vaikka lintu on vapaa, jos se on siipirikko koko elämänajaksi? Jos sinä olet kyllästynyt tasaamaan kohtaloni, niin kyllä minä voin toimittaa sinut vapaaksi! — Vanno sinä vain itsesi paholaiselle ja mene! — minä jään.”

“Te erehdytte, jalo herrani!” vastasi ritari Abilgaard totisesti — “minä olen ilomielin jakanut teidän vankeutenne tähän päivään asti, minä olen sen jakava edelleenkin, valittamatta, niin kauan kuin te haluatte. Päämäärää minä en ole kadottanut näkyvistäni. Tehän olette itse miettinyt mitenkä te voisitte sen saavuttaa kättäkään liikuttamatta. Teidän omantunnontarkkuutenne sovittaa kyllä helposti meidän vapautemme. Tahdotteko kuunnella minua?”

“Ei, ei, minä en tahdo kuulla sanaakaan. Jätä minut yksin, Tyko! Huomenna sinä saat kuulla minun päätökseni. Se koskee minua itseäni ja minun koko tulevaa elämääni; minä tahdon itse heittää arvan, joka päätöksen langettaa. Et sinä eikä ainoakaan ihmissielu saa johtaa täällä minun tahtoani.”

Ritari Abilgaard vaikeni ja poistui omaan vankilahuoneeseensa. Herttua lukitsi tavallisuudesta poiketen oven hänen jälestään, vierittäen kiven sen eteen. Sen jälkeen hän heittäytyi tuoliinsa synkkiin ajatuksiin vaipuen. Näin hän istui koko päivän laskematta sisään ainoatakaan ihmistä tai vastaanottamatta minkäänlaisia virvokkeita. Linnassa oli hiljaista kuten tavallisesti. Vasta auringon laskettua häiriytyi hän hetkeksi hevoskavioiden kapseesta linnanpihalla. Herttua nousi ja astui ristikkoikkunalle. Hänen kätensä puristui kokoon suonenvedontapaisesti kun hän näki nuoren drotsin vapaana ja ryhdikkäänä ohjailevan hevostaan ilta-auringonhohteessa. Ruhtinaallinen vanki hengähti syvään, siirsi luukun ristikkoikkunan eteen ja poistui vankihuoneensa pimeimpään soppeen, jossa hän heittäytyi valmistamattomalle vuoteelleen.

Rautaristikon sisäpuolella oleva luukku, jonka vanki voi avata ja sulkea mielensä mukaan, oli varustettu pienellä sarviruudulla, jonka lävitse tuskin ainoakaan päivänsäde pääsi tunkeutumaan. Tämän luukun hän muuten tavallisesti antoi olla auki. Ei edes yöllä hän pitänyt sitä suljettuna, muuta kuin silloin kun oli hyvin kylmä ja tuulinen ilma. Sillä kun se oli öisin ollut lukittu, oli hänelle tapahtunut pari kertaa, että hän keskiyöllä oli kauhuissaan kavahtanut unestaan ja luullut olevansa elävältä haudattu esi-isiensä hautakappeliin. Mutta nyt hän vihasi valoa ja vähintäkin välähdystä elämästä ja ilosta, ja hän oli riistänyt itseltään viimeisenkin heikon valonsäteen, jonka herra hän oli. “Tule esiin, onnettomuustoverini ja opeta minua iloisesti katsomaan yöhöni sinun tulisilmilläsi!” mutisi hän. — “Kutsukoot vain muut sinua kuolemanlinnuksi ja ruumispöllöksi, sinä näet kuitenkin selvästi silloin, kun me muut olemme sokeita. Jos sinä huudat kuolemaa ja onnettomuutta, niin sitä parempi, se laulu soveltuu paraiten minulle.” Antaessaan näin hiljaisella äänellä ajatustensa puhjeta sanoiksi, hän avasi kirstun ja otti sieltä esille suuren yölinnun. Se asettui tuttavallisesti istumaan hänen käsivarrelleen ja antoi taputtaa itseään. Hän heittäytyi sitten taas pitkälleen vuoteelleen, vajoten synkkään mietiskelyyn. Sillävälin oli tullut yö. Linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sarviruudun läpi tunkevasta heikosta valonheijastuksesta vanki näki, että oli kuutamo. Viimeinkin sulkeutuivat hänen silmänsä ja hän nukahti, mutta hän ei muistanut, niin kuin tapansa oli tavallisesti, ensiksi sulkea lintua häkkiin. Hän ei tiennyt nukkuneensa, kun hän heräsi tuohon kammottavaan kuvitelmaan, joka ennenkin oli herättänyt hänet keskiyöllä ja joka nyt taas valtasi hänet samaan aikaan: hänestä tuntui siltä kuin makaisi hän isiensä hautakammiossa, ja hän kohottautui tuskallisen tunteen valtaamana puoleksi istualleen vuoteeseensa. Hän ei ollut vielä täydellisesti hereillä, kun ilkeä kirkuna karkoitti viimeisenkin unen häneltä; hän avasi silmänsä, ja muurin reunalta, salaperäisen kirjoituksen vierestä loistivat ruumispöllön tulisilmät. Se huusi vielä kerran ja paljon ilkeämmin kuin mitä sen muuten oli tapana, tuijottaen suletun ikkunaluukun sarviruutuun. Nyt käänsi herttuakin katseensa sinne, ja hämmästyksekseen luuli hän näkevänsä ristikkoikkunan takana tummat kasvot, puoleksi päähineen peittämät. Omituinen pelko valtasi hänet, ja hän jäi liikkumattomana makaamaan samaan puoleksi istuvaan asentoon ja tuijotti ruutuun. Nyt hän kuuli hiljaista koputusta ristikkoluukkuun ja hypähti ylös: “Kuka siellä?” huusi hän — “jos olet ihminen, niin puhu!”

Koputettiin voimakkaammin luukkuun, ja hän kuuli syvän, hillityn äänen kuiskaavan salaperäisesti: “Avatkaa, herttua Waldemar! Hyvä ystävä haluaa puhua teidän kanssanne!”

“Onko se mahdollista!” huudahti hän. — “Ihminen, hyvä ystävä? Haa, oletko sinä paholainen itse, minä en pelkää sinua.” Hän kiiruhti avaamaan luukun. Hän näki selvästi ihmiskasvot ristikon takana, mutta kun kuuvalo valaisi vain ääriviivat, oli hänen mahdoton eroittaa kasvojenpiirteitä.

“Ettekö te tunne minua, herttua Waldemar!” kysyi odottamaton yövieras. — “Minä olen pannut elämäni alttiiksi koettaessani saada puhutella teitä. Teidän täytyy allekirjoittaa tai kaikki on kadotettu!”

“Grand! Mestari Grand!” huudahti herttua hämmästyneenä. — “Oletteko te noita ja osaatteko te lentää? Mitenkä te sinne pääsitte?”

“Tikapuita pitkin”, vastasi rohkea pappi. “Kyökkimestari Martti pitelee siitä kiinni ja on vartijana. Aikaa on vähän, hyvä herttua, allekirjoittakaa!”

“Teiltä siis aamulla tuli tuo hyvä neuvo, hurskas herra! Mutta minä en allekirjoita, vaikka taivas ja maa huutaisivat: allekirjoita! Pitääkö minun valalla luopua suurten suunnitelmieni jokaisesta ajatuksesta? Täytyykö minun itse valalla luopua kostostani? Minkä puolesta olen niin paljon uskaltanut? Minkä vuoksi olen tämän kaiken kestänyt? — Minä en allekirjoita! Jos te tahdotte minut vapauttaa, niin vapauttakaa minut viekkaudella tai väkivallalla, ja minä olen teidän. Minä asetun julkisesti liittoutuneiden etunenään onnistukoon tai ei!”

“Siinä tapauksessa on kaikki menetetty, herra. Me emme voi ryhtyä mihinkään, ennen kuin te olette laillisesti vapaa ja turvassa. Teidän vankeutenne sitoo kaikkien kädet, allekirjoittakaa, herra, ja kaikkien kädet ovat vapaina teidän kauttanne! Jos te ette tahdo pitää valaanne, niin voi pyhä isä vapauttaa teidät siitä yhtähyvin kuin hän vapautti teidän esi-isänne — ja jos te ette tahdo sitä rikkoa, hyvä on, asettukaa silloin yrityksen ulkopuolelle ja pysykää kuitenkin sen johtajana. Marski ja hänen ystävänsä toimivat ominpäin — te ette tiedä siitä mitään — ja vapaa paikka on teidän. Ymmärrättekö, herra? Te voitte pysyä valassanne ja hyvällä omallatunnolla astua esiin silloin kun aika on käsissä. Te tartutte lain ja oikeuden mukaisesti alaikäisen valtikkaan ja voitettuanne kansan sydämet ja näytettyänne olevanne kykenevä kruunua kantamaan — lankeaa se aivan itsestään teille — ja te ette ole rikkonut sopimusta ettekä valaa.”

“Haa, sinäkö olet itse, viisas mestari Grand, vai onko kuollut piispa lainannut sinun äänesi ja hahmosi opettaakseen minulle viisautta? — Niin, sinä olet oikeassa! Sillä tavalla minä voin tarttua valtikkaan, joka hallitsee henkiä ja voittaa sen kruunun, joka säteilee auringon lailla. Nyt minä tiedän, mitä minä tahdon. Sinä et sitä opettanut minulle. Sinä vain sanoit mitenkä sen tekisin. Hyvä, minä allekirjoitan. Mutta siitä hetkestä asti, jona minä olen allekirjoittanut, minä en tiedä mitään, enkä tahdo mitään tietää teidän aikeistanne. Tehkää mitä tahdotte ja puolustakaa mitä voitte. Minä kulen omaa tietäni, ja kun päämäärämme saavutettua tapaamme — silloin — vasta silloin minä tunnen teidät ja uskallan kutsua teitä ystävikseni. Ymmärrätkö minua, Grand!”

“Minä ymmärrän, herra! On siis varmaa, että te allekirjoitatte ja lähdette täältä huomenna? Nyborgin Danehovessa te vahvistatte sopimuksen ja odotatte sitten rauhassa niitä asioita, jotka tulevat — —”

Nyt keskeytti salaisen keskustelun äkillinen melu linnanpihalta.

“Hän on täällä, isäntä! Hän on täällä, se viekas pappi!” huusi kyökkimestari Martin ääni. — “Nyt hän ei pääse pakoon. Minä huomasin heti mitä miehiä hän oli ja autoin hänet itse tikapuille. Liikautanko minä tikapuut kumoon niin että hän taittaa käsivartensa, tai tahdotteko te hänet elävältä?”

“Minut on petetty!” huudahti mestari Grand pelästyneenä. “Tuo kirottu kokki on ilmaissut minut.” Hän laskeutui nopeasti alas tikapuita pitkin, ja heti ympäröi hänet kymmenen linnamiestä tulisoihdut käsissään, ja heidän keskellään seisoi linnanvouti puoleksi pukeissa ja miekka kädessä.

“Täytyykö minun uskoa omia silmiäni, herra tuomiorovasti!” sanoi rehellinen Paul Hvit. — “Oletteko te tullut tänne ivaamaan minun valppauttani ja auttamaan pakosalle tärkeitä valtiollisia vankeja?”

“Kuulkaa minua, kunnianarvoisa Paul Hvit!” vastasi mestari Grand rohkealla ja käskevällä äänellä, “ja te ette tuomitse Herran palvelijaa, joka, vaikka salaista ja omituistakin tietä, kuitenkin kulkee taivaallisen Isänsä asioissa! Ettei minun aikomukseni ole ollut, vastoin maan ja valtakunnan lakia, vapauttaa teidän vankejanne, siitä te voitte tulla vakuutetuksi tutkittuanne vankilan ja minun vaatteeni. Minulla ei ole ollut viilaa eikä muutakaan työkalua mukanani, jolla olisi mahdollista avata rautaristikko ja auttaa vangit pakoon.”

Linnanvouti näytti hämmentyneeltä ja epävarmalta.

“Minä vaadin tämän tutkimisen oman kunniani tähden!” — jatkoi mestari Grand heittäen vaippansa syrjään ja käänsi itse nopeasti nurin kaikki taskunsa. — “Jos te nyt tässä suhteessa olette vakuutettu minun viattomuudestani, niin te olette täydellisesti oikeutettu vaatimaan tietoa tämän yöllisen käyntini tarkoituksesta. Minä tiesin, että vankien luo pääsy oli minulta kielletty, mutta minä tiesin myöskin, että oikeaan aikaan lausuttu Jumalan sana voi vaikuttaa paljon soaistuun ihmissydämeen. Tiedättekö te, ettei nuori, uhmaileva herttua aikonut allekirjoittaa kuninkaallista sovinto-ehdoitusta eikä luopua kapinallisista aikeistaan. Minä olen nyt puhunut hänelle voimakkaita Jumalan sanoja, niin että hän on tutkistellut itseänsä ja katuen tunnustanut suuren syntinsä ja erehdyksensä. Hän tahtoo nyt heti allekirjoittaa sopimuksen ja pysyä kuninkaan uskollisena alamaisena. Kas, se on minun ansioni ja siinä on minun rikokseni. Jos luulette olevanne oikeutettu vaatimaan minua edesvastuuseen niin kristillisestä työstä, niin minä olen teidän vankinne. Mutta jos te olette, niinkuin minä otaksun, hurskas ja jumalinen mies, joka yhdistätte kunnioituksen minun säätyäni ja pyhää ammattiani kohtaan ankaraan uskollisuuteen herrallenne ja kuninkaallenne, niin annatte vartioida minua täällä ainoastaan siksi kunnes itse olette tutkinut vankilan ja tullut vakuutetuksi minun puheeni todenperäisyydestä, ja annatte minun sitten lähteä täältä Herran rauhaan vielä tällä tunnilla.”

“Vartioikaa häntä!” sanoi linnanvouti ja astui nopeasti lyhty kädessä ylös torniin vankien luokse. Hän avasi vankilanoven, ja ensimäisessä vankilahuoneessa ritari Abilgaardin luona oli kaikki tavallisessa järjestyksessä. Herttua siirsi hänen pyynnöstään telkeet oveltaan. Linnanvouti astui sisään, ja sanomatta sanaakaan hän tutki ensiksi tarkasti ristikon. Sitten hän laski lyhdyn pöydälle ja katseli tarkkaavaisesti herttuaa. “Sanokaa minulle, jalosukuinen herra!” kysyi hän — “onko totta, että tuomiorovasti Grand on puhunut teille, ja te olette katunut ja tahdotte allekirjoittaa sovintokirjan?”

“Te olette oikeassa”, sanoi herttua tarttuen hopeakynään. “Sen teen heti. Kas niin, tuossa on minun nimeni.” Hän ojensi linnanvoudille allekirjoitetun pergamentin ja heittäytyi sitten miettiväisenä tuoliinsa.

“Silloin onnittelen teitä vapautenne puolesta ja isänmaata uskollisesta miehestä!” sanoi linnanvouti iloisesti. “Enpä siis tälläkään kertaa pettynyt. Minä tunnen maailman ja ihmiset, ja näinhän minä teidän olennostanne ja käytöksestänne teidän olevan jalon nuoren herran, joka vain nuoruuden ajattelemattomuudesta oli erehtynyt. Levätkää nyt, jos haluatte, — hyvän ja hurskaan päätöksenne vahvistukseksi kunnes päivä koittaa, jalosukuinen herra, sitten minä kaikella kunnialla vien teidät itse minun herrani ja kuninkaani luokse.”

“Hyvä!” sanoi herttua. “Menkää nyt vain ja elkää salliko mitään pahaa tapahtua mestari Grandille! Hän on vain pitänyt minulle yösaarnan, ja te näitte itse että hän onnistui käännytystyössään.”

Linnanvouti kumarsi ja poistui. Ritari Abilgaard, joka ovelta oli kuullut ja nähnyt mitä siellä juuri oli tapahtunut, kiirehti hyvin iloisena herransa luokse saadakseen täydellisen selityksen siitä, mikä hänet näin äkkiä oli saanut allekirjoittamaan.

Sillaikaa seisoi mestari Grand ihmettelevien linnanmiesten keskessä, jotka linnanvoudin käskystä tarkasti vartioivat häntä. Kyökkimestari Martti seisoi hymyillen tikapuitten vieressä ja näytti ivailevan yöllistä seikkailua. Mestari Grand heitti häneen sanaakaan sanomatta moittivan ja halveksivan katseen.

“Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän”, sanoi nyt kokki linnanmiehille. “Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä voinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin vaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti olitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle herralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että pidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa niin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen muutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te tulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan, ja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään rautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä olisin hakenut teidät.”

“Kurja, uskoton sielu!” huudahti mestari Grand kiivaasti. “Sanoinhan minä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja sinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä.”

“Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti rakastetulle kuninkaallemme!” vastasi Martti kovaäänisesti. “Täällä me emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme tänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä pistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky pitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä ikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä, että annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa.”

Kyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka nyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski hänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla kunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka oli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon tanskalainen mies sai häntä kiittää. “Luulenpa melkein tarkalleen tuntevani maailman ja ihmiset”, — sanoi hän itserakkaan näköisenä mestari Grandille. “Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä en ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja kuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen illalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä ankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me kaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi ja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt voitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle on mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti. Yö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin olettekin, voisitte tekin eksyä.”

“Sitä minä en pelkää!” vastasi mestari Grand. “Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon, hyvä, rehellinen Paul Hvit!”

“Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun kunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos kerran niin tahdotte.”

Linnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea hengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki kolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän erään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti Sjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.

Pari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar drotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen seuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä, kulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera oleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin Danehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät täydellisesti vapaiksi.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Harvinaisen ankaran talven jälkeen, jolloin Itämerikin oli jäätynyt, levitti kevät taas nopein askelin ihanuutensa, ja kukkaisrikkautensa Tanskan viljaville lakeuksille. Jo toukokuun keskivaiheilla olivat pyökkimetsät puhjenneet, ja huolimatta maan ja kansan surullisesta tilasta ja siitä salaisesta eripuraisuudesta, joka eroitti niin monet sydämet, näytti kuitenkin maa siitä, joka ei lähemmin tuntenut sen sisäisiä, rikkoutuneita olosuhteita, rauhalliselta ja onnelliselta paratiisilta.

Eräänä erittäin ihanana kevätpäivänä ratsasti Flynderborgin linnanportista Örekrogissa, matkaseurue, johon kuului kaksi ylhäistä ritaria, kaksi naista, sekä korkea hengellinen herra; heitä seurasi nuori aseenkantaja, kaksi ratsupalvelijaa ja kaksi kamarineitiä. Linnanportailla seisoi herra Lave Litle, linnanherra, kunnioittavasti paljastetuin päin vastaanottaen korkeat vieraat; kookas Inge neito seisoi isänsä vieressä. Silläaikaa kun ritarit auttoivat naisia satulasta ja saattoivat heidät linnanportaille, jäi kömpelö hengellinen herra rauhallisena istumaan hevosen selkään, voidakseen lukea oven yläpuolella olevan latinalaisen kirjoituksen. Hän oli valtakunnan oppinut kansleri mestari Martinus de Dacia. Lyhyt, harmaatukkainen, mutta vielä reipas ja voimakas ritari, joka ensiksi astui ylös linnanportaita taluttaen käsivarresta kookasta, vanhemmanpuoleista naishenkilöä, oli valtaneuvos, herra Jon Litle, mukanaan vaimonsa Ingefrid rouva. Hänen tytärtään Ceciliaa saattoi nuori, ritarillinen herra, jonka Inge neito hehkuvin poskin hänen solakasta vartalostaan heti tunsi drotsi Pietari Hesseliksi.

Herra Lave Litle vastaanotti vieraat hiukan hämillään ja tuntien salaista levottomuutta. Erityisesti näytti hän, kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta, tuskallisesti välttävän vanhan sukulaisensa katsetta. Drotsi Pietaria hän tervehti tylysti ja kylmästi. Oppinutta kansleria, joka viimeinkin oli tullut ylös portaita, näytti herra Lave katselevan aralla ja epäluuloisella katseella, mutta kun oppinut herra heti alkoi kysellä linnan ikää ja muinaisaikaisia ihmeellisyyksiä, näytti herra Lave rauhoittuvan ja pyysi häntä kääntymään hänen tyttärensä puoleen, joka, hänen sanansa mukaan, ymmärsi paremmin sellaiset narrin päähänpistot kuin kukaan muu linnassa.

“Täällähän sinä elät kuin pieni kuningas, hyvä Lave!” sanoi ritari Jon, katsellessaan suurta, holvikattoista salia, joka oli koko rakennuksen levyinen, ja jonka kaksi suurta kaksois-ovea olivat auki linnanpuistoon ja joista oli mitä ihanin näköala salmelle.

“Aivan niin, herra valtaneuvos! Linna on kyllä kuninkaallinen, mutta vasta teidän läsnäolonne suo sille oikean loisteen”, vastasi ritari Lave nöyrällä äänellä, joka heti osoitti sen erikoisen riippuvaisuus-aseman, jossa hän oli vanhempaan, kuuluisaan sukulaiseensa, jonka henkisen ylevämmyyden ja korkeamman aseman hän tunsi liiankin painostavana.

“Sinä olet liian kohtelias, serkkuni!” sanoi ritari Jon. — “Loistamisen halu ei ole minun ominaisuuksiani, sen sinä kyllä tiedät. Mutta jos tämä linna on yhtä luja kuin se on kaunis ja suuri, niin tahtoisin kernaasti olla täällä linnanherrana sodanaikana. Oletteko te ollut ennen täällä, drotsi Pietari!”

“Lapsuuteni aikana olin usein näissä saleissa, tänne liittyvät rakkaimmat ja kauneimmat lapsuudenmuistoni!” vastasi drotsi Pietari, heittäen katseen Inge neitoon, jota hän vain ääneti oli tervehtinyt ja joka näkyi kokonaan kiinnittäneen huomionsa Ingefrid rouvaan ja Cecilia neitoon. Nyt heidän katseensa yhtyivät, ja drotsi Pietari huomasi ilokseen, etteivät nämä muistelmat olleet hänelle yhdentekeviä.

“Ettekö te ole senjälkeen ollut täällä?” kysyi ritari Jon, mutta drotsi
Pietari ei kuullut.

“Te olette hajamielinen, herra drotsi. Oletteko ollut senjälkeen täällä?”

“Viime vuonna”, vastasi drotsi Pietari hiukan hämillään, “vastenmielisen tehtäväni aikana herttuaa vangitessani”.

Nämä sanat kuultuaan ritari Lave kääntyi hyvin levottoman näköisenä vanhan valtaneuvoksen puoleen ja lateli hänelle yhtaikaa ainakin puolenkymmentä kysymystä osaksi aivan mitättömistä asioista ja hoviuutisista.

“Noista kujeiluista minä en välitä!” vastasi Jon ritari vakavana, luoden levottomaan serkkuunsa terävän, tutkivan katseen. “Mutta, serkkuni, sinä kai tiedät parhaimman ja tärkeimmän uutisen. Kun kuningas nyt on saanut herttua Waldemarista uskollisen alamaisen, toivomme me vihdoinkin saavamme rauhan ja yksimielisyyden maahan. Me odotamme nyt varmasti, että jokainen tanskalainen ritari, joka on ollut harhateillä, mutta jolla kuitenkin on rehelliset tarkoitukset isänmaataan kohtaan, seuraa nuoren herttuan esimerkkiä karkoittaen sydämestään kaikki kapinalliset ja uhkamieliset ajatukset maanlakia vastaan. Ankara tutkimus lienee kuitenkin tarpeen muutamissa paikoissa”, lisäsi hän, “mutta minä toivon, että uhkarohkealla marski Andersenilla ei ole kovinkaan monta liittolaista tässä maassa”.

Ritari Lave oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja ankaran ritari Jonin kasvoille levisi suuttumuksen ja syvän tuskantunteen ilme, joka kuitenkin silmänräpäyksessä katosi. Vanha herra kääntyi leikkiä laskien Inge neidon puoleen, viitaten yhteen tämän lapsuuden sankarittarista ylpeään Dolteen, jonka elämäntarina oli kuvattu vanhoihin kuvakudoksiin. “Vieläkö ihailet satujen ylpeää sankaritarta?” kysyi hän, osoittaen kuvaa, mikä esitti kahlehdittua neitoa, joka seisoo laivassa pieni ankkuri kädessään. — “Vieläkö osaat laulun hänen juustoankkuristaan, jolla hän tahtoi pidättää koko Harald Hiusvaltiaan laivaston pääsemästä Tanskaan?”

“Vieläkö te sen muistatte, jalo sukulaiseni?” vastasi Inge neito punastuen. “Kun viimeksi lauloin sen laulun teille ja puolustin Doltea teidän pilkkaanne vastaan, niin silloin minä vielä olin lapsi. Te nauroitte minun innostukselleni, mutta vieläkin minä voin puolustaa häntä, jalo sukulaiseni. Jos hänen-aikaisensa tanskalaiset miehet olisivat olleet niin rohkeita, kuin hän luuli, niin olisivat he kyllä panneet terästä hänen juustoankkuriinsa, eivätkä olisi sallineet norjalaisen merirosvokuninkaan laahata kahleissa mukaansa tanskalaista tyttöä rohkean sanan tähden. Olihan hänen leikinlaskussaan hiukan ylimielisyyttä, ja lapsellista uhkaa ylivaltaa vastaan”, jatkoi hän lämmöllä, “mutta tuo viaton kehuminen osoitti vain, että hän luotti tanskalaiseen rohkeuteen ja rehellisyyteen. Jos hän olisi ollut teidän tyttärenne, niin minä olen vakuutettu siitä, että te ilolla olisitte maksanut kaksinkertaiset lunnaat hänen vapauttamisestaan.”

“Taidat olla oikeassa!” vastasi ritari Jon, taputtaen reipasta sukulaistaan poskelle. “Aivan oikein, ylpeä Ingelil, sinä olet uljaan äitisi tytär. Tyttö on jossakin suhteessa oikeassa” — jatkoi hän, kääntyen oppineen kanslerin puoleen: “Hän tuntee vanhat sankarit paremmin kuin minä. Sinun ihailemasi Harald Hiusvaltias ei ollut oikeastaan parempi reipasta, rohkeaa merirosvoa, eikä hänellä milloinkaan ollut ylhäistä, kuninkaallista sielua. Hänen tekonsa Tanskassa samoinkuin Mycklegårdissa eivät suinkaan olleet hänelle kunniaksi. Minun mielestäni meidän päivinämme rohkea jaarli Vähä-Alf on hänen arvokas sukulaisensa.”

“Mielenlaadun ja tekojen puolesta voi heitä hyvin kutsua sukulaisiksi, heillä on veriset pakanasielut kristityissä ruumiissaan”, vastasi mestari Martinus.

“Jaarli Vähä-Alf?” toisti Inge neito ihmetellen. “Onko tuo raaka, kömpelö Alfkreivi, tuo pieni inhoittava, eläimellinen merirosvo jaarli. Minä luulin hänen olevan vain Tönsbergin kreivin.”

“Hän on nyt mahtava jaarli, ja lähinnä kuningas Eerik Papinvihaajaa ja herttua Haakonia, hän on Norjan suurin mies”, sanoi ritari Jon. “Mutta sinä olet oikeassa, lapseni, hän on raaka mies, ja enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Jos hän uskaltaisi tänne Flynderborgiin, niin etpä taitaisi tohtia tavallisena voivarkaana sulkea häntä ruokasäiliöösi. Ethän sinä toki koskaan ole nähnyt häntä?”

“Minä olen kuullut hänestä enemmän kuin haluaisin!” vastasi hän nopeasti, välttäen tätä kysymystä, joka saattoi hänen isänsä kuolemantuskiin.

Drotsi Pietari toivoi kuitenkin vielä, että ritari Lave oli toiminut tuon epäilyttävän käynnin aikana enemmän ajattelemattomuudesta kuin rikoksellisuudesta, vaikkakin tämä satunnainen muistutus näkyi tuskallisesti vaikuttavan tuohon levottomaan herraan. Vapauttaakseen hänet kaikesta levottomuudesta ja siitä, että hänet vedettäisiin edesvastuuseen jo mainitusta asiasta, nuori drotsi kääntyi nyt vilpittömän hyväntahtoisesti Inge neidon isän puoleen ja kertoi hänelle kysymättä, että tämän matkan varsinaisena tarkoituksena, joka soi hänelle tilaisuuden käydä niin rakkaassa paikassa, olivat lähettiläsvirkatehtävät Ruotsin hovissa Tukholmassa, ja samalla aikoi ritari Jon saattaa perheensä heidän kesäasuntoonsa Tömmerupin taloon Skånessa. Heti kuultuaan nämä tiedot kirkastuivat ritari Laven kasvot huomattavasti. Hän näkyi huomanneen drotsin ystävällisen tarkoituksen ja ojensi hänelle, melkein liikutettuna kätensä. “Te olette tervetullut, herra drotsi!” sanoi hän vapisevalla äänellä vetäen hänet avonaisista ovista puistoon. “Se mikä meidän välillämme on tapahtunut ei kuulu keneenkään!” jatkoi hän hätäisesti, astuen drotsin kanssa alas puistoon vieviä rappusia. Hän heitti katseen takaisin puutarhasaliin ja nähtyään vanhan ritari Jonin keskustelevan iloisesti kanslerin ja naisten kanssa, veti hän nopeasti drotsi Pietarin mukanaan syrjäiselle puistokäytävälle. “Pari sanaa meidän kesken, Pietari Hessel!” sanoi hän isällisellä äänellä, joka muistutti drotsia hänen lapsuutensa ajoista. “Se mikä täällä viimeksi tapahtui voitaisiin väärinkäsittää tavalla, josta minun kunniani ja asemani voisivat joutua vaaraan. Mutta minä olen luottanut teidän oikeudentuntoonne, ja jalouteenne, että te ette tahtonut väärinkäyttää sitä valtaa, jonka olosuhteet teille soivat minun ylitseni syöstäksenne minut kadotukseen. Voitteko te siitä antaa minulle kunniasananne?”

“Ritarikunniani kautta!” vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle liikutettuna kätensä. “Minä en ole, Jumalan kiitos, luullut olevani velvollinen esiintymään teidän syyttäjänänne, Taivas suokoon, ettei minua koskaan siihen pakoiteta!”

“Hyvä!” sanoi ritari Lave rauhoittuneena. “Minä tahdoin vain päästä varmuuteen menneisyyden suhteen, ja siitä on teidän kunnianne minulle takeena, tulevaisuudesta minä kyllä itse huolehdin. Meidän vanhat suhteemme ovat rikotut eikä meidän välillemme voi enää uusia syntyä. Me kaksi voimme nyt olla kuin kuolleita toisillemme.”

Hän kääntyi mennäkseen, mutta drotsi Pietari pidätti hänet. “Kuulkaa minua, ritari Lave!” huudahti hän kiihkeästi. “Minullakin on tärkeä sana sanottavana teille. Minä en pidä sitä suhdetta loppuneena, johon opin oikein panemaan arvoa vasta sinä hetkenä, jona se rikkoontui. Se mikä teidät, vieroittaa minusta, sitoo minut juuri kiinni teidän taloonne ja teidän jaloon sukuunne siteillä, joita ei mikään maallinen voima voi irtiriistää. Se on sama side, joka liittää yhteen Tanskan kruunun ja sydämet. Teidän jalosydäminen tyttärenne ajattelee samoin ja niin lämpimästi ja sellaisella innolla, että minun sydämeni on kiintynyt häneen, huolimatta kaikista riitaisista ja epäsuotuisista olosuhteista. Minä en ole puhunut sanaakaan enempää hänelle kuin minkä te itse olette kuullut, siitä minkä nyt varmasti tiedän tuntevani häntä kohtaan. Minä en vielä uskalla sanoa tunteeko hän samaa minua kohtaan, mutta minulla on suuri ja ihana toivo. Siitä minä en luovu niin kauan kuin elän, jos hän ei itse — Jumala sitä auttakoon — sitä minulta riistäisi” — —

“Siitä on jokainen sana liikaa, herra drotsi!” keskeytti hänet ritari Lave kylmästi ja vieraasti. “Toivokaa ja tuntekaa minun puolestani mitä ikinä haluatte! Minun tahtoni isänä te tiedätte. Teidän suhteenne ja periaatteenne tekevät minut ja jokaisen vapaamielisen tanskalaisen miehen teidän silmissänne kansalliseksi kerettiläiseksi, enkä minä tulevaisuudessa voi ajatella minkäänlaista yhteyttä teidän kanssanne. Pysyköön molemminpuolinen kunnioitus toistemme sydäntä ja hyvää tahtoa kohtaan, olkoon mielipiteemme kuinka eriävät tahansa!” lisäsi hän vähemmän kylmästi. “Elkäämme, aivan erilaisista valtiollisista mielipiteistä huolimatta, syyttäkö ja tuomitko toisiamme, ja sanokaamme tässä toisillemme rauhallisesti hyvästit — ainiaaksi!” Näin sanoen ojensi hän drotsi Pietarille kätensä, häneen katsomatta.

“Siis te viimeisen kerran ojennatte minulle kätenne, ritari Lave!” huudahti drotsi Pietari, koettaen tukahuttaa tuskaansa. “Oi, jos minä voisin pitämällä kiinni tästä kädestä vetää teidät pois siltä tieltä, jolla te horjutte. — —”

“Päästäkää minut, ihminen, ja vaietkaa!” kuiskasi ritari Lave katsellen levottomasti ympärilleen. “Tahdotteko puheellanne syöstä minut perikatoon? Minun tieni ei ole teidän, mutta minä olin oppinut kulkemaan yksin ennen kuin te olitte syntynytkään. Päästäkää minut. Me emme kuulu yhteen.”

“Sen pahempi, te olette oikeassa!” sanoi drotsi Pietari ja päästi salaista kauhua tuntien kylmän, vapisevan käden. Katsomatta häneen, ritari Lave poistui nopeasti hänen luotaan, palaten toisten tärkeiden vieraittensa luokse, ja drotsi Pietari jäi hyvin liikutettuna kävelemään pitkin varjoisaa puistokäytävää.

Palattuaan puutarhasaliin ritari Lave näki suureksi mielihyväkseen vanhan Jon ritarin yhä leikillisesti keskustelevan mestari Martinuksen kanssa, Ingefrid rouva ja hänen tyttärensä olivat juuri lähdössä Inge neidon kanssa linnanpuistoa katsomaan.

“Drotsi Hessel on jo ulkona haaveilemassa, ihania näköaloja katsellen!” sanoi linnanherra vieraille naisille. “Minun tyttäreni osaa varmasti näyttää teille kaikki ne paikat, joissa kirkas vesi ja viheriät puut tekevät kaikki, jotka sellaista ymmärtävät, isänmaan ihanuuksien lämpimiksi ihailijoiksi. Minä en kuulu niihin onnellisiin, jotka sellaista ymmärtävät.”

Naiset hymyilivät kohteliaasti tälle huomautukselle ja astuivat alas puistoon johtavia portaita. Ritari Lave heitti tutkivan katseen linnanportin yläpuolella olevaan tuuliviiriin ja lähestyi sitten molempia keskustelevia herroja, kuitenkaan häiritsemättä heitä.

“Te hämmästytätte minua, oppinut herra kansleri!” sanoi ritari Jon, sydämellisesti hymyillen. “Enpä olisi uskonut kuivan filosofian olevan niin hauskaa! Oliko kaikki todellakin teidän keksimäänne?”

“Oli tietysti, herra valtaneuvos!” vastasi oppinut kansleri vakavana, ja itserakas ilme kasvoillaan. “Se on monen unettoman yön tutkimuksen tulos. Minä jo ajattelin sitä Parisissa ennen opintoaikanani, mutta vasta Antvorskovin rauhallisessa otiumissa [otium = joutilaisuus] se minulle lopullisesti selvisi, ja nyt sitä opetetaan kaikissa Euroopan korkeakouluissa.”

“Nämäkö siis ovat nuo kuulut Martinuksen modumit? — tai miksi te kutsutte niitä?”

Modi significandi Martiniani“, oikaisi kansleri hänet nopeasti. “Se on aarre, tieteellinen keksintö, josta minä en tahdo ylpeillä, mutta minun nöyrä toivoni on, että Jumalan ja pyhän neitsyen avulla tämä tärkeä keksintö logiikassa on säilyttävä minun nimeni filosofian historiassa niin kauan kuin on olemassa perusteellista filosofiiaa ja yliopistoja.”

“No, sen minä kyllä ymmärrän!” vastasi ritari Jon salaa hymyillen. “Se on varmasti hyvin oppinutta ja filosoofista, sillä totta totisesti minä en siitä ymmärrä vähääkään. Mutta eiväthän minunlaiseni maallikot sellaista käsitä!”

“Mitenkä, herra valtaneuvos?” huudahti kansleri hämmästyneenä pyyhkien hikeä kaljulta otsaltaan. “Eikö se ole yhtä selvää kuin Jumalan kirkas päivä? Ja minä olen kuitenkin koettanut kääntää teille kaikki ne kreikkalaiset ja latinalaiset lausemuodot, jotka ovat suurena kaunistuksena tuollaisissa ainehistoissa, mutta, jotka ehkä voivat olla hämäriä vihkimättömille. Sallitteko minun selittää teille koko järjestelmäni alusta asti. Modi significandilla ymmärretään logiikassa — —”

“Ei, taivaan nimessä, ei, hyvä herra kansleri!” keskeytti hänet ritari Jon nopeasti. “Elkää koettako saada minua syventymään siihen oppiin. Minä kunnioitan sitä täydellisesti ja minä uskon mielelläni teidän tulevan sen kautta ikuisiksi ajoiksi kuolemattomaksi oppineiden maailmassa. Mutta, jos minä en muulla lailla voi tulla kuolemattomaksi, niin lempo vieköön, olen siksi tulematta, ja saan Jumalan nimessä tyytyä eläessäni tekemään minkä voin ja antamaan meidän Herramme huolehtia lopusta. Totisesti puhuen, herra kansleri, eiköhän sitä voi olla järkevä ja kunnon mies ilman kaikkea tuota päänvaivaa? Jos minun sillä tavalla täytyisi käännellä ja väännellä ajatuksiani, ennen kuin itse tietäisin ovatko ne viisautta vai hullutusta, niin tulisin sadan vuoden vanhaksi, Jumalan tähden, ennen kuin olisin ehtinyt käsittää kunnon ajatusta, ja minä tarvitseisin kolme ihmis-ikää, ennen kuin saisin hyvän ajatuksen käytäntöön. Ei, minä käytän toista tapaa. Kun minä tiedän, mitä minä tahdon sanoa, niin minä sen sanon, ja kun minä tiedän mitä minä tahdon tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, niin, kas silloin sen teen, enkä välitä vaikka koko maailma siitä myllertyisi. Katsokaa, siinä on koko minun järjestelmäni. Se ei ole niin oppinut kuin teidän, mutta että tekin lopullisesti seuraatte sitä, siitä te olette antanut minulle monta oivallista todistetta, jotka minä kaikella kunnioituksella tunnustan.” Näin sanottuaan hän puristi sydämellisesti oppineen kanslerin kättä ja heitti katseen ritari Laveen. “Kas! Tuossa seisoo serkkuni Linnanpäällysmies”, jatkoi hän iloisesti, “hän on viisitoista vuotta minua nuorempi, hän ehkä vielä voi jotakin oppia maailmassa. Jos voitte saada hänet käsittämään miten tärkeää on ajatella oikein ja järkevästi näinä kieroina aikoina, niin ette taitaisi tehdä turhaa työtä. Minä lähden puistoon hengittämään raitista ilmaa!” Jättäessään näin tuon jotenkin väsyttävän filosoofisen kanslerin ritari Laven seuraan, hän poistui nopeasti puistoon vievästä ovesta ja syventyi pian vakaviin mietelmiin kävellessään puistokäytävillä.

Viheriällä kunnaalla, josta oli mitä ihanin näköala salmelle, seisoivat Silläaikaa drotsi Pietari, Inge neito ja Cecilia neiti, innokkaasti keskustellen vanhoista muinaisaikaisista tapahtumista, joista tällä seudulla vielä oli säilynyt paljon lauluja ja muistomerkkejä. Inge neidon mielipidettä vastusteli drotsi Pietari, väittäen näiden muistojen liittyvän toisiin, hänelle tuttuihin paikkoihin Jyllannissa. Heidän keskustelunsa aiheena oli näet ollut Hamletin traagillinen tarina. Ingefrid-rouvakin kuunteli mielenkiinnolla, kuinka isänmaallisuudesta innostunut Inge neito elävöitti nämä vanhat tarinat lausumalla säkeitä ja osia vanhoista kansanlauluista, osoittaen samalla niitä paikkoja, joissa hän lapsena oli kuullut ja ajatellut noiden suurten tapahtumien tapahtuneen. Nyt näki Ingefrid-rouva miehensä käytävän päässä, ja astui häntä vastaan, näyttääkseen hänelle tämän näköalan. Drotsi Pietari ja Inge neito puhuivat vielä Hamletista ja hänen rohkeasta teostaan, jonka viisautta drotsi Pietari kyllä ihaili, mutta josta hänen mielestään puuttui totuus, oikeudentunto ja jalo suuruus.

“Tämä rikkiviisas salavihkaisuus”, sanoi hän — “tämä vain näennäinen totuudenrakkaus, jolla juuri totuus peitetään, kun se lausutaan kaksimielisesti ja koristeltuna — tämä viekas leikkiminen viisaudella ja hulluudella, ivalla ja hirvittävällä totuudella, vaikuttaa minuun melkein kamalasti. Mutta nämät sadun piirteet, niin vähän tanskalaisia kuin ne ovatkin, perustuvat kuitenkin kieltämättä erääseen huomattavaan omituisuuteen kansassa.”

“Mitä te tarkoitatte drotsi Pietari!” kysyi Inge neito, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. “Syytättekö te itseänne ja meitä kaikkia niin alhaisista taipumuksista, petollisuudesta ja viekkaudesta?”

“Ymmärtäkää minut oikein, jalo neito! Tuo hamletilainen salavihkaisuus on todellakin pohjaltaan aito tanskalaista, vaikka minä en sitä ylistä jaloksi enkä suureksi; tämänlaisessa viekkaudessa piilee kunnioitus totuuteen vielä silloinkin, kun sitä ei voi eikä tahdo lausua julki. Jokainen sisäisten levottomuuksien aika Tanskassa voi osoittaa meille, että meidän kansamme parhaat ja jaloimmat ominaisuudet: rehellisyys, suoruus ja totuuden rakkaus, eivät milloinkaan kokonaan katoa, vaan ilmenevät sielläkin, missä näyttää olevan jälellä vain totuuden varjo koirankujeita peittämässä. Suurin roisto ja petturi joukossamme häpee kuitenkin vielä aivan julkisesti kieltää ja salata totuutta. Hän on liian ylpeä valehdellakseen, vaikka hän siten henkensä pelastaisi, ja hän sanoo totuuden silloinkin kun se voisi olla hänelle vaarallista, mutta niin hämärästi ja peitettynä, että vain hänen ystävänsä sen ymmärtävät, — hänen vihollisensa uskovat päinvastaisen.”

“Siinä voitte olla oikeassa”, sanoi Inge neito vakavasti, “mutta siltä ei totuuden väärenteleminen ole kansan luonteenominaisuuksia”.

“Enhän toki tahdo sitä väittää”, vastasi drotsi Pietari, “mutta rehellisimmässäkin kansanihmisessä olen löytänyt usein omituisen halun leikin laskulla ohjata harhaan muiden katse, sanomatta siltä kuitenkaan suoraa valhetta. Siinähän piileekin suureksi osaksi talonpoikamme sukkeluus ja hauskuus. Sehän voi olla aivan hyväntahtoista ja viatonta; mutta näinä aikoina se on vaarallinen ominaisuus, jonka vuoksi on hyvin vaikea eroittaa valtakunnan tosiystävät sen salaisista vihollisista.”

“Ei, ei!” huudahti Inge neito iloisesti; “siinä te aivan erehdytte, drotsi Pietari. Minä tunnen paremmin rehelliset, kunnon maamieheni. Minä näen ja puhuttelen täällä usein köyhimpiä ja halvimpia heidän joukostaan. He valittavat ääneen ja kärsimättömästi taakkansa raskautta, eikä siinä säästellä sanoja suurista ja mahtavista puhuessa. He eivät pelkää lausua itse kuninkaasta ja hänen uskotuistaan rohkeinta totuutta. Mutta jos minä puhelen heille kruunusta ja valtakunnasta ja siitä, mitä he sanoisivat heille vääryydellä pakoitetusta kuninkaasta, niin silloin te näkisitte miten pian he unohtavat kaiken oman tuskansa, ja miten suoraan he tuovat ilmi uskollisuutensa vanhaa, laillista kuningashuonetta kohtaan. On kyllä totta, että he leikkiä laskiessaan mielellään käyttävät peiteltyä puhetapaa ja kiusottelevat toisiaan vanhoilla sananlaskuilla ja lauseparsilla, mutta juuri tästä hyväntahtoisesta leikillisyydestä minä pidän, eikähän siinä ole mitään pahaa.”

“En minäkään moiti sitä, mikä on kansalle luonteenomaista ja synnynnäistä”, vastasi drotsi Pietari. “Ei kukaan meistäkään ole siitä vapaa”, lisäsi hän. “Ehkä me molemmat tänään, jalo Inge neito, juuri tällä hetkellä, sanomatta valheellista sanaa, peitimme minkä tiesimme ja vältimme totuuden lausumista, säästääksemme itseämme ja toisiamme.”

Inge neito punastui. “Siihen on jokaisella ihmisellä oikeus!” sanoi hän vakavana: “Sitä, mitä minä en tahdo tai en saa puhua, siitä ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua sanaakaan sanomaan. Jos me emme ole rehellisiä ja suoria siltä, vaikka emme sano kaikkea, minkä tiedämme, niin silloin ei olisi ainoatakaan rehellistä ihmistä olemassa. Katkaiskaa te meidän riitamme hyvä Cecilia!” hän kääntyi veitikkamaisena ystävättärensä puoleen, joka tähän asti oli ääneti kuunnellut heitä. “Uskotteko te drotsi Pietarin itsensä olevan niin suoran, että hän meitä pettämättä tahtoisi sanoa meille, jos sitä häneltä kysymme, mikä väri on hänen lempivärinsä?”

“Sitä meidän ei tarvitse kysyä häneltä”, vastasi Cecilia, “samaa väriä, joka on teidän hiusnauhassanne, kantoi herra drotsi ainakin viime vuonna”.

Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. “Minä kannoin sitä viime vuonna senvuoksi, että se oli kuningattaren väri!” — sanoi hän. “Helsingborgin ritarileikeissä voitin siihen oikeuden. Viime vuoden toukokuusta minä en enää kanna sitä, mutta siitä asti se on ollut minulle rakkaampi kuin milloinkaan: tuon ruusunpunaisen helminauhan pienine liljoineen luulen tuntevani jo lapsuuteni ajoilta. Se on ainoa side, jolla sallisin itseni vangiksi sidottavan. Mutta jos Inge neito tahtoisi sen minulle lahjoittaa, niin en kuitenkaan uskaltaisi kantaa sitä julkisesti. Syynä siihen on kieltämättä salaisuus.”

Inge neito oli tehnyt vaistomaisen liikkeen kädellä ruusunpunaista hiusnauhaansa kohti, kuin aikoen irroittaa sen, mutta kuultuaan drotsi Pietari viimeiset sanat, solmi hän sen vielä lujemmalle ja käänsi heti keskustelun toisiin asioihin. “Kas vain, kaunis herättäjälintuni!” sanoi hän iloisesti. “Jos tämmöinen olisi ollut Hamletilla, niin olisi hän varmasti ymmärtänyt käyttää sitä.” Näin sanoessaan hän taputteli suurta kesyä pihakukkoa, joka oli lentänyt ylös kukkulalle hänen luokseen, Klaus Skirmenin pelästyttämänä, joka etsi herraansa tullakseen tämän käskystä ilmoittamaan minkälainen tuuli oli. Drotsi Pietari ei näyttänyt kuuntelevan aseenkantajansa kertomusta. Hän kiitteli ja kehui muhkeaa, ritarillista lintua ja katseli sen valtijatarta omituisesti vaihtelevalla ilon ja surun tunteella, monien rakkaiden lapsuusmuistelmien vilahtaessa hänen sielunsa ohitse ja yhdistyen nykyiseen hetkeen. Hän luuli melkein uneksivansa, ja tuo kookas, kaunis ritarintytär oli taas hänen entinen lapsuuden morsiamensa.

Sillävälin läheni Jon ritari vaimonsa kanssa hitaasti kukkulaa.

Hän pysähtyi ja katseli nuoria ihmisiä tuolla viheriällä rantatöyrällä. “Kunnon ritari! Reipas nuori mies!” — sanoi hän viitaten drotsi Pietariin, “hän on toisenlainen drotsi kuin ritari Abilgaard. Minua ei miellytä Cecilian huomaavaisuus tuota viekasta ritaria kohtaan. — Noiden epäluulojen, jotka liittyvät häneen hänen vankeutensa jälkeen, olisi kuitenkin luullut parantavan hänen oikkunsa. Eikö hän vieläkään ole tehnyt päätöstään?”

“Sinun äänettömyytesi on saanut hänet epäröimään”, vastasi äiti huolestuneena, “ja sinun tahtoasi kuulematta hän ei anna ratkaisevaa vastausta”.

“Hän on vapaa! Mutta minulta hän ei saa sanaakaan siihen asiaan.
Cecilia tietää kyllä minun ajatukseni hänestä.”

“Silloin hänestä ei milloinkaan tule ritari Abilgaardin vaimoa. Jumala häntä vahvistakoon!”

“Drotsi Pietarilla ei näytä olevan kiirettä!” keskeytti ritari Jon hänet nopeasti.

“Hänen lapsuutensa morsian ei enää vihaa häntä”, vastasi Ingefrid-rouva. “Tuskinpa hän ehdoitti tänne poikkeamista vain tuulen tähden.”

Ritari Jon heitti silmäyksen linnantornin tuuliviiriin. “Sinä olet oikeassa! Meidän täytyy lähteä. Jos minun hyvä drotsi Pietarini pitää meitä narreinaan, niin saa hän siitä vastata!”

He olivat nyt aivan kummun juurella. “Drotsi Pietari!” huusi ritari Jon. — “Tuuli on jo suotuisa, me olemme valmiit purjehtimaan. Jos aijotte mukaan, niin joutukaa!” Sen sanottuaan astui vanha herra nopeasti takaisin puutarhasaliin, ja muut seurasivat häntä.

Astuessaan suureen puutarhasaliin, Jon Litle tapasi siellä mestari Martinuksen yksinään syventyneenä tutkimaan pientä siroa käsikirjoitusta.

“Taas kaulaa myöten tieteessä kiinni!” sanoi ritari Jon. “Vieläkö te tutkitte Logicaanne?”

“En, en, jalo herra!” huudahti oppinut kansleri, ja hänen silmänsä loistivat melkein nuorekkaalla eloisuudella. “Katsokaa, täältä olen löytänyt ihanimmat, ikivanhat tanskalaiset laulut, jotka olen kuullut lapsuudessani, ja monta tosikansallista, jota en koskaan ole tuntenut. Teidän serkkunne linnanpäällikkö taitaa olla oivallinen, isänmaallismielinen mies, koska hän niin hyvin tuntee meidän vanhat laulumme ja tarinamme. Tänne on kirjoitettu laulujen reunoille aivan erinomaisia huomautuksia, ja nämä ovat ammennetut todellisesta elävästä lähteestä, itse kansasta.”

“Sepä erinomaista!” sanoi ritari Jon, hyvin osanottavasti. “Enpä olisi sitä uskonut hyvästä herra serkustani, ja se on minulle rakkaampaa kuin luulettekaan. Laulut voivat olla hyvinkin erinomaisia; sitä rihkamaa minä en ymmärrä, mutta minä kuulen mielelläni niitä laulettavan. Puolet siitä, mitä noissa lauluissa puhutaan on kuitenkin valhetta ja runoa, mutta tarkoitus on hyvä, ja varmaankin ne ovat kunnon tanskalaisten tekemiä.”

Inge neito, molemmat toiset naiset ja drotsi Pietari olivat myöskin astuneet sisään.

“Inge pieni, lapsukainen!” huudahti ritari Jon, astuen häntä vastaan — “milloinka sinun isäsi on tullut oppineeksi ja ruvennut pitämään lauluista ja vanhoista runoista? Eihän hän ennen voinut sellaista kärsiäkään.”

“Ei se ole isän, vaan minun oma pieni laulukirjani!” vastasi Inge neito. — “Autuas äitivainajani on kirjoittanut monet niistä —”

“Entä reunamuistutukset? Huomautukset sivuilla?” kysyi mestari Martinus.

“Oi, ne ovat vain asioita, joita olen kuullut vanhoilta kehruuvaimoilta, ja mitä joskus on johtunut mieleeni.”

Mestari Martti näkyi tämän kuultuaan melkein häpeävän innostuneensa työstä, josta sai kiittää naisia ja oppimattomia ihmisiä; mutta hänen harras rakkautensa noihin vanhoihin lauluihin voitti kuitenkin tämän oppineen ylpeyden loukkauksen. Hän tarttui lämmöllä Inge neidon käteen, ojentaen hänelle takaisin käsikirjoituksen. “Te olette ilahduttanut sieluani, jalo neito!” sanoi hän liikutettuna, “tahtoisinpa melkein tästä oppimattomasta naiskäsikirjoituksesta antaa teille tunnetun teokseni de Modis significandi — —”

“Tyttö ei taitaisi suostua siihen vaihtokauppaan, herra kansleri!” keskeytti hänet Jon ritari. — “Mutta missä on sinun isäsi, Inge pieni? Meidän täytyy sanoa hänelle hyvästi ja joutua laivaan!”

“Minä menen häntä etsimään!” vastasi Inge ja poistui nopeasti.

“Herra linnanpäällikkö puhelee nyt erään hyvän ystävän kanssa salakammiossa”, sanoi mestari Martinus. — “Minä olin kirjan tähden aivan unohtaa hänet. Matkustavalla herralla oli hyvin kiire.”

“Tunsitteko te sen hyvän ystävän?” kysyi ritari Jon näennäisesti välinpitämättömän näköisenä.

“En toki!” vastasi kansleri hajamielisesti, ja katseli vielä käsikirjoitusta, jonka Inge neito oli laskenut pöydälle. “Hänen kypäräsilmikkonsa oli suljettu, — sepä vasta oli komea ilmiö.”

“Naamioitunut sotilas?” kysyi ritari Jon tarkkaavaisena. “Arvattavasti jokin rantavartija”, — vastasi kansleri. — “Kuninkaallisessa linnassa ollaan aina sotajalalla. Linnanpäällikkö tuntuu olevan yhtä varova kuin valpas. Minä en ihmettele, jos hän näin levottomina aikoina pitää luonaan urkkijoita, ja valepukuisia palvelijoita.”

Nyt Inge neito palasi. Hän oli kuolonkalpea ja koetti turhaan salata ääretöntä tuskaansa ja hämmennystään.

“Minun isäni”, sanoi hän puoleksi tukahutetulla äänellä — “minun isäni tulee pian”.

Drotsi Pietari kiirehti pelästyneenä muutaman kiivaan askeleen häntä kohti, ja huolestunut osanoton huudahdus häilyi jo hänen huulillaan; mutta hän pysähtyi ja vaikeni, arvattuaan äkkiä syyn hänen hätääntymiseensä.

“Mikä sinun on, lapseni?” kysyi ritari Jon, tarkastellen häntä levottomin katsein. — “Sinä olet varmasti juossut liian kovaa!” lisäsi hän samassa, ikäänkuin antaakseen hänelle valmiin vastauksen.

“Minä en voi oikein hyvin”, vastasi hän nojautuen tuoliin. “Kyllä hän tulee kohta, minä lähetin sanan hänelle.”

“Minä kuulin hänellä olevan virkatehtäviä, enkä tahdo häntä häiritä. Tervehdä häntä ja sano että meillä oli kiire. Jumala siunatkoon sinua, lapsi! — Tulkaa, hyvät herrat!”

Vanhan herran kasvoissa kuvastui syvä suuttumus ja harmi, ja katsellessaan kalpeata Inge neitoa, herahti kyynel hänen silmäänsä — mutta niinkuin tavallista hän oli taas heti näennäisesti rauhallinen. “Kas, tuossahan onkin valpas linnanpäällysmiehemme!” — sanoi hän tavallisella reippaalla äänellään, kun ritari Lave avasi oven ja astui sisään kasvoillaan jännittynyt, mutta kohteliaasti hymyilevä ilme. “Ei mitään anteeksipyyntöjä, serkku!” lisäsi ritari Jon. “Kuninkaan palveleminen ennen kaikkea; senvuoksi täytyy minunkin kaikessa kiireessä lausua sinulle jäähyväiset.”

“Näinkö pian, herra valtaneuvos!” änkytti ritari Lave — “minä arvelin, tuulen — —”

“Meillä ei ole paras myötätuuli, jos sinun tuuliviiriisi on luottamista”, vastasi vanha herra — “mutta minä luulen että erehtyy, jos luottaa siihen. Minä purjehdin kuninkaanjahdilla. Sen laivan minä tunnen: se luovii aika hyvästi vastatuuleen. Sitäpaitsi minä ymmärrän itsekin vähän purjehtimista, ja meillä on drotsi Pietarissa hyvä perämies. Hyvästi!”

Näillä näennäisesti välinpitämättömillä sanoilla, jotka vanha valtaneuvos lausui erikoisella painolla, vaikka mitä rauhallisimmalla ilmeellä, oli herra Lavelle vakava ja peloittava merkitys, joka melkein lamautti hänet puhumattomaksi. Hän kumarsi hämillään ja kohteliaasti, ja saattoi vieraansa ovelle. Vanha Jon ojensi vielä kerran Inge neidolle kätensä kiivaudella ja sydämellisyydellä, joka oli hänelle harvinaista. Drotsi Pietari tervehti häntä katseella, joka tunki lohduttaen ja hyväätehden hänen sielunsa läpi, ja mestari Martinus kiitti vielä kerran siitä ilosta, jonka hänen laulukirjansa oli suonut hänelle. Ingefrid-rouva ja Cecilia neito, yhtävähän kuin kanslerikaan eivät aavistaneet syytä hänen pahoinvointiinsa. Naiset eivät sallineet hänen saattaa heitä ovelle; he syleilivät häntä sydämellisesti ja äiti neuvoi hänelle monenlaisia kotilääkitsemiskeinoja, jotka hän tiesi äkkinäistä sydämenahdistusta auttavan.

He olivat tuskin ehtineet ulos ovesta, kun Inge neito purskahti kiihkeään itkuun, heittäytyen molemmat kädet silmillään tuoliin. Hän istui näin liikkumattomana pari minuuttia. Kun hän otti kädet silmiltään, seisoi hänen isänsä hänen edessään.

“Mitä nyt? Mitä tämä tämmöinen käytös merkitsee? Lapsi!” — kysyi hän melkein kovalla äänellä. — “Rakas, paras Inge!” lisäsi hän hellemmin, “toinnu toki! Mikä sinua vaivaa?”

“Isä, isä!” huudahti hän kiivaasti ja nousi — “onko vieras ritari vielä sinun salakammiossasi?”

“Ei sinulla ole oikeutta kysellä minun virka-asioitani!” sanoi isä hämmentyen. “Minä en kärsi tällaista sekaantumista asioihini. Mene huoneeseesi ja laita minun matkalaukkuni kuntoon! Puolen tunnin kulutta minä matkustan täältä.”

“Sinä matkustat, isä! Jätätkö minut tänne yksin? Miten kauan viivyt poissa?”

“Pari päivää vain. Minulla on tärkeitä virkatehtäviä. Ethän ole ennenkään pelännyt jäädä yksin. Minä pidän huolen linnan vartioimisesta poissaollessani. Sinä voit olla rauhallinen — —”

“Sinustakin, isä? Ei, ei, minä en kestä tätä kalvavaa vaitioloa. Saat sen tietää, isä! — minua kauhistaa sinun salaiset aikeesi, — minua vapisuttavat sinun hirvittävät ystäväsi, — minä kärsin hirveintä tuskaa sinun sielusi tähden —”

“Raivoatko sinä, tyttö!” huudahti levoton isä suuttuneena ja polkaisi kiivaasti jalkaa, “oletko sinäkin liittoutunut minua vastaan? Eikö siinä ole kylliksi, että minun itsevaltias sukulaiseni ja hänen kätyrinsä hätyyttävät minua minun omassa talossani, uhaten minua salaisesti tyranninvallallaan? Tuleeko minun omasta lapsestani minun pettäjäni? Pettävätkö ja ilmiantavatko minun omaiseni minut senvuoksi, että minä puhellen tuttavallisesti ystävieni kanssa salakammiossani? Mene huoneeseesi, lapsi, elä itke! Elä ainakaan itke muiden nähden! Varo kieltäsi, että lapsellisessa ymmärtämättömyydessäsi et saata isäsi henkeä vaaraan. Sinä et ymmärrä arvostella minun tekojani, ja minun sielustani sinun ei tarvitse huolehtia! — minä tiedän mitä teen: minun sielunpaimeneni on mies, joka paremmin ymmärtää sieluni autuuden kuin sinä ja tunnontarkka drotsi Pietari. Tee niinkuin sanon, lapseni, ja ole järkevä! Minulla ei ole sitten enää aikaa tulla sinulle hyvästi sanomaan. Se herra, jonka kanssa minä matkustan, on minun ystäväni, ja mies, johon minä voin luottaa. Hyvästi!” Näin sanoen poistui hän nopeasti. Onneton tytär ei enää itkenyt. Hän näytti rauhalliselta, melkein jäykistyneeltä, ja poistui huoneeseensa isänsä käskyä täyttämään.

Hän oli tuskin ehtinyt saada isänsä matkakapineet kuntoon, kun jo eräs ratsumies astui sisään niitä hakemaan. Vieras, kookas mies oli täysissä rautavarustuksissa, kasvoillaan hurja, uhkamielinen ilme.

“Mikä on sinun nimesi? Ja kuka on sinun isäntäsi, kansalainen?” kysyi
Inge neito, katsellen häntä rauhallisesti ja terävästi.

“Täällä minun ei tarvitse pelätä rehellistä nimeäni!” vastasi mies Juutilaisella murteella “Minua kutsutaan pitkäksi Mads Judeksi. Minun herrallani on parempi nimi, mutta sitä minä en tohdi mainita sjellantilaisella alueella. Sellaisen herran ei kannata näyttää kasvojaan näin typerälle väelle. Hän ei astukaan jalkaansa tälle maalle muuta kuin kiilloitetussa teräksessä kiireestä kantapäähän, ja se joka vain näkee hänen silmänsä kypäräsilmikon läpi, saa heti vatsakouristuksen, lukuunottamatta teidän isäänne, pikku neiti, hän on rohkea mies, sen olen huomannut. Ja sukuun näytte tekin tulevan.”

“Mads Jude?” toisti Inge neito. “Minunko kamarineitini, Elsan lemmitty?”

“Niin olenkin, pikku neiti”, myhähteli mies, partaansa pyyhkäisten. “Pienoinen morsian on hyvä olemassa aina matkan varrella; ei siitä ole vahinkoa: se on hyväksi sekä ratsumiehelle, että hänen hevoselleen. Mutta tuolla minun isäntäni jo astuu alas laivarantaan. Hyvästi, pikku neiti!” Hän tarttui nopeasti parilla sormella jotenkin painavan matkalaukun hihnoihin, heittäen sen selkäänsä. Inge neito oli astunut ikkunaan. Elsa seisoi ovessa sanoakseen vielä kerran hyvästi komealle sulhaselleen, mutta tällä ei ollut aikaa pitkiin ja liikuttaviin jäähyväisiin. Hän suuteli tyttöä vain sivumennen kapeassa käytävässä, työnsi hänet syrjään ja kiirehti herransa jälkeen.

