Waldemar Seier: Historiallinen romaani by Bernhard Severin Ingemann

VALDEMAR SEIER
Historiallinen Romaani

Kirj.

B. S. INGEMANN
Suomentanut

Maija Halonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

ENSIMÄINEN OSA
ENSIMÄINEN LUKU.
Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä, peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella, oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä, hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin yhdenneltätoista vuosisadalta.

Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomasti kiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistä hihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta oli hänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa. Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies, osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaat piirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleen mahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henki loisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näin istuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni, musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen parta valahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ja tuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkien puhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen, missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.

Kunnianarvoisa vanhus oli Saxo Grammaticus. Arkkipiispa Absalonin käsikirjurina ja eroittamattomana ystävänä hän oli kolme vuotta sitten painanut umpeen tämän jalon herran silmät Sorön luostarissa, ja harvoin hän sen jälkeen oli poistunut kammiosta, missä hän oli kuullut Absalonin lausuvan viimeiset unohtumattomat sanansa. Hänen kotinsa oli oikeastaan Roskilden tuomiokapitulissa, mutta hän oli erityisellä rakkaudella kiintynyt Sorön luostariin, missä hän ennenkin niin usein oli oleskellut, ja missä hän nyt vieraili uuden herransa, piispa Pietari Sunenpojan suostumuksella, viimeistellen ihmeellistä Tanskanmaan historiaansa.

Hän kirjoitti ahkerasti kirjaansa, mutta laski aina vähän päästä kynän pois selaillakseen vanhoja käsikirjoituksia. Usein hän loi katseensa pöydän päässä olevaan pergamenttinidokseen, joka oli ollut Absalonin oma, ja sen viimeiselle avatulle lehdelle oli latinaksi kirjoitettu: Sorön pyhän Marian kirja, Hra Arkkipiispa Absalonin kädestä. Sen vieressä oli Absalonin toimittama jäljennös Vitherlakioikeudesta, ja själlantilaisesta kirkkolaista, sekä uudempi, siro käsikirjoitus, jonka nahkakansiin oli piirretty suurin kiemurakirjaimin: Testamentum Dni Absalonis.

Vanhus huokasi syvään, ja vanhojen ihmisten tapaan hän puhui tietämättään ja ääneen mitä ajatteli. “Oi, jospa minä jo pian olisin sinun luonasi, hurskas herrani ja isäni!” sanoi hän. “Kaksi pitkää talvea on kulunut, nyt alkaa jo kolmas, — kauemmin ei kynä enää luista.” — “Tuolla me viimeksi tapasimme toisemme”, jatkoi hän, luoden katseen nurkassa olevaan makuulavitsaan, — “no niin, hänen suuri elämäntyönsä on loppuunsuoritettu, — hän lepää autuaana Herrassa. Hänen palvelijansa on nyt kohta saanut hänen tahtonsa täytetyksi, ja Tanskan urhot, vanhat paremmin kuin nuoretkaan, eivät jää unohduksiin. Ja nyt vain pari suosiollista sanaa meidän nuorelle kuninkaallemme ja kunnon Anterolle — aivan niin, nyt on kaikki hyvin.” Nyt hän taas oli pitkän aikaa ääneti ja kirjoitti uutterasti. “Kunpa vanha Arnold Islantilainen voisi nousta haudastaan”, alkoi hän taas puhella, luettuaan mielihyvällä muutamia latinalaisia runoja — “Mitähän hän sanoisi siitä mitä minä täällä olen tehnyt hänen ihanista saduistansa ja lauluistansa? Varmaankin hän pudistaisi erämiehenpartaansa ja mutisisi: ne soivat toki ihanammin meidän omalla kielellämme! — Maltappas vanhus! Samanlaisina kuin ne tuossa ovat sanasta sanaan sinun suustasi kuultuina, ja jollaisina ne vielä elävinä kaikuvat kansan keskessä, ne myös Jumalan avulla säilyvät ja elävät Tanskan viimeiseen päivään asti. Mutta, jos maailman pitää oppia tuntemaan Tanskaa ja sen henkeä, niin minä tahdon olla sen tulkkina vieraille sieluille. Hm, hm. Taas saapuvat vanhat epäilykset! Jos sivistynyt tanskalainen tuntee kansansa kuvan vieraassa puvussa, niin minkävuoksi minua yhä vielä arveluttaa tuo kirjava vaatetus? Vielä sekin aika koittaa, jolloin rehellinen sukulainen maksaa minun velkani, antamalla kansalle kuvan takaisin sellaisena kuin minä sen otin. Jumalan nimeen, vielä vain pari sanaa, ja minä olen tehnyt tehtäväni maailmassa. Sinä kerkesit minun edelleni, veli Sven!” jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen taas hetken aikaa kirjoitettuaan, ja kumartui vaivoin nostamaan jalkavaatteelta lattialta pienen soman jäljennöksen Swen Åkenpojan historiasta. — “Sinä et kuitenkaan tehnyt minun työtäni turhaksi: sinä annoit meille pienen, supistetun ajantiedon; mutta mitä Tanska oli ja miksi se Herran avulla voi tulla, sitä sinä et koskaan nähnyt. Kuitenkin, sinä teit rehellisesti tehtäväsi, eikä sinun kirjasi saa virua tomussa minun jaloissani!”

Tarkasti hän puhalsi pois kaiken tomun Swen Åkenpojan pienen kirjan yltä ja laski sen arkkipiispa Absalonin kirjoitusten viereen.

Silloin avattiin ovi, ja kolme hengellistä herraa astui sisään, pieni poikanen keskessään. Hengellisillä herroilla oli kaikilla matkapuvut yllään, ja heillä oli nahalla sisustetut vaipat virkapukujensa suojana. Yksi heistä oli kookas, vanhanpuoleinen mies, tukka ja parta harmahtava, muuten hän oli sairaloisen näköinen. Mutta koko hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä oli niin ylevä ja arvokas, että vaikka hänellä ei ollut käyräsauvaa eikä piispanhiippaa, niin ei kuitenkaan yksikään, joka hänet näki, voinut epäillä hänen olevan jonkun ylhäisimmistä papeista. Hän oli oppinut, hurskas Lundin arkkipiispa, Antero Sunenpoika. Hänen seuralaisinaan oli kaksi nuorempaa, voimakasta miestä. Toisella heistä oli pyöreät, iloiset ja hyvin vilkkaat kasvot, ja hänellä oli yllään valkoinen sistersiläismunkin viitta kalliin, oravannahoilla sisustetun matkaviittansa alla. Hän oli kuuluisa Gunnar-veli Jyllannista, omin luostarista. Arkkipiispan toinen seuralainen oli eräs nuori kaniikki Roskildesta, yllään ruskea, lammasnahalla sisustettu sarkaviitta. Kainalossa tämä hyvin varoen kantoi pientä kirstua, missä hän säilytti harvinaisia ja kalliita lääkkeitä. Selässään hänellä sitäpaitsi oli kuivilla yrteillä ja ryydeillä täytetty pussi, josta levisi väkevä tuoksu hänen ympärilleen. Hänen älykkäät, vakavat kasvonsa herättivät mieltymystä ja luottamusta; hän oli käytökseltään hiljainen ja vakava, ja hän näytti olevan mies, joka tunsi maailman ja luotti itseensä ja kokemuksiinsa. Hän oli aikansa etevimpiä lääkäreitä ollen kirjailijana alallaan tunnettu nimellä mestari Henrik Harpesträng. He olivat Gunnar-veljen kanssa tavanneet toisensa Lundissa, ollessaan virka-asioilla arkkipiispan luona, jota he kumpikin nyt seurasivat Ribehusiin, missä nuoren kuningas Valdemar toisen hovi oli.

Mutta kunnon Antero herra ei voinut kiireisestä matkasta huolimatta kulkea Själlannin kautta käymättä isä Saxoa tervehtimässä kuullakseen miten pitkälle hän oli ehtinyt Tanskan historiansa kirjoittamisessa. Vaikka mestari Harpesträngilla oli paljon väittelemistä sitä vastaan “että sopimaton ja epäterveellinen yö” otettiin avuksi, ei arkkipiispa kuitenkaan luopunut päätöksestään veli Gunnarin suureksi iloksi. Hän oli kuullut niin paljon puhuttavan Saxo Grammaticuksesta, mutta ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä. Hänen mielestään puolentunnin keskustelun takia Tanskan suurimman historioitsijan kanssa kannatti kyllä kärsiä puolen vuoden nuha näin veljesten kesken.

Pieni kymmenvuotias Kaarlo, joka seurasi hengellisiä herroja, oli entisen Kaarisen linnanherran poika. Tämä herra oli ollut arkkipiispan vanha ystävä, ja hän oli kaatunut tuossa onnettomassa kansalaissodassa Sven Grathen puolesta. Kaarise-kartanon oli Valdemar ensimäinen läänityksenä siirtänyt eräälle urhoollisimmista sotilaistaan Radulfille. Pientä, isätöntä Riisen Kaarloa, joksi poikaa kutsuttiin, sekä hänen äitiänsä ja kahta sisartaan auttoivat sekä vanha, urhokas Radulf, jonka luona he asuivat, että hyvänsuopa Lundin arkkipiispa. Mutta kun Radulfilla itsellään oli kolme poikaa, ei Kaarlolla ollut vähääkään toivoa päästä tulevaisuudessa esi-isiensä perintötilan omistajaksi. Oppinut Antero tahtoi senvuoksi tehdä Kaarlosta tiedemiehen sekä tulevaisuudessa papin, huolimatta siitä että pojalla oli vastustamaton halu ritarisäätyyn. Senvuoksi toikin arkkipiispa hänet mukaansa, pannakseen hänet Sorön oppineiden Bernhardiinimunkkien kouluun, Saxo-isän erityisen valvonnan alle. Riisen Kaarlo oli kaunis poika, jonka kullankellertävien kiharoiden alta tummansiniset silmät rohkeasti katselivat ympärilleen. Lyhyen, sinisen nuttunsa ympäri hän oli kiinnittänyt Gunnar-veljen komean vyön; pieni lakki oli koristettu kirjavalla kukonhöyhenellä, ja hän oli hyvin iloinen saadessaan kantaa suurta sotamiekkaa, joka arkkipiispalla aina oli mukana matkoillaan. Hän oli myöskin tullut ratsain ja oli melkein ollut paras ratsastaja koko seurueessa. Vaikka matkustavien tulon näin öisen rauhan vallitessa olisi luullut herättävän Saxon huomion, istui hän kuitenkin niin syviin ajatuksiin vaipuneena ja ajantietoihinsa syventyneenä, ettei hän ollenkaan huomannut heidän tuloaan. Hän istui näet selin oveen ja huomasi vain valon lankeavan epätasaisesti kirjalle, kun lampunliekki ovelta käyvästä vedosta ja matkamiesten liikkeestä alkoi lepatella epätasaisesti.

“Katsokaa, veli Gunnar!” kuiskasi Antero, — “tuossa näette miehen. Hän taitaa juuri kirjoittaa historiaansa, ja me saisimme kyllä hajoittaa luostarin hänen päälleen ennenkuin hän huomaisi jonkun olevan täällä läsnä. Me voisimme nyt kaikessa hiljaisuudessa tuolta penkiltä tarkastella miestä, hänen istuessaan työlamppunsa ääressä salakammiossaan, ja ehkä kuulla hänen puhuvan ääneen itsekseen ja suurien ystävä-vainajiensa kanssa, niinkuin apotti Gaufred on kertonut minulle hänen tekevän. Mutta on paha väijyä ystäväänsä hänen ollessaan parhaimmassa ja kiitettävimmässäkin työssään, eikä meilläkään ole aikaa liiaksi.”

“Jumalan rauhaa, arvoisa herra veli ja ystävä!” sanoi hän nyt ääneen ja laski kätensä Saxon olkapäälle.

Saxo katsoi taakseen rauhallisesti, mutta omituisen juhlallisen näköisenä, niinkuin se, joka pikemmin odotti tulijaa henkien maailmasta kuin vieraita Lundista, Roskildesta ja Ömista. Heti arkkipiispan tunnettuaan hän tuli iloisesti yllätetyksi. Niin nopeaan kuin hänelle oli mahdollista hän työntäsi tuolin syrjään ja vastaanotti rakastetun arkkipiispan syleilyn sydämellisellä ilolla. Mutta nähdessään nuo kaksi outoa herraa, ja kun Gunnar-veli heti tervehti häntä hänen hartaana ihailijanaan, — tämä oli kauan ilolla toivonut saavansa nähdä hänet —, silloin lempeä Grammaticus aivan tyrmistyi; hän kumarsi jäykästi pari kertaa ja pyysi arvoisia vieraita pitämään hyvänään hänen halvan ja köyhän asuntonsa. Mutta kuultuaan heti arkkipiispalta Gunnarin ja Henrik Harpesträngin nimet, eivät nämät kunnon herrat enää olleet hänelle vieraita; sillä hän oli kyllä kuullut puhuttavan veli Gunnarin erinomaisesta puhujalahjasta, ja hänen rikkaista tiedoistaan sekä maallisen että henkisen lain tuntijana, ja mestari Harpesträngin hän oli ennen nähnyt Roskildessa. Nuoren lääkärin uudesta lääkekirjasta hän oli äskettäin saanut jäljennöksen, jonka hän mielihyvällä oli lukenut, kuitenkaan järjestämättä ravinto-ohjettaan ja elintapojaan siinä annettujen neuvojen mukaan.

Saatuaan nyt pian vieraansa istumaan Saxo otti seinäkaapista esille kannun hyvää, vanhaa luostariviiniä, sekä kaksi kallisarvoista, vendiläisten epäjumalien kuvilla koristettua hopeapikaria, jotka Absalon oli antanut hänelle Arkonan sotasaaliista, ja joista hän tarkasti pyyhki tomun viittansa helmuksella, asettaen ne sitten pöydän kulmalle. Hän näytti aivan unohtaneen tieteelliset työnsä kestittäessään ja virkistäessään kunnianarvoisia vieraitaan. Arkkipiispan oli täytynyt istua suureen nojatuoliin ja toisien penkille, joka oli puoleksi käsikirjoitusten ja vanhojen vaatteiden peitossa. Poika, jota ei kukaan näkynyt huomaavan, oli istuutunut rukousjakkaralle, melkein pöydän alle, arkkipiispan jalkoihin, koettaen katsella lampun sinne heittämässä niukassa valossa muutamia sirosti piirrettyjä ritarikuvia vanhan sankarilaulukokoelman nimilehdellä.

TOINEN LUKU.
“Sanokaa minulle nyt ensiksi, rakas isä Saxo, miten edistyy teidän suuri teoksenne, Historia danica [Tanskan historia], joka on niin rakas minulle?” kysyi arkkipiispa ja laski pikarin pöydälle. Mutta kun Saxo samassa silmänräpäyksessä osanottavasti kysyi eikö hänen Hexaëmeroninsa [oppinut runoelma luomisen kuudesta päivästä] vielä ollut valmis, vetäsi hyvä arkkipiispa, vaatimatta vastausta kysymykseensä ison, latinalaisen käsikirjoituksen esiin kauhtanansa silkkitaskusta. “Kas tässä!” sanoi hän iloisesti. “Täällä tuon teille sen kolme viimeistä osaa, minä olen kutsunut ne nimellä Distinctiones. Niinkuin minä edellisissä, kuten tiedätte, olen laulanut luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Aadamin kautta johtuvasta kuolemasta, niin minä olen tässä päättänyt teokseni kuvailemalla totisen ja iäisen elämän lahjaa toisen Aadamin kautta, ja olen koettanut selittää jumal-ihmisen kaksinaista luonnetta. Tästä kappaleesta te luultavasti sanotte saman, minkä lausuitte minun selityksestäni toisessa osassa olevan Mysterium Trinitatisin [Kolminaisuuden salaisuus] johdosta, sekä kymmenestä käskysanasta: että minä niissä olen osoittanut olevan enemmän theologus ja dialecticus [jumaluusoppinut ja väittelijä] kuin runoilija. Olkoon niin! Kukaan ei voi lisätä kyynärääkään kasvuunsa. Ehkä teitä miellyttää enemmän loppuosa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä — item iankaikkisesta kuolemasta. — Toivon että te ette pidä sopimattomana minun sanojani kymmenennessä osassa:

“Utilitas opris, oculis inspecta serenis
Vix patietur opus a justo judice sperni.”
[Teoksen hyötyä katsottuna selvin, ystävällisin silmin,
halpana tuskin oikea tuomari pitäisi.]
“En totisesti!” vastasi Saxo lämmöllä ja puristi arkkipiispan kättä. “Senverran kuin minä tunnen teidän kristillistä runoelmaanne, niin ei tunnollinen arvostelija voi muuta kuin kunnioittaa sitä hurskasta, jumalallista mieltä sekä tieteellistä selvänäköisyyttä, mikä siinä ilmenee. Minä olen, arvoisa herra, tosin jo aikaisemmin lausunut sen mielipiteen, että moni ajatus siellä minun mielestäni on enemmän jumaluusopillista tutkimista kuin runoa, mutta minä tiedän myöskin teidän sallivan minun lausua ajatukseni suoraan. Sallikaa minun vielä kuitenkin lausua yksi vastaväite, sen rakkauden nojalla, jolla minä tiedän teidän katselevan minun elämääni ja työtäni tässä maailmassa: Te olette lausunut sanan, joka on loukannut minua, ja jossa minä luulen teidän erehtyneen. Te moititte Esipuheessa maallista runoutta ja niinkutsuttuja satuja, jotka teidän mielestänne ovat erityisen vaarallisia nuorisolle. Jos ei minulla olisi jätteitä meidän vanhasta maallisesta runoudestamme ja meidän aivan merkillisistä muinaistaruistamme, joita monet tahtovat leimata vain saduiksi ja runoiksi, niin minä tietäisin kertoa sangen vähän meidän isiemme hengestä ja ajatustavasta, eikä meidän nuorisomme turmellu omien esi-isiensä tuntemisesta.”

“Rakas Saxo isä!” vastasi arkkipiispa taputtaen häntä rauhoittavasti olalle — “Tiedättehän te millä ilolla minä olen lukenut teidän erinomaisen historianne kymmenen ensimäistä kirjaa, ja niinmuodoin eivät minun mielipiteeni mukaan maallinen runous ja ne merkilliset tarut, jotka te olette säilyttänyt unholaan joutumasta, ole lorua eikä mitättömiä satuja. Minun tarkoitukseni on vain, että kaikki tämänlainen on varovaisesti esitettävä nuorisolle, ettei se synnyttäisi heissä epäkristillisiä ennakkoluuloja ja pakanallista taikauskoa, niinkuin esimerkiksi tuo nykyään niin yleinen usko tähtien vaikutuksesta ihmiselämään, josta ei meidän nuori, urhokas kuninkaammekaan kuulu aivan vapautuneen:

“Qualiter ex astro, sensu vitaque carente,
Dependeret Homo, rationis dote beatus”.
[Tähdestä tunteettomasta riippuisko ihmisen onni
Jolle järjen lahja on suotu.]
“Sitä minä en uskalla ratkaista!” vastasi Saxo miettiväisenä, ja arkkipiispan viimeiset sanat antoivat hänen ajatuksilleen toisen suunnan. — “Mutta ainakin on varma”, jatkoi hän, “että meidän nuori kuninkaamme on syntynyt hyvin merkillisien Auspicioiden [Merkkien] alla, ja uskallanpa sanoa erityisen eriskummallisen ja oudon tähden alla. Ja uskokaa minua, hänellä on sekä pahat että hyvät enkelit luonaan; molemmat ovat hyvin voimakkaita. Jumala suokoon hyvän saada kunniakkaan voiton. Silloin vasta voivat totuutta rakastavat jälkeentulevaiset oikeudenmukaisesti kutsua häntä sillä nimellä minkä hänen ihailevat aikalaisensa jo ovat hänelle antaneet: Valdemarus victoriosus.” [Valdemar voittaja.]

“Oikein, rakas, hurskas ystävä!” vastasi arkkipiispa kiertäen auki käsikirjoituksensa. — “Tuo totuus ei sovellu vain meidän nuoreen kuninkaaseemme, vaan jokaiseen voimakkaaseen ja jaloon ihmissieluun maailmassa. Täytyyhän minun myöntää se teille, sillä ovathan ne minun omia sanojani, runoelmani ensimäisessä kirjassa:

“Omni semper adest honimi specialiter unus
Augelus, ut vexet, ac ut custodiet, alter.”
[Vaivaamassa aina jok’ ihmistä ompi
enkeli, ja varjelemassa on toinen.]
Kunnon Antero-herra oli nyt päässyt puhumaan runoteoksestaan ja näytti aikovan ruveta lukemaan sitä alusta asti. Mutta veli Gunnar, joka jo hyvin tunsi tämän laajan skolastisen runon ja pelkäsi taas saavansa kuulla sen, sensijaan että saisi tutustua Saxoon, uudisti äkkiä arkkipiispan äskeisen kysymyksen Saxon historian valmistumisesta. Samalla hän leikillisesti huomautti arkkipiispalle puolen yötä olevan liian lyhyen ruveta alkamaan maailman luomisesta asti, vaikkei se olisi puoleksikaan niin tieteellistä ja perusteellista, kuin hänen filosofisessa runoelmassaan.

Hyvä Antero-herra, joka kyllä tunsi tuon yleisen kirjailijaheikkouden, jota hän ei voinut sietää muissa ja vaivoin hillitsi itsessänsä, voitti nyt kokonaan esittämishalunsa, kääri kärsivällisesti kokoon käsikirjoituksensa, laski sen nyt Saxon hyllylle muinaiskalujen joukkoon ja pyysi häntä lukemaan sen toiste sopivammassa tilaisuudessa. Hän pyysi Saxon tyydyttämään hänen ja Gunnar-veljen suuren halun kuulla paljon tärkeämpää teosta, mistä he toivoivat niin paljon itselleen ja isänmaalle.

“Todellako, jalot herrat!” vastasi Saxo ujosti. “Minua hävettää teidän suuri luottamuksenne minun kykyyni ja kuntooni. Minä tunnen liiankin hyvin ryhtyneeni tehtävään, jota minä en kykene suorittamaan. Minä en myöskään olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos eivät minun hurskaan herrani, Absalonin, alituiset rukoukset ja kehoitukset olisi melkein puoleksi pakoittaneet minua siihen. Mutta sellaisen herran käsky on suuri, jalot herrat. Ja jos minä tunnenkin olevani liian halpa tähän vaikeaan ja tärkeään työhön, ja minun rohkeuteni havaittaisiin kunnollisuuttani suuremmaksi, niin olkoon kuitenkin minun hurskaan herra vainajani ankara käsky minun järkeni ja ymmärrykseni puutteellisuuksien puolustuksena, sekä teille että jälkimaailmalle. Tämän kaiken minä olenkin sanonut kirjani lukijalle jo etukäteen; sillä esipuhe ei synnytä riitaa.”

“Teiltä me opimme vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hurskas Saxo-isä!” keskeytti hänet hurskas vanhus. “Te katsotte itsenne liian halvaksi kirjoittamaan mitättömän kansan historiaa, jota vastoin minä paljon vähemmillä edellytyksillä olen uskaltanut laulaa suurimman Herran suurinta työtä. Senvuoksi, vaikka tuo iloinen veli Gunnar kehuukin minun oppineisuuttani ja viisauttani, antaa hän minun niellä niiden johdosta monta kullattua pilleriä, jotka ovat karvaammat kuin kaikki mestari Harpesträngin yrtit.”

“Te vastaanotatte kuitenkin paljon kärsivällisemmin veli Gunnarin karvaat pillerit kuin minun viattomat yrttini, korkea-arvoisa herra!” yhtyi mestari Harpesträng puheeseen. “Ja jos te olisitte yhtä terve ruumiin kuin sielun puolesta, niin te ette tarvitsisi minua seurueessanne.”

Saxon osanottavasti kysyessä arkkipiispan terveydentilaa, vakuutti hurskas Antero tuntevansa itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen seurata kuningasta ristiretkelle Liivinmaahan, jonka hän pian toivoi toteutuvan. “Mutta tuskin minun sielunvoimani silti ovat niinkään suuret, kuin hyvä mestari Harpesträng arvelee”, lisäsi hän syvään huokaisten — “sillä jos minä todellakin tarvitsen kaikki ne vertapuhdistavat juomat, jotka hän hyvyydessään minulle valmistaa, ja jos minun Uhassani ja veressäni todellakin on niin paljon saastaista, niin minä paremmin uskon sen tulevan sisempää. Oi, jospa voisin, niinkuin hartaasti toivon, tulla yhtä pyhäksi Jumalan mieheksi kuin minun hurskas kaimani Slagelseessa todella on, ja niinkuin apotti Vilhelm oli, niin silloin minäkin olisin maailman tervein mies.”

Mestari Harpesträng hymyili rauhallisesti hurskaan arkkipiispan jumaluusopilliselle lääketieteelle, eikä vastustanut sanallakaan tätä hänen lempiajatustaan. Arkkipiispan kanssa seurustellessaan hän oli tottunut mukautumaan tämän mielipiteisiin, kehuipa hän usein itsekin uskollisen mielen ja hurskaan elämän olevan parhaan sielun ja ruumiin lääkkeen.

Mutta nyt johtivat Antero ja veli Gunnar keskeytyneen keskustelun takaisin Tanskanmaan historiaan, ja he innostuttivat vanhan Saxon kertomaan siitä mitä hän itse oli nähnyt ja kokenut suuren Valdemarin päivinä seurustellessaan Absalonin, Esbern Snaren, Wettemanin ja mahtavan Sunon kanssa. Vanhuksen silmät säkenöivät, ja hän näytti tulevan uudelleen nuoreksi muistellessaan ihmeellistä nuoruudenaikaansa, ja senvuoksi hän myöskin unohti, mitä hän äsken oli aikonut sanoa historiastaan, ja mitenkä hän juhlallisesti oli aikonut jättää sen arkkipiispalle, jolle se myöskin oli omistettu.

“Mutta rakas isä Saxo!” huudahti Gunnar katsellessaan ihmeissään niitä lukemattomia käsikirjoituksia, jotka olivat ladotut pöydälle — “mitenkä oli mahdollista, että teistä tuli noin rauhallinen kirjamies, ja mitenkä te tyydyitte hiljaiseen kammioelämään ja kynää käyttämään sotaisan arkkipiispan luona?”

“Sitähän minä itsekin ihmettelen!” vastasi Saxo, katsahtaen surumielisesti uunin luona riippuvaan haarniskaan, — “Vaikea minun oli olla tarttumatta miekkaan ja lähtemättä sotaretkelle Absalonin rinnalla, nähdessäni ympärilläni nuo miehekkään ihanat urhot. Minun autuas isäni ja isoisäni palvelivat kuitenkin Tanskan kuningasta kunniakkaasti sodissa ja ritariretkillä, ja minäkin tunsin usein sotaisen halun kuohahtavan suonissani, kuullessani torvien ja kilpien voimakkaan helinän. Mutta minun kehtoni ääressä, rauhaisassa Herthalaaksossa, on laulettu minun palvelevan maatani ja kuningastani rauhallisilla mainetöillä, enkä minä koskaan ole ymmärtänyt käyttää muita aseita ja puolustuskeinoja kun kynää ja rihveliä. Varhainen luostarielämä ja minun ainainen askartelemiseni käsikirjoitusten ja kirjojen kanssa on myöskin vähitellen painanut ulkomuotooni ja esiintymiseeni maailmassa jonkinlaisen avuttomuuden ja kirjatoukan leiman, mikä ei sovellu ritarille eikä sankarille. Vieläpä sanotaan mieltymykseni jaloon roomalaiskieleen nuoruudessani ilmenneen erityisesti puhetavassani ja ääntämisessäni. Luulenpa kuitenkin, jalot herrat, vieroittaneeni itseni ainakin osasta näitä omituisuuksia, joille ritarit nauroivat, ja nyt vanhoilla päivilläni minä puhun, kuten kuulette, hyvää tanskaamme melkein puhtaasti, ja samalla innolla ja ilolla kuin olisi se klassillista latinaa. Opin kyllä istumaan vakavasti hevosen selässä. Mutta ei minusta koskaan olisi tullut ritaria eikä sankaria, ja minä saan tyytyä siihen kunniaan, että minut katsottiin kelvolliseksi kirjoittamaan niistä urotöistä, joita näin muiden suorittavan. Te saatte nyt lukea tässä siitä, mikä on ollut minulle ilo muistella, — ja paljosta muusta, jonka olisin mielelläni toivonut jäävän unohdukseen, ellei se olisi ollut totuutta, ja Tanskalle kalliisti ostettua totuutta.”

Tässä hän otti historiateoksensa käteensä; katsellessaan vielä kerran osanotolla ja rakkaudella tätä elämänsä rakasta ja tärkeää työtä, hän mietti samalla mitenkä saisi sanotuksi arkkipiispalle teoksen olevan omistetun hänelle.

“Tuoko siis on teidän teoksenne!” huudahti Gunnar-veli iloisesti ja ojensi kätensä kirjaa kohti. — “Sallitteko, arvoisa isä, minun ottaa kirja käteeni. Se on aarre, jota minä olen kauan ikävöinyt: Enkä minä jätä teitä kovinkaan pitkäksi aikaa rauhaan, sillä minä lähetän piakkoin teidän luoksenne joukon kirjureita jäljentämään kirjan Thorhild-apotille, itselleni ja omin luostariveljille.”

Näin sanoen hän otti kirjan ja selaili uteliaasti sitä, sillä aikaa kun mestari Harpesträng aukaisi lääkekirstunsa ja valmisti vertapuhdistavan juoman arkkipiispalle, joka Saxon kanssa syventyi oppineeseen keskusteluun pakanallisten Pohjolan asukkaiden tuhkauurnista ja hautaustavoista. Siihen antoivat hänelle aiheen hyllyllä makuulavitsan yläpuolella olevat muinaiskalut. Sillä hänen asetettuaan käsikirjoituksensa tuhkauurnien joukkoon, hänen katseensa osui usein tahtomattaankin sinnepäin. Pian osui myös Saxon katse käsikirjoitukseen, ja — muistamatta miten se oli sinne joutunut, hän otti sen halukkaasti alas ja syventyi sitä lukemaan pöydän ääressä, joten hän pian unhoitti sekä ajantiedon, arkkipiispan että vainajien uurnat. Hyvä Antero ei suinkaan pahastunut tästä hänen hajamielisyydestään ja syventymisestään runoteokseen, vaan työnsi lampun entistä lähemmäksi nojatuolia, johon Saxo itse ajatuksiinsa vaipuneena oli istuutunut, ja hän iloitsi sydämessään siitä huomaavaisuudesta, jota rehellinen Saxo osoitti hänen runolleen hänen persoonansa kustannuksella. Itse hän istui puolihämärään penkille selailemaan muutamia papereita, mutta piti kuitenkin salaisesti silmällä Saxon kasvojen ilmeitä hänen lukiessaan.

Mutta nyt keskeytti Gunnar yleisen vaitiolon. “Jos te sallitte, arvoisa isä”, sanoi hän Saxolle, vilkaisten ystävällisesti arkkipiispaan, “niin minä luen pari sanaa teidän esipuheestanne, joka koskee erästä täällä läsnäolevista lähemmin kuin mitä hän ehkä itse uskookaan.”

Saxo nyökäytti koneellisesti päätään, kuulematta mitä hän sanoi, ja keskeyttämättä lukemistaan. Välittämättä arkkipiispan suuttumuksesta alkoi Gunnar-veli senjälkeen lukea ääneen latinankielellä seuraavaa kohtaa esipuheesta:

“Mutta koska Jumala kaikkivaltias on nyt kutsunut pois hänet (nimittäin arkkipiispa Absalonin) ennenkuin minun historiani on valmis, niin ei minulla ole ketään muuta jonka puoleen kääntyisin kuin te, arvoisa arkkipiispa Antero, joka olette hänen sijaansa kansan suostumuksella valittu ja asetettu — —”

“Mitä? Mitenkä? Minäkö?” kysyi arkkipiispa hämmästyneenä.

Veli Gunnar hymyili ystävällisesti ja jatkoi lukemistaan. Ja nyt seurasi sanasta sanaan tuo kaunis ylistyspuhe hurskaan arkkipiispan oppineisuudesta ja suurista tiedoista. Siinä mainittiin hänen matkansa Ranskaan, Italiaan ja Englantiin, ja mitenkä hän oli luennoinut ja saavuttanut kunniaa vieraissa yliopistoissa ja kouluissa. Siinä kerrottiin mitenkä hän vanhurskaassa anteliaisuudessaan oli käyttänyt rikkautensa kirkkojen uudistuksiin ja ylläpitoon, — ja niistä jaloista ja hyödyllisistä kirjoista, jotka hän oli kirjoittanut — hänen ahkeroimisestaan kristinuskon levittämisessä — lyhyesti, koko se kuolematon muisto, jonka uskollinen Saxo ajantietonsa esipuheessa oli valmistanut arkkipiispa Anterolle.

Hänen kuullessaan tätä kaunista ylistyspuhetta, jonka Gunnar sydämellisellä ilolla luki, vierivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleet hiljaa hurskaan arkkipiispan parralle, ja — muistamatta runojansa ja välittämättä siitä, että hän häiritsi Saxoa tämän luvussa, hypähti Antero herra äkkiä paikaltaan heittäytyen hämmästyneen Saxon kaulaan.

“Mitä nyt, arvoisa herra?” kysyi Saxo. “Miksi te syleilette minua niin kiivaasti ja kyynelsilmin, aivan niinkuin Knuut kuningas syleili Valdemaria Roskilden verisessä temmellyksessä?”

“Teidän ylistyspuheenne on saattanut minut hämille, rakas, uskollinen ystävä!” sanoi arkkipiispa liikutettuna. “Minä en ole läheskään sellaista kiitosta ansainnut, — Jumala sen parhaiten tietää. Minun sieluni ei ole säilynyt tämän maailman himojen ja turhuuksien kurjalta tartunnalta. Kysykää vain mestari Harpesträngilta, — tuossa hän taas istuu ja sekoittelee lääkkeitäni. Hän voi todistaa, että minulla on kuuma veri, jota hänen kaikki viilentävät yrttijuomansa tuskin saavat pidätetyksi ihon luonnollisissa rajoissa. Vielä tänäkin hetkenä, jolloin minä kuulen teidän kuolemattoman kynänne kiittävän itseäni jälkimaailmalle jumalisuuden ja itsekieltäytymisen esikuvana, istun minä täällä häpeällisesti ja salaa iloiten katoamattomasta kunniasta, sekä siitä mitä jälkimaailma on sanova tuosta runosta, jota te äsken luitte, ja joka ehkä on koin syömä ja ruosteen raiskaama silloin kun teidän ajantietonne ansaitsemattomana kunniana mainitsee minun nimeni kuningasten ja ruhtinaiden rinnalla.”

“Sen totisempaa sanaa ei ole minun ajantiedossani, kuin minkä minä rohkeassa esipuheessani olen sanonut teistä, arvoisa herra!” vastasi Saxo miettiväisenä. “Mutta miten ajatuksissani olenkaan”, jatkoi hän hämmentyneenä ja nousi, “olenhan minä tässä istunut itse ja antanut teidän seisoa. —”

Sitten kun arkkipiispa oli suostunut hänen pyyntöönsä ja istuutunut uudelleen nojatuoliin, johtui vanha Saxo taas siihen, minkä hän niin monasti oli alottanut ja taas unohtanut. Hän toisti nyt suullisesti sen minkä veli Gunnar äsken oli lukenut, pyytäen arkkipiispaa vastaanottamaan historian autuaan Absalon herran sijasta, sekä olemaan tietojensa ja korkean arvonsa nojalla hänen apunaan ja turvanaan sitä kateutta ja panettelua vastaan, joiden hän sanoi useimmiten seuraavan kaikkia erikoisempia ja tavallisuudesta poikkeavia yrityksiä.

Vielä kerran arkkipiispa syleili ja suuteli häntä liikutettuna, ja otti sitten kirjan veli Gunnarilta, saadakseen itse katsella sitä ja iloita siitä. Vaatimattomuudessaan hän ei uskaltanut silmäillä esipuhetta, mutta selaili kirjaa ilolla. Katsellessaan viimeistä lehteä hän näytti hyvin hämmästyvän ja kysyi Saxolta, minkävuoksi tämä ei ollut maininnut viimeisiä merkillisiä tapahtumia, ja eikö hän aikonut lopettaa kirjaansa silmäilemällä sitä onnellista tähteä, joka uuden vuosisadan alkaessa näkyi kohonneen Tanskan yläpuolelle nuoren Valdemar Seierin noustessa valtaistuimelle.

“Ettehän te itsekään usko onneatuottaviin tähtiin, jalo herra!” vastasi Saxo surumielisesti hymyillen. “Sitäpaitsi minä kuulun menneeseen vuosisataan, enkä minä uskalla ennustaa sitä, mitä uusi tuo kilvessään. Minun ei ole tarvinnut kertoa sitä, minkä kaikki muistavat. Annulla ei myöskään ollut sydäntä mainita jalon Knut kuudennen kuolemaa. Sillä totisesti, hän ei kuollut luonnollisen kuoleman kautta: Hän ei kuollut ruttoon niinkuin on sanottu, vaan hänet myrkytettiin.”

“Myrkytettiin?” toisti arkkipiispa säpsähtäen, “Olisiko niin kamala kuningasmurha tapahtunut Tanskassa tulematta ilmi ja ilman rankaisua. Mistä olette saanut tuon kammottavan arvelun, isä Saxo?”

Vanhus pudisti vaieten päätään.

“Minä olen kauan kuullut siitä kuiskailtavan”, — sanoi Gunnar, — “mutta minä olen aina ajatellut sen turhaksi, perättömäksi puheeksi. Minä olen myöskin kuullut pahojen kielten tahraavan Tanskanmaan suurinta ja jalointa nimeä epäluulolla, joka varmasti on yhtä perätön kuin mahdotonkin. Minä seisoin meidän nuoren kuninkaamme vieressä silloin kun suruviesti hänen veljensä äkillisestä kuolemasta kauhistutti häntä ja kutsui hänet valtaistuimelle, ja — taivaan Jumalan nimessä — hän suri kuin rakkain, hellin veli, eikä Tanskan kruunu korvannut hänelle sitä, minkä hän kadotti.”

“Siinäpä juuri onkin tämän kauhistavan salaisen rikoksen kaksinkertainen kirous”, — sanoi Saxo, “että se heittää epäilyttävän varjonsa kaikkien puhtaimpaan ja ylevimpäänkin olentoon. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua uskomasta veljeskäden tai tanskalaisen sydämen olleen osallisena tähän konnantyöhön! Mutta Jumala varjelkoon kieleni lausumasta sitä nimeä, jota minä nyt ajattelen, muuta kuin sille, joka kirkon pyhän vaitiolon nojalla kuulee minun viimeisen ja salaisimman ajatukseni!”

“Jumalan tähden, isä Saxo”, sanoi Gunnar —, “jos teillä on todennäköinen todistus epäluuloihinne, niin älkää sitä salatko, vaan johtakaa meidät kuninkaan murhaajan jäljille, olkoon hän täällä tai kaukaisimmissa maissa. Ja totisesti, meidän nuori, oikeutta rakastava kuninkaamme ei lepää yöllä eikä päivällä ennenkuin hänen veljensä häpeällinen kuolema on kostettu.”

“Minulla on oma epäilykseni”, vastasi Saxo, “jonka minä uskon melkein todeksi. Mutta se voisi kuitenkin olla väärä, ja johtaisi pian nuoren kiivaan kuninkaamme ryhtymään jumalattomiin vääryyksiin. Maailmassa on ehkä vain kaksi ihmistä, jotka voisivat varmasti todistaa tässä asiassa. Toisen nimeä en uskalla mainita muuta kuin rippituolissa, ja hän taitaa itsekin vaieta tuomiopäivään asti. Toinen heistä on mies, jonka nimi ja olinpaikka ovat minulle tuntemattomat, mutta sen verran minä tiedän: hän on enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen näköinen. Minä olen vain kerran nähnyt hänet, mutta minä en unohda häntä koskaan!”

“Minkä näköinen hän oli? Missä te näitte hänet? Mitä hän sanoi?” kysyi
Gunnar kiihkeästi.
“Sepä oli eriskummainen tapaus!” sanoi arkkipiispa. — “Kertokaa meille se, minkä voitte ilmoittaa tästä tärkeästä asiasta!”

“Minä kerron teille kaiken minkä tässä voin ja uskallan sanoa”, alkoi Saxo taas. “Sinä yönä, jona kuningas niin äkkiä kuoli, istuin minä täällä yksin ajantietoni ääressä, kuvaillen Valdemar piispan ja herttua Adolfin vankeusaikaa, ja taisin minä silloin innostuessani Knuut kuudennen ansiotöistä sanoa toisenkin sanan, jota rauhallisemmalla mielellä ollessani olisin punninnut. Silloin minä tulin äkkiä levottomaksi, tuskallinen ahdistus täytti mieleni, ja minä pyyhin pois kaiken sen, minkä sitä ennen olin kirjoittanut. Mieleeni muistuivat kaikki lapsena kuulemani kertomukset aavistuksista, näyistä ja yliluonnollisista ilmestyksistä. Tässä omituisessa mielentilassa ollessani minä näin lampunliekin lepattelevan levottomasti niinkuin äsken teidän tullessanne odottamatta tänne, jalot herrat, ja minä olin samalla kuulevinani oven avautuvan takanani, sillä minä istuin tapani mukaan selin oveen. Minä en katsonut taakseni, sillä omituinen kauhuntunne oli vallannut minun sieluni tänä yksinäisenä keskiyön hetkenä. Mutta silloin minä huomasin selvästi, että minä en enää ollut yksin, vaan että joku seisoi aivan tuolini takana, sillä minä tunsin kuin kylmän hengityksen hivelevän niskaani, ja minä näin vieraan varjon liikkuvan seinällä. Minä rohkaisin lopultakin itseni, otin lampun käteeni ja käännyin äkkiä katsomaan, mikä minua häiritsi näin myöhään — ja minä olin pelästyksestä pudottaa lampun kädestäni: Kellertävät kurttuiset ukonkasvot tuijottivat minuun hurjistunein ilmein. Ja minun edessäni seisoi pieni kumara olento, musta vuorimiehenpuku yllään, kainalosauvaan nojaten: ‘inkävuoksi sinä et kirjoita? Kirjoita!’ — sanoi hän käheällä, sopertavalla äänellä —. ‘Tänä yönä kuolee suuren Valdemarin ensimäinen poika, mistä hän kuolee, sen tiedän vain minä, ja eräs toinen maailmassa.’ Nyt hän väänteli itseään mitä kamalimmin niinkuin suonenvetoon kuoleva ja soperteli nimen, jonka minä kyllä kuulin ja ymmärsin, mutta jota minä en vielä uskalla mainita ainoallekaan maalliselle oikeudelle. Minä olisin tahtonut kysyä mistä hän sen tiesi, mutta minä en kyennyt saamaan ainoatakaan sanaa suustani. Vanhuksen kasvot muuttuivat taas äkkiä rauhallisiksi, ja niiden ilme oli jalo, melkein profeetallinen. ‘Uusi valo koittaa Tanskanmaalle, paljoa kirkkaampi kuin se, joka tänä yönä sammuu!’ sanoi hän. ‘Leijonan silmässä on kirkas tähti, mutta jousimies ja neitsyt uhkaavat sitä.’ — Tässä taas hänen kasvojensa ilme pelottavasti synkkeni. ‘Pitäkää kiinni onnesta, silloin kun se teillä on; musta silmä katsoo vielä karsaasti Wolmarrunkoon, eikä se käsi ole vielä turpeen alla, joka taittoi siitä ensimäisen haaran.’ — Näin sanottuaan hän oikaisi köyristyneen vartalonsa, ja minun hämmästyneistä silmistäni näytti siltä kuin olisi pieni, kumara mies kasvanut sankarin mittaiseksi. Minä vaivuin tiedottomana istuimelleni. Kun minä avasin silmäni, olin yksin, eikä ihmeellistä yövierastani enää näkynyt eikä kuulunut.”

“Mies lienee ollut jokin mielipuoli”, sanoi veli Gunnar, “tai te olette uneksinut, rakas veli Saxo, ja ottanut kiihoittuneen mielikuvituksenne vaikutuksen todelliseksi kokemukseksi.”

“Olkoon miten tahansa”, vastasi Saxo, “mutta, se minkä minä nyt kerroin teille, jääköön meidän keskiseksi asiaksemme. Kutsukaa sitä harhanäöksi tai uneksi, jos niin tahdotte, mutta älköön se tulko vahingoksi ainoallekaan ihmissielulle.”

Jotensakin pitkä äänettömyys seurasi.

“Ajatelkaamme nyt vain sitä, mikä meille on päivänselvää!” alkoi Saxo viimeinkin puhua. “Tanskan tila näyttää teistä ihanalta ja loistavalta. Mutta uskokaa kuitenkin minua, rakkaat herrat, pelko ja heikkous ovat vaarallisempia vihollisia kuin rohkeus ja voima: Petolliset ja myrkylliset viholliset vaanivat Tanskan laajennetuilla rajoilla, katsellen karsain silmin kansan kasvavaa valtaa ja kunniaa. Vendiläiset ja slaavilaiset pikkuruhtinaat ystävineen katsovat pelokkaasti ja myrkyllisin katsein Tanskan valtaistuimella olevaan Valdemarien sukuun, ja niinkauan vain voi luottaa saksalaisen keisarin ystävyyteen, kun hän on meidän apumme tarpeessa.”

Nyt alkoivat arkkipiispa, Saxo ja veli Gunnar innokkaasti keskustella
Tanskan oloista ja mitä oli toivottava ja pelättävä tulevaisuudelta.
Mestari Harpesträng ei sekaantunut keskusteluun, millä ei ollut minkäänlaista varsinaista yhteyttä hänen teologiansa ja lääketieteensä kanssa, sillä hän oli jotensakin yksipuolinen eikä hän puhunut mielellään muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski näitä hänen molempia rakkaita tieteitään. Sitävastoin hän oli tarkasti pannut mieleensä äsken puheena olleen myrkytyksen, ja välittämättä sen enempää kaikista epämääräisistä arveluista ja unennäyistä, joita hänen mielestään Saxon kertomukset vuorimiehestä olivat, ajatteli hän vain oliko vielä mahdollista päästä varmuuteen tuon konnantyön todenperäisyydestä, tutkimalla kuningasvainajan ruumis, joka jo kolme vuotta oli ollut haudattuna.

Veli Gunnar otti sensijaan innolla osaa keskusteluun. Hän oli rohkea ja innokas isänmaanystävä, ja hän innostui helposti puhumaan liian kovaäänisesti. Hän ei enää malttanut istua penkillä, vaan nousi kiivaasti ja alkoi puhua laajasti loistavassa ylistyspuheessa nykyisestä kultaisesta ajasta ja nuoren Valdemarin voimakkaasta ja viisaasta hallituksesta. Hän kutsui häntä suuren isän suureksi pojaksi, toivoen hänen kohottavan Tanskan niin korkealle, ettei itse suuri Valdemar milloinkaan ollut sellaista uneksinut. Vieläpä kuninkaan nuoria sisarenpoikiakin Pohjoisalbingin kreivi Albertia, ja Lüneburgin kreivi Ottoa, hän ylisti sankaripariksi, Axel ja Esbern Snaren kaltaisiksi.

“Aivan oikein, veli Gunnar!” sanoi Saxo päätään nyökäyttäen. “Te ette ainakaan säästele suuria sanoja. Onhan kreivi Otto vielä poika. Te osaatte minun luullakseni puhua yhtähyvin käräjillä kuin Ömin veljeksille, ja osaksi te olette oikeassa: suuren Valdemarin elämäntyö, kansan voimakas henkinen herääminen ei näy pysähtyneen hänen haudalleen. Mutta muistakaa koiraa, joka tarun mukaan varjokuvaan taittuessaan pudotti sen minkä suussaan säilytti, niin silloin ehkä myönnätte minulle —”

“Myöntäkää minulle ensiksi, arvoisa isä”, keskeytti hänet Gunnar lämmöllä — “että me elämme onnellisena aikana! Te olette menneen vuosisadan mies ja katselette mieluummin taaksenne kuin eteenpäin, onhan se luonnollista. Teidän nuoruudessanne sarasti ensimäkien päivänvalo Tanskanmaalle sen herättyä kamalimmasta yöstä, ja nyt te ylistätte tuota menneisyyden aamuruskoa valitellen sen katoamista, jotavastoin minä näen auringon korkealla taivaallamme, ja minä iloitsen ihanasta satavuotispäivästä, joka on koittanut. Teidän ensimäisen suuren Valdemarinne ja hänen sankariensa kera ei Tanskan henkinen voima ole kuollut ja haudattu. Jalon Kuuut kuudennen kuolema, miten hänen päivänsä he päättyneetkin, ei saa lannistaa meitä. Vielä vanhuuden päivinänne tekin olette ollut meidän nuoren Valdemarimme loistavien urotöiden todistajana. Sillä silmäillessäni teidän kirjanne esipuhetta, minä näin että te ette ole unohtanut kiittää hänen rohkeuttaan ja intoansa niin kunniakkaasti kuin hän on sen ansainnut. Siis ottakaa osaa minun ilooni siitä suuresta, mikä meille on annettu, ja minun vamman toivooni sen ihanan ajan saapumisesta, joka on tuleva! Sähiskööt vain Tanskan viholliset ja kadehtijat. He saavat vapisten oppia tuntemaan suuren Valdemarin pojan vielä istuvan Tanskan valtaistuimella, ja he tulevat huomaamaan että täällä on kohonnut nuori sukupolvi, jossa Axelin ja Esbernin, Wettemannin ja Sunon henki elää ja liikkuu voimakkaana.”

Gunnar veli puhui voimakkaalla ja kauniilla äänellään ehkä hiukan teennäisesti, mutta hänen esitystapansa oli kuitenkin luonnollista ja todellakin henkevää, sekä näytti herättävän mielenkiintoa itse mestari Harpesträngin muuten niin jäykissä kasvoissa. Äkkiä outo aseiden helinä uunin luota käänsi kaikkien katseet innokkaasta puhujasta kammion nurkkaan, ja suureksi ihmeekseen he näkivät nyt hiekkakellohyllyn alla olevan ison kirkkaan haarniskan, sekä kilven ja sotakirveen, liikkuvan puolipimeässä ja lähenevän heitä.

“Mitä ihmettä?” sanoi Saxo vakavasti. “Liikkuvatko minun isoisäni sankarivarustukset tuolla nurkassa, tai näkevätkö vanhat silmäni valhekuvia?”

Arkkipiispa otti heti lampun käteensä, kuitenkin hiukan arastellen ja
varoen, mennäkseen lähempää tarkastamaan epäilyksen alaista nurkkaa.
Samassa putosi haarniska kovasti kolisten lattiaan, ja pieni Riisen
Kaarlo juoksi ulos siitä kuin tynnyristä.
Gunnar-veljen, joka näin äkkiä oli tullut temmatuksi juhlallisesta tunnelmastaan, täytyi kuitenkin nauraa toisten hämmästyneille kasvoille, ja hän unohti siten tuon vastenmielisen keskeytyksen.

“Elkää suuttuko, hyvä herra piispa!” pyysi poika hätääntyneenä. “Minun teki vain mieleni koettaa, miten tuo rautapaita soveltuisi minulle. Enkä minä myöskään olisi kolissut niin kovaa, että joku teistä olisi sen huomannut, mutta kun isä Gunnar puhui niin kauniisti kaikista tämän maan urhoollisista ritareista, niin minäkin tahdoin koittaa voisiko minustakin tulla ritari, ja silloin minä liikuin voimakkaasti niinkuin hän sanoi, ja silloin —”

“Sinäpä olet veitikka!” sanoi arkkipiispa. — “Joko sinä alat täälläkin kujeilla? Pane haarniska sinne, missä se oli, ja ole hiljaa!”

Nyt hän samalla esitti pojan Saxolle, jolle hän ilmoitti Kaarlon nimen ja suvun, ja miten tärkeää pojan tulevaisuudelle olisi latinan oppiminen, jos hän ajan mukaan kieltäytyisi maailmasta mennäkseen luostariin. Kun pojalla ei ollut omaisuutta eikä perintöjä, niin ei arkkipiispan mielestä ainakaan aluksi pitänyt välittää hänen lapsellisesta halustaan ritarisäätyyn. Hän jätti hänet, kasvatuspoikanaan hyvän isä Saxon huomaan, jonka luostarissa hänet kasvatettaisiin jumalanpelossa, ja jossa hän saisi kirjallisen sivistyksen, johon hän luuli Kaarlolla olevan taipumuksia, vaikka hän vielä olikin hillitön villikissa.

“Jos vanha Riisen herra oli hänen isoisänsä.” vastasi Saxo katsellen ystävällisesti poikaa — “niin kyllä hänestä vielä Jumalan avulla tulee jotakin. Minä pidän kyllä huolen siitä ettei hän jää oppia vaille. Mene refektorioon [munkkien ruokailuhuone], poikani, niin saat jotakin syötävää, — mutta ei, sinä saat odottaa huomiseen, nyt taitaa olla melkein puoliyö.”

“Kyllä nyt on enemmän aamu kuin puoliyö!” huomautti mestari Harpesträng ja kiirehti matkaan.

Vielä kerran kiitti arkkipiispa Saxoa tuosta rakkaasta omistuksesta hänen historiansa esipuheessa, mutta pyysi samalla ettei hän suinkaan vielä laskisi kynää kädestään, ja kehoitti häntä tuomaan itse valmistuneen teoksensa keväällä kuninkaalle. Sen ohella hän pyysi aivan piakkoin saada kirjeellisesti lausua hänelle käsityksensä luomisrunojensa kolmesta viimeisestä osasta; mutta tämän hän kuiskasi hänen korvaansa, sillä hän ei tahtonut että veli Gunnar sen kuulisi.

Mutta Gunnar näki ja kuuli vain Saxoa. Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin hänen luonaan ja sanoi leikillisesti heidän kyllä ehtivän Riibeen kädenkäänteessä, jos he Slagelseessa voisivat lainata pyhän Anteron kuuluisan varsan, tai ne ilma-ajoneuvot, jotka olivat tuoneet hänet Jopesta.

Iloinen luostariveli sai arkkipiispalta ankarat nuhteet ivallisen lausuntonsa takia, joka koski Slagelseen pyhyydestään kuuluisaa pappia, sillä hän oli Gunnarin mielestä petturi ja mielipuoli haaveilija. Vaikka hyvä Antero-herra kiivaasti vastusti tähdistä ennustamista ja kaikkea uskomista yliluonnollisiin ilmestyksiin maallisissa asioissa, niin hän ei kuitenkaan epäillyt pyhän Anteron ihmeiden todenperäisyyttä, vaan puolusti aina mitä innokkaimmin tämän eriskummallisen papin jumalanpelkoa ja rehellisyyttä.

Kun matkalle lähtevät pukeutuivat matkavaippoihinsa ja sanoivat hyvästi Saxolle, seisoi Riisen Kaarlo syviin ajatuksiin vaipuneena miettien mitä äsken oli kuullut. Häntä hämmästytti, että vielä oli olemassa ihmisiä, jotka osasivat tehdä ihmeitä, ja se saattoi hänet unohtamaan erohetken surun ja senkin, että hänen täytyi antaa arkkipiispalle takaisin hänen miekkansa ja Gunnar veljelle hänen komean vyönsä.

KOLMAS LUKU.
Heti kun Saxo oli saanut vieraansa saatetuksi ovelle ja oli palannut takaisin lukukammioonsa, alkoi hänen vilkas oppilaansa ahdistella häntä kysymyksillä ei ainoastaan pyhän Anteron ihmeistä, vaan kaikkien niiden satujen ja seikkailujen todenperäisyydestä, jotka poika oli kuullut isoisältään.

Sensijaan että olisi ryhtynyt tiedonhaluisen oppilaansa kanssa kylmästi ja laajasti tutkimaan noiden kertomusten todenperäisyyttä, vanha Saxo sai itse halun kuulla jonkun niistä monista ihmeellisistä kertomuksista, joita lapsen pää oli täynnä. Hän iloitsi sydämellisesti kuullessaan vilkkaan pojan kertovan tuoreella tavallaan nuo tunnetut lapsuusajan tarinat. Hän kirjoitti yhtä ja toista muistiin Kaarlon kertomusten mukaan, verratakseen ne vanhempiin satuihin ja tarinoihin. Palkinnoksi hän lupasi kertoa iloiselle oppilaalleen monta kaunista ja ihmeellistä tarinaa tanskalaisista sotureista, kuninkaista ja sankareista.

Oli jo melkein aamu ennenkuin Saxo ja Kaarlo joutuivat levolle. Kun luostarissa soitettiin aamumessuun, heräsi Saxo keveästä unestaan ja meni messukirjoineen kappeliin, mutta hän ei herättänyt poikaa, jolle hän oli valmistanut vuoteen penkillä olevien paperien väliin.

Palattuaan takaisin, hän istuutui työnsä ääreen eikä hän muistanut muuta, kuin että hän, niinkuin tavallista, oli yksin kammiossaan. Mutta kun hän päivälliskellon soidessa aikoi mennä refektorioon, näki hän hämmästyksekseen pojan istuvan penkillä hieroen unta silmistään.

“Mitä tämä on? Niin, sehän on totta. Sinähän siinä olet. — Mikä sinun nimesi nyt olikaan?”

“Kaarlo”, vastasi poika suruissaan, “ettekö te enää tunne minua, hyvä herra. Ja kuitenkin te illalla lupasitte kertoa minulle niin monta kaunista kertomusta kuninkaista ja sankareista.”

“Kyllä minä sinut tunnen Riisen Karolus! Sinä olet terävä poika, joka haluat mielelläsi kuulla kertomuksia ja oppia jotakin. Mutta tule nyt minun mukaani, on päivällisen aika.”

Saxo otti uutta oppilastaan kädestä ja vei hänet ensin tutustumaan luostariveljien oivalliseen pöytään. Veli Gaufred ja muut veljet vastaanottivat hyvin ystävällisesti arkkipiispan iloisen ja vilkkaan kasvatin.

Ensi päivinä hänen ei tarvinnut olla läsnä muuta kuin jumalanpalveluksissa ja hartausharjoituksissa. Hän sai vapaasti katsella luostaria ja leikkiä paikkakunnan nuorten kanssa. Apotti Thorkildin ja veli Gunnarin esimerkkiä seuraten toimelias apotti Gaufred oli myöskin Soröhön perustanut jonkinlaisen koulun, etupäässä rikkaiden aatelismiesten lapsille, jotka olivat joko määrätyt hengelliseen säätyyn, tai jotka, saatuaan lyhyen opetuksen kristinopissa ja kirjallisissa tiedoissa, voivat päästä tulisoihdunkantajiksi tai hovipalvelijoiksi ja ritarien tai ruhtinasten aseenkantajiksi. Kaarlo liittyi etupäässä näihin viimemainittuihin oppilaihin, ja hänen harras halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen rohkea, seikkailunhaluinen luontonsa ilmeni pian kaikissa hänen leikeissään ja toimissaan. Hän oli tarkkaavainen oppilas, mutta kyseli hurskailta veljiltä enemmän maailmasta ja sen asioista kuin he osasivat vastata, ja usein hän huimapäisyydellään ja vallattomuudellaan pani vakavien isien kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Illoin hän sitävastoin unohti mielellään kaikki vallattomat leikit ja istui hiljaa ja tarkkaavaisena isä Saxon lukukammiossa, kun vanhus lupauksensa mukaan kertoi hänelle Pohjolan sankaritaruja ja vanhoja, ihmeellisiä satuja kuninkaista ja sankareista. Erityisen valtavasti vaikuttivat pojan hellään ja herkkään mieleen kertomukset Hagbartista ja Signestä, sekä Rolf Krakesta ja hänen urhoistaan. Vähitellen Saxo tutustutti hänet Tanskan vanhimpaan ja uusimpaan historiaan, sekä raamatunhistoriaan ja yleiseen maailmanhistoriaan. Kun hän viimein eräänä iltana kertoi pojalle, miten kuuluisa ja rohkea mies Valdemar toinen jo oli, ja että hän oli suuren Valdemarin poika, jonka urotyöt ja elämän Saxo mitä voimakkaimmin ja kirkasvärisesti oli kuvannut hänelle, niin silloin ei poika enää kauemmin voinut tukahuttaa innostustaan, hän hypähti paikaltaan ja huusi: “Minä tahdon palvella kuningasta! Minä tahdon palvella häntä samoin kuin Hjalte ja Wiggo palvelivat Rolf kuningasta. Mutta jos minä olen vielä liian nuori siihen, niin anna minun ensiksi mennä jonkun oivallisen ritarin oppiin. Kuka on urhoollisin kaikista kuninkaan miehistä, hyvä isä?”

“Kuninkaalla ei ole Axelia eikä Esberniä”, vastasi Saxo, taputtaen innostuneen pojan punaista poskea, “mutta hänellä on monta uljasta miestä ympärillään ja vaikeaa on sanoa sinulle, kuka heistä on parhain; mutta luulenpa, ettei heistä hevillä kukaan vedä vertoja Pohjoisalbingin kreivi Albertille. Jos sinun mielesi palaa sotilassäätyyn, niin eipä taida kannattaa pakoittaa sinua kirjatoukaksi. Minä kirjoitan tästä arkkipiispalle ja koetan saada hänet siihen suostumaan. Joka tapauksessa sinä voit seurata jouluna minua Roskildeen. Piispa Pietari on lähettänyt minulle viestin, että hän odottaa minua. Siellä me ehkä saamme nähdä myöskin kreivi Albertin, sillä häntä odotetaan sinne joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, ja silloin me voimme puhua lähemmin asiasta.”

Kukaan ei nyt ollut iloisempi kuin pieni Riisen Kaarlo, ja kun Saxo lähetti arkkipiispalle ystävällisen kiitoksensa hänen latinalaisesta runostaan, niin hän pyysi samalla hänen suostumustaan siihen, että poika saisi seurata taipumuksiaan.

Joulu läheni lähenemistään, eikä Kaarlo nyt puhunut mistään muusta kuin siitä, miten mahtava ja uljas ritari hänestä pian tulisi.

“Se, joka ikävöi kultaista hevosta, pitelee aina sen suitsia kädessään!” sanoi Saxo reippaalle oppilaalleen lähtöpäivän edellisenä iltana. “Mutta ole kärsivällinen, ei ole niinkään helppoa voittaa kultaisia kannuksia kuin sinä ajattelet. Jos sinä pääset kreivi Albertin luo niinkuin toivon, niin sinä saat asemestarin, joka itse on käynyt ritarikoulunsa vieraalla maalla, eikä hän päästä sinua ennen aikoja opista. Neljäntoista vuotiseen asti sinä opettelet kantamaan soihtua ritarin tuolin takana ja palvelet häntä nöyrästi hänen aterioidessaan ja maata mennessään. Kun sinä sitten seitsemän vuotta olet kantanut hänen kilpeänsä ja keihästänsä, ruokkinut hänen sotaratsuansa ja vartioinut hänen vankejansa, ja sitäpaitsi osoittanut olevasi oiva ja uskollinen aseenkantaja, ja itsekin ottanut vankeja sodassa, — niin sitten vasta punnitaan voitko päästä ensimäiseen asevartioon Herran huoneeseen.”

“Asevartio? Mikä se on, isä Saxo?” kysyi poika, ja kun Saxo nyt selitti hänelle tämän tavan, johon aseenkantajan täytyi alistua ennenkuin hänet lyötiin ritariksi, tuntui Kaarlosta ettei ollut niinkään ihmeellinen asia valvoa yö kirkossa kilpeä vartioiden. “Minä tahtoisin tehdä sen jo tänä yönä”, sanoi hän kehuskellen, “jos sinä vain lupaat, että pian pääsen aseenkantajaksi, enkä tarvitse liian kauan pöytää kattaa ja vuodetta valmistaa.”

“Ei kehuminen eikä ylpeys vielä ole tehneet yhtään miestä suureksi!” vastasi Saxo harvinaisen ankarasti. “Jos sinä vielä joskus aiot muuksikin kuin lörpöttelijäksi, niin täytyy sinun olla nöyrä ja hurskas, eikä rehennellä suurilla sanoilla. Ritari lyö kovaa ja puhuu hiljaa, sanoo sananparsi. Mutta minä huomaan tyhjien nelikoiden kolisevan yhtä kovaa kuin tyhjien tynnyrien.”

Nämä hänen rakkaan opettajansa kovat sanat kohottivat kyyneleet Kaarlon silmiin, vaikka hän omasta mielestään ei ollut sanonut muuta kuin minkä hän kyllä uskaltaisi tehdä, jos vain saisi luvan siihen.

Nyt nousi Saxo totisena sytyttämään sarvilyhtynsä, jonka hän antoi pojalle käteen. Itse hän otti nurkasta uunin luota isoisänsä vanhan miekan ja kilven, ja pyyhki niistä tomun vaippansa liepeellä. “Kule edelläni!” sanoi hän Kaarlolle, “ja näytä minulle tietä kappeliin! Siellä, missä Tanskan suurimmat urhot lepäävät, minä tahdon nähdä oletko sinä yhtä rohkea teoissasi kuin sanoissasi.”

Kaarlo katui nyt sydämessään mitä äsken oli sanonut ja muisti nyt vasta että paljon kuolleita oli haudattu kappeliin. Mutta häntä hävetti näyttää minkäänlaista pelkoa, ja hän astui senvuoksi aivan ääneti lyhtyä kantaen edeltä pimeitä luostarikäytäviä pitkin.

Kun he astuivat holvattuun kivikappeliin, pudotti Saxo hajamielisyydessään kilven kivilattialle, mikä synnytti oudon kaiun autioissa, pimeissä holveissa ja avonaisissa haudoissa. Kaarlo säpsähti, mutta ei näyttänyt pelkoansa, vaan nosti kilven näennäisen rauhallisesti.

“Minä tahdon nyt näyttää sinulle minkälaisessa seurassa me olemme!” sanoi Saxo juhlallisesti, ja hän tunsi itsekin olevansa omituisessa mielentilassa lähestyessään näin öiseen aikaan suurten vainajien hautoja. — “Katsoppas tänne”, jatkoi hän, seisahtuessaan erään muurissa olevan syvennyksen viereen, “tässä lepäävät Tanskan suurimman sankarisuvun esi-isät. Vähän ennen kuolemaansa, kolme vuotta sitten, arkkipiispa Absalon muurautti tänne iso-isänsä Skalm Hviden ja urhean Tykon sankariluut, — ne olivat sitä ennen Fjenislöflillessä. Elä unohda mitä minä olen kertonut sinulle heistä, ja rukoile Kristusta ja pyhää äitiä auttamaan sinua niin, että kerran vielä voit minun ikäisekseni tultuasi seisoa täällä tarvitsematta peittää kasvojasi ja hävetä!”

Kaarlo tuijotti muuriin, ja hänestä tuntui kuin haluaisivat ankarat sankarit astua esiin kysymään mitä hänellä oli tekemistä heidän joukossaan. Hän tukahutti hiljaisen huokauksensa ja seurasi ääneti Saxoa kuoriin lyhtyä kantaen. Siellä osoitti Saxo-isä Asker-Rygen ja Inge-rouvan, Esbern Snaren ja mahtavan Sunen hautoja, muistuttaen Kaarlolle heidän hurskasta elämäänsä ja mainetöitänsä. Viimein hän pysähtyi Absalonin haudan ääreen. “Katso tätä!” sanoi hän liikutettuna, kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. — “Tässä lepää mies, jonka kaltaista sinä et koskaan saa nähdä, ja Tanskassa ei vuosisatoihin ole ilmestyvä hänen vertaistaan.” Ja nyt hän luki ja selitti pojalle sen kiittävän hautakirjoituksen, jonka hän oli panettanut sinne suuren arkkipiispan muistoksi, ja sitten he yhdessä polvistuivat haudan ääreen rukoukseen.

He viettivät näin hetken hautojen ääressä hartaasti rukoillen, ja Kaarlo alkoi vähitellen tottua paikkaan ja sen vakavaan juhlallisuuteen. Vielä uudestaan toisti Saxo hänelle sen, minkä hän niin usein oli koettanut painaa oppilaansa mieleen, että tulevan ritarin tuli rakastaa Jumalaa ennen kaikkea ja häntä ainoata pelätä, eikä senvuoksi saanut vavista elävien eikä kuolleiden edessä. “Tohditko sinä nyt valvoa yksinäsi täällä kappelissa kukonkiekunaan asti?” kysyi hän lopuksi.

“Tohdin toki!” sanoi Kaarlo, vaikka hänen äänensä vapisi, eikä hän voinut kokonaan salata pelkoansa. Sitten Saxo antoi miekan hänen käteensä, asetti kilven lyhdyn viereen Absalonin haudalle ja pyysi häntä vartioimaan sitä tarkasti. Hän kehoitti poikaa ahkerasti rukoilemaan, ettei joutuisi pelon valtaan tai kiusaukseen paeta ja häpeällisesti jättää asevartionsa. “Mutta jos sinä et ole kyllin voimakas ja rohkea jäämään tänne”, lisäsi hän, “niin on kappelin ovi avoin, ja sinä tunnet tien minun kammiooni.”

Tämä viimeinen pilkallinen huomautus palautti taas Kaarlon rohkeuden, sillä hän pelkäsi eniten tulla lukituksi koko yöksi kuolleitten luo. Mutta nyt kun hän tiesi pääsevänsä pois silloin kun tahtoi, päätti hän rohkeasti jäädä puolustamaan paikkaansa, tapahtukoon sitten mitä tahansa.

Kun Saxo huomasi pojan vakavasti aikovan kelpo aseenkantajan tavoin kestää asevartion, iloitsi hän suuresti hänen rohkeudestaan, ja hänen mielestään oli tämä koetus jo kyllin suuri Kaarlon ikäiselle pojalle, joka ei vielä koskaan ollut käyttänyt aseita, ja jonka pää oli täynnä seikkailutarinoita ja kummitusjuttuja. Hän tahtoi senvuoksi vapauttaa Kaarlon enemmistä rohkeudenkoetuksista ja tahtoi ottaa hänet mukanaan takaisin kammioonsa; mutta Kaarloa hävetti, että häntä kohdeltiin kuin pelkuria, epävakaista lasta, ja hän väitti tahtovansa täyttää minkä oli luvannut. Saxoa arvelutti loukata epäluottamuksella tämän lapsellisen mielen varhain herännyttä itsetuntoa ja estääkseen kaikkia vaarallisia seurauksia, jotka aika, paikka sekä pojan vilkas mielikuvitus voisivat aikaansaada, hän päätti salaisesti jäädä sinne läheisyyteen, ja poistuttuaan kappelista hän palasi takaisin erään sivuoven kautta, piilottautuen pimeään ristikäytävään, josta hän, haudalle asetetun lyhdyn ja nousevan kuun valossa, voi huomata kaikki nuoren sankarin liikkeet.

Hän näki nyt piilopaikastaan pojan uskollisesti kävelevän edestakaisin alttarilla, suuri miekka kädessään. Mutta kun sitten liitävien pilvien lomasta kuu paistoi sisään pienien ruutujen läpi, valaisten hautapatsaisiin uurretut kuvat, tai kun tuulen synnyttämä veto autioissa holveissa liikutteli vanhoja lippuja, silloin huomasi Saxo huolestuneena pojan tuijottavan tuskallisesti ympärilleen. Mutta samalla hän myöskin sydämelliseksi ilokseen näki hurskaan oppilaansa polvistuvan ja rukoilevan kunnes hänen rohkeutensa taas palasi, ja hän alkoi uudelleen kävellä edestakaisin.

“Oikein, Kaarlo!” ajatteli vanhus — ja, tietämättään, hän tapansa mukaan lausui ääneen ajatuksensa.

Hämmästyen kuuli Kaarlo nimeään mainittavan, saamatta selville mistä tuo ääni tuli, joka näytti haluavan vahvistaa ja rohkaista häntä, täyttäen samalla hänet syvällä pelolla. Tosin koko hänen ruumiinsa vapisi ajatellessaan, että hän oli yksin yön aikana täällä hautojen keskellä, ja ehkä kuolleiden sankarien näkymättömien henkien ympäröimänä, mutta ystävällisestä äänestä päättäen, hän luuli varmasti heidän tarkoittavan hänen parastaan.

Saxo itsekin joutui omituisen mielialan valtaan. Paikka ja aika vaikuttivat myöskin häneen vastustamattomalla voimalla, ja hän oli valvovan unessa näkevinään ystävä vainajansa, suuren Absalonin, nousevan haudastaan ja astuvan piispallisessa juhla-asussa alttarin eteen, käyräsauva ja monstranssi [ehtoollisrasia] käsissään ja lukevan siunauksen maalle ja kansalle, niinkuin hän niin usein oli nähnyt hänen eläessään tekevän. “Herra olkoon teidän kanssanne” oli hän vihdoin selvästi kuulevinansa Absalonin voimallisen äänen laulavan latinaksi, ja tietämättään hän polvistui ja lauloi latinaksi hiljaisella äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että Kaarlo selvästi sen kuuli: “Niin myös sinun henkesi kanssa!”

Silloin hiukset nousivat kauhusta pystyyn Kaarlon päässä — hän pudotti miekan kädestään ja aikoi paeta. Mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan, ja hän jäi liikkumattomana seisomaan paikalleen, sillä miekka oli pudotessaan kaatanut lyhdyn ja sammuttanut valon. Silmänräpäyksen ajan oli hänen ympärillään pilkkosen pimeää, ja kuun valossa, joka äkkiä valaisi kappelin, näki hän selvästi kookkaan, valkoisen olennon liikkuvan pimeästä ristikäytävästä häntä kohti. Hän horjahti kauhistuneena taapäin ja piteli kiinni kuorinoven enkelikuvasta, ettei kaatuisi lattialle.

Valkoinen olento oli Saxo sistersiläismunkin-vaipassaan. Pudonneen miekan helinä oli herättänyt hänet unelmistaan, ja Saxo lähestyi nyt hakemaan Kaarloa kotiin, vapauttaakseen heidät molemmat tästä sieluatärisyttävästä yövalvonnasta.

“Tule, poikani!” sanoi hän. “Kyllä jo riittää! Sinä olet uskollisesti valvonut ja rukoillut sekä luottanut enemmän kaikkivaltiaan Jumalan voimaan kuin itseesi. Ota nyt aseesi ja seuraa minua, puoliyön aika on jo kulunut.”

Kaarlo tunsi isällisen opettajansa ja heittäytyi iloisena hänen syliinsä: “Jumalalle kiitos, että tulit, hyvä isä!” sanoi hän hengittäen taas vapaammin — “ei ollut niinkään helppoa olla asevartiana, enkä minä enää toista kertaa kehu rohkeuttani. Minä olisin kyllä jo ennemmin juossut tieheni, mutta en voinut liikuttaa jalkaani.”

“Mitä sinä pelkäsit, poikani?” kysyi Saxo rauhallisesti, mutta juhlallisen vakavasti, ja hänen kunnianarvoisat kasvonsa olivat kuolonkalpeat. “Jos hurskaat ajatukset liikkuvat meidän mielessämme, niin silloin täällä pyhässä Herran huoneessa vain hyvät henget ovat meidän lähellämme, ja niitä ei meidän koskaan tarvitse pelätä.”

“Niin minustakin tuntuu”, vastasi poika painautuen lähemmäksi häntä, “mutta minua alkoi niin pelottaa, sillä minusta tuntui kuin kuolleet olisivat polvistuneet täällä ympärillä ja messunneet.”

“Minäkin luulin nähneeni rakkaan vainajan”, vastasi Saxo hiljaa, ja hänen katseensa kiintyi vielä alttariin — “mutta minä en pelännyt, sillä minä kuulin autuaan herrani äänen, joka siunaten kutsui minua luokseen. Ja totisesti, minä tunnen, ettei hän ole minua turhaan kutsunut. Ehkä me olemme molemmat uneksineet”, lisäsi hän — “mutta unetkin voivat olla Herran lähettämiä.”

Hänen näin puhuessaan suhisi omituisesti hänen päänsä päällä, ja vanhat liput Absalonin haudan yläpuolella liikahtelivat.

Ääneti astuivat nyt Saxo ja hänen oppilaansa ulos kappelista, poika kantaen kilpeä ja miekkaa, ja Saxo sammunutta lyhtyä. Molemmat olivat omituisen juhlallisella mielellä ja ikäänkuin korkeampien olentojen vihkimiä suureen ja tärkeään kutsumukseen. Vanhus uneksi kiikastetusta ystävästään, joka kutsui häntä luokseen Jumalan iäiseen valtakuntaan. Poika ei enää pelännyt, vaan uneksi sankaritöistä ja ritariretkistä, iloisista seikkailuista ja kauniista naisista. Se minkä hän äsken kuuli haudoilla, oli hänestä nyt kuin enkelien laulua. Se oli sankarihenkien kehoitus hänelle pyrkiä yhtä suureksi ja ihanaksi kuin he.

Kappelin ja luostarin välisessä pimeässä käytävässä paloi yksinäinen lamppu Marian-kuvan alla. Siinä Saxo sytytti kynttilänsä — sillä kuu oli lumipilvien peitossa — ja häiritsemättä toistensa niin kovin erilaista, mutta kuitenkin niin onnellista tunnelmaa, johon yöllinen seikkailu oli heidät saattanut, palasivat molemmat hiljaa takaisin kammioon ja paneutuivat levolle.

Seuraavana aamuna tunsi Saxo itsensä tavallista heikommaksi ja pelkäsi lähteä matkalle. Mutta kun Kaarlo jo seisoi matkaan valmiina hänen makuupenkkinsä vieressä, nousi hän vaivaloisesti, rukoili hiljaa aamurukouksensa ja pukeutui lammasnahkaiseen matkapukuunsa. Palattuaan Kaarlon kanssa messusta hän sanoi hyvästi apotti Gaufredille ja hyville munkeille, joiden kunnianarvoisena vieraana hän nyt oli ollut kolme vuotta. Kainalossaan hän kantoi kahta kirjaa, jotka hän oli lainannut Absalonilta, ja jotka tämä testamentissaan oli määrännyt annettaviksi takaisin Sorön luostarille. Toinen oli pergamenttinidos Justinuksesta, ja toinen Valerius Maximus (per manum Absalonis [Absalonin kädestä]). Hänen oli hyvin vaikea erota näistä kirjoista. “Ottakaa ne!” sanoi hän apotille. “Ottakaa ne pian, etten minä joudu kiusaukseen viedä niitä mukaani ja riko herrani viimeistä toivomusta vastaan, jonka te itse olette kuullut ja kirjoittanut. Ne puolikolmatta hopeamarkkaa, jotka hän anteliaisuudessaan minulle jätti, olisi minun kyllä ollut vaikea hankkia; mutta tämän lainan takaisinantaminen on minulle melkein vaikeampi. Sillä katsokaa, arvoisat herrat, tässä on Absalonin lampun kalliit jäljet.”

“Me säilytämme tämän perinnön pyhästi luostarimme pyhien jäännösten joukossa!” sanoi apotti Gaufred ja asetti huolellisesti kirjat erilleen.

Hyvästi jättäessään Saxo syleili häntä ja kaikkia veljiä. “Mielelläni”, sanoi hän lopuksi, “minä olisin laskenut luuni lepoon tänne hurskaan herra-vainajani jalkojen juureen, mutta hyvä Pietari piispa haluaa nyt minua luokseen. Ehkä minä saan vastaanottaa viimeisen voitelun hänen kädestään, ja siellä missä Tanskan vanhimmat kuninkaat lepäävät on ehkä minut määrätty viittaamaan tulevalle sukupolvelle tietä kuningashaudalle.”

Apotti ja kaikki veljet olivat suruissaan hurskaan Saxo-isän poismenosta, sillä heistä tuntui hyvin todennäköiseltä, että he nyt näkivät hänet viimeisen kerran. Omaisuutta ei hänellä ollut paljoa mukaansa ottaa ja rahoja vieläkin vähemmän, mutta hän tarvitsikin niin vähän, ja yhdellä hopeamarkalla hän tuli toimeen kauan. Kaikkein huolellisimmin hän oli käärinyt tavaroihinsa arkkipiispa Absalonin kirjoitukset, sekä molemmat häneltä muistiksi saamansa hopeapikarit. Tarkasti hän myöskin oli kietonut vuode-peitteeseensä pergamentille sirosti kirjoitetun ajantietonsa, jonka hän toivoi vielä kerran saavansa lukea Roskildessa.

Saxo oli liian vanha ratsastamaan, senvuoksi apotti oli lainannut hänelle vaunut Pedersborgin aatelisrouvalta. Näissä mukavissa ajoneuvoissa hän voi häiriytymättä antautua ajatuksiinsa ja jättää suitsien ja hevosen hoidon ajopojan huostaan.

NELJÄS LUKU.
Oli kirkas, iloinen talvipäivä. Aurinko kimalteli kuuraisten puiden oksilla, pyörät narisivat vasta jäätyneellä tiellä, ja hevoset hirnahtelivat raittiissa aamuilmassa. Kaarlo istui iloisena ajopojan vieressä. Vanha Saxo muisteli onnellista nuoruuttaan, jolloin hän niin usein oli ratsastanut tätä tuttujen järvien ja metsien välistä tietä, reippaan Absalonin rinnalla. Kuitenkaan hän ei unohtanut kääntyä nuoren seuralaisensa puoleen kiinnittääkseen tämän huomiota niihin moniin uusiin maalaiskirkkoihin, joiden ohi he ajoivat tai jotka näkyivät etempää. Suuri Valdemar ja hänen hurskaat miehensä olivat rakennuttaneet ne suurista vyörykivistä ja poltetuista tiilistä, sekä varustuttaneet ne kallisarvoisilla lyijykatoilla. Hän kertoi tarkkaavaiselle oppilaalleen mitenkä kolmesataa vuotta sitten hurskaat herrat ja ruhtinaat olivat rakennuttaneet kirkkoja maahan, ja että Knuut suuri oli rakentanut hyvin monta, mutta ne olivat olleet useimmat puusta, ja pakanalliset vendit olivat, ne polttaneet. Kun hän tienvieressä huomasi hautakummun tai vanhan pakanallisen uhrilehdon, pyysi hän ajopojan pysähtymään ja kävi Kaarlon kanssa katselemassa näitä merkillisiä muinaisajan jäännöksiä. Kun Bjerneden kirkko näkyi etempää vasemmalta puolen tietä, kiinnitti hän pojan huomion sen omituiseen piispanhattumuotoon, kertoen hänelle Absalonin sedän Ebbe Skjalmsonin ja tämän hurskaan vaimon Ragnildin ensin rakennuttaneen paikalle puukirkon, mutta merirosvot olivat sen ryöstäneet. Nykyiseen muotoonsa sen oli rakentanut arkkipiispa Anteron ja piispa Pietarin isä, kuuluisa Knardrupin Suno Ebbeson, jonka hän oli hyvin hyvästi tuntenut nuoruudessaan, ja hän tiesi paljon kertoa tämän suurista ja merkillisistä töistä.

Tie kulki Slaglillen ja Fjenielöflillen kautta. Tässä viimemainitussa kylässä Saxo kävi aivan hiljaiseksi ja surumieliseksi vanhoja aikoja muistellessaan. Hän meni Kaarlon kanssa kirkkoon ja näytti hänelle ne kaksi kuuluisaa tornia, jotka olivat pojalle niin tuttuja tuon Axelin ja Esbernin ihmeellisen kauniin syntymä-tarinan kautta.

Kun he sitten saapuivat Sigesrstediin, ja Kaarlo kuuli tämän olevan hänen rakkaan “Hagbarth ja Sigrid” tarunsa tapahtumapaikan, alkoi hän liikutuksesta itkeä ja pyysi Saxon näyttämään hänelle puun, millä Hagbarthin viitta oli riippunut, sekä paikan, missä Sigridin neitsytkammio oli liekkinä leimunut. Mutta nyt näytettiin enää vain lähdettä, jota kutsuttiin Signen lähteeksi joten Kaarlo sai tyytyä ainoastaan tuesta vanhasta tarusta johtuviin epävarmoihin arveluihin. Hän antoi Saxon olla rauhassa Ringstediin asti ja kertoi itse ajopojalle tarinan Hagbarthista ja Signestä.

Ringstedissä Saxo kävi Kaarlon kanssa Pyhän Pentin ja Marian kirkoissa, näyttäen hänelle siellä herttua Knuutin kullatun kirstun, sekä Valdemar suuren, kuningatar Sofian ja Knuut kuudennen haudat. “Jokaisella askeleellani”, sanoi vanhus liikutettuna —”jonka minä nyt otan, näen minä vain niiden hautoja, jotka olivat minulle rakkaita elämässä. Jumala suojelkoon Tanskaa ja antakoon sille miehiä, jotka ovat minun vuosisatani suurten vainajien kaltaisia!”

Poistuessaan kirkosta hän loi vielä kerran surumielisen katseen Knuut kuudennen hautaan ja hämmästyksekseen hän huomasi siinä jonkinlainen muutoksen. “Onko hauta ollut avattuna?” kysyi hän vanhalta kirkonpalvelijalta ja kuuli nyt salaisuutena, että kolme vierasta herraa Riibestä, joita johti mestari Harpesträng Roskildestä, oli viime keväänä kuninkaallisesta käskystä avanneet haudan ja panneet toimeen kuningasruumiin salaisen tutkimisen.

Lopun matkaa Saxo istui ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta sellainen rauha ja kirkkaus oli levinnyt hänen arvokkaille kasvoilleen, ettei Kaarlo uskaltanut häiritä häntä ainoallakaan kysymyksellä. Iloinen poika käytti sensijaan tilaisuutta hyväkseen opettaakseen ajopojalle hevosten ja vaunujen ohjaamistaitoa. Saxo huomasi nyt niin vähän ympäristöään, että hän vasta silloin muistamissa oli, kun vaunut vierivät sisään Roskilden kaupunginportista, ja hän näki pyhän Lucian tutun tornin kimaltelevan ilta-auringonvalossa.

Kaarlo taputteli riemuissaan käsiään nähdessään ensi kerran tuon suuren kaupungin, jonka vallit ja haudat ja 27 kirkkoa ja luostaria olivat hänen edessään. Tuomiokirkko oli vielä samanlainen, joksi sen Knuut Toinen pyhä 120 vuotta sitten oli uudelleen rakennuttanut. Kaupunki ei tosin enää ollut mahtavimmillaan, sillä uusi Axelhus oli jo vaurastumassa, Riibe oli kuninkaan asuinpaikkana Roskilde oli kuningaskaupungista muuttunut piispankaupungiksi, mutta kuitenkin se oli vielä maan suurin ja, mahtavin kaupunki. Sen uhkeat rakennukset ulottuivat melkein Issevuonoon, jonka rannalta Haraldsborg mahtavan komeana kohosi. Satama oli täynnä laivoja, hyvinvoivat porvarit kävelivät komeilla kaduilla. Kirjavassa väentungoksessa liikkui peitsimiehiä, aseenkantajia, ritareita ja hengellisiä herroja. Kun lukemattomat kellot soittivat iltamessuun, jättivät päivätyöläiset ja kuorma-ajurit työnsä, ja hurskasten vanhusten ja lasten kanssa astuivat avokkaat porvarisnaiset, mustat hunnut ja vaipat yllään, tyttäriään kädestä pidellen kirkkoon.

Kaarlo katseli kaikkea mitä suurimmalla uteliaisuudella, ja hän ahdisteli ajopoikaa niin taajaan kysymyksillä, ettei tämä ehtinyt kaikkiin vastata, sillähän oli talonpoikaispoika, joka ei tiennyt juuri sen enempää kuin missä rikkaimmat kauppamiehet asuivat, ne olivat kaikki muuten olutkapakoiden omistajia, ja heille etempääkin olevat talonpojat kernaimmin toivat ruokatavaransa. Parvekkeilla varustetun, kaksikerroksisen, suuren, synkän puurakennuksen portin yläpuolella, jonka pilareihin oli veistetty korkokuvia raamatun historiasta, näki Kaarlo puuhun veistetyn vaakunan: Suuren kotkan valkealla pohjalla. “Kenen ritarin vaakuna tuo on?” kysyi hän ja sai tietää sen olevan kaupunginvaakunan, joka oli raatihuoneen portin yläpuolella.

“Tuossa viereisessä suuressa, valkoisessa, talossa, jonka pilareita meidän Herramme ja kahdentoista apostolin kuvat koristavat, asuu rikas pormestari Yvald”, lisäsi ajopoika, “nuo kaksi pulskaa porvaria, jotka astuvat ylös portaita, pitkät siniset kauhtanat yllään, ja pitkät kepit kädessään, ovat Niilo Gvaderson ja perämies Jenson, jotka te varmaankin tunnette. — Jos oikein näen, niin luulenpa herra Yvaldilla olevan ylhäisiä vieraita, koska noin suunnaton joukko palvelijoita vetelehtii portilla.”

Nyt vierivät vaunut aivan tuomiokirkon ja suuren kapitulirakennuksen vieressä olevaan piispantaloon, ja pysähtyivät koristeellisesti taotuilla rautakaiteilla varustettujen portaiden eteen.

“Tervetuloa, isä Saxo, tervetuloa!” kaikui vaunujen ympäriltä, ja joukko nuoria kaniikkeja [kaniikki = papinkokelas], lyhyet, mustat kaaput yllään, hääräili hänen ympärillään, auttaakseen häntä vaunuista. “Voi, miten me olemme ikävöineet teitä! — Miten iloiseksi Pietari piispa tulee, kun hän näkee teidät! Hän ei ele puhunut muusta pitkään aikaan — mutta me emme saa teitä luoksemme kapitulirakennukseen, — te saatte asua piispan parhaimmassa huoneessa.” Nämä nuoret kaniikit, jotka näin ottivat hänet vastaan, olivat kaikki ennen olleet hänen oppilaitaan. He melkein käsillään kantoivat hänet ylös rappusia, ja Saxo syleili heitä kaikkia, siunasi heitä liikutettuna kutsuen heitä rakkaiksi, nuoriksi ystävikseen.

Eteisessä tuli Pietari piispa avosylin häntä vastaan. Piispan oravannahkainen viitta liehui huolimattomasti hänen ympärillään, ja musta kangaskalotti oli vinosti päässä. Tuota kookasta, kaunista ja vilkasliikkeistä miestä, jolla oli tummat, säihkyvät silmät, olisi luullut nuorukaiseksi ellei hänen melkein lumivalkea tukkansa olisi tehnyt häntä vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli, sillä Pietari piispa ei ollut paljoa yli neljänkymmenen. Hän syleili kiihkeästi Saxoa, estäen vilkkailla ystävyydenosoituksillaan häntä puhumasta, kunnes hän kesken iloaan huomasi Saxon olevan kuolonkalpean ja vaivoin pitelevän kiinni pöydästä ettei kaatuisi.

“Istuhan toki! Istu, Jumalan nimessä! Oletko sinä sairas?” huusi nyt Pietari piispa, vetäen nopeasti esiin nojatuolin. “Miten voit? Onko matka sinua rasittanut?”

“Onpa kyllä, arvoisa herra!” vastasi Saxo, vaipuen tuoliin. “Luulenpa elämän taipaleen minua väsyttäneen, ja minä olen levon tarpeessa. Mutta nyt minä olenkin saavuttanut päämääräni: Minä olen täyttänyt herrani tahdon, ja hän on kutsunut palvelijansa luokseen. — Kaarlo, otitko kirjat vaununlaatikosta?” tämän sanoessaan hän taas nousi puolihorroksistaan.

Kaarlo seisoi kyynelsilmin hänen vieressään ja laski nyt tämän hänelle uskotun tärkeän kirjakäärön hänen syliinsä, polvistuen samalla itse hänen jalkoihinsa ja suudellen häntä ääneti kädelle.

Silloin Saxo taputti häntä lempeästi ja rauhallisesti poskelle: “Kiitos!” sanoi hän. “Sinä olet minun uskollinen, huolehtiva poikani. Elä itke, lapseni! Kyllä sinua onni seuraa maailmassa, sillä sinulla on hurskas ja rakastava sydän. Kyllä hyvä Pietari piispa pitää huolen sinusta silloin kun minua ei enää ole — ja kun kreivi Albert tulee —”

“Oi rakas isä”, huokaili poika, “kyllä Jumala minusta huolen pitää, kunhan vain te ette tule sairaaksi ja kuole pois minulta.”

“Hän on sairas, vaarallisesti sairas”, sanoi Pietari piispa, astellen edestakaisin huoneessa — “ja mestari Harpesträng on poissa, — emmekä me nyt voi turvautua keneenkään muuhun kuin tuohon saunakadulla asuvaan saksalaiseen lihankaupustelijaan. Mutta ei ole muutakaan neuvoa, meidän täytyy hakea hänet!” Hän lähetti nyt yhden papin ja papinkokelaan toisen jälkeen etsimään Yrjö mestaria kaikista kaupungin kapakoista, joissa he tiesivät hänen tavallisesti oleskelevan, ja käski sitten palvelijoittensa valmistaa vuoteen. Kaikki säälittelivät, mutta tarpeettomat nuoret papit hän ajoi ulos huoneesta, etteivät he osanotollaan häiritsisi hänen rakasta, sairasta vierastaan.

“Lepo on nyt minulle paras lääke!” sanoi Saxo uupuneena, “mutta ennenkuin minä rauhallisesti voin paneutua levolle, arvoisa herra”, jatkoi hän vaivaloisesti ja ojensi piispalle raskaan kirjakäärön, “tahdon minä jättää teidän käteenne tämän minun perintöni Tanskan kansalle ja sen kuninkaalle. Se on minun Tanskan historiani. Minä olisin vielä kerran tahtonut lukea sen ja tasoittaa epätasaisuudet antaakseni sen sitten kuninkaalle. Mutta jos minä tulisin siitä estetyksi, niin ojentakaa te minun sijastani tämä kirja kuninkaalle semmoisena kuin se on, ja mieluimmin onnellisena hetkenä, jolloin te selvästi tunnette Herran hengen lepäävän kuninkaan ja isänmaan yllä. Toimittakaa kuitenkin siitä ensiksi kaksi jäljennöstä, toinen veljellenne arkkipiispalle, ja toinen teille itsellenne ystävälliseksi muistoksi minulta, sekä vakuudeksi siitä, ettei minun elämäntyöni minkään onnettomuuden kautta joutuisi hukkaan. Jos ei minun vähäinen omaisuuteni riittäisi jäljennöspalkkioksi, niin minä tiedän varmasti teidän kernaasti lisäävän sen mikä puuttuu.”

“Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän; minä täytän varmasti sinun toivomuksesi!” vastasi piispa, koettaen parhaansa mukaan peittää pelkonsa ja levottomuutensa. “Minä toivon kuitenkin, että sinä et ole tullut tänne vartavasten testamenttiasi tekemään!” lisäsi hän melkein vihaisesti. “Jumala siunatkoon sinua iankaikkisesti tästä työstäsi!” lisäsi hän syvästi liikutettuna katsellessaan kirjaa, “se ilahduttaa tanskalaisia sydämiä niinkauan kuin tanskalaisia miehiä on olemassa.” Sen sanottuaan hän nopeasti pani kirjan pyhien jäännöskaappiinsa ja lukitsi sen tarkasti. “Ja nyt vuoteeseen, ei täällä ole aikaa ruveta hentomieliseksi”. Nyt hän itse otti sairaan syliinsä, nosti hänet tuolilta ja enemmän kantoi kuin saattoi hänet pikaisesti valmistetulle vuoteelle.

Suurimmalla kiireellä oli saksalainen Yrjö-mestarikin saapunut. Hän oli pieni vikkelä mies, puettuna suurilla ulkonevilla sivutaskuilla varustettuun, jäykkään, tulipunaiseen kauhtanaan. Hän tutki hyvin merkitsevän näköisenä sairaan valtimoa ja pudisteli arveluttavasti päätään. Sitten hän, laverrellen latinalaisia tiedesanoja ja saksansekaista tanskaa, veti taskustaan kojeensa väittäen suonenlyönnin oleva välttämätömän. Sairaudestaan huolimatta täytyi Saxon kyllästyneenä pudistaa päätään joka kerran kun latinalainen kielivirhe surahti hänen korvaansa. Kun Yrjö mestari yhä puserteli oppiansa suonenlyöntitaidosta ja näytti senvuoksi kokonaan unohtavan sairaan, kiihotti hän pian Pietari piispan kärsimättömyyden ja levottomuuden ylimmilleen.

“Jos suonenlyönti välttämättömästi heti on tehtävä”, tiuskasi piispa, “niin niiksi te kulutatte kallista aikaa lörpöttelyllä, ja tapatte sekä minut että hyvän Saxo-isän raa’alla ja jumalattomalla latinallanne?”

Viimeinkin oli sairaan suonta lyöty ja sidottu, ja hän vaipui syvään ja rauhalliseen uneen. Yrjö mestari sanoi hänen varmasti paranevan, jos hän, tietysti silloin vasta kun heräsi ja häntä lähestyttiin Verbena tai rautayrtti kädessä, ensimäiseen kysymykseen hänen voimistaan vastaisi voivansa hyvin; mutta jos sairas vastaisi voivansa huonosti, niin oli hyvin vähän toivoa hänen toipumisestaan, vakuutti oppinut parturi.

“Turhaa puhetta ja taikauskoa!” sanoi piispa suuttuneena. “Jos vain Jumala auttaa, niin minä en välitä teidän Verbenastanne enkä taikayrteistänne.”

Turhaan Yrjö mestari vetosi esimiehensä luotettavaisuuteen selittämällä, että niin seisoi mestari Harpesträngin “Oppikirjassa.” Mutta piispan mielestä voi mestari Harpesträng tässä suhteessa olla yhtä suuri narri kuin moni muu, ja saadakseen sairaalle rauhan, hän ajoi kovaäänisen Yrjö-mestarin pois sairashuoneesta, jättäen sinne vain vanhan uskollisen palvelijansa Martin Riisen Kaarlon kanssa, jota ei saatu lähtemään sairasvuoteen luota, mutta joka lupasi olla hiljaa kuin hiiri.

Poika tukahuttikin heti kiihkeän ja äänekkään itkunsa. Hän istuutui hiljaa lattialle vuoteen jalkopäähän ja uskalsi tuskin itse hengittää, voidakseen kuulla hengittikö sairas. Yhä enenevällä tuskalla hän luuli huomaavansa nukkuvan hengityksen heikkenemistään heikkenevän, ja sill’aikaa kun vanha Martti ääneti rukoili ja huokaili uunin luona, itki poika hiljaa ja katkerasti vuodeuudinten takana.

Saxon nukkuessa, asteli Pietari piispa edestakaisin viereisen huoneen lattialla, kiivaasti väitellen Yrjö-mestarin kanssa, jota hän syytti siitä, että tämä suonenlyönnillään oli liiaksi uuvuttanut heikon vanhuksen voimia. Hän päivitteli samalla mestari Harpesträngin poissaoloa, loukaten hänen sijaistaan siinä määrin, että mestari Yrjö läksi suuttuneena pois, käskien piispan itsensä olemaan lääkärinä, koska hän oli ymmärtävillään taidon paremmin.

Pietari-piispa melkein aina suuttui ja kiivastui silloin kun hänellä oli voitettavana suru, mihin hän ei tahtonut alistua ja silloin se aina kohdistui keneen tahansa, joka ensimäisenä hänen tielleen osui. Mutta pian hän katui kiivauttaan, ja se, jota hän tällaisessa tilaisuudessa oli loukannut, oli aina varma saavansa pian nähdä osoituksen hänen sydämensä hyvyydestä ja rakastavasta mielenlaadustaan.

Sill’aikaa kun Pietari-piispan levottomuus Saxon takia pulpahti esiin vihaisissa sanoissa poistuneesta Yrjö-mestarista astui vanha Martti sisään ja pyysi häntä tulemaan sairaan luokse, joka oli herännyt levottomana ja pyytänyt rippiä ja ehtoollista.

Suurimmalla kiireellä piispa pukeutui virkapukuunsa, otti pyhät armonvälikappaleet käteensä, ja syvää surua tuntien hän meni rakkaan sairaan luo, käskettyään ensiksi Martin jäämään ulkopuolelle pitämään huolta siitä, ettei kukaan päässyt sisään.

Piispan astuessa sairashuoneeseen vallitsi siellä haudanhiljaisuus; Saxo näytti taas vaipuneen uneen. Pietari-piispa astui hämärään alkooviin, istuutui päänalaisen puoleen, eikä huomannut Kaarloa, joka istui vuodeverhojen peitossa, vuoteen jalkapäässä kädet ristissä rukoillen ja hiljaisia kyyneleitä vuodattaen.

Saxo avasi silmänsä ja tunsi piispan. “Minun tuntilasini on kohta tyhjiin juossut”, alkoi hän. “Ei mikään raskaampi synti paina minun sydäntäni. Mutta rukoilkaa laupeuden Jumalaa että hän ristiinnaulitun poikansa ja iankaikkisen rakkautensa tähden antaisi minulle anteeksi sen, mitä minä inhimillisestä heikkoudesta olen rikkonut tässä maailmassa! Kalvava epäluulo painaa vielä raskaana mieltäni. — Minä en voi kuolla rauhassa ennenkuin olen uskonut sen teille, kirkon pyhään ja rikkomattomaan vaitiolosinettiin luottaen.” Näin sanoessaan hän nousi puoleksi vuoteellaan ja loi katseensa huoneeseen. Mutta kun hän ei nähnyt siellä ainoatakaan ihmistä, painautui hän rauhoittuneena vuoteelleen. “Ehkä tämä epäluulo itsessään on syntinen ja kirottu ajatus”, jatkoi hän, “mutta, jos se on väärä, niin suokoon Jumala sen minulle anteeksi rakkauteni tähden kuninkaaseen ja isänmaahan. Maailmalta minä olen sen salannut, mutta nyt kuolinhetkelläni minä haastan kirkon pyhän tuomioistuimen eteen Knuut kuudennen salaisen murhaajan ja meidän nuoren Valdemar kuninkaamme myrkyllisimmän verivihollisen.” — — Hän vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan jäykästi eteensä. “Minä tahdon haastaa syytteeseen miehen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt ruumiini pettävillä silmillä, mutta äsken hän seisoi selvästi sisäisen erehtymättömän silmäni edessä — ja minä luulen varmasti voivani tuntea hänet ja todistaa häntä vastaan viimeisenä tuomion päivänä, silloin kuin tuo jumalaton salaisuus on minulle selvänä, jonka minä nyt näen vain häämöittävän pelottavassa hämärässä — mutta joka uhkaa Tanskaa ja suuren Valdemarin sukua perikadolla.” —

“Te kauhistutatte minua!” keskeytti piispa hänet. “Jos teidän epäluulonne eivät ole todistetut, niin älkää niitä tuoko esiin ja älkää raskauttako minun sieluani salaisuudella, joka on jätettävä vain kaikkitietävän tuomarin tutkittavaksi!”

“Jos Tanskan onni ja meidän nuoren kuninkaamme elämä en teille kallis”, jatkoi Saxo — “niin älkää pelätkö kuulla ja vastaanottaa säilytettäväksi salaisuutta, joka, niin hämärä ja epävarma kuin onkin, kuitenkin voi olla teille valonkipinänä pimeydessä ja Tanskan hyvän hengettären viittauksena silloin kun hätä on suurin ja sydän neuvoton!” Nyt hänen äänensä yhä heikkeni. Pietari piispa ei aina kuullut hyvästi, ja hän ponnisti turhaan voidakseen kuulla ja ymmärtää jokaisen sanan. Kohta oli kuoleva menettänyt puhekykynsä ja osoitti nyt vain viittaamalla haluavansa vastaanottaa sakramentit ja viimeisen voitelun.

Kun Pietari piispa oli täyttänyt tämän surullisen velvollisuuden, vaipui Saxo rauhallisesti hymyillen hänen syliinsä ja heitti henkensä.

Syvän surun valtaamana ja epätietoisena siitä oliko hän ymmärtänyt oikein Saxon viimeiset merkilliset sanat, poistui piispa ystävä-vainajansa luota ja sulkeutui salakammioonsa.

Vanha Martti ei voinut nyt enää kauemmin pidättää kaniikkeja ja Saxon lukuisasti kokoontuneita ystäviä. He riensivät huolestuneina alkooviin, missä näkivät Kaarlon itkien polvistuneen rakkaan opettajansa ruumiin ääreen. Vanha Martti sääli poikaa ja sai vaivoin pakotetuksi hänet poistumaan ruumiin luota ja vei hänet lepäämään huoneeseensa. Kun poika oli toipunut, huomasi Martti ihmeekseen hänen kasvoillaan totisen ja melkein miehekkään vakavan ilmeen, jota hän ei ollut huomannut tuntia aikaisemmin. Hän kyseli pojalta yhtä ja toista tämän perheoloista ja tulevaisuuden aikeista, ja Kaarlo vastasi hänelle lyhyesti ja jyrkästi, mutta näytti kuitenkin ajattelevan aivan toista, kuin mitä häneltä kyseltiin.

“Mitenkä vanha sinä olet?” kysyi Martti lopulta. “Minusta sinä tunnut paljon vanhemmalta kuin ulkomuodostasi voisi luulla!”

“Minä olen jo kyllä niin vanha”, vastasi Kaarlo, “ettei minua enää tarvitse pitää lapsena, ja osaan kyllä vaieta siitä, jota en tahdo enkä saa sanoa.”

“Tahdotko sinä salata ikäsi?” kysyi Martti ihmetellen.

“Se ei ollut minun tarkoitukseni!” vastasi Kaarlo. “Minä olen kohta yhdentoista vuoden vanha, mutta minä olen huomannut, että tunnissa voi vanheta enemmän kuin kymmenessä vuodessa, ja sinä et saa enää toista kertaa kysyä minun ikääni! Vaikka sinä oletkin jo vanha, niin minä tiedän asioita, joista sinä et ole uneksinutkaan, ja joista ehkä ei kukaan muu Tanskassa tiedä kuin minä. Sanoppas minulle, kuuleeko sinun isäntäsi hyvin?”

“Hän on joskus vähäkuuloinen. — Mutta luulenpa melkein sinun olevan hiukan päästäsi vialla, poikani! Mitä tietoja sinulla voisi olla, joista ei kenelläkään muulla olisi tietoa kuin sinulla? Ja mitä sinuun kuuluu, vaikka minun piispani olisikin hieman vähäkuuloinen. Kai hän ajoi sinut ulos kuunnellessaan sinun herrasi rippiä? Et suinkaan sinä ole ollut niin häpeämätön ja jumalaton, että olet pettänyt herrasi hänen viimeisellä hetkellään?”

Poika purskahti itkuun nämä Martin sanat kuultuaan; mutta pian hän taas hillitsi itsensä. “Hyvä Saxo-isä ei ainakaan voi sentähden olla minulle vihainen!” sanoi hän. “Mitä minä sille voin. Enhän minä istunut siellä kuuntelemassa, eikä kukaan sanonut minulle, että se oli syntiä ja Jumalan tahdon rikkomista. Mutta kun minä tapaan Saxo-isän taivaallisen isämme luona, niin hän saa nähdä, että olen osannut vaieta yhtä hyvin kuin piispa.”

“Ole varuillasi, poikani!” huudahti Martti pelästyneenä. “Jos sinä olet ollut rippitunnustuksen todistajana, ja jos siinä, niinkuin näyttää, on ollut maata ja valtakuntaa koskevia salaisuuksia, niin voi yksi ainoa sana siitä tulla sinulle kalliiksi. Kirkon kanssa ei ole leikkiä laskeminen, ja jos minun herrani saa tämän kuulla, niin hän kenties on pakotettu sulkemaan sinut luostarivankilaan, kunnes sinulla on yhtä harmaat hapset ja parta kuin nyt minulla.”

“Ethän sinä kuitenkaan ilmaise minua?” kysyi Kaarlo, katsellen rehellistä Marttia rauhallisin ja tutkivin katsein. “Elä tee sitä!” lisäsi hän reippaasti ja varmasti. “Minä osaan vaieta, mutta se, minkä minä tiedän, voi olla hyödyksi meille kaikille, kunhan taivaallinen isä antaa minulle ymmärrystä ja onnea.”

Martti katseli ihmetellen reipasta, totista poikaa, joka näkyi kasvavan hänen silmiensä edessä jokaista sanaa lausuessaan. Vaikka vanhus olikin utelias kuulemaan tuota tärkeää salaisuutta, jonka poika joko tiesi tai oli tietävinään, niin hän ei kuitenkaan uskaltanut panna Kaarlon vaikenevaisuutta koetukselle, sillä hän pelkäsi itse tulevansa osalliseksi salaisuudesta, joka oli kirkolle kuuluva, ja jonka uteleminen ei ollut maallikolle luvallista.

“Mene levolle”, sanoi hän huolestuneena, “ja rukoile Kristusta ja Neitsyt Mariaa varjelemaan järkeäsi ja kieltäsi! Koeta unohtaa mitä nyt ajattelet, ja tule jälleen samaksi lapseksi kuin eilen olit. Jos lapset jo kehdossa saavat harmaan parran, niin ei ole pitkältä maailman loppuun.”

Sen sanottuaan Martti poistui huoneesta ja jätti pojan itsekseen. Suru rakkaan opettajan kuolemasta ja ne tärkeät, vakavat ajatukset, jotka niin äkkiä olivat täyttäneet hänen mielensä oudostuttivat ja pelottivat Kaarloa. Hänestä tuntui kuluneen monta vuotta viime yöstä, jonka hän oli valvonut Absalonin haudalla. Hän oli nyt yksin ja hyljättynä ventovieraiden ihmisten joukossa, mutta hän tunsi samalla vaurastuneensa ja viisastuneensa niin, että saattaisi huolehtia itsestään. Kuitenkin hänen mielensä oli alakuloinen ja huolestunut. Viimein hän sydämellisellä hartaudella luki iltarukouksensa ja vaipui uneen. Hänen herätessään muistui tuo salaperäinen asia hänen lapselliseen mieleensä kuin hämärä tuskallinen uni, ja hän tunsi vain hyvin elävästi surun rakkaan opetusmestarinsa kuolemasta, sen huojensi ainoastaan ajatus siitä uudesta elämästä, jota hän nyt omin neuvoin sai alkaa.

Pietari piispa oli sulkeutunut moneksi päivää salakammioonsa, eikä nähnyt muita ihmisiä kuin vanhan palvelijansa, jota hän ei syvässä surussaan vastustellut eikä torunut.

Rehellistä Marttia, joka tunsi herransa luonteen, alkoi pelottaa tämän harvinainen hiljaisuus ja surumielisyys, ja hän usein tahallaan teki erehdyksiä toimissaan, mutta hänen ei onnistunut silläkään saada nuhdesaarnaa isännältään.

“Tänään siis tuo vanha Sorön pappi haudataan!” sanoi Martti kahdeksantena päivänä Saxon kuolemasta, tuodessaan aamulla piispalle olutkeiton. — “Kaikki nuoret kaniikit tahtoisivat olla kantajina. Pitkin katua on sirotettu puksipuun lehtiä ja havuja, ja kaikkialla valmistaudutaan yhtä komeasti kuin jonkun piispan hautajaisiin — ja kuitenkin hän oli vain halpa kirjuri ja pappi.”

“Sinä typerä, hölmö ihminen!” huudahti nyt piispa kiivastuen ja työnsi olutkeittovadin kumoon. “Jos sinä et vieläkään käsitä mikä mies hän oli, ja että hänen laisensa kirjuri on enemmän arvoinen kuin kymmenen piispaa, niin voithan sinä nähdä minusta ja kaikista tämän kaupungin kirjallisesti sivistyneistä miehistä, että me olemme kadottaneet isän ja että me suremme häntä kuin arkkipiispaa tai kuningasta.”

“Vai niin!” jatkoi Martti iloisena, nähdessään rakkaan isäntänsä taas virkeänä ja voimakkaana, ja hän koetti tarkasti nostaa lattialta tinavadin, pelastaakseen mitä taisi sen sisällöstä. — “Vai niin! Te surette nyt paljon enemmän, herra piispa, kuin silloin kun se entinen arkkipiispa kuoli siellä Sorössa — mikä hänen nimensä olikaan?”

“Absalon, suuri Absalon!” huusi Pietari piispa polkaisten jalallaan
— “Kylmä, tunteeton pölkkypää, oletko sinä jo unohtanut niin suuren
nimen? Jos ei kansa paremmin muista suurten miestensä nimiä niin,
Jumala paratkoon, nukkukoon silloin ikiunta.”
“Aivan oikein, arkkipiispa Absalon”, — vastasi Martti rauhallisesti, vaikka kyynelsilmin, pyyhkiessään hihallaan pöydälle kaatunutta olutta. “Hänen kuoltuaan te jo ensimäisenä päivänä kutsuitte minua pölkkypääksi, ja nyt hänen kirjurinsa kuoltua kului kokonaista kahdeksan päivää ennenkuin te voitte huomata, miten kovasydäminen kollo minä olen.”

“Vanha, rehellinen Martti!” sanoi piispa liikutettuna ja puristi hänen kättään. — “Minä kyllä huomaan mihin sinä pyrit, sinä tunnet minut, ja tahdot mieluummin nähdä minun mellastavan kuin surevan. Kutsuessani sinua typeräksi ja tunteettomaksi, tein häpeämättömän väärin. No, olkoon niin! sinä olet oikeassa. Minä en tahdo enää kauemmin istua täällä pää nuokuksissa ja antaa ahdistavan, kuolettavan surun masentaa itseäni. Minä tahdon kohottaa pääni, ja hellittää sydämeni tunteet hänen haudallaan. Tuo tänne juhlapukuni. Minä tahdon puhua Tanskan kansalle suuren Saxon haudalla! Minä tahdon kiittää Jumalaa siitä, minkä hän antoi meille; hänessä, enkä tahdo istua täällä toimetonna! — Herra antoi, Herra otti — kiitetty olkoon Hänen nimensä —!”

Oli vuoden viimeinen päivä. Tiheä hallasumu leijaili kaupungin yläpuolella, ja päivällisen aikaan oli melkein yhtä pimeää kuin illalla. Tuomiokirkon suuri hautajaiskello alkoi soida. Piispankartanon portti avattiin, ja käyräsauva kädessään Pietari-piispa astui hitaasti ja juhlallisesti Roskilden kaupungin kaikkien pappien ja veljeskunnan jäsenten etunenässä, johtaen suurta ruumissaattoa kirkkoon. Naiset ja lapset kurkistelivat uteliaina ikkunoista ja ovista. Monet katsojat valittelivat sumun peittävän heiltä koko loiston ja komeuden, sekä himmentävän soihtujen valon, mutta monen vieraan silmä kostui nähdessään nuorten kaniikkien ja Pietari piispan syvän surun. Nuoret kilpailivat keskenään, päästäkseen kukin vuorostaan kantamaan rakasta taakkaa, ja moni jalon Saxon ystävistä kulki paaria kantaessaan enemmän kumarassa surusta kuin taakan painosta. Kirkon pääalttarilta Pietari-piispa puhui voimakkaita sanoja rakkaan vainajan muistoksi ja kunniaksi, mutta pian tukahuttivat kyyneleet hänen voimakkaan äänensä, ja hän viittasi piispansauvallaan kuoripojille, että he alkaisivat tavallisen Reqviemin [Sielumessun].

Ruumisarkku laskettiin kirkonkäytävän alle, ja haudan päälle asetettiin kivi, johon Pietari piispa oli laatinut latinalaisen muistokirjoituksen. Hiljaisen surun valtaamana ruumissaattue poistui kirkosta, uteliaat ja osanottavat katselijat hajaantuivat. Kirkon pimeällä käytävällä seisoi vielä puolikasvuinen, keltakiharainen poika, yllään pitkä, musta vaippa ja sammutettu soihtu kädessä. Poika oli Riisen Kaarlo, joka vielä itki ääneti ja hiljaa Saxon haudalla. Hän pyyhki kyyneleet suurista, sinisistä silmistään, polvistui haudan ääreen ja kevensi sydämensä ääneen rukoillen. Hän tunsi sydämensä saaneen vahvistusta ja kevennystä; sammuneen soihdun hän jätti kirkon lattialle ja kääntyi sitten lähteäkseen kirkosta. Silloin hän säpsähti ja näki hämmästyksekseen, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi vanha, kumara mies, kainalosauvaan nojaten, ja puettuna oudonnäköiseen, mustaan pukuun, pieni sarvilyhty riippuen vyöstä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyiset, ja hänen tuijottavat silmänsä olivat yhtä himmeät kuin sarvi hänen lyhdyssänsä.

“Ole varuillasi, poika, silloinkin kun rukoilet!” kuiskasi hän uhkaavasti ja piteli sormea suullaan. “Se mitä tuo, joka tuolla makaa”, hän viittasi hautaan, “ei uskaltanut kirjoittaa kirjaansa, se on nyt kirjoitettu suurempaan kirjaan, mutta sitä ei avata, ennenkuin haudat aukeavat tuomiopasuunani soidessa. Astu sinä suoraan tietäsi, elä katso oikeaan, elä vasempaan! Ole ääneti kuolleitten luona ja pysy uskollisena eläville! — Tapahtunut on tapahtunutta, ja mikä on kirjoitettu tähtiin, sitä eivät voi elävät eikä kuolleet estää.”

Kauhistuneena luuli Kaarlo tuntevansa uhkailevan vanhuksen samaksi omituiseksi vuorimieheksi, josta Saxo oli puhunut arkkipiispalle ja veli Gunnarille tuona iltana, jolloin poika istui pöydän alla olevalla rukousjakkaralla Saxon kammiossa. Se minkä hän silloin vain ohimennen oli huomannut, oli äskettäin esiintynyt paljon selvemmin ja näkyvämmin hänen sielunsa silmille, kun hän alkooviverhojen takana oli kuullut tuon salaisen ripin. Hän loi silmänsä maahan, vanhuksen tuijottavaa katsetta peläten. Käheä, sopertava ääni kaikui vielä hänen korvissaan; mutta kun hän taas kohotti silmänsä katsoakseen oliko vanhus vielä siellä, näki hän tämän kompuroivan kainalosauvoineen ulos kirkonovesta. Kaarlo rohkaisi nyt mielensä ja astui itsekin ulos kirkosta, koettaen saavuttaa vanhuksen, mutta sankassa sumussa hän ei voinut enää eroittaa häntä mistään, ja hänen mielensä tuntui kevenevän kun ei enää tarvinnut nähdä häntä. Kaarlosta tuntui nyt myöskin siltä kuin olisivat vanhuksen sanat siirtäneet kiven hänen sydämeltään, ja hän voi nyt vapaana lähteä maailmalle ja unohtaa tuon salaisuuden, mikä niin häiritsevänä oli tunkeutunut hänen huolettomaan lapsuuselämäänsä.

VIIDES LUKU.
Tietämättä mihin ryhtyisi tai mihin lähtisi vaeltamaan tässä oudossa maailmassa, astui Kaarlo nyt vanhuksen neuvoa seuraten tietään suoraan eteenpäin, eikä oikeastaan katsellut vasemmalle eikä oikealle. Hän astui piispankartanon ja kapituli-rakennuksen ohi, missä näinä surun päivinä kukaan muu ei ollut erityisemmin välittänyt hänestä kuin vanha Martti, joka oli huolehtinut hänen jokapäiväisistä elintarpeistaan, sekä eräs nuori kaniikki, joka oli lainannut hänelle hänen yllään olevan mustan viitan. Annettuaan kapitulirakennuksen luona lupauksensa mukaan viitan portin vahdille, ja väristen kylmästä lyhyessä, sinisessä nutussaan hän astui edelleen suuren, oudon kaupungin katuja, mutta sen hälinä ja komeus eivät enää ilahduttaneet häntä niinkuin ennen. Sumu oli hälvennyt, ja ilma alkoi kirkastua ja pakastua. Suuren, valkoisen, kahdentoista apostolin kuvan koristaman talon vieressä, aivan vastapäätä kaupungin vaakunalla varustettua neuvoshuonetta, jonka hän heti tullessaan oli huomannut, hän näki kivirappusilla pienen, komeasti puetun tytön. Tämän silmät olivat tummansiniset, ja keltaisenruskeat kiharat näkyivät kullalla kirjaillun päähineen alta. Tyttö ei näyttänyt neljää vuotta vanhemmalta, ja hänen ihonsa oli niin valkoinen ja pukunsa niin komea, että Kaarlo pysähtyi, luullen tyttöä varmasti prinsessaksi. Vanha vaimo, yllään yksinkertainen, harmaa nuttu, näytti olevan ylhäisen lapsen kasvatusäiti tai imettäjä. Hän seisoi ovella pyytäen hyvin lempeällä äänellä tyttöä tulemaan sisään eikä enää istumaan kylmillä portailla tuulessa. Mutta pieni tyttönen oli niin innostunut leikkiinsä, ettei huomannut sitä. Hän istui hiljaa ja iloisena, pieni kultakankainen esiliinansa täynnä puksipuunlehtiä ja havunoksia, jotka hän oli koonnut kadulta, jota pitkin ruumissaattue oli kulkenut. Hän ei tuntenut kylmää, sillä hänen purppuranpunainen päällysnuttunsa oli hienoilla näädännahoilla sisustettu. Pienet merikivisydämet lapsen kaulassa, ja kultasolkiset kengät hänen pienissä somissa jaloissaan olivat koonneet joukon uteliaita kerjäläislapsia hänen ympärilleen. Tyttönen jakeli heille puksipuunlehdistä ja havuista sitomiaan seppeleitä, mutta kun hän alkoi jakaa heille myöskin helmiään ja koristeitaan, uhkasi kasvatusäiti ilmoittaa asian hänen isälleen.

“Ei vanha-isä siitä vihastu, kyllä hän antaa minulle sijaan toisia leikkikaluja!” sanoi pieni tyttö.

“Mutta sinun uusi isäsi, sinun oikea isäsi”, väitti kasvatusäiti.

“Ei hänkään suutu!” keskeytti lapsi, “hän ei ole niin paha!” ja nyt hän näytti aikovan irroittaa kultasoljet kengistään, antaakseen ne pienelle kerjäläistytölle, joka niitä ihaili. Mutta samassa hän huomasi Kaarlon, ja kun tuo kaunis poika oli niin itkeneen ja surullisen näköinen, niin hän unohti kaikki muut lapset hänen tähtensä. Tyttö ojensi hänelle heti viimeisen kiehkuransa, ja pyysi häntä tulemaan mukanaan hänen isänsä luo, siellä hän saisi kaikki mitä vain tahtoisi, eikä hänen tarvinnut enää koskaan itkeä.

“Voitko sinä toimittaa minulle isäni takaisin?” kysyi Kaarlo surullisena.

“Jos sinulla ei ole yhtään isää, poika parka”, vastasi lapsi, “niin tule sitten minun mukaani, sillä minulla on kaksi, mutta mikä sinun nimesi on?”

“Kaarlo!”

“No, tule sitten Kaarlo!” näin sanoen hän hypähti ylös ja vei hänet mukanaan portaita myöten sisään.

“Mitä sinä ajattelet, lapseni. Anna vieraan pojan olla! Ole nyt järkevä, pikku Rigmor neito!” sanoi kasvatusäiti. Mutta kuulematta häntä, pieni Rigmor juoksi, pitäen Kaarloa kädestä, suuren hovikattoiseen huoneeseen, minkä liuskakivilattiaa peittivät punakukkaiset matot, ja minne takkavalkean loimuava tuli levitti miellyttävää lämpöä. Kaksi ylhäistä herraa istui siellä avarassa ikkunakomerossa vakavasti keskustellen. Toinen heistä, vanhemmanpuoleinen, paksu ja tyytyväisen näköinen herra, yllään komea porvaripuku, oli hyvinvoipa pormestari Yvald. Hän istu mukavasti kultanahalla päällystetyssä, punaiseksi maalatussa nojatuolissa pyöreän pöydän ääressä, jolle oli asetettu kaksi raskasta hopeapikaria ja viinikannu. Häntä vastapäätä, istui kookas, vakava ritari, jolla oli mustat tuuheat viikset, ja jonka kasvoilla oli hiukan raskasmielinen, mutta rohkea ja sotaisa ilme. Ritari oli pienen Rigmorin isä, Pohjoisalbingin kreivi Albert, kuninkaan sisarenpoika ja ylin sotapäällikkö. Hän oli vielä aivan nuori, vain vähän ylin kahdenkymmenenneljän, mutta näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Vasta kaksi vuota sitten kuninkaan kruunauksessa hänet oli lyöty ritariksi. Syvä sydänsuru oli aikaisin uurtanut vaon hänen korkeaan otsaansa ja kalventanut tummahaivenisen posken. Neljä vuotta sitten, Rigmorin syntyessä, oli hänen nuori vaimonsa, kaunis Hedvig kreivitär, kuollut. Hän oli ollut Thyringin markkreivin Hermannin tytär, ja vuoden ajan nuori kreivi Albert oli ollut maailman onnellisin aviomies. Hänen kuoltuaan ei kreivi Albertissa enää ollut entistä nuoruuden hilpeyttä, perhe-onnea hän ei enää ajatellut. Äidittömän tyttärensä hän oli antanut täysihoitoon isänsä vanhan ystävän Roskilden pormestarin, eli varakonsuli Yvaldin luo, joksi tämä mieluummin tahtoi itseään kutsuttavan. Kreivi Albert oli asettanut elämänsä ainoaksi päämääräksi sotilaskunnian ja uskollisuuden maalle ja kuninkaalle. Kuningas Valdemarin sukulaisena ja asetoverina hän oli pian saavuttanut kuuluisan nimen. Häntä sanottiin Tanskan urhoollisimmaksi ritariksi, ja hänet oli myös nimitetty äsken valloitetun Lövenborgin (Lauenburg) kreiviksi, ja senjälkeenkun kreivi Adolf oli kukistettu, oli hänet määrätty Pohjoisalbingin maaherraksi. Isänsä sukuun katsoen hän oli ennen myöskin kutsunut itseään Orlamünden kreiviksi, sillä hänen isänsä oli ollut vanha Orlamünden kreivi Siegfried. Mutta kun kreivi Albertissa äidin puolelta virtasi puhdasta tanskalaista kuningasverta, näytti hän myöskin kokonaan omistaneen uljaan sydämensä Tanskalle. Hän oli luovuttanut vanhemmalle veljelleen kaikki oikeutensa Orlamünden kreivikuntaan, ja vastaanotettuaan ritarilyönnin enonsa kädestä hän oli kokonaan liittynyt äitinsä syntymämaahan ja sen sankarikuninkaaseen.

Jos hän ei ollut sotaretkillä tai kuninkaan luona Riibehuusissa, niin hän tavallisesti oleskeli Rendsborgin linnassa vartioiden siellä Tanskan rajoja. Nyt hän aikoi viedä tyttärensä Riiben hovin, missä hänen tätinsä, prinsessa Regitza, vielä eli naimattomana ja voi ottaa huolehtiakseen lapsen kasvatuksesta ja siten hän itse useammin sai tilaisuuden nähdä kaivatun Hedviiginsä rakkaan kuvan. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkein syy hänen Roskildessa käyntiinsä. Hän oli näet siellä kuninkaan lähettiläänä kiiruhtamassa sotaretken valmistusta Pommerin herttua Ladislausta vastaan.

Sekä kotonaan että matkoillaan kreivi Albert eli ruhtinaallisen komeasti; ja paitsi lukuisia aseenkantajia ja palvelijoita oli hänellä kirjurinsa, drotsinsa, juomanlaskijansa ja kamariherransa mukanaan, ja siitä saakka kun Roskilde oli lakannut olemasta kuningaskaupunki, ei oltu nähty komeampaa seuruetta kaupungissa.

Yhdessä pormestari Yvaldin ja Roskilden arvokkaimpien porvarien, ammattikuntien esimiesten, Niilo Gvadersonin ja Styrmer Jensenin kanssa, oli kreivi Albert mahtavan vaikutusvaltansa kautta saanut toimitetuksi sen minkä tahtoi ja oli sopinut heidän kanssaan tarpeellisesta sotaverosta, sekä laivojen ja miehistön varustamisesta. Nyt hän tyhjensi jäähyväismaljan vieraanvaraisen isäntänsä kanssa, sillä seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa Roskildesta tyttärineen.

Kun pieni Rigmor juoksi huoneeseen vetäen Kaarloa kädestä, keskeytti Albert kreivi sen kuninkaan valloitushalua ja suuria aikeita koskevan valtiollisen keskustelun, mihin kunnon, utelias pormestari oli kietonut hänet syvemmälle kuin hän toivoi, mutta jossa kreivi kuitenkin aina osasi välttää jokaisen kysymyksen, mihin hän ei katsonut olevansa oikeutettu vastaamaan.

“Siitä me voimme puhua lähemmin kymmenen vuoden kuluttua!” sanoi hän keskeyttäen — ja katseli nyt tarkkaavaisesti kaunista, ujoa poikaa, jonka hänen tyttärensä veti hänen eteensä. Nähdessään tuon kookkaan, uljaan ritarin, valtasi Kaarlon tavallinen reippaus ja virkeys. “Tuo mies on varmaankin kuningas itse tai hänen paras ritarinsa”, ajatteli hän ja kumarsi nöyrästi vieraalle herralle. Hän muisti nyt Saxon kuvauksen kuninkaasta ja hänen etevimmistä miehistään ja sanoi ääneen ja varmasti: “Te olette varmasti kreivi Albert, jalo herra, sillä teidän kaltaiseksenne on minulle kuninkaan paras ritari kuvattu.” Tämän sanoessaan hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja loi katseensa ujona lattiaa kohti.

“Jos minä en sitä vielä ole, niin minä toivon Jumalan ja pyhän Mikaelin avulla kerran tulevani siksi!” vastasi kreivi nöyrällä itseluottamuksella. “Kyllä minä muuten olen kreivi Albert. Mitä asiaa sinulla on minulle, kaunis poikani?”

“Ettekö te tarvitse uskollista soihdunkantajaa, jalo herra?” alkoi poika taas puhua, ja hänen ujoudessaan oli jotakin kreivin vakavuudesta ja varmuudesta “Minä toivoisin pääseväni teidän kaltaisenne jalon herran ja taitavan asemestarin palvelukseen”, jatkoi hän yhä rohkeammin, “jonka luona minusta voisi tulla hyvä aseenkantaja, ja, jos Jumala ja pyhä Mikael suo, ajan mukaan kuninkaan palvelija ja ritari.”

“Kenen luona sinä olet käynyt koulusi, poika?” kysyi kreivi ihmetellen ja hymyili, “sinä asettelet sanojasi jo aika taitavasti ja käyttäydyt kuin olisit puoleksi ritari.”

“Jos minä en osaa käyttäytyä kunnollisesti, ankara herra”, — vastasi Kaarlo, “niin syy ei ole opettajani, sillä minun opettajanani oli isä Saxo, eikä teillä itsellännekään ole ollut sen parempaa opettajaa”, — tässä kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — “Hän oli luvannut viedä minut teidän luoksenne ja pyytää teitä ottamaan minut palvelukseenne, mutta sen sijaan on minun tänään täytynyt saattaa hänet tuonne kirkon mustaan hautaan.”

Kaarlo vaikeni nyt ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.

“Jos sinulla oli sellainen mies opettajana, ja jos sinä rakastit häntä niin kuin näen”, sanoi kreivi taputtaen häntä poskelle, “niin sinä myöskin varmasti tahdot palvella herraasi ja asemestariasi uskollisesti ja kuuliaisesti.” — Nyt hän kysyi Kaarlolta hänen nimeänsä ja sukuansa, ja kuullessaan pojan olevan hyvää sukua ja nähdessään hänen palavan halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen omituisen kiintymyksensä kuninkaaseen, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, toivoi kreivi hänestä paljonkin ja otti hänet enempää arvelematta palvelukseensa.

“Olenko minä nyt siis todellakin teidän soihtupalvelijanne, jalo herra?” kysyi Kaarlo sydämellisesti iloiten, ja suuteli ritarin kättä. Kun kreivi Albert vakuutti sen todeksi ja pani hänet heti työhön kamariherraa auttamaan matkavalmistuksissa, taputti pieni Rigmor riemuissaan käsiään. “Katsoppas vain Kaarlo!” huusi hän iloisena pojalle, joka kiirehti täyttämään herransa, ensimäistä käskyä. “Nyt on sinullakin isä niinkuin minulla, — mutta minulla on kaksi!” jatkoi hän, ja juoksi herra Yvaldin syliin.

Hyvä, ystävällinen pormestari, jolla itsellään ei ollut lapsia, mutta joka rakasti Rigmoria kuin omaa tytärtään, ja hyvin vastenmielisesti luopui somasta tyttölapsesta, painoi hänet hellästi rintaansa vasten vasemmalla kädellään, ja pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheita, harmaita silmäripsiään. “Kiitos tästä ajasta, jona lapsen sain pitää luonani, jalo ritari!” sanoi hän liikutettuna isälle ja tarttui toiseen suureen hopeapikariin, “Jumala suokoon hänen menestyvän yhtä hyvästi suuressa hovissa kuin tähän asti täällä halvemman väen parissa!”

“Kiitos hellyydestänne ja rakkaudestanne pientä, itsepäistä tyttöäni kohtaan!” vastasi kreivi Albert ja kilisti pikarillaan, viitaten samalla kasvatusäidille, että hän veisi lapsen pois. Tähän ei kuitenkaan lapsi ollut taipuvainen, eivätkä kasvatusäidinkään hyväilemiset olisi mitään auttaneet, jos ei niitä olisi tukenut kreivi Albertin ankara katse.

Hämmästyneenä tyttö katseli uuden isänsä synkkiä kasvoja eikä hän näkynyt itsekään käsittävän, mitenkä hän äkkiä vaikeni ja hiljaa totteli.

“Olettepa tainnut hyvyydellänne hemmotella pienen tölleröni, rakas herra varakonsuli!” jatkoi Albert, kun lapsi oli poistunut. — “Te olette liian lempeä ja helläsydäminen. Rigmorilla on äitinsä kasvot, mutta hänen luonteessaan minä tunnen itseni. Eipä näy hyvä Martta-äitikään osaavan pitää häntä kurissa. Minun täytyy kai itse opettaa häntä tottelevaisuuteen, muuten hänestä paisuu pieni, itsepäinen sankaritar. Vahinko vain, että tuo hänen pahankurisuutensa sopii hänelle niin mainiosti!”

“Uskokaa minua, ankara herra ritari!” vastasi Yvald. “Tyttö on siunatun hurskas lapsi, hän on pehmeä kuin vaha, kun vain antaa hänelle aikaa tutkia itseään ja vapaaehtoisesti antaa hänen tunnustaa erehdyksensä. Mutta jos koettaa kovuudella häntä taivuttaa niin hän on — suoraan puhuen — itsepäinen kuin nuori sotavarsa, joka ei koskaan ole tuntenut päitsiä eikä kuolaimia.”

“Kyllä hän asettuu aikaa myöten”, vastasi kreivi Albert varmasti ja totisena, ja rupeamatta sen enempää selvittelemään kasvatusopillisia periaatteitaan, hän vietti lopun päivästä kirjoittamalla kirjeitä ja panemalla sinetit niihin asiakirjoihin, mitkä koskivat tulevaa sotaretkeä.

Illalla hän vastaanotti Pietari-piispan, joka äkkiä oli päättänyt matkustaa Riibehuusiin, niinkuin näytti tärkeiden, mutta salaisien syiden takia. Hän mainitsi vain pitävänsä velvollisuutenaan pysytellä niin lähellä kuningasta kuin hänen piispallinen virkansa salli, ja ettei kuninkaan ympärillä koskaan ollut, liiaksi uskollisia ja luotettavia alamaisia. Saxosta hän puheli rakkaudella ja surumielin: “Mutta kyllä on harmillista”, lisäsi hän kiihkeästi, tuntiessaan mielensä heltyvän, “ettei koko kapitulitalossa ole kahta kaniikkia, jotka ymmärtäisivät niin paljon latinaa, että minä olisin suuttumatta voinut uskoa heille tämän klassillisen mestariteoksen jäljentämisen.”

Seuraavana aamuna aikaisin ratsasti kreivi Albert ulos Roskilden portista, ympärillään lukuisa joukko aseenkantajia ja palvelijoita, seurassaan kirjuri, marski ja kamarimestari, jotka olivat puettuina komeihin oravannahkalla reunustettuihin matkaviittoihin, joihin oli hopealla kirjailtu heidän herransa vaakuna ja kreivillinen kruunu. Kreivin oikealla puolella ratsasti Pietari piispa, suuri ruskea turkki mustan arkipukunsa yllä, ja istuessaan korkealla, rauhallisia liinakollaan hän näytti melkein kookkaammalta ja komeammalta kuin tuo solakka, tummaverinen ritari, joka päässä korpinhöyhenillä koristettu hattu ja hartioilla oravannahoilla sisustettu musta viitta, tyynnytteli hurjaa, tulista sotaorittaan. Sillä hänen nuoren vaimonsa kuolemasta asti olivat haudan värit kreivi Albertin tunnusväreinä. Viimeisenä seurueessa, aseenkantajien ympäröimänä, ajoivat komeissa matkavaunuissa kreivin tytär, hänen kasvatusäitinsä ja piispan vanha Martti. Kaarlo istui ajopojan vieressä ja katseli surumielisesti taakseen kaupunkiin, jonne hän jätti rakkaan Saxo-isän haudan. Pieni Rigmor, iloitessaan komeista vaunuista ja suuresta matkaseurasta unohti pian ikävän erohetken hyvän Yvald-isän luona. Pian elpyi Kaarlonkin iloinen ja lapsellinen hilpeys ja hän iloitsi jo siitä uudesta, ihanasta elämästä, jota kohti hän nyt kulki, suojellen samalla uskollisesti nahkasäkkiä, missä hänen uuden herransa kalleudet ja vaatteet säilytettiin.

Matkustettiin ensin Seebyn kartanoon, missä Esbern Snaren leski, kuuluisan kaunis Helena-rouva, asui.

Tähän isoon mutkaan oli kreivi Albert suurella vaivalla saanut piispan suostumaan, joka hyvin epäili käydä tervehtimässä tätä kansan suuren enemmistön niin ankarasti tuomitsemaa ritarirouvaa.

Seebyn kartanossa elettiin hyvin komeasti ja suurellisesti. Linnanportilla seisoi koreasti puettu, rehentelevä linnanvouti, hopeapäinen sauva kädessään, aivan kuin ruhtinaallisessa linnassa. Linna oli ihanalla paikalla, suuren Tis-järven rannalla, ja se oli melkein kokonaan sitä ympäröivän tammimetsän peitossa. Sitä koristivat korkeat tornit, yhdessä niistä leijui lipunmuotoinen kullattu tuuliviiri, mihin oli leikattu Esbern Snaren vaakuna: mahtava kotkankynsi. Ritarirouvan arvoa eivät ilmaisseet vain portin yläpuolella oleva kypäri, sekä asuinrakennuksen edessä olevat rautavitjat, vaan myöskin portaiden luona olevan oven yläpuolella kimalteleva outo kuninkaallinen tai herttuallinen vaakuna: Kultainen kruunu kahden käärmeen päällä.

Korkeilla kiviportailla vastaanotti viisi ritarillista herraa kreivi
Albertin ja hänen seurueensa.
“Minun äitipuoleni lausuu teidät tervetulleeksi, jalo herra! Hän on vastaanottanut teidän arvoisan kirjeenne ja odottaa teitä minun sisarieni kanssa ritarisalissa.” Näin tervehti kreivi Albertia vanhin näistä ritareista, pitkä, vanhanpuoleinen herra, joka esiintyen hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti oli kuitenkin liikkeissään ja kohteliaisuuksissaan jotenkin hidas ja jäykkä. Ritari oli herra Niilo Mule, Esbern Snaren ja hänen ensimäisen vaimonsa Hulfridin vanhin poika. Hän oli ollut Valdemar I:sen tallimestari ja eli nyt aikansa palvelleena hoviherrana enimmäkseen hiljaa ja eristettynä läänitystiluksillaan.

Hänen veljensä marsalkka Juhana ojensi tuttavallisemmin ja yksinkertaisemmin kreivi Albertille kätensä, ja pyysi hänen ja piispan tyytymään talon halpaan asuntoon. Hän oli myöskin pitkä ja kookas mies, mutta teräväpiirteinen ja jotensakin vanhan näköinen. Hänen ulkonainen esiintymisensä oli silmiinpistävän yksinkertaista, joten hänen ulkomuotonsa teki melkein köyhtyneen ritarin vaikutuksen, vaikka hän omisti suunnattomat tilukset ja oli yksi maansa rikkaimpia miehiä. Kuninkaan marsalkkana hän oleskeli tavallisesti Riiben hovissa, mutta kaksinkertainen perhejuhla oli koonnut kaikki Esbern Snaren pojat Seebyn kartanoon, missä Helena-rouva vietti tyttärensä Ingeborgin ja tytärpuolensa Cecilian kihlajaisia nuorten ritarien Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan kanssa.

Nämä molemmat nuoret ritarit vastaanottivat myöskin hyvin kohteliaasti ylhäiset vieraat. Esbern Snaren kolmas poika pieni, paksu Absalon Belg, nosti Rigmorin vaunuista ja vei hänet muun seurueen mukana parvekesaliin.

Siellä astui Helena-rouva tyttärensä ja tytärpuolensa kanssa vieraita vastaan. Hän oli koristettu kuin ruhtinatar, tummanruskeilla hiuksilla oli otsakoriste kimaltelevista jalokivistä. Hänellä oli yllään tulipunainen, avokaulainen silkkipuku, joka oli kultatähdillä kirjailtu. Hän oli melkein yhtä nuoren näköinen kuin hänen viisitoistavuotias tyttärensä hänen oikealla puolellaan. Ingeborg-neito oli hyvin äitinsä näköinen, hänellä oli vain vaaleampi tukka ja hieman hienommat kasvonpiirteet. Hän näytti myöskin vähemmän tietävän kauneudestaan kuin äiti; yksinkertaiseen pukuunsa, joka tuskin oli hänen itsensä valitsema, näytti hän kuitenkin pukeutuneen erityisen huolellisesti. Hänen korkeakauluksisessa ruskeassa nutussaan ei ollut kultakoristeita, ja hänen yksinkertainen hopeahuntunsa oli kiinnitetty hiuksiin ilman helmiä tai kalliita kiviä eikä hän ensi katsannolta vaikuttanut suinkaan yhtä häikäisevästi kuin äitinsä. Mutta pulskan Pietari Strangenpojan säteilevistä silmistä voi kuitenkin heti nähdä, että tyttö oli hänen sydämensä valittu.

Vielä vähemmän koristeltuna ja ilman kaikkia kauneuden vaatimuksia esiintyi tytärpuoli, hiljainen, vaatimaton Cecilia, yllään teräksenharmaa, mustareunainen puku, ja hän näytti aivan häviävän loistavan äitipuolen rinnalla. Hänen rauhalliset, siniset silmänsä ja tasainen, miellyttävä olentonsa näytti kuitenkin tehneen vastustamattoman vaikutuksen suoraan ja rehelliseen, mutta hiukan yksinkertaiseen ja kömpelöön Antero Gronpoikaan.

Helena-rouva vastaanotti kreivi Albertin ja Pietari-piispan hyvin lempeästi ja ystävällisesti, mutta kuitenkin jonkinlaisella itsensä alentavalla kohteliaisuudella, mikä on ylhäisille ominaista, ja mikä paremmin olisi sopinut kuningattarelle kuin ritarirouvalle. Hän ei koskaan voinut unohtaa olevansa ruhtinaallista verta; ja sille, joka ei tätä tiennyt tai joka näytti sen unohtaneen, osasi hän hienolla viittauksella huomauttaa olevansa herttua Guttormin tytär Ruotsista.

Seitsemäntoistavuotiaana hän oli isänsä tahtoa noudattaen mennyt naimisiin urhoollisen ja kuuluisan, mutta jo silloin harmaapäisen Esbern Snaren kanssa, joka siihen aikaan oli Tanskan mahtavimpia miehiä, ja joka Absalonin ja ritari Sunon kanssa oikeastaan hallitsi maata alaikäisen Knuut kuudennen holhoojana. Helena oli Esbernin kolmas vaimo ja oli hänen vanhoilla päivillään lisännyt tämän lukuisaa perhettä Ingeborg-tyttärellä. Vielä vanhana säilytti Esbern iloisuutensa ja vilkkautensa, mutta ensimäisen puolisonsa kuoltua hän muutti pois rakkaasta Kallundborgista ja asettui asumaan Seebyn kartanoon, missä eivät mitkään muistot onnellisimmista päivistä hänen mieltään samentaneet. Se ruhtinaallisen loistava elämä, jota hänen vaimonsa siellä ylläpiti, näytti myöskin huvittavan ja tyydyttävän häntä. Suuret herrat ja ruhtinaat olivat siellä usein kunnioittaneet häntä läsnäolollaan, ja nuori Valdemar kuningas, joka silloin oli Eteläjyllannin herttua, oli usein viipynyt muutamia päiviä hänen talossaan ja huvitellut hänen kanssaan metsästyksellä. Nuorta, kaunista ritarinrouvaa oli salaisesti miellyttänyt se huomaavaisuus ja ritarillinen kohteliaisuus, jolla iloinen herttua oli häntä kohdellut, — Helena-rouvan ystävät uskoivat hänen itsensä varomattomilla puheillaan olleen syypään siihen loukkaavaan huhuun, joka senjälkeen levisi hänen salaisesta ja luvattomasta yhteydestään herttua Valdemarin kanssa. Tämä huhu sai vielä lisävirikettä senkautta, että vähän sen jälkeen kun Esbern Snare niin onnettomasti oli pudonnut portaista ja siten päättänyt uljaan sankari-elämänsä, hänen nuori vaimonsa oli synnyttänyt poikansa Knuutin, jonka moni sanoi olevan huomattavasti nuoren herttuan näköisen. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen vanhan aviomiehensä rapuista putoamisen olleen keksityn onnettomuustapauksen, joka peitti kammottavan rikoksen, minkä suhteen ei uskottu nuoren lesken olevan kovinkaan tietämättömän. Pian alettiin kansan kesken jutella, Seebyssä kummittelevan vanhan herran kuoltua, sekä paholaisen olleen osallisen hänen äkilliseen kuolemaansa tai ehkä oli omassa persoonassaan vienyt hänet sieltä. Näistä puheista, jotka olivat niin alentavia urhoollisen sankarin muistolle, syytettiin myöskin Helena-rouvaa, ja sanottiin hänen itsensä levittäneen ne, muka siten salatakseen oman rikoksensa kuuluisan miehensä häpeällä. Huhut hänen salaisesta yhteydestään Valdemarin kanssa, tulivat viimeinkin monelle epäämättömän varmoiksi, kun Valdemar, vähän valtaistuimelle nousunsa jälkeen, ei ollut epäillyt kuningasmatkallaan Själlannissa pikimältään poiketa vierailemaan Seebyn kartanon nuoren lesken luo. Täällä hän kiitollisena muistellen Esbern Snaren isänmaalle tekemiä suuria palveluksia, oli antanut Helena-rouvalle kuninkaallisen lupauksen, että hänen pienelle pojalleen, joka silloin vielä lepäsi kehdossa, annettaisiin aikaa myöten herttuakunta läänitykseksi.

Kreivi Albert tiesi kyllä, mitä yleisesti puhuttiin Helena-rouvasta ja kuninkaasta. Mutta hän oli niin vakuutettu näiden huhujen perättömyydestä, että hän juuri häväistylle rouvalle osoittamallaan huomaavaisuudella tahtoi masentaa panettelun voiman. Jos ei hänellä olisi ollut tätä varmaa vakaumusta, niin hän olisi ankarana ja kunniallisena ritarina ylenkatseellisesti ratsastanut hänen linnansa ohitse ja ehkä liidulla vetäissyt häpeämerkin portin päälle, niinkuin ankarimpien ritarien oli tapana tehdä, ratsastaessaan huonomaineisen paikan ohi. Mutta tämän hänen käyntinsä tarkoituksena oli etupäässä uhmailla tuota väärää huhua ja hän tahtoi samalla näyttää tanskalaisille ritareille olevansa valmis taistelemaan kenen kanssa hyvänsä, sekä kuninkaansa ja jalon Helena-rouvan kunnian, että myöskin sen kuuluisan ritarisuvun tahraamattoman nimen puolesta, johon Helena kuului. Sinne matkustaessaan hänellä oli ollut tämän johdosta kiivas väittely Pietari-piispan kanssa, joka Helena-rouvan käytöksen johdosta, kuitenkaan uskomatta häntä syylliseksi niihin julmuuksiin joista häntä syytettiin, oli lausunut tuon vanhan, niin usein käytetyn sananparren: ei savua ilman tulta.

Kun ensimäiset, jotensakin jäykät kohteliaisuustervehdykset olivat suoritetut, allekirjoitti Helena-rouva myötäjäissopimuksen, jonka muutamat läsnäolevat nimikirjoituksillaan todistivat ja vahvistivat sinettisormustensa vahasineteillä. Siinä rikas leskirouva luovutti rikkaan Kallundborgin linnan kaikkine komeuksineen tyttärellensä Ingeborgille ja hänen tulevalle miehelleen, sekä Terslosen kartanon tytärpuolelleen Cecilialle ja hänen sulhaselleen. Senjälkeen tämä nuorten kihlaus vahvistettiin juhlallisesti linnankappelissa, missä sormukset vaihdettiin ja pidettiin lyhyt rukous.

Kun näin perhejuhlan tärkein osa oli suoritettu, vei ritarinrouva ylhäiset vieraansa ruokasaliin, missä naiset ja herrat järjestyivät parittain arvonsa mukaan. Siellä juhlallinen mieliala ja jäykät hovitavat unohtuivat iloisessa ja vapaassa seurustelussa. Täällä Helena-rouva loisti tiedoillaan ja virkeydellään. Herkkä Pietari-piispa unohti iloisessa seurassa sekä surunsa rakkaan Saxon kuolemasta, että epäsuotuisan ajatuksensa kauniista emännästä. Itse ankara, totinen kreivi Albert näytti olevan harvinaisen iloisella tuulella.

“Tehän olette hiljan käynyt Riibehuusissa, kreivi Albert!” sanoi Helena kääntyen vierustoverinsa puoleen, kun vihdoinkin yleinen, vilkas keskustelu oli hetkeksi hiljennyt. — “Mitenkä kuningas siellä voi puolileskeydessään? Ei suinkaan hän allapäin sure morsianta, jonka on vain muiden silmillä nähnyt? Hänen viimeksi täällä käydessään”, jatkoi kreivitär, oikasten itsensä vieläkin suoremmaksi, “näytti keisarillinen lankous olevan hänelle vain valtioasia, mihin ei pää eikä sydän olleet osallisia. Prinsessa Marian kuolema oli vain pettymys hänen valtiollisissa laskelmissaan.”

“Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuningasta tyytyväisempänä”, vastasi kreivi, joka viinin ja iloisen seurustelun vaikutuksesta oli vähemmän varovainen ja umpimielinen kuninkaasta puhuessaan kuin tavallisesti. “Tuo kihlaus oli varmasti uhri, jonka hän solmi valtiotaidon pakottamana, ja tanskalaisten aivan kohtuudella vaatiessa kuningatarta. Mutta tuo uhraus on hänen kuitenkin kerran tehtävä, ja se vapaus, josta hän nyt luultavasti iloitsee, ei kestäne kovinkaan kauan. Valitettavaa on”, lisäsi hän, “ettei näin rakastettava herra voi antaa sydämensä äänen määrätä tulevaa kuningatarta valitessaan.”

Itserakas hymyily Helena-rouvan kasvoilla näytti kreivi Albertin mielestä ilmaisevan, ettei tämä pitänyt kovinkaan mahdottomana kerran itse päästä Tanskan kuningattareksi. Ja äkkiä hänelle selvisi mistä nuo solvaisevat huhut olivat johtuneet. Vaikka hän huomasikin, ettei Helena-rouva ollut vapaa ylpeistä ja turhista unelmista, niin hän uskoi kuitenkin täysin varmasti hänen olevan syyttömän kaikkeen siihen mistä häntä soimattiin.

Helena käänsi kuitenkin äkkiä keskustelun toisiin asioihin, kysymällä olivatko uudet sotahuhut tosia. Puhumatta sen enempää uudesta sotaretkestä, kuin minkä siellä kaikki jo tiesivät, osasi kreivi Albert pian innostuttaa kaikki ritarit heidän nuoren kuninkaansa rohkeista aikeista. Tämän mielialan vallitessa hän kehoitti jalon Esbern Snaren poikia ja heidän tulevia lankojansa seuraamaan häntä Riibeen, minne kuningas oli koonnut urhoollisimmat miehensä ympärilleen.

“Ankara herra ritari!” keskeytti Helena-rouva hänet. “Tahdotteko pelottaa minut ja minun tyttäreni kuoliaiksi, ryöstämällä yhtaikaa täältä meidän kaikki miehekkäät ritarisuojelijamme. Luulenpa Teidän ja kuninkaan aikovan valloittaa koko maailman, ja silloin saavat naiset täällä Tanskassa puolustaa itse itseään. Tosin meillä sukupuolemme puolustukseksi on Inge-rouvan ja ylpeän Ingfridin uljas esimerkki muistossamme. Kyllä me tyttärieni kanssa uskallamme porata muutaman laivan upoksiin, jos siten voisimme auttaa maata ja kuningasta. Mutta me emme myöskään ole amatsooneja [naissotureja], ja jos ei taloon jää ainoatakaan miestä niin me kuolemme, jos ei juuri pelosta niin ainakin ikävästä.”

“Te suotte meidän sukupuolellemme liian suuren kunnian, jalo rouva!” vastasi kreivi Albert “Lähinnä velvollisuuttaan isänmaata ja kuningasta kohtaan, varmaankin jokainen kohtelias tanskalainen ritari pitää suurimpana kunnianaan voida ilahduttaa teitä ja teidän jaloja tyttäriänne naistuvassa, varsinkin palatessaan voittajana taistelusta”, mihin hän lisäsi hiukan terävästi, “ja osoitettuaan ansainneensa kaunottarensa kunnioituksen.”

“Minä seuraan teitä Riibeen” sanoi ritari toisensa jälkeen.

Helena rouva huomasi asiasta tulevan toden ja hän näki Esbern Snaren sankariveren alkavan kiehua pojissaan, mutta tyttäret istuivat hiljaa kyynelsilmin. Hän keikahutti ylenkatseellisesti niskojaan. “Hyvä on!” sanoi hän hetken mietittyään. — “Me matkustamme siinä tapauksessa kaikki hoviin! Minulla on syytä toivoa, sekä kuninkaan että Regitza-prinsessan vastaanottavan meidät tervetulleina vieraina, katsoen siihen, että prinsessa jo kauan sitten on kutsunut minut luokseen Riibeen. Minä toivon kuitenkin, ettei meidän urhoollisilla ritareillamme ja suojelijoillamme ole niin kiire pakanoita tappamaan, että he eivät voisi ottaa mukaansa ja turviinsa meitä kolmea kristittyä, kaikkien hylkäämää naista. Nyt ei ole pieni Knuut poikani edes kotona, hän ratsastelee isoisänsä polvella. Minun vanha isäni, herttua, ei laske häntä luotaan, eikä hän tiedä tyttärensä olevan Tanskassa niin ilman ritarillista suojaa.”

Kun kreivi Albert kuuli Helena-rouvan äkillisen päätöksen, tulivat hänen totiset kasvonsa tavallistakin synkemmiksi ja ankariksi. Hän luuli myös lukevansa Pietari-piispan kasvonilmeistä, että tämä nyt uskoi epäedullisen arvelunsa kauniin rouvan kevytmielisyydestä, tai vieläkin moitittavammista suhteista ja tarkoituksista todetuiksi. Kuitenkin olivat molemmat vaiti ja ajattelivat vain keinoja millä saisivat tämän äkkinäisen päätöksen estetyksi.

Helena-rouvan suunnitelma ei näkynyt olevan myöskään hänen poikapuoltensa mieleen, mutta aivan toisenlaisista syistä. Niilo Mule punnitsi levottomana sopiko ritarirouvan noin vain suoraapäätä lähteä vierailemaan prinsessan luo jonkun epämääräisen, ehkä kauan sitten unohtuneen kutsun perusteella. Marsalkka Juhana, joka oli paljoa nuoremman äitinsä rahastonhoitaja, pelkäsi niitä turhia menoja joiden välttämättä täytyi aiheutua matkasta ja oleskelusta hovissa. Pieni, paksu Absalon Belg, jolta ei puuttunut rohkeutta silloin kun oli kysymyksessä vedonlyönti, kunniapalkinto tai vieraiden naisten suosioon pääseminen, ei olisi huolinut turhaan kuluttaa matkalla kohteliaisuuttaan sisarilleen ja äitipuolelleen, ja koetti sen vuoksi pelotella heitä puhumalla vuodenajan ankaruudesta ja huonoista teistä. Mutta ei kukaan veljeksistä tuntenut tuota häpeällistä huhua kuninkaan suhteesta kauniiseen leskeen, eikä sen vuoksi kukaan heistä tullut ajatelleeksi miten sopimaton hänen matkansa hoviin oli näiden olosuhteiden vallitessa.

Kaikki vastaväitteet saivat Helena-rouvan vain itsepäisemmin pysymään päätöksessään, ja kun sekä Pietari Strangenpoika että Antero Gronpoika saadessaan morsiamensa mukaansa olivat mieltyneet hänen oikulliseen päähänpistoonsa, niin hylättiin kaikki kreivi Albertin ja Pietari-piispan ehdotukset kaunottarien suojelemisesta Seebyn kartanossa. Kreivi Albert näet tarjosi heille suojelusväeksi niin monta parhaista aseenkantajistaan kuin hänen kaunis emäntänsä katsoi tarpeelliseksi, ja Pietari-piispa arveli Niilo Mulen jo saavuttaneen siksi paljon sotilaskunniaa, että voi kunniallisesti jäädä kotiin naisten luo. He olivat sillävälin nousseet pöydästä ja keskustelivat tästä kiivaasti.

“Minä voisin melkein luulla”, yhtyi Helena-rouva heidän puheeseensa, “että uljas kreivi Albert ja kunnianarvoisa Pietari-piispa pelkäävät minun ja tyttärieni haluavan valloittaa Riiben väkirynnäköllä, koska he niin suuresti huolehtivat saadakseen meidät jäämään tänne Seebyn kartanoon vankeina vartioitaviksi.”

“Pelkoni ei ole kovinkaan aiheeton, jalo rouva!” vastasi kreivi kohteliaasti. “Joskin voimme olla levollisia Riiben tyynien porvarien suhteen, niin emme voi taata Riibehuusin ritarillisia sankareita, ja kuningas tarvitsee nyt vapaita, uljaita sotureita, jotka eivät saa kantaa minkäänlaisia kahleita — ei edes kauneuden.”

Tästä kohteliaisuudesta Helena-rouvan kasvot muuttuivat taas lempeiksi ja ystävällisiksi, ja hän kuiskasi tyttärilleen että kreivi Albert, huolimatta liian kauan kestäneestä surustaan vaimonsa kuoleman johdosta, vielä kuitenkin osasi olla kohtelias ja miellyttävä kun vain tahtoi.

“On olemassa vieläkin eräs tärkeä seikka”, hän kääntyi hiukan ivallisesti kreiviin, “minkävuoksi minä välttämättä haluan poistua Seebyn kartanosta, ellei talo ole täynnä rohkeita ja uljaita ritareita. Onhan hyvinkin tunnettua, että täällä kummittelee aivan kamalasti, ja onhan meillä vakavat todisteet siitä, että täällä portaissa ei voi pimeän aikana kulkea turvallisesti.”

Kaikkien kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi. Kreivi loi hämmästyneen katseen kauniiseen emäntäänsä eikä tiennyt ottaisiko hänen puheensa todeksi vaiko leikiksi. Mutta viittaus hänen miehensä onnettomaan kuolemaan esti hänen pitämästä sitä leikkinä.

“Olkaa aivan rauhassa, jalo rouva!” sanoi hän samanlaisella, puoleksi vakavalla, puoleksi leikillisellä äänellä. “Täällä ei varmaankaan ole pitkiin aikoihin käynyt piispaa talossa. Hänen asiansa oikeastaan on vapauttaa teidät kaikista toiseen maailmaan kuuluvista epämiellyttävistä vieraista. Hyvällä miekallani minä muuten olen valmis hankkimaan teille kotirauhan, jos se on tarpeen. Sallikaa vain minun nukkua siinä huoneessa, missä pahimmin kummittelee! Jos Pietari-piispa haluaa tulla seuralaisekseni, niin on se minulle rakasta, muuten rohkenen kyllä yksinkin antautua tähän seikkailuun.”

“Hyvä on jalo ritari! Teidät pannaan koetukselle!” vastasi Helena-rouva, ja käski heti järjestää “viheriän huoneen” kreiviä varten. “Herra piispa saa viereisen huoneen!” lisäsi hän, “ja jos arvoisat herrat haluavat olla yhdessä, niin saa väliovi olla auki. — Jos teidän mielestänne vielä huomennakin talo on rauhallinen ja turvallinen, niin minä tahdon luopua päätöksestäni ja jäädä tänne.”

“Jumalan nimeen!” huudahti Pietari-piispa. “Antakaa minulle minkä huoneen te vain tahdotte, korkea-arvoisa rouva! Minä en pelkää hyviä henkiä, ja pahat henget eivät kajoa kristittyihin.”

“Jos tahdotte nukkua rauhassa, jalot herrat”, sanoi Absalon Belg, “niin jättäkää se koetus. Viheriässä huoneessa ja linnan koko itäisessä kylkirakennuksessa ei kukaan järkevä ihminen enää nuku. Minä itse puolestani luulen, että kaikki mitä siellä on kuultu ja nähty, on vain luulottelua ja mielikuvittelua. Kun minun rohkea isäni tahtoi tehdä lopun siitä jaarittelusta, sai hän sen maksaa hengellään, mennessään pimeässä yksin sinne ylös. Siitä ajasta lähtien me olemme pysytelleet poissa sieltä.”

“Minun pyylevä poikapuoleni viihtyy parhaiten siellä missä eivät vaarat väijy”, ivaili Helena-rouva hymyillen. Mutta hän lisäsi lempeämmin huomatessaan suututtaneensa hänet: “Tavallisesti hän mieluummin säästää rohkeutensa ja voimansa vihollisille, joihin hän voi tarttua kiinni.”

Siinä hän olikin mielestään oikeassa, arveli marsalkka Juhana: “sillä yhtä turhaa oli tuhlata terveyttä ja voimia, ja kiusata Jumalaa hyödyttömällä tyhmänrohkeudella kuin menettää omaisuutensa tyhjän tähden.”

Sekä tämän enemmän isällisen kuin pojallisen neuvon, että sen syyn, joka ilman erinäistä yhteyttä oli sen aiheuttanut, sivuutti Helena-rouva leikkiä laskemalla, ja tuo äskeinen puhe näytti nyt vain viattomalta pilalta, jolla kaunis emäntä tahtoi panna urhoollisen kreivi Albertin rohkeuden koetukselle.

Ritarien matka Riibeen oli kuitenkin päätetty. Tulisivatko Helena-rouva ja hänen tyttärensä mukaan, näkyi pääasiallisesti riippuvan siitä, millä tuulella kaunis rouva oli seuraavana päivänä. Hän pani salaa kaikki palvelijat liikkeelle matkavalmistuksia tekemään ja piti sill’aikaa itse vieraanvaraisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella huolen vieraittensa hauskuudesta. Pelipöydät ja lautapelit tuotiin esiin, ja illalla joivat ritarit iloisina ja kovaäänisesti uljaan kuningas Valdemarin maljan hänen rohkeitten yritystensä menestymiseksi. Kreivi Albert ja piispa tyhjentelivät varovaisesti pikareitaan ja tulivat huomattavasti totisemmiksi maatamenon lähestyessä. Viimeinkin Helena-rouva ja hänen tyttärensä ottivat pienen Rigmorin mukaansa ja toivottivat herroille hyvää yötä. Kun juhlallisesti koristetut soihtupojat Kaarlon kanssa astuivat sisään, valaistakseen vieraille tien heidän makuuhuoneisiinsa, katsahtivat kreivi Albert ja Pietari-piispa totisina toisiinsa ja päättivät olla varuillaan. Sillä heidän veitikkamaisen emäntänsä ivallinen hymyily hänen toivottaessaan heille hyvää yötä, oli saanut heidät epäilemään hänellä itsellään ehkä olevan osansa siinä kummittelussa, millä hän näkyi haluavan heitä pelotella.

KUUDES LUKU.
“Onko tämä vihreä huone?” kysyi kreivi Albert pojalta, joka astui soihtua kantaen hänen jälessään. Noustuaan korkeita portaita ja kuljettuaan kolmen, pitkän, pimeän käytävän kautta, hän oli viimeinkin suuressa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinälaudoitus oli vihreä, ja jossa keskellä lattiaa oli suuri, viheriäisten silkkiuudinten ympäröimä tamminen vuode.

“Kyllä, herra!” vastasi vieras poika, joka kalpeana ja vapisevin käsin sytytteli kullatulla yöpöydällä seisovan hopeaisen kolmijalan vahakynttilöitä.

“Mikä sinua vaivaa, poika? Paleleeko sinua? Aivanhan sinä vapiset kuin haavan lehti ja sammutat kynttilät jo ennenkuin ne ovat puoleksi sytytetytkään. Tule pois, minä sytytän ne itse, tai missä on Kaarlo, minun oma soihtupoikani?”

“Tässä, ankara herra!” vastasi Kaarlo juosten esiin soihtuineen ja sytytti kynttilät.

“Sinä saat mennä!” sanoi kreivi vieraalle pojalle. “Joudu maata, ja juo sitä ennen lämmintä olutta, johon sekotat hiukan pippuria. Minä luulen, että sinulla on kova kuume.”

“Niin on!” vastasi poika. “Mutta minun soihtuni ei pala oikein hyvästi. Saanko lainata sinulta?” sanoi hän Kaarlolle. “On niin pimeää käytävässä ja pahoilla portailla.”

“Mutta miten minä itse osaan takaisin?” kysyi Kaarlo hiukan levottomana.

“Sinä saat jäädä tänne ja maata tuolla penkillä!” vastasi kreivi suuttuneena. “Anna soihtu hänelle, niin hän menee matkoihinsa! Hän on pimeän-arka.”

Kaarlo totteli vaieten, ja vieras poika poistui hitaasti ja vavisten ovesta, pitäen huolellisesti kättä kynttilän suojana, ettei se sammuisi vedossa.

Viereisessä huoneessa Pietari-piispa oli myöskin saanut kolmijalkansa kynttilät sytytetyiksi, ja hän oli samoin antanut soihtupoikansa palata takaisin. Nyt hän avasi naapurinsa oven ja astui sisään.

“Tämäkö siis on tuo kuuluisa viheriä huone!” sanoi hän ja katseli
tarkasti ympärilleen joka nurkkaan. “Minä näen täällä vain kaksi ovea.
Käytävän oven me suljemme kangella, niin minä tein omassa huoneessani.
Onhan teillä aseet?”
Kreivi viittasi suureen miekkaansa, joka oli sängyllä, ja hän luuli olevan viisainta valvoa ja odottaa mitä tapahtuisi, sillä hän arveli soihtupojan suunnattomalla pelolla olevan syynsä.

“Huomasitteko te miten jyrkät portaat olivat, joita me nousimme tänne, ja näittekö te veripilkun siellä alhaalla suuressa myllynkivessä?” kysyi piispa. “Sen päällä, sanoi tuo pelkuri poika minulle, kuoli vanha, uljas linnanherra. Poika kertoi hänen usein öiseen aikaan käyneen täällä, ja luultiin hänen tämän kylkirakennuksen tornissa seurustelleen henkien kanssa, sekä tutkineen tähtien kulkua.”

“Vanha Esbern oli viisas ja etevä mies”, vastasi kreivi Albert, “eipä senvuoksi ole ollenkaan ihmeellistä, jos taikauskoinen kansa arveli hänen harjoittavan salattuja tieteitä ja seurustelevan henkien kanssa. Hänellä oli laajoja tietoja ei ainoastaan valtiotiedossa ja yleisessä historiassa, vaan sanottiin hänen vanhoilla päivillään harrastaneen myös sekä tähtitiedettä että luonnontieteitä. Hän on luultavasti pitänyt tieteelliset työnsä salassa ja valvonut tänne piiloutuneena, ettei joutuisi epäiltäväksi noituudesta. Tutkikaamme huonetta tarkemmin, ehkä löydämme todisteet minun arveluihini.” Sen sanottuaan kreivi Albert otti miekan oikeaan ja kynttiläjalan vasempaan käteensä ja tutki tarkasti seinälaudoituksen. Hän veti syrjään vanhan arkun ja huomasi laudoituksessa ruostuneen teräsnappulan. Kun hän painoi sitä miekankahvallaan aukeni pieni salaovi, ja sen takaa kohosivat kapeat kiertoportaat. “Katsokaa!” sanoi kreivi. “Minun arveluni osoittautuvat tosiksi, tämä on varmaankin salainen tie torniin. Ottakaa te toinen kynttilä, arvoisa herra, ja jatkakaamme etsimistämme!” Kaarlo tahtoi antaa herralleen näytteen rohkeudestaan ja pyysi saada kulkea edellä valoa näyttäen. “Se on oikein, siihen minä kyllä suostun”, vastasi kreivi, ojentaen hänelle kynttiläjalkansa, “jos sinä pudotat sen, niin suutun minä todenteolla.”

Tykkivin sydämin poika astui edeltä ja piteli niin lujasti kiinni kynttiläjalasta, kuin olisi hän pelännyt sen lentävän pois häneltä.

Kun he olivat tulleet korkeiden kiertoportaiden päähän, oli heillä edessään vahva, raudoitettu ovi, jonka kreivi Albert työntäisi auki miekallaan, ja he astuivat pyöreään tornihuoneeseen, missä joka puolella oli suuret, suletut ikkunaluukut Keskellä huonetta, isolla pyöreällä pöydällä oli kaikenlaisia tieteellisiä koneita, sekä joukko avoinna olevia kirjoja, joihin oli kirjoitettu punaisia kirjaimia ja outoja merkkejä. Raskaan kivipainon alla, pöydän päässä, oli suuri, sulettu kirja, ja se oli vaskiketjuilla kiinnitetty lattiaan. He asettivat kynttiläjalat pöydälle ja katselivat ihmetellen huoneen eriskummallista sisustusta.

“Siis tiedemiehen työhuone! Luultavasti observatorio” [tähtitorni], sanoi piispa ja istui pöydän vieressä olevalle suurelle tuolille katselemaan kirjoituksia ja papereita. Sill’aikaa kreivi Albert, yksi kynttilöistä kädessään, tarkasteli ettei ollut muuta uloskäytävää huoneesta kuin portaille johtava ovi. Hän katseli ihmetellen suurta taidokkaasti tehtyä messinkipalloa, mihin kaikki eri tähdistöt olivat kaiverretut, ja hän huomasi siinä monta tunnettua nimeä, etenkin edelliseltä vuosisadalta. Mutta vielä enemmän häntä hämmästytti pieni takka, josta kupariputki oli johdettu ulos paksun muurin läpi, ja jonka reunalla oli kaikenlaisia omituisenmuotoisia sekä savisia että metallisia maljakoita ja pulloja. Mutta kaikkein eniten häntä hämmästytti lämmin tuhka ja sen peitossa kytevät tuliset hiilet. “Täällä on siis vielä joku ihminen, joka käyttää näitä kojeita!” sanoi hän ja lähestyi pöytää kertoakseen piispalle tekemänsä huomion. Silloin hän huomasi piispan jännittyneissä kasvoissa kauhistuksen ilmeen, joka pelästytti häntä. Piispa tuijotti jäykin katsein lehteen, mihin oli piirretty punaisia, latinalaisia kirjaimia.

“Mitä te luette, arvoisa herra?” kysyi kreivi ja asetti kynttiläjalkansa pöydälle.

“Tähän on hirvittäviä salaisuuksia kätketty”, kuiskasi piispa. “Jos me uskaltaisimme avata tuon kirjan tuolla”, hän osoitti suureen kivipainon alla olevaan kirjaan, “niin minä saisin sieltä tietoja, jotka selittäisivät minulle sen arvoituksen, jota minä nyt yhdeksän päivää olen miettinyt. Ehkä me silloin voisimme varjella kuninkaan ja isänmaan suuresta onnettomuudesta paljastamalla rikoksen — kuningasmurhan, joka muuten pysyy salattuna siksi kunnes tuomiopasuunien kaikuessa haudat avautuvat. Katsokaa se on kirjoitettu tähän selvin kirjaimin, enkä minä ilmaise teille salaisuutta, joka on vain minulle ja kirkolle uskottu. Herra ei ole suotta johtanut meitä molempia tähän paikkaan.”

“Lukekaa! Lukekaa!” sanoi kreivi kauhun valtaamana. “Minä en käsitä teitä.” — “Mene syrjemmäksi!” sanoi hän Kaarlolle, joka myöskin säpsähti kuullessaan piispan sanat, sillä hän muisti hämmästyksekseen tuon omituisen vuorimiehen kirkossa lausuneen aivan samat sanat.

Herransa käskystä Kaarlo poistui syrjemmälle, mutta hän ei voinut olla tarkkaavaisesti kuuntelematta jokaista kiivaan Pietari-piispan äänekkäämmin lausumaa sanaa.

“Tuohon kirjaan on kaikki kirjoitettu!” sanoi piispa. “Mutta tässä sanotaan kauhean kirouksen kohtaavan sitä, joka luvatta sen avaa. Katsokaa, tämä on vain tuon salaisen kirjan sisällysluettelo.”

“Tähtientutkijan unelmia!” sanoi kreivi Albert. “Salaperäistä haaveilua, hourupäisyyttä!”

“Kas tätä!” huudahti taas piispa. — “Suuren kuningas Valdemarin horoskoopi [tähdestä ennustettu tulevaisuus] ja elämän vaiheet. — Kaksoisveljesten Axelin ja Esbernin horoskoopi ja elämän vaiheet! Ja katsokaa tänne! Knuut kuudennen kohtalo — hänen murhaajansa kirottu nimi — kuuletteko te! Murhattu — hänen murhaajansa nimi — katsokaa, sen minä tahdon tietää! — Se, joka murhasi hänet, väijyy myöskin hänen kuninkaallista veljeään. Ja katsokaa tänne! Mekin saamme osamme: Sunon ja hänen poikiensa kohtalo, — arkkipiispa Antero, hänen pitkällinen kuolemantautinsa —, Pietari, Roskilden piispa; Jaakko, Lauri ja Ebbe Suneson; Orlamünden kreivi Albert hänen horoskooppinsa ja ihmeelliset elämänvaiheensa, hänen tähtensä yhdistys kuninkaan tähteen.”

“Mitä? Onko minutkin mainittu!” huudahti kreivi Albert. “Kirottua kujeilua! Minä en tahdo kuulla siitä sanaakaan. Tuollainen saattaa järkevimmänkin ihmisen hulluksi.”

“Mutta katsokaa edes tätä!” jatkoi Pietari-piispa kiihkeästi. “Tämä meidän kuitenkin olisi hyvä tietää: Kuningas Valdemar toinen — hänen salaiset vihollisensa ja kadehtijansa, hänen sotaonnensa, ja rakkautensa — se suuri vaara, jonka hän ja valtakunta välttävät, jos häntä ajoissa varoitetaan — —”

“Mitä!” huudahti Albert, “se ei siis kuitenkaan ole mikään välttämättömyys, eikä rautainen, ehdoton sallimus! Ovatko tähdetkin horjuvaisia. Ilveilyä se on, kirottua hourupäisyyttä. Mutta se koskee minun herraani ja kuningastani, ja minä tahdon sen tietää. Sen konnan kirouksille minä nauran. — Tämä ei ole jalon Esbern Snaren työtä. — Täällä on varmasti ollut petturi, joka on tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan. Ehkä tuo rehellinen sankari kavalasti murhattiin, kun hän huomasi petoksen. Olkaamme varuillamme, ehkä tuo ilveilijä piilee jossakin paikassa täällä läheisyydessämme. Mutta minä tahtoisin kuitenkin tietää, mitä hän sanoo kuninkaasta. — Tuossa hullutuksessa voi piillä jokin kirottu totuus, ehkä salaliitto kuninkaan henkeä vastaan. Minä tahdon sen tietää! Mille sivulle se on kirjoitettu! Aukaiskaa se, arvoisa herra! Katsokaa, minä avaan tuon helvetillisen kirjan!”

Näin sanoen hän miekkansa kahvalla työntäsi kirjan päällä olevaa kiveä, niin että se kovalla ryskeellä vieri lattialle, ja suuri vaskihelainen kirja aukeni itsestään, painon pudottua kannelta. “Lukekaa se sivu, joka ensiksi aukesi!” sanoi Albert, “ehkä silläkin on merkityksensä, ja jos aiomme olla narreja, niin olkaamme sitten perinpohjin!”

“Antero, Slagelsen pappi, pyhäksi kutsuttu, kuningas Valdemar toisen uskottu”, luki piispa. “Se voimakas mies, jonka ihmeelliset elämänvaiheet ovat tässä julkaistut, hänen pitää tekemän tilinsä ylimmälle tuomarille puoliyön hetkenä, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä, vuonna 1205.”

“Mitä? Mitenkä? Tänä yönä? Tällä hetkellä!” huudahti kreivi Albert. “Eikö hiekkakello näytä kahtatoista? Sen valheen perille me kyllä pian pääsemme. Kolme päivää sitten toi tuo vanha, omituinen pappi terveenä ja reippaana minulle salaisen viestin kuninkaalta. Lukekaa nyt mitä siellä sanotaan Knuut kuudennesta ja kuninkaasta itsestään, arvoisa herra! Mutta mikä teitä vaivaa? Tehän vapisette —, mitenkä täällä alkaa näin pimentyä?”

“Ettekö te näe miten kynttilät sammuvat?” kuiskasi Pietari piispa.
“Katsokaa, nyt sammuu jo neljäs!”
“Täällä on vetoa. Minä sytytän ne uudelleen, mutta lukekaa, lukekaa, rakas herra, ennenkuin joku sen estää!”

Piispa käänteli tuskan valtaamana suuren kirjan lehtiä, ja kreivi Albert otti sen kynttiläjalan, jonka kaksi vahakynttilää vielä lepattaen paloivat, sytyttääkseen sillä sammuneet. Mutta samassa sattui Pietari-piispa koskettamaan ketjuja, jotka kiinnittivät suuren kirjan lattiaan, ja niinkuin näytti menivät sen läpi — ja hirveällä ryskeellä kaatui pöytä kumoon. Käytti siltä kuin näkymätön rautakäsi olisi samassa sattunut sekä piispaan että kreivi Albertiin. Kynttiläjalka putosi kreivi Albertin kädestä ja heidän ympärillään oli pilkkosen pimeää.

“Kirottua ilveilyä!” huusi kreivi, paljastaen miekkansa. “Jos täällä on joku, niin puhukoon! Tai elävän Jumalan nimeen! Minä lyön kuoliaaksi ensimäisen, joka minua lähestyy.”

“Elkää kiivastuko! Elkää haavoittako poikaa pimeässä!” kuiskasi piispa, joka oli pudonnut tuolilta, mutta nyt nousi päättäväisesti ja rohkaistuna. “Jos täällä on paholainen juonittelemassa, niin silloin on minun asiani Jumalan avulla suojella meitä kaikkia, ja te ette kuitenkaan voi miekallanne mitään, urhokas ritari! Me olemme saaneet ansiomme mukaan: Minkävuoksi me tahdoimme udella tietoja, jotka ovat kiroukseksi ihmiselle? Maatkoon siellä tuo helvettiin kahlehdittu kirja, joka oli houkutella meidät mukaansa kadotukseen! Seuratkaa minua, jalo ritari! Tule meidän jälessämme, poika! Täällä on pimeää kuin haudassa, enkä minä näe teitä, mutta minun mukanani on se, joka on tie ja valkeus!” Näin sanoessaan hän otti pyhän ristinkuvan rinnaltaan käteensä ja löysi helposti oven ja kiertoportaat.

Ääneti, mutta hiljaa ja sydämellisesti rukoillen, astui hurskas piispa alas kapeita, jyrkkiä portaita. Kreivi Albert seurasi häntä, varovaisesti ja vaieten, mutta paljastettu miekka kädessään, ja Kaarlo, joka vaivoin oli saanut pelkonsa hillityksi eikä ainoallakaan luiskahduksella sitä ilmaissut, pysyttelihe niin lähellä herraansa kuin suinkin. Pimeiden kiertoportaiden keskivälillä oli vähän leveämmän porrasaskeleen kohdalla muurissa aukko, josta äsken nousseen uudenvuoden kuun valo heikosti pilkisti sisään. Siihen Kaarlo oli huomaavinaan toisten rappusien yhtyvän, ja hän näki nyt selvästi kynttilän liikkuvan hyvin alhaalla, hänen vasemmalla puolellaan, kuin äärettömässä kuilussa.

“Näettekö te, ankara ritari!” kuiskasi hän herralleen — “tuolla kulkee joku kynttilän kanssa, hyvin, hyvin syvällä!”

Kreivi Albert näki myöskin sen ja osoitti sen piispalle,

“Puhukaa hiljaa ja menkäämme edelleen!” vastasi Pietari piispa. “Tuota tietä me emme tulleet, eikä meillä ole mitään tekemistä tuon kynttilän kanssa! — Pakene meistä saatana!” huusi hän syvään kuiluun, ja heti kynttilä sammui, mutta aukon kautta kuului etäinen valitushuuto, ja syvä, soperteleva ääni, minkä Kaarlo luuli tuntevansa, huusi hirvittävän voimakkaasti, ikäänkuin puhetorven kautta: “Varo itseäsi, Pietari Sunenpoika! Varo itseäsi, Orlamünden Albert!”

Samassa he huomasivat kapeiden rappusien olevan savua täynnä. He kiirehtivät askeleitaan, ja tiheämpi melkein tukahduttava savu hulmusi heitä vastaan. Kun he olivat ehtineet tornirappusten alapäähän, oli Albertin makuuhuoneen salaovi lukittu. Kreivi särki rajusti potkaisemalla oven, ja voimakkaat liekit leimahtivat heitä vastaan savun ja liekkien täyttämästä makuuhuoneesta. Takaisin palajaminen olisi ollut heidän varma kuolemansa. Heidän täytyi tunkeutua liekkien läpi päästäkseen käytävän ovelle, ja se onnistuikin. Mutta oven oli piispa teljennyt niin lujasti, että he olivat tukehtua ennenkuin he saivat sen avatuksi, ja nyt heillä oli vielä kolme pitkää käytävää ja viimeiset, jyrkät portaat edessään. Käytävät olivat täynnä savua. Liekit ahdistivat heitä takaapäin. Palavia lautoja ja hirsiä putoili heidän ympärillään, ja kun he viimeinkin olivat päässeet noille kuuluisille portaille, olivat ne ilmiliekissä.

“Seuratkaa minua!” huusi piispa. “Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, meidän täytyy päästä läpi.” Hän piteli ristiinnaulitun kuvaa edessään ja kiiruhti rukoillen eteenpäin. Kun he viimeinkin hiukset ja vaatteet kärventyneinä seisoivat suurella myllynkivellä rappujen alapäässä, romahtivat palavat portaat hirveällä jyskeellä alas. He riensivät pihalle ja hengittivät taas. Nyt he näkivät koko kylkirakennuksen loimuavan yhtenä liekkinä. Kamalasti rytisten luhistui torni maahan. Tulen levittämässä voimakkaassa valossa huomasi Kaarlo suuren joukon papereita lentelevän luhistuvan tornin liekeistä, ja hän luuli näkevänsä ihmisolennon kokoavan niitä ja katoavan savuun.

“Kiitetty olkoon Kaikkivaltias! Hän auttoi meidät vaarasta!” sanoi Pietari-piispa, ja hän seurasi nyt rauhallisena kreivi Albertia ja Kaarloa herättämään ja pelastamaan nukkuvia. Pian oli koko talonväki koolla, ja yleinen pelko asettui sen mukaan kuin nähtiin ettei tuli levinnyt, vaan tyytyi hävittämään ainoastaan koko itäisen, asumattoman sivurakennuksen.

Helena-rouva oli alussa hyvin säikähtynyt. Voimakas tuli oli muutamissa silmänräpäyksissä polttanut tornin ja sivurakennuksen tuhaksi, niin että hän ei voinut käsittää miten hänen vieraansa olivat ehtineet pelastua. Hänen ilonsa nähdessään heidät vahingoittumattomina oli myöskin niin tulinen ja sydämellinen, että hän, välittämättä sukupuolestaan ja ulkonaisista tavoista, keveässä, epäjärjestykseen joutuneessa yöpuvussaan, liehuvat, ruskeat kiharat paljaalla kaulalla, syleili heitä sydämellisesti ja pyysi heitä suomaan hänelle anteeksi, että hän niin kevytmielisesti oli saattanut heidän henkensä vaaraan alttiiksi. “Enpä olisi uskonut viisaan Mustan olevan niin vihaisen!” sanoi hän. “Tai ehkä te ärsytitte häntä? Minä luulen kuulleeni kamalan huudon, ei suinkaan tuo raukka itse liene joutunut liekkien uhriksi!”

Kreivi uskoi hänen puhuvan näin pelon hämmentämällä. Selvittyään pelästyksestä ja huomattuaan huolimattoman pukunsa, hän painoi kädet rintaansa vasten ja riensi selittämättä sen lähemmin asiaa, punottavin poskin makuuhuoneeseensa.

Tultuaan taas ulos, hän oli matkapukimissa. Hänen kauniissa, iloisissa kasvoissaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta eikä tuskasta. Hän tunsi itsensä nyt oikein iloiseksi voidessaan viipymättä jättää paikan, missä hän ei sanonut voivansa enää nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.

Ei kukaan enää vastustellut hänen matkaansa. Sillä välin oli päivä valjennut. Myöskin Ingeborg ja Cecilia olivat matkalle valmiit. Hevoset olivat satuloituina oven edessä, ja koko lukuisa seurue nousi hevosten selkään, paitsi Rigmor ja hänen kasvatusäitinsä, jotka ajoivat vaunuissa piispan vanhan Martin ja Riisen Kaarlon kanssa.

Kaarlo piti velvollisuutenaan osoittaa pienelle, oikulliselle Rigmorille yhtä suurta huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, kuin hän näki herransa ja jalojen ritarien osoittavan heidän seurassaan ratsastaville naisille. Pieninkin tytön lapsellisista toiveista oli hänelle käsky. Tuodakseen pienelle neitoselleen pudonneen höyhenen tai kimpun kaunista viheriätä sammalta, mihin tyttö oli viitannut, tai lausunut toivovansa, Kaarlo hyppäsi usein vaunuista, hevosten juostessa kovinta vauhtia, ja hän saavutti heidät kuitenkin taas vähintäkään viivytystä aikaansaamatta. Kauniin lapsen ilo ja ystävällinen kiitos palkitsivat hänet runsaasti, ja ehkä vieläkin enemmän tytön pelko nähdessään hänen uhkarohkeasti hyppäävän vaunuista ja hänen ihailunsa kun Kaarlo niin hyvin ja taitavasti pääsi takaisin.

Kun matkaseurue pysähtyi lepäämään ja virkistymään, huolehti Kaarlo aina ensiksi siitä, että Rigmor oli turvassa, vaunujen ja hevosten mylläkästä. Sitten hän kiirehti herraansa palvelemaan, auttoi matkaviitan hänen yltään, vei hänen hevosensa talliin ja toimitti reippaasti kaikki herransa käskyt.

Ensimäisenä iltana majatalossa oltaessa katseli Pietari-piispa tarkkaavasti reipasta, vilkasta poikaa, joka tarjoili illallispöydässä saavuttaen tuhansilla pikkupalveluksilla kaikkien suosion. Nyt vasta piispa tunsi Kaarlon ja muisti hänet samaksi kauniiksi pojaksi, joka oli tullut hänen luokseen isä Saxon kanssa, ja jonka vanhus vähää ennen kuolemaansa oli uskonut hänen huostaansa. Piispa syleili poikaa sydämellisesti ja valitteli ettei ollut ennemmin ajatellut häntä ja pitänyt huolta hänestä. “Sinä olit oikeassa poikani!” sanoi hän liikutettuna. “Taivaallinen isä piti sinusta paremman huolen kuin Pietari-piispa, ja sen parempaa herraa ja mestaria kuin sinulla nyt on, sinä et olisi voinut saada koko maailmasta.”

“Kyllä kuninkaan!” arveli Kaarlo, mutta sen hän sanoi niin hiljaa ettei kukaan sitä kuullut, ja piispa taputti häntä poskelle ja antoi hänen mennä.

Huonojen ja mutkaisten teiden vuoksi matka kesti useampia päiviä, ja suuri seurue ehti harvoin pitemmältä päivässä kuin kolme tai neljä peninkulmaa. Matkustettiin Stagelsen ja Korsörin kautta Nyborgiin. Slagelsessa vallitsi niinä päivinä yleisesti syvä suru. Hämmästyksellä Pietari-piispa ja kreivi Albert kuulivat, että kuuluisa pappi Antero, jota pidettiin pyhänä miehenä, oli kuollut. He kyselivät tarkasti aikaa ja tuntia, ja luostariveli, joka oli ollut saapuvilla hänen kuollessaan, ilmoitti heille hänen jättäneen tämän maailman kuin pyhimys, keskiyön aikana, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä.