Inge neito seisoi kuin kiinninaulittuna ikkunassa. Hän näki isänsä, tiukasti matkapäällysvaippaansa kietoutuneena, kulkevan linnanpihan poikki, pitkän mahtavan ritariolennon rinnalla, joka mustassa teräshaarniskassaan, pitkin, ylpein askelin astui linnanporttia kohti. Linnanherra pysähtyi pari kertaa, niinkuin olisi unohtanut jotakin tai epäröisi. Vasta suuren porttiholvin eteen kookas uros pysähtyi ja kääntyi. Inge neito näki nyt, että musta kypärä silmikko peitti hänen kasvonsa. Hän kohotti rautapukuisen käsivartensa ja viittasi. Ritari Lave epäröi vielä hetken. Silloin helähti vieraan ritarin miekka kovaa pihakivitystä vastaan. Hän viittasi taas käskevällä käsivarren liikkeellä, niinkuin sotapäällikkö ja kääntyi. Ritari Lave seurasi nopeasti häntä, ja he katosivat molemmat pimeään porttiholviin. Inge neidosta tuntui kuin olisi tuo peloittava rautauros vetänyt hänen isänsä perikadon syvyyteen. “Armias Jumala! Stig Andersen itse!” huudahti hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.

Tointuessaan hän huomasi olevansa neitostensa sylissä, ja pikku Elsa kaikessa kevytmielisyydessään oli melkein valmis itkuun rakkaan emäntänsä tähden. Pian Inge neito kuitenkin oli toipunut. Joku ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä, ja näkyi antavan hänelle voimaa ja rohkeutta. Hän nousi äkkiä ja poistui kamarineitostensa luota. Hän astui isänsä salakammion ovelle, avainnippunsa kädessään. Hän jäi miettiväisenä seisomaan ovelle, koperoiden levottomasti avaimia; mutta ihmeekseen hän huomasi salakammion oven olevan raollaan. Hän tarkasti lukkoa ja huomasi sen olleen lukitun, mutta luultavasti niin levottomasti ja kiireellä, että teräsjänne, joka sitä kiinnitti, oli lauennut. Tämä huomio poisti häneltä viimeisetkin epäilykset; hän astui päättäväisesti kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Ensiksi hän tarkasti hänelle hyvin tuttua muuriin upotettua salakaappia, jossa hänen isänsä aina säilytti salaisimmat kirjeensä. Teräsnappula, jolla kaappi voitiin avata, kimalteli hänen silmissään kuin vaarallisen käärmeen pää. Hän painoi teräsnappulaa ja ovi avautui. Nippu papereita ja kirjeitä tuli hänen näkyviinsä, ne hän tunsi: vähän ennen herttua Waldemarin käyntiä heidän luonaan viime vuonna, oli hän nähnyt isän hyvin levottoman näköisenä vastaanottavan tämän helposti tunnettavan nipun eräältä iloiselta, lihavanlaiselta mieheltä, joka oli laulellut iloisia lauluja renkituvassa ja auttanut palvelijoita keittiössä ruuan laitossa. Että nämä kirjeet olivat tärkeitä ja niiden sisältö vaarallinen, oli hänelle liiankin selvää. Heittämättä silmäystäkään papereihin, hän sulloi ne isoon rautakirstuun, joka oli tyhjänä ja avonaisena oven vieressä, ja jossa isän oli tapana säilyttää kuninkaalliset tullirahansa. Hän lukitsi kirstun ja piiloitti avaimen povelleen. Sitten hän vaipui ääneti rukoilevaan asentoon, jääden koko päiväksi yksinäiseen salakammioon. Heti pimeän tultua hän laahasi suuren rautakirstun salaa linnanpuistoon, jossa hän suurilla ponnistuksilla kaivoi sen maahan, salmen luona olevaan kumpuun. “Jumala antakoon minulle anteeksi!” huokasi hän syvään. “Hän on minun isäni, minä hautaan hänen häpeänsä — minä pelastan hänen nimensä ja kunniansa. Mutta pois poveltani tuon hirvittävän salaisuuden avain, se painaa minua raskaana taakkana.” Ikäänkuin voimakkaan pelon valtaamana hän otti avaimen poveltaan ja heitti sen koko voimallaan syvään salmeen, joka kohisi törmän juurella. Sitten hän palasi hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnan.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU.

Aarhuusin läänissä, Felballen pitäjässä, Eteläisessä kihlakunnassa, sijaitsi Möllerupin kuuluisa linna joen lähellä, jonka rannalla oli muutamia vesimyllyjä; ympärillä oli synkkä, puolen peninkulman laajuinen metsä. Linna oli hyvin varustettu, rakenteeltaan jykevää gootilaista tyyliä. Raskaat harmaakivi-muurit ympäröivät sitä, ja päärakennuksen keskiosasta kohosi korkea, neliskulmainen torni. Linnaa suojasivat multavallit ja leveät haudat sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä asui kuuluisa ja mahtava Stig Andersen perheineen. Hän oli itse rakentanut tämän linnan ja varustanut sen muureilla. Sen torni näkyi hyvin etäälle metsän yli. Tornin laakealla katolla seisoi yötä päivää neljä, voimakasta rautapukuista miestä, jotka taukoamatta tuijottivat kuhunkin neljään ilmansuuntaan niinkuin patsasurhot Koldingen linnassa. Raskas vipusilta oli aina nostettuna, ja porttiholvin yläpuolella leijui suuri lippu, jota koristi linnanherran vaakuna: sinisellä pohjalla seitsenhaarainen tähti, valkosiipisen kypärän alla. Valleilla oli suuria kivilinkoja, jonkinlaisia suuria puukoneita, joilla voitiin lingota äärettömän raskaita kiviä. Suurilla kustannuksilla oli marski koonnut tänne joukon puolustuskoneita, jotka osaksi saksalaiset asetaiturit olivat valmistaneet Roeskildessä. Täällä nähtiin hirvittävät siilit, joiden selässä olevilla tammisilla piikeillä tahdottiin musertaa parittajat. Täällä nähtiin myöskin nuo hirvittävät, käyrillä, terästetyillä piikeillä ja rautaketjuilla varustetut nuijat, joilla piirittäjät alhaalta vangittiin ja vedettiin ylös valleille. Työntökärryt tulisia kiviä varten olivat yötä päivää valmiina puolustautumisen varalle. Seitsemän sataa rautapukuista miestä vartioi linnaa. Siellä vallitsi järjestys ja hiljaisuus, joka osoitti mitä ankarinta sotakuria. Tummat rautamiehet liikkuivat keskenään äänettömästi ja hiljaa, antaen pelottavan kuvan linnassa vallitsevasta synkästä tunnelmasta.

Mahtava linnanherra ei ollut itse kotona, mutta häntä odotettiin joka päivä, ja linna oli täynnä hiljaisia, vakavia vieraita. Salaisen merkin kuultua laskettiin joka yö vipusilta, ja portti avattiin äänettömille, naamioituille herroille, joilla oli yllään harmaa veljesten viitta tai täydelliset ritarivarustukset. Suuressa ritarisalissa ja korkeissa, holvikattoisissa huoneissa nähtiin joka päivä suuremman joukon vieraita liikkuvan. Veitset ja muut pöytäkalustot kilahtelivat, mutta sieltä ei kuulunut minkäänlaista kovaäänistä puhetta eikä seurusteluilon ääniä. Vieraiden joukossa ei ollut ainoatakaan naisolentoa; mutta syrjäisessä linnan siipirakennuksessa asuivat linnan naispuoliset asukkaat melkein luostarimaisesti erotettuna miesten sotilaallisesta yhdyskunnasta.

Oli iltapäivä, kolme päivää senjälkeen kun ritari Lave oli lähtenyt Flyndenborgista rautapukuisen ritarin kanssa, jonka Inge neito heti niin suureksi kauhukseen tunsi mahtavaksi marskiksi. Möllerupin holvikattoisessa naissalissa istui äänetön, mustapukuinen ritarin rouva, kasvot suuren mustan hunnun peittäminä. Kahdella korkealla rahilla molemmin puolin häntä istui kaksi pikkutyttöä, myöskin mustiin puettuina. Ne olivat vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, somia lapsukaisia. Toinen tyttö oli melkein päätä pitempi toista, ja hänen kiiltävät palmikkonsa olivat kiedotut yhteen mustalla helminauhalla. Hän näytti olevan noin neljäntoista vuoden vanha, hänen poskensa olivat niin kalvakat ja hänen ihonsa niin kuultavan valkoinen, että hän melkein oli kauniin marmorikuvan kaltainen, joka ihmeen kautta oli ruvennut elämään, mutta vielä vain puoleksi kuului ihmismaailmaan. Syvä, hiljainen surumielisyys kuvastui hienoilta totisilta kasvoilta; hänen kärsimyksensä ei ollut ensinkään tuskallista eikä kalvavaa, vaan sitä pehmensi niin hurskas ja ystävällinen ilme, niinkuin hän jo olisi voittanut hyvin suuren surun ja olisi löytänyt kadonneen lapsenilonsa siitä vieraasta ja salaperäisestä maailmasta, johon hän näytti kuuluvan. Hän istui sylissään kuvakudos, johon hän silkki- ja kultalangalla kirjaili pyhää neitsyttä ynnä vapahtajaa lapsena, enkelien sädekehän ympäröimänä. Nuoremmalla pienellä mustapukuisella tytöllä oli pellavankeltainen tukka, joka vapaina kiharoina valui kaulalle. Hän ei näyttänyt olevan yhdeksää vuotta vanhempi, ja hänellä oli iloiset, hyvin vilkkaat lapsenkasvot, hehkuvan punaiset posket ja vilkkaat silmät, jotka eivät milloinkaan katsoneet rauhallisesti ja joita hän aina räpytteli. Hän oli muuten miellyttävä lapsi, mutta kiivas, kärsimätön ja levoton kaikissa eleissään ja liikkeissään. Hän istui tuskin hetkeäkään hiljaa rahillaan, heitti usein luotaan pienen käsityönsä, tarttui siihen uudelleen ja keksi tuhansia kujeita, joihin yhtä pian kyllästyi.

“Hiljaa, Rikke!” sanoi hunnutettu nainen katsomatta lapseen ja vetämättä syrjään huntua. “Haluatko takaisin lastenkamariin?”

“Kyllä, mielelläni, äiti, siellä on paljon hauskempaa!” sanoi pieni levoton tyttö ja juoksi ulos.

Hunnutettu nainen huokasi syvään ja vaipui taas syviin mietteisiin. Hän istui ja hieroi ruostepilkkuja pois suuresta, leveästä miekasta, joka oli hänen sylissään; mutta hänen näkyi olevan vaikea kiinnittää ajatuksiaan työhönsä, ja hänen kätensä vaipuivat usein toimettomina syliin.

“Äiti!” sanoi hiljainen, totinen tyttö kultakirjailunsa äärestä, “minä ajattelen, mitä meidän herramme ja vapahtajamme sanoisi, jos hän vielä vaeltaisi täällä maan päällä ja tulisi tänne meidän luoksemme —”

“Jos vanhurskas seisoisi joukossamme, lapsi”, vastasi äiti, “niin kysyisi hän, miksi kosto viipyy niin kauan”.

“Oi äiti! Etkö sinä usko, että hän sanoisi saman, mitä hän sanoi pyhälle Pietarille sinä yönä, jona viekas Juudas hänet petti?”

“Sen minä olen unohtanut” — vastasi äiti, “onko isä Antero opettanut sen sinulle? No, mitä hän sanoi?”

“Onhan se pyhässä raamatussa, rakas äiti!” Ja nyt hän luki kädet ristissä, laulavalla äänellä seuraavan paikan Matheuksen evankeliumista: “pistä miekkas siallensa, sillä kaikki jotka miekkaan rupeevat, ne miekkaan hukkuvat. Taikka, etkö luule, etten minä voisi vielä rukoilla minun isääni, lähettämään minulle enemmän kuin kaksitoistakymmentä legiota enkeleitä?”

Äiti vaikeni ja vaipui synkkiin mietteisiin. “Sinä olet hurskas lapsi, Margaretani!” sanoi hän viimeinkin, “mutta sinä et ole rohkean isäsi kaltainen. Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä hirvittävää vääryyttä ja kammottavaa häväistystä, joka on kohdannut tätä taloa. Sinä et voi vielä ymmärtää minkä vuoksi sinun äitisi ei tahdo antaa ainoankaan ihmisen koko maailmassa nähdä häväistyjä kasvojansa. Niillä on pilkkuja, hirvittäviä pilkkuja, lapseni, jotka voidaan pestä pois vain pesussa, joka on kallis, vaarallinen ja hirvittävä, mutta välttämätön niinkuin ijankaikkinen kosto. Ei sinun äitisikään ole kokonaan unohtanut hurskasta lapsuudenoppiaan. Tiedätkö mitä meidän vanhurskas herramme ja tuomarimme sanoi, ennustaessaan sen äärettömän vääryyden, jonka hän saisi kärsiä? Se, jolla ei ole miekkaa, myyköön vaatteensa ja ostakoon sen! sanoi hän.”

“Niin, oikein, oikein, tyttäreni Ingeborg!” kuului nyt änkyttävä vanhuksen ääni eräästä naistuvan pimeästä sopesta — “niin on kirjoitettu. Se on Jumalan omaa sanaa. Ostakaa minulle miekka minun vaatteillani! Minä en tarvitse yhtään vaatteita — kaikki maailman vaatteet eivät voisi peittää meidän häpeäämme.”

Se, joka näin oli puhunut, näyttäytyi nyt: pieni ukonrähjäke, kasvot kamalan kuihtuneet, kompuroi esiin. Punaisilla, puoleksi ummistaneilla silmillä ei ollut näönvoimaa; hänen päänsä oli melkein kalju, näytti siltä kuin olisi hiukset repimällä poistettu, sillä muutama valkoinen kihara vain oli jälellä. Vanhuksen takkuinen harmaa parta oli myöskin harvoina tupsuina kuin puoleksi pois revittynä; hänen laihat sormensa olivat koukkuiset ja hirveän pitkäkyntiset. Hänen pukunsa oli uutta, hienoa verkaa, mutta riippui riekaleina hänen ympärillään, ja hurja mielipuolen-ilme hänen kasvoillaan osoitti, että hän itse raivoissaan oli näin repinyt itseään.

“Oi, isoisä parka!” sanoi pieni Margareta — “nyt hän taas on saanut kätensä irti ja on repinyt itseään”.

“Juokse ulos hakemaan tänne pari pihamiehistä, lapseni!” kuiskasi äiti nopeasti — “mutta kaikessa hiljaisuudessa, ehkäpä minä itsekin saan hänet rauhoittumaan”.

Pieni Margareta meni nopeasti ulos, kädet yhteen liitettyinä rinnalle kuin rukoukseen.

“Hiljaa, hiljaa, isä rakas!” puheli nyt hunnutettu nainen, laskiessaan miekan pöydän alle ja astui hitaasti häntä vastaan. — “Meidän aikamme ei ole vielä käsissä, mutta se lähenee. Sinä saat ehkä vielä ennen kuolemaasi kuulla tyttäresi äänen, tarvitsematta sitä hävetä. Sinä olet vapaa näkemästä minua ja minun häväistystäni!”

“Ha, ha!” nauroi vanhus hurjasti — “sen vapauden otti vanha Palle Litle itselleen, kysymättä kuninkaalta tai paavilta lupaa siihen! Jos tahdot taas sitoa minut, niin tee se heti, mutta kiirehdi! Elä koske minun korpinkynsiini, minä varoitan sinua — ne ovat kasvaneet hyvästi, voidakseen repiä tiikerisydämen ja räpyttävät pukinsilmät. Mutta lupaathan sinä varmasti päästää minut irti ja itse ojentaa minulle Token miekan, kun aika on tullut!”

“Sen olen kalliisti ja pyhästi luvannut ja vannonut sinulle rakas isä! Mutta silloin sinä et myöskään saa tehdä pahaa itsellesi tai meille muille, vaan pitää lujana minkä lupasit minulle!”

“Hyvä on, sido minut taas, lapseni, ja saata minut takaisin huuhkajan-luolaani! Tyttäreni, sinä puhuit miekasta, ja minä luulin hetken tulleen. Siihen on vielä pitkältä, pitkältä. Siitä on nyt kulunut yhdeksän pitkää talvea. Minussa ei ole enää paljon elonvoimia — ja minä en voi kuolla ennenkuin se on tapahtunut, — senhän sinä tiedät.”

“Onneton isä!” huokasi kookas naisolento polvistuen ja ojentaen laihat kätensä häntä kohden. Hän tarttui hiljaa ukon kouristuneisiin, väriseviin käsiin, joita hän suuteli kunnioittavasti harson läpi, ja sitoi ne mukavasti silkkinauhalla ristiin hänen selkänsä taakse. “Nyt sinä taas olet sidottu, isä kulta!” jatkoi hän ja nousi. — “Anna minun nyt saattaa sinut takaisin odotuskomeroosi! — Elä joudu epätoivoon! Sovituksen päivä koittaa vielä varmasti: se ei ole kaukana.”

Äänettömänä ja hiljaa seurasi tutiseva vanhus häntä takaisin soppeensa, johon lyyhistyi, kuin olisi nukahtanut.

Pieni Margareta palasi nyt mukanaan kaksi pihamiestä, jotka jäivät liikkumattomina seisomaan ovelle.

“Saatte mennä, minä en tarvitse teitä”, sanoi talonrouva ja viittasi heidät poistumaan. Pihamiehet kumarsivat kunnioittavasti onnettomalle emännälleen ja poistuivat hiljaa.

“Pyhä neitsyt olkoon kiitetty! Isoisä nukkuu nyt taas rauhallisesti”, sanoi pieni Margareta istuutuen hiljaa työnsä ääreen. Kun äiti ja tytär olivat istuneet hetken aikaa ääneti, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi heidän ympärillään, kuului hevoskavioiden töminää pihalta. “Kuuletko, nyt taas tulee vieraita”, sanoi Margareta. “Sieltä saapuu vielä lisää isän ystäviä meitä puolustamaan.” Hän astui ikkunan luo. “Se olikin isä itse, vieras herra mukanaan!” sanoi hän nopeasti. — “Hän laskeutuu suurelle kivelle portaiden viereen. Jumalan kiitos, että hän tuli! Vieraiden paljous melkein peloitti minua.”

Onneton äiti kuuli tytön uutisen liikutuksella, joka ilmaisi hetken iloa. Hän nousi nopeasti, mutta istuutui takaisin syvään huoaten, sanaakaan sanomatta.

Möllerupin suuressa ritarisalissa odotteli kolmetoista totista vierasta linnanherran saapumista. He olivat istuutuneet pitkän, mustalla veralla peitetyn tammipöydän ympäri, joka oli keskellä salia. Pöydän ympärillä oli kahdeksantoista tuolia. Yksi tuoleista oli korkeampi kuin muut ja punaisella sametilla verhottu. Se oli tyhjä. Tämän vasemmalla puolen oli myöskin vapaa istuin; mutta oikealla puolen samettituolia istui paksu Hallandin Jaakko kreivi, ojennellen sääriään ja rummutellen pöytään sormillaan. Hänen ja hänen veljensä Niilo Hallantilaisen välillä, joka ulkomuodoltaan ja olennoltaan muistutti häntä, istui kunnioitusta herättävä tuomiorovasti, mestari Jens Grand, katsellen vakavan tutkivalla katseella kokoontuneita herroja, joista useimmat olivat hänen sukulaisiaan, laskien itsensä ylpeydellä kuuluviksi suuren Absalonin sukuun. Hän näytti erityisellä mielihyvällä katselevan neljää ritaria, joiden synkät kasvot ja uhkamielinen ilme osoittivat tyytymättömyyttä ja rohkeaa kostonhalua: ne olivat herra Jaakko Sinijalka, Arvid Pentin poika, Pietari Jaakonpoika ja Niilo Knuutinpoika Skånesta, jotka kaikki olivat kunnostautuneet Stig Andersenin ja Jaakko kreivin johdolla ruotsalaisessa sodassa, mutta olivat päälliköittensä ohella joutuneet epäsuosioon omavaltaisesti pannessaan edellisen Ruotsin kuninkaan viralta. Vastapäätä tuomiorovastia istui komea, nuori herra, jonka kasvojen ilme oli ylpeä, mutta samalla iloinen ja kevytmielinen, hän oli herttua Waldemarin vankilatoveri Sjöborgin linnassa, ritari Tyko Abilgaard. Lähinnä häntä istui mies, joka kauan oli tunnettu yhdeksi kuninkaan uskollisimmista miehistä: kamariherra Ove Dyre. Hän ja vierustoverinsa, Pietari Porse olivat äsken julkisesti rikkoneet välinsä kuninkaan kanssa erään saatavan tähden, jota kuningas ei ollut suostunut maksamaan, ja jonka vuoksi he olivat vedonneet itse Ruotsin Maunu-kuninkaaseen. Kaikkia näitä herroja näkyi viisas tuomiorovasti mielihyvällä katselevan. Vanhempaa aatelista aseenkantajaa, Åke Kaggea, jonka kuningas oli syrjäyttänyt, ja joka kauan turhaan oli odottanut ritarilyöntiä, näkyi tuomiorovasti myöskin katselevan erityisellä mielihyvällä. Mutta hän heitti epäluuloisen katseen tämän pitkään naapuriin, jonka viekkailla kasvoilla loisti itserakas hymy, ja joka näkyi pitävän itseään hyvin tärkeänä henkilönä tässä salaisessa neuvostossa. Se oli kuninkaan kaksimielinen huvitteluneuvos, viekas kamaripalvelija Raane.

Tyhmänylpeä, ylimielinen ilme kasvoilla istui keskellä tätä seuraa pieni, kömpelö, komeasti puettu herra, tikarinkahva timanttien koristamana, ja suuret kultakäädyt paksun härkäkaulan ympärillä. Hänen ahnailla kasvoillaan kuvastui suuttumus ja kiukku, ja hän näkyi kyllästyneen pitkään vaitioloon. Se oli norjalainen merirosvopäällikkö, Vähä-Alfin jaarli: “No perhana vieköön, kauanpa kestää ennenkuin hän hevosensa selästä laskeutuu!” — keskeytti hän lopulta vaitiolon — “hän menee tietysti ensin vaimoa lohduttamaan, saatte nähdä. Minä olen ratsastanut kolme luontokappaletta kuoliaaksi ehtiäkseni tänne ajoissa, ja sittenkin minä saan odottaa. Minulla on täpärältä aikaa, ja minä olen jo istunut tässä puoli tuntia, kuin tyhjä tynnyri, saamatta märkää tai kuivaa suuhuni. Minulla ei ole kuin kolme sanaa sanottavana teille kuninkaaltani, hyvät herrat, mutta ne ovat kullan arvoisia; mutta, jos te saatatte aikani liian pitkäksi, niin minä ratsastan, Jumala paratkoon, heti tieheni, ja silloinpa nähdään mitä hyötyä teidän kuiskauksistanne ja happamista naamoistanne on!”

“Korkea-arvoinen herra jaarli!” vastasi heti mestari Grand. “Tuonlaisen pikaratsastuksen jälkeen täytyy teidän välttämättömästi ensin saada sydämenvahviketta, ennenkuin mietitte vakavia asioita. Tahdotteko seurata minua viereiseen huoneeseen, siellä on ihanaa kinkkua ja erinomaista vanhaa viiniä, jonka veroista tuskin olette ryöstänyt ainoastakaan meidän luostaristamme.”

“Kas, sepä joltakin kuuluu!” murahti jykevä herra paikaltaan nousten. — “Te olette mies, joka ymmärrätte sekä sielun että ruumiin parasta: te tiedätte minkä tarpeessa rehellinen merimies on kirotussa sisämaan ilmassa. Paholainen pistäköön jalkansa isännättömään, naisettomaan ja viinittömään taloon. Tulkaa siis! Mutta pieni sydämenvahvistus vain!” lisäsi hän miettiväisesti: “jos minä kunnollisesti asetun juomapöytään, niin saatte tuskin sanaakaan minusta tänään näissä typerissä maaselkkausjutuissanne.”

Mestari Grand tarttui nyt nopeasti häntä käsivarteen, vieden hänet mukanaan ritarisalista.

“Pyhän Knutin nimessä! Luulenpa, että seuraan heitä!” sanoi Jaakko kreivi nousten. — “Hyvä sotatoverini, marski, ei kuitenkaan taida muistaa ketä hän on kutsunut vieraikseen.”

“Tuossa hän on, tuossa on marski!” sanoivat ritarit toisilleen, ja kreivi Jaakko jäi seisomaan, sillaikaa kun kaikki herrat nousivat ja katselivat jännityksellä ovelle, joka avattiin mahtavalle linnanherralle. Ylpeänä ja majesteetillisena astui tuttu sankariolento kynnyksen yli, yllään suuri ritarihaarniska, ja kypärän silmikko suljettuna. Häntä seurasi ritari Lave Litle, joka katseli levottomana ympärilleen ja näytti hyvin hätääntyneeltä huomatessaan kamaripalvelija Raanen.

Marski tervehti ääneti seuraa ja astui pöydän luo, jossa asettui seisomaan samettituolin vasemmalle puolen. Sitten hän työnsi kypäränsilmikkonsa syrjään ja tarkasteli terävällä, tutkivalla katseella seuraa.

Ankaran, voimakkaan sotapäällikön kasvoilla oli melkein kammottavan tuskan ilme, joka vaikutti omituisesti kaikkiin. “Istukaa!” sanoi hän hilliten ääntään. “Minun appeni ja vaimoni yhtyvät meidän päätöksiimme, heidän paikkansa jäävät vapaiksi. Mutta minä kaipaan kahta tärkeää miestä —”

Samassa avattiin sivuhuoneen ovi, ja mestari Grand talutti lepytetyn jaarlin saliin. He tervehtivät molemmat ääneti. Ja istuutuivat paikoilleen. Kookas marski yksin jäi seisomaan.

“Teljetkää ovet, me olemme kaikki saapuvilla”, sanoi hän nyt niille kahdelle, jotka istuivat pöydän alipäässä.

Aseenkantaja Kagge ja kamaripalvelija Raane nousivat ja asettivat telkeet salin molemmille oville. He palasivat takaisin paikoilleen, ja nyt vallitsi jännittävä hiljaisuus, kaikkien katseiden kiintyessä marskiin.

“Uskolliset ystävät, te tiedätte kaikki, minkävuoksi me taas olemme kokoontuneet tänne”, alkoi vihdoin vakava marski puhua syvällä, hillityllä äänellään, josta kuvastui voimakas, vaivoin tukahutettu suuttumus ja kiukku. “Te tiedätte kaikki, minkä vuoksi tämä linna yhdeksän vuotta on ollut surun ja kauhistuksen asuntona. Minä julistin sen Tanskan kansalle ja koko maailmalle sinä hetkenä, jolloin minä Viborgin käräjillä kieltäydyin vannomasta uskollisuutta Tanskan kuninkaalle ja vannoin kostavani häpeän tai kuolevani. Se ei ole vielä tapahtunut, ja vielä marski Stig Andersen elää. Jos minä olisin viivytellyt näin kauan kurjasta pelosta, ja jos minä mieluimmin olisin tahtonut olla kerskailija ja valapatto kuin uskaltaa elämäni kunniani tähden, silloin saisitte kaikki ylenkatsoa minua — silloin kohotkoon jokainen veripisara minun ruumiissani häpeän punaksi poskilleni minun ystävieni ja sukulaisteni nähden. Mutta te näette, minä en häpeä! Minä olen rauhallinen ja kylmä, niinkuin sen miehen tulee olla, joka osasi salata kostonsa kunnes hiuksensa harmaantuivat ja antoi ajatuksensa kasvaa kunnes se kypsyi. Oman häväistykseni minä olen kantanut näin kauan teidän tähtenne ja isänmaan tähden. Minulla on ollut suurempi ja tärkeämpi päämäärä edessäni kuin ainoastaan häpeäpilkun poistaminen omasta ja taloni kunniasta. Vielä ei ole suuren sovituspäivän hetki käsissä, mutta se lähenee. Pois kärsimättömyys, hätäileminem ystävät! Ja varmasti se koittaa. Minä en näe täällä ainoatakaan miestä, jota ei tämä sama itsevaltias olisi syvästi loukannut, ja jolle hän ei olisi tehnyt vääryyttä. Minä olen vannonut hänelle kuoleman ja kadotuksen. Mutta ei kenelläkään teistä ole niin paljon kostettavaa kuin minulla — niinkauan kuin Stig Andersen jaksaa odottaa, voitte tekin.”

Jaakko kreivi teki kärsimättömän liikkeen, aikoen ruveta puhumaan, mutta marskin katse sai hänet heti vaikenemaan.

“Nyt ei ole kysymyksessä vain yksityisen miehen kostonaikeet”, jatkoi marski, “on kysymyksessä enemmän kuin koko meidän sukumme turma tai menestys yhteensä. On kysymyksessä harhaanjohdetun, mutta kuitenkin jalon, sorretun ja onnettoman kansan pelastus. Ei ole kylliksi, että syöksemme hallituksesta itsevaltiaan, joka halveksii maallisia ja jumalallisia lakeja, sortukoon hän, mutta valtaistuin pysyköön! Syöstessämme kruunatun roiston, me emme saa ajatella vain omaa turvallisuuttamme ja omia oikeuksiamme, mutta meidän täytyy säilyttää valtaistuin arvokkaammalle hallitsijalle. Me toivoimme jo löytäneemme hänet, ja me toivomme vieläkin; mutta hänen vangitsemisensa esti meidän suuren aikeemme. Hänen valansa ja lupauksensa ovat riistäneet meiltä hänen osanottonsa tähän neuvotteluun, me emme nyt näe häntä täällä joukossamme, hänen koroitettu istuimensa on tyhjä. Kuitenkin hänen ritarillinen ystävänsä ja vankeustoverinsa on täällä, myöskin hänen rippi-isänsä, viisas, kunnianarvoisa tuomiorovasti on täällä. Puhukaa, hyvät herrat! Mitä voimme odottaa herttualta?”

“Paljon — mahdollisimman paljon!” sanoi drotsi Tyko Abilgaard nousten. “Nämä eivät ole suoranaisesti minun herrani ja ruhtinaani sanoja, vaan minun omiani. Vala sitoo hänen kielensä, mutta minä tunnen hänet: Minä voin panna pääni pantiksi teille siitä, että hän nyt, niinkuin ennenkin, on teidän ystävänne ja salainen suojelijanne, ja että hän astuu voimakkaasti toimimaan kun hetki on käsissä.”

“Minä vahvistan nämä sanat!” alkoi mestari Grand juhlallisesti puhua ja nousi arvokkaana paikaltaan. “Meidän salaisesti valitsemamme David on valinnut minut tänne puhumaan puolestaan. Minä olen henkeni kaupalla osoittanut hänelle tien vapauteen, niinkuin te toivoitte. Hän palvelee nyt mielipuolta Saulia siksi kunnes tuomionpäivä koittaa. Hän on liian omantunnonmukainen rikkoakseen valaansa. Hän on liian ylpeä pyytääkseen kristikunnan isän hänet siitä päästämän. Hän ei nyt tahdo eikä voi ottaa julkisesti osaa teidän suuriin aikeisiinne. Hän ei tahdo eikä hän saa mitään tietää siitä, mitä hänen ystävänsä päättivät isänmaan vapauttamiseksi. Mutta kun hetki on käsissä, jota hän rauhallisessa itsensä kieltämisessä odottaa, kun tie ja paikka ovat hänelle avoinna, silloin hän kirkon ja Kaikkivaltiaan avulla astuu esiin, ja päättää kunnialla tehtävämme. Sen minä tohdin vannoa teille hänen nimessään ja hänen korkeasti ruhtinaallisen sielunsa kautta.”

“Hyvä!” Stig Andersen ryhtyi taas puhumaan. — “Meidän täytyy luottaa kahteen näin luotettavaan todistajaan. Mutta itsevaltiaalla on viisaita ja rohkeita ystäviä. Suuri osa soaistua kansaa pysyy uskollisena hänelle ja pojalle. Ellemme ole varmoja Norjan jalon kuninkaan avustuksesta, niin on meidän aikeemme suoranaista uhkapeliä. Minä näen joukossamme meidän uskollisen, liittoutuneen ystävämme, rohkean jaarli Alf Tönsbergin. Se vastaus, jonka hän tuo meille kuninkaaltaan, määrätköön, milloin on aika toimia.”

“Jopa viimeinkin, saakeli soikoon, tulee minunkin vuoroni puhua!” mörähti merirosvopäällikkö, joka kauan oli istunut kärsimättömänä ja hieronut tikarinkahvansa jalokiviä. “Minun kuninkaani vastaus on lyhyt ja hyvä, marski Andersen”, jatkoi hän kovaa ja nousi hitaasti ja mukavasti tuoliltaan, jääden seisomaan jalat haarallaan kuin keinuvalla laivalla. “Te olette sanan ja toimen mies, sanoo minun herrani ja kuninkaani, ja hän teidän luotettava ystävänne onnessa ja onnettomuudessa. Teidän ystävänne ovat myöskin hänen, ja joka uhkaa teidän henkeänne, se joutuu tekemisiin hänen kanssaan. Teidän salaisista neuvotteluistanne hän ei juuri välitä; mutta hän tahtoo uskollisena ja rehellisenä norjalaisena julkisesti puolustaa teitä kaikkia vihollisia vastaan, ja auttaa teitä laivastollaan kun tarvitaan. Hänen maansa ja valtakuntansa on teille ja teidän ystävillenne avoin, jos sattuisi vastoinkäyminen kohtaamaan, ja minä, hänen jaarlinsa ja merisotapäällikkönsä, en jätä näitä rantoja laivoineni ja miehineni niin kauan kuin olette pienen avustuksen tarpeessa ja täällä on jotakin mihin ryhtyä. Siihen nähden on kaikki selvää ja valmista. Siitä mitä te täällä päättelette minä en paljoakaan välitä. Se mikä on mennyt sisään yhdestä korvastani, sen annan mennä ulos toisesta. Loruista minä en välitä, ja valani minä nyt kerran olen vannonut teille. — Mutta totta puhuen, täällä ollaan minun mielestäni liian hiljaisia ja happamia. Minä en myöskään kärsi salaisia neuvotteluja ja hienojen juonien punomisia. Minä en kelpaa muihin kuin karkeihin tekoihin, joiden ohella voi huutaa kovaa ja lyödä rohkeasti. Sanalla sanoen — minä poltan vaikka koko Tanskan kaikkien teidän silmienne edessä, jos siitä on apua! Muuten minä välitän viis’ siitä kuka on kuninkaana maassa. Niin kauan kuin täällä saa hyvän saaliin, olen minä mukana, ja te tiedätte mistä minut tapaa. Elkää antako minun kuluttaa aikaani turhiin puheisiin, vaan sallikaa minun juoda tuolla sisällä teidän maljanne! Olettehan te ymmärtäneet minut?”

“Täydellisesti, herra jaarli!” vastasi marski. — “Vielä vain sana! Tahdotteko pitää lupauksen, jonka annoitte minun vaimoni sisarenpojalle, kamaripalvelija Raane Jonsonille, joka istuu täällä? Sillä ehdolla hän tahtoo tulla meidän ystäväksemme. Hänen apunsa on meille tärkeämpi kuin ehkä uskotte.”

Marskin näin puhuessa oli kamaripalvelija Raane noussut ja lähestynyt jaarlia.

“Sinäkö haluaisit langokseni, poika?” kysyi jaarli hymyillen ja mitellen häntä ylpeällä katseella. “No, sen minä ainakin sanon, että minun mielestäni sinä et ole miehen näköinen, joka voi kosia jaarlin tytärtä. Minä annoin sen lupauksen herttualle ollessani aimo hutikassa, ja epäilenpä tyttäreni siihen suostuvan. Mutta, jos sinä olet yhtä viisas kuin miksi sinua kehutaan, niin me voimme puhua siitä kun aika joutuu. Jos tyttö sinuun suostuu, hyvä on, silloin jaarli vastaa selvänä siitä mitä Tönsbergin kreivi on juovuspäissään höpissyt.”

“Minun rohkea toiveeni ei ole ulottunutkaan pitemmälle, herra jaarli!” — vastasi Raane. “Kun sopimus minun puoleltani on täytetty, niin minä näytän teille, etten minä ole tähdännyt korkeammalle kuin mihin hyvästi voin ulottua!”

“Hyvä, huolensa päivällä kullakin!” mutisi jaarli. — “Osoita minulle ensin kunnon teolla mihin sinä kykenet, niin minä lyön sinut vielä kaupan päälle ritariksi, niin että ohuet olkaluusi rusahtavat.”

“Sepä oli oivasti sanottu, herra jaarli! Kuulittehan te kaikki sen, hyvät herrat!” sanoi Raane, katsahtaessaan rohkeasti ympärillä olijoihin. Senjälkeen hän astui viekkaasti hymyillen takaisin paikalleen, ja merirosvopäällikkö, sen enempää hänestä välittämättä, tervehti toisia herroja päätään nyökäyttäen ja poistui juomatupaan. Kaikki istuutuivat marskin viittauksesta paikoilleen ja seurassa vallitsi taas kuolemanhiljaisuus.

“Me olemme jo kauan ja usein neuvotelleet yhdessä!” alkoi marski salaperäisesti puhua. “Me tiedämme kaikki, että sen täytyy viimeinkin tapahtua. Vihdoinkin on hetki käsissä, jolloin voimme tehdä viimeisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta sitä, minkä me tänä hetkenä sielussamme päätämme, eivät edes nämä äänettömät muurit saa kuulla. Kieltävä ja myöntävä merkki on kylliksi, ja me ymmärrämme toisemme.” Sen sanottuaan hän kumartui kuiskaamaan kreivi Jaakon korvaan pari sanaa, johon tämä heti vastasi vakavasti päätään nyökäyttäen. Samalla tavoin kulkivat salaiset sanat miehestä toiseen. Sen aikana vallitsi pitkä ja syvä hiljaisuus. Moni herroista mietti kauan ennenkuin kumarsi, ja niiden joukossa oli ritari Lave Litle. Hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi kuullessaan sanat, jotka hänelle kuiskattiin. Viimeinkin hän teki päällään liikkeen, joka katsottiin nyökäytykseksi, mutta joka ennemmin näytti tahdottomalta, suonenvedontapaiselta lihasvärähdykseltä. Sitten tuli kamaripalvelija Raanen vuoro. Marski katseli häntä läpitunkevin katsein, eikä mestari Grand siirtänyt silmiään hänen kasvoiltaan. Viekas kamaripalvelija oli kuullut kuiskatut sanat, hän oli niistä hyvin hämmästyvinään, mutta näytti samalla salaisesti nauttivan siitä, että oli kaikkien huomion esineenä. Hän koetti olla hyvin arvelevan näköinen, viivytellen antamasta myöntymyksen merkkiä. Kaikkien täytyi ehdottomasti olla yksimielisiä aikeessa, jonka mitättöminkin heistä voisi ilmiantaa ja tehdä tyhjäksi. Kamaripalvelija oli viimeinen ja aseenkantaja Kaggen jälkeen alhaisin heistä kaikista arvoluokkaan katsoen. Mutta kuninkaan uskottuna hän oli heille tärkeä mies, ja hän näytti ylpeydellä tuntevan kuninkaan elämän ja ehkä koko kansan menestyksen tai kadotuksen riippuvan nyt yksinomaan hänen päänsä pienestä liikkeestä. Kun hän vielä seisoi näin ajatuksiinsa vaipuneena näyttäen epäröivän, koputettiin kolme kertaa lukittuun käytävänoveen. Kaikki säpsähtivät ja katsoivat ovelle. Marskin viittauksesta avasi aseenkantaja Åke Kagge sen, ja melkein kauhistuneina tuiottivat kaikki avattua ovea kohti, josta pitkä, mustapukuinen harsopeittoinen nainen astui sisään, taluttaen kädestä sokeaa, koukkuselkäistä vanhusta. Rauhallinen mielipuolenilme kuvastui ukon kasvoista ja kädet olivat sidotut selän taakse. Molemmat äänettömät olennot jäivät seisomaan pöydän päähän. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat kuin kivettyneinä.

“Sukulaiset ja ystävät!” huudahti marski äänellä, jonka ääretön suuttumus ja viha melkein tuntui tukahuttavan. “Suuren Absalon suvun jälkeläiset, tässä näette minun vaimoni ja hänen onnettoman isänsä. Tarvitseeko minun sanoa enempää? Tahdotteko te nähdä syyttömän häpeänpunan sen hunnun läpi, joka yhdeksän vuotta on peittänyt minulta vaimoni kasvot? Tahdotteko te kuulla hänen häväistyn isänsä epätoivoiset mielipuolenhuudot? Onko teidän joukossanne ketään, joka vielä epäröi ryhtyä ratkaisevaan päätökseen, jolla itsevaltias kukistetaan ja onneton isänmaa vapautetaan?” Tämän sanoessaan hän katsoi terävästi kamaripalvelija Raaneen, joka myöskin hetkeksi oli hämmästynyt ja tullut liikutetuksi.

Raane nyökäytti.

“Siis, te olette kaikki myöntyneet!” jatkoi marski. “Laskekaa siis kätenne pyhälle raamatulle ja vannokaa!” Hän viittasi mestari Grandille, ja hengellinen herra otti esille suuren samettikantisen raamatun.

“Tapahtukoon se Jumalan ja hänen pyhän sanansa nimessä!” sanoi tuomiorovasti hitaasti ja juhlallisesti, laskien itse kätensä kirjalle. Senjälkeen hän vei sen miehestä mieheen. Kukin toisti samat sanat, pannen käden kirjalle. Kiivaan sisäisen taistelun jälkeen, joka selvästi kuvastui hänen kasvoistaan ritari Lave Litle myöskin asetti värisevän kätensä kirjalle ja sopersi valan. Kun Raanen vuoro tuli, sanoi hän samat sanat ääneen ja selvästi, mutta valan saneltuaan hän liikutteli huuliaan kenenkään kuulematta sanoja, jotka hän salaisesti lisäsi, senjälkeen hän laski epäröimättä kätensä kirjalle.

“Irroita, irroita käteni, Ingeborg tyttäreni!” huusi nyt mielipuoli vanhus, herättyään äkkiä horroksista. “Minäkin tahdon vannoa, minä tahdon vannoa ja kirota niin että Kaikkivaltias pilvien yläpuolella sen kuulee, ja kaikki perkeleet kauhistuen vapisevat!”

“Hiljaa, hiljaa, isä, muista mitä lupasit!” — kuiskasi Ingeborg. Marski viittasi, että onneton vanhus vietäisiin ulos, mutta ennenkuin kukaan oli aavistanutkaan hän oli melkein käsittämättömällä voimalla riistänyt auki siteensä. Hurjasti nauraen hän ojensi suoriksi vapautetut kätensä. “Ikuisesti, ikuisesti kirottu olen, jos minä en pääse ensimäisenä!” huusi hän lyöden nyrkkinsä raamatulle. “Jos vanha Palle ei pääse ensimäisenä lyömään, niin minä kulen täällä näin tuomiopäivään asti!”

Mestari Grand oli vähällä pudottaa raamatun kädestään, ja kaikki näyttivät pelästyneiltä. Marski viittasi uudelleen, ja kaksi ritaria talutti mielipuolen vanhuksen nopeasti ulos salista. Yleinen äänettömyys seurasi tätä tapausta. Tuomiorovasti oli tointunut pian; hän seisoi nyt pyhä kirja kädessään Ingeborg rouvan edessä. Hän kuiskasi salaisen sanan hänen korvaansa, samoin kuin kaikki muutkin olivat sen vastaanottaneet. Hän taivutti hyväksyvästi päätään, ja äänellä, joka vihlaisten tunki jokaisen sieluun, joka sen kuuli, saneli hän saman valan, jonka kaikki olivat vannoneet, ja polvistuen hän kosketti kirjaa laihalla kädellään. Hän jäi liikkumatonna makaamaan. Marskin viittauksesta kaikki poistuivat äänettömästi. Vaistomaisesti synkkä linnanherra ojensi rautakäsivartensa onnetonta vaimoaan kohti, mutta syvään huokaisten hän antoi niiden taas vaipua. Hän tarttui kiivaasti kellonauhaan, ja vähän ajan päästä tulivat Ingeborg rouvan kamarineidot ja kantoivat pyörtyneen emäntänsä naistupaan.

KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.

Se mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut asianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet linnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin he olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet vihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista muutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat yhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta varusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut tyhjä ja asumaton.

Sovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja valtaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar viettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan paraimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja drotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät tiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa kuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden yhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen prinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle, vietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa sopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin pieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa, jos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen kruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty, mutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin. Tanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista prinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan kuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä tätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista, herttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria, jonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä valtioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken toiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen, toivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa nuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan drotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori ritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa siihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.

Eräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen kanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli tehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina kutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden ritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän jakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti langetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain näihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä hän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet leikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen kahden kesken puhumaan. “Minä olen vanha”, sanoi hän vakavana, “mutta minä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen suuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen onni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus ja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa kuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta, niinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei mielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen voimaan ja tosisuuruuteen!”

“Siitä hänet Jumala varjelkoon!” huudahti drotsi Pietari, “mutta, jos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat —”

“Hyvä, hyvä, minä tiedän mitä te tarkoitatte”, — keskeytti vanhus hänet, “mutta, jos te tahdotte kasvattaa Waldemar Seierin prinssi Eerikistä, niin varokaa silloin että hänen kunniahimonsa ei muodostu turhaksi koreiluhaluksi, ja hänen oikeusintonsa ikäväksi itsepintaisuudeksi. Siitä pojasta voi vielä Jumalan avulla tulla jotakin. Miettikää tarkasti, drotsi Pietari, teidän edesvastauksenne on suuri. Voimakkaimmastakaan haukasta ei tule kotkaa. On vaarallista ruveta muodostelemaan Jumalan töitä, ja on hulluutta ruveta lisäämään kyynärääkään omaan tai toisten mittaan.”

Tämän sanottuaan hän puristi voimakkaasti nuoren ystävänsä kättä ja jätti hänet. Senjälkeen drotsi huomasi hänen olevan tavallisella hyvällä tuulellaan, ja hänestä näytti, että vanhus ei halunnut puhella enempää tästä asiasta. Ritari Jonin varoituksista oli drotsi Pietari käynyt hyvin vakavaksi eikä hän voinut kieltää, että viisas vanha herra oli monessa kohdin oikeassa.

Myöskin oppinut mestari Martinus otti omalla tavallaan innokkaasti osaa prinssin kasvatukseen, mutta hän koetti turhaan tehdä hänestä filosoofia ja opettaa hänelle kuivia, loogillisia Modi significandiaan. Prinssi kunnioitti suuresti oppinutta kansleria, mutta hän ei ollut milloinkaan iloisempi kuin päästessään vapaaksi hänen latinastaan. Iloisen, vilkkaan kruununperillisen suurimpana huvituksena Skanderborgissa olivat ritarilliset leikit reippaitten aseenkantajien ja passaripoikien kanssa, joiden joukossa pieni, ystävällinen Åke Jonson oli hänen rakkain leikkitoverinsa. Kun prinssi Kristoffer häiritsi koirankujeillaan heidän leikkejään tai aikaansai riitaa passaripoikien kesken, oli pieni kuningas aina riidanratkaisija, ja leikkitoverit rakastivat häntä yhtäpaljon hänen ankaran puolueettomuutensa tähden, kuin riidanhaluinen veli häntä siitä soimasi. Kun päivän aseharjoitukset olivat ohitse, oli prinssi Eerikistä hauska päästä mellastelemaan Skanderborgin järvelle, jossa hänen taitava asemestarinsa drotsi Pietari myöskin opetti hänet keveästi ja varmasti ohjaamaan purjevenettä silloinkin kun järvi oli levottomimmillaan.

Drotsi Pietarin toimelias osanotto valtakunnanneuvoston asioiden käsittelyihin sekä hänen huolenpitonsa kruununperillisestä ei antaneet hänelle aikaa ajattelemaan itseään eikä salaisia sydänsurujaan. Mutta risteiltyään oppilaittensa kanssa myöhäiseen iltaan Skanderborgin sillalla, hän vaipui usein syviin mietteisiin, ohjatessaan purjeveneen naistuvan valoa kohden, joka korkeasta tornista vilkkui järvelle, niinkuin ennen Inge neidon kammiosta Flynderborgissa. Hän voi silloin istua kauan kuin uneksija ja tuiottaa tuohon etäiseen valoon, huomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtui, siksi kunnes äkkinäinen voimakas tuulenpuuska tai veneen kallistuminen herättivät hänet ajatuksistaan. Välistä hän kavahti ylös levottomana moittien itseään haaveilemisestaan, kun uskalias Eerik prinssi oli uhkarohkeasti kääntänyt purjeet, ja prinssi Kristoffer torui kiivaasti veljeään siitä.

Kuningas huvittelihe enimmäkseen metsästyksellä, jota hän intohimoisesti rakasti, ja jonka vuoksi hän usein unohti tärkeimmät valtioasiat. Kamaripalvelija Raane oli yhä vielä hänen suosikkinsa. Viekas kamaripalvelija oli usein poissa salaisissa asioissa, mutta ne näkyivät olevan yhteydessä tavallisten rakkausjuonten ja muiden mitä ala-arvoisimpien seikkailujen kanssa, jotka taas usein olivat yhteydessä kuninkaan tiheiden metsästysretkien kanssa. Kuningatar ei halunnut tietää niistä mitään. Hän oli viimevuotisen Danehoven jälkeen Nyborgissa tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän kyllä vielä rakasti ympärillään kuninkaallista loistoa, esiintyen arvonsa mukaisesti hovijuhlissa, mutta hän ei enää ottanut osaa tanssiin, vaan vetäytyi yhä enemmän pois hovin huvituksista. Hän näytti viettävän kauniissa linnassa hiljaista maaelämää, käyttäen osan ajastaan hyväntekemiseen ympäristössä. Kuninkaan poissaollessa oli viisas kuningatar hänen paikallaan valtakunnan neuvostossa, ja kaikki ihmettelivät taitavuutta, millä hän näissä tilaisuuksissa osasi johtaa asioita, koettaen aina säilyttää kruunun arvokkaisuuden sekä puolustaen kaikkia toimenpiteitä, jotka voisivat keventää kansan taakkaa ja tukahuttaa vielä salaisesti kytevän kapinahengen. Drotsi Pietaria kohtaan hän osoitti luottamusta ja ystävyyttä, mutta pysyi häntä kohdellessaan ankarien hovisäädösten rajojen sisällä. Hän ei puhutellut drotsi Pietaria muuta kuin valtakunnanneuvostossa tai vanhan Jon ritarin läsnäollessa, silloin kun hänellä oli tärkeää sanottavaa prinssin kasvatuksen suhteen.

Huolimatta siitä, että drotsi Pietari ihaili viisasta ja kaunista kuningatarta nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, tuntui hänestä kuitenkin aina niinkuin hän ei tohtisi hänen läsnäollessaan olla vapaa ja iloinen. Ihaillessaan ja kunnioittaessaan kuningatarta hänen sydämensä ei enää sykkinyt yhtä rajusti kuin hänen ritarinaan ja suosikkinaan kantaessaan hänen värejään. Nähdessään hänet purppuraviitassa, rubiininen diadeemi mustilla kiharoilla, oli hän drotsin mielestä kaunis ja majesteetillinen, mutta kookas, reipas Inge neito oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paljoa rakkaampi hänen silmissään, ja ruusunpunainen hiusnauha tytön kellertävillä kiharoilla oli hänestä monta vertaa kauniimpi kuin kuningattaren diadeemi.

Vaikka Raane oli kuninkaan uskottu, niin hän osoitti kuitenkin suurta luottamusta drotsi Pietaria kohtaan, suoden hänelle monta kunnianosoitusta armostaan, etenkin senjälkeen kun drotsi tärkeän ja pontevan toimintansa kautta oli vanginnut herttuan ja saanut aikaan sovinnon tämän vaarallisen herran kanssa, joka siitä asti oli pysytellyt rauhallisesti Schleswigin linnassa. Ei lähetelty ainoatakaan tärkeää kuningaskirjettä ilman drotsin, sekä Jon Litlen ja kanslerin allekirjoitusta ja sinettiä. Drotsi oli saanut usein laatia yksin monta tärkeää kuninkaallista käskyä, ja hänet mainittiin oikeudella yhdeksi kuninkaan tärkeimpiä ja suosituimpia miehiä.

Kuningas oli usein lausunut haluavansa kerran vierailla drotsi Pietarin luona, tämän sukutilalla, Harrestrupin linnassa, jonka ympärillä oli erinomaiset petoeläimen-metsästysmaat, erittäinkin syksyllä. Tämä kuninkaallinen vierailu oli määrätty syyskuuksi, ja drotsi oli antanut tehdä mitä suurenmoisimmat valmistelut tilallaan kuninkaan ja hovin vastaanottoa varten. Tämä vierailu siirrettiin kuitenkin viikko viikolta muiden metsästysretkien ja huvien tähden. Lokakuu kului ja drotsi luuli kuninkaan unohtaneen sen tai siirtäneen sen seuraavaan syksyyn.

Oltiin jo marraskuun keskivaiheilla. Syksy ei näyttänyt tällä kertaa väistyvän talven tieltä, ja moniväriset syyslehdet eivät olleet vielä kokonaan pudonneet puista. Eräänä aamuna kamaripalvelija Raane toi drotsi Pietarille kuninkaalta sen hämmästyttävän tiedon, että kuningas aikoi seuraavana päivänä tulla hänen luokseen Harrestrupiin ja huvitella noin kahdeksan päivää hänen luonaan metsästämisellä. Ei ollut kovinkaan harvinaista, että kamaripalvelija Raane suullisesti ilmoitti tämänlaiset kuninkaan hetkelliset mielijohteet, erittäinkin kun metsästysretket ja jokapäiväiset huvit olivat kysymyksessä. Vaikka drotsi Pietarille oli vastenmielistä vastaanottaa ohjeet kamaripalvelijan kautta, joka senlisäksi tehtiin jotensakin käskevällä tavalla, niin hän mukautui kuitenkin siihen kohteliaasti, jättäen viipymättä Skanderborgin, varustaakseen kaikki linnassaan kuninkaan mielen mukaiseksi ja ollakseen itse vastaanottamassa häntä seuraavana päivänä niinkuin hovitavat ja ritarillinen kohteliaisuus vaativat. Hän sai mielihyväkseen sitä ennen tietää ritari Jonin seuraavan kuningasta ja ritari Thorstensonin jäävän Skanderborgiin kuningattaren ja nuorten prinssien henkivartiopäälliköksi.

Kiemurteleva ja huono tie Skanderborgista Harrestrupiin oli yli kymmenen peninkulman pituinen, ja hänen lähtiessään linnasta oli päivä jo pitkälle kulunut. Hän ratsasti yksinään ainoastaan aseenkantajansa Klaus Skirmenin seuraamana, joka vei mukanaan kaksi hevosta vaihtamista varten.

Drotsi ratsasti kovaa ja oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että hänen aseenkantajansa sai monta kertaa alkaa ja keskeyttää puhuttelunsa, kun hän ei saanut herraansa ottamaan siihen vähintäkään osaa. Iltapäivällä he näkivät edessään hyvin korkean mäen, aivan Harrestrupin lähellä, joka länttä ja itää kohti voidaan nähdä neljän peninkulmaa etäisyyteen, ja on tunnettu siitä sinervästä usvasta, joka melkein aina liitelee sen yläpuolella, kohoten läheisestä suuresta suosta.

“Näetkö Daugbergin-harjun, Skirmen?” sanoi viimein drotsi Pietari
viitaten harjuun, ja pysähtyi laskeutuen alas vaihtaakseen hevosta.
— “Nämä kuusi peninkulmaa mentiin nopeasti. Me ehdimme mainiosti
Harrestrupiin vielä ennen iltaa.”

“Me tulemme kyllä ajoissa Harrestrupiin tällä kertaa!” sanoi Skirmen, hypätessään alas norlantilaisensa selästä ja antaessaan isännälleen toisen hevosen. — “Kunhan vain sieltä kunnialla palaisimme, herra!”

“Miten niin, Skirmen, sinä et tavallisesti arastele. Mikä sinua vaivaa, sinä olet niin omituisen näköinen.”

“Ei minulla ole mitään hätää”, vastasi Skirmen pidellessään herransa jalustinta, “kun ei vain tapahtuisi mitään teille, tai kuninkaalle itselleen! Uskokaa, jos tahdotte, mutta täällä eivät asiat ole oikealla tolalla. Kyllähän he olivat juoneet aikalailla, niin etteivät enää tunteneet kärpäsiä seinällä, mutta ei aina tarvitse ylenkatsoa humalaisen miehen puhetta. Lauletaanhan vanhoissa lauluissakin, että lintujen laulusta on oppimista kuin vain sen ymmärtää. Niin viisaita ei enää meidän aikana olla, mutta luulenpa kuitenkin ymmärtäneeni mitä kukko kiekui aamulla.”

“Oletko sinä hullu, Skirmen! Minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheistasi.”

“Se ei totisesti ole minun syyni, ankara herra”, vastasi Skirmen, noustessaan taas hevosen selkään, ja ratsasti herransa sivulle. “Kokonaiseen viiteen tuntiin te ette ole tahtonut vastata sanaakaan kaikkeen siihen mitä minä olen teille sanonut, te olette antanut minun puhua kuuroille korville. Uskokaa minua, tällä Harrestrupin matkalla on jokin salainen tarkoitus. Ettekö te nähnyt miten iloiseksi viekas kamaripalvelija tuli saadessaan teidät matkalle? Ettekö te huomannut miten innokkaasti hän toisti kuninkaan haluavan, että te olisitte kotona vastaanottamassa häntä huolehtivana talonisäntänä, ja että te ette missään tapauksessa saisi ratsastaa häntä vastaan huomenna?”

“Entä sitten, — sehän oli kuninkaan tavallinen oikku.”

“Mutta eihän kukaan voi paremmin näyttää kuninkaalle tietä teidän linnaanne, kuin te itse, herra! Onhan hiukan omituista, että te saatte tanssia kamaripalvelijan pillin mukaan ja mennä edeltäpäin, te, joka olette sekä ritari, että drotsi.”

“Skirmen, se on lapsellista turhamaisuutta! Tuokoon kuninkaan käskyn kuka tahansa, minun täytyy totella. Minusta siinä on yhtä vähän ihmeteltävää kuin sinun kaikissa muissa puheissasi harmaaveljeskunnan munkeista ja kanoista ja Riiben porvareista. Onhan aivan itsestään selvä että kuninkaan tullessa minun luokseni, minun on oltava edeltäpäin kotona voidakseni ottaa hänet arvoni mukaisesti vastaan. Seuraahan ritari Jon urhoollisine metsästäjineen häntä, ja onhan täällä maassa kaikki rauhallista ja turvallista.”

“Mistä te sen tiedätte, herra! Ei kukaan tiedä missä Niilo Rauhaton oleskelee, ja Alfkreivi luovii alituiseen rannikoilla puhumattakaan Möllerupin marskista.”

“Hän on ritari eikä mikään ryöväri, eikä Niilo Rauhaton ole mikään sotapäällikkö. Viisas ryöväri ei uskalla tulla liian lähelle kuningasta, eikä ainoakaan merirosvo uskalla rannikkovartijoidemme sisäpuolelle. Hyvä Skirmen, jos ritari Jon ja minä emme pelkää sissejä ja kapinoitsijoita, niin voit sinäkin olla aivan rauhallinen!”

“Mutta ettekö te ole kuullut Riiben monista harmaaveljeskunnan munkeista?”

“Taasko sinä tuot ne munkkisi esille? Onhan niitä paljon kaikkialla.”

“Mutta ei heillä ole tapana ratsastaa ryhmissä öiseen aikaan; ja jos heillä on, niinkuin kerrotaan, miekka ja ritarin panssari harmaiden vaippojensa alla, niin eivät suinkaan nämä hyvät herrat ole kömpineet munkinkauhtanoihinsa vain Jumalan valtakunnan tähden.”

“Kuka on kertonut sinulle nuo jutut?” kysyi drotsi tarkkaavaisena.

“Ne kolme Riiben miestä, jotka eilen välttämättä tahtoisivat puhutella kuningasta — ja joille kuningas kamaripalvelija Raanen kautta antoi vastauksen, ettei hänellä ole aikaa kuunnella heidän typeriä jaarituksiaan. Senvuoksi he olivat niin kovin vihoissaan. Kun minä tapasin heidät eilen illalla kapakassa, niin olivat he aivan humalassa. Mutta niin paljon minä kuitenkin sain selvää heidän puheestaan, että he eivät olleet vain kuvitelleet nähneensä kolme aurinkoa taivaalla” — —

“Loruja, Skirmen. Juopuneet ihmiset voivat nähdä taivaalla vaikka kuinka monta aurinkoa.”

“Moni selväkin ihminen on ne nähnyt, herra! He sanovat niiden merkitsevän suurta onnettomuutta ja he olisivat voineet ilmaista kuninkaalle tärkeitä asioita. Mutta nyt hän sai syyttää itseään koska oli liian ylpeä puhumaan köyhien porvarien kanssa.”

“Haa, se on sitä nykyaikaista uskollisuutta!” huudahti drotsi Pietari harmistuneena. “Kun mies on loukkaantunut, niin hän välittää viis’ kuninkaasta ja isänmaasta! Luuletko sinä, Skirmen, sen puheen olleen muuta kuin taikauskoa ja kerskailua! Miksi sinä et puhunut minulle siitä ennemmin?”

“Herra, te olitte Jon ritarin ja prinssien kanssa kuningattaren luona. Tuommoisen hataran puheen tähden minä en myöskään tahtonut heti nostaa turhaa melua, erittäinkin koska Riiben porvarit näyttivät aikovan rauhassa asettua asumaan pariksi päiväksi majataloon. Aamulla aikaisin minä menin sinne tavatakseni heidät selvinä, mutta minulle sanottiin, että he olivat yöllä poistuneet, eikä kukaan tiennyt minne he olivat menneet. Aamulla minä en voinut teitä lähestyä kamariherran ja monien ylhäisten herrojen tähden. Ja senjälkeen kun nousitte ratsunne selkään te ette ole kuullut sanaakaan kaikesta mitä minä olen teille sanonut ennen kuin nyt, ei edes komeasta kaulanauhalla varustetusta kukosta.”

“Siitä lorusta minä olen jo saanut tarpeeni. Mutta mitä yhteyttä sillä on tämän asian kanssa? Ja luuletko sinä minun ehtivän ajatella sinun kukkotaistelujasi?”

“Mutta olihan se sama kukko, jota te itse ihailitte niin suuresti
Flynderborgissa?”

“Flynderborgissa?” toisti drotsi Pietari säpsähtäen, “kuka puhuu Flynderborgista? Skanderborgissahan se ihmekukko oli nähtävänä, joka voitti kaikki muut?”

“Niin kyllä, herra, mutta se oli tuotu Flynderborgista; se oli se samainen jota te ihailitte, ja josta te piditte kauniita puheita Inge neidolle, kun hän taputteli sitä rantakunnaalla puistossa. Minä seisoin vieressä enkä tohtinut teitä keskeyttää. Te puhuitte juuri Hamletin petoksesta, poltetuista puukorkeista sekä jarrusta ja oljenkorresta, ja Inge neito väitti että hänen herättäjälintunsa olisi ollut parempi varoitusmerkki petosta ja hengenvaaraa vastaan.”

“Onko se lintu todella nyt Skanderborgissa?”

“Aivan varmasti se on sama lintu, sen huomion minä tein tänä aamuna. Muistattehan te sen själlantilaisen lintukauppiaan, joka toissa iltana tunkeutui teidän luoksenne linnaan ja itsepintaisesti tahtoi saada teidät kanojaan katsomaan? Te lukitsitte oven hänen nenänsä edessä ja luulitte miestä hulluksi, minäkin uskoin miehen olevan mielipuolen kun hän juoksi pois ja päästi parhaimman kukkonsa irti linnanpihalle. Vasta aamusella minä huomasin, että lintu olikin vanha tuttava. Haukkapojat olivat vanginneet sen punaisen helminauhan tähden, joka sillä oli kaulassa. Minä otin helmet ja minä uskon varmasti tuntevani sen; kyllä tekin sen tunnette, herra!” Tämän sanottuaan hän otti esille ruusunpunaisen, kirjaillun helminauhan, johon oli kaiverrettu pieniä valkoisia kukkasia.

Hehkuvin poskin drotsi Pietari tunsi Inge neidon hiusnauhan. “Anna tänne!” sanoi hän nopeasti, “se on minun!” Hän painoi sen salaa huulilleen ja säilytti sen povelleen ja kannustettuaan sitten hevostaan hän ratsasti edelleen mitä omituisimman mielentilan vallassa. Hän tunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi ja kuitenkin samalla omituisen tuskalliseksi ja levottomaksi. Pian kuitenkin katosi se iloinen toivo, jonka tämän nauhan omistaminen oli herättänyt hänen sydämessään. Tämä salaperäinen varoitus ja kehoitus valppauteen, joka liittyi tähän rakkaaseen muistoon, alkoi tuntua hänestä siksi merkilliseltä, että se melkein kielsi hänen ajattelemasta itseään ja rakkauttaan. Hänestä tuntui, että se mitä tuo isänmaallismielinen tyttö tahtoi sanoa hänelle salaisella viittauksellaan, koski ainoastaan kruunua ja kuningashuonetta. Hän pysäytti äkkiä hevosensa jääden miettimään ratsastaisiko takaisin Skanderborgiin saattaakseen itse seuraavana päivänä kuninkaan tänne, tai saadakseen hänen jättämään tämän käynnin. Mutta oli niin mahdotonta ja melkein naurettavaa ajatella kuninkaan ja koko hovin tähän suostuvan, että hänen itsekin täytyi hymyillä.

Skirmen oli sillävälin saavuttanut herransa. “Hyvä on”, sanoi drotsi, “se kukko saattaa olla oikeassa; me saamme olla valppaita. Mutta ei ole minkäänlaista järkevää syytä pelätä täällä vaaran uhkaavan. Kuningas matkustaa suuri seurue mukanaan, minä ratsastan kuitenkin aamulla häntä vastaan ja saatan hänet metsän läpi väkeni kanssa. Harrestrupissa hän on paremmassa turvassa kuin itse Skanderbogissa.”

“Sen minäkin uskon”, vastasi Skirmen. “Eihän täällä voi muutakaan tehdä, mutta siitä minä olen varma, että madot matavat sammalessa.”

He ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää, kun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat kylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli korkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat synnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella, viheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden ja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti kauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden muistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.

“Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä”, sanoi hän. “Mutta silloin minä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa ajatuksissa.”

“Katsokaa herra!” sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. — “Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä kaivoksessa.”

“Uneksitko sinä ryöväreistä”? kysyi drotsi. “Minä en näe mitään.”

“Nyt en minäkään näe mitään”, vastasi Skirmen, — “mutta kaivos on seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti piiloittaa kokonaisen joukkion”.

“Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille”, sanoi drotsi, “mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle Harrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan linnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun Daugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja ryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha Henner.”

“Henner Friser?” huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. “Onko hän täällä?”

“No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen, mutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen aseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän pakeni yhteen minun metsämajoistani.”

“Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?”

“No niin, koska sinä jo sen tiedät — siellä hän asuu Mutta vaikenethan sinä siitä!”

“Sehän on selvää, herra!” vastasi Skirmen sydämenpohjasta iloiten. “Kyllä minä varon saattamasta rohkeata vanhusta ja pientä suloista Åsea onnettomuuteen. Mutta eiköhän olisi parasta, että he näiksi päiviksi poistuisivat metsätalosta? Kuningas metsästäjineen voivat helposti osua sinne. Ja jos kirottu vainuskelija Raane tulee mukaan” — —

“Sinä olet oikeassa, Skirmen!” vastasi drotsi. “Sinä olet huolehtivaisempi minua. Sinä saat huomen-aamulla aikaisin ratsastaa heitä varoittamaan.”

“Kiitos, herra, kiitos!” sanoi Skirmen hypähtäen iloisena satulassaan.

He ratsastivat nyt pieneen istutettuun pyökki- ja poppelilehtoon. Oli alkanut pimetä, mutta vielä kuitenkin voi eroittaa solakat, valkoiset poppelirungot.

“Tuskin tunnen enää pientä vesakkoani”, sanoi drotsi. “Kas kuinka komeiksi poppelini ovat kasvaneet!”

“Olkoon Henner kuinka valpas vartia tahansa, täällä on kuitenkin sala-ampujia!” sanoi Skirmen. — “Minä kuulin teräsjousen helähdyksen, — ettekö te kuule rasahtelemista tuolla vesakossa?”

“Loruja, Skirmen! Minun poppelini vain suhisevat minulle: tervetuloa!” vastasi drotsi. — “Ehkä siellä vesakossa rapisee pelästynyt villivuohi. Niiden köllyköitten sietäisi oikeastaan pysyä poissa täältä!” lisäsi hän. — “Mutta aita ei taida olla oikein kunnossa.”

He olivat pian poissa lepikosta ja ratsastivat syvän laakson läpi. Viimeiset, heikot päivänsäteet valaisivat vielä vuorenharjanteen tapaisen kukkulan, joka kohosi mahtavana laaksosta. Siellä oli Harrostrupin linna heidän silmiensä edessä lakealla, melkein ympyrän muotoisella paikalla vuoren harjalla. Linna oli pieni, mutta niin hyvin varustettu luonnon puolesta, ettei se tarvinnut minkäänlaisia tehtyjä vallihautoja. Sen korkeat, lujat muurit, ja äkkijyrkät vuorenseinämät näyttivät olevan varustetut rohkeintakin hyökkäystä vastaan. Koko linnan muodosti yksi ainoa pyöreä torni, joka oli rakennettu vyörykivistä ja poltetuista muurikivistä. Laaksosta johti tornilinnaan vain yksi jyrkkä ja kapea tie. Väsyneet hevoset nousivat vaivaloisesti tietä pitkin, joka aina vain kapenemistaan kapeni, tullen yhä jyrkemmäksi. Drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa laskeutuivat lopulta alas hevostensa selästä ja taluttivat ne vaarallisimman paikan ohi, kapean vipusillan yli, jonka molemmin puolin ammoittivat syvät kuilut. Niinkuin aina rauhan-aikoina oli vipusilta alaslaskettu. Vihdoinkin seisoivat matkustajat linnanportilla. Se oli lukittu. Korkealla, drotsi Pietarin pään yläpuolella, liehui muurilta suuri, ritarillinen lippu, johon linnanherran vaakuna oli kirjailtu: keltaisella pohjalla kolme punaista yhtäsuuntaista parrua.

“Skirmen, onhan torvi mukanasi!” sanoi drotsi — “no, puhallappas sitten iloinen kappale, niin he kuulevat meidän olevan täällä!”

Skirmenin olkapäältä riippui hihnasta kullattu käyräsarvi. Hän asetti sen suulleen ja puhalsi alun eräästä iloisesta laulusta Jon ritarista, joka vei morsiamen kömpelöltä kilpailijaltaan. Tähän merkinantoon vastasi tornista reipas, nuorekas miehenääni, joka lauloi tuon alotetun tutun laulun loppusäkeet:

    “Te kypärän kultaisen otatte,
    Mua seuraten, herra Jon!”

“Tekö siellä olette itse, ankara herra!” kysyi senjälkeen ääni tornista.

“Aivan niin, aukaise vain, Tyko!” sanoi drotsi. Heti senjälkeen avattiin suuri, raudoitettu portti, ja nuori, reipas linnanvouti ja joukko linnanmiehiä, jotka myöskin olivat nuorta reipasta väkeä, ja samoin kuin linnanvouti asetettuina pyöreillä teräskypäreillä ja kiiltävillä keihäillä, vastaanottivat drotsi Pietarin sydämellisellä ilolla. Joukko tallipoikia ja soihdunkantajia tunkeutui myös esille katsomaan ja tervehtimään herraansa.

Drotsi Pietari puristi uskollisen linnanvoutinsa kättä taputti muutamia linnanmiehiä olkapäälle ja nyökäytti ystävällisesti heille kaikille. “Onko teillä nyt kaikki järjestyksessä?” kysyi hän. — “Huomenna kuningas tulee tänne!”

“Tulkoon vaikka keisari!” vastasi linnanvouti. — “Ei teidän tarvitse hävetä. Jo kaksi kuukautta on Dortella ollut pöydät katettuina. Koko linna on yhtä puhtaaksi kiilloitettu kuin meidän kilpemme. Ruokasäiliöt ovat täynnä ruokatavaraa, ja kellarit hyvää olutta ja makeaa viiniä. Jääköön kuningas tänne vaikka koko talveksi, siltä ei hänen tarvitse huuliaan imeksiä.”

“Entä metsästyshevoset? Koirat? Haukat?” kysyi drotsi.

“Ne ovat hyvässä kunnossa ja oivallisesti harjoitettuja. Te saatte niistä kunniaa, herra!”

“Vielä yksi asia, Tyko! Onko ympäristöllä kaikki turvallista. Eikö poppelilehdossa ole nähty salametsästäjiä ja irtolaisia, tai epäilyttäviä henkilöitä Daugbergin kalkkikaivoksissa?”

“Mitä te sillä tarkoitatte? Miten te olette tullut sitä ajatelleeksi? Kerjäläisiä ja kulkureita poikkeaa tänne joskus, me annamme niille Jumalan nimeen leipää ja yösijan, eivätkä he koske ainoaankaan eläimeen metsässä eikä höyheneenkään kanatarhassa. Jos seutu olisi epävarmaa, niin kyllä me sen tietäisimme. Niin lähelle Harrestrupin linnaa ei yksikään varas tai rosvo uskalla niinkauan kuin teidän lippunne liehuu portin yläpuolella. Oletteko huomannut jotakin, herra?”

“En minä, ne olivat Skirmenin päähänpistoja tänne tullessamme.”

“Mitä, Klaus Skirmen!” sanoi iloinen linnanvouti — “milloinka sinä olet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?”

“Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!” sanoi Skirmen reippaasti ja varmasti drotsille, “ehkä minä voin vielä ennen teidän maatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä ole nähnyt näkyjä akkojen tapaan”.

“Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin mielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita niskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu nousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?”

“Niitä ei tarvita!” sanoi Skirmen: “mitä pimeämpi, sitä parempi. Pojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä mukaani — mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut —” Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä ja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa hevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja nousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Ennenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista matkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa vastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa järjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi Pietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina kädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä sydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen haltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki ilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen herrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa saada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä näin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein tapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle kaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota kuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli hänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä päivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.

“Hyvä, hyvä, rakas Dorthe”, sanoi viimein drotsi Pietari hiukan kärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. “Sinä olet pitänyt erinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä tiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit minun emäntäni.”

“Oi rakas nuori herra”, sanoi Dorthe hänen kättään suudellen, “milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa hurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että joku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. — Täällä on Jumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan ensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos Potifarin vaimo viekoittelisi teitä…”

“Hyvä, hyvä, Dorthe”, keskeytti drotsi hänet. “Minä en epäile, sinun hyviä ajatuksiasi minun suhteeni.”

“Oi niin!” lisäsi Dorthe. “Mutta mitä onnea teillä on kaikesta tästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin elätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra, ei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas miesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän aina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä hakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, — mutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin läpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut ruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni aika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis herrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen, hyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin keinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin minä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän turhuuden maailman.” Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan pari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon huomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki nämä toiveet täyttyisivät. “Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori herra, jotakin virvoitusta saamaan”, jatkoi hän sipsutellen edeltä ovea avaamaan. “Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne ja kaiken tämän runsauden keskellä.” Tämän sanoessaan hän juoksi takaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa hän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen hänen kestitsemisestään.

Drotsi Pietarilla oli vielä paljon puhumista linnanvoudin kanssa. Hän sai viimeinkin Dorthen menemään levolle ja jäi tupaan Tykon kanssa kahden. Hän otti selkoa tilan hoidosta ja alustalaistensa voinnista, siten kului pari tuntia.

Linnanvouti oli käynyt ulkona väkeä tarkastamassa ja palasi taas sisään.

“Alkaa jo olla myöhäistä, Tyko”, sanoi drotsi tuntien itsensä väsyneeksi. “Missä viipyy Skirmen näin kauan? Meidän on jo aika joutua levolle. Ennen päivän koittoa meidän täytyy ratsastaa reippaimpien miesten kanssa kuningasta vastaan. Olethan sinä pitänyt huolen siitä, että he ovat päässeet levolle ollakseen aikaisin jalkeilla?”

“Miehet nukkuvat jo kuin tukit”, vastasi linnanvouti, “mutta se ei ole minun talontapojani. Kolme niistä, joiden tänä yönä piti olla vahdissa, seurasi Skirmeniä, ja heidän paikoillaan ei ole ketään. Se on huonoa järjestystä herra drotsi, sellaista ei minulle ole koskaan ennen tapahtunut, ja te suonette sen armollisesti minulle anteeksi. Tällä hetkellä me molemmat olemme ainoat valveilla olevat koko linnassa. Meidän miehemme ovat muuten rohkeita ja valppaita miehiä, mutta iloisina teidän kotiintulostanne he ovat kaikki katsoneet liian syvälle oluthaarikkaan ja lyöneet reijän saksilaiseen olyttynnyriin.”

“Mitä, onko teillä saksilaista olutta linnassa?” kysyi drotsi tyytymättömänä. “Tiedäthän sinä minun sen ankarasti kieltäneen! Se sotii kuninkaan käskyjä ja asetuksia vastaan, ja niitä täytyy minun ja minun väkeni etupäässä totella.”

“Sen olen minäkin sanonut, ankara herra, mutta syy oli Dorthen. Hän ei antanut minulle rauhaa, ennenkuin minä olin tuottanut muutaman tynnyrin Viborgista. Hänen mielestään ei mitenkään voinut kunniallisesti vastaanottaa kuninkaallista väkeä ilman saksilaista olutta, vaikka kuningas olisi sen kymmenen kertaa kieltänyt. Hän ei uskonut sen olevan syntiä kun se joutui hänen itsensä ja hänen väkensä nautittavaksi.”

“Se on niin hänen tapaistansa!” sanoi drotsi hymyillen. “Olkoon nyt niinkuin on! Mutta huomenna aikaisin sinä annat kaataa viemäriin kaiken saksilaisen oluen mitä linnassa on viime tippaan asti välittämättä Dorthen vastaväitteistä.”

“Tapahtukoon niin, herra, mutta ettekö tekin kalliin kotirauhan tähden tahtoisi itse sanoa sitä hänelle! — Mitä ihmettä?” huudahti hän kuunnellen. “Minusta ritarisalin ovi narahti. Minä luulin Dorthen nukkuvan sikeästi. Vieläkö hän todellakin askartelee siellä sisällä? Hän on niin innokas taloustoimissaan, että hän nousee ylös keskiyöllä puuhailemaan; on Jumalan onni, jos hän ei tule hulluksi kaikesta tästä ihanuudesta. Sallitteko, herra, että minä menen katsomaan oliko se hän.”

Hän otti yhden kynttilöistä ja lähestyi ritarisalin ovea, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, avattiin se hiljaa raolleen, ja hurjat, villiytyneet kasvot kurkistivat sisään sieltä, samassa silmänräpäyksessä ne katosivat ja ovi sulettiin heti.

Drotsi Pietari nousi nopeasti, ja nuori linnanvouti seisoi kuin kivettyneenä kynttilä kädessä keskellä lattiaa. “Kuolema ja onnettomuus!” kuiskasi hän. “Skirmen on poistunut linnanvahtien kera jättäen portin avoimeksi — täällä on varmaankin varkaita ja ryöväreitä talossa, herra! Antakaas minun herättää talonmiehet, sillä ei tiedä miten mieslukuisina ne roistot ovat tulleet. Minä menen keittiön kautta. Elkää avatko tätä ovea ennenkuin minä palajan takaisin!” Sen sanottuaan hän pani nopeasti telkeet ritarisalin ovelle.

“Hyvä, mutta kiirehdi!” sanoi drotsi Pietari. “Ellen erehdy, olivat ne
Niilo Rauhattoman eläinkasvot. Hm! siis Skirmen oli kuitenkin oikeassa!”

Linnanvouti poistui nopeasti, ja drotsi Pietari seisoi yksin huoneessa. Hän oli vetäissyt esille miekkansa; hän nojautui siihen miettiväisenä ja kuunteli. Hän kuuli useita ääniä ritarisalista.

“Onko hän siellä? Onko hän siellä? Montako siellä on?” kuiskasi joukko ääniä toisilleen.

“Siellä ei ole kuin kaksi miestä, ja kirottu drotsi on toinen heistä”, kuului matala, raaka ääni sanovan. — “Tulkaa miehet, hän ei enää pääse johtamaan meitä onnettomuuteen!”

Tartuttiin voimakkaasti oveen, mutta telkeet pysyivät paikoillaan.

“He ovat lukinneet oven. Kyllä me ne tikut taitamme”, huusi sama raaka ääni. “Juoskaa päälle pojat, murretaan auki ovi! Se avautuu sisäänpäin!”

Hirveällä kolinalla katkesi tanko. Ovi avautui, ja yhdeksän voimakasta miestä, Niilo Rauhaton etumaisena, hyökkäsi sisään lyhyet sotakirveet ja kiiltävät miekat käsissään. Drotsi Pietari astui pari askelta taapäin asettuen selkä seinää vasten asentoon, jossa voi hetken puolustautua ja pitää pitkällä ritarimiekallaan rosvot loitommalla. Hän loi terävän katseen miehiin. “Oletteko te sellaisia roistoja, että tahdotte taistella kymmenen yhtä vasten? Minä näen ainakin yhden miehen joukossanne, jota Tanskan kuningas kerran kunnioitti ritarilyönnillä, minun tietääkseni ei sitä ole vielä huuhdottu kiehuvalla vedellä hänen hartioiltaan. Astukaa esille, ritari Lave Rimordson! Te olette ainoa näistä miehistä, joka minusta on sen arvoinen, että voin hänen kanssaan taistella kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta. Jos teillä on jälellä hituinenkaan kunniantuntoa niin astukaa esille!” Niilo Rauhaton ja hänen raa’at toverinsa eivät näyttäneet välittävän tästä kehoituksesta, vaan hyökkäsivät esille, hyökätäkseen yksinäisen vastustajansa kimppuun.

“Pois tieltä, roistot!” huusi nyt kiivas, nuorekas ääni, ja komea mies, punatöyhtöinen hattu päässä ja kasvoilla ylpeä uhkamielinen ilme riensi esiin. “Joka rohkenee koskea drotsiin enempää kuin minä, sen minä lyön mäsäksi tuohon paikkaan!” jatkoi hän. “Yksi yhtä vasten, ja kymmenen paholaista vasten! Tulkaa, drotsi Pietari Housunkaulus. Me tapaamme jo toisen kerran senjälestä kuin julistitte minut lainsuojattomaksi Tanskassa. Vårbyn sillalla minä jouduin tappiolle. Jos ei minun veljesvereni silloin olisi ollut hiukan sameampi kuin vesi virrassa, niin te ette milloinkaan olisi päässyt sen joen yli. Nyt me seisomme tärkeämmässä tienhaarassa; se johtaa maasta taivaaseen — tai helvettiin, aina olosuhteiden mukaan. Täällä saa nyt toinen meistä lausua hyvästit ihanalle, hauskalle maailmalle!” Tämän sanoessaan hän heitti sotakirveen sivulle, ja paljasti ritarimiekkansa, joka oli samanpituinen kuin drotsin. Töyhtöhattunsa hän myöskin heitti lattiaan, ettei olisi missään suhteessa edullisemmassa asemassa kuin vastustajansa, joka seisoi paljain päin hänen edessään.

“Hyvä on, minun puolestani te saatte kyllä ryhtyä kunnolliseen kukontaisteluun!” murahti Niilo Rauhaton. “Mutta jos te ette heti nutista häntä, ritari Suurisuu, niin kyllä minä jatkan!”

Kömpelö ryöväripäällikkö ja hänen hurjat toverinsa hymyilivät mielissään ja asettuivat tiheään puolikaareen heidän ympärilleen. Sen jälkeen alkoi kiivas ja ankara miekkailu, mutta kaikkien taiteen ja ritarilakien sääntöjen mukaisesti. He asettivat jalan jalkaa vasten, eivätkä väistäneet hiuksen vertaakaan paikoiltaan. Ei kumpikaan heistä käyttänyt miekan kärkeä. He löivät miekan terällä, ja vain päähän ja rintaan tai neljän jäsenen väliin niinkuin oli tapana sanoa. Molemmat pöydällä palavat kynttilät valaisivat huoneen vain puoleksi; mutta tuikeasti tuiottivat ritarit toistensa silmiin, ja kilahtelevat miekat sattuivat niin nopeasti yhteen, että niitä tuskin eroitti. Joka silmänräpäyksenä uhkasi kuolettava lyönti molempia paljastettuja päitä, mutta he näyttivät olevan molemmat yhtä taitavia aseenkäyttäjiä. Kumpikaan heistä ei saanut vastustajaansa haavoitetuksi; kuin salamoina välähtelivät miekat heidän päänsä päällä.

“Joko minä teen lopun leikistä?” murisi Niilo Rauhaton leveää sotakirvestänsä heilauttaen.

“Pahus vieköön, oletteko te haavoittumaton?” huusi nyt ritarillisesti taisteleva ryöväri, tehden vasten sääntöjä uskaliaan ja vaarallisen hyökkäyksen vastustajaansa kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi miekka hänen kädestään lattialle ja samalla oikean käden kolme etusormea.

“Nyt te ette enää vanno kuninkaalle ja ritaristolle väärää valaa!” huusi drotsi Pietari kiukustuneena.

Nuori ryöväri kalpeni ja kaatui lattialle.

“Lyökää maahan senkin saatana!” huusivat nyt raivoavat ryövärit hyökäten drotsin kimppuun, joka selkä seinää vasten puolustautui epätoivoisesti. Hän oli jo saanut pari haavaa ja verta vuoti runsaasti, silloin aukeni keittiön ovi ja linnanvouti Tyko hyökkäsi sisään kuuden puolihumaltuneen miehen kanssa. He tulivat hoiperrellen herransa avuksi, ja syntyi verinen ottelu miekoilla ja kirveillä. Ryövärit olivat vielä humaltuneita linnanmiehiä voimakkaampia, jotka tuskin osasivat eroittaa ystävää vihollisesta. Hurjasti huutaen hosuivat linnanmiehet, kaatuen kumoon toistensa jalkoihin. Ainoastaan drotsi Pietari ja linnanvouti Tyko taistelivat maltillisesti ja varmasti; he olivat vähällä tulla voitetuiksi. Silloin kuului melua pihalta ja käyräsarven törähdys.

“Skirmen!” huudahtivat drotsi Pietari ja linnanvouti yhtaikaa iloisesti, iskien kahdenkertaisella voimalla. Ryövärit säpsähtivät ja vetäytyivät hämmästyneen johtajansa kanssa ritarisalin ovea kohti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lensi rikkilyöty ovi auki ja Skirmen riensi herransa avuksi kymmenen reippaan linnanmiehensä seuraamana, joista kahdella oli suuri työ pitää kiinni kolmea köytettyä rimpuilevaa miestä, joita he pitelivät keskessään. Lyhyen, mutta kiivaan vastustuksen jälkeen riisuttiin aseet Niilo Rauhattomalta ja kaikilta hänen tovereiltaan, ja heidät sidottiin. He kirosivat ja melusivat, mutta drotsin käskystä vietiin heidät heti linnan vankilatorniin. Lave Rimordson haavoittunein käsin makasi vielä lattialla. Nuori, ylpeä ritari, joka vähän aikaa oli maannut tiedotonna, heräsi nyt tainnoksista ja näki mitä oli tapahtunut, hän näki olevansa sidottu ja vihollistensa vallassa. Drotsi Pietari sitoi paraikaa hänen haavoittunutta kättään, mutta hän hypähti ylös, puri katkeroituneena hampaitaan, potki hurjasti ympärilleen eikä tahtonut antaa sitoa itseään, hänen jalkansa sidottiin ja hänet pakotettiin siihen. Niin pian kuin hänen haavansa oli sidottu, irroitettiin hänen jalkansa.

“Pitäkää häntä tarkasti silmällä!” sanoi drotsi Pietari linnanvoudin laahatessa vastustelevaa vankia ovea kohti, “antakaa hänelle paras vankila ja hyvä ruoka! Hänestä olisi voinut tulla suuri mies. Nyt hänen elämänsä on kuninkaan kädessä. Minä iloitsisin jos hän voisi pelastua pyörään joutumasta.”

“Drotsi Pietari Hessel!” — sanoi nuori ryöväri, pysähtyen ovelle päättäväisen ja uhkaavaisen näköisenä, “minä vihaan teitä kuolemaan asti; mutta te olette urhoollinen mies, ja minä en olisi hävennyt kuolla teidän kätenne kautta. Jos te voitte pelastaa minut hirsipuusta, niin tehkää se, ei minun itseni tähden, — minä kuolen yhtä mielelläni pyörän päällä ulkoilmassa kuin sänkypahaisessa, — mutta minulla oli veli — ja minä kannan ritarinimeä, — te ymmärrätte minut” — — — hän vaikeni hetkeksi ja värähtelevät lihasliikkeet suun ympärillä osoittivat tunteita, joita hän näkyi häpeävän ja jotka hän silmänräpäyksessä tukahutti. “Kuulkaapas, minä olen teidän kauniin kuningattarenne sukulainen ja ehkä hiukan langonsukua teidänkin kanssanne!” lisäsi hän katkerasti hymyillen. — “Mutta elkää kuvitelko minun pelkäävän kuolemaa, elkää myöskään odottako minulta kiitosta, jos minut pelastatte!”

“Pois, viekää hänet pois” huusi drotsi Pietari, raa’an pilkan ja julkeiden syytösten katkeroittamana, jotka ilmenivät hänen sanoistaan ja uhkamielisestä käytöksestään. “Valapattoinen ja kunniaton ritari ei voi loukata kunniallista miestä!” lisäsi hän kääntyen vankiin selin, linnanvoudin työntäessä hänet ulos ovesta.

“Teistä vuotaa veri, herra!” huudahti nyt Skirmen. “Antakaa minun sitoa teidät!”

“Odota!” vastasi drotsi. — “Minä tahdon ensin kuulla oletko sinä ansainnut kiitoksen tai moitteen. Veitkö sinä mukanasi pihavoudin avonaiselta portilta, niin että ryövärit pääsivät pujahtamaan tänne, sensijaan että olisit etsinyt heidät käsiisi?”

“Jos ei porttia lukittu meidän jälkeemme, niin saa Tyko linnanvouti vastata siitä, ankara herra!” vastasi Skirmen. “Minä en siitä huolehtinut. — Minä vein heti miehet Daugbergin suureen kalkkikaivokseen, ja me löysimme sieltä osaksi sen mitä etsimme: kolme niskoittelevaa rosvosotilasta me olemme sitoneet ja tuoneet mukanamme tänne, ja sen lisäksi niin paljon hopeaa ja kultaa kuin jaksoimme kantaa. Kun me palasimme, oli portti auki, ja me huomasimme heti jotakin olevan tekeillä. Oli Jumalan ohjaus, että me jouduimme ajoissa.”

“Sinä olet reipas poika, Skirmen!” sanoi drotsi taputtaen häntä olkapäälle. “Minä näin sinun taistelevan kuin parhaan ritarin. Saaliin saat itse viedä kuninkaalle, ja jos hän ei vuoden ja päivän kuluttua lyö sinua ritariksi, niin teen minä itse sen.”

“Herra, rakas, hyvä isäntäni!” huudahti aseenkantaja iloisesti ja suuteli lämmöllä hänen kättään, — “kunhan minä kerran olen ansainnut ritarilyönnin, niin sallikaa minun silloin saada se tästä kädestä. Se on minulle paljon suurempi kunnia, kuin sellaisen kuninkaan — —”

“Skirmen!” keskeytti drotsi hänet ankarasti ja totisena, “uskallatko sinäkin soimata minun herraani ja kuningastani? Nyt sinä olet minun palveluksessani, mutta kun sinä kerran tulet ritariksi, niin palvelet maata ja kuningasta, eikä kukaan palvelija ylenkatso herraansa.”

“Mutta te itse, jalo herra drotsi, voitteko te sydämessänne —”

“Minä osaan vaieta, silloin kun sydän ei voi puhua, tekemättä kieltäni maankavaltajaksi, ja siksi se tulee majesteettia pilkatessaan. Vaikene sinäkin nyt ja sido haavani! — Hm! Oli kuitenkin sankariverta siinä käsivarressa, joka löi minuun nämä haavat”, lisäsi hän surumielisesti paljastaessaan voitetun käsivartensa. — “Hän miekkaili hyvästi, tuo eksytetty Rimordson. — Jumala vahvistakoon hänen jaloja sukulaisiaan, kun he saavat kuulla mitä täällä on tapahtunut!” Drotsi Pietari poistui nyt kunnon aseenkantajansa kanssa makuuhuoneeseensa, ja pian oli kaikki Harrestrupin linnassa niin rauhallista kuin ei olisi mitään tapahtunut.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ja aikaisin aamuhämärissä seuraavana päivänä istui drotsi Pietari kahdentoista komeasti puetun linnanmiehen kanssa hevosten selässä ja ratsasti kuningasta vastaan. Linnanvoudin ja muun miesväen hän oli antanut jäädä kotiin, korjaamaan yöllisen hyökkäyksen jälkiä ennenkuin kuningas saapuisi, sekä vartioimaan vangittuja ryöväreitä, jotka olivat kahlehdittuina tornissa. Skirmen oli isäntänsä suostumuksella ratsastanut metsätaloon, jossa, Henner Friser ja hänen tyttären tyttärensä asuivat, ilmoittaakseen heille kuninkaan tulosta ja huolehtiakseen heidän turvallisuudestaan.

Drotsi Pietari piti haavansa mitättöminä eikä ollut välittänyt Skirmenin arveluista tai kasvatusäitinsä, Dorthen huolenpidosta. Vasta pitkän aikaa senjälkeen kuin taistelu ryövärien kanssa oli tauonnut oli vanha Dorthe herännyt ja saanut kuulla mitä oli tapahtunut, ja huolissaan rakkaasta nuoresta herrastaan hän oli herättänyt hänet tämän parhaimmasta unesta kysyäkseen hänen vointiansa. Huolimatta hänen kiellostaan Dorthe oli valvonut hänen ovellaan jälellä olevan osan yötä. Vasta nähdessään hänet reippaana ja iloisena ratsastavan linnan pihalta, ehti hän ruveta päivittelemään hävityksen kauhistusta muuten niin kiiltäviksi puhdistetuissa huoneissa, ja koettaessaan parantaa sitä lattialuutulla ja harjalla sai hän paastoavalla sydämellä vielä kokea senkin surun, että näki Tyko linnanvoudin panevan kaiken saksilaisen oluen juoksemaan viemäriojaan.

Aurinko ei vielä ollut noussut, kun drotsi Pietari kahdentoista varusmiehensä kanssa ratsasti Daugbergin kaivosten ohitse. Hän pysähtyi paikkaa tarkastamaan ja kysyi Jon talonmieheltä, joka oli ollut Skirmenin mukana, mitenkä he olivat saaneet vangituksi ne kolme ryöväriä ja anastetuksi heidän suuren saaliinsa.

“Sen minä pian kerron teille, herra!” vastasi talonmies, “seisoessamme tällä paikalla me näimme valon tuikkavan tuolta suuresta luolasta. Ei juuri kellään meistä ollut halua kömpiä sinne alas, mutta hullu Skirmen häpäisi meidät ja kiipesi heti luolaan. Me rohkaisimme silloin itsemme ja kiipesimme jälestä. Valo, jonka me olimme nähneet, oli kadonnut, ja me olimme ainakin sata kyynärää maanpinnan alapuolella ennenkuin portaat loppuivat. Toinen ei voinut nähdä toistaan, ja moni meistä kaatui nenälleen noille kirotun liukkaille kalkkikiville. Me olimme hiljaa kuin hiiret, ja minä kuulin koko ajan portinvahti Kallen nenän puhinan. Kukaan ei tiennyt minne Skirmen oli joutunut! Mutta samassa me kuulimme kimakan huudon ja aseiden helinää ja tappelua vähän etempää pimeästä. Me hyökkäsimme ääniä kohti. Minä osuin kädelläni pitkään nenään, jota pitelin kiinni, mutta se nenä sai avukseen voimakkaan nyrkkiparin, ja minun täytyi painia kauan sen lurjuksen kanssa ennenkuin sain hänet nutistetuksi maahan. Portinvahti Kallella oli myöskin temmellyksensä miehen kanssa, joka oli vieläkin voimakkaampi. Yhden oli Skirmen saanut valtaansa, ja ne, jotka eivät osuneet saamaan ryöväriä osalleen, painivat sydämen pohjasta toistensa kanssa, kunnes nuohoojamestari Jesper toi löytämänsä soihdun, jonka hän sytytti. Heti nähtyämme ketä me olimme, ja että me olimme saaneet kiinni kaikki, jotka siellä olivat, olimme pian sitoneet heidät ja etsineet aarrekammion — ja niin oli asia selvitetty.”

“Sillä kertaa oli onni järkeä parempi?” sanoi drotsi Pietari. — “Mutta kyllä minun täytyy ihmetellä Skirmenin rohkeutta. Sellaiseen uhkarohkeaan yritykseen minä en taitaisi ryhtyä.”

Heidän vielä puhuessaan tästä, ratsasti täyttä nelistä heidän ohitsensa ratsastaja harmaassa munkkikauhtanassa harmaalla hevosella. Ei kukaan ollut nähnyt häntä tiellä, näytti siltä kuin hän olisi tullut kaivoksista. Kaikki katselivat ihmetellen hänen jälkeensä, mutta samassa silmänräpäyksessä oli harmaa olento kadonnut aamu-usvaan.

“Sytyttäkää soihdut, miehet!” sanoi drotsi Pietari ja laskeutui hevosensa selästä. “Meidän täytyy tarkastaa nämä rosvoluolat ennenkuin astumme askelenkaan edemmäksi!”

Nyt sytytettiin muutamat niistä soihduista, jotka oli otettu mukaan valaisemaan tietä kuninkaalle, jos hän tulisi myöhemmin, ja sillaikaa kun kuusi varusmiestä jäi hevosten luokse, tutki drotsi Pietari itse jälellä olevien kuuden miehen kanssa epäilyttävät luolat. Ensimäisessä luolassa he viipyivät pisimmän aikaa, ja sieltä he toivat mukanaan vähän aseita, ja kaksi suurta harmaata vaippaa ja naamiopäähinettä. Muuten olivat luolat tyhjiä, eikä niissä näkynyt jälkiäkään pitkäaikaisesta tai hyvin varustetusta ryöväriasumuksesta. Varmuuden vuoksi drotsi Pietari jätti kuitenkin neljä miestä vartioimaan kaivoksia, ja ratsasti sen jälkeen toisten kanssa vakaviin mietteisiin vaipuneena edelleen Skanderborgiin vievää tietä pitkin.

Päätöksensä mukaisesti kuningas ratsasti jo hyvin aikaisin linnasta. Niin usein kuin hän muuten muissa asioissa vaihtelikin päätöksiä, oli hän hyvin täsmällinen tällaisien huviretkien suhteen. Puolitiessä Harrestrupiin mennessä drotsi Pietari kohtasi hänet, ja kun drotsi heti kertoi mitä oli tapahtunut, mainiten myöskin suuren saaliin, jonka he olivat anastaneet rosvolta, oli kuningas hyvin mielissään, ja jatkoi keskeyttämättä edelleen. Vanha Jon Litle, joka kamaripalvelija Raanen ja suuren metsästäjä- ja haukkapoika-joukon kera seurasi kuningasta, näytti hyvin arvelevan-näköisenä kuuntelevan drotsin kertomusta, ja hänen terävä katseensa huomasi kamaripalvelija Raanen kasvoilla levottoman jännityksen ilmeen. Mutta kun drotsi kertoi itse tarkastaneensa Daugbergin kaivokset ja asettaneensa sinne vartiat, näyttivät vanhan herran epäilykset kadonneen. Hän hymyili ja laski iloista leikkiä, mutta seurasi kuitenkin salaa jokaista kamaripalvelijan ilmettä ja liikettä.

Iltapäivällä pysähtyivät kuningas ja hänen seurueensa tuon kuuluisan kalkkikaivoksen luokse, jota hän muutenkin oli aikonut käydä katsomassa, ja jonka ohitse hän nyt sitä vähemmän voi ratsastaa huomaamatta. Hän säpsähti nähdessään aseelliset miehet kaivosten ulkopuolella ja hän kysyi drotsilta olivatko ne hänen väkeään, ja minkä vuoksi ne vartioivat täällä kun kaikki rosvot olivat vangitut ja luolat tarkastetut.

“Voisihan olla mahdollista ettemme ole saaneet kiinni kaikkia, herra kuningas!” vastasi drotsi Pietari. “Heillä voi olla liittolaisia, jotka olisi hyvä saada paljastetuiksi. Niin kauan kuin teidän armonne on Harrestrupissa pidän minä velvollisuutenani vartioida näitä lymypaikkoja mitä tarkimmasti.”

Kuningas oli astunut alas hevosensa selästä. Linnanmiehet olivat sytyttäneet soihtunsa ja seisoivat odotellen suurimman luolan aukolla. Kuningas astui pari askelta eteenpäin ja vilkaisi alas luolaan. “Ei kannata tuhlata aikaa”, sanoi hän äkkiä ja nousi takaisin ratsunsa selkään. “Jolla on halua, se menköön alas! Mene sinä Raane! Sinähän pidit niin suurta ääntä tästä kalkkikaivoksesta.”

“Se on varmasti näkemisen arvoinen, herra kuningas!” — vastasi Raane nopeasti ja laskeutui hyvin innokkaasti kaivokseen, mukanaan suuri osa metsästäjiä ja haukkapoikia. Vanha Jon ritari oli myöskin astunut alas hevosensa selästä; hän otti itse soihdun kätensä ja katseli miettiväisenä suurta kaivosta, laskeutumatta kuitenkaan kokonaan sinne alas.

“Olipa se oiva saalis, drotsi Pietari!” sanoi kuningas ratsastaessaan hitaasti edelleen. “Se oli uhkarohkea ja vaarallinen joukkio! Nyt ei tämä kuuluisa Niilo Rauhaton enää pääse pakoon! Vielä ennen iltaa minä annan hirttää heidät. Silloin me voimme nukkua yömme rauhallisesti, eikä meidän tarvitse siirtää huomenaamuista metsästysretkeämme.” Drotsi Pietari vaikeni.

“Miksi vaikenette?” jatkoi kuningas. “Olettehan te itse ottanut heidät kiinni ilmeisen väkivaltaisen sisäänmurron ja rosvoamisen tähden? Sellaisten miesten tulkitsemiseksi ei tarvita pitkiä oikeudenkäyntejä.”

“He ovat kaikki ansainneet kuoleman, herra kuningas!” vastasi drotsi Pietari — “mutta olisi kuitenkin toivottavaa, että he saisivat tehdä synninpäästön jollekin papille, ja saisivat huolehtia eksytetyistä sieluistaan”.

“Siihen ei ole aikaa!” sanoi kuningas. “Minä en tahdo asua saman katon alla ryövärien ja murhaajien kanssa. Jos minä tulen vieraaksenne, drotsi Hessel, niin täytyy teidän odottamattomien vieraittenne nukkua tänä yönä hirsipuussa.”

“Jos te vain käskette, herra kuningas, voidaan heidät tänä iltana viedä Viborgin vankilatorniin, eikä teidän silloin tarvitse olla heidän kanssaan saman katon alla eikä myöskään niin nopeaan langettaa verituomiota. Heidän joukossaan on miehiä, jotka ovat syntyneet parempaankin kuin lopettamaan elämänsä näin äkkiä ja julmasti.”

“Ei suinkaan siihen ole kukaan syntynyt!” sanoi kuningas ajatuksiinsa vaipuen. — “Jos joku tietäisi mitä hänen kehtonsa ääressä on laulettu, ja jos sillä on jokin merkitys”, lisäsi hän, “niin minä haluaisin itse tietää mitä meille laulettiin, siitä voisi olla apua näinä aikoina. Onko heidän joukossaan hienompaakin väkeä?”

“Heidän joukossaan on ainakin yksi, joka ei kuulu ihmiskunnan roskajoukkoon, ja jossa vielä on jälellä hitunen kunniaa ja ylevyyttä. Hänen sielunsa voisi ehkä vielä pelastaa. Hänen säätynsä ja syntyperänsä ovat nyt kuitenkin hänen pahimmat syyttäjänsä: hän on ylhäistä ja jaloa syntyperää. Herra kuningas, te olette itse kerran kunnioittanut häntä ritarilyönnillä!”

“Se ei häntä auta — siinä te olette oikeassa! Hän kuolkoon: jalosukuinen ritari olisi rangaistava kymmenen kertaa ankarammin, kun hänet vangitaan ryövärien ja sissien parissa. Kuka hän on?”

“Ritari Lave Rimordson, teidän jalon kuningattarenne sukulainen ja uskollisen Pentti Rimordsonin veli.”

Kuningas säpsähti. Hän pysäytti hevosensa ja katseli drotsi Pietaria terävällä katseella, jossa, kuvastui salainen epäluulo, silmänluomien räpytellessä levottomasti. “Kuningattaren sukulainen. Niinkö te sanoitte? Lainsuojaton Lave Rimordson, hänkö, joka on uskaltanut uhmata minua ja kiihoittaa talonpoikia kapinaan? Samako, jonka te itse julistitte lainsuojattomaksi?”

“Hän juuri, herra kuningas!”

“Ja nyt te tahdotte puolustaa kapinoitsijaa ja rukoilla armoa sellaiselle vaaralliselle rikoksentekijälle? Drotsi Hessel!”

“Herra kuningas, minä en ole tahtonut puolustaa häntä mutta minä tohdin rukoilla syntisen puolesta. Vanhurskaimmalta tuomarilta on suurin laupeus odotettavissa. Minä pyydän vain kuninkaani muistamaan hänen veljensä ansioita isänmaan ja valtakunnan palveluksessa, ja hänen suhdettaan teihin itseen ja kuningashuoneeseen.”

“Hm! Minä tahdon nyt näyttää teille ja uskollisille alamaisilleni” — sanoi kuningas koettaen salata tyytyväisyyttään — “että minä oikeutta käyttäessäni en ota lukuun minkäänlaisia sukulaisuus- tai ystävyyssuhteita enkä katso arvoon tai syntyperään, en edes omaan lankouteeni ja ruhtinaalliseen vereeni! Ritari Lave Rimordsonin minä tahdon itse nähdä teloituspaikalla ennen auringon laskua. — Eteenpäin!”

Kuningas kannusti hevostaan. Kaikki seurasivat häntä. Ne, jotka olivat olleet kaivoksissa kiiruhtivat saavuttamaan häntä. Ritari Jon ratsasti taas hänen vieressään. Vanha herra ei ollut kuullut äskeistä keskustelua. Hän näki kuninkaan olevan levottoman ja kiihoittuneen, ja hän seurasi vähän aikaa harvinaisen kiivaasti ratsastavien mukana, tarkaten sillä välin huolestuneena kuninkaan vihaista ilmettä ja huomaten drotsi Pietarin alakuloisuuden. “Miksi te kiirehditte niin kovasti, herra kuningas?” kysyi vihdoinkin vanha ritari. “Tuolla näkyy jo Harrestrupin linnantorni, ja aurinko on vielä korkealla taivaalla.”

“Sitä parempi!” sanoi kuningas. “Missä teloitetaan rikoksentekijät täällä? Missä asuu paikkakunnan pyöveli?”

“Daugbergin-harju on määrätty teloituspaikka, herra kuningas!” vastasi Jon ritari, joka tunsi hyvin kaiken mikä kuului oikeudenkäyttöön maassa. Teloituspaikka näkyi kalkkikaivosten yli. “Sillä oikeudenpalvelijalla, jota te kysytte, on vapaa asunto Daugbergissa.”

“Hyvä, lähettäkää heti hakemaan hänet!” Vanha ritari säpsähti, mutta totteli empimättä ja antoi heti erään metsästäjän ratsastaa takaisin Daugbergiin pyöveliä hakemaan. Hän ratsasti sitten taas ääneti kuninkaan vieressä kunnes uskoi hetkellisen kiivastuksen asettuneen. “Ette suinkaan te, herra kuningas, tahdo äkkinäisellä kuolemantuomiolla tehdä tuloanne tänne linnaan muistetuksi!” sanoi nyt vanha, totinen valtaneuvos, ratsastaessaan hetken yksinään kuninkaan vieressä kapealla tiellä. — “Minä en ole aikonut tehdä esirukousta niin karkeiden rikoksentekijöiden puolesta: sillä ankaruus on meidän päivinämme hyvin tarpeen. Mutta kun on olemassa varmoja vankiloita eikä maassa ole kapinaa, silloin on minun mielestäni näin kiireellinen oikeudenkäyttö tarpeeton.”

Kuningas vaikeni ja räpytteli levottomana silmiään.

“Tuommoinen kiirehtiminen, herra kuningas!” jatkoi vanha Jon “voi usein johtaa väärään tuomitsemiseen, tai pidetään sitä pelon osoitteena, joka voi heikontaa luottamusta valtiomahtiin. Sankarin, joka tuntee oman voimansa, ei tarvitse oman turvallisuutensa tähden kiirehtiä ottamaan hengiltä pientä sidottua kääpiöjoukkoa. Suurintakaan rikoksentekijää ei saa langettaa ilman laillista tuomiota.”

“Mutta onhan rikos päivänselvä!” huudahti nyt kuningas kiivastuneena. “Laki on kyllä tunnettu, ja minä langetan tuomion heti: heidät teloitetaan! — Te saatatte rikokselliset teloituspaikalle, ritari Jon! Ja te vastaatte minulle siitä että laki ja tuomio pannaan täytäntöön kaikessa ankaruudessaan, vieläpä ennen auringonlaskua. Ei mitään vastaväitteitä! Se on minun kuninkaallinen tahtoni.”

Ritari Jon vaikeni, ja nyt ratsastettiin hitaasti ylös jyrkkää linnaan johtavaa tietä. Siellä hyppäsi drotsi Pietari ratsunsa selästä ja astui kuninkaan hevosen vieressä. Seurue oli pysähtynyt, ja heidän takaansa kuului kiireellistä hevoskavioiden kapsetta ja vaunun pyörien jyrinää. Metsästäjät ja haukkapojat katsoivat taakseen, sieltä tuli se metsästäjä, jonka ritari Jon oli lähettänyt kuninkaan käskystä. Hän ajoi täyttä nelistä leveäharteisen ratsastajan seuraamana, joka istui laihan hevoskaakin selässä. Vieraalla oli päässään karvalakki ja yllään lyhyt veripunainen vaippa; hänellä oli suuri, kiiltävä kirves kädessään, ja satulan sivusta riippui tavattoman pitkä miekka. Heidän jälestään tulivat pienet kärryt, joilla ajoi pari miestä, mukana ketjuja, nuoria, pyöriä ja kaikenlaisia kidutuskapineita. Ja tämä kamala joukko mukanaan lähestyi kuningas seurueineen Harrestrupin linnaa. Drotsi Pietari oli ääneti ja hiljaa, eikä ritari Jon myöskään puhunut mitään.

Vanha Dorthe oli herransa tietämättä saanut kohotetuksi kunniaportin linnanportin ulkopuolelle. Se oli koristettu vihreillä seppeleillä ja kaikilla niillä sen vuodenajan kukilla joita hän oli voinut hankkia. Itse hän seisoi valkoisiin puettuna suuri kukkavihko kädessään, kaikkien keittiöpalvelijattariensa ja karjapiikojensa edessä kunniaportin vieressä vastaanottaakseen kuninkaan tavalla, joka hänen mielestään hämmästyttäisi sekä kuninkaan että hänen rakkaan, nuoren isäntänsä. Sen jälkeen kun kuningas oli armahtanut hänet, silloin kun hänen naisellisen kunniansa tähden piti tulla elävältä haudatuksi, ei hän voinut kyllin kiittää kuninkaan lempeyttä ja armollisuutta. Näyttääkseen nyt hänelle tässä erinomaisessa tilaisuudessa uskollisuutensa ja kiitoksensa, hän oli enemmän kuin kahden kuukauden ajan harjoittanut linnan palvelijatarten kanssa laulua, jota he eivät milloinkaan ennen olleet kuulleet, mutta joka hätätilassa voitiin laulaa erään vanhan tunnetun kansanlaulun säveleellä. Laulun hän oli saanut rippi-isältään; se oli vapaa käännös schwabilaisen mestarilaulajan herra Reinmar von Zwetersin kuninkaalle omistetusta kunnialaulusta, johon kuitenkin oli otettu muutamia yksityisiä tosikuninkaallisia piirteitä. Kunniaportin ulkopuolella, Dorthen ja hänen piikojensa vastapäätä seisoi linnanvouti Tyko ja osa linnan miehistä varusväkeä. Dorthe oli koristanut heidän kypäränsä silkkinauhoilla ja vihreillä oksilla, ja kiilloitetut keihäät käsissään he seisoivat kunniaa tehden liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun drotsi Pietari näki nämä juhlalliset valmistukset, jotka niin vähän soveltuivat hänen omaan mielentilaansa, ja tämän saattueen kamalaan jälkijoukkueeseen, valtasi hänet omituisen ahdistava tuskantunne. Tuo yksinkertaisesti rakennettu kunniaportti oli melkein mestauslavan näköinen, ja vanha, valkopukuinen imettäjä muistutti niinkutsuttuja itkijänaisia, jotka tavallisesti kaupunkien hautajaisissa johtivat hautajaismenoja. Naurettavasti koristeltujen karjapiikojen joukossa, jotka olivat esittävinään hienoja ylimysnaisia, tunsi Dorthe itsensä emännänarvossaan melkein kuningattaren veroiseksi. Vähemmin vakavassa tilaisuudessa heidän näkeminen olisi saanut nuoren, vilkkaan drotsin hymyilemään. Nyt se lisäsi vihlovasti ja melkein tuskallisesti hänen synkkää mielialaansa. Kuningas ei näyttänyt huomaavan näitä suosionosoitusten merkkejä, joihin hän pienissä kauppakaupungeissa oli niin tottunut, senkin vuoksi, että tiesi olevansa suurimman osan vihaama. Useimmiten olivat nämä tällaiset teeskennellyt suosionosoitukset viekkaan kamariherra Raanen toimeenpanemia, joka viisaasti laski, että jos ne eivät aina saavuttaneet hyväksymistä, niin harvoin ne kuitenkin olivat vastenmielisiä mielistelyä rakastavalle kuninkaalle.

Huolimatta tämän esityksen mauttomuudesta ja tilapäisleimasta, hedelmä Dorthen pikkukaupunkisivistyksestä ilmeni niissä kuitenkin tosikunnioitus kuningasta kohtaan, ja vanhan imettäjän yksinkertainen hyväntahtoisuus, kun hän nyt kimakalla, värisevällä äänellään, kirkuvien juutilaisten karjapiikojensa säestämänä näin esitti kuninkaalle saksalaisen mestarilaulajan ylistyksen tanskankielellä:

    “Paras kansan ystävä kuningas on,
    hänt’ ilman on kruunukin loistoton.

    Hätäturva on hyljätyn lesken hän,
    ja ruokkija orvon leivättömän.

    Hän suoja ja rauha on kansan ja maan
    Mihin käykin, on rakkaus vastassaan.

    Jalo sydämeltänsä ja mieleltään,
    sanat suussaan on lempeät yhtenään.

    Käsi aulis suurelle, pienellekin,
    raha hällä ei ruostu kirstuihin.

    On kunnia suuri sen kuninkaan,
    Hän Eerik on, ruhtinas Tanskanmaan.”

Nyt vasta osui esilaulajattaren lyhytnäköinen katse kuninkaaseen, ja nähdessään hänen tuikeat kasvonsa ja räpyttelevät silmänsä valahti hän kuolemankalpeaksi. Dorthe tuiotti häneen kuin noita-akka, joka manattuaan esille hirvittävän hengen itsekin kauhistuu tuon mahtavan tuntemattoman nähdessään. Hän risti ehdottomasti silmänsä ja käänsi katseensa pois hänestä; mutta nähdessään saattueen loppupäässä teloittajan apulaisineen, kohosi hänen kauhunsa korkeimmilleen, vieden kokonaan hänen mielenmalttinsa. Suonenvedontapaisesti huutaen hän kaatui maahan, sillaikaa kun kuningas käänteli arkaa orittaan ja ratsasti portista sisään seurueensa kanssa.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Drotsi Pietari ei ollut huomannut mitä siellä tapahtui. Hän auttoi nopeasti kuninkaan alas satulasta, saattaen hänet kivirappusia myöten ylös suureen ritarisaliin. Täällä oli oivallinen pöytä katettuna, ja täällä vastaanotti kuninkaan Dorthen toimesta enemmän lystikäs kuin sulosointuinen pöytämusiikki, maalaisviuluniekkojen ja huilunsoittajien esittämänä, jotka tavallisesti soittivat maalaishäissä. He hankasivat ja puhalsivat suurimmalla ponnistuksella. Hiki helmeili otsalla, ja he kumartivat kunnioittavasti, ja koettaessaan alamaisuudessaan miellyttää kuningasta loihtivat he esiin mitä kirkuvimpia ja vihlovimpia epäsointuja. Drotsi Pietari viittasi soittajat vaikenemaan ja poistumaan kun kuningas piteli käsiään korvillaan, ja kamaripalvelija Raane vahingoniloisesti hymyillen ihaili drotsi Hesselin kekseliäisyyttä hämmästyttää kuningasta näin miellyttävällä tavalla. “Se oli minun vanhan kasvatusäitini hyvässä tarkoituksessa tekemä onnistumaton keksintö”, sanoi drotsi Pietari. “Minä toivon, että te suotte anteeksi talonväkeni viattomat erehdykset, he eivät ymmärrä hovitapoja.”

Kuningas näkyi olevan syviin ajatuksiin vaipunut eikä vastannut.

“Minä en ole aivan hentomielinen”, alkoi Jon ritari puhua, “mutta minä voin teidän puolesta, kuninkaani, tulla aivan liikutetuksi tuollaisistakin kissannaukujaisista, kun minä vain huomaan sen olevan totisesti ja rehellisesti tarkoitettua”. Ei kuningas kuunnellut hänenkään puhettaan, ja ritari Jon kääntyi drotsin puoleen. “Teidän imettäjännekö lauloi meille tuolla ulkona? Drotsi Pietari, minä en tuntenut häntä siinä puvussa.”

“Tuskin itsekään tunsin hänet, mutta hän se oli varmasti. Hän on yksinkertaisuudessaan tahtonut hämmästyttää minutkin ilveilyillään.”

“Hän huusi kuin huuhkaja, mutta kuitenkin se oli melkein liikuttavaa”, sanoi vanha ritari, koettaen tavallisella iloisella ja avomielisellä tavallaan saattaa kuninkaan paremmalle tuulelle, jotta siten saisi kuninkaan siirtämään äkkinäisesti päätetyn teloituksen. — “Ne hyvät naiset ylistivät laulussaan teidän armahtavaisuuttanne ja lempeyttänne, kuninkaani!” jatkoi hän. “Mutta heiltä meni suu tukkoon nähdessään pyövelin teidän seurueenne jatkona. Ettekö tahtoisi ainakin tämän yön nukkua päätöksenne tehtyänne ja antaa meidän lähettää vangit Viborgin linnaan? Eiköhän olisi paras ensin vahvistaa sydäntämme täällä eikä heti ajatella vakavia asioita?”

Tähän viimeiseen kehoitukseen, johon drotsi Pietari yhtyi osoittamalla nöyrästi kunniapaikkaa pöydän päässä, näkyi kuningas suostuvan. Hän oli vaiti, mutta istuutui pöytään, jossa hän pikaisesti virkisti itseään muutamalla pikarillisella viiniä. Vanha ritari Jon koetti saada aikaan iloisen pöytäkeskustelun, mutta tällä kertaa hänelle ei tahtonut onnistua saattaa kuningasta hyvälle tuulelle. Pihalla, aivan ikkunan ulkopuolella, istui pyöveli luurankohevosella, odottaen ahneiden kätyriensä kanssa kuninkaan käskyjä. Dorthe oli kannettu sairaana vuoteeseen, ja se näky, joka oli niin voimakkaasti koskenut häneen, oli myöskin tehnyt omituisen kaamean vaikutuksen koko talonväkeen. Linnanvouti Tyko huolehti sillävälin kuninkaallisten metsämiesten sekä haukkapoikien ja tarjoilijapoikien ravitsemisesta, joita juhlittiin mitä runsaimmin kolmessa eri huoneessa. Mutta linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus, aivankuin siellä olisi vietetty hautajaisia.

Nyt nousi kuningas äkkiä pöydästä.

“Minä tahdon nähdä ne miehet!” sanoi hän päättäväisesti. — “Tässä piilee jotakin muutakin. Antakaa tuoda heidät tänne, drotsi, mutta varmasti kahlehdittuina ja vahvasti vartioituina!”

Drotsi Pietari meni heti ulos panemaan kuninkaan käskyä täytäntöön. Hetken perästä hän taas palasi ritarisaliin. Kuningas käveli kiivaasti edestakaisin liuskakivilattialla. Ritari Jon ja kamaripalvelija seisoivat ääneti ja näyttivät molemmat samalla tarkkaavaisuudella seuraavan kuninkaan levottomasti vaihtelevia kasvojen ilmeitä. Drotsi Pietari seisoi myöskin ääneti, kunnes kohtasi kuninkaan katseen. “He ovat täällä aivan heti!” sanoi hän sen jälkeen ja astui lähemmäksi. “Sallikaa minun lausua vielä pari sanaa, herra kuningas! Ei ainoatakaan vangeista ole otettu kiinni ryöstöstä. He eivät ole ryövänneet minun omaisuuttani, eikä ritari Lave Rimordson hyökännyt minun päälleni ennenkuin minä itse kutsuin hänet ritarilliseen kaksintaisteluun. Häntä ei voi maalain mukaan tuomita ryövärinä ennen kuin asia on lähemmin selvitetty.”

“Vaiti!” vastasi kuningas. — “Lainsuojattomalla miehellä ei ole minkäänlaisia oikeuksia. Tuossa he ovat. Minä tahdon itse kuulustella heitä.”

Linnanvouti Tyko astui nyt sisään aseellisten varusmiesten kanssa, joilla oli keskellään Niilo Rauhaton ja kaksitoista kahlehdittua ryöväriä. Varusmiehet asettuivat kahteen riviin molemmin puolin vankeja. Niilo Rauhaton astui ylvästelevällä röyhkeydellä toveriensa etunenään, mutta Lave Rimordson näkyi häpeävän seuraa, johon oli joutunut, jääden seisomaan takimaiseksi.

“Kuka on teidän johtajanne?” kysyi kuningas. “Sen tietää jokainen pojan naskalikin Tanskassa!” vastasi uhmaileva rosvopäällikkö, “sillä nimellä saavat äidit korpinpoikansa vaikenemaan, vaikka he pitelisivät veistä heidän kaulallaan. Minun nimeni voi pelottaa kaikki tyttölapset ja monen suurinenäisen miehenkin hiirenkoloon pujahtamaan. Jos minulla vain olisi yksi käsivarteni vapaana, herra kuningas, niin ettepä taitaisi kuunnella nimeäni loppuun asti. Niilo Rauhaton on muuten minun nimeni, teidän nöyrin palvelijanne! Jos te olisitte yhtä oivallinen kuningas kuin minä olen ryöväri, niin olisivat asiat toisin maassa ja valtakunnassa, ja minä olisin ehkä nyt ollut teidän oikea kätenne.”

“Sinä siis itse tunnustat olevasi ryöväri, ja että nämä miehet ovat sinun kanssarikollisiasi?”

“Jos me sen kieltäisimme, niin me olisimme roistoja ja kehnoja miehiä!” vastasi Niilo Rauhaton. “Te olette ehkä tottunut valheeseen ja petokseen hovissanne. Siinä suhteessa olemme ainakin minä ja minunlaiseni rehellisiä.”

“Hyvä!” sanoi kuningas. “Siis te tiedätte kaikki minkä rangaistuksen laki teille määrää. Valmistautukaa kuolemaan tunnin kuluessa!”

“Yhtä hyvin nyt kuin myöhemmin, herra kuningas! — Kaikkien meidän on kulettava sitä tietä. Mutta, jos te annatte minun elää huomiseen, niin minä kerron teille uutisen, joka voisi olla teille hyödyksi ja ehkä estäisi meidän tapaamasta toisemme liian pian toisessa paikassa.”

Kuningas näytti hämmästyvän ja loi katseen kamaripalvelija Raaneen, joka viittasi hänelle salavihkaa, osoittaen tikarinkahvaan, joka pisti esiin ryöväripäällikön povitaskusta “Vai niin!” sanoi nyt kuningas, kääntyen taas ryöväripäällikön puoleen, “sinä tahdot tehdä minut uteliaaksi ja levottomaksi, mies, saadaksesi aikaa murtautumaan irti ja toimittamaan huomenna uusia onnettomuuksia. Se juoni on jo vanha ja kulunut; jos et sinä voi parempaa keksiä, niin et elä tätä tuntia loppuun.”

“No hyvä! Antakaa minun siis mennä edeltäkäsin teille sijaa hankkimaan! Sen palveluksen minä voin vielä tehdä teille hyvän toveruuden tähden. No, no, elkää katsoko niin ylvästellen minuun, teidän armonne. Me molemmat voimme pian ottaa toisiamme kädestä. Sen mitä te ja teidän kaltaisenne saatte aikaan suuressa, ja siihen kykenette, sen teemme minä ja minunlaiseni pienessä, siinä vain on erotus, nähkääs. Jos te siis haluatte tehdä minut airueeksenne toiseen maailmaan, niin minä saan tyytyä siihen, sillä vielä tänä päivänä on teillä siihen valta, mutta te tulette sitä katumaan, herra kuningas! Me tapaamme taas pian, ja silloin te myönnätte Niilo Rauhattoman tarkoittaneen parastanne.”

“Viekää hänet pois!” käski kuningas. “Hänet teloitetaan viimeiseksi. Jos hän ei tunnusta meille mitä kuvittelee tietävänsä, kidutettakoon häntä mitä ankarimmin! — Kuuletteko te, ritari Jon, mitä ankarimmin!”