“Tuo sana oli sittenkin tosi!” sanoi kreivi Albert miettiväisesti piispalle, heidän ratsastaessaan ulos Slagelsen portista. “Oli hyvä, että me emme lukeneet enempää tuosta ihmeellisestä kirjasta. Minä uskon, että olisin tullut siitä hulluksi. Nyt en minä jätä kuningasta muuta kuin välttämättömimmästä pakosta.”

“En minäkään!” vastasi piispa. “Tanskan tulevaisuus riippuu nyt, lähinnä kaikkivaltiaan Jumalan apua ja kansassa herännyttä kristillistä henkeä, tämän merkillisen kuninkaan elämästä ja onnesta.”

Äsken kuolleesta Slagelsen papista kertoi kansa mitä ihmeellisimpiä asioita. Hän oli ollut harvinaisen lahjakas mies ja suuri kansanpuhuja. Vaikka paavi ei koskaan ollut julistanut häntä pyhäksi, niin hänen nimensä säilyi kansan muistossa myöhäisimpiin aikoihin asti. Tämän hurskaan papin puheilla ja käytöksellä oli ihmeteltävä vaikutus itse nuoreen, iloiseen kuningas Valdemariinkin. Kerrottiinpa kuninkaan Själlandin matkallaan kahta vuotta aikaisemmin olleen pakoitetun luovuttamaan Slagelsen kaupungille ne laajat maa-alueet, joiden ympäri pyhä Antero ehti ratsastaa varsallaan kuninkaan ollessa kylpemässä. Tuota tunnettua tapausta pitivät monet leikinlaskuna Valdemarin puolelta ja Anteron keksimänä viekkaana keinotteluna. Mutta kuningas oli osoittanut monesti, ettei Antero hänen mielestään ollut vain haaveellinen narri tai tekopyhä petturi. Hän kutsui tuon tapahtuman jälkeen tämän omituisen papin luokseen ja keskusteli hänen kanssaan kauan salakammiossaan, jopa käytti häntä tärkeänä ja salaisena lähettiläänä. Kun sitten hovissa juteltiin tästä ihmemiehestä, ei kuningas suvainnut kyttyräselkäisen hovinarrin tai kenenkään iloisista, nuorista hovimiehistä pilkata häntä, vaan muuttui kuningas useasti silloin, iloisimmillaankin ollessaan, hyvin totiseksi ja harvapuheiseksi, niin että monet arvelivat pyhän Anteron uskoneen hänelle tärkeitä salaisuuksia. Senvuoksi kutsuttiinkin tätä merkillistä pappia sekä kansantaruissa että kirjoituksissa “kuninkaan uskotuksi.”

Osanottavasti matkustajat katselivat erikoisena ajan merkkinä pyhän Anteron muistoksi pystytettyä ristiä “Hvilehöjn” ylängöllä, Slagelsen ja Korsörin välillä. Vaikka kukin heistä uskoi mitä tahtoi ihmeestä, jonka sanottiin siellä tapahtuneen, niin ei kuitenkaan kukaan uskaltanut ääneen siitä ivailla. Helena-rouva vain arveli kestävän kauan ennenkuin hän tulisi niin pyhäksi, että voisi matkustaa ulkomaille pyhän Anteron mukavalla tavalla, mutta samanlaisia taikoja voisi tehdä toisellakin lailla. Ja tässä myönsivät Pietari-piispa ja kreivi Albert hänen olevan aivan oikeassa. Ritarien joukossa oli kyllä useampiakin, jotka mielellään tässä tilaisuudessa olisivat tahtoneet sydämen pohjasta valittaa papiston enenevää valtaa ja vaikutusta. Erittäinkin marsalkka Juhana ja Absalon Belg olivat tyytymättömiä niiden suurten tilusten menettämisestä, joilla heidän esi-isänsä olivat rikastuttaneet kirkkoa ja luostareita. — Heillä oli jo katkerat sanat pappisvallasta huulillaan, mutta arvoisan Pietari-piispan läsnäolo sai heidät hillitsemään itsensä. Myöskin ankaran kreivi Albertin tunnettu kunnioitus hengellistä säätyä kohtaan esti heitä lausumasta minkäänlaisia loukkaavia ja sopimattomia sanoja.

Helena-rouvan huono maine ja se huomio, minkä komea matkaseurue hänen kauttaan herätti kaikissa kaupungeissa, oli piispa Pietarille hänen hengellisen arvonsa tähden hyvin vastenmielinen. Mutta kun hän seuraa loukkaamatta ei voinut sitä jättää eikä myöskään valitella harmillista asemaansa, niin kohdistui usein hänen kiivautensa siihen harmaaseen oriiseen, jolla hän ratsasti, ja joka ei koskaan osannut kävellä hänen mielikseen. Siten tuli hän usein ratsastaneeksi vinhemmin kuin tahtoi, ja kun hän näin kiivaudessaan, tuikki liehuen ympärillä, joutui seurueen edelle, ja silloin tällöin huojui hiukan kömpelösti levottoman oriinsa selässä, nauroi Helena-rouva sydämensä pohjasta, eikä paljoakaan välittänyt kreivi Albertin totisesta katseesta.

Oli kova myrsky heidän purjehtiessaan Suuren-Bältin yli, ja silloin laivaväki jotenkin ääneen ja raa’oilla sanoilla mutisi tyytymättömyyttään siitä, että kuninkaan jalkavaimo oli laivassa. Kreivi Albert luuli ettei sitä ollut kuullut kukaan muu kuin hän ja koetti senvuoksi hillitä suuttumustaan, muuten pahenisi asia vieläkin pahemmaksi. Merimiesten kanssa hän ei olisi kuitenkaan voinut miekkaa mitellä Helena-rouvan kunnian puolesta, jonka käytös ei myöskään ollut kreivin mielestä niin hiljainen ja kunniallinen kuin hän vaati. Sen lisäksi hän huomasi Ingeborg-neidon olevan hyvin kalpean ja hätääntyneen näköisen, ja hiljainen Cecilia vuodatti kyyneleitä. Hän arvasi silloin jonkun merimiesten törkeän sanan heidän äidistään tulleen heidän korviinsa, mutta hän jätti heidän lohduttamisensa hellien sulhasmiesten toimeksi. Helena-rouva oli myöskin nyreissään, mutta hän syytti siitä meri-ilmaa ja kovaa pakkasta. Pian hän kuitenkin oli yhtä iloinen ja puhelias kuin ennenkin. Kun he olivat päässeet maalle, ilahdutti hän taas koko seuraa leikkipuheillaan ja hyvätuulisuudellaan, niin ettei kreivi Albert tiennyt ihmettelisikö enemmän sitä sielunvoimaa, millä hän näytti uhmailevan ainakin osaksi hänelle tuttua yleistä, solvaisevaa mielipidettä itsestään, vai sitä häikäilemätöntä kevytmielisyyttä, millä hän näytti halveksivan noita huhuja, antaessaan tällä matkallaan pahoille kielille uutta panettelun aihetta.

Nyborgissa linnanpäällysmies vastaanotti ylhäisen seuran suurella kunnioituksella. Vanhalle, yksikätiselle Ludolf-herralle olivat kreivi Albertin ja Pietari-piispan nimet parhaana suosituksena, ja hän tervehti Esbern Snaren kolmea poikaa heidän kuuluisan isänsä vanhana ystävänä. Vanha, jäykkä linnanherra osoitti myöskin Helena-rouvalle kaikkea sitä kunnioitusta, mihin hän luuli tämän korkean ruhtinaallisen syntyperän häntä velvoittavan, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kylmää ja jäykkää ja näytti vaativan häneltä silminnähtävää itsensähillitsemistä. Hän saattoi vanhalla kimollaan, jolla hän, kiitollisena sen nuoruuden ansioille, aina ratsasti, seuraa Odenseen, missä heillä oli aikomus levätä ja virkistyä.

Odenseen portilla valitteli vanha herra olevansa onneton siitä, ettei löytänyt kaupungista soveliasta majataloa, joka voisi vastaanottaa näin suuren ja ylhäisen seuran. Mutta marsalkka Juhana tiesi siihen neuvon. Hän kysyi eikö Pyhän Knuutin seuran huoneusto ollut kyllin suuri majoittamaan heitä. Ludolf-herran vakuutettua sen olevan suurimman huoneen kaupungissa, oli säästäväisen marsalkan mielestä parasta asettua sinne ja antaa seuran veljesten ilmaiseksi kestitä heitä. “Onhan kuningas hiljakkoin vahvistanut heille liiankin suuret oikeudet ja vapaudet!” sanoi hän. “Minun mielestäni saisi ennemmin karkoittaa maasta tuollaiset tekopyhät teeskentelijät. Rauhanrikkojia he ovat, ja salaisia kapinaan kiihoittajia, jotka eivät pelkää ottaa kuningasta hengiltä, jos hänen nenänsä ei käänny heidän päänsä mukaan. Mutta nyt on heidän laatimilleen seuran säännöille annettu lain voima. Sensijaan että heidät olisi hirtetty, täytyy Silden saarelaisten antaa heille kymmenen hopeamarkkaa vaatteiksi; myöskin heillä on oikeus jauhattaa jyvät koko Odenseen kaupungille. He ovat siten pohjattoman rikkaita. Mutta senvuoksi onkin näiden aasien velvollisuus ihmisrakkaudesta kestitä kaikkia matkustavaisia.”

“Minä olen itse pyhän Knuutin seuran jäsen!” vastasi vanha Ludolf rauhallisesti. “Minä suon teille anteeksi äskeisen loukkauksenne kuninkaan parhaimpia ja uskollisimpia alamaisia vastaan. Seuramme ulkopuolella oleva mies ei voi loukata todellisen kiltaveljen kunniaa. Kuitenkin, jos te voitte olla vakuutettu siitä, että meidän veljeskuntamme ei tahdo vahingoittaa kuningasta eikä isänmaata, niin minä pyydän teitä vastaanottamaan sen vieraanvaraisuuden, jonka me rakkaudenvelvollisuudestamme osoitamme kaikille varattomille matkustaville, mutta jota minä en uskaltanut esittää näin rikkaalle ja ylhäiselle seuralle!”

Yleinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilta. Erittäinkin Niilo Male oli aivan vimmoissaan, sillä pieninkin sovinnaisuussääntöjen rikkominen loukkasi häntä. Hän alkoi äkkiä yskiä ja puhua ilmasta ja tuulesta, joka oli koko hänen viisautensa silloin kun hovissa tapahtui jotakin sopimatonta.

“Kuinka?” änkytti marsalkka Juhana, “Arvoisa herra Ludolf! Kuinka voitte te, ritari ja linnanherra, olla jäsenenä seurassa, johon minä luulin kuuluvan vain lahtareita ja kaupustelijoita?”

“Minä en häpeä kuulua Nyborgin uljaaseen porvaristoon!” vastasi herra Ludolf. “Minun yhdistymiseni veljeskuntaan oli kyllä poikkeus yleisestä tavasta, mutta te näette myöskin, että minä olen luopunut oikeudestani vaatia teiltä ritarina hyvitystä miekallani ja vasemmalla kädelläni. Mutta minä voin siltä puolustaa itseäni.”

Kreivi Albert koetti niin hyvin kuin taisi sovittaa riitaa, ja osoittaakseen kunnioitustaan Pyhän Knuutin mahtavaa ja ehkä vaarallistakin veljeskuntaa kohtaan, jolle kuningas kuitenkin äskettäin oli antanut näytteen luottamuksestaan ja kuninkaallisesta suosiostaan, hän hyväksyi matkaseuransa puolesta herra Ludolfin kutsun seuran taloon, mutta sillä ehdolla, että he saisivat korvata palvelevien veljien vaivan ja menot. Kreivi Albert käytti sitäpaitsi mielellään hyväkseen tätä tilaisuutta tutustuakseen näiden, nyt jo sangen lukuisien veljeskuntien henkeen ja toimintaan, joita moni piti vaarallisina maan turvallisuudelle.

Vanha kreivi piti kunnianaan ja ilonaan tutustuttaa kreivi Albert seuran sääntöihin ja lupauksiin, mitkä eivät nyt enää olleet salaisia, ja joiden tarkoituksena oli tukea maan yhteistä puolustusta ja turvallisuutta näinä rauhattomuuden aikoina. Hän tahtoi erityisesti saada tälle kuninkaan uskolliselle ja hartaalle ystävälle selvitetyksi, ettei seuralla ollut minkäänlaista valtiollista tarkoitusta, ja että sen jäsenet olivat kuninkaan uskollisia ja lainkuuliaisia alamaisia. Tämä onnistuikin vanhalle, innokkaalle herralle niin hyvästi, että kreivi Albert selitti haluavansa sopivassa tilaisuudessa itse yhtyä veljeskuntaan, koska sen säännöt ja lupaukset eivät sulkeneet siitä ketään isänmaanystävää, olkoon hän sotilas tai porvari. Sillä hän ymmärsi hyvästi näiden veljeskuntien voivan olla isänmaan turvana näinä onnettomina ja rauhattomina aikoina, varsinkin, jos kuninkaan ja maan etevimmät miehet yhtyivät niihin. Kun todellakin isänmaan parhaat ystävät kuuluivat näihin liittoihin, niin oli siten olemassa yhtymäkohta silloin, kun riita ja eripuraisuus eroittivat sydämet.

Kiltaveljesten suuressa talossa vastaanotettiin vieraat ystävällisesti ja porvarillisella vierasvaraisuudella. Kaksi vanhempaa porvaria, yllään kiltaveljesten viitat, vastaanottivat vieraat, tekemättä heille minkäänlaisia kysymyksiä heidän säädystään ja nimestään. “Kuka on Tanskan laillinen kuningas Jumalan ja ihmisten edessä?” kysyi vain vanhempi heistä jokaiselta sisäänastuvalta vieraalta, ja kun he olivat vastanneet: “Valdemar Valdemarin poika”, päästettiin heidät heti ylimpään, avaraan vierastupaan, missä oli useampia kiltaveljiä, ja missä heitä kestittiin oluella, simalla ja isolla annoksella lihakeittoa. Ennen ja jälkeen aterian laulettiin lyhyt messu, ja pöydässä juotiin Pyhän Knuutin, Neitsyt Marian ja kuninkaan maljat. Minkäänlaisia kiltaveljesten tapoja tai menoja eivät matkustajat nähneet, ja ollen vieraita seuran ulkopuolelta, he eivät päässeet veljeskunnan suureen kokoussaliin.

Aterian jälkeen kreivi Albert linnanherran salaisesta viittauksesta seurasi häntä muiden huomaamatta viereiseen huoneeseen.

“Jos te ette pidä minua liian uteliaana tai tunkeilevana, jalo kreivi”, sanoi vanha, jäykkä herra, luoden kreivi Albertiin terävän, läpitunkevan katseen, “niin vastatkaa minulle yhteen kysymykseen kaikessa tuttavallisuudessa. Mitenkä te, kuninkaan ja maan uskollinen ystävä, saatatte yleisesti tunnettua Helena-rouvaa Riibehuusiin aikana, jolloin kansa on pettynyt toiveissaan saada Valdemarien valtaistuimelle kunnioitettu ja kunniallinen kuningatar. Ettekö te tunne paremmin kuninkaan ainoata heikkoutta, ja tämän naisen kauas tähtääviä aikeita? Tai olisiko kreivi Albert alentunut tukemaan syntiä ja alhaisia pyyteitä?”

“Tällä kysymyksellänne te ette loukkaa ainoastaan minua”, vastasi kreivi Albert, jonka itsetunto oli loukattu — “vaan myös minun kuningastani ja sitä jalosukuista naista, jonka suojelija ja saattaja minä nyt olen. Mutta minä luulen tietäväni teidän kysymyksenne syyn, ja minä kunnioitan teidän hyväätarkoittavaa, vaikkakin oikeudetonta intoanne kuninkaan ja maan parhaaksi, mikä on johtanut teidät harhaan. Kuningas itse hallitsee mieltään ja sydäntään. Jos kuninkaalla olisi tuo niinkutsuttu heikkous, te voisitte kutsua paremminkin sitä paheeksi, mistä kuninkaita ja suuria miehiä tuomitaan liiankin lievästi, ja mistä te, ja moni kunnon tanskalainen mies, syytätte meidän nuorta kuningastamme, niin minä ylenkatsoisin sitä yhtähyvin hänessä kuin kenessä tahansa, jos hänellä se olisi. Mutta minä tunnen sydämessäni hänen olevan aivan vapaan siitä. Helena-rouvan epäilyttävät aikeet ovat minulle tuntemattomat. Minä olen kyllä kuullut panettelijoiden puheet hänestä ja kuninkaasta, mutta Jumala varjelkoon minua koskaan niitä uskomasta. Minä paheksun hänen matkaansa Ribehusiin, siinä hän on tehnyt mitä suurimman varomattomuuden. Mutta minulla ei ollut voimaa eikä oikeutta sitä estää. Sattumuksesta, ja yksinkertaisesti ritarikohteliaisuudesta, minä olen tarjoutunut hänen saattajakseen. Niin kauan kuin hän on minun suojeltavanani en minä salli kenenkään kunniallisen miehen lausua rankaisematta hänestä ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Teidän kätenne, arvoisa herra Ludolf, sallii minun tällä kertaa teidän suhteenne tehdä siitä poikkeuksen.”

“Uljas, uskollinen, nuori mies!” huudahti Ludolf-herra ja tarttui lämmöllä hänen käteensä. “Minä näen teidän rakkautenne kuninkaaseen, sekä teidän ritarillisen kunnioituksenne naista kohtaan, soaisseen teidän silmänne. Mutta minä en voi moittia teitä siitä. Suokaa minulle anteeksi, että minä hetkenkään olin epätietoinen teidän suhteenne. Enkä minä myöskään kiitä teitä siitä ettette tahtonut taistella vanhan toiskätisen miehen kanssa senvuoksi että hän tahtoi puhua teille kahden kesken; se olisi ollut naurettavaa, ja näin on tämä asia selvitetty. Kuitenkin minä neuvoisin teitä lähtemään täältä tämän naisen kanssa niin pian kuin suinkin voitte! Nyt pari sanaa minun ja veljeskunnan puolesta! Jos joskus koittaa aika — mistä Jumala meitä varjelkoon — että kuninkaan paras ystävä ja neuvonantaja olisi pakoitettu kysymään, mistä vielä löytyisi tanskalaisia miehiä, jotka olisivat valmiit uhraamaan elämänsä ja tavaransa isänmaalle, niin silloin avatkaa tämä kirja, ja jokaiseen nimeen, jonka siitä luette, te voitte luottaa kuin itseenne!” Näin sanottuaan hän ojensi kreiville suuren, punaisilla vahasineteillä suljetun kirjeen, mihin Knuut kuninkaan kuva ynnä hänen miekkansa ja valtikkansa olivat painetut. “Tämä on hätäraha!” lisäsi hän. — “Jumala suokoon, ettei sitä hetkeä milloinkaan tule, jolloin te olette sen tarpeessa. Mutta jos se kerran tulee, ja vanha Ludolf kenties jo silloin makaa sotalipun alla Nyborgin kirkossa, ruostunut miekka kirstullaan, niin ajatelkaa silloin minua, uljas, nuori herra, älkääkä antako tämän meidän kohtauksemme jäädä turhaksi!”

Vastausta odottamatta vanha herra poistui nopeasti, suoden liikutetulle kreivi Albertille aikaa tointua ja panna tähteen poveensa avaamattoman uskollisuuskirjeen.

Hänen palatessaan seuraan ei vanhaa linnanherraa enää näkynyt siellä. Kadulta kuului kavioiden kapsetta, ja hänen nähtiin ratsastavan kylästä niin nopeaan kuin hänen ontuva, kankea kimonsa suinkin jaksoi.

Kreivi Albert huomasi kiltaveljesten katselevan Helena-rouvaa epäluuloisin katsein ja antavan toisilleen salaisia ja merkitseviä viittauksia. Hän muisti vanhan linnanherran neuvon ja kiirehti lähtöä. Marsalkka Juhanan suureksi harmiksi piispa ja kreivi Albert eivät unohtaneet lähtiessään pistää runsasta lahjaa kiltaveljesten säästökassaan, ja Helena-rouva näytti oikein iloitsevan saadessaan kiusata isällistä ja kitsasta herra poikaansa suurella anteliaisuudellaan. Absalon Belg, joka oli eniten ahminut hilloja ja liharuokaa, lausui lähtiessään jotenkin ääneen olevansa aivan samaa mieltä kuin järkevä Juhana veljensä, ja jos hyvät kiltaveljet olivat oikeita myllärejä, niin he kyllä osasivat jauhaa jyvänsä ja saada jauhosäkeillään rakkaudentyönsä palkituiksi.

“Minä en tunne Esbern Snarea hänen pojissaan!” sanoi piispa Pietari kreivi Albertille tiellä, heidän ratsastettuaan vähän edelle muista. “Urhokas Esbern jakeli jalomielisesti lahjoja ja antimia kirkoille ja luostareille; mutta nämä ryöstäisivät ne kernaasti takaisin, jos voisivat. Tiedättehän te heidän yhä kantavan veroa Sorön luostarilta; mutta sitä he vielä kuolinpäivänään katuvat!”

“Siinä kohden minä en ainakaan rohkene puolustaa heitä!” sanoi kreivi Albert. “Mutta sen minä kuitenkin tiedän, että jos kuningas tarvitsee heidän käsivarttaan, niin se on voimakas ja valmis häntä auttamaan, ja jos hän tarvitsee heidän kukkaroaan niin se on myöskin aina hänelle avoin.”

“Mitä käsivarteen tulee niin te voitte olla oikeassa, mutta ei kukkaron suhteen, kukkaron suhteen, Jumal’auta ei!” intti piispa kiihkeästi. “Sen he pitävät kiinni ja lukittuna kädessään aivan kuin Judas Iskariot meidän alttaritaulussamme.”

“Silloin ainakin Helena-rouva osaa sen sitä paremmin aukaista. Hän ei pidä liika tiukalla taalareitaan”, ivaili kreivi Albert, keskeyttäen hänet.

“Hänessä ei mikään ole lujassa!” mutisi Pietari-piispa kiukkuisesti.

Nuo sanat suututtivat kreivi Albertia. “Jos te olisitte ritari, ettekä piispa”, vastasi hän kiivaasti, “niin minä vaatisin teidät keihäsmittelyyn tämän jalosukuisen naisen hyveiden ja kunnian puolesta.”

“Uskallanko kysyä, mistä jalot herrat kiistelevät?” kysyi Helena-rouva, joka samassa ratsasti hyvällä juoksijallaan heidän luokseen. “Minusta te tunnuitte hiukan kovaäänisiltä, ja luulenpa teidän puhelleen keihäiden mittelystä.”

Pietari-piispa vaikeni nolona ja antoi hevosensa tuntea suuttumustaan, mutta kreivi Albert ei joutunut hämilleen. “On puhe eräästä jalosukuisesta naisesta, jonka käytös ainakin minun tietääkseni on moitteeton”, vastasi hän. “Hän on hiukan varomaton, kevytmielinen ja vaihtelevainen, sen kyllä myönnän, ja se saattaa hänet usein unohtamaan tuon kultaisen säännön, että ei ole kylliksi naiselle olla moitteeton, vaan hänen täytyy myöskin osoittaa se ulkonaisessa esiintymisessään. Minä pyydän teitä, jalo rouva, olemaan riitani välittäjänä. Luuletteko te tuollaisen heikkouden ja siitä seuraavan yleisen mielipiteen oikeuttavan ainoatakaan ritaria kulkemaan pilkaten hänen linnansa ohi ja piirtämään häpeämerkkiä hänen porttiinsa?”

“Kuka ritari voisi olla niin häpeämätön “, kysyi Helena hämmästyneenä, “että hän ryhtyisi sellaiseen vääryyden tekoon?”

“En ainakaan minä, jalo rouva, sen minä voin vakuuttaa teille. Mutta eikö teidän mielestänne ole yhtä oikeudetonta ja väärin, jos jonkun häpeämättömän käden jätettyä merkkinsä tuon kysymyksessä olevan naisen portille, Herran palvelija astuu ohi ylenkatseellisesti ja julistaa kiroukseen tuon talon!”

“Totisesti, totisesti, te olette oikeassa, jalo ritari!” huudahti Pietari-piispa kiihkeästi. “Ja minä olen väärässä, häpeällisen väärässä! Ulkokuori voi usein pettää, ja jos se ei pettäisikään, niin olkoon kaukana minusta, että minä heittäisin ensimäisen kiven syntisen päälle!”

“Te olette siis sopineet ilman minun välitystäni!” vastasi Helena-rouva, ja hänen katseessaan ja kasvonilmeissään ilmeni syvästi loukattu ylpeys, hänen koettaessaan turhaan salata katkeria kyyneleitä, mitkä vierivät hänen kauniille, kalpeille poskilleen.

Tämä näky haihdutti kreivi Albertin mielestä viimeisenkin epäilyksen hänen viattomuudestaan, sekä hänen käytöksensä moitteettomuudesta. “Kyllä, varmasti, jalo rouva”, sanoi hän lämmöllä “meidän riitamme on sovittu, ja minä vannon Jumalan ja pyhän Mikaelin kautta puolustavani tämän naisen kunniaa jokaista hyökkääjää vastaan, niinkuin minä tahdon puolustaa herrani ja kuninkaani kunniaa, sanoin ja miekalla, hengelläni ja verelläni.” Ja hetken kuluttua hän lisäsi: “Jos te, jalo rouva, tahdotte tämän naisen puolesta antaa minulle pantin, niin minä kannan sitä povellani muistuttamassa minua valastani, niin kauan kuin minä elän.”

Lempeämmin liikutettuna Helena-rouva otti valkoisen hansikkaan kädestään, jolle hänen kyyneleensä olivat vuotaneet, ojensi sen ääneti kreivi Albertille, ja pudisti kiitollisena jalon ritarinsa ja suojelijansa kättä; sillä hän ymmärsi hänet niin hyvin. Hän ratsasti ajatuksissaan kappaleen matkaa eteenpäin ja pysäytti äkkiä hevosensa niinkuin epäillen ratsastaisiko edelleen, vai kääntyisikö takaisin. Mutta samassa saavutti muu seurue nauraen ja ilakoiden hänet, ja hän voitti nopeasti kaikki epäilykset.

SEITSEMÄS LUKU.
Kukaan ei ollut matkalla Kaarloa onnellisempi. Monet nimet ja paikat hän tunsi Saxon kertomuksista. Hän katseli kaikkea mitä tarkimmasti, ja jos hän ei jotakin tiennyt, niin täytyi vanhan Martin kertoa se hänelle. Nähdessään Ohrupin kylässä Gram-joen yhtyvän Nips-jokeen hän kysyi Martilta eikö hurskas piispa Leofdagus juuri tälläkohtaa koettanut uida yli, silloin kun hurjat pakanat ampuivat hänet kuoliaaksi nuolillaan.

“Se on vain puhetta!” vastasi Martti. “Minä tunnen kaikki tämän maan piispat, eikä täällä ole koskaan ollut sen nimistä.”

“Onpa ollut aivan varmasti, mutta paljon ennen kuin sinä synnyit!” vastasi Kaarlo ja kertoi pikku Rigmorille tuon liikuttavan kertomuksen. Lapsi otti sydämellisesti osaa siihen ja oli ruveta itkemään kuullessaan marttyyrin kuolemasta. Mutta kasvatusäiti lohdutteli häntä sillä, että koko kertomus oli ikivanha seikkailu, eikä pakanoita enää ollut maailmassa.

“Onpa aivan varmasti!” keskeytti Kaarlo hänet kiihkeästi. “Meidän kuninkaamme sotii vielä usein pakanoita vastaan, ja niinpian kuin minä olen oppinut käyttämään miekkaa ja kilpeä, tahdon minäkin olla mukana!”

Kuultuaan nuo Kaarlon rohkeat sanat tuli kaunis lapsi hyvin totiseksi, ja kasvatusäiti, joka luuli hänen pelkäävän pakanoita, alkoi lohdutella häntä vakuuttamalla, ettei täällä koko maassa ollut pakanoita, ja kuningas kyllä piti kurissa ne, jotka olivat vieraalla maalla. Mutta nyt kertoi Kaarlo toisen kertomuksen, ja Rigmor nauroi taas ja taputti käsiään. Kun he olivat tulleet lähemmäksi Riibeä, alkoi vanha Martti tulla puheliaammaksi, sillä hän oli syntynyt niillä seuduin, ja tunsi tien varrella olevan jokaisen kiven ja pensaan. Hän kertoi aivan oppineesti omalla tavallaan sen minkä myöhemmin muut oppineet ovat toistaneet, että kaupungin nimi oli “Riive” [Riive = harava] senvuoksi että siellä kesäisin oli niin paljon haravoimista. Eikä hän osannut mielestään kyllin elävästi kuvata miten hauskaa siellä oli heinä-aikana, ja miten somalta kaupunki näytti vihreiden kukkuloiden keskellä, joen ja meren rannalla. Siellä oli joutsenlammikoita ja ihania hedelmäpuistoja, jotka hengelliset herrat, pyhän apotti Wilhelmin esimerkkiä seuraten olivat istuttaneet, tuotettuaan hedelmäpuuntaimet kaukaisista maista. Kolmesta joen varrella olevasta vesimyllystä hän puheli laajasti ja kertoi Kaarlolle juurta jaksain, mitenkä yhdessä niistä hyvin suurella taidolla valmistettiin turkiksia. Kun hän nyt näki Riiben etempää, koetti hän saada kaikki huomaamaan miten se oli hanhenmunan näköinen, ja kun katsoi vieläkin tarkemmin niin näytti se mieheltä, jalkoineen ja käsivarsineen, ja nämä molemmat arvelut täytyi muiden myöntää oikeiksi, sillä “olihan hän syntynyt niillä seuduin ja tiesi senvuoksi sen parhaiten.”

He ajoivat muutamien talojen ja kesantovainioiden ohitse. “Kas, tässä on vanha Riibe!” sanoi Martti. “Nyt täällä asuu vain köyhää väkeä. Mutta entisinä aikoina rikas ja ylhäinen väki asui täällä etteivät olisi liian lähellä merta ja merirosvoja.”

“Hyi, sepä oli häpeällistä!” sanoi Kaarlo. “Mutta nyt me kyllä uskallamme asua meren lähellä!” jatkoi hän iloisesti — “nyt merirosvot pelkäävät meitä, — sellainen kuningas on meillä nyt!”

He ajoivat nyt sisään niin sanotusta linnanportista, josta Viheriäkatu johti linnaan, ja Kaarlo halusi tietää mitä ne kolme taivaansinistä, kruunupäistä leijonaa merkitsivät, jotka olivat kuvatut portin yläosaan, aivan kuin tahtoisivat sieltä lentää ilmaan. Silloin tunsi Martti itsensä oikein ylpeäksi voidessaan kertoa sen olevan kaupungin ikivanhan vaakunan, aina pakanuuden ajoilta peräisin, jonka kuningas Harald Hildetand oli lahjoittanut hyvälle Riiven kaupungille. Hän ei oikein osannut selvittää mitä leijonat tarkoittivat, mutta hän sanoi kyllä usein sitä miettineensä, ja arveli viattomassa hurskaudessaan niiden luultavasti tarkoittavan pyhää kolminaisuutta.

“Mutta sinähän sanoit vaakunan olevan aina pakanuuden ajoilta asti!” intti Kaarlo.

“No niin, silloin se varmaankin merkitsee, että Nips-joella on kolme haaraa, jotka kolmelta puolen virtaavat kaupungin ympäri!” sanoi Martti suuttuneena, “siitä minä olen aivan varma, ja tietysti ne siten virtasivat jo pakanuuden aikoina. Mutta jos ette usko minun tietojani, niin kysykää meidän piispaltamme. Muuten minä olen syntynyt täällä, eikä minun tarvitse keltään kysyä Riiven asioita. Koettakaapas, osaatteko te laskea tornit?” jatkoi hän ylpeästi ja oli jo unohtanut onnistumattoman selityksensä. “Kas tuolla Liljavuorella on meidän Pyhän Neitsyen kirkko! Katsokaa, sen katto loistaa kuin puhdas hopea ja kulta, ja tietäkää että se on puoleksi lyijyä ja puoleksi vaskea. Ja tuossa on linna, sen nimi on Kosborg.” —

“Riibehuus oli kai aikomuksesi sanoa”, keskeytti hänet Kaarlo.

“Kosborg oli sen nimi minun nuorena ollessani”, vastasi Martti. “Olenhan minä kuullut sitä kutsuttavan Riivehus nimellä, niinkuin ei muka olisi muita taloja Riivessä. Ei nyt enää mikään saa olla niinkuin oli ennen. Katsokaa tuonne”, jatkoi hän puheliaasti, “tuosta minä olen monta kertaa juossut hevostorin yli Kagkildeen ja nähnyt varkaiden kantavan kiviä kaupungista, — olipa se onnellinen aika! Ja tuolla lammen rannalla olevalla kalatorilla minä olen nähnyt heidän usein pitävän käräjiä.”

“Kenen?” kysyi Kaarlo hajamielisesti.

“Heh, porvareita minä tarkoitan. Jos te haluatte olla sananseuloja, niin minä en tahdo olla teidän kanssanne tekemisissä!”

“Elkää suuttuko, hyvä Martti!” pyysi Kaarlo — “kertokaa meille vähän enemmän! Sinä tunnet niin hyvin kaiken täällä.”

“Niin, kyllä minä voisin nimittää teille vaikka jokaisen kadun ja kujan nimen. Katsokaas, ennenkuin minä tulin piispan luokse niin minä olin koonnut itselleni monta Blumpumia [pientä vaskirahaa] tuolla kapitulitalossa tuomalla makeaa viiniä sekä arkkidiakoonille, dekaanille, senioreille, kapitulin prokuraattorille ja kaikille neljällekymmenelle kaniikille, sekä regulariksille että seculariksille. — Koska te olette niin viisas käytyänne koulunne Grammaticuksen luona, niin te kyllä tiedätte mitä minä tarkoitan.”

Kaarlo vaikeni äkkiä, sillä latinassa hän ei ollut päässyt pitkälle, ja hän huomasi hyvästi vanhan Martin palvelleen siksi kauan piispan luona, että hän siinä voitti hänet.

Tästä pienestä voitonhumahduksesta Martti tuli niin iloiseksi ja mieliinsä, että hän alkoi nyt juurta jaksain kertoa miten kapitulihuoneessa elettiin aamusta iltaan, ja miten siellä päivittäin luettiin kahdeksantoista messua pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kunniaksi. Hän nimitti kaikki kaupungin torit ja kadut, portit, sillat ja kirkot, sekä kaikki kaupungin seurat, Pyhän Knuutin seurasta, pyhän Gertrudin seuraan, jopa sikakujan koulupoikaseurankin.

Vihdoinkin vierivät vaunut sillan yli, pysähtyen kaivon viereen linnanpihalle. Kaarlo ihaili suurta, komeaa linnaa, sen korkeita valleja, muureja ja torneja. Vanha Martti arveli linnan olleen siinä nyt jo kahdeksankymmentä vuotta ja hän kiitteli linnan syvää, ihmeellistä kaivoa, mistä riitti vettä kokonaiselle sotajoukolle pisimmänkin piirityksen ajaksi. Pihalla vilisi kuninkaallisia palvelijoita ja talonmiehiä, jotka pihavoudin käskystä vastaanottivat vieraiden hevoset. Tämä saattoi vieraat linnanportaille, missä hän jätti heidät ovenvartijan ja linnan sisäpalvelijain huostaan. Niinpian kun Kaarlo oli saanut Rigmorin nostetuksi vaunuista ja viedyksi Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä huostaan, kiiruhti hän isäntänsä luokse, otti hänen viittansa käsivarrelleen, ja seurasi sitten ylhäisiä vieraita kunnioittavan matkan päässä. Hänen sydämensä tykki ilosta odottaessaan näkevänsä kuninkaan, sillä se oli suurin onni, josta hän jo kauaa oli uneksinut.

Oli juuri päivällisen aika, ja kuningas istui aterioimassa sukulaistensa ja miestensä kanssa. Jonkinlainen ali-hovimarsalkka osoitti vastasaapuneille vieraille paikat aina valmiiksi katetun vieraspöydän ääreen, eräässä linnan pienemmistä huoneista. Ainoastaan kreivi Albert, ollen kuninkaan erityinen suosikki, kutsuttiin kuninkaalliseen pöytään, missä hänelle aina oli paikka varattuna. Niin pian kun kreivi sivuhuoneessa oli pessyt kätensä ja järjestänyt tukkansa ja pukunsa, pyysi hän kohteliaasti Helena-rouvalta ja hänen tyttäriltään anteeksi, että hänen kuninkaan käskystä täytyi jättää heidät. Selvästi huomasi Helena-rouvan kauniista kasvonilmeistä hänen olevan nöyryytetyn tuntiessaan tämän alhaisemman arvonsa; mutta hän koetti pysyä tyynenä ja pyysi tarjoilevan hovipalvelijan päivällisen jälkeen ilmoittamaan hänet ja hänen tyttärensä prinsessa Regitzalle.

Kaarlon suureksi iloksi pyysi kreivi häntä seuraamaan itseään. Herransa viitta käsivarrellaan, hän seurasi kreiviä suureen, kuninkaalliseen ruokasaliin. Tykkivin sydämin hän astui korkean, tammisen kynnyksen yli, ja hovipalvelija osoitti heti hänelle paikan muitten soihtupoikien viereen, marskin tuolin taakse, oven lähelle. Sill’aikaa kreivi Albert läheni arvokkaasti ja kunnioituksella pöydän ylimpää päätä.

Ihmetellen Kaarlo katseli pöydän ympärillä istuvia monia ritarillisia herroja ja kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä heitä ympäröi. Mutta hänellä ei ollut täällä aikaa katsella noita monia uusia esineitä, mitkä vetivät hänen huomionsa puoleensa, hänen katseensa etsi vain kuningasta, eikä hänen kauan tarvinnut turhaan hakea. Nuoren kuninkaan iloiset, uljaat kasvot, ruskeakiharainen, nuorekas sankaripää, ja lyhyt, ruskea parta eivät oikein vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut suuresta, kruunatusta päästä, mutta suuren Valdemarin poika ei tarvinnut kuninkaallista kruunua tullakseen tunnetuksi. Hänen tummanruskeissa, melkein mustissa kotkansilmissään oli jo se voimakas valtiaankatse, joka välittömästi pahoittaa alistumaan, ja hänen, korkea, kaartuva otsansa, mihin suru ei vielä ollut uurtanut ryppyjään, näytti ylevässä, kauneudessaan olevan uskaliaimpien kuningasajatusten asuinsija. Kaksi helposti värähtelevää intohimovakoa, suurten, vilkkaiden silmien välissä, ilmaisivat sitä kiivautta ja voimaa, millä hän tiesi panna tahtonsa täytäntöön. Hän istui rauhallisena ja iloisena pöydässä, jokapäiväinen ritaripuku yllään, jollaisena hänet tavallisesti on kuvattu: jonkinlainen lyhyt, pumpulivuorinen nuttu, napitettuna kaulaan asti, jonka reunat olivat koristetut kultanapeilla, ja kaulassa pyöreä kaulus. Hänen hoikkaa vyötäistään ympäröi kapea kultasoljella kiinnitetty miekkavyö, ja silkkinuttu kaareutui somasti mahtavan rinnan yli.

Kaarlo näki hänet vain sivulta, mutta hän huomasi heti, että jos hänen vartalonsa oli sopusuhtainen, niin täytyi hänen olla päätä pitempi useampia miehiään. Sillä tuo jotensakin korkea pöytä näytti olevan hänelle liian matala, ja syödessään hänen täytyi nostaa lautanen pöydältä ettei tarvitsisi kumartua.

Kuninkaan tuolin takana seisova aatelispoika, joka piteli käsivarrellaan kuninkaan kultareunaista purppuraviittaa, oli Kaarlon mielestä onnellisin ihminen saadessaan olla niin lähellä kuningasta ja ojentaa hänelle kaikki, mitä hän viittasi haluavansa.

Sillävälin kreivi Albert oli ehtinyt pöydän päähän ja tervehti kuningasta tavanmukaisin ritaritervehdyksin.

“Tervetuloa, urhokas Albert”, sanoi kuningas, ojentaen hänelle oikean kätensä, jota Albert puoleksi polvistuen suuteli. “Istukaa tänne meidän joukkoomme virkistämään itseänne! Teidän paikkanne on vapaa. Juotuamme yhdessä tervetuliaismaljan, seuraatte te minua salakammioon!”

Kreivi istui tavalliselle paikalleen, ylimmälle ritarienjoukossa, ja kaksi lähintä ritaria nousi vanhaan tapaan antamaan hänelle sijaa; sillä joskin Sven Grathen aikuiset, jäykät hovitavat osaksi olivat poistetut, ja sekä kuningas, että hänen suuri isänsä rakastivat aterioidessa iloista ja hilpeätä seurustelua, niin olivat kuitenkin ne tavat ja menot säilytetyt, joita kuninkaan arvo ja molemminpuolinen kohteliaisuus vaativat. Pöydässä keskusteli kukin vapaasti vierustoverinsa kanssa, mutta ei kuitenkaan niin kovaäänisesti etteivät kuninkaan sanat olisi kuuluneet hänen puhutellessaan ääneen jotakin.

Lähinnä kuningasta, hänen oikealla puolellaan, istui hänen paljon vanhempi sisarensa, totinen prinsessa Regitza, joka ei kuitenkaan vielä ollut aivan vailla nuoruuden suloa, mutta hänen rauhalliset, melkein intohimottomat kasvonsa herättivät hyvin vähän mielenkiintoa. Hän puhui ani harvoin, mutta kuunteli kärsivällisesti hänen ja kuninkaan velipuolen, paljaspäisen kreivi Klaun puhetta. Tämä kertoi hänelle tapansa mukaan laajasti ja perinpohjaisesti tulevasta puolisostaan, Schwerinin kreivittärestä Idasta, hänen suurista avuistaan sekä täydellisyydestään.

Kuninkaan vasemmalla puolen istui arkkipiispa Antero, jonka kanssa kuningas enimmäkseen puheli, ja jolta hän kyseli hänen matkoistaan ja seikkailuistaan vieraissa maissa. Myöskin veli Gunnar ja mestari Harpesträng olivat saapuvilla, mutta he olivat saaneet paikkansa hiukan etempänä kuninkaasta, antaakseen tilaa hänen ylhäiselle vieraalleen, saksalaisen ritariston jäsenelle ja Liivinmaan sotapäällikölle herra Herman Balkille. Hän oli pitkä, laiha mies, yllään musta, ruumiinmukainen ritaripuku, kaulassa musta hopealla silailtu risti, ja hän istui ryhdikkäänä ja ylpeänä kuninkaan kumaraharteisen rippi-isän, viekkaan arkkidiakooni Anfredin sekä, paksujen mitättömän mutta rehellisen näköisten böhmiläisten kaniikkien, Kenertin ja Albrechtin vieressä. Heille piti mestari Harpesträng esitelmän terveysopista, jota nämä näyttivät ihmetellen kuuntelevan, ja kuitenkin he, vastoin hänen määräyksiään, söivät sekä lohta, savustettua hanhea että myöskin palvattua jäniksenlihaa. Veli Gunnar sitävastoin istui innokkaasti keskustellen vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta, hän istui nimittäin kahden kuuluisan runoilijan, Thorgejr Danaskjaldin ja islantilaisen Olavi Hvitaskjaldin, Skaldan tunnetun runoilijan vieressä, jotka siihen aikaan olivat kuningas Valdemarin vieraina. Sekä Gunnar että islantilainen olivat kiivaita, ja kun he aina väliin innostuivat liian kovaäänisiksi, täytyi hiljaisen Thorgejrin tyynnyttää heitä ja muistuttaa heille pöytätapoja. Kuninkaan drotsi, hurskas, voimakas Astrad Fracke, joka istui heitä vastapäätä, oli hiljan kiivastunut vihasta, ja kuritti senvuoksi lihaansa kieltäytymällä liharuuista, mutta piti kuitenkin ikävän pelosta viiniä hyvänään. Kuiva kamarmestari Antero pudisti harmaata, rehellistä päätään ja viittaili Björn-tarjoilijalle, ettei tämä toisi enää viiniä kovaäänisille vieraille, jotka häiritsivät häntä hänen laskiessaan montako hopeakannua oli käytännössä, sillä hänen velvollisuutensa oli vastata hopea-astioista.

Tanskalaisten ritarien joukossa oli lähinnä kreivi Albertia Junkker Strange Ebbenpojalla kunniapaikka. Hän oli kuninkaan uskollinen ystävä ja neuvonantaja, ja oli ollut hänen asemestarinsa ja opettajansa hänen lapsuudessaan. Hän oli lempeä ja miellyttävä mies, jonka suun ympärillä väreili hyväntahtoinen ja hiukan veitikkamainen hymyily. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat paljon korvia alempana, ja niiden takaa loistivat hänen rehelliset kasvonsa iloisina ja rauhallisina. Nuorekkaan ulkomuotonsa vuoksi kutsuivat useammat häntä vielä nytkin nuoreksi Junkker Strangeksi vaikka hän oli yli neljänkymmenenneljän vuoden vanha, ja nuorien ritarien Ebben ja Pietari Strangen isä. Urhoollisuudestaan ja sankaritöistään kuuluisia vanhempien ritarien joukossa olivat etenkin arkkipiispan ja Pietari-piispan veljet: Jaakko Mone, Lauri Sunenpoika ja kuningas Sverkerin appi-isä herra Ebbe Sunenpoika Knardrupista. He olivat kaikki hyvin hengellisten veljiensä näköisiä, kookkaita, voimakkaita, totisen ja sotaisen näköisiä miehiä. Lähinnä heitä olivat etenkin veljekset Ivar ja Ebbe Glug kuuluisia rohkeudestaan, mutta he olivat mitättömämpiä ulkonäöltään, ja he pistivät vähemmän silmään Pietari Globen ja Ivar Lykken rinnalla, jotka rikkaudellaan ja komeudellaan sekä kohteliaalla käytöksellään vetivät kaikkien huomion puoleensa. Herra Ebbe Sunenpojan toinen vävy, kreivi Engelbrekt oli tunnettu hauskana, iloisena seuramiehenä. Väkevä ja roteva Kaarle Grå ei ollut yhtä kohtelias kuin hän, mutta urhollisuudessa hän ei jäänyt edellisestä jälkeen; hänestä sanotaankin sankarilaulussa:

Ei löydy koko Ruotsin maassa miestä
Ken häntä yksinään vois vastustaa.
Hänen vieressään istui yhtä kuuluisa herra Ove Dyre, joka oli taitava ja intohimoinen metsästäjä, kantaen aina kullattua metsästystorvea olallaan, ja hänestä sanotaan sankarilaulussa:

Hän miehet niittää taistelossa
Kun talonpojat laihojaan.
Kuninkaan nuori sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto, istui nuorempien ritarien, junkkari Knuutin ja herra Lembakin seurassa. Hän oli vasta viidentoistavuotias nuorukainen ja vaikka häntä ei vielä oltu lyöty ritariksi, niin hän oli jo osoittanut mitä suurinta rohkeutta heittäytyessään uhkarohkeisiin ja hurjiin seikkailuihin. Moni kutsuikin häntä toiseksi Esbern Snareksi. Hänen pyöreät, parrattomat kasvonsa ja vielä hento ruumiinrakenteensa tekivät hänet hyvin lapsellisen näköiseksi, ja Riisen Kaarlo, joka oli melkein viittä vuotta nuorempi, näytti ruumiinvoimiensa puolesta voittavan hänet.

Kuin kuningas Artur ritareineen pyöreän pöydän ympärillä, istui kuningas Valdemar läänitysherrojensa ja ritariensa ympäröimänä. Katsellessaan tuota etevien ja kokeneiden miestensä uljasta joukkoa hänen rintansa kohosi ylpeydestä, ja hän katseli jo saavuttamiaan komeita voitonmerkkejä sen vallan ja menestyksen onnellisina enteinä, mihin hän uskaliailla nuoruudensuunnitelmillaan toivoi kohottavansa Tanskan valtakunnan.

Kuningas itse oli suurin ja kaunein mies heistä kaikista. Hänen vanhimmat sotasankarinsa, jotka olivat tunteneet hänen suuren isänsä tämän nuorena ollessa, eivät voineet kyllin ihmetellä hänen yhä enenevää yhdennäköisyyttänsä heidän vanhan herransa ja kuninkaansa kanssa. Hänen äänensä sointu, sekä se omituinen tapa miten hän ojensi kättään, jakaessaan käskyjään tai kiivastuessaan, muistutti heitä hänen voimakkaasta ja usein liiankin ankarasta isästään.

Kuningas oli esittänyt tervetuliaismaljan uljaalle kreivi Albertille, mihin kaikki ritarit olivat yhtyneet sydämellisin ilohuudoin. Mutta kuningas oli huomannut ylhäisen vieraansa, herra Herman Balken, tunteneen itsensä syrjäiseksi, eikä hän tahtonut mitenkään epäkohteliaana loukata tätä tärkeätä henkilöä.

“Me tahdomme tyhjentää tämän pikarin jalon saksalaisen Pyhän Marian veljeskunnan kunniaksi!” sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja nousi. Heti nousivat kaikki ritarit ja yhtyivät pikaria kilistäen maljaan, mutta tavallisia ilohuudahduksia ei kuulunut. Ylpeä, vieras ritari kumarsi arvokkaasti kuninkaalle ja hänen miehilleen, vastaanottaen saksalaisen ritarikunnan puolesta maljan ja vastaukseksi hän tyhjensi pikarinsa Tanskan kuninkaan ja sen jalon ritariston kunniaksi.

Huolimatta tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta, jokainen voi helposti huomata kuninkaan ja saksalaisen ritariston välien olevan kireällä, sillä hän ei tahtonut antaa heidän määrätä valloittamiensa maiden rajoja pakanallisessa Virossa ja Liivinmaalla. Kuninkaalla ja arkkipiispa Anterolla oli hiljan ollut kiivas väittely tämän ritarin kanssa siitä yhtä luonnottomasta kuin julmasta ja epäkristillisestä tavasta, millä ritaristo koetti levittää kristinoppia näihin maihin. Sensijaan että vain olisi puolustettu sanan julistajia, pakoitettiin siellä pakanat miekan avulla kasteeseen, tai jos tahdottiin olla lempeitä, niin koetettiin viekotella heitä silmänruualla ja jonkinlaisilla raamatullisilla ilvenäytelmillä, joihin sekoitettiin kaikenlaisia mauttomia ja sopimattomia ilveitä kreikkalaisten ja roomalaisten epäjumalanopeista. Se suuri ristiretki Liivinmaahan, jota Valdemar jo kauan oli ajatellut, ja mihin paavikin oli mitä innokkaimmin häntä kehoittanut, saattaisi sitävastoin tuottaa onnea tuolle maalle, varsinkin jos hurskas arkkipiispa Antero ottaisi sen johdettavakseen; mutta tämän yrityksen aikoi ritari Balke saada estetyksi. Kuitenkin hänen neuvotteluillaan kuninkaan kanssa oli ollut hyvin huonot tulokset. Hän oli jo sanonut hyvästi eikä hän aikonut turhaan viipyä enää kauvempaa hovissa.

Näitä molemminpuolisia kohteliaisuuksia seurasi yleinen äänettömyys. Saadakseen iloisen mielialan palautetuksi, viittasi kuningas Björn-juomanlaskijan täyttämään pikarit uudelleen, ja sill’aikaa hän kehoitti molempia runoilijoita ilahduttamaan heitä kaikkia laulullaan, mieluimmin jollakin tilapäisellä runolla, joka ei tarvinnut pitkää miettimisaikaa. Juuri tämänlaisissa tilapäisissä lauluissa oli Thorgejr Danaskjald taitava, ja kuningas halusi kernaasti antaa hänelle tilaisuuden jos mahdollista voittaa kuuluisan islantilaisen, jonka taidokkaammasti loppusoinnutettuihin lauluihin kuningas arveli tarvittavan pitempiaikaista miettimistä.

Thorgejr punastui ujosti tuon kehoituksen kuullessaan, ja hän pyysi vanhemman ja vieraan mestarin laulamaan ensiksi. Hän arasteli myöskin laulaa yksinkertaisia laulujaan Skaldan kuuluisalle tekijälle, joka tuntien suuremman taitavuutensa piti muinaisajan runolauluja liian mitättöminä ja halpoina.

Olavi Hviteskjald ei antanutkaan tilaisuuden mennä käsistään, vaan tahtoi loistavasti esiintyä kuninkaalle ja hänen hovilleen. Hän oli kauan odottanut tämänlaista kehoitusta, ja kun tilapäinen runoileminen ei ollut hänen alaansa, niin hän oli ahkerasti ja taitavasti sommitellut laulun kuninkaan kunniaksi. Se oli kirjoitettu vaikeimpaan kaikista runomitoista, niin kutsuttuun Alhendtiin, missä yksityiset tavut kussakin säkeessä olivat kahdesti soinnutetut, ja sanojen uskaliaat ja omituiset käänteet kaikkia ihmetyttivät ja hämmästyttivät.

Hän osasi laulun hyvästi ulkoa ja lauloi sen voimakkaalla ja miehekkäällä äänellä, pyydettyään ensin anteeksi, jos tämä tilapäinen, vaikeimpaan runomittaan laadittu laulu epäonnistuisi.

Hänen taidokas juonensa onnistui. Hänen laulunsa kuninkaan kunniaksi miellytti kaikkia, vaikka se kaikuikin hiukan jäykältä ja kankealta, ja yleisesti ihmeteltiin uuden, taidokkaan soinnutuksen uskaliaita käänteitä.

Kuningas kiitteli häntä ystävällisesti, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt puoltakaan laulusta. Mutta hän huomasi tarvittavan suurta taitoa ja sukkeluutta näin mutkikkaaseen sanojen soinnuttamiseen, eikä hän voinut käsittää mitenkä niin äkkiä voi saada tuollaisen taidetekeleen valmiiksi.

Nyt oli Thorgejrin vuoro. Vaikka äsken kuulemansa laulu ei häntä miellyttänyt, oli hän kuitenkin niin hämmästynyt ja ihmeissään siitä, että hän ei tiennyt mitä ajatella omasta runoudestaan. Ehkä todellinen runotaide olikin toista kuin laulaa lämpimästi ja yksinkertaisesti sydämensä kylläisyydestä. Hän seisoi ääneti ja allapäin hetken aikaa miettien.

“Jos sinulta puuttuu aihe”, sano kuningas, “niin anna minun auttaa sinua. Laula meille kauneimmasta ja ihanimmasta naisesta. Onhan siinä aihe, josta nuori sydän aina lämpiää.”

“Ehkä minä voin antaa nuoren runolaulajan mielikuvitukselle virikettä!” sanoi äkkiä ritari Balke ja ojensi Thorgejrille pienen kullatun hopearasian, joka oli suljettu ja kalliilla kivillä koristettu. Thorgejr avasi rasian ja näki naisen pienen rintakuvan, joka oli harvinaisen taidokkaasti kreikkalaiseen tapaan maalattu vahaan saksanpähkinäpuulle. Nuori runoilija ei ollut milloinkaan nähnyt niin kauniita naiskasvoja. Hän kumartui melkein kunnioittavasti kuin pyhimyskuvan eteen sitä katsomaan. Hänen kirkkaat, siniset silmänsä loistivat lempeästi ja rauhallisesti. Hän tunsi mielensä yhtä tyyneksi ja iloiseksi kuin polvistuessaan Jumalan pyhän äidin kuvan eteen kirkossa, ja hän unohti kaikki arvelunsa ja alkoi runon laulukielen vanhimmalla, yksinkertaisimmalla runomitalla, jolla Voluspa sekä vanhimmat pohjoismaalaiset sankarilaulut ovat runoillut, yksinkertaisin, koruttomin sanaliittein, ilman muita koristeita kuin poljento ja yksitavuinen voimakas loppusointu, joka näytti tulevan kuin itsestään.

Sitten hän alkoi laulaa kirkkaalla, ystävällisellä äänellään, puhtain, syvin sävelin siitä ihanasta naisesta, jonka hän näki niin elävästi edessään. Hän kuvaili hänen kullankeltaisia kiharoitaan ja vertasi niitä Tanskan tasankojen tuleentuneisiin, aaltoileviin viljavainioihin. Noissa kirkkaissa, taivaansinisissä silmissä hän näki sen syvän, äänettömän rakkauden ja ylevän, käsittämättömän pyrkimyksen iankaikkiseen katoamattomuuteen, joka täytti hänen sisimmän sielunsa nähdessään taivaan lukemattomine tähtineen kuvastuvan suureen mereen, tai Tanskan tyyniin, kirkkaisiin järviin. Hän ei enää kauempaa kuvaillut tuon ihanan kuvan yksityisiä kohtia: se oli elävänä hänen sielunsa silmissä. Mutta hänen isänmaanrakkautensa ja hänen ihastukseensa sen lempeää luontoa kohtaan yhdistyi samalla hänen käsitykseensä naisellisesta kauneudesta, niin että hänelle tässä ihanassa naiskuvassa ilmenevä henki johti hänen mieleensä hänen äitinsä kehtolaulut ja hänen lapsuutensa ihanimmat unelmat. Kuvassa, josta hän lauloi, näki hän siten Tanskanmaan kirkastetun suojelusenkelin kohoavan laaksoista, ja vihertäviltä kunnailta sen kirkkaanviheriäisistä metsistä ja tyynistä järvistä ja polvistuvan uskon, toivon ja rakkauden elähyttämänä pyhän Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen. “Suo rauhasi ja siunauksesi Tanskanmaalle!” kuuli hän tämän rukoilevan “suo rauhasi ja siunauksesi kuninkaalle ja minun kansalleni! Suo rauhasi ja siunauksesi minun pojilleni ja tyttärilleni nyt ja iankaikkisesti!” Hänen äänensä värähteli hänen laulaessaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Laulu oli vaiennut, ei kuulunut ainoatakaan hyväksymishuutoa, ei kukaan ihaillut hänen taitoansa eikä runoilijalahjojansa. Mutta kaikkien sydämiä hän oli liikuttanut, ja monen vanhan soturin silmässä loisti kyynel. Myöskin kuningas oli liikutettu: “Kiitos, kunnon Thorgejr!” sanoi kuningas. “Jos ei sinulla vielä olekaan Olavin taitavuutta ja harvinaista sulavuutta, niin on sinulla kuitenkin sanat ja sävelet, jotka tunkevat sydämeen. Sitä minä ja kaikki kunnon tanskalaiset miehet rakastamme; senvuoksi onkin sinulle annettu oikea nimi: Danaskjald [Tanskan runoilija]. Mutta mikä talismani sai niin sydämesi lämpenemään? Anna minun katsoa! Ehkä se osaa opettaa meidät muutkin laulamaan!”

Thorgejr oli äsken antanut kuvan pois, ja se oli jo kulkenut ritarien kesken kädestä käteen saapuessaan nyt kuninkaalle. Kaikki ihailivat sitä suuresti ja sanoivat ettei Thorgejr ollut liiaksi sitä ylistänyt. Kun kuningas näki kuvan, muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä. Hän istui kauan ääneti ja syventyneenä sen katselemiseen. Hän oli ainoa, joka ei heti puhjennut äänekkäästi ihailemaan kuvan kauneutta ja ylistämään taideteoksen taiteellista arvoa. Mutta viekkaalta ritari Balkilta ei jäänyt huomaamatta, miten ihastuneena kuningas sitä katseli, ja miten silminnähtävän vaikea hänen oli erota siitä, luovuttaessaan sen takaisin omistajalleen.

“Jos tällä taitavan böhmiläisen luostariveljen teoksella on jonkinlainen arvo teidän silmissänne, kaikkein armollisin kuningas”, sanoi herra Balke, “niin vastaanottakaa se minun kunnioitukseni halpana todisteena. Se ei ole läheskään täydellinen kuva siitä, jota se esittää, se on vain heikko jäljennös Böhmin nuoresta prinsessa Margarethasta.”

“Siis todellinen muotokuva!” huudahti kuningas. “Pyhän Pentin nimessä! Pyhä Lucas itse ei olisi voinut paremmin kuvata pyhää neitsyttä. Minä kiitän teitä kauniista lahjasta!” lisäsi hän hilliten iloaan. “Ottakaa vastaan tämä rannerengas minun kiitollisuuteni osoitukseksi!” Näin sanoen hän irroitti käsivarrestaan suurilla topaaseilla koristetun, kallisarvoisen rannerenkaan, ja antoi hovimarskin ojentaa sen hopeavadilla ritari Balkille. Mutta Margarethan kuvan hän pisti nopeasti kultaiseen rasiaansa ja kätki sen povelleen rakkaimpien pyhäinjäännöstensä viereen.

“Ovatko böömiläiset luostariveljet tulleet niin maallismielisiksi”, kysyi arkkipiispa Antero — “että he turvautuvat pakanalliseen taiteeseen kuvatessaan maallista ja katoavaista kauneutta?”

“Pyydän anteeksi, arvoisa herra!” vastasi ritari Balke, jolle tämä kysymys oli esitetty. “Jalo maalaustaide on tosiaankin enemmän kristillinen kuin pakanallinen, ja nuo hurskaat miehet sitä harjoittaessaan vain lainaavat tuon maallisen ja katoavaisen kauneuden, antaakseen sillä heikon jäljennöksen taivaallisesta ja iäisestä. Tämän kuvan tarkoituksena oli olla mallina suureen alttaritauluun, joka kuvaa pyhän Agneksen marttyyrikuolemaa, ja jolla hurskas isä on aikonut koristaa luostarikirkkonsa. Niin pian kun se oli täyttänyt hurskaan tarkoituksensa, ei hän pitänyt sopivana säilyttää sitä kauemmin luostarissa ja antoi sen hyväntahtoisesti minulle, aavistamatta sen joutuvan näin korkeisiin käsiin.”

Tästä ei puhuttu sen enempää. Kuninkaan viittauksesta arkkidiakoni Anfred nousi pitämään lyhyen, latinalaisen pöytärukouksen. Niin oli ateria päättynyt. Kuningas poistui miettivän näköisenä kreivi Albertin kanssa salakammioonsa, ja prinsessa Regitza rouviensa ja neitostensa saattamana naissaliin. Täällä hän vastaanotti Helena-rouvan ja hänen molemmat tyttärensä ystävällisesti, mutta jonkinlaisella hillityllä varovaisuudella, mikä melkein saattoi kauniin lesken katumaan käyntiään. Prinsessa valitti veljensä, kuninkaan, olevan niin kiintyneen tärkeisiin valtiollisiin asioihin, että tähän aikaan oli hyvin vähän tilaisuutta huvittelemiseen ja seurustelemiseen hovissa: “Täällä puhutaan vain sodasta ja sota-asioista”, sanoi hän, “minä olen senvuoksi päättänyt aivan heti erottautua tänne kokoontuneesta sotaisesta seurasta, ja muodostaa pienen, rauhallisen, enimmäkseen naishoviseuran, tähän linnan siipirakennukseen, jonka veljeni on jättänyt minun käytettäväkseni. Teidän iloinen seuranne, jalo rouvani”, lisäsi hän, “on senvuoksi minulle hyvin mieluinen, jos Te ja Teidän tyttärenne voitte tyytyä tähän hiljaiseen nunnaelämään, jota minä tavallani vietän. Muuten me pian olemmekin siihen pakoitetut kun veljeni nyt, kuten näyttää, tavallisuudesta poiketen aikoo ottaa talvenkin sotaisten aikeittensa avuksi.”

Ajatus yksitoikkoisesta, ikävästä hovielämästä naissalissa ei suinkaan miellyttänyt Helena-rouvaa. Mutta hän oli pitävinään sitä hyvinkin mieluisana. Kuninkaan vilkas luonne ja hänen mieltymyksensä naisseuraan oli kuitenkin hänelle takauksena siitä, ettei, ainakaan kuninkaan kotona ollessa, Riibehuusissa tulisi olemaan niin kuollutta ja hiljaista kuin prinsessa Regitza oli koettanut hänelle uskotella. Kasvatusäiti vei nyt myöskin pienen Rigmorin prinsessan luo, joka vastaanotti hänet sydämellisesti.

KAHDEKSAS LUKU.
Sill’aikaa nuoret ritarit olivat pukeneet viitat, haarniskat ja hansikkaat ylleen ja olivat Esbern Snaren poikien sekä näiden lankojen kanssa lähteneet huviratsastukselle ja jokapäiväisiin aseharjoituksiin. Muutamat vanhemmat ritarit ja hovimiehet huvittelivat lautapelillä ja pelipöytien ääressä.

Thorgejr Danaskjald oli poistunut oppineen islantilaisen kanssa, saadakseen häneltä opetusta uusissa taidokkaissa laulumuodoissa; sillä hän kunnioitti suuresti tämän vanhemman mestarin taitoa, ja hän toivoi innokkaasti omistavansa sen mitä hän voi oppia tuon vieraan taidosta, siltä kadottamatta omintakeisuuttaan ja sitä minkä katsoi jalossa runotaiteessa korkeimmaksi ja tärkeimmäksi.

Arkkipiispa Antero ja veli Gunnar olivat heti etsineet vasta saapuneen Pietari-piispan, ja ystävällisessä veljesseurassa he keskustelivat kuninkaan ja maan tärkeimmistä asioista.

Linnan suuren juhlasalin ikkunan syvänteessä, jonne lyijyyn upotetuista ruuduista virtasi niukasti valoa, istuivat ritari Herman Balke ja arkkidiakooni Arnfred arpapelipöydän ääressä. He keskustelivat salaisesti siitä valtavasta vaikutuksesta, minkä böhmiläisen prinsessan kuva näytti tehneen kuninkaaseen.

“Sen minä kyllä aavistin!” sanoi ritari Balke itserakkaasti. “Teidän sotaisa kuninkaanne on tunnettu kristikunnan kohteliaimmaksi ritariksi, sekä kauniin sukupuolen lämpimäksi ihailijaksi, ehkä liiankin lämpimäksi muutamien mielestä. Prinsessa Margaretha ei ole ainoastaan kaunein, mutta, minä uskallan sen vakuuttaa, hän on myöskin sivein ja rakastettavin nainen, jonka minä tunnen. Teidän kuninkaanne hän tuntee vain maineen kautta, mutta sankarina ja ritarina hän ihailee jo häntä. Liitto hänen kanssaan ei olisi onnellinen ainoastaan Tanskalle, vaan myöskin niille vieraille maille, joita tämä valloitushaluinen kuningas nyt uhkaa tulella ja miekalla. Minä tunnen kauneuden vaikutuksen sydämiin, ja Margaretha rakastaa rauhaa vieläkin hartaammin kuin hän kunnioittaa sankarillista voittajaa.”

“Minä ymmärrän, minä ymmärrän!” kuiskasi Arnfred viekkaasti. “Te ette ole täällä ainoastaan Liivinmaan ja Saksan ritarikunnan puolesta. Te olette täällä myöskin salaisesti hellän naissydämen lähettiläänä” — —

“Siinä te erehdytte suuresti, hurskas herra!” keskeytti hänet Herman Balke itsetietoisesti. “Minä en edes pyhän veljeskunnan suurmestarina halveksi käyttää hyväkseni tilaisuutta ja inhimillisiä intohimoja suuriin, hyväätekeviin tarkoituksiin. Mutta minä en alennu toisen tahdon sokeaksi välikappaleeksi sen vuoksi, että tuo välikappale on joutunut minun käteeni ja voisi ehkä yhdistää muihin minun tahtoni. Tässä ei ole kysymys ruhtinaan tai prinsessan persoonallisesta onnesta. Mitä muuten tuohon kuvaan tulee, niin minä en ole sanonut ainoatakaan valheellista sanaa siitä, eikä ihana Margaretha voi uneksiakaan, että hän näin in effegie [välillisesti] lepää nuoren Tanskan kuninkaan povella. Tuo taikakalu oli vain siemen, minkä taivas pudotti käteeni”, jatkoi hän hartaan näköisenä, “minä kylvin sen sitten sopivassa tilaisuudessa sinne, missä minä tiesin sen löytävän hyvän ja suotuisan maaperän. Jos siitä kasvaa palmu Tanskanmaahan, niin minä en pyydä siitä kunniaa itselleni. Mutta minun ja monen, myöskin teidän hyväntekijänne, vangitun piispa Valdemarin, edut voisi siten yhdistää. Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään, ei varmaankaan ole turhaan tehnyt teitä, arvoisa herra, minun ystäväkseni ja uskotukseni. Kuninkaan rippi-isänä teillä on tilaisuus lausua sana oikeaan aikaan — ja —”

“Minä ymmärrän, minä ymmärrän!” kuiskasi Arnfred. “Te arvelette rakastuneen lejonan päästävän saaliin kädestään, ja Saksan ritarikunta saa yksin kunnian sekä kohtuullisen kunniapaikan käännettyään Liivinmaan miekalla. — Teidän ystävänne Valdemar piispa on hyvin suosittu Böhmin hovissa. Jos hän teidän hurskaan Margarethanne rukouksesta pääsisi vapaaksi, niin hän kenties antaisi kuninkaalle muuta ajattelemista kuin teidän pakananne, ja minä — niin, minä saisin tyytyä —”

“Ensimäiseen käännetyn Liivinmaan piispanpaikkaan, niin totta kuin Saksan ritaristolla on jonkinlaista vaikutusvaltaa hänen Pyhyytensä!” — keskeytti ritarikunnan suurmestari painavasti. Samassa joku lähestyi, ja molemmat herrat ojensivat toisilleen kätensä pelipöydän yli, nousivat äänettöminä, luoden toisiinsa ymmärtävän katseen. Naureskellen viittaansa piiloutuneena, kumaraselkäinen arkkidiakooni astui taas kapitulitaloon. Herman Balke astui oven vieressä istuvan asepalvelijansa luo. Poika heitti valkoisen ristiviitan korkean herransa hartioille, ojensi hänelle hansikkaat ja valkotöyhtöisen hatun, ja seurasi häntä sitten kunnioittavan välimatkan päässä linnanpihalle. Siellä odotti ritarin korkea ori satuloituna, ja aseenkantajan lauhkea tamma sen vieressä; ja hetken kuluttua oli saksalaisen ritariston suurmestari, niinkuin näytti asiaansa toimittamatta, ratsastanut pois Riibehuusista. Mutta hän uskoi heittäneensä tulikipinän kuninkaan sydämeen, mikä panisi kuninkaan ajattelemaan muuta kuin Liivinmaan valloittamista sekä estäisi hänet sekaantumasta Miekkaveljeskunnan ja saksalaisen ritariston aikeisiin. Saksan sisäiset riitaisuudet ja kuninkaan liittoutuminen keisari Oton kanssa teki myöskin tarpeelliseksi sen että kuninkaan täytyi kääntää huomionsa aivan toiseen suuntaan, kuin mitä hän oli näyttänyt viekkaalle ritari Balkille.

Kuningas Valdemar oli kuunnellut harvinaisen hajamielisenä kreivi Albertin selostusta runsaasta sotaverosta, joka oli saatu kannetuksi. Hän oli antanut hänelle käskyn lähettää viipymättä Elben luona oleva sotajoukko nöyryyttämään kuningas Ladislausta ja peloittamaan pohjoissaksalaisia ruhtinaita, joista osa oli hänen läänitysmiehiään; sillä hän tiesi heidän vain odottavan sopivaa tilaisuutta riistäytyäkseen irti tanskalaisten yliherruudesta. Kuningas lupasi itse muutaman päivän kuluttua yhtyä sotajoukkoihin. Mutta vakava kreivi Albert katseli ihmetellen sankarimielisen kuninkaansa kasvoja, joista hänen mielestään puuttui se tyyni varmuus, mikä aina oli hänelle ominainen hänen tehdessään suunnitelmia ja jakaessaan näin tärkeitä käskyjä. Kreivi Albert ei myöskään käsittänyt, minkävuoksi kuningas vastoin tapojaan viipyi Riibehuusissa, kun näin tärkeä sotaretki oli kysymyksessä. Silloin ajatus Helena-rouvasta ja kaikesta, mitä hänestä ja kuninkaasta sanottiin, välähti kreivin mieleen ja hän punastui itse tuota ajatusta, joka hänen tahtomattaan oli tunkeutunut esiin.

“Minä olen tuonut mukanani Esbern Snaren uljaat pojat”, sanoi hän, “ja heidän iloinen äitipuolensa on seurannut heitä, luultavasti saadakseen huvitella täällä hovissa. Mutta, jos minun kuninkaani uskollisesti pysyy suunnitelmissaan, niin ei Riibehuus ainakaan aivan pian tule huvituksista rikkaaksi.”

“Elkää sanoko niin!” vastasi kuningas. “Pommerin retki ei kestäne kovinkaan kauan, ja jos kaikki käy toivomusteni mukaan, niin voi täällä linnassa syntyä pian hyvinkin iloinen elämä. Mitä sanotte, urhokas sisarenpoikani, jos minä nyt todenteolla ajattelisin naimisiin menoa?”

“Siihen vaaditaan ensiksi kuninkaallinen tai keisarillinen morsian!” huomautti kreivi Albert; ja kun kuningas ei ryhtynyt keskustelemaan sen enempää asiasta, sanoi kreivi Albert hyvästi, ja lähti vielä samana päivänä, hyvin synkkänä ja alakuloisena useiden ritarien ja soturien kanssa sotajoukkojen luokse, Kaarlon ja seurueensa saattamana.

Seuraavana aamuna kuningas ratsasti tapansa mukaan aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon. Kun hän aikoi astua sisään komeasta kirkonovesta, jota koristi rengaskaulainen kullattu kissanpää, huomasi hän Helena-rouvan tyttärineen pysähtyneen oven suuhun häntä tervehtimään. Kauniilla leskellä oli komea, punainen kärpännahoilla reunustettu silkkiviitta yllään ja päässään kamelikurjen höyhenillä koristettu korkea silkkihattu, joka veti kaikkien huomion puoleensa. Paljon väkeä virtaili kirkkoon, ja syntyi hetkeksi seisahdus väkijoukon tehdessä tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.

“Katsokaa, tuossa on kuninkaan jalkavaimo, Seebyn rikas leski!” sanoi paksu riibeläisporvari seuralaiselleen. “Katsokaa mitenkä hän kiemailee ja kumartelee! Kukaties me kuitenkin saamme hänet kuningattareksi keisarin sisaren sijasta — hyi!”

Närkästyneenä kuuli kuningas hävittömän puheen. Hän kalpeni vihasta ja kääntyessään hän näki ivanaurun monen kasvoilla, mutta hän ei saanut selville kuka nuo sanat oli lausunut. Hän hillitsi suuttumuksensa ja astui rauhallisesti edelleen, mutta Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä tervehdyksiin hän vastasi kylmästi ja vieraasti kumartaen, eikä edes katsonut heihin. Kaunis leski antoi hunnun samassa pudota kasvoilleen peittääkseen äkkiä kalpeiksi valahtaneet poskensa. Hän tarttui tytärtään käsivarteen ettei horjahtaisi, ja kiirehti sitten umpinaiseen rukoustuoliin, missä hän polvistuneena ja kuumia, katkeria kyyneleitä vuodattaen näytti rukoilevan.

Kuningas oli unohtanut rukousnauhansa ja lähetti pojan sitä hakemaan. Levottomana ja hajamielisenä hän vaipui rippituoliinsa, tuntien valtavan halun avata sydämensä rippi-isälleen. “Raskas synti painaa omaatuntoani!” sanoi hän ristikon läpi tarkasti kuuntelevalle arkkidiakonille. “Minä olen saattanut varomattomilla ja turhilla puheillani sekä kevytmielisellä käytökselläni nuoren, ylhäisen lesken huonoon maineeseen ja itseni huonoon huutoon kansan kesken. Millä katumuksella voin sovittaa tämän rikoksen, miten voin tehdä lopun näistä solvaisevista puheista?”

“Teidän rikoksenne, kuninkaani”, vastasi rippi-isä, “ei oikeastaan ankarasti katsottuna ole peccatum mortale eli kuolemansynti, mutta joskin se voiteisiin laskea niiden joukkoon, niin halvinkin pyhälle kirkolle suotu etu on riittävä sen sovittamiseksi, ja siihen kehoittaa teitä teidän harras kiintymyksenne sekä kirkkoon että paavilliseen hallitukseen. Jos te tästälähin tahdotte välttää rikoksen luonnollisia seurauksia maailman silmissä sekä teidän kunnianne häpeällistä solvaisemista, niin täytyy teidän solmia kristillinen ja kunniallinen avioliitto Teidän säätyisenne naisen kanssa ja olla enää koskaan näkemättä tätä nuorta, kiehtovaa leskeä.”

Kuninkaan posket hehkuivat. “Kaksi päivää sitten”, vastasi hän, “olisi tämä sovitus ollut minulle liian ankara ja vaikea — tänään tuntuu se minulle liian helpolta —” ja nyt hän ilmoitti rippi-isälleen sen salaisen epäjumaloimisen, minkä vallassa hän oli ollut eilisestä päivällisestä asti, ja mitenkä hän, sensijaan että olisi lukenut Ave-Mariansa, oli vain katsellut maallisen naisen kuvaa, mikä oli saanut paikkansa hänen sydämellään hänen kumminsa herttua Knuutin verisen hiuskiharan vieressä.

“Se kuuluu vielä peccatavenialioihin eli anteeksi annettaviin synteihin, armollinen herra!” kuiskasi Arnfred ristikon läpi — “Mitä liekin tuo salaperäinen Slagelsen pappi puhunut teille sisäisestä valosta, vaipumisesta Jumalan olentoon itseensäsyventymisen ja aistiluontonsa hillitsemisen kautta, niin tämä Teidän maallisen kuvan ihailemisenne osoittaa tämän salaoppineiden luonnottoman opin sotivan teidän tervettä luontoanne vastaan. On parempi naida kuin palaa, sanoo apostoli, enkä minä voi antaa teille sen parempaa neuvoa, jalo herra!”

“Mitä? Palaa?” toisti Valdemar kiivaasti. “Elkää niin nimittäkö puhtainta tunnetta, mitä minä olen elämässäni tuntenut. Minä en sitä tunnusta sinulle syntinä. Mutta se onkin ehkä vain haaveilua, jonkinlaista hulluutta, joka ei johda minkäänlaisiin tuloksiin, ja minua vain suututtaa, että minä tämän päähänpiston tähden unohdan sekä toimia että rukoilla. Sillä minä en unohda ainoastaan Ave-Mariani lukemista — senhän minä kyllä voin sovittaa — minä en unohda vain rukousnauhaani. Tuo nainen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt, on nyt enemmän minun mielessäni kuin sotaretki maan ja kruunun kunnian puolesta. Jos minä olisin nainen tai pappi, niin minä uskoisin tuolla kuvalla, jonka minä vastaanotin vihollisen kädestä, olevan taikavoiman. Enkä minä eroaisi siitä vaikka sinä antaisit minulle kaikki kirkkosi pyhäinluut ja marttyyrihampaat.”

“Sitä uhrausta ei pyhä kirkko teiltä vaadi!” kuiskasi Arnfred. “Tässä minä en pelkää olevan minkäänlaisen taikavoiman vaikutusta, vaikka sellaisesta kyllä ennen olen kuullut puhuttavan. Mutta minä luulen paljon enemmän teidän suojeluspyhänne ja isoisänne pyhän Knuut herttuan ystävällisen kehoituksen vaikuttaneen näin voimakkaasti tähän teidän kuninkaalliseen mieleenne. Noudattakaa luottamuksella tuota pyhää kehoitusta, ja huolehtikaa valtakunnan ja kruunun säilyttämisestä liitolla, joka voi tuottaa onnea ja siunausta sekä teille että Tanskalle.”

“Onhan tuo kaikki kuitenkin turhaa haaveilua!” vastasi kuningas. “Ja kuka voi taata minulle sen, ettei tuon kuvan aikaansaama vaikutus katoa kuin muutkin unet, nähdessäni hänet todellisuudessa? Mutta minä tahdon kuitenkin ajatella sitä. Jumalan haltuun, pappi!” Sitten kuningas poistui rippituolista, ja aamujumalanpalveluksen päätyttyä hän ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnaan.

Heti kun Helena-rouva tyttärineen, Pietari Strangenpojan ja Antero Gronpojan saattamana astui ulos kirkosta, alkoi kuulua yleistä mutinaa uteliaasta, tunkeilevasta kansanjoukosta, joka seurasi heitä uhkailevana aina linnaan asti. Suuttuneina tästä tunkeilevaisuudesta ja sopimattomasta sekaantumisesta molemmat nuoret ritarit paljastivat miekkansa ja oli vähällä syntyä verinen ottelu, mutta Valdemarin käskystä muutamat kuninkaan seurueeseen kuuluvat ritarit ratsastivat takaisin ja hajoittivat levottoman väkijoukon, joka vihelsi sormiinsa ja lausui raakoja, loukkaavia sanoja, “kauniista, koreilevasta noidasta”. “Hän mielistelee Tanskan kuningasta — hän tahtoo päästä Tanskan kuningattareksi!” huusivat he. “Menköön takaisin Ruotsiin! Hän on taittanut niskan mieheltään, hän on liitossa paholaisen kanssa.”

Helena-rouva luuli vaipuvansa maahan häpeästä. Hänen tyttärensä itkivät ja turvautuivat vavisten kiukustuneisiin sulhasiinsa. Tainnoksissa ja kuolonkalpeana kannettiin vainottu kaunotar linnaan. Hänen poikapuolensa ja hänen tyttäriensä sulhaset olivat hyvin kiihtyneet tästä loukkaavasta kohtelusta. Kiivastuneena kuningas käski mitä ankarimmin tutkia asiaa. Koko hovin läsnäollessa hän julisti Helena-rouvan olevan mitä kunniallisimman ja nuhteettomimman ritarinaisen, ja hän vannoi kuninkaallisella voimallaan ja kunniallaan suojelevansa häntä kaikilta loukkauksilta. Sen, joka todisteetta syytti häntä rikoksesta, julisti hän häpeällisimmäksi kunnianloukkaajaksi, jota rangaistaisiin siitä lain koko ankaruudella.

Hän sai siten ainakin aluksi Helena-rouvan sukulaiset ja ystävät rauhoitetuiksi, ja he toivoivat nyt mitä pikemmin voivansa viedä hänet pois Riibehuusista, minkä myöskin kuningas piti välttämättömänä.

Kun Helena, toinnuttuaan tainnoksista, avasi silmänsä, tuijotti hän hurjasti ja epätoivoisena ympärilleen, puhellen samalla niin sekavasti, että pelästyneinä pantiin hakemaan mestari Harpesträngiä, jonka mielestä hänen tilansa oli hyvin arveluttava. Hän selitti Helenalla olevan kovan ja vaarallisen kuumeen. Houreissaan hän ilmaisi intohimoisen, melkein rajun rakkautensa kuninkaaseen. Hän mainitsi usein kyyneleitä vuodattaen hänen nimeään ja väänteli käsiään. — “Minun vanhukseni” — huokaili hän — “niin, hänen täytyi kuolla — niin oli tähtiin kirjoitettu — Musta sen sanoi — ja minä olen viaton — minkä vuoksi hän kulki niitä portaita pimeässä — Onhan hänkin nyt kuollut? — Hän, jolle minun lemmittyni ensiksi ojensi kätensä? — hän tulee kruunu ruskeilla kiharillaan — haa, eikö se tarkoittanutkaan minua? — Miksi Musta nauroi niin viekkaasti partaansa!” Näin hän puheli kiihkeästi, ja neitoset ristivät itseään ja sanoivat hänen puhuvan liitostaan paholaisen kanssa.

Pieni Rigmor juoksi pelästyneenä pois vuoteen luota, ja kun prinsessa Regitza huomasi mistä oli puhe, käski hän kaikkien poistua huoneesta, jääden yksin onnettoman sairaan luokse.

“Kuka se Musta on, josta te puhutte, jalo rouva!” kysyi hän rauhallisesti. “Onko hän jokin hengen mies? Ehkä teidän rippi-isänne tai sielunpaimenenne?”

“Minun sielunpaimeneni?” toisti Helena-rouva hymyillen. “Minun sielunpaimeneni, niin kyllä tavallaan, — mutta hän ei ole pitänyt hyvää huolta minun syntisestä sieluparastani — luolaan hän on vienyt minut, syvään, mustaan luolaan, minne ei aurinko eikä kuu paista?”

“Mitä te näitte siellä luolassa?” kysyi prinsessa tuskallisen jännitettynä.

“Minä näin mitä tähtiin on kirjoitettu — herttuan nimen — ei, kuninkaan, suurimman ja mahtavimman kuninkaan — myöskin sinun nimesi minä näin.” tämän sanoessaan hän tuijotti jäykästi prinsessaa silmiin — “myöskin sinä olet syntynyt kruunua kantamaan, — omaa nimeäni”, — huokaili hän, “oi, omaa nimeäni minä en nähnyt. Voi, voi, se oli varmaankin häpeän ja häväistyksen peittämä.” — Tässä hän peitti molemmilla käsillään kauniit, kalpeat kasvonsa ja itki katkerasti.

Mutta tämä mielenhäiriö ei kestänyt kauan. Käsittämättömillä sielunvoimilla hän näytti pakoittavan mielensä rauhoittumaan. Selvittyään, hän mestari Harpesträngin suureksi ihmeeksi, parani aivan täydellisesti. Ennen iltaa hän jo ivaili ja nauroi näennäisen rauhallisesti sitä, että Riiben katupojat olivat kutsuneet häntä noita-akaksi, ja että hän oli antanut tuollaisen asian niin painaa mieltänsä. Kuultuaan miten kiivaasti kuningas oli puolustanut hänen kunniaansa ja huolehtinut hänen turvallisuudestaan, kohotti hän päätään ja rintaansa, ja kysyi ihmetellen minkävuoksi hänen tyttärensä ja heidän sulhasensa olivat matkapukeissa. “Olenko minä käsittämättömässä heikkoudessani sanonut haluavani matkustaa?” kysyi hän. “Jos minun ei ole käsketty lähteä pois vieraanvaraisesta Tanskan hovista, jota minun on mahdoton uskoa, niin ainakin minun kunniani nyt vaatii minun jäämään tänne. Ei suinkaan joukko katupoikia karkoita herttua Guttormin tytärtä Riibehuusista?”

Kaikki vaikenivat hämillään. Helena-rouva nousi ylpeänä ja varmana, ja pyysi saada puhutella kuningasta.

“Minä esitän itse veljelleni teidän toivomuksenne, jalo rouva!” vastasi prinsessa Regitza äkkiä ja poistui hänen luotaan.

Valdemarin istuessa levottoman ja miettiväisen näköisenä salakammiossaan, astui hänen vakava sisarensa, tavallisuudesta poiketen ja ilmoittautumatta hänen luokseen.

“Suo anteeksi veljeni, jos minä häiritsen sinua!” sanoi hän tuttavallisesti veljeään lähestyen. “Minä tulen tärkeän asian vuoksi sinun luoksesi. Sekä sinun että meidän sukumme kunnia on kysymyksessä. Onneton Helena-rouva haluaa puhua sinun kanssasi.”

“Minä en tahdo tavata häntä!” vastasi kuningas päättäväisesti. “Mutta minä toivon hänen matkustavan niin pian kuin lääkäri sen sallii!”

“Se on tietysti välttämätöntä!” sanoi prinsessa. “Mutta asiaa on tarkasti punnittava. Hän on herttuan tytär, meidän hovimme vieras, mahtavaan ja suureen ritarisukuun kuuluva ritarirouva, nainen, jonka, kunniaa sinä itse julkisesti ja kiivaasti olet puolustanut, voiko hänet häväistynä ja hyljättynä karkoittaa meidän hovistamme kuin ylönkatsotun ja tunkeilevan porton?”

“Mitä sinä sitten vaadit minun tekemän?” kysyi Valdemar kiivaasti. “Tunnethan sinä solvaisevan huhun meistä? Tahtoisitko sinä vaatia minua uhmailemaan sitä. Tahdotko sinä, että minä puhdistaisin hänen kunniansa uhraamalla hänelle omani. Pitääkö minun ojentaa hänelle käteni ja kruununi ja joutua siten koko Europan ja kansani ylenkatsottavaksi. Minä tunnustan sinulle, että minä en ole syytön. Minusta hän oli kaunein ja rakastettavin nainen, mitä minä olin nähnyt, ja minä osoitin hänelle huomaavaisuutta, mikä oikeutti hänet mitä mahdottomimpiin luulotteluihin. Mutta ei koskaan mieleeni olisi juolahtanut korottaa ritarinleskeä Tanskan valtaistuimelle. Minun kevytmielisyydelläni ja varomattomuudellani on ollut surulliset seuraukset. Kauniin lesken hyvä nimi ja maine on turmeltu, eikä minun kunniani siitä ole voittanut. Minä tahdon tehdä kaikkeni sovittaakseni tämän rikokseni, mutta en mitään, millä häpäisisin valtakuntaa ja kruunua!”

“Sano minulle suoraan, veljeni”, kysyi prinsessa luoden häneen vakavan, tutkivan katseen, “rakastatko sinä häntä, tai oletko sinä koskaan rakastanut häntä? Teille miehille saa asettaa kaksi kysymystä silloin kun meille vain yhden. Käsi sydämelle! Sinun rauhasi tähden minä kysyn näin sinulta.”

“Sinä ahdistat minun omaatuntoani, sisar!” vastasi Valdemar. “No, kuule siis! Minä olen todellakin kerran kuvitellut rakastavani häntä. Mutta minä varmasti tiedän erehtyneeni.” Tämän sanoessaan hänen katseensa välittömästi kääntyi pöydällä olevaan kullattuun, sulettuun rasiaan; minkä sisässä prinsessa Margaretan kuva oli.

“Vielä vain yksi kysymys, veljeni! Teen sen onnettoman Helenan tähden, jonka kohtaloa minä koko sydämestäni surkuttelen. Oletko sinä koskaan sanonut hänelle suoraan ja selvin sanoin mitä sinä luulit tunteneesi häntä kohtaan?”

“Jos minä voisinkin puhdistautua siitä”, vastasi kuningas, “niin minä en kuitenkaan voi puhdistautua niiden katseitten ja eleiden edessä, mitkä puhuvat selvemmin ja vakuuttavimmin kuin kaikki sanat, ja siinä suhteessa minä olen ja jään syynalaiseksi. Sinä naurat minulle, kun kuulet sovitustyön, mikä minut on senvuoksi määrätty tekemään, ja jos minä itse olisin ollut rippi-isäni, niin minä en olisi voinut lempeämmin rangaista: minä nain prinsessan, jota minä en koskaan ole nähnyt. — Minä en enää koskaan tapaa Helena-rouvaa. Mutta minä tahdon kirjoittaa hänelle. Minä tahdon selvästi osoittaa hänelle kunnioitukseni. Niin kauan kuin hän haluaa olla sinun vieraasi, on häntä kohdeltava kuin ruhtinatarta, kuin herttua Guttormin tytärtä. Mutta minä poistun huomen-aamulla Riibehuusista, enkä palaa niin kauan kuin hän on täällä. Kunnia- ja turvallisuusvartio suojelee häntä kaikilta loukkauksilta sekä hänen täällä ollessaan, että hänen matkustaessaan. Hänen nuorimmalle pojalleen minä olen luvannut herttuakunnan, siinä sanassani minä pysyn, maailman puheista välittämättä. Mutta enempää minä en voi enkä tahdo tehdä.”

Siihen keskustelu päättyi. Kuningas kirjoitti kirjeen kauniille leskelle, ja prinsessa ojensi sen tälle, tuoden ystävälliset tervehdyksensä kuninkaalta.

Kun Helena-rouva luki kirjeen, kalpeni hän. Mutta hän tointui nopeasti, ja noustuaan rauhallisesti ja päättäväisesti, hän selitti tahtovansa vielä samana yönä matkustaa takaisin Skåneen. “Kullenille minä rakennan linnani!” sanoi hän salaperäisesti prinsessalle. “Sieltä minä tahdon katsella taivaan rataa ja antaa maailman kulkea kieroa kulkuaan. Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle: Minä olen nyt Kullenmiehen kuningatar. Kyllä hän ymmärtää mitä minä tarkoitan.”

Prinsessa katseli häntä ihmetellen ymmärtämättä häntä, ja pelkäsi hänen menettäneen järkensä. Nyt kutsui Helena-rouva tyttäriensä sulhaset luokseen ja kysyi heiltä oliko heidän rakkautensa hänen tyttäriinsä yhtä lämmin tänään kuin eilen. He vakuuttivat niin olevan ja ihmettelivät tätä omituista kysymystä.

“Sitten he ovat tunnin kuluttua teidän aviovaimoinanne, tai ei milloinkaan!” sanoi hän päättäväisesti. “Minä en voi enää kauemmin suojella heitä täällä Tanskassa, ja jos he seuraavat minua salmen tuolle puolen, niin he eivät enää koskaan palaa takaisin!”

Pietari Strangenpoika ja Antero Gronpoika katsoivat iloisesti ihmetellen morsiamiinsa, jotka seisoivat matkapuvuissa valmiina seuraamaan oikullista äitiään. Tytöt seisoivat kyynelsilmin, vuoroon punastuen ja kalveten, ja nuoret ritarit eivät miettineet kauemmin.

“Tunnin kuluttua minä olen teidän laillinen vävypoikanne, jalo rouva!” vastasi Pietari Strangenpoika, “ja huomenna minä vien kauniin vaimoni Kallundborgiin!”

“Ojenna minulle kätesi, jalo Cecilia!” sanoi Antero Gronpoika. “Täältä on vain pari askelta linnankappeliin. Antakaa minun huomenna saattaa rakas vaimoni Terslösen kartanoon!”

Hämmästyneet tytöt eivät väitelleet vastaan. Kaikki ihmettelivät näitä äkkinäisiä ja valmistuksitta tapahtuvia kaksoishäitä, jotka olivat olleet määrätyt vietettäviksi vasta seuraavana kevännä. Prinsessa pudisti päätään ja antoi omituisen vieraansa tässä menetellä niinkuin hän olisi ollut kotonaan. Lähetettiin heti sana Junkker Strangelle, sekä Esbern Snaren kolmelle pojalle. Iloinen Junkker Strange onnitteli poikaansa ja nauroi sydämen pohjasta, Helena-rouvan hämmästyttävälle päähänpistolle, joka hänestä oli erinomainen. Niilo Mule yski hämillään ja kuiskasi Juhana veljelleen: “Meidän kauniilla äidillämme ei ole vähääkään käsitystä soveliaisuustavoista. Oman kunniansa hän on häväissyt, ja nyt hän saattaa tyttärensä naurunalaisiksi näillä kiireisillä häillä, niinkuin tässä oltaisiin jäniksen selässä, ja vielä hovissa — se on aivan kauheaa!”