Ritari Jon vastasi kuninkaan ankaraan käskyyn ääneti kumartaen. Vanhan herran kasvoilla oli tuskallinen ilme. Mutta hän siveli nopeasti kädellään uurteista otsaansa ja näytti taas kylmältä ja rauhalliselta.

“Astu esiin, Lave Rimordson!” käski kuningas, ja hurjan, epätoivoisen nuorukaisen astuessa esiin hänen näkemisensä herätti syvintä sääliä kaikissa paitsi kuninkaassa ja kamaripalvelija Raanessa, jotka molemmat näyttivät katselevan häntä salaisella pelolla.

“Tällä miekallani minä löin teidät ritariksi kolme vuotta sitten”, sanoi kuningas. — “Nyt musertakoon teidän syntymäkaupunkinne pyöveli teidän ritarilliset aseenne ja ripustakoon teidän kilpenne, kärki ylöspäin, hirsipuun alle. Tunnustatteko olleenne liitossa tämän julkean ja kuuluisan ryövärin kanssa?”

“Kyllä, kuningas Eerik Kristofferinpoika!” vastasi nuori ryöväri — “minä tunnustan vieläkin enemmän: jos me olisimme tavanneet toisemme Daugbergin kaivoksissa puoli tuntia sitten, olisitte te yhtä vähän nähnyt tämän illan auringonlaskua kun minä nyt sitä odotan”.

“Haa, salaliitto!” — huudahti kuningas. — “Te ette ole vain ryöväri — maankavaltaja, kuninkaanmurhaaja te olette, — senkin roisto! Kuka on maksanut teille Tanskan kuninkaan hengestä?”

“Minä en ole mikään palkattu ryöväri” — vastasi Lave Rimordson ylpeästi — “Minä olen ritari ruhtinaallista syntyperää, eikä ainoakaan kuningas saa minua rankaisematta loukata. Kuningas Eerik, sinä hetkenä, jona sinä julistit minut lainsuojattomaksi, vannoin minä sinun kuolemasi ja perikatosi. Totisesti, jos minun oikea käteni olisi tänä hetkenä vapaa, niin minä pitäisin vielä valani, ja tämä hetki olisi viimeisesi.”

“Mielipuoli!” huudahti kuningas, astuen askeleen taapäin “Sinä erehdyt, jos luulet häpeällisillä tunnustuksillasi voittavasi hetkenkään lykkäystä. Vaikka sinulla olisi tuhat kanssarikollista, niin minä en lahjoita sinulle hetkeäkään niitä mainitaksesi.”

“Siinä te teette viisaasti, kuningas Eerik!” vastasi vangittu ritari ja hymyili pilkallisesti. “Säästäkää niitä hetkiä, jotka teillä on jälellä. Teillä ei ole tietoa montako niitä on, ja kun tilintekonne hetki on käsissä, on teillä paljon enemmästä tehtävä tili kuin niillä syntisillä, jotka te nyt tuomitsette pyörille teilattaviksi.”

“Vaiti kurja!” huusi kuningas katkeroituneena, mutta hänen silmänsä räpyttivät tuskallisesti, ja hänen levottomassa mielessään näkyi äkkiä tapahtuvan muutos. “Sinun henkesi on minun kädessäni”, jatkoi hän, “sinä olet lainsuojaton kapinoitsija, — sinä olet ryöväri, ja murhaaja. — Sinä olet itse uhannut herrasi ja kuninkaasi henkeä. Mutta drotsi Hessel on väittänyt sinussa olevan vielä jälellä ritarillista kunniantuntoa. Sinun Pentti-veljesi on minun uskollinen ja ansiokas palvelijani, — sinun kunnoton kuolemasi näiden pahantekijöiden kanssa voi luoda varjon minun valtaistuimelleni. Etkö luule kuningas Eerik Kristofferinpojan voivan vielä armahtaa sinua?”

“Oi miksei, ikuisella vankeudella kauniissa Sjöborgin linnassa — eikö niin?” vastasi uhkamielinen vanki; “sillä minä en myö sieluani ja autuuttani väärällä valalla enkä luovu kostostani. Se tulee ja sen täytyy tulla, jos ei minun kauttani, niin toisten kautta. Kun syksy on käsissä, on elonkorjaajia kylläksi —”

“Saatana, mitä sinä tarkoitat, tunnusta!” huusi kuningas levottoman tuskallisena. — “Kurja pahantekijä, etkö usko minulla olevan kidutuspenkkiä? — Katso ulos ikkunasta siellä on mies, joka osaa irroittaa kielesi siteet.”

“Sitä ei tarvita, Eerik kuningas!” vastasi ylpeä vanki hillityllä äänellä, kohottaen kalpeat kasvonsa ja tuijotti kuninkaaseen pelottavin katsein. “Teidän pyövelinne ei tarvitse raastella minua puhumaan. Jos te tahdotte kuulla totuuden, niin minä en sitä salaa teiltä kuolinhetkelläni. Niin suuri pahantekijä kuin olenkin”, jatkoi hän ääntään korottaen, — — “niin minä olen kuitenkin paljon ylempänä sitä roistoa, joka petti parhaan ystävänsä ja häväisi hänen vaimonsa, sillaikaa kun uskollinen ystävä vuodatti verensä kunniakkaassa taistelussa, roiston kunnian puolesta. Jos ei rohkea Stig Andersen verisesti kosta vaimonsa kunniaa, — jos ei Ingeborg rouvan sokealla, mielipuolella isällä ole niin paljon näköä ja järkeä jälellä, että hän ritarimiekallaan löytää tien teidän petolliseen sydämeenne, kuningas Eerik, niin silloin ei ole tanskalaisen aateliston sydämissä enää rehellistä veripisaraa, ja silloin eivät he ansaitse parempaa kuningasta kun te olette.”

Kuningas oli valahtanut kalpeaksi kuin ruumis. Hurjistunut kiukku ajoi vaahdon hänen suupieliinsä, hän oli suonenvedon tapaisesti pudistanut kätensä suuren miekankahvansa ympäri. Nyt hän paljasti miekkansa ja hyökkäsi kuin mielipuoli uhmailevaa vankia kohti, joka ei hievahtanut paikaltaan, hymyili vain hurjaa hymyään. Silloin juoksi drotsi Pietari esiin asettuen vangin ja kiukustuneen kuninkaan väliin. “Tämä ei ole mikään teloituspaikka, herra kuningas!” sanoi hän kiivaasti, “ettekä te ole pyöveli, joka kaadatte turvattoman vangin. Hän on julkea majesteettirikoksen tekijä, enkä minä enää rukoile hänen henkensä puolesta. Mutta minun taloani ei häväistä teolla, joka on teidän kruunullenne arvoton. Jos teidän heti täytyy saada nähdä tämän eksytetyn nuorukaisen verta, niin olettehan te tuonut pyövelin mukananne!”

Kuninkaan hurjistunut viha lauhtui äkkiä ja hän purasi harmistuneena huuleensa, työnsi miekan tuppeensa ja loi rohkeaan drotsiin katseen, joka kylläkin selvästi osoitti tälle, että hän viimeisen kerran antoi näin rohkean neuvonantajan ohjata itseään.

“Aivan niin, drotsi Hessel!” sanoi hän kylmästi. “Te olette oikeassa, minä olin vähällä unohtaa kuninkaallisen arvoni tuon julkean pahantekijän hävyttömyyden tähden. Tekin olitte vähällä unohtaa sen kunnioituksen, jota olette velvollinen osoittamaan kuningastanne kohtaan. Tällä kertaa minä kuitenkin tahdon seurata teidän viisasta neuvoanne. Toimittakaa vangit mestauspaikalle, ritari Jon! Lave Rimordson on ensimäisenä sinne vietävä. Sen kunnian minä suon hänelle hänen syntyperänsä tähden. Hänet teloitetaan miekalla, mutta hänen päänsä asetettakoon paalulle ja hänen ruumiinsa hirsipuuhun korppien syötäväksi. Drotsi Pietarin esirukouksen tähden säästettäköön hänen ritarillinen vaakunansa erityisestä armosta. Ne toiset kidutettakoon ja teilattakoon eläviltä. Nyt pois!”

Ritari Jon meni antamaan linnanvoudille viittauksen viedä vangit ulos. Lave Rimordson heitti halveksuvan silmäyksen kuninkaaseen. Hän laski oikean haavoitetun kätensä sydämelleen ja kasvot poispäin käännettyinä pudisti hän mennessään ääneti vasemmalla kädellään drotsi Pietarin kättä. Niilo Rauhaton hypähti hurjasti ovella ja helisteli kahleitansa. “Nyt rohkeutta, toverit!” huusi hän hurjasti nauraen. “Näyttäkää nyt minulle, että pysytte miehinä ja ojentakaa rohkeasti ulos kielenne siksi kun se on leikattu poikki! Katsokaa minuun viimeiseen asti ja olkaa päälliköllenne kunniaksi. Kun minä olen nähnyt heidät kaikki teilattavan, herra kuningas!” huusi hän ivallisesti, kääntyen vielä kerran uhmailevana ovessa — “niin sitten tulee hienomman väen vuoro. Tulkaa itse antamaan minulle armonpisto, niin olette kunnon pyöveli, silloin minä kuiskaan teidän korvaanne salaisuuden, jota te muuten ette saa kuulla ennenkuin Cecilian päivän jälkeen.” Tämän sanottuaan hän poistui ulos ovelta.

Kuningas kääntyi nopeasti ylenkatseellisen näköisenä, mutta julkean ryöväripäällikön jäähyväissanat näyttivät kuitenkin tehneen hänet levottomaksi. “Seis!” huusi hän — “Ei sentään, tuo viekas joukkio ei saa minua petetyksi! Minä tunnen heidän juonensa. Tuollaisilla salaperäisillä puheilla on moni paatunut roisto laverrellut itsensä hirsipuusta. Raane, anna taluttaa ratsuni esille. Minä tahdon katsoa etempää säilyttävätkö he uhmailunsa kaikesta huolimatta loppuun asti.”

Raane poistui ja palasi heti takaisin. “Hevoset seisovat oven edessä, teidän armonne!”

“Sinun myöskin?”

“Niinkuin käskette, herra kuningas!”

“Minä luulen kuitenkin muuttaneeni mieltä. Semmoisen näyn nähtyään ei saa hyvin nukutuksi, ja meidän täytyy huomenna nousta aikaisin ylös. Drotsi Hessel, onko kaikki järjestetty metsästystä varten!”

“Ei mitään puutu, herra kuningas!” vastasi drotsi Pietari luoden häneen katseen, joka ei salannut hänen kiihoittunutta mielentilaansa.

“Minä ratsastan kuitenkin sinne!” sanoi kuningas, “se on sittenkin huvitusta. Voihan sulkea silmänsä silloin kun ei halua katsoa. Teidän täytyy itse tunnustaa, tunnollinen drotsini että minä olen ollut sekä oikeudenmukainen, että armollinen.”

Drotsi Pietari kumarsi ääneti.

“Kohtelias isäntäni seuraa kai minua?” lisäsi kuningas ystävällisellä äänellä, suuttumustaan salaten.

“Minä teen sen hyvin vastenmielisesti, armollinen kuningas, mutta jos te käskette, täytyy minun totella. Tässä ei tapahtunut mitään vääryyttä sen minä myönnän. Mutta se nähtävä ei ole kuninkaallinen, ja minä olisin toivonut teille arvokkaampaa huvitusta täällä käydessänne, jota minä en enää uskalla kutsua armolliseksi.”

“Antaa sen asian jäädä! Te seuraatte minua!” sanoi kuningas ja meni.

Raane hymyili, ja synkkänä ja syvästi kiihoittuneena seurasi drotsi
Pietari kuninkaallista vierastaan.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, paistoi se kolmentoista teloitetun ryövärin ruumiille Daugbergin-harjulla. Alempaa syvältä luolatieltä kuului iloista hälinää, metsätorvien toitotuksia ja koirien haukuntaa, suuri metsästysseurue ratsasti ohi. Etunenässä ratsasti kuningas kirkkaan viheriässä metsästyspuvussa, vanhan Jon ritarin ja drotsi Pietarin välillä. Heitä seurasi kuusi komeasti puettua tarjoilijapoikaa haukkoja ja metsästystarpeita kantaen, heidän joukossaan nähtiin pieni, ystävällinen Åke Jonson, joka kantoi kuninkaan lempihaukkaa. Kuninkaallisen metsästäjäjoukon etunenässä, joka kuletti mukanaan vitjoista kolmeakymmentä koiraa, ratsasti kamaripalvelija Raane, joka samaten kuin metsästäjät oli keveästi asestettu jousipyssyllä ja metsästyspuukolla; sitäpaitsi hänen vyöllään riippui säihkyvillä jalokivillä koristettu kapea miekka, jonka kuningas oli äskettäin antanut suosikilleen silmiinpistäväksi armonosoitteeksi. Aseenkantaja Skirmen ei ollut metsästysseurueen mukana; — hän ei ollut vielä palannut käynniltään Henner Friserin luota metsämökiltä. Hänellä oli lupa viipyä poissa tämän päivän iltaan asti, ja hänen sijastaan nyt linnanvouti Tyko seurasi drotsia, päättäen muutaman reippaan Harrestrupin metsästäjän kanssa seurueen.

Ratsastaessaan Daugbergin harjun ohi sulki kuningas vasemman silmänsä, ettei näkisi teloituspaikkaa, ja kannusti metsästysorittaan. Kun he olivat vähän matkan päässä sieltä, kääntyi hän oikealle sivulle, jolla vanha ritari Jon ratsasti. “No, he pysyivät itsepäisesti uhkamielisinä?” sanoi hän, “eilen illalla minä en tahtonut häiritä hyvää yöuntani kuulemalla teidän kertomustanne loppuun, ja itse minä en ollut niin lähellä, että olisin kuullut, mitä he sanoivat. Eikö julkea Niilo Rauhaton tahtonut mitään tunnustaa?”

“Ei sanaakaan, herra kuningas!” vastasi Jon ritari — “mutta hän nauroi ilkeästi kuollessaan, uhaten kahdeksan päivän päästä kertoa teille mitä tiesi”.

Kuningas räpytteli levottomasti silmiään ja kalpeni. “Sano minulle, rakas Jon!” sanoi hän, “luuletteko te kaikkien noiden salaperäisten uhkausten ja varoitusten, joita nuo miehet lausuivat, olleen muuta kuin viekkaita verukkeita, joilla he koettivat välttää rangaistusta ja saada tilaisuuden pakenemaan?”

“Minä en tiedä, herra kuningas, mutta teidän sijassanne minä en olisi kiirehtinyt niin paljon tämän kuolemantuomion täytäntöön panemista. Se seikka, että niin ylhäistä syntyperää oleva lainsuojaton ritari oli näiden rosvojen joukossa, näyttää minusta, heidän puheistaan huolimatta, olevan todennäköisenä todisteena siitä, että he ovat olleet täällä vaarallisemmissa ja tärkeämmissä asioissa kuin aikeessa ryöstää Harrestrupin ruoka-aitta ja viinikellari. Ehkä he olisivat voineet antaa meille tärkeämpiäkin tietoja.”

Kuningas oli tämän kuultuaan tullut vieläkin levottomammaksi. “Saatana!” huusi hän kiivaasti, “täytyi kiirehtiä tekemään kaikki heidän vaaralliset aikeensa mahdottomiksi. Miksi ette sanonut minulle arvelultanne ennemmin, vielä heidän eläessään? Nyt teidän viisautenne tulee liian myöhään, ritari Jon.”

“Tehän ette tahtonut kuulla sanaakaan, herra kuningas. Kun minulla on selvä kuninkaallinen käsky noudatettavana, niin minun täytyy vaieta ja totella etenkin milloin, niinkuin nyt tässä, epäilemättä kaikki on oikeudenmukaista, ja puustavillisesti laillista.”

“Pahus vieköön, sitten me emme enää tahdo ajatella sitä!” sanoi kuningas koettaen rauhoittaa itseään. Hän kannusti metsästysorittaan ja antoi metsästäjien puhaltaa iloisen metsästyslaulun.

Drotsi Pietari pysyi vakavana ja hiljaisena. Kuningas ei ollut vielä koko aamuna puhunut hänelle sanaakaan, ja terävänäköinen drotsi oli selvästi lukevinaan sekä kuninkaan että viekkaan kamaripalvelijan kasvoista, että hänen kukistamisensa oli päätetty, mutta että ei vain tahdottu häiritä päivän huvituksia antamalla tiedoksi hänen valtansa ja vaikutuksensa loppuneen. Tämän alakuloisen ajatuksen vaimensi kuitenkin toinen paljon tärkeämpi asia: huolenpito maan ja valtakunnan turvallisuudesta, johon Inge neidon muistutus valppaudesta ja äskeinen tapahtuma ryövärien kanssa oli antanut aihetta.

Ritari Jon sitävastoin karkoitti kaikki synkät ja levottomuutta aiheuttavat ajatukset luotaan. Hän oli nuoruutensa aikoina ollut innokas metsästäjä, mutta ei ollut moniin vuosiin ottanut osaa näihin huvituksiin. Metsästystorvien äänet ja iloinen melu herättivät hänen mieleensä lapsuudenmuistot, ja kuninkaan seuralaisena hän piti velvollisuutenaan olla niin huvittava ja iloinen kuin mahdollista. Niinpian kuin ensimäinen metsäeläin oli ajettu esiin ryhtyi kuningas intohimoisesti sitä takaa-ajamaan. Tässä ei kukaan vetänyt vertoja hänelle. Hän ratsasti hurjaa vauhtia eteenpäin metsästäjien ja koirien keskellä, ja niinkuin tavallisesti ihailivat vieraat metsästäjät sekä hänen rohkeuttaan, että varmaa nuolella osaamistaan. Vanha Jon ritari jaksoi vaivoin seurata häntä, mutta hän ei antanut huomata matkan häntä rasittavan. Siirtyen ajatuksissaan takaisin nuoruutensa aikoihin, kannusti hän tulista ratsuaan, antaen sen tehdä mitä uskaliaimpia hyppäyksiä ojien ja aitojen yli.

Drotsi Pietari oli tottunut tällaiseen ajometsästykseen, mutta hän tunsi kuitenkin usein tuskaa haavoistaan, ja hänen alakuloista mielialaansa lisäsi vielä enemmän osanotto ritari Jonia kohtaan, jonka hän selvästi näki rasittavan itseään yli voimiensa. Mutta ei näyttänyt hyödyttävän puhua vanhalle herralle. Niin iloiselta kuin hän näyttikin, oli hän viittauksella antanut drotsille tiedoksi yhtyvänsä hänen epäluuloonsa ja katsoi hyvin tärkeäksi, että metsästysseura pysyisi koossa.

Koko aamupäivän kuningas ei ajatellut muuta kuin metsästystä, ja jos joskus pysähdyttiin kaatuneen petoeläimen ympärille, oli kamaripalvelijalla uusi näkyvissä, ja hän riensi taas edelleen uudistetulla, metsästysinnolla. Kun viimeinkin pysähdyttiin viheriälle metsänurmelle, jossa hevoset saivat hengähtää, nautittiin siellä pikaisesti valmistettu päivällinen, jonka kestäessä kamaripalvelija oli väsymätön kertomaan kuninkaalle hauskoja metsästysjuttuja. He olivat istuutuneet kumoonkaadetulle tammenrungolle. Pöytäliina oli levitetty pehmeälle sammalelle, ja vähän etemmäksi olivat metsästäjät leiriytyneet, kaadettu saalis oli vähän syrjempänä. Tarjoilijapojat kantoivat ruuan kuninkaalle, joka oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.

“Tämä on ritarillista ja kuninkaallista ajanviettoa!” vastasi Jon ritari kuninkaan kysymykseen huvittiko metsästys häntä; — “nuoruudessani olin minäkin oivallinen metsästäjä, mutta nyt minä olen liian jäykkä ja vanha siihen leikkiin.”

“Ensi kerralla, herra kuningas, on parasta että minä jään kotiin niinkuin vanhat metsästyshevoset.”

“Tehän halusitte tällä kertaa itse mukaan”, sanoi kuningas. “Minua ihmetytti teidän intonne.”

“Ei se ollut aivan metsästyksen tähden, herra kuningas!” vastasi vanhus vakavasti, heittäen tarkkaavaisen silmäyksen Raaneen. “Tämä osa Jyllantia on minulle hyvin outoa”. lisäsi hän hätäisesti, “ja minä tahdoin myöskin mielelläni nähdä drotsi Hesselin isäntänä”.

“Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän tarkan huolen vierasvaraisuudesta!” vastasi kuningas ivallisesti hymyillen. “Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla.”

“Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!” sanoi ritari Jon — “niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen hänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin vaarallisina.”

“Minun täytyy myöntää, herra kuningas”, alkoi drotsi Pietari nyt puhua —”että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin mitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä tilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen, jota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani kohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne yli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen suosionne, niin suokaa minun edes — —”

“Kyllin siitä!” keskeytti kuningas hänet kylmästi, “minä olen tullut tänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen omien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika on käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?”

Raane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille, jotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt reippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin metsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.

Painostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon jälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti kuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää iloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan vaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus taitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan sen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi oli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi miekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin se, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista. Raane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta; parempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten huvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon osasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti hänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin, ja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo reippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa ajoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston siitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin kuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana ja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko turhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän istuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen surumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän voitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen räpyttelevistä silmistään.

Drotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen rehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten arka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi ajattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden suunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä asiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli saanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä katkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä, jona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä melkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt kohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu kovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla hän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan lepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä lujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään hallitsijan oikku voinut nöyryyttää.

Sekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta merkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton ja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun. Vanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä, mutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan hurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän ylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena uskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman vaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti häntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti salata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan metsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin omituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään kuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta, mutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat jatkoivat puhaltamistaan.

“Herrajumala!” keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden, “he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä ajatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut kreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle soitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin musta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä.”

“Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!” huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas nousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä, juoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten selässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.

“Eteenpäin!” huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari ja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. — Kamaripalvelija ratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin. Väliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja sitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.

“Herra kuningas!” sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan kuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria ja jälkiä, “levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju liikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!”

“Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!” vastasi kuningas — “minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä. Eteenpäin, Raane!”

Metsästystä jatkettiin innolla. Mutta ei drotsi Hessel eikä ritari Jon jääneet jälelle. Alkoi viimein hämärtää. Drotsi Pietari ratsasti taas Raanen ja kuninkaan hevosien väliin. “Jos tahdotte ehtiä Harrestrupiin yöksi, herra kuningas”, sanoi hän näennäisellä levottomuudella, “niin täytyy meidän nyt kääntyä ja jättää eläimet täksi päiväksi rauhaan”.

“Minä teen vain sen mitä minä tahdon!” vastasi kuningas suuttuneena. Hän oli juuri äsken itse nuolella osunut kruunuhirveen, jota nyt tulisesti seurattiin. “Kruunattu eläin on minun”, huusi hän, “vaikka sitten saisin seurata sitä aamuun asti!”

Nyt mentiin huimaavaa nelistä eteenpäin, yli kantojen ja kivien, läpi metsien ja vesakkojen, koirien haukkuessa ja torvien iloisesti raikuessa. Drotsi Pietari ja ritari Jon seurasivat vielä kuningasta, eivätkä kadottaneet häntä hetkeksikään näkyvistään. Mutta ritari Jonin hevonen kompastui erään vaikeamman hyppäyksen tehdessään, ja hän itse sai niin voimakkaan sysäyksen oikeaan sivuunsa, että hän jäi hetkeksi makaamaan tainnoksiin maahan. Drotsi Pietari hyppäsi hevosensa selästä ja riensi häntä auttamaan; hän huomasi kauhukseen vanhan herran taittaneen yhden kylkiluunsa. “Pysähtykää, Jumalan nimessä, pysähtykää!” huusi hän voimiensa takaa. Metsästäjät kuulivat drotsin voimakkaan äänen, jota he olivat tottuneet tottelemaan ja pysähtyivät. He tulivat heti avuksi. Pian oli risuista saatu kokoon paari, jolla vanha herra voitiin kantaa. Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta osanottoa. Mutta tämän hämmingin aikana olivat kuningas ja kamaripalvelija Raane, sekä kaksi vikkelintä haukankantaja-poikaa kadonneet heidän näkyvistään.

Niin pian kuin ritari Jon heräsi tainnoksista ja näki makaavansa paarilla, ympärillään drotsi Pietari ja hätääntyneet metsästäjät, kyseli hän huolissaan ja pelästyneenä kuningasta.

“Hän ei tahtonut pysähtyä”, sanoi drotsi Pietari, “mutta hänen täytyy heti kääntyä takaisin. On mahdotonta enää jatkaa metsästystä. On jo melkein yö.”

“Joutuun hänen jälkeensä, drotsi Pietari!” huusi vanhus, “taivaan nimessä, joutukaa hänen jälkeensä. Mitä te ajattelette!” kuiskasi hän, “onhan hän yksin Raanen kanssa. Teidän väkenne pitää huolen minusta. Eteenpäin!”

“Pidä hyvä huoli hänestä, Tyko! Hän on kuninkaan tärkein mies”, sanoi drotsi Pietari linnanvoudilleen, hypätessään kiireellä ratsunsa selkään. “Kantakaa hänet varovasti Harrestrupiin! Te muut seuraatte minua! Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo herra!”

Silmänräpäyksessä oli drotsi Pietari kadonnut metsään kuninkaallisten metsästäjien kanssa, sillaikaa kun linnanvouti Tyko miestensä kanssa kantoi varovaisesti sairaan ritari Jonin Harrestrupiin.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Samaan aikaan, iltahämärässä, seisoi Klaus Skirmen aseenkantajahattu kädessään Henner Friserin ja Åsen edessä pienessä yksinäisessä metsätorpassa, lähellä Finnerupea. Voimakas sankarivartaloinen vanhus oli sota-asussa; hänen yllään oli friisiläinen sotisopa, nahkainen panssari, ja hylkeennahkalakki harvoilla hiuksilla, ja hän nojasi pitkään keihääseen. Pienellä, somalla Åsella näytti olevan paljon rauhallisemmat ajatukset mielessä; hänellä oli yllään sama tummansininen puku, sama poimuteltu hame ja heleän — sininen esiliina, jossa Skirmen oli nähnyt hänet silloin kun hän oli mukana pelastamassa Åsea Hegnesgavelista. Hän piteli tuttavallisesti Skirmeniä kädestä ja katseli ihastuneena häneen suurilla, vilkkailla silmillään, tämän ujona odottaessa vanhan Hennerin ratkaisevaa sanaa.

“Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!” sanoi Henner ja Pudisti voimakkaasti aseenkantajan kättä. “Oh hyvä, että sinä tulit niin aikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt takaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin itse haluamme. — Jos on totta mitä puhut, — ja minä en pidä sinua minään lavertelijana — niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien kanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi hyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä häntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!”

Skirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät sitten ilonsa innossa vanhusta.

“Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!” jatkoi voimakas vanhus liikutettuna — “mutta nyt ei ole aikaa ajatella rakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie suoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!”

“Hänellä on siitä jo vähän vihiä”, sanoi Skirmen. “Hän tietää mitä Riiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen paljoakaan merkitsevän.”

“Sano hänelle terveisiä minulta”, sanoi vanhus, “että niillä varmasti ei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon merkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä. Se oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat paljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut melkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä palvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä auringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset ritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan aio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan Finnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen sitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija kuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?”

“Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!” sanoi Skirmen nyt kiireisesti: “Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar, niin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun aavistat pahaa!”

“Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin haltijatar!” sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: “etkö näe minun sinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? — Kas niin, katso minua vain silmiin, elä selkään, — siellä minulla on reikiä kuin seulassa. Nyt pois, matkaan poika! — Ratsasta kuninkaasi ja herrasi luo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla sinusta.”

Skirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen saattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä, ja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat molemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä nurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin kaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä ja istuutui ompelemaan luukun lähelle.

“Sytytä lamppu, Åse!” keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten levottomana paikaltaan. “On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne komeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä.”

“Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?” vastasi Åse. “Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun eteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras” — —

“Minä en ole mikään akka!” sanoi Henner. “Minä en kömmi piiloon ihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä minä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle rauhan!”

“Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!” sanoi Åse hiljaa huoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä riippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen liinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen. “Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä takaa-ajavat!” jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa vastapäätä. “Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on vain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut, jotka huutaen lentävät metsän yli.”

“Se tulee aina tänne Gottorpista!” mutisi vanhus, joka taas oli istuutunut nojatuoliin, “siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä, tuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä öisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä valheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen nähnyt.”

“Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka sinä sen näit?”

“Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet sen ihmeellisen näyn taivaalla, — toissa yönä oli siitä kulunut kolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. — Sinä muistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon, mutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa silmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se mitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa pikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla. Orit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet singahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin raudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa juoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet tulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut kylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella minulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa.”

“Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana”, vastasi Åse, “mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä ihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli niiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads Jyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me kuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja kummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän olevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta.”

“Sinä voit olla oikeassa, lapsi!” sanoi Henner rauhallisempana ja nyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. “Minä olen vanha höperö, kun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin ollut kirottu kuningas Aabel itse”, jatkoi hän ja nousi — “niin tulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä miestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä friisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot ne sitten eläviä tai kuolleita!” Hän jäi seisomaan keskilattialle, käsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. “Olisiko se todellakin ollut Stig Andersen?” huudahti hän nyt äkkiä. “Olisiko hänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis vaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon oman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin ratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä olet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa parhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti, niinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota kädessään” —

“Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut sellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun on hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä.”

“Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi aseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria. Sano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?”

“Pelkäisinkö, isoisä!” vastasi hän nopeasti ja punastui. “Ei, en minä pelkää, — kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta kuninkaasta. — Mutta se ei merkitse mitään!” jatkoi hän iloisesti huomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla. “Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän sinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni näkymättömäksi.”

“No, se on hyvä, lapseni!” sanoi Henner rauhoittuneena ja katseli häntä sydämellisen osanottavasti: “sinun hienoissa suonissasi virtaa rohkeaa friisiläistä verta, ja sinä olet kauan ollut vapaa unikohtauksistasi. Sinun turvallisuudestasi on täällä jokseenkin huolehdittu. Mutta jos olet levoton, niin en minä tahdo jättää sinua. Sinä olet minun silmäteräni, Åse. Eipä kannata nykyään paljon huolehtia muusta maailmasta. Mutta kun rantasulut murtuvat, silloin ei ainoakaan tosi rantafriisi nuku, jos ei meidän Herramme ja pyhä Kristian ole katsoneet hyväksi muuttaa meitä tukeiksi. Se on tärkeä asia, sinä sen kyllä ymmärrät. Kuninkaasta itsestään minä en välitä enempää kuin mädänneestä nuoranpätkästä. Mutta maahan ja valtakuntaan katsoen hän on kuitenkin tärkeä mies, ainakin siksi kunnes drotsi Hessel on kasvattanut meille paremman kuninkaan. Kunnon drotsi on pelastanut sinun kunniasi ja ehkä minunkin henkeni; hän on kuninkaallensa uskollinen rehellisenä miehenä, ja minä olen velvollinen tekemään kaikkeni hänen ja hänen herransa puolesta. Jos uskallat jäädä tänne yksin, lapsi, niin minä ratsastan heti etsimään drotsi Hesseliä ja kuningasta, olkoot he missä tahansa. Luulenpa toki olevani turvattu kun tulen semmoisessa asiassa.”

“Ratsasta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, isoisä, jos se on sinun velvollisuutesi! Minä en pelkää ja osaan kyllä suojella itseni!” vastasi Åse reippaasti. Vanhus ei miettinyt kauempaa. “Pane leipäpalanen metsästyslaukkuuni, sillaikaa kun minä satuloitsen Pitkä-jalan!” sanoi hän ja meni keittiön kautta pihalle ja talliin.

Åse meni hänen kanssaan keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin, tuoden mukanaan vähän ruokaa, jonka hän pisti hirvensarvinaulakosta riippuvaan nahkaiseen metsästyslaukkuun. Hänen siinä askaroidessaan, putosi esiliina pieneltä sarviruudulta, mutta hän ei sitä huomannut ollessaan selin ikkunaan päin. Esiliinan putoamisen oli aiheuttanut ohut keihäänkärki, joka nopeasti vetäistiin pois sarviruudun läpi. Viekkaat punaviiksiset kasvot tirkistivät ruudun läpi. Ne katosivat heti ja sijaan tulivat toiset, jotka nekin nopeasti katosivat Åsen kääntyessä. Nyt vasta hän huomasi esiliinana pudonneen ruudun edestä. Hän meni rauhallisesti ripustamaan sen paikalleen, huomaamatta kapeata halkeamaa sarviruudussa.

Nyt astui hänen isoisänsä matkavarustuksissaan keittiönovesta. “Minä ratsastan takaportin kautta”, sanoi hän ja heitti metsästyslaukun olalleen. “Ethän sinä vain pelkää, lapseni? Jos huomaat jotakin epäilyttävää, niin tiedät mitä sinun on tehtävä. Jos et uskalla pitää valoa, niin sammuta lamppu!”

“Ole sinä vain huoleti minusta, isoisä!” vastasi Åse ilman vähintäkään pelkoa. “Kun sinä puhuit niin paljon kuolleista, niin minä en tahdo sammuttaa lamppua. Kummitukset eivät siedä valoa. Eläviltä ihmisiltä minä kyllä osaan suojella itseni. Milloin saan odottaa sinua takaisin?”

“Ennen aamua”, vastasi vanhus. “Sule keittiönovi minun jälestäni. Sinä et avaa kenellekään, ennenkuin kuulet yhdeksän lyöntiä ovelle. Jumalan haltuun!” Hän syleili tyttöä kiihkeästi, ja poistui samaa tietä, jota oli tullutkin. Åse telkitsi oven hänen jälestään ja palasi takaisin yksinäiseen tupaan. Vähän senjälkeen hän kuuli hevoskavioiden kapseen metsästä ja tiesi sen aiheutuvan isoisän voimakkaasta ratsastuksesta.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Noin pyssynkantaman päässä pienestä metsätorpasta, muutaman tiheän orapihlaja-pensaan takana seisoi kaksi satuloitua hevosta. Niitä piteli kiinni kaksi komeasti puettua poikaa, jotka istuivat pienten metsästyshevosten selässä, ja kummallakin oli haukka käsivarrellaan. Mutta kymmenen askeleen päässä metsätorpasta seisoivat kuningas ja kamaripalvelija Raane kuiskaten salaperäisesti tiheän leppäpensaikon takana, joka melkein peitti heidät.

“Se oli vanhus, joka ratsasti pois!” kuiskasi Raane. “Sepä vasta onnen sattuma. Ja kuulitteko herra? Yhdeksän lyöntiä ovelle avaa sen!”

“Hm! Olinhan minä jo luopunut koko aikeesta”, mutisi kuningas levottomana. “Olisi ollut parempi, että sinä olisit pitänyt huolen tiestä!”

“Totta puhuen, herra kuningas, minulla oli parempi tieto tiestä kuin mitä olin näyttävinäni. Minä tahdoin kuitenkin vastoin teidän tahtoanne hämmästyttää teitä ja pitää lupaukseni. Nyt te olette itse nähnyt hänen olevan täällä, ja että drotsi Hessel on piiloittanut tytön teiltä. Tämä on hänen metsätorppansa. Täällä hän on nyt viime vuodesta asti piiloittanut ja säilyttänyt sekä tytön että vanhan kuninkaanmurhaajan.”

“Hiljaa!” kuiskasi kuningas, “elä lausu kirottua sanaa! Hän ei ole ehtinyt vielä etäälle ja kuka tietää vaikka täällä olisi kavaltajia? Sinä teit varomattomasti, Raane, johtaessasi minut harhaan metsässä tähän aikaan tällaisten kujeilujen tähden. Miten helposti sinä olisit voinut saattaa minut tuon saatanan kynsiin! Tahtoisin kyllä tytön käsiini, mutta en tahtoisi uskaltaa paljoakaan sen leikin vuoksi. Minä en voi unhottaa tuon kirotun Niilo Rauhattoman ja hirveän Lave Rimordsonin eilisiä puheita. Nyt ne riippuvat siellä ylhäällä hirsipuussa; kyllä ne irvistävät ilkeästi kuutamossa, kun me ajamme sieltä ohitse. Kuule, sanoppas minulle Raane!” jatkoi hän hetkisen mietittyään — “minä en ole ollut pitkiin aikoihin kirkossa, enkä ole juuri selvillä pyhistä, — milloinkahan meillä on pyhän Cecilian päivä?”

“Sitä minä en tiedä, herra!” vastasi Raane. — “Minä en taida siinä suhteessa olla teitä parempi, mutta kyllä siihen on vielä pitkältä.”

“Ennen sitä päivää minä en saisi tietää hänen salaisuuttaan, sanoi hävytön saatana. Nyt ei ole sovelias aika kulkea seikkailuilla ja tyttöjahdeilla. Yö on käsissä, eikä minulla ole ketään muuta luonani kuin sinä. — Et suinkaan sinä petä herraasi ja kuningastasi, Raane! Et suinkaan sinä ole niin jumalaton, että johdatat minut ansaan?”

“Herra varjelkoon, teidän armonne! Mitenkä te sellaisia ajattelette?” änkytti Raane pelästyneenä.

He olivat astuneet lähemmäksi taloa. Heikko valojuova peitetyn ruudun halkeamasta valaisi Raanen kasvot. Kuningas katseli viekasta kamaripalvelijaa levottoman tutkivin katsein ja piteli koko ajan kättään miekankahvalla, “Minä olen monet kerrat luottanut sinuun”, jatkoi hän, “ja meillä on ollut monta hauskaa seikkailua yhdessä, mutta keneenkä ihmeessä minä voin luottaa kun itse drotsi Hessel on petturi, ollen liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä itse vanhaan Jon ritariinkaan voi luottaa?”

“Minä luotan heihin vain puoleksi, herra kuningas!” sanoi Raane hätäisesti, “mutta onhan mahdollista, että minä erehdyn. Te voitte olla levollinen niin kauan kun minä olen teidän luonanne. Jos minä huomaan vähänkin epäilyttävää, niin minä varoitan teitä. Jos minä olisin tahtonut pettää teidät, herra, niin minä olisin varonut kertomasta teille mitä minä viimein näin ja kuulin Möllerupissa.”

“Mutta laskithan sinäkin kätesi kirjalle, Raane. Sinäkin vannoit kuninkaasi perikadon, sen minkä sinä lisäsit, sitä ei kukaan kuullut.”

“Minä olisin teille huono urkkija, herra kuningas, jos vihollinen ei uskoisi minua yhtähyvin kuin teitä. Mutta elkää nyt enää ajatelko niitä asioita, armollinen herra, täällä te olette turvassa. Minä luulin tällä hauskalla yllätyksellä ansainneeni teiltä tänä iltana kiitoksen ja sen sijaan saan moitteita, ja te alatte epäröidä, ja hyvä tilaisuus voi livahtaa käsistänne. Nyt istuu ihana Åse yksinään ikävissään. Ehkä hän jo riisuu yltään ja uneksii makeasti teistä kun te tulette.”

“Elä puhu hänen uneksimisistaan, Raane, hänen unensa ovat hirvittäviä. Hänen unensa olivat Hegnesgavelissa tehdä minut hulluksi. Mutta suloinen hän on, se on totta, ja pieni viisas paholainen lisäksi. Sanotaan hänen todellakin osaavan ennustaa tulevaisia, ja melkein minä itsekin sen uskon. Jos se on totta, niin olisi hyvä saada tietää yhtä ja toista hänen kauttaan. Kuulitko sinä mitä se talonpoika puheli kolmesta auringosta?”

“Se oli joutavaa puhetta ja taikauskoa, herra kuningas, enkä minä ymmärtänyt puoliakaan siitä. Mutta hänen puheensa Leppäsuon haltijattaresta minä kyllä ymmärsin. Päivänselvään tarkoitti hänen kuvauksensa meidän pientä Åseamme. Ehkä hän on kylläkin kekseliäs käyttämään hyväkseen talonpoikien taikauskoa tehdessään itsensä hyvin tietäväiseksi, harjoittaen siten salakauppaa taikatempuillaan. Kas vain, herra kuningas, jos tekin olette tullut taikauskoiseksi ja tahdotte antaa povata itsellenne, niin teillä on tässä paras tilaisuus saada tiedonhalunne täytetyksi. Ei ole kymmentäkään askelta haltijattaren luokse, ja niin somasta pikku suusta te ette voi kuulla muuta kuin hyvää. Se voi ainakin olla kohteliaana tekosyynä odottamattomalle käynnillenne, ja siitä voi seikkailunne tulla vieläkin hauskemmaksi.”

“No hyvä, minä käyn hänen luonaan, Raane! Mutta pidä vaari siitä, ettei kukaan meitä häiritse! Sinä pysyt läheisyydessä ja tulet heti kun minä kutsun!”

“Voitte olla aivan rauhallinen, herra kuningas!”

Nyt lähestyi kookas metsämies varovaisesti ja levottomana pienen metsätorpan ovea. Hän kurkisti ensin sisään sarviruudun läpi, mutta vaate riippui sen edessä, niin että hän eroitti vain lampunvalon ja epämääräisen naisolennon, joka näkyi lepäävän penkillä. Hän seisoi ovella, kohotti kätensä, mutta veti sen jälleen pois. Viimein hän kuitenkin näytti tekevän päätöksensä ja löi miekallaan yhdeksän hiljaista lyöntiä ovelle. Hän kuuli keveitä, mutta hitaita liikkeitä tuvasta. Telkeet sisältä työnnettiin syrjään ja kaikki oli taas hiljaista sisällä. Hän viipyi vielä muutaman silmänräpäyksen, ja näytti epäröivän avaisiko oven. Lopulta hän kuitenkin avasi sen hiljaa puoleksi ja kurkisti sisään. Lamppu paloi himmeästi, ja penkillä pöydän vieressä makasi pieni, viehättävä Åse sulavassa asennossa ja näytti nukkuvan. Ensin hän veti oven kiinni jälkeensä ja löi telkeet eteen; sitten hän läheni nukkuvaa tyttöä ja katseli häntä räpyttävillä silmillään. Hän ei ollut milloinkaan mielestään nähnyt viehättävämpää naista. Hänen pieni päähineensä oli pöydällä käsinkirjoitetun, hurskaan iltarukouskirjan vieressä, joka oli kirjoitettu gootilaisilla kirjaimilla ja friisiläisellä murteella. Tyttösen mustat kiharat olivat auenneet palmikoistaan ja valuivat vapaina ruskettuneelle, neitseelliselle kaulalle ja hartioille. Hän ripusti puunaulakkoon seinälle pitkän miekkansa, ettei tyttö pelästyisi sitä.

“Åse, pikku Åse, heräjä!” kuiskasi hän — “Sinun täytyy antaa yösija hyvälle ystävälle tänä yönä.”

Nukkuva tyttö nousi hitaasti; mutta hänen silmänsä olivat kiinni.

“Elä nyt taas ala kulkea unissasi, pikku Åse!” jatkoi hän. “Siitä leikistä minä sain viimein kyllikseni. Avaa vain kauniit silmäsi ja katso minuun, etkö sinä tunne minua?”

Tyttö avasi silmänsä, mutta ei kiinnittänyt katsettaan häneen, ne tuijottivat elottomina ja jäykkinä eteensä. Pienet, somat kasvot olivat kuolonkalpeat, ja niillä oli unessakävijän ja itsetiedottoman ennustajan juhlallinen ja peloittava ilme.

“Hyvä on!” sanoi kuningas väistyen kauhistuneena taapäin. “Jos sinä olet noita ja ennustaja, niin minä en tahdo olla missään tekemisessä sinun kanssasi ihmisten tavalla, ja sinä tulet poltettavaksi kun joudut kerran pappien käsiin. Mutta ei, siihen sinä olet liian kaunis!” lisäsi hän rauhallisemmin ja tarkasteli häntä terävästi. “Haa, onko tämä totta eikä vain petollista teeskentelyä”, jatkoi hän jännityksellä. “Jos sinä voit tuijottaa helvetin syvyyksiin, niin sano minulle mitä Daugbergin harjulla teloitettu ryöväri siellä nyt tekee? Mitä sanottavaa hänellä oli kuningas Kristofferin pojalle ennen kahdeksan päivän kulumista?”

“Teloitettu ryöväri”, alkoi Åse hiljaa soinnuttomalla äänellä puhua, asentoa ja ilmettä muuttamatta, “hän seisoo mustassa luolassa ja kutsuu kuningas Eerik Kristofferipoikaa”.

Kuningas säpsähti; hän tarkasti taas tyttöä epäluuloisesti silmiään räpytellen, sitten hän vilkaisi levottomasti ympäri tupaa. “Jos sinä pilkkaat minua niin saat maksaa sen hengelläsi, teeskentelijä!” mutisi hän käsi tikarinkahvalla. Hän peräytyi askeleen ovea kohti. “Ketä muita sinä näet siinä luolassa?” kysyi hän hillityllä äänellä eikä näyttänyt enää epäilevän tytön todellakin olevan omituisessa unitilassa, jossa hän voi nähdä salatut asiat, ja ehkä näyttää hänelle sen tulevaisuuden, jota hän kammosi.

Tyttö näkyi epäröivän antaa vastausta, ja hänelle tuntui olevan tuskallinen ponnistus nähdä sitä minkä hän kuitenkin näki aivan toisilla aistimilla kuin liikkumattomilla, jäykästi tuijottavilla silmillään. “Minä näen luolassa ryöväreitä, — murhaajia, — naistenhäväisijöitä!” — sanoi hän lopulta samalla kuiskaavalla, soinnuttomalla äänellä. “Heidän joukossaan on kuninkaita, ruhtinaita ja — piispoja. Ja katsokaa! Tuolla istuu veljenmurhaaja luurankovaltaistuimella — istuimena kiemurtelevia käärmeitä — hän valmistaa sijaa viereensä veljensäpojalle — kuuletko” —

“Nainen! Saatana! Mitä perkeleen unia sinä näet!” huudahti kuningas hirvittävän tuskan valtaamana — “vastaa minulle! Onko minulle vielä pelastusta? Pitkältäkö minulla vielä on armon aikaa?”

“Kysy miekalta, joka helisee seinällä!” vastasi unissakävijätär kovemmalla äänellä, viitaten kuninkaan miekkaan, kääntämättä silmiään sitä kohti — “kun se putoaa on hetkesi lyönyt!”

Suonenvetoisella liikkeellä kuningas haparoi levottomana miekkaansa. Mutta ohut puunaula, joka sitä kannatti, taittui — ja miekka putosi kilahtaen kivilattialle.

“Se on kuningasmiekka eikä mikään pyövelimiekka”, sanoi kuningas ylpeästi ja kiivaasti nostaessaan nopeasti ylös miekkansa, ja miekka kädessään hän näytti saavansa voimia voittamaan oman pelkonsa. — “Kun pyövelinmiekka kilahtaa seinällä, silloin se janoaa verta, sen minäkin tiedän”, mutisi hän. “Mutta tämä juokoon minun vihollisteni verta! Haa, sano minulle, sinä hirveä nainen!” jatkoi hän taas katsellen tuskaisena ympärilleen. — “Missä ovat ne kirotut petturit, jotka minua väijyvät? Ovatko ne täällä lähellä? Onko niitä monta?”

“Jos tahdot tietää heidän lukunsa niin laske vyösi!” vastasi Åse. “Varo harmaaviittamunkkien vaippoja, ne peittävät mahtavia sankareita. He ratsastavat paljastetuin miekoin metsän halki. — Katsokaa sokeaa, kaljupäistä munkkia! — hän nauraa ja terottaa kynsiään miekkaansa.”

“Haa, Palle, Palle! sinäkö siellä olet?” mutisi kuningas, tuijottaen hurjasti eteensä, niinkuin hänkin näkisi nuo hirvittävät unennäöt. — “Näetkö vielä muutakin?”

“Minä näen rautamiehen tulta säihkyvin silmin kannustavan mustaa hevostaan”, vastasi Åse heikommalla äänellä ja näytti niin väsyneeltä, että oli vähällä kaatua maahan, “hänen suuri miekkansa on paljastettu — ja nyt hän tahtoo kostaa vaimonsa kunnian!”

Kuningas tuijotti vielä hurjasti eteensä. “Saatana! Perkele!” huusi hän nyt raivostuneena — “jos sinä olet liitossa minun verivihollisteni kanssa, niin sinä myös olet ensimäinen jonka minun miekkani musertaa!” Hän hyökkäsi hurjalla raivolla tyttöä kohti, aikoen tarttua häneen, mutta sai vain hänen kaulaliinansa vasempaan käteensä; hänen kohotettu miekkansa kilahti orresta riippuvaan lamppuun, ja lamppu putosi sammuneena lattialle. Hän kuuli samassa huudahduksen ja ikäänkuin suuren kirstunkannen tai puuluukun kumahduksen. Tyttö oli äkkiä kadonnut. Kuningas hosui hurjasti ympärilleen, hapuillen pilkkosenpimeässä. Sanomaton kauhu valtasi hänet; hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hän etsi ovea, mutta ei löytänyt sitä. Hän syöksyi kuin raivoava puuseinää vastaan, ja tuntui siltä kuin seinä olisi antanut myöten ja talo luhistunut kokoon hänen ylitsensä. Kylmä ilma virtasi häntä vastaan, hän kompastui ja luuli syöksyneensä kauheaan murhaajaluolaan. Hänen aistimensa lamaantuivat, ja hän näki edessään kaikki ne kauhunkuvat, joita hän eniten pelkäsi. Hänestä tuntui kuin olisi Ingeborg rouva kulkenut hänen ohitsensa tikari kohotetussa kädessä, nyökäyttäen hänelle laihtuneilla pääkallomaisilla kasvoillaan; hän näki hänen mielipuolen isänsä hurjasti nauraen tanssivan ohitsensa saalistaan hapuillen, ja pelottava Stig Andersen seisoi uhkaavana hänen edessään minne hän vain katsoi, sama peloittava kostonilme katseessaan kuin kirotessaan hänet Viborgin käräjillä. Kuolemantuskan kylmä hiki valui hänen otsaltaan, hänestä tuntui niinkuin maa huojuisi hänen jalkojensa alla. Hän horjui kuin mielipuoli eteenpäin, kunnes hän lopulta kompastui kiveen ja repi kasvonsa verille orjantappurapensaaseen, huomaten nyt vasta olevansa keskellä tiheää metsikköä. Heikko tähden kajastus valaisi pensaikon, ja hän katseli epätoivoisena ympärilleen. Ei näkynyt minkäänlaista rakennusta, ja tytön näkeminen metsätorpassa tuntui hänestä kamalalta unelta.

Nyt vasta hän sai äänensä valtoihinsa. “Olenko minä tullut hulluksi, tai olenko noiduttu!” huudahti hän. “Raane, Raane, missä sinä olet!” Hän kuuli rapinaa pensaikosta, ja Raane seisoi pelästyneenä hänen vieressään.

“Jumalan tähden, herra, tekö siellä olette?” änkytti kamaripalvelija ihmeissään, “mitenkä te olette tullut tänne? Ja minne talo on joutunut? Minusta te huusitte tuolta pensaikosta, ja minä juoksin ääntä kohti — mutta sitten taas oli kaikki hiljaista. Minä eksyin tuolla kirotussa leppäsuossa, ja minun oli mahdoton enää löytää taloa.”

“Nämät ovat pirullisia noidankujeita!” sanoi kuningas, “jos et sinäkin olisi nähnyt sekä tyttöä, että taloa, niin minä voisin vannoa uneksineeni tai olleeni hullu. Missä ovat hevoset?”

“Tässä lähellä, herra, minä kuulen niiden kuopivan ja päristelevän.”

“Eteenpäin!” huusi kuningas — “pois tästä kirotusta paikasta! — Minä olen tullut noidutuksi tai mielipuoleksi. — Minusta ei tule ikinä ihmistä, jos en heti pääse pois täältä!”

“Tuonko minä hevoset, herra?”

“Ei, elä jätä minua! Seuraa minua niiden luo, — ojenna minulle kätesi, Raane!” Hän tarttui suonenvetoisesti kamaripalvelijan käteen. “Olethan sinä ainakin uskollinen minulle, Raane! Ethän sinä ole liitossa minun murhaajieni kanssa? — ethän sinä väijy katalasti herrasi ja kuninkaasi henkeä?”

“Mitenkä te voitte semmoisia puhua, herra kuningas! Minä olen kärsinyt kuolemantuskia teidän tähtenne. — Te taidatte olla oikeassa. Tämä ei ollut luonnollista asioiden menoa. Ei talo voi sillä tavalla noin äkkiä vajota maahan. Miten ihmeessä te jouduitte tuonne pensaikkoon?”

“Minä en tiedä, Raane! Missä ovat hevoset?”

“Me olemme kohta niiden luona, herra! Seuratkaa vain minua, elkää peljätkö. Kyllä me jostakin löydämme tien tästä noidutusta metsästä. Hoi, pojat! tuokaa hevoset.”

Nyt tuli pieni Åke Jonson toverinsa kanssa hevosia taluttaen. “Ei suinkaan mitään onnettomuutta ole tapahtunut?” kysyi Åke. “Minä luulin kuulleeni kuninkaan huutavan?”

“Hän oli eksynyt metsään”, vastasi Raane. — “Tässä on teidän hevosenne, herra kuningas! Antakaa minun auttaa teidät ylös ja taluttaa hevoset tiheän pensaikon läpi, kunnes me löydämme tien tai polun!”

Kuningas nousi ääneti hevosensa selkään ja antoi Raanen taluttaa sen tiheiden pensasten läpi. Sitä kesti kauan, eivätkä he löytäneet ei polkua eikä tietä. Heidän jälestään taluttivat pienet pojat hevosiaan. Toinen heistä itki: “me emme pääse ikinä metsästä!” — sanoi hän nyyhkyttäen.

“Ole hiljaa, Pentti!” vastasi Åke, “elä anna kuninkaan huomata pelkoasi!”

“Eikö tästä milloinkaan tule loppua?” huudahti nyt kuningas kärsimättömästi. “Raane, minne sinä kuletat minua. Tämähän pahenee mitä pitemmälle joudumme! Missä me olemme?”

“Kohta metsä loppuu, herra!” vastasi Raane, “minä näen jo aukean paikan! Mutta minä en mistään hinnasta osaa sanoa missä me olemme. — Mutta nyt näkyy jo valoa, — siellä on kokonainen kylä. Se on varmaankin Finnerup. Harrestrupiin me emme ehdi tänä iltana kuitenkaan, ja te olette väsynyt, herra kuningas! — Menkäämme Finnerupiin lepäämään ainakin siksi kunnes kuu nousee! Olkaa rauhassa herra! Finnerupissa asuu rehellistä väkeä, siellä ei teille tapahdu mitään pahaa.”

“Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, menkäämme sinne!” sanoi kuningas levottomana, “kun vain pääsemme katon alle ja pois tästä helvetin metsästä!”

Hetken kuluttua he olivat joutuneet aukealle paikalle ja tielle, joka johti suoraan pieneen maalaiskylään. He nousivat kaikki hevosten selkään. Kuningas tunsi sydämensä keveämmäksi nähdessään valot ikkunoissa ja tietäessään olevansa ihmisten ilmoilla taas. He eivät olleet kaukana kylästä, mutta oli myöhäistä, ja nyt sammutettiin toinen valo toisen jälkeen.

“Taitaa olla maatapanon aika”, sanoi Raane, “ja meidän on vaikea saada yösijaa, ellemme ilmoita ketä olemme. Mutta jos tyydytte siihen mikä on tarjona, herra, niin Finnerupin latoon me kyllä aina pääsemme. He ovat velvoitettuja antamaan siellä yösijaa matkustavaisille, ja väki kuuluu olevan kunnollista; siellä teidän ei tarvitse ilmaista itseänne.”

“Se olisikin varminta!” sanoi kuningas. — “Mutta eikö siellä ole vaarallisia matkustajia, jotka voisivat tuntea meidät!”

“Minä menen ensin sisään tarkastamaan paikkaa, Herra! Kas, tuossa lato onkin. Se on avoin, ja suuri lyhty palaa siellä vielä. Joutukaamme herra, ennenkuin sekin sammutetaan!”

He kannustivat nyt hevosiaan ja ratsastivat täyttä nelistä olkikattoista latoa kohti, joka sijaitsi aivan syrjässä kylän laidassa pienen, kurjan talonpoikaistöllin vieressä, jossa kapakoitsija asui, mutta jonka luona kävi vain talonpoikia ja köyhää kansaa. Pieni, likainen kapakka oli pimeä ja lukittu. Avoimen ladonoven vieressä he näkivät vain muutamia tallirenkiä, jotka taluttivat hevosia ulos ladosta.

“Odottakaa, herra, minä tulen pian takaisin!” sanoi Raane ja ratsasti edeltäpäin latoon, jota hän tarkasti tutki ja puheli pari sanaa tallirengeille. Hän palasi heti takaisin.

“Tallissa ei ole ainoatakaan elävää olentoa ja siellä on ihanan puhtaita olkia makuupakoiksi”, sanoi hän hätäisesti. — “Miehet eivät tunteneet meitä. Seuratkaa vain minua, teidän armonne!”

Raane ratsasti edeltä, ja kuningas seurasi häntä sisään pitkään, hämärään latoon, jota sarvilyhty aivan heikosti valaisi. Kun kuningas ratsasti tallirenkien ohitse, heitti hän heihin terävän, tutkivan katseen. He kohottivat välinpitämättömästi pukinnahkalakkejaan eivätkä näyttäneet tuntevan häntä.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

“Sulje ladonovi, Raane, ja lukitse se kunnollisesti!” sanoi kuningas ja laskeutui hevosensa selästä. Molempien poikien vastaanottaessa kuninkaan hevosen ja viedessä sen yhdessä kamaripalvelijan ja omiensa kanssa pilttuuseen, heittäytyi kuningas väsyneenä olkikasalle ja katseli sieltä Raanea, joka kolistellen raskaalla puutangolla nopeasti lukitsi ladonoven. Sitäpaitsi oli vielä pistettävä jotenkin ylös telkeeksi keppi, ja ylettyäkseen muka paremmin sinne, heitti Raane olkikuvon oven eteen ja nousi sille. “Kas niin”, sanoi hän, astuen hengästyneenä takaisin kuninkaan luo, “nyt se on suljettu sekä tangolla että kepillä. Olipa siinä tekemistä, ennenkuin sain tangon paikoilleen, se olikin melkein hirren paksuinen. Se mies ei ole vaimosta syntynyt, joka sen työntää paikoiltaan.”

“Kiitos, uskollinen Raane!” sanoi kuningas ystävällisesti — “Lepää nyt minun luonani, sinä olet saanut olla kyllin kovassa menossa minun kanssani tänä iltana. Kun muistelen Stig-marskin sanoja Viborgin käräjillä, niin olisi parasta antaa tällaisten seikkailujen olla”, jatkoi hän tuttavallisesti ja huolestuneena. “Täällä Juutinmaalla me emme enää milloinkaan ratsasta öiseen aikaan. Hm, ehkä olisi kuitenkin ollut viisainta, jos minä sillä kertaa en olisi tehnyt häntä lainsuojattomaksi. Mutta ritari Jonin mielestä oli kuitenkin paras menetellä varovaisesti. Stig-marski on kiivas mies ja hyvin merkillinen puheissaan. Useampi kuin yksi on näinä päivinä saattanut minun ajattelemaan häntä.”

“Hän istuu varmaankin nyt juomapöydän ääressä Möllerupissa hyvien ystäviensä seurassa”, vastasi Raane, jääden kunnioittavasti seisomaan. “Eikä hän voi uneksiakaan, että Tanskan kuningas makaa tänä yönä oljilla kurjassa ladossa. Marski Suurisuu voi olla iloinen kun saa olla teiltä rauhassa!” jatkoi Raane. “Hän kuvittelee todellakin olevansa koko kansan tuki ja turva siitä saakka kun hän sai teidän julistamaan itsensä lainsuojattomaksi. Mutta, jos te tahtoisitte hänet käsiinne, herra, niin ei suinkaan Möllerup ole voittamaton. Tyhmänylpeän marskin pitäisi muistaa mitä laulussa seisoo.”

“Mitä siinä sanotaan?” kysyi kuningas hajamielisenä ja ajatuksissaan.

“Minä en pane paljoakaan arvoa laulujen opetuksiin, herra kuningas!” vastasi Raane. “Mutta niissä on kuitenkin väliin vakavia sanoja, kun ne vain oikein ymmärtää:

    “Kuovi eksytellen maata kiertää,
    Mutta siltä suojella ei saata omaa pesää.”

“Niin todellakin uskollinen Raane!” vastasi kuningas surumielisesti. “Voisihan sen yhtähyvin sanoa minusta. Mutta salpasitko kunnollisesti oven? Minusta tuntuu kuin tuuli liikuttelisi sitä?”

“Se ei mene oikein tiiviisti kiinni, mutta tanko pysyy paikoillaan kovimmassakin myrskyssä. Minä pelkään lyhdyn sammuvan!” jatkoi hän hätäisesti. “Yöperhonen taisi lentää lyhtyyn, otanko minä sen alas, niin ajan sen pois?”

“Ota, mutta varovasti! Täällä on niin paljon olkia. Elä anna sen sammua ristivedossa! Annappas minun itse tulla!”

Heidän askaroidessaan lyhdyn ääressä, kuului kovaa hevosten kavioidenkapsetta ladon ulkopuolelta.

“Herra kuningas, sieltä tulee paljon matkustavia!” sanoi Raane ottaen lyhdyn käteensä. “Emme suinkaan me anna heidän tulla tänne sisään.”

“Ei Jumalan nimessä, ei!” vastasi kuningas hädissään. “Jos he haluavat sisään niin sano ladon olevan täynnä ja ettei täällä ole sijaa!”

Kaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat henkeään pidätellen.

Nyt oli taas hiljaista.

“Ehkä he ratsastivatkin ohi”, kuiskasi kuningas, jääden kuuntelemaan puoleksi istuvaan asentoon oljille, ja pidellen kättään miekan kahvalla.

Molemmat pojat olivat juosseet hädissään heidän luokseen. Kaikki kuuntelivat vielä jonkun aikaa kuolemanhiljaisuuden vallitessa.

“Mikä päivä meillä on tänään?” kysyi kuningas. — “Ei ole ollut kamalampaa minun elämässäni.”

“Nyt on pyhän Cecilian yö, herra kuningas!” vastasi pieni Åke, ja näki kauhukseen kuninkaan valahtavan kuolonkalpeaksi. “Oi, armollinen herra kuningas!” jatkoi poika. “Rukoilkaamme pyhää Ceciliaa suojelemaan teitä tänä yönä.”

“Rukoile, rukoile, lapseni, minä en voi”, vastasi kuningas, “Minä en koskaan suvainnut messuamista enkä kirkonkellojen soittoa: minua ei pyhä Cecilia auta.”

Pieni Åke liitti kätensä yhteen ja rukoili. Raane piteli yhä lyhtyä kädessään. Hän oli avannut sen, ja voimakkaampi valo sattui nyt kuninkaaseen, joka omituisen surumielinen ilme kalpeilla kasvoillaan istui ajatuksiinsa vaipuneena olkilyhteellä ja hapuili vyötään. “Aivan oikein, valaise minulle, ja auta minua laskemaan!” kuiskasi hän. “Montako nappia minulla on vyössäni?”

Raane piteli lyhtyä lähempänä. “Minä laskin kaksitoista” sanoi hän, “mutta mitä te niistä laskette?”

“Tuo metsätorpan tyttö oli ihmeellinen, Raane! Hän osasi katsoa ylös taivaisiin ja alas helvetin kuiluihin. Jos haluaisin tietää vihollisteni lukumäärän, niin käski hän minun laskea ne vyöni napeista. Sanoitko kaksitoista? Minun muistaakseni oli niitä ennen neljätoista. Ainakin niitä on kolmetoista.”

“Ei suinkaan kukaan käytä epätasaista nappilukua, herra!” vastasi Raane hämmentyen. “Minun muistaakseni on käsketty nappiaan lukemaan silloin kun ei tiedä mitään muuta tekemistä, mutta sellaista sanotaan vain lapsille, herra!”

“Tiedätkö sinä niin varmasti mitä aiot tehdä, Raane! Laske uudestaan, niin ehkä sitten vielä mietit. Eikö niitä ole kolmetoista?”

“Ehkä on!” vastasi Raane sulkien lyhdyn. “Mutta kolmetoista ei ole hyvä luku, herra kuningas!”

“Sinä olet oikeassa! Kolmetoista oli luku sinäkin yönä, jona viekas Juudas petti taivaallisen herransa ja kuninkaansa. Miten sinä olet niin kalpea, Raane?”

“Olenhan minä paastonnut koko tämän päivän, teidän armonne!” sanoi kamaripalvelija vilkaisten ovelle. “Eipä ole ihme vaikka nenä kävisikin hiukan kalpeaksi. Mutta kuulkaa, mitä se oli?”

Ladonoveen lyötiin kovaa seipäillä ja tangoilla.

“Nouskaa ylös, kuningas Eerik! Tulkaa tänne ulos meidän luoksemme!” huusi voimakas ääni ulkoa.

“Minut on kavallettu!” huudahti kuningas hypähtäen ylös. “Se oli hirveän Stig Andersenin ääni!” Kuningas oli paljastanut miekkansa, mutta seisoi neuvottomana ja peloissaan, kalpeana kuin kuollut. Raane juoksi lyhty kädessä ovelle. “Eerik kuningas ei ole täällä sisällä! Sitä ei teidän tarvitse uskoa!” huusi hän. “Piilottautukaa, herra!” kuiskasi hän nopeasti ja palasi takaisin neuvottoman kuninkaan luo. “Heittäytykää oljille! Minä peitän teidät heinillä ja oljilla! Ei kukaan näe teitä!” Hän heitti samassa lyhdyn luotaan. Valo sammui ja he seisoivat pilkkosen pimeässä.

“Raane, Raane, petätkö sinä kuitenkin herrasi ja kuninkaasi?” kuiskasi kuningas hädissään.

“Piilottautukaa, piilottautukaa, herra! Minä puolustan teitä viimeiseen veripisaraani asti.”

“Minä myöskin!” huusi pieni Åke Jonson, joka tähän asti oli polvistuneena hiljaa rukoillut, mutta hypähti nyt rohkeana ja innostuneena ylös. “Voi, jos minulla vain olisi miekka!”

Pieni Pentti itki ja valitteli ääneen, melun ulkona yltyessä yhä kovemmaksi.

“Hiljaa, hiljaa, poika! Ei täällä auta puolustautuminen!” kuiskasi kuningas. “Elä ilmaise minua vaikeroimisellasi! Peittäkää minut oljilla, ja menkää istumaan hiljaa tuonne nurkkaan!”

He peittivät nopeasti kuninkaan oljilla ja tekivät niinkuin hän käski.

Melu yltyi nyt hirvittäväksi ulkopuolella. Ladonovea työnnettiin kiivaasti auki. Yläpuolella oleva ohut keppi katkesi, ja ovi avautui niin helposti kuin olisi se alhaalta ollut sulettu vain olkilyhteillä. Kaksitoista miestä naamaripäähineet ja harmaat munkinkauhtanat yllään astui ääneti sisään paljastetut miekat kädessä. Yhdellä heistä oli loimuava tulisoihtu kädessään. He katselivat ympärilleen joka puolelle ja näyttivät hämmästyvän kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. “Missä hän on? Missä piilee pelkuri tyranni!” keskeytti voimakas ääni naamioitettujen joukosta äänettömyyden, toisten katsellessa turhaan ympärilleen. Raane seisoi paljastettu miekka kädessä olkikasan luona.

“Pelasta minun elämäni, uskollinen Raane!” kuiskasi kuningas olkien alta. “Minä annan oman sisareni sinulle vaimoksi!”

“Minun herrani ja kuninkaani ei ole täällä!” huusi Raane. “Minä vartioin tässä hänen aarteitaan ja kalleuksiaan”, hän viittasi paikkaan, jossa kuningas makasi. “Ensimäisen, joka lähestyy minua, rutistan minä kuoliaaksi!” Hän heilutti ohutta korumiekkaansa ja löi sillä hurjasti ja kiivaasti erästä vaunun aisaa ja puulaatikkoa, jotka olivat lattialla.

“Sinä puolustat kuningastasi kuin konna ja petturi!” kuiskasi Åke.
“Anna minulle miekkasi, kun et osaa sitä paremmin käyttää!”

“Pois tieltä, poika!” huusi Raane raivostuneena, ja tähtäsi lyöntinsä hänen päätänsä kohti, kuitenkin häneen osumatta.

Asestettujen munkkiolentojen joukossa oli pieni, koukkuselkäinen mies, joka horjuvin askelin haparoi eteenpäin kuin sokeana voimakkaan sankari-olion vieressä. Nämä molemmat miehet tunkeutuivat esiin koko naamioituneen joukon etunenässä, ja sokea piteli kiinni kookkaan herran takin liepeestä, kunnes tulivat paikalle, johon Raane viittasi. Täällä he pysähtyivät molemmat suuren olkikasan luokse, johon kuningas oli piiloutunut.

“Täällä!” kaikui kumeasti rautaristikon takaa, sankariolion naamaripäähineestä, ja rautapukuinen käsivarsi kohotti valtavan miekan. Samassa silmänräpäyksessä olivat kaikki kaksitoista miekkaa kohotetut.

“Haa, haa!” huusi sokea vanhus hohottaen hurjaa mielipuolen naurua ja työntäisi äkkiä pitkän miekkansa syvälle olkikasaan.

Tukahutettu kauhunhuuto, johon sekaantui mielipuolen naurunkihinä, kaikui kamalana olkikasasta, joka peitti sekä kuninkaan, että hänen raivoavan murhaajansa. Taistelevat oliot vierivät sen alle, ja nyt hyökkäsi yhtaikaa koko tuo asestettu munkkijoukkue heidän molempien päälle. Raane jäi huitomaan ympärilleen kuin raivostunut, haavoittamatta kuitenkaan ketään, lopulta hän hyökkäsi ottamaan soihdun sen kädestä, joka sitä kantoi. “Apua! Apua!” huusi hän. “He murhaavat minun herrani ja kuninkaani!” Hän heitti palavan soihdun olkiin ja juoksi kuin mielipuoli ulos ladosta.

Oljet leimahtivat heti palamaan, valaisten mitä kamalimman näyn.

Kuninkaan verinen ruumis oli laahattu oljista keskilattialle, se oli kahdentoista pitkän miekan lävistämä. Nuo kaksitoista kammottavan näköistä munkkioliota seisoivat ääneti ruumiin ympärillä. Veriset miekat käsissään he tuijottivat jäykin jännitetyin katsein murhattuun, jonka kasvot venähtelivät suonenvetoisesti, ja nyt vasta heitti henkensä.

“Hän on kuollut. Jättäkäämme hänet liekkien saaliiksi!” keskeytti viimeinkin johtajan voimakas ääni kamalan äänettömyyden. — “Pois täältä! Hevosten selkään!”

Silmänräpäyksessä olivat kaikki poistuneet ladosta, lukuunottamatta sokeaa, mielipuolta vanhusta, joka vielä kerran raivostuneena oli heittäytynyt ruumiin yli, niinkuin hän olisi tahtonut kynsillään repiä sen palasiksi.

Molemmat pojat olivat sillaikaa istuneet itkien piilossa pilttuun takana.

“Hirviö!” huusi nyt pieni Åke juosten esiin. Hän vetäisi kuninkaan miekan ruumiin kokoonpuristetusta kädestä ja työnsi sen hurjistuneen vanhuksen sydämeen.

“Kas niin, nyt minä voin kuolla! Siunattu olkoon se taivaan enkeli, joka minut vapautti!” sanoi sokea soperteleva vanhus ja kaatui kuolleena murhatun kuninkaan viereen. Puolet ladosta oli jo liekkien vallassa. Ne neljä pilttuussa olevaa hevosta juoksivat hurjina ruumiin yli ja ulos palavasta ladosta. Haukat lensivät kirkuen niiden jälestä. Liekit loimahtivat jo olkikaton läpi, tukahduttava savu täytti hirvittävän murhaluolan, ja ulkopuolelta kuului avuksi rientävien ihmisten hätähuutoja.

“Auta minua pelastamaan kuninkaan ruumis, Pentti!” sanoi Åke itkevälle toverilleen. Vaivoin laahasivat pojat raskaan ruumiin ulos käytävään. He olivat melkein tukehtua savuun ennenkuin ehtivät sinne. “Se vanha hirviö jäi sinne sisään, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!” sanoi Åke katsahtaen vielä kerran taakseen Pallen ruumiiseen. “Palakoon nyt sinne! Joudu pois!”

Juuri kun he olivat joutuneet ulos ladosta, romahti katto kovalla romahduksella sisään, musertaen alleen vanhuksen ruumiin.

Paljon hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle. He eivät välittäneet tulipalosta, nähdessään kuninkaan runnellun ruumiin ja kuullessaan voivottelevien poikasten kertomukset. Meluava joukko palopaikalla kasvoi yhä kuninkaan ruumiin ja itkevien poikien ympärille. Se osanotto, jonka tämä kamala näky herätti useimmissa, näytti kuitenkin osoittavan, että kansa vihasi kuningasta vähemmän kuin mitä yleisesti uskottiin. Melu oli hirvittävä. Toinen huusi toistaan kovemmin. “Juoskaa murhaajien jälkeen!” huusivat muutamat. — “Huolehtikaa toki kuninkaan ruumiista!” huusivat toiset. “Lähettäkää sana Harrestrupiin drotsille ja Jon ritarille!” huusivat muutamat. “Lähettäkää tieto Skanderborgiin!” huusi joku, — “siellähän ovat kuningatar ja nuori kuningas.” Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan toimittaakseen yhtäkään kaikista näistä ehdotuksista. Naisia ja lapsia tunkeili ruumiin luo. Lapset huusivat, naiset päivittelivät kamalaa näkyä, miehet kiroilivat ja voivottelivat. Monet käskivät ja järjestelivät, mutta ei kukaan totellut. Viimeinkin kuului kesken melua huuto: “tilaa, tilaa! Drotsi tulee!” Meluava kansanjoukko väistyi kolmen kiirehtivän ratsastajan tieltä, jotka ajoivat heidän keskelleen hengästyneillä hevosillaan. Ne olivat drotsi Pietari, Skirmen ja vanha Henner Friser. Heidän jälestään seurasi joukko metsästäjiä kamaripalvelija Raane sidottuna välissään.

“Hiljaa! Tehkää tilaa!” huusi drotsi Pietari ja hypähti hevosensa selästä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, ja suuressa kansanjoukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kauhistuksella katseli drotsi Pietari kuninkaan ruumista. Hän tarkasti pikaisesti kuninkaan haavat ja tutki oliko enää elonmerkkiä jälellä. Hän laski kaikkiaan 56 kuolettavaa haavaa. Murhatun liivien alta hän löysi tikarin, jota ei ollut vedetty pois haavasta. Hän veti sen ulos ja katseli sitä tarkkaan, se oli kallisarvoinen ja taitavasti koristeltu: kahvan muodosti kullattu leijona. Hän antoi lähinnä seisovien todistajien nähdä sen ja pani sen talteen.

“Kuningas Eerik Kristofferin poika on kuollut ja häpeällisesti murhattu!” huusi hän nyt kovalla äänellä noustessaan ruumiin vierestä, ja luoden katseen kansanjoukkoon, jonka jännitettyjä ja osanottavia kasvoja ladosta loimuavat liekit valaisivat. “Tämä taivaita järisyttävä teko ei jää rankaisematta, niin totta kuin vanhurskas tuomari valvoo meidän kaikkien ylitsemme!” Hän vaikeni hetkeksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään. “Nuori kuningas Eerik Eerikinpoika on nyt meidän laillinen herramme ja kuninkaamme!” sanoi hän sitten vähän rauhallisemmin ja kohotti oikean kätensä. “Tanskan kansa on itse valinnut hänet ja vannonut hänelle uskollisuusvalan. Pyhä kirkko vahvistaa vaalit, ja pian hän istuu kruunattuna ja voideltuna isiensä valtaistuimella. Olkaa hänelle uskolliset, rehelliset Tanskan miehet! Jumalan avulla tulee hänestä vielä hyvä ja oikeutta rakastava kuningas, ja hän rankaisee ankarasti isiensä julmat ja jumalattomat murhaajat. Kaikkivaltias suokoon hänelle voimia ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ja koko hänen uskollisen kansansa ylitse!”

“Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön meidän nuori kuninkaamme!” huusi monta ääntä. “Kostoa, kostoa kuningasmurhaajille!” huusivat toiset.

Drotsi Pietari viittasi heidät vaikenemaan ja kääntyi sen puoleen, joka seisoi häntä lähinnä. “Kenellä täällä on paras ja nopein hevonen?” kysyi hän.

“Minulla, minulla!” huusi Skirmen juosten esiin. “Aivan niin! Ei kukaan osaa lentää sinun laillasi. Ratsasta heti Skanderborgiin, uskollinen Skirmenini! Kiiruhda viemään kuningattarelle tämä onnettomuussanoma! Kerro mitä sinä olet nähnyt ja kuullut! Sano myöskin minun nimessäni ritari Thorstensonille, että kaikki portit linnaan ja nuoren kuninkaan luo ovat heti suljettavat! Huomenna minä tulen itse ritari Jonin kanssa, kun ensin olen pitänyt huolen kuninkaani ruumiista. Lähde heti! Jumala olkoon sinun kanssasi!”

Seuraavassa silmänräpäyksessä Skirmen oli hevosen selässä ja ratsasti pois nuolen nopeaan pienellä, reippaalla norlantilaisellaan.

“Vanha, uskollinen Henner!” jatkoi drotsi Pietari kääntyen vakavan vanhuksen puoleen, joka istui liikkumattomana hänen vieressään korkealla hevosellaan ja tuijotti omituisen kärsivän näköisenä kuninkaan ruumiiseen. “Ratsasta sinä heti kuninkaallisten metsästäjien kanssa murhaajien jälestä! Ota Raane mukaasi! Pakota hänet johtamaan sinut jäljille!”

Henner Friser nyökäytti päällään ja käänsi hevosensa. Heti senjälkeen nähtiin sankarivartaloinen vanhus metsästäjien etunenässä ja sidottu kamaripalvelija sivullaan, ratsastavan täyttä nelistä loimuavan ladon ohi.

“Hyvät Tanskan miehet!” jatkoi drotsi Pietari kääntyen muutamien arvokkaimpien talonpoikien puoleen, jotka seisoivat häntä lähinnä ja näyttivät suurimmalla osanotolla katselevan runneltua kuningasta. “Te viette nyt minun kanssani murhatun kuninkaan ruumiin Viborgiin! Niin verisenä kuin se tuossa makaa, asetetaan se kansan nähtäväksi. Asettakaa vankkureille neljä lautaa ja valjastakaa eteen kuusi hevosta! Ottakaa ensimäiset parhaat! Levittäkää minun vaippani laudoille ja asettakaa ruumis varovasti sille! — Te seuraatte minua, lapset!” sanoi hän molemmille itkeville pojille, jotka sillä aikaa olivat ottaneet kiinni kuninkaan metsästysoriin ja yhden haukoista. “Åke, sido kuninkaan hevonen kiinni ruumisvaunuun ja anna sen saattaa herraansa! Pentti, anna minulle haukka! Sytyttäkää pari tervasoihtua, ja istukaa kuninkaan jalkapäähän! Tänä yönä te saatte kantaa viimeisen kerran soihtua hänelle!”

Pojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet drotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan ruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka käsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin. Vielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu minkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä täältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten joukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja säälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana. “Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. — Ottakaa kekäleitä ladosta ja valaiskaa se!” sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle kansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli häntä. — “Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän kantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin. Seuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen rakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte, mutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa puolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän laillinen herramme ja kuninkaamme. — Antaa murhaajaluolan tuolla palaa!” lisäsi hän kauhusta vavahtaen, “sen perus on purettava, ja sen jäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se on sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin ja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen!”

Liikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se alkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko. Vain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat tervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan päätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan metsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan ladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille. Kuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä istuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti häipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä ihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä eteensä Viborgiin vievälle tielle.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Skanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit syvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään linnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli juossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.

Sotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat drotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He ihmettelivät hänen hevostaan. “Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa portti!” huusi Skirmen. “Vihollinen on kintereilläni!” Vakavat sotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet huomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan käskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan hypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren suureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti kuninkaallista henkivartiota.

“Kuningas on murhattu!” sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki rauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman lyöminä ja kivettyneinä.

“Murhattu?” huudahti ritari Thorstenson. “Oletko hullu, Skirmen?”

“Murhattu!” toisti Skirmen. “Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman päässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla yllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!”

“Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa linna! Kaikki miehet aseisiin! — Vanhurskas Jumala! — Murhattu!”

Henkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja kykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.

“Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!” huudahti kiivas Thorstenson jalkaa polkaisten. “Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa, oliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi” — —

“Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on Stig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa”, ja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi oli käskenyt hänen sanomaan. “Ja minun herrani oli oikeassa”, lisäsi hän, “jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin olisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti sitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He istuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin sumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi kuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset miekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua metsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän joukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä tuossa tuokiossa.”

“Antaa heidän tulla!” sanoi Thorstenson. “He löytävät meidät valppaina. Haa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt valansa ja surmannut kuningas Eerikin, — silloin on prinssienkin henki vaarassa. — Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan — mutta ei pitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?”

Muutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä oli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois uusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä ankarimmassa toiminnassa.

Kuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti kamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki olivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli tapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen heti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi hätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän keskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. — Jokainen huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä uskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä täysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali johti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu avonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson ja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta tomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla tiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.

“Sinä olet oikeassa, Skirmen!” sanoi Thorstenson. “Sieltä tulee suuri parvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä vastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä! Ovatko jousimiehet tornissa?” kysyi hän eräältä henkivartijalta.

“Kyllä, herra ritari!” vastasi henkivartija. “He ovat miehittäneet kaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te olette käskenyt.”

“Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua parvekkeelta!” Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan koristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää. “Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!” lisäsi hän. “Jos rynnäkkö on kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet ovat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että ne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!”

Henkivartija poistui.

Siinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa seuraamana. “Mitä täällä on tekeillä?” kysyi hän katsellen levottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella arvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.

“Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoon teitä, minun jalo kuningattareni!” sanoi ritari Thorstenson ja astui kunnioittavasti häntä vastaan, taivuttaen lipun hänen eteensä. “Minä en tiennyt teidän armonne olevan valveilla, enkä minä tahtonut antaa herättää teitä onnettomuussanomalla. Valmistautukaa kuulemaan se, maltillisesti, jalo kuningattareni. Tämän pikaviestin lähettää meille drotsi Hessel. Meidän pitäisi kaikkien seisoa täällä yön väreissä: sanoma, jonka hän lähettää meille, on synkkä kuin yö ja hauta.”

“Siis se on tapahtunut, jota minä kauan pelkäsin?” sanoi kuningatar kalveten. — “Minun herrani ja kuninkaani on kuollut? Puhu, nuorukainen!” jatkoi hän kääntyen Skirmenin puoleen. “Mitä onnettomuussanomia tuot sinä minulle onnettomasta puolisostani? Puhu, sinun sanasi eivät muserra Tanskan kuningatarta, vaikka paljas ajatuskin ajaa veren poskiltani — minun herrani ja kuninkaani on kuollut?”

“Te sanoitte sen, jalo kuningatar!” vastasi Skirmen ja astui kunnioittavasti lähemmäksi, Thorstensonin vetäytyessä syrjään ja katsoessa jännittävän tarkkaavaisena salin yli. “Petturit ovat yllättäneet hänet yöllä”, jatkoi Skirmen, “se tapahtui onnettomana hetkenä, kuningas oli eksynyt Finnerupin metsään, eivätkä hänen uskolliset miehensä olleet hänen luonaan”.

“Siis murhattu, katalasti salamurhattu, niinkuin nyt kaikki kuninkaat
Tanskassa?” huudahti kuningatar nojautuen yhteen neidoistaan.

“Niin, jalo kuningattareni!” vastasi Skirmen sydämellisellä osanotolla, vaikka hänen mielestään tuskallinen ilme kuningattaren kasvoilla näytti osoittavan enemmän katkeraa suuttumusta kuin syvää surua. “Drotsi Hessel löysi teidän onnettoman puolisonne sitten vasta kun kamala teko oli tehty, ja murhaajat paenneet. Hän tutki heti haavat, joita oli monta, ja kaikki kuolettavia. Hän ei tahtonut jättää kuninkaan ruumista ennenkuin se oli rauhassa jatkuvalta pahoinpitelyltä. Mutta teidän ja prinssin turvallisuuden vuoksi hän käski minun kiirehtiä. Minä olen kiirehtinyt parhaani mukaan, ja Jumalan kiitos, minä jouduin ennen kavaltajia. Jumala varjelkoon teitä ja nuorta herraa, joka nyt on Tanskan valtakunnan hallitsija!”

“Missä hän on?” kysyi kuningatar katsellen tuskallisesti ympärilleen. “Missä on prinssi? Missä on minun Eerikkini? Tulevatko murhaajat tännekin? Ovatko he lähellä?”

“Olkaa rauhallinen, jalo kuningattareni!” alkoi Thorstenson taas puhua. “Joukko asestettuja ritareita, muutamia naamioituja herroja etunenässä, ratsastaa kyllä linnaa kohti, mutta niinkauan kuin minä ja yksikin tanskalainen mies on täällä elossa, ei kukaan petturi astu jalallaan näiden muurien sisäpuolelle. Minä olen lähettänyt hakemaan prinssit, he ovat aivan heti täällä.”

“Voiko linna puolustautua?” kysyi kuningatar hätäisesti. “Ovatko petturit vain ulkopuolella? Eikö niitä ole täällä joukossamme? Eivätkö Tanskan kuninkaan murhaajat olleet tanskalaisia?” Kauhun ja pelon valtaamana katseli kuningatar tämän sanoessaan synkkiä, asestettuja miehiä, jotka täyttivät salin, ja hän tiesi ettei niiden joukossa ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sydämestään uskollinen kuninkaalle.

“Linnaa voidaan ja sitä täytyy puolustaa niinkauan kuin ainoakaan kivi on siitä jälellä!” vastasi Thorstenson hehkuvin poskin. “Petturit ovat meitä lähellä, mutta teidän ympärillänne on uskollisia miehiä. Elkää häväiskö kaikkia tanskalaisia niin halventavalla epäluulolla, ylevä kuningatar. Uskollinen Tanskan kansa ei ole osallinen tähän veriseen petokseen. Teidän kuninkaallinen puolisonne ei ollut rakastettu — eikä hän ollut minunkaan miehiäni — ei kannata totuutta salata —, mutta me emme sen vuoksi ole valapattoja ja kavaltajia. Marski Stig on tämän kammottavan kostotyön alkuunpanija eikä hän myöskään ole valapatto: hän on kauheasti täyttänyt sen minkä lupasi, mutta nyt hän on minun ja kaikkien tanskalaisten verivihollinen. Me tahdomme suojella kuningashuonetta, ja teidän kuninkaallinen poikanne on yhtä varmasti kantava Tanskan kruunua kuin vapaa ja uskollinen kansa on hänet siihen valinnut!”

“Kuningashuonetta me tahdomme suojella!” toistivat vakavat ritarit ja henkivartijat. “Eläköön kuningatar ja meidän nuori kuninkaamme!”

“Missä ovat petturit?” kysyi kuningatar toinnuttuaan. “Voimmeko me nähdä heidät?” Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren, tumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet etunenässä. “Heitä on monta”, jatkoi hän, “he eivät näy pelkäävän minun suojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan vallitessa.”

“Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt uskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole jousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin sanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan täältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä hyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista.”

“Hyvä on, ritari Thorstenson!” vastasi kuningatar kohottaen päänsä uhkamielisen suuttumuksen valtaamana. “He saavat nähdä Tanskan kuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He saavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka alaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!”

Nyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina. Nuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän sanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin levoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. “Minun poikani”, sanoi hän, “teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. — Kantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne, jotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän vertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos te olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa.”

Levoton Kristoffer prinssi kalpeni, hän katseli peloissaan parvekkeelle ja vetäytyi äkkiä taapäin. Mutta nuoren Eerik kuninkaan poskille palasi puna. “Minun miekkani ja kruunukypäräni!” pyysi hän eräältä henkivartijalta. “Nyt minä olen teidän kuninkaanne. Nyt on minun asiani puolustaa maata ja valtakuntaa. Minä tahdon julistaa isäni jumalattomille murhaajille kuoleman ja perikadon. Ritari Thorstenson, onko linna puolustuskunnossa?”

Ritari katseli ihmetellen prinssiin, joka ensi kertaa puhutteli häntä päällikön ja kuninkaan mahtavuudella. Hän kumarsi kunnioittavasti nuorelle kuninkaalleen ja selitti hänelle pikaisesti kaiken mikä oli tehty linnan puolustukseksi, pitäen samalla tarkasti vaarin vihollisten ratsumiesten liikkeistä. “Hyvä, hyvä!” sanoi Eerik nyökäyttäen. Sillävälin oli eräs henkivartija tuonut nuorelle kuninkaalle lyhyen kultakahvaisen miekan ja pienen kullatun kypärän, jota kruunu ja höyhentöyhtö koristivat. Eerik sitoi miekan vyölleen, pani kypärän päähänsä ja astui äitinsä kanssa parvekkeelle.

Vähän matkan päähän linnasta ratsastajajoukko pysähtyi, ja munkeiksi pukeutuneet päälliköt näkyivät neuvottelevan. Vihdoinkin ratsasti kookas sankariolio harmaassa munkinkauhtanassa ja naamiopäähineessä, kahden pienemmän samaten naamioidun herran kanssa, hitaasti linnan uloimmaista vallihautaa ja parveketta kohti, jolla kuningatar ja nuori kuningas seisoivat korkealla linnanmuurin yläpuolella, sankan henkivartijaparven ympäröimänä, jotka päällikkönsä käskystä muodostivat kilpisuojuksen kuninkaallisten henkilöiden ympärille. Aurinko juuri nousi ja valaisi jalon kuningatarvartalon, ja hänen kauniit, kalpeat kasvonsa, sekä ritarillisen kaksitoistavuotiaskuninkaan hänen oikealla puolellaan.

Tämä näky näytti tekevän omituisen vaikutuksen sankarivartaloisen vihollisen olentoon, hän pysäytti hevosensa pari kertaa, mutta antoi sen taas astua edelleen, lopulta hän pysähtyi parvekkeen eteen. Hän heitti päähineen päästään, ja munkinkauhtanan hartioiltaan: musta teräshaarniska yllään ja kypäränsä sulettuna, istui hän kuin rautaanvalettu patsas korkean, mustan ratsunsa selässä, katsellen säkenöivin silmin kuningatarta ja kuninkaan poikaa.

“Kuningatar!” sanoi syvä sankariääni. “Te olette kutsunut sitä miestä mielipuoleksi kerskaajaksi, joka Viborgin käräjillä peruutti Kuningas Eerik Kristofferinpojalle vannomansa uskollisuusvalan. Te ette uskonut sitä miestä Tanskassa syntyneeksi, joka uskaltaisi pitää niin rohkean sanan. Tässä te näette sen tanskalaisen miehen, joka piti mitä hän lupasi kuninkaalle. Nyt on tuli irti pilkkaajan huoneessa. Tässä te näette sen miehen, joka sytytti tulen. Tässä näette ne kasvot, jotka nähdessään teidän pelkuri herranne kätki kuninkaalliset kasvonsa tallinolkiin!” Tämän sanoessaan hän löi silmikon kypärästään auki. Kuningatar vetäytyi kauhistuen askeleen taapäin nähtyään tuon peloittavan, kostoasäihkyvän katseen ja raudanlujat sankarikasvot. Mutta hän tointui nopeasti ja astui ylpeän suuttumuksen valtaamana taas takaisin parvekkeelle, nuoren kuninkaan hänen sivullaan tapaillessa miekankahvaansa.

“Itsekö te tulette, marski Stig Andersen, itsetekemänne kuningas!” sanoi nyt kuningatar ylevän ylpeästi. “Tuletteko te itse kuulemaan tuomionne — tietäkää siis: se on langetettu tuolla ylhäällä verisenä keskiyön hetkenä, ja tässä seisoo teidän herranne ja kuninkaanne! Jos Jumala suo hänelle elon aikaa, niin on viittaus hänen lapsenkädestään täyttävä Jumalan tuomion teidän ylitsenne.”

“Minä en ole itsetekemä kuningas!” vastasi marski hillityllä äänellä. “Niin katala ajatus ei ole milloinkaan saanut sijaa sielussani, mutta kansan voimakas henki ja tämä miekka nyt määräävät kuka tulee Tanskan kuninkaaksi! Mutta se hetki ei ole vielä käsissä. Minä en tullut tänne taistelemaan naisten ja lasten kanssa. Minä tulin tänne näkemään sen minkä nyt näen. Itse te parhaiten tiedätte kuka on Tanskan itsetekemä kuningas. Minä en ole tänä yönä tehnyt teitä leskeksi, minä en ole tuottanut teille surua enkä sydäntuskaa, kuningatar Agnes! Minä olen tuonut teille tervetulleen sanoman.”

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin vaipuisi kuningatar maahan nuo sanat kuultuaan, ja niinkuin tuo kamala kostaja olisi antanut elon salaiselle mielikuvalle, joka kerran oli häämöittänyt hänelle kamalana unikuvana. Hän sävähti punaiseksi kuin purppuravaippansa ja taas valkoiseksi kuin liinakaulus valkoisen kaulansa ympärillä. Mutta hän kokosi kaikki voimansa ja tuntien syvästi loukatun kunniansa, hän huudahti arvokkaasti ja ylpeästi: “Siihen teidän sanaanne, Stig Andersen, minä vastaan teille, kun me kohtaamme toisemme kaikkivaltiaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Täällä teidät kohtaa Tanskan kuningattaren syvä viha” — —

“Antakaa minun nyt puhua, äiti!” keskeytti nuori Eerik hänet. “Täällä minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Sinä verentahraama kuningasmurhaaja!” huusi hän omituisen varmasti ja voimakkaasti ja katseli sankaria katseella, joka sai voimakkaan sotasankarin räpyttämään silmiään. “Jos sinä olet murhannut kuninkaallisen isäni ja häväissyt kuningatarta, minun äitiäni, niin täytyy sinun totisesti kuolla! Tästä hetkestä asti sinä olet lainsuojaton, niin totta kuin minä tulen kantamaan Tanskan kruunua!”

Nyt näyttäytyi myöskin Kristoffer prinssi parvekkeella: “Teilattavaksi sinut on tuomittava, kirottu murhaaja!” huusi hän hurjana suuttumuksesta ja pui suonenvetoisesti nyrkkiään.

Tulistuneen veljen esiintyminen poisti sen omituisen vaikutuksen, jonka nuoren kuninkaan sanat ja katse olivat tehneet marskiin. “Lastenuhkaukset eivät pelota minua!” vastasi sankariritari. “Mutta sen minä sanon sinulle, sinä nuori isänkostaja lapsenkruunuinesi: jos minun täytyy sinun käskystäsi paeta maasta ja valtakunnasta, niin saatte maahan enemmänkin leskiä kuin teidän äitinne Jos Stig-marskin täytyy maata lainsuojattomana metsissä, niin saa Tanska kuitenkin ravita minun ja minun mieheni ja sen sekä kesällä että talvella. Nyt täältä!” huusi hän seuraajilleen ja kohotti oikean kätensä. “Elkäämme antako lapsenveren saastuttaa käsiämme. Me voimme muutenkin pelastaa maan ja valtakunnan.” Näin sanoen hän käänsi ylpeän oriinsa.

Ritari Thorstenson ei voinut nyt kauemmin pidättää suuttumustaan. “Turma pettureille!” hän huusi ja heilutti kuninkaallista lippua parvekkeelta. Tämän merkin johdosta suhahti nuolisade linnantornin ampumaluukuista julkeita kuningasmurhaajia vastaan. Marski käänsi hevosensa ja nauroi ivallisesti suhiseville nuolille, jotka etäisyyden vuoksi ponnahtivat voimattomina takaisin hänen teräspanssaristaan, jääden riippumaan hänen naamioituneiden seuralaistensa vaippoihin. Ikäänkuin uhitellakseen tätä onnistumatonta hyökkäystä, hän pysäytti hevosensa silmänräpäykseksi, vastaanottaen vielä yhden nuolisateen jolla oli sama heikko vaikutus. Mutta aikoessaan kääntää hevostaan, heitettiin samassa tulinen kivi yhdestä muurilla olevasta ampuma vaunusta ja se repäisi auki hänen jalon ratsunsa vatsan, joka kamalasti hypähtäen suistui hänen alleen. Samassa silmänräpäyksessä laskettiin vipusilta alas, ja suuri joukko metsästäjiä hyökkäsi ulos jousipyssyt ojoina. Sotapäällikkö hypähti nopeasti vapaana olevan hevosen selkään ja ratsasti pois panssaroidun ratsujoukon kanssa omituisella kiireellä, joka ei ollut sopusoinnussa sen uhmailun kanssa, jolla hän näkyi ylönkatsovan nuolisadetta, joka suhisi hänen ympärillään, ja lapsikuninkaan linnasta vyöryviä hehkuvia kivikuulia.

KOLMASKYMMENESYHDES LUKU.

Kaksikymmentäneljä tuntia kuninkaan murhan jälkeen oli huhu hänen kuolemastaan levinnyt melkein koko valtakunnan yli; mutta kertomukset hänen kuolemansyistään olivat hyvin erilaiset.

Kielin linnassa oli kreivi Gerhardilla tärkeitä vieraita. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa, ritari Tyko Abilgaard olivat myöhään illalla saapuneet sinne matkustettuaan Brandenburgissa, ja herttuan seurassa olivat molemmat Agnes kuningattaren veljet, Otto ja Konrad, Brandenburgin markkreivit. Herttua Waldemar oli matkallaan tutustunut näihin urhokkaisiin herroihin, joihin hän näytti panevan suurta arvoa, ja hän oli pyytänyt heidän seuraamaan itseään Schleswigiin. Markkreivit olivat avomielisen, hyväntahtoisen kreivi Gerhardin läheisiä tuttavia. He olivat senvuoksi kehoittaneet herttuan lepäämään muutaman tunnin Kielin vieraanvaraisessa linnassa, ja hän suostui ehdoitukseen, ettei kiirehtimisensä kotiin herättäisi erikoista huomiota.

Herttua ei ollut nähnyt kreivi Gerhardia sittenkuin tuona iltana ritari Jonin luona, Danehovessa Nyborgissa, vähää ennen vankilaan joutumistaan. Kreivi Gerhardin innokas osanotto hänen vapauttamiseensa ja sovintoonsa kuninkaan kanssa, oli saanut herttuan tuntemaan häpeää, sillä hän oli monessa tilaisuudessa kohdellut ylenkatseellisesti hyväsydämistä, leikkisää herraa, ja ivaillut hänen pyylevää vartaloaan ja ruhtinaallisen käytöksen puutettaan, silloin kun hänen piti seurustella naisten kanssa. Että rohkea, rehellinen herra siitä huolimatta reippaalla ja koruttomalla tanssillaan tuona iltana oli herättänyt paljon suurempaa osanottoa kuin hänen hieno kilpailijansa kuningattaren suosiosta, oli asia, jota ylpeä, kunnianhimoinen herttua ei milloinkaan ollut voinut antaa hänelle anteeksi. Kreivi Gerhard oli vastaanottanut vieraansa tavallisella tasaisella ja hilpeällä sydämellisyydellään. Huhut tärkeistä tapahtumista Tanskassa eivät olleet vielä saapuneet Kieliin. Matkaseurue istui juomapöydässä laulellen iloisia lauluja. Markkreivi Otto oli keski-ikäinen herra, kasvonsa olivat rauhalliset ja miettivät; hän oli kohtelias ritari, sitäpaitsi kunnioitettu sotapäällikkö, ja ruhtinas, joka suosi tieteitä ja taiteita. Hän rakasti saksalaisia kansanlauluja ja lauloi puhtaalla syvällä bassoäänellään monta näistä lauluista. Näyttääkseen tanskalaisille herroille, mitenkä hänen kuninkaallinen lankonsa, kuningas Eerik Kristofferinpoika oli enemmän kunnioitettu Saksassa kuin omassa maassaan, lauloi hän vielä lopuksi myöskin Reinmar von Zwetersin tunnetun kunnialaulun kuninkaalle, joka schwabilaismurteella alkoi näin:

    “Ein künig, der wol gekroenet gat
    Und das sin crone verre bas geküniget stat,
    Da zirt der künig die crone.
    Bas dan in die crone gezieren muge
    Ein wol geküniget crone trage.”

Se oli muuten sama laulu, jolla kuningas vastaanotettiin Harrestrupissa, jossa häntä kiitettiin siitä, “että hän sai leskien ja orpojen valitukset vaimenemaan, ja jossa ylistettiin hänen rauhan rakkauttaan, ja sitä että sydämensä ja mielensä harvoin olivat toimettomina”.

“Hiisi vieköön teidän kruunatut kuninkaanne ja kuninkaalliset kruununne, hyvä ystäväni!” sanoi kreivi Gerhard hymyillen, kun markkreivi Otto toisti alkusäkeet. “Teidän hyvä Reinmar mestarinne on minun mielestäni liian kirjanoppinut ja hän sivelee liian paksusti. Muuten toivoisin laulun olevan tanskankielisen, niin että kansa voisi laulaa sitä sydämensä pohjasta. Niille kansanlauluille, jotka tuodaan ulkomailta minä en pane paljoakaan arvoa.”

“No, no, rakas kreivi Gerhard!” sanoi markkreivi, — “eihän se olekaan mikään kansanlaulu, vaan ylistyslaulu. Mitenkä te sitten tahtoisitte laulettavan itsellenne mieliksi?”

“Suoraa puhetta minä tahdon, niin että kansa voi tuntea minut, tai ei mitään. Jos tuommoiset laulut ovat jonkun arvoisia”, jatkoi hän iloisesti, “niin eivät ne saa sisältää kiitosta alusta loppuun asti, vaan tulee niiden antaa uskollinen kuva koko miehestä, sekä hänen vioistaan että virheistään, niin että hän kuvastuu siitä kokonaisuudessaan kuin kirkkaasta kilvestä. Ei, totisesti pidän Pitkäsääri vanhukseni taitoa parempana: hän saa aikaan enemmän kasvoillaan kuin kaikki meidän oppineet mestarilaulajamme jaarituksillaan. Minä saanen kai näyttää teille hänen erinomaista taitavuuttaan, hyvät herrat!”

Herransa käskystä astui nyt pitkä hovinarri esille ja koetti parhaansa mukaan huvittaa vieraita harvinaisella taidollaan matkia kaikkien tunnettujen henkilöiden ilmeitä ja liikkeitä, jotka hän vain kerrankin oli nähnyt. Tämä ilveily huvitti kreivi Gerhardia itseä erityisesti. Hän nauroi niin että kyyneleet silmistä valuivat, kun hovinarri mitä suurimmalla totisuudella esitti oppineen väittelyn kahden hengellisen herran välillä, joiden ääniä, ilmeitä ja liikkeitä hän vuoroon jäljitteli, ja joista heti tunsi turhantarkan ja hajamielisen mestari Martinus de Dacian ja hänen kiivaan vastustajansa, ylpeän, tulisen mestari Grandin, joka kunnialla piti puoliaan hänelle dialektikassa ja korkeammassa teologiassa. Tuomiorovastin laihaa vartaloa ja käskevää ilmettä osasi hovinarri erityisen sattuvasti matkia.

Herttua ja ritari Abilgaard, sekä kohteliaat markkreivit olivat tulleet iloisiksi hyvästä viinistä ja nauroivat myöskin sydämenpohjasta ilveilylle.

“Se on erinomaista!” sanoi herttua. “Siinä on meidän uljas mestari Grand aivan ilmi elävänä. Mutta jos meidän ankara herra tuomiorovastimme tietäisi meidän täällä näin nauravan hänen kiivaudelleen ja kunnianarvoisalle persoonalleen, niin pitäisi hän sen jumalattomana ja anteeksiantamattomana häväistyksenä häntä itseään ja pyhää kirkkoa vastaan.”

“Minun tietääkseni ei hän ainakaan vielä ole paavi”, vastasi kreivi Gerhard, “eikä meidän tarvitse uskoa muita synnittömiä pappia olevan. Minä tunnustan kaikella kunnioituksella oppineen tuomiorovastin suuret avut. Mutta hänkin on vaivainen ihminen, ja hän saa hyvänä kristittynä tyytyä siihen, etteivät hänen parhaat ystävänsäkään ole sokeita hänen vioilleen. Näyttääkseni teille, hyvät herrat, ettemme tee täällä minkäänlaista säätyeroa, silloin kun haluamme nähdä heidät täällä joukossamme, iloisessa seurassamme, saattamatta heille matkanvaivoja, niin näyttää Pitkäsääri vanhukseni teille jäljennöksen luonnosta, josta itse saatte nähdä tunnetteko sen.”

Hän kuiskasi pari sanaa hovinarrin korvaan, johon pitkä ilveilijä nyökäytti ja poistui juomasalista. Hän tuli heti senjälkeen takaisin, yllään ruhtinaallinen purppuravaippa, ja ohuilla kampaamattomilla hiuksilla kullattu pergamenttikruunu. Hänen kasvonilmeistään kuvastui majestetisuuden, raa’an kovuuden, hurjan voiman ja velton heikkouden omituinen sekoitus; hän näytti yhtaikaa sekä uhkaavan että hymyilevän, silmien yhtämittaa räpytellessä. Hän astui hitaasti eteenpäin pysähtyen aina välillä ikäänkuin epäröiden ja nojasi samalla pitkään puumiekkaan.

Herttua Waldemar valahti tämän nähdessään kuolemankalpeaksi, Gerhard kreivin nauraessa täyttä kurkkua, ritarilliset markkreivit näyttivät olevan hämillään.

“Jättäkää tuo liian rohkea pila, jalo kreivi Gerhard!” sanoi markkreivi Otto totisena. — “Me emme voi sallia, että meidän kuninkaallinen lankomme tehdään noin naurettavaksi.”

“Mitä hemmettiä, uljaat herrani? Ettehän toki pelänne kuninkaallisen lankonne varjokuvaa?” sanoi kreivi Gerhard nauraen. “Te olette välttäneet käyntiä hänen luonaan. Teille on hyvä tottua katsomaan häntä suoraan silmiin, ettette hätkähdä hänen räpyttävää katsettansa tai pelästy hänen vihaansa, jolla ei ole paljoakaan merkitystä.”

Hovinarri oli vetäytynyt salin etäisimpään päähän, jossa hän pimennosta katseli sattuvan ilveilynsä vaikutusta. Samassa avautui ovi, ja kaksi nuorta, hiukan humaltunutta ritaria hoiperteli sisään. “Uutisia! Uutisia!” huusivat he kilpaa. “Tanskassa on kapina! Kuningas on murhattu!”

Kaikki hypähtivät paikoiltaan, paitsi herttua Waldemar, joka oli tiedotonna vaipunut tuoliinsa. Yleisessä hälinässä ei sitä aluksi huomannut kukaan muu kuin ritari Abilgaard, joka kiireesti tuli hänen avukseen ja hieroi viinillä hänen ohimoltaan, tehden sen hiljaa, ja asettuen samalla hänen eteensä niin että hän vaipallaan voi suojata hänet muiden näkyviltä.

Kaikki tuijottivat pelästyneinä nuoriin ritareihin, jotka olivat tuoneet hämmästyttävän uutisen. Mutta ei kukaan ollut niin kauhuissaan tästä sanomasta kuin hovinarri. Huolimatta iloisista ilveilijälahjoistaan kalvoi häntä syvä raskasmielisyys, joka välistä lähenteli mielenvikaisuutta. Hirveä tuska oli vallannut hänet, ja hänestä tuntui siltä kuin murhatun kuninkaan henki todellakin nyt olisi mennyt häneen, kostaakseen sen pilan, jota täällä tehtiin kuolleesta. Pitkäsääri oli valahtanut kuolonkalpeaksi seisoen liikkumattomana kuin patsas, hän nyt todellakin kammottavasti muistutti murhattua kuningasta, jonka olentoa hän leikkiä laskien oli ottanut matkiakseen.

Kreivi Gerhard oli äkkiä tullut vakavaksi, mutta nuoret ritarit, jotka olivat tuoneet kuolinsanoman, eivät näyttäneet puolihumalassaan huomaavan heidän kertomuksensa aikaansaamaa vaikutusta, eivätkä he tienneet noiden kahden vieraan herran olevan Brandenburgin markkreivejä ja murhatun kuninkaan lankoja. He kertoivat nyt välinpitämättömällä ja melkein kerskuvalla äänellä mitä he olivat kuulleet kuningasmurhasta. “Ei ole epäilystäkään, herra kreivi”, sanoi nuori kevytmielinen ritari, joka seisoi lähinnä kreiviä, “hän on kaatunut kunniallisella tavalla hauskassa rakkausseikkailussa Finnerupin metsässä. Hän ei milloinkaan olisi voinut toivoa itselleen ihanampaa ja parempaa kuolemaa. Juokaamme nyt hänen onnellisen matkansa kunniaksi, ja toivokaamme hänen ihanalle kuningattarelleen parempi ja uskollisempi aviomies! Hei vain, hyvät herrat! Kuningas Eerik Kristofferin pojan malja olkoon hän missä tahansa!”

Kreivi Gerhard seisoi kuin hehkuvilla hiilillä kuullessaan nuo sopimattomat ja kevytmieliset puheet markkreivien läsnäollessa. Hän aikoi nuhdella nuorta, kevytmielistä ritaria, mutta hovinarri ehti ennen häntä. Hän juoksi raivostuneena esiin kuninkaallisessa naamiopuvussaan ja sieppasi pöydällä olevasta hopeavadista villivuohen luun käteensä. “Kuningas Eerik Kristofferinpoika kiittää teitä maljasta!” huusi hän kaameasti matkien kuolleen kuninkaan ääntä, “hän lähettää tässä teille ja kaikille iloisille ystävilleen tervehdyksen!” Näin sanoen hän heitti suuren luun nuoren ritarin otsaa kohti, mutta se sattuikin kreivi Gerhardia kasvoihin. Kreivi kaatui maahan, verta virtasi hänen vasemmasta silmästään, jonka luu oli puhkaissut.

Kaikki juoksivat pelästyneinä hänen luokseen. Yleisen hälinän aikana herttua heräsi tainnoksista. Hän heitti tuskallisen katseen salin perälle, jossa hovinarri oli seisonut kuninkaan kasvonilmeitä jäljitellen, ja kun hän ei enää nähnyt kammottavaa kuningashaamua, näytti hän täydellisesti rauhoittuneen.

Sinä silmänräpäyksenä, jona tuo luunheitto aikaansai onnettomuuden, oli hovinarri heittänyt purppuravaipan yltään, sekä myös irtotukan ja pergamenttikruunun ja oli tuskasta huutaen syöksynyt haavoitetun herransa luokse. Nyt nousi kreivi Gerhard ylös, pitäen kättään verta vuotavalla silmällään. “Minä olen menettänyt silmäni meidän sopimattoman pilamme tähden”, sanoi hän tyynesti, “mutta se on nyt vähäinen asia. Jos on totta mitä me olemme kuulleet, niin silloin ovat maa ja valtakunta ja meidän jalo kuningattaremme suuressa vaarassa. Kiiruhtakaa, hyvät herrat, auttamaan häntä neuvoillanne ja tukemaan häntä teoillanne! Niin pian kuin voin olen minä valmis kruunun ja valtakunnan palvelukseen.”

Kun kreivi Gerhard oli poistunut juomasalista antautuakseen haavalääkärinsä hoidettavaksi, jättivät hänen vieraansa heti Kiel-linnan ja kiirehtivät Skanderborgiin vievää tietä pitkin pois.

* * * * *

Samana iltana vallitsi Möllerupissa tuskallinen odotus, Linnanherra oli kahdeksan päivää sitten lähtenyt pois, osa linnan varusväkeä mukanaan. Linnanportti oli lukittu ja nostosilta tavallisuuden mukaan vedetty ylös. Neljä vartijaa seisoivat tornin katolla, ja kuolonhiljaisuus vallitsi kolkossa, synkässä linnassa.

Naistuvassa istui puoliyön lähetessä kookas, hunnutettu Ingeborg rouva, mustassa surupuvussaan, lampun ääressä ommellen pitkää, valkoista liinavaatetta. Pienen, levottoman Ulrikan hän oli saanut vuoteeseen, mutta hiljainen Margareta istui äitinsä vieressä ommellen ahkerasti hurskasta kuvaa, jota hän kultalangoilla ja silkillä kirjaili, ja jonka tarkoituksena oli koristaa Möllerupin linnankappelin pyhää alttarivaatetta.

“Nyt tämä on pian valmis, äiti!” sanoi tytär. — “Katsoppas vain! Miten kauniilta se näyttää tulen valossa: minusta näyttävät pienet enkelinkuvat hymyilevän, ja Jesuslapsesta ja rakkaan Jumalanäidin kasvoilta tuntuu todellakin valo virtaavan.”

“Aivan niin, hurskas lapsi kultani!” vastasi äiti — taputtaen hänen kalpeaa poskeaan, ja heittäen pikaisen silmäyksen harsonsa läpi hänen työhönsä. “Minäkin olen pian valmis!” lisäsi hän tukahuttaen huokauksen.

“Mutta mihin tuota pitkää liinakangasta käytetään, rakas äiti, eihän se ole pöytäliina eikä oikea lakanakaan.”

“Kun minä olen kuollut”, vastasi äiti, “niin kiitä silloin vanhurskasta Jumalaa ja kääri minun ruumiini ja kasvoni tähän liinavaatteeseen, silloin minä tahdon heittää pois surun synkän puvun ja pukeutua valkeisiin vaatteisiin. Valkea väri merkitsee viattomuutta ja puhtautta, lapseni!” — — “Oi äiti, emmekö voisi jo eläessämme käyttää niitä vaatteita? Ottihan meidän herramme ja vapahtajamme kaikki meidän syntimme kantaakseen kuollessaan ristin puulla Hänen haudalleen tulivat enkelit valkeissa vaatteissa, ja jo me olemme kuin lapset, niin on taivaan valtakunta meidän niinkuin enkelienkin.”

“Huomenna saat ottaa valkoisen pukusi yllesi, lapseni!” vastasi äiti.

“Oi, äiti, äiti!” huokasi Margareta. “Milloinka taas saa nähdä sinun rakkaat kasvosi ja sinun kauniit, syvät silmäsi? — Minä muistan ne siitä asti kun olin vielä aivan pieni, mutta siitä on jo niin kauan, kauan. Pieni Riika parka ei ole koskaan nähnyt sinun kasvojasi ja onhan hänkin sinun lapsesi?”

“Minä toivon, että te molemmat hyvinkin pian saatte nähdä minut kasvoista kasvoihin!” vastasi äiti värisevällä äänellä. “Katso hiekkakelloon lapseni! Onko jo keskiyö?”

“On jo yli keskiyön, äiti! — Odotatko sinä isää kotiin tänä yönä?”

“Hän lupasi olla täällä ennen keskiyötä, tai muuten lähettää viestin”, vastasi äiti levottomana. “Hän ei tavallisesti unohda mitä lupaa. Mutta hänellä on suurempi lupaus täytettävänä, ennenkuin se on täytetty, en minä saa kuulla hänestä, ja ennen sitä ei kukaan meistä saa rauhaa.”

“Oi miksei äiti? Etkö sinä muista mitä pyhässä raamatussa sanotaan siitä rauhasta, joka on kaiken ihmisjärjen yläpuolella? Onhan Herra antanut sen meille kaikille.”

“Kyllä varmasti, lapseni! Sen rauhan saavat vanhurskaat osakseen. He astuvat sisään rauha mukanaan — he lepäävät makuuhuoneissaan, seisoo siinä. Mutta kaikella on aikansa: ensin taistelu — sitten rauha!”

Linnanpihalta kuului koirien ulvontaa. “Kuulitko, äiti!” huudahti Margareta. “Koirat meluavat. Ne odottavat varmasti isää, mutta ne eivät milloinkaan ole ulvoneet noin rumasti!”

“Se merkitsee kuoleman viestiä”, sanoi äiti. “Hiljaa, lapseni, minä luulen kuulleeni isäsi metsästystorven — kuuletko nyt he vastaavat tornista — hän tulee!”

Nyt kuului jo askelia pihalta. Hiljaisessa yössä voi kuulla miten nostosilta laskettiin ja linnanportin rautasaranat narisivat. Heti senjälkeen kuului hevoskavioiden töminää ja suuren ratsujoukon melua pihalta. Margareta juoksi ikkunaan. “Siellä on isä miehineen!” sanoi lapsi. “Mutta mitä? Siellä liikkuu harmaita munkkeja soihdut kädessä. Nyt laskeutuu isä kivelle. Hän tulee heti tänne ylös!”

Ingeborg rouva teki pikaisen liikkeen niinkuin aikoen nousta, mutta vaipui voimattomana takaisin ompelutuolilleen. “Näetkö myös isoisän? Näetkö minun vanhan, onnettoman isäni?” kysyi hän.

“Ei, isoisä parkaa minä en näe, äiti! Minä näen heidät kaikki, mutta isoisä ei ole heidän joukossaan.”

Nyt avattiin naistuvan ovi, ja kookas linnanherra seisoi teräsvarustuksissaan kynnyksellä. Kypärän silmikko oli lyöty auki, hänen ankarat, totiset kasvonsa olivat kalpeat. Hän jäi seisomaan kynnykselle sanomatta sanaakaan, mutta antoi viittauksella tietää, että halusi lapsen poistumaan. “Mene lastenhuoneeseen, Margareta!” sanoi äiti, noustessaan hitaasti ja vapisten. “Sinun ei tarvitse kuulla sitä, mitä isällä on minulle sanottavaa.”

Margareta oli lähestynyt isäänsä, tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen hänen kättänsä, mutta hän näki hyytynyttä verta rautapanssarisella kädellä ja vetäytyi kauhistuen pois. Hän liitti kätensä yhteen ja poistui itkien tuvasta.

Nyt astui marski kynnyksen yli. “Se on tapahtunut!” sanoi hän. “Ota häpeän huntu kasvoiltasi, vaimoni! Syleile vihdoinkin miestäsi ja kostajaasi jälleen! Sinun häpeäsi on pesty tyrannin verellä. Sinun ei tarvitse enää hävetä kuullessasi kutsuttavan itseäsi Stig Andersenin vaimoksi!”

Kiivaalla, melkein suonenvetoisella liikkeellä repäisi kookas Ingeborg rouva nyt hunnun kasvoiltaan, ja lampunvalo lankesi kuolonkalpeille, kuihtuneille kasvoille, joilla vielä näkyi jälkiä harvinaisesta kadonneesta kauneudesta. Tummansiniset, kirkkaat silmät olivat painuneet syvälle suuriin silmäonteloihin, hän levitti laihat käsivartensa lähestyi ritaria. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin, mutta samassa silmänräpäyksessä hän syöksyi kiivaasti hänen levitettyyn syliinsä, ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri alas pitkin raudankovaa poskea.

“Minun Ingeborgini, onneton Ingeborgini, saanko vielä sinua syleillä!” huudahti hän. “Onko todellakin yksi ihmisikä vierinyt meidän ylitsemme ja olemmeko me molemmat kuihtuneet ja tulleet vanhoiksi sitten kun minä viimeksi näin sinun kasvosi ja pitelin sinua näillä käsivarsillani? Nyt sinun täytyy elää, onneton vaimoni ja tulla uudelleen nuoreksi! Onnettomuutesi aika on ohitse: sinun nuoruudenelämäsi ja sinun kunniasi on kostettu — kamalasti kostettu. Ei ainoatakaan naishäväisijää maailmassa ole rangaistu kovemmin kuin sitä, joka riisti sinun rauhasi. Sinun isäsi oli ensimäinen, joka lävisti hänen uskottoman rintansa.”

“Voi, isäni, isäni, missä hän on?” kysyi Ingeborg rouva, irtautuen kauhuissaan aviopuolisonsa verisistä käsivarsista, — “sinä olet verinen! Oletko sinä haavoittunut?”

“Se on tyrannin verta, vannoinhan minä, että sinä saisit sen nähdä. Minä itse olen säilynyt haavoittumatta, vaimoni, mutta sinun isäsi, sinun mielipuoli isäparkasi ei tullut meidän mukanamme ulos palavasta ladosta. Minä kiiruhdin takaisin pelastaakseni hänet liekeistä — mutta liian myöhään” — —

“Palanut, elävänä palanut!” huusi Ingeborg rouva. “Vanhurskas Jumala! Näinkö kaikkivaltias tuomari rankaisee meitä kostomme vuoksi!” Hän kaatui tiedotonna lattialle ruumisliinalleen.

Kun hän taas avasi silmänsä, istui hän tuolissa, ja hänen aviopuolisonsa seisoi vielä verinen haarniska yllään hänen edessään. “Toinnu, vaimoni!” sanoi marski. “Sinun onneton isäsi ei kärsinyt kauan liekeissä. Hänen sielunsa on liitänyt vapaana liekkien läpi ikuiseen rauhanmaahan, johon hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt. Toinnu, vaimoni, ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa! Meidän oma henkemme on nyt kysymyksessä. Me emme vielä voi ajatella suurta suunnitelmaamme maan ja valtakunnan suhteen. Ihmeellinen pelko on lamauttanut meidän kaikki ystävämme. Kukin ajattelee vain omaa itseään, ja kansa ei tahdo liittyä meihin. He huutavat kuin hullut kuningasmurhaajia vastaan, — minä itse olen lainsuojaton. Nuori kuningas on sen minulle julistanut, vaikka laittomasti ja ilman tuomiota. — Minä nauroin sille, mutta minun mieheni pelästyivät siitä — ja lapsen sanat kaikuivat minusta itsestänikin oudoilta; sanottakoon mitä tahansa! — Lapsi on nyt kuitenkin kuningas. Herttua Waldemariin minä en luota. — Meidän täytyy paeta!”

“Ei milloinkaan! Ei ikinä! Minä jään tänne!” sanoi Ingeborg rouva päättäväisesti ja kohotti päätään.

“Se on välttämätöntä, minun vaimoni, usko minua; minä en astu askeltakaan taapäin siellä missä on mahdollista kulkea eteenpäin. Tahdotko sinä nyt seurata köyhää, lainsuojatonta miestä, minun Ingeborgini, tai jäädä meidän voimakkaitten vihollistemme solvaistavaksi?”

Marskin näin puhuessa näytti Ingeborg rouva saavan hetkeksi ponnistamalla takaisin elonvoimansa, hän nousi rauhallisesti ja loi ihmettelevän katseen aviopuolisoonsa.

“Huoran nimeä olen jo kyllin kauan kantanut!” sanoi hän. “Sitä minä en voisi kantaa enää kauempaa maailmassa, vaikka minä nyt todellakin voisin tulla Tanskan kuningattareksi. Kiitos siitä, että poistitte häpeäni, minusta ei kenenkään enää tarvitse huolehtia. Mutta jos minä taas olen Stig-marskin aviovaimo, niin kuule viimeinen sana, joka minulla on sanottavana sinulle tässä maailmassa! Minun hetkeni ovat luetut! Se hetken kunnia, jonka minä voitin, ei ole yhdeksän vuoden tuskien eikä hirveän murhapolttoyön arvoinen. Onko se pelko, joka lamautti meidän ystävämme, myöskin lamauttanut mahtavan Stig-marskin? Oletteko te se mies, joka pelkää lasta ja karkaa maasta poikanulikan käskystä! Ei, ei, urhea kostajani! Kamalan veriyön varjot ovat himmentäneet sinun silmäsi ja raskauttaneet sinun sielusi, — kuninkaanveri sinun käsivarrenvarustuksillasi vain on lamauttanut sinun käsivartesi. Jää tänne kunnes päivä valkenee! Pese veri haarniskaltasi ja muista minkä vuoksi se on vuotanut! Se ei ollut vain senvuoksi, että sinä saisit nähdä tämän kuolemaanvihityn, — minä seison tänä yönä sinun edessäsi kuin haamuna, kysyäkseni sinulta miksi sinä viivyttelit niin kauan, ja päästäkseni kunnialla hautaan. Mutta kun sinä olet sulkenut nämät silmät” — —

“Sinun täytyy elää, urhea vaimoni!” keskeytti marski hänet liikutettuna. “Sinä saat nähdä minun toimivan niinkuin ei kukaan mies Tanskassa vielä ole toiminut! Mutta yksin ei voimakkainkaan mies voi kumota Tanskan valtaistuinta.”

“Milloinka sinä jäit yksiksesi? Eikö sinun sukulaisissasi ole kreivejä ja ritareita? Etkö sinä ole liitossa ruhtinaitten ja kuninkaitten kanssa? Eivätkö Waldemar herttua ja Jaakko kreivi enää elä? Eikö Ove Dyreä ja Jaakko Sinijalkaa enää ole olemassa? Meidän mahtavat sukulaisemme eivät tahdo luopua sinusta, sen minä tiedän — Norjan kuningas Eerik on sinun täysinuskollinen ystäväsi. Hänellä on paljon väkeä ja laivoja — häneen sinä voit luottaa! Jää maahan! Elä salli juurruttaa pois meidän sukuamme, ja maan joutua perikatoon! Rakenna linna kypäreille, se seisoo lujana vasten nuoli- ja kivisateita. Urhoollinen, ylpeä Stig Andersen, elä ota voimakasta kättäsi pois Tanskan yltä! Aseta kruunu sen päähän, joka sitä voi kantaa, elä salli Toke ja Skjalm Hviden sukujen joutua maanpakolaisina harhailemaan, niinkauan kuin sinun silmäsi ovat auki! Anna minulle sinun kätesi sen vakuudeksi, jos sinulle minun rauhani ja autuuteni on kallis!”

“Rakas vaimoni, minä lupaan sen sinulle!” sanoi marski ja ojensi hänelle rautapanssarisen kätensä. “Jumala suokoon sen tapahtua!” Hän vaikeni vaipuen syviin mietteisiin.