“Järkevämpää päähänpistoa ei meidän nuorella rouva-äidillämme ole ollut pitkiin aikoihin!” vastasi marsalkka Juhana. “Näin hän säästää yhdellä kertaa kahdet hääkustannukset.”

YHDEKSÄS LUKU.
Ihmetellen kuuli kuningas seuraavana aamuna sisareltaan, että nuo molemmat nuoret ritarit olivat kaikessa kiireessä ja hiljaisuudessa tulleet vihityiksi kappelissa, ja että he jo ennen päivän nousua olivat lähteneet pois vaimoineen. Helena-rouva oli jo ennen keskiyötä jättänyt Riiben, ainoastaan marsalkka Juhanan seuraamana, jonka säästäväiseen esitykseen matkustaa yksinkertaisessa porvarillisessa valepuvussa hän oli suostunut, välttääkseen siten kaikkea huomiota. Hän oli myöskin kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua kunnia- ja turvallisuus-vartiota. Varovainen sisar piti viisaimpana olla puhumatta tuosta omituisesta tervehdyksestä, jonka Helena oli pyytänyt prinsessan viemään kuninkaalle, sillä hän arveli sen sisältävän katkeran viittauksen siitä, mikä nyt oli paras kokonaan unohtaa. Hänen mielestään oli myöskin viisainta olla puhumatta siitä mielenhäiriöstä, minkä hän luuli huomanneensa onnettomassa kaunottaressa. Vieläkin enemmän prinsessa varoi kertomasta siitä tulisesta rakkaudesta kuninkaaseen, minkä Helena oli ilmaissut houreissa ollessaan. Hän koetti rauhoittaa kuninkaallista veljeään ihailemalla ylpeän lesken mielenmalttia hänen matkalle lähtiessään ja sitä oikullista iloisuutta, millä tämä itse oli ivaillut pyylevää ulkomuotoaan porvarillisessa puvussaan.

“Onneton Helena raukka!” huokaili Valdemar. “Iloitessaan ja ivaillessaan hän usein salasi levottoman ja särkyneen sielunsa. Minä tunnen hänen iloisuutensa. Se on monta kertaa pelottanut minua. Hänen elämänsä on onneton. Jumala suokoon hänen sieluparalleen rauhan, ja antakoon minulle armossaan anteeksi, jos minä liian lämpimällä osanotollani olen lisännyt tämän rauhattoman sielun hämmentymistä. Hän on kuitenkin ylevä ja jalosieluinen ihminen.”

Prinsessa Regitza oli mennyt. Kuningas istui surumielisenä, nojaten poskeaan käteensä ja ajatteli tärkeää, uhkarohkeaa päätöstä, jonka hän oli tekemäisillään, ja mistä ehkä hänen koko elämänsä onni riippui. Hän kavahti itse tätä ajatusta ja häpesi. “Onni!” — sanoi hän. “Mikä on kuninkaiden onni! Heidän kansansa ja valtakuntansa onnellisuus, heidän valtaistuimensa kunnia ja loisto — onnellinen rakkaus, perheonni, niistä voivat vain porvarit ja talonpojat iloita — turhaa on niistä kuninkaan haaveilla!” Tahtomattaan hän avasi pienen kuvarasian ja katseli kaunista tuntematonta, jonka hän ehkä vasta morsiamenaan saisi nähdä. “Helenan kaltainen hän ei ainakaan ole”, sanoi hän, “mutta se on hyvä: Tässä on rauhaa ja avomielisyyttä, — ei hivuttavia intohimoja, ei kunnian eikä vallan salaperäistä, levotonta janoamista — tässä on tyyntä rakkautta ja vaatimatonta viattomuutta — ei tulivuorta, eikä häikäisevää ilon ja ivailun naamaria, joka peittää lihan ja hengen välisen epätoivoisen taistelun.”

Hänen näin istuessaan mietiskellen avattiin ovi, ja kaniikit Renert ja
Albrecht astuivat sisään.
“Kaikkeinarmollisin herra ja kuningas on suvainnut käskeä”, — änkyttivät molemmat kuin yhdestä suusta, jääden seisomaan, kantapäät kynnyksellä avonaiseen oveen, ja kumartaen niin syvään, että heidän pelästyksissään täytyi astua askele eteenpäin etteivät kaatuisi nenälleen, ja silloin viekas hovinarri sulki nopeasti oven heidän takanaan.

“Olettehan te syntyisin böömiläisiä?” kysyi kuningas, pidättäen vaivoin nauruansa.

He myönsivät sen kunnioittavasti, ja heidän pyöreät, huolettomat kasvonsa kuvastivat sekä uteliaisuutta että tuskallista odotusta.

“Oletteko te milloinkaan nähneet Böömin prinsessaa Margarethaa?” kysyi kuningas edelleen.

“Kyllä, armollisin herra kuningas!” vastasivat molemmat melkein yhdellä kertaa ja kumarsivat yhtä syvään kuin nuorasta vedettävä puunukki.

“Kuvatkaa siis hänet minulle tarkkaan”, jatkoi Valdemar, “ja sanokaa minulle kaikki mitä hänestä tiedätte, olkoon se sitten hyvää tai pahaa! Minä maksan teille kuninkaallisesti jokaisesta todenperäisestä sanasta, minkä te sanotte, mutta ensimäisestä valheesta, josta minä saan teidät kiinni, rangaistaan teidät ankarasti.”

Tämä puhe saattoi pelästyneet papit yhä aremmiksi, ja kesti kotvan aikaa ennen kuin he saivat suunsa käyntiin, mutta sitten alkoivatkin ylistyspuheet prinsessan lempeydestä ja hurskaudesta vuolaina virrata heidän huuliltaan, ja mitä kauemmin he puhuivat sitä vähemmän he pelkäsivät lausuvansa varomattomuuksia. He luettelivat täsmälleen kaikki seitsemän siveellistä ja teologista pää-hyvettä, joita he vakuuttivat prinsessan mitä suurimmassa määrässä omaavan, eivätkä he sen ohella suinkaan laiminlyöneet ahkerasti ladella pyhän Augustinuksen ja Pietari lombardilaisen lauseita, sekä esittää skolastista oppiansa seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta ja kahdeksasta autuudenehdosta. He kilpailivat keskenään, kuka ehtisi sanoa enemmän totuuksia ja kultaisia sanoja, joista antelias kuningas oli niin runsaasti luvannut maksaa heille.

“Riittää, riittää jo latinalaisia avuja!” keskeytti viimein heidät kuningas. “Puhukaa yksi kerrallaan, että minä voin ymmärtää mitä te sanotte! Jos hänellä olisi sadaskin osa kaikista niistä hyvistä avuista, joita te nyt olette luetelleet, niin hän olisi jo kymmenen kertaa parempi kuin yksikään taivaan enkeleistä. Mutta sanokaa nyt minulle minkänäköinen hän on? Eikö ole totta, että hän katsoo hiukan karsaasti, hänellä on yksi tai kaksi kyttyrää selässään? — sanokaa vain suoraan! Puhu sinä ensiksi, Renert! Jos sinä vain valehtelet, niin tiedä, että minä pysyn sanassani!”

“Kaikkeinarmollisin herra!” alkoi Renert puhua — “vapauttakaa meidät kuvaamisesta, joka —”

“Vapauttakaa meidät kuvaamisesta!” änkytti Albrecht jälestä.

“Mitä?” keskeytti kuningas heidät kiivaasti — “siis hän on kuitenkin vinosilmä, kyttyräselkä?”

“Ei, pyhän Augustin nimessä!” vastasi Renert. “Jos ei hän siksi ole muuttunut aivan äskettäin. Kuusi kuukautta sitten, kun minä kelvoton sain kunnian hänet nähdä, hän oli ihanampi kuin pyhän Margarethan kuva meidän kirkossamme — mutta vapauttakaa meidät, armollisin herra, — kuvaamisesta, joka voisi herättää meissä maallisia ajatuksia, ja saattaa meidät unohtamaan maallisen kauneuden tähden taivaallisen ihanuuden.”

“Se oli, myöskin minun halpa mielipiteeni, teidän armonne”, lisäsi
Albrecht.
“No, sepä hyvä!” sanoi kuningas. “Hän ei siis ole vinosilmä eikä muutenkaan viallinen. En suinkaan minä tahdo viekoitella teitä maallisiin ajatuksiin! Mutta sanokaa vain minulle, onko tämä kuva todellakin hänen näköisensä?”

“Epäilemättä, teidän armonne!” vastasi Renert, jonka omaatuntoa ei kuvan katseleminen soimannut, “mutta se on hänen näköisensä samassa määrin kuin teidän kruununne timantit ovat taivaan tähtiin verrattuna.”

“Niin, aivan siten, teidän armonne!” lisäsi Albrecht pyyhkäisten hien otsaltaan.

“Nyt saatte mennä rauhassa, kunnon miehet!” lopetti kuningas kuulustelunsa ja taputti heitä olkapäälle. “Kun minä olen saanut tietää teidän puheenne tosiksi, niin minä palkitsen kuninkaallisesti teidän rehellisyytenne. Mutta meidän välinen keskustelumme on salaisuus, jonka säilyttämisestä te vastaatte minulle —”

“Arvottomilla päillämme, kaikkein armollisin herra!” vastasivat he sanasta sanaan toistaan matkien, ja astuivat kumarrellen ulos ovesta.

“Nuo olivat hänen maamiehiänsä!” sanoi kuningas miettiväisenä. “Entä jos hän kaikessa kauneudessaan on yhtä yksinkertainen ja ikävä kuin he? Ei, se on mahdotonta”, jatkoi hän rauhoittuneena, katsellessaan ihastuneena hänen kuvaansa. “Rehellisyys ja uskollisuus, pyhä yksinkertaisuus ja viattomuus, henkevyys ja sydämellisyys uhkuvat minua vastaan tuosta kuolleesta puusta. Mitä sitten puhuneekaan tuo elävä Jumalankuva minulle!”

Kun ovi avautui ja Junkker Strange astui sisään, istui kuningas vielä kuva kädessään.

“Mitä käskette, armollisin herra ja kuningas?” kysyi ritari ja jäi salaa hymyillen kunnioittavasti seisomaan ovelle.

“Armollisin ja armollisin, yhä ja aina!” vastasi kuningas ja piilotettuaan nopeasti kuvan, hän astui Strangea vastaan. — “Ei mitään turhia kohteliaisuuksia, silloin kun me molemmat olemme kahden! Istu tänne minun luokseni ja puhele minun kanssani tuttavallisesti niinkuin entisinä aikoina, jolloin minä en ollut sinun herrasi enkä kuninkaasi! Minulla on kylliksi nöyriä palvelijoita, sinä olet minun luotettavin ystäväni. Ennenkuin minä, kuninkaana, taas vaadin sinun palvelustasi, tahtoisin minä kuulla vanhalta asemestariltani, minkälainen hänestä hänen oppilaansa on ritarina ja miehenä.”

“Ritarina ja miehenä?” toisti Junkker Strange enää salaamatta veitikkamaista hymyään, istuutuessaan kuninkaan viittauksesta hänen viereensä penkille. — “Hyvä on, minua ihmetyttää, että te istutte täällä kuvia katsellen silloin kun väkenne lähtee sotaretkelle. Mutta minä arvelen teillä olevan pätevät syyt siihen, enkä minä usko teidän kovinkaan kauan aikovan istua täällä takan ääressä lämmittelemässä. Jos te ette tahdo että minä rupean teitä tässä suoraan ylistelemään, niin tehkää minulle toinen kysymys, sillä tiedättehän te kyllä hyvin miten kiintynyt minä olen teidän kuninkaalliseen persoonaanne.”

“Minä matkustan vielä tänään sotajoukkoni luo!” alkoi Valdemar taas hiukan hajamielisesti puhua. “Sinä saat kyllä vielä tietää miksi minä olen viivytellyt. Mutta, rehellisenä miehenä, vastaa minulle ensiksi, olenko minä sinun mielestäsi saamaton uneksija, hentomielinen, tunteellinen nahjus, joka voisi kulkea kuutamossa imeliä rakkauslauluja laulellen Ginnistamin näkymättömälle kaunottarelle tai kuussa asuvalle prinsessalle?”

“Enpä aivan sitäkään usko, herra kuningas!” vastasi Junkker Strange. “Mutta minun mielestäni te olette liian paljon tekemisissä pappien ja runoilijoiden kanssa. He tyrkyttävät teidän mieleenne kaikenlaisia aavistuksia, sielun ääniä, omantunnon vaatimuksia, pyhimyksiä ja enkeleitä, niin että he pian pehmittävät teidän hyvän, terveen järkenne. Erittäinkin pyhä Antero on aina ollut minulle silmätikkuna —”

“Elä puhu hänestä”, keskeytti kuningas hänet vakavana. “Hän tiesi enemmän kuin sinä ja minä saamme tietää satoihin vuosiin, ja tuo vanhus oli oikeassa: Me käsitämme jumalalliset asiat vain hämärästi, kuin kuvan peilistä — mutta jolle tosi kuva on ilmestynyt, hän saa jo täällä nähdä kauneimman kasvoista kasvoihin!”

“Te selitätte tietysti tuon kuvannollisen puheen omilla tavallanne, herra kuningas!” vastasi Junkker Strange. “Ja luulen teidän siinä olevan oikeassa. Mutta palatakseni teidän kysymykseenne, niin minun täytyy totisesti tunnustaa, että te ette ole antanut meidän kaivata todisteita miehuullisuudestanne. Mutta, jos te ette kuitenkaan ole, niinkuin sanotaan, sokea naiselliselle kauneudelle, vaan kaikkien kauniiden neitosten, rouvien ja leskien ritarillinen ihailija — niin te olette ainakin tähän asti osoittanut sen enemmän sanoissa kuin töissä. Te ette ole vielä turmellut itseänne uneksimalla nuoruudenaikaanne veltostuttavassa lemmenleikissä. Luulenpa myöskin kansan ja maan nureksivan sitä, että te — ei vain sotatoimien ja voittoretkien tähden, vaan osaksi myöskin eräälle tunnetulle, kauniille leskelle osoittamanne suosion vuoksi — olette unohtanut antaa maalle kuningattaren ja suuren Valdemarin nimelle kruunun ja perillisen.”

Valdemar punastui. “Siis sinäkin olet samaa mielipidettä kuin melkein kaikki muut, että minun on mentävä naimisiin” sanoi hän, “huolimatta tuosta minun viimeisestä onnistumattomasta kokeestani antautua valtioviisaan liiton orjaksi.”

“Se on minun ja koko Tanskanmaan toivomus, herra kuningas!”

“Hyvä on! Toimita Böhmin prinsessa Margaretha minun morsiamekseni, enkä minä tahdo hetkeäkään epäröidä! Kohtalo ei tavallisesti salli kuninkaiden ja ruhtinaiden kosia rakkaudesta, ja kansan etu taluttaa heidät sokeasti vihkimäjakkaralle. Mutta jos tämä kuva ei petä”, hän otti sen nopeasti ja päättävästi esiin, “niin minä olen poikkeus siinä suhteessa. Minä tahdon rehellisesti tunnustaa sinulle: Huolimatta kaikista niistä hyvistä ajatuksista, jotka sinulla ovat minun miehuullisuudestani, niin minä en ole näinä viimeisinä päivinä ajatellut muita valloittamisia kuin tämän kauniin prinsessan omistamista. Valmistaudu senvuoksi, kunnon Strange hyvin pian matkustamaan Böömiin minun puolestani! Vie kuningas Primislaukselle minun veljelliset tervehdykseni, ja luulottele heille tulleesi keskustelemaan hänen kanssaan sopimuksista ja liittoutumisesta levottomia pohjoissaksalaisia ruhtinaita ja pakanallisia liiviläisiä vastaan! Mutta ota tämä kuva mukaasi, — minun on vaikea luopua siitä ja sinä vastaat minulle siitä kuin minun silmäterästäni! — Katso tarkkaan onko tämä todellakin prinsessa Margarethan näköinen! Jos sinä, niinkuin minä toivon, huomaat hänet yhtä kauniiksi kuin hänet tähän on kuvattu ja etteivät huhut hänen hyveistään ja miellyttävästä olennostaan ole perättömät, niin utele tarkasti hänen mieltään minua kohtaan, ennenkuin puhut hänelle sanaakaan minun rakkaudestani häneen. Ja jos sinä huomaat todeksi minkä Herman Balke kerran puoleksi leikillä kertoi, että kuninkaan tytär on minulle suosiollinen, niin alota asia isän kanssa sillä viisaudella ja hienotunteisuudella, minkä tiedän sinun omaavan. Ja jos rukkaset olisivat pelättävissä, niin sinä vetäydyt ajoissa pois, tuomatta minulle vastausta, joka loukkaisi minun kuninkaallista ja ritarillista kunniaani!”

“Onpa se vaikeanlainen tehtävä, hyvä herra kuningas!” vastasi Junkker Strange hartioitaan kohauttaen. “Minun täytyy siis sekä kosia, että olla kosimatta teidän puolestanne, hankkia teille morsian ja vastata siitä, että hän miellyttää teitä kun hänet näette, ja ettei tuuli käänny sill’aikaa ja sen mukana teidän ajatuksenne. Siinä kohdin minä en oikein luota teidän uskollisuuteenne, herra kuningas!”

“Jumal’auta! Sinä loukkaat minua, Strange!” sanoi Valdemar ja kavahti kiivaasti seisomaan. “Luuletko minua epävakaiseksi, horjuvaksi lapseksi, joka ei itse tiedä mitä tahtoo?”

“Minä tottelen täsmällisesti, herra kuningas, sehän on selvää!” vastasi Junkker Strange kumartaen. “Jos te suututte, niin minä en uskalla enää sanoa sanaakaan. Teidän päätöksenne sekä onnellinen valintanne ilahduttavat minua sydämellisesti. Mutta muistatteko, herra, millä mielellä te olitte, kun kihlaus keisarin sisaren kanssa oli saatu aikaan — ja miten kepeäksi tunsitte sydämenne sitten kun te olitte tullut varmaksi siitä, että te ette enää koskaan näe häntä?”

“Se oli aivan eri asia, Strange! Tällä kertaa minä en sokeasti hapuile onnea, ja tällä kertaa on sydän mukana.”

“Silmät vain, herra kuningas! Toisella sijalla vain, minun nähdäkseni, ja korvat sekä se kuvakirja, mikä jo syntyissänne oli päässänne — mutta nyt minä huomaan teidän taas suuttuvan, herra! Minä vaikenen ja tottelen; mutta minä olen varoittanut teitä. Vartioikaa tarkasti sydäntänne yhdeksän viikkoa! Eiköhän liene parasta, että säilytätte kuvan luonanne, herra kuningas!”

“Luuletko sinä minun olevan sellaisen silmieni orjan — ja niin kylmän ja mielikuvitusta vailla, että enää milloinkaan voisin unohtaa nuo kasvot, vaikka en enää koskaan näkisi niitä tässä maailmassa? Ota se! Ja minä tahdon näyttää sinulle, että minä en tässä asiassa ole niin vaihtelevainen kuin sinä luulet. Vielä kerran katselen noita silmiä! Kas tuossa — pane se talteen. Noita enkelikasvoja ei nyt mitkään valkeuden eikä pahuuden henget saa sammutetuksi minun sielustani!”

“Minä pesen käteni, ja annan teidän itse vastata seurauksista!” alkoi Junkker Strange taas. “Koska ja miten on tälle kosioretkelle lähdettävä? Ja kenet on minun kuninkaani määrännyt minun seuralaisekseni?”

“Sinä matkustat vielä tänäpäivänä niin pian kuin suinkin ja kuljet Elbeä pitkin Böömiin, mukanasi kolmekymmentä ritaria ja yhtä monta asepalvelijaa. Seuralaisesi sinä voit valita mielesi mukaan. Kuitenkin minä neuvoisin sinua ottamaan mukaasi Roskilden Pietari-piispan: hän on hyvin oppinut mies ja voi olla sinulle hyvä neuvonantaja matkan varrella, — samoin herra Albert Eskildsön: hän on mies, jolla on hyvä puhelahja. Sinä voisit myöskin ottaa mukaasi nuoren herra Limbakin, Olavi Lykken ja rikkaan Pietari Globen, sekä myöskin kreivi Engelbrektin ja Absalon Belgin, he ovat niin tottuneita kaikkiin ritarillisiin kohteliaisuuksiin ja tapoihin. Jos kuningas ja hänen tyttärensä suostuvat minun toivomuksiini, niin annat sinä, minun puolestani ja minun nimessäni, vihkiä itsesi ja prinsessan, noudattamalla tarkasti kaikkia siinä käytettäviä tapoja! Jos sinun toimesi onnistuu, niin sinä lähetät minulle viipymättä viestin Schweriniin, missä minä piakkoin aion viettää kreivi Klaun kihlajaisia! Sinä tuot morsiamen kotiin niin komeasti kuin mahdollista! Te tuotte hänet tänne autuaan isä-vainajani onneatuottavalla laivalla, jonka keulaa lohikäärme ja kultaiset nuppulat koristavat. Manön rannassa laskette hänet maihin! Siellä tahdon minä itse, jos Jumala suo, kuninkaallisesti ja ritarillisesti vastaanottaa hänet. Ja nyt, Herran haltuun, urhokas Strange. Sinä olet minulle uskollinen ja rehellinen, mutta minun sydäntäni sinä et ymmärrä. Sen sinä vain nyt tiedät: Sinun käsissäsi on nyt minun ja ehkä koko Tanskan maan onni. Ja nyt suu tukkoon, sen toki ymmärrät! Jumala ja pyhä neitsyt olkoot sinun kanssasi!”

Saatuaan tämän tärkeän, salaisen viestin, poistui Junkker Strange kuninkaan salakammiosta ja jakoi heti tarvittavat käskyt. Ritarit pukeutuivat komeisiin hovipukuihin. Muutamilla ylhäisimmistä ritareista, herra Pietari Globella ja kreivi Engelbrektillä oli yllään loistavat tulipunaiset housut, ja niiden lisäksi ruskeat, vihriät tai punaiset nutut sekä näädännahkalla reunustetut silkkiviitat. Heidän tukkansa ja partansa oli sileäksi suittu, ja hatut olivat koristetut höyhenillä sekä kallisarvoisilla kivillä. Pukinnahkaistensaappaitten kultakannukset kilahtelivat ja kullatuista vöistä riippuvat miekat helähtivät. Junkker Strangella itsellään oli yllään komea oravannahkoilla reunustettu tulipunainen viitta, jonka kuningas oli lahjoittanut hänelle, sekä siihen kuuluva kultanauhoilla ja punasilla kamelikurjen sulilla koristettu verkainen matkahattu.

Kuningas hypähti itse valkoisen orhinsa selkään ja ratsasti komean lähettilässeuran mukana rantaan.

Niiden tanskalaisten ritarien ja aseenkantajien joukossa, jotka seurasivat Junkker Strangea, oli kaksi, joiden tuliset ratsut näkyivät yhteisestä sopimuksesta kilpaa kiitävän Riiben katuja. Nuo nuoret, taitavat ratsastajat suhahtivat kuin nuolet kuninkaan ja hänen ritariensa ohi, kadoten silmänräpäyksessä heidän näkyvistään.

“Aikovatko he taittaa kaulansa ja ratsastaa ihmiset kumoon!” sanoi kuningas. “Mitä miehiä ne olivat, jotka eivät osanneet paremmin hillitä hevosiaan?”

“Jos minä en aivan erehtynyt, kuninkaani”, vastasi Junkker Strange, “niin he käyttivät enemmän kannuksia, kuin suitsia, ilahduttaakseen kuningastani kilparatsastuksella.”

“Poikien kujeita!” sanoi Valdemar vihaisesti. “Jos he todellakin tahtovat taittaa käsivartensa ja jalkansa, niin he voivat tehdä sen toisen kerran, eikä silloin kun minä lähetän heidät sinne missä tarvitaan terveitä miehiä ja järkevää väkeä. Ketä he olivat?”

“Lyhyt, paksu Absalon Belg oli toinen, ja jos minä näin oikein niin oli toinen teidän reipas, hentoluinen sisarenpoikanne, nuori kreivi Otto.”

“Mitä? Sekö piimäsuu nulikka? Aikooko hän teidän mukaanne? Eihän hän vielä ole ritarikaan”, sanoi kuningas, ja hänen kasvonilmeensä lauhtuivat. “Voisinpa muuten lyödä vetoa, että hän ratsastaa Esbern Snaren pojan kumoon ja mäsäksi.”

Sitten kuningas kääntyi leikkiä laskien iloisen kreivi Engelbrektin puoleen, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan “Eikö teidän nuori rouvanne pelännyt antaa teidän matkustaa Böömin kuuluisien kaunotarten luokse?” kysyi hän.

“Minun vaimoni on kyllä hiukan mustasukkainen, jalo herra!” vastasi kreivi Engelbrekt samaan leikilliseen tapaan. “Mutta hän ei pelkää minun uskollisuuteni joutuvan kovinkaan suureen vaaraan Böömissä. Jos minä matkustaisin Flanderiin tai Portugaliin, silloin olisivat asiat toisin.”

“Mitenkä niin?” kysyi kuningas. “Ovatko siis flanderilaiset ja portugalilaiset kaunottaret niin vaarallisia ja vastustamattomia?”

“Niin väitti ainakin minun vaimoni viime vuonna”, — vastasi kreivi, “kun minä palatessani kotiin Gentin flanderilaisesta kreivihovista ehdottomasti ylistin kreivi Ferdinandin sisarta, portugalilaista prinsessaa Berengaria kauneimmaksi naiseksi mitä minä milloinkaan olin nähnyt, emmekä me kotipappini kanssa voineet uskoa hänen taikakeinoilla sokaisseen minua ja kaikkien muiden ritarien silmiä.”

“Te olette mies, joka ymmärrätte naiskauneutta”, vastasi kuningas hymyillen, “ja taitaapa teidän rouvallanne olla kylläkin syytä pitää silmänsä auki. Mutta, jos todellakin aviomies on velvoitettu kulkemaan ummessa silmin jokaisen vieraan kaunottaren ohitse, niin silloin ei minusta tuo niinkutsuttu aviosääty näytä olevan sopusoinnussa oikean ritarillisen mielen kanssa, enkä minä milloinkaan voisi sitoutua sellaiseen uskollisuuteen.”

Pietari-piispa, joka ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena kuninkaan oikealla puolella, pudisti päätään; mutta kuningas joka tunsi hänen tulisen luonteensa ja hänen ankarat mielipiteensä, antoi hänelle harvoin suunvuoroa muiden läsnäollessa.

“Prinsessa Berengaria on siis teidän mielestänne maailman kaunein nainen?” jatkoi Valdemar hymyillen. “Mistä löisimme vetoa, jalo kreivi! Kun te olette nähnyt Böömin prinsessa Margarethan, niin te peruutatte sananne.”

“Linnani teidän hattunne höyhentä vastaan, kuninkaani!”

“Se olisi teille liian kallis vedonlyönti. Minä ehdotan teille toisin. Jos te jälleen kohdatessamme vielä vakuutatte ritarikunnianne kautta Berengaria prinsessan olevan kauniimman Böömin Margarethaa, niin on Gleichenin kreivikunta teidän läänityksenne, niin kauan kuin minun-sukuiseni kuningas sen omistaa. Mutta jos teidän täytyy tunnustaa, että minä, joka en vielä todellisuudessa ole nähnyt kumpaakaan heistä, olen kuitenkin oikeammin arvostellut heidän kauneutensa, niin täytyy teidän rangaistukseksi kantaa taitettu torvi ritarivaakunassanne.”

“Olkoon menneeksi, herra kuningas!” vastasi kreivi Engelbrekt, ja kaikki ritarit nauroivat.

“Minä tulen jälestä, mutta taidan olla tarpeeton tänä päivänä!” huusi hovinarri, lyhyt, kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka yllään kulkusnuttu ja suippo riikinkukon sulilla koristettu hattu päässään, tuli aasillaan ratsastaen heidän jälestään, koreasti puettu marakatti sylissään.

“Mitä tämä nyt merkitsee, vanha narri!” kysyi kuningas hymyillen.
“Ethän toki sinä aio lähteä lähetyskunnan mukaan?”
“Minä luulin sen olevan itsestään selvää, herra kuningas!” vastasi narri, “mutta jos minua ei tarvita, niinkuin näyttää, niin minä seuraan teitä takaisin linnaan ja vien oman morsiameni kotiini. Katsokaa miten ujosti hän hymyilee minulle morsiuspuvussaan!” näin sanoessaan hän painoi neitoseksi puetun marakatin naurettavan kiihkeästi rintaansa vasten ja antoi sille korvapuustin kun se aikoi purra häntä partaan.

Kuningas huomasi kyllä narrin tahtovan tällä kömpelöllä ivallaan ilmoittaa hänelle, että arvailtiin tämän hänen lähettiläittensä matkan tarkoitus. Mutta hän ei ollut ymmärtävinään kokkapuhetta, vaan iloisesti leikkiä laskien hän nelisti komeasti puettujen ritarien kanssa rantaan, missä suuri kullattu laiva, lohikäärmeenkuva keulassa, odotti purjeet levällään.

Laivasillalla vastaanottivat kreivi Otto ja Absalon Belg kuninkaan ja pyysivät anteeksi äskeisen ajattelemattoman kilpailuintonsa.

“Sen, joka ensiksi ehti sillalle”, sanoi kuningas — “lähettää Junkker Strange tuomaan pikaviestin minulle Schweriniin lähettilästoimensa tuloksesta.”

“Silloin me tuomme viestin yhdessä, herra kuningas”, vastasi Absalon
Belg, “sillä me ehdimme molemmat samassa silmänräpäyksessä sillalle.”
“Jos minun liinakkoni ei olisi saanut piikiveä kavioonsa, niin minä olisin ennättänyt ensiksi tänne!” väitti kreivi Otto. “Jos meidän pitää tuoda kuninkaalle iloinen sanoma, niin uskokaa se kaksoiskirjeessä meille molemmille. Silloin saa meidän kuninkaamme nähdä kummallako meistä on nopeampi ratsu.”

“Hyvä on, olkoon menneeksi!” sanoi kuningas. — “Se teistä, joka ensiksi tuo minulle toivomani tiedon saa tanssia Riibehuusin ensimäisissä huveissa kengissään minun kultakannukseni!”

Molemmat kiittivät kuningasta hänen luottamuksestaan ja katselivat uhmaillen toisiaan. Sitten he pudistivat toistensa kättä ja hyppäsivät veneeseen.

“Kultakannuksia seuraa ritarilyönti!” kuiskasi kreivi Otto iloisesti kilpailijalleen. “Ne sinun on pakko luovuttaa minulle, paksu Belg!”

Pian olivat kaikki ritarit sijoittuneet laivaan. Junkker Strange pingoitutti punaiset sarkapurjeet, ja kuninkaan huutaessa hänelle ja hänen seuralaisilleen onnellista matkaa, vastasivat nämä voimakkaalla Eläköön-huudolla: “Eläköön kuningas Valdemar Seier!” Laulun ja soiton kajahdellessa laiva eteni rannasta. Valdemar seisoi kauan ilon ja hämärien aavistusten sekavien tunteiden valtaamana laivasillalla, katsoen, mitenkä kullattu lohikäärmekeula halkaisi aaltojen harjat ja kimalteli auringonpaisteisella, levottomalla merellä, jonka takaa se meni hakemaan hänelle kaunista, mutta kuitenkin vierasta morsianta. Tuo hämärän tulevaisuuden epävarma ja salaperäinen onni, jota me toivoen ja levottomana umpimähkään hapuilemme, esiintyi tuota näkyä katsellessa elävästi nuoren kuninkaan sielun silmien eteen, ja hän tunsi joutuneensa tuon sekä kiehtovan että surun voittoisen tunnelman valtaan, jolloin sielu horjuu toivon ja pelon vaiheilla, ja maailman mahtavinkin kuningas tuntee onnensa riippuvan vieläkin mahtavammista, näkymättömistä voimista.

Kuninkaan tuijottaessa ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena merelle yhä etenevään laivaan, hänen hovinarrinsa koetti matkia hänen käytöstään, ja he katselivat merta hyvin vakavan ja merkitsevän näköisinä. Matkiessaan hovinarri siristeli silmiään ja aukaisi suunsa selälleen, mutta tällä kertaa hän ei saanut palkakseen kuninkaan eikä hovimiesten naurua. Sillä kun kuninkaan silmät olivat väsyneet laivaa tähystämään, osuivat ne henkilöön, joka oli paremmin sopusoinnussa hänen vakavan mielialansa kanssa kuin narrin hullunkurinen virnunaama. Rikkinäiseen häränvuotaviittaan puettu, vanha harmaapartainen ukko, leveälierinen hattu päässä, istui kumarassa rantakivellä ja piirteli kainalosauvallaan hiekkaan, ollenkaan huomaamatta kuningasta ja hänen seuruettaan.

Viitattuaan hovimiehiään poistumaan vähän etemmäksi, kuningas lähestyi yksin vanhusta, joka kohottamatta päätään yhä piirteli hiekkaan, ja hänen mutistessaan käsittämättömiä sanoja hänen kasvonsa värähtelivät levottomasti.

“Mitä sinä siinä askartelet, ukkoseni?” kysyi Valdemar, mutta ei saanut vastausta; sillä vanhus oli huonokuuloinen, Katsellessaan lähemmin hänen kalpeankellertäviä, ryppyisiä kasvojaan, kuningas luuli huomaavansa hänen silmiensä kadottaneen näkövoimansa, sillä ne olivat himmeät ja hämärät, kuin sarviruudut köyhän miehen savimajassa.

“Kuka olet, vanhus?” kysyi kuningas nyt kovemmalla äänellä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vanhus nousi hitaasti ja oikaisi kumaran selkänsä, niin että hän näytti kääpiöstä kasvavan sankariksi. Hän hoiperteli kainalosauvaansa nojaten pari askelta eteenpäin, jääden rauhallisesti seisomaan kuninkaan eteen. Hänen kietoutuessaan härännahkaviittaansa, näkyi sen alta musta likainen sysimiehen tai kaivosmiehen puku.

“Kukako minä olen?” toisti hän hitaasti. — “Kysy minun herraltani ja mestariltani; hän sen tietää parhaiten. Nyt kutsuvat skånelaiset herrat minua yksinkertaisesti Thord Knuutinpoika Bondeksi. Minua kutsutaan täällä muuten Kullenmieheksi, senvuoksi että minä olen kotoisin Kullenilta. Mutta jos en ole väärin uneksinut, niin sinä olet kuningas Valdemar Wolmarinpoika, ja sinä haluaisit tietää mitä minä juuri äsken istuessani ajattelin.”

“Sinä näet paremmin kuin minä luulin!” vastasi Valdemar ihmetellen. “Minä luulin, että sinä olit sokea. Mutta sinä näyt osaavan lukea ihmisen ajatukset!”

“Voihan niin joskus sattua”, mutisi vanhus, “vaikka minä tuskin enää näen rakkaan kullan kuningatarta, kun se kirkkaimmin loistaa. Se onnettomuus sattui minulle kun minä viimeksi kävin tulen läpi sinun ja sinun sukusi puolesta.”

“Sinä puhut arvoituksilla, vanhus! Mutta, jos sinä olet sokea, niin mitenkä sinä olet voinut kulkea tänne asti?”

“Etkö sinä näe elävää tukisauvaani? Hän hyppelee nyt tuolla rinnettä pitkin, kooten minulle ukonkiviä ja piikiviä vuorikaivokseni savustamiseksi.”

Valdemar katsoi sinne mihin vanhus viittasi, ja hän näki siellä repaleisen kerjäläispojan hyppelevän kivien välissä. “Mikä on saanut sinut noin vanhana ja vaivaisena lähtemään näin kauaksi kotoasi?” huusi kuningas vanhuksen korvaan.

“Vaikka olenkin näin vanha, niin minä voin elää vielä sinunkin jälkeesi”, vastasi vanhus. “Vaikka olenkin sokea niin näen kuitenkin etemmäksi kuin sinä, — ja vaikka olenkin kuuro niin minä kuitenkin kuulen mitä sinä et ole voinut uneksiakaan, — ja vaikka olenkin näin vaivainen, voi vielä sekin aika koittaa, jolloin kuningas Wolmar tarvitsee minun apuani ja etsii minua. Minun täytyi astua sinua vastaan, mutta minä en seiso kutsumattomana sinun edessäsi: Minä laulan sinulle laulun, kuningas, jonka minä ensi kerran lauloin sinun syntymähetkelläsi, enkä minä ole vieläkään sitä unohtanut. Sitä sinun olisi hyvä muistella silloin kun onni näyttää sinulle suotuisimmalta. Katso, juuri sitä laulua minä ajattelin silloin kun sinä laskit kuninkaallisen kätesi minun olkapäälleni, ja sinun voimakas äänesi johti minun mieleeni sinun suuren herra isäsi.”

“Mielipuoli mies!” sanoi Valdemar hiljaa ja häntä melkein kauhistutti katsella vanhuksen kasvoja. “No, laulappas sitten minulle laulusi, vanha uneksija!” sanoi hän ääneen ja aikoi antaa vanhukselle kultarahan, mutta se liukui hänen kädestään ja katosi hiekkaan.

Kuninkaan nojatessa miekkaansa hampaaton vanhus lauloi soinnuttomalla ja korisevalla äänellään melkein kuiskaten:

Voittoon ja onnehen Wolmari syntyi,
Mutt’ murheen miehenä eli.
Niin tähtien kirjat tietää,
Ja riemu on murheen veli.
Sun onnesi tähtien loistossa vain
Se kimmelsi vaaroja vailla;
Se leijonan merkissä seisoi
Ei vertaa sen pohjolan mailla
Mutt’ läikkyvä malja on vaaroja täyss’,
Ja neitonen viekkaasti hymyy.
Jalopeura nukkuu, mutt’ piilossa yön,
Salakyttä tähtää ja lymyy.
Meri vaikk’ ois tyyni kuin kirkkain kilpi
Niin aaltoihin sen et voi luottaa!
Kyykäärme jos tyyni on hiljainen,
Sen myrkky voi tuskan tuottaa.
Varo vaaroja, pauloja viekkaita!
Pahin sulla tok’ yksi on paula.
Käsi mahtava paulan jos murtaakin,
Jalopeurankin kätkee kaula.
Kun vanhus oli lopettanut laulunsa, hoiperteli hän uupuneena kivelle, vaipuen kumarruksiin entiselle paikalleen; hänen partainen leukansa painui rintaa vasten ja hän näytti nukahtaneen.

“Hän höpertelee vanhuuden houreissa, raukka, ja laulaa pian viimeistä lauluaan!” sanoi kuningas itsekseen ja katseli kumaraista olentoa, joka nyt oli aivan kääpiömäisen ja mitättömän näköinen —. “Kullenmies, Thord Knuutinpoika, — hm, se nimi ei ole minulle outo — vanha Esbern puhui minulle kerran aivan peitetyin sanoin viisaasta tähtienennustaja Thordista, ja Helena — kun minä puhuin hänelle naimisistani niin hän sanoi tahtovansa tanssia mustan Kullenmiehen kanssa minun häissäni vuorikaivoksessa? Eikö hurskas Slagelsen profeetta varoittanut minua tästä Kullenmiehestä ja hänen salaisesta viisaudestaan? — Hyvä on! Jos hän tietää minun kohtaloni niin pitäköön viisautensa itsellään. — Minä en tahdo tietää siitä enää sanaakaan — se turmelisi vain minun raikkaan elämänhaluni ja tekisi minut taikauskoiseksi haaveilijaksi. Se on kuitenkin vain turhaa haaveilua, jos ei vieläkin pahempaa. — Ei kenenkään ihmisen ole hyvä tietää kohtaloaan! Mutta minä tahdon pitää huolen tuosta vanhuksesta! Hänen unelmansa osoittavat hänen olevan kiintyneen minuun ja minun sukuuni!”

Sitten Valdemar astui takaisin seurueensa luo ja antoi käskyn, että vanha, sokea mies sekä hänen taluttajapoikansa heti vietäisiin takaisin heidän kotiinsa Kullenille, missä heidät siitä lähtien elätettäisiin kuninkaan kustannuksella. Mutta hän kielsi ankarasti päästämästä häntä enää milloinkaan tälle puolen salmea.

Valdemar nousi totisena hevosensa selkään ja katsoi vielä kerran merelle, mistä hän kaukaa voi eroittaa laivan pienenä mustana pilkkuna. Hellitettyään hevosensa ohjaksia ja annettuaan sen astua mielensä mukaan, hän alkoi muistista sanasta sanaan toistaa Kullenmiehen laulua, josta ei ainoakaan tavu ollut jäänyt häneltä huomaamatta vaikka vanhuksen ääni oli käheä ja epäselvä. Hän koetti turhaan noista hämäristä sanoista löytää muuta merkitystä kuin tuon ylimalkaisen kehoituksen välttämään nuoruuden kiusauksia, josta elähtäneet vanhukset ovat niin innokkaat saarnaamaan, sillä ne olivat hänen kiihkeän luonteensa suurin vaara. Vaikka hän ei edes itselleen tahtonut myöntää panevansa minkäänlaista arvoa tuon vanhan haaveilijan sanoihin, niin ei hän kuitenkaan itse ollut vapaa aikalaistensa kiintymisestä kaikkeen yliluonnolliseen ja salaperäiseen, ja hän toisti niin usein nuo hämärät sanat mielessään, että ne vanhan Kullenmiehen kuvan kanssa häviämättömiksi kiintyivät hänen muistiinsa. Mutta hän torjui miehekkäästi nuo kuvittelut mielestään, piiloittaen ne sielunsa sisimpään soppeen, ja pian hän taas näki iloisen toimintarikkaan elämän häämöttävän edessään ihanana rohkeine toiveineen ja ylpeine voiton- ja onnen suunnitelmineen. Siihen hän tunsi olevansa syntynyt ja luotu.

Kuningas oli ratsastanut takaisin Riibehuusiin, missä hänen käskystään suuri joukko ritareita ja aseenkantajia täysissä sotavarustuksissa odotti linnanpihalla, seuratakseen häntä heti sotajoukkojen luokse, joka kreivi Albertin johdolla oli kulkenut Elben yli Pommeriin. Valdemar antoi vielä muutaman määräyksen drotsilleen sekä neuvoskunnalle ja kävi sanomassa hyvästi sisarelleen. Sen tehtyään hän astui ulos asesalistaan yllään kypäri ja panssari sekä kiiltävä, kolmikulmainen kilpi käsivarrellaan, ollen ensimäinen tanskalainen kuningas, joka sen oli koristanut kolmella hopeansinisellä leijonalla ja kahdellakymmenelläneljällä kultaisella sydämellä. Linnanportaiden edessä odotti korkea sotaori hirnuen ja levottomasti kaviollaan maata kuoppien. Parvekesalissa olivat arkkipiispa Andreas ja Gunnar veli jo kauan seisoneet matkapukeissa, valmiina seuraamaan kuningasta. Mestari Harpesträng, jonka Valdemar oli nimittänyt henkilääkärikseen, seisoi lääkerasia käsivarrellaan ja viheriä yrttipussi selässään arkkipiispan vieressä. Thorgejr Danaskjald ja islantilainen Skjald kuuluivat myöskin kuninkaan lähimpiin seuralaisiin huvittaakseen Valdemaria ja rohkaistakseen sotureita pitkän talviretken vaivoissa. Kaljupäinen kreivi Klaus asteli levottomana ja kärsimättömänä edestakaisin salissa, pyyhkien hikipisaroita kiiltävältä otsaltaan. Hän tiesi Schwerinin kreivin olevan pommerilaisten ruhtinaiden ystävän, ja vaikka kuningas oli paluumatkallaan luvannut seurata häntä Schweriniin solmimaan siellä hänen kihlauksensa kreivitär Idan kanssa, niin hän kuitenkin pelkäsi tämän retken estävän liiton syntymistä. Arkkidiakoni Arnfred, joka myöskin oli saanut määräyksen seurata mukana, tunsi itsensä kuninkaan rippi-isänä, hyvinkin merkilliseksi mieheksi, mutta katseli arkkipiispaa ja veli Gunnaria karsain ja kateellisin silmin, sillä hän, syystä kyllä, pelkäsi heidän tunkevan hänet pois kuninkaan suosiosta.

“Satulaan, jalot herrat!” kaikui nyt Astrad Fracken voimakas ääni — ja drotsin kehoituksesta kaikki kiirehtivät linnanportaille, joita kuningas jo laskeutui ritarien Jaakko ja Lauri Sunenpojan seuraamana.

Mutta juuri kun kuningas oli asettamassa jalkaansa jalustimeen, ratsasti kookas vieras ritari, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun ja hevosen vaahdon peittämänä linnanpihalle. Hän hyppäsi nopeasti väsyneen hevosensa selästä ja heittäytyi kalpeana polvilleen kuninkaan jalkoihin.

“Mitä tämä merkitsee, uskollinen, urhokas Johan Ganz!” huudahti kuningas hämmästyneenä. “Ovatko hornan henget sinun kintereilläsi? Nouse ylös! Koska minä olen vaatinut tuonlaista kunnioitusta läänitysmiehiltäni? Onko sinulle tapahtunut jokin onnettomuus? Vai tuotko sinä minulle tappion sanoman. Puhu mies ja nouse seisomaan! Oletko tullut mykäksi ja hervottomaksi?”

“Armoa ja apua, kuninkaallinen herrani ja suojelijani!” sanoi onneton ritari ja nousi. “Minä olen aivan huonosti vartioinut sitä tärkeätä linnoitusta, jonka uskoitte minun huostaani, — Gråbo on tuhkana —. Te näette edessänne pakolaisen, mutta minä en ole pettänyt kuningastani, — minun kimppuuni on vastoin lakia ja oikeutta kavalasti hyökätty syvimmän rauhan vallitessa. Hän, joka poltti Gråbon poroksi, oli Tanskan kruunun läänitysmies niinkuin minäkin.”

“Kuka sen teki, sano!” huusi Valdemar kiivaasti, ja veri kohosi hänen ruskeille poskilleen. “Jumalan nimessä, sitä ei kukaan saa tehdä rankaisematta!”

“Schwerinin kreivi Henrik oli väkivallantekijä!” vastasi ritari. “Hänen sanotaan salaa uhanneen minua ja vannoneen kostavansa minulle senvuoksi, että minun kerran väitellessäni hänen kanssaan täytyi muistuttaa häntä hänen läänitysvelvollisuudestaan Tanskan kruunua kohtaan. Minä jätän oikean asiani kuninkaani käsiin ja odotan luottamuksella teidän kuninkaallista suojelustanne.”

“Pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten nimessä sitä ei sinulta tule puuttumaan!” vastasi kuningas. “Mutta, Jumal’auta, mitenkä se oli mahdollista?” kysyi hän taas kiivaasti. “Miksi sinä et puolustanut itseäsi? Sinä et ole mies, joka pujahdat ulos takaovesta ja jätät vihollisen juhlasaliin juomaan tuliaismaljaa.”

“Ensi kerran te minut näin näette, herra kuningas!” vastasi ritari polvistuneena ja loi maahan ylpeän katseensa. “Teidän ja näiden uljaiden miesten edessä minä seison ensi kertaa pakolaisena ja masennettuna. Mutta minä uskon voivani koko maailmalle todistaa viattomuuteni ja puolustaa ritarikunniaani. Jos minun puheeni on valhetta ja petosta, ja jos ei kreivi Henrik ole petturi, niin ripustakoon pyöveli kilpeni hirsipuuhun, ja surkein kaakki vetäköön sen väärinpäin käännettynä lokaista tietä sinne! Jos kreivi Henrik olisi hyökännyt kimppuuni rehellisenä vihollisena eikä olisi käyttänyt alhaista petosta, niin olisi Gråbo vielä paikallaan enkä minä seisoisi täällä herrani tavaran huonona haltijana ja kodittomana pakolaisena, ilman muuta omaisuutta kuin hevoseni ja hyvä miekkani.”

“Kuninkaallisen kunniani kautta, sinä saat täydellisen hyvityksen ja oikeuden!” sanoi kuningas nyt rauhallisesti ja päättäväisesti — “sen minä sanon sinulle tässä kaikkien kuullen. Mutta minä en tuomitse ketään kuulustelematta syytettyä itseään. Kreivi Henrik on oikeutettu puolustamaan itseään tuomioistuimen edessä! Siihen asti ei enää sanaakaan tästä asiasta, ritari Ganz! Nyt te seuraatte minua, sotaretkelle!”

Kuningas hypähti sotaratsunsa selkään ja ratsasti linnanpihasta lukuisan seurueensa mukana. Ritari Ganz nousi ääneti ja rauhoittuneena virkeän ratsun selkään, jonka drotsi kuninkaan käskystä oli noudattanut hänelle. Satojen hevoskavioiden kapse kajahti Riiben kaduilla, naiset ja lapset kiirehtivät oviin ja ikkunoihin kuningasta katsomaan. Koleasti tömisi Sönderportin silta, ja pian oli kuningas ja hänen komea seurueensa kadonneet uteliaiden katsojien näkyvistä.

KYMMENES LUKU.
Oli kaunis, leuto talviaamu helmikuun loppupuolella. Pohjoissaksan tammimetsät kimaltelivat keveässä kuurassa. Lähellä Schwerinin rajaa, yksinäisen majatalon tallin edustalla, seisoi reipas, solakka ja hienopiirteinen nuorukainen, yllään yksinkertainen aseenkantajan puku asetellen päitsiä virkun juoksijansa suuhun. Poika oli nuori kreivi Otto, kuningas Valdemarin sisarenpoika, joka oli seurannut Junkker Strangea Böömiin, ja joka tässä valepuvussa uskoi nopeimmin ja varmimmin voivansa viedä kuninkaalliselle enolleen tärkeän viestin. Otto oli pari päivää sitten ratsastanut Pragista yhdessä Absalon Belgin kanssa. Mutta he olivat pian eronneet, ja Absalon Belg, joka arveli vielä tapaavansa Valdemarin Pommerissa, uskoi, että jollei hän tarkasti seuraisi kuninkaan käskyä, saavuttaisi hän varmaankin hänet ensiksi. Kreivi Otto tiesi kyllä Valdemarin vielä olevan Pommerissa, missä hän kreivi Albertin kanssa oli perinpohjin voittanut herttua Ladislaun ja pakottanut hänet alistumaan. Mutta huhuiltiin myöskin kuninkaan jo olevan paluumatkalla, senvuoksi arveli Otto varmimmin tapaavansa hänet muutaman päivän kuluttua Schwerinissä. Hän oli jo heti rajalla huomannut vihamielisen mielialan vallitsevan tanskalaisia vastaan, ja hän tunsi kyllä, miten vaarallista hänen oli ratsastaa yksin tämän maan kautta. Hän puhui sujuvasti saksaa, ääntäen kuitenkin hiukan pehmeästi, sillä hänen äidinkielensä oli hänelle rakkain. Tähän asti hänen oli onnistunut esiintyä uskollisena Saksan valtakunnan alamaisena.

“Mikä on lyhin ratsastustie Schweriniin?” kysyi hän saksin murteella, satulaan hypähtäessään, mutta sekoitti huomaamattaan puheeseensa tanskalaisen sanan.

Lyhyt, pyylevä, latiskanenäinen kapakoitsija, joka seisoi töllistellen avoimessa ovessa, katseli häntä terävästi ja hymyili viekkaasti. “Jos te haluatte seurata maaherran rajavahteja, jotka äsken ratsastivat ladosta”, vastasi hän — “niin te ehkä tulette pikemmin Schweriniin kuin haluatte. Sillä, jos en aivan erehdy niin teidän puheestanne ja sinisistä tytönsilmistänne päättäen luulisin teidän äitinne kodin olleen tuolla puolen Ejderin.”

“Arveletteko te, etten minä sentähden olisi tervetullut Schweriniin?” kysyi Otto äkkiä ja taivutti jo polveaan kannustaakseen hevostaan.

“Jos on totta niinkuin sanotaan, että Tanskan armeija on pahasti mellastellut Pommerissa, aikoen sieltä tulla vierailulle Schweriniin tänään tai huomenna, niin ei teidän, nuori herrani, tarvitse ratsastaa kuoliaaksi oivallista hevostanne, ehtiäksenne mustan kreivi Henrikin koiranluolaan. Jos te sitävastoin annatte minulle kourallisen pieniä kultarahojanne niin minä toimitan teidät turvallisesti rajan tuolle puolen.”

“Ei ainoankaan tanskalaisen tarvitse ostaa turvallisuuttaan Tanskan kuninkaan läänitysmailla!” vastasi Otto ylpeästi. “Kaikessa tapauksessa minä maksan sen mieluummin teräksellä kuin kullalla. Hyvästi!” sen sanottuaan hän kannusti ratsuaan ja kiirehti vieraan ratsumiehen jälestä, jolla oli sama matka kuin hänelläkin.

Isäntä nauroi ivallisesti hänen jälkeensä: “ratsasta vain, typerä nulikka!” murahti hän. “Joudut parhaaseen aikaan. Jos sinun kuninkaasi ja hänen tyhmänrohkea sisarenpoikansa olisivat täällä kahden, niin ettepä taitaisi kovinkaan kauan ylpeillä läänitysherruudellanne.”

Vieras ratsumies oli ennättänyt pari sataa askelta edelle, mutta Otto saavutti hänet pian ja kysyi saisiko seurata häntä Schweriniin.

“Saat kernaasti, nuori keikarini”, vastasi ratsastaja matalalla, raa’alla äänellä, “jos tahdot nähdä kreivi Henrikin mulauttavan silmää tanskalaisille nulikoille. Jos muuten haluat käydä oikeasta saksalaisesta, niin ota suusi purua täyteen kun puhut meidän hyvästä Schwerinin kaupungistamme.”

Ratsastaja, joka antoi hänelle tämän vastauksen, oli jykevä, leveäharteinen ja pitkäpartainen mies, yllään raskaat rauta varustukset; hänellä oli päässään syvään silmille painettu karvainen, villisianpäällä koristettu sotalakki, jonka torahampaat otsan kohdalla kiiluivat kuin sarvet, tehden hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän kantoi selässään hihnaan kiinnitettyä nuolipyssyä ja suurta nuolikonttia, ja hänen vasemmalla lantiollaan riippui pitkä sotamiekka, minkä kohottamiseen urhonvoimat näyttivät olevan tarpeen. Kreivi Otto katseli mahtavaa matkatoveriaan tarkemmin ja huomasi heti olevan viisainta pysytellä sovinnossa, vaikka miehen loukkaava puhuttelu oli saanut hänen verensä kuohahtamaan. “Taidatte miehuudessanne unohtaa, että olette itsekin kerran ollut untuvaleukainen niinkuin minä”, vastasi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. “Mutta jos te tahdotte odottaa siksi kunnes minä olen toimittanut asiani Schwerinissä, niin minä haluaisin kernaasti otella teidänlaisenne sankarin kanssa.”

“Minä en tappele nulikoiden kanssa!” murahti ratsumies — “Mutta luulenpa että tulemme hyvin toimeen, erittäinkin, koska minä varmasti uskon sinun olevan pienen, kauniin, valepukuisen tyttölapsen.”

Kreivi Otto ei sietänyt pilkattavan hentoa ruumiinrakennustaan eikä melkein naisellista ulkonäköään, ja ajattelematta seurauksia hän oli jo paljastanut lyhyen miekkansa odottaen vain vastustajansa asettuvan taisteluasentoon, saadakseen mitellä voimiaan tämän Goliatin kanssa. Mutta ratsumies ei ollut ollenkaan huomaavinaan hänen vihaansa, ja sensijaan, että olisi tarttunut pitkään miekkaansa, katsella tollotti hän välinpitämättömästi eteensä, vetäessään satulansa laukusta ison taskumatin. Sitten hän aivan rauhallisesti otti siitä aika naukun. “Jos kananpojankallosi kestää kunnon aamuryypyn, niin tuosta saat!” sanoi hän ja ojensi Otolle pullon katsomatta häneen.

Soturin välinpitämättömyys hämmästytti tulista nuorukaista siinä määrin, että hän työntäsi miekan tuppeen ja vastaanotti muitta mutkitta pullon. Mutta osoittaakseen jättiläismäiselle seuralaiselleen, ettei hän ollut mikään valepukuinen tyttö, tyhjensi hän suutuksissaan puupullon pohjaan asti ja ojensi sen hänelle tyhjänä takaisin.

“No, juoda sinä ainakin osaat niinkuin aikamies, sen minä myönnän!” sanoi ratsumies kuivasti ja pisti pullon satulanlaukkuun. “Näytäppäs nyt osaatko ratsastaa neliä, kedolle vierähtämättä!” Sen sanottuaan hän kannusti raskastaakkaisen hevosensa nelistämään ja puhkui kilpaa konkarinsa kanssa, Oton ratsastaessa kevytjalkaisella juoksijallaan ilman vähintäkään rasitusta hänen ohitseen.

“Sinun hevosesi on parempi kuin minun!” sanoi ratsumies, kun he taas ratsastivat vierekkäin. “Kun pääset ensimäisen sillan tuolle puolen, on sinulla suora maantie Schweriniin, etkä voi eksyä tieltä. Mutta minulla on kiireempi kuin sinulla, ja sinä suostut kai mielelläsikin vaihtamaan hevosta minun kanssani. Muussa tapauksessa sinä saat tyytyä siihen, että minä käytän väkevämmän oikeutta ja seuraan tässä urhoollisen Tanskan kuninkaan esimerkkiä.” Näin sanoessaan hän näytti aivan rauhallisesti aikovan paljastaa pitkän miekkansa. Mutta Otto, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan, oli silmänräpäyksessä paljastanut lyhyen miekkansa ja katkaisi taitavasti nahkahihnan, josta soturin pitkä miekka riippui, saattaen siten hitaan vastustajansa silmänräpäykseksi aseettomaksi. Sitten hän kannusti hyvän juoksijansa, kiitti kohteliaasti hyvistä neuvoista ja näytti nyt hämmästyneelle ratsumiehelle, että hän hyvästi pystyi ratsastamaan neliä kedolle vierimättä. Nuoli ratsumiehen teräsjousesta suhahti vinhaan hänen korvansa ohitse, mutta hipaisematta hiustakaan hänen keltaisista suortuvistaan — ja äsken voitetun suuttumuksen ja väkevän juoman kiihoittamana, Otto ratsasti nyt niin hurjaa vauhtia, että hänen hävytön tieoppaansa oli pian kadonnut hänen näkyvistään. Nyt johtuivat hänen mieleensä majatalon isännän sanat mustan kreivin koiranluolasta, sekä myöskin ratsumiehen mutina kreivin silmänmuljotuksesta hänen nähdessään tanskalaisia poikia. Toiveet näin epäsuotuisasta vastaanotosta eivät juuri olleet omiaan rauhoittamaan häntä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut luopua aikeestaan yllättää kuninkaan ilosanomalla heti hänen saapuessaan Schweriniin, ja hän toivoi kuitenkin, salaamalla nimensä ja asiansa, pääsevänsä linnaan, missä hän ottaisi selvän oliko hänen kuninkaallisella enollaan syytä pelätä minkäänlaista petosta siellä. Jos sittenkin kävisi niin onnettomasti, että hänet pantaisiin vankeuteen epäluulonalaisena henkilönä, toivoi hän kuitenkin Absalon Belgin tapaavan kuninkaan, ja Valdemar Seierin voimakas käsivarsi auttaisi hänet varmasti vapauteen.

Reipas nuorukainen saapui Schweriniin, joutumatta enää muihin seikkailuihin, eikä hänen tarvinnut kysellä linnaa, se kohosi niin korkeana ja mahtavana matalien porvarirakennusten keskeltä, että hän heti voi nähdä sen olevan ylpeiden kreivien asunnon. Linna oli pienellä saarella, ja nostosilta yhdisti sen kaupunkiin; se oli lujasti varustettu. Mutta nostosilta oli rauhallisesti laskettu alas, ja kun Otto selitti portinvahdille olevansa vieraan ritarin aseenkantajan, jonka piti odottaa herraansa linnassa, sallittiin hänen ratsastaa linnansillan yli ja käskettiin viedä hevosensa herrasväen talliin. Hänelle kerrottiin myöskin kreivien olevan metsästämässä vieraittensa kanssa, ja hänen käskettiin liittyä muiden asepalvelijoiden parveen, jotka odottivat herrojansa linnanportilla.

Täällä hän oli hyvin varuillaan eikä ryhtynyt laveammin keskustelemaan vieraiden poikien kanssa, ettei ilmaisisi itseään. Hän tyytyi lyhyesti kyselemään ketä vieraita linnassa oleskeli, jotka nyt olivat kreivin kanssa metsästämässä. Hänelle mainittiin silloin muiden muassa Holsteinin nuori kreivi Albert, jonka isä hiljan oli vapautettu tanskalaisesta vankeudestaan, vendiläiset ruhtinaat Henrik Borvin ja hänen kolme veljeään, Dannebergin kreivi Henrik, ja piispa Konrad Hildesheim, jotka kaikki olivat Valdemarin julkisia tai salaisia vihollisia: sitäpaitsi mainittiin eräs portugalilainen prinsessa, jonka kuitenkin toiset väittivät olevan vain Flanderin kreivinnan; mutta se hänelle selvisi, ettei Tanskan kuningas ollut tullut eikä hänen odotettu tulevankaan. Kun Otto kreivi oli saanut tietää mitä toivoi ei hän enää ryhtynyt puheisiin kenenkään kanssa, vaan alkoi tarkastella komeata linnaa. Siinä oli neljä korkeaa tornia, joista pohjoispuolella oleva erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa, se oli synkän näköinen, ja paksun muurin pienet, pitkulaiset ilmareiät olivat varustetut rautakangilla. “Epäilemättä kreivien vankila!” arveli hän, ja kylmät väreet puistattivat hänen uljasta sydäntään. “Joka sinne kerran on joutunut, ei taida enää hevillä nähdä kuuta eikä aurinkoa.” Mutta hänen iloinen luonteensa karkoitti pian nuo ikävät ajatukset, ja kun aika alkoi hänestä tuntua pitkältä linnanportilla, ei hän arvellut sen enempää, vaan teki pienen kävelyretken linnan muurien ja varustusten ympäri. Hänen terävä katseensa oli huomaavinaan linnan itäisen sivun olevan heikoimmin varustetun, joten siltä puolen helpoimmin muurinmurtajalla pääsisi järkyttämään muurin perustuksia. Mutta hän ei ennättänyt tehdä useampia sotilaallisia havainnoita, sillä samassa astui neljä vahvasti asestettua sotilasta häntä vastaan ja kysyivät raa’alla äreällä äänellä: kuka hän oli ja miksi hän niin tarkasti katseli linnoituksia. Hänen vastauksensa ja hämmästyksensä, sekä myöskin hänen puheensa vieras sointu antoivat sotamiehille aihetta epäillä häntä tanskalaiseksi urkkijaksi, jonka he eivät voineet sallia vapaasti kulkea täällä tarkastelemassa linnan puolustuslaitosta.

“Ei kukaan ole sanonut etten minä saisi kävellä täällä!” vastasi Otto hämmästyneenä. — “Minä en häpeä sanoa itseäni tanskalaiseksi. Mutta, jos minä olen teidän mielestänne epäilyttävä, niin en minä voi estää teitä pitämästä minulle seuraa siksi kunnes voin kuninkaani läänitysmiehille todistaa syyttömyyteni.”

“Tanskalaiset nulikat kulkevat nyt niin nokka pystyssä, kun taas ovat saaneet kuningas Volmarin, josta voivat ylvästellä!” murisi vanhin sotilaista, roteva, punanenäinen mies, ja pyyhkäisi harmahtavia, punaisia viiksiään. “Mutta kyllä te vielä opitte ääntänne alentamaan. Ajan mukaan asiat muuttuvat. Emmekä me vielä kysy Tanskan kuninkaalta, mihin puuhun hirtämme hänen urkkijansa.”

Tuo puhe alkoi hiukan arveluttaa Otto kreiviä, ja hän koetti huolellisesti varoa, ettei antaisi vihamielisille vartijoilleen aihetta väärinkäyttämään ylivoimaansa. “Minä olen tullut luvallisissa ja rauhallisissa aikeissa”, sanoi hän, “eikä linnan, jolla on noin urholliset puolustajat, tarvitse pelätä urkkijoita. Mutta odottavan aika on pitkä. Kreivi ja vieraat herrat eivät varmaankaan palaa metsästämästä ennen iltaa. Ratsastaessani on kurkkuni tullut kuivaksi tomusta. Ettekö kauniisti pyytäen ja rahalla voi hankkia minulle paria kannullista hyvää viiniä ja auttaa minua juomaan sitä täällä ulkona?”

“Hän taitaakin olla kunnon poika!” sanoi vanha sotilas tovereilleen. “Jos hän kulkee täällä luvallisilla asioilla, niin olkaamme hänelle kohteliaita. Juokse sinä, Fritz Grönhagen, hakemaan viiniä vanhalta Martti veljeltä luostarikellarista! Minä pitelen niin kauan joustasi. Vanhus ei näe tänne asti, joten voimme juoda rauhassa, ja kun kreivit tulevat näemme sen mäeltä ja ehdimme muurille ennenkuin koira kerkiää haukkumaan.”

Fritz, nuorin sotilaista, antoi heti pois jousipyssynsä ja vastaanotti ihmetellen ja iloisena kultarahan, jonka Otto kreivi jo oli ottanut esille.

Sill’aikaa kun hän oli viiniä hakemassa, heittäytyivät hänen toverinsa pitkälleen viittojensa päälle vallituksille, ja asetettuaan rauhallisesti aseensa syrjään, pyysivät he “vieraan nuoren herran”, joksi he nyt kutsuivat häntä, istumaan heidän joukkoonsa.

“Kuulkaapas, nuori herra, onko totta, että teidän kuninkaanne aikoo ruveta hätyyttelemään meidän kreivejämme tuon pitkäkoipisen Juhana Ganzin jutun johdosta”, kysyi vanha sotilas ja oikaisi itsensä. — “Ei sen villihanhen tähden kannattaisi niin suurta melua pitää; hän oli kunniallisesti ansainnut sen, että revimme hänen pesänsä. Koettaakin sellainen pitkäkoipi lurjus pistellä meidän kreivimme nokkaan läänitysvelvollisuuksiaan Tanskan kuningasta kohtaan!”

“Siitä tapauksesta minä en ole kuullut mitään”, vastasi Otto.

“Te tiedätte kyllä enemmän kuin tahdotte ilmaista”, alkoi sotilas taas puhua. “Mutta viisas mies vaikenee siinä missä ei uskalla puhua, ja minä myönnän teidän olevan oikeassa. Mutta ettekö te ole kuullut mitenkä teidän kuninkaanne ja tuo saatanan Albert kreivi ovat kurittaneet Pommerin herttuaa? Ja ettekö te myöskään tiedä, onko niissä huhuissa perää, jotka kertovat teidän nuoren kuninkaanne kesken suurisuista urhollisuuttaan taas hautovan naima-ajatuksia, aikoen kosia Böömin prinsessaa, jota hän ei ole tainnut koskaan edes nähdä?”

“Siitä olen kyllä kuullut jonkin linnun laulavan; mutta onko siinä perää, sen jätän sanomatta.”

“Hm!” mutisi sotilas. “Outoa on tässä maailmassa noiden suurten herrojen ja ruhtinaiden kosiminen. He eivät saa niinkuin joku meistä, maistella olutta ennenkun sen juovat, vaan saavat ostaa kissan säkissä, ja jättää kaikki sattuman varaan. Senvuoksi käykin niin kuin lauletaan laulussa:

“Prinsessa kuninkaan kruunun saa:
Ei varpunen kurjen lainen!
Kyökissä tyttönen askartaa —
Ja maatakin hallitsee nainen.”
“Sitä ei kukaan sano minun enostani”, oli Otto sanoa innoissaan, “ei kukaan voi sanoa kuningas Valdemarista”, oikaisi hän nopeasti, “että hän antaisi miehen tai naisen pitää itseään kurissa! Mutta sanokaapas minulle”, hän käänsi äkkiä keskustelun, johtaakseen huomion toisaalle, “onko totta, että teidän urhollisen kreivi Henrikin vaimo on hyvin kaunis, mutta hän itse musta kuin korppi, sekä että hän aina näkee itsensä toisella silmällään ja toisen kääntää nurin muita katsellessaan?”

“Sen hän tekee vain ollessaan suutuksissaan”, vastasi sotilas äreästi. “Ole muuten varuillasi, nokkaviisas nulikka, ettet joudu näkemään häntä sellaisena. Kyllähän sekä hänen ihonsa että hiuksensa ovat mustat, sitä ei hänen paras ystävänsäkään voi kieltää; mutta ei ole nainen niin valkoinen, että pelkäisi mustuvansa suudellessaan hänen kiharaista partaansa. Sinä olet kunnon poika, sen kyllä uskon, mutta hyvän sovun ja toveruuden tähden täytyy sinun puhua kunnioituksella Henrik-kreivistä”, torui hän. “Hänen laisensa herran edestä juoksee vaikka hiiteen, kun asiat kiristää. Jos hän sanoo minulle: kuule, vanha Kunz! Huomenna saat mennä saalista pyydystämään. Siellä on se ja se vanha kettu, joka kauan on maannut ja kiusannut minua luolassaan, sen sinä savustat minulle ulos sieltä, muuten taitan sinun niskaluusi! — niin silloin minä tiedän, että tosi on kysymyksessä enkä vastustele. Mutta kun minä sitten talutan hänelle tuon ketun korvista, niin silloin minä myöskin voin juoda kokonaisen kuukauden paikallani, kuulematta ainoatakaan pahaa sanaa siitä — ja päälle päätteeksi kreivi Alben vielä maksaa koko kemut. Mitä muuten armolliseen rouva Audaciaan tulee — mutta tuossa Fritz Grönhagen tuo viinin. Nyt ilo alkaa, toverit! Eläköön kreivi Henrik ja hänen kaunis rouvansa! Se, joka ei juo sitä maljaa sydämen pohjasta, on petturi ja joutuu hirsipuuhun.”

Nyt alettiin iloisesti ryypiskellä viiniä, ja kun vanha Kunz Punanenä, joksi toverit häntä kutsuivat, oli saanut pahimman janonsa sammutetuksi, niin hän alkoi taas puhua, jatkaen siitä mihin oli lopettanut.

“Mitenkä kreivi Henrik on saanut niin kauniin vaimon”, sanoi hän itserakkaasti hymyillen ja siveli partaansa, “kas sitä te nuori herra, ette myöskään voi käsittää. Sitä kaikki ihmiset kyselevät, eikä sitä voi teidänkään paksut aivonne käsittää. — Mutta, minä voin sen kertoa teille! — ehkä minä olen jo ennenkin teille kertonut sen, mutta kyllä teidän kannattaa kuulla se vielä kerran.”

“Kreivi saa kiittää sinua siitä; senhän me olemme kuulleet jo sata kertaa!” — keskeytti Fritz hänet. “Jos et sinä olisi kopannut neitoa vanhan markkreivin tornista, — niin — —”

“Pidä suusi kiinni, keltanokka, kun minä puhun! Olenhan minä jo sata kertaa sanonut sinulle, ettet sinä mitään tiedä. Hän ei istunut tornissa — sillä sinne hän minun puolestani olisi saanut jäädä ijäksi istumaan. Ei, lehdossa hän asteli ja kuunteli lintujen laulua, ja silloin minä en päästänyt tuota kaunista saalista livahtamaan herrani käsistä. Jos minä olisin ollut nuori ja sinunlaisesi narri, jonka pari itkettynyttä tytön silmää voi tehdä pehmeäksi kuin vahan, niin minä olisin antanut hänen mennä, mutta minä olin vanha. Minä ajattelin näin: Jos sinä päästät aran kauriin menemään, niin armollinen herra taittaa sinun niskasi; jos hän itkee kahdeksan päivää sulhasensa silmien tähden, niin kyllä hän iloitsee kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin miehensä linnoista ja rikkauksista. Ja katsokaa, enkö minä ennustanut oikein! Kuka on iloisempi kuin meidän Audacia rouvamme? Ja missä vietetään iloisempaa elämää, kuin täällä linnassa? Herroja ja ruhtinaita, kreivejä ja piispoja, rouvia ja prinsessoita täällä vain vilisee, menee ja tulee! Viini vuotaa virtanaan, torvet soivat aamusta iltaan! Mitä te nauratte, irvisuut? Jos kreivi Henrik joskus pistääkin teidät koirankoppiin vettä ja leipää maistelemaan jonkun hyvän sanan vuoksi kun vieraat herrat ovat hänet suututtaneet katsomalla liian lempeästi kreivinnaan, niin olisi toki synti sanoa, ettei elämä täällä linnassa ole hupaista. Flanderin prinsessan täällä ollessa minä en ole ollut yhtään päivää selvänä, eikä edes keisarin linnassa voi olla tämän parempaa oloa.”

“Ainakaan pappien mukaan ei prinsessa Berengarian käsi ole kovinkaan pyöreä” — mutisi yksi sotilaista.

“Sitä pyöreämmät ovat hänen käsivartensa!” alkoi vanha Kunz taas puhua. “Ja ne herrat ja komeat ritarit, jotka nyt parveilevat hänen ja meidän kauniin rouvamme ympärillä, siroittelevat meille viikossa enemmän kultaa ja hopeaa kuin me ennen täällä näimme vuosikausiin.”

Neljäs sotureista, joka tähän asti äänetönnä, pää kallellaan ja hurskaannäköisenä kaikessa hiljaisuudessa oli nauttinut viinikannusta, rupesi nyt syvästi huokaillen puhumaan. “Niin, niin”, sanoi hän, “humua ja touhua, maallista turhaa jaaritusta täällä kyllä kuulee, mutta minä en ole pitkiin aikoihin kuullut täällä linnassa puhuttavan ainoatakaan mieltä ylentävää sanaa vaelluksesta pyhään maahan.”

“Joko sinä taas alat huokailla, Hinz lerppahuuli, kun viini alkaa maistua liian makealta?” kysyi Kunz. — “Kyllä me vielä kerkiämme pyhään maahan, pakanoiden vartaisiin pistettäviksi. Jos kreivi Henrik sattuisi tänään tai huomenna joutumaan hurskaalle tuulelleen, mikä helposti voi tapahtua, ja jos saamme niskaamme muitakin piispoja kuin tuon viekkaan Hildesheimerin, niin tuskinpa ehdimme nukkua kohmeloamme selväksi ennenkuin jo saamme käskyn seurata armollista herraamme tuhassa ja säkissä Jerusalemiin syntiemme tähden.”

“Ovatko teidän kreivinne niin hurskaita ritareita, että he todellakin ajattelevat retkeä pyhälle maalle?” kysyi Otto osanottavasti “Minä luulin heidän välittävän vain villisian metsästyksestä ja iloisesta elämästä täällä ja jättävän pyhän haudan pakanoiden huomaan.”

“Teidän huonot ajatuksenne meidän hurskaasta herrasväestämme johtuvat siitä, että te olette keltanokka, nuori herrani, joka ei tiedä, että nykyään kunnon ritarin täytyy olla hurskaan ja jumalisen jonkin aikaa, vaikka hän muuten eläisikin iloisesti, ja siinä suhteessa ei meidän kreivimme jää muista kristikunnan ritareista jälelle. Viheriän metsästystakkinsa päällä kreivi Henrikillä on aina rukousnauha rubiineista ja smaragdeista, ja se on arvokkaampi kuin koko hänen kreivikuntansa. Hän ei laiminlyö ainoatakaan messua, ja jos me metsästysretkillä joudumme pyhän Hubertin tai pyhän Veitin metsäkappelien läheisyyteen, niin kaikkien on pakko laskeutua hevosen selästä ja polvistua lokaan, vaikka paras riista silloin pääsisi pujahtamaan käsistämme.”

“Mutta miksi te aina puhutte vain kreivi Henrikistä?” kysyi Otto. “Eikö kreivi Gunzelin ole vanhin ja hallitseva kreivi?”

“Sitä minä en tiedä”, vastasi Kunz, — “mutta sen minä tiedän: jos kreivi Henrik sanoo niin, ei kreivi Gunzelin koskaan sano ei, ja jos kreivi Henrik on vastannut kieltävästi, niin auttaa hyvin vähän vaikka kreivi Gunzelin vastaisi kyllä tuomiopäivään asti. Muuten ei kuulu sinuun eikä minuun, kellä on enemmän sanomista ja kumpaa me tottelemme, kun saamme käskyn pingottaa sinut vääräksi tai heittää sinut koiranluolaan. — Jos sinä olet tullut tänne meitä petkuttamaan ja saamaan meidät puheliaiksi viinikannun ääressä, niin kyllä kohta saat tietää, kuka täällä on herrana. Mutta mikä mies tuo on, joka ratsastaa alas mäkeä linnansillalle. Jos näen oikein, niin on se yksi rajavartijoista — aivan oikein, se on minun oma lihallinen veljeni! Saadaanpas nähdä, sota ei ole kaukana.”

Otto nousi nopeasti sotilaiden kanssa ja tunsi linnaa lähenevän ratsastajan samaksi ratsumieheksi, joka tahtoi vaihtaa hevosta hänen kanssaan tiellä. Hän näki hänen linnanportin luona laskeutuvan hevosensa selästä ja taluttavan hevosensa talliin.

“Muureille, pojat!” huusi nyt Kunz tarttuen jousipyssyynsä. “Herrat tulevat! Punaiset töyhdöt näkyvät jo mäen takaa! — Pois tieltä, nulikka!” huusi hän Otolle. — “Kiiruhda toisten poikien luo, äläkä anna meidän armollisen herramme nähdä itseäsi täällä. Rehellisistä kasvoistasi päättäen minä en uskoisi sinun olevan urkkijan ja jätän sen vuoksi hirttämisesi toistaiseksi.”

Sotamiehet kiirehtivät vartiopaikoilleen, ja kreivi Otto seurasi viisaasti vanhan Kunzin neuvoa, kiiruhtaen takaisin linnanportille. Siellä seisoi nyt tuo pitkä rajavahti, villisianpää sotalakissaan, nojautuen mukavasti pylvääseen. Otto koetti välttää häntä, mutta ratsumies läheni häntä tuttavallisesti kuin vanha ystävä. “Kiitos viimeisestä, toveri!” murahti hän ja taputti nuorta kreiviä voimakkaasti olkapäähän. “Osaatpa ratsastaa kuin aika mies ja näytätpä käyttävän aika näppärästi pientä voiveistäsi. Kiitos vain, ettet lyönyt nyrkkiäni poikki hihnan asemasta, se olisi tainnut muuten olla sinulle otollisempaa. Mutta ymmärsitkö, mitä minun nuoleni kuiskasi sinun korvaasi tiellä?”

“Jotenkin!” vastasi Otto. “Jos minulla olisi ollut nuolipyssyni mukanani, niin minä olisin vastannut puhutteluunne hipaisematta ainoaakaan karvaa kunnianarvoisesta parrastanne.”

“Oletpa sinä aika poika!” vastasi ratsumies. “Enkä minä nuolella kovin pahaa tarkoittanut. Tahdoin vain panna pienen merkin vasempaan korvaasi, että tuntisin sinut toisella kertaa. Mutta kas, tuossa herrat tulevat!”

Välkkyen ilta-auringon valossa uljas joukko ritareita ja ruhtinaallisia herroja ratsasti hitaasti alas mäkeä linnansillalle. Heidän keskellään nähtiin ylhäinen hengellinen herra ja kolme komeapukuista naista. Suuri joukko metsästyspalvelijoita seurasi heitä kuljettaen koiria ja haukkoja vitjoineen ja nauhoineen, ja hevosten selkään oli kuormitettu metsänriistaa ja metsästyskojeita. Heti kun etumainen joukko oli ehtinyt sillan yli avasi pihavouti, kirjava kuin kaalinmato, linnanportin heille, ja ajoi uteliaat katsojat syrjään pitkällä, hopeapäisellä sauvallaan. Valepukuinen kreivi Otto seisoi uljaan rajavartijan vieressä ja katseli iloisena komeata kulkuetta.

Kauniin, ruhtinaallisesti koristetun metsästäjättären vasemmalla puolella ratsasti keskikokoinen, tummanverinen mies, hänellä oli musta parta, käyrä kotkannenä, syvälle painuneet, tummat silmät, jotka katsoivat hiukan karsaasti. Lyhyen liehuvan tulipunaisen viitan alta näkyi kultanapeilla koristettu, viheriä samettinen metsästäjänuttu, ja hopealla kirjaillusta vyöstä riippui leveä metsästysveitsi. Mustakiharaisessa päässään hänellä oli Gardarikesta [Venäjän muinainen nimi. Suom. muist.] tuotu hattu, joka oli koristettu hopeaneuloksilla, kalliilla kivillä sekä kallisarvoisilla töyhdöillä. Hänen leveällä rinnallaan loisti kallis rukousnauha, missä rubinit ja smaragdit kimaltelivat helmien välissä.

“Tuo on varmaankin musta Henrik”, sanoi Otto vierustoverilleen. “Onko tuo ylpeä, kaunis rouva, jolla on pyöreä helmihattu ruskeilla palmikoillaan, hänen puolisonsa?”

“Ei toki!” vastasi soturi. “Hän on portugalilainen prinsessa Bengard eli Beringard, tai mikä liekin nimeltään, hän on Flanderin kreivin sisar. Luulenpa hänen myöskin olevan sukua meidän armolliselle herrasväellemme, sillä hän käy usein heidän luonaan. Kyllä hän onkin komea nainen — kaunis kuin kuolema. Tuolla avokaulaisella kultaviiruisella samettiviitallaan hän voi lumota rohkeimmankin silmät. Kaikki nuoret miehet täällä ovatkin hullaantuneet hänen noidansilmiinsä. Ole varuillasi, poikaseni, elä katso liian syvälle hänen säkenöiviin kotkansilmiinsä. Hän on vain katseellaan saattanut monen kunnon aseenkantajan ja ritarin narriksi.”

Varoituksesta välittämättä Otto ei voinut olla tarkemmin katselematta tuota kaunista, vaarallista metsästäjätärtä, ja tervehtiessään häntä kunnioituksella, täytyi hänen myöntää, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin häikäisevää kauneutta. Ylpeän portugalittaren mustista silmistä leimusi tuli, häikäisevä ja hämmästyttävä, eikä niiden loistoa himmentäneet ne lukemattomat kimaltelevat jalokivet, jotka riippuen kolmessa suuressa kultaketjussa, koristivat hänen kaulaansa ja rintaansa. Hän istui suorana ja melkein jäykkänä korkean, vahtoavan ratsunsa selässä, joka pärskyen pureskeli kultapäitsiään. Korkea, jäykkäpoimuinen kaulus näytti estävän prinsessaa liikuttamasta päätään vapaasti, ja hänen tervehdyksensä tuntui kylmältä ja ylpeältä.

“Hän ajattelee vain kultavitjojansa ja jalokiviänsä eikä viitsi katsoa ympärilleen!” sanoi soturi. “Ei, kannattaa paljon paremmin kumartaa tuolle viheriävaippaiselle rouvalle, jonka päähinettä kultatähdet koristavat.”

Otto tervehti nyt myöskin nöyrästi kookasta, pulskaa, vaalea veristä naista, joka ratsasti hänen ohitseen, viisaan ja viekkaan näköisen hengellisen herran ja kolmea haukkaa kantavan jäykän, vanhanpuoleisen ritarin välissä. Hän työnsi juuri komean huntunsa syrjään ja vastasi katsojien riemullisiin tervehdyksiin ruhtinaallisen arvokkaasti ja miellyttävän lempeästi.

“Kas, siinä oli kreivinna Audacia, Henrik kreivin kaunis puoliso!” jatkoi sotilas. “Hän voisi ulkonäkönsä puolesta kelvata vaikka keisarinnaksi, ja kuitenkaan hän ei pidä itseään liian ylpeänä katsoakseen lempeästi köyhään kerjäläiseen. Tuollaiselle naiselle voi vanha sotilaskin taivuttaa selkäänsä, tarvitsematta kirota partaansa.”

“Hän näyttää minusta soveltuvan mustalle kreivi Henrikille yhtä vähän kuin joutsen kaarneelle”, vastasi Otto. “Tuo herra hänen vasemmalla sivullaan, joka kantoi haukkoja, oli varmaankin haukkamestari?”

“Oletpa sinä aika pilkkakirves, poikani!” sanoi ratsumies. “Henrik kreivin veli ei ole kovinkaan ritarillisen näköinen, mutta hän on hyvä ja mukava nahjus, ja jos hän vain saa rauhassa hallita hevosiaan, koiriaan ja haukkojaan, niin hän välittää viis siitä, kuka maata ja valtakuntaa hallitsee.”

“Jos tuo oli kreivi Gunzelin”, vastasi Otto, “niin varmaankin tuo on hänen sisarensa, joka ratsastaa noiden lyhkästen ahnaannäköisten herrojen välissä; hän on ainakin hiuskarvalleen hänen näköisensä.”

“Oikein arvattu, toverini. Se on kreivitär Ida, jonka Henrik kreivi kuuluu aikovan heittää Klaus äpärän syliin, pysyäkseen hyvissä väleissä kuningas Valdemarin kanssa. Nuo molemmat verikoirat, joiden keskellä hän ratsastaa ovat muuten hienoa väkeä. He ovat vendiläisiä ruhtinaita, Borvin taitaa heidän nimensä olla. Jos sinä haluat nähdä muita samasta hapanjuuresta lähteneitä, niin katsele niitä kahta, jotka tulevat jälempänä, nuori, solakka kreivi Albert keskellään. Voisipa luulla, että noilla miehillä on ollut rakkikoira isänä ja vanha kettu äitinä; minua ja jokaista kunnon saksilaista harmittaa kutsua tuota merirosvojoukkoa maamiehiksemme. Puoli Schweriniä on täynnä tuonlaista väkeä. He nostavat nykerönenänsä ilmaan, eivätkä voi katsoa kunniallista miestä silmiin paksun otsansa tähden, joka pullottaa kuin mikäkin säkki heidän harmaansinisten kissansilmiensä yläpuolella, ja harjas heillä on kuin villisialla.”

Sill’aikaa kun ylpeä ratsumies purki vihaansa vendiläisiä ja slaavilaisia maamiehiään vastaan, joita hän ulkonäöltään jotenkin paljon muistutti, oli kreivi Otto tarkkaavaisesti katsellut kreivi Klaun tulevaa puolisoa. Hän oli mitättömän ja sairaloisen näköinen, eikä suinkaan ensi katsonnalla vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli kukoistavasta ruhtinaallisesta morsiamesta. Mutta kun kreivitär avasi suuret, vakavat silmänsä, kuvastui niiden surumielisestä katseesta niin syvä tunteellisuus ja hiljainen, uhrautuva sielu, että hänen välinpitämättömyytensä muuttui sydämelliseksi osanotoksi. Hän huomasi hänen olevan soman ja miellyttävän, ja nyt vasta johtui hänen mieleensä, että kreivi Klaun morsian tuskin saattoi olla onnellinen. Hän valitteli sydämensä pohjasta, että kreivitär ehkä oli joutunut veljensä aikeiden uhriksi heidän koettaessaan luulotella ystävyyttä Tanskan hoville. Otto oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, ja hän luuli huomaavansa syvän huokauksen kohottavan mustaa silkkikaulusta; mutta kreivitär näytti äkkiä rohkaisevan itseään, sillä hän katseli ystävällisesti ympärilleen ja tervehti väkijoukkoa surumielisesti hymyillen.

YHDESTOISTA LUKU.
Kun ruhtinaallinen seurue oli kulkenut ohitse, kääntyi Otto äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, mennäkseen muiden vierasten poikien joukkoon.

Silloin taputti raskas käsi häntä olalle: “Jos tahdot päästä täältä kunnialla, nuori yltiöpää”, kuiskasi väkevä rajavahti tuttavallisesti hänen korvaansa — “niin neuvoisinpa sinun jänistämään täältä, mitä pikemmin sitä parempi. Täällä ei ole tanskalaisen hyvä olla, kaikkein vähimmin sinunlaisesi keikarin, joka on tottunut enemmän neitosten kätten taputuksiin kuin jalustinhihnojen lyönteihin.”

Odottamatta vastausta, voimakas ratsumies kääntyi nopeasti hänestä poispäin ja astui pihavoudin kanssa ylös korkeita linnanportaita, joita ritariseurue äsken oli noussut. Selitettyään lyhyesti jotakin ovenvartijalle, laskettiin hänet heti sisään; mutta linnanvouti astui sauva koholla arvokkaasti takaisin linnanportille. Ajatuksiinsa vaipuneena meni Otto talliin katsomaan hevostaan; mutta hänen hämmästyksekseen ei sitä löytynyt sieltä mistään; siitä pilttuusta, mihin hän oli vienyt sen, löysi hän sensijaan rajavartijan vanhan konkarin. Satulan, joka oli sen selässä, tunsi kreivi Otto omakseen, sen hän oli itse irroittanut oivan ratsunsa selästä. Suuttuneena tästä vaihdoksesta hän oli vähällä nostaa siitä aika melun ja vaatia tallimiehen tilille tästä hävyttömyydestä, mutta hän ei nähnyt missään tallirenkiä, ja vieraat asepalvelijat, joiden puoleen hän kääntyi, nauroivat hänelle arvellen, ettei kunnollinen asepalvelija kävellä vetelehdi ylhäisen herran tavoin, eikä anna vaihtaa hevostaan tallista. Vaivoin hillitsi kiukustunut nuori herra kiivautensa: hän laski jo pari kertaa kätensä miekankahvalle kurittaakseen hävittömiä. Samassa hän kuuli kavionkapsetta linnanpihalta ja hänen suuttumuksensa kohosi korkeimmilleen: Hän näki jykevän rajavartijan ratsastavan täyttä neliä linnansillan yli, ja hän tunsi uljaan, rakkaan ratsunsa, joka korskui hurjasti, ja koetti heittää vieraan ratsumiehen selästään. Vihasta punaisena Otto syöksyi ulos saavuttaakseen ja pysäyttääkseen rosvon. Mutta vielä suuremmaksi harmikseen hänen täytyi nähdä, mitenkä jalon eläimen, kannukset painuneina verisiin sivuihin, täytyi tuimuudellaankin palvella armotonta kiusaajaansa. Silmänräpäyksessä olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet.

Kaikesta katkeruudestaan huolimatta tointui Otto pian. Hän huomasi omituista mutinaa ja levottomuutta ympärillään, mutta se ei näyttänyt koskevan häntä eikä hänen hevostaan; paljon tärkeämmät asiat olivat nyt kaikkien mielessä. Väentungos linnansillalla ja linnanportilla oli huomattavasti lisääntynyt. Juostiin edestakaisin. “Vihollinen on portilla! — Tanskalaiset tulevat!” kaikui nyt äänekkäämmin miehestä toiseen, eikä kukaan tiennyt kuka sen ensiksi oli sanonut tai mistä se tieto oli saatu. Juostiin torneihin, ja linnanmuureille, välittämättä vartijoiden huudoista ja uhkauksista. Pelästyneiden porvarien silmissä muodostui jokainen etempää näkyvä pölypilvi sotajoukoksi, ja jokainen rauhallinen mökinsavu palavaksi kyläksi. Kun nyt torven äänikin kaikui kumeasti pohjoisesta tornista, ja kaikki sotapäälliköt täysissä sotatamineissa kiiruhtivat ylös linnaan, ei enää kukaan epäillyt vihollisen olevan tulossa.

“Kaupunki on suljettu. Kaikki portit ovat kiinni!” huusi toinen toiselleen. Otto rupesi miettimään tilaansa näiden olosuhteiden vallitessa ja huomasi sen aivan arveluttavaksi. Erotessaan kuninkaasta Böömiin mennessään, hän ei ollut kuullut puhuttavan minkäänlaisesta sodasta Schwerinin kanssa, vaan päinvastoin iloisesta ja rauhallisesta vierailusta ja nyt täällä odotettiin vihamielistä hyökkäystä. Se minkä Otto oli kuullut kreivien menettelystä Johan Ganzia kohtaan, jota hän tiesi Valdemarin suuresti kunnioittavan, antoi hänelle syytä arvella, että ankara kosto tulisi kohtaamaan ylpeitä kreivejä. Jos Valdemar ei ollut ensivihassaan ylenmäärin kiivastunut, niin hän uskoi tämän olevan turhaa pelottelua, sillä hän arveli kuninkaan ensiksi tahtovan rauhallisesti sopia levottomien läänitysmiestensä kanssa. Kreivi Otto oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jos hänen nimensä ja syntyperänsä tänä hetkenä saataisiin ilmi, niin repisivät schweriniläiset hänet kappaleiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen piiloutua, ja hän päätti rohkeasti ja avomielisesti astua kuninkaansa läänitysmiesten eteen ja vaatia heidän suojelustansa tanskalaisena lähettiläänä, joka oli määrätty tuomaan viesti tänne heidän kuninkaalleen ja läänitysherralleen. Hän oli myöskin oikeutettu valittamaan heille schweriniläisen rajavartijan roistotyöstä. Tämän päätöksen tehtyään hän astui reippaasti ja päättäväisesti linnanportaita kohti, antaakseen ovenvartijan ilmoittaa itsensä. Mutta yleisessä sekamelskassa olivat sekä ovenvartija, että pihavouti jättäneet paikkansa. Suuri joukko nuoria sotilaita astui ylös linnanportaita, ja Otto seurasi heitä, eikä kukaan pysäyttänyt häntä kysymyksillä tai vastaväitteillä. Hän seurasi yhä vieraita johdattajiaan, jotka eivät huomanneet häntä, ja pian hän oli suuressa asesalissa, missä kreivi Henrik seisoi vihasta vaahdoten vieraiden ruhtinaiden ja herrojen keskellä, jaellen käskyjä sotamiehilleen kaupungin ja linnan puolustuksesta.

Otto ei voinut tunkeutua esiin ja hän oli liian ujo keskeyttääkseen ruhtinaallisten herrojen kiivaan keskustelun, ja hänestä oli myöskin kunniatonta pujahtaa pois. Mutta jos täällä suunniteltiin vihamielisiä aikeita hänen kuningastaan vastaan hänen omien vasalliensa ja läänitysmiestensä kesken, niin vaati hänen velvollisuutensa ja uskollisuutensa häntä jäämään. Hän jäi senvuoksi huomaamattomana seisomaan ovelle ja oli koko keskustelun todistajana. Nyt hän sai heti tietää minkä sanoman rajavartija oli tuonut: suuri osa tanskalaista sotajoukkoa oli kulkenut Schwerinin rajan yli kuninkaan johdolla, kreivi Albertin ja karkoitetun Johan Ganzin seuraamana, ja he lähestyivät kiireesti kaupunkia.