He seisoivat näin hetken käsi kädessä. Samassa näytti kuin tuli olisi sammunut kalpean Ingeborg rouvan silmistä, ja varjo laskeutui hänen kasvoilleen. “Kiitos, kiitos! Nyt minä olen rauhallinen!” sanoi hän hitaasti ja juhlallisesti. “Nyt minä makaan hiljaa haudassani, enkä valittele rikkiraastettua elämääni enkä verta, joka vuodatettiin minun naiskunniani tähden — minun ei tarvitse kuulla äidittömien tyttärieni itkevän — enkä kuulla isäni tuskanhuutoja liekkien loimutessa. Nyt mustenee viimeisen kerran silmissäni”, kuiskasi hän veltosti ja horjui. — “Hyvää yötä, kostajani. Kiitos! Sinä toit minulle viimeisen viestin maailmasta — se oli voitonviesti, mutta hirvittävä — sinun aviovaimosi minä olen taas — mutta vasta kiirastulen tuolla puolen minä olen se, mikä olin yhdeksän vuotta sitten — —”

“Ingeborg, rakkakin Ingeborg, elä puhele niin sekavasti!” huudahti marski lopulta — “mene levolle, sinä olet sairas!”

“Minä menen levolle!” kuiskasi hän tuijottaen hurjin katsein eteensä. “Isä, isä, elä pala enää tyttäresi tähden! Nyt hän kulkee kanssasi liekkien läpi — hyvää yötä!” — Tämän sanottuaan hän puristi kiivaasti marskin kättä ja syöksyi äkkiä kivilattialle kuin sisäisen iskun satuttamana.

Kauhistuneena huusi marski apua, mutta ennenkuin palvelijat olivat ehtineet avuksi, lepäsi heidän onneton emäntänsä kuolleena aviopuolisonsa verisillä käsivarsilla.

KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU.

Ennenkuin herttua Waldemar ja Brandenburgin markkreivit saavuttivat Skanderborgin linnan, seisoivat drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimordson melkoisen sotamiesosaston etunenässä linnan edustalla, johon leiri oli majoitettu, lukuisan kansanjoukon tulvaillessa sinne osoittamaan suosiotaan nuorelle kuninkaalle. Vanha ritari Jon oli viety kantotuolissa linnaan, ja mitä ankarimpiin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Ei minkäänlaisia kapinallisia ääniä kuultu. Herttua Waldemar ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet yötä päivää. Kielin jätettyään he näkivät auringon nousevan nyt toisen kerran, se näytti heille hiukan etempää leirin Skanderborgin edustalla. Herttua säpsähti. “Me tulemme sittenkin liian myöhään”, sanoi hän. “Pysähtykää silmänräpäykseksi, hyvät herrat, jos näen oikein, niin täällä on jo leiriydytty.”

“Leirissä on noin seitsemän tai kahdeksansataa miestä”, sanoi markkreivi Otto, ja hänen katseestaan leiriin huomasi taitavan sotapäällikön.

“Drotsi Pietari ja ritari Jon ovat siis kiirehtineet kunnianosoitukselle”, jatkoi herttua, “ja he ovat tehneet sen odottamatta ensin maan tärkeimpiä miehiä ja kuningashuoneen läheisimpiä sukulaisia. Siinä te näette näiden itsevaltaisten herrojen röyhkeyden. Tällä hetkellä on valta heidän käsissään ja meidän täytyy vaieta. Poika julistetaan nyt Tanskan kuninkaaksi, ja teidän älykkään, etevän sisarenne, jalot herrat, täytyy aluksi suostua hoitamaan holhousta yhdessä minun kanssani. Mutta myöskin tästä täytyy meidän vielä vaieta. Niinkauan kuin ensi rauhattomuus täyttää kaikkien mielet, ei voi odottaa minkäänlaista kannatusta eikä keksiä viisasta neuvoa.”

Koko loppumatkan he pysyivät äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina.

“Teidän ehdotuksenne, jalo herttuani, tuntuu nyt minusta hiukan onnistumattomalta”, alkoi markkreivi Otto viimeinkin puhua. “Teidän kaunopuheliaisuutenne on tänä sekasorron aikana vain silmänräpäykseksi samentanut minun arvostelukykyni. Onhan kuningasvaali jo aikoja sitten laillisesti vahvistettu, ja jokainen muutos siihen olisi rohkea hyökkäys kansamme oikeuksia vastaan. Minun sisareni, kuningatar, epäilisi varmaankin suuresti sulkea omalta pojaltaan tie valtaistuimelle, kunnianhimosta tulla nimitetyksi hallitsevaksi kuningattareksi. Todellisuudessa hän jää kuitenkin siksi niinkauaksi kuin nuori kuningas on alaikäinen.”

“Siinä minä olen samaa mieltä veljeni kanssa”, sanoi markkreivi Konrad, joka näytti hiukan nuoremmalta kuin veljensä, ja jonka kanssa hän useammin oli samaa mieltä, joskin hän näytti osoittavan voimaa ja itsenäisyyttä liikkeissään ja kasvonilmeissään. “Me olemme kiitollisia teidän osanottavaisuudestanne sisaremme kohtaloon, jalo herttua”, jatkoi markkreivi Konrad, “mutta se on johtanut teidät harhaan. Elkäämme puhuko hänelle niin vaarallisesta ja viekoittelevasta toivomuksesta, joka ei varmaankaan koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä.”

“Te olette oikeassa, jalot herrani; se oli vain ohimenevä ajatus”, sanoi herttua äkkiä. “Me annamme asioiden kulkea luonnollista latuaan. Sen minkä minä kunnioituksesta teidän korkean sisarenne viisauteen ja harvinaisiin ominaisuuksiin katsoen ajattelin pelastuskeinoksi Tanskalle, ja mitä minä tämän hämmennyksen aikana olen lausunut siitä, jääköön ritarikunniani kautta salaisuudeksi meidän välillemme.”

“Se on selvä”, vastasi Markkreivi Otto, tarkastaen herttuaa tutkivalla katseella. “Te olette viime viikon aikana erityisesti vaivannut itseänne, ja sekavalla valtioviisaudellanne te olitte melkein panna meidänkin päämme pyörälle. Voisinpa melkein vannoa teillä olleen aavistuksen siitä mitä täällä tulisi tapahtumaan.”

Herttua kalpeni, ja ritari Tyko Abilgaard, joka koko matkan kestäessä oli ollut hiljainen ja vaitelias, käänsi äkkiä oriinsa näyttäen kokonaan olevan kiintyneenä sen ohjaamiseen.

“Valitettavasti!” sanoi herttua nopeasti. “Kuka ei olisi tarkannut Tanskan onnetonta tilaa ja sitä kireätä väliä, joka jo kauan on vallinnut kuninkaan ja mahtavan aateliston välillä, aavistamatta ja pelkäämättä pahinta? Oli aika”, jatkoi hän, “jolloin minä, niinkuin te tiedätte, otin tehokkaasti osaa Tanskan valtioasioihin. Nuoruuden kokemattomuudessani minä toivoin itse rohkealla toiminnalla ja ase kädessä voivani saada aikaan sisällisen rauhan ja luomaan oikeudenmukaisen hallitusmuodon. Minun yritykseni eivät onnistuneet, ja nyt minä iloitsen siitä, että minä sopimukseni nojalla kuninkaan kanssa ja luopumisvalallani vetäydyin ajoissa syrjään, välttäen siten pienimmänkin epäluulon osallisuudesta tähän kamalaan tapahtumaan. Myöskin oleskeluni teidän luonanne, jalot herrat, yllämainitun kauhean tapauksen aikana pidän minä elämäni onnellisimpana sattumana. Yhdessä teidän ja teidän jalon sisarenne kanssa minä voin ehkä nyt, joutumatta epäluulon alaiseksi, olla avullisena rauhan ja järjestyksen palauttamisessa tässä sekasorron maassa. Tahdon myöskin auttaa kurittamaan sen itsepäisiä ja röyhkeitä aatelismiehiä, jotka nyt tahtovat olla herroina maassa. Me olemme kuitenkin valitettavasti nähneet, että he eivät pelkää väkivaltaisimpiakaan hankkeita, saadakseen omat pikkumaiset pyyteensä toteutetuiksi ja tyydyttääkseen yksityisen kurjan ja typerän vihansa — —”

“Tässä on käteni, jalo herttua Waldemar”, puhkesi kreivi Otto sanomaan, ojentaen hänelle sydämellisesti kätensä. — “Teillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus kansaa ja onnetonta kuningashuonetta kohtaan, ja me tahdomme edelleenkin auttaa teitä neuvoilla ja teoilla rauhan ja järjestyksen palauttamiseksi maahan. Elkäämme viivytelkö kauempaa! Minä haluan sisareni luo voidakseni lohduttaa häntä hädässään.”

He kannustivat hevosiaan ja ratsastivat reippaasti Skanderborgin linnan edustalla olevaa leiriä kohti. Täällä heidät pysäytettiin ja heidän täytyi vahdeille ilmoittaa nimensä. Niinpian kuin nämä kuulivat ketä he olivat antoivat he heidän vapaasti mennä. Kun he saapuivat Skanderborgin linnaan, näkivät he alaslasketulla nostosillalla olevan vahvan keihäsmiesvartion. Tässä täytyi heidän nousta alas hevosen selästä ihmispaljouden tähden, joka täytti tien. Tosin siellä täällä väistyttiin noiden kolmen ruhtinaallisen herran tieltä, joiden komeat puvut ja kullalla kirjaillut viitat osoittivat heidän korkeaa arvoaan, mutta usein kuitenkin pidätti tungos heidät, ja heidän aseenkantajiensa täytyi pysähtyä hevosten kanssa kansanjoukon taakse. Kun he sillätavoin hitaasti raivasivat itselleen tietä, kuulivat he kansanjoukosta monta sanaa, jotka ainakin ritari Abilgaard painoi mieleensä.

“Onko kuninkaan murhaajat saatu kiinni?” kysyi eräs porvarismies.

“Pahus heidät tietää!” sanoi toinen. “Kyllä ne miehet varansa pitävät.
Ja kuka heidät tuntee? Kaikki olivat munkkipäähineisiin peittäytyneet.
He voivat olla vaikka täällä meidän keskellämme. Ei koiraa karvoista
tunneta.”

“Metsillä on korvat ja mailla silmät, — mitä lumeen piilotetaan, se tulee esiin suojasäällä”, sanoi eräs vanha vaimo, kyhmysauva kädessä. “Jos ritari Jon ja drotsi Pietari Hessel saavat heidät kiinni, niin varmasti heidät hirtetään.”

“Hirtetään?” huusi eräs nuori mies. “Sanoitteko niin, Dorothea Rakkers! Ne miehet saavat hirsipuun jälestä nuolla sormiaan ja heti suudella hirttonuoraa, jos pääsevät niin vähällä. Ei, ne koirat ruhjotaan ja saavat maata teilillä ja pyörillä. On kyllä totta, että kuningas oli kova mies ja aika kipa hänellä oli hameitten perään, mutta ei häntä siltä olisi tarvinnut tappaa kuin härkää latoon.”

“Kun meidän nuori kuninkaamme tulee suureksi, niin kyllä hän kostaa hyvänä kristittynä isänsä kuoleman”, sanoi eräs talonpoika.

“Mutta missä hän viipyy? Emmekö me saa nähdä häntä?” sanoi eräs toinen.
“Eivät suinkaan ne häntäkin lyöneet kuoliaaksi?”

“Ei, Jumala varjeli hänet siitä”, vastasi ensimäinen. “Ne olivat kyllä täällä aikaisin samana aamuna, ennenkuin paholainenkaan oli vetänyt töppöset sorkkiinsa, ja he tahtoivat saada käsiinsä nuoren kuninkaan, mutta hän oli yhtä aikaisin ylhäällä kuin he, ja nähtyään hänet linnanparvekkeella kalpenivat heidän nenänpäänsä valkeiksi, eivätkä he uskaltaneet koukistaa hiuskarvaakaan häneltä. Itse tuo uhkarohkea marskikin alkoi pelätä kun hän kuuli olevansa julistettu lainsuojattomaksi. Ja piru vei heidät kaikki, ennenkuin ehtivät porttia kolkuttaakaan.”

“Teili ja pyörä luvattiin heille, ja he saivat hehkuvia kiviä matkaeväiksi”, sanoi eräs nuori mies.

“Se oli reippaasti tehty — hänestä tulee kelpo kuningas!” huusi monta ääntä yhtaikaa. “Hänestä tulee toisenlainen mies kuin hänen isästään!”

“Tuolla hän on, tuolla hän on!” huusi nyt monta ääntä ja linnanparvekkeella nähtiin nuori kuningas yllään musta ritaripuku ja pieni kruunukypärä päässään. Hän seisoi äitinsä, kuningattaren vieressä, joka oli mustaan samettiin puettu, otsakoriste tummilla palmikoilla, ja katseli kansanjoukkoa hiljaisella tutkivalla katseella, kasvot kalpeina ja tyyninä. Pienen kuninkaan vasemmalle puolelle kannettiin ritari Jon kantotuolissa, ja hänen takanaan nähtiin ritari Thorstenson ja joukko kuninkaallisia henkivartijoita, aseilla ja kilvillä varustettuina.

“Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika!” kaikui nyt voimakas ääni parvekkeelta, ja vanha ritari Jon korottautui vaivalla heiluttamaan hattuaan. Monta sataa ääntä yhtyi suurella melulla tähän tervehdyshuutoon. Nuori kuningas vastasi ritarillisen arvokkaasti tervehdykseen lausuen muutamia sanoja, jotka ainoastaan lähimmät kuulivat, mutta johon koko kansanjoukko vastasi tuhatäänisellä suosionhuudolla.

“Katsos miten poika keikailee”, kuiskasi ritari Abilgaard herttualle.
— “Hän on aikaisin oppinut leikkimään ritaria ja kuningasta.”

Herttua Waldemar purasi harmissaan alahuultaan ja antoi ritari Tykolle salaisen viittauksen. Ritari poistui syrjään. Kohta senjälkeen kuultiin äänen huutavan kansan keskeltä. “Ei Eerikkiä enää Tanskan valtaistuimelle. Me tahdomme Waldemarin kuninkaaksemme!” Tähän huutoon, josta kukaan ei tiennyt mistä se tuli, yhtyi moni, ja levoton mutina kuului kansan joukosta. Mutta silloin vanha ritari Jon nousi uudestaan seisomaan, huolimatta suurista tuskista, joita tämä asento näytti hänelle tuottavan, ja luki kuuluvalla ja voimakkaalla äänellä piispojen ja valtiosäätyjen allekirjoittaman, ja sinetillä varustetun asiakirjan, joka vahvisti pienen Eerik-kuninkaan laillisen kuningasvaalin, sellaisena kuin se jo kymmenen vuotta sitten hänen ollessaan toisella ikävuodellaan oli päätetty, ja jonka kansa kuusi vuotta sitten 1280 uudisti. Senjälkeen hän toisti tervehdyshuudon ja jokaisen kapinallisen ja vastustavan äänen tukahutti voimakas huuto: “Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön, meidän laillinen kuninkaamme! Alas kavaltajat!”

Herttua Waldemar koetti nyt kiirehtiä ulos meluavasta tungoksesta, peläten täten syystäkin joutuvansa rahvaan revittäväksi, epäiltynä osalliseksi tuohon kapinahuutoon. Hän yhtyi kovalla äänellä tervehdyshuutoihin Eerikille ja pääsi onnellisesti sisään linnanportista, yhdessä Brandenburgin markkreivien kanssa.

Kuninkaalliset olivat jättäneet parvekkeen. Kansa hajaantui vähitellen, ja kuningatar vastaanotti hyvin liikutettuna ritarisalissa ruhtinaalliset veljensä, sitävastoin hän tervehti herttua Waldemaria kylmyydellä, joka näytti olevan tälle aivan odottamatonta.

Drotsi Pietari oli sillaikaa antanut sotaväen vannoa uskollisuudenvalan nuorelle kuninkaalle, ja muutaman tunnin kuluttua hän oli lukuisan suojelusosaston kanssa saattamassa koko kuninkaallista perhettä Viborgin linnaan. Kuningattaren vaunut, joissa pieni Merete-prinsessa ja hänen hovinaisensa istuivat, kulkivat hitaasti etumaisina. Joskus vain kuningatar käytti niitä, ollessaan väsynyt tai kyllästynyt ratsastamiseen.

Surusaattue oli juhlallisen komea. Kuningatar ratsasti kylien läpi valkoisella hevosellaan molempien poikiensa välillä, yllään musta samettivaippa ja päässään kurjensulilla koristettu helmihattu. Prinssi Kristofferilla oli myöskin yllään komea surupuku, mutta nuori kuningas veti etupäässä kaikkien huomion puoleensa. Hän ratsasti korkealla, pikimustalla oriilla. Mustan samettivaipan alla, joka oli koristettu näädän nahoilla ja kultaisilla kruunuilla, oli hänellä täydelliset ritarin teräsvarustukset, drotsi Pietarin ja Jon ritarin varovaisesta kehoituksesta. Hänen pienessä kruunukypärässään liehui korpinsulkatöyhtö, hänen kypäräsilmikkonsa oli sininen ja kullattu, ja käsivarrellaan hän kannatti pientä kilpeä. Kilpeen oli kuvattu kypärä ja kaksi kullattua häränsarvea, joiden ulommaiseen taitteeseen oli kiinnitetty kaksi riikinkukon sulkaa. Nuorta kuningasta ei oltu ikänsä vuoksi vielä lyöty ritariksi. Mutta vaikka hän jo kaksivuotisesta oli kuullut itseään kutsuttavan kuninkaaksi, pani hän paljon enemmän arvoa siihen, että häntä pidettiin ritarina ja sai esiintyä aseissa. Tämä hänen lapsellisen ritarikomeilun ihailemisensa oli saattanut hänet maalauttamaan kilven, joka hänellä nyt oli ensi kerran mukanaan esiintyessään julkisesti. Hän kantoi sitä niin miehekkään ja vakavan näköisenä, kuin tuntisi hän ihmeellistä lohdutusta siitä, että hän nyt oli kutsuttu suojelemaan maata ja valtakuntaa lapsenkilvellään.

Lähinnä kuninkaallisia henkilöitä ratsastivat Brandenburgin markkreivit yhdessä herttua Waldemarin ja hänen drotsinsa kanssa. Heidän jälestään seurasivat kansleri, oppinut Martinus herra, hengellisessä veljeskunnanpuvussaan, niinikään hovimarski, valtakunnan hovimestari, alimarski, ja valtakunnan kaikki neuvosherrat, lukuunottamatta vanhaa Jon Litleä, joka oli pakoitettu jäämään Skanderborgiin, missä taidolla huolehdittiin hänen parantumisestaan. Senjälkeen seurasivat kuninkaalliset henkivartijat, ja kaksitoista passaripoikaa soihtuineen. Ritari Thorstenson ratsasti lukuisan sotamiesjoukon kanssa kulkueen etunenässä, ja drotsi Pietari Hessel ja ritari Pentti Rimordson päättivät kulkueen, suojaten uskollisten, rohkeitten ratsumiestensä kanssa kuninkaallisia henkilöitä molemmin puolin.

Saattue kulki hitaasti ja hiljaisena Viborgia kohti, jonne useiden pysäysten perästä saavuttiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.

Viborgin suuressa tuomiokirkossa oli murhatun kuninkaan ruumis ollut Cecilian yöstä asti kansan nähtävänä. Tänä iltana oli se määrätty pantavaksi kirstuun ja laskettavaksi hautaan.

Kun kulkue läheni Viborgia, katkaisi mestari Martinus ensiksi pitkän ja juhlallisen äänettömyyden, jota hän koko matkan oli noudattanut. Huolimatta maan onnettoman kohtalon tuottamasta surusta, joka lannisti hänen mieltään, tunsi oppinut, isänmaallinen herra niin suuren halun puhella jonkun kanssa, että hän itse hetkeksi unohti sen epäilyksen, joka salaisesti kyti hänen mielessään herttua Waldemaria kohtaan, että tämä olisi kuninkaanmurhaajien salainen johtaja ja suojelija. He olivat joutuneet ratsastamaan vierekkäin, ja kansleri kääntyi herttuan puoleen huomautuksella vanhan Viborgin kaupungin nimestä ja alkuperästä, jonka hän luuli johtuvan eräästä kuningatar Vebescasta tai gootilaisesta Viti kansasta, tai ehkä paremminkin seudun korkeussuhteista ja ikivanhoista uhrilehdoista, sekä pakanallisesta sotajumala Vigistä, niin että kaupungin nimi oikeastaan alkujaan olisi ollut Vigberg.

“Hyvin mahdollista, herra kansleri!” vastasi herttua hajamielisenä. “Se täytyy teidän oppineena miehenä parhaiten tietää.”

Kansleri jatkoi selityksiään ja mainitsi vielä pari olettamusta Vigeristä, Odinin lisänimestä, ja naissankari Vedborgista, joka mainitaan Bravallataistelun Staerkodderlauluissa.

“Hyvin mahdollista, herra kansleri!” sanoi herttua suuttuneena. “Minä en ymmärrä tuollaisia perin oppineita asioita, enkä myöskään niistä välitä.”

“Jos taas katsomme kaupungin vaakunaa”, jatkoi kansleri innoissaan, ollenkaan huomaamatta herttuan kärsimättömyyttä, “niin voisi se ehkä vahvistaa niiden arveluja, jotka olettavat, että kaupungin nimi on ennen ollut Vigletsborg, sillä edellytyksellä, että oletamme molempien henkilöiden vaakunassa olevan kuningas Vigletin ja hänen kuningattarensa. Muutamat oppineet ovat luulleet niissä löytäneensä Aatamin ja Eevan seisovina hyvän- ja pahantiedon puu välillään. Mutta, jos vertaamme sitä kaupungin vaakunaan (sigillum senatorum Vibergensis civitatis) niin me huomaamme, että mainitut Aatami ja Eeva, tai kuningas Viglet ja hänen kuningattarensa, ovat kaksi tavallista mieshenkilöä, vanha ja nuori, jotka epäilemättä esittävät kahta tuomaria. Ja minun mielestäni on erinomaisen viisasta ja oikein, että nuorella tuomarilla on vanha ja kokenut vieressään, niinkuin meidän nuori kuninkaamme nyt voi kiittää itseään onnelliseksi onnettomuudessaan siitä, että hänellä kuitenkin on isänsä vanhat uskolliset ja kokeneet ystävät sivullaan.”

“Teidän oppineisuutenne, arvoisa herra kansleri, on hänelle erityisen suuri arvoinen”, vastasi herttua ivallisesti. “Ja jos te voisitte auttaa häntä keksimään Tanska-sanan oikean merkityksen, niin olisi se varmasti hänelle suureksi avuksi hänen maata ja valtakuntaa hallitessaan.”

“Jos me emme johda rakkaan isänmaamme nimeä sanasta Danais, niinkuin vanha historijoitsija Dudo arvelee, vaan isä Saxon olettamuksen mukaan vanhasta Dan kuninkaasta”, vastasi kansleri, vaikka hän kyllä huomasi pilkan, “niin tietoisuuden siitä, että voi laskea sukunsa ja syntyperänsä tästä ikivanhasta kuninkaasta, josta maa ja kansa johtavat nimensä, täytyy varmasti herättää suuria, kuninkaallisia ajatuksia nuoren herramme sielussa, ja ne eivät suinkaan ole halveksittavia.” Hän vaikeni nyt hiukan tyytymättömänä ja vaipui syviin mietteisiin; sitten hän nyökäytti ikäänkuin hyväksyen ajatukselle, joka samassa juolahti hänen mieleensä.

“Kun minä näen tämän suuren, kauniin kaupungin korkeine valleineen”, alkoi hän taas puhella, “silloin vahvistuu, minun uskoni siitä, että kaikkivaltias Jumala edelleenkin pitää kätensä meidän kansamme ja laillisen kuninkaamme suojana. Täältä levisi kristinopin suuri valo kansan keskuuteen, pyhän piispa Popoksen armorikkaiden julistusten avulla. Tuolla Dannernummella vannottiin vanhoille kuninkaillemme uskollisuutta. Täältä rohkeilta viborgilaisilta sai pyhä Knut marttyyri uskollisen avun maankavaltajia ja kapinallisia vastaan. Täällä huudettiin suuri kuningas Waldemar ensiksi kuninkaaksi, ja täältä uskollisilta porvareilta hän löysi avun ja suojan kamalan ja taivaitatärisyttävän Roeskilden verilöylyn jälkeen. Oi, täällä kolmekymmentäkolme vuotta sitten juhlittiin viattomana lapsena samaa kuningasta, jonka verisen ruumiin me nyt saamme nähdä ja saattaa viimeiseen lepoon. Kirotut olkoot hänen murhaajansa — ja ne, jotka ovat tämän onnettomuuden saaneet aikaan! Suokoon Jumala, että he olisivat täällä meidän keskessämme, ja että meidän murhattu herramme ja kuninkaamme voisi aukaista sammuneet silmänsä ja sanoa meille ketä he olivat.”

Näin sanoen loi hän herttuaan tarkkaavaisen katseen. Oli alkanut hämärtää, mutta mestari Martinus luuli selvästi huomanneensa levottomuuden ilmeen hänen kasvoillaan.

“Eikö tämä ole teidänkin toivomuksenne, jalosukuinen herra?” kysyi hän, “ja uskotteko te jonkun heistä tai jonkun tähän kauheaan rikokseen osallisen voivan olla niin julkean ja jumalattoman, että hän ei kalpene ja tunne rikollisuuttaan nähdessään murhatun kuninkaan.”

Herttua kiinnitti hevosensa ohjia ja vasta saatuaan sen rauhallisesti astumaan, hän vastasi kanslerin tekemään kysymykseen, kuitenkin kääntämättä kasvojaan häneen. “Jos te tuolla tavalla koetatte päästä rikollisten jäljille, herra kansleri”, vastasi hän reippaasti, “niin te ette kelpaa inkvisiittoriksi. Sen voitte jättää minun toimekseni, minä etsin heitä kaikkialta, mutta täällä luulen kaikkein vähiten tapaavani heitä. Nuo kirotut murhaajat varovat kyllä tulemasta tänne moiseen tilaisuuteen, jolloin he niin helposti voivat joutua kiinni. Senhän me kaikki tiedämme, että marski Stig on heidän johtajansa. Jos me pitäisimme kaikkia ihmisiä, jotka tässä surujuhlassa kalpenevat tai ovat liikutettuja, osallisina tähän kauheaan tekoon”, jatkoi hän, “niin saisimme ensiksi langettaa itsemme ja kaikki maan ja kuningashuoneen uskollisimmat ystävät, sillä kuka voi edes ajatellakaan tuota kauheaa tekoa tuntematta mielensä liikutetuksi ja kiihtyneeksi. Kun minä ja markkreivi kuulimme ensimäisen huhun tästä kreivi Gerhardin luona Kielissä, niin melkein musteni meidän silmissämme. Rajulla marskilla on kyllä kanssarikollisia. — Minä olen lähettänyt vakoojia ympäri maata. Jos te voitte löytää murhaajat ennen minua, niin minä olen teille kiitollinen, herra kansleri! Nuoren kuninkaamme lähimpänä sukulaisena ja luonnollisena suojelijana minä katson olevani lähinnä velvollinen vainoamaan ja takaa-ajamaan heitä.”

Oppinut kansleri oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin.

Monine kirkkoineen ja kappeleineen näkyi kaupunki nyt selvästi, ja enemmän kuin kaksikymmentä korkeaa tornia kohosi sieltä taivasta kohti.

“Kuuletteko, Frue-kirken ruumiskellot soivat jo”, sanoi kansleri. “Noin soitetaan kohta kaikkialla Tanskan kellotapuleista, ja ettekö te usko, jalosukuinen herra, että ne soivat kuin tuomiopäiväkellot murhaajien korvissa, missä ikinä he lienevätkin?” Hänen näin puhuessaan monistui ruumiskellojen soitto, se tuli yhä voimakkaammaksi ja kaikui kohta kaupungin kaikista kahdestakymmenestä kirkontornista, ja kaikista lähiseudun maakirkoista. Oli jo aivan pimeä, ja ainoastaan poikien kantamat soihdut valaisivat surukulkuetta. Herttua Waldemarin hevonen näkyi pelästyneen kellojen soittoa ja hyppeli levottomana loimuavien soihtujen valossa.

“Ei, mutta kuulkaapas vain tuota pientä kelloa harmaaveljesten kirkonpäädyssä tuomiokirkon takana, kylläpä se helähtelee kirkkaasti ja muita kimeämpänä, vaikkei sillä olekaan tornia, jossa heiluisi!” sanoi nyt mestari Martinus herttualle, joka oli hengästynyt tulisen ratsunsa ohjaamisesta. “Harmaaveljesraukat!” jatkoi kansleri, “he soittavat kovin kiihkeästi tänä iltana. Ehkä he tahtovat osoittaa, ettei heillä ole minkäänlaista osallisuutta siihen minkä heidän vaippansa saivat peittää Finnerupin ladossa.”

Herttua ei vastannut, vaan kääntyi drotsinsa puoleen. “Emmekö me kulje
Pyhän Mogenin portin kautta?” kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

“Ei, armollinen herra! Sen kautta kuljetaan Aalborgin tietä tullessa”,
vastasi ritari Abilgaard. “Tässähän meillä onkin jo oikealla puolella
Söen ja Borrevold. Me kuljemme pyhän Mikaelin portin kautta, ja pyhän
Mikaelin katua pitkin tuomiokirkkoon.”

“Sinä olet oikeassa, Tyko. Tuo kirottu kumina on aivan hervaissut minut. Eikö juuri Pyhän Mogenin portista ole kerrottu tuo typerä taru?”

“Aivan oikein, herra!” vastasi ritari hymyillen, “kuparihevosesta, joka helähtää maan alla joka kerran kun sota syttyy maassa. Sen lorun minä jo mekossa käydessäni kuulin imettäjältäni.”

“Kätketty hevonen pyhän Mogenin portin alla on kaupungin ikivanha suojeluskuva”, tarttui mestari Martinus vakavana puheeseen. “Sanotaan ettei ainoakaan isänmaan kavaltaja tai vihollinen ole jäänyt eloon sen helähdyksen kuultuaan.”

“Sepä vasta helkkaria!” huudahti ritari Abilgaard teennäisen iloisesti. “Vahinko vain, ettei pyhällä Mikaelilla ole samanlaista hevosta porttinsa alla, muuten me voisimme heti saada varman todistuksen siitä olemmeko kaikki yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin oppinut herra kanslerimme?”

“Pyhä Mikael ei varoita”, vastasi kansleri, “hän singahuttaa säihkyvän miekkansa kirotuita vasten. Te näette hänen kuvansa tuolla portin yläpuolella, hyvät herrat!”

Kulkue ratsasti jo holvatun portin läpi, ja soihdut valaisivat rautaista ritaripatsasta, joka seisoi portin yläpuolella jalka lohikäärmeen selällä, ja pitkä, säihkyvä miekka kädessä. Miekka oli kullattu ja välkkyi tulisoihtujen loimutessa voimakkaasti herttuan pään yläpuolella. Hän katsahti ylöspäin, ja hänestä tuntui niin kuin patsas liikkuisi ja kasvaisi kahtavertaa korkeammaksi. Hän kannusti hevostaan ja ajaa karahutti pimeään porttiholviin.

“Jos en olisi tiennyt sen olevan rautapatsaan”, kuiskasi hän drotsilleen, “niin olisin voinut vannoa sen olevan elävän ja Marski Stigin haamun”.

Saattue kulki nyt hitaasti pitkin leveää pyhän Mikaelin katua tuomiokirkkoon. Kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kadut olivat täynnä kaikensäätyistä kansaa, mutta kaikkialla vallitsi sellainen hiljaisuus kuin olisivat elottomat olennot katselleet surusaattuetta. Lähestyttiin suurta, valaistua kirkkoa, jonka mahtavat malmikellot syvällä, kumealla äänellään kaikuivat ylinnä muita. Kirkkoa ympäröivällä aukealla paikalla laskeutui surusaattue hevostensa selästä tuomiokapitulin huoneen edustalla, ja nyt lähti saattue eteenpäin samassa järjestyksessä kuin se oli tullutkin, mutta jalan, mustaa verkaa pitkin, joka ulottui avonaiselle kirkonovelle asti.

Korkealla, mahtavalla kirkolla oli kaksi tornia ja neljä sivukappelia, ja oli se samassa kunnossa kuin silloin, kun kahdennellatoista vuosisadalla Niilo kuningas oli laajentanut sen ja piispa Nikolai täydentänyt. Astuttiin sisään kirkkoon ja kulettiin pääkäytävää pitkin kaikkien neljän kappelin ohitse, joissa kynttilöitä paloi neljänätoista alttarilla. Vasemmalla kädellä kirkon pohjoispuolella oleva, kaupungin suojeluspyhimyksen, Pyhän Kieldin kappeli varsinkin oli komeasti valaistu, siellä paloi yötä päivää valo pyhän Kieldin kullatun arkun alla, joka riippui kullatuista ketjuista holvikatosta; täällä nähtiin myös ohimennen murhatun Sven Grathen ruumisarkku. Saattue pysähtyi, ja viimeiset eivät olleet vielä ehtineet kirkonportista, kun jo etummaiset seisoivat pääalttarin luona. Murhatun kuninkaan vaakuna, jota kaksi leijonaa ja kaksi kruunua koristi, oli puoleksi verhottu pitkään, mustaan harsoon, ja kaksitoista vahakynttilää valaisi sitä. Täällä seisoi kaniikkien [kaniikki, tuomiokirkon palveluksessa oleva pappi] esipappi juhlapuvussaan kahden muun papin kanssa, ynnä arkkidiakooni [arkkidiakooni, korkea hengellinen herra], kanttori ja kaksitoista kaniikkia. Soihdut kädessä he lauloivat juhlallista Reqviemiä [surulaulu], suuren lyijyllä katetun tammikirstun ääressä, jonka kannella oli kuningas Eerik Kristofferinpojan suuri miekka hopeaisen sakramenttirasian vieressä, joka seuraisi häntä hautaan, kun hän ei ollut voinut nauttia sitä ennen äkkinäistä ja väkivaltaista kuolemaansa. Rasian kannella oli latinankielinen kirjoitus: “Panis adest veras domini sponsalia vitae.” [Tämä on totinen elämän leipä, Herran huomenlahja.]

Kun sielumessu oli laulettu, ja kaniikkien esipappi oli pitänyt lyhyen puheen, kohotti hän kirstunkantta, ja asetti sakramenttiasian ruumiin yhteenliitettyjen käsien väliin. Jokainen, joka tahtoi nähdä kuninkaallisen ruumiin, voi nyt astua lähemmäksi. Vain muutama astui niin lähelle, että voi sen nähdä, niiden joukossa oli nuori Eerik-kuningas. Hän kumartui ääneti isänsä ruumiin ylitse, laski kätensä hänen veriselle rinnalleen, lausuen pari sanaa, joita ei kukaan kuullut. Senjälkeen hän vetäytyi takaisin ja peitti itkevät kasvonsa suruvaipallaan. Kun ei kukaan enää lähestynyt kirstua ruumista katsomaan, sulki esipappi taas kirstunkannen ja laski miekan takaisin sen päälle, senjälkeen nostivat kaniikit kirstun ja kantoivat sen surusaattueen etunenässä pääalttarin taakse, jossa he laskivat sen holvattuun, kyynärän verran maasta koholla olevaan hautaan. Koko ajan kuului maanalaisesta holvikirkosta aivan haudan alta syvä, juhlallinen surulaulu. Nyt heitti esipappi kolme lapiollista hiekkaa kirstulle, lausuen kuuluvalla äänellä kristillisen kirkon tavallisen hautauskaavan. Senjälkeen julisti hän kansalle, että petetty ja murhattu kuningas viisi vuotta ennen äkillistä kuolemaansa, ikäänkuin omituisen aavistuksen valtaamana, oli tehnyt lahjoitukset tälle tuomiokirkolle sielumessujen ja yöjumalanpalveluksien pitämiseksi sielunsa puolesta tuomiopäivään asti. “Se surulaulu, joka hänelle täällä nyt kaikuu, ei koskaan vaikene!” sanoi hän. “Joka yö kohoaa täältä rukous ja laulu maan syvyydestä kohti Kaikkivaltiaan valtaistuinta! Öin ja päivin me rukoilemme täällä murhatun kuninkaamme sielun puolesta kuningasten kuningasta, anoen, että kuningas Eerik Kristofferinpoika on viimeinen tanskalainen kuningas, joka sortuu petturin ja murhaajan käden kautta. Herra armahtakoon voideltunsa sielua! — Voi, voi kuningasmurhaajia!”

Tähän huutoon yhtyivät kaikki kaniikit ja useat seurueesta, joiden joukosta nuoren Eerik kuninkaan ääni kaikui niin voimakkaana, että se hämmästytti kaikkia, ja maanalaisessa kirkossa toisti näkymätön surukuoro kolme kertaa sen huudon.

Mestari Martinus katseli terävästi tutkivin katsein juhlallisuuden kestäessä kaikkia ympärillään olevia kasvoja, pidellen yhteenliitettyjä käsiään rinnallaan ja ollen itse syvästi liikutettu. Muutamissa kasvoissa hän näki syvän liikutuksen kuvastuvan, mutta monet seisoivat kylminä ja välinpitämättöminä, ja muutamissa hän huomasi ilkkuvaa uhkaa, joka kauhistutti häntä. Herttua ja hänen drotsinsa käänsivät kasvonsa pois hänestä ja näyttivät kiinnittävän huomiotaan Pyhän Kieldin kappeliin. Mutta kun holvikirkosta kuuluva laulu kaikui heidän jalkojensa alta, ja syvä valitushuuto kajahti kirkon holvissa, nojausi herttua miekkaansa ja siveli kädellään otsaansa, ritari Abilgaardin nopeasti kuiskatessa pari sanaa hänen korvaansa. Samassa kuului tukahutettu huudahdus, ja syntyi levottomuutta ihmisjoukossa kirkonovella, josta kannettiin joku tainnoksiin mennyt ulos.

Nyt poistui surusaattue hitaasti kirkosta. Drotsi Pietari oli hautajais-juhlallisuuksien ajan seisonut liikkumatonna erään pilarin luona kuorissa, kädet paljastetun miekkansa kahvalla, jota hän piteli terä ylöspäin, niinkuin evankeliumia luettaessa. Tässä hartaassa asennossa, joka merkitsi, että ritari oli valmis suojelemaan totista, pyhää uskoa, oli hän hiljaisuudessa rukoillut murhatun kuninkaan sielun puolesta, sekä myöskin Tanskanmaan, ja sen nuoren kuninkaan tulevaisuuden edestä. Kun saattue poistui kirkosta, huomasi hän kookkaan naishenkilön, yksinkertaisessa, mustassa porvaristytön puvussa ja musta päähine kasvoillaan, polvistuvan yhteenliitetyin käsin pääalttarin eteen, jossa hän näkyi hartaasti rukoilevan, huomaamatta ollenkaan mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaunis, ylevä vartalo muistutti hänelle sitä, joka hänelle oli rakkain kaikista Tanskan naisista, ja huolimatta tytön porvarillisesta puvusta ja siitä mahdottomuudesta, että Inge neiti voisi olla täällä, jäi hän kuitenkin seisomaan kuin unelmiin vaipuneena. Sitten vasta kun kookas porvaristyttö nousi poistuakseen, hän huomasi surusaattueen jättäneen kirkon, ja alttarikynttilät sammutetuiksi. Hän pisti miekan tuppeensa ja astui hitaasti tyttöä vastaan. Hänen pysähtyessään tytön eteen tyhjällä kirkonkäytävällä, jota Kieldin kappelin kynttilät vain heikosti valaisivat, säpsähti tyttö, ja näytti pelästyvän tätä tapaamista, ja koetti välttää häntä.

“Inge, jalo neiti Inge, tekö olette täällä”, sanoi hän, “oi, elkää pelätkö minua, mutta sanokaa mitkä tärkeät syyt toivat teidät tänne! — Olisivatko meidän rukouksemme yhtyneet kuningashaudan ja Jumalan alttarin välillä, tänä isänmaan suurena surunpäivänä?”

“Drotsi Pietari Hessel!” vastasi kookas neito, jääden seisomaan. “Täälläkö siis meidän täytyy tavata ehkä viimeisen kerran tässä maailmassa! — No niin, minä en tahdo peittää teiltä kasvojani. Te ette tuomitse minua väärin, vaikka minä tänä hetkenä olisinkin teille arvoitus.” Hän työnsi huivinsa syrjään, ja drotsi Hessel näki minkä rakas tuttu ääni jo oli hänelle sanonut: ylpeä Inge neito seisoi hänen edessään. Hänen kasvoillaan oli syvän surun ilme, mutta sen lievensi hurskas ja luottavainen katse, joka samalla osoitti lujaa ja voimakasta tahtoa.

“Taivaan Jumalan nimessä, mitä teille on tapahtunut?” huudahti drotsi Pietari kauhistuneena. “Mitä te puhutte, näenkö minä teidät viimeisen kerran? — Mitä te aiotte tehdä jalo Inge neito? Miksi te olette täällä yksinänne? Missä on teidän isänne?”

“Elkää kyselkö, drotsi Pietari! Minä en voi, enkä tohdi vastata teille. Ritarillisen kunniasananne kautta luvatkaa minulle, että ette seuraa minua kymmentäkään askelta tästä pyhästä huoneesta, ja että te ette kahteenkymmeneenneljään tuntiin ota selkoa minne menen.”

“Jumalani, kuinka voitte uskoa minun tahtovan vakoilla teitä?”

“Muistakaa kuka minä olen, ja te ymmärrätte minut. Niin paljon vain minä voin sanoa teille: minä täytän raskaan, mutta tärkeän velvollisuuden. Minä jätän tämän onnettoman maan. Jumala yksin tietää koska taas jälleen sen näen, mutta täällä vain on sieluni ja sydämeni kotonaan. Minun täytyy sanoa vielä yksi asia teille”, jatkoi hän, ääni liikutuksesta väristen, “minä sanon sen omaksi puolustuksekseni, ja rauhoittaakseni teitä minun täytyy se sanoa teille — ja minä tiedän teidän uskovan minun sanani tosiksi: minun onneton isäni oli Flynderborgissa pyhän Cecilian yönä.”

Drotsi Pietari huomasi miten vaikeaa hänen oli sanoa nuo sanat. Häntä kauhisti tuo kamala ajatus, joka sen alla piili, mutta samalla hän tuli iloiseksi. “Armias Jumala olkoon kiitetty!” huudahti hän. “Vastaanottakaa minun ritarisanani, jalo Inge neito. Minne te matkustanettekin, sinne seuraa minun sieluni teitä, mutta minun silmäni ei urki teidän matkojanne, seuratkoon teitä kuka tahansa. — Me seisomme täällä omituisessa tienhaarassa”, jatkoi hän syvän liikutuksen valtaamana, “ja minä tunnen, että meidän täytyy erota joksikin aikaa. Mutta Jumalan ja vapahtajan nimessä, joiden edessä me täällä seisomme, minä vielä toivon näkeväni teidät. Te olitte minun lapsuusmorsiameni, neiti Inge! Meidän enkelimme Jumalan valtaistuimen edessä ovat yhdistäneet meidän lapsensielumme ennenkuin ne näkivät ja tunsivat toisensa. Jos te ette tahdo tai ette voi tulla minun omakseni ja morsiamekseni silloin kun tämä maanjäristys on lakannut, ja Tanskan valtaistuin taas on turvattu — niin, minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, että drotsi Pietari Hessel jää elämänsä loppuun asti vanhaksipojaksi, mutta ei ikinä unohda lapsuudenmorsiantaan. Elkää vastatko minulle jalo, ylevä Inge! Elkää yhdellä sanalla musertako elämäni ihaninta toivetta! — Minulla on tärkeä tehtävä toimitettava tässä maailmassa. Minä tunnen itselläni Jumalan kiitos olevan siksi paljon voimia ja rohkeutta, että voin sen uskollisesti täyttää, suurintakin kaipausta tuntien, mutta teidän kanssanne katoaa päivänpaiste elämästäni, ja raaka hedelmä jää kylmänä ja värittömänä jälelle. Elkää riistäkö minulta ihanaa toivoa! Mutta, jos te voitte sen elähyttää yhdellä sanalla, niin tehkää se! Sanokaa tuo voimakas sana, ja minun rohkeuteni on kymmenenvertaa suurempi, ja minun voimani kymmenenkertaa väkevämpi ja virkeämpi toteuttamaan tuota ajatusta, jossa meidän sielumme kuitenkin ensi kerran yhtyivät. — Inge, rakkahin, Inge, voisitko joskus vielä rakastaa minua?” Näin sanoen hän tarttui Ingen käteen ja katseli häntä katseella, josta voimakkain rakkaus hehkui.

Hän ei vetänyt pois kättään. “Minä rakastan sinua, lapsuuteni sulhanen!” vastasi Inge syvästi liikutettuna. “Niin, ja vieläkin enemmän, minä rakastan sinua niin suuresti, että sittenkin, vaikka minä en näkisikään sinua näillä silmillä, minä voin säilyttää sinun kuvasi siksi kunnes me tapaamme siinä suuressa isänmaassa, jossa ei vallitse minkäänlaista riitaa ja eripuraisuutta, ja jossa ei mikään voima voi yhdistyneitä eroittaa. — Mutta minä olen tytär, drotsi Pietari!” jatkoi hän ja peräytyi, “minä olen onneton lapsi — Teidän täytyy — teidän täytyy olla sen miehen vihollinen, joka antoi minulle elämän. — Tehkää Jumalan nimessä velvollisuutenne! Elköön minun tähteni ainoakaan ajatus johtako teidän silmäänne totuuden ja oikeuden tieltä! Jääköön kaikkivaltiaan määrättäväksi tapaammeko me enää tässä maailmassa!”

“Me tapaamme varmasti toisemme ylevin, rakkahin Ingeni! Armias Jumala ei eroita meitä!”

“Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, joka on kaikkitietävä. Hyvästi, lapsuuteni sulho, hyvästi! — Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä olkoon sinun ja isänmaan kanssa! Kaikkivaltias Jumala olkoon meille kaikille armollinen! Hyvästi!”

Näin sanoen hän peitti kasvonsa hunnullaan ja katosi hämärään kirkonkäytävään.

Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata häntä. Hän seisoi kuin kiinninaulattuna kirkonlattiaan, ja hänestä tuntui kuin olisi tuo synkkä, painostava henki, joka leijaili hänen isänmaansa yli, nyt äkkiä riistänyt kaiken ilon hänen elämästään. Mutta hän tunsi kuitenkin samalla omituisen surumielisellä ilolla, että tämä jäähyväishetki oli näyttänyt hänelle välähdyksen siitä autuudesta, jota ei mikään ero eikä mikään voima maailmassa voisi riistää häneltä. Hän oli seisonut kauan ja tuijottanut lattiaan upotettua hautakiveä; nyt kohotti päänsä kuorin oven yläpuolella olevaa Kristuksen kuvaa kohti, ja Kieldin kappeliin virtaavassa valossa hänestä tuntui niinkuin alaskumartuva vapahtajankuva olisi ollut kirkastettu. Samassa hän tunsi voimakkaan rautakäden lyönnin olkapäällään. Hän kääntyi valaistua hautakappelia kohti, ja kookas, rautapanssariin puettu mies seisoi kypärän silmikko suljettuna hänen edessään.

“Me tapaamme toisemme, drotsi Pietari Hessel, me tapaamme!” kajahti syvä, voimakas ääni hänen korvaansa. “Jos te olette se ritari, joka on asetettu lapsivaltaistuimen vartiaksi — hyvä on — puolustakaa siis sitä, jos voitte! Te olette nähnyt sen miehen, joka on vannonut kumoavansa sen tai sortuvansa itse.”

“Haa, Stig-marski, kuningasmurhaaja!” huudahti drotsi Pietari paljastaen miekkansa. Mutta samassa sammutettiin yhdellä kertaa kaikki pyhän Kieldin kappelin kynttilät, jotka yksin olivat valaisseet kirkon. Voimakas sankarivartalo oli hävinnyt, ja drotsi Pietari hapuili yksin, paljastettu miekka kädessään pimeässä kirkossa.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Puoli tuntia senjälkeen kun Inge-neito oli Viborgin tuomiokirkossa, murhatun kuninkaan hautajaisissa, jutellut drotsi Pietarin kanssa, hän isänsä mukana, porvarilliseen salapukuun pukeutuneena, kulki kaupungista St. Mogensportin kautta. Paljon oli matkustajia samalla tiellä. Mutta ennen keskiyötä nuoren kuninkaan käskystä kaupungin kaikki portit suljettiin. Herttua Waldemar ja ritari Abildgaard olivat seuranneet surusaattoa kirkosta. Vanha Borrevoldin linna oli järjestetty kuninkaallisen perheen ja seurueen asunnoksi. Kuningatar ja nuori kuningas pitivät myöhään yöhön saakka lukittujen ovien takana neuvottelua Brandenburgin markkreivin, kansleri Martinuksen ja drotsi Pietarin kanssa, joka viimemainittu oli rientänyt kirkosta tuoden sen tärkeän uutisen, että itse marski Stig oli Viborgissa ja luultavasti ollut myös kirkossa hautajaismenojen aikana. Varovaisuuden nimessä oli mitä vakavimpia määräyksiä annettu. Borrevoldissa vartioitsivat käytävää kuninkaallisten suojiin ritari Thorstenson ja Pentti Rimårdson kuninkaan henkivartijoiden kanssa. Panssariasuisia ratsumiehiä ja jalkasotureita olivat linnan käytävät täynnään. Viborgin uskollinen porvaristo oli asestettu, ja kanslerin neuvon mukaan sekä nuoren kuninkaan käskystä pantiin heti koko kaupungissa toimeen ankara kotitarkastus, jolloin jokainen epäilyttävä henkilö otettiin kiinni ja vangittiin.

Keskiyö oli ohi. Herttua Waldemar asteli levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan, joka sijaitsi linnan Viborginjärveen päin kaartuvassa itäisessä kylkirakennuksessa. Matka, sekä kiduttavat hautajaisjuhlallisuudet olivat rasittaneet häntä tuntuvasti. Kanslerin lauseet kaupunkiin tultaessa, ja hänen tutkiva katseensa kirkossa, olivat herättäneet herttuassa levottomuuden, jota hän turhaan koettu masentaa. Tätä mielialaa kiihoittivat vielä enemmän ne tärkeät toimenpiteet linnassa, jotka eivät välttyneet hänen silmältään. Kaikkialta, niin linnanpihalta kuin huoneittensa eteiseltä käytävältä, hän kuuli asestettujen soturien askeleita. Vaikkakin niinhyvin häntä itseään kuin hänen drotsiaankin kohdeltiin mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja kuninkaallisella komeudella, tuntui hänestä kuitenkin kuin hänen jokaista askeltaan vartioitaisiin, eikä se lukuisa kunniavartio, joka oli asetettu hänen ovensa eteen, miellyttänyt ensinkään häntä. Hän oli lähettänyt Tyko Abildgaardin kaupungille hankkimaan hänelle tietoa siitä, mitä alituinen asemelu kaduilla merkitsi. Ritari Abildgaard oli ollut poissa yli tunnin eikä ollut vielä palannut. Vihdoinkin aukeni ovi ja tuo nuori herra astui hengästyneenä sisään.

“No, mitä on tekeillä?” — kysyi herttua. — “Onko koko kaupunki kapinassa?”

“Eipä juuri. Mutta täällä näyttää arveluttavalta,” — vastasi ritari Abildgaard levottomana. — “Marskia sekä hänen ystäviään etsitään kaikkialta. Minut on pidätetty kolme kertaa, ja teidän nimenne tuskin taisi minut mahdillaan vapauttaa.”

“Onko marski saatu kiinni?” — kysyi herttua nopeasti

“Ei, herrani; nyt väitetään hänen olleen jo porttien ulkopuolella ennenkuin ne suljettiin. Se mies kyllä tietää, mitä tekee. Mutta en minä kuitenkaan voi käsittää, mitä tehtävää hänellä oli tänään täällä.”

“Se on helppo ymmärtää”, vastasi herttua. — “Hänen on kai tärkeätä tietää kansan mieliala. Suurta surua ja valitusta minä en huomannut. Saattueessa en nähnyt talonpoikia enkä porvareitakaan.”

“Mutta nyt on tuuli kääntynyt herrani! Kuningattaren ja nuoren kuninkaan näkeminen on saanut joukon mielenmuutokseen. Nyt teidän sietäisi kuulla, miten ne ärisevät vihoissaan hurjapäistä marskia ja hänen ystäviään vastaan, sekä kuinka ne ihastelevat kuningasvainajaa, valitellen hänen kuolemaansa, nuo typerät narrit! Nytpä saamme nähdä, eivätkö Reimar von Zweter ja muut saksalaiset runoniekat kuitenkin olleet oikeassa, sekä eikö Eerik Silmänräpyttäjästä tule suuri mies haudassaan. Niinhän aina käy tässä maassa: kun se villieläin, jota kaikki ajoivat, vihdoinkin on kaadettu, niin sen pahimmatkin viholliset seisahtuvat kuin ämmät vaikertamaan hirmutapausta, ikäänkuin sen osaksi olisi tullut häpeällinen vääryys, ja he ihailevat sitä sen mahtavien kynsien takia, jotka eivät enää voi heitä raastaa paloiksi. Tuo liukas tuuliviiri, Myndenborgin Lave-ritari, kuuluu olleen täällä marskin mukana; hänen väitetään pyörtyneen kirkossa sekä esiintyneen hautajaisten aikana mielipuolen tavoin. Onneksi hän on hävinnyt. Jos hänet olisi saatu kiinni, olisi hän hyvin voinut paljastaa meidät kaikki.”

“Meidät?” — kertasi herttua, vaihtaen äkkiä tuttavallisen äänensävynsä kylmään ja ylpeään käskijänääneen. — “Muista, kenen kanssa puhut, Tyko! Mitä tekemistä minulla on salaliittolaisten kanssa? Pidä sinä vain huoli itsestäsi! — Mitä mielessäsi liikkuu? Noitten lauseittesi jälkeen minä tahdon neuvoa sinua pitämään huolta turvallisuudestasi. Elä luota minun nimeeni! Jos et voi minun tavoin pestä käsiäsi sekä vannoa, ettei sinulla ole osaa ei arpaa siinä, mitä on tapahtunut, niin minä en voi sinua auttaa. Minä jään nyt tänne nuoren kuninkaan luokse, hänen lähimmäksi ystäväkseen ja suojelijakseen. Minulla ei ole mitään tekemistä Stig-marskin tai hänen kätyriensä kanssa. Minä en tiedä kerrassaan mitään — enkä tahdokaan tietää — siitä viimeisestä, Möllerupissa pidetystä salakokouksesta, josta yhä puhutaan tunnettuna asiana, ja josta sinulla väitetään olevan täysi selko.”

“Mutta, armollinen herra”, — vastasi ritari Abildgaard hämmästyneenä — “eihän teillä ollut mitään sitä vastaan, kun annoitte minulle luvan matkaan, ja vaikka ette nimenomaan antanut minulle mitään viestiä mukanani niin ymmärsimme kuitenkin vallan hyvin toisemme. Mitä minä lupasin teidän nimissänne, siitä en koskaan ole epäillyt teidän aikovan peräytyä —”

“Mitä sinä olet luvannut, sen täyttämisestä sinä itse saat pitää huolen! Minä en ole mitään luvannut, jota en uskallan lausua julki koko maailmalle. Mitä lupasin ja vannoin kuningasvainajalle Sjöborgin sovinnossa, sen olen kirjainta myöten täyttänyt. Sen hetken jälkeen en ole askeltakaan ottanut valtakunnan ja kruunun vahingoksi; ja kuitenkaan minuun ei täällä ensinkään luoteta. Täällä minun täytyy tyytyä nöyräselkäisiin palvelijoihin, sekä liiankin runsaaseen kunniavartioon, kun sensijaan markkreivit ja drotsi Hessel kutsutaan salaiseen neuvotteluun. Mutta minä olen näyttävä pian noille kunnon herroille, kuka nyt maalain mukaan on kuninkaan holhooja ja valtion esimies! Minä olen näyttävä noille pöyhkeille kapinoitsijoille, etten minä ole mies, joka vastoin valaansa ja velvollisuuttaan suojelee majesteetinloukkaajia ja kuninkaanmurhaajia!”

Ritari Abildgaard seisoi kuin salaman lyömänä. “Jalo herttuani!” — hän sanoi. — “Leikkiä kai laskette? Ette kai työnnä hädässä luotanne uskollisimman ystävänne kättä, hänen, joka teidän tähtenne on pannut elämänsä alttiiksi? Ette kai käyttäne minua, joka uskollisena jaoin kanssanne hädän ja vankeuden vaivat, suurten suunnitelmienne välikappaleena, tikarina, jonka huoleti annatte joutua rikotuksi, kun ette sitä enää tarvitse? Jos se on ruhtinaan ystävyyttä, niin olinpa tyhmin houkka uskoessani, että purppura verhoaa ylpeyttä ja ylevyyttä.”

“Tyko!” — vastasi herttua äänenpainolla, jossa värähti hetkellistä liikutusta, sekä ylpein, mahtavin käskijänkatsein. — “Elä sekoita porvarillisia käsitteitäsi ystävyydestä ja ylevyydestä siihen suureen ajatusketjuun, joka yhdistää minun ruhtinas-elämäni Tanskan valtaistuimeen! Olethan lapsuudestani asti ollut uskottuni, etkä vielä kuitenkaan osaa eroittaa ajatusta ja sanaa toisistaan. Luuletko, että tämä käsi koskaan saastaisena ja alhaisesti voisi musertaa sen uskollisen, toimeliaan nuoruusystävän, joka puhui ja toimi silloin kun minun täytyi vaieta ja nukkua? Opi kunnioittamaan ruhtinastasi! Ei hän lakkaa olemasta ystäväsi, kuinka tyly vihollinen hän, korkeampien tarkoitustensa takia, näyttääkin olevan. Jos olet minun kanssani tullut tuntemaan, mitä merkitsee elää suuren ja mahtavan aatteen eteen, niin tiedät myöskin, että kaikki ne pikkumaiset porvarilliset hyveet, joita kutsutaan ystävyydeksi, uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi ja ties miksi kaikeksi, ovat itse asiassa kuitenkin koristeltuja nukkeja, joita vain hengeltään ja valtiotaidoltaan lapsen kannalla oleva pitää kunniassa, mutta jotka täysivaltainen käskijänhenki tarpeen tullen pelottomasti musertaa, kun hän lastenlelujen hajoitetuista aineksista voi muovata itselleen muodot sitä suurta ajatuskuviota varten, jonka eteen hän elää ja toimii. Jos minua ymmärrät, Tyko, niin näytä nyt, että tunnet ja kunnioitat sitä mahtavaa henkeä, jonka kehitysketjuun itsesi liitit ja jonka vierellä saat kerran seistä, kun minä olen saavuttanut päämääräni, ja sinä olet ollut kyllin voimakas pysyäksesi minun lentoni mukana! — Pakene! Pakene tänä yönä! Syytä itseäsi pakosi kautta ja ilmaise siten, mitä et kauemmin voi hyödyksesi salata! Minä tuomitsen sinut kaikkien syyllisten mukana suojattomaksi, — minä vainoon sinua ankarasti ja väsymättä niin pian kuin olen siihen kuninkaan holhoojana ja tämän valtion esimiehenä pakoitettu. Mutta jos sinussa elää suuri henki, kuten minä uskoin, niin et sinä tämän takia vihaa etkä epäile minua. Ja kun vainon aika on mennyt, niin sinä olet näkevä, ettei herttua Waldemar ollut itsekäs ja uskoton ystävä, ja ettet sinä ollut herkkäuskoinen houkka, kun uskoit purppuran verhoavan ylpeyttä ja ylevyyttä!”

“Nyt minä ymmärrän teidät, jalo herrani, ja ihailen teitä”, — vastasi viekas ritari ja kumarsi syvään, — “vaikka minun nyt täytyykin paeta teitä kuin peljättävää tuomaria. Mitä minä olen toiminut salassa teiltä, se ei saa heittää varjoakaan teidän kunniallenne. Te seisotte puhtaana ja jalona lapsen valtaistuimen vierellä ja voitte häpeilemättä tuomita ystäviänne. Hyvä! Minä pakenen, — minne, sitä en uskalla teille sanoa; mutta siellä, Pohjolassa, missä Stig-marskilla on mahtava suojelija valtaistuimella, siellä saa turvaa myös hänen vainottu ystävänsä. Voikaa hyvin, jalo herttua! Teidän drotsinne poistuu heti! Elkää säälikö paatunutta syntistä, kun hän on päässyt tarpeellisen välimatkan päähän! Mutta muistakaa kuitenkin, että me kaikki olemme syntisiä, ja antakaa tilinteon hetkellä armon käydä oikeudesta!”

Näin puhuttuaan hän meni erääseen sivuhuoneeseen ja palasi kohta takaisin sangen sieväksi puotineitsyeksi pukeutuneena. Hän niiasi herttualle ja matki hullunkurisesti sellaisen tytön ilmeitä. “Armollisin herra!” — sanoi hän juutilaisen talonpoikaistytön äänensävyllä, — “minä olen viaton, kaino tyttölapsi. Minä en tiedä yhtään mitään, miten olen joutunut tänne niin ylhäisen nuoren herran luo. Säästäkää minun hyvettäni ja kunniaani, ja sallikaa minun päästä pois tästä vaarallisesta paikasta, niin ettei yksikään jumalaton maailmanlapsi saa syytä uskoa jotakin pahaa minusta! Tunnettua kyllä on, että te olette minulle ja minun kaltaisilleni vaarallinen herra, ja teidän kunniavartionne ei varmaankaan ihmettele, että minä peitän kainot kasvoni heidän edessään. Kiitos, armollisin herrani, niin suuresta lempeydestänne! Teidän tähtenne minä nyt piiloudun ihmisten katseilta joksikin ajaksi. Elkääkä te olko tuntevinanne minua. Mutta minä olen hoitava uskollisesti teidän omaanne, ettekä te varmaankaan työnnä pois nöyrän palvelijattarenne kättä.”

“Narri, onko nyt aikaa ilveilyyn!” — lausui herttua, avaten käytävään vievän oven. — “Hyvää yötä, lapsukaiseni!” — sanoi hän sitten ääneen, niin että vartiat kuulivat sen, ja taputti valepukuista neitsyttä poskelle avoimessa ovessa. — “Riennä nyt tiehesi! Nämä kunnon soturit eivät sinua mitenkään loukkaa. Muista vain, ettet vasta naima-ajatuksissa kulkiessasi unhoita eroitusta myymälän ja ritarisalin välillä!”

Miehevät vartiosoturit hymyilivät salaa oven takana ja antoivat tuon sangen kookkaan puotineitsyen ilman epäluuloa hiipiä ohitseen.

Herttua sulki oven ja heittäytyi synkkänä ja mietteliäänä eräälle tuolille.

“Pakene, kurja turmanlintu!” — mutisi hän. — “Pidä nyt varasi, että löydät suojapaikan! Tuskin suoriudut ehein siivin.”

Vähän senjälkeen hän meni levotonna ikkunaan, sillä hän luuli kuulevansa huutoja. — “Ottakaa kiinni hänet! Hän on naamioitu petturi!” — huusi kova ääni kadulla, ja sitten kuului suurta huutoa ja melua, joka kuitenkin pian häipyi toisille kaduille.

Oli kuin ero läheisestä nuoruudenystävästä sekä pelko hänen kohtalostaan olisi saanut herttuan alakuloiseen mielentilaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan. “Hm!” — hymähti hän itsekseen ja mitteli ylpein askelin lattiata, — “kun vanhan ajan sankarit virittivät tulta pääskysen siipien alle, siten saadakseen valloitetuksi kaupungin, mitä ne silloin välittivät pikkulintujen vaikerruksista!” Hän heittäytyi jälleen tuolille ja vaipui syviin ajatuksiin. Sjöborgin vankeusajan jälkeen, jolloin hän usein synkissä mietteissään oli jutellut koko yön ruumispöllönsä ja kuolleen ystävänsä kanssa, hän usein puheli itsekseen ääneen salakammiossaan, ja sellainen huhu kulki rahvaan kesken herttuasta, että hän oli mahtavien henkien kanssa liitossa. “Niin kauas pääsin!” — jatkoi hän synkkiä mietteitään. — “Ensimäinen suuri askel on otettu! Tarvitaan rohkeutta seuraavaan — tie on verinen ja liukas —; hm, mutta enhän minä kättä liikauttanut, ei sanaakaan livahtanut suustani. — Tässä seison, vapaana ja puhtaana, — ken voi syyttää minua? Seuraava askel on omavaltainen, — se täytyy astua, mutta ilman rikoksen apua. — Kaunis käsi on ohjaava minua. Se on kylmä; se täytyy saada lämpimäksi. Siitä minä saan maksaa sieluni hurskauden. — Haa, lemmenunelma ei saa minua pysähdyttää tielläni. Eespäin, eespäin! Ja silloin, silloin ei kukaan voi sanoa: katsokaa, kuningas Aabel käy taas poikansapojan haamussa — —”

Kun herttua Waldemar seuraavana päivänä aamusella astui ulos huoneistaan, käydäkseen tervehdyksellä kuninkaallisen perheen luona, kaartuivat vartion peitset kunnioittavasti hänen ohikulkiessaan. Kuningatar ja nuori kuningas ottivat hänet vastaan huomaavaisuudella, mikä hämmästytti häntä. Drotsi Pietari tervehti häntä kyllä kylmästi, mutta erittäin kohteliaasti, ja herttua arveli salaisten neuvottelujen tuloksena olleen, että hänelle luovutettaisiin koko se valta ja pätevyys, jota häneltä ei voitu evätä syrjäyttämättä maalakia, sekä ärsyttämättä vaarallista ja mahtavaa vihollista, joka julkisesti yhtyneenä salaliittolaisiin, helposti voisi kukistaa vielä heikosti tuetun valta-istuimen.

Tunto siitä vallasta, jota täällä ei voitu evätä häneltä, sekä vakaumus siitä, että häntä yhä salaisesti pelättiin, vaikkei hänen valta-arvoansa vielä julkisesti tunnustettukaan, antoivat hänelle rohkeuden ja ilmeilleen ja käytökselleen melkein kuninkaallisen arvokkuuden, mikä sopikin hänelle hyvin. Hän lähestyi kuningatarta niin vapaasti ja kepeästi kuin tämä suhde ei olisi mitään uutta hänelle, vaan niin kuin olisi hän jo kauan ollut kuningattaren neuvonantaja ja nuoren kuninkaan suojelija. Hän puhui valtakunnan arveluttavasta tilasta, sekä siitä, mihin nyt olisi ryhdyttävä, hän puhui viisaasti ja innokkaasti, mutta myös silminnähtävin vallanosallisen ilmein. Mutta näihin ilmeisiin sopeutui myös niin suuri ritarillinen kohteliaisuus sekä kunnioittava tietoisuus kuningattaren tärkeästä vaikutuksesta kuninkaan äitinä, ettei kaunis Agnes-kuningatar mitenkään voinut loukkaantua häneen. Näytti siltä, että hänen veljensä olivat ja saaneet hänen mielensä suopeammaksi herttuaa kohtaan, ja hänen täytyi nyt ihailla sitä hienoutta, millä herttua puolusti vaatimuksiaan, näyttämättä vähintäkään liian rohkealta tai tunkeilevalta.

Se kankeus, minkä tämän keskustelun alkaessa ilmeisesti voi havaita kuningattaren käytöksessä, katosi vähitellen, ja drotsi Pietari huomasi levottomuudekseen, miten herttua imarteluillaan ja kiivailla sanoillaan salaliittolaisia vastaan nähtävästi hälvensi kaikki kuningattaren epäluulot hänen suhteestaan kuninkaan ja valtion vihollisiin.

“Se on hirveä salaliitto!” — lausui herttua nyt kiihkeästi.

— “Monet maan tärkeimmistä miehistä näyttävät olevan osallisia siihen. Ankara tutkimus tulee välttämättömäksi, jotta syylliset voitaisiin saattaa ilmi, ja viattomat vapauttaa epäluulojen alta. Minun muinainen epäsopuni kuninkaan kanssa sekä se nuoruuden ajattelemattomuus, jota minä syystä kyllä sain sovittaa Sjöborgissa, mutta jota minä myös opin siellä lannistamaan, ne ovat minut syrjäyttäneet luottamuksesta, jonka minä taas toivon voittavani uskollisilla toimilla ja neuvoilla. Suurissa, ruhtinaallisissa sieluissa ei epäluulo koskaan voi juurtua syvään, jos onkin olemassa pieniä, raukkamaisia henkiä, jotka pyrkivät sitä kasvattamaan. Mutta en minä sentään moiti ketään siitä, että hän on valpas ja varovainen”, — jatkoi herttua. — “Näin onnettomina aikoina tunkeutuu epäluuloisuus ystävyyden ja sukulaisuudenkin salaisimpiin suhteisiin. Uskoisitteko sitä, jalo kuningatar: minä itse olen joutunut hirveästi epäilemään nuoruudenystävääni, drotsi Tyko Abildgaardia, ja se epäilys on nyt, surullista kyllä, vahventunut, kun hän tänä yönä on kadonnut.”

“Kuinka?” — kysyi kuningatar hätkähtäen. — “Teidän drotsinne, ritari
Abildgaard —”

“Niin, eikö ole kauheata, jalo kuningatar! Mies, jota monta vuotta olen pitänyt ystävänäni. — Hän oli kyllä osallinen minun nuoruudenhairahduksiini, sekä osittain syypääkin niihin, — mutta siksipä hän myös otti osaa minun kohtalooni Sjöborgissa ja, kuten uskoin, jätti vankilan hairahduksestaan yhtäläisesti tietoisena kuin minä itse, — ja nyt minulla on syytä luulla, että hän on ollut mukana Möllerupin salaliittolaiskokouksessa, siinä mielettömässä toivossa, että minä hyväksyisin tuon hirveän yrityksen, kunhan se olisi toteutettu, — vaikken minä ollut uneksinutkaan sellaista. Eilen hän sai kuulla, kuinka kauhistuneena minä tuomitsin salaliittolaisia; hän lähti luotani, enkä minä senjälkeen ole nähnyt häntä.”

“Mitä siihen asiaan tulee, jalosukuinen herra”, — lausui drotsi Pietari, — “niin voin minä ilmoittaa teille, että ritari Tyko Abilgaardin ottivat vartiat viime yönä kiinni hänen epäilyttävän valepukunsa tähden, mutta että hän uhkarohkean petoksen avulla on pujahtanut pois eikä häntä mistään löydetä.”

Herttua vaikeni. Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, eikä hän salannut mielenliikutusta, joka oli omiaan tuottamaan kunniaa hänen sydämelleen.

“Jalo herttua!” — sanoi kuningatar osanottavaisena. — “Minkä tuon petollisen ystävän kautta olette menettänyt, sen te olette voittanut minun kunnioitustani ja luottamustani. Minä tiesin, että teidän drotsinne oli ollut salaliittolaisten mukana, ja oli hetkiä, jolloin teidän innokkaimmatkin puolustajanne myönsivät, että teidän tuttavallinen suhteenne tähän ritariin näytti hyvin oudolta. Minun veljeni ovat teidän ystäviänne. He ovat minulle vakuuttaneet teidän olevan vilpittömästi myötätuntoisen niin minua kuin valtiota ja kruunua kohtaan. He ovat olleet todistajina teidän kauhistukseenne tämän tavattoman konnan työn johdosta, ja heitä on erikoisesti ilahduttava se, että he saavat kuulla tämän käsittämättömän arvoituksenkin, nimittäin teidän ja ritari Abildgaardin suhteen, selvinneen teidän nuhteettomuutenne hyväksi…”

Kevyt puna levisi herttuan poskille; mutta hän käytti nopeasti hyväkseen sitä edullista vaikutelmaa, minkä hänen ilmoituksensa oli tehnyt kuningattareen. Hän neuvoi Danehoven kutsumista kokoon Nyborgiin keväällä, jolloin hän itse tahtoi olla saapuvilla, ryhtyäkseen yhdessä kuningattaren kanssa lainmukaisesti nuoren kuninkaan holhoojan tehtäviin, ensin toivonsa mukaan osoitettuaan itsensä arvolliseksi siihen turvaamalla maan hurjaa Stig-marskia ja kapinoitsijoita vastaan. Ensiksi hän neuvoi kuningatarta jäämään nuoren kuninkaan kanssa Viborgiin, jossa vahva miehistö ja porvarien uskollisuus tekivät jokaisen vihollisen hyökkäyksen mahdottomaksi. Se oli ollut myös drotsi Pietarin ja kanslerin neuvo, minkä Brandenburgin markkreivit olivat hyväksyneet.

Vielä samana päivänä läksi herttua Viborgista, nähtävästi mitä parhaassa sovussa kuningasperheen kanssa, ja vähän senjälkeen saatiin tietää, että hän kokosi Jyllannissa sotajoukkoa Stig-marskia ja hänen kannattajiaan vastaan. Mutta drotsi Pietari ei häneen luottanut, ja vanha Jon-ritari, joka kohta parantuneena palasi Viborgiin, pudisti päätään, kuultuaan näistä puuhista sekä pelkäsi täydellä syyllä, että herttua vain näön vuoksi varustautui Stig-marskia vastaan, voidakseen suuremmalla mahdilla tukea vaatimuksiaan ja varmentaa vaaliaan valtionhoitajaksi Danehovessa.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Kun melkein kaikki salaliittolaiset, ikäänkuin oman tekonsa synnyttämän kauhun lyöminä, olivat paenneet Norjaan, oli Stig-marski haudannut vaimonsa, ja tyttärineen lähtenyt Möllerupista, missä ei enää tuntenut itseään turvalliseksi. Kuninkaan hautajaisissa Viborgissa hän itse suuren vaaran alaisena oli todennut, kuinka vähän suosiollinen hänelle kansan mieliala oli. Mutta pian kertoi huhu, että Riiben ja Flyndenborgin linnat olivat kapinallisten käsissä, sekä että tuo hurja marski, jolla oli seitsemänsataa rautamiestä, ja Möllerupista tuodut raskaat sotakoneet, oli asettunut uhkaavaan asemaan Helgenaesissä ja Hjelmissä, joista molemmista vahvoista keskuksista hän näytti aikovan levittää hirveätä tuhoa yli maan.

Helgenaes on suurina kukkuloina kohoileva niemi, joka esivuoristona ulottuu Moisin kihlakunnasta Samssaarta kohti Bergtrup- ja Ebeltoft-lahtien välitse. Se maakaistale, joka yhdistää niemen Pohjois-Jyllannin mantereeseen, on vain kaksisataa askelta leveä, ja tämän pääsypaikan niemeen oli marski katkaissut kaivattamalla syvän ojanteen, minkä reunalle hän rakennutti muurin suurista kivilohkoista. Sitä muuria tehtiin yötä päivää, samalla aikaa kuin Hjelm-saaren ikivanhaa linnaa vahvistettiin.

Tämä pieni, merkillinen saari, ympärimitaten vain neljännespenikulman laajuinen, on Kattegatissa, noin kaksi penikulmaa itään Helgenaesistä ja yhden penikulman päässä siitä niemestä, joka pistää ulos Ebeltoftin pitäjästä. Saaren vanhaa linnaa väitetään kuuluisan pakanuudenaikaisen kuninkaan Jarmerikin rakentamaksi, joka siellä kaatuikin. Linna ja saari oli kamaripalvelija Raane Joninpojan omaa, kuten myös niemellä eräs perintötalo, jota kauan jälkeenkinpäin kutsuttiin Raanen karjakartanoksi. Saarella oli hyvä satama, ja siellä piileili jaarli Vähä-Alf kaapparilaivoineen. Siellä ei ollut juomaveden puutetta, ja rouva Ingeborg oli hyvällä vaistolla ohjannut puolisonsa tähän pakopaikkaan, jossa hän paljon varmemmin kuin Möllerupissa voi pitää hallussaan tukipaikkaa Tanskan rannikolla sekä ilman hankaluuksia vastaanottaa avustusta Norjasta. Saari oli jo asemaansa ja korkeuteensa katsoen mm lujasti luonnon varustama, ja vanha linna sijaitsi niin korkealla jyrkän vuorentapaisen mäen, terävällä huipulla, että ei näyttänyt turhalta tehdä tämä pakopaikka luoksepääsemättömäksi. Siihen rakennettiin nyt kaksi korkeata tornia ampumareikineen ja lujine muurinsarvineen, jotka näkyivät kauas sisämaahan, ja linna ympäröitiin syvin kaksoisojin.

Ottaakseen haltuunsa tämän tärkeän tukikohdan marski ei ollut voinut odottaa ystävänsä, viekkaan Raanen suostumusta, eikä hän ehkä odottanutkaan niin suurta taipuvaisuutta häneltä. Tämän varman suojan näytti Raane halunneen säilyttää itseään varten siltä varalta, että kaikki kävisi hullusti. Tullessaan tapasi marski linnoituksesta pienen, reippaan varusväen, jolla oli kamaripalvelijan ankara käsky puolustaa linnaa jokaista vastaan viimeisiin saakka. Marski oli senvuoksi ottanut linnan asevoimin, ja hän kiihtyi siihen määrään odottamattomasta vastustuksesta, että hakkautti maahan koko miehistön. Siitä laulettiin sitten kansanlaulussa:

Stig-marski valtasi Hjelmin ylen äkisti. Ja totta puhun ma: siellä moni poski vaaleni.

Siellä marski sitten asetti vanhoille, kallionlujille muureille hirveät sotakoneensa, ja sieltä hän melkein joka päivä kävi Helgenaesissä ja piti silmällä varustustöitä. Hänen seitsemänsataa rautapukuista miestään oli jaettu Hjelmille ja niemelle. Muutamat ympäristön talonpojista olivat vapaaehtoisesti liittyneet häneen; mutta monta hän otatti kiinni ja pakoitti heidät ajelemaan kiviä, sekä työskentelemään muureilla. Hjelmin tornit korkenivat nopeasti kuin taian avulla ja kauhistuttivat ympäristön lannistettuja talonpoikia, joiden täytyi sekä työskennellä Helgenaesissä, että pitää molempien paikkojen varusväet ruuassa.

Kansan alakuloinen mieli sekä se, kuinka tätä onnettomuutta pidettiin surullisena seurauksena murhatun kuninkaan huonosta ja väärästä hallituksesta, kuvastui selvimmin siinä kansanlaulussa, joka muutamia kuukausia kuninkaanmurhan jälkeen liittyi surullisena iloisten lintujen kevätsäveliin, ja jossa uutta linnoitusta pidettiin merestä torninkorkuisine sarvineen nousseena hirviönä. Siinä laulettiin kaihomielisesti:

    Ja vakaana maamies astelee,
    jyvän kylväen peltohon.
    Jumal’auta armias meitä nyt:
    Hjelm sarvetko saanut on?

    Suo armos kansalle köyhälle,
    pane Glipping ohjaamahan!
    Tai ois parast’ ollut meille, jos ei
    hän tullut ois maailmahan.

[Glippling = Silmänräpyttäjä (murhattu kuningas.)]

Tätä laulua kuuli itse ankara marski erään pienen talonpoikaistytön laulavan, istuessaan eräänä kauniina toukokuun aamuna korkean sotaoriinsa selässä Helgenaesin muurin ulkopuolella ja katsellessaan ylpeänä vankkaa linnoitustyötä, jota varten muutamat talonpojat ja sotavangit kuljettivat vielä viimeisiä kiviä.

Voimakkaimpia työmiehiä muurilla oli eräs valtaavan kookas vanhus, jolla oli kulunut nahkapanssari yllään, ja joka marskin läsnäolosta huolimatta ei puuttunut käsin työhön, vaan istui rauhallisena muurinreunalla, kädet ristissä rinnan yli ja hurjin, uhmaavin katsein tarkasteli ylpeätä sotaherraa.

Laulava tyttönen kulki, kädessään kudin, hitaasti muurin ulkopuolitse menevää polkua. Hänen laulunsa näytti ihmetyttävän marskia. Myöskin vanha vanki kuunteli sitä muurilta tarkkaavaisena. Ensin lauloi tyttönen ääneen jonkun matkan päässä:

    “Oli seitsemänkymmentä heitä
    jotk’ yhtyi nummella tuolla.
    Mikä neuvoksemme nyt saakaan?
    Oli pakko sen herran kuolla.

    Hän kuolleena paareille nostettiin.
    Nyt rikki on rauha meiltä.
    Tääll’ emme asua, kylvää voi,
    me poistumme maan tämän teiltä.

    Kuninkaan rouvaa tervehtimään
    nyt ajamme, kyselemme
    miten voi hän nyt; ja sitten me
    pois maasta vaeltelemme.

    Hän pilkkaan, leikkiin tottunut on,
    kai nyt sen unhoittaapi.
    Nyt pilkkaajan taloa liekit syö,
    hän palkan ansaitun saapi.”

Stig-marski säpsähti. Hän kuuli omat sanansa, jotka hän nummella kohta kuninkaanmurhan jälkeen oli neuvoteltaessa salaliittolaisille lausunut, ja jotka hän osittain oli toistanut kuningattarelle Skandenborgin muurien ulkopuolella.

Talonpoikaistyttönen tuli lähemmä ja lauloi nyt täydellä äänellä, mitä lauluun oli otettu kuningattaren ja nuoren kuninkaan sanoja:

    “Stig-marski, terve, sä kuningas!
    Käy palkkas saamahan!
    Nuor kuningas Eerik jos elää vaan,
    kiven siitä saat kovemman!

    Pien Eerik-herra jo kehdostaan
    hän kerran haastoi näin:
    jos kruunun mä päähäni saan, sun on
    kipa kiiru rajoille päin.”

Marski teki kärsimättömän liikkeen ja nykäsi suitsia. Mutta vanha vanki muurilla hymyili hurjasti. “Älähän toki suutu, ankara herra marski!” — mutisi hän ääneen. “— Kuulehan tuo laulu loppuun! Siinä ei ole sanaakaan valhetta!”

Tyttönen ei näyttänyt huolivan mistään muusta kuin kutimestaan ja laulustaan. Hän lauloi nyt, marskin tulosta kotiin Möllerupiin, rouva Ingeborgin luo, ja kuinka tämä neuvoi häntä linnoittamaan Hjelmin. Ja syvällä tuskalla kuunteli marski muutamia onnettoman vaimonsa viimeisiä sanoja hänelle, tyttösen laulaessa:

“Nyt yhdeksän talven salannut olen suruani syvää. Mun syömmeni kärsii — mut teille suon, ma, herrani, yötä hyvää.”

Marskin vihastus oli muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän istui hiljaa kuin kuvapatsas hevosensa selässä, kuunnellen laulun kahta viimeistä säettä, jotka tyttönen lauloi niin tuskallisella äänensävyllä, että se viilsi marskia sydämeen, ja oli kuin koko maan tuska olisi patoutunut näihin surun sointuihin, tunkeutuakseen syytöksen terävänä miekkana hänen sielunsa läpi. Laulussa sanottiin yksinkertaisen liikuttavasti:

“Kun myrskyt metsässä riehuvat ja tammet suuret kaatuu, niin koivut, pihlajat, pensahat pian niiden alla maatuu.

    Kun tappion kärsivät ruhtinaat,
    me korvata sen saamme.
    Me köyhät turvata taidamme,
    vain Sinuun, Jumalaamme!”

“Åseni, Åseni!” — huudahti nyt vanha vanki muurilta ja hypähti äkkiä pystyyn, levittäen sylinsä pientä, mustasilmäistä tyttöä kohti. Ja huudahtaen ilosta:

“Isoisä, rakas isoisä! Vihdoinkin löydän sinut” — heitti tyttö kutimen kädestään ja kädet levällään juoksi muuria kohti, niin keveästi ja kiivaasti kuin olisi aikonut lentää hänen luokseen sen syvän kaivannon yli, mikä heidät eroitti.

“Mitä tämä on, lapsi?” — kysyi marski, ratsastaen lähemmä. —
“Tahdotko sinä tehdä ensimäisen rynnäkön Stig-marskin tornia vastaan?
— Onko tämä sinun lapsesi, vanha halliparta?”

“Lapsenilapsi, pieni siunattu Åseni se on, ankara herra marski!” — sanoi vanha Henner Friser näyttäen niin liikutetulta, että hän hetkeksi oli unhoittanut uhmansa. — “Hän on juossut maan pitkin ja poikin pienine jalkoineen, löytääkseen minut. Ah, jos teillä on ihmisen sydän, herra marski, niin ette kiellä minulta iloa painaa hänet vanhaa sydäntäni vastaan ja siunata häntä vielä kerran, ennenkuin raadan itseni kuoliaaksi teidän kirotulla muurillanne!”

“Sinä olet jäykkä ja sisukas mies, Henner!” — vastasi marski. — “Pyytäessäsi suosionosoitustakin sinä uskallat uhmata minua ja kirota työtäni.”

“Minä en uskalla kirota teidän pyrkimystänne, herra!” — vastasi Henner. — “Minun, käteni ei ole puhtaampi kuin teidän, — mutta minun apunikaan ei koidu teille miksikään siunaukseksi. Jokainen kivi, minkä olen vyöryttänyt tänne, on varmasti musertava, tiedän sen; siksi olen raatanut kuin härkä enkä joka päivä ole laskenut käsiäni rinnoilleni. Mutta kirotuksi minun täytyy kutsua tätä muuria, sillä sen perustuksissa piilee kirous. Se on mureneva yhtä varmasti kuin se nyt seisoo tässä röyhkeänä ja ylpeänä helvetinmuurina kaikkien tanskalaisten sydänten välillä. Isät ja lapsetkin se eroittaa toisistaan; siksipä minä seison nyt täällä kurjana, kahleisiinkytkettynä orjana, enkä voi edes syleillä lastani!”

“Kumma vanhus!” — vastasi marski, ikäänkuin omituinen kauhu olisi häneen tarttunut. — “Sinä olet vapaa! Astu alas muurilta, pyydä sotamiehiä päästämään sinut kahleista ja poistu täältä rauhassa lapsinesi!”

“Kiitos, ankara herra!” — huudahti pieni Åse ja tarttui marskin rautapeittoiseen käteen, painaen sen huulilleen. — “Tämän teon tähden on armorikas Jumala antava teille anteeksi kaiken sen surun, minkä te olette minulle tuottanut! Tule, tule, isoisä, sinä olet vapaa! Etkö kuule: sinä olet vapaa!”

“Vapaa olin ennenkin!” — vastasi vanhus ylpeästi ja jäi liikkumatonna seisomaan muurille. — “Minä en ole nostanut yhtä kiveä enemmän kuin tahdoin, ja tästä päivästä alkaen en olisi enää yhtään kiveä koskettanut. Se olisi ehkä maksanut minulle pääni, mutta se onkin istunut paikoillaan tarpeeksi kauan, enkä minä koskaan ole halunnut kaatua voimakkaamman käden kautta kuin Stig-marskin.”

“Tule nyt, omituinen vanhus!” — sanoi marski mietteliäänä. — “Minun käteni kautta sinä et kuitenkaan ole kaatuva, vaikka uhmasi tähden usein olisitkin sellaisen palkkion ansainnut. Kuten huomaan, ei meistä kumpaisenkaan sovi tuomita toistaan. Sinä olet mies, joka olisit voinut seistä Stig Andersenin vierellä, jos vain olisit tahtonut.”

“Minähän seisonkin sinun vierelläsi, Stig Andersen!” — vastasi Henner ja suoristi selkäänsä ylpeänä hänen yläpuolellaan korkealla muurilla. — “Tällä hetkellä minä seison yhtä korkealla — en ainoastaan tällä muurilla, joka eroittaa sinut isänmaastasi, vaan sillä suurella rajalla, joka eroittaa kuolleiden ja elävien maat. Monta armonpäivää minulla ei luonnonjärjestyksen mukaan enää ole jäljellä, ellei minun osani ole kuin Jerusalemin suutarin kiertää haamuna aina tuomiopäivään asti täällä. Mitä minulla on sinulle sanottavaa hyvästiksi, sen minä tahdon sanoa ääneen koko maailmalle, jospa minä vain jaksaisin sen huutaa kaikkien tanskalaisten korvien kuultaviin!” — Ja nyt hän huusi mahtavalla äänellä: “Kirottu, herra, kirottu on se käsi, joka kohoaa kuninkaita ja kruunuja vastaan, olipa se sitten vahva kuin Pyhän Kristoferin, ja senlisäksi puhdas kuin Pyhän Neitsyen. Kuninkaanmurhaajalla älköön olko mitään rauhaa! Hänen sukunsa tuhottakoon ja juuritettakoon pois maan päältä! Hänen paras työnsä muuttukoon tuhkaksi ja haihtukoon liekkinä ja savuna!”

“Vaikene! Sinä olet mieletön, vanhus!” — huusi marski vihoissaan ja korotti uhkaavasti kätensä; mutta vanha soturi seisoi yhä liikkumatta ja tuijotti vääjäämättä hänen salamoiviin silmiinsä. — “Meidän kumpaisenkaan ei sietäisi katsoa suuttunutta miestä suoraan silmiin”, — jatkoi hän rauhallisesti. — “Mutta te olette oikeassa. Elköön kumpikaan meistä tuomitko toistaan! Minulla ei ole paljon puhuttavaa sinulle, Stig Andersen. Sinä löit vanhan naistenraiskaajan, kuningas Silmänräpyttäjän, — minä, Henner Friser, tapoin kirotun veljensämurhaajan kuningas Aabelin — niinpä minä seison vierelläsi. Minä voin sinulle ojentaa pilttuutoverina käteni — toinen verinen käsi ei toista saastuta!”

“Haa, vanha Henner, sinäkö olit tuo reipas friisiläinen?” — huudahti marski hämmästyneenä. — “Tule tänne! Minä lyön sinut ritariksi vielä vanhoilla päivilläsi!”

“Sitä sinä et tee, Stig Andersen!” — vastasi vanhus — “Seisonhan jo rinnallasi tekoon nähden; nyt tahdon näyttää sinulle, että ilman ritarilyöntiäkin olen täysin sinun veroisesi. En katunut tekoani; sinäkään et kadu omaasi. Mutta minä en kuolleen takia vainonnut hänen viatonta sukuaan; minä en ottanut jaellakseni saastaisella kädelläni kruunuja enkä ollakseni epäjumalana, ihmisten keskellä. Minä tahdoin vapauttaa, vaan en hävittää isänmaatani — minä en rakentanut mitään muuria sydänten ja sielujen välille. Minä tajusin kuitenkin lopulta, niin myöhään kuin se tapahtuikin, ettei meitä eikä meidän kaltaisiamme siunaus seuraa. Katsos, sen vuoksi minä en voinut käydä käsiksi sinuun ja sinun kanssarikollisiisi; sen vuoksi minun piti joutuman käsiisi viekkaan pirun kautta, jonka minä kuitenkin itse olin sitonut, — täällä minun piti sovittaa röyhkeyteni vielä suuremman kuninkaanmurhaajan orjana, ja se oli ansaittu palkka. Katsos, marski, sen minä nyt ymmärrän, ja siksi minä seison korkeammalla kuin sinä. Ehkä tulee aika, jolloin sinä ymmärrät saman asian, Stig Andersen; silloin me varmaan taas tapaamme toisemme ja silloin ehkä molemmat voimme uskollisina pilttuutoveruksina raataa vielä suuremmalla kapinan pesäpaikalla kuin tämä!” Hän vaikeni hetkeksi ja hänen hurja katsantonsa muuttui surumieliseksi. — “Vaan ei, ei!” — jatkoi hän hillityllä äänellä, — “vielä on armoa meille molemmille; mutta ei niin, ei niin, mahtava marski! Minä olen tiellä siihen; jos sinä haluat mukaan, niin hajoita itse kirotut varustuksesi ja seuraa mukanani sinne mistä aurinko saapuu!”

Näin sanoen hän laskeutui alas muurilta sen sisäpuolta. Hänen sanansa olivat omituisesti vaikuttaneet marskiin. “Hm, hiukan sekapäinen hän sentään on”, — mutisi tuo synkkä herra ja ratsasti ääneti varustuksen portille, mistä vapautetun vangin piti tulla ulos. Kauhistuneena isoisänsä sanoista, seurasi Åse, kalpeana ja vavisten, äänetönnä ritaria. Kun he saapuivat portille, astui Henner Friser heitä vastaan kädessään pitkä sauva. Hänen jalassaan oli vielä kiinni raskas rautaketju, joka ei kuitenkaan estänyt häntä liikkumasta. Marskin uskollinen soturi Mads Jyde, joka oli varustustyön päämies, seurasi ylpeätä vanhusta, kuullakseen marskilta itseltään hänen vapauttamisensa ennenkuin irroitti ketjun.

“Vapauta hänet! Hän on vapaa!” käski marski, ja Mads Jyde totteli.

“Vain sana vielä, Henner!” — sanoi marski. — “Minne tahdoit minun sinua seuraavan?”

“Sinne, missä tuo puu kerran iti ja kantoi ikuisen armahduksen hedelmää!” — vastasi Henner, osoittaen suurta ristiä, joka seisoi tien vieressä.

“Niinpä kyllä, kun minä tulen niin vanhaksi, että muutun lapseksi jälleen!” — vastasi marski, hymyillen hurjasti. — “Kulje sinä rauhassa, vanhus! Sinun tekosi on suurempi kuin sinä itse; sen vuoksi sinä et jaksa kantaa sen muistoakaan. — Mene, vaihda se synninpäästökirjeeseen, tule pyhimykseksi, jos voit! Ja katsokaamme, kumpi ensiksi saavuttaa päämäärän! Kun sinä taas palaat, olet tervetullut luokseni, missä minä lienenkin. — Silloin voimme lähemmin puhua siitä, kumpi meistä seisoi korkeammalla ja kumpi jätti leveämmän jäljen maailmaan!”

Marski kannusti hevostaan ja ratsasti varustusten ulkopuolelle. Ääneti ojensi Henner Friser pienelle Åselle kätensä ja kulki hitaasti pois hänen kanssaan, katsomatta taakseen.

Vanha Henner ja hänen tyttärentyttärensä olivat kulkeneet hetken siten, sanaakaan puhumatta. Vihdoin Åse keskeytti painostavan hiljaisuuden. — “Rakas, hyvä isoisä!” — hän sanoi hellästi. — “Miksi et sano sanaakaan minulle? Enhän ole pitkään aikaan sinua nähnyt, en senjälkeen kuin tuona kauheana Pyhän Cecilian yönä.”

“Mitä sanot, lapseni?” — kysyi vanhus, kuin unesta heräten. — “No, annas kuulua, millaista sinulla on ollut! Ja mitä sinulle tapahtui tuona yönä?”

“Oi, se oli hirveä yö! Kun sekä Skirmen että sinä olitte jättäneet minut, nukahdin minä penkille ja näin niin hirveitä unia. Kun minä heräsin, makasin maakellarissa lattian alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kuninkaan ja varoittanut häntä harmaaveljistä. Oli valoisa aamu, ja minä juoksin metsävoudin luo. Siellä minä kuulin tuosta hirveästä kuninkaanmurhasta, sekä sinun ratsastaneen murhaajien jälkeen sidotun kamaripalvelijan kanssa. Minä odotin sinua kolme päivää mitä kauneimman tuskan vallassa. Sitten en enää jaksanut sietää enempää. Vaihdoin vaatteita metsävoudin Marin kanssa, otin vähäiset varamme mukaani ja päätin kiertää koko maan yli ympäri, kunnes olisin keksinyt sinut.”

“Uskollinen, rakas Åseni!” huudahti vanhus ja taputti häntä poskelle. — “Sinulle onni on suopeampi kuin minulle eikähän se ihme olekaan: sinulla on puhtaita Jumalan enkeleitä saattajinasi; mutta minulla — minulla oli saatanan enkeli oppaanani. Minä myös kyllä lopulta löysin ne, joita etsin; mutta minun oppaani oli viisaampi kuin minä ja kuninkaan metsästäjät. Viekas Raane kettu piti meitä kyllin kauan narreinaan; hän ratsasti kanssamme ympäri koko Jyllannin. Vihdoin ikävystyin siihen ja halusin hänelle antaa viimeisen voitelun miekallani; silloin hän vannoi, että minä tapaisin kuninkaanmurhaajat Helgenaesissä, jos he ollenkaan olivat maassa. Siellä minä sitten tapasin heidän, maamiehensäkin, ja — niinkuin itse näit, joutuakseni vangiksi sekä vetohärjäksi. Haa, ansaittu palkka! Miksikäs Henner Friser lähtikään vaatimaan tiliä kuninkaanmurhaajilta?”

“Oi rakas, rakas isoisä! Nyt tiedän, mikä sinua niin kauan on ahdistanut, kun öisin myrsky kävi; mutta usko minua se ei varmaankaan ollut kuningas Aabel-vainaja, joka ratsasti yöllä Finnerupin metsän kautta. Se oli marski saattajineen: nyt minä tunsin heidät molemmat. Ja ole nyt lohdutettu, iäkäs isoisä! Herramme ei varmaankaan enää voi olla vihainen sinulle tuon teon vuoksi. Tuo jumalaton Aabel-kuningashan oli surmannut veljensä kuin Kain; eihän hän ansainnut elää maan päällä. Mutta jos sinä et sentakia saa rauhaa, hyvä, rakas isoisä, niin matkatkaamme Roomaan paavin luo tai pyhälle haudalle, kuten aioitkin, saadaksemme anteeksi kaikki syntimme!”

“Niin, sen teemme, lapseni! Jos minulla ei olisi raskaampaa taakkaa kannettavana kuin sinulla, niin olisi tämä retki minulle helppo. Mutta nyt, kun sinä tiedät, mikä minua painaa, tuntuu sydämeni jo kevyemmältä. En ole vielä koskaan toivonut tuota työtä tekemättömäksi; mutta sen olen kuitenkin rauhallani maksanut. Mutta jos Jumala ja Pyhä Kristian suovat, saan minä vielä rauhan sydämeeni ennenkuin kuolen. Tahdon täyttää kaikki sovitustyöt, jotka pyhä isä minulle määrää, kunhan hän vain ei vaadi minulta katumusta. — No niin, me suoriudumme kyllä! Jos olet ottanut mukaasi kultalippaan, emme kärsi puutetta matkalla. — On sitten kyllä aikaa paastotakin.”

“Kas tässä lipas, isoisä! En ole vielä sitä avannut. Olen matkalla kutonut rannustimia ja ansainnut enemmän kuin tarvitsin.” Näin sanoen hän ojensi vanhukselle pienen puulippaan sekä toisen, jossa oli kuparirahaa. — “Ah, mutta onko totta, isoisä, että tuo kauhea marski kiihoittaa koko maata nuorta kuningastamme vastaan?”

“Surullista kyllä, lapseni; hän on kyvykkäin mies, mitä olen tuntenut. Mutta hänessä on Tanska synnyttänyt suuren miehen omaksi turmiokseen. Hänellä on mahtavia ystäviä niin täällä kuin ulkomaillakin. Maa on täynnä pettureita. Jos minä vielä olisin nuori ja voisin syrjäyttää tämän sielunasian, niin olisi täällä jotakin, johon voisi käydä käsin. Herra Lave on kavaltanut Flynderborgin ja Riiben linnassa liehuu portin yläpuolella kapinalippu.”

“Ah, isoisä, sehän on kauheata! Herttua kuuluu asettuneen Riiben edustalle suuren sotajoukon kera; mutta ei kukaan usko, että hänellä on rehelliset aikeet nuorta kuningastamme ja maata kohtaan. Nyt odotetaan sinne drotsi Pietaria — ah, silloinpa lienee Skirmenkin mukana —, ja silloin valloitetaan linna rynnäköllä, niin sanotaan.”

Heidän vielä näin jutellessaan, kuulivat he hevosen jalankapsetta takaansa rantatieltä. He kääntyivät ja näkivät kahden ryhdikkään talonpoikaismiehen, ratsastavan kevyesti ja reippaasti komeilla oriilla nuoren poikasen seuraamana, joka ratsasti nordbakilaishevosella, ja jonka jäljessä juoksi kaksi nuoraan sidottua, satuloitua hevosta.

“Drotsi Pietari! Skirmen!” — huudahtivat vanha Henner ja Åse yhtaikaa. Hetkessä oli salapukuinen poika maassa ja Åsen syleilyssä. Drotsi Pietari ja ritari Pentti Rimårdson, toinen salapukuinen talonpoikaismies, pysäyttivät hevosensa. — He tiedustelivat kohta vanhalta Henneriltä, mitä hän tiesi Stig-marskin voinnista Helgenaesillä ja Hjelmillä, joiden paikkojen luokse he kuitenkin jo olivat uskaltaneet valepuvussaan, ja joista heillä oli melkein yhtä hyvät tiedot kuin Hennerillä.

“Seuraa meitä Riibeen, kunnon vanhus!” — sanoi drotsi Pietari. — “Ennenkuin kuninkaan linna on meidän hallussamme en minä tahdo tulla kuningattaren ja nuoren kuninkaamme silmien eteen. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos ymmärrät enemmän kuin isämeitäsi, niin näytä se meille nyt! Sinä ja Åse voitte ratsastaa meidän varahevosillamme.”

Pian he kaikki olivat satulassa, ja nopeata ravia ajettiin Riibeen päin.

Drotsi Pietari sai nyt tietää Henneriltä, että viekas Raane oli suureksi katkeruudekseen nähnyt isiensä linnan Hjelmin marskin käsissä, mutta että hän oli hyvin salannut vihansa sekä että marski ja jaarli Vähä-Alf olivat hänet lähettäneet Helgenaesistä varmaankin viemään viestiä Norjaan tai ehkä tuomaan avustusta sieltä. Mutta Henner ei tiennyt, miten Raane oli tehtävästään suoriutunut.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Raanessa ja hänen asemassaan oli tällä välin tapahtunut tärkeä muutos. Ei marski eikä norjalainen seikkailijapäällikkökään olleet ottaneet häntä vastaan sillä tavoin kuin hän odotti, saattaessaan Henner Friserin ja kuninkaan metsästäjät heidän käsiinsä Helgenaesissä. Marski ei ollut myöntänyt hänelle mitään korvausta Hjelm-saaresta ja hänen isiensä linnan surmatusta varusväestä. Ottamatta häntä sopimuksen mukaan vävykseen, oli jaarli sensijaan lyönyt hänet ritariksi sekä pyytänyt häntä toistaiseksi tyytymään siihen kunniaan. Raane oli liian viisas tuodakseen ilmi suuttumuksensa; hän näytti vain innokkaalta palvelemaan marskia sekä osoittamaan jaarlille, ettei häneltä puuttunut pelotonta uljuutta. Hän oli purjehtinut Helgenaesistä eräällä jaarlin kaapparilaivalla vakuuttaen, että he pian saisivat todeta hänen tekojensa nojalla, oliko hän saanut kannukset liian aikaisin. Mutta lupauksensa mukaan matkustamatta Kongshelleen, missä Norjan kuningas Eerik Papinvihaaja ja herttua Haakon oleskelivat, oli hän sensijaan kohta suunnannut kulkunsa Tönsbergiin.

Hänen saatuaan ritarilyönnin, näytti siltä kuin häneen olisi mennyt oikea hurjuuden henki, joka silminnähtävästi esiintyi koko hänen olennossaan ja käytöksessään. Hänen vinkuva äänensä, joka likempänä miehuudenikää teki hänet sietämättömäksi, oli viimeisen puolen vuoden ajalla muuttunut hiukan käheäksi bassoääneksi, josta ei puuttunut voimaa. Punertava huuliparta oli käynyt tummemmaksi ja vahvemmaksi, ja hänen kasvojensa naisellinen ilme oli väistynyt hurjan intohimoisuuden väkevämmän ilmeen tieltä. Tunto siitä tärkeästä vaikutusvoimasta, mikä hänellä oli suurissa valtiollisissa tapahtumissa, sekä siitä vaarallisesta asemasta, johon hän oli hankkiutunut ja josta hän vain oman viisautensa tai kuntonsa avulla voi suoriutua, antoi hänen olennolleen ja käytökselleen itsenäisyyden leiman, mikä sai hänen epämiellyttävän, viekkaan hymynsä vähemmän silmiinpistäväksi.

Tönsbergin linnassa eleli jaarli Vähä-Alfin tytär Kristina Alfintytär eli Neiti Solkikenkä, kuten häntä yleisesti kutsuttiin hänen suurten kultasolkiensa vuoksi. Hän oli kuusitoistavuotias tyttö, voimakas, täyteläinen, hiukset tummankeltaiset, silmät siniset ja harvinaisen vilkkaat, ja nenä rohkea, hiukan ylöspäin pyrkivä, kuten lapsella. Hänet oli kasvatettu vastaisena ruhtinattarena Tönsbergin linnassa. Äiti oli kuollut hänen lapsuudessaan. Isää hän oli harvoin nähnyt. Jokaista hänen oikkuansa toteltiin, ja sillävälin kun Alfkreivi kuljeskeli viikinki-matkoillaan, hänen tyttärensä eli vapaana ja onnellisena linnassa, missä hän pian hallitsi niin vanhaa linnanvoutia kuin koko miehistöäkin. Huolimatta suuresta hurjuudestaan ja omapäisyydestään hän kuitenkin oli hankkinut itselleen jonkinlaisen sivistyksen. Snorren veljenpoika, kuuluisa islantilainen runoilija ja historioitsija Sture Thordarinpoika oli kolme vuotta sitten, vähän ennen kuolemaansa, ollut Tönsbergissä, ja tuo seitsenkymmenvuotias vanhus oli eloisilla ja luontehikkailla kertomuksillaan kuningas Haakon Haakoninpojan teoista, sekä muistolauluillaan Pohjolan vanhoista sankareista herättänyt nuoressa tytössä sellaisen innon urotöihin ja toimeliaaseen elämään, ettei hän sen ajan jälkeen olisi toivonut mitään korkeampaa kuin saada isänsä tavoin tehdä meriretkiä, tai olla muuten mukana oikeissa seikkailuissa. Muutamia kuukausia sitten hän oli tutustunut Inge-neitiin, joka oli tullut pakolais-isänsä mukana Tönsbergiin ja hänen tahtonsa mukaisesti jäänyt linnaan isän matkustaessa Kongshelleen, missä useimmat paenneet salaliittolaiset olivat saneet suojan kuningas Eerik Papinvihaajan ja herttua Haakonin luona.

Ritari Laven oli sietämätöntä nähdä sitä tuskaa, minkä hänen uskottomuutensa Tanskan kuningassukua kohtaan herätti hänen tyttäressään. Hänen näkemisensä sai ritarin epäröivässä sielussa aikaan alituisen taistelun ja levottomuuden. Tosin hän näki tyttärensä katseessa vain osanottavaa huolta senjälkeen kun tämä oli huomannut hänen katumuksensa, sekä melkein mielettömän käyttäytymisensä hänen paetessaan kuninkaan hautajaisten jälkeen Viborgista, mutta hän käytti kuitenkin hyväkseen ensimäistä tarjoutuvaa tilaisuutta, lähettääkseen Ingen luotaan.

Tönsbergin linnassa saattoi Inge-neiti taas hengittää vapaasti sekä voitti sen painostavan mielentilan, mikä isän läheisyydessä oli häntä masentunut. Mutta kuitenkin hänestä oli kauhea se ajatus, että hän oleskeli vihollisessa merirosvolinnassa; sillä muulta ei hänestä tuntunut se ikivanha kuninkaallinen linna, minkä kuningas Haakon Haakoninpoika oli laitattanut mitä komeimpaan kuntoon, niinkauan kuin jaarli Vähä-Alfin tapainen vasalli siellä oli isäntänä ja herrana. Vain tieto siitä, että tuota töykeätä seikkailijapäällikköä ei pitkiin aikoihin odotettu kotia, sai hänet rauhoittumaan. Eikä hänen inhonsa Alfkreiviä kohtaan ulottunut tämän tyttäreen. Tuo reipas norjalainen jaarlin tytär ja tanskalainen ritarintytär olivat pian läheisiä ystävyksiä. He lauleskelivat vuorotellen norjalaisia runoja ja tanskalaisia sotalauluja. Neiti Solkikenkä ratsasti kukkuloita tanskalaisen ystävättärensä kera, näytellen hänelle ylpeänä synnyinmaansa ihanuuksia. Ylevämielinen Inge ihaili tunturimaata ja norjalaisten sankariutta yhtä vilpittömästi kuin hän innostuksella ja rakkaudella lauleli kotimaansa hiljaista suloutta sekä ylisteli uskollisia, kestäviä maanmiehiään, jotka tällä onnettomalla ajankohdalla puolustivat Tanskan kruunua ja alaikäistä kruununperijää kapinoitsijoita vastaan.

Ingen osanotto sen kuningassuvun kohtaloon, jonka vastustaja hänen isänsä oli, vaikutti voimakkaasti reippaaseen jaarlintyttäreen. Sellainen itsenäisyys oli juuri norjalaisen neidon mieleen, ja häntä suututti, että hänen isänsä ja Norjan kuningas tahtoivat ojentaa vihamielisinä kätensä Tanskan pientä kuningaslasta vastaan, joka sen mukaan mitä Inge-neiti kertoi hänen vaarallisesta asemastaan, sai hänen silmissään kummallisen tarumaisen hohteen.

Eräänä päivänä ratsastivat Neiti Solkikenkä ja Inge-neiti erästä rannan viereistä tietä ja näkivät laivan täysin purjein kiitävän sisään Tönsbergin vuonoon. “Katso, katso!” — huudahti Kristiina iloisena. — “Eräs isäni aluksia! Ja näetkö tuon komean ritarin, joka seisoo keulassa! Kukahan se lie? Pidähän varasi, ylpeä Inge, se on ehkä joku maanmiehistäsi, joka jo liioin kaipaa sinua!”

“Jos se on sinun isäsi aluksia, Kristiina”, — vastasi Inge, — “niin ei se voi tuoda ketään minun tai Tanskan ystävää. Ei siinä voi olla sekään ainoa, joka minua kaipaa: hän ei voi jättää maataan eikä nuorta kuningastaan vaaraan, etsiäkseen minua.”

“Ehkä se sitten on joku minun kosijoistani”, — sanoi Kristiina hymyillen. — “Jos se on joku reipas tanskalainen ritari ja jos hän minua miellyttää, niin voin ehkä vielä tulla Tanskaan ja puolustaa teidän kuningaslastanne. Ikävää todella onkin”, — jatkoi hän suuttuneena ja heitti niskaansa, — “että meidän tyttöjen aina täytyy istua kädet helmassa ja sallia miesten vallita ja hallita, heidän edes kysymättäkään meidän mieltämme, ikäänkuin se olisi niin itsestään selvä asia, ettei meillä muuta mielipidettä saisi ollakaan kuin kunnon herrojemme. Meitä on sentään puolet kansasta, luullakseni, ja jok’ikisellä meistä on yhtä ehyt ja kokonainen sielu kuin jollakin miehenkopukalla. Mitä minuun tulee, ylväs Inge, niin minullakin on yhtä vapaa ja voimakas tahto kuin sinulla tai muilla tanskalaisilla neidoilla; ja koska minun isäni pitää teidän kapinoitsijainne puolta, niin pidän minä sinun ja sinun uskollisten maanmiestesi puolta. Ennen aikaan eivät Pohjolan tytöt olleet yhtä säyseitä kuin nykyään; silloinhan olikin kokonaisia sotajoukkoja kilpineitoja, se täytyy itsensä mainion Starkodderin myöntää. Tunnetko laulun rohkeasta Harvorista, joka pakotti isänsä ojentamaan hänelle hautakumpunsa sisältä Tyrfing-miekan?”

“Hän oli tanskalainen kilpineito”, — vastasi Inge, — “mutta hän oli hurja ja kauhea pakanatyttö. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua sellaisesta mielettömästä hurjuudesta!”

“Hän oli kuitenkin tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi, ja hän uskalsi panna sen toimeen kaikkien miesten uhallakin”, — vastasi Kristiina. — “Vanha Sture opetti minulle laulun hänestä — kuulehan! Tästä säkeistöstä minä parhaiten pidän” — ja hän lauloi vilppaalla äänellä niin että rannat raikuivat:

“Ma koskea tohdin ja käsin käydä tuliterä-miekkaan — sen kunpa saisin vaan! En polttavan usko sen liekin mua, mi urhojen kuolleitten silmissä hehkuu.”

“Elä laula tuota kauheata pakanalaulua, rakas Kristiina!” — keskeytti Inge innokkaan laulajaneidon. — “Harvorinhan täytyi itsensäkin kauhistua jumalatonta hurjuuttaan, ja kun hän poistui isänsä haudalta, niin hän näki ilman liekehtivän ympärillään. Sellainen luonnoton omapäisyys ei koskaan voi päättyä hyvin.”

“Mutta Sturepa kertoi minulle, että hän kuitenkin lopulta sai sen sankarin, josta hän piti”, — vastasi Kristiina.

— “Miekka ei kyllä tuonut onnea mukanaan; mutta hän vietti sentään varmaankin hyvin hupaisaa, vapaata kilpineito-elämää. Häntä tarkoittaa se palavalla kukkulalla seisova, miekkaa kädessään pitävä neito, jonka minä olen ommellut isäni ritarisalin seinäverhoon. Minuakin haluttaisi kilpineito-elämä; silloin minä kulkisin Tanskaan ja puolustaisin teidän nuorta kuningastanne.”

“Rakas Kristiina!” — alkoi nyt Inge vakavalla huolella puhua, tarttuen hänen käteensä. — “Kiitos rakkaudestasi minua ja minun onnetonta isänmaatani kohtaan! Mutta elä anna minun kohtaloni houkutella itseäsi pois uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta isääsi kohtaan! Minä ylistän Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä, että vielä voin totella isääni silloinkin, kun näytän toimivan omapäisimmin. Salli minun uskoa sinulle tärkeä salaisuus, rakas Kristiina! Sinä tiedät, että minä olen suorastaan vanki täällä; mutta minä aion paeta täältä, ja sinun tulee minua auttaa…”

“Sydämen halulla!” — vastasi Kristiina iloisena. — “Mutta minä tulen mukaasi. Minä olen ikävystynyt tähän yksitoikkoiseen elämään. Eikö kaksi meidänkaltaistamme tyttöä muka voisi mitään toimittaa maailmassa! Aiotko Tanskaan, Inge?”

“Tanskaan tai Ruotsiin, — minulla on ystäviä molemmissa maissa.”

“Jos minun on sinua autettava, tahdon minä tietää kaikki. Se kirje, minkä eilen sait sen vieraan pappismiehen kautta, oli varmaan drotsi Hesselin lähettämä?”

Inge-neiti punastui. “Ei”, — lausui hän huoaten hiljaa. — “Mutta koska tahdot tietää kaikki, niin lue se!”

He pysähtyivät autiolla tiellä. Kristiina tarttui nopeasti kirjeeseen ja avasi sen uteliaana. “Martinus de Dacia” — luki hän. — “Teetkö minusta pilaa, Inge? Tämähän on latinaa.”

“Se on vain erään miehen nimi”. — vastasi Inge. — “Niin hän nimittää itseään, meidän kanslerimme ja kuningassuvun uskollinen ystävä, mestari Martti Mågeninpoika; hän on kirjoittanut kirjeen vanhan, rakkaan Jon-ystäväni puolesta. He haluavat minut Tukholmaan, nuoren Ingeborg-prinsessan luo. Tuo pieni ruotsalainen prinsessa on määrätty meidän nuoren kuninkaamme morsiameksi; hänen on tarpeellista saada luokseen tanskalainen ritarintytär, voidakseen oppia tuntemaan maata ja kansaa maassasyntyneen kautta, ja nuo kunnon herrat ovat valinnet minut. He osoittavat minulle tämän keinon ainoaksi, minkä kautta minä ehkä ajan oloon voin vaikuttaa isäni eduksi ja itse hyödyttää onnetonta isänmaatani. Minä olen tarkoin punninnut asiaa, eikä minulla enää ole mitään epäilyksiä. Isäni on minut jättänyt tänne, enkä minä enää voi häntä seurata. Hän on nyt turvassa Kongshellessä. Minulla on hänen salainen suostumuksensa; mutta hän ei uskalla sitä julkisesti myöntää, hänen onneton riippuvaisuutensa pakoittaa hänet salailemiseen. Asia on näyttävä siltä kuin minä pakeneisin ilman hänen tietoaan ja suostumustaan. Jo tänään saa vanha linnanvoutinne käskyn evätä minulta pieninkin matka. Auta minua siis nyt pois täältä, rakas Kristiina — Tanskaan tai Ruotsiin, yhdentekevää! Kunhan minä vain pääsen esteettömästi täältä, on tie avoinna edessäni. Niin Tanskassa kuin Ruotsissakin on jokainen kaupunginvouti ja linnanpäällysmies velvollinen edistämään matkaani, kun näytän tämän kirjeen.” Näin sanoen hän otti esiin viittansa taskusta pergamenttikääryn, josta riippui kolme suurta sinettiä.

Kristiina katsoi suurin silmin. “Vai niin! Täytyypä minun myöntää”, — sanoi hän hämmästyneenä, — “että sinulla on mahtavia henkilöitä ystävinäsi, ja se kai jotakin merkitsee. Mutta olkaamme nyt viisaita. Nyt vartioi linnanvouti sinua tiukasti, ja sinä tuskin saat enää vapautta ratsastaaksesi ulos minun kanssani. Katsokaamme nyt, kuka tuo vieras ritari on, joka tuli isäni laivalla. Jos hän palaa takaisin Tanskaan, on hän houkuteltava ottamaan sinut mukaansa. Olisipa ihmeellistä, jos ei kaksi meidänkaltaistamme kaunista neitoa saisi ritarismiestä viemään meidät mukanaan ja kuvittelemaan tehneensä sen vastoin meidän tahtoamme.”

“Kevytmielinen tyttö, sinähän mietiskelet vain seikkailuja ja nurjaa pilaa! Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: ole varovainen eläkä tee pilaa siitä, mitä minä olen tietoosi uskonut! Kysymys on minun vapaudestani ja koko tulevaisuudestani. Vielä yksi asia minun täytyy sinulle kertoa”, — lisäsi hän tuskaisena ja syvään huoaten. — “Tunnethan sinä Kongshellen mahtavan päällikön, ritari Thordin?”

“Rikkaan, pitkä- ja punanenäisen Thordin, — miksi niin?”

“Hän on kosinut minua. Isäni ei uskalla kieltää. Vain nopea pako voi minut pelastaa. Ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut, on hän täällä isäni kanssa.”

“Niinpä hän saa nyt kaksi kertaa entistä pitemmän nenän!” — sanoi Kristiina. — “Tule vain, rakas Inge! Sinun täytyy päästä nyt pois, vaikkapa minun itseni täytyisi sinut viedä täältä!”

He ratsastivat takaisin Tunis- tai Tun-vuorelle, jolla Tönsbergin linna sijaitsi keskellä kaupunkia. Vuono sekä kunnianarvoisa kaupunki maalattuine puutaloineen, jotka olivat molemmin puolin vuorta, muodostivat, auringon paistaessa sen yhdeksän luostarin ja neljäntoista niinkutsutun kuninkaan-kappelin yli, kauniin värikkään maiseman. Mutta nuo nuoret tytöt eivät tällä kertaa näyttäneet kääntävän siihen huomiotaan. Mitä he ajattelivat, siitä he eivät enää uskaltaneet ääneen puhua niiden monien merimiesten ja kauppurien kuullen, jotka tulivat heitä vastaan. Ja he ratsastivat ääneti vuorta ylöspäin linnaa kohti.

Se laiva, minkä he olivat nähneet purjehtivan sisään vuonoon, oli sillävälin saapunut rantaan. Sitä kuljettava nuori, komea ritari oli mennyt maihin sekä ritarillisella uhkeudella esittäytynyt Tönsbergin linnan voudille, jonka kanssa hänellä oli salainen keskustelu hänen salakammiossaan. Linnassa oli ryhdytty varustuksiin oudon herran majoittamiseksi niinkuin erinomaisen vieraan konsanaan. Nyt astuivat molemmat nuoret neidot linnan suureen arkitupaan. He asettuivat äänettöminä ompelupöydän ääreen, heittäen uteliaita ja odottavia katseita erästä sivuovea kohti, josta he odottivat linnanvoudin pian astuvan sisään tanskalaisen ritarin kanssa, jolle he jo olivat määränneet niin tärkeän tehtävän. Vihdoin avautuikin ovi, ja vanha vouti astui sisään kamaripalvelija Raanen kera, jonka hän esitti herransa tyttärelle ansiokkaana miehenä, hänen isänsä, jaarlin, ritariksi lyömänä, mainiten hänen tulleen tänne tärkeiden asiain takia.

Ritarin kohteliaisuudella tervehti Raane kumpaakin kaunotarta. Kun Inge-neiti näki hänen kasvonsa sekä kuuli hänen nimensä, vaihtui hänen värinsä. Miehen viekas hymy ja liukas, imarteleva käyttäytyminen vaikuttivat häneen perin vastenmielisesti, ja hän muisti kuulleensa Raanea mainittavan kuningas-vainajan suosikiksi monissa yrityksissä, jotka eivät olleet kunniaksi paremmin hänelle kuin hänen entiselle herralleen. Hänen erittäin epäilyttävästä käyttäytymisestään kuninkaanmurhan tapahtuessa hän myös oli kuullut puhuttavan, ja kun hän näki Raanen Vähä-Alfin lähettiläänä, täytyi hänen täydellä syyllä pitää häntä ilmeisenä maankavaltajana. Inge ei voinut salata sitä halveksuntaa ja vastenmielisyyttä, jota Raane hänessä herätti, eikä se jäänytkään tältä huomaamatta, hänen huvittaessaan eloisalla kaunopuheisuudellaan iloista Kristiinaa.

Sillävälin linnanvouti kutsuttiin ulos. Raane osasi nyt kohta saada Inge-neidin mukaan keskusteluun sekä vetää puoleensa hänen huomionsa säälivällä lauseella Tanskasta ja nuoren kuninkaan vaarallisesta asemasta. Hän tiesi jo, kuka Inge-neiti oli; hän tunsi tämän myötätunnon kuningassukua kohtaan, ja että norjalaisen jaarlin tytär myös innokkaasti yhtyi Ingen mielialaan, sen hän oli jo hämmästyksekseen osunut huomaamaan. Hän käytti kohta hyväkseen tätä huomiotaan esiintyäkseen edullisessa valossa näille nuorille tytöille uskoen heille, imartelevalla luottamuksella heidän mielenjalouttaan kohtaan, vaarallisena salaisuutena sen tiedon, että hän oli Tanskan kuningassuvun uskollinen ystävä, ja oli uskaltautunut tänne aivan toisessa tarkoituksessa kuin mitä hän oli voinut ilmaista.

Nuoret neidot säpsähtivät. Vahvistaakseen väitteensä ja haihduttaakseen heiltä kaiken epäluulon, kuvaili Raane nyt heille välkkyvin värein, vaikka näennäisellä vaatimattomuudella, kuinka hän Finnerupin ladossa oli viimeisiin asti puolustanut onnetonta kuningastaan. Hän paljasti heille, miten häntä siitä huolimatta oli mitä häpeällisimmin epäilty, sekä miten hän nyt, puhdistaakseen itsensä kaikkien oikeamielisten edessä, tahtoi panna elämänsä alttiiksi mitä rohkeimmissa yrityksissä nuoren kuninkaan hyväksi.

“Uskollisuuteni entistä herraani ja kuningastani kohtaan”, — lisäsi hän — “on jo vaatinutkin minulta isieni kauniin linnan Hjelm-saarella. Stig-marski on sen rynnäköllä valloittanut, lyöden maahan minun uskollisen miehistöni. Minut on pakoitettu käyttämään viekkautta ylivoimaa vastaan. Mutta sillä avustuksella, minkä minä täältä olen tuovinani marskille, aion minä osoittaa hänelle ja teidän uljaalle isällenne, Kristiina-neiti, etten ole arvoton siihen ritarilyöntiin, jolla jaarli minua kunnioitti: minä näet uskallan antautua hänen itsensä peloittavan vihan alaiseksi.”

“Te olette yhtä uskalias kuin avomielinenkin, ritari Raane!” — sanoi Kristiina hämmästyneenä. — “Kuka on teille sanonut, että jaarli Vähä-Alfin tytär tahtoo tämän tunnustuksen kuultuaan päästää teidät menemään Tönsbergin linnasta? Jospa minä nyt kohta isäni puolesta heitättäisin teidät torniin — —”

“Silloinpa olisin kummallisesti erehtynyt teidän jalomielisyydestänne, ylhäinen neiti!” — vastasi Raane. — “Mutta en minä pitäisi minään onnettomuutena vankeuttakaan teidän luonanne. Sen minä vain tiedän, että neiti Inge Litlen ystävätär ei voi vihata tai vainota ketään Tanskan kuningassuvun ystävää.”

“Siihen ei teidän sentään pitäisi niin vahvasti luottaa, herra ritari!” — vastasi jaarlintytär. — “Tänne Tönsbergiin eivät Tanskan kuninkaat ole jättäneet kaikkein kauneimpia muistoja itsestään. Täällä kerrotaan vielä rumia juttuja Harald Sinihampaan julmuudesta, ja täällä on vielä raunioita teidän mainion Waldemar-kuninkaanne ajoilta. Jos luulette, että Norjan immet rakastavat vähemmän isänmaataan kuin Tanskan, niin erehdytte suuresti.”

Raane näytti hetkeksi kauhistuvan; mutta nopeasti hän tyyntyi, huomatessaan ilkamoivan hymyn reippaan neidon kasvoilla sekä tämän heittävän tanskalaiselle ystävättärelleen tuttavallisen katseen. Raane notkisti polvensa levollisena jaarlintyttären edessä. “Minun vapauteni ja ehkäpä henkenikin on teidän kädessänne”, — sanoi hän. — “Mutta en minä kuitenkaan kadu avomielisyyttäni. Saadakseni nähdä jaarli Vähä-Alfin kauniin tyttären, en olisi epäillyt antautua uskaliaampaankaan yritykseen; mutta minun olisi ollut mahdotonta teidät nähtyäni salata hetkeäkään, mitä minä kilpeni taakse piiloitin. Norjalaisten kaunotarten kanssa ei Tanskan ritareilla koskaan ole ollut sotaa, eikä meidän ruhtinastemme oikuista riipu meidän ihmisvapautemme, ei myöskään meidän tietoisuutemme oikeasta ja väärästä — —”

“Hyvä, ritari Raane! Nouskaa ylös! Linnanvouti tulee!” — sanoi neiti Kristiina nopeasti ja salli Raanen kunnioittaen suudella hänen kättään. Linnanvouti astui sisään ja sitten puheltiin iloisesti tyhjänpäiväisistä asioista.

Inge-neidillä ei ollut mitään luottamusta viekkaaseen Raaneen. Kun hän illalla oli kahden Kristiinan kanssa, varoitti hän ystävätärtään Raanen suhteen; sillä hän oli huomannut, että Raanen kunnioitus Kristiinan kauneutta kohtaan sekä hänen imarteleva luottamuksensa tämän vapaamielisyyteen ja itsenäisyyteen eivät olleet vaikutustaan jättämättä. Inge-neidin täytyi sentään itsensäkin tunnustaa, ettei ritari Raanelta tuntunut puuttuvan miehuutta sekä että hän oli älykäs ja kaunopuheinen. Hän kuvitteli myös, että Raanea ehkä oli väärin ymmärretty. Mutta Kristiinan silmissä hän oli todellinen ritarillinen sankari.