“Tuon ylpeän mielestä ei edes kannata lähettää minulle sodanjulistuskirjelmää!” huudahti kreivi Henrik hammasta purren. “Anastetulla lääniherruudellaan hän tahtoo tuomita minut vasallinaan; mutta semmoisenakin minulla on oikeus puolustaa itseäni vertaisteni kesken mies-oikeudessa! Sitä minä en kiellä hai vimmaltakaan linnaritariltani. Tyrannina, ylimielisenä itsevaltiaana hän aikoo tulla minun luokseni. Kaikki puolustuskeinot ovat luvalliset. Jos minä voisin myrkyttää häneltä luonnonvoimat niin sitäkin puolustaisin. Nyt minä en voi asettaa sotajoukkoja häntä vastaan, mutta kaupunkia ja linnaa on puolustettava viimeiseen asti! Nostosilta on vedettävä ylös! Kaikki asekuntoiset varustuksille! Joka hiiskuu sanankaan antautumisesta, on raukkamainen petturi ja saakoon paikalla nuolen selkäänsä!”

Muutamia sotapäälliköitä meni heti ulos täyttämään kreivin käskyjä.

“Aivan oikein!” mörähti vanha Henrik Borwin lyöden leveän miekkansa lattiaan, ja hänen hurjat, eläimelliset kasvonsa venähtivät uhkamielisesti. “Hänellä on tainnut olla urkkijoita joukossamme, ja hän tietää minkävuoksi olemme tänne kokoontuneet. Me emme voi estää häntä polttamasta linnaa päämme päältä, mutta kyllä me näytämme hänelle, ettemme tahdo kauemmin olla hänen koiriaan, ja että meidän villisikamme ovat opettaneet meitä repimään auki vainoojiemme vatsan ennenkuin antaudumme!”

Vendiläisen ruhtinaan kolme veljeä ja useat schweriniläiset päälliköt suostuivat hurjasti huutaen ja meluten tähän epätoivoiseen päätökseen. Mutta nuori Holsteinin kreivi Adolf, kookas ylpeä nuorukainen, jonka kasvojenilme oli totinen ja hiukan synkkämielinen, pyysi kreivi Henrikin ottamaan huomioon, että hän näin ylivaltaa uhmaillessaan, uhrasi kaiken, jopa toivon enää koskaan saada oikeuksiansa takaisin, jonkavuoksi olisi parempi lähettää kuninkaalle sovitteluehdotukset. Hänen mielestään oli tällä kertaa arvokkainta neuvotella rehellisesti aselevosta voimakkaamman vastustajan kanssa. “Minä olen teistä se, jolla on kaikkein eniten syytä vihata kuningas Valdemaria!” lisäsi hän. “Minulta hän on anastanut isieni perinnön. Vanhaa isääni hän piti vankeudessa siksi kunnes hän herttuakruunullaan osti itselleen vapauden. Minä vihaan häntä kuolemaani asti, mutta kostonhetki ei ole vielä tullut. — Minä kehoitan sovintoon — ja sovitteluun.”

Dannebergin kreivi yhtyi häneen. “Minä en suostu sovitteluihin, enkä häpeällisiin nöyryytyksiin”, huusi kreivi Henrik. “Mieluummin epätoivoinen puolustus ja taistelu elämästä ja kuolemasta!”

“Jos te tahdotte kuulla minun neuvoani, uljas kreivi Henrik”, alkoi piispa Hildesheim puhua, rauhallinen hymy viekkailla kasvoillaan, “niin te ette ryhdy epätoivoiseen ja turhaan puolustautumiseen, jonka seurauksena olisi vain Schwerinin hävitys ja teidän varma perikatonne, ettekä myöskään ryhdy neuvottelemaan laittoman läänitysherranne kanssa, kuin ylivoimaista vihollista peläten, sillä hän voi silloin määrätä teille rauhanehdot mielensä mukaan. Te avaatte Schwerinin portit, laskette nostosillan alas, annatte sotamiesten riisua aseensa kuin syvimmän rauhan aikana. Lempeänä ja ystävällisenä isäntänä te vastaanotatte teidän läänitysherranne ja kuninkaallisen vieraanne laululla ja soitolla ja rauhallisilla huvituksilla. Ja panenpa koko hiippakuntani sen pantiksi, että olkoon hän vaikka kuinka suuttunut teille rakkaan Juhana Ganzinsa tähden, ja tulkoon hän tänne vaikka kuinka vihamielisenä, niin hän lähtee täältä lempeänä ja rauhoittuneena, kun te vain lupaatte hänelle rakentaa Gråbon uudelleen ja sopia hanhen kanssa. [Saksalainen sana Ganz merkitsee hanhi. Suom. muist.] Voittehan sitten myöhemmin miettiä, missä määriin olette siihen velvollisia. Mutta sen minä vain tiedän, ettei vielä ole sopiva hetki riitaantua julkisesti näin mahtavan herran kanssa. Kyllä ajan mukaan neuvot keksitään, vielä ovat sekä keisari että paavi hänen ystäviään. Siksi hyvin minä tunnen ylpeän kuningas Valdemarin, että hän häpeäisi kohdella vihamiehenä levottominakin läänitysmiestään kun kaikki ovet ovat avoinna eikä ainoakaan mies aseissa. Kyllä hän pian unohtaa vihansa kun viini helmeilee pikarissa, ja teidän kauniit iloiset naisenne istuvat hänen vieressään. Te olette hänen rakas ja uskollinen läänitysmiehensä niinkuin ennenkin, ja jos täällä pidetään sovinto-oikeus teidän ja ritari Ganzin välillä, niin voinpa vakuuttaa niiden päättyvän iloisiin tanssiaisiin, mistä ei laulu eikä soitto suinkaan puutu. Olkaamme vain iloisen näköisiä, ja jos tunnen teidät oikein, kreivi Henrik, niin te olette yhtä viekas kuin urhokas. Väärä häveliäisyys voi vain silmänräpäykseksi soaista teidän silmänne. Muistakaa uljasta ja jaloa kuningas Davidia! Hän ei hävennyt kutsua Saulia kuninkaakseen ja herrakseen, vaikka profeta salaa oli voidellut hänen päänsä. Hän odotti nöyrästi Herralle otollista aikaa. Tehkää te samoin. Ja jos te itse ette osaa soittaa harppua Saulille, niin antakaa ihanien naistenne se tehdä. Tahtoisimpa nähdä sen karhun: jota he eivät voisi kesyttää lampaaksi.”

“Te olette tänään viisain meistä kaikista, hurskas herra!” vastasi kreivi Henrik. “Kun vereni kiehuu on järkeni hiidessä. Te olette oikeassa, rauha on maassa, ei mitään sotaa ole julistettu, ja minä voin kaikella kunnialla viettää rauhan juhlaa avoimessa linnassani ystävieni kesken. Siis auki portit! Nostosilta alas! Ei yhtään aseellista miestä saa näkyä linnassa! Kyökkimestarit pankoon paraansa, juomanlaskijat toimimaan, viulut ja harput soimaan! Jos kuningas Valdemar haluaa tulla vieraakseni, niin olkoon hänellä, vaikka kutsumattomana, yhtä hauskaa, kuin meillä muilla. Tällä kertaa minä maksan pidot, toisen kerran voi olla hänen vuoronsa!”

Otto huomasi omituisen ilkeän hymyn kreivi Henrikin mustilla kasvoilla hänen näin puhuessaan, ja nyt vasta hän huomasi viekkauden ja halpamielisen kavaluuden loistavan hänen karsaista silmistään, vaikka hänen rohkeissa, miehekkäissä kasvoissaan ilmenikin uskaliaisuus ja päättäväisyys, joka ei pelännyt minkäänlaisia vaaroja.

Kreivin viittauksesta olivat melkein kaikki sotapäälliköt poistuneet asesalista pannakseen täytäntöön herransa uudet käskyt. Vanha vendiläis-ruhtinas ja hänen veljensä koettivat vielä vastustella tätä rauhan valenaamaria, mikä ei miellyttänyt vanhaa viikinkipäällikköä muuta kuin siinä tapauksessa, että voitaisiin anastaa suuri saalis, ja kenties saada vangituksi sekä kuningas että hänen etevimmät miehensä.

“Mitä te ajattelette?” mutisi kreivi Henrik. “Onhan hänellä sotajoukkonsa kintereillään. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, urhokas Borwin. Kyllä meidänkin aikamme vielä koittaa. Kuningas Valdemar on itse opettanut mitenkä ruhtinaitten kanssa on tingittävä maista ja valtakunnista. Niin kauan kuin kreivi Albert voi odottaa, voimme mekin. — Mutta kuka tuo vieras poika on tuolla ovella?”

“Urkkija, petturi. Hirteen poika!” kuiskasivat Borwin ja hänen veljensä jotensakin ääneen.

“Tule tänne, tyhmänrohkea nulikka!” huusi kreivi Henrik, muljauttaen hänelle toisen silmänsä valkuaista kamalalla katseella. — “Kuka sinä olet, mitä tahdot täältä?”

“Minä olen tanskalainen aseenkantaja!” vastasi Otto niin rohkeasti kuin taisi ja astui lähemmäksi.

“Tanskalainen! — Lyökää hänet heti kuoliaaksi. Hän on petturi!” murahtivat hurjat, vendiläiset päälliköt ja paljastivat kaikki miekkansa.

“Minä uskon henkeni ja turvallisuuteni Tanskan kuninkaan läänitysmiehelle!” alkoi Otto hädissään puhua. “Kuningas Valdemar vaatii minun henkeni teidän kädestänne. Jos te kajoatte ainoaankaan hiuskarvaani niin kuningas ei totisesti jätä kiveä kiven päälle teidän komeasta linnastanne. Herra kreivi! Minä pyydän teidän kuulemaan minua. Jos minä en voi puhdistautua, niin olen teidän vankinne siksi kunnes meidän molempien herra ja kuningas tuomitsee meidän välillämme.”

“Puhu siis, tyhmänrohkea! Millä oikeudella sinä pujahdat minun linnaani meitä kuuntelemaan?”

“Minä tulin tänne etsimään turvaa ja suojelusta, eikä kukaan kieltänyt minua tulemasta sisään. Minä en tullut teitä kuuntelemaan enkä pettämään, ja siitä mitä olen kuullut, ei minulla ole todistuksia kuninkaalleni!”

“Onneton, ojenna minulle tikarisi ja miekkasi!” sanoi kreivi Henrik.
“Nuoruutesi tähden minä säästän sinun henkesi.”
“Mutta teidän vangiksenne saan luultavasti jäädä koko elinajakseni, etten ikinä ilmaisisi teidän ja näiden herrojen rehellisiä aikeita kuningastani vastaan! Ei, herra kreivi, niin helposti ei minun vapauttani riistetä. Te arvelette, ettei halpaa aseenkantajaa niin pian kaivata, eikä kukaan tiedustele sitä nuorta tanskalaista, jonka piti tuoda tänne vähäpätöinen sanoma. Mutta siinä te erehdytte: Minun viestini ei ollut vähäpätöinen eikä myöskään nimeni — minä olen kuningas Valdemarin sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto.”

“Kreivi Otto! Kuninkaan sisarenpoika!” sanoivat herrat ihmetellen toisilleen, ja kaikki katselivat hämmästyneinä rohkeaa poikaa.

Myöskin kreivi Henrik säpsähti. Hän tunsi heti nuoren kreivin, mutta hän mietti hetken aikaa. “Vai niin!” sanoi hän viekkaasti niinkuin ei olisi uskovinaan sitä todeksi. “Kuningas Valdemarin sisarenpoika, Lüneburgin Otto kreivi, ratsastaa siis ympäri maailmaa kuninkaallisen enonsa asioilla, halpana asepalvelijana ja ilman seuruetta. Taikka hän on jättänyt seurueensa ulkopuolelle ja tahtoo vain hämmästyttää minua tässä yhtä nöyrässä kuin aistikkaassa valepuvussaan?”

“Teidän epäluulonne on turha, herra kreivi!” vastasi Otto, joka huomasi viekkaan kreivin aikeet. “Minun luullakseni teidän laskelmienne mukaan olisi parasta antaa minun olla sinä miltä näytän ja heittää minut kavaltajana vankilaan.

“Vedonlyönti ja hauska pilanteko selittäköön teille, miksi minä tällä tavoin tulen tänne tuomaan viestiä kuninkaalleni, ennenkuin hän itsekään on saapunut tänne. Että minä, vaikka halusin pysyä tuntemattomana, kuitenkin olen ilmoittautunut teille näin sopimattomaan aikaan, sen te ymmärrätte, kun sanon teille, että minä tuon turhanaikaisen sotahälyytyksen johdosta olin suuremmassa vaarassa levottoman kansan keskessä, kuin teidän luonanne, jolta minä en odottaisi minkäänlaista vihamielisyyttä. Minulla on sitäpaitsi valitus teille esitettävä: Minua on loukattu teidän hovissanne, ja schweriniläinen ratsumies on ryöstänyt minun ratsuni.”

“Kas, kas!” jatkoi kreivi Henrik samalla teeskennellyllä epäluulolla. “Luulenpa runoilemistaidon menestyvän Tanskassa, ja karanneet asepalvelijatkin tekasevat äkkiä sadun, kun luulevat siten lavertelevansa itsensä vapaiksi silmukasta ja koiranluolasta. Tohdinko kysyä arvoisalta Lüneburgin kreiviltä, mikä tämä tärkeä sanoma on, joka voidaan uskoa vain näin korkealle ja hienolle herralle, jota jo ylistetään toiseksi Esbern Snareksi?”

“Minä en ole tuonut viestiäni teille, vaan teidän läänitysherrallenne ja minun kuninkaalleni”, vastasi Otto. “Hänelle ainoastaan olen käsketty sen antamaan.”

“Ehkäpä sinun herrasi salaisuudet säilyvät yhtähyvin minun luonani, kuin minun salaisuuteni sinulla. Sitäpaitsi minä olen jo kuunnellut kylliksi sinua tietääkseni mikä linnan vierashuone on sinulle sopivin.”

Näin sanoen kreivi Henrik viittasi ovella seisoville henkivartijoille, ja ennenkuin Otto oli ehtinyt paljastaa miekkansa, oli kolme väkevää miestä takaapäin tarttunut häneen ja riisunut hänen aseensa.

“Pohjoiseen torniin!” käski kreivi Henrik. “Te vastaatte hänestä minulle hengellänne. Ne kirjeet, mitkä löydätte häneltä, tuotte minulle heti!”

Henkivartijat veivät jo vangin ovelle. Otto vaikeni ja puri kiukuissaan huultaan, tekemättä kuitenkaan vastarintaa. Mutta juuri oven kohdalla olevan uunin luona, hän riuhtaisi äkkiä vapaaksi oikean kätensä, vetäsi nopeasti kirjeen poveltaan ja heitti sen loimuavaan tuleen, missä liekit silmänräpäyksessä sen nielasivat. “Sanomastani kuninkaalleni teillä tuskin olisi ollut suurtakaan hyötyä. Mutta minä säilytän sen, mikä minulle on uskottu; se on nyt kirjoitettu sellaiseen paikkaan, mistä sitä ainakaan liekit eivät hävitä!” — Näin sanoen kääntyi rohkea nuorukainen ylevän uhkamielisesti kreivi Henrikistä.

“Tyhmänrohkea poika!” huudahti kreivi suuttuneena, luoden häneen kiukustuneen katseen. “Minulla on hohtimet, joilla ehkä tuo palamaton viesti saadaan temmatuksi sieltäkin, mihin sinä sen piiloitit.”

Otto kalpeni, mutta tointui heti, ja heitettyään rukoilevan silmäyksen ikkunasta kirkasta taivasta kohti, hän seurasi ääneti ja hiljaa vartijoitaan asesalista.

“Suurten Valdemarien veri virtaa kuitenkin hentorakenteisen pojan suonissa.” sanoi kreivi Adolf Oton mentyä. “Vaikka minä vihaan koko tuota ylpeää sukua, niin minun täytyy kuitenkin kunnioittaa ja ihailla heitä. Minä rukoilen teitä, ankara kreivi Henrik, elkää antako mitään pahaa tapahtua tälle rohkealle, ajattelemattomalle nuorukaiselle. Antakaa hänen valalla vahvistaa teille vaitiololupauksensa ja päästäkää hänet vapaaksi! Hän on osoittanut meille voivansa uskollisesti säilyttää salaisuutensa, ja teidän oma turvallisuutenne vaatii teidän tässä armahtamaan.”

“Mutta jos hän ei tahdo vannoa, täytyykö minun päästää hänet ilmaisemaan meidät kaikki ylivoimaiselle enolleen?”

“Olkoon hän siinä tapauksessa teidän salainen vankinne”, vastasi kreivi Adolf. “Mutta vakuuttakaa minulle ritarisanallanne, ettei hänen olonsa tornissa tule tukalammaksi, kuin mitä minun oli, ollessani panttivankina isäni puolesta kuningas Valdemarin luona!”

“Te olette jalomielisempi, herra kreivi, kuin minä olisin teidän sijassanne!” vastasi Henrik. “Enkä minä niin totta tarkoittanut hohtimista puhuessani. Minä tahdoin vain koetella nuoren herran rohkeutta ja peloitella hiukan hänen tyhmänrohkeaa uskaliaisuuttaan. Minä vakuutan teille, että häntä kohdellaan kuin ruhtinaallista valtiovankia. Mutta, te jalot herrat, voitte kaikki todistaa, että minä en ole vanginnut Lüneburgin Otto kreiviä, vaan ainoastaan epäluotettavan, kuleksivan henkilön, joka koettaa ilman muuta vakuuttaa itsensä häneksi.”

“Se on fraus pia [hurskas petos], jonka ystävyysvelvollisuus pyhittää”, sanoi piispa Konrad. “Siitä synnistä minä jo edeltäpäin annan teille kaikille pyhän kirkon anteeksi-annon ja synninpäästön!”

Täten olivat kaikkien vieraiden herrojen omattunnot rauhoitetut, ja kaikki paitsi kreivi Adolf, lupasivat tarpeen vaatiessa todistaa kreivi Henrikin puolesta, nuoren vangin nimen ja syntyperän olleen hänelle tuntemattomia.

“Minä en lupaa teille vannoa väärää todistusta, kreivi Henrik!” sanoi nuori, vakava kreivi Adolf. “Mutta jos te kohtelette vankia niinkuin olette luvannut, niin minä voin vaieta silloin kun en voi todistaa teidän eduksenne.”

Suurimmalla kiireellä varustauduttiin nyt vastaanottamaan kuninkaallista vierasta kaikella mahdollisella komeudella ja juhlallisuuksilla. Porvareille annettiin käsky, että he mitä komeimmin tulisoihduilla valaisisivat kaupungin kuninkaan ollessa ensimäistä iltaa linnassa. Nyt saapui myöskin se rauhoittava sanoma, että tanskalaiset sotajoukot olivat pysähtyneet jotensakin etäälle kaupungista, ja kohta senjälkeen ilmoitti kuningas kohteliaasti tulevansa vierailemaan kreivien luo. Hänen marskinsa, jota seurasi vahva saattojoukko, toi omakätisen kirjeen kuninkaalta, missä hän pyysi kreivien suomaan anteeksi, että hän ilmoittamatta palasi Schwerinin alueiden kautta, koska hänellä oli tärkeitä asioita ratkaistavana kreivien kanssa.

Tämän rauhallisen ilmoituksen vastaanotettuaan kreivi Henrik ratsasti itse veljensä kanssa kuningasta vastaan, ja samana iltana saapui kuningas mukanaan lukuisa seurue, kreivi Henrikin ja hänen veljensä kohteliaasti saattamina. Schwerinin porvarit seisoivat molemmin puolin tietä palavine tervasoihtuineen, tervehtien häntä vastahakoisin ilohuudahduksin.

Tiellä Valdemar oli vähäpuheinen, ja hänen ylevää otsaansa varjosti uhkaava vihanpilvi. Viekas kreivi Henrik koetti mitä suurimmalla huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella lauhduttaa kuninkaallista vierastaan, hänellä oli erinomainen kyky näennäisen sydämellisesti ja ystävällisin sanoin riisua aseet katkerammaltakin viholliselta. Kreivi Henrik tiesi kokemuksesta Valdemarin vihansa puhjetessa usein olevan raivoisan. Hän tiesi myöskin, että jos onnistuttiin hillitsemään ja lauhduttamaan kuninkaan ensimäinen, kiivas vihanpurkaus, niin sitten ei enää ollut vaikea taivuttaa hänen iloista, nuorekasta mieltänsä.

Se onnistuikin viekkaalle kreiville siihen määrin, että kuningas komeassa ja suuremmoisessa vastaanottojuhlassa ei saanut tilaisuutta purkaa vihaansa, jota hän oli pakoitettu vieraana kohteliaisuudesta hillitsemään. Kreivi Adolfin läsnäolo saattoi kuninkaan huomattavasti alakuloiseksi. Nuori kreivi oli mies, jolla oli erityinen taito hillitä itseään, ja vaikka hän katkerasti vihasikin kuningasta, niin hän kunnioitti kuitenkin hänen suuria ja harvinaisia lahjojaan, ja hän koetti ritarillisella hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella saada häviämään sen alakuloisuuden, jonka hänen läsnäolonsa oli herättänyt Valdemarissa. Tervehtiessään kuningasta kunnioituksella ja silminnähtävän hyväntahtoisesti, hän näytti unohtaneen kaikki menneet riitaisuudet. Vendiläisten ruhtinaiden raa’at, mielistelevät kohteliaisuudet eivät olleet omiaan herättämään luottamusta kuninkaassa; mutta piispa Konradin ja Dannebergin kreivin onnistui paremminkin antaa kunnianosoituksilleen luonnollinen ja totinen leima. Kun nyt lempeä kreivitär Audacia, emäntänä vastaanotti kuninkaallisen vieraansa teeskentelemättömällä ystävyydellä ja ihailevalla kunnioituksella, tasaantuivat kuninkaan silmien väliset syvät vaot kokonaan, ja hänen tavanmukainen iloisuutensa ja hyväntahtoinen tyytyväisyytensä ilmeni ystävällisissä puheissa ja katseissa.

Iloinen veli Gunnar, joka arkkipiispan, kahdentoista ritarin ja kreivi Klaun kanssa saattoi kuningasta, sekä molemmat runoilijat, jotka myöskin kuuluivat seurueeseen, saivat pian aikaan vapaan ja hauskan seurustelun. Johan Ganz oli jäänyt kreivi Albertin kansaa sotajoukkojen luo, mutta oli määrätty seuraavana päivänä saapumaan linnaan.

Kreivi Henrik ei unohtanut onnitella kuningasta hänen äsken saavuttamastaan voitosta taistelussa herttua Ladislauta vastaan ja vakuutti, huolimatta ystävällisistä suhteistaan pommerilaiseen ruhtinaaseen, tämän kurituksen olleen kohtuullisen ja ylisti jalomielistä voittajaa, joka antaessaan voitetun pitää maansa ja valtakuntansa, tyytyi vain siihen kunniaan että oli hänen voittajansa ja läänitysherransa.

Vaikka nuo viekkaat mielistelyt eivät soaisseetkaan kuningasta, niin ne eivät kuitenkaan tehneet vastenmielistä vaikutusta tuohon ylpeään, kunnianhimoiseen valloittajaan, eikä kuningas vihastunut varovaiselle liehakoitsijalle, joka vältti huolellisesti puhumasta tästä asiasta enempää kuin hän luuli tarpeelliseksi. Puheen kääntyessä lääninherruuteen, synkistyivät kuninkaan kasvot, ja hän olisi luultavasti heti ruvennut puhumaan tämän käyntinsä vastenmielisestä tarkoituksesta, mutta kreivi Henrik, joka huomasi sen, antoi nopeasti avata komeasti valaistun ruokasalin ovet mistä hopeakannut kimaltelivat ja viini helmeili suurissa pikareissa.

“Jättäkäämme vakavat asiat huomiseksi!” sanoi kuningas ja astui kauniin emäntänsä saattamana loistavaan saliin. Täällä hänen hämmästynyt katseensa kohtasi kaunottaren, joka voitti hänen uskaliaimmatkin unelmansa eteläisten maiden haltijattarista ja tenhottarista. Ylpeä, haikaileva prinsessa Berengaria, yllään komea, ruhtinaallinen puku, astui sisään salin vastakkaisesta ovesta, kreivitär Idan ja hänen naistensa seuraamana. Hän vastasi miellyttävän arvokkaasti kuninkaan tervehdykseen. Kun kreivitär Audacia oli esittänyt hänet Valdemarille Flanderin kreivi Ferdinandin sisarena ja Portugalin kuninkaan Sanctiuksen tyttärenä, vaati hänen arvonsa ja kuninkaallinen syntyperänsä, että Valdemar tarjosi hänelle oikean käsivartensa ja saattoi hänet kunniapaikalle pöytään. Kreivitär Audacia istui itse kuninkaan vasemmalle puolelle, ja näiden kahden aivan erilaisen kaunottaren välissä istuessaan, tuli kuningas pian niin iloiseksi, että se joka hänen saapuessaan linnaan oli nähnyt hänen ankaran, totisen katseensa tuskin olisi tuntenut näitä kasvoja, joista ilo ja harras kauneudenihailu loistivat.

Keskustellessaan hän enimmäkseen kääntyi Audacian puoleen, jonka iloisuus, ja miellyttävän vapaa sydämellisyys ihastuttivat kuningasta, mutta kääntyessään ihanan Berengarian puoleen, keskeytyi usein hänen puheensa, ja jokainen sointuva sana prinsessan huulilta oli kuin lumoavaa soitantoa hänen korvissaan. Prinsessa puhui huonosti saksaa ja sekoitti usein portugalilaisia ja espanjalaisia sanoja puheeseensa. Mutta tällä hänen puutteellisella kielentaidollaan oli Valdemarin mielestä oma omituinen viehätyksensä, se antoi hänen puheellensa lapsellisen sävyn, tehden samalla hänen ylpeän ja jäykän olentonsa lempeämmäksi. Mutta tämä jäykkyys katosi kokonaan kun hän portugalittarena unohti prinsessan, arvonsa, ja alkoi innostuneena kertoa ihanasta isänmaastaan, kuvaten erinomaisen vilkkaasti sen oloja omalla äidinkielellään, ja Valdemar kuunteli häntä suurimmalla ilolla ja hartaudella.

“Minä nähdä, Majesta ymmärtää minua.” sanoi hän iloisesti, huomatessaan kuninkaan mielenkiinnolla kuuntelevan.

“En sanoja, mutta kasvonilmeet ja niitä säestävän lumoavan soitannon”, vastasi kuningas, “sen kauniimpaa kuvaa minä en voi toivoa saavani teidän ihanasta isänmaastanne. Mutta minä tahdon opetella teidän kieltänne, ihana prinsessa! Ja te opettelette minun kieleni! Siten me voitamme kumpikin!”

Mutta kun kuningas huomasi innokkaan keskustelunsa prinsessan kanssa herättävän huomiota, kääntyi hän taas kreivitär Audacian puoleen ja koetti olla hänelle vieläkin huomaavaisempi ja kohteliaampi. Kuitenkin hän antoi prinsessalle tilaisuuden ottaa osaa keskusteluun ja osasi siten antautua molemmille, niin että kumpikin luuli huvittavansa häntä parhaiten. Mutta ne jotka tarkkasivat hänen sanojansa ja kasvonilmeitään arvelivat iloisen kreivinnan kuitenkin parhaiten huvittavan kuninkaallista vierastaan.

Kreivi Klaus istui ylen onnellisena hiljaisen Ida-kreivittären vieressä ja lateli hänelle kaikki ne koreat asiat, joihin hän jo matkalla oli valmistautunut, ja jotka hän nyt jotenkin kankeasti koetti tuoda esille. Enimmäkseen hän sai puhua yksin, mutta koska hän mielellään kuunteli omaa puhettaan, oli hänen mielestään tulevan morsiamensa seura, tämän harvapuheisuudesta huolimatta, hyvinkin hupaisa. Kreivitär Ida kuunteli hyvin vähän hänen puhettaan, eikä hänen ollut kovinkaan vaikea ylläpitää kreivi Klaun kanssa keskustelua, mihin ei tarvittu muuta kuin “kyllä” tai “kuinka” sanojen toistamista. Mutta ajatellessaan tulevaa kohtaloaan hänen oli mahdoton tukahuttaa tuskallisia huokauksiaan, mitkä kuitenkaan eivät vähääkään häirinneet hänen onnellista kosijaansa, sillä tämä luuli niiden johtuvan rakkaudenikävästä, jota ujo morsian turhaan koetteli tukahuttaa.

Antaakseen kuninkaalle osoitteen muuttumattomasta ystävyydestään Tanskan kuninkaallista huonetta kohtaan, ja poistaakseen kaikki oikeutetut epäilykset hänen läänitysmiestensä uskollisuudesta, kreivi Henrik nousi ja esitti arvokkaasti kuninkaallisen vieraansa tervetuliaismaljan samalla selittäen oman ja kreivillisen sukunsa nimessä, että hän ynnä veljensä katsoivat kunniaksi tulla lankouteen Tanskan kuningashuoneen kanssa, jonka vuoksi he mielihyvällä vastaanottivat korkeasti ruhtinaallisen kreivi Klaun naimatarjouksen heidän sisarelleen, Schwerinin kreivitär Idalle, jonka ehdoista ja myötäjäisistä he toivoivat sopivansa arvoisien, kuninkaallisten vieraittensa kanssa.

Kuningas kiitti kreivi Klaun puolesta ja esitti iloisesti kihlattujen maljan, ajattelematta monilukuisten pikarien kilinän olevan surullisena hautajaissoittona hiljaisen, uhrautuvan sielun maalliselle onnelle. Kreivitär Ida jaksoi tuskin nousta paikaltaan, vastaanottaakseen äänettömästi kumartaen yleiset onnentoivotukset. Kalpeana ja tiedottomana hän vaipui takaisin paikalleen, ja hänen neitonsa kantoivat hänet enemmän kuolleena kuin elävänä linnan sisempiin huoneisiin.

Tuota kohtausta seurasi yleinen alakuloisuus. Hyväntahtoinen kreivi Klaus aikoi hämmästyksissään seurata sairasta. Mutta hän malttoi mielensä ja tyhjensi rauhallisesti pikarinsa, kun kreivi vakuutti hänelle ja muille vieraille hänen sisarelleen usein sattuvan tämänlaisia kohtauksia joutuessaan äkkinäisen, iloisen mielenliikutuksen valtaan.

Aterian päätyttyä avattiin suuren ritarisalin ovet, missä harppujen ja huilujen soitto vastaanotti kuninkaan, ja missä koreapukuiset ritarinuorukaiset odottivat tanssin alkamista Schwerinin ylhäisimpien, nuorten kaunotarten kanssa.

Kuningas tervehti seuraa ystävällisesti, ja kreivi Henrikin kehoituksesta hän pyysi prinsessa Berengarian espanjalaiseen ritaritanssiin, joka vaati suurta notkeutta ja taitavuutta, ja jonka nuori kuningas ritarina täydellisesti osasi. Prinsessa kuunteli ilolla hänelle tuttua, ylpeää säveltä, jonka mukaan hän jo lapsena isänsä hovissa oli liikkunut notkeasti ja itsetietoisesti. Hän ojensi kuninkaalliselle tanssitoverilleen kätensä, ja kaikki väistyivät kunnioituksella ylevän ruhtinasparin tieltä. Tanssi alkoi juhlallisesti: se ei ilmaissut iloa, se kuvaili voittajan riemukulkua, kuningattaren juhlakulkua alttarille hänen kruunauspäivänään. Kaikki ihmettelivät tanssivien kauniita, majesteetillisia liikkeitä, missä heidän jalo, ylevä ryhtinsä esiintyi suurimmassa loistossaan. Kuningas oli tanssiessa alakuloinen, melkein surumielinen, ja katsellessaan kaunista tanssijatartaan hänestä tuntui, kuin liitelisi hänen elämänsä korkein onni utukuvana hänen vierellään, lähestyen häntä vuoroon hymyilevänä ja väistyen vuoroon surumielisenä kadotakseen ijäksi. “Oi, miksi hän ei ole Böömin Margaretha!” sanoi hänen katseensa ja samassa silmänräpäyksessä hän katui sydämensä vaihtelevaisuutta, ja sitä että hän antoi jokaisen kauniin naisen ihastuttaa itseään. Ylpeän prinsessan suuret hehkuvat silmät lukivat kuninkaan levottomasta, puoleksi surumielisestä ja puoleksi ihastuneesta katseesta hänen sielunsa ajatukset. Hän tunsi itse hetken samaa levottomuutta. Mutta tanssin loputtua hän astui hymyillen takaisin paikalleen yhtä ylpeästi ja rauhallisesti kuin sieltä oli lähtenytkin.

Valdemar oli suuttunut itselleen ja ajatuksilleen, hän tarttui suureen viinipikariin ja tyhjensi sen. Sen jälkeen hän kehoitti seuran alkamaan hauskan rinkitanssin, ja pyysi pirteän kreivitär Audacian johtamaan hänet pois juhlallisesta kuolemantanssitahdista ja seuraamaan häntä hauskempaan hyörinään. Iloinen tanssi alkoi, eikä kukaan tanssinut kiivaammin ja hurjemmin kuin nuori kuningas. Kreivi Henrik katseli karsain ja epäluuloisin katsein, nuoren, kauniin rouvansa iloista ja vilkasta tanssia voimakkaan sankarin kanssa, eikä hän koettanut pidättää vierastaan kun Valdemar heti iloisen tanssin päätyttyä toivoi voivansa jättää seurueen ja mennä levolle.

KAHDESTOISTA LUKU.
Kreivi Otto istui synkässä vankitornissa ja kuuli iloisen soiton linnasta. Hän arveli kuninkaan saapuneen ja tutki vankilaansa tarkasti mahdollisesti löytääkseen tilaisuuden päästä vapauteen. Mutta mitä kauemmin hän katseli vankilatorniaan, sitä alakuloisemmaksi hän tuli, huomatessaan paon mahdottomaksi.

Myöhään illalla avattiin vankilan raskas ovi, ja harmaaviittainen mies suuri miekka kädessään astui sisään, lyhyen, laihan munkin saattamana, joka kantoi kultaista monstransia yhteenliitetyissä käsissään. Viitan alta luimistavasta hurjasta katseesta tunsi Otto heti miekkaa kantavan miehen mustaksi kreivi Henrikiksi.

“Minä säälin sinua, nuori mies”, sanoi Henrik, “ja vaikka minä en tiedä missä rikoksellisessa aikeessa sinä, jalon kreivi Otto Lüneburgin nimellä uhkarohkeasti olet tunkeutunut minun linnaani, niin minä kuitenkin suostun päästämään sinut vapaaksi, jos sinä pyhän monstranssin päällä tahdot vannoa, ettet sinä ainoallekaan ihmiselle ilmaise, mitä sinä tänäpäivänä olet luvattomasti ja oikeudettomasti kuullut minun asesalissani.”

Otto mietti hetken ja vastasi sitten varmasti ja rauhallisesti. “Herra kreivi! Minä osaan vaieta kuin muuri, silloin kun velvollisuus ja uskollisuus sen vaativat, eivätkä mitkään valat sido minun kieltäni. Mutta henkeni ja vapauteni pelosta minä en anna valalla sitoa kieltäni silloin kun uskollisuuteni herraani ja kuningastani kohtaan vaatii minun puhumaan, sitä minä en tee ennenkuin olen siihen pakotettu. Ainakin neljätoista päivää tahdon miettiä teidän ehdotustanne.”

“Jos sinä et vanno kahdeksan päivän kuluttua”, karjasi kreivi Henrik, “niin saat näiden neljän seinän välissä miettiä sitä kuolinpäivääsi asti. Ja se voi koittaa ennenkuin odotatkaan: Minä en pidä pitkää oikeudenkäyntiä petturien ja urkkijoiden kanssa!”

Tämän uhkauksen lausuttuaan kreivi Henrik poistui papin kanssa vankilasta, jättäen Oton surullisiin ajatuksiinsa.

Schwerinin linnassa ei vangittu Otto kreivi ollut ainoa, joka vietti levottoman ja unettoman yön. Yksinäisessä huoneessaan, hänen vankilatorninsa vastapäätä istui onneton kreivitär Ida itkien. Hän oli kyllä voittanut ruumiillisen heikkoutensa, mutta hänen hurskas sielunsa taisteli kovaa taistelua luonnollisen rakkauden kaipuun ja veljiään kohtaan tuntemansa velvollisuuden välillä; sillä kreivi Henrik oli selittänyt hänelle tämän naimiskaupan olevan ainoan pelastuskeinon, joka voisi selvittää heidän sekavat suhteensa tanskalaiseen kuningashuoneeseen. Hänen mielestään kreivi Klaus ei ollut paha tai halveksittava ihminen, hän piti arvossa hänen rehellistä, hyvää sydäntään. Mutta hänellä oli hyvin huono käsitys hänen hengenlahjoistaan ja ymmärryksestään. Ainoa tunne, minkä kreivi hänessä herätti, oli kyllästyminen ja jonkinlainen sääli silloin kun sydämettömät ja lahjakkaammat ihmiset pilkkasivat häntä. Danneborgin kreivi ja piispa Konrad olivat sydämettömästi loukanneet häntä, saattaessaan hänen puheliaan sulhasensa haastelemaan mitä naurettavimpia ja yksinkertaisimpia asioita.

“Hän rakastaa minua kuitenkin, raukka!” sanoi hän. “Hän on kenties ainoa ihminen, joka tahtoisi luopua omista taipumuksistaan minun tähteni, eikä hän kuitenkaan tunne minua, eikä hän tule koskaan ymmärtämään minua. Jos minä voisin neuvoa ja ohjata häntä — tai auttaa häntä tekemään muita ihmisiä onnelliseksi! Itse minä en kuitenkaan koskaan tule onnelliseksi. Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoot minua.”

Näin epäitsekkäin ajatuksin hän sulki silmänsä, vaipumatta kuitenkaan uneen. Rauha vallitsi hänen sielussaan, mutta hiljaisia kyyneleitä vuodattaen hän lausui hyvästinsä tämän maailman onnellisuudelle. Silloin hän kuuli tornista kirkkaan nuoren miesäänen laulavan. Otto lauloi vankilassaan:

On vangittu lintunen allapäin,
Kun ei voi vapaana lentää.
Vaikk’ ois mun häkkini kultainen
Ei riemuni suurenis sentään.
Ja kotkanpojalla kynnet on —
Sen heimo pilviä halkoo,
Ei liskona maassa se madella saa
Joka vapaana lennellä toivoo.
Otto lohdutteli näin itseään vankilassa, ja kreivitär Ida unohti hetkeksi sydänsurunsa sääliessään vierasta nuorukaista, vaikka hän ei tiennyt, kuka hän oli.

Kaunis prinsessa Berengaria istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan linnan vastakkaisessa kylkirakennuksessa. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen nuoreen, kiihkeään kuninkaaseen, eikä hän itse ollut milloinkaan katsellut ketään miestä suuremmalla mieltymyksellä. Hänen suuri nimensä sankarina ja voittajana, hänen kaunis, miellyttävä ulkomuotonsa, hänen jalo ritarillinen olentonsa, hänen nuoruutensa, vilkkautensa ja hänen palava henkensä olivat omiaan tekemään eläväksi hänen rakkaimman unelmansa. Mutta sanottiin hänen kosineen Böömin Margarethaa —, hän odotti pian ratkaisevaa, myöntävää vastausta. Tuo huhu, joka oli saapunut sinne vähän ennen Valdemarin tuloa, oli jo ensi hetkestä tehnyt hänet melkein välinpitämättömäksi miellyttävän ja puoleksi kihlautuneen ruhtinaan kohteliaisuuksille. Mutta hän toivoi tämän huhun perättömäksi! Hän päätti ainakin olla seuraavana päivänä vähemmän kylmä ja jäykkä, ja hän tahtoi mikäli mahdollista osoittaa kuninkaalle kunnioittavansa häntä ja antavansa arvoa hänen osoittamalleen huomaavaisuudelle.

Näitä miettiessään hän alkoi itse irroittaa kallisarvoisia koristeitaan. Hän oli lähettänyt pois kamarineitonsa, saadakseen antautua häiritsemättä unelmilleen. “Tähän asti minun elämäni on ollut vain tyhjyyttä ja turhuutta täynnä”, sanoi hän. “Ilman elämän päämäärää minä olen antanut päivieni kulua. Minä olen kuunnellut tyhjänpäivästen ihailijoiden imartelua ja kuluttanut sieluni turhan komeuden ja kauneuden humussa. Täältäkään minä en muuta etsinyt, ja täällä häikäisee äkkiä todellinen onni silmäni — suuren sankarisielun lämmin myötätunto. Ehkä kuningattaren kruunu viittailee minulle, — eikä minun senvuoksi tarvitse uhrata vapauttani, itsenäisyyttäni eikä sydämeni luonnollisia vaatimuksia. Hänelle — ainoastaan hänelle minä voisin ojentaa käteni ylpeydellä, tarvitsematta senvuoksi ylenkatsoa itseäni ja luopua jaloimmasta tunteestani.”

Hiljainen naputus ovelle häiritsi kaunista prinsessaa hänen mietelmissään. Se avattiin, ja kreivitär Audacia astui sisään kauniissa ohuessa yöpuvussa, kullankeltaiset palmikot riippuen hartioillaan.

“Minä en voi nukkua, jalo ystävättäreni!” sanoi hän puoleksi levottomana, puoleksi leikkiä laskien, ollen pelon ja salaisen tyytyväisyyden vaiheilla. “Minun täytyy neuvotella teidän kanssanne ja uskoa teille eräs havaintoni — tai otaksumani, aioin sanoa, jolla voi olla arveluttavat seuraukset. Ettekö itse huomannut jotakin omituista kuninkaassa?”

“Mitä?” änkytti prinsessa hämillään. “Tekin luulette huomanneenne — —”

“En ainoastaan minä usko sitä”, vastasi Audacia ja sävähti tulipunaiseksi, “mutta minä olen kuullut monen peitetyin sanoin laskevan siitä leikkiä. Mutta siitä voisi syntyä vaarallinen leikki, johon minä en luulisi olleen minkäänlaista syytä — —”

“Kuka voisi olla niin häpeämätön ja uskoa sellaista?” kysyi prinsessa säpsähtäen.

“Nämä viisaat, epäluuloiset ihmiset ovat valmiit vaikka mihin!” alkoi kaunis kreivitär taas puhua. “Nämä jäykät, varovaiset hovimiehet punnitsevat jokaisen sanan ja laskevat joka askeleen. Kaikkien yksinkertaisimmassa lauseessa piilee heidän mielestään jokin erityinen tarkoitus, ja he uskovat itserakkauden ja turhamaisuuden piilevän jokaisessa viattomassa, ystävällisessä hymyssä, minkä kohteliaisuus ja molemminpuolinen hyväntahtoisuus aiheuttavat. Nuoren kohteliaan kuninkaan tarvitsee vain istua kauniin naisen pöytätoverina ja keskustella vapaasti hänen kanssaan, niin silloin heti sanotaan hänen olleen rakastuneen. Jos nainen vielä onnettomuudeksi on miellyttävä, ja hän kutsuu hänet tanssiin — niin juttu on valmiina, hän on muka silmittömästi rakastunut, ja syy ei ole kuninkaan, vaan tuon turhamaisen naisen, joka on ollut hänelle liian ystävällinen, luonut häneen rakastuneita katseita, ja — kukaties mistä kaikista rikoksista häntä syytetään —”

“Häpeämätöntä, alhaista!” keskeytti prinsessa hänet hehkuvin poskin ja ylpeät, mustat silmät säihkyivät suuttumuksesta. “Kuka sellaista on puhunut? Kuka on uskaltanut ajatella niin häpeällisesti vapaasta ja jalosukuisesta naisesta, jota ei ylpeinkään ritari ole rohjennut lähetä —”

“Jalo ystävättäreni”, alkoi kreivitär taas puhua, “ei ankarinkaan kunniallisuus näihin aikoihin voi suojata nuorta naista kateuden ja panettelun myrskyltä, jos hän ei ole häijy kuin kuolemansynti tai kylmä ja kuollut kuin kivi. Nyt minä taas saan kauniin nuhdesaarnan mustasukkaiselta aviomieheltäni — ja huomenna minun varmaankin täytyy pukeutua säkkiin ja tuhkaan ja esiintyä kuninkaalliselle vieraalleni hiljaisena, katuvaisena perheen äitinä, tukka ja posket mustan päähineen peittäminä. — Mutta oletteko sairas, jalo prinsessa? Te taidatte ottaa liian innokkaasti osaa minun huoliini, ja näiden pienten ikävyyksien minulle tuottamaan turhaan levottomuuteen. — Mikä onnettomuus sitten oikeastaan on tapahtunut? Meidän nuori, miellyttävä kuninkaamme on puhunut ystävällisesti minulle ja pyöritellyt minua ehkä hiukan liian rajusti ja kiivaasti tanssissa, sen kauheampi ei asia ole. Enhän minä emäntänä voinut epäkohteliaana vetäytyä syrjään ja katsoa happamasti niin mahtavaan ja ylhäiseen vieraaseen, vain senvuoksi, että mieheni joskus on mustasukkainen. Sitäpaitsi hän itsekin parhaansa mukaan imartelee ja koettaa miellyttää vaarallista päämiestänsä, ja minun hän on kehoittanut olemaan niin lempeän ja huomaavaisen kuin mahdollista. Onnettomuus on vain siinä, että minä en teeskentele kuninkaalle ystävyyttäni, vaan teen sen sydämestäni, sillä minä en osaa teeskennellä. Te prinsessa, varmasti myönnätte minulle kuninkaan koko olennossa olevan jotakin aivan erikoisen rakastettavaa ja miellyttävää, minkä täytyy miellyttää jokaista naista.”

“On kyllä.” vastasi prinsessa näennäisen välinpitämättömästi ja tointui nopeasti. “Hän on hyvin uljas herra, vaikka minä en voi huomata häntä läheskään niin miellyttäväksi ja vaaralliseksi, kuin hän näyttää olevan teidän silmissänne.”

“Vaaralliseksi?” toisti kreivitär hiukan loukkaantuneena. “Minä sanoisin häntä vaaralliseksi ainoastaan ajatellessani mieheni suhdetta häneen, ja Tanskan kruunun meille pakottamaa yli-herruutta. Minä en pidä häntä enkä ketään miestä vaarallisena itselleni tai minun aviouskollisuudelleni, ja toivoakseni minä en ole antanut teille minkäänlaista aihetta epäilyksiin.”

“Jumal’auta”, vastasi prinsessa, “en suinkaan ole sellaista ajatellut. Mutta koska te olette niin hyvä, jalo kreivinna, että uskotte minulle huolenne niin suokaa minun tehdä eräs huomautus! Te olette vilkkaudessanne ja iloisuudessanne tosiaankin hyvin rakastettava. Mutta minä luulen, että teidän täytyisi olla hiukan jäykempi ja varovaisempi voidaksenne välttää väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä perheoloissanne. Mutta jos sallitte niin keskeyttäkäämme keskustelu, jolla minä pelkään loukanneeni teidän hienotunteisuuttanne! Minä en voi muuten oikein hyvin ja — —”

“Suokaa anteeksi, jos minä tulin sopimattomaan aikaan!” sanoi Audacia, tuntiessaan tuttavallisuutensa loukatuksi, ja kyyneleet kohosivat kauniin rouvan silmiin. “Minä uskoin ensi kerran elämässäni löytäneeni sisarellisesti osanottavan sielun, joka ymmärsi minua ja antoi minun sydämelleni vapauden. Teidän saavuttuanne tuntui minun lapsuuteni iloisuus ja huolettomuus palautuneen. Teidän ylevä, uskalias elämänkatsomuksenne sai minun unohtamaan kovan kohtaloni ja minä kohottauduin vapaana ja iloisena sen painon alta, kuin haukka metsästäjän pään päällä, unohtaessaan nauhan, jolla tämä pitelee sitä kiinni. Mutta nyt olette tekin, ruhtinaallinen sukulaiseni tullut minulle kylmäksi ja vieraaksi, ja sieltä mistä minä odotin sisarellista osanottoa, saan osakseni välinpitämättömyyttä ja kylmiä kehoituksia muistamaan velvollisuuksiani.”

“Audacia”, huudahti prinsessa syvästi liikutettuna — “anna minulle anteeksi hetkellinen heikkouteni. Onnettomuudeksi minun mielestäni kuningas on ollut yhtä miellyttävä kuin teistä, ja minä luulin sokeudessani hänen osoittavan minulle huomaavaisuutta, joka hiveli itserakkauttani. — Minä luulin teidän huomionne tai arvelunne koskeneen minua eikä teitä — ja — minä häpeän nyt, jalo ystävättäreni. Mutta minä tahdon korvata teidän luottamuksenne minuun, uskomalla teille — että loukattu turhamielisyys ja jonkinlainen mustasukkaisuus olivat vähällä erottaa meidän sydämemme, — ja minä voisin melkein ylönkatsoa itseäni. Suurimmankaan miehen rakkaus ei totisesti ole sen arvoinen, että se saisi riistää meiltä meidän viimeisen ja ainoan lohdutuksemme — molemminpuolisen luottamuksen ja ystävyyden.” Ystävättäret syleilivät herttaisesti toisiaan, ja hilpeä Audacia iloitsi sydämensä pohjasta voidessaan selittää kuninkaan käytöksen siten, että hän itse sai luopua valloituksesta, joka oli salaisesti häntä miellyttänyt, ja hän luovutti kernaasti voiton ruhtinaalliselle ystävättärelleen.

Sill’aikaa kun prinsessojen makuuhuoneessa puheltiin näin tuttavallisesti sydänsalaisuuksista, asteli Valdemar levottomana edestakaisin huoneessaan ja kävi ankaraa omantunnonoikeutta kiivaan, nuoren sydämensä kanssa, jota hän ei enää itsekään oikein ymmärtänyt. Mutta pian uusi, tulinen intohimo voitti. Hänen mieleltään oli tuo vaikutus, jonka prinsessa Margarethan kuva oli tehnyt häneen, jonkinlaista noituutta. Se oli haaveilua ja mielikuvituksenpetosta, ja hän syytti siitä Thorgejr Danaskjaldia, jonka liioiteltu, hurja kuolleen puukuvan ihaileminen oli yllyttänyt hänet tuohon haaveelliseen tunnelmaan ja saattanut hänet rakastumaan kahteen maalattuun silmään. Hän tuomitsi pikaisuuttaan ja sitä, ettei ollut myöntänyt Junkker Strangen arveluita oikeiksi.

“Mitä on tämä kuollut kuva elävän rinnalla?” sanoi hän. — “Kreivi Engelbrekt on oikeassa — hän on maailman kaunein nainen, — siinäpä vasta olisi kuningatar! — Margaretha ei ole mitään hänen rinnallaan, vaikka hän olisikin tuon onnettoman kuvan näköinen? — Lempeä, sinisilmäinen tyttö, — hänestä tulisi luultavasti hellä ja hurskas äiti, hiljainen, rauhallinen perheenemäntä, — mutta hänessä ei ole Berengarian tulta eikä korkeaa kuninkaallista voitonkatsetta. Jos minä olisin haaveileva nuorukainen, jos minun kansani olisi lammaslauma, ja minun valtikkani paimenhuilu, niin voisi minusta Margarethan rinnalla tulla rauhallinen, vakava paimen. Mutta ‘voittoon ja onneen Wolmari luotiin! se tähtiin kirjoitettiin!’ — Berengaria — niin hän tai ei kukaan on ylpeän voittajan puoliso, hän seuraisi minua uljaana aseidenloistossa minun ja Tanskanmaan onneen. Haa, olisiko jo liian myöhäistä, — voisikohan pikaviesti vielä tavata Junkker Strangen ennenkuin onneton sana on sanottu, — ja kurja side solmittu, joka kukaties tekee minut orjaksi koko elämänajakseni — —”

Hän tarttui kiivaasti kellonnauhaan, ja vanha kamarimestari Antero astui sisään.

“Ivar Glugin on kiireesti valmistauduttava matkalle! Puolen tunnin kuluttua hän saa tulla hakemaan kirjeensä! Hanki minulle heti kirjoitusvehkeet!”

“Tässä, minun kuninkaani!” vastasi vanha, uskollinen Antero, ottaen taskustaan esille, mitä kuningas tarvitsi. “Minä olin varustautunut kaikkeen. Minä arvelin kyllä pirun olevan merrassa.”

“Mitä, luuletko sinäkin heti tietäväsi minun aikomukseni? — No, mitä sinä arvelit?”

“Enpä juuri mitään, armollinen herrani ja kuninkaani!” vastasi vanhus. “Mutta jos on kiire, ja te otatte siksi aikaa säilyttääksenne kalleutenne, niin ehkä minä, niin vanha kuin olenkin, voin yhtä pian kuin ritari Glug viedä kreivi Albertille teidän viestinne, ja ennemmin kuin tunnin kuluttua on linna ja kaupunki piiritetty?”

“Mistä sinä uneksit, vanhus? Kuka sellaista ajattelee? Tee mitä minä sanoin ja vaikene!”

“Yksi sana vain, armollinen herra kuningas!” pyysi vanhus. “Jos te olette täällä huomannut epäilyttäviä juonia, niin sallikaa minun viedä teidän kalleutenne varmaan talteen ja antakaa minun vartioida ovenne kynnystä niin kauan kun te viivytte täällä.”

“Hyi, Antero!” vastasi Valdemar. “Luuletko sinä minun olevan ryövärien ja murhaajien joukossa. Mene ja tottele, elä häpäise kristillistä ritaria tuollaisilla arvottomilla epäluuloilla!”

Vanha, kuiva Antero kumarsi ääneti ja poistui. Hänen laiha käsivartensa oli kiertynyt raskaan kultanahkaisen laatikon ympäri, missä hän säilytti kuninkaan pikaria, timanteilla koristeltuja kalliita käätyjä ja muita kuninkaallisia koristeita.

“Vanha, uskollinen palvelijani!” sanoi Valdemar, katsoessaan hänen jälkeensä. “Hän vartioi minun henkeäni ja minun omaisuuttani kuin lohikäärme, eikä aavista maailmassa olevan suurempia suruja kuin ryövärien ja murhaajien pelon.”

Kuningas kirjoitti nyt nopeasti kirjeen Junkker Strangelle pyytäen, jos se ei jo ollut myöhäistä, hänen jättämään kosimisen sikseen ja palaamaan heti kotiin ilman morsianta.

Heti ritarin mentyä kuningas paneutui levolle, ja nukkui lopulta, rauhattomasti uneksien. Kaunis Helena-rouva näytti hänestä muuttuneen prinsessa Berengariaksi. Margarethan kuva oli muuttunut eläväksi, ja hän näytti horjuvan molempien vaiheilla, jyrkkien kallioitten ja ihanien laaksojen välillä, etäisellä tunturilla seisoi musta Kullenmies uhaten.

Seuraavana päivänä saapui ritari Ganz kuninkaan käskystä, vahvan vartiojoukon saattamana linnaan, ja kreivi Henrik vastaanotti hänet kylmän kohteliaasti. Kuningas ei ollut vielä halukas ryhtymään vakavampiin toimiin, ja kreivi Henrik ehdotti villisianmetsästystä. Kuningas suostui heti siihen, varsinkin kuultuaan ettei prinsessa pelännyt ottaa osaa tähän vaaralliseen huvitukseen, mistä kreivitär Audacia pyysi olla poissa. Prinsessa otti tapansa mukaan vain kaksi naisistaan kanssaan, jotka pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä heidän ruhtinaallisesta valtiattarestaan. Metsästysretkille Valdemar oli usein tilaisuudessa osoittamaan voimiaan ja taitavuuttaan. Kreivi Henrik huolehti koko ajan siitä, että kuningas sai kunnian kaadetusta tai haavoitetusta villisiasta, joten Valdemar aina ensiksi osui metsästyspuukollaan otukseen, vaikka hän olisikin itse ampunut ratkaisevan nuolen tai heittänyt surmaavan keihään. Mutta heti kun Valdemar huomasi tämän kömpelön, alhaisen mielistelyn, laimeni hänen metsästysintonsa. Kun he taas seuraavan kerran ylistivät kuninkaan osuneen villisiansydämeen, vaikka he eivät olleet nähneet hänen ampuvan, putosi kotka heidän keskelleen kuninkaan nuoli rinnassa, osoittaen ettei hän tarvinnut heidän hankkimaansa kunniaa, eikä hän tarvinnut vieraiden nuolia osuakseen korkeimpaan ja ylevimpään päämäärään. Prinsessa nauroi ääneen hämmästyneiden metsästäjien kustannuksella. Tällä metsästysretkellä kuninkaan täytyi usein ihailla prinsessan uljautta ja pelkäämättömyyttä. Paluumatkalla hän ratsasti hänen rinnallaan hiukan seurueen edellä. Kuningas alkoi hänen kanssaan vakavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun, ja häntä hämmästytti se vapaa, ylevä katse, millä prinsessa katseli maailman iloja ja suruja, sen ihanuutta ja huonoutta. Ihmetellen kuningas huomasi hänen kohottautuneen monien aikakautensa ennakkoluulojen yläpuolelle, sekä kirkollisissa että valtiollisissa asioissa. Kuningas katseli varovaisesti taakseen, ja nosti sormen suulleen: “Olkaa varuillanne, jalo prinsessa!” sanoi hän — “Te lausutte vapaasti ja rohkeasti sen minkä minä tuskin uskallan ajatella salakammiossani; jos joku kolmas kuulisi puheenne, niin voitaisiin teitä pitää vaarallisena kerettiläisenä.”

“Te ette kuitenkaan kenellekään ilmaise minun kerettiläisyyttäni!” vastasi Berengaria provencelaisella murteellaan ja hymyili. “Siinä tapauksessa minä olisin suuresti erehtynyt, — minun mielestäni ei kukaan suurmies voi todenteolla olla aikansa orja, ja vaikka kuningas Valdemar näyttääkin kantavan aikansa kahleita helposti ja uljaasti, niin minä uskon kuitenkin teidän olevan aikalaistenne edellä, ja minä tunnen teidän tähtäävän korkeampaan päämäärään kuin siihen, mihin keisari ja pyhä isä tahtovat antaa suostumuksensa.”

“Jos Jumala suo, niin me puhumme siitä sopivammassa tilaisuudessa, ihana prinsessa!” vastasi kuningas ja johti keskustelun vähemmän vakaviin ja vaarallisiin asioihin. Provencelainen runous ja rakkauslaulut antoivat siten kuninkaalle tilaisuuden vierain ja hehkuvin sanoin lausua kauniille seuralaiselleen, vapaasti ja kuitenkin peitetyin sanoin sen, minkä aika ja olosuhteet kielsivät hänen ilmituomasta suoraan omina tunteinaan ja ajatuksinaan.

“Minä huomaan teidän rakastavan runoutta, jalo herra!” sanoi Berengaria keskeyttäen tämän keskustelun, jonka viittaukset kuninkaan esittämissä ja ylistämissä rakkauslauluissa alkoivat olla liian selvät. “Minä olen kuullut teidänkin hovissanne olevan runoilijoita. Minua ilahduttaisi suuresti, jos vielä oppisin ymmärtämään ja tuntemaan Teidän pohjoismaalaisen runoutenne hengen.”

Valdemar lausui nyt hänelle yhden kauniimmista pohjoismaalaisista ballaadeista. Siinä esiintyi mitä voimakkain ja syvin rakkaus, suurena ja voitollisena, taistellen vihaa ja vihollisten esteitä vastaan, ja lopuksi kuolema yhdisti uskollisten sydänten eroamattoman liiton.

“Teidän pohjoismaalaiset rakastajanne”, huomautti prinsessa, “ovat siis niinkuin kaikki muutkin, jotensakin varovaisia ja arkoja, kiihkeimmässäkin intohimossaan. He tahtoisivat mieluimmin nähdä rakastajattarensa polttavan itsensä rakkaudesta, kuin menisivät itse hirtettäviksi sitä ennen. Minä pidän enemmän tuosta rohkeasta neidosta. Hänen sijassaan”, lisäsi prinsessa ylpeästi, “minä olisin arvellut hiukan kauemmin ennenkuin annoin polttaa itseni elävältä, jos olisin tiennyt, että minun uskollisuuteni ensin pantiin koetukselle.”

“Meidän pohjoismaalaiset kaunottaremme”, vastasi Valdemar hiukan loukkaantuneena, “luovuttivat ylpeyden miehille, mutta koettavat voittaa heidät rakkaudella ja uskollisuudella.”

Nyt ennätti metsästysseurue heidät, ja tuntui siltä kuin olisi Valdemarin ja prinsessan välinen pieni riitaisuus vain saattanut heidän keskustelunsa vieläkin viehättävämmäksi, kun siihen sekaantui pieniä sanakiistoja.

Palattuaan takaisin linnaan, vietettiin siellä taas loistava juhla, jossa tanssin ohella laulettiin ja iloittiin monella tavalla. Kuningas oli nuorekkaan iloinen ja seurusteli paljon kauniin emäntänsä kanssa, peittääkseen osaksi mieltymyksensä prinsessaan, ja osaksi myöskin koetellakseen oliko prinsessan osanotto häntä kohtaan niin suuri, että se voisi ilmetä pienenä mustasukkaisuuden puuskana. Tämä onnistui hänelle paremmin kuin hän oli toivonut. Mutta Audacia ymmärsi nyt viisaasti vetäytyä syrjään. Hän poistui seurasta, syyttäen pahoinvointia ja antoi kuninkaalle tilaisuuden sopia ylpeän prinsessan kanssa, ja samaan aikaan rypyt huomattavasti hävisivät kreivi Henrikin synkiltä kasvoilta.

Näin kului monta päivää alituisissa huvituksissa, ja iloinen kuningas näytti “aivan” unohtaneen Juhana Ganzin vakavan ja harmillisen asian. Päivä päivältä hän sotkeutui yhä enemmän prinsessa Berengarian kahleisiin…

KOLMASTOISTA LUKU.
Sill’aikaa oli Junkker Strange täsmällisesti toimittanut herransa käskyn. Kuningas Primislaus oli mitä kohteliaimmin vastaanottanut hänet ja koko komean lähettilässeurueen. Hän oli monta viikkoa viisaasti peittänyt matkansa oikean tarkoituksen, ja oli sanonut liittosopimusten sovittelujen olevan syynä hänen jokapäiväisiin käynteihinsä hovissa. Koko lähetystö kutsuttiin joka päivä kuninkaalliseen pöytään, jossa silloin tavallisesti kuningatar ja prinsessa Margaretha olivat läsnä.

Böömin kuningas oli noin 52 vuotias, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Hän oli tavallisesti puettu yksinkertaiseen mustaan, saksalaisen ritarin kotipukuun. Hänen kasvonsa olivat rehellisen, mutta hieman yksinkertaisen näköiset, ja hänen tukkansa oli sileäksi kammattu ja keskeltä jakaukselle jaettu kuin kristuskuvissa. Hän harrasti siveysopillisten mystikoiden oppia, ja halveksien skolastikoiden viisastelevaa oppineisuutta hänellä oli mitä ankarimmat mielipiteet itsekieltäytymisestä ja siveellisestä puhtaudesta. Hän käytti kernaasti puhuessaan raamatullisia vertauksia, eikä hän milloinkaan tehnyt tärkeämpää päätöstä neuvottelematta ensin Jumalan äänen kanssa sielussaan, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Tämänlainen tunnelma, samoin kuin Saksan ritarikunnan puku olivat yleiset hänen hovissaan, ja kuninkaan työpöydällä olivat aina avattuina sekä Bernhard Clairvaux’in jumaluusopillisten teosten, että Richard de St. Victoren armon opin tutkimuksen sirot jäljennökset. Kuningas Primislaus oli harvapuheinen ja rakasti hiljaisuutta ja ankaria hovitapoja. Senvuoksi olikin sekä aterioidessa että hovijuhlissa useimmiten hyvin hiljaista ja jäykkää, ja tanskalaiset ritarit ikävöivät Riibehuusin iloisempaa ja vapaampaa hovielämää. Mutta Junkker Strange ei tahtonut hätiköidä. Hän katseli joka päivä prinsessan kuvaa, ja joka päivä hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tuo kultakiharainen, sinisilmäinen, lapsellisen iloinen ja ystävällinen prinsessa kauneudessa monenkertaisesti voitti kuvan, mikä oli vain heikko jäljennös hänestä. Hän etsi niin usein kuin mahdollista tilaisuutta puhutella prinsessaa, ja hän osasi usein kekseliäästi ja huomaamatta johtaa keskustelun kuninkaaseensa ja Tanskaan. Aavistamatta hänen tarkoitustaan, ilmitoi kaunis kuustoistavuotias prinsessa usein melkein lapsellisen avomielisesti ja hyväntahtoisesti mieltymyksensä tanskalaisiin, joista hän oli kuullut niin paljon hyvää. Heidät oli hänelle kuvattu rehellisiksi, hyväntahtoisiksi, hurskaiksi ja uskollisiksi kuninkaalle ja isänmaalle, he tuntuivat senvuoksi kaikista kansoista eniten muistuttavan hänen rehellisiä, luotettavia maanmiehiään. Hän arveli myöskin Tanskanmaan olevan ihanan ja kauniin, ja Valdemar nimi, joka jo ensimäisen suuren Valdemarin päivistä oli laajalta kuuluisa vieraissakin maissa, tuntui hänestä olevan arvokas nimi niin jalosukuiselle ja lahjakkaalle sankarille kuin Tanskan kuningas. Hän valitti vain ettei kuningas tyytynyt puolustamaan omia rajojaan ja tekemään jaloa kansaansa onnelliseksi, vaan halusi valloitus- ja voittoretkille vieraisiin maihin.

Junkker Strange puolusti kuningastaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kaikella kaunopuheisuudellaan hän ei saanut hurskasta ja rauhaarakastavaa prinsessaa muuttamaan mielipidettään, sillä tämän mielestä kristillinen ja ritarillinen kuningas laajentaessaan valtakuntaansa ja voittaessaan suurta nimeä ei ollut oikeutettu vuodattamaan ainoaakaan pisaraa ihmisverta. Mutta asian laita oli aivan toinen prinsessan käsityksen mukaan, jos kuningas kääntäessään pakanoita ja pelastaessaan sieluja, pani omansa ja muiden hengen alttiiksi, ja jos hän silloin varmasti tunsi, ettei toiminut kunnianhimosta eikä maallisesta valloitushalusta, vaan totteli todellakin sielunsa jumalallista ääntä. Hän voi tällä tiellä voimallisesti elähyttää sisäistä ääntä ja jumalallista valoa itsessään ja muissa.

Junkker Strange huomasi näistä prinsessan lausunnoista hänen omaksuneen saman kristillisen maailmankatsomuksen kuin hänen isänsä. Hän kunnioitti prinsessan hurskasta henkeä ja jaloa sydäntä, ja nuo ylevät opetukset kaikuivat nyt paljon viehättävämmiltä, kun hän kuuli ne kauniiden naisten huulilta eikä innokkaalta hengen mieheltä, joilta hän tähän asti oli kuullut näitä mietelmiä.

Hän ei enää kauemmin arvellut, vaan ilmaisi kuningas Primislaulle lähettilästoimensa oikean tarkoituksen, kuitenkin niin järkevästi ja varovasti, että kuninkaan täytyi pitää asia täydellisesti salassa, siinä tapauksessa että se ei saavuttaisi toivottua tulosta.

Kuningas sulkeutui salakammioonsa neuvotellakseen, sanojensa mukaan, sydämensä sisimmän äänen kanssa. Sitten hän antoi kutsua tyttärensä luokseen ja pyysi hänen vastaanottamaan jalon Tanskan kuninkaan kristillisen tarjouksen. “Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään”, sanoi hän, “kutsuu sinut jalo, urhokas paimen jaloa laumaa paimentamaan ja johdattamaan iäiselle tielle. Elä anna Hänen kutsua sinua turhaan, vaan alistu nöyrästi Korkeimman tahtoon ja rukoile Herraa antamaan sinulle viisautta, että voisit hurskaasti täyttää hänen määräämänsä tehtävän.”

Kolmeen päivään ei hurskasta Margarethaa näkynyt aterioimassa muiden mukana, ja kun hän neljäntenä päivänä astui äitinsä taluttamana kuninkaan salakammiosta, hämmästyivät kaikki. Sillä hänen hurskaasta, viattomasta kauneudestaan säteili niin lempeä ja ystävällinen kirkkaus, ja hänen huolettomaan lapsellisuuteensa, luonnollisuuteensa ja avomieliseen hyvyyteensä, mitkä olivat hänen suurin kauneutensa, oli nyt yhdistynyt jonkinlainen, ruhtinaallinen arvokkaisuus. Ritarien täytyi ehdottomasti kumartaa hänelle tavallista syvempään kuin valtiattarelleen tai kuningattarelleen. Innokas Pietari piispa ei voinut pidättäytyä lausumasta sitä maata ja kuningasta onnelliseksi, joka sai kutsua häntä kuningattarekseen.

Kuningas selittikin nyt juhlallisesti koko hovilleen ja tanskalaisille lähettiläille, että hänen tyttärensä, neuvoteltuaan Jumalan ja omantuntonsa kanssa, oli päättänyt vastaanottaa Tanskan kuningas Valdemarin naimatarjouksen, ja että hän aikoi, jos niin oli Kaikkivaltiaan tahto, kolmen viikon kuluttua suorittaa säädetyt vihkiäismenot kuninkaallisen sulhasen sijaisen ja lähettilään kanssa.

Jo ennenkuin vihkimäpäivä oli määrätty, oli Junkker Strange heti lähettänyt Otto kreivin ja Absalon Belgin viemään iloista sanomaa kuninkaalle. Mutta kreivi Otto istui tornivankilassa eikä voinut toimittaa asiaansa, ja Absalon Belg makasi Schwerinin rajalla majatalossa, sillä hän oli hevosensa kompastuessa pudonnut sen selästä ja taittanut jalkansa, sekä loukannut vaarallisesti päänsä.

Sillävälin kun nuo molemmat pikaviestit jäivät tulematta ja tärkeä muutos tapahtui Valdemarin mielessä Schwerinissä, oli juhlapäivä tullut. Böömiläiskuninkaan suuren ritarisalin lattialle oli levitetty kallisarvoinen silkkivaate. Koko hovi oli koolla. Kuningas ja kuningatar istuivat kuninkaallisessa juhlapuvussaan valtaistuimella, ja heidän välissään istui ihana, kuninkaallinen morsian, yllään taivaansininen silkkihame ja otsakoriste kalliista helmistä. Junkker Strange astui esiin torvien soidessa ruhtinaallinen sulhaspuku yllään Pietari-piispan sekä kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin saattamana.

Junkker Strange polvistui prinsessan eteen, ja pyysi häntä kuninkaan nimessä ja hänen puolestaan ojentamaan hänelle kätensä alttarin edessä. Sitten kuningas Primislaus nousi ja seurasi tytärtään linnankappeliin kuningattaren ja hänen naistensa seuraamana. Junkker Strangea, joka esitti kuningasta, seurasivat Pietari-piispa ja kaikki ritarit.

Kun piispa juhlallisesti oli toimittanut vihkimisen, ja lähettiläs per procurationem [edusmiehenä], joksi häntä kutsuttiin, oli vastaanottanut ruhtinaallisen morsiamen käden, ja kuninkaansa puolesta vannonut hänelle uskollisuutta Jumalan ja maailman edessä, palasi hääjoukko takaisin ritarisaliin. Aterian jälkeen istuutui morsian lähettilään kanssa kultaisen pelipöydän ääreen. Vanhan tavan mukaan täytyi morsiamen tulla kolmasti voitetuksi schakkipelissä; se oli jonkinlainen leikillinen vertauskuva siitä, että hän oli kadottanut vapautensa ja antanut kätensä onnelliselle pelaajalle, tai hänelle, jonka puolesta ritari voitti hänet tässä leikissä.

Pelipöydän ääressä, missä he voivat puhua kahden ja rauhassa muilta, ei tuo kaunis uhkapeliin antautunut morsian voinut olla tekemättä muutamaa arkaluontoista kysymystä. Hän tahtoi tietää oliko hänen kuninkaallinen sulhasensa niin kaunis ja jalomuotoinen kuin hänestä kerrottiin, ja oliko hän uskollinen ja luotettava.

Ensimäiseen kysymykseen Junkker Strange vastasi ilomielin, ja auringon valaistessa hänen iloisia, avomielisiä kasvojaan ja jaloa vartaloaan hän nousi ylpeästi ja vakuutti prinsessalle kuninkaan olevan ainakin kahta vertaa kauniimman häntä. Hän vältti vastata viimeiseen kysymykseen ja ylisteli muuten kuninkaan yleviä ja suuria luonteenominaisuuksia ja kertoi tarkkaavaiselle morsiamelle, miten valtavan vaikutuksen hänen vahasta muovailtu ja puutaululle kiinnitetty kuvansa oli tehnyt nuoreen, kiihkeään kuningas Valdemariin.

Ihmetellen ja sydämestään iloiten prinsessa kuunteli tätä hänen kertomustaan, jota hän olisi pitänyt satuna ellei Junkker Strange olisi ottanut esille kuvaa ja näyttänyt sitä hänelle. Nyt vasta hän muisti miten tuo kuva oli tullut tehdyksi, ja hän kertoi Junkker Strangelle, olleensa kauan epätietoinen voisiko lainata taidetta harrastavalle luostariveljelle maalliset, mitättömät kasvonsa, ollakseen mallina pyhän Agneksen kuvaan. Mutta hänen isänsä oli saanut hänet myöntymään siihen selittäessään, ettei mikään Jumalan lahja ollut niin maallinen ja mitätön ettei sillä voinut palvella hyvää ja pyhää tarkoitusta kun me vain teimme sen hurskaalla ja nöyrällä sydämellä. “Omituinen tapahtuma”, lisäsi hän — “eikä vain sattuma, että minä itse olen avannut tien sen miehen sydämeen, jonka käteen minä Kaikkivaltiaan tahdosta olen pannut kohtaloni ja koko ajallisen onneni. Ijäinen onneni”, lisäsi hän kyynelsilmin, “on turvallisesti Herrani ja Vapahtajani siunatussa kädessä.”

Myöhään iltaan Junkker Strange istui prinsessan kanssa pelipöydän ääressä ja kertoi hänelle ilolla kaikkea hyvää mitä vain tiesi rakkaasta, nuoresta kuninkaastaan. Katsellessaan jaloa kuninkaallista morsianta, jonka sulhasena hän niin omituisella tavalla oli jonkun aikaa, hän ei iästään ja rauhallisesta luonteestaan huolimatta, voinut olla ajattelematta, että jos hän olisi, mitä esitti, niin hän olisi kadehdittava mies, ja hän kiitti sydämessään Valdemar kuningasta onnelliseksi, jolle hän sai viedä näin jalon aarteen. Hän varoi kuitenkin omantunnonmukaisesti sanomasta ainoatakaan sanaa, mikä olisi ilmaissut näin rohkean ajatuksen.

Mutta vielä oli eräs tapa jälellä, joka saattoi sekä kainon prinsessan, että Junkker Strangen hämilleen, mutta sitä ei voitu välttää. Kuninkaan käskystä keskeytti prinsessan hovimestari, herra Ib Urne, pelipöytä-seurustelun ja pyysi Tanskan kuninkaan sijaisen seuraamaan morsiantaan morsiushuoneeseen.

Molemmat punastuivat. Mutta päättäväinen lähettiläs nousi heti ja ojensi kunnioittavasti prinsessalle käsivartensa, minkä jälkeen hän koko hovin seuraamana saattoi hänet komeaan morsiushuoneeseen. Täällä hänen täytyi täydessä morsiuspuvussaan paneutua levolle ruhtinaalliselle vuoteelle. Junkker Strangen täytyi istuutua tuolille hänen viereensä, ja asettaa oikean jalkansa kiiltävä saapas vuoteen reunalle, kuitenkin niin keveästi, ettei kultakannus jättänyt pienintäkään jälkeä hienoon liinaan.

Tämä omituinen tapa suoritettiin mitä suurimmalla hienotunteisuudella, ja heti senjälkeen kun Junkker Strange oli keveästi koskettanut lakanaa saappaallaan ja asettanut jalkansa lattiamatolle, nousivat he molemmat. Lähettiläs kumarsi kunnioittaen nuorelle kuningattarelle ja poistui muutamien häävieraiden ja todistajien kera morsiushuoneesta.

Seuraavana päivänä olivat kadut linnasta laivasillalle peitetyt kalliilla silkkimatoilla. Rannassa oli kuninkaan lohikäärmekeulainen laiva purjekunnossa. Kun nuori, ihana Tanskan kuningatar astui laivaan Junkker Strangen ja koko hovin seuraamana, tervehti kansa häntä ilohuudoin, ja moni köyhä vuodatti katkeria eronkyyneleitä.

Liikutettuna hurskas ruhtinaspari sanoi hyvästi ainoalle, rakkaalle tyttärelleen, ja kuningas Primislaus antoi hänelle vielä monta isällistä neuvoa, kehoittaen hänen olemaan hyvänä äitinä kansalleen, ja alamaistensa tukena ja turvana. Sydämellisen hellästi ja lapsellisia kyyneleitä vuodattaen, syleili Margaretha rakkaita vanhempiaan, ja lupasi uskollisesti panna mieleensä kaikki heidän varoituksensa. “Enkä minä suinkaan unohda vangittua, uskollista piispaa!” kuiskasi hän hyvästi jättäessään äitinsä korvaan —”mutta elä sinäkään äiti unohda minun köyhiäni ja sairaitani täällä kotona!” Hän tervehti vielä kerran rakkaita maamiehiään lempeästi ja sydämellisesti, ojensi hovimestarilleen kukkarollisen kultarahoja, jotka tämä heti jakeli kaikille niille köyhille, jotka seisoivat itkien rannalla.

Kun Margaretha nyt laivaan noustessaan näki köyhiensä itkevän ja siunaavan häntä, ja vanhempansa seisovan niin yksin ja hyljättyinä laivasillalla, kätki hän kasvonsa viittansa poimuihin ja itki katkerasti. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan näkisi isää ja äitiä ja isänmaataan, ja hänen mielestään hän oli jakanut sielunlahjoja köyhille, että he rukoilisivat hänen sielunsa puolesta.

Juuri kun Junkker Strange aikoi astua laivaan tunkeutui tomuinen ratsastaja kansanjoukon läpi ja hyppäsi laivasillan luona ratsunsa selästä. Se oli ritari Glug, joka hengästyneenä ja melkein hengetönnä kiivaasta ratsastuksesta ojensi Junkker Strangelle kuninkaan kirjeen.

Hämmästyneen lähetin ei tarvinnut kysyä keneltä kirje oli. Hän tunsi heti viheriästä silkkinauhasta riippuvan punaisen vahasinetin. Hän avasi nopeasti kirjeen ja kalpeni. Levottomana kuningas Primislaus lähestyi häntä ja kysyi oliko jokin onnettomuus tapahtunut, koska kirje näytti olevan Jobinposti.

Junkker Strange tointui nopeasti. “Kyllä se ainakin minulle on Jobinposti!” vastasi hän, pistäessään huolellisesti kirjeen povelleen. “Minun armollinen kuninkaani ilmoittaa minulle rakkaimman poikani sairastuneen vaarallisesti ja ehkä kuolettavasti, ja pyytää minun kiirehtimään, jos tahdon nähdä hänet elävänä. Minun herra kuninkaani lähettää Teille sen ohella veljelliset tervehdyksenä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt vastaanottaa sitä onnellista kirjettä, jonka minä hänelle lähetin. Rauha olkoon teille, hurskas herra ja kuningas!” lisäsi hän nopeasti, huomatessaan levottoman ilmeen kuninkaan kasvoilla. “Minun ei kannata ajatella omit; surujani ennenkuin minä olen jättänyt teidän jalon tyttärenne hänen kuninkaalliselle sulhaselleen.”

Sen sanottuaan hän nousi laivaan, ja käski heti nostaa purjeet.

“Jos te näette kuninkaan ennen minua, ritari Glug!” huusi hän ritarille, joka seisoi odottaen laivasillalla, — “niin sanokaa hänelle mitä te olette kuullut ja nähnyt, sekä kertokaa myöskin minun tänään purjehtineen täältä hänen ja Tanskan jalon kuningattaren seurassa! — Eläköön nuori kuningatar!” Hän heilautti hattuaan, ja yleinen “Eläköön Tanskan kuningatar, eläköön Böömin Margaretha, eläköön Danxmar!” kajahti sekä laivasillalta, laivalta, että äärettömien väkijoukkojen täyttämiltä joen äyräiltä. Lippujen liehuessa ja laulun ja soiton kajahdellessa laiva luisui hiljalleen alas virtaa.

TOINEN OSA
ENSIMÄINEN LUKU.
Samana päivänä, jona Junkker Strange salaisen huolen painostamana jätti Pragin ja mahdollisimman hitaasti matkasi Elbeä alaspäin mukanaan kaunis, surumielinen kuninkaanmorsian, olivat Klaus-kreivin ja kreivitär Idan häät Schwerinin linnassa. Valdemar oli edellisenä päivänä ratkaissut Juhana Ganzin ja kreivi Henrikin välisen asian, sekä antanut kreiville anteeksi hänen väkivaltaisen tekonsa sillä ehdolla, että hän vuoden kuluessa uudistaisi Gråbon linnan, täydellisesti korvaisi kaikki Juhana Ganzin kärsimät vahingot, sekä kuninkaan läsnäollessa ojentaisi hänelle kätensä sovinnoksi. Ylpeä kreivi Henrik oli viisaana alistunut näihin ehtoihin, vieläpä veljensä suostumuksella antanut puolet Schwerinin linnasta ja kreivikunnasta kreivitär Idan myötäjäisten ja äidinperinnön lunnaiksi.

Kreivi Henrik lopetti näennäisesti mitä parhaassa sovussa Tanskan kuninkaan kanssa päivän juhlallisuudet pidoilla, jotka olivat vieläkin komeammat kuin mitkään edellisistä.

Onnellinen Klaus-kreivi arveli harvapuheisen ja totisen morsiamensa hiljaisten kyynelten olevan vain iloisen vihkiäisjuhlallisuuden aiheuttamia. Mutta kreivi Henrik loi usein sisareensa tuikean ja varoittavan katseen. Tämä kokosi kaiken voimansa näyttääkseen rauhalliselta ja tyytyväiseltä täyttäessään veljiensä vaatiman uhrauksen. Ei juolahtanut Valdemarin mieleen, että jalo naissydän salaisesti syytti häntä kovaksi ja julmaksi rauhanrikkojaksi. Hänen mielestään kreivi Klaun morsian oli vain tavallinen, vähäpätöinen hovisielu, jolle säädynmukainen naiminen oli ulkonaisten olosuhteiden ja tuttavuuksien mieluisa muutos. Kuningas näki ja ajatteli vain kaunista Berengaria-prinsessaa. Arkkipiispa Antero oli kyllä huomannut hänen päivä päivältä kiihtyvän intohimonsa ja varoittanut häntä siitä, muistuttaen hänelle Junkker Strangen lähettiläsmatkaa, minkä tarkoituksen hän tiesi. Mutta nämä varoitukset eivät paljoakaan hyödyttäneet. Kuningas oli tosin luvannut hurskaalle, uskolliselle ystävälleen olla varuillansa ja lähteä Schwerinistä niin pian kuin suinkin. Mutta hän odotti täällä ratkaisevaa sanomaa Böömistä, ja sen pitkällinen viipyminen antoi hänelle aiheen toivoa, että ritari Glug oli ehtinyt toimittaa asiansa. Hän uneksi jo olevansa kaikista siteistä vapaa. Toivon iloisessa hurmauksessa hän oli sinä päivänä ahkerasti tarttunut pikariin, ja nyt iltapuolella hän seisoi loistavan salin ikkunan ääressä välkkyvässä auringonvalossa hilpeästi ja tuttavallisesti keskustellen ihastuttavan portugalilaisen prinsessan kanssa.

Kesken mieltäkiinnittävää keskustelua hämmästytti molempia voimakas ja kiihkeä harpunsoitto, ja syvä, voimakas ääni lauloi sen säestämänä voiton ja kauneuden ylitystä. Laulaja oli islantilainen runoniekka, Olavi Hvitaskjald. Hän oli älykkäästi huomannut mitä kuninkaan ja kauniin prinsessan sydämissä liikkui, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen soveliaana hetkenä kuninkaalle, että hänkin osasi taidon liikuttaa sydämiä, eikä vain hentomielinen Thorgeir Danaskjald. Hän tiesi mitä kieliä hänen täällä oli kosketeltava, eikä hän laulanut lempein, riutuvin sävelin hiljaisesta, tyynestä kauneudesta, ja rauhanruhtinaan levollisesta onnesta. Hänen harppunsa sävelet soivat rajuina ja mahtavina kuin myrsky riehuvalla merellä, ja hän lauloi ylevin voitonsävelin sankarin ihanasta pyrkimyksestä kuolemattomuuteen ja ikimaineeseen, niinkuin Skjoldin ja Danin ylhäistä sankarikulkua walkyrian ohjaamana. Hän kuvaili sankarin rohkein piirtein — siitä syntyi Valdemarin kuva. Hän kuvaili ylevän, rohkean walkyrian, — Berengarian kaltaiseksi.

“Suurenmoista! Ihanaa!” huudahti prinsessa nuorelle, innostuneelle kuninkaalle. “Minä en ymmärrä paljoakaan laulun sisällöstä, mutta ne ovat Pohjolan säveliä: sellaisiksi minä olenkin kuvaillut nuo urhojen laulut, ja minä tunnen sieluni olevan sopusoinnussa teidän ylevän, ihmeellisen sankarikansanne kanssa.”

Valdemarin posket hehkuivat, hänen rohkeat silmänsä säkenöivät. Hän tarttui prinsessaa käteen ja puristi sitä intohimoisesti; jo väikkyi sana hänen huulillaan, joka selvimmin olisi ilmaissut hänen sieluntilansa. Mutta silloin astui arkkipiispa Antero totisena ja varoittavana hänen luokseen. “Minun herrani ja kuninkaani!” sanoi hän. “Viesti Böömistä.” Valdemar kalpeni ja päästi prinsessan käden. “Böömistäkö?” hän kysyi. — “Ritari Glug? — Ei, se on mahdotonta!”

“Teidän sisarenpoikanne Otto, Lüneburgin kreivi”, vastasi arkkipiispa, ja samassa astui sisään, kreivi Henrikin ja ruhtinaiden hämmästykseksi, nuori vangittu kreivi, yllään halpa aseenkantajanpuku, vapaasti ja rohkeasti tervehtien kuningasta ja koko seuruetta ruhtinaallisen arvokkaasti.

“Seuraa minua huoneeseeni!” sanoi Valdemar horjahtaen; mutta hän kokosi äkkiä kaiken voimansa, ja hän pyysi näennäisen tyynesti prinsessan ja kreivi Henrikin suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää heidät tärkeiden valtioasioiden tähden. Kuningas poistui kiireesti kreivi Oton seuraamana, ja kaikki huomasivat jonkin tärkeän ja ikävän asian tehneen hänet alakuloiseksi. Prinsessa oli valahtanut kalpeaksi, ja syyttäen pahoinvointia hänkin poistui seurasta. Kreivi Henrik katsoi vapautetun kreivi Oton jälkeen, ja polkastessaan suuttuneena lattiaan hän puraisi suonenvedontapaisesti huuleensa. Mutta kreivi Adolf sekä Hildesheimin piispa koettivat hillitä hänen vihaansa ja kiirehtivät hänen sekä vendiläisten ruhtinaiden kanssa kreivin salakammioon neuvotellakseen siellä salaisesti, mitä näiden arveluttavien asianhaarojen vallitessa oli tehtävä.

“Meidät on petetty!” huudahti kreivi Henrik. “Se helvetin poika osaa noitua, — tai täällä meidän joukossamme on pettureita. Ei pirukaan pääse pakenemaan siitä tornista, ja tuossa riippuu avain. — Nopea ja rohkea toiminta voi ehkä vielä pelastaa meidät. Kolmen tunnin kuluttua voi Kreivi Albert hyökätä linnaa vastaan; — — mutta jos kuningas sitä ennen istuu tornissa — —”

“Liiallista uhkapeliä!” keskeytti hänet Hildesheimin piispa. “Mutta minä luulen että voimme luottaa nuoreen kreivi Ottoon. Ehkä tämä paperiliuska selittää meille enemmän, sen hän ojensi minulle salaa ohikulkiessaan.”

“Lukekaa, lukekaa!” huusivat kaikki. Piispa kiersi auki pienen pergamenttiliuskan ja luki:

“Sen vaikenemislupauksen, mihin eivät mitkään uhkaukset voineet minua pakottaa, on Schwerin suvun hyvä suojelushenki taivuttanut minut vapaaehtoisesti antamaan. Niin kauan kuin kreivi Henrik ja hänen ystävänsä eivät ryhdy mihinkään vihamielisiin yrityksiin heidän lääninherraansa, minun kuninkaallista enoani vastaan, ei ainoakaan ihminen saa tietää, mitä minä täällä olen kuullut ja nähnyt. Sen vakuudeksi minä panen ruhtinaallisen kunniani; mutta ei hetkeäkään kauemmin ole kieleni sidottu.

Otto, Lüneburgin kreivi.”

“Hm!” mutisi kreivi Henrik. — “Kyllä sekin hetki vielä koittaa, jolloin voimme antaa poikanulikan vapaasti puhua. Aluksi meidän täytyy luottaa häneen ja pysyä rauhallisina. Minä melkein uskon hellätuntoisella Ida sisarellani olleen osansa tässä asiassa!” — lisäsi hän katsellessaan vankilanavainta, joka riippui oven puolella eikä ikkunan luona.

“Jos niin on”, alkoi vakava kreivi Adolf puhua, “niin olkaamme kaikki kiitollisia teidän jalolle sisarellenne: hänen sydämensä ja järkensä ovat yksissä neuvotelleet, muuta ei voisi odottaa kreivi Henrikin sukulaiselta.”

Tämä arvelu ei ollut aiheeton. Kreivitär Ida oli jo linnan sillalla huomannut nuoren, vieraan aseenkantajan myötätuntoisen katseen, palatessaan tuona iltana kotiin metsästysretkeltä. Hän oli ikkunansa vastapäätä olevasta vankilatornista usein viime päivinä kuullut heleän, nuoren äänen laulavan tanskalaisia sankarilauluja ja oli ottanut tarkemman selon uudesta valtiovangista. Saatuaan kuulla, että vanki oli tuo sama nuori aseenkantaja, ja että hän oli sanonut olevansa Lüneburgin kreivi Otto, sekä mitä lisäksi tiedettiin hänen vangitsemisensa syistä, niin hän ei kauemmin epäillyt, vaan käyttäen hyväkseen vapaata pääsyään veljensä salakammioon, hän anasti sieltä vankilanavaimen. Hänen ainoana ilonaan hääpäivänään oli siis ollut tämän tärkeän vangin vapauttaminen, joka kunniasanallaan ja vaitiololupauksella oli taannut hänen seurauksilta. Otto ei tiennyt oliko Absalon Belg jo saapunut, ja hän oli levoton siitä, että hänen niin kauan oli täytynyt salata kuninkaalta tärkeä sanoma. Sen mitä kreivin tärkeät uhkaukset eivät saaneet aikaan, voitti kreivitär Ida muutamalla ystävällisellä sanalla, ja hän toivoi näin parhaiten vahvistavansa veljensä ja Tanskan kuningashuoneen välisen rauhan.

Valdemar astui varhain seuraavana aamuna huoneestaan, ja hän antoi miehillensä käskyn heti lähteä matkalle. Hänen kasvonilmeensä oli harvinaisen jännittynyt, ja hänen katseensa levoton. Hän jätti kiireesti hyvästi kreivi Henrikille ja hänen veljelleen, kiitti heitä kohteliaasti heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta ja pyysi kreivin tervehtimään puolisoansa ja prinsessa Berengariaa, kun hän ei voinut odottaa soveliampaa aikaa saadakseen sanoa heille hyvästi. Hetken kuluttua Valdemar istui oivallisen oriinsa selässä, ja hän ratsasti nelistäen koko seurueensa kera linnansillan yli ja läpi nukkuvan kaupungin. Leiriin saavuttuaan hän pysähtyi vasta kreivi Albertin teltan edustalle, antaakseen tälle käskyn seurata häntä, ja päästää sotajoukko kotiin. Mukanaan kahtavertaa isompi ritari- ja aseenkantajaseurue, kuningas riensi sitten tuimana, kuin sotaretkelle lähtiessä, vastaanottamaan kuningatartaan Manöseen.

Arkkipiispa Antero ei ollut ainoa, joka arvasi kuninkaan synkkämielisyyden syyn. Kuultuaan syyn tähän pikaiseen lähtöön, luulivat Gunnar-veli ja islantilainen runoilija myöskin ymmärtävänsä kuninkaallisen sulhasen tunteet. Mutta Otto kreiville oli tämä kaikki vielä arvoitusta. Hän luuli tuoneensa enolleen hyvin iloisen sanoman, eikä hän voinut käsittää sitä tyytymättömyyttä ja kiivautta, millä kuningas oli vaatinut häneltä hävitettyä kirjettä, jonka sisällön hän kuitenkin sanasta sanaan oli kertonut kuninkaalle. Valdemar oli vaatinut häneltä tarkkaa tilintekoa hänen viipymisestään. Mutta Oton lupaus esti häntä puolustautumasta, ja hän joutui vieläkin enemmän kuninkaan epäsuosioon selittäessään avomielisesti joutuneensa onnettomuuteen, minkä hän oli sitoutunut pitämään salassa. Tyytymättömänä ratsasti Otto kreivi nyt kuninkaan vieressä, uskoen viestin viipymisen yksinomaan olevan syynä kuninkaan alakuloisuuteen, sillä hän luultavasti syystä pelkäsi ettei ehtisi ajoissa kuningatarta vastaanottamaan.

Kreivitär Ida, joka Klaus kreivin rinnalla, hovinaistensa ja neitostensa seuraamana, kevytjalkaisella metsästysratsullaan oli saavuttanut kuninkaan, seuratakseen häntä puolisonsa kanssa Riibeen, huomasi osanotolla sen pulan ja levottomuuden, mihin hän ennen mainitulla vaitiolonlupauksella oli saattanut kreivi Oton. Muiden huomaamatta kreivitär loi häneen ystävällisen, luottavan katseen ja nosti sormen suulleen. Otto vastasi ääneti tähän mykkään muistutukseen laskemalla kätensä rinnalleen, ja hän lohduttautui kuninkaan epäsuosiosta vakuuttamalla itselleen, että hän tällä hetkellä parhaiten palveli kuningasta vaikenemisellaan ja samalla hän rauhoitti jaloa Ida-kreivitärtä hänen veljensä suhteen.

Ennen kuin kuningas ehti Ejdervirralle, tuli hänen sisarenpoikansa kertomus kylliksi varmennetuksi. Seurueen pysähtyessä hevosia vaihtamaan, saavutti sen lyhyt, paksu, pölyinen ratsastaja. Kun hän hypähti hevosensa selästä, tunsi kuningas heti Absalon Belgin, vaikka hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen käyntinsä ontuva. Mutta ennen kuin Absalon Belg selitti pitkällisen viipymisensä syyn, hän ojensi kuninkaalle sinetillä suletun kirjeen, ja selitti tavalliseen iloiseen tapaansa että vaikka hän sillä kertaa ei voittanutkaan kultakannuksia pikaviestillään, niin ei hänen tuomansa ilosanoma tainnut olla kovinkaan vanha, koska kuningas nyt vasta oli matkalla onneansa kohden.

Vastaamatta kuningas repäisi heti sinetin kirjeestä, ja luki sen synkän näköisenä kuin vanki, joka lukee oman kuolemantuomionsa. Mutta hän tointui pian, pisti kirjeen taskuunsa ja kysyi Absalon Belgiltä hänen viipymisensä syytä. “Ehkä sinäkin olet vannonut paholaiselle salaavasi vastuksesi ja typerät kujeesi?” sanoi hän “Mutta sinä saat säästää selityksesi toiseen kertaan! Onhan tässä selvä todistus: sinun ontuva jalkasi on paremmin ansainnut kultakannuksen kuin minun sisarenpoikani terveet sääret! Minä näen sinun panneen henkesi alttiiksi minua innokkaasti palvellessasi. Mutta vaikka sinä itse olitkin välskärin käsissä, niin olisi sinun kuitenkin pitänyt ymmärtää lähettää minulle kirje jonkun toisen kautta.”

“Minä en uskaltanut antaa niin tärkeää sanomaa vihollisen käteen, herra kuningas”, vastasi Absalon Belg, “sillä minä en luota schweriniläisiin enempää kuin vihollisiin, ja heidän luonaan minä putosin salakuoppaan. Sitäpaitsi minä luotin uljaaseen ja reippaaseen kilpailijaani tässä vedonlyöntiratsastuksessa. Sain niin kovan kolauksen päähäni, että makasin kauan tiedotonna.”

“Olitko tiedotonna?” vastasi kuningas. “Se selvittää asian, sillä silloin oli sinulla laillinen este. Jos minun sisarenpoikani olisi esittänyt samanlaiset syyt puolustuksekseen, niin minä olisin pitänyt ne pätevinä.”

Absalon Belg ihmetteli kuninkaan pahaa tuulta näinonnellisella matkalla, ja hän vetäytyi niin pian kuin suinkin muun seurueen joukkoon udellakseen mitä oli tapahtunut. Kiireellistä matkaa joudutettiin vieläkin enemmän, kun ritari Glug Hvidjoen sillalla saavutti kuninkaan, tuoden hänelle Junkker Strangen suullisen vastauksen, että nuori kuningatar oli matkannut alas Elbeä täysin purjein, soiton ja laulun kaikuessa, ja kuninkaan laiva oli nähty äsken risteilevän Amronin ja Helgolannin välillä. Kuninkaan täytyi koota kaikki voimansa hillitäkseen katkeraa, viiltävää tunnetta, joka täytti hänen mielensä, ja joka oli kärjistymäisillään kohtuuttomaksi suuttumukseksi hänen viatonta, tuntematonta kuningatartaan kohtaan. Kuningas huomasi olevansa sidottu aukenemattomiin kahleisiin, jotka hän itse ja hänen outo sallimuksensa olivat takoneet. Mutta hän päätti arvokkaasti alistua välttämättömyyteen. Hän koetti myös lieventää sen tuottaman ahdistuksen, palauttamalla mieleensä tuon kuvan, joka muutamia kuukausia sitten oli niin kiehtonut hänen sydäntään. Mutta turhaan, böömiläisen kuninkaantyttären kuva oli ja pysyi nyt kuolleina, kalpeina pyhimyskasvoina, jotka vilkas portugalitar rehevällä elinvoimaisuudellaan näytti kerrassaan häätäneen pois hänen intohimoisesta, levottomasta sielustaan. “Nyt reippaasti eteenpäin!” hän huusi miehilleen. “Lyhyen hetken kuluttua näette Tanskan kuningattaren! Sen onnen takia, jota kohti minä ratsastan, kannattaa kyllä taittaa vaikka niskansa!” Samassa hän painoi kultakannuksensa oriin kylkiin ja ajoi eteenpäin kuin olisi suoritettavana ollut uhka-ajo elämästä ja kuolemasta. Vain suurella vaivalla pysyivät ritarit hänen kintereillään; ja hän saapui niin hyvissä ajoin Manön tulevaan satamapaikkaan, että ehti pukeutua kuninkaalliseen juhlapukuunsa sekä järjestää kuningattaren vastaanoton mitä komeimmin. Huhu kuningattaren saapumisesta oli jo muutamia päiviä sitten uskomattoman nopeasti levinnyt yli maan. Riibessä puuhailtiin komeita juhlallisuuksia hänen tulokseen, ja tavaton ihmistulva täytti kaupungin ympäristöineen. Nips-joen äyräillä merelle asti tulvehti ihmisiä, ja Manön ranta oli samoin mustanaan uteliaita, kansalliseen juhlapukuun pukeutuneita saarelaisia. Prinsessa Regitza oli jo jäykkine, loistavine hovisaattueineen saapunut laivasillalle, minne hän pysähtyi istuen kultavaunuissaan. Hän nousi tervehtimään ja onnittelemaan kuningas-veljeään toivotun kihlauksen johdosta. Kuningas pusersi hänen kättään kiivaasti ja äänetönnä, ja jälkimäinen piti veljensä äänettömyyttä syvän ja kiihkeän liikutuksen merkkinä, jota hän monien katsojien läsnäollen tahtoi salata. Nyt saapui viesti viestin jälkeen kertoen kuningaslaivan lähenemisestä, eikä kauan kestänyt, ennenkuin kansan äänekäs ja meluava ilohuuto ilmaisi kultaisen lohikäärmeen keulan tulleen näkyviin Syltin kohdalla. Pian nähtiin selvään komean käärmelaivan keinuvan Romön ohi, ja kansan iloon vastasivat nyt laivasta soitto ja laulu, sekä laivaväen äänekkäät riemuhuudot.

Kuningas oli heittäytynyt lumivalkean sotaratsunsa selkään, ja hän antoi sen korskua tuimana ja kiivaana rantaäyrään hietikolla. Hän katseli laivaa, joka toi hänelle hänen vieraan morsiamensa. Epävarma ja arvoituksellinen oli nyt varmaa todellisuutta. Mitä hän puoleksi toivoen, puoleksi empien jo kuukausia sitten oli halunnut kuin unessa, se oli nyt toteutumassa. Mutta hän pelkäsi nähdä tuntematonta morsiantaan, jota hän ei tuntenut voivansa koskaan rakastaa. Tuo kultakeulainen käärmelaiva ei hänelle nyt ollut se ilonlintu, joka toisi hänelle onnea ja siunausta. Se oli hänelle hirveä, kähisevä lohikäärme, ja se toi hänelle katkeran hedelmän, jota hän äskettäin mieletönnä oli käsin tapaillut, mutta jonka hän nyt sai maksaa vapaudellaan ja maallisella paratiisillaan.

Kuninkaanlaivan kokassa seisoi hiljainen, kaunis kuninkaanmorsian Junkker Strangen vieressä, ja vähän etempänä hänen hovinaisensa. Hän katseli kaihonsekaisella ilolla Tanskan vehreitä rannikoita, jotka ystävällisessä keväisessä loistossaan levenivät hänen silmiensä eteen; hän katseli noita tuhansia vieraita ihmisiä, joiden äiti ja ruhtinatar hän oli oleva. Hän vaikeni ja liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen, ja samalla lempeä kyynel vieri huomaamatta hänen poskelleen. Hän seisoi juhlapuvussaan, yllään taivaansininen silkkipuku, ja hänen vaaleilla kutreillaan välkkyili helminauha.

Laiva keinui yhä Manön kohdalla, ja mannerranta oli niin lähellä, että sieltä voi tuntea kaikkien kasvot. Silloin Margareta huomasi tuon ylvään, komean ritarin, joka ohjaili valkeaa oriitaan aurinkoisella rantahiekalla. Muhkeampaa miestä hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt, ja hän kääntyi punastuen vierustoverinsa puoleen. “Sanokaa minulle, herra Strange Ebbenpoika, kuka on tuo uljas nuori mies, joka ratsastaa rannikolla valkoisella oriillaan?”

“Onneksenne, jalo kuningattareni”, vastasi Junkker Strange, “että te näitte hänet ensiksi. Hän on herrani ja kuninkaani, Teidän mahtava sulhasenne, Tanskan kuningas Valdemar.”

“Ettehän näe väärin, herra Strange?” vastasi Margareta ja hän kalpeni. “Hän on komea ja ruhtinaallisen näköinen, enkä ole ikinäni nähnyt kauniimpaa miestä, mutta ei hän sentään näytä sulhaselta, joka odottaa morsiantaan.”

“Minun kuninkaani on ankara ja mahtava sotilas, jalo kuningatar!” vastasi Junkker Strange. “Hän on mies, joka uskaltaa kohdata vastustajansa katseen; vihollinen pakenee häntä sekä idässä että lännessä hänen ollessaan pahalla päällä. Mutta kauneisiin naisiin hän ei katso yhtä rohkeasti, liiatenkin milloin hän edeltäpäin tietää itsensä voitetuksi ja vangituksi.”

“Tällainen retki tuntuu minusta kuitenkin niin oudolta”, huokasi kuninkaantytär ja vetäsi hunnun punastuville kasvoilleen. “Morsian tulee sulhastaan vastaan, ja heidän täytyy molempien kysyä: kuka hän on?”

“Olkaa levollinen ja iloinen, hurskas kuningatar!” vastasi Junkker Strange, ja hänen äänensä vapisi valtavasta kaihontunteesta, jota hän turhaan koki salata. “Minä toivon Jumalan ja Pyhän äidin nimessä ettette koskaan kadu tätä retkeä, ja jos aluksi tunnettekin itsenne täällä vieraaksi, niin korkeimman Jumalan kasvojen edessä voin vannoa: Niin kauan kuin te elätte, minä olen oleva teidän palvelijanne ja ritarinne. Tanskassa jokainen jalo sielu rakastaa ja ihannoi teitä kuin taivaan enkeliä.”

Jo heitettiin ankkuri hietikolle, ja silta työnnettiin laivan laidalta rannalle. Kansan äänekkäästi huutaessa iloaan kannettiin kuningatar ja hänen hovinaisensa maihin. Valdemar hyppäsi ratsunsa selästä ja astui uljaana prinsessa Regitzan kera morsiantaan vastaan, arkkipiispan ja kaikkien ritarien seuraamana. Kuningatar työnsi harson kasvoiltaan. Syvästi liikutettuna nyt kuningas katseli kaunista prinsessaa, jota sinipukuisena kannettiin häntä vastaan hänen morsiamenaan, ja jonka kainous ja enkelinkatsanto hurmasivat kaikkien katseet. Hän muisti tuon unohdetun unikuvan, joka ikäänkuin jostakin paremmasta maailmasta tullen oli lumonnut hänet ihastukseen ja lemmenkaipuuseen, jota tämä maailma ei näyttänyt voivan tyydyttää. Nyt tämä prinsessa seisoi hänen edessään hänen morsiamenaan. Myrsky hänen levottomassa sielussaan vaihtui syvään kaihoon. Hänestä näytti, että autuas, pyhä nainen oli astunut alas hänen luokseen nöyryyttämään hänen epävakaista sydäntään. Hänen silmänsä eivät olleet koskaan nähneet puhtaampia, viattomampia naiskasvoja, ja hän astui morsiantaan kohti tuntien katumusta ja häpeää, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, mutta joka pusersi kyyneleet hänen ylpeihin sankarinsilmiinsä. Hän ojensi prinsessalle kätensä tervehdykseksi, ja notkisti tahdottomasti polvensa, tervehtien häntä omanaan ja Tanskan kuningattarena, ja toivotti hänelle viihtymistä valtakunnassaan.

Laivasilta ja rantamalta viepä tie oli katettu punaisella kankaalla. Kullatut vaunut olivat valmiina viemään kuningattaren Riibeen. Hän oli vastannut kuninkaan tervehdykseen ja siunannut häntä sekä riemuitsevaa kansaansa syvästi liikutetuin sydämin ja hurskain, sanomattoman suloisin ilmein, mikä jätti jokaiseen mieleen unohtumattoman vaikutuksen. Nyt hän nousi vaunuihin prinsessa Regitzan ja pikku Rigmorin kera. Kuningas heittäytyi ratsunsa selkään ja antoi lähtömerkin. Mutta riemuitseva väkijoukko riisui hevoset vaunujen edestä ja paremmin kantoi kuin veti ne Riibeen tervehdyslaulujen ja ilohuutojen kaikuessa. Ennenkuin ehdittiin linnaan, pysähtyi kulkue tuomiokirkon luo. Kuningas laskeutui juoksijansa selästä, ja astui pääalttarin ääreen arkkipiispan ja lukuisan ritarisaattueen seuraamana. Junkker Strange ja hänen kolmekymmentä ritariaan saattoivat kuningattaren alttarin luo, ja hänen seuruessaan olivat hänen böömiläisneitonsa ja prinsessa Regitza hovinaisineen, samoin myös kuningattaren hovimestari, herra Ib Urne, sekä muut vieraat ritarit. Pikku Rigmor ja Riisen Kristiina, Riisen Kaarlon sisar, soma puolikasvuinen tyttö, joka vastikään oli tullut prinsessan palvelukseen, kantoivat kuningattaren laahustinta. Alttarin luona Junkker Strange polvistui kuningattaren eteen, ja astui sitten kunnioittavasti takaisin muiden ritarien joukkoon, ojennettuaan kuninkaalle pergamenttilehden, mikä kuninkaan nimessä vahvisti kihlauksen. Tämän asiakirjan kuningas ojensi arkkipiispalle, joka selitti ja luki sen ääneen kansalle; ja sen nojalla arkkipiispa julisti pyhän kirkon nimessä Tanskan kuninkaan Valdemar Valdemarinpojan sekä Böömin Margaretan laillisiksi aviopuolisoiksi. Senjälkeen arkkipiispa piti juhlallisen ja liikuttavan puheen, sekä antoi heille kirkon siunauksen. Nyt lähti morsiuskulkue, kuningas ja kuningatar etunenässä, juhlallisena saattona silkki- ja purppuramattojen yli Riiben linnaan riemuitsevan kansan seuraamana. Kuninkaan häitä juhlittiin komeasti Riiben linnassa. Runoilijat lauloivat nuoren kuningattaren hurskaudesta ja kauneudesta sekä kuningas Valdemarin onnesta, eikä kukaan, joka näki ihanan Margaretan voinut epäillä ettei Valdemar olisi maailman onnellisin sulhasmies.

TOINEN LUKU.
Oli lempeä, suloinen kevätpäivä. Suuri joukko vieraita täytti linnan ja kaupungin. Porvareita ja talonpoikia oli tunkeutunut linnaan katsomaan ruhtinaallista avioparia, ja kuningas näyttäytyi linnan ovella kuningattarensa kanssa, vastaanottaen kansan iloiset suosionosoitukset. Hänen mielensä oli ankarasti liikutettu, sillä hän näki kuinka ylevästi häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, ja kuinka vilpittömästi kansa iloitsi siitä onnesta, minkä todistajana se uskoi olevansa. Monet tuhannet suut toistivat: eläköön kuningas morsiamineen! Ja tanskalaisrunoilija Thorgeir lauloi syvätunteisen runon kauniin Dagmarin kunniaksi, mikä laulu pian oli jokaisen tanskalaisen sydämessä ja huulilla. Böömiläisen nimen Danxmar [ehkä oikeammin Dargmar tai Dragomir], jolla Margaretan maanmiehet mieluimmin kutsuivat ja tervehtivät häntä, oli nimittäin ihastunut Tanskan kansa kohta muuttanut Dagmariksi tai Dagmoriksi, mikä muuten merkitsi aamuruskoa; sillä hänen noustessaan mereltä heidän eteensä kultakiharaisena, vaaleana ja hurskaana katsannoltaan, hän näytti heistä raikkaalta kuin aamurusko, ja he toivoivat kaikki hänen mukanaan uuden ihanan aamun kohoavan Tanskan taivaalle. Rauhan, hurskauden ja viattomuuden perikuva näytti ojentavan kätensä voimalle ja sankarimielelle harvinaiseen ja onnelliseen, jaloimman naisellisuuden ja loistavimman ritarillisen miehuuden liittoon. Nimi Dagmar säilyi kuningattarella siitä päivästä alkaen sekä kansan suussa, että runoilijain lauluissa, ja siitä tuli sittemmin kunnianimi, jolla Tanska viime aikoihin asti on kunnioittanut hurskaimpia ja rakkaimpia kuningattariaan.

Junkker Strange ja ne kolmekymmentä tanskalaista ritaria, jotka olivat saattaneet kuningatarta matkalla Böömistä, ynnä hänen hovimestarinsa, herra Ib Urne ja muut böömiläiset aatelismiehet, jotka olivat hänen seurueenaan, saivat nyt kuninkaalta arvokkaita lahjoja: purppuraisia juhlaviittoja, aseita, sormuksia, kultaketjuja ja paraatihevosia. Jotkut heistä saivat myös melkoisia läänityksiä, muun muassa kreivi Engelbret; sillä vaikka hän, — kohteliaisuudesta kuningatarta kohtaan ja ehkä todellisesta vakaumuksestakin, — tahtoi selittää tuon pilavedon menetetyksi jos siitä olisi sopinut ääneen puhua, nimitti kuningas hänet kuitenkin ilman suurempia selityksiä Gleichenin kreivikunnan ja kaikkien sen ihanuuksien perinnölliseksi läänitysmieheksi. Kuullessaan tämän, Junkker Strange synkistyi: hän muisti tuon lähdön-edellisen pilan ja tiesi kuninkaan kirjeestä, että hän oli nähnyt ja ihastellut prinsessa Berengariaa Schwerinissä. Vaikka kuningas oli olevinaan ikäänkuin tuo vertailu tämän sekä Dagmarin kauneuden välillä olisi ollut vain aikoja sitten unhoitettua pilaa, ymmärsi Strange sentään liiankin hyvin, että kuningas itse nyt tiesi sydämessään hävinneensä vedon ja piti velvollisuutenaan täyttää lupauksensa. Vaikka Junkker Strange ei paluunsa jälkeen ollut vielä puhunut kuninkaan kanssa yhtään kahdenkeskistä sanaa, ei hän nyt tarvinnut mitään vahvistusta sille surulliselle salaisuudelle, jota hän kuninkaan intohimoisessa salakirjeessä säilytti äänetönnä povellaan.

Kuningattaren ja hänen naistensa läsnäollen piti myös, päivän merkillisyyden vuoksi, eräiden aatelisnuorukaisten saada linnankappelissa ritarilyönti kuninkaan kädestä. Otto-kreivi ja Absalon Belg odottivat jännitettyinä; mutta kuningas ei näyttänyt heitä muistavan, eikä heitä myöskään oltu kehoitettu tavanmukaiseen valmistautumiseen. Kylvettyään sekä käytyään ripillä ja saatuaan synninpäästön astui nimittäin esiin kaksitoista nuorta asemiestä, maan etevinten miesten poikia, jotka kaikki viime sotaretkeltä olivat esittäneet riittäviä miehuuden ja rohkeuden näytteitä. He olivat pukeutuneet valkoisiin pukuihin, ja heidän kaulassaan riippui nauhasta miekka. Ensin he lähestyivät alttaria, ojentaen siellä miekkansa linnanpapille, joka vihki aseet ja siunasi ne, ripustaen ne sitten jälleen asemiesten kaulaan. Sitten nuoret ritarinalut kumartuivat alttarin edessä, lähestyivät senjälkeen kuninkaan istuinta ja polvistuivat. Kuningas kysyi heiltä, missä mielessä he pyrkivät ritarisäätyyn, sekä tahtoivatko he suojella pyhää kristinuskoa ja ritarikunnan kunniaa. Tämän he vakuuttivat juhlallisella valalla. Kuningas luetteli heille sitten lyhyesti tärkeimmät ritarivelvollisuudet; hän kehoitti heitä, etteivät eläisi suruttomina tässä maailmassa, vaan suojaisivat kansaa ja sen laillista kuningasta ja vuodattaisivat verensä uskon puolesta; hän muistutti heitä auttamaan leskiä, orpoja ja kaikkia heikkoja avuttomia ihmisiä kaikin voiminsa sekä olemaan kaikkien puhtaiden ja nuhteettomien naisten suojelija loukkauksia ja häpäiseviä sanoja vastaan; hän kehoitti heitä lopuksi kohtuuteen, urhoollisuuteen, anteliaisuuteen, rehellisyyteen ja ehdottomaan luotettavuuteen. Sitten hän antoi kreivi Albertin ja Junkker Strangen ojentaa heille kultakannukset muistuttaen, etteivät he saaneet käyttää niitä vain hevosen kannustamiseen, vaan ottaa ne urhoollisuuden ja kunnian tunnusmerkkeinä, jotka kiihoittavat kaikkiin jaloihin ritaritekoihin. Samalla tavoin heille ojennettiin haarniskat, ritarisuojukset, rautahiat ja -kintaat, ja kun heidän vyölleen sidottiin vihityt miekat, heidän mieleensä painettiin, että nämä olivat siveyden, hurskauden ja kristillisen rakkauden pyhät, ritarilliset tunnusmerkit. Nyt nousi ritarikuningas ja löi kutakin paljaan miekkansa lappeella kolmasti olkapäälle, toistaen jokaisen kohdalla nuo tavanmukaiset sanat: “Jumalan, pyhän Mikaelin ja pyhän Yrjön nimessä minä teen sinut ritariksi; ole urhea, altis ja uskollinen!” Sitten hän ojennutti heille kypärin, kilven ja peitsen. Nyt nousivat nuoret ritarit, tervehtivät kuningasta ja kuningatarta sekä läksivät pois, näyttäytyäkseen kansalle ritarikomeudessaan ja ratsastaakseen yhdessä kaarijuoksua tai esittääkseen hevostanssia linnanpuistossa.

Tämä juhlatilaisuus näytti päättyneeltä. Ehtiäkseen tyyntyä kuningas oli tehnyt sen niin perinpohjaiseksi kuin suinkin; vihdoin hän nousi ja näytti aikovan ojentaa käsivartensa kuningattarelle, lähteäkseen kappelista. Mutta silloin astui nuori Otto-kreivi esiin reippaasti ja arvokkaasti ja kehoitti koko Tanskan ritaristoa todistamaan, eikö hän ollut esittänyt sellaisia miehuuden ja rohkeuden näytteitä, että hän olematta julkea voi pyytää ritarilyöntiä herransa ja kuninkaansa omasta kädestä. “Halvemmasta kädestä minä en tahdo sitä!” — lisäsi hän ylpeästi. — “Jos kuninkaani tällä hetkellä arvioikin minut väärin, niin toivon sentään, että tulee aika jolloin kuningas Valdemar ei kadu lyöneensä sisarenpoikaansa ja Henrik Löven pojanpoikaa ritariksi hääpäivällään. Sitäpaitsi kuninkaallinen sukulaiseni on ehdottoman lupauksensa mukaan minulle velkaa kultakannukset!” — jatkoi hän rohkeasti ja empimättä. — “Sillä vaikka minä viivyin — sen minä ehkä aikanaan voin todistaa johtuneen uskollisuudesta ja innosta kuninkaani palveluksessa, — niin minä kuitenkin ensimäisenä toin hänelle sen onnenviestin, että prinsessoista kaunein ja jaloin oli hänen morsiamensa.”

Kuningas tarkasteli hämmästyneenä rohkeata nuorukaista, empien, pitikö hänen suuttua vaiko iloita niin uskaliaasta ja tavattomasta vaatimuksesta. “Vaatimattomuudesta en tähän asti ole voinut moittia Lüneburgin nuorta, reipasta Otto kreiviä”, — sanoi hän ankaralla vakavuudella. — “Olen nähnyt harvinaisia näytteitä hänen reippaudestaan ja uskaliaisuudestaan; hänen viimeiseen toimeensa minä sensijaan olin tyytymätön; mutta arviointini siitä minun kai täytyy lykätä siksi, kunnes hänen uskollisuutensa sanalleen sallii hänen todistaa syyttömyytensä. Hän on minun sisareni poika, jalot ritarit; siksi minä jätän teidän asiaksenne harkita, voidaanko hänen pyyntönsä ja rohkea vaatimuksensa kohta täyttää ja saako hän ilman enempiä näytteitä saada ritarilyönnin minun kädestäni.”

Yksimielinen, rehellinen “saa!” kaikui koko Tanskan ritariston puolelta vastaukseksi kuninkaan kehoitukseen, ja senjälkeen kreivi Otto polvistui ja sai ritarilyönnin kuninkaan kädestä tavallisen ohjelman mukaan. Mutta kun aseet ojennettiin hänelle, lisäsi kuningas ankaran vakavasti: “Elä ole ainoastaan uskollinen ja luotettava sanassasi, ritari Otto, vaan ole myös tottapuhuva ja vilpitön! Ole viimeinen puhumaan vanhempien keskuudessa, niinkuin uskon sinun pyrkivän olemaan ensimäisen taistelussa, kun kyseessä on maan ja kuninkaasi kunnia!”

Se aiheeton moite, mikä piili näissä sanoissa, viilsi nuorta, kunnianhimoista Otto-kreiviä sydämeen; mutta hän kunnioitti ja rakasti ankaraa sankarikuningastaan liian paljon suuttuakseen hänelle. Hän polvistui vielä kerran, suuteli kuninkaan kättä äänettömin, polttavin huulin, sekä vetäytyi nopeasti takaisin ritarijoukkoon.

“Koska nyt on tapahtunut yksi poikkeus tavallisesta ohjesäännöstä”, — sanoi kuningas sitten kääntyen vanhimpien ritariensa puoleen — “niin kohtuus vaatii minun esittämään teille vielä toisen. Ritarilaki sanoo kyllä, ettei kukaan, joka on rampa tai muuten ruumiiltaan viallinen, pääse jaloon ritarisäätyyn, kuinka urhoollinen tai rikas hän liekin — mutta täällä seisoo eräs nuori, kunnon aatelismies, maan ylhäisimpiin aatelissukuihin kuuluva; hän kunnostautui Lövenborgin luona, mutta äskettäin hän joutui rammaksi toimittaessaan minun asiaani, — toivoakseni sentään vain vähäksi aikaa; sallitaanko hänelle se kunnia, että lyön hänet kohta ritariksi?” Näin sanoen kuningas viittasi Absalon Belgiin. Pieni, tukeva Belg tuskin huomasi puheen olevan hänestä, ennenkuin hän kuninkaan hämmästykseksi astui esiin reippaana ja tukevasti, ontumatta tai aristelematta, vaikka sitomaton haava ja ajettunut polvi tuottivat hänelle mitä suurinta tuskaa.

“Herrani ja kuninkaani”, — sanoi hän, — “kun kyseessä ovat kultakannukset, en minä onnu, enkä ole rampa, niin kauan kuin molemmat jalat ovat yhtä pitkät, vaikka sitten eri-paksutkin”. Sitten hän notkisti ajettuneen-polvensa, yhdenkään kasvojuonteen ilmaisematta hänen tuskaansa; ja kuningas antoikin hänelle viivyttelemättä ritarilyönnin, yleisten suosiohuutojen kaikuessa.

Koko yleisössä ei ollut tarkkaavaisempaa juhlamenojen todistajaa kuin Riisen Kaarlo; hän seisoi Albert-kreivin takana, pitäen herransa vaippaa ja miekkaa. Hänen poskensa hehkuivat, ja hän mietti vain, kuinka ihanaa olisi hänen itsensäkin kerran saada ritarilyönti suurimman kuninkaan kädestä. Hän katseli kuningasta ja kuningatarta kuin yliluonnollisia olentoja, joita vain matkan päästä saattoi ihaellen katsoa. Muhkeiden ylimysten ja hoviherrain joukossa hän tunsi itsensä vieraaksi ja orvoksi; hän keksi sentään suuressa, ylhäisessä seurassa yhden ystävällisen silmäparin, joka tähysti kuningatar Dagmarin tuolin takaa häneen tuttavallisesti hymyillen. Siellä nimittäin seisoi hänen sisarensa Kristiina, jonka kanssa hän oli viimeksi jutellut, lähtiessään arkkipiispan mukana Soröhön. Kristiina oli hänen poissaollessaan joutunut hoviin. Hänen sivullaan seisoi pieni, oikukas Rigmor, se sievä lapsi, jonka edessä vain Kaarlo toivoi voivansa esiintyä maailman urheimpana sankarina.

Kappeli-juhlan päätyttyä kreivi Albert kääntyi ottaakseen vaippansa ja miekkansa ja hän näki ihmeekseen pojan vakavan ja miehekkään katsannon, kun tämä sankariunelmissaan huoaten katseli puoleksipaljastettua ritarimiekkaa. “Anna minulle vaippa ja pidä miekka, Kaarlo!” — sanoi Albert kreivi, taputtaen häntä hiljaa ja ystävällisesti poskelle. — “Sinä olet nyt ollut kanssani sotaretkellä, suojellut uskollisesti minun selkäpuoltani ja vartioinut hyvin varuksiani ja vankejani; tästälähin sinä olet asemieheni ja saat kantaa miekkaa ja kilpeä minun rinnallani. Hopeakannukset kantapäissäsi saat tänä iltana tanssia! Ole reipas, niin ne voivat pian vaihtua kultaisiinkin.”

Kaarlon silmät säihkyivät ilosta; hän suuteli hurmautuneena ja kiitollisena jalon herransa ja asemestarinsa kättä; ja kun hän nyt seurasi kulkuetta ulos kappelista, sivullaan herransa miekka, niin varmaan yksi ja toinen ritari hymyili tuolle puolikasvuiselle pojalle, jonka takana pitkä ritarimiekka laahasi pitkin kivetystä. Mutta Kaarlo katsoi heitä vakuuttavasti, ikäänkuin tahtoen sanoa: antaapa ajan kulua, kyllä minä miekan herraksi kasvan, kuinka pitkä se liekin! Ja hän osasi olla ylpeä nähdessään pikku Rigmorin hypähtävän ilosta ja hellittävän kuningattaren laahuksen taputtaakseen käsiään, kun huomasi pitkän miekan Kaarlon sivulla.

Illalla linna valaistiin mitä komeimmin. Linnanpuistossa paloi tuohuksia ja soihtuja, harput helisivät ritarisalissa, ja herrat ja naiset kiitivät keveinä, siroina ja loistavina tanssijaryhminä.

Kuningas oli alottanut ensi tanssin ritarisalissa morsiamensa kanssa, ja sillä välin kun nuori kuningatar nyt vilkkaana, miltei lapsellisen iloisena otti osaa juhlaan ja soi armollisesti Junkker Strangelle, ritari Otolle ja arvokkaimmille ritareille tanssin kullekin, meni kuningas linnanpuistoon vilvoittelemaan painautuen pian erään lehmuskäytävän pimentoon, joka oli etäimpänä linnasta, ja jonne kuu vain sieltä täältä heitti heikon säteen. Nips-joki välkkyi taustalla leppäpensasten läpi. Valdemarin mieli oli raskas. Se iloisuus, mihin hänen koko päivän oli pitänyt pakoittautua, ahdisti hänen sieluaan tukalana rautapaitana, jonka hän nyt yksinäisyydessä halusi heittää pois. “Suuri, vanhurskas Jumala!” — hän huudahti. — “Minä olen siis vihitty — ja mikä ihmeellinen sallima! — maailman kauneimpaan, armaimpaan, hurskaimpaan enkeliin — häneen, jonka pelkkään kuvaan minä olin hurmautunut kuin trubaduuri —, mutta jota nyt, kaikesta ihailustani huolimatta, en todella voi kutsua omakseni — en painaa iloisena ja hurmautuneena, povelleni sieluni uskottuna. Ja kuitenkin hän lumoaa minut tunteeseen, jota en voi selittää: hartaudeksi minä kutsuisin sitä, jos hän olisi ja pysyisi unelmana — pyhänkuvana — pyhänä, koskemattomana ajatuksena. Ja häntä, jota nyt en uskalla mainita, ylpeätä, ihanaa walkyyriaani, — häntä jonka kanssa minä ylväänä ja rohkeana voisin rientää taistelun ja voittojen kautta kuolemattomuuteen ja iki-maineeseen, — häntä, jota minä voisin syleillä rajattomalla hurmauksella ja todellisella ilolla —, häntä minä en enää näe tässä elämässä, — hänet minä olen menettänyt — unelman tähden?”

Kun hän puoliääneen lausui nämä sanat huojentaakseen raskasta sydäntään ja luullen, ettei yksikään elävä olento häntä kuule, seisoi äkkiä puolipimeällä käytävällä hänen edessään kookas, naamioitu, tumma nainen ja kohotti häntä kohtaan kuutamossa välkkyvän tikarin. Valdemar ei välittänyt tikarista; hän luuli näkevänsä Berengarian korkean vartalon; hän näki jalokiviä tummissa kiharoissa, mutta tiheä, musta harso salasi hänen kasvonsa. Siniseen, liehuvaan pukuun pukeuneena hän liiti, äänetönnä ja uhkaavana Valdemarin ohi ja katosi rannan leppäpensaston sekaan. Valdemar ajatteli ja näki vain Berengarian, ja hänet vallanneen jännitetyn, kummallisen tunnelman pakosta hän huudahti: “Jää, jää! Älä tuomitse minua! Älä hylkää minua vihamielisenä, kaunis, vastustamaton lumoojatar! Sinun minä kuitenkin olen — sinun iäisesti, enkä kenenkään muun! Jos maailman jaloin prinsessa, jos taivaan enkeli nimittääkin itseään minun morsiamekseni ja kuningattarekseni — sinun on kuitenkin sydämeni — sinun on sieluni Kaikkinäkevän edessä.”

Hän ei itse tiennyt, mitä sanoi, — hän seisoi kädet levällään ja näki nyt vasta olevansa yksin. Silloin hän kuuli kauniin ja selkeän, mutta värisevän ja, kuten tuntui, itkun heikentämän naisäänen laulavan kaukaa, ikäänkuin joen takaa, puolittain rajusti, puolittain kaihoisan sydämellisesti:

“Jos on sydän mun, jos sielusi sain,
muut saakoot kruunua kantaa!
— Kera morsion Valdemar tanssii vain,
kyll’ onnea tähdet antaa!
Nyt tähtikirjoista tietämään
käyn vaiheet vastaisuuden;
Opastähteni syvyydestäkin nään,
— tien kerran nousen ma uuden.
Iäks oon ma tuomittu kulkuhun,
vain Mahtajan tahtoa täytän!
ja Wolmar, välkkeessä tähties sun
tien sulle laulain mä näytän.”
Laulun alakuloiset säveleet häipyivät etäisyyteen, ja kuningas luuli kuulevansa joelta kaukaista loisketta, ikäänkuin airojen lyöntejä tai kaislikossa molskivan ison kalan liikuntaa. Vanha satu vellamoisesta johtui hänen mieleensä, eikä hän tiennyt oliko ollut valveillaan vai uneksinut. Kummallisen kaihoisan mielialan vallassa hän palasi linnaan, missä vallitseva iloisuus pakoitti hänet pian unhoittamaan omituisen seikkailunsa.

Kun hän taas astui ritarisaliin kiiti Otto-kreivi tanssien hänen ohitseen, pitäen kädestä pientä, hempeätä, vaaleanveristä tyttöä, jonka harvinainen kauneus ja suloisuus veti kuninkaankin huomion puoleensa. Hän kysyi tytön nimeä, ja arkkidiakooni Arnfed, jonka puoleen hän oli hajamielisenä kääntynyt, sanoi tytön Riisen Kristiinaksi. “Hän on todellakin suloinen lapsi, jonka päähän nuoren Otto-kreivin ei pitäisi saattaa liikoja haaveita!” — sanoi pappi. — “Hän on tuon nuoren asemiehen sisar, joka tanssii niin reimasti uusine hopeakannuksineen ja pyöräyttelee kreivi Albertin pientä tytärtä.” — Avulias pappi vaikeni ja syrjäytyi viekkaasti hymyillen, kun kuningas näkyi olevan hajamielinen eikä kuunnellut häntä.

Kun Valdemar nyt lähestyi kuningatarta ja sanoi kreivi Albertille ohimennen ystävällisen sanan hänen somasta, iloisesta tyttärestään, astui Otto-kreivi ulos tanssijain joukosta työntäisten Arnfredia, joka leikkisä hymy huulillaan huomautti ruhtinaalliselle ritarille hänen menestyvän hyvin kaunotarten keskuudessa, isojen niinkuin pientenkin. “Teidän pienestä naisestanne”, — sanoi hän melkoisen maallisin asiantuntija-ilmein — “tulee varmaan vuoden kuluessa hovin suloisin tyttö, — itse kuningaskin on huomannut sen, ja hän ymmärtää niitä asioita, sanotaan.”

“Kuningas?” — toisti Otto nopeaan. — “Vai niin!”

“Kuningattarenkin edessä”, — jatkoi pappi — “on kaunis Kristiina-neiti löytänyt suosion: kuningatar kuuluu pyytäneen hänet ja kreivi Albertin pikku Rigmorin vakituisiksi seuraneidoikseen. Mutta tekin näytätte hajamieliseltä, herra kreivi. En tahdo kauemmin häiritä teitä lavertelullani. Minä tapailin teitä vain antaakseni teille pienen salaisen paperilipun, jonka joku tuntematon pisti äsken käteeni pyytäen minua antamaan sen teille muiden näkemättä. Pieni ritariseikkailu, voin arvata; mutta en ole utelias. Näette, että sinetti on ehyt.”

“Tietysti!” — vastasi Otto. — “Sinettihän on pyhä esine, jonka teidän käsissänne täytyy olla hyvässä tallessa.” Samalla hän otti nopeasti tuon pikku kirjeen ja meni syrjemmä, lukeakseen sen sisällön. “Keskiyöllä — leppäkäytävällä joen luona — ritarikunnian ja uskollisuuden nimessä!” — oli siinä viistoin latinalaisin kirjaimin, ilman nimeä tai muuta merkkiä. Otto piilotti lipun ja oli jo kiihkeä tietämään, mitä tuo odottamaton kohtaus merkitsi.

Kohta kun kuningatar näki taas kuningas-sulhasensa, astui hän iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, että kuningas oli hajamielinen ja alakuloinen. Kuningatar luuli hänen olevan iloisen ja tyytyväisen, kuten hän itsekin oli. Hän ei tiennyt, kuinka iloiselta ja onnelliselta kuningas saattoi näyttää. Sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt ensi kerran laivasta, sellaisena hän ei enää nähnyt kuningasta. Mutta ei hän nähnyt hänessä myöskään onnellista sulhasta. Mahtavien kuningaskasvojen syvän totisuuden hän kuitenkin arveli nyt kuninkaallisen sulhasensa luonteenomaiseksi ja vakituiseksi ilmeeksi. Hän oli huomannut, että Valdemar piti häntä suuressa kunniassa; hän oli nähnyt tuon ylvään sankarin syvästi liikutettuna hänen saapuessaan, eikä hän tuntenut eikä vaatinut suurempaa ja tulisempaa rakkautta kuin sen hyväntahtoisuuden, millä kuningas niin ilmeisesti kohteli häntä ennen muita.

Kuningas oli hillinnyt itsensä ja mielensä oli tyyntynyt hän kävi nyt käsin täyteen viinimaljaan, ja hänen onnistui ainakin kansan nähden esiintyä iloisena ja autuaana. Siksi lausuikin kansanlaulu, jonka joku nuori, nopsa talonpoika lauloi linnanpihalla:

“Hääonnen maljoja joi he niin,
se hetki ol’ autuas:
sai omansa Dagmar-kuningatar
ja Valdemar-kuningas.
Ilo silloin kulkurin köyhimmän ja rikkaan ol’ yhtä suuri; kera porvarin talonpoika joi hyvän maljan pohjaan juuri.”

Kaikki pääsivät nimittäin näiden häitten aikana vapaasti linnaan, mikäli tila ja järjestys sen sallivat, ja niitä varten, jotka eivät voineet mahtua linnan suureen saliin, oli linnanpuisto järjestetty suureksi hääsaliksi soihtuineen, hauskoine soitantoineen ja tansseineen, ja siellä tarjoiltiin runsaasti olutta ja simaa. Siellä huvittelivat varsinkin rahvaan köyhemmät ja halvemmat jäsenet. Se seikka, että juuri etupäässä tämä rahvas iloitsi kuningattaren tulosta, sekä että huhu hänen hurskaudestaan ja se parempien ja onnellisempien päivien toivo, joka täytti kansan, juuri teki ilon niin suureksi ja yleiseksi, se näkyi selvään myös seuraavista kansanlaulun säkeistä:

“Ei sortoa tuonut, — rauhan toi,
hyvän-mielen talonpoikaan;
Kukan sellaisen synnystä iloiten
maa aina kiitosta soikaan!”
Kun nyt maljat kiertelivät ritarisalissa, ja ylhäisen morsiusparin onneksi juotiin äänekkäästi ja iloiten torvien kaikuessa niin sisällä kuin puistossakin, yhtyivät kaikki läsnäolijat todellisella ilolla talonpojan lauluun, jota kansa sitten usein toisti:

“Jalon hääparin Kristus siunatkoon!
Elon yhteisen pitkän antakoon!
Sana Herran, hurskaus, oikeus
jott’ ois joka miehen rikkaus.
— Jalosta Böömistä tää neito tuli!”
— “Jalosta Böömistä tää neito tuli!”

Kesken yleisen juhlahumun oli Valdemar kuulevinaan läheltään syvän huokauksen, hän kääntyi ja luuli vilaukselta nähneensä saman pitkän hunnutetun naisolennon, jonka hän äsken oli nähnyt joen luona, ja joka nyt nopeasti hävisi iloiseen hääseuraan.

Ritarisalissa oli tanssi lakannut ja soihdut sammutetut. Joen rannalla linnanpuistossa käyskeli tanskalaisrunoilija Thorgeir yksinään hiljaisissa, haaveellisissa unelmissaan katsellen, kuinka kuu ja tähdet kuvastuivat virtaan. Tuo kaunis: rauhallinen juhla, ritarisalin humu, hääsoihtujen välke vehmaitten lehtien läpi, kuningattaren lempeä, hurskas katsanto, laulu ja maljoissa välkkyvä viini ja ennen kaikkea kauniit morsiusneidot olivat herättäneet niin monta kaunista ja lempeätä kuvaa seitsentoistavuotiaan runoilijan sielussa, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa sinä yönä. Niissä ylhäisissä neidoissa ja rouvissa, jotka hän sinä päivänä oli nähnyt, ei kuitenkaan ollut ketään, jota hän niin ilokseen olisi katsellut, kuin itse kuningatarta ja niitä kahta morsiusneitoa, jotka olivat kantaneet hänen laahustintaan. Tuo näky väikkyi vielä hänen silmissään, ikäänkuin hän näkisi Jumalan enkelien kantavan pyhää Agnesta taivaaseen. Sen, mitä hän oli laulanut böömiläisestä prinsessasta sinä päivänä, jolloin hän kuninkaan pöydän ääressä ensi kerran näki hänen kuvansa, tuntematta häntä, johtui taas hänen mieleensä, ja se mitä hän silloin ikäänkuin profeetallisen unen valtaamana oli aavistanut, se näytti hänestä toteutuneen. Kansan ilo hurskaasta kuudentoista vuotiaasta kuningattaresta näytti hänestä niin liikuttavan kauniilta, ja kuva hänen rakkaasta vastaanotostaan rannalla oli niin eloisana hänen mielessään, että hän nyt yksinäisyydessään sepitti ja lauloi tuon ystävällisen laulun, jota kansa sitten niin usein ja mielellään lauloi ja jonka kertosäe oli:

“Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!”

Kulkiessaan näin hiljaisena unelmissaan ja hyräillen joen rannalla, kuuli hän äkkiä aseiden helskettä lehmuskäytävältä. Hän tarttui kohta lyhyeen miekkaansa ja riensi ääntä kohden. Pian hän näki kolme miekkaa välkähtelevän puolivaloisalla käytävällä ja tunsi nopsan, solakan Otto-kreivin, joka puolustautui rohkeasti ja reippaasti kahta vierailta metsästäjiltä näyttävää suurta miehen-lurjusta vastaan. Thorgeir ryntäsi päin miekka ojossa, mutta ennenkuin hän ehti taistelevien luo, hän näki toisen oudoista vaanijoista kaatuvan maahan Oton miekan iskusta ja toisen syöksyvän jokeen uimasilleen.

“Te kurjat konnat” — huudahti Otto — “minustako vai jostain toisesta oli kysymys?”

“Ylhäinen nuoriherra”, — ähkyi haavoitettu — “toista se tarkoitti, minua kurjaa raukkaa se tarkoitti, — säästäkää henkeni! Minä tulin rauhallisessa asiassa, — juommeko taas sovinnon ja kumppanuuden maljan. Minä olen roisto, jos hirtän teidät kun te tulette vakoilemaan meitä! Auttakaa minua vanhan ystävyyden takia — minun vereni vuotaa kuiviin!”

“Sinäkö siinä, vanha Punanokka! Vai niin!” — sanoi Otto repien paloiksi hienon liinakauluksensa. — “Sido tällä haavasi, vanha heittiö, ja lausu julki rauhallinen asiasi!”

“Pelkkää ystävyyttä”, — kieroili vanha juoppo — “pelkkää kristillistä ystävyyttä, — onnentoivotus ja syleily, — mutta tuon kiitoksen saa suurellisten luona!”

Otto ei tiennyt, oliko tämä teeskentelyä vai oliko tuo kumma mies juovuksissa. “Auta kanssani tämä tyhmyri linnaan!” — sanoi hän Thorgeirille, joka seisoi äänetönnä ja ihmetellen. — “Tämä on vanha tuttu, näen, — hän tarkoitti minulle niin hyvää, että tuskin voin liikuttaa kättäni. — Jos hän jää eloon, puserramme kyllä totuuden hänestä.”

Thorgeir otti nyt raskasta heittiötä kiinni hartioista ja punatukkaisesta päästä. Otto otti häntä jaloista, ja niin kantoivat he hänet linnantornia kohti, hänen alituiseen muristessa hampaittensa välistä ja parjatessa toveriaan heittiöksi, kun oli jättänyt hänet pulaan. “Ellei hääolut olisi ollut väkevämpi minua”, — mutisi hän, — “niin olisin saanut tuon peipposen kiinni siipiluusta, tuon, joka nyt pitelee minua saappaista!”

“Luulitko minua linnuksi tai neidoksi, jonka voisi ryöstää ja viedä pois?” — sanoi Otto. — “Tämäpä oli kaunis kohtaus! Tästä saa tuo kirottu pappi vastata minulle, olkoon vaikka kymmenesti arkkidiakooni ja kuninkaan rippi-isä!”

Sitten he hävisivät lehmusten väliin.

KOLMAS LUKU.
Varhain häiden jälkeisenä aamuna vilisi Riiben kaduilla paljon kansaa katsomassa kuninkaan ja kuningattaren menoa tuomiokirkkoon aamusaarnaan. Kuningas ei ratsastanut, kuten tavallisesti, valkoisella oriillaan, vaan istui kultavaunuissaan kauniin Dagmarin rinnalla. Yleisten ilohuutojen raikuessa lähestyi eräs vanha talonpoika kuninkaan vaunuja ja lauloi selkeällä äänellä:

“Ei taida kyntäjä laulaa,
verolänget kun painavat kaulaa!
— Sopu, suopeus siunaa kyntäjän työn.
Se kuningas voiton korjaa,
jok’ ei maassaan siedä orjaa
— Ei kahlittu koira saalista tuo.”
Kuningas synkkeni kuullessaan laulun, joka oli ennestään hänelle tuttu.
Kuningatar kysyi, mitä laulettiin.
“Se on vanha laulu auraverosta”, — vastasi Valdemar tyytymättömänä. “Talonpoika ei tyydy siihen ja minun on täytynyt sen takia pistää Vordingborgin vankilaan muutamia niskoittelevia talonpoikia. Tuo harmaaparta kai tahtoo heidän seuraansa. Aja!” — huusi hän kuskille, ja pian vaunujen räminä sekä uteliasten katsojien ilohuudot tukahuttivat vanhan talonpojan laulun.

Kun kuningas palasi aamusaarnasta oli hänen mielensä erittäin lempeä ja hiljainen. Hurskas arkkipiispa Antero oli kuninkaan toivon mukaan ripittänyt salaisesti hänet sekä jakanut hänelle ja kuningattarelle sakramentin. Ei kenellekään muulle Valdemar tahtonut paljastaa sydämensä salaisuutta ja niitä taisteluita, jotka tekivät hänet levottomaksi. Jumalaapelkäävä arkkipiispa olikin käyttänyt iloiten hyväkseen tätä tilaisuutta ja laskenut kuninkaan sydämelle kaiken, minkä hän luuli tuovan siihen rauhaa, sekä auttavan häntä voittamaan tuon jäytävän intohimon, joka uhkasi tehdä hänen hurskaan, viattoman kuningattarensa jalon luottamuksen hänen rakkautensa uhriksi.

Toinen rakkaus sydämessään häpesi Valdemar pettää sitä puhdasta sielua, joka oli hänelle antaunut. Hän ei tiennyt mitään parempaa keinoa voittaa itsensä, kuin syöksyä suureen taisteluun kruunun ja kristikunnan kunnian edestä. Ja siksi hän oli, salaisen rikoksensa sovinnoksi, vakaasti päättänyt tehdä ristiretken pakanalliseen Liivinmaahan. Tätä hänen päätöstään arkkipiispa oli tukenut sitä voimakkaammin, kun tuon hurskaan miehen omana sydämentoiveena oli kauan ollut nähdä kristinusko juurrutettuna tuon villin kansan keskuuteen, sekä saada suojella sen tunnustajia ja saarnaajia väkivaltaa ja sortoa vastaan.

Kun kuningas aamusaaman jälkeen oli nuoren kuningattaren kanssa kahden, puristi hän hänen kättään sydämellisesti, ja ennenkuin ilmoitti hänelle päätöksensä, kehoitti hän häntä maan tavan mukaan vaatimaan niinkutsutun huomenlahjan tai lausumaan toiveen, minkä hän näkisi mieluimmin toteutetuksi ja minkä täyttämisellä kuningas saattoi häntä ilahduttaa. “Elköön teidän pyyntönne olko vähäinen, jalo, kallis kuningattareni”, — lisäsi hän — “ja suokaa minulle ilo antaa teille ensimäinen todistus rakkaudestani!” Hurskas Dagmar ei arvellut kauan. “Itselleni en osaa mitään toivoa, rakas herrani ja kuninkaani” — sanoi hän — “sillä minä en epäile teidän sydämellisesti rakastavan minua ja säilyttävän rakasta mieltänne minua kohtaan niin kauan kuin Jumala suo minun elää teidän ja kunnon Tanskan kansan luona. Mutta koska te kehoitatte minua esittämään pyynnön, niin mieleeni johtuu lupaus, minkä minä annoin hurskaalle äidilleni erotessamme. Eräässä teidän linnassanne istuu vanki, joka on pahasti loukannut teitä, ja joka kuuluu hautoneen vaarallisia suunnitelmia valtakuntaa ja kruunua vastaan teidän autuaan velivainajanne hallitessa. Teidän mahtava kätenne vangitsi hänet ja hän on nyt kauan saanut ankarasti sovittaa erehdystään. Antakaa armon käydä oikeudesta ja vapauttakaa nyt minun rukoukseni tähden sukulaisenne, Slesvigin onneton piispa Valdemar, vankilasta; antakaa hänet takaisin suvulleen ja ystävilleen, — ja hän ei varmaan koskaan riko teitä vastaan!”

Kuninkaan katsanto oli huomattavasti muuttunut.

“Elkää lausuko sitä pyyntöä, jalo kuningattareni!” — sanoi hän synkeänä. — “Jos piispa Valdemar pääsee Sjöborgin linnasta, tekee hän teidät ennen vuoden loppua leskeksi. Pyhältä isältäkin olen kieltänyt tämän pyynnön; se on arka ja tärkeä asia ja minun pitää miettiä sitä ainakin vuosi vielä.”

“Kuninkaitten henki kuten heidän sydämensäkin on Kaikkivaltiaan käsissä!” — vastasi Dagmar. — “Muistakaa minun ensimäinen pyyntöni, kun Herran sana teidän sydämessänne siihen käskee! Minulla on sentään toinenkin pyyntö, minkä te varmaan Jumalan takia ja Hänen takiaan, joka oli kaikkien köyhien holhooja ja lohduttaja, tahdotte täyttää: Vapauttakaa talonpojat heitä rasittavasta auraverosta, ja irroittakaa niiden vankien kahleet, jotka tämän asian takia hädässään unhoittivat alamaisuutensa lain ja sen ankaran hallitsijan edessä!”

“Huono esimerkki kapinoitsijoille!” — sanoi kuningas. — “Mutta tuossa pyynnössä näen kuitenkin, hurskas kuningattareni, kauniin todistuksen teidän äidillisestä rakkaudestanne kansaa kohtaan. — Pyyntönne täytetään!”

Hän soitti hopeakelloa, joka oli pöydällä, ja käski kohta Junkker
Strangen menemään hänen salakammioonsa.
“Te puhuitte Jumalan sanasta sydämissämme”, — hän kääntyi taas kuningattareen, — “ja minua ilahduttaa, että te niin nimitätte sitä korkeinta, ehdotonta kutsumusta, joka määrää kunkin ihmisen pyrinnön ja työn maailmassa. Siksi voinkin, luottaen siihen, ettette ymmärrä minua väärin, lausua teille, mitä minä pidän Jumalan ehdottomana äänenä sydämessäni, ja minkä minä olen luvannut Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle” — ja nyt hän ilmaisi hänelle päätöksensä lähteä viivyttelemättä arkkipiispan ja sotajoukon kanssa. Liivinmaahan, suojelemaan sikäläisiä vainotuita kristityitä ja edistämään sanan julistusta uskottomien keskuudessa.

Dagmarin kirkkaat, siniset silmät kyyneltyivät; mutta hän ei sanonut sanaakaan pidättääkseen kuningasta tai saadakseen hänen päätöstänsä horjumaan. — “Lähtekää Herran nimeen, jalo herrani ja kuninkaani!” — huokasi hän. — “Jos te lähtisitte maallisen ja turhan taistelun takia, olisi se minulle suru; — nyt minä tahdon iloita, vaikkakin teidän lähtönne ja vaaranne maksaa minulle kyyneliä.”

Valdemar sulki hänet liikutettuna syliinsä. “Teidän puhtaisiin ja hurskaisiin käsiinne”, — sanoi hän — “minä uskon luottamuksella kuningasvaltikan poissaoloni ajaksi; — valtaneuvoston etunenässä johtakaa nyt viisaasti kansaa ja maata sillä aikaa kun minä pidän huolta kruunun kunniasta ja täytän lupaukseni.”

Kuningatar katseli häntä alakuloisin, tutkivin silmäyksin. “Rakkain herrani”, — sanoi hän lempeän varoittavasti — “kunpa maallisen kruunun kunnia ja loisto ei olisi teille kalliimpi kuin ikuisen elämän kruunu, jota meidän myös pitää tavoitella. Teillä on suuri, mahtava valtias-mieli, uljas puolisoni, mutta siinä teillä on myös suuri houkuttelija vastustettavananne. Elkää suuttuko minuun, vaikka minä en voi tätä suurinta ja melkein ainoata huoltani salata teiltä! Mitä hyödyttää meitä, jos me voitamme kaiken maailman, mutta kuolematon sielumme saa vahingon?”

“Rakas, hurskas papitar!” — vastasi Valdemar hymyillen. “Jos sinä et olisi nainen, olisit varmaan piispa tai paavi. Valtakunnassani kuoli äskettäin eräs hurskas mies, joka oli niin pyhä, että hänen uskotaan voineen tehdä ihmeitä; hän on usein sanonut minulle samaa. Hyvä hurskas arkkipiispamme kehoittaa minua myös uutterasti itsenikieltämiseen ja nöyryyteen. Mutta mitä se kaikki auttaa? Maailma vaatii oikeutensa eikä kotka muutu kyyhkyseksi. Kun minä luulen olevani nöyrin, huomaan kuitenkin aina, että minä en ole syntynyt kulkemaan allapäin, vaan rientämään uljaana ja vapaana joukon ohi ja liikkumaan mahtavana siinä maailmassa, mikä on minun edessäni. Minä myönnän olevani vielä levoton ja kiihkeä maailmanlapsi, joka ei voi tyytyä taivaanvaltakuntaan, vaan tahtoo pitää kruunun ja onnen tässä maailmassa. Mutta elköön se sinua huolettako hurskas Dagmarini, en kadota kuitenkaan näkyvistäni sitä autuuden kruunua, mitä en täällä voi saada, mutta joka kuitenkin yksinään antaa kaikille maailman kruunuille niiden oikean valon ja loiston.”

Näin sanoen Valdemar jätti hurskaan, rakastettavan kuningattarensa, lähtien salakammioonsa, missä Junkker Strange odotti häntä. Auraveron lakkauttaminen ja Vordingborgin vankien vapauttaminen olivat ensi asiat, jotka kuningas pyysi uskollisen ystävänsä ja neuvonantajansa suorittamaan; mutta hänellä oli vielä pari muuta kahdenkeskistä sanaa sanottavaa hänelle. “Rakas, uskollinen Strange”, — sanoi hän — “sinä olet tuntenut minut pienestä pitäen; sinä olet ollut minun vikojeni vaitelias ja uskollinen todistaja; viimeisenkin sinä piiloitat sydämeesi; olkoon se mennyt ja voimaton muisto — hävitä tuo intohimoinen salakirje, minkä minä lähetin sinulle! — sinä olit paha kyllä oikeassa, sinä tunsit paremmin kuin minä itse levottoman sydämeni, mutta minä tahdon sen pakoittaa vakavuuteen ja uskollisuuteen, ja jos minusta ei koskaan tule onnellista puolisoa, niin onnettomaksi ei kuitenkaan viaton Dagmar tule minun tähteni. Hän on hyvin hurskas ja hyvä minua kohtaan, sen minä myönnän, — ja nyt minä huomaan, että me sovimme yhteen kuin kotka ja kyyhkynen; mutta jos Jumala ja pyhä Knuut suovat, niin hän ei tule koskaan katumaan, että jätti isänsä ja äitinsä, ja tuli kotkan morsiameksi vieraaseen maahan.”

“Herra kuninkaani”, — vastasi Junkker Strange, “tässä on kirje, jonka te lähetitte minulle ritari Glugin mukana. Lähdettyäni Pragista se on polttanut rinnallani kuten nokkosen lehti. Repikää se itse, jotta se on vain kuollut ja voimaton muisto! Iloitsen sydämestäni, etten levottomuudestani teidän ja hurskaan kuningattaren rauhan takia turhaan ole luottanut teidän synnynnäiseen kuningasmieleenne, sekä siihen valtaan, mikä hyvyydellä ja suloudella on kaikkiin suuriin sydämiin.”

Kuningas otti kirjeen kiihkeästi ja repi sen. “Kas niin”, — sanoi hän — “näin minä rikon jokaisen oman onnen vaatimuksen, niinkuin se olisi rikollinen, ja väärä sopimus suuren sielujen-viettelijän kanssa. Tästä hetkestä alkaen minä olen vain kuningas ja ristiretkeläinen, ja jos Jumala suo minulle tahtoa ja voimaa niin minun onneni on tästälähin jalon kuningattareni rauha, ja kansani ja valtakuntani kunnia. Mutta tahdon kuitenkin säilyttää tämän nöyryyttävän muiston heikkoudestani etten koskaan ylpeilisi, luullen itseäni voimakkaammaksi kuin olen istuessani täällä salakammiossani yksin Jumalan kasvojen edessä.” — Näin sanoen hän kätki kirjeen palaset huolellisesti tärkeimpien ja salaisimpien valtiopapereittensa joukkoon, hyvin liikutettuna painaen hyvän ystävänsä kättä sydämelleen.

“Nyt tunnen suuren Valdemarin pojan”, — sanoi Junkker Strange, vastaanottaen nuoren kuninkaansa syleilyn sydämellisellä ilolla. “Ja nyt herra kuninkaani”, jatkoi hän iloisena — “hyvää ja rehellistä päätöstä seuraa iloinen ja tyyni katsanto. Minä en siis ole ansainnut mitään moitetta kuningattarenne tuojana, ja te kai myönnätte minulle, että prinsessaan nähden hänen kuvansa oli vain varjo. Katsokaa, täällä se on minulla vielä; koska kuninkaani ei ole vaatinut sitä takaisin, aijotte te ehkä jättää sen minulle ystävälliseksi muistoksi lyhyestä, kadotetusta sulhasajastani.”

“Kuva”, — toisti kuningas ja katsoi puoleksi hämillään tuttua kultarasiaa, missä sitä säilytettiin, “niin, sen saat pitää”.

Junkker Strange pudisti päätään ja avasi kaihomielisenä rasian, niin että kaunis kuva tuli esiin.

“Minä ymmärrän sinut, vanha hyvä ystävä”; sanoi kuningas punastuen. — “Ota nämä kultaketjut muistoksi niistä kauniista kahleista, jotka toit minulle, mutta anna minulle kuva! Minä saan kyllä hävetä joka kerta kun silmään sitä; mutta se seuraa minua kuitenkin hautaani saakka muistuttaen minua valasta ja velvollisuudesta sekä siitä unelmasta, mikä oli minun lempein ja viattomin unelmani!” Sitten hän kätki kuvan poveensa katsomatta sitä, ja nojaten posken käteensä istui pitkän aikaa ääneti tuijottaen eteensä.

Junkker Strange pudisti päätään. “Milloin tulee se aika, jalo herra kuninkaani, jolloin te saatte kyllänne unelmista”, — lausui hän vihdoin vanhalla vapaudellaan. — “Papit, runoilijat ja naiset ovat kuitenkin luvallanne sanoen ajaneet koko joukon turhuutta päähänne ja sydämeenne, mistä teidän on vaikea päästä vapaaksi jälleen ennenkuin tulette vanhaksi ja harmaaksi. No, Jumalan nimessä, olkaa huoleti, kuninkaani! Minä ratsastan Vordingborgiin junkkari Knuutin kanssa ja vapautan vangit; kun minä palaan, on täällä todellinen hääilo, toivon minä.”

“Huomenna päivän koittaessa minä lähden sotajoukon kanssa Liivinmaalle!” — lausui Valdemar kiivaasti. — “Olen saanut kyliäni unelmista, Strange! Tästälähin näet minut valveilla. Sinä riennät sotajoukkoon lippukuntinesi niin pian kuin voit! Jumala kanssasi!”

Kuningas asteli pitkin askelin lattialla edestakaisin, ja Junkker
Strange sanoi hyvästit ja läksi. Kohta ilmoitti kamaripalvelija nuoren
Otto-kreivin. Hän astui sisään oikea käsi sidottuna.
“Mitä! Haavoitettuna?” kysyi kuningas. “Joko sinulla on ollut kukkosota, ritarillinen kaksintaistelu?”

“Oh ei, kuninkaallinen sukulaiseni!” — vastasi Otto. “Olen vain vanginnut heittiön, jolla oli asiata teille. Tämän kirjeen on hän itse antanut, mutta tässä on toinen, joka löytyi piilosta hänen hihastaan.” Hän ojensi sitten kuninkaalle molemmat kirjeet ja kertoi tarkkaan öisen seikkailunsa, samoinkuin epäluulonsa siitä, että nimittäin arkkidiakooni Arnfred oli liitossa schweriniläisen vakoilijan ja hänen herransa kanssa.

Valdemar luki nopeaan molemmat kirjeet. “Kohtelias onnentoivotus kreivi Henrikiltä häihini”, — sanoi hän — “ja nimetön kirje joltakin nimettömältä kunniattomalta narrilta, jolla nähtävästi olisi suuri halu paljastaa salaisuuteni, jos hän tietäisi ne. Ei kumpikaan näytä minusta tärkeältä. Jos schweriniläinen metsästäjä on ollut humalassa, kuten sanot, ja jos hän ei nyt tahdo mitään tunnustaa, valitkoon hän minun puolestani minkä hirsipuun itse tahtoo. Hän on hätyyttänyt henkeäsi ja vapauttasi vain humalaisena, ja se olkoon sinun ja vankisi välinen asia. Pappiin nähden, josta sinä puhuit, osaan minä olla varuillani; mutta ei ole mitään pätevää todistusta häntä vastaan. Hän on loukannut ja peijannut sinua, mutta ratkaise sinä asiasi hänen kanssaan miten tahdot ja uskallat! Minä puolestani tahdon olla erilläni hengellisistä herroista. Niinkuin tuntuu, herra ritarini”, — lisäsi hän hymyillen — “olet kyllä itse ollut viinin ja tanssin vaikutuksesta eilen illalla niin iloisena ja seikkailunhaluisena, että luultavasti et tiennyt selvästi mihin yritykseen ryhdyit. Ole toiste varovaisempi ennenkuin riennät johonkin kohtaukseen, eläkä etsi kovin kiihkeästi ritariseikkailuja!” Sitten kuningas laski nuoren sukulaisensa menemään, ja Otto oli suuttunut sydämessään sekä näistä neuvoista, että siitä välinpitämättömyydestä, millä kuningas käsitteli asiaa, joka sikäli kuin Otto tunsi Schwerinin kreivien salaista mielialaa, näytti ankarimman tutkimisen arvoiselta.

Lähtiessään nyt mieli ylpeänä ja loukattuna kuninkaan salakammiosta, Otto kohtasi takapihalla kumaraselkäisen arkkidiakooni Arnfredin, joka näytti hämmästyvän nähdessään hänet ja koetti hiipiä hänen ohitseen pihan halki, missä kuninkaan jahtipojat ja haukankesyttäjät huvitteleivat opettamalla koiria ja haukkoja. Otto ei päästänyt häntä ohitseen, vaan kiiruhti nopeasti häntä kohti. “Pysähtykää vähän, arvoisa herra!” — sanoi hän, punaisena vihasta. — “Minä olen teille kiitoksen velkaa kauniista kutsusta kohtaukseen.”

“Armollisin ritari ja kreivi!” — vastasi pappi, kumarrellen ja vapisten. “Minä en toivo mitään epämieluista — näen, että olette haavoitettu ja vihoissanne, mutta minä vakuutan teille Pyhän Augustiinuksen nimessä, että olen yhtä syytön ja tietämätön tästä asiasta kuin vasta syntynyt lapsi.”

“Mahdollista, hurskas herra!” — vastasi Otto, “mutta sopiiko niin viattoman ja pyhän miehen olla salaisten, epäilyttävien kutsujen välittäjänä, koskivatpa ne rakkausjuttuja tai salamurhaa —? Ja voitteko kieltää olevanne liitossa kuninkaan pahimpien vihollisten kanssa ja aikoneenne kavaltaa heille hänen salaisuuksiaan?”

“Voitteko todistaa, mistä syytätte minua?” — vastasi nyt Arnfred uhmaten; samalla kuninkaan palvelijat jättivät haukkansa ja koiransa ja riensivät luo. — “Olenko loukannut teitä tai kuningasta”, — jatkoi pappi äänekkäästi. — “Olkaa hyvä ja haastakaa minut siinä tapauksessa oikeaan tuomioistuimeen, ja kanooninen oikeus ratkaiskoon asian! — Täällä koirien ja renkien keskellä ei minun eikä teidän sovi riidellä.”

“Piru vieköön teidän kanoonisen oikeutenne!” — huusi kiihtynyt nuorukainen. — “Muuta lakia ja oikeutta en ymmärrä kuin hyvän miekkani; jos tahdotte taistella kanssani elämästä ja kuolemasta, niin tulkaa, — jos ette, niin teidät saa potkaista ulos kuninkaan talosta kuin kavaltajan.”

“Pitäkää varanne, nuori kiivas herra!” — uhkasi Arnfred ja koki näyttää mahdollisimman arvokkaalta. — “Jos koskette hiuskarvaankaan pyhän kirkon palvelijaa, niin se tulee kalliiksi teille. Jos kuningas itse olisi sallinut teidän menetellä noin jumalattomasti, niin hän katuisi sitä katkerasti. Minä valitan arkkipiispalle ja paaville! Teidät eroitetaan kirkon yhteydestä, — tuomitaan sekä ajassa että ijankaikkisuudessa.”

“Valittakaa vain arkkipiispalle ja paaville”, huudahti Otto — “mutta pysykää vain asiassa! Kuningas ei tahdo välittää tuollaisesta raukasta, mutta minä julistan teidät omissa nimissäni ja omalla vastuullani heittiöksi ja kavaltajaksi kaikkien näiden kunnon miesten läsnäollen, ja jokaiselle täälläolevalle uskolliselle kuninkaan palvelijalle minä annan omalla vastuullani sekä keisarin että paavin edessä luvan ajaa teidät ulos kuninkaan talosta koiraruoskilla.”

Kaikki linnan rengit ja palvelijat pitivät suuresti reippaasta Otosta, ja tuskin tämä oli lausunut mielettömät sanansa ennenkuin kaikki huusivat: “ulos kavaltaja, ulos kavaltaja!” ja koiraruoskat viuhuivat jo papin käsien ja säärten ympärillä. Hirveästi sadatellen ja uhkaillen täytyi häväistyn arkkidiakoonin paeta, ja yleisen melun kaikuessa jahtikoirat pitivät pakenijaa jonakin metsänotuksena ja repivät hänen vaatteitaan.

“Pysäyttäkää koirat ja antaa hänen juosta!” huusi Otto. “Ei kannata hosua hyvää koiraruoskaa kappaleiksi tuollaiseen roistoon.” Ja saamatta muuta merkittävää vammaa kuin häpeän ja pelon, pääsi Arnfred linnanpihalta ja riensi revityin vaattein kapitulitaloon hämmästyneen rahvaan seuraamana ja surkuttelemana.

Tämä tapaus oli herättänyt suurta huomiota linnassa ja kaupungissa. Arkkipiispa Antero oli kohta senjälkeen ollut kreivi Albertin kanssa kuninkaan luona. Kuningas kuului olleen kovin suuttunut, mutta jotkut sanoivat, että hän oli koettanut puolustaa ajattelematonta sisarensapoikaa näyttämällä erään kavalluskirjeen, minkä arkkipiispa oli tuntenut käsialasta Arnfredin kirjoittamaksi. Huhut ja arvelut tästä asiasta olivat hyvin erilaisia. Yleensä säälivät ihmiset olivat rääkätyn papin puolella. Se että rääkkääjä oli ylhäinen herra ja kuninkaan sisarenpoika, pahensi asiaa. Arkkidiakoonin rikos ei ollut todistettu, sanottiin, ja arkkipiispa itse oli lausunut olevansa pakoitettu papiston turvallisuuden ja arvon takia ilmoittamaan asian paavilliselle hallitukselle. Sillä välin Otto-kreivi asteli levotonna edestakaisin linnan puistossa. Hän oli tyyntynyt, ja sen jälkeen mitä oli tapahtunut, hän huomasi joka hetki voivansa tulla vangituksi. Hän tiesi hyvin, että noin ilkkuva hyökkäys kunnioitettua pappia vastaan yllyttäisi sekä rahvaan että lukuisat luostariveljet hänen kimppuunsa, ja hän harkitsi nyt itsekseen, eikö sellaisten olosuhteiden vallitessa ollut viisainta kiiruusti jättää hovi ja Riibe.

Hänen käyskellessään näin levottomin miettein, hän näki kevyen naisolennon tulevan vastaansa, vaaleat kiharat kaulalla, ja kasvoiltaan aivan kalpeana. Se oli kaunis Riisen Kristiina. “Taivaan Jumala, ritari Otto!” huudahti hän itkien, “mitä te olette tehnyt? Teitä etsitään koko linnasta vangittavaksi. Kuningas, arkkipiispa, kaikki ihmiset ovat suuttuneet teihin. Hurskas kuningatarkin sanoo, että se oli paha ja jumalaton teko. Minä olen ainoa, joka en sentään mitenkään usko, että te olette paha ja jumalaton. Mutta tulkaa, tulkaa! Minä piiloitan teidät maitotupaan ennenkuin he saavat teidät kiinni ja työntävät teidät torniin!”

“Ole tyyni, hyvä, siunattu tyttö!” — vastasi Otto iloisena ja unohti kaiken vaaransa, nähdessään tytön lempeän osanoton. “Ole tyyni, eläkä vain epäile minun viattomuuttani. Minä olen vain rangaissut teeskentelijän ja kavaltajan. Hän on tahtonut houkutella minut salamurhaajan käsiin, hän on tahtonut kavaltaa herrani ja kuninkaani, hän on täysin ansainnut häpeänsä, ja muuta vammaa hän ei saanutkaan.”

“Jumalan kiitos, te olette viaton!” huudahti Kristiina-neiti iloisena ja kuivasi kaulaliinaansa kyynelet sinisistä silmistään. — “Sen minä kyllä tiesinkin! Te ette voi olla paha ja jumalaton. Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, tulkaa, minä piiloitan teidät. Sanotaan, että kuningas on niin vihainen, niin vihainen.”

“Jumala sinua siunatkoon, hyvä rakas Kristiina! Mutta tuolla tulee joku; minä en tahdo väistyä. Kätkey tuohon pensaaseen; puhutaan pahaa jos meidät nähdään näin.”

Tulipunaisena ja hämillään silmäsi Kristiina-neito epäjärjestyksessä olevaa pukuaan ja kätkeytyi nopeasti pensaaseen. Otto näki nyt tulijan kreivi Albertiksi. Hän meni rohkeasti tätä vastaan.

“Tuhma juttu, nuori, kiivas orpanani!” sanoi vakava sotaherra “Minä etsin sinua kuninkaan käskystä; hän näytti kuitenkin vihaisemmalta kuin todella on; mutta jos et tunnin kuluessa ole linnan ja kaupungin ulkopuolella, niin hän ei voi sinua pelastaa. Sinua etsitään nyt linnasta vangittavaksi, mutta sinun hevosesi odottaa satuloituna puutarhaportin luona. Heitä viitta yllesi ja joudu maasta pois mahdollisimman pian! Elben luona sinä yhdyt lippukuntinesi sotajoukkoon ja seuraat meitä Liivinmaalle!”

“Kiittäkää kuningasta! Minä tottelen heti!” vastasi Otto. “Minä toivon että te, ankara orpanani, yhtä vähän kuin kuningas pidätte minua huonona, kostonhimoisena ihmisenä tämän ajattelemattomuuden takia; täytyisihän olla kuin kivi tai kanto, jos ei suuttuisi tuollaiseen alhaiseen kavaltajaan.”

“Ei paholaistakaan vastaan saa ritari taistella koiraruoskalla!” vastasi kreivi Albert synkkänä. “Käyttäkää nyt miekkaa sen paremmin kirkon vihollisia vastaan, ja kaikki voi vielä tulla hyväksi! Joudu nyt vain pian pois täältä!” Kreivi Albert vaikeni ja katsoi hämmästyneenä pensaasen, mistä pieni vaaleatukkainen tytönpää pisti esiin kuunnellakseen. “Täällä näkyy olevan pensailla korvat”, lisäsi hän ja veti Oton nopeasti mukaansa. Otto katsahti vielä kerran ystävällisen ja kiitollisen näköisenä pensaaseen ja poistui totisen ylimyksen kanssa puutarhasta.

“Hän on pelastettu! Kaikki voi tulla hyväksi vielä!” sanoi Kristiina-neiti ja hypähti ulos pensaasta kun he olivat poissa. — “Mutta ah, nyt hänen täytyy paeta, tuon kauniin, uljaan ritarin, ehkä hän ei palaa enää koskaan. Kas, tuohon häneltä on jäänyt kallisarvoinen sinettisormuksensa. Miten minä voin sen hänelle toimittaa. Minun täytyy se piiloittaa, siksi kun hän palaa.”

Sitten hän otti sormuksen maasta ja sitoi sen silkkilangalla vyönsä hopeasolkeen merikivisen ristin ja pyhänjäännöksen viereen, jotka hän aina säilytti mukanaan. Sen tehtyään hän juoksi kevyenä kuin lintu oikopolkua myöten linnaan.

Seuraavana päivänä oli Riiben linnassa hiljaista ja autiota. Kuningas oli lähtenyt sotaan joukkoineen, ja arkkipiispa kolmen ritariveljensä kera johti laivastoa. Arkkipiispan neljäs veli, rohkea, kiihkeä Pietari-piispa seurasi kuningasta kreivi Albertin ja Gleichenin kreivi Engelbrektin kanssa. Veljekset Iivari ja Egge Glog, Esbern Snaren poikia, sekä heidän lankonsa Johan Ganz ja Ove Dyre, samoinkuin moni muu kuuluisa läänitysmies ja ritari, olivat ottaneet vastaan ristin piispalta ja seurasivat kuningasta lippukuntineen lukuisain soturiryhmien joukossa. Kuninkaan seurassa oli sitäpaitsi vanha uskollinen kamarimestari Andreas, tanskalaisrunoilija Thorgeir ja islantilainen runoilija sekä veljekset Gunnar ja Henrik Harpesträng. Riisen Kaarle ratsasti reippaana ja iloisena, kantaen miekkaa ja sileätä asemiehenkilpeä, ylevän asemestarinsa rinnalla. Pian ehti Junkker Strange joukkoon mukanaan melkoinen lisäväki, ja Elben luona liittyi heihin Otto-kreivi, valikoidun friisiläisjoukon kera.

NELJÄS LUKU.
Kuningatar Dagmar istui nyt yksinään linnassa hovineitiensä ja rouviensa kesken. Ensi tunneiksi eron jälkeen hän sulkeutui kappeliin keventääkseen sydäntään kyynelillä ja hurskailla rukouksilla. Lempeänä ja tyynenä astui hän taas ulos kappelista ja kutsutti kohta hovimestarinsa herra Ib Urnen. Tämän kanssa hän neuvotteli siitä, miten hän viisaimmin käyttäisi sitä suurta valtaa, minkä Herra nyt oli lahjottanut hänelle, levittääkseen onnea ja siunausta ympärilleen.

Herra Ib Urne oli yhtä ymmärtäväinen kuin mahtavainenkin herra, ja parempaa neuvonantajaa kuningas Primislaus ei olisi voinut tyttärensä mukaan jättää. Tuon vanhan rehellisen ritarin näkeminen, jolla oli valkeat, hurskaasti jakaukselle kammatut hiukset, ja jonka musta saksalaisen ritarikunnan puku lisäsi hänen papillista ulkonäköään, muistutti Dagmarille aina hänen kuningasisäänsä, jonka herra Ib Urne myöskin silminnähtävästi oli ottanut esikuvakseen sekä pukuun että esiintymiseen nähden. Hän neuvoi kuningatarta ennen kaikkea, ettei hän käyttäisi kuninkaan hänelle jättämää valtaa muihin kuin hyviin ja kristillisiin yrityksiin, joilla hän voi saada itselleen kansan rakkauden ja luottamuksen, herättämättä valtaneuvostossa epäluuloja maallisesta vallanhimosta tai halusta sekaantua niihin valtiotoimiin, joita hän ei vielä voinut tuntea.

“Kristus ja Pyhä Neitsyt suojelkoot minua sellaisesta huonosta ominaisuudesta!” vastasi Dagmar. “Minulla ei ole isän, vaan äidin huoli monista tuhansista lapsistani. Mutta, jotta en olisi vain nimeltäni rakkaan Tanskan kansan äiti”, Jatkoi hän hiukan mietittyään, “niin täytyyhän minun tuntea maata ja kansaa, ja sitä minä en voi oppia istumalla paikoillani täällä Riiben linnassa. Minä toivon saavani tehdä matkan maan halki; ja jos minun sopii matkustaa tuntematonna, niin siten minä ehkä saan tilaisuuden nähdä maata ja kansaa todellisemmassa valaistuksessa kuin jos minä kuningattarena kiertäisin ottamassa vastaan alamaisteni suosiota. Jos voisin tavallisena ritarin rouvana, mukanani pieni seurue, herättämättä huomiota loisteliaisuudella matkustaa maan halki, olisi se minulle suuri ilo ja vaihtelu yksinäisyydessäni, eikä se houkuttelisi minua itserakkauteen.” Tätä kuningattaren toivetta vastaan oli herra Ib Urnella vain joitakuita arveluja tapaan nähden, ja hän neuvoi kuningatarta ilmoittamaan siitä valtaneuvostolle sekä kaikessa mukautumaan kansan totunnaistapoihin.

Muutamia päiviä senjälkeen ratsasti kuningatar, ikäänkuin metsästysretkelle, vakaisella valkealla juoksijallaan linnanpihalta, mukanaan prinsessa Regitza, kreivitär Ida ja Riisen Kristiina, ynnä drotsi, hovimestari sekä molemmat böömiläiset kaniikit, Renert ja Albrecht, lukuunottamatta muutamia palvelijoita ja neitosia. Tämä ruhtinaallinen matkue oli kuitenkin kaikessa vaatimattomuudessaan muhkeampi, kuin tässä maassa oli totuttu näkemään, ja missä tuo kaunis ritarirouva ylhäisine herroineen ja naisineen kulki, kaikkialla iloinen kansa tervehti häntä rakkaana kuningattarenaan. Niin hän kiersi maan tärkeimmät kaupungit sekä useimmat kuninkaan linnat Jyllannissa niinkuin saarillakin. Koska hän ei itse tuntenut maata oli hän antanut drotsin huoleksi matkan järjestämisen. Kuitenkin hän silloin tällöin teki muutoksia ohjelmaan hovimestarin tai kunnia-arvoisan Renertin ehdoitusten mukaan.

Kun he olivat tulleet Pohjois-själlantiin, oli tämän hengellisen herran vaikeata saada kuningatar olemaan poikkeamatta Sjöborgin linnaan, minkä kaunista asemaa tyynen sisäjärven keskellä hän erityisesti ylisti, jota vastoin drotsi, Astrad Fräcke ja prinsessa Regitza alituiseen koettivat estää sinnemenoa, kuitenkaan esittämättä todellista syytä siihen. Eräänä päivänä katseli kuningatar Gurre-järven kauniita seutuja ja osoitti erästä paikkaa järven luona minne hän kerran toivoi rakentavansa linnan; paikka näet muistutti hänelle hänen lapsuutensa onnellisimpia päiviä eräässä samanlaisessa rauhallisessa seudussa, missä hänen isällään oli ollut huvilinna. Tässä tilaisuudessa puhui Renert taas Sjöborgista, mikä hänestä näytti kauniimmalta kuin se linna, josta kuningatar uneksi Gurre-järven luona. “Me emme ole kaukana sieltä”, sanoi hän. Ja kuningatar sai suuren halun nähdä sen, mutta kohtasi taas vastaväitteitä.

“Mitä ihmeellistä siinä linnassa on”, sanoi hän, “kun mielipiteet sen katsomisesta ovat niin erilaiset? Ei se tietääkseni ainakaan ole sellainen vaarallinen, lumottu linna, joista provencelaiset trubaduurit kertovat niin paljon ihmeellistä.”

“Sitä on useimmiten käytetty valtiovankilaksi, jalo kuningatar”, vastasi prinsessa Regitza, “siellä juuri Holsteinin vanha Adolf-herttua istui vielä vähän aikaa sitten, ja välttääkseni sellaisia ikäviä muistoja — —”

“Nythän hän on jo vapaa ja sovinnossa kuninkaan kanssa”, — sanoi Dagmar. “Hänhän elää rauhassa ja tyytyväisenä Schvabenburgissa eikä enään välitä turhasta loistosta ja maineesta. Nyt me ratsastamme Sjöborgiin!” ja kuningatar kääntyi päättäväisemmin kuin olisi hänestä uskonut Astrad Fracken puoleen. “Ruhtinaallisten henkilöiden”, jatkoi hän vakavana, “vähimmin pitäisi välttää tuollaisia muistoja vallan ja korkeuden alennuksesta sekä meidän kaikkien yllämme olevasta kaikkivaltiaan kädestä.”

Huomattiin ettei ollut soveliasta väittää enempää vastaan, ja pian näki kuningatar tuon ikivanhan linnan, joka vanhan kaupungin raunioitten välissä lepäsi erään sisäjärven pienellä saarella, näyttäen siellä vahvoine muureineen ja korkeine torneineen valloittamattomalta. Vain kuningattaren erikoisesta käskystä kalastajat tohtivat soutaa seurueen saareen. He astuivat jalkaisin rappeutuneiden raunioitten läpi, missä nyt vain muutamia kalastajatupia kyyhötti vanhojen kivirakennusten suurten muurien suojassa. Heidän täytyi pysähtyä hetkeksi suletun linnanportin eteen, kun linnanvouti harkitsi, uskalsiko hän kuningattaren käskystä avata ovet vai ei. Sillävälin oppineet kaniikit lukivat ja selittivät sitä latinalaista päällekirjoitusta, mikä oli hakattuna kiveen linnan portin yläpuolelle todistamaan linnan ikää — sen näet sanottiin olevan pakanain rakentama Aristoteleen ja Aleksanteri Suuren aikoina. [Vixit Aristoteles et Alexander dominatur dum per gentiles castrum Sjöborg fabricatur.] Vihdoin avattiin portti, ja matkaseurue astui linnan kartanolle.

“Täällä on synkkää ja kolkkoa!” sanoi Dagmar, katsellen korkeata, vahvaa vankitornia ja paksuja muureja, jotka ahdistivat sisäänsä hiljaisen, aution pihan, missä ruoho kasvoi siltakivien ylitse ja missä ei ollut nähtävänä jälkeäkään elämästä ja työstä. “Jos en olisi ehtinyt näin pitkälle, niin olisin halukas kääntymään takaisin!” jatkoi kuningatar. “Täällä näyttää siltä kuin linnassa, missä musta surma on pitänyt asuntoa.”

“Teidän armonne ei kai tahdo nähdä enempää?” sanoi eräs pieni, vahva ja nyrpeännäköinen mies, joka, toisessa kädessään karvalakki ja toisessa avainkimppu muutamia kertoja nöyrästi oli kumartanut kuningattarelle, tämän huomaamatta häntä. Hän oli linnanvouti, jonka tervehdykseen kuningatar nyt vastasi, tiedustaen hänen nimeään ja virkaansa. “Eikö täällä linnassa nyt asu ketään?” kysyi hän hajamielisenä.

“Ainoastaan minä, teidän armonne, vanhan vaimoni ja vanginvartijan kera”, vastasi hän epävarmalla äänellä — “ja tietysti”, jatkoi hän nopeasti, kun kuningatar katsahti ympärilleen, “kunnian-arvoisa piispa tuolla tornissa. Hän se katselee tuolta rautaristikon läpi, hän ehkä alamaisesti pyrkii puheillenne ja lavertelee kaikenlaista huonosta kohtelusta, mutta minä pyydän nöyrimmin teitä olemaan kuuntelematta hänen puheitaan. Hän on vaarallinen Jumalan hylkäämä olio, jossa ei ole sanaakaan totuutta.”

“Ah, täälläkö tuo vanha, onneton piispa istuu!” huoahti Dagmar, katsahtaen sydämellisellä säälillä rautaristikkoa kohti, mutta kauhu yhtyi hänen sääliinsä, kun hän näki hurjat, kalpeat kasvot, joissa oli ruokkoamaton, punertava parta, ja jotka suonenvedon tapaisesti vääntyivät ristikon takana, samalla kun kaksi välähtelevää, tummaa silmää tuijotti kuningatarta vastaan.

“Kuningatar Juditin jalo tytär, Tanskan hurskas kuningatar!” kuului kolea miehenääni tornista. “Minä vannotan teitä armeliaan Jumalan ja pyhän äitinne nimessä, että ette lähde tästä kurjuuden pesästä ennenkuin olette kuullut mitä onnettomalla, rääkätyllä piispa Valdemarilla on teille sanottavaa!” — “Puhukaa vapaasti, onneton!” vastasi kuningatar. “Teillä ei voi olla minulle mitään sanottavaa, mitä muut eivät saisi kuulla.”

“Ellei huhu teidän hurskaudestanne ole pettänyt minuakin”, huusi vanki katkeran ylpeänä, “niin ette varmaankaan vaadi, että kuningassukuinen piispa antaisi kurjuutensa teidän palvelijainne ja piikainne nähtäviin. Minä, joka olen ripittänyt kuninkaita ja keisareita, en varmaankaan turhaan kerjää teiltä hetken keskustelua ilman ivaavia todistajia!”

“Minun seurueessani ei ole ketään, joka pilkkaisi onnetonta”, vastasi kuningatar, “mutta minä täytän teidän toiveenne! — Viekää minut linnaan ja tuokaa tuo vangittu herra minun luokseni!” käski hän linnanvoutia.

Tämä kohautti hartioitaan ja pudisti arvellen päätään samalla kun hän tympeännäköisenä hitaasti avasi oven kuningattarelle ja hänen seurueelleen. He astuivat etusalin läpi suureen kaarikattoiseen ritarisaliin, mikä oli täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, ja missä pöllöt ja lepakot lentelivät pelästyneinä rikkinäisten ikkunoiden läpi.

“Teidän armonne antakoon anteeksi että täällä ei ole siivottu eikä pesty!” mutisi vouti. “Tänne emme juuri odota muita vieraita kuin niitä, jotka ovat kyllin tottuneet tomuun ja yölintuihin. — Tänne voi teidän seurueenne jäädä, ja tähän viereiseen huoneeseen tuon minä vangin salakäytävän kautta. Mutta minun täytyy pyytää pari teidän vahvinta miestänne avukseni. Kun minä vapautan hänet kahleistaan voi hän muuten lyödä minua otsaan ja paeta. Tuo kunnioitettava herra piispa on vahva kuin karhu, eikä hän siedä pilaa. Minä pyydän teidän armoanne vielä kerran”, lisäsi hän, “olemaan huomioonottamatta mitä hän sanoo; hän on ilmetty Antikristus, ja minä melkein luulen hänen vannoneen sielunsa paholaiselle”.

Kuningatar viittasi nyt pari miestä seuraamaan voutia ja käski senjälkeen muiden jäädä, sekä meni itse yksinään sivuhuoneeseen. Se oli pieni, synkkä huone, ja siinä oli yksi ainoa ikkuna korkealla paksussa muurissa, rautaristikolla varustettuna. Seinillä riippui suuria rautaketjuja, piiluja ja kaikenlaisia vanhoja, ruostuneita kuparikaluja, joiden tehtävä näytti olleen pakoittaa vangit tunnustukseen; niiden ikä ja muoto todistivat pakanuuden raakalaisaikoja. Kömpelö kivipöytä, jolla oli kirjoituskojeet ja pieni malmikello, sekä kaksi vanhaa tuolia olivat muuten tuon vanhan, hirveän kidutuskammion ainoat huonekalut.

Kuningatar istuutui suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti hetken käsi posken alla tuota merkillistä vankia, jonka hurjat, ylpeät kasvot hän melkein pelkäsi nähdä uudelleen. Pian hän kuuli kahleiden kalinaa; seinään avautui salaovi, jota hän ennen ei ollut huomannut, ja nyt hän näki nuo samat peloittavat kasvot, jotka äsken olivat näkyneet rautaristikon takaa. Kädet ja jalat yhteen kahlittuina astui tuo korkea, ylpeä piispa ryhdiltään kuninkaallisena hänen eteensä ääneti tervehtien ja samalla heittäen käskevän ja halveksivan katseen linnanvoutiin sekä häntä seuraaviin miehiin, ikäänkuin odottaen, että — kuningatar käskisi heidän poistua.

Kuningatar oli noussut ja vastannut hänen tervehdykseensä; mutta häntä puistatti nähdessään tuon ylpeän vangin; hän näytti vaivoin pysyvän rauhallisena ja viivytteli sen käskyn antamista, jota piispa toivoi. Tämä kääntyi silloin itse käskevin ilmein voutiin. “Teitä ja teidän kätyreitänne ei tarvita täällä; luuletteko ettei Tanskan kuningatar tohdi olla kahdenkesken kahlitun miehen kanssa?”

Vouti ja miehet katsahtivat empien kuningattareen. “Menkää vain oven taakse”, sanoi tämä epävarmalla äänellä, “minä soitan, kun tarvitsen teitä”.

Vouti ja miehet menivät, ja kuningatar viittasi piispa Valdemarin istumaan, itse vaipuen takaisin nojatuoliin. Hän tunsi ahdistusta siitä voimakkaasta vaikutuksesta, minkä tuo outo vanki oli tehnyt häneen. Vanki jäi seisomaan ja katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. “Jos nämäkin kasvot pettävät”, sanoi hän katkerana, “niin on viimeinen välähdys Jumalan kuvasta maan päällä petollinen naamio. Tunnetteko te minun elämäni ja sen luulotellun rikoksen, jonka takia minä kannan kahleita, jalo kuningatar?” jatkoi hän rauhallisempana, ja ikään kuin lempeyden ja alakuloisuuden sekoitus hillitsi hänen ylpeiden, kovien kasvojensa kurjuuden ja katkeruuden.

Dagmar oli ristinyt kätensä ja salainen rukous näytti antaneen hänelle sen tyyneyden ja voiman takaisin mitä hän äsken kaipasi.

“Minä tunnen teidän sukuperänne sekä sukulaisuutenne Tanskan kuningassukuun”, lausui hän nyt hiljaisella arvokkuudella, “minä tiedän kuinka maallisen kruunun loisto on houkutellut teidän rohkean henkenne syrjäteille. Mutta minä toivon, että te nyt vastoinkäymisessänne olette kääntänyt mielenne rauhan ja lunastuksen Herran puoleen. Hurskaan äitini kehoituksen mukaan olikin minun ensimäinen pyyntöni kuninkaalleni vieläkin täyttymätön toivo teidän vapauttamisestanne.”

“Täyttymätön?” toisti piispa tuskallisella kiivaudella. “Leppymätön on siis hänen vihansa, ja hänen kostonsa rajaton, tuon ylpeän, onnellisen voittajan, jota minä kannoin näillä käsilläni, laulaen hänelle sotalauluja ennenkuin uneksinkaan, että hän istuisi Tanskan valtaistuimella, silloin kun minä olisin kahleisiin kytkettynä hänen käskystään!”

“Vääryydestä ette voi syyttää Valdemar Seieriä!” — lausui Dagmar. “Ja mitä teillä liekin minulle sanottavaa, pyydän teitä muistamaan, että minä olen Valdemarin kuningatar enkä saata kuulla sanaakaan, mikä loukkaa puolisoani ja kuningastani. Hänen mahtava kätensä on raskaana laskeutunut teidän päällenne, ja minua surettaa syvästi nähdä teidänlaisenne mies kahleissa; mutta — —”

“Mutta minä olen niissä syystä, arvelette. Kuulkaa, jalo kuningatar, miten minun vankeuteni laita on, ja päättäkää sitten, olenko minä näissä kahleissa syystä ja onko se viha, mikä minua kalvaa, syntinen ja väärä! Totta kyllä minä tartuin miekkaan julkisesti taistellen kuningas Knuutia vastaan, kun hän ase kädessään tahtoi kurittaa minua petoksesta; yhdessä vanhan Adolf-herttuan kanssa minä vaadin sitä kruunua, mihin minun tätini pojalla ei ollut suurempaa oikeutta kuin minullakaan. Hän lähetti meitä vastaan uljaan puolisonne, nuoren Valdemar-herttuan; sotaonni ei suosinut meitä. Meidät voitettiin. Mutta voitetullakin on oikeutensa. Me pyysimme rauhaa ja sovintoa ja uskoimme voittajamme käsiin henkemme ja vapautemme, uskoen lakiin ja lupaukseen turvallisuudestamme. Ja katsokaas, näin täytettiin nuo kalliit lupaukset, kuin tuomitut pahantekijät meidät heitettiin tähän vankilaan laitta ja tuomiotta. Kalliisti täytyi vanhan Adolf-herttuan ostaa henkensä ja vapautensa pyhimpien oikeuksiensa hinnalla; ja minä, jolla ei ollut herttuakuntaa ostaakseni sillä vapauttani, minä istun täällä vielä pöllöjen ja yökköjen kera. Eikö siis tämän jumalattoman vääryyden takia taivaan kirous ja rangaistus kohtaa valtakuntaa ja kansaa? Ja voiko se valtakunta kestää vanhurskaan tuomioistuimen edessä, missä jo laki ja oikeus on poljettu jalkoihin?”

“Sellaista vääryyttä en mitenkään usko jalon kuninkaani tahdon
mukaiseksi!” vastasi Dagmar. “Te varmaankin salaatte totuuden, herra!
Minä olen kuullut puhuttavan raskaasta, hirveästä rikoksesta.” —
Kuningatar pysähtyi, katsellen piispan hurjia, levottomia kasvoja.
“Te häpeätte nimeltä mainita tuota julkeata väitettä kavaluudesta ja petoksesta”, lausui piispa, “ja se on kunniaksi teidän hurskaalle mielellenne. Kuningas Knuutin äkkikuolema on muka minun tekoni — eikö totta?” ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn. “Tai ainakin minä olisin muka tiennyt murhasta, joka ei ehkä koskaan ole tapahtunut, ja jota ei ole koskaan julkisesti todistettu. Minua on kohdeltu salaisena kuninkaanmurhaajana ja tätini pojan kruunun ja hengen vaarallisena väijyjänä. Siksipä näyttääkin muka oikeutetulta itsepuolustukselta sulkea minut tänne iäkseni. Mutta minähän olin jo näissä kahleissa, kun kuningas Knuut vielä oli täysissä voimissa: minut oli tuomittu vastoin lakia ja oikeutta kuin kavaltaja, ennenkuin Jumalan vanhurskas käsi tuhosi valapattoisen tuomarini ja veti hänet ikuisen tuomioistuimensa eteen”.

“Mitä kuningas Knuut liekin rikkonut teitä vastaan, kunnioitettava herra!” vastasi Dagmar; “siitä hän puolustautukoon suuren tuomarin edessä, eikä sitä sentään koskaan voida lukea rikokseksi minun rehelliselle puolisolleni.”

“Ellei hän tahtoisi olla veljensä rikokseen osallinen, niin miksi hän ei korjaa tämän tekemää pahaa, ja vapauta onnetonta sukulaistaan kahleista, kun valta ja kruunu on hänen? Mutta siitä en puhu; en tahdo unhoittaa puhuvani hänen viattoman, hurskaan kuningattarensa kanssa. Te tiedätte nyt, jalo kuningatar, minkä syyn takia minä istun täällä. Jos olen murhannut kuningas Knuutin, minkä kohtalon hän ehkä olisi minulta ansainnut, niin miksi ei sitä todistettu maailmalle, miksi ei annettu pyövelin katkaista kaulaani, ja korppien syödä minut teloituspaikalla. Sääliväisyyttä se ei voinut olla. Mutta jos ei kukaan voi nousta todistamaan minua syylliseksi niin minä vaadin vapauden ja korvauksen kaikesta täällä kärsimästäni, en armona, vaan ankarana oikeutena, ihmisellisyyden pyhänä vaatimuksena.”

“Jos tällä hetkellä olisitte vapaa”, vastasi Dagmar, “ja olisitte onnistunut silloisissa aikeissanne, — jos istuisitte nyt mahtavana ja mainiona Tanskan valtaistuimella, niin myöntäkää minulle, onneton, että kuninkaallinen puolisoni ehkä kantaisi niitä kahleita, joiden näen surulla painavan teidän jaloja käsiänne!”

“Haa, niinkö?” vastasi piispa, ja ajatus sellaisesta onnenvaihdoksesta sytytti kaamean tulen hänen tummiin silmiinsä, “jos minä nyt istuisin Tanskan valtaistuimella, jolle minulla olisi suurempi oikeus päästä kuin kellään, ja jos teidän onnellinen puolisonne istuisi näissä kahleissa”, hän pysähtyi äkkiä ja hänen ilmeensä muuttui, sitten hän jatkoi alennetulla äänellä, — “ettekö te, jalo kuningatar, silloin kutsuisi minua sydämettömäksi ja julmaksi, jos minä en teidän hartaista pyynnöistänne huolimatta avaisi hänen kahleitaan ja laskisi häntä valan ja kunniansanan takuulla maailmaan ja elämään ja ihmisten luo takaisin?”

“Minä toivon näkeväni teidät vielä kerran vapaana”, sanoi kuningatar katsoen häntä tutkivin silmin, “mutta voisiko kuningas silloin luottaa siihen, että te voisitte täyttää sen lupauksen, mikä ehkä olisi teidän vapaaksi-pääsynne välttämätön ehto, voisiko hän silloin luottaa siihen, ettei teitä enää koskaan huono vallanhimo tai epäkristillinen kostonhalu saisi vietellä väijymään häntä ja hänen kruunuaan? Minä näen teidän katsannostanne, kunnioitettava herra, ettei teillä vielä ole sovinnollista mieltä Jumalaanne ja hänen sallimaansa kohtaan, sekä että teidän sydämenne ei ole vapaa vihasta ja katkeruudesta ja levottomasta pyrinnöstä arvoon ja valtaan.”

“Kuningatar, kuningatar!” vastasi piispa kohottaen päätään. “Te itse olette syntyisin ylhäiseltä kuninkaallisesta suvusta, ettekä voi halveksia kantamaanne kruunua. Elkää tuomitko minun sydämeni ylpeätä pyrintöä, joka vaati minua piispanhiipan kantajanakin rohkeasti tavoittelemaan isieni kruunua. Sitokaa kotka kyyhkysen pesään tai pyhälle alttarille, ja katsokaa, eikö se tahdo irtautua ja rientää pilvien yli ihanaa päivää kohti. Sielun ylevyys ja synnynnäinen suuruus halveksii niitä pikkumaisia rajoja, jotka onni ja oikukas kansa tahtovat nostaa rohkean hengen tielle; ja totisesti, ellei tämä pää olisi vihitty kantamaan kuninkaitten näkymättömän kuninkaan antamaa kruunua, en minä olisi jaksanut sitä pitää pystyssä näiden kahleitten häpäisevän painon alla.”

Hänen näin puhuessaan hänen silmistään säkenöi haaveellinen, miltei mieletön tuli, mutta alakuloisesti katsellen kahleitaan hän lisäsi katkeralla itsehalveksunnalla: “Siitä te voitte olla rauhassa, kuningas Valdemarin puoliso, että jos kuninkaani vapauttaa minut rauhan ja sovinnon lupaukseni nojalla, niin minä palaan jälleen kirkkoon, jonka ylhäiseksi palvelijaksi olen maailman nähden vihitty; sen pyhässä helmassa minä silloin pyrin unhottamaan mitä minä onnellisempien tähtien alla olisin voinut tehdä kiittämättömän maailman hyväksi. Olen nähnyt loiston ja arvon kiitävän ohitseni kuin pettäväin unelmain — minä heräsin vankilassa ja kahleissa, — ja, Jumalan ja Pyhän Äitimme nimessä, kun minun vankilani on avattu ja kahleeni pudistettu pois, en minä toista kertaa halaja hallita sitä maailmaa, jota minä olen oppinut halveksimaan.”

“Jumala suokoon, että te hurskaammalla mielellä voisitte luopua maailmasta, kuin mikä teillä nyt tuntuu olevan, arvoisa herra!” vastasi Dagmar, katsellen tuskallisena ja syvällä säälillä hänen levottomia, mutta kärsiviä kasvojaan. “Se kohtelu, jota täällä olette saanut kestää, sen minä kyllä ymmärrän, ei ole ollut omiaan lepyttämään teidän kiivasta mieltänne ja sovittamaan teitä maailman ja ihmisten kanssa; mutta minä takaan sanallani, että teidän asemanne paranee tästä päivästä, ja tahdon tehdä kaiken mahdollisen voitavani, kiiruhtaakseni teidän täydellistä vapauttamistanne ja sovintoanne kuninkaan kanssa. Hän, joka ohjaa kaikki kohtalot, johtaa tämänkin asian parhain päin, ja vahvistaa teitä kestämään onnettomuuttanne, niin kuin onneakin, kun se palaa. Mutta vakuuttakaa minulle kädenpuristuksella, kunnioitettava herra, ja luvatkaa minulle Kaikkinäkevän kasvojen edessä, että muistatte minua Valdemarin kuningatarta, kun te toivoni mukaan ja minun rukoukseni takia pian pääsette vapaana lähtemään näiden muurien sisältä! Antakaa minulle kätenne ja minä uskon, vaikka teidän synkeät kasvonne näyttävät sen kieltävän, että te Ristiinnaulitun suuren rakkauden tähden pyritte kärsimään ja anteeksiantamaan sekä jättämään kaikki kostonajatukset minun rakastamaani miestä kohtaan, niin totta kuin te itse kerran toivoni mukaan saatte anteeksiannon ikuisen armahtajan edessä.”

“Varmasti, varmasti!” huudahti piispa hyvin liikutettuna, ja hänen levoton katseensa näytti nyt ensikerran rauhallisena kiintyvän kuningattaren kasvoihin ja olentoon, ja hän tarttui hänen käteensä ja painoi sen kunnioittavasti huulilleen. “Minä lupaan teille kädenannolla ja sanallani Kaikkinäkevän kasvojen edessä”, jatkoi hän juhlallisesti, “etten koskaan unohda tätä hetkeä, ja jos pääsen vapaaksi teidän rukouksenne takia, en koskaan unohda, mitä olen velkaa kuningas Valdemarin jalolle puolisolle. Niin, jos tulen mahtavaksi ja suureksi, niin kuin nyt olen vähäinen ja halveksittu”, lisäsi hän ylpeänä päätään kohottaen, “jos Herra johtaisi minut pyhän Pietarinkin ylevälle istuimelle ja antaisi minulle täyden vallan päästää ja sitoa, minä en sitoisi häntä, joka sitoi minut, kun tällainen enkeli seisoo hänen vierellään. Minä en musertaisi häntä kirkon salamalla enkä kirouksella, niinkuin hän maallisella valtikallaan lannisti minut tomuun, niin kauan kuin teidänlainen rauhan ja sovinnon enkeli on välillämme. Ja nyt olkoon rauha kanssanne, jalo kuningatar. Jos seisonkin edessänne rääkättynä ja alennettuna ja sidotuin käsin, kuten apostoli pakanain vankilassa kirkon vihittynä palvelijana, ja elävän Jumalan sanan vapaana julistajana, minä kuitenkin seison vielä ja annan teille pyhän vihkimyksen nojalla ja pyhän virkani puolesta autuaaksi tekevän kirkon siunauksen!” Näin sanoen hän kohotti kahlitut kätensä ylevällä piispan arvokkuudella. Kuningatar ei nähnyt hänessä kahlittua vankia, vaan sakramentin ylevän, mahtavan jakajan; hän kumartui ehdottomasti ja vastaanotti ristityin käsin piispan siunauksen.

Sitten piispa läksi ylpeänä ja ääneti salaovea kohti, mistä hän oli tullut. Kuningatar nousi ja soitti. Heti vouti vanginvartijan ja miesten kanssa astui sisään ja saattoi vangin salakäytävän kautta torniin. Hiljaisena ja mietteissään istui Dagmar vielä kidutuskammiossa, ajatellen mitä hän voisi ja uskaltaisi tehdä onnettoman piispan hyväksi, kun vouti tuli yksinään takaisin salaoven kautta ja odotti ääneti, nöyrännäköisenä, mitä kuningattarella oli hänelle sanottavaa pitkän keskustelunsa jälkeen vangin kanssa.

“Onko kuningas todella käskenyt pitämään piispa Valdemaria kahleissa ja kiveen sidottuna kuin elinkautista?” kysyi kuningatar, heittäen tyynenä voutiin katseen, jota tämä koetti välttää.

“Jos ei nimenomaan käskenytkään”, sammalteli vouti, “niin minulla on kuitenkin kuninkaani ankara vaatimus vastata omalla hengelläni vangista, ja siihen minulla ei ole varmempaa keinoa kuin kiveen taotut kahleet.”

“Eikö sitten linnan käytäviä voida vartioida?” kysyi kuningatar edelleen. “Eivätkö sen muurit ole kyllin vahvat kestämään yhden miehen voimia? Miksi minä en näe täällä ollenkaan vahteja enkä muuta miehistöä?”

“Tähän saakka noudattamieni ohjeiden mukaan”, — vastasi vouti vielä enemmän hämillään, — “olen arvellut voivani säästää ankaralta kuninkaaltani sellaisen tarpeettoman rahamenon; mutta jos teidän armonne käskee, miehitän minä hetikohta vahdeilla kaikki käytävät ja annan vangille kaiken sen vapauden, minkä oma turvallisuuteni sallii.”

“Te olette siis omavaltaisesti laajentanut oikeuksianne”, lausui nyt kuningatar suuttuneena. “Te olette ilman pakottavaa syytä antanut tuon onnettoman kitua kahleissa. Siitä saatte tehdä tiliä kuninkaalle, kun hän palaa. Sekä hänen että minun tahtomme on, että Slesvigin piispaa kohdellaan täydellä rakkaudella ja arvonannolla, minkä hän on sukuperänsä ja arvonsa tähden oikeutettu saamaan, sekä että te ette laajenna valtaanne täällä tuumaakaan kauemmas kuin mihin teillä on nimenomainen valtuus. Minä jätän nyt tänne yhden uskotuista palvelijoistani. Ja varokaa, herra vouti, ettette tee mitään, mistä ette voi vastata! Te saatte tehdä ankarat tilit jokaisesta vääryydestä, mikä täällä on tapahtunut kuningaspuolisoni nimissä!”

Hädissään, vavisten heittäytyi vouti polvilleen ja rukoili kuningatarta Pyhän Neitsyen tähden olemaan syöksemättä häntä onnettomuuteen ja syyttämättä häntä kuninkaan edessä; samalla hän vakuutti, että kunnioitettavaa piispaa nyt kohdeltaisiin kuin kuningasta, että hän saisi hyvää olutta ja liharuokaa, paastoaikanakin, jos kuningatar käskee.

Vähääkään lohduttamatta matelevaa voutia, kuningatar palasi ritarisaliin. Siellä prinsessa Regitza tuli levotonna ja tyytymätönnä häntä vastaan, pyytäen häntä kohta lähtemään tästä ikävästä paikasta. Hän teki kuningattaren ymmärrettäväksi myös, että niin pitkällinen keskustelu kuninkaan katkerimman vihollisen ja niin vaarallisen valtiovangin kanssa voitiin helposti selittää väärin ja arvioida virheeksi. “Kuningaspuolisollani on täällä uskoton vouti”, lausui Dagmar rauhallisesti. “Minua ilahduttaa, että sattuma toi minut tänne. Kuningas on ankara ja oikeutta rakastava; mutta täällä alhaisuus ja itsekkyys käyttää hänen käskyjään vääryyteen ja julmuuksiin. — Ottakaa huoleksenne, herra hovimestari”, kuningatar kääntyi Ib Urnen puoleen, “että tänne jää yksi uskollinen kuninkaan palvelija katsomaan, ettei ruhtinaallista vankia kohdella ankarammin kuin kuningas nimenomaan on käskenyt!”

Herra Ib Urne toimitti kohta kuningattaren käskyn. Pian lähti matkaseurue palaamaan linnanpihan läpi. Kuningatar heitti vielä alakuloisen katseen ristikkoikkunaa kohti ja oli näkevinään vangin kalpeat kasvot synkässä aukossa. Ääneti ja vakavana hän läksi tuosta kaameasta vankilasta, eikä kukaan häirinnyt hiljaisuutta ennenkuin hän järven toisella rannalla oli noussut juoksijansa selkään.

Hiljainen kreivitär Ida ja Riisen Kristiina ratsastivat likinnä kuningatarta hänen vasemmalla puolellaan. He iloitsivat sydämestään hänen lempeästä, sävyisästä esiintymisestään ja puhuivat nyt osanotolla onnettomasta vangista, jonka ruhtinasolento kaukaakin, ristikon takaa, oli hämmästyttänyt heitä.

“Mutta hänellä on hirveä tiikerinkatse”, väitti prinsessa Regitza, “ja kuningasveljeni on varmaankin oikeassa: jos piispa Valdemarilla olisi voimaa kuten halua, niin hän olisi joko keisari tai paavi, ja voi sitä, joka ei nöyrtyisi hänen edessään!”

“Hänen kasvoissaan on jotakin suurta mutta peloittavaa”, sanoi Dagmar. “Mutta Herran avulla voi hänen synnynnäinen ylevyytensä voittaa sen syvän vihan ja sen ylpeän ihmishalveksunnan, joka kalvaa häntä.”

“Sen mukaan, mitä veljeni ovat kertoneet hänestä”, sanoi Ida-kreivitär, “minä olen kauan valittanut, että niin voimakas mies on vajonnut näin syvälle. Kuitenkin olen aina uskonut että hänen onnettomuutensa on ollut suurempi kuin hänen rikoksensa.”

“Schwerinin urheat kreivit”, vastasi prinsessa Regitza, “näkevät levottomassa Valdemar piispassa vain sankarin ja ja soturin, ja sellaisena hän epäilemättä ansaitsee kunnioitusta. Mutta hänen äidinpuoleinen alhaissukuisuutensa tulee selvästi ilmi niin hänen pyrinnöissään kuin hänen kasvoissaankin, eikä Tanskan kuningassukua sovi moittia siitä, että häntä täällä arvioidaan aivan toisin silmin. Vaikka hän tavallaan on minun sukulaiseni, en mitenkään haluaisi olla kahdenkesken hänen kanssaan, ja minun täytyy ihmetellä nuoren kuningattaremme rohkeutta; hänellä kuuluu välistä olevan sellaisia raivon ja julmuuden hetkiä, ettei kukaan ole turvallinen hänen edessään.”

“Onneton!” — huokasi Dagmar. — “Hän on rikkonut rauhan itsensä ja maailman kanssa, ja rauhaan Vapahtajan kanssa hän ei vielä löydä nöyryyden tietä.”

“Teidän armonne ei sentään katune poikkeamistamme Sjöborgiin?” — kysyi Renert itsetyytyväisesti hymyillen ja tunki juoksijaansa likemmä. Mutta kuningatar ei häntä kuullut; hänen katseensa viipyivät lempeinä kuten tavallisesti kreivitär Idassa ja Kristiinassa, joiden hiljaisen sydämellisyyden ja rakkauden hän huomasi joka sanassa ja joka ilmeessä.

Hurskas kuningatar lähestyi päivä päivältä yhä enemmän näitä kahta lempeämielistä naista. Prinsessa Regitza sitävastoin oli hänestä liian kylmä ja järkeilevä, ja vaikka kuningatar kunnioitti hänen päättäväisyyttään ja tyyntä malttiaan, ei hän kuitenkaan koskaan tuntenut itseään oikein vapaaksi ja iloiseksi hänen seurassaan; sillä hänestä tuntui kuin häntä vanhempi ja älykkäämpi Regitza tahtoisi olla hänen hovimestarittarensa sekä kuninkaan sisarena vaatia itselleen arvoa ja valtaa enemmän kuin kuningattarelle oli mieluista. Vakava Regitza näytti pitävän jokaista nuoren, ilomielisen kuningattaren lapsellista leikkiä sopimattomana kuningattaren arvoon ja asemaan sekä niihin ankariin sääntöihin, joita prinsessa vaati naisensa turhantarkkaan noudattamaan. Niinpä kohta kun oli palattu Riiben linnaan, naisseurue siellä jakautuikin erilleen, muodostaen ikäänkuin kaksi eri hovikuntaa, jotka näyttivät vieraantuneen toisistaan.

Kuningatar vietti kuitenkin miellyttävän ja lempeän kesän hiljaisissa toimissa kansan hyväksi, kuninkaan retkeillessä hyvällä onnella Liivinmaalla, johon pakanalliseen seutuun hän perusti kristillisen kirkon.

VIIDES LUKU.
Schwerinin kreivinhovissa kuninkaan avioliitto böömiläisen prinsessan kanssa oli herättänyt mitä suurinta huomiota, varsinkin linnan naisväen kesken. Kuitenkin ainoastaan avomielinen kreivitär Audacia oli ottanut puhuakseen siitä. Prinsessa Berengaria sensijaan ei kuninkaan äkkilähdön jälkeen ollut maininnut hänen nimeään ja oli tarkkaan välttänyt joutumasta keskusteluun Audacian kanssa hänestä. Kun saatiin tietoja Riiben komeista häistä, istui Berengaria kreivi Henrikin vierellä pöydässä; hän kalpeni ja kun hänen tilansa huomattiin, juoksi veri virtanaan hänen vasemmasta kädestään, johon hän pöytäveitsellä oli viiltänyt syvän haavan. Hän sidotti käden ja näytti täysin välinpitämätönnä kuuntelevan Tanskan-uutisia. Sen päivän jälkeen prinsessa kuitenkin näytti paljon kiihkeämmältä ja iloisemmalta kuin ennen, hän otti riehakkaana osaa kaikkiin huvituksiin ja oli usein suorastaan hurjapäisen iloinen.

“Te soitte meille iloisia, onnellisia päiviä!” — sanoi Audacia, “kun prinsessa Berengaria vähän senjälkeen, matkapukuisena seisoi hänen kammiossaan, valmiina palaamaan Portugaliin. Kuinka kadehdinkaan teiltä lämmintä etelämaalaista vertanne, prinsessa! Minun iloni on teidän riemuun verraten vain kuin tasainen takkatuli Vesuviuksen lieskaan nähden. Kuinka ylpeä ja onnesta juopunut onkaan se mies, joka kerran teidän sylissänne kiitää autuaitten saaria kohti!”

“Siellä tuskin on miehiä!” — vastasi Berengaria hymyillen “Se suku ei tunne muuta onnea kuin sen, jonka luo ei tarvitse kiitää, vaan jota voi lähettää noutamaan kuten viiniä kellarista. Elkää muuten kadehtiko kuumaverisyyttäni, rakas Audacia!” — jatkoi hän sydämellisemmin ja hänen äänensä värisi. “Tulivuori voi olla hauska nähdä, mutta syvällä sen sisuksissa palavat ikuiset liekit. Kun te kuulette minusta jälleen, jalo ystävätär, istun minä ehkä luostarikammiossa edessäni rukouskirja ja pääkallo, ja olen lausunut hyvät yöni tälle kauniille maailmalle, jonka te luulitte voivan lumota minut. Tanskan kuningas opetti minulle erään pohjoismaalaisen laulun”, jatkoi hän, pysähdyttyään hetkeksi mietteisiinsä, “siitä laulusta minä vielä osaan kauniin säkeistön:

“Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen: syliss’ armasta hoivan, — avaruus jäi allemme pilvinen.”

Silloin hän puhkesi kiihkeään itkuun, vaipuen osanottoisen ystävättärensä syliin. Nyt vasta hämmästynyt Audacia näki, että Berengaria ilomielisyyden naamion taakse oli kätkenyt raadellun sydämen, jota oli kalvanut syvin suru, loukatuin ylpeys, ja katkerin halveksinta koko miessukua kohtaan, mihin yhtyi hehkuva, sammumaton intohimo siihen ainoaan mieheen, jota kohtaan hän tunsi kunnioitusta ja ihailua, mutta joka kuitenkin nyt näytti hänestä halvan valtiotaidon orjalta.

“Te teette varmasti väärin nuorta, rakastettavaa kuningasta kohtaan!” sanoi Audacia, kun prinsessa oli tyynnyttänyt kiihkeän tuskansa ja taas katkeroitui Valdemaria kohtaan. “Mitä hän sille taisi, ettei ollut nähnyt teitä paria kuukautta aikaisemmin? Ruhtinasraukkoja täytyy enemmin sääliä kuin soimata, kun heidän täytyy maan ja kansan tähden valita sokkosilmin, ja vasta kun käsi on sopimusten sitoma, huomaavat, että heilläkin on sydän, kuten muilla ihmisillä.”

“Minä en laskenut Valdemaria tavallisten ruhtinasten lukuun”, vastasi Berengaria, “ja minä kärsin siitä, että voin hänestä erehtyä. Mutta sellaisia ovat tämän maailman herrat! He näyttävät ihastelevan meitä vain huvikseen, aikansa, kuluksi, kiintyvän meihin kuin pelipöytään: kun palvelijaa ilmoittaa, että ateria on valmis, jättävät he heti pelin, olipa siinä kyseessä vaikka rikotut sydämet tai sielujen autuus.”

“Ei kuningas varmaankaan jättänyt meitä kylmänä”, — sanoi Audacia taas, “ja hän on, kuten kuulin, kohta jättänyt nuoren kuningattarensa lähtien vaaralliseen sotaan.”

“Uutta ajankulua, uutta huvia!” — huudahti Berengaria katkerana. “Kuinka kauan nuori, lempeä prinsessa, joka uhraa kaiken saadakseen armon kuinkaan kädestä, — kuinka kauan sellainen uskollinen uhrikaritsa jaksaa pidättää kuningaskotkaa tuntureilta ja sotakentältä poissa? — Olkoon niin! Hän etsii suurempaa saalista eikä huoli pikkuasioista.”

“Minä luulen tuntevani paremmin miessydämen!” lausui Audacia. “Mutta tehty on tehty. Elkäämme enää olko vihaisia ylväälle, eksyneelle kuningaskotkalle! Hänellä on kyllä vihollisia maailmassa, ja hänen täytyy lentää korkealle, jotta ne eivät saavuta häntä.”

“Mikä hätä hänellä on?” kysyi prinsessa. “Hän seisoo sankarina kääpiöitten seassa, ja ystäviään on sitäpaitsi sekä keisari että paavi.”

“Mutta keisari nyt on eri, ja eri paavi, tiedättehän, ja jos Fiilip pääsee voitolle, kuten koko Pohjois-Saksa toivoo niin voi koittaa aika, jolloin ei Otto-keisari eikä paavi voi pelastaa Tanskan kuningasta.”

“Pitäköön teidän uljas puolisonne vain varansa, rakas Audacia!” ja Berengaria kohotti etusormensa varoittaen. “Jos Valdemar uudelleen lähettää sotajoukon Schweriniin, niin näissä saleissa tuskin pidetään tanssiaisia silloin. Ja nyt, voikaa hyvin, rakas ystävätär! Näette, että olen taas kylmä ja tyyni, kuten pitääkin. Olkoon se heikkous, minkä teille olen ilmaissut, ikuinen meidän-välisemme salaisuus! Ja mitä minusta vielä kuulettekin, niin elkää koskaan uskoko minua tuollaiseksi heikkohermoiseksi, raukeaksi kuutamoneidoksi, jonka pään mies voi panna pyörälle! Minun suonissani virtaakin kuningasverta.”

Näihin sanoihin prinsessa päätti tuttavallisen keskustelun. Yhdelläkään ilmeellä paljastamatta sieluntilaansa, hän heitti hyvästit Schwerinin kreiveille ja lupasi käydä kreivitär Audacian luona taas, kun Henrik-kreivi tekisi toden aikomastaan ristiretkestä pyhään maahan.

Talvi tuli ja pakoitti Valdemarin päättämään liiviläisen ristiretkensä. Sen, mitä oli tehty kristinuskon levittämiseksi, huomasi hän kyllä riittämättömäksi, ja vakuuttaakseen maallisen herruutensa siellä, hän tarvitsi paljon suuremman asevoiman. Hänen oli itse täytynyt polttaa vahva saarenmaalainen linnansa, ja kun hän näki oman hätiköidyn työnsä häviävän liekkeihin silmäinsä edessä, hän vannoi kalliin valan, että jollei hän vielä näe sitä päivää, jolloin koko maa on kristitty ja tanskalainen, hän ei tahdo kantaa suuren Valdemarin pojan nimeä.

Kuninkaan lähtiessä palaamaan joukkoineen arkkipiispa Andreas jäi
Riikaan, missä hän vietti talven selittämällä ja esittämällä papeille
Davidin psalmeja.
Kuningas oli palannut Riiben linnaan itsensä voittaneena, mikä voitto oli suurempi kuin jos hän olisi voittanut valtakunnan. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja tyytyväiset, ja nähdessään hänet Dagmar iloitsi suuresti. Hän kertoi kuninkaalle kohta lapsellisella vilpittömyydellä kaiken, mitä hän hänen poissaollessaan oli ajatellut, unelmoinut ja kokenut, miten hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan puolisonsa kansaa, ja kuinka syvästi hän oli häntä kaivannut ja rukoillut hänen puolestaan. Kuningas sulki hänet liikutettuna syliinsä puhtaimpana, viattomimpana naisena, joka näytti säilyneen tässä turmeluksen maailmassa, ollen olemassa vain nähdäkseen kaikkea kaunista ja hyvää, ja sisarena rukoillakseen jokaisen syntisen ja eksyneen sielun puolesta.

Kohtaus Valdemar-piispan kanssa Sjöborgissa ja se lupaus, minkä hän oli tältä saanut piispan vapauttamisen varalle, oli tärkein uutinen, mikä Dagmarilla oli kerrottavana hänen kotiuduttuaan. Kuningatar oli tietämättään sattunut onnellisimmalla hetkellä koskettamaan kuninkaan sydäntä, kuvaamalla todenmukaisesti sitä kurjuutta, missä hän oli tavannut kuninkaan onnettoman sukulaisen, eikä hänen toistettu laupeuden ja armonpyyntönsä tuon todella vääryyttä kärsineen vangin hyväksi ollutkaan turha.

Seuraavana päivänä paluunsa jälkeen kuningas asteli miettiväisenä salakammiossaan edestakaisin ja kirjoitutti kirjettä paavi Innocentiukselle, missä hän selitti tahtovansa nyt noudattaa paavin kehoitusta ja vapauttaa Knuut Maununpojan äpärän, Slesvigin Valdemar-piispan, joka oli surmannut autuaan kuningas Knuut vainajan ja väijyi hänen omaa kruunuaan ja henkeään, sekä sentakia seitsemän vuotta oli istunut vangittuna Nordborgin ja Sjöborgin linnoissa, mutta ehdoksi hän asetti että tuon levottoman ja vaarallisen piispan tuli paavin käskystä ehdottomasti jättää Tanska ja olla liittymättä sen vihollisiin sekä lähteä Roomaan ja pysyä siellä rauhallisena.

Tämä kirje lähetettiin viipymättä, ja kuningas tunsi silloin sydämensä iloiseksi ja keveäksi; hän näet tunnusti itsekkin, että hänen Knuut veljensä oli menetellyt kohtuuttomasti, riistäessään piispalta vapauden, sekä että hän itse oli ollut ankarampi vaarallista sukulaistaan kohtaan kuin hänen todisteettomat, mutta aiheelliset epäluulonsa oikeuttivat olemaan.

Prinsessa Regitza ja valtaneuvoston vanhimmat pudistivat päätään kuullessaan kuninkaan aikovan vapauttaa piispa Valdemarin ja he pitivät tätä hänen myöntyväisyyttään valtiollisena virheenä, johon he suuresti moittien pitivät kuningatar Dagmaria syyllisenä, huolimatta heidän kunnioituksestaan hänen hurskautta kohtaan.

Eräänä selkeänä talvipäivänä istui Valdemar-piispa Sjöborgin vankitornissa ristikkoikkunan luona, ruokkien suurta, paksua hämähäkkiä elävillä kärpäsillä, jotka hän oli horroksissa pyytänyt ja herättänyt henkiin takan äärellä. Hän huojutteli ruumistaan edestakaisin, tuntien tuskaa jaloissaan, jotka pitkällisestä istumisesta olivat ajettunet. Hän ei kyllä enää ollut kahlittuna kiveen ja voi rautojen estämättä nyt liikuskella muutamia askeleita ahtaassa, hyvin lukitussa tornikammiossa. Mutta häntä vartioitiin tarkoin, ja peitetyn muuriaukon läpi voi vanginvartija nähdä hänen jokaisen liikkeensä ja huomata kaikki mitä hän teki. Hänen kasvonsa olivat vielä paljon hurjemmat kuin silloin kun kuningatar näki hänet. Tukkansa ja kyntensä hän oli jättänyt leikkaamatta, punainen parta oli likainen ja takkuinen ja hän muistutti enemmän villieläintä kuin ihmistä. “Ime, kaima, ime!” mutisi hän tuijottaen hämähäkkiin. “Ime itseesi miljoonain henki, kunnes tulet härän paksuiseksi; sitten sinä saat suuren lihakärpäsen valtikoineen kruunuineen, mutta et saa sitä syödä! Sinun pitää kiduttaa sitä kunnes se on minun näköiseni, kunnes sen jaloissa ei ole enempää lihaa kuin mitä yksi ainoa korppi voi syödä! — Haa, hurjia, lapsellisia koston unelmia! — Syntisiä, epäpiispallisia ajatuksia!” — Samassa hän hypähti ylös ja pieksi itseään kovasti katujanruoskalla, ja vanginvartija kuuli kuinka hän lyödessään tuskaili ja rukoili.

“Tällaiseen kurjaan, voimattomaan pahuuteen”, mutisi vanki taas, “tällaisiin häpeällisiin ajatuksiin on tyrannius ja raakuus alentanut kuninkaan pojan! Paholainenko minua viettelee tuon pienen pedon haamussa? Kas, kuinka kiihkeänä se puuhaa ja kiduttaa saalistaan? Kas niin! Surise ja pyristele vain, vanki, et pääse! — Noin — haa noin minä tahdon nähdä hänen pyristelevän, noin kituvan ja painuvan yhä syvemmä kurjuuteen! — Vaikene, viettelijä, vaikene! — Väisty saatana!” Samalla hän löi ruoskalla hämähäkin kuoliaaksi. “Mitä minä tein!” huokasi hän hetken kuluttua hiljaa ja alakuloisena. “Se oli minun viimeinen, ainoa ystäväni maailmassa, onnettomuustoverini. Seitsemän vuottahan olemme sovinnossa ja rauhassa viettäneet yhteiselämää, — pitikö minun nyt surmata sinut, onneton, kun en ketään muuta voinut musertaa! Nyt minä siis olen aivan yksin tässä helvetissä!” Hän huokasi tuskallisesti. “Ja viettelijään minä en kuitenkaan ylettänyt; hän seisoo ulkopuolella ja hymyilee.” Läheltä kuuluikin hilpeä nauru. Vanginvartija siellä huvittelihe piispan kummalliselle käytökselle, luullen häntä mielenvikaiseksi.

Kuten tavallisesti tuollaisten kiivaitten sielunpurkausten, kostonhalun ja katumuksen jälkeen, onneton vanki nytkin vaipui syvään äänettömyyteen, ja silloin ei kukaan voinut lähestyä vaaratta häntä. Tästä horrostilasta hänet vastoin tavallisuutta herätti linnanpihalta kuuluva hevosten kopina ja melu. Hän nousi katkerana ja katsoi ristikon läpi ulos. Hän näki komean ritari- ja naisseurueen ratsastavan autiolle pihalle, missä vouti juoksenteli levotonna edestakaisin tervehtien nöyränä vierasta herrasväkeä.

“Onko nyt hovissa tapana tehdä ratsastusretkiä katsomaan uutta Nebukadnezaria?” mutisi piispa, vetäisten päänsä takaisin aukosta. “He eivät saa riemukseen nauttia minun kurjien kasvojeni näkemisestä!” Hän kumartui sitten vaivaloisesti ja vyörytti ovelle raskaan ylösrevityn lattiakiven; ei kestänytkään kauan ennenkuin hän kuuli avainten ja rautakankien kalinaa, ja ovi avautui raolleen.

“Kuka siellä!” huusi hän julmalla äärellä. “En tahdo ketään nähdä, en tahdo joutua näytteille kuin vangittu karhu! Ensimäisen, joka astuu kynnykseni yli, minä raatelen korpin kynsilläni.”

“Täällä on ylhäinen riibeläinen herra; hän tuo teille onnellisen uutisen, herra piispa”, sanoi vouti paljon kohteliaammalla äänellä kuin tavallisesti. “Hän tuo tärkeitä kirjeitä kuninkaalta ja paavilta.”

“Paavin lähetille aukaisen oven, kuninkaan lähetille en!” vastasi vanki ja työnsi kiven syrjään.

“Vähänpä hyödyttäisi teitä paavin viesti ilman kuninkaan viestiä”, sanoi Junkker Strange astuen sisään; mutta kun hän nyt näki, kenenkä kanssa puhui, hän peräytyi kauhistuneena askeleen. “Jumala armahtakoon minua, piispa Valdemarko olette?” sanoi hän. “Jos kuninkaani olisi nähnyt teidät tuollaisena, ette varmaankaan olisi istunut täällä niin kauan. Minä saavun julistamaan teidät vapautetuksi”, jatkoi hän ojentaen piispalle kuninkaan kirjallisen käskyn hänen vapauttamisestaan.

Ilon välähdys kiiti vangin synkkien kasvojen yli, mutta kun hän näki kuninkaan nimen ja sinetin, hänen näkönsä taas synkkeni. “Antakaa se tuolle pyövelilleni!” sanoi hän viitaten voutiin, joka seisoi pelokkaana ovenraossa. “Hän voi ottaa vastaan kuninkaanne käskyjä, minä en. Mutta katsokaamme, mitä pyhä isä kirjoittaa; hän on minun ainoa herrani ja valtiaani maailmassa.”

Junkker Strange ojensi hänelle nyt paavin kirjeen, missä vangittua piispaa uhattiin kirkonpannalla, ellei hän hetikohta vapautuksensa jälkeen tulisi Roomaan ja luopuisi kaikesta yhteydestään kuninkaan vihollisien kanssa.

“Vai se oli ehto!” lausui piispa katkerana. “Siis Herodes ja Pilatus ystävinä. No niin, tervehtikäähän kuningastanne herra ritari, ja sanokaa hänelle, että minä pudistan tomun jaloistani hänen kirotun maansa rajalla enkä koskaan enää astu jalkaani niiden sisäpuolelle niinkauan kuin hän kantaa kruunua ja valtikkaa, — kuinka kauan sitä aikaa kestää, sitä ei meistä kukaan tiedä; mutta meidän kaikkien yllämme on suuri kostaja. Ja nyt matkaan!”

“Vielä jotain arvoisa herra!” lausui Junkker Strange. “Minä olen tuonut teille odottamattoman, mieluisan matkatoverin, jolle teidän kuitenkaan ei pitäisi näyttäytyä tässä surkuteltavassa asussa; hän on teidän ruhtinaallinen sisarenne, Saksenin herttuatar Jutta, joka kuultuaan teidän vapautuksenne, itse on saapunut noutamaan teitä.”

“Jutta-sisareni!” huudahti piispa ja hetkeksi häneltä näytti haihtuneen kaikki viha. “On siis kuitenkin vielä yksi ihminen, joka huolehtii minusta! Missä hän on? Minä tahdon nähdä hänet!”

“Ei sentään tässä asussa!” väitti Junkker Strange asettuen hänen tielleen. “Te säikäytätte hänet — eikö teillä ole mitään muita vaatteita? Siistikää edes tukka ja kynnet!”

“Ei ei, hovipeliä! Näin — juuri näin hän saa nähdä minut —, tällaisena, jollaiseksi te olette minut saaneet, näkee herttua Bernhardin puoliso minut, niin että hän voi todistaa Saksan ruhtinaille, miten Tanskassa kohdellaan kuninkaallista esipappia ja vihittyä kristillistä piispaa!”

Näin sanoen raivokas piispa työnsi sekä Junkker Strangen että voudin syrjään ja syöksyi ulos ovesta. Kun hän ehti ulos tornista ja hengitti vapaata ilmaa, ja näki sisarensa kalpeana rientävän häntä vastaan linnanrappusilta, hän syöksyi voimatonna maahan. Avattuaan vihdoin silmänsä, hän huomasi makaavansa lavitsalla linnan etusalissa huolestuneen sisarensa hoivissa.

“Veli, veli, rääkätty veli-parkani!” valitti kalpea, iäkäs nainen itkien ja väännellen pitkiä, laihoja käsiään, niin että kultasormukset tippuivat lattialle. “Tuollaisenako näen sinut jälleen!” — “Juttako olet!” huudahti piispa ja nousi huojuen. “Aivan niin! Mutta sinä tuskin tunnet minua; niin katsohan vain tarkkaan minua, ja elköön tämä kurjuuden kuva haihtuko sielustasi ennenkuin on suoritettu takaisin se mikä seitsemän pitkän vuoden aikana on myrkyllä ja sapella merkitty lauluun! Ah, rakas veli, vahvista itseäsi!” lausui huolestunut herttuatar tarjoten hänelle vapisevin käsin viinimaljan, minkä Junkker Strange oli tuottanut. “Vahvista itseäsi, veli parka, niin että pääsemme iäksi pois täältä näkemästä tätä surkeuden pesää!” Sitten hän veti esiin pienen kultakamman taskustaan ja suori hänen tukkansa ja partansa. —

“Ja kun sukineeksi sai kutrin, hän kyynelin kastoi sen —”

lauletaan vielä vanhassa kansanlaulussa.

“Elä itke minun tähteni rakas sisar!” lohdutti piispa häntä puoliääneen. “Jos elän vielä vuoden ja olen voimissani, niin minä kostan täysin kärsimäni!”

“Ah, vaiti siitä!” kuiskasi herttuatar tuskallisena. “Jos joudut uudelleen Sjöborgin torniin, niin minä en enää koskaan näe sinua.”

Junkker Strange oli tarkkaan kuullut joka sanan, mutta häntä oli itseään kovasti liikuttanut nähdä ylpeä piispa niin nöyryytetyssä tilassa, ja tuo hyväntahtoinen ritari piti niitä uhkasanoja, jotka piispa nyt vapaaksi päästessään tuli lausuneeksi, vain tuon onnettoman jännitetyn ja sairaloisen mielen tahdottomina ilmaisuina. Purppuraisella ritariviitalla nyt herttuatar peitti veljensä rikkinäisen ja likaisen vankipuvun. Sitten hän saattoi hänet alas linnanrappuja ja nostatti hänet vakaisan juoksijan selkään, sillä piispa oli liian heikko itse noustakseen satulaan. Niin nopeasti kuin hänen voimansa sallivat Valdemar-piispa jätti näin herttuattaren ja hänen seurueensa kera Sjöborgin linnan ja matkusti suoraan ulos maasta. Hän tahtoi ensin lähteä lankonsa Saksenin herttua Bernhardin luo, sieltä jatkaakseen matkaa Roomaan, niinpian kuin terveydeltään saattoi sen tehdä.

Junkker Strange oli osanottavalla mielellä eronnut herttuattaresta ja hänen äänettömästä veljestään, palaten sitten seurueineen Riiben linnaan. Kun tuo rehellinen kunnon ritari seisoi kuninkaansa edessä, kertoen miten oli suorittanut tehtävänsä ja kuinka surkeassa tilassa hän oli tavannut ruhtinaallisen vangin, hän näki ankaran kuninkaan silmien kyyneltyvän ja tarttui lämpimästi hänen käteensä. “Kiitos siitä, että jätitte minulle tämän tehtävän! Vaikka minä olen paljon surullista nähnyt maailmassa, niin Jumala varjelkoon minua toista kertaa näkemästä tuollaista miestä vankilassa ja kurjuudessa. Minun sydäntäni viiltää aina syvältä, kun näen synnynnäisen ylevyyden alennettuna.”

“Jos olen tehnyt hänelle vääryyttä”, sanoi Valdemar, “niin Jumala suokoon sen armossaan anteeksi! Jos nyt olen vapauttamalla hänet menetellyt epäviisaasti, kuten sanotaan, ja jos kohta saan kiitokseksi häväistystä ja vahinkoa, on kuitenkin parempi kärsiä kuin tehdä vääryyttä. Mitä tähdissä on määrätty, siihen ei kuitenkaan mikään maailman viisaus auta.”

Junkker Strange ei arvellut olevan tarpeellista salata kuninkaalta piispan kiivaudessaan laskettelemia uhkasanoja, ja ne kuultuaan vaipui kuningas syviin mietteisiin.

“Saat nähdä, ettei hän mene Roomaan”, arveli Valdemar. “Tuo ylpeä mies uhmaa paavia kuten kuningastakin ja kiihoittaa pian minun julkiset ja salaiset viholliseni kostoon.”

“Mutta silloin panna-salama musertaa hänet, jos pyhä isä on sanansa veroinen mies, kuten sanotaan, eikä mikään yömyssy”, väitti Junkker Strange. “Jos piispa lyöttäytyy teidän julkisiin vihollisiinne, herra kuningas, niin tiedämmehän, missä voimme hänet tavata miekka ja kilpi kädessä. Mutta te puhuitte salaisista vihollisista. Niiltä ei kukaan kunnon mies ole suojattu. Keitä tarkoitatte niillä?”

“Meidän kesken, Strange”, vastasi Valdemar, “Otto-keisarille olen tehnyt arvokkaita palveluksia ja hän kai kutsuukin minua veljekseen ja ystäväkseen, niin kauan kuin hän tarvitsee kättäni omatekoista keisari Fiilippiä ja Schwabin herttuaa vastaan; mutta luuletko hänen unhoittaneen, että hän on Henrik Löven [Löve-leijona] poika, ja että minä asevoimin pääsin Henrik Löven perilliseksi. Minä en usko tuosta suvustaan vierauneesta leijonan-pennusta enempää kuin vendiläisistä ja schweriniläisistä, pakollisista läänitysmiehistäni. En voi nyt odottaa hyvää itselleni piispa Valdemarin saksilaiselta langoltakaan. Muistatko mitä herttua Bernhard sanoi, kun näki Henrik Löven suuren kuparileijonan Braunschweigin linnan pihalla: ‘kuinka kauan sinä käännyt itäänpäin kita avoinna; luovu siitä, sinulla on mitä tahdot; käänny nyt pohjoista kohti!’ Kas sitä sanaa Saksan ruhtinaat ja keisarit eivät koskaan unohda. Mutta antaa leijonan tulla avoimin kidoin koko penikkaparvensa kanssa, minä olen valveilla.” Näin sanoen Valdemar poistui pitkin askelin ulos ovesta ja Junkker Strange seurasi häntä valtaneuvostoon.

* * * * *

Oli kulunut vähän aikaa, ja se rajuilma, jonka kuningas oli nähnyt nousevan ylleen, oli jo likenemässä. Sisäinen eripuraisuus Saksassa kahden keisarin ja heidän puolueittensa välillä näytti olevan lakkaamaan päin. Fiilip oli Martinpäivään saakka 1207 tehnyt aselevon keisari Oton kanssa. Hän samosi nyt yhdessä useiden Saksan ruhtinaitten kanssa mukanaan mahtava sotajoukko, pohjoista kohti, ja luultiin aikeena olevan hyökkäyksen Tanskaa vastaan. Sama lähetti, joka toi kuninkaalle tämän tiedon, jätti hänelle myös sen tärkeän uutisen, että Valdemar-piispa oli päässyt keisari Oton turviin ja että huolimatta paavin käskystä sekä hengelliset että maalliset asianomaiset olivat valinneet hänet Bremenin arkkipiispaksi.

Suutuksissaan näistä tiedoista kuningas oli kohta kutsuttanut kreivi Albertin ja Pietari-piispan luokseen. Ankara, tyyni sotaherra ja kiihkeä piispa seisoivat jo ääneti ja odottavina huoneessa, mutta kuningas käveli vielä vihaisena edestakaisin lattialla kädessään nuo tärkeät kirjeet.

“Lukekaa!” sanoi kuningas, ojentaen heille kirjeet, jotka he lukivat ja antoivat hänelle takaisin.

“Mitä aiotte tehdä, kuninkaallinen sukulaiseni?” kysyi Albert-kreivi ainoankaan ilmeen muuttumatta hänen kasvoillaan. “Arkkipiispa? Se yltiöpää!” huudahti piispa Pietari kiivaasti ja katseli kuningasta kiihkeän levottomana.

“Kuten näette, ei ole aikaa istua kauemmin rauhassa kotona!” lausui kuningas. “Rakas serkkuni piispa on kaikkeen syy; hän se on ärsyttänyt kaikki Saksan paholaiset niskaani. Hän kai uneksii olevansa paavi, ja Bremenin arkkipiispan istuimelta päin hän puuhaa minulle vastusta enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Mutta kuulkaa, suunnitelmani on valmis: kutsukaa heti sotajoukko kokoon, uljas sisareni poika! Me emme saa antaa Fiilipin astua Tanskan rajan yli. Ja te, neuvokas Pietari-piispa, olkaa te minun puhemieheni Roomassa. Rientäkää te kohta sinne ja pankaa minun puolestani vastalause piispa Valdemarin vaaliin Bremenin arkkipiispaksi! Minä annan mukaanne kirjeen ja tarpeellisen valtuutuksen. Tämä ei ole pikkuasia; minä luotan teidän harrastukseenne ja kuntoonne. Te pidätte vääjäämättä kiinni paavin omasta sanasta ja piispa Valdemarin vapautuksen nimenomaisesta ehdosta.”

Näin sanoen kuningas päästi molemmat luotaan. Seuraavana päivänä hän itse lähti kreivi Albertin ja ritariensa kanssa, pientä valittua joukkoa johtaen, maan rajoja kohti; ja piispa Pietari, vanhan uskollisen Martin ja kahden asemiehen saattamana, läksi suurella kiireellä Rooman-matkalle. Kuninkaan kirjeen ja valtuutuksen oli hän itse varovaisena ommellut alustakkinsa rintataskuun.

KUUDES LUKU.
Toista kuukautta oli kulunut. Piispa Pietari oli matkannut yötä päivää; suurempi osa matkasta oli kulunut onnellisesti. Eräänä iltana hän istui läpimärkänä sateesta eräässä savuttuneessa, likaisessa majatalossa Ternin ja Rooman välillä, yhteisessä vierastuvassa. Hän käski Martin kuivata takan ääressä vaatteet ja itse hän lattiaan kiinnitetyn, likaisen pöydän ääressä virkistäytyi pikarilla Orvietoviiniä.

“Tänne siis on ehditty!” jupisi Martti. “Ja huomenna näillä ajoin voimme olla Roomassa, jos Jumala suo. Onpa totisesti ihana maa tämä Italialais-maa, kunhan nämä ihmisparat vaan eivät olisi niin yksinkertaisia; kun minä pyydän kannun olutta, niin ne tuovat minulle tuota kirottua öljyä, kaikki mitä ne tietävät on viinilasi. Herra piispa”, sanoi hän nyt ääneen. “Nyt on matkaviitta kuiva, tahdotteko nyt ottaa sen päällenne ja antaa minun nyt kuivata takkinne. Te voitte, Jumalan nimessä, saada kurkkukatarrin; niinpä te matkustattekin, ettekä huoli sateesta ettekä myrskystä. Eihän Rooma minnekään juokse, tiemmä.”

Piispa antoi hänen jupista ja ojensi hänelle takkinsa, ja kietoutui viittaansa, ajatellen sitä latinalaista puhetta, minkä hän aikoi pitää paaville.

“Juttuja kai ne ovat nuo ryöväritarinat, joita tästä maasta kerrotaan!” jatkoi puhelias Martti. “Emmehän ole vielä yhtään nähneet, mutta uteliaita ne ovat täällä kuin lemmot. Äsken en ollut mitenkään selvitä eräästä saksalaisesta, joka aivan väkipakolla tahtoi tietää, keitä me olemme ja miksi matkustamme.”

“Saksalaisesta?” kysyi piispa teroittaen huomiotaan. “Hm, mitä vastasit hänelle?”

“Ah, minä vastasin toden mukaan, että herrani on ylhäinen tanskalainen piispa, kuninkaan paras ystävä, jolla on mukanaan tärkeä viesti ja kirje paaville, ja että minä olen — —”

“Tyhmää lorua!” keskeytti piispa vihoissaan. “Kuka sinun on käskenyt mennä kellekkään selittämään niitä asioita?”

“Anteeksi, ankara herra piispa, jos olen siinä tehnyt tyhmästi!” vastasi Martti pudottaen takin käsistään. “Minä olisin kyllä voinut hänelle syöttää pajuköyttä, mutta ettehän tavallisesti kärsi yhdenkään ihmisen valehtelevan: sillähän te sanotte meidän liittyvän pirun ystäviksi ja tovereiksi — herra siunatkoon! Ja jos olisin muuta sanonut, niin olisinhan ilmeisesti valehdellut.”

“Sinun pitää vaieta silloin kun puheesta ei ole hyötyä”, sanoi piispa kiivaana. “Täällä sentään luulin olevani turvassa sinun puheliaisuudeltasi; kun et ymmärrä sanaakaan tästä kielestä en luullut sinun saksaakaan paljon taitavan!” — “Ah herra piispa, minä autan itseäni miten voin”, vastasi Martti. “Kapitulitalossa oppimani latina tulee täällä hyvin tarpeeseen. Mutta ettekö tahdo itse huolehtia kirjetaskusta, herra — minä pelkään että se voi tulla liian likelle tulta?”

“Herra armahda, kirjetaskuni!” huudahti piispa. “Anna tänne! Se ei saa olla poissa rinnaltani: se on minulle tärkeämpi kuin kaikki matkarahamme.” Sitten hän veti märän takin jälleen päälleen.

Piispa ja vanha Martti eivät olleet keskustellessaan huomanneet, että kookas, äänetön pyhiinvaeltaja oli tullut samaan huoneeseen ja istuutunut pimeään oviloukkoon. Nyt astui isäntä sisään mukanaan pari vierasta, asestettua ratsuria, jotka puhuivat italiaa ja näyttivät saksalaisilta.

“Te siis seuraatte hurskasta herra pyhiinvaeltajaa Lorettoon?” kysyi isäntä. “Se kai on raskas retki ylhäiselle herralle, varsinkin ajettunein jaloin; mutta melkein pahemmalta rangaistukselta minusta tuntuu se, ettei hän saa puhua sanaakaan. Ah Herra Jumala, mitä kaikkea tuleekaan luvanneeksi Pyhälle Neitsyelle, kun on hädässä ja ahdistuksessa! Olenpahan itsekin luvannut hänelle aivan joutavan jutun takia, etten koko vuoteen kysy ainoaltakaan matkustajalta hänen nimeään.”

“Se vuosi kai on lopussa!” laski eräs vieraista ratsureista leikkiä.

“Jo kauan sitten, rakas ihminen! Enkä koskaan enää tee sellaisia lupauksia; täytyyhän toki tietää, ketä pitää kattonsa alla, ettei holhoa ryöväreitä eikä kerettiläisiä. Toisin on sellaisten ihmisten laita kuin tuon hurskaan pyhiinvaeltajan, jonka pyhä lupaus kieltää ilmaisemasta nimeään. Mutta ateria on valmis, hyvät herrasväet! Kai syömme kaikki samasta vadista? Sillä koska kaikki tarvitsemme ruokaa, niin olemmehan samanlaisia rakkaan Jumalan luomia.”

Nyt astui sisään useampia vieraita, istuutuen keskelle vierastupaa katetun illallispöydän ääreen, minne Pietari piispakin oli asettunut. Paksu, likainen nainen, isännän vaimo, asetti pöydälle suuren, höyryävän makaroonivadin. Isäntä istuutui pöydän päähän ja luki kädet ristissä rukouksen. “Kotirauha, maanrauha ja tunnonrauha!” niin hän päätti rukouksensa ja kun hän samassa hetkessä huomasi jonkun virheen ateriassa, niin hän löi vaimoaan suola-astialla päähän ja kysyi kolminkertaisesti kiroten, niinkö katettiin pöytä näin ylhäisille vieraille?

Tästä syttyvä perheriita katkesi siihen, että nurkassa istuva pyhiinvaeltaja nousi ylös ja viittasi isännälle, heittäen samalla pöydälle kukkaron jonka isäntä nopeasti sieppasi.

“On vastoin hurskaan herrani lupausta”, sanoi vieras ratsuri, “ottaa osaa pöydän nautintoihin, samoinkuin levätä yötä katon alla, ennen Lorettoon saapumista.”

“Vai niin!” sanoi isäntä. “Niinpä toivon teille onnellista matkaa ja rukoilen Pyhää Neitsyttä opastamaan tietä.”

Pyhiinvaeltaja kääntyi lähteäkseen tuvasta. Oli tumma iltahämärä, ja piika kantoi sisään kaksi lamppua, jotka hän asetti pöydälle, toivottaen tavan mukaan “mitä parhainta yötä.” Nopeasti läheni pyhiinvaeltaja ovea, mutta samalla kun hän terävästi katseli piispa Pietaria hänen pyhiinvaeltajahattunsa luisui niskaan; lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoilleen, ja piispa Pietari, joka oli kiinnittänyt tuomionsa tuohon kummalliseen vieraaseen, näytti hämmästyksekseen noissa kalpeissa, punapartaisissa kasvoissa tuntevan piispa Valdemarin hurjat, intohimoiset piirteet. Isäntä oli saattanut vieraitaan ovelle ja palannut. “Mukava pyhimys!” sanoi hän ristien itsensä. “Hän vaeltaa katuvaisena kylien läpi; hän nauttii vain vettä leipää eikä puhu sanaakaan majataloissa; mutta maantiellä hän ratsastaa muhkeana, syö sekä lihaa että viiniä ja puhuu saksaa ratsumiestensä kanssa kuin lempo. Ei, hurskauden ja pyhyyden aika on maailmassa jo mennyt.”

“En nähnyt väärin, se oli piispa Valdemar!” kuiskasi piispa Pietari Martille: “Ei hän matkusta Lorettoon, vaan Roomaan. Hullusti käy, jos paavilla ei ole minun viestiäni ennen hänen saapumistaan. Pidä suusi tukossa ja satuloitse hevoset!”

“Mutta jos hän tunsi teidät, herra piispa, on ehkä kuitenkin varminta päästää hänet edelle. Hänellä on mukanaan neljä vahvaa ratsuria.”

“Meitähän on myös neljä. Kuninkaan asialla ollessaan tanskalainen ei laske ystävien eikä vihollisten lukua. Onhan Roomaan useitakin teitä. Tee kuten sanon!”

Martti meni ja pian seisoivat hevoset satuloituina oven edessä. Sillä välin piispa Pietari oli tiedustellut isännältä, mitä tietä saksalaiset olivat matkustaneet pyhiinvaeltajan kanssa; hän oli myös saanut tiedon lyhemmästä Roomaan vievästä tiestä, joka kuitenkin kulki villin ja vaarallisen vuoriseudun läpi. Mutta siihen tiesi isäntä neuvon; hyvästä maksusta oli kunnollinen opas valmis palvelemaan matkustajia.

Pietari-piispa maksoi runsaasti sen aterian, jonka nauttimiseen hän ei ehtinyt, ja hypähti reippaana ja innokkaana juoksijansa selkään. Huolekas isäntä antoi hurskaan siunauksen hänen matkaevääkseen; mutta piispassa heräsi samalla epäröinti, sillä isännän äänensävy muistutti kiroukseen päättyneestä pöytärukouksesta. Ja kun hän näki isännän hankkiman oppaan, hän oli melkein katumaisillaan nopeaa päätöstään. Mutta opas ratsasti jo muulillaan etunenään. “Jumalan nimeen”! lausui piispa ja seurasi häntä.

He olivat ratsastaneet muutamia tunteja; pimeys lisääntyi, ja tie kukkulain välillä tuli hankalammaksi ja viistommaksi; se teki niin monia mutkia ja kaarroksia, että näytti siltä kuin tultaisiin yhtä paljon taaksepäin kuin eteenpäin. Lopulta ei näkynyt minkäänlaista jälkeä; opas pysähtyi ja selitti eksyneensä niin ettei tuntenut tietä eikä polkua. “Mutta tuolla kallion äärellä minä näen tulisoihtuja; siellä on varmaan majatalon aasinajajia —, he aikoivat samaa tietä kuin me. Jos hyvät herrat sallivat, niin minä annan noille kunnon miehille merkin, jolla meidän täällä on tapana ilmoittaa hyville ystäville hätätilamme.”

Vastausta odottamatta hän veti kohta esiin pillin ja puhalsi siitä kolmasti terävän, läpitunkevan äänen. Merkkiin vastasi kohta samanlainen ääni ja soihdut likenivät.

“Tulevat!” sanoi opas. “Olipa onni, etten unhottanut jahtipilliäni.”

Piispa Pietari katsoi terävästi ja epäilevänä ruskeaa likaista italialaista. Oli parahiksi valoisaa vielä, että hän näki viekkaan hymyn tämän ohuitten huulten seutuvilla. Piispa ei koskaan matkustanut aseetonna; käsi miekan kahvalla hän katsahti luottavana taivasta kohti ja kutsui Marttia. “Sano miehille”, lausui hän tanskaksi, “että meidän Jumalan nimessä tulee olla valmiina äkillistä hyökkäystä vastustamaan!”

“Herra Jumala, onko niin!” huoahti Martti ja riensi täyttämään herransa käskyä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat olevansa villien, likaisten, soihduilla ja miekoilla varustettujen miesten ympäröiminä. Opas oli kadonnut. Martti ja molemmat asemiehet katsoivat kauhistuneina suurta ylivoimaa. Mutta empimättä he kuitenkin tarttuivat aseisiin. Piispan miekka oli pian vedettynä esiin; mutta hänen hevosensa arkaili soihtuja; se nousi pystyyn, piispa selässään, kallion partaalla, ja syöksyi alas.

Ankaran putouksen pyörryttämänä makasi piispa jyrkänteen alla, eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kun hän selvisi, oli sysimustaa hänen ympärillään. Hän kuuli Martin ja asemiesten ähkyvän ja kiroilevan vähän matkan päässä; vaivoin hän nousi ja hoippui ääntä kohti. “Parempi olisi teidän rukoilla kuin kiroilla!” huusi hän. “Missä olette, miten ryövärien kävi?”

“Piruja ne olivat eikä ihmisiä”, valitti Martti. “Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen kiitos, että te elätte, herra! Täällä minä makaan, voimatta kättäni liikuttaa.”

“Me tappelimme niinkauan kuin voimme”, sanoi toinen, asemiehistä.
“Mutta niitä olikin ainakin kymmenen yhtä vastaan.”
“Kaksikymmentä perkelettä yhtä vastaan, aiot kai sanoa!” huudahti Martti. “Oh auta meitä, rakas herra, me makaamme täällä sidottuina ja uimme veressämme!”

Vihdoin piispa löysi sidotut palvelijansa ja katkoi miekalla heidän sidotut kahleensa. He hypähtivät ylös ja katsoivat ympärilleen, mutta läheltä ei voinut mitään kuulla eikä nähdä. Kaukana he näkivät soihtujen valon, joka pian haihtui kallioitten väliin.

“Olivatko ne todella ryöväreitä vai piruja?” lausui Martti, joka nyt vasta huomasi, ettei ollut saanut ainoatakaan isompaa haavaa ja että se, jota hän oli pitänyt verenä, oli vain puro, jossa hän oli maannut. “Ah, rakas herra piispa!” jatkoi hän. “Kun minä näin hevosenne syöksyvän kallion reunalta alas, musteni kaikki minun silmissäni. Minä hosuin luotani kaiken minkä voin, mutta kuten sanottu, ainakin yli kolmekymmentä roistoa oli minua sitomassa.”

“Kiitä Jumalaa elämästäsi, eläkä kersku, Martti!” sanoi piispa.
“Haavoittuiko teistä joku vaarallisesti?”
“On Jumalan ihme, että jollakin meistä on jäsenet täydet”, sanoi Martti. “En tahdo kerskua rakas herra! Kuinka paljon ryöväreitä oli, jätän kuin jätänkin sanomatta, sillä minulla oli muutakin tekemistä kuin lukea niitä. Mutta minä olen puolustautunut roimasti, vaikka olinkin sidottu enkä voinut jäsentä liikauttaa — katsokaa, sen voin teille todistaa, herra! Tuossa on reppu, sisällään teidän virkavaatteenne, ja tässä kukkaro. En antanut niiden vintiöitten ottaa äyriäkään.” Piispa Pietari työnsi nyt käden povitaskuunsa. “Jumalan pyhä veri, se on poissa!” huudahti hän kauhistuneena. “Minut on ryöstetty — koko matka on turha!”

“Minullahan se on herra!” huudahti Martti. “Tässähän on kukkaro.”

“Mitä minä kukkarosta? Kirjetasku, kirjetasku, jossa on kuninkaan kirje ja valtuus!”

“Sepä onnettomuus, rakas herra! Kunpahan olisitte jättänyt minulle, — mutta etteköhän ole kadottanut sitä pudotessanne? Me etsimme, kunnes se löytyy!”

“Turhaan, turhaan! Poissa se on — ei se ole kadonnut, se on ryöstetty; se oli neulottu lujasti kiinni — takki on revitty, tasku on halkaistu; haa, eivät ne olleet tavallisia rosvoja. Kullasta ja vaatteista ne eivät välittäneet — kirjeitäni ne tahtoivat, — tämä ansa oli tuon röyhkeän Valdemar-piispan virittämä. Mitäs minä nyt Roomassa ilman kirjettä ja valtuutta.”

Kiihkeä piispa oli melkein epätoivoinen; hän väänteli käsiään eikä tiennyt, pitikö hänen lähteä eteen- vai taaksepäin.

“Rakas, hyvä herrani!” lohdutti Martti häntä uskollisesti. “Kuinka voitte tämän ottaa niin sydämellenne? Kyllähän tiedätte mitä kirjeessä sanottiin, ja minähän tiedän, että te osaatte asettaa sananne kuin kuningas itse, ja mitä valtuutusta te tarvitsette? Kun pyhä isä näkee teidän rehelliset tanskalaiset kasvonne, niin näkeehän hän hyvinkin, että te ette kulje valheen kengillä!”

“Vanha, uskollinen Martti!” sanoi piispa iloisesti. “Sinun suusi kautta puhuu hyvä suojelushenkeni minulle, niin, sinä olet oikeassa!” huusi piispa. “Jumalan avulla tulen toimeen ilmankin kuninkaan valtuutusta ja kirjettä. En tahdo huolehtia siitä, mitä minun pitää sanoman! Hän, joka tällä hetkellä piti suojelevan kätensä yllämme, hän voi myös antaa minulle sanat ja valtuutuksen, jota parempaa kuningaskaan ei voi antaa, eikä mikään ryöväri ottaa minulta. Tulkaa, Herran nimessä eteenpäin! Minä olen ennenkin löytänyt tien kuinka synkkää olikin ja kuinka pahoja vihollisia läheisyydessä. Mutta minun mukanani oli Hän, joka on tie ja valo.”

Piispan luottavat sanat palauttivat nyt miestenkin rohkeuden; he löysivät pian kaikki hevoset, ja vaikka ei voinut nähdä tietä eikä polkua, palvelijat kuitenkin seurasivat vakaisina hurskasta herraansa, joka kädet ristissä satulannupun päällä antoi hevosen kulkea oman vaistonsa mukaan, koskematta ohjaksiin. He olivat ratsastaneet näin hetken ääneti, eikä kukaan tiennyt minne tultiin.

“Minä uskon, herra piispa”, sanoi nyt Martti miettiväisenä, “että ennenkin olette löytänyt tien täydellisessä pimeydessä. Minusta näyttää, niinkuin me ratsastaisimme pelkkien kalliojyrkänteiden ja rotkojen väliä.”

“Niinhän on elämässä joka askeleella”, vastasi piispa, “vaikkakin me huonossa omaviisaudessamme olemme upposokeita näkemään sitä”.

“Jos niin on ymmärrettävä, hurskas herra, niin varmaan te olette oikeassa; mutta minä en usko, että te puhutte minulle niin kuin Vapahtaja opetuslapsilleen.”

“Myöskin kirjaimellisesti ymmärtäen minä sanoin totuuden”, vastasi piispa. “Uskoen ja luottaen näkymättömään oppaaseen olen ennenkin löytänyt tien, vaikka synkkä pimeys ahdisti sydäntäni pahemminkin kuin nyt ja vaikka pahempiakin vihollisia oli likelläni kuin ne, joita minä nyt pelkään: se tapahtui synkässä, kirotussa tornissa, missä oli noituutta ja pirun vehkeitä.”

“Herra varjelkoon, miten pääsitte silloin siitä, herra?” kysyi Martti uteliaana ja peloissaan, katsellen ympärilleen ja ristien itseään.

“Minun täytyi sieltä tulenliekkien läpi, mutta se oli hyvin ansaitsemani rangaistus, koska minä tahdoin olla viisaampi kuin kristityn on lupa, ja silmätä siihen kirjaan, johon on kätketty ihmisten kohtalot ja tulevaisuus.”

“Onko todellakin sellainen kirja?” kysyi Martti ja unohti tarkata vaarallista tietä. “Se on kai se, jota kutsutaan Kyprianukseksi.” Hän teki taas ristinmerkin mainitessaan tuon nimen ja katsahti epäillen taakseen.

Asemiehet olivat jääneet hiukan jälkeen. Oli saavuttu paikalle missä kaksi saattoi ratsastaa rinnakkain, ja Martti ratsasti jännitetyn tarkkaavaisena, mietteliään herransa sivulla.

“Elkäämme enää puhuko sellaisista asioista!” sanoi piispa hillityllä äänellä. “Tämän verran sanon sentään sinulle Martti, jos pidät sen omana tietonasi: minulla on mielessäni ja minulla on syytä uskoa, että tämän matkani onnellisesta tuloksesta riippuu suuren herrani ja kuninkaani elämä ja onni. Hänen autuas velivainajansa, kuningas Knuut, voisi ehkä vielä elää ja hallita Tanskaa, jos hän olisi lähettänyt minut tälle retkelle ja käyttänyt kirkon käsivartta, silloin kun käytti omaansa. Mutta sitä sinä et ymmärrä, vanha Martti. Elä kysele minulta koskaan sellaisia asioita! Vaeltakaamme samaa tietämme Jumalan avulla, huolimatta salaisista ja tulevista asioista!”

Hiljaisina ja ääneti jatkoivat nyt piispa Pietari ja hänen palvelijansa matkaa kuten sokkoina, kunnes tuli päivä. Ja katsoessaan nyt taakseen, heitä värisytti kaikkia ja heistä näytti armon Jumalan ihmeteolta, että he syöksymättä kuoliaiksi rotkoihin olivat voineet ratsastaa pimeässä sellaisen tien. He tapasivat pian ihmisiä ja saivat tietää että sitä tietä kyllä pääsi Roomaan, mutta ettei sille kukaan uskaltanut lähteä yöaikaan. Nyt he eivät voineet suurta mutkaa tekemättä päästä takaisin valtatielle tai lyhemmille teille. Heillä oli päivä sentään edessään, he palkkasivat uuden oppaan. Pian he näkivät keltaisen Tiberin, he noudattivat sen vieritse poimuilevaa kaunista tietä ja saapuivat ennen iltaa onnellisesti Roomaan.

Pysähtymättä hetkeksikään katselemaan suuren, kuuluisan kaupungin ihanuuksia ja merkillisiä muinaismuistoja, piispa lähti tulonsa jälkeisenä aamuna täydessä piispan asussaan Vatikaaniin, ja vaati kohta sisäänpääsyä, koska hänellä oli erittäin tärkeätä asiaa paavi Innocentiukselle. Hänen täytyi kuitenkin vartoa yli tunnin etusalissa, sillä hänen pyhyytensä sanottiin sulkeutuneen salakammioonsa erään vieraan pyhiinvaeltajan kanssa, jota arveltiin erääksi keisarin ja, Saksan ruhtinaitten ylhäiseksi lähettilääksi. Kiivaana ja kärsimättömänä piispa Pietari asteli edestakaisin etusalissa. Vihdoin avautui ovi paavin huoneisiin ja ylpeästi, voittoisasti hymyillen sieltä astui tuo kookas, äänetön pyhiinvaeltaja, jonka piispa Pietari nyt selvään tunsi kuninkaansa veriviholliseksi, piispa Valdemariksi. Rohkeana ja vapaasti astui Pietari Sunenpoika valepukuista vihollistaan vastaan ja kohta hävisi pyhiinvaeltajan kasvoilta pöyhkeä hymy. Hän näytti hetken hämmästyneeltä ja suuttuneelta, mutta heittäen viekkaan, halveksivan katseen aseettomaan syyttäjäänsä hän läksi ääneti ja nopeaan etusalista, muka tuntematta piispa Pietaria.

Lujasti luottaen asiansa oikeuteen ja totuuden pätevään todistukseen, jonka hän nyt kaksinkertaisella uskalluksella tunsi voivansa esittää pyhän Pietarin istuimen edessä, astui piispa Pietari sisään ankaran ja mahtavan paavi Innocentiuksen eteen. Paavi istui punasamettisella kauluksella reunustettuun, valkoiseen liinapukuunsa pukeutuneena kultaisessa nojatuolissa, jalka punaisella samettipäällyksisellä jakkaralla, johon pyhät avaimet olivat ommellut, ja hänen sivullaan oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva suuren paperikasan keskellä. Vanhuksen voimakkailla kasvoilla lepäsi hämmästyttävä rauha ja päättäväisyys, hänen tukkansa oli harmaa, mutta päälakea peittävän punasamettisen patalakin ympärillä se oli hyvin kiharainen. Tämän mahtavan miehen näkeminen, joka salakammiostaan hallitsi kuninkaita ja keisareita, vaikutti valtavasti tanskalaiseen piispaan, joka ensikertaa seisoi ankaran päämiehensä edessä. Hän polvistui ja suuteli paavin ojennetulla jalalla olevaa ristiä; sitten hän nousi rohkeasti ja pani kuninkaansa nimessä mitä vakavimman vastalauseen piispa Valdemarin väärään valitsemiseen Bremenin arkkipiispaksi. Hän vetosi paavin omaan kirjeeseen ja vangitun piispan vapautuksen nimenomaiseen ehtoon; ja ennenkuin paavi sai aikaa kysyäkseen kuninkaan kirjettä ja valtuutusta piispa Pietari kertoi todenmukaisesti yöllisen seikkailun ja lupasi pyhimmällä valalla ja palvelijainsa todistuksella tukea sanojansa.

Ankara, voimakas Innocentius näytti hetken epäröivän, yhtä ovela kuin rohkea piispa Valdemar oli vastikään esittänyt asian toisella tavalla ja oli osannut tehdä niin tärkeäksi keisarin ja saksalaisten ruhtinaitten suosion ja esirukoukset, että muuten niin luja Innocentius melkein oli päättänyt antaa hänelle anteeksi ja vahvistaa hänen vaalinsa arkkipiispaksi, jos sen toimenpiteen tavalla taikka toisella saattoi sovittaa hänen sanoihinsa ja lupaukseensa Tanskan kuninkaalle.

Kun nyt piispa Pietari voimakkaasti ja innostuneesti esitti asian toisessa valossa, täytyi paavin pitää piispa Valdemaria omavaltaisena kapinoitsijana paavinvaltaakin vastaan. Se paha epäluulo, joka vieläkin kohdistui uhkamieliseen pappiin, epäluulo hänen pyrinnöistään kuninkaallisen orpanansa kruunua ja henkeä vastaan, sekä nyt tässä, viimeinen kavala väkivaltaisuus piispa Pietaria vastaan, johon syytetty todennäköisesti oli ottanut osaa, — kaikesta tästä nyt Pietari piispan selkeän, vilkkaan esityksen jälkeen Valdemar-piispan asia alkoi näyttää niin epäilyttävältä, että paavi päätti mitä tarkimmin tutkia asiaa kardinaalien kanssa, ja antoi Pietari-piispalle parhaan toiveen asian päättymisestä hänelle ja hänen kuninkaalleen mieluisella tavalla.

Iloisena läksi tämä kuningas Valdemarin uuras lähetti Vatikaanista ja odotti nyt rauhallisena toimensa onnellista päättymistä.

Valdemar-piispa sai samana päivänä ystäviltään ja urkkijoiltaan tietää, että kardinaalit hänen asiansa takia olivat koolla paavin luona, sekä että hän voi odottaa joutuvansa ankaraan edesvastuuseen monien pahojen syytösten johdosta. Hän ei huomannut edulliseksi odottaa tämän vaikean asian päättymistä, ja kun häntä seuraavana aamuna etsittiin puolustautumaan, ei häntä löydetty mistään. Hän oli yöllä salaa lähtenyt Roomasta paetakseen turvaan maallisten ystäväinsä ja suojelijainsa luo.

Piispa Valdemarin paettua hänen asiansa näytti tulevan pitkälliseksi, ja kärsimätön Pietari piispa pelkäsi syystä kyllä hänen eteviä suosijoitaan sekä itse paavin hovissa että myös Euroopan huomatuimpien ruhtinasten joukossa. Viikko viikolta meni, ja kaksi kuukautta oli kulunut, eikä siltä näyttänyt, että paavi ja kardinaalit tahtoisivat tehdä päätöksensä. Mutta nyt saatiin se hämmästyttävä tieto, että piispa Valdemar oli paennut keisari Fiilipin ja Saksin, herttuan Bernhardin luo, joka viimemainittu oli vienyt hänet asejoukon kanssa Bremeniin, ja että hänet siellä oli otettu suurella riemulla arkkipiispana vastaan. Tämä häikäilemättömyys paavin oikeuksia kohtaan suututti kovasti Innocentiusta. Hän ei enää empinyt, vaan julisti Valdemar-piispan kapinoitsijaksi kirkkoa ja paavinvaltaa vastaan, ja muodollinen pannakirja lähetettiin, minkä viejä valtuutettiin tekemään tyhjäksi Valdemarin oikeudet Bremenin arkkipiispana, sekä julistamaan hänet lainsuojattomaksi, kunnes hän katuvaisena itse tulisi tuomiolle paavin istuimen eteen.

Mukanaan tämä mahtava pannajulistus piispa Pietari läksi heti paluumatkalle Roomasta, ja hän aikoi itse, ennenkuin näkisi kuninkaansa, matkustaa Bremeniin ja panna täytäntöön tämän vaarallisen yrityksen. Sillä paavin hovissa ei ollut ketään jolla näissä olosuhteissa olisi ollut rohkeutta ja halua antautumaan tuohon ilmeiseen hengenvaaraan, nimittäin viemään paavin pannakirjaa viholliskaupunkiin niin mahtavalle kapinoitsijalle kirkkoa vastaan.

* * * * *

Piispa Valdemarin seistessä eräänä päivänä Bremenin tuomiokirkossa pääalttarilla, yllään uusi arkkipiispanasu, ja hänen lukiessaan messua seurakunnalle, astui kirkkoon kookas mies puettuna suureen, valkoiseen kaapuun, jonka rintamukseen oli neulottu musta pääkallo; hänen kasvojaan peitti suojus, jonka yksi nipukka ulottui hänen rinnalleen saakka, ja jonka silmäaukoista välkkyi tumma, säkenöivä katse. Tuo vakava, valepukuinen olento lähestyi alttaria ja levitti paavin pannakirjeen arkkipiispan eteen. Tämä tuijotti hämmästyneenä ja kalveten paavin julistusta. Naamiomies peräytyi ja katosi yleisön joukkoon, ja nyt kaikui mahtava ääni kirkon läpi: “Arkkipiispa Valdemar on julistettu kirkon pannaan; voi sitä, joka suojaa kirkon vihollista! Kirottu on se, jota hän siunaa; hänen sauvansa on murrettu — pyhä voide on huuhdottu pois hänen päälaeltaan.”

Koko seurakuntaan levisi kauhistus. Kuin salaman huumaamana riensi kansa ulos kirkosta. Pannan-alainen arkkipiispa pudotti koukerosauvan kädestään ja vaipui voimatonna alttarin eteen. Mutta piispa Pietari, joka oli tuon kauhean pannakirjeen tuoja, oli muutamien tuntien kuluttua Bremenin ulkopuolella, matkalla kuningas Valdemarin luo, joka huhun mukaan oli ajanut keisari Fiilipin pakosalle Pohjoisalbingin luota, ja rynnännyt vahvan sotajoukon kera Braunschweigiin. Huhu keisari Fiilipin epäonnistuneesta hyökkäyksestä Tanskaa vastaan, hänen päättömästä paostaan ja Tanskan kuninkaan voittoretkestä eteenpäin olivat saaneet koko Pohjois-Saksan kauhun ja hämmästyksen valtaan. Tämä mahtava hyökkäys oli ollut Pohjois-Saksan pikkuruhtinasten ainoa toivo, ja muutamat kuningas Valdemarin läänitysmiehistä olivat arvelematta yhtyneet keisari Fiilipiin ja lähettäneet hänelle apujoukkoja vihaamaansa lääniherraa vastaan.

SEITSEMÄS LUKU.
Schwerinin linnassa piti synkkä Henrik-kreivi tärkeätä sotaneuvottelua Hildesheimin piispan ja kreivi Adolfin kanssa. Saksin herttua Bernhard oli omakätisellä kirjeellä vahvistanut tiedot hänen ja keisari Fiilipin tappiosta Tanskan rajoilla, vaikka hän kutsui sitä vain onnistumattomaksi hyökkäykseksi ja pikaiseksi peräytymiseksi, jonka hän nyt toivoi pakoittavan keisarin vakavampiin varustuksiin Bambergissa. Dannebergin kreivi ja vendiläinen ruhtinas Henrik Borvin veljineen olivat äskettäin lähteneet Schwerinista, luvattuaan tehokkaasti auttaa kostotoimia yhteistä vihollista vastaan.

“Enkö sitä sanonutkin!” lausui Hildesheimin piispa. “Te olitte liian kiihkeä, herra Henrik, te tahdoitte riistää hedelmän ennenkuin se oli kypsäkään ja se osui kivenkovana teidän otsaanne. Onni nyt kerta seuraa Valdemar-kuningasta, ja sitä tietä ette koskaan saavu määräämme.”

“Kiertoteitä vielä vähemmän, herra piispa!” sanoi kreivi Adolf. “Mitä auttoi nyt, ettemme itse julkisesti liittyneet keisariin; jos olisimme olleet mukana, ei sotajoukko olisi paennut kuin lammaslauma.”

“Se oli tosi sana, uljas kreivi Adolf!” lausui Schwerinin kreivi Henrik, purren suuttuneena alahuuleensa. “Mitä auttoi minua tuo joutava lankous, mitä auttoi sovinto Johan Gantzin kanssa? Puolet kreivikunnastani on vielä takuuna, ja Gråbon linnaa minä en koskaan rakenna. Mitä auttavat kaikki kirjeemme herra piispa; kaikki nuo älykkäät, viekkaat sanat on piru tehnyt: koko meidän suunnitelmamme on nyt kuninkaan hallussa, ja mitä hän ei voi tavata siitä kokoon, sen on nenäkäs Otto-kreivi kertonut hänelle. Haa, miksi en kahlinnut tuota kielittelijää kiveen, silloin kun hän oli käsissäni! Nyt ovat villisorsan siivet kasvaneet, eikä hän enää välitä minun metsästäjistäni, paitsi että hän lähettää minulle takaisin Knuut Punanokan tuomaan kirjeen ja kiitokset viimeisestä. Kuulkaas, mitä tuo pöyhkeä poika uskaltaa kirjoittaa minulle!” Hän avasi erään kirjeen ja luki:

“Terveiset ja parhaat kiitokset jalosta kestityksestä Schwerinin linnan tornissa!

Miten metsästys onnistui kuningas Valdemarin hääpäivänä, sen teidän kunnon metsästäjänne voi itse kertoa, ellei hän ole unhoittanut sitä Riiben varaskopissa varkaiden joukossa. Teidän jumalalliselle ystävällenne ja hurskaalle kätyrillenne kuninkaan hovissa minä itse omalla luvallani olen maksanut palkan koiraruoskalla. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä viimeisten kokemusteni jälkeen olen kaikin puolin vapaa valastani ja vaikenemislupauksestani ja mitä teidän viisastelevassa kirjeessänne keisarille on epäselvää ja salaista, sen minä olen täysin selittänyt herra kuninkaalleni. Minä toivon tulevaisuudessa suuremmalla kunnioituksella ja luottamuksella ritarillista ja ruhtinaallista kunniaanne kohtaan voivani nimittää itseäni

teidän avoimeksi ja aina taisteluun valmiiksi viholliseksenne. Ritari Otto, Lüneburgin kreivi”.

Henrik-kreivi repi kirjeen ja heitti palaset vihoissaan lattialle.

“Mitäs te suututtelette suulaan pojan pistelyistä?” lausui Hildesheimin piispa. “Jos on totta, että kreivi Albert rientää sotajoukon kera Schweriniä kohti, niin teillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa. Tällä kertaa tuskin on päätöksenä tanssit ja huvit, kuten viimeksi. Minä neuvoisin teitä ensi tilassa lähtemään linnasta veljenne ja puolisonne kanssa, jos ette luule sitä voitavan puolustaa siksi kunnes keisari Fiilip ja herttua Bernhard ovat toipuneet säikähdyksestään ja voivat auttaa teitä.”

Heidän vielä neuvotellessaan tästä ratsasti eräs rajavartia täyttä laukkaa pihalle; hän toi Schwerinin kreiveille sen kauhun viestin, että Albert-kreivi oli hävittänyt Vittenburgin ja Boizenburgin linnan, sekä että hän kaikkialla missä kulki, ryösti ja hävitti säälittä. Tanskan kuningas oli itse ollut Boizenburgin luona ja siellä keskustellut tuttavallisesti Otto-keisarin kanssa. Sieltä kuningas oli lähtenyt keisarin kanssa Riibeen, mutta Albert-kreivi ja Lüneburgin kreivi Otto riensivät nopeasti Schweriniä kohti.

Kreivi Henrik kihisi suuttumuksesta. Hän lähetti sotapäälliköilleen käskyn koota Schwerinin koko sotakuntoinen miehistö ja valmistaa kiehuvaa pikeä ja kuumentaa hehkuviksi kiviä, joilla vihollinen otettaisiin vastaan. Ei auttanut, että Hildesheimin piispa neuvoi pakoa ja itse valmistautui lähtemään linnasta. Kreivi Henrik ei ottanut kuuleviin korviinsa sitä, ja Adolf-kreivi selitti jäävänsä ottamaan osaa liittolaisensa kohtaloon. Kun Schwerinin linna oli täynnä puolustusvalmistelujen touhua, kaikui tornista torven ääni, ja eräs kookas tuntematon mies, harmaaseen vaippaan pukeutuneena, ilmoittautui portinvartijalle sanoen olevansa linnan isännän vanha ystävä jolle hänellä oli tärkeä viesti tuotava. Linnansilta laskettiin alas ja vieras pääsi sisään. Kun hän astui juhlasaliin kokoontuneitten herrojen luo, säpsähtivät kaikki, niinkuin koston hirmuhenki olisi astunut heidän keskeensä; mutta vieras veti kasvoiltaan syrjään suojuksen.

“Bremenin arkkipiispa — uljas Valdemar-piispa!” kuului joka suusta, ja kreivi Henrik toivotti hänet tervetulleeksi uskollisena ystävänä ja hätätoverina.

“Kutsutteko minua ystäväksi ja toveriksi kun kuulette kuka minä olen?” lausui peloittavan vakava vieras. “Minä olen lainsuojaton, pannanalainen mies — —”

“Lainsuojaton? Pannanalainen?” toistivat kaikki kauhistuneina.

“Lainsuojaton, pannanalainen!” toisti myös kreivi Henrik, mutta ojensi samalla hänelle kätensä. “Ystäväni ja hätätoverini te olette kuitenkin — ystäväni ja toverini kostotoimissa!”

“Kuulkaahan siis”, lausui synkkä vieras. “Minä luulin Innocentiusta liian araksi ja Saksan ruhtinaita ja kansaa liian sankarillisiksi; te tiedätte, kuinka keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin on käynyt; minut kaatoi pannasalama itse pääalttarin eteen, se on murskannut koukerosauvan kädestäni ja huuhtonut pois pyhän voiteen päälaeltani; mutta vielä minulla on ydintä kädessäni ja kuningasverta suonissani. Antakaa minulle piispanhiipan sijaan kypärä ja ristiinnaulitun kuvan sijaan miekka — turhaan ette ole minua kutsunut ystäväksi ja kostotoveriksi!”

“Mitä teillä on mielessä? Antaa kuulua uljas herra!” sanoi kreivi Henrik. “Vihollinen on oven takana eikä meillä ole aikaa pitkiin neuvotteluihin.”

“Linnaa ette voi puolustaa sillä kourallisella väkeä, mikä teillä on”, lausui sotataitoinen arkkipiispa nyt rauhallisena ja järkevänä. “Se on huonosti varustettu, varsinkin itäpuolelta, eikä kreivi Albertin kanssa käy leikitteleminen. Jättäkää jälelle vähälukuinen miehistö neuvottelemaan vihollisen kanssa kohtuullisista antaumisehdoista, mutta lähtekää itse viivyttelemättä Bambergiin! Kun te siellä rohkaisette keisari Fiilippiä ja yllytätte häntä ratkaisevaan retkeen Tanskalaista ja keisari Ottoa vastaan, riennän minä vanhojen saksilaisteni ja bremeniläisteni kanssa Hampuria kohden; minä valloitan kaupungin, ja sieltä päin minä hankin ensin Valdemar-kuninkaalle muuta ajattelemista, Schwerinin hävittämisen tielle. Minä tiedän paremmin kuin kukaan, että keisari Otto suosii häntä vain näön vuoksi. Hän aikoo nyt hakea Englannin apua, mutta ennenkuin se apu tulee, täytyy tanskalaisen tyranniuden olla lopussa. Tietänette, että ylimielinen serkkuni on sekaantunut myös Ruotsin kruununperimysriitoihin. Reippaat Sunenpojat, mukanaan kuusitoista tuhatta tanskalaista ja böömiläistä, ovat lähteneet auttamaan Sverker-kuningasta prinssi Eerikkiä vastaan. Nyt on onnellinen hetki. Jos nyt voin pidättää kuninkaan Hampurin luona, ja ruotsalaiset lyövät Sunenpojat ja te keisari Fiilipin ja herttua Bernhardin kera työnnätte kreivi Albertin tälle kulmalle — niin Tanskan valtaistuimen täytyy sortua; ja silloin minä näytän kuningas Valdemarille ja ankaralle Innocentiukselle, mitä pannanalainen kuninkaan poika voi!”

“Arvoisa herra veli!” lausui Hildesheimin piispa säpsähtäen. “Ette tietysti aijo vaihtaa piispanhiippaanne tavalliseen ritarikypärään — jos ymmärrän teidät oikein, tahdotte kultarenkaan sen ympärille. Mutta ajatelkaahan, se on yltiön teko! Ilman sovintoa pyhän isän kanssa pannanuoli musertaa kruunun kuten piispanhiipankin.”

“Se olkoon minun asiani, herra!” keskeytti arkkipiispa hänet ylpeänä ja itsetietoisena. “Jos olette harkinnut suunnitelmaani, kreivi Henrik, niin elkää miettikö kauempaa, nyt ovat hetket kalliit.”

“Minä seuraan teitä, uljas herra”, sanoi kreivi Henrik varmasti. “Te olette syntynyt kruunun ja valtikan kantajaksi.” Tuskin tämä päätös oli tehty ennenkuin se toteutettiin, ja tunnin kuluessa olivat Schwerinin kreivit perheineen ja aarteineen lähteneet linnasta ja matkasivat ystävineen ja liittolaisineen Bambergiin.

* * * * *

Samaan aikaan oli kuningas Valdemarilla ollut keisari Otto vieraana Riibessä suurissa voittojuhlissa. Kansa oli huumaantunut sotaonnesta ja ylpeili voitokkaasta kuninkaastaan. Runoniekat ylistivät hänen voittojaan ja pilkkailivat keisari Fiilipin ja Saksan ruhtinasten pakoa ja tappiota. Rauhallinen, hiljainen Thorgeirkin näytti juopuneen kuninkaansa onnesta ja antoi kansalle voittokulun, ylistäen siinä isien miehuutta ja kuntoa sekä mainiten kuninkaan suuren Valdemarin voittamattomaksi pojaksi. Vaikka ne, joiden pakoa ja tappioita ivailtiin, olivatkin keisari Oton vihollisia, ei Henrik Löven poikaa kuitenkaan miellyttänyt kuulla saksalaista miehuutta halveksittavan Tanskassa. Otto keisarilla ei ollut isänsä sankarimuotoa, hän oli mitätön vartaloltaan, hänen epämääräiset, hiukan hurskaannäköiset kasvonsa olisivat paremmin sopineet papille kuin keisarille, ja missä hän esiintyi kookkaan Valdemarin rinnalla, ei hänen keisariprameutensakaan korvannut sitä, mitä häneltä puuttui voimaa ja arvokkuutta vaikuttamaan kansaan.

Vaikka Valdemar osoitti keisarillista vierastaan kohtaan kaikkea asianomaista kunnioitusta ja ulkonaista kohteliaisuutta, oli kuningas kuitenkin liian rehellinen voidakseen täysin salata epäröintinsä häntä kohtaan; ja keisari jätti hänet sekä Tanskan kansan, sydämessään salainen kauna ja päätös olla säilyttämättä rauhaa ja liittolaissuhdetta Tanskan voitoistaan ylpeän kuninkaan kanssa kauemmin kuin välttämätöntä oli.

Kun keisari oli mennyt, olivat Valdemarin kasvot täysin tyynet ja tyytyväiset. Hän näytti voittaneen myös kaikki salaiset surunsa ja unohtaneen kauniin Berengariankin; ainakin hänen ilonsa oli tosi ja vilpitön, kun hurskas, rakastettava Dagmar kohta hänen kotiuduttuaan ilmoitti hänelle hänen ja Tanskan toiveen kruununperillisestä toteutuvan.

Keskellä tätä iloa ja ennenkuin voitonhuumaus oli ohi, kuningas sai nyt sen odottamattoman ja ikävän tiedon, että pannanalainen Valdemar-piispa oli elokuun 3 päivänä valloittanut Hampurin ja mitä tylyimmin ryöstänyt avuttoman kaupungin. Samaan aikaan hän kuuli kreivi Albertin ja Oton vallanneen Schwerinin linnan, kohtaamatta mitään erikoisempaa vastustusta. Kreivi Henrik ystävineen oli kuitenkin Fiilip-keisarin luona Bambergissa, missä puuhattiin ankaria varustuksia. Ruotsista saapui myös tieto, että prinssi Eerikin voima oli ylen suuri, mutta että piispa Pietari veljineen kuitenkin aikoi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.

“Urhea piispamme on mielestäni kovin kiihkeä!” lausui kuningas kulkien edestakaisin kuningattaren huoneessa, kädessään viimeinen viesti. “Rooman matkalla hän suoriutui mestarillisesti; täällä pelkään hänen kiihkeytensä vievän hänet itsensä ja hänen urheat veljensä onnettomuuteen.”

Hän lähetti nyt nopeasti joukon käskyjä. Kuningatar istui hiljaisena ompelupöytänsä ääressä, katsellen alakuloisen näköisenä kiihkeätä puolisoaan.

“No hyvä, minä lähden Hampuria vastaan”, lausui kuningas nyt ääneen ja päättävästi, seisottuaan hetken käsi otsallaan ääneti ja miettiväisenä. “Mutta niin totta kuin olen suuren Valdemarin poika, turhaan minä en pukeudu haarniskaan. Lähden taas luotasi, rakas Dagmar, ja sinä näet minut vasta voittajana. Kysymys on maasta ja valtakunnasta.”

“Ah rakas herrani ja kuninkaani!” huokasi Dagmar, Valdemarin pukeutuessa sotapukuunsa. “Eikö siis koskaan tule aika, jolloin te rauhassa voitte huolehtia maasta ja valtakunnasta? Ja pitääkö minun aina nähdä teidät ihanana, ilahduttavana unikuvana, joka tulee ja katoaa, mutta ei koskaan voi jäädä luokseni nauttimaan Herran rauhaa ja iloa?”

“Kun minä vanhenen ja harmaannun”, vastasi sotainen kuningas, lepuuttaen kättään suuren miekan kahvalla, “silloin saamme minä ja Tanska vielä rauhaakin, ja silloin minulla on suoritettavana suuri rauhantyö, jota minä nyt en voi ajatella! Viisaan, hyvän kuninkaan tulee rakentaa maata lailla; mutta ensin täytyy huolehtia kruunun turvallisuudesta ja kunniasta. Niinkauan kuin viholliseni valvovat, en minä voi levätä ja ajatella rauhan töitä. Jumala kanssasi, sinä rauhan ja tyyneyden hurskas perikuva! Sinun lempeässä läheisyydessäsi minä en tohdi viipyä uinaillen; voittoon ja onneen syntyi Wolmar, mutta onni voi kääntyä hädäksi — niin on eräs vanha ennustaja sanonut minulle. Siksipä minä tahdonkin tarttua onnen siipiin, kun ne vielä suhisevat pääni seutuvilla. Jumala vahvistakoon sinua, rakas Dagmar, voi hyvin!”

Näin sanoen Valdemar jätti lempeän kuningattarensa ja Riiben linnan. Dagmar istui taas yksin autiossa linnassa, mutta pian hän sai tietoja kuninkaalta.

* * * * *

Eräänä päivän kuningatar istui naistuvassa neuloen somaa myssyä ja ristiäisvaatteita pienelle, odotetulle kruununperilliselle. Hänen oikealla puolellaan istui kreivitär Ida surullisena ajatellen veljiensä onnetonta taistelua kuningasta vastaan, ja usein putosi neula hänen kädestään; hänellä oli sama rakas salainen työ kuin kuningattarella, ja hänen olentonsa ilmaisi täysin hänen tilansa. Riiben Kristiina heitteli iloisena kultasukkulaa pieneen silkkikankaaseen ja hyräili tanskalaisrunoilija Thorgeirin voittolaulua, joka enimmäkseen ylisti kuningasta, mutta jossa mainittiin myös kuninkaan urheimmat ritarit kreivi Albert ja ritari Otto. Jakkaralla kuningattaren jalkojen juuressa istui pikku Rigmor kuunnellen laulua.

“Kuninkaat ja ritaritko vain ansaitsevat mainetta ja kiitosta?” kysyi
Rigmor. “Eivätkö asemiehetkin voi kunnostautua?”
“Kyllä”, sanoi Kristiina, “mutta sittenpähän heistä tuleekin ritareita, ja jos kuullaan heidän tehneen rohkeita tekoja, niin heistä tehdään laulukin. Nyt kyllä tulee laulettavaa, kun piispa Pietari Sunenpoika urheine veljineen palaa voittajana Ruotsista.”

“Kunpahan sanoisit sen oikeaan aikaan, rakas Kristiina! Kysymyksessä on moni kallis henki; monet minun rakkaista, uskollisista maanmiehistänikin lähtivät sinne. Jumala tietää, palaavatko he enää.”

“Mutta mitä he tekevät Ruotsissa?” kysyi Rigmor kärsimättömästi.
“Saksassahan meillä on sota, siellä missä isä ja ritari Otto ja Riisen
Kaarlo ovat.”
“Kuningas ei tahdo suojella vain itseään ja valtakuntaansa”, vastasi Dagmar, “vaan myöskin ystäviään ja sukulaisiaan. Näit kai sen vieraan, onnettoman kuninkaan, joka oli täällä, hänet joka näytti niin kalpealta ja hyvältä istuessaan pöydän ääressä keisarin rinnalla. Hän oli Ruotsin Sverker-kuningas, hänet oli ajettu pois maastaan, ja hän pyysi kuninkaalta apua; ja hädässä ystävää koetellaan. Siksipä kuningas lainasikin hänelle monta parhaista ritareistaan; isäni Böömissä teki samoin. Ah, he tarkoittivat hyvää, nuo rakkaat ihmiset; mutta onni ja voitto ovat Herran kädessä.”

“Mutta Herrahan tarkoittaa myös hyvää”, sanoi Rigmor, “niin ettei ole hätää ensinkään”.

“Niinpä kyllä, hyvä lapsi!” vastasi Dagmar, taputtaen tyttöä liikutettuna poskelle. “Mitä hän suo meille, olipa se vaikka surua ja ahdistusta, se on hyväksemme; hänen aikomuksensa ja tiensä ovat tutkimattomat.”

Dagmarin äidillinen keskustelu rakkaiden morsiusneitojensa kanssa keskeytyi, kun herra Ib Urne toi uutisia kuninkaalta.

“Teidän kuningaspuolisonne, jalo kuningatar, on Jumalan kiitos täysin terve”, sanoi hän. “Oikeassa vihassaan hän on rakentanut sillan Elben yli ja tehnyt hirmuisen hyökkäyksen ratsuväen ja sotavaunujen kera Bremenin alueelle, luultavasti houkutellakseen Bremenin pannanalaisen arkkipiispan Hampurista; mutta tuo paatunut maailmanlapsi ei eksy ansaan. Hän jää lujaan huuhkajanpesäänsä ja varustautuu ikäänkuin aikoen uhata Tanskaa ja uhmailla kuningasta ja pyhää isää sieltä ikuisesti. Vastapainoksi ja suojaksi tuota Belialin piispaa vastaan kuningas nyt rakentaa vahvaa varustusta Elben rannalle vastapäätä Hampuria. Kreivi Albertilla on määrä liittyä joukkoineen kuninkaaseen, sillä nyt odotetaan joka päivä keisarillisia filistealaisia suurin sotavoimin Bambergista.”

“Jumala suojelkoon kuningasta ja oikeaa asiaa!” lausui Dagmar. “Eikö
Ruotsista ole mitään uutisia?”
“Puhutaan suuresta Lenen luona suoritetusta tappelusta, ylevä kuningatar, mutta huhut sen päättymisestä ovat monenlaisia, eivätkä kaikki kajahda Liibanonin tuoksuilta.”

“Se ei ole minusta mikään hyvä merkki”, huokasi kuningatar. “Hankkikaa minulle ensi tilassa varmat tiedot, rakas herra hovimestari. Minä pelkään etten näe enää koskaan rakkaita, uskollisia böömiläisiä. Ah, minähän olen vastoin tahtoani syypää moneen onnettomuuteen. Minun takiani tulivat nuo kunnon maamieheni tänne pohjolaan; ja nyt heidän luunsa ehkä lepäävät vieraassa maassa. Entä tuo kiittämätön piispa Valdemar, joka valallaan vakuutti minulle, ettei tahdo kostaa! Jos en olisi häntä niin säälinyt ja niin hartaasti rukoillut hänen puolestaan, hän varmaan vieläkin istuisi vankina Sjöborgissa.”

“Jos Herra sillä tavalla kävisi arvioimaan meidän hyviä töitämme”, sanoi herra Ib Urne, “miten meidän kävisikään silloin pahojen tekojemme tähden?”

“Ah, paha ja mitätön on meidän työmme aina”, lausui Dagmar. “Mutta Hän, joka tuntee sydämet antaa armonsa. Kiiruhtakaa, rakas herra hovimestari, elkääkä jättäkö minua pitemmäksi aikaa epätietoisuuteen.”

Herra Ib Urne meni. Pian saivatkin Dagmar ja kuningas tuon surullisen tiedon tappiosta Lenen luona, joka on niin syvästi ja pysyväisesti vaikuttanut kaikkiin tanskalaisiin sydämiin, että muisto siitä on kansan keskuudessa säilynyt viime aikoihin asti unohtumattomassa surulaulussa. Vaikkakin tuon onnettoman taistelun päätös oli häviö, jonka rohkean, kiihkeän piispa Pietarin ja hänen kolmen veljensä johtamat tanskalaiset kärsivät, ei kuningas Valdemar kuitenkaan saanut häpeää miehistään; sillä todenmukaisesti lauloi kansa runoilijan sanoilla:

“Pojat Tanskan urhoina taisteli, kovin ruotsalaista he löivät; he ennen kaatuivat paikalleen kuin kunniansa möivät.

Oli ruotsea kolme, kun heitä yks: oli kaukana leikki siitä; niin paljon sinne kalvenikin ja kuoli urhoja niitä.”

Tässä taistelussa kaatuneiden ja Ruotsiin haudattujen urhojen joukossa oli kaksi piispa Pietarin ja arkkipiispa Anteron veljeä, Knardrupin kuuluisa herra Ebbe Sunenpoika, kuningas Sverkerin appi, sekä herra Laurids Sunenpoika, samoin kuin Gleichenin reipas kreivi Engelbrekt, herra Karl Grå ja ritari Ove Dyre, jonka kilvessä oli kultasarvi. Piispa Pietari itse ja hänen veljensä Jaakko Monelainen olivat päässeet hengissä pakoon ja tuoneet surullisen viestin kuninkaalle. Onneton kuningas Sverker säilytti myös henkensä, mutta kaatui sitten uudesta taistelussa Gestiren luona, vähän matkan päässä Lenen onnettomalta taistelukentältä. Niistä lukuisista tanskalaisista ja böömiläisistä sotilaista, jotka olivat seuranneet häntä ja Sunenpoikia tässä tuhoisassa taistelussa, palasi vain muutamia takaisin, ja surullista oli tanskalaisten nähdä tuon uljaan sotajoukon repaleiset jäännökset. Tästä sanotaan surumielisesti tuossa kansan surulaulussa:

“Kai kahdeksantuhatta Tanskasta läks heitä sotahan: nyt tuskin viittäkymmentä näemme palaavan.

He saaliiks korppein, huuhkaajain
jäi vuorten rotkoihin.
Moni itkee täällä morsian,
kun pois on ainoisin.
Ja rouvat linnojen parvilla
ne vuottivat herrojaan:
palas orhit yksin, ja hyytynyt
oli verta satulaan.”
Valdemar istui valkoisen sotaoriinsa selässä Hampurin edustalla, kehoitellen holsteiniläisiä talonpoikiaan uutteraan työhön valleilla ja suojakaivoksilla, kun piispa Pietari ja Jaakko Sunenpoika saapuivat vanhan Martin saattamina alakuloisina, verisinä ja tomuisina tuoden hänelle tuon Jobin viestin.

Kuningas puraisi huultaan vaieten, jotta ei yhdelläkään moitteensanalla vielä syvemmin haavoittaisi Pietari-piispaa ja hänen veljeänsä; he olivat nähneet veljensä kaatuvan sivullaan, eivätkä olleet lähteneet taistelukentältä, ennenkuin viimeisten vastustelevain tanskalaisten ja böömiläisten soturien kera.

“Se on vanhurskaan Jumalan rangaistus minulle ja minun suvulleni”, sanoi piispa Pietari. “Me emme taistelleet tälläkertaa kuninkaan ja isänmaan tähden, vaan itsemme ja onnettoman lankomme takia. Minä käytin väärin teidän jaloa suosiotanne, herra kuningas, teidän ja maan turmioksi, ja sellaisena aikana, jolloin te itse olisitte tarvinnut meidän kättämme ja kilpeämme. Kas siksi Herra luopui meistä. Minä en kysynyt neuvoa Häneltä, kun sokeassa kiihkossani luotin omaan mitättömään voimaani; siksi hän antoi minun nähdä veljieni veriset otsat ja ajoi minut voitettuna, häväistynä pakolaisena tänne, jotta minä tunnustaisin syyllisyyteni edessänne, ankara herra kuninkaani. Rangaiskaa minua nyt ansioni mukaan, herra kuninkaani! Mutta tulkoon teidän oikeutettu vihanne vain minun kannettavakseni — minun kiivauteni ja kärsimättömyyteni oli koko onnettomuuden syy.”

“Jos minä vielä voisin olla vihainen sinulle, uskollinen, kunnon piispa Pietari”, lausui nyt kuningas laskien kätensä osanottavasti hänen olkapäälleen, “niin minä en ansaitsisi mitään lohdutusta, silloin kun minä itse kerran menetän voiton, — ja voihan sekin päivä tulla. Tänään Herra lähettää sinun kauttasi minulle varoituksen huomaamaan onnen vaihtelevaisuutta. Rohkeiden veljiesi kaatuminen surettaa minua, minulla ei ollut parempia eikä uskollisempia ystäviä! — Reipas, rohkea Engelbrekt, Karl Grå, — Ove Dyre, kirkkaan torven ritari — ei yksikään heistä enää taistele rohkeana ja iloisena rinnallani. Haudattiinko heidät taistelutantereelle vai joutuivatko heidän ruumiinsa vihollisten käsiin.”

“Me hautasimme heidät, herra kuningas, kun meillä vielä oli ympärillämme rohkeita sotureita. Tämän nuolen minä vedin Esbern veljeni uskollisesta rinnasta.”

“Antakaa tänne!” sanoi Valdemar. “Se talletetaan hänen muistokseen niiden voittomerkkien joukossa, jotka hän toi minulle parempina päivinään.”

“Minä rukoilin heidän sielujensa puolesta”, jatkoi piispa ja hänen voimakas äänensä värähti, “minä heitin multaa heidän ylleen verisellä miekallani. Jumala suokoon heille autuaan ylösnousemuksen ja elköön heidän verensä tulko minun syntisen pääni päälle!”

“Olkaa huoleti, hurskas herra!” sanoi kuningas liikutettuna. “Te olette kyllä, kuten pyhä kaimannekin, kiivas vetämään miekan esiin, mutta myöskin nopea katumaan kuten hän. Mistä te voinettekin moittia itseänne tähän retkeen nähden, sen antakoon Jumala armossaan anteeksi, niinkuin minä säälien teitä annan teille anteeksi! — Mutta nyt ei ole aikaa vaikerteluun; häviö on häviö, eivätkä kuolleet palaa takaisin.” Kuningas sanoi myös pari ystävällistä sanaa äänettömälle, murheelliselle Jaakko-herralle ja kertoi hänelle sitten asiaintilan, että ennenkaikkea oli ajateltava vain piispa Valdemarin pitämistä saarroksissa sekä varustauduttava kohtaamaan ja lyömään pakoon se suuri sotajoukko, jonka kera keisari Fiilippiä odotettiin Bambergista.

Arkkipiispa Antero, joka oli palannut Riiasta ja oleskeli kuninkaan luona leirissä, kuuli nyt hiljaisena ja alistuvana kertomuksen veljiensä kuolemasta; hän oli joka päivä piispa Pietarin ja kreivi Albertin kanssa sotaneuvostossa ja otti innokkaasti osaa sotavarusteluihin. Eräänä päivänä astui arkkipiispa piispa Pietarin kanssa kuninkaan telttaan, ja Valdemar saattoi veljesten kasvoista nähdä, että heillä oli hyvä tieto tuotavana hänelle.

“On varmaan tapahtunut jotakin erikoista ja tuhoisaa viholliselle, herra kuningas”, sanoi arkkipiispa. “Hampurissa on suuri sekaannus; etuvartiamme ovat nähneet sotureitten heittävän pois aseensa ja pakenevan varustuksista; teidän ripeä sisarennepoika, kreivi Otto ja minun nuori, reipas holhottini Riisen Kaarlo käyttivät kohta hyväkseen tätä epäjärjestystä ja hiipivät rohkeina valepuvussa kaupunkiin urkkimaan, mitä on tekeillä. On levinnyt miltei uskomaton huhu, että keisari Fiilip on kuollut ja piispa Valdemar kadonnut äkkiä Hampurista.”

“Sitä minä en voi mitenkään uskoa”, sanoi kuningas, “mutta yhdentekevää ovatko huhut tosia vai vääriä, meidän täytyy käyttää eduksemme sekaannusta. On heti puhallettava hyökkäykseen!”

Arkkipiispan ja kreivi Albertin viittauksesta alkoivat torvet soida leirissä. Nousi suuri touhu kun hevoset, sotaväki ja raskaat ryntäyskoneet alkoivat liikkua. Kuningas ja kreivi Albert hypähtivät hevostensa selkään. Piispa Pietari ratsasti jo paljastettu miekka kädessään järjestyneiden sotilasrivien joukossa, kehoitellen voimakkain sanoin, ja kohta ryntäsi koko sotajoukko hyvässä järjestyksessä kaupunkia vastaan.

Keskellä viholliskaupunkia kuljeksivat samaan aikaan kreivi Otto ja Riisen Kaarlo lyhyt miekka kauppiasviitan alla, sekaantuen suureen joukkoon hampurilaisia porvareita, laivureita ja jätkiä, joita virtasi parvittain raatihuoneelta.

“Hän on poissa”, lausui eräs vakava porvari, “hän on voidellut polvijänteensä ja kauniisti jättänyt meidät ansaan. Sitä minä arvelinkin: tuollainen pannanalainen, vainottu piispa ei koskaan voi tuottaa meille muuta kuin tuhoa ja kirousta.”

“Uskokaahan, piru hänet on nähtävästi perinyt”, mutisi eräs laivuri. “Ja sen hän on hyvin ansainnut menettelyllään meitä kohtaan. Emmekö ole saaneet raataa ja laahata hänen tähtensä kuin luontokappaleet noilla kirotuilla varustuksilla, niin että veri pursui kynsien alta!”

“Mutta olihan hän lempo mieheksi!” tuumi muuan jätkä, jolla oli hurja ryövärinnaama. “Hän vähät välitti paavista ja uskalsi rakentaa tornin aivan Tanskan kuninkaan nokan alle.”

“Hän kai luotti siihen, että hänellä oli tuo vastaleivottu keisari selkänojana”, sanoi laivuri. “Mutta nythän piru on ottanut senkin hyvän ystävän; hän avasi suunsa liian suureksi aikoessaan niellä koko Saksan.”

“Hän sai Pohjoisalbingin väärään kurkkuun, toveri”, sanoi eräs vahva, vanttera merimies, jonka puheenparsi ilmaisi hänen syntyneen Elben toisella puolen, “taikka uskotteko, että hän on kuollut niihin vatsanväänteisiin, jotka hän sai kun kuningas Valdemar ruoski hänet takaisin Elben yli?”

“Ei, keisari Fiilip on saanut myrkytetyn tikarin kylkiluittensa väliin”, sanoi porvari, “ja huhutaanpa että se on tullut hänen hyvältä ystävältään, pieneltä, hurskaalta Otto-keisarilta”.

“Paremminkin se on Tanskan suurinenäisen kuninkaan oma!” sanoi eräs kovakourainen kauppapalvelua. “Hänhän pistää nenänsä joka paikkaan ja on saanut pippurin ja suolan hinnan nousemaan kovasti täällä kaupungissa.”

Nyt menetti kreivi Otto kärsivällisyytensä ja muistamatta vaarallista asemaansa sivalsi hämmästynyttä kauppapalvelijaa vasemmalla kädellään korvalle, niin että tämä keikahti maahan.

“Luuletteko Tanskan kuninkaan salamurhilla suoriutuvan vihollisistaan”, huusi Otto katkerana ja heilutti jo oikealla kädellään miekkaa puolustuksekseen; sillä ankarasti huutaen syöksyi nyt koko porvari- ja jätkäjoukko häntä vastaan.

“Tanskalainen urkkija, tanskalainen urkkija!” he huusivat. “Lyökää maahan, hirttäkää, kivittäkää hänet, ruhjokaa!”

Hämmästyen näki Riisen Kaarlo nyt suuren vaaran, mihin ritari Otto oli saattanut itsensä. Kaarlolla olisi ollut hyvä tilaisuus paeta kenenkään huomaamatta; hän tekikin tahdottoman liikkeen ikäänkuin lähteäkseen, mutta häpeästä punaisena hän nyt hypähti aivan Oton rinnalle ja suojasi tämän selkää lyhyellä miekallaan minkä taisi.

“Niitä on kaksi, niitä on useampia! Alas ne koirat! Nujertakaa niskat niiltä”, huusi kiihtynyt rahvas, alkaen heittää lokaa ja kiviä heidän päälleen. Mutta mainittu pieni, vanttera merimies työntyi useiden tanakkain toverien kanssa esiin puolustamaan heitä, ja tämän temmellyksen kestäessä alkoi äkkiä kuulua suurta melua ja huutoa kaikilta kaduilta ja kujilta: Tanskalaiset hyökkäävät, vihollinen on kaupungin porttien luona! Ja hetkessä oli tuo suuri kansanjoukko hajonnut. Kauppapalvelijan ja merimiehen, jotka jo olivat käyneet toisiaan tukkaan, oli levoton ihmisvirta vienyt mukaansa, ja kaupungissa oli sellainen melu ja sekaannus, ettei kukaan enää huomannut Ottoa ja Kaarloa, jotka ymmärsivät piiloittaa miekkansa viitan alle ja kiipesivät lähemmille varustuksille. Sieltä he näkivät sotajoukon ryntäävän kaupunkia vastaan, mutta puolustusta ei näytetty ajateltavan. Kaikkialla oli poisheitettyjä aseita, ja suuria pakolaisjoukkoja tunkeili meluten ja huutaen kaduilla. Vihdoin hiljeni sekava melu, ja raatihuoneelta asteli komea joukko mustapukuisia herroja katujen läpi: siinä oli pormestari ja raati, jotka heidän tyranninsa paettua olivat yksimielisesti päättäneet jättää kaupungin Tanskan kuninkaan haltuun, ja sentakia he nyt kulkivat häntä vastaan, antaakseen hänelle kaupungin avaimet ja pyytääkseen hänen kuninkaallista suosiotaan ja suojelustaan.

Ritari Otto ja Kaarlo liittyivät tätä kulkuetta, saattavaan väkijoukkoon, mutta kun he kohtasivat kuninkaan aivan avoimen kaupunginportin luona ei heillä ollut hänelle mitään uutista; sillä hän tiesi jo kaikki ja sai nyt Hampurin herroilta varman vakuutuksen, että Pfalz-kreivi Otto Vitelsbachilainen oli todella murhannut keisari Fiilipin Bambergissä, ja että silloin koko keisarin sotajoukko oli hajaantunut kuin salamanhuumaamana sekä kaikki saksalaiset ruhtinaat lähteneet kotiin omiin maihinsa. Piispa Valdemarin he sanoivat olevan matkalla Roomaan antautumaan paavin armoille sekä pyytämään vapautusta pannasta.

Kuningas marssitti nyt Hampuriin vain varusväen, antaen sille ankaran määräyksen kohdella kaupunkia kuin rauhallista aluetta. Sitten hän päästi lempeästi luotaan Hampurin hallitusmiehet, ja palasi leiriin. Täällä hän kohta piti salaisen neuvottelun kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa; oli näet tullut tärkeitä tietoja Roomasta sekä lähetystö Ruotsista. Suuret suunnitelmat heräsivät kuninkaan mielessä.

“Onni siis ei ole poistunut luotani”, sanoi hän. “Tuskin se on koskaan ollut suosiollisempi kuin nyt. On aivan kuin joku mahtava näkymätön käsi olisi lyönyt minun viholliseni ja tehnyt tyhjiksi heidän aikeensa: Missä minä ryntään eteenpäin, siellä portit aukenevat ja viholliseni pakenevat, ennenkuin miekkani ehtii koskettaa niitä. Minulla on nyt koossa niin mahtava armeija, että sillä voitaisiin valloittaa kuningaskunta. Minun ensimäinen ajatukseni oli Ruotsi: Siellä minun kunniani on joutunut tappiolle, siellä ensi kerran onni kääntyi selin ja siellä lepää hiekassa Lenen luona kostamatonna moni kunnon tanskalainen ja böömiläinen ritari. Mutta katsokaas, jalot herrat, mitä kuningas Eerik kirjoittaa minulle; kansa on valinnut hänet kuninkaaksi, ja hän toivoo minun kunnioittavan kansan oikeutta ja valtuutta siihen. Hän pyytää minua jalomielisesti unhoittamaan viimeisen onnettoman taistelun, mikä oli tanskalaisille yhtä suureksi kunniaksi kuin häviöksi. Hän tarjoaa minulle rauhaa ja ystävyyttä ja pyytää sisartani Regitzaa kuningattarekseen.”

“Jos jalo sisarenne suostuu tähän kunnialliseen tarjoukseen”, lausui kreivi Albert, “pidän minä sitä mitä suurimpana onnena Tanskalle ja teille. Te voitte silloin turvallisesti, kuninkaallinen sukulaiseni, kääntää aseenne minne päin tahdotte, mahtavan vihollisen uhkaamatta selkäpuoltanne.”

“Inhimillisesti katsoen asiaa ei näytä muuten voivan paremmin käsittää, herra kuningas!” sanoi arkkipiispa. “Jos Jumalan tahto on vakauttaa siten rauha Pohjolaan, voi kristikunta odottaa suuria teidän hurskaan mielenne ja voittoisain aseittenne työn tuloksista.”

“Viisaan sisareni puolelta en pelkää mitään vastaväitteitä”, lausui Valdemar, “hän on jo sen iän ohi, jolloin intohimo määrää valinnan. Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut minun kaltaiseni tässä asiassa. Eerik-kuningas on urhea ja kunnioitettava herra. Minä en rakasta häntä, mutta olisi kohtuutonta, jos minä kieltäisin sen mitä hän paha kyllä on pakoittanut meidät tunnustamaankin. Sisareni rakkaus Tanskaan ja minuun poistaa kaikki epäilyt.”

Kuningas istuutui telttapöytänsä ääreen ja otti esiin kynän ja pergamentin. Hän ei kirjoituttanut kirjurilla salaisia ja tärkeitä kirjeitään. Hän oli itse harvinaisen taitava kaikissa kirjallisissa taidoissa. Olipa hän vielä keksinyt uuden ja mukavamman keinon riimujen kirjoittamiseen pisteitten avulla. Hän kirjoitti muutamia tärkeitä sanoja sisarelleen, pani mukaan Ruotsin kuninkaan kosintakirjeen ja kutsutti kohta Junkker Strangen. Hänen tehtäväkseen tuli viedä tämä kirje Riibeen ja sieltä prinsessan vastaus suoraa päätä Ruotsiin, sekä asianomaisella tavalla järjestää lopullisesti tämä tärkeä asia.

“Ja katsokaahan”, jatkoi kuningas Junkker Strangen mentyä. “Katsokaahan, hyvät herrat, mitä pyhä isä kirjoittaa minulle! Sitä en tohtinut toivoakaan. Ja minä saan siitä kiittää etupäässä teitä, uskollinen, toimelias arkkipiispa Antero. Viisas ja voimakas Innocentius tahtoo kaikin voimin tukea minun aikeitani Preussin ja Liivinmaan uskottomia vastaan. Hän kutsuu minua rakkaimmaksi pojakseen ja on lähettänyt kirjeitä kaikille kristityille ruhtinaille Tanskan ympärillä, kieltäen heitä pannan uhalla ahdistamasta Tanskaa, estämästä minun kristillisiä yrityksiäni sekä vähentämästä minun ja tulevien perillisteni oikeuksia.”

“Te olette onnen suosikki, herra kuningas!” sanoi kreivi Albert hämmästyneenä. “Te osaatte suuren taidon, taistella sekä maallisin että taivaallisin asein.”

“Kirkko on valinnut teidät ritarikseen ja aseenkantajakseen, herra kuningas”, lausui arkkipiispa, ja “kaikkivaltiaan käsi ohjaa ilmeisesti teitä. Niin suuri, niin tärkeä hetki, tulee harvoin useammin kuin kerran. Elköön teitä nyt sokaisko mikään maallinen halu suurempaan valtaan ja maineeseen! Jättäkää ylpeät aikeenne Britaniaan nähden, Knuut suurihan, korkeasti kunnioittaen muistettu, mahtava Knuut, jonka perilliseksi aiotte tulla herra kuningas, laski kruununsa pyhälle Jumalan alttarille, kun tämän maailman kunnia ja turhuus tahtoi houkutella häntä asettamaan oman kunniansa kaikkivaltiaan kunnian yläpuolelle.”

“Ristiretki siis ensiksi ja ristiretki viimeksi — se on nyt kuten ennenkin teidän neuvonne ja ajatuksenne, arvoisa herra!” sanoi Valdemar hillityllä äänellä ja näytti taistelevan suurta, houkuttelevaa ajatusta vastaan. “Sillä, että minä komentaisin sotajoukon kotiin ja itse asettuisin levolle Riiben linnaan, sitä te tuskin arvelette tämän suuren tärkeän hetken vaatimaksi mainetyöksi. — No niin!” jatkoi hän päättävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen. “Huomenna me lähdemme joukkoinemme Saksaa vastaan; minä tahdon näyttää kristillisille vihollisilleni, että minä valvon ja tohdin laiminlyödä heidät pakanain tähden. Minä en tahdo nähdä Riiben linnaa ennenkuin uusi voittolaulu kaikuu Lenen taistelun surulaulun yli. Tanskalaisrunoilija Thorgeir ja rohkea islantilainen seuraavat mukanamme. Sen turhamaisuuden saatte lukea hyväkseni, hurskas sielunpaimeneni, että pitäessäni huolta kirkon voitoista ja ristin kunniasta uskottomien joukossa, minä samalla tahdon pitää huolta omasta ritari- ja kuningaskunnastani sekä siitä, että uskoton jälkiaika muistelee minun nimeäni.”

Hurskas arkkipiispa kohautti harteitaan vaijeten. Mutta kreivi Albert kohotti ylpeänä raskasmieliset kasvonsa, katsellen mielihyvin reipasta, kunnianhimoista kuningasta. “Pyhän Mikaelin nimessä!” lausui hän innostuneena. “Luvallinen ja kiittävä jälkimuisto on ainoa maallinen onni, joka ei kuole ja häviä, ja jota rehellisen ritarin kannattaa tavoitella. Jos jälkimuisto myös olisi katoavaa turhuutta, en minä mielisi vetää teräskinnasta käteeni, voittaakseni kuningaskunnan!”

“Niinpä niin, korkeat herrat!” lausui korkea arkkipiispa. “Missä kerran evankeliumia saarnataan teidän ritarimiekkanne turvin rauhassa, siellä lausuttakoon teidän muistoksenne, mitä te olette tehnyt. Vanhurskaan nimi ei ole häviävä, hänen muistonsa tulee siunaukseksi; mutta Jumalan ja ristiinnaulitun on kunnia.”

Näin sanoen hän kiinnitti punaisen silkkiristin kuninkaan ja Albert-kreivin hartioille. Uusi, tärkeä ristiretki oli siis päätetty. Seuraavana päivänä koko sotajoukko oli varustettu tuollaisilla risteillä ja läksi liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa kaukaisia pakanamaita kohti.

KAHDEKSAS LUKU.
Kuninkaan ja kreivi Albertin taistellessa onnellisesti Saksassa ja Puolassa ja valloitellessa maita meren rantaa pitkin Weikselistä Samlantiin asti, läheni se aika, jolloin kuningatar Dagmarin piti tulla äidiksi. Hän iloitsi siitä sydämestään, melkein lapsellisesti, mutta välistä hän tuli murheelliseksi ja levottomaksi. Siksi hän koki alituiseen Uikkua ulkoilmassa. Riisen Kristiinan saattamana hän käveli joka päivä linnan puistossa ja istui siellä usein puolet päivät mielipaikallaan joen viereisten leppäpensaitten välissä, missä hän oli koroituttanut märkää suomaata ja rakennuttanut pienen lehtimajan kaislaisen joen rannalle. Siellä oli aina valmiina pieni, soma vene, jossa oli purppuraistuimet, ja kullatut airot ja jonka kuningas oli rakennuttanut halutessaan tehdä kuningattaren kanssa pieniä huviretkiä joelle.

Ollessaan yksin Kristiina-neidon kanssa tällä mielipaikallaan Dagmar iloitsi lapsellisesti istuutuessaan kiinnisidottuun veneeseen ja keinuessaan siinä korkeitten kaislojen ja ruokojen välissä, Kristiina neidon laulaessa hänelle merimies Rosmerista, Villimetsän Eliinasta, keijuista ja metsänneidoista sekä monista kummallisista tapahtumista, joita vanhoissa tanskalaisissa kansanlauluissa on niin paljon. Kun kuningatar kuunteli näitä lauluja näytti hän ikäänkuin tulleen lumottuun maahan, missä koko luonto tuntui elävältä ja sielulliselta, ja missä hänen kauniitten lapsuusunelmiensa enkelit tuudittivat tuota täyskasvanutta lasta kultaisessa kehdossa, yksinkertaisia, liikuttavia säveliä laulaen.

Eräänä iltana auringon laskiessa kuningatar istui noin keinuen ja uneksien venheessään. Kristiina-neito istui häntä vastapäätä ruohopenkillä laulaen:

“Näki peikkoja Villimetsän mies,
kun katsoi lasistaan.
‘Nyt avuks, Jeesus ja Maaria!
Mua peikoilt vainotaan!’
Tuvan sopen käyden jokaisen
hän risti itseään;
ja peikot metsäin piilohon
ne pakeni hädissään.
Lens itään yksi ja länteen toinen,
joku kolmas pohjoiseen;
ja muiden laaksojen kätköihin
mä iäksi luulen painuneen — —”
“Mikä teidän on, jalo kuningattareni?” keskeytti Kristiina äkkiä laulunsa. “Miksi te kalpenette ja mitä te niin kummallisesti tuijotatte?”

“Oi, minä uneksin niin ihanasti ja ajattelin isääni ja äitiäni ja lapsuusleikkejäni!” sanoi Dagmar. “Mutta kun sinä lauloit pahoista peikoista, niin minusta näytti niinkuin ne olisivat pistäneet päänsä esiin joka pensaasta ja uhanneet minua.”

“Kristus varjelkoon!” lausui Kristiina katsoen puolipeloissaan ympärilleen. “Mutta ettehän sentään usko, jalo kuningatar, sellaisia pahoja peikkoja enään olevan maailmassa; niitähän oli vain ikivanhoina aikoina, ennenkuin täällä oli kirkkoja ja pappeja ja oikeata kristinuskoa.”

“Itsehän lauloit, että talonpoika teki pyhän ristinmerkin peikkojen edessä”, sanoi Dagmar. “Minä en kyllä usko kaikkea, mitä noissa lauluissa sanotaan, mutta varmaan on yhtähyvin pahoja kuin hyviäkin henkiä, sitä ei voi kukaan kristitty epäillä, eikähän yksikään ole aivan hyvä ja viaton, meidänhän täytyy joka ilta rukoilla rakasta Herra Jumalaa päästämään meidät pahasta. Sano minulle, rakas Kristiina, etkö näe myöskin kalpeiden naiskasvojen tirkistävän tuolta kaislain välistä? Nyt ne minusta näyttävät liikkuvankin — ja näetkö nuo märät kiharat ruohonseppeleineen?”

“Ah niin, jalo kuningatar, jotain sellaista minä näen. Ettekö tahdo palata takaisin linnaan? Alkaa jo hämärtää — ja iltailma — —”

“Sanohan suoraan, että pelkäät, pikku Kristiina!” sanoi Dagmar. “Nyt minä en enää pelkää; olemmehan kaikki Jumalan suojassa. Ei tuo kalpea nainenkaan näytä meille aikovan mitään pahaa — hän katsoo minua, niin kärsien ja surullisena. Ehkä se on joku onneton tyttö, joka on piiloutunut sinne välittääkseen minulle tuskaansa salaisesti. Ehkä minä voin auttaa häntä. Katso, nyt hän likenee!”

“Ah, se on varmaan joku mielipuoli ihmisraukka!” sanoi Kristiina sekä peläten että säälien. “Katsokaa, kuinka kummasti hän vääntää kasvojaan ja viittaa taivaaseen, — ja kuulkaa, kuulkaa, hän laulaa —”

Hilliten pelkonsa ja tarkaten uteliaina, kuningatar ja Kristiina neito nyt kuulivat selvään kirkkaan, väräjävän äänen laulavan katkonaisesti ja surumielisesti kaislain välissä, vaikka tuo salaperäinen laulajatar oli kokonaan piilossa heiltä. Hämmästyksekseen kuningatar kuuli seuraavat sanat:

“Dagmar! Kuningatar hurskahin!
Sun osaas tähdiltä tiedustin.
Sä poian synnytät puhtoisen;
emo lämmin, kylmäpä isä sen.
Hiuskulta se poika on. Onni vaan
sill’ ei ole kauan seuranaan.
Lelun kalliin — kruunun — se hetkeks saa,
mut teräskynsi-lintu sen tuhoaa.
Salatieto kirjassa yks viel’ on:
hänen eestään nuorena kuolohon;
isäst’, äidistä kaukana käyt sä.”
“Kuuletko, Kristiina!” huokasi hurskas Dagmar itkien katkerasti. “Minun kuolemaani hän ennustaa. Tapahtukoon Jumalan tahto, — mutta maailmassa on kuitenkin niin ihana elää!”

“Jumalan nimessä, tulkaa, jalo kuningatar ja paetkaamme! Se on paha, mielipuoli vaimo, joka tahtoo ennustuksillaan peloittaa teidät kuoliaaksi. Jumalan nimessä lähdetään täältä.” Kuningatar nousi horjuen, lähteäkseen venheestä; mutta taas tuo salaperäinen ääni alkoi laulaa sydämellisen alakuloisesti:

“Turha, oi turha sun itkeäs
kun on auk’ ovi taivaan edessäs.
— Ja Vellamo tanssien laulaa.
Koti taivaassa sulla on iäinen,
saat vasta siell’ levon suloisen.
— Vaan Vellamo tanssien laulaa.”
Vaivoin kuningatar pääsi veneestä ja vaipui kalpeana ja heikkona kauhistuneen Kristiina-neidon syliin.

“Jesus Maria!” huusi tyttö, ja nyt hän kuuli selvään loiskinaa, kuten airojen lyöntejä tai uivan liikkeitä; mutta tämä ääni heikkeni heikkenemistään ja pian kokonaan häipyi sinne, missä joki alkaa levetä merta kohti.

“Näinkö minä unta?” sanoi kuningatar avaten silmänsä ja nousten hiljaa. “Tai olemmeko todella kuulleet ja nähneet vellamoisen, joka ennusti pahaa lapselleni ja minulle itselleni katkeran kuoleman?”

“Ah, elkää ajatelko tuota kummallista tapahtumaa, hyvä hurskas Dagmar!” rukoili Kristiina. “Se oli varmaankin se hullu Matleena, joka kuuluu paenneen Riiben hullujenhuoneesta. Minä olen kerran nähnyt hänet ja kuullut hänen laulavan. Hän kulkee mielellään seppele tukassaan ja laulelee juuri tuollaisia kummallisia ja hurjia loruja ja vanhojen laulujen pätkiä noidista ja peikoista. Minä en koskaan enää laula tuollaisia lauluja teille; ellei meillä olisi ollut pää täynnä tuollaisia juttuja, me olisimme kyllä nähneet, kuka se oli, emmekä noin säikähtäneet.”

Huolekkaan Kristiinan onnistui lopulta tyynnyttää kuningatar ja saada uskomaan hänen luonnollinen selityksensä tästä oudosta tapauksesta, jonka takia Kristiina sentään itsekin oli salaisesti surullinen. Dagmar hyväksyi aluksi Kristiinan rauhoittavan oletuksen, mutta pyysi häntä kuitenkin olemaan kertomatta kellekään mitä oli tapahtunut; itse hän tahtoi hiljaisuudessa tutkia lähemmin sitä.

Seuraavana päivänä kuningatar voi hyvin ja näytti iloiselta kuten tavallisesti; mutta hän ei sentään enää koskaan tohtinut illoin lähteä joelle; ja kun hän oli ollut salakammiossaan, oli huolestunut Kristiina-neito usein selvään näkevinään hänen silmistään, että hän oli itkenyt.

Kun vaikea synnytyshetki läheni, kaipasi kuningatar usein syvästi Valdemaria. Herra Ib Urnen täytyi joka päivä saapua kertomaan hänelle kaikki, mitä oli kuulunut kuninkaasta ja hänen retkestään. Viimeiset varmat tiedot, jotka häneltä olivat tulleet, kertoivat puolalaisen herttuan Mistwinin lannistamisesta, sekä että tämän mahtavan ruhtinaan oli täytynyt vannoa kuninkaalle uskollisuutta. Kreivi Albertista ja ritari Otosta kerrottiin paljon rohkeita tekoja, ja kaikki, jotka suosivat rohkeata ritari Ottoa ja olivat pelänneet, seurauksia hänen kiihtymyksestään arkidiakoonia vastaan iloitsivat nyt kuulleessaan että hän ristiritarina oli täyttänyt sen katumustyön, mihin arkkipiispa oli hänet paavin kirjeen nojalla tämän teon vuoksi velvoittanut, — hän oli nimittäin rohkealla urhoollisuudellaan vapauttanut kymmenen kristittyä pappia pakanain käsistä. Ei kukaan enemmin iloinnut tästä tiedosta kuin Riisen Kristiina, mutta hän salasi huolellisesti ilonsa ja oli ihastelevinaan vain kuninkaan onnea ja voittoja.

Riisen Kaarlosta kerrottiin, että hän oli Puolan rajoilla pelastanut asemestarinsa kreivi Albertin hengen joutumasta väijyjäin uhriksi.

“Se reipas hyvä poika!” huudahti Rigmor lapsellisella avomielisyydellä ja taputti käsiään kuullessaan tuon. Hän ei muistanut muuta kuin että he molemmat olivat lapsia, mutta Rigmor oli melkein puolikasvuinen tyttö, ja jos Riisen Kaarlo olisi kuullut hänen nimittävän häntä pojaksi, hän olisi kovin suuttunut siitä; sillä hän oli nyt ritari Oton pituinen ja paljon vahvempi, ja hän uneksi kerrassaan ansaitsevansa kultakannukset tällä sotaretkellä.

Kuningattaren synnytys kävi sentään helpommin kuin hän oli odottanut, ja Riiben linnassa ja koko maassa heräsi suuri ilo, kun kuultiin, että hyvä kuningatar Dagmar oli lahjoittanut kuninkaalle pojan ja kruununperillisen. Sillä vaikka kruunu ei ollut perinnöllinen, vaan kansalla oli vaalioikeus, niin Tanskan kansa valitsi sentään mieluimmin kuninkaan pojista esikoisen. Samoina päivinä oli myöskin hiljainen, surumielinen kreivitär Ida synnyttänyt pojan, ja onnellinen Klaus-kreivi, joka oli jäänyt Riiben linnaan, riensi itse viemään näitä ilosanomia kuninkaalle.

Kuningatar Dagmar itki sydämensä onnesta ja ilosta pidellessään pientä sinisilmäistä prinssiä helmassaan, mutta Hänen äidiniloaan vähensi suuresti se, ettei Valdemar ollut läsnä ottamassa osaa hänen onneensa, sekä etteivät hänen isänsä ja äitinsä voineet nähdä, kuinka onnellinen hän oli. Hän suuteli lastaan tuhansin kerroin ja kiitti Jumalaa tästä ihmeellisestä lahjasta sekä siitä sanomattomasta rauhasta, jota hän ei ollut koskaan uneksinutkaan niin suureksi ja lumoavaksi. Hän katseli lapsen hiljaisiin sinisilmiin ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut itseään sieluun. Hienot keltaiset silkkihiukset olivat myös hänen, mutta hän näki kuitenkin lapsessa vain voitokkaan Valdemarin pojan ja rukoili vain, että pojastaan tulisi hyvä ja hurskas ja tuottaisi pelkkää iloa ja siunausta kuninkaalle ja kansalle.

Dagmarin ilo pikku Valdemarista, kuten hän sitä jo kutsui, oli niin suuri, että se vei hänen voimansa. Tuonnoisen illan pelästys joen rannalla sekä ne alakuloiset kuolemanajatukset, jotka tuo onneton ennustus oli herättänyt hänen hiljaisessa mielessään, pidättivät häntä vielä sairasvuoteella, kun hän sai kuninkaan kirjeen, missä tämä ilmaisi suuren ilonsa saada nähdä hänet onnellisena äitinä ja hänen käsistään ottaa esikoisensa.

Prinsessa Regitza, joka oli myöntynyt kuningas Eerikin kosintaan, luki samalla aikaa tyynenä ja tyytyväisenä veljeltään saamaansa kirjettä, missä tämä ilmoitti, kuten hän oli kuningattarellekin kirjoittanut, aikovansa seuraavan kuun ensi päivänä, joka kirjeiden saavuttua olikin aivan likellä, pitää Riiben linnassa suuret voittojuhlat, joissa hän samalla tahtoi kastattaa poikansa ja viettää rakkaan sisarensa häät suurella kunnialla ja loistolla. Siitä oli Ruotsin Eerik kuningaskin saanut tiedon kirjeessä.

Suuren juhlapäivän aattona saapui kuningas Valdemar liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa Riiben linnaan, minne kansa tervehti hänet meluisin ilohuudoin. Iloinen, utelias kansa virtasi suurina laumoina ulos ja sisään Riiben portista, nähdäkseen ja tervehtiäkseen voitokasta kuningastaan ja samalla katsellakseen vieraan kuninkaan saapumista. Kuningas Eerikkiä vastaan oli nimittäin lähetetty lukuisa joukko ritareita ja häntä voitiin odottaa joka hetki.

Valdemar hypähti sotaoriinsa selästä ja kiiruhti tomuisena ja rautapukuisena suoraa päätä linnaan, missä hän toivoi nuoren kukoistavan äidin kantavan häntä vastaan iloisena esikoistaan. Mutta hänen ilonsa väheni kovin, kuullessaan Regitza-sisareltaan, että kuningatar ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä saanut jättää makuukammiotaan. Kuningas meni silloin hänen luokseen hämärään huoneeseen ja tunsi mielensä kohta kummallisen alakuloiseksi keskellä voimakasta elämäniloa, ja häntä painosti se sisäilma, joka tuulahti ovelta vastaan, niukka valo salli hänen nähdä terveen kukoistavan äidin sijalla hiljaisen kalpean naisen, joka; piteli vapisevissa käsissään hentoa lasta.

Dagmar lepäsi purppurapeittoisella leposohvalla, hän oli heikko ja rasittunut, mutta ilo voimistutti häntä. Hän nousi ja ojensi lapsen Valdemarille ylevällä, hiljaisella ilolla, mutta samalla tuntien syvää kaihoa, sillä hän näki, minkä tuskallisen vaikutuksen hänen ilmeinen heikkoutensa teki kuninkaaseen. Tämän ylpeissä silmissä välkkyi väkisin pidätetty kyynel, ja hän levitti kiihkeästi sylinsä äitiä ja lasta kohti, tuntien kuohuvaa iloa ja tuskaa. Mutta Dagmar peräytyi väristen, hänen rautapukuaan peläten, ja lapsi äännähti. Valdemar laski äkkiä rautahihaiset käsivartensa ja ojensi Dagmarille kätensä.

“Suo anteeksi ajattelemattomuuteni! En odottanut näkeväni sinua noin; minä luulin sinun olevan reippaan ja iloisen ja synnyttäneen minulle voimakkaan ja reiman pojan.”

Näin sanoen hän heitti rautapaidan päältään ja istuutui nyt tyynempänä kuningattaren viereen leposohvalle. Mutta Dagmar nojautui lapsen yli ja itki.

“Elä itke, hyvä siunattu Dagmar!” lausui Valdemar nyt lempeästi. “Elä itke sen tähden, että minä saavuin luoksesi kuin myrskytuuli! Kiitos, sydämellinen kiitos siitä lahjasta, minkä olet antanut minulle ja Tanskalle; kunpa sen hintana ei olisi sinun oma terveytesi ja onnesi!”

“Rakas, voimakas Valdemar!” vastasi Dagmar taputtaen häntä ystävällisesti kädelle. “Sinä tapaat minut suurena lapsena, joka pelkää ja itkee vähimmän seikkasen tähden. Minun sydämeni ei ole sairas, ainoastaan voimaton. Ja sinun sotapukusi helinä oli kyllin peloittamaan minua ja saamaan minut itkuun. Mutta kun minä tästäpuoleen näen sinut joka päivä, niin sinä huomaat, että minä tulen voimakkaaksi ja iloiseksi!”

“Minun poissaoloni kai ei liene mitenkään syynä sinun heikkouteesi?” kysyi Valdemar. “Kysymyksessä oli kansan ja valtakunnan etu, ristin kunnia ja rauha. Minä pidin sanani; Herra antoi pakanat minun käsiini, ja minä palasin nyt voittajana!”

“Jumala siunatkoon sinun urhouttasi ja voittojasi!” sanoi Dagmar. “Jos kysymyksessä oli ristin kunnia ja rauha, niin minun ikäväni ja kaipuuni oli vain vähäinen uhriropo rauhan ja rakkauden suurelle Herralle, mutta elä nyt ajattele minua, rakas herra ja kuningas! — Ottakaa nyt poika isänkäsiinne ja siunatkaa häntä! Nyt se ei enää itke, kas, se hymyilee nyt levollisena ja ojentaisi mielellään kätösensä teitä vastaan, jos voisi.”

Kuningas otti lapsen syliinsä ja katseli sitä huolekkaalla ilolla. “Jumala sinua vahvistakoon ja siunatkoon, poikani!” sanoi hän liikutettuna. “Sinulla on äitisi hurskaat silmät ja varmaan sinulle tulee hänen kaunis tukkansakin, mutta kantaaksesi kerran valtikkaa ja kruunua sinä et saa pelätä minun rautapukuani. Jos en olisi tiennyt sinun lahjoittaneen minulle prinssin, hyvä Dagmar”, jatkoi hän laskien lapsen varovaisesti takaisin äidin syliin, “niin olisinkin sitä uskonut pieneksi, hienoksi prinsessaksi, jonka lempeä kuva kerran voisi koristaa kirkkoja ja luostareita ja tehdä ruhtinaita ja nuoria runoilijoita narreiksi.”

Eerik-kuninkaan saapuminen pakoitti nyt kuninkaan lähtemään äidin ja pojan luota sekä haihduttamaan sen alakuloisen vaikutuksen, minkä kuningattaren heikkous ja hentoisen prinssin näkeminen oli tehnyt häneen. Ensimäinen kohtaus kuninkaallisen lankonsa kanssa oli hänelle epämieluisa, sillä ruotsalaisen kuninkaan itsetietoinen ja rohkea olento johti kuninkaan mieleen Lenen taistelun sekä sen, että hän nyt ojensi tälle miehelle kätensä ystävänä ja lankona, vaikka tämä oli ollut syypäänä monen kunnon tanskalaisen kuolemaan. Ensi kerran elämässään Valdemar näki itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan vieraan, joka voi ylpeillä vallanneensa taistelukentän häneltä ja laulaneensa Te Deumia tanskalaisten laulaessa surulauluja. Mutta Valdemar hillitsi tämän vastenmielisyyden ja loukatun ylpeyden tunteen ja otti kuninkaallisen vieraansa ja lankonsa vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja kunnioittavalla huomaavaisuudella.

YHDEKSÄS LUKU.
Riiben linnan suuret juhlat olivat vetäneet linnan ja kaupungin täyteen vieraita. Kuningas oli varhain aamulla käynyt kuningattaren luona ja tavannut hänet iloisena ja tyynenä. Kruunauspukuunsa pukeutuneena, hän oli sitten mennyt kaksinkertaisen juhlajoukon kera kirkkoon. Ensin siellä laulettiin juhlallinen Te Deum kiitokseksi kristinuskon leviämisestä sekä kuninkaallisen ristiritarin suurista voitoista Preussissa ja Puolassa; sitten arkkipiispa Antero kastoi pienen Valdemar-prinssin komeain juhlaohjeiden mukaan, ja viimeksi toimitettiin kihlaus Ruotsin kuninkaan ja Regitza-prinsessan välillä.

Näiden juhlallisuuksien kestäessä seisoi kirkossa erään pilarin vieressä ritari Otto Riisen Kaarlon kera.

“Enpä ole nähnyt kylmäkiskoisempaa sulhasta”, kuiskasi Otto. “Enemmän on mieleeni tuo kookas, uljaannäköinen ritari, joka seisoo etummaisena kuningas Eerikin henkivartijain joukossa, se on urhea ritari Sune Folkenpoika, joka viime vuonna vei kuningas Sverkerin tyttären Vretan luostarista sekä kuninkaan että piispan ja koko papiston uhalla.”

“Sepä oli huimapää teko”, kuiskasi Kaarlo. “Miten hän siitä suoriutui?”

“Kuten näet. Hän on kerrassaan uuden kuninkaan ensimäinen mies. Se oli reipas ja ovela temppu. Hän oli pukenut itsensä ja miehensä enkeleiksi, ja niinpä uskoivatkin kaikki hurskaat nunnat, että hän vei kauniin Helena-prinsessan taivaaseen. Nyt on neito hänen vaimonsa, ja hänellä on jo reipas poika, eikä koko Ruotsin maassa kukaan uskalla kärventää hiustakaan rohkean Sune Folkenpojan päästä.”

“Jos ruotsalainen ritari vie kuninkaan tyttären luostarista ja onnistuu hyvin”, sanoi Kaarlo, “niin voi kai tanskalainenkin ritari koettaa onneaan”.

“Tuletko hulluksi, Kaarlo?” kysyi Otto. “Et toki ajattele sellaista seikkailua.”

“Varjelkoon! Enhän ole vielä ritari.”

“Jos ryöstäisin jonkun neidon täältä kirkosta, niin kyllä tietäisin kenet ottaisin!” kuiskasi Otto ylimielisenä ja katsahti Kaarlon sisarta, solakkaa Kristiina-neitoa, joka kantoi morsiamen laahusta. “Mutta en aikoisi jäljitellä ruotsalaista ritaria”, lisäsi hän nopeaan. “Minä tekisin enemminkin päinvastoin ja veisin tytöistä kauneimman luostariin. Hovissa ne lapsiraukat turmeltuvat, saat uskoa. Eiköhän sinun sisartasi tähtääkin useampi silmä kuin morsianta! Enoni, kuningaskin, katsoo häntä useammin kuin minä sietäisin, jos olisin tytön veli.”

“Sisareni on rehellinen ja siveä tyttö!” vastasi Kaarlo loukkautuneena.
“Hänen ei tarvitse olla telkeiden takana säilyttääkseen kunniansa.”
“Hänen kunniansa puolesta minä uskaltaisin taistella koko ritariston kanssa!” sanoi Otto. “Mutta ennenkin on kuultu rehellisen neidon joutuvan huonoon huutoon vain siksi, että on ollut kaunis ja ystävällinen kaikkia kohtaan.”

“Tiedänpä hyvin, ettei kukaan puhu pahaa minun sisarestani”, sanoi Kaarlo posket harmista hehkuvina. “Jos minä olisin ritari, kuten te kreivi Otto, niin totisesti ei kukaan siitä asiasta laskisi leikkiä säilyttäen eheän otsan iltaan saakka!”

“Vaiti, vaiti, tyynemmin, asemies Kaarlo! Ymmärrättehän leikin”, sanoi Otto käyden syrjään, sillä Kaarlo alkoi tulla äänekkääksi ja herättää ympäröivien huomiota.

Kaarlo ja ritari Otto olivat viimeisellä sotaretkeltä useissa yhteisesti suorittamissaan urotöissä tulleet aseveljiksi ja läheisiksi ystäviksi. Mutta he riitaantuivat melkein joka toinen päivä ja sanoivat toisilleen kovia sanoja; sillä ritari Otto ilmaisi vapaalla käytöksellään jonkinlaista turvautumista korkeaan sukuperäänsä ja ylempään ritariarvoonsa, mikä loukkasi Kaarloa; yksinkertaisella, köyhällä ritarinpojalla sitävastoin oli töykeä ja rohkea tapa esittää vaatimuksensa ensinkään ottamatta huomioon sukuperää ja säätyä, vaan ainoastaan miehuuden ja ritarikunnian; ja siihen nähden hän nyt toivoi pian olevansa korkealentoisen, ruhtinaallisen asetoverinsa veroinen. “Isä Saxo oli oikeassa: Paha on koiranpennun leikitellä karhunpojan kanssa!” sanoi Kaarlo itsekseen mielellään joka kerta kun hänen ja Otto-kreivin välit noin sotkeutuivat solmulle; mutta seuraavana päivänä he kyllä taas olivat maailman parhaat ystävykset, ja jos Otto todellakin oli loukannut, niin hän oli kohta altis tunnustamaan sen ja sovittamaan tekonsa.

Kun nyt kuningas Eerikin ja kuningatar Regitzan hääjoukkue läksi tuomiokirkosta, astui Kaarle kainosti syrjään, antaakseen tietä ja tullakseen jälessäpäin kuningas Valdemarin ja hänen ritarinsa takana, muiden asemiesten joukossa. Ritari Otto asteli nyt likinnä kuningasta Albert-kreivin sivulla uljaana ja reippaana hänen ohitseen, ja Kaarlo tunsi nöyryytettynä kuinka vähäpätöinen hän oli ruhtinaallisen aseveljensä rinnalla. Tunkeilevassa kansanjoukossa hän näki niin sanotun Kissanpäänoven luona köyhän, kumaraisen pyhiinvaeltajan, joka viekkain, ilkein katsein tarkasteli kreivi Ottoa, kadottamatta häntä näkyvistään. Kaarlo tuli tarkkaavaiseksi, ja oli pyhiinvaeltajapuvun sisältä näkevinään arkkidiakooni Arnfredin, joka häneen kohdistuneen vakavan epäluulon takia oli karkoitettu kuninkaan alueilta. Kohta kun ritari Ottoa ei enää voinut nähdä kirkon ovelta, oli tuo epäilyttävä pyhiinvaeltaja kadonnut väkijoukkoon. Kaarlo unohti nyt hetkessä sen pienen kiistan, mikä hänellä äsken oli ollut Oton kanssa, ja päätti etsiä hänet ensi tilassa varoittaakseen häntä. Hän riensi linnaan, mutta hän ei päässyt koko päivänä niin likelle Otto-kreiviä, että olisi voinut viitata hänelle; hän ei näet voinut tunkeutua ritarien ja ylhäisten hovimiesten joukkoon, jotka olivat likimpänä kuninkaallisten ympärillä, ja niiden joukossa oli ritari Ottokin, joka kuninkaan sisarenpoikana ei sellaisena juhlapäivänä voinut jättää paikkaansa kuninkaan läheisinten joukossa.

Iltapuolella, kun juhlallisuuksien pääosa oli ohi ja iloiset vieraat alkoivat jo vapaammin hajaantua eri tahoille, sai Kaarlo kuitenkin tilaisuuden antamaan merkin sisarelleen, kun tämä aikoi jättää kuningatar Regitzan, jota palvelemaan hänet oli siksi päiväksi määrätty, ja lähteä kuningatar Dagmarin huoneisiin.

“Mitä tahdot, rakas veli!” sanoi Kristiina pudistaen rakkaasti hänen kättään. “Tänään emme ehdi puhelemaan kunnollisesti keskenämme. Minun on mentävä kuningattaren luo; hän raukka istuu yksinään, eikä voi ensinkään ottaa osaa tähän hauskuuteen.”

“Sana vain, rakas Kristiina! Jos näet kreivi Oton, ja sopivasti voit lausua hänelle pari sanaa, niin pyydä häntä olemaan varuillaan, sillä täällä on hänen verivihollisensa, se maanpakolaispappi, jonka hän ruoskitti ulos kuninkaan kartanosta! Minä itse olen nähnyt hänet, varmasti hän on väijymässä, saadakseen salaisesti kostaa.”

“Jeesus Maria, mitä sanot!” huudahti Kristiina säikähtäen ja tullen kuolonkalpeaksi.

“No, mikä sinun on, sisar? Sinulla ei ole mitään pelättävää. Pyydä vain kreivi Ottoa olemaan varuillaan ja pitämään joka hetki ase mukanaan! Mutta sano hänelle se siten, ettei sitä kukaan selitä pahoin. Elä katso liian lempeästi häneen tai kehenkään muuhun ylhäiseen herraan. Ah, rakas sisar! Muista, että isämme oli köyhä ritari, sekä että pyhä, tahraton nimi on ainoa perintömme ja omaisuutemme!”

“Miten johdut siihen, rakas veli?” kysyi Kristiina ihmeissään.

“Kyllin tästä, rakas sisar! Elä vain unhoita, mitä sanoin sinulle!”

“Ah en — teen sen pian! Kas tuollahan ritari Otto seisookin kuninkaan luona; minä riennän hänen luokseen sanomaan sen —”

“Elä Jumalan tähden, sisar! Ei se sovi!” väitti Kaarlo aikoen pidättää häntä. Mutta tyttö oli jo poissa, ja kohta Kaarlo näki, miten tämän onnistui saada kreivi Otto parvekkeelle, missä nuori ruhtinaallinen herra näytti erittäin innokkaasti alkavan keskustella hänen kanssaan.

“Ei siitä mitenkään tule hyvää!” sanoi Kaarlo levotonna itsekseen. “Miten minä en uskaltanutkaan itse yrittää noiden suurellisten joukkoon! Sisareni on paremmin kotiutunut hoviin kuin minä, mutta Otto oli oikeassa, hänen täytyy olla varuillaan!”

Kaarlo seisoi ritarisaliin vievän avoimen oven luona, missä palvelijoita ja asemiehiä tungeksi sisään ja ulos. Hän sattui hetkeksi katsahtamaan etusaliin ja kauemmin huolimatta sisarestaan ja Otto-ritarista hän tunkeutui äkkiä oven kautta ja katosi.

Sillävälin ritari Otto seisoi parvella kahdenkesken Kristiinan kanssa, eikä antanut kainostelevalle, säikähtyneelle neitoselle sanan vuoroa, niin hän oli iloinen tältä saamastaan salaisesta, tuttavallisesta viittauksesta; tosin hän ei pitänyt sitä sopivana tytölle, mutta se miellytti häntä kuitenkin suuresti, ja hän sanoi nyt Kristiinalle niin monta kaunista ja kohteliasta sanaa, että tyttö-parka vuoroin punastui ja kalpeni.

“Mutta minulla on teille jotakin sanottavaa, ritari Otto!” sai tyttö vihdoinkin sanotuksi. “Elkää Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä uskoko, että minä olisin tahtonut keskeyttää puheenne kuninkaan kanssa tai viittoa teille niin kainostelematta, ellei minulla olisi ollut vakavampaa asiaa; mutta teidän henkenne on vaarassa, jalo herra!”

“Henkeni!” keskeytti Otto hänet riehakkaasti ja hymyillen. “Vapauttani kai tarkoitatte, kaunis neito! Ja siinä taidatte olla oikeassa. En koskaan unhoita ystävällistä osanottoanne minua kohtaan, silloin kun kaikki täällä ymmärsivät minut väärin. Silloin minun täytyi rientää pois ehtimättä edes kiittämään teitä; mutta uskokaa minua, kaunis Kristiina, mitä minä jätin — —”

“Ah, sinettisormuksenne!” keskeytti Kristiina nopeasti. “Tosiaan, se on minulla — minä löysin sen ja talletin teitä varten. Kas täällä se on!” Näin sanoen hän otti poveltaan esiin hopeavitjat, irroittaakseen niistä sormuksen. “Mutta mitä minä tulinkaan ilmoittamaan teille — —”

“Mitä minä näen, vanha sinettisormukseni!” keskeytti Otto hänet. “Ja sellaisessa tallessa! Oh, älkää irroittako sitä, kaunis Kristiina! Säilyttäkää sitä aina noin, ja antakaa minun ilokseni toivoa, ettei se ole teille epämieluisa muisto!”

“Mutta Jumalani, herra kreivi!” sanoi Kristiina sävähtäen veripunaiseksi. “Kuinka minä voin pitää sormuksenne, onhan siinä teidän ruhtinasvaakunanne?”

“Katsos, minulla on toinen!” vastasi Otto. “Ja jos todella tahdotte antaa minulle korvauksen siitä, niin antakaa tuo pieni merivaharisti, joka riippuu sen vieressä.”

Vastaamatta irroitti Kristiina merivaharistin kaulaketjusta ja ojensi sen kreivi Otolle, joka otti sen ihastuneena; samalla hän tarttui neidon käteen ja painoi sen huulilleen.

“Mutta rakas kreivi Otto, teidän henkenne on todella vaarassa;”, alkoi Kristiina taas ja kätki nopeasti sinettisormuksen. “Kuulkaahan toki Jumalan nimessä, mitä minulla oli teille sanottavaa. Täällä on teitä väijymässä eräs valepukuinen kavaltaja; mutta Kaarlo-veljeni on nähnyt hänet ja pyysi minun varoittamaan teitä — se on se kavala pappi, jota te kerran loukkasitte —”

“Mitä, Arnfredko?” kysyi Otto tarkkaavaisena ja päästi tytön käden.
“Mahdotonta, onhan hän maanpaossa!”
“Täällä hän kuitenkin on ja aikoo varmaan uhata henkeänne. Mitä meidän on tehtävä?”

“Antaapa hänen tulla! Minä olen ollut suuremmassakin vihollisjoukossa, ettekä te sentään uskone minun pelkäävän yhtä miestä?”

“Ah en, herra Otto!” huokasi Kristiina. “Tiedänhän kyllä, kuinka rohkea ja hurjapäinen olette. Mutta kuka voi puolustautua salamurhaajaa vastaan? Hän voi työntää tikarin sydämeenne kun te vähimmän sitä osaatte varoakaan!”

“Elkäähän pelätkö, hyvä neito! Minä otan takkini alle rintahaarniskan; kun minä vaan tiedän missä voin odottaa vihollista, en minä salli itseäni yllätettävän. Kiitos ystävällisestä varoituksestanne, myöskin uskolliselle kunnon veljellenne! Hän teki kauniisti tahtoessaan varoittaa minua; minä olen tänään vasten tahtoani loukannut häntä.”

“Siitä hän ei mitään puhunut, jalo herra! Mutta olkaa nyt todella varovainen! Minä olen niin peloissani sen petturipapin takia.”

“Huomenna saatte varmasti kuulla hänen istuvan tornissa”, sanoi Otto pudistaen lämpimästi tytön kättä. “Jumala teitä siunatkoon!”

“Kristus ja Pyhä Neitsyt varjelkoot teitä!” sanoi Kristiina ja vastasi kädenpuristukseen arasti ja melkein huomaamattomasti, vetäen kätensä nopeasti takaisin. “En uskalla kauemmin viipyä, kuningatar odottaa minua.”

Sitten hän kiiruhti pois. Ritari Otto katseli autuaana hänen jälkeensä ja vasta kun ei enää näkynyt tytön solakkaa, kevyttä vartta ritarisalissa, hän läksi, noudattaakseen hänen neuvoaan, varustamaan hovitakkinsa alle rintahaarniskan.

Kun Otto astui ulos ritarisalista, hän heitti vaipan loistavan hovipukunsa päälle, päästäkseen asuntoonsa linnan pohjoiskulmalle. Hänen täytyi kulkea pitkän, synkän käytävän läpi. Hän oli melkein unhottanut päämääränsä ja asteli ajatellen vain kaunista Kristiina-neitoa ja hänen lämmintä osanottoaan kaikkeen, mikä häntä koski. Tarkemmin miettimättä, mihin se taipumus voi viedä, mitä hän tunsi tyttöä kohtaan, ja minkä hän nyt niin selvään huomasi ja niin ajattelemattomasti vahvisti tytössäkin, hän asteli iloisena ja kevytmielisenä käytävää pitkin, hyräillen lemmenlaulua. Yötä päivää käytävässä palavan, sammumaisillaan olevan lampun heikossa valossa hän nyt näki kaukana tumman varjon liikkuvan edestakaisin hänen asuntonsa oven edessä. Hän pysähtyi äkkiä ja tarttui pieneen korumiekkaansa, jota hän käytti kauniin hovipukunsa kera ja joka hyvin huonosti kelpasi vakavaan otteluun. Hän empi, saattoiko hän niin huonosti asestettuna käydä eteenpäin vai pitikö palata takaisin; mutta pian hän tunsi poskilleen leviävän häpeän punan tuon pelon tähden, jonka hän nyt ensi kertaa huomasi itsessään. Hän veti miekkansa ja lähestyi hitaasti tummaa naamioitua olentoa, jonka hän, sen hiipivästä käynnistä päätti Arnfrediksi. Hän oli vielä noin kahdenkymmenen askeleen päässä huomionsa esineestä ja arveli, pitikö hänen hyökätä vai odottaa kunnes hänen päälleen hyökätään. Silloin sammui lamppu ja hänen ympärillään oli niin pimeätä, että hän ei voinut nähdä miekkaa kädessään. Hän pysähtyi taas, ja taisteli hänet vallannutta voimakasta pelkoa vastaan; sitten hän asteli hitaasti edelleen ovea kohti ja tunnusteli varovasti miekallaan kaikille puolilleen. Samassa hän kuuli jotain helähtävän ja toinen miekka kosketti hänen asettaan. Sanaa sanomatta hän iski umpimähkään ympärilleen, mutta sai samassa niin ankaran iskun käsivarteensa että miekka lensi hänen kädestään, ja nyt hän kuuli tutun äänen:

“Minne hävisit, kirottu salamurhaaja? Minä olen kreivi Otto! Tule vaan!
Tällä kertaa saat tuta muutakin kuin koiranruoskaa.”
“Kaarlo”, huudahti nyt Otto. “Sinäkö se olet. Oletko järjiltäsi! Sinä olet haavoittanut minua — minähän olen Otto. Sinä varoitit äsken minua, ja nyt sinä hyökkäät itse minun päälleni. Sekö on sinun ystävyyttäsi?”

“Taivaan Jumala, mitä olen tehnyt!” huudahti Kaarlo. “Tekö se olette, ritari Otto! Minä luulin aivan varmaan teitä tuoksi papinlurjukseksi. Hyvää minä tarkoitin. Olenko pahoinkin haavoittanut teitä?”

Pian pääsivät ystävykset selville. Käsi Kaarlon kaulalla Otto palasi hänen kanssaan asuntoonsa. Oton haava ei ollut suuri. Pian oli käsivarsi sidottu ja Kaarlo sai puhutelluksi ystävänsä jäämään rauhallisena asuntoonsa telkien taakse; Kaarlo tahtoi itse ottaa selvän hänen salaisesta vihollisestaan ja siepata hänet kiinni; hän oli näet ritarisalin ovelta selvään nähnyt Arnfredin hahmon katoavan näihin pimeisiin käytäviin, jotka veivät etusalista linnan kylkirakennukseen. Tämän sopimuksen jälkeen ystävykset erosivat, ja tämä seikkailu oli liittänyt heidät toisiinsa entistäänkin lujemmin.

KYMMENES LUKU.
Sykkivin sydämin ja posket hehkuvina Kristiina oli saapunut kuningatar Dagmarin luo, ja kuningatar oli lähettänyt luotaan muut seuraneidot, jotka hän siksi päiväksi oli valinnut suodakseen rakkaalle Kristiinalleen ilon olla mukana juhlassa. Kun Kristiina nyt oli kahdenkesken kuningattaren kanssa ihmetteli Dagmar hänen vaiteliaisuuttaan ja sitä ilmeistä mielenliikutusta, jota tämä turhaan koetti salata. Kuningatar katseli häntä hellällä osanotolla.

“Sinä et tule iloisena ja vapaana lintuna tämän päiväisestä juhlasta, hyvä lapsi!” sanoi hän ystävällisenä, tarttuen Kristiinan käteen. “Mielesi on liikutettu ja kätesi vapisee. Mikä sinun on?”

“Ah, ei mikään, jalo kuningatar! Minä vain juoksin liian kiivaasti käytävän läpi.”

“Kristiina!” sanoi Dagmar ja katseli tyttöä lempeän varoittavasti. “Nyt sinä et puhu totta. Sydämelläsi on jotakin. Eikö sinulla ole ensinkään luottamusta minuun? Etkö sitten vielä tiedä, että minä rakastan sinua niinkuin omaa sisartani?”

“Ah, jalo kuningatar”, huokasi Kristiina. “Kuinka köyhän ritarin tytär voi lähestyä teitä niinkuin jotakin vertaistaan? Onhan niin tavaton ero välillämme.” Nyt juolahtikin hänen mieleensä äkkiä, mikä ero oli hänen ja kuninkaan sisarenpojan välillä, ja hän suuteli kuningattaren kättä syvällä kaihomielisyydellä, kuumien kyynelten virratessa hänen silmistään.

Kuningatar taputti häntä kyyneleisille poskille. “Hyvä ja hurskas sydän, lapseni”, sanoi hän rakkaasti, “tekee halvimman ja köyhimmän yhtä rikkaaksi kuin kuningatar on Jumalan edessä. Hänen edessään ei kelpaa kuninkaallinen veri eikä korkea sukuperä. Luota minuun, lapsi, minä en voi nähdä sinua surullisena.”

Kristiina huokasi syvään, mutta vaieten. Kuningatar siveli vaaleat kiharat pois hänen otsaltaan. “Sinä olet siinä iässä, hyvä lapsi”, jatkoi hän, “jolloin nuorilla tytöillä sanotaan olevan salaisia sydänsuruja, — joita minä en Jumalan kiitos koskaan ole tuntenut. Sano minulle, rakas Kristiina, onko joku mies syynä niihin kyyneliin, joilla sinä kostutat kättäni, sekä siihen levottomuuteen, joka ahdistaa sinun mieltäsi?”

Kristiina luuli sydämensä salaisuuden tulleen ilmi ja punastui kaulaa myöten. “Mies!” sammalti hän. “Jalo kuningatar miten siihen johdutte. Minähän olen vasta viisitoistavuotias.”

Nyt katkesi keskustelu, ja Kristiina luuli toipuneensa hämilläolostaan sillä kuningas astui sisään katsomaan kuningatarta, ottaakseen itse selvän hänen voinnistaan. Dagmarin posket olivat punertuneet, ja hänen silmiinsä oli tullut eloisuutta keskustelusta Kristiinan kanssa ja siitä mielenliikutuksesta, johon hän oli joutunut. Hän vastasi kuninkaan tervehdykseen ja tiedusteluun hänen voinnistaan vilkkaalla äänellä ja nousi vaivattomasti puolisoaan vastaan ottamaan. Kristiinan silmiin pusertuivat pian kyyneleet. Hän oli tervehtinyt kunnioittaen kuningasta ja aikoi vetäytyä sivuhuoneeseen; mutta kuningas, joka tuli iloisena juhlasta ja huomasi kuningattaren tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan, taputti kainoa tyttöä poskelle. “Jäähän, pikku Kristiina!” sanoi hän. “Ja auta minua ilahduttamaan kuningatarta! Minä näen sinun osaavan sen paremmin kuin minä itse. Olen kuullut sinun laulavan kauniita lauluja.” Hän kääntyi nyt taas ystävällisenä Dagmarin puoleen. “Oletteko niin hyvissä voimissa, jalo kuningattareni, että voitte sietää sellaista huvitusta? Minä haluaisin nyt kuulla joitakuita niitä lauluja, joilla olette sanonut pikku Kristiinan huvittaneen teitä minun poissaollessani.”

“Kuten tahdotte, rakas herrani ja kuninkaani!” sanoi Dagmar, ojentaen Valdemarille kätensä, kun tämä istuutui hänen vierelleen. “Laula, lapseni, jos voit!” sanoi hän kehoittaen aralle tytölle. “Elä pelkää. Kuninkaalle ei liene tänään vaikea laulaa. En ole teitä nähnyt pitkään aikaan niin iloisena”, ja hän käänsi taas ystävälliset silmänsä kuninkaaseen. “Vaikka en voinut ottaa osaa juhlaan, olen minäkin hyvin iloinnut hiljaisuudessa siitä siunauksesta, minkä Herra lahjoittaa meille tänään. Pikku Valdemarimmehan on ollut hyvä ja hiljainen kirkossa; kas, hän nukkuu nyt suloisesti ja uneksii rakkaista Jumalan enkeleistä.”

Hän katseli sydämellisellä mielihyvällä nukkuvaa lasta, joka lepäsi kultakehdossaan hänen leposohvansa vierellä. Valdemarinkin silmät kiintyivät iloisina lapseen, mutta Kristiina seisoi punaisena ja hämillään nyplien vyötään.

“Enpä ole pitkään aikaan saanut istua kotona näin rauhallisena ja perheenisän tavalla!” keskeytti Valdemar äänettömyyden. “Sinä näytät tänään hyvin terveeltä ja iloiselta, hyvä Dagmar, ja minä toivon, että sinä voit pian näyttäytyä hovin ja kansan iloksi. — Mutta entä laulu? Tänään minä tahdon kuulla vain laulua ja iloa!”

“Laula, rakas Kristiina!” sanoi Dagmar, ja Kristiina rohkaisi vihdoin itsensä ja lauloi vanhan laulun neidosta, joka muuttui satakieleksi [“Danske viser fra Medeltiden” (“Tanskan keskiaikaisia kansanlauluja”)] ja jota vieras ritari tuli pyytämään, että hän laulaisi laulun, jonka palkaksi hän antaisi kullata linnun höyhenet ja ripustaa sen kaulaan helmiä. Kristiina tuli laulaessaan ihmeellisen liikutetuksi; hän lauloi nyt mitä satakieli vastasi ritarille:

“En taida kultasulkias ma kantaa edessäs. Oon outo, orpo lintu vain, mua tunne et ikänäs.”

Hänen äänensä värähteli ja hänestä tuntui niinkuin olisi laulanut itsestään, ja kun hänen nyt piti laulaa satakielen vastaus ritarin kysymykseen, eikö tuo muutettu neito kärsi nyt nälkää ja kylmää ja janoa, silloin hänet valtasi kaihomielisyys niin että hän vain vaivoin sai esiin sanat:

“Mua nälkä ei murra, ei lumikaan, mi kattaa kaiken tien: mua suru salainen murtelee ja ma siihen sortuva lien.”

Ja nyt hän ei voinut kiivaalta ja äänekkäältä itkulta laulaa enempää. “Sinä et voi hyvin, lapseni!” sanoi kuningatar. “Mene vahvistamaan itseäsi. Kuningashan ei halunnut kuulla itkua ja surulauluja.”

“Lapsi parka, mikä sinun on?” sanoi kuningas osanottavaisesti tarttuen hänen käteensä.

“Suokaa minulle anteeksi ja antakaa minun mennä, armollinen herra kuningas!” pyysi Kristiina. “Minä itse olen vieras, villi-lintu, joka en voi laulaa niin suurelle ja mahtavalle herralle.”

Kuningas jätti hänen kätensä, ja molemmat kädet kasvojensa edessä tyttö riensi pois huoneesta.

“Mikä tuon hyvän, sievän lapsen on? Ei kai hän sentään noin pelkää minun läsnäoloani?”

“Minä en ymmärrä häntä tänä päivänä. Hän on niin sydämestään iloinnut, saadessaan teiltä kiitosta, ja kun tuli tietoja teidän voitoistanne, hän oli niistä yhtä iloinen ja onnellinen kuin minäkin; hän puhuu teistä aina mitä suurimmalla ihailulla ja lämmöllä. Mutta nyt hän pakenee teitä itkien eikä voi laulaa teille loppuun asti lauluaan. Varmaankin hänelle on tapahtunut jotakin; mutta hän luottaa minuun, ja minä aion kyllä saada selville, mikä tuo häntä painava salainen suru on.”

“Sääli tuota nuorta, kaunista tyttöä; pitääkö hänelläkin nyt näin varhain olla sydänsuru”, sanoi kuningas. “Mutta hänen surunsa ja ahdistuksensakin somistaa häntä erinomaisesti; ei hän kuitenkaan enää ole lapsi, hänestä on tullut täysikasvuinen kaunotar, kuten huomaan.”

“Sinun jälkeesi, rakas Valdemar”, sanoi Dagmar, “en ketään koko Tanskassa rakasta niin paljon kuin häntä. Hän on muuten iloinen ja järkevä, eikä kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka hyvä sydän hänellä on.”

“Mutta tuhannen tulimaista, mikä hänen on?” kysyi kuningas miltei kärsimättömästi. “Minä en kuolemaksenikaan voi sietää jonkun surevan. Ota selvä hänestä, rakas Dagmar. Jos sinä häntä niin rakastat, niin hänen täytyy Jumalan tähden myös olla onnellinen!”

“Kiihkeä armaani!” sanoi Dagmar hymyillen. “Sinä unohdat voimasi ja mahtavuutesi päivinä, että Hän, joka ohjaa onnenkin, hallitsee kaikkien kuninkaitten ja ruhtinaitten yläpuolella.”

Kuningattaren lempeä huomautus saattoi nyt kuninkaan vakaviin ajatuksiin kansan ja valtakunnan onnesta. Hän koetti esittää Dagmarille suuria tulevaisuuden-tuumiaan ja viipyi hänen huoneessaan vielä hauskan ja tuttavallisen hetken.

Kuninkaan lähdettyä kuningatar Dagmarin huoneesta, palasi Kristiina-neito ja pyysi kuningattarelta anteeksi sen lapsellisen pelon, joka oli keskeyttänyt hänen laulunsa kuninkaalle.

“Eikö siinä todella ollut muuta?” kysyi Dagmar “Luota minuun, hyvä Kristiina, ja avaa minulle kokonaan sydämesi; sinulla ei ole vilpittömämpää ystävää kuin minä, ja kuningas itse on sanonut tahtovansa tehdä sinut onnelliseksi, jos se on hänen vallassaan.”

“Kuningas!” kertasi Kristiina iloisena ja säikähtäen. “Tuo suuri, ihana sankari! — Ah, ei. Se ei ole mahdollista. — Sitä ei voi hän ettekä te, jalo kuningatar! Köyhän ritarin tytärparka ei koskaan uskalla ajatella omakseen onnea, mihin hän ei ole syntynyt. En minä tahdokaan koskaan ajatella sitä. Elkää minulta kyselkö enää siitä, hyvä, siunattu kuningatar! Minä en kuitenkaan tohdi tunnustaa teille enkä kellekkään muulle, mitä vain taivaan Jumala tietää — ja mitä ehkä myös on synti ja rikos ajatellakin.”

“Synti ja rikos!” toisti kuningatar säpsähtäen. “Siitä sinua Jumala ja kaikki pyhät varjelkoot! Tiedän kyllä, että vielä sinä et voi moittia itseäsi ainoastakaan jumalattomasta tai rikollisesta työstä. Säilytä tästä puoleen salaisuutesi povessasi! Nyt minä en tahdo enkä uskalla udella sitä.”

“Ah ei, jalo hurskas, kuningatar!” rukoili Kristiina polvistuen hänen jalkojensa juureen ja painoi itkien päänsä kuningattaren syliin. “Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, elkää toki uskoko mitään pahaa Kristiina-raukasta. Mielellänihän minä tunnustan teille, että sydämestäni rakastan häntä, häntä, jota en koskaan uskalla kutsua omakseni — maailman uljainta ja rakastettavinta miestä; mutta hän ei tiedä siitä mitään eikä saa sitä koskaan tietää. Ei se varmaankaan ole synti eikä rikos, kun sitä ei tiedä kukaan paitsi minä ja taivaan Jumala, kun minä hiljaisesti kunnioittaen kannan hänen kuvaansa sielussani, mutta en koskaan, enää salli hänen tarttua käteeni ja lukea salaisuuttani silmistäni — —”

“Onneton!” huudahti Dagmar kalveten, sillä hän uskoi nyt varmasti tytön tarkoittavan Valdemaria.

“Niin, onnettomaksi te voitte minua kutsua, jalo kuningatar! Mutta mitä minä siihen voin! Synti ja rikos se olisi vain, jos minä hetkeksikään voisin unhottaa meitä eroittavan pohjattoman kuilun, — ja ennemmin minun sydämeni murtukoon! Jos minun suonissani ei virtaakkaan Skjöldungien verta kuten hänen suonissaan, niin virtaa niissäkin sentään ylpeätä, jaloa aatelisverta, ja hyvä ja tahraton nimi on minun ainoa perintöni ja omaisuuteni.”

“Kristiina, Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut!” sanoi kuningatar syvästi, tuskallisesti huoaten. “Jumala sinua vahvistakoon ja lohduttakoon, eksynyt lapsiparka, minä en sitä voi! Minä voin ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja sen minä tahdonkin tehdä; viime hetkellänikin tahdon rukoilla sinun edestäsi. Elä kiellä; kuka tietää, mitä voi tapahtua. Elomme ja onnemme on Kaikkivaltiaan käsissä!”

Kiihkeästi väristen Dagmar painoi päänsä Kristiinan rinnalle ja itki. — Hän oli pyörtymäisillään ja Kristiina kutsui säikähtyneenä hänen hovineitojaan. Nuorelle, heikolle äidille oli sattunut vaarallinen kohtaus, ja Henrik Harpesträng kutsuttiin. Tämä pudisti päätään ja huomasi hänen tilansa arveluttavaksi. Säikähtynyt Kristiina-neito oli onneton ja moitti syystä kyllä itseään, että hänen sydämenasiainsa takia jaloa kuningatarta oli hänen osanottavaisuutensa vuoksi kohdannut tällainen onnettomuus.

Kuningattaren äkillinen ja vaarallinen huonontuminen keskeytti Riiben linnan juhlat yleiseen pelkoon ja murheeseen. Kuningas heitti pelipöydän kumoon ja riensi kuningattaren luo. Regitza lähti myös kuninkaallisen sulhasensa luota häntä katsomaan. Mutta lääkäri oli kieltänyt kaikilta sisäänpääsyn ja vaati vain rauhaa sairaalle. Kuninkaan käskystä olikin linnassa kohta niin hiljaista ikäänkuin kaikki sen lukuisat asujamet olisivat kuolleet, ja Riibessä ja sen ympäristöllä todistivat vain levottomat väkijoukot ja monet poistuvat vieraat päivän juhlallisuutta ja keskeytynyttä iloa.

Oli myöhäinen ilta. Linnan portin ulkopuolella seisoi tanskalaisrunoilija Thorgeir hiljaisena ja alakuloisena Riisen Kaarlon sivulla ja katseli suurta, tummaa linnaa, josta äsken loistivat soihdut ja kynttilät ja kuului maljain kilinä ja juhlahumu —, mutta mistä nyt ilo ja juhlallisuus oli kadonnut ikäänkuin salama olisi iskenyt. Nyt loisti vain heikko valo sairaan kuningattaren huoneesta, ja siellä täällä liikkui joku lamppu levotonna likimmillä käytävillä ja huoneiden läpi. Taivas oli tumma ja pilvinen. Näytti niinkuin kuolema olisi uhaten häilynyt raskaissa sadepilvissä kuninkaan linnan yllä.

“Olisiko nyt jo ilo ja onni mennyttä Riiben linnasta?” huokasi Thorgeir. “Enpä olisi uskonut silloin kun täällä viimeksi paloivat häätulet ja talonpojat tanssivat niin iloiten täällä linnan pihalla.”

“Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!”

Minä lauloin silloin niin iloisena; nyt on minusta niinkuin minun pitäisi laulaa:

“Kera hurskaan Dagmarin lentää nyt Jumalan enkelit!”

“Mutta miksi seisomme täällä niin kauan, hyvä Kaarlo! Tehän seisotte kuin kiinnikasvettuneena ja vaanitte ohi kulkijoita ikäänkuin olisitte vahtina täällä ja pitäisitte vihollisena jokaista linnasta tulevaa ihmistä.”

“Niinpä teenkin”, vastasi Kaarlo. “Mutta jos näen oikein, niin silmäni ovat keksineetkin jo etsimäni. Näettekö tuon kumaraisen, synkän olennon, joka hiipii tuon kaivon ohi, kainalossaan kirjakäärö tai mitä lienee.”

“Mitä te hänestä? Antakaa hänen mennä rauhassa, sehän on vain joku köyhä pyhiinvaeltaja-raukka, joka on matkalla Pyhään maahan.”

“Se on susi lampaan vaatteissa, joka on matkalla helvettiin!” sanoi Kaarlo. “Se on maanpakolaispappi, joka väijyy Otto-kreivin henkeä ja aikoo kavaltaa kuninkaan salaisuuksia viholliselle. Minä olen vaaninut koko päivän häntä mutta hän kai on huomannut sen ja aina päässyt pakoon. Nyt hän on varmasti minun saaliini. Linnassa en uskalla nostaa melua, mutta kohta kun hän astuu portin ulkopuolelle, minä tartun häntä kaavun kaulukseen ja vien hänet torniin. Kas, nythän hän pysähtyy ja katselee ympärilleen. Tulkaahan hiukan syrjään; saatte uskoa että sillä miehellä ei ole hyvää mielessä, ei kuningasta eikä Otto-kreiviä kohtaan. Hänhän on löytänyt suojan Schwerinin kreivien luona. Ja jos hän on heidän palveluksessaan, niin hän on täällä varmasti vakoojana ja kavaltajana. — Mutta minne hän taas katosi, kun en näe häntä? Hän on koko noita! Minä olen valmis uskomaan, että hän voi tekeytyä näkymättömäksi. Tulkaa, rakas Thorgeir, auttakaa minua löytämään hänet.”

“Jos hän on vielä linnan pihassa, niin hyvinhän me löydämme hänet”, sanoi Thorgeir. “Jos niin on asiat, niin minä en sääli häntä ensinkään.”

Kun Kaarlo ja Thorgeir menivät nyt linnanpihaan etsimään viekasta Arnfrediä, oli tämä takapihan kautta päässyt pakoon ja ratsasti kohta täyttä neliä Riiben katujen kautta, kainalossaan käärö tärkeitä papereita, jotka hän juhlahumussa oli verrattomalla yltiöpäisyydellään saanut käsiinsä kuninkaan salakammiosta.

Ovela pappi oli pian huomannut, että Kaarlo oli hänet tuntenut Kissanpään-ovella, kun hänen Ottoon heittämänsä kostonhimoinen katse oli ilmiantanut hänet. Siksi hän oli viisaasti lykännyt mieskohtaisen kostonsa parempaan tilaisuuteen ja kiiruhti suorittamaan tärkeämpää konnantekoa, minkä onnellisesta päättymisestä riippui koko hänen menestymisensä Schwerinin kreivien luona. Nuo tärkeät paperit kainalossaan ja hiottu tikari viittansa alla hän oli palatessaan kuninkaan salakammiosta piiloittautunut linnan hämäriin käytäviin, vartoakseen pimeään saakka ja toivoen vielä tapaavansa Otto-kreivin. Mutta kun juhla niin äkkiä keskeytyi, täytyi hänen lopulta pitää huolta turvallisuudestaan ja nyt vasta, kun hän ratsasti eteläportin sillan yli, hän hengitti vapaammin ja ratsasti hiukan hitaammin sen kappaleen joen viereistä tietä, joka ulottui metsään saakka.

Näin ratsastaessaan hän kuuli äkkiä loisketta joesta, ja hänen hevosensa pillastui ja syöksyi sivulle. Hän säikähti siitä niin että menetti suitset käsistään, mutta vielä enemmän kauhistutti taika-uskoista pappia ja hänen pahaa omaatuntoaan se että hän näki kalpean naishahmon, joka päässään ruohoseppele tanssi tummin, liehuvin hiuksin kuun valossa ja lauloi hurjaa laulua, keskeyttäen sen usein kaikuvalla naurulla. Hiukset nousivat pystyyn syntisen papin päälaella. Hänen kauhuaan lisäsi vielä likellä oleva hirsipuu-mäki, missä muuan pahantekijä makasi teloitettuna ja mistä pari käheä-äänistä korppia liitti huutonsa naisen lauluun ja nauruun. Hän luki kaikki ne rukoukset, jotka hän hädässään muisti; mutta hänen hevosensa nousi korskuen pystyyn ja pian hän loikoi voimatonna jokirannan ruohikossa.

Kun hän tointui, katsoi hän hätääntyneenä ympärilleen. Hän näki vain hirsipuun ja kuuli joen solinan; mutta noita, jonka hän luuli nähneensä, oli hävinnyt, ja hän nousi rohkeasti. Hänen hevosensa oli poissa. Ruohossa hänen vierellään välkkyi hänen tikarinsa, siihen hän tarttui nopeasti; mutta turhaan hän etsi tuskaisen vaanivin katsein papereita; niitä hän ei löytänyt mistään. Hän oli taas kuulevinaan loiskinaa joesta ja kaukaista naurua kaislain välistä, ja kauemmin etsimättä papereita hän pakeni tikari kädessään niin nopeasti kuin tutisevat jalkansa kantoivat, ja katosi hirsipuumäen taakse niinkuin pahantekijä, joka pakenee hirrestä ja pyövelin käsistä.

Seuraavana aamuna astui Henrik Harpesträng iloisena kuninkaan luo kertoen hänelle kuningattaren olevan parantumassa sekä uskovansa, ettei hengenvaaraa ollut, jos muuten oli Jumalan tahto että kuningatar toipuisi.

“Hänen hurskautensa, herra kuningas”, sanoi lääkitystaitoinen pappi, “auttaa häntä kuitenkin enemmän kuin minun maallinen taitoni