Seuraavana päivänä Raane etsi vain tilaisuutta saada puhutella neiti Solkikenkää kahdenkesken. Se onnistui hänelle, ja hän tunnusti nyt kohta, kuinka maine Kristiinan kauneudesta ja armaudesta oli kauan sitten tehnyt hänestä hänen intohimoisen ihailijansa… Hän kertoi neidille, että tämän isä oli hänelle antanut luvan itse rohkeasti koettaa onneaan hänen luonaan; mutta jaarli koki nyt muka juonitella. Vihdoin hän tunnusti, että tämän vaarallisen matkan tarkoituksena oli oikeastaan vain saada nähdä häntä, sekä että nyt ei enää ollut mitään niin vaarallista yritystä, ettei hän siihen olisi uskaltautunut Kristiina-neidin takia.

Kristiina näytti tätä kaikkea kuuntelevan ilman vastenmielisyyttä; ei hän kuitenkaan antanut Raanelle mitään varmaa vastausta. Neljä päivää kului, ja Raane jatkoi yritystään voittaakseen Neiti Solkikengän, sekä herättääkseen Ingeneidissä edullisen ajatuksen itsestään. Nuorten tyttöjen kesken pidettiin monta salaista neuvottelua. Ja päätökseksi tuli, että joka tapauksessa Raanen uskollisuus piti pantaman kovalle koetukselle, ennenkuin häntä uskottiin. Raane oli koreasanaisesti puhunut nopeakulkuisesta laivastaan sekä mahtavista suhteistaan Tanskassa; pakoon tai heidän poisvientiinsä oli tarpeen vain viittaus tai silmiinpistävä sopiva tilaisuus. Kristiina sommitteli mitä mutkallisimpia suunnitelmia, ja Ingeneiti oli melkein mukautua välttämättömyyden sekä vaikean asemansa vaatimuksiin.

Viidentenä päivänä Raanen tulon jälkeen Ingeä kauhistutti tieto, että seuraavana päivänä voitaisiin odottaa Tönsbergiin hänen isäänsä sekä Thord-ritaria Kongshellestä, ja linnassa ryhdyttiin juhlallisiin varusteluihin kuin häitä varten.

Raanen laiva lepäsi lähtövalmiina Tönsbergin vuonossa, parin nuolenkantaman päässä rannalta. Siinä oli lukuisa miehistö uskaliaita seikkailijoita, jotka Raane kullalla ja suurilla lupauksilla oli saanut palvelukseensa. Viekas nuoriherra oli ehdoittanut kävelymatkaa rantaa pitkin. Siellä hän nyt käveli vähää ennen auringon laskua Kristiinan ja Ingeneidin välissä, vanhan linnanvoudin saattamana, jota perinjuurin ikävystyttivät puheet tuntureista ja vesiputouksista y.m. luonnonkauneuksista, joita kaikki muukalaiset ylistivät. Raane huvitteli ritarillisen kohteliaana nuoria neitoja; hän ihaili maan kauneutta. “Meren puolelta nämä rannat mahtanevat näyttää vielä paljon kauniimmilta!” — sanoi hän. — “Sitä en voi täysin arvostella: — sinä päivänä, jolloin tulin, ei ilma ollut yhtä selkeä kuin nyt.”

“Minun luullakseni”, — sanoi vouti haukotellen, — “te kuitenkin tulitte kirkkaana keskipäivän aikana”.

“Mutta illempana ranta näyttää varmaan paljon kauniimmalta”, — arveli Raane, — “Tässäpä onkin minun venheeni soutajineen. Jos naisia huvittaa, voisimme soutaa kappaleen matkaa vuonolle.”

“Niinpä kyllä!” — vastasi Kristiina, vetäen Ingen mukanaan veneeseen. — “Ilma on kaunis, ja minä haluan kaikin mokomin näyttää maanmiehellesi, ettei aurinko laske missään komeamman maan yli kuin Norja on. Haluatteko mukaan, linnanvouti!”

Raane oli jo hypännyt veneeseen. Vouti oli harmissaan tästä mielijohteesta, mutta hän ei ollut tottunut asettumaan ylpeän jaarlintyttären tahtoa vastaan. Äkeissään hän astui veneeseen, joka kohta työntyi nopeasti ulos rannasta. Sillävälin kun Raane piti ihastuneita ylistyspuheita maisemasta, ohjasivat venemiehet sopimuksen mukaan suoraan hänen laivansa luo, joka lepäsi paikoillaan puoleksi levitetyin purjein, ja jossa laivamiehet jo seisoivat ankkuri touvi käsissään, voidakseen päästää laivan irti kohta kun heidän herransa oli astunut laidan yli. Raanen ehdoitukseen, että käytäisiin katsomassa hänen laivaansa, suostuttiin. Kaunopuheinen ritari lannisti linnanvoudin vastaväitteet, ja tuskin oli seurue laivassa, ennenkuin se Raanen viittauksesta läksi kiitämään täysin purjein. Sillävälin kun nyt pelästynyt linnanvouti vietiin vankina alas laivanruumaan, laskeutui ritari Raane polvilleen Kristiinan eteen ja pyysi vuolain, imartelevin sanoin anteeksi sitä, että hän vei hänet ystävättärineen Tanskaan, missä hän yhtä varmasti toivoi voittavansa heidän ystävyytensä kuin hän nyt oli valmis millä tahansa ritarin-teolla ansaitsemaan Norjan kauneimman immen käden.

Kuitenkin sekä Inge-neiti että Kristiina olivat puoleksi säikähtäneet tätä äkillistä poisvientiä, vaikka viekas ritari oli siten tietämättään joutunut toteuttamaan heidän omaa suunnitelmaansa. He molemmat vaikenivat hyvin arvelevaisina. Inge-neiti oli liian ylpeä jatkaakseen teeskentelyä kauemmin. — “Hyvä, ritari Raane!” — sanoi hän vakavana. — “Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti Tanskaan. Minä olen toivonutkin saada jättää Tönsbergin.” Näin sanoen vetäytyi hän syrjään ja jätti oikullisen ystävättärensä purkamaan uhmaavaa vihaansa Raanen röyhkeyttä kohtaan.

Tällä askeleella oli ritari Raane kuitenkin saavuttanut monta tärkeätä etua. Niin kauan kuin salaliittolaisten kohtalo vielä oli epävarma, oli hänen tärkeätä voida ilmeisellä tavalla todistaa, ettei hän ollut heidän kanssaan missään suhteissa. Sitäpaitsi uskoi hän niin Stig-marskissa kuin jaarlissakin herättävänsä tällä uskaliaalla reippaan ritarin teolla kunnioitusta itseään kohtaan, ja mahtavan Alfkreivin tytär oli hänellä nyt panttivankina, joka turvasi hänet heitä vastaan. Häneltä ei jäänyt myöskään huomaamatta, että hän uskaliaana ja kekseliäänä ritarina nyt oli asettunut reippaaseen viikingintyttäreen nähden suhteeseen, joka oli salainen suositus hänen kosijantoiveittensa hyväksi, huolimatta siitä näennäisestä uhmasta ja vihasta, jolla Kristiina häntä kohteli. Hän arveli myös, että niinkauan kuin Inge-neito on hänen hallussaan, tämän ystävä, vanha Jon-ritari ja drotsi Hessel epäröivät ryhtyä liian päättäväisiin toimiin häntä vastaan.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Kauniina kevätiltana toukokuun keskivaiheilla oli Riiben kaduilla suuret soihtutanssit ja iloittelut. Tämänlaiset yliset juhlallisuudet, jossa porvarit ja iloiset ritarit huvittelivat yhdessä, eivät olleet harvinaisia, mutta näin vakavana aikana, aivan vähän aikaa kuningasmurhan jälkeen täytyi tällaisen julkisen huvitilaisuuden loukata suuresti kaikkia kaupungin porvarien joukossa olevia kuningashuoneen ystäviä, jotavastoin Stig-marskin puoluelaiset iloitsivat siitä pitäen sen osoitteena siitä turvallisuudesta jolla kapinoiva linnan päällikkö, ritari Tage Moss, saattoi uhmata kuningaspuoluetta. Täten osoitti tämä kapinapäällikkö myöskin miten vähän hän välitti herttua Waldemarin uhkauksista, joka oli vaatinut häntä luovuttamaan linnan.

Noin puolen peninkulman päähän etelään päin Riibestä, oli herttua sijoittanut suuren leirinsä. Hänen sotaväkenä oli enimmäkseen etelä-juutinmaalaista miehistöä; kuitenkin oli heidän joukossaan sekä brandenburgilaisia, että saksilaisia ratsumiehiä. Komeassa, tulipunaisessa teltassaan herttua Waldemar kestitsi tänä iltana molempia Brandenburgin markkreivejä ja vanhaa Saksin herttua Juhanaa, sekä Holsteinin kreivi Gerhardia, joka edellisenä iltana oli liittynyt sotajoukkoon pienen valitun holsteinilaisen ratsuparven kanssa.

Urhea kreivi Gerhard oli tuskin ehtinyt parantua onnettoman kiistan jälkeen, joka oli maksanut hänelle hänen toisen silmänsä, ennenkuin hän jo varustautui lähtemään kuningatar Agneksen ja nuoren kuninkaan avuksi, suojelemaan heitä kapinallisia vastaan. Sen enempää miettimättä hän oli yhtynyt herttuan joukkoihin, mutta kylmyys, jolla hänet leirissä vastaanotettiin, ihmetytti häntä.

Kuningattaren veljet olivat nimittäin äsken saapuneen Viborgista, kiirehtiäkseen kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta ratkaisevia toimenpiteitä Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan vastaan. Saksin vanha herttua oli ollut herttua Waldemarin isän, onnettoman Eerik herttuan, lapsuudenystävä, ja oli usein isällisellä osanotolla huolehtinut nuoresta Waldemarista. Hän oli tullut kutsumattomana tänne ratsumiestensä etunenässä, ei ainoastaan auttaakseen herttuaa, vaan vielä enemmän läsnäolollaan estääkseen nuoren Waldemarin ottamasta ajattelematonta askelta, sillä tämän kunnianhimoinen pyrkiminen Tanskan valtaistuimelle ei ollut hänelle tuntematon. Tähän oli vanhan kunnianarvoisan herran saanut taivutetuksi hänen tyttärensä, hurskas prinsessa Sofia, jota herttua Waldemar kaksi vuotta sitten oli intohimoisesti kosiskellut, saamatta kuitenkaan ratkaisevaa vastausta. Hän ei ollut silloin vielä, viidentoista vuoden vanha ja oli selittänyt vasta kolmen vuoden kuluttua voivansa antaa varman vastauksen, jos hänen kosijansa ei siihen mennessä olisi muuttanut mieltään. Prinsessa tiesi tehneensä syvän vaikutuksen nuoreen herttuaan. Hän rakasti herttua Waldemaria hiljaa ja sydämellisesti, mutta ilman intohimoa, ja hänellä oli kylläkin pätevät epäilykset kosijansa kestäväisyydestä. Häntä puistatti herttuan kunnianhimoiset aikeet, ja hän oli enemmän huolestunut hänen kunniastaan ja sielunrauhastaan kuin siitä, että kadottaisi hänen sydämensä, josta hän jo olikin varma, kun hän ei ollut nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hän odotti kuitenkin vielä kolmannen vuoden loppua saadakseen varmuuden tästä, ja sanoakseen sitten nunnaluostarin abbedissana jäähyväiset maailmalle.

Vanha, kunnollinen herttua Juhana yhtyi tyttärensä mielipiteisiin ja päätökseen. Mainitsematta tyttärensä nimeä, hän oli uskollisena, isällisenä ystävänä puhunut vakavasti nuorelle herttualle hänen nykyisestä asemastaan ja hänen velvollisuuksistaan Tanskan kruunua kohtaan. Hänen sanansa eivät olleet menneet ohi aivan vaikutuksetta; mutta se ajatus, joka useimmiten näkyi herttuan mielessä viivähtävän, oli ylpeä tietoisuus siitä, että hän täällä oli tärkeässä tienvaihteessa, ja hänellä oli valta asettaa ratkaiseva luoti Tanskan ja tanskalaisen kuningashuoneen kohtalon vaakakuppiin. Markkreivien sekä rehellisen kreivi Gerhardin läsnäolo, ja heidän kehoituksensa ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin näkyivät saattavan hänet tukalaan hämmennystilaan. Siinä sotaneuvostossa, jossa jokainen oli lausunut ajatuksensa, nousi herttua Waldemar puhumaan lausuen käskevällä äänellä: “Täällä minä olen johtaja, hyvät herrat, ja vaikka minä kunnioitankin teidän neuvojanne ja hyvää tarkoitustanne, niin minä voin seurata ainoastaan omaa vakaumustani. Ennenkuin Danehovella on päätetty mitä marski Stigille ja hänen ystävilleen tehdään, ja ennenkuin minut laillisesti on nimitetty ja tunnustettu valtionhoitajan virkaan, en minä voi ottaa minkäänlaista ratkaisevaa askelta. Kahdentoista päivän kuluttua alkaa Danehove. Silloin on minun läsnäoloni Nyborgissa välttämätön. Tätä ennen ei voida mihinkään taisteluun ryhtyä, vielä vähemmin sitä lopettaa. Sen johdosta mitä minä olen kuullut Stig-marskin varustuksista, tarvitaan suurempi voima ennenkuin voimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänellä ja hänen ystävillään on sitäpaitsi maalain mukaan vielä oikeus puolustaa itseään Danehovessa, ja niinkuin minä jo sanoin: ennenkuin laillisesti on määrätty, mikä arvo minulla on täällä ja ketä vastaan me sodimme, ei voida mihinkään ryhtyä.”

“Luvallanne sanoen, jalosukuinen herttua”, alkoi kreivi Gerhard puhua, “minun luullakseni me aivan hyvin tiedämme sekä keitä me olemme, että kenen kanssa me olemme tekemisissä. Että ainakin me molemmat seisomme täällä Tanskan valtion alaisina läänitysmiehinä, ei tarvinne sen enempää vahvistusta. Sekin on kyllin selvästi toteen näytetty, että Riibelinnan päällikkö on avoimesti osoittanut olevansa valtakunnan ja kruunun vihollinen, kun hän on asettanut Stig-marskin lipun kuningaslipun sijaan. Ennenkuin voimme hyökätä Helgenaesiä ja Hjelmiä vastaan, täytyy Riibelinnan olla hallussamme, kaikkein kunnon taistelusääntöjen mukaisesti. Sillä voimalla, joka meillä on täällä, me ennen kahtatoista tuntia voimme anastaa linnan, ja minusta on häpeällistä ja suorastaan anteeksiantamatonta, että me vetelehdimme täällä suuren joukkomme kanssa antaen tyynesti kuninkaallisen linnan olla kapinallisten käsissä.”

“Jos tahdotte omien ratsumiestenne kanssa rynnätä Riibelinnaan, urhea kreivi Gerhard”, sanoi herttua välinpitämättömästi, “niin kernaasti minun puolestani, mutta teidän omalla edesvastuullanne. Te saatte itse vastata Danehovessa siitä, että te ominpäin olette alkanut kansalaissodan maassa, ennenkuin on laillisesti tutkittu miten näihin läänitysmiehiin on suhtauduttava, ja millä oikeudella sekä he että me itse toimimme.”

“Hyvä on, jalosyntyinen herttua”, sanoi kreivi Gerhard koettaen tukahuttaa suuttumustaan, “minä tahdon siis Jumalan ja pyhän Yrjänän nimessä toimia ominpäin täällä, ja minä uskon voivani vastata siitä”. Näin sanoen hän kumarsi herttualle ja ruhtinaallisille herroille, sekä poistui teltasta. Vähän senjälkeen hän ratsasti viidenkymmenen ratsumiehensä etunenässä leiristä Riibeen vievää tietä. Hänen vieressään ratsasti vanha, ryppykasvoinen, pitkä ja laiha aseenkantaja. Se oli pitkäsääri vanhus, joka onnistumattoman kujeilunsa tähden, mikä maksoi hänen isäntänsä toisen silmän, oli jättänyt hovinarrinarvonsa, mutta jonka vielä kuitenkin täytyi seurata herraansa kaikkialle hänen aseenkantajanaan, ollen hänelle aivan korvaamaton.

Sitä myöten kuin kreivi Gerhard läheni Nipsjokea, joka virtasi kaupungin eteläpuolella, lauhtui hänen vihansa. Kun hän oli tyyntynyt, huomasi hän miten mahdotonta oli näin muutaman miehen kanssa valloittaa niin hyvin varustettu linnoitus kuin Riibelinna oli. Mutta häntä hävetti palata leiriin, ja hän ratsasti hitaasti edelleen. Hänen ratsumiehensä seurasivat häntä sanaakaan sanomatta; mutta hän huomasi heidän miettiväisistä kasvonilmeistään heidän odottavan varmaa kuolemaa siitä vihollisten kaupungista, johon heidän herransa ja ruhtinaansa vei heidät.

“Kiiruhtakaamme, armollinen herra”, sanoi nyt Pitkäsääri vakavalla ilvehtijä-äänellään, “ennenkuin Riibelinnasta näkevät meidän hirvittävät joukkomme ja antautuvat armoille. Olisipa sentään suuri vahinko, jos me näin jäisimme kuolemattomuudesta osattomiksi, emmekä saisi tilaisuutta käyttää hyökkäystikapuitamme ja kirveitämme.”

“Minä luotan siihen, että sinä olet loihtijamestari, Pitkäsääri, ja voit yhtä hyvin lyödä silmän vihollisen päästä kuin minunkin päästäni, niin ettei hän näe meidän voimaamme”, vastasi kreivi Gerhard, yhtyen heti hovinarrinsa leikkipuheeseen. “Kuka muuten on sanonut sinulle minun aikovan rynnätä Riibelinnaan? Onhan tänä yönä Riibessä juhlat ja huvittelut, sanotaan, ja mitäpäs, jos minun aikomukseni olikin hankkia itselleni ja teille tilaisuus pyörähdellä Riiben kauniiden tyttösten kanssa!”

“Se on toinen asia, herra! Siitäpä, tulee hauska tanssi, ja saapa nähdä että me emme tule kutsumattomina juhlaan. Tuo kirje, jonka te hämärissä saitte vanhalta pyhiinvaeltajalta, oli varmaankin kutsumus näihin iloihin.”

Kreivi Gerhard nyökäytti. “Tunsitko sinä hänet, Pitkäsääri?”

“Jos minä en väärin nähnyt, niin mies oli meidän entinen ravintolanisäntämme Melfarista, Henner Friser. Sanotaan hänen olevan rohkean miehen ja ymmärtävän hiukan muutakin kuin isämeitänsä. Hän kuuluu paenneen Melfarista jonkun murhan vuoksi. Varokaa, herrani, ettei hän johda teitä ansaan!”

“Jos sinä olisit kuullut mitä hän sanoi, niin et pelkäisi. Eteenpäin!”

Lähellä Eteläportinsiltaa ja Hevostorinporttia, niin kutsutulla marskimaalla, antoi kreivi ratsumiestensä pysähtyä ja laskeutua hevostensa selästä. Itse hän hypähti satulastaan jääden hetkeksi seisomaan mietteisiinsä vaipuneena. “Kas niin, miehet, minä vien teidät todellakin tanssiin tänä iltana!” sanoi hän iloisesti. “Näettekö soihtujen loistoa sillalla? Riibessä on juhlat, ja sinne odotetaan vain iloisia vieraita. Tallirengit jäävät tänne hevosten luo. Te muut seuraatte minua jalkaisin, mutta yksi kerrallaan, ja miekka varmuuden vuoksi vaipan alla. Jos te voitte saada soihdut käteenne, ja tytön kainaloonne, niin ottakaa vain osaa tanssiin. Mutta tanssin täytyy kulkea pitkin Eteläporttikatua Harmaaveljeskadulle ja sitten aivan suoraan Ristiveljeskadun kautta linnan vieressä olevalle suurelle Blekingekentälle. Kun te kuulette minun metsästystorveni äänen, niin te kokoonnutte heti minun ympärilleni. Onnesta ja sattumuksesta riippuu mitä huvituksia sitten seuraa. Oletteko te ymmärtäneet minut, miehet?”

Yleinen myöntymyshuuto ilmaisi ratsumiesten mielellään ottavan osaa herransa vaaralliseen aikeeseen. Sitten hän astui itse heidän edellään sillan yli. He seurasivat häntä yksitellen jonkun matkan päässä toisistaan ja sekaantuivat suureen väentungokseen, joka täytti kadut.

Ilo oli kaupungissa ylimmillään. Soihdut levittivät loimuavaa valoaan, ja kaikilta kaduilta kaikui laulu linnaan, ja siellä tanssi paljon komeasti puettuja ritareita silkki- ja punavaippoihin puettujen naisten kanssa. Kreivi Gerhard astui suurin ratsumiessaappain katuja, ottamatta yhtään osaa huvitteluun. Kun hän oli saapunut Ristiveljestenkadulle, pysähtyi hän ristiveljesten pihalle johtavan porttiholvin eteen, josta talonpoikaispukuinen tutunnäköinen mies viittasi hänelle, tarttui tuttavallisesti hänen käteensä ja veti hänet sisään portista.

“Drotsi Hessel! Tekin täällä!” huudahti hän hämmästyneenä “Ja valepuvussa —!”

“Otattehan tekin osaa meidän tanssiimme, jalo kreivi!” kysyi drotsi
Pietari kiireisesti.

“Hiiteen kaikki tanssimiset! Minä olen tullut tänne valloittamaan
Riibelinnaa, kiusaksi herttualle ja hänen verukkeilleen.”

“Hyvä on, sittenhän te kuitenkin tahtomattannekin otatte osaa tanssiin.
Mutta mitä te tiedätte asiasta? Kuka on johtaja?”

“Minun luullakseni se, joka ensiksi ehtii. Mutta, peijakas, sen kai te itse parhaiten tiedätte, drotsi Hessel! Elkää kyselkö minulta mitään! Minä en tiedä mitään, minä olen saanut vain salaisen viittauksen, enkä minä oikein tiedä mitä siitä uskoisin. Tunnetteko te vanhan Henner Friserin Melfarista?”

“Häneen me voimme luottaa!” vastasi drotsi Pietari iloisesti. “Jos te häneltä saitte viittauksen, niin voitte turvallisesti sitä seurata. Onko teillä miehiä mukananne?”

“Ei paljoa, mutta puolisen sataa miestä saan kokoon tähän torveen puhaltaessani.”

“Hyvä on!” sanoi drotsi Pietari. “Siis on asiassa jotakin juurta. Nyt minä vasta otan asian vakavammalta kannalta. Minä en edes tiedä kuka on uhkarohkean aikeen alkuunpanija. Koko yritys tuntuu minusta unelmalta. Minä olen täällä vain ottamassa selvää mielialasta. Henner Friserin minä tapasin tiellä. Salaperäinen vanhus ennusti minulle onnea jättäessään minut. Hänellä tuntuu olevan täällä hyviä ystäviä. Porvarien kesken vallitsee luotettava mieliala, mutta herttua venyttää aikaa enkä minä usko häneen. Minun mieleeni ei ikinä johtuisi hyökätä linnaan ilman sotajoukkoa, mutta varmaankin on täällä joukossamme henkilö, joka on kekseliäämpi ja rohkeampi kuin kukaan meistä. Noin tunti sitten minä sain kutsun eräältä tuntemattomalta olemaan toisena ritarina tanssijoitten rivissä, tanskalaisten neitosten alkaessa laulaa laulua: ‘Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!’ — Mitä muuta se voisi tarkoittaa kuin hyökkäystä?”

“Sehän on selvää!” vastasi kreivi Gerhard ja hieroi tyytyväisenä käsiään. — “‘Lapsikuninkaan puolesta’ siis! Ei, mieluummin minä laulan ‘armahan Agnes kuningattaren eestä’. Kuitenkin on samantekevää kumminpäin hyvänsä. Tanssikaa te vain Jumalan nimessä linnansillan yli! Minä seuraan teitä miehineni ja suojaan selkäpuolenne. ‘Nuoren kuninkaamme puolesta’, on tunnussana, ja se joka ei tahdo sitä laulua laulaa, sen me lyömme maahan.”

Tässä keskeytyi salainen keskustelu, sillä joukko iloisia, nuoria ritareita, kypäreissään mustat höyhentöyhdöt, työntäysi soihtuja kantaen luostaripihalle, vaatien pelästyneitä ristiveljeksiä avaamaan heille refektoriosalin [refektorio = ruokailuhuone]. Jotkut huusivat viiniä, ja toiset saksilaista olutta.

“Näittekö te höyhentöyhdöt? Siinä oli joukko Stig-marskin liittolaisia!” sanoi drotsi Pietari astuessaan kreivi Gerhardin kanssa kadulle pimeästä porttiholvista, voimatta salata suuttumustaan tuon julkean kujeilun johdosta, joka näinä rauhattomina aikoina oli aivan tavallista.

Melu luostaripihalla taukosi hetkeksi, kun arvokas luostariveli astui ulos huomauttamaan rauhanhäiritsijöille, etteivät he olleet vihollisten maassa, ja että Riibelinnan korkeiden herrojen tapana oli ollut suojella kaupunkia eikä ryöstää sitä.

Munkille vastattiin pilkkasanoin ja uhkauksin.

Yksi hurjimmista nuorista ritareista heitti kuitenkin soihtunsa ruokasäiliötä kohti vannoen sytyttävänsä luostarin heti palamaan, jos vain heitä vastustettiin. Heti avattiin refektorion ovet, ja iloinen seura tunkeili sisään.

Drotsi Pietari polkaisi suuttuneena katukiveen. “Siinä nyt näette, kreivi Gerhard!” huudahti hän kiivastuneena, “minkälaiset ritarit tahtovat hallita Tanskan maata. Menkäämme heidän jälestään!”

“Ei, antaa heidän vain juoda kunnes eivät enää eroita kärpästä seinällä!” sanoi kreivi hymyillen. “Sitä paremmin sujuu meidän tanssimme. Milloin se alkaa?”

“Kaksi tuntia Ave Marian jälkeen Blekingekentällä linnan luona.”

“Niin sanottiin myöskin minulle. Taitaa jo pian olla määrä-aika. Lähtekäämme siis sinne! Onpa sillä tanssilla tarkoituksensa. Onpa se kerrankin huvi, jossa kunnon sotilaskin häpeättä kerran voi pyörähdellä. Tuhat tulimmaista, olisipa nyt kuningatarkin täällä, niin kyllä minäkin tanssisin, ja yhtä hyvästi ja hauskasti kuin viime kerrallakin.”

He astuivat nyt nopein askelin linnan vieressä olevalle Blekingekentälle. Tänne oli kokoontunut paljon ihmisiä. Keskellä toria oli pöytiä, joille oli asetettu kaikellaisia virvokkeita. Iloinen soitto kajahteli. Pikisoihdut valaisivat kentän, ja paljon muhkeita naisia istui penkeillä. Drotsi Pietari ja kreivi Gerhard olivat jääneet seisomaan paikoilleen, keskelle juhlivien hälinää ja katselivat ihmetellen komeita herroja ja naisia ympärillään, joista useimmat olivat hullunkurisesti maalanneet kasvonsa, esiintyen näin tuntemattomina hyvin iloisina ja vallattomina. Kreivi Gerhardin lausuessa huomautuksiaan heistä, tuli Skirmen juosten ja kuiskasi herransa korvaan pari sanaa. Drotsi Pietari nyökäytti päätään ja taputti iloisena häntä olkapäälle, ja hänen silmänsä etsivät penkkiä, jolla hän näki kolmen hunnutetun naisen istuvan. Lähimmäisen hän luuli tuntevansa pieneksi mustatukkaiseksi Åseksi. Keskimäisen oli Skirmen veitikkamaisesti hymyillen osoittanut siksi naiseksi, joka oli pyytänyt hänet tanssittajakseen. Skirmen oli taas heti hävinnyt tungokseen, ja drotsi Pietari katseli kookasta vierasta naista jännitetyn tarkkaavasti ja sekavan ilon aavistuksella, jolle hän ei uskaltanut kuitenkaan antaa valtaa, sillä omituinen tuskan tunne valtasi hänet samalla. “Olisiko se mahdollista?” huudahti hän puoliääneen. “Olisiko hän täällä näin vaarallisessa leikissä?” Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen silmissään ja hän näkisi vain ihmeellistä unta. Hän katseli taakseen Skirmenin jälkeen, mutta ei nähnyt häntä missään, ja hän astui kuin huumauksissa penkkiä kohti. Samassa nousivat nuo kolme tyttöä ja alkoivat laulaa:

“Kadut Riiben on tanssia tulvillansa, käy tanssihin ritarit iloissansa.

“Ja Riiben sillalla karkelemaan he edestä Eerik kuninkaan käy kepein askelin.”

Kun lauluntoisinto alkoi, yhtyivät käyrätorvet ja huilut siihen, ja suuri joukko ritareita juoksi esiin, asettuen pitkään tanssiriviin pitäen kädestä naisiaan. Drotsi Pietari oli tuntenut Inge neidon kirkkaan ja harvinaisen syvän äänen. Keskimäisen laulajattaren kookkaasta, ylevästä vartalosta hän nyt selvästi tunsi Ingen. Hän kiirehti hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen. “Inge, rakkahin Inge!” kuiskasi hän. — “Mikä rohkea tuuma! Oletteko te tullut tänne tanssiaksenne minun kanssani kuolemaan! — No, hyvä on! Tanskan ja meidän nuoren kuninkaamme puolesta seuraan minä teitä kuolemaan ilolla, mutta selittäkää minulle tämä arvoitus!”

“Minun ritarini seuraa minua kuningaslinnaan ja voittoon!” kuiskasi
Inge. “Jos ei meidän johtajamme petä, niin se onnistuu!”

“Kuka on meidän johtajamme?” kysyi drotsi levottomana. “Minun mielestäni minä olen täällä etumaisena.”

“Kapinallisten linnanporttia ei avata drotsi Hesselille”, vastasi hän nopeasti. “Tuolla seisoo meidän johtajamme! Hän ei taida tuntea teitä. Omana herranaan ollen minä luotan häneen yhtä vähän kuin te, mutta täällä hän on meidän vallassamme. Hän tanssikoon nyt itselleen morsiamen — tai kuolkoon!” Näin sanoen hän osoitti komeaa, nuorta ritaria, jolla oli pitkä, punasenkeltainen tukka. Ritari seisoi noin kymmenen askelen päässä heistä soihtu kädessään, näyttäen epäröivän asettuisiko tanssivien pitkän rivin etunenään tai ei. Hän oli tähän asti ollut selin drotsi Pietariin, nyt hän kääntyi sivuttain. Hänen soihtunsa valo valaisi hänen poskensa, ja drotsi Pietari huudahti matalalla äänellä hyvin hämmästyneenä: “Raane!”

“Olkaa hiljaa!” kuiskasi Inge. “Tänä iltana me vangitsemme ketulla kettuja; mutta ei kuitenkaan Hamletin lailla. Kevätkukkienseppeleillä me tahdomme vangita vihollisemme, ja toivoakseni ilman verisiä ruusuja.”

Soitantoa jatkui, ja monet lauloivat yleisesti tunnettua sankarilaulua, joka soveltui äsken alettuun vanhaan säveleeseen. Sillaikaa kun Raane vielä seisoi epäröiden, ja yhä useampia ritareita ja naisia asettui tanssijoiden riviin, selitti Inge neito salaisesti ja muutamin sanoin drotsi Pietarille uhkarohkean aikeen, kertoen hänelle, mitenkä hän ystävättärensä, jaarli Vähä-Alfin tyttären, kanssa oli pakoittanut Raanen, joka tunsi linnanpäällikön, panemaan toimeen tämän juhlan. Tyttöjen seikkailurikasta tuumaa oli edistänyt Raanen katkeruus marski Stigiin, hänen valloitettuaan Hjelmin, ja hänen intonsa puhdistautua kuningashuoneen uskolliseksi kannattajaksi. Skirmenin ja Åsen kautta he olivat saaneet Henner Friserin yhtymään asiaan. Kuultuaan drotsi Pietarin olevan läsnä, oli Inge tuntenut itsensä kahta vertaa rohkeammaksi; mutta hän tiesi, että hänet vain yllättämällä voitaisiin saada toimimaan Raanen kanssa yhteisen asian hyväksi. “Katsokaa, rakas ritarini”! sanoi hän leikillisesti, — “ne monet ritarilliset herrat, jotka te täällä näette, ovat meidän uskollisia riibeläisiä porvareitamme ja heidän poikiaan, jotka vaimojensa ja lemmittyjensä pyynnöstä tänä iltana tahtovat tanssia neitsytlaulun mukaan”. Ja nyt hän taas neitosten kanssa alkoi laulaa, ritarien järjestyessä niinkuin näytti, osaksi laulun mukaan, jossa osa herroista ja naisista mainittiin keksityillä nimillä, jotka olivat otetut enimmäkseen vanhoista seikkailuista, mutta joiden merkitys näkyi kaikille olevan hyvinkin selvä. Ainoa, jota nimitettiin oikealla nimellään, oli Riibelinnan päällikkö. Hän istui sillä aikaa turvallisena linnassa juomaseurassa, mutta hänen ääneen laulettu nimensä ensimäisenä tanssijoiden rivissä esti kaikkia hänen miehiään, jotka olivat läsnä, epäilemästä tätä leikkiä.

Kun siis näin lähinnä linnaa järjestyttiin laulun mukaan, tanssi osa alimmaista tanssijariviä ympäri vihreää kenttää, muodostaen pitkän ketjun, joten kukin voi olla varma siitä ettei asiaan kuulumattomia ollut tanssissa mukana. Vielä Raane seisoi epäröiden penkin ääressä, jolla neito Kirsti Solkikenkä istui. Inge neito ja tytöt lauloivat:

“Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä, mies kuninkaan hän on vakaalla miellä.”

“Kuuletteko, ritari Raane!” sanoi norjalaisen jaarlin tytär, “teistä lauletaan; te olette tänä iltana Riiben Ulf. Näyttäkää nyt minulle, että olette kuninkaallenne uskollinen ja suosiollinen!”

Mutta Raane katseli tanssivien liikkeitä eikä ollut kuulevinaan hänen puhettaan.

Inge neito ja tytöt lauloivat nyt ääneen:

“Ja mukana Tage Muuskin on — hän Riibessä hoitavi komennon.”

Drotsi Pietari oli heittänyt pois talonpoikaishattunsa ja pannut päähänsä korkean töyhtöhatun, jonka Skirmen oli tuonut hänelle, sekä tulipunaisen vaipan, jonka hän heitti talonpoikaistakkinsa peitoksi.

“Nyt te olette Riibelinnan päällikkö!” kuiskasi Inge neito. Tämä hänen silmiinpistävä pukunsa oli todellakin linnanherran päällikköpuku, joka tätä tilaisuutta varten oli osattu anastaa, ja moni luuli tuon kookkaan ritarin, jonka talonpoikaispuku teki jotensakin pyyleväksi, olevan herra Tage Muusin. Hän tanssi siten eteenpäin rivissä Inge neidon rinnalla, joka tyttöjen kanssa jatkoi laulua:

    “Ja tanssissa myös herra Jaltensee
    kera kolmen lankonsa pyörähtelee.

    On siellä myös jalot Limbekit —
    ne kuningastakin vastustit.

    On tuossa Vihreä Byrgekin
    ja moni muu uros kaunehin.

    Tuossa pyörivät Hanke Kand
    ja hänen rouvansa, “Rouva Ann’.”

    Gerd-rouvansa kanssa sen vaalean
    ritari Rank käy kisahan.

    Rikas Volravn samaten rouvineen
    ohi häipyvät tanssin hurmeeseen.”

Ritari, joka tätä säettä laulaessa astui tanssivien riviin, oli ritari Pentti Rimårdson, joka samalla tapaa kuin drotsi Hesselkin oli kutsuttu tanssiin, ja piteli kädestä tuntematonta naista.

Viimeksi he lauloivat:

“Näet tuossa Iverin urhokkaan, — yli Beltin hän saattoi kuninkaan.”

Suureksi ihmeekseen näki drotsi Hessel reippaan ritari Thorstensonin rientävän tanssivien riviin soma porvarityttö parinaan. “Mitä? Onko Thorstensonkin täällä!” huudahti drotsi Pietari ja sai kaikessa kiireessä kuulla Inge neidolta urhean ritarin olevan täällä hakemassa häntä Nyborgiin, jonne hän oli vienyt kuninkaan ja koko hovin, ja että hän heti oli suostunut ottamaan osaa heidän yritykseensä.

Koko tämän ajan seisoi Raane yhä epäröiden, eikä näyttänyt haluavan ottaa osaa tanssiin. Oli jo kaksi kertaa tanssittu ympäri kentän, ja joka kerran kun Inge neito tuli Raanen lähelle, lauloi hän ääneen ja kehoittavasti:

    “Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä, —
    mies kuninkaan hän on vakaalla miellä.”

Nyt hän lähestyi kolmannen kerran, mutta Raane seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena eikä ollut huomaavinaan häntä.

“Te taidatte pelätä ihanien hiustenne joutuvan epäjärjestykseen, ritari Raane, koska niin kauan epäröitte ennen kuin viette minut tanssiin”, sanoi nyt rohkea neiti Solkikenkä, ivallisesti ja kärsimättömästi ja nousematta paikaltaan siirtyi levottomana penkillään.

“Te olette oikeassa, jalo neiti!” vastasi Raane, “täällä voivat sekä pää että hiukset joutua epäjärjestykseen. Olettehan te huomannut että minun tukkani on hiukan punertava tässä tanssissa se helposti voi tulla vieläkin punaisemmaksi —”

“Ja teidän kauniit, punaiset poskenne voisivat valahtaa liiankin valkeiksi”, keskeytti neito hänet ivallisesti.

“Siinäkin te olette oikeassa, ihana neito!” vastasi Raane viekkaasti hymyillen. “Te ette taitaisi tyytyä rohkeimpaankaan sulhaseen, jos hänen poskensa ovat kalpeat. Onhan luonnollista, että miettii hiukan, ennenkuin rientää kuolontanssiin, vaikka mukana olisikin rikas ja ihana neito.”

“Jos te vielä epäröitte hetkeäkään kauemmin, ritari Raane”, sanoi nyt reipas neito Solkikenkä suuttuneena, “niin minä olen häpeällisesti erehtynyt teistä — eikä jaarli Vähä-Alfin tytär ikinä ojenna teille kättään, vaan te joudutte kaikkien norjalaisten ja tanskalaisten tyttöjen pilkattavaksi. Mutta ei”, lisäsi hän lempeämmin — “siihen häpeään te ette ikinä tahdo saattaa minua ja itseänne? Oliko Inge sittenkin oikeassa ja saako hänen ritarinsa nähdä teidän heikkoutenne ja raukkamaisuutenne. Katsokaa miten uljaasti hän tuolla tanssii Ingen kanssa, urhea drotsi Hessel! —”

“Drotsi Hessel!” huudahti Raane hämmästyneenä ja kalpeni.

“Aivan niin! Ette suinkaan te pelkää sitä nimeä. Näyttäkää nyt meille oletteko ansainnut sen ritarilyönnin, jonka isältäni saitte, ja oletteko niin rohkea, kuin miksi teitä mainitaan. Näyttäkää ylpeälle drotsille, että te ette ole liitossa kapinallisten ja maankavaltajien kanssa! Drotsin sanotaan olevan ankaran, ja vanha Friser on vannonut teille kuoleman ja kadotuksen, jos te petätte meidät — —”

“Elkää ymmärtäkö minua väärin, jalo neito!” sanoi Raane äkkiä. “Minä en pelkää en drotsia enkä ahnasta krouvaria, heidän tähtensä minä en ota askeltakaan. Mutta ainoastaan teidän tähtenne, ihanin Kirsti, ja oman ritarikunniani vuoksi minä panen henkeni alttiiksi ja tanssin teidän kanssanne linnanportille. Kun se avataan minun viittauksestani ja tunnussanallani, niin minä olen täyttänyt lupaukseni. Mutta pidättekö te myöskin uskollisesti ja rehellisesti lupauksenne ja seuraatte minua täältä minun morsiamenani?”

“Rehellisenä norjalaistyttönä minä pidän lupaukseni!” vastasi neito Solkikenkä iloisesti noustessaan nopeasti ylös, ja ojensi hänelle kätensä. “Jos te ensimäisenä tanssitte linnan portista minun kanssani, niin te olette reipas ja urhokas sankari, niinkuin minä uskoinkin, ja silloin te olette paraan jaarlintyttären ansainnut.”

Näytti siltä kuin äkillinen innostus olisi vallannut Raanen. Rohkealla liikkeellä hän pyörähytti neitosensa tanssivien rivin etunenään, joka nyt kolmannen kerran oli tanssinut kentän ympäri ja oli lähestynyt penkkiä, minkä vieressä hän seisoi.

Ennenkuin Inge kolmatta kertaa ehti laulaa kehoittavaa säettä Riiben Ulfista, tanssi Raane iloisesti hänen edessään neiti Solkikenkä kainalossaan: Hän tanssi kevyesti ja lauloi ääneen, ja kaikki ritarit ja neidot lauloivat hänen mukanaan:

“Ja Riiben sillalla karkelemaan he edestä Eerik-kuninkaan käy kepein askelin.”

“Se oli oikein!” sanoi iloinen norjalainen neitonen, jota hän pyöritteli, niin että pitkiin palmikoihin pujotetut silkkinauhat liehuivat, tytön tanssiessa melkein kepeimmin ja parhaiten kaikista. “Jos te näin tanssitte sillan yli, niin minä sanon että olette rohkea, ja jos te näin tanssitte portista sisään, niin olen minä teidän omanne!”

Laskusillan luona heilutti Raane olkaliinaansa — ja silta laskettiin alas.

“Inge, rakkakin Inge, se onnistuu!” huudahti nyt drotsi Pietari ja syleili kiihkeästi kookasta tanssijatartaan tanssiessaan.

Naisten pyörähtäessä kepeästi eteenpäin, kumahtelivat ritarien kannussaappaat helähdellen linnansiltaan, ja kaikki lauloivat iloisesti:

“Näin Riiben sillalla karkelemaan he edestä Eerik-kuninkaan käy kepein askelin.”

Nyt taputti Raane käsillään ja linnanportti ponnahti auki. Riemukkaasti laulaen ja iloiten oli koko tanssijajoukko pian sisäpuolella. Kreivi Gerhard seisoi vielä Blekingekentällä; hän nauroi ja puhalsi voimiensa takaa iloisen metsästyslaulun torvellaan. Silmänräpäyksessä olivat hänen viisikymmentä miestään kokoontuneet hänen ympärilleen. Iloisella jymyllä he seurasivat häntä avoimelle linnanportille. Puolet miehistöä hän jätti vartioimaan porttia, ja kiireesti hän seurasi toisten kanssa tanssivien jälestä.

Suurin osa linnan varusväkeä oli hajallaan kylässä. Linnanpäällysmies, herra Tage Muus itse, istui puolihumalassa kolmenkymmenen ritarinsa kanssa suuressa kuninkaallisessa ritarisalissa. Hän kuuli laulua ja tanssia linnanpihalta ritarisaliin johtavalta käytävältä, mutta se ei näkynyt ihmetyttävän häntä. — Hän oli itse luvannut hyvän ystävänsä Raanen ja nuorten ritariensa tuoda somat porvaritytöt laulaen ja tanssien ylös hänen luokseen. Nyt lensivät ovet auki, ja suuri seurue tanssi ritarisaliin. Tanssivat ritarit ohjasivat vasemmalla kädellään neitojaan, oikeassa he pitelivät loimuavia soihtuja. Koko tanssijarivin yhdisti viheriä seppele, jota koristivat naiskammioiden ja nunnaluostarien aikaiset kevätruusut. Ripeästi käännähtäen olivat naiset asettuneet ryhmään heiluttaen soihtuja, ja ritarit seisoivat heidän ympärillään sankassa rivissä paljastetut miekat käsissään.

Vasta tämän odottamattoman näyn nähtyään huomasivat linnanpäällikkö ja hänen kolmekymmentä ritariansa petoksen. He näkivät vain vieraita kasvoja ympärillään, ja hypähtivät kauhistuneina puolustusasentoon. Mutta silmänräpäyksessä olivat linnanherran ja koko hänen yllätetyn miehistönsä aseet verenvuodatuksetta riisutut. Tytöt tanssivat nyt ritarien ja heidän vankiensa ympäri ja lauloivat riemuiten:

    “Näin linnan valtaamme tanssien,
    — oli miekat peitossa helyjen.
    Näin linnat antautuu.”

“Nuoren Eerik kuninkaan puolesta!” huudahti drotsi Pietari astuen esiin johtajana. Hän otti heti linnan haltuunsa ja antoi viedä kapinallisen päällikön ja hänen miehensä vangittuina linnantorniin. Riiben porvarien suureksi iloksi liehui pian senjälkeen kuninkaallinen lippu taas linnanportin yläpuolella. Kookas, kaunis neitonen pystytti lipun muurinharjalle. Nyt vasta alkoivat Riibessä oikeat ilojuhlat. Sillä aikaa kun drotsi Pietari ja kreivi Gerhard miehittivät kaikki paikat luotettavilla miehillä, ottaen huomioon kaikki ankarimmat varovaisuustoimenpiteet, jatkettiin tanssia sekä linnassa että kaupungissa suurella riemulla.

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Niinpian kuin drotsi Pietari oli huolehtinut linnan vartioimisesta ja porvarien turvallisuudesta, palasi hän kiihkeällä kiireellä ritarisaliin, minne hän oli jättänyt Inge neidon Skirmenin ja Thorstensonin seuraan voitonriemuisten tanssivien joukkoon. Lapsuusmorsiamen kohtaaminen ja koko tuo uskalias seikkailu tuntui vielä hänestä ihmeelliseltä unelta. Tuo petollinen tapa, jolla linna anastettiin, sekä Raanen osallisuus tähän yritykseen eivät miellyttäneet häntä. Ilo siitä, että hän taas oli tavannut reippaan Inge neidon, ja toive siitä, että hänen palaamisensa Tanskaan olisi yhtävähän ohimenevä unikuva kuin tämä yöllinen seikkailu, oli täyttänyt hänen mielensä jännityksellä ja iloisella levottomuudella, syrjäyttäen kaikki muut ajatukset. Ingeä etsiessään kasvoi yhä hänen levottomuutensa, sillä hän ei löytänyt häntä mistään. Hän näki vain nuoret, iloiset ritarit ja porvarispojat jotka nauraen ja tanssien iloisesti pyöräyttivät reippaita Riiben tyttöjä. Hän näki ritari Thorstensonin ja tuon muuten niin raskasmielisen Pentti Rimordsonin, molempien kuin huumautuneina yleisestä iloisuudesta kiitävän hänen ohitsensa yleisessä rinkitanssissa, mihin nyt kreivi Gerhardkin otti osaa, tömistellen suurilla saappaillaan, ja laulaen sydämensä pohjasta kuin muriseva karhu. Drotsi Pietari ei erottanut enää laulavien joukosta Inge neidon syvää ääntä, ritarien ja naisten toistaessa vielä reippaan esilaulajansa sanoja:

    “Näin linnan valtaamme tanssien, —
    oli miekat peitossa helyjen.
    Näin linnat antautuu!

    “Ens kertaa tanssija seppelpää
    nyt linnan voitetun herraks jää!
    — Edest’ Eerik-kuninkaan!”

Kuningaslinnan rohkean valloituksen tuottama innostus olisi tarttunut uudelleen myöskin drotsi Pietariin, jos hän olisi voinut nähdä vilahduksenkin Inge neidosta. Hänen äkkinäinen katoamisensa oli drotsi Pietarille arvoitus, ja hänen levottomuutensa kasvoi kun hän ei huomannut Raaneakaan missään. Hän tiesi Ingen saapuneen tänne Norjasta tuon petollisen ritarin seurassa, joka hänen mielestään vielä oli sekä hänen itsensä että koko kuningashuoneen salainen vihollinen, huolimatta naamiosta, jonka hän nyt näytti ottaneen ylleen, ja siitä tärkeästä osallisuudesta, joka hänellä oli linnan valloittamisessa. Drotsi ei myöskään nähnyt sitä; reipasta, norjalaista neitoa, jota Inge oli kutsunut ystävättärekseen, ja joka Raanen kanssa oli esiintynyt tanssivien etunenässä. Hän tiesi tytön olevan kuuluisan jaarli Vähä-Alfin tyttären, ja Ingen yhteys tämän suvun kanssa lisäsi hänen levottomuuttaan. Nyt astui ritari Thorstenson tanssivien rivistä ja ojensi hänelle kätensä.

“Tämä oli totta vieköön ihana neitsytjuhla, drotsi Pietari!” huudahti sotainen herra innostuneena. “Nämä kauniit tytöt ovat vähällä viedä soturikunnian meiltä ritareilta. Sen minä myönnän: kunniakkaasti ovat tytöt tänä iltana ansainneet voitonseppeleen. Ensi kerralla se on minun toivoakseni meidän.”

He astuivat syrjään, ja ritari Thorstenson kertoi levottomalle ja hajamieliselle ystävälleen miten hänet tullessaan Riibeen, pari tuntia sitten, päätä pahkaa oli saatu ottamaan osaa tähän ihmeelliseen seikkailuun, jonka tärkeä tarkoitus oli hänen puolustuksenaan, minkä vuoksi hän ei heti ollut esittänyt oikeata asiataan. “Totta puhuen, hyvä ystäväni!” lisäsi hän, — “teidän ritarimiekkanne ja tarmokas apunne, sekä drotsinarvonne oli meille tarpeen saadaksemme heidän päänsä pyörälle; mutta minä mieluummin vältin kuulla teidän omantunnon tarkkoja epäilyksiänne ja neuvoin senvuoksi Inge neidon yllättämään teidät. Jos te siitä olette vihainen, niin kohdistukoon se minuun! Te olette täällä minun päällysmieheni. Te voitte nyt, jos haluatte, sulkea minut linnantorniin, senvuoksi että minä tämän seikkailun tähden olen laiminlyönyt velvollisuuteni ja tehnyt suunnitelmia teitä vastaan yhdessä teidän morsiamenne kanssa, — sillä se hän kuitenkin varmasti on?”

“Missä hän on?” kysyi drotsi Pietari kiihkeästi. “Sitä minä en tiedä!” vastasi Thorstenson. — “Mutta antaa nyt neitosten tanssia! Elkööt kaunotarten päähänpistot enää soaisko meidän järkeämme!”

Drotsi Pietari vaikeni, ja Thortenson jatkoi: “Huolimatta siitä, että kuningatar luottaa herttuaan, on valtaneuvoksen mielestä hänen varustautumisensa epäilyttävä. Vanhan Jon ritarin mielestä ei nuori kuningas ollut enää turvassa Viborgissa. Luulenpa itsekin jotakin olleen tekeillä ja minun täytyi teidän poissaollessanne viedä salaa kuninkaalliset Nyborgiin. Ritari sanoi minun tapaavani teidät täällä. Täällä on teille kirjeet, sekä häneltä, että kuningattarelta! Minä tiedän että teidän täytyy joutua Nyborgiin. Mutta täällä te olette minun herrani ja päällikköni: teidän seuratessanne kuningaskäskyä minä tanssin tottelevaisesti teidän pillinne mukaan ja minä teen sen ylpeydestä ja sydämenhalusta.”

Drotsi Pietari luki nopeasti kirjeet, jotka Thorstenson oli ojentanut hänelle. “Minun täytyy lähteä ennen aamun koittoa!” sanoi hän. — “Te olette Riibelinnan päällikkö, ritari Thorstenson!” lisäsi hän vähänaikaa mietittyään. “Tätä tärkeää linnaa ei voi uskoa kunnollisemmalle ritarille. Omapäisyytenne rangaistukseksi te saatte nyt puolustaa linnaa viimeiseen mieheen, jos Stig-marskin mieleen johtuisi hyökätä yhdistetyin voimin sen kimppuun.”

“Hyvä on!” sanoi Thorstenson iloisesti. “Enpä olisi voinut toivoa kunniakkaampaa rangaistusta. Jos te olette minulle suuttunut, drotsi Hessel, niin on se kunnon miehen närkästystä. Kiitos luottamuksestanne! Täällä porvarien joukossa on kyllä kunnon väkeä, jotka auttavat minua linnaa puolustamaan. Ei ainoakaan vihollinen eikä petturi astu jalallaankaan linnaan niinkauan kuin kiveä on kiven päällä jälellä! Tuokaa kuningas tänne, jos ei hänellä muualla maassa ole turvallista paikkaa! Riibelinna on, ja tulee olemaan Tanskan vahvin kuningaslinna. Kuukauden kuluttua on tämä linna voittamaton!”

“Hyvä on!” sanoi drotsi Pietari — “ennen puolta tuntia ovat linnan avaimet ja teidän päällikkövaltakirjanne laillisella tavalla annettu teille. Antaa nyt huvittelun lakata ja kaikki asiaankuulumattomat jättäkööt linnan. Jos te ystävänä tahdotte tehdä minulle palveluksen”, lisäsi hän koettaen peittää levottomuuttaan, “niin antakaa kiireimmän kautta etsiä neiti Inge Litleä! Ehkä hän sallii minun olla hänen saattajansa sukulaisensa valtaneuvoksen luo —.”

Thorstenson nyökäytti hänelle ja puristi luottavasti hänen kättään, aikoen jo poistua.

“Vielä sana!” sanoi drotsi Pietari levottomana, pitäen kiinni hänen kädestään. “Jos te tapaatte Raanen, niin on hän meidän vankimme siksi kunnes hänen asiansa on tutkittu! Antakaa viipymättä etsiä häntä! Antakaa sulkea kaupungin portit, eikä ainoakaan laiva saa ensimäisiin kahteenkymmeneenneljään tuntiin lähteä satamasta! Jumala olkoon teidän kanssanne!”

Thorstenson nyökäytti, ja iloisena uudesta arvostaan, kuningaslinnan päällysmiehenä, poistui hän reippain askelin täyttämään drotsilta saamiaan käskyjä.

Drotsi Pietari poistui itse nopeasti vangitun linnanpäällikön salakammioon, mistä hän löysi kaiken mitä sinä hetkenä tarvitsi antaakseen tarpeelliset käskyt ja valtakirjat. Hän täytti tunnollisesti miettien tärkeän työnsä, huolimatta sisäisestä levottomuudestaan, ja siitä taistelusta, jonka hänelle tuotti syrjäyttää omat rakkaimmat sydänasiansa sen edestä minkä hänen tärkeä asemansa tänä hetkenä vaati. Hän painoi jo lentävän kotkan kuvalla koristetun suuren sinetti sormuksensa vahalle Thorstensonin valtakirjanimityksen alle, kun ovi avautui ja Klaus Skirmen astui kiireellä sisään.

“Vihdoinkin löydän teidät, ankara herra!” sanoi uskollinen aseenkantaja hengästyneenä ja iloisena. “Minä olen etsinyt teitä kaikkialta. Minä tuon teille paljon terveisiä ja pienen, soman kirjeen Inge neidolta. Minä saatoin itse hänet vaunuihin. Hän lähti mukavasti matkaan kaupunginvoudin omissa vaunuissa, neljän oriin vetämänä, ja kahdentoista ratsumiehen vartioimana.”

“Mitä sinä sanot, Skirmen? Onko hän matkustanut?” huudahti drotsi
Pietari hämmästyneenä. “Minne? Minne?”

“Ettekö te sitä tiedä? Herra, eikö hän matkustanut teidän käskystänne? Kuulkaa siis: Ensiksi hän asetti kuningaslipun linnanmuurille ja lauloi, niin että kaikki porvarit sen kuulivat: ‘Eerik kuninkaamme eestä!’ Sitten hän pyysi minun tulemaan kanssaan kaupunginvoudin luo. Hän näytti tälle kolmella sinetillä vahvistetun kirjeen. Ja tämä kumarsi hänelle kuin kuningattarelle itselleen, ja antoi heti valjastaa hevoset vaunujen eteen — —”

“Mutta minne, minne hän matkusti, kysyn minä. — Missä on kirje? Anna tänne!”

“Tässä, herrani!” vastasi Skirmen, ojentaen hänelle pienen pergamenttipaperin, joka oli sidottu kiinni ruusunpunertavalla silkkinauhalla. “Hän matkusti Koldingiin, sanottiin, ja aikoi sieltä Ruotsiin.”

Drotsi luki nopeasti pienen kirjeen ja sävähti hehkuvan punaiseksi.

“‘Elä terveenä, lapsuuteni sulho!’ seisoi siinä. — ‘Edestä Eerik kuninkaan!’ laulan vielä koko sydämestäni. Soihtu ritarini kädessä loistaa vielä silmissäni. — Hän, joka on vahva heikoissa, on antanut minullekin tehtävän. Uskollinen Jon ritari tietää sen! Kysykää häneltä, mutta elkää seuratko minua. Me olemme yhdessä tanssineet voitontanssin Tanskan synkimpänä yönä, — ja Jumalalle kiitos, se ei maksanut ainoatakaan veripisaraa. Kun lapsikuningas on Tanskan herrana, ja kruunu lepää lujasti hänen päässään, silloin me voimme ehkä onnellisempana aikana taas tavata. Vain isäni voi yhdistää meidän kätemme. — Mutta sitä jonka Jumala on yhdistänyt, eivät ihmiset voi eroittaa.”

Drotsi Pietari huokasi syvään, ja hänen silmistään loisti suuri ja ihana toivo. Hän piiloitti kirjeen povelleen ja kääntyi taas Skirmenin puoleen: “Sinä sanoit hänen matkustaneen Koldingiin ja sieltä Ruotsiin — ihmeellistä, kuka sanoi sen sinulle?”

“Minä päätin sen hänen keskustelustaan linnanvoudin ja norjalaisen neidin eli rouvan — —?”

“Norjalaisen neidin,” keskeytti drotsi hänet kiihkeästi, “ei suinkaan hän ritari Raanen kanssa seurannut Ingeä?”

“Ei, taivaan nimessä, niin en minä olisi antanut hänen matkustaa, vaikka minun olisi pitänyt estää hänet väkivallalla. Minähän jo sanoin, että luulin teidän tietävän kaikki — —”

“Mutta Raane, Raane — missä sinä näit hänet?”

“Kaupunginvoudin luo mennessämme me tapasimme kamaripalvelijan eli ritarin — joksi tuo roisto nyt lie päässyt. Hän tuli meitä vastaan harmaaveljesten kappelista yhdessä norjalaisen neidon kanssa. Inge neito itki katkerasti ja syleili hyvin liikutettuna norjalaista naista. Mutta kamaripalvelijalla, tuolla helvetin ritarilla oli hyvin kiire: ennen puolta tuntia oli heidän oltava selvillä vesillä, sanoi hän, ja hän puhui norjalaisista merimiehistään aivan niinkuin ne olisivat olleet hyvinkin lähellä. Hän aikoi ojentaa Inge neidolle toisen käsivartensa, pitäessään levottomana kiinni nuorta rouvaansa toisella. Mutta Inge neito ymmärsi hänet väärin: hän sanoi hänelle kylmästi ja kohteliaasti hyvästi, ja kääntyi nopeasti minuun päin. Minä olisin suurella halulla mitellyt aseenkantajanmiekkaani äsken leivotun ritarin miekan kanssa. Minä olin sattumalta vetäissyt miekkani tupesta, enkä minä tainnut kovinkaan lempeästi katsella tuota viekasta ritari repoa. Taisipa hän itsekin muistaa miten minä keikautin hänet nurin herttuan oven ulkopuolella Nyborgin linnassa, sillä hänen nenänsä kalpeni, kun hän näki minun rientävän esiin. Inge neito oli tarttunut minua käsivarteen, ja ennenkuin minä olin ehtinyt singahuttaa hänelle petturin ja kirotun konnan nimityksen, oli hän kadonnut kuin poispuhallettuna kauniin rouvansa kanssa, jonka hän oli viekoitellut ja ryöstänyt.”

Drotsi Pietari hengitti taas keveämmin. “Jumala olkoon kiitetty!” huudahti hän. “Siis hän ei ole enää tuon roiston seurassa!”

“Onpa kyllä! Tuo saatana vei hänet mukanaan.”

“Oletko hullu? Ingenkö?”

“Ei, Herran nimessä, häntä minä pitelin kiinni, — mutta sen norjalaisen, kauniin tytön —”

“Jumalan nimessä! Tyttöhän oli hänen vaimonsa. Hyvä on Skirmen! Sinä olet toiminut kuin kunnon mies. — Hän on siis matkustanut yksin Koldingiin — minä tarkoitan Ingeä —”

“Ei, paitsi ajomiestä oli hänen mukanaan kaksitoista ratsumiestä ja neljä ratsua!”

“Hyvä on! Anna heti satuloida meidän hevosemme, Skirmen!”

“Nytkö jo?” kysyi Skirmen sävähtäen hehkuvan punaiseksi. — “Minä luulin meidän jäävän tänne yöksi. Totta puhuakseni, herra, minä jätin pienen Åsen ja hänen isoisänsä kiviportin luo. Hän lähtee pyhiinvaellusmatkalle isoisänsä kanssa, enkä minä tapaa häntä nyt pitkiin aikoihin.”

“Sinä voit tavata hänet mennessä. Me kulemme sen portin kautta.
Kiirehdä!”

Skirmen poistui hiljaa huoaten. Drotsi Pietari heittäytyi ajatuksiin vaipuneena tuoliinsa. Hän otti taas esille Inge neidon kirjeen, jonka hän luki vielä kerran ja painoi sen huulilleen. Vähän senjälkeen astui ritari Thorstenson vihasta puhkuen sisään hänen luokseen.

“Haa, kirottu Alfkreivi — se oli hänen tyttärensä!” huudahti
Thorstenson kiivaasti — “ja he ovat poissa, myöskin Inge neito —”

“Minä tiedän sen!” vastasi drotsi Pietari ja piiloitettuaan kirjeen hän nousi. “Tässä on teidän nimityksenne ja valtakirjanne, urhea Thorstenson. Jumala olkoon teidän kanssanne! Raane pääsi siis pakoon, hyvä on! — Tällä kertaa olemme me kuitenkin hänelle kiitoksen velkaa.”

“Kirottua! Hän karkasi Alfkreivin tytön kanssa!” jatkoi Thorstenson ja polkasi suuttuneena jalallaan. “He olivat jo väljillä vesillä ennenkuin joki ennätettiin sulkea. Haa, jos minä olisin tiennyt sen tuntiakaan ennen. Kuolema ja kirous! Alfkreivin tytär istuisi varmasti vangittuna Riibelinnassa siksi kunnes ritari Algotson olisi hirtetty, ja ylevä Ingrid olisi Thorstensonin vaimo!”

“Olipa hyvä, ettette tuntenut rohkeaa viikinkityttöä!” vastasi drotsi. “Muuten te olisitte joutunut minun kanssani tekemisiin: olisi ollut häpeäksi kaikille tanskalaisille, jos ei tuo reipas seikkailuimpi olisi päässyt täältä pois yhtä vapaana kuin oli tullutkin. Jos hän ei olisi tänä iltana rohkaissut viekasta etutanssijaamme ja juossut meidän kaikkien edellä, niin olisi urhein tanskalainen neitonen laulanut laulunsa turhaan, ettekä te nyt olisi Riibelinnan päällikkönä.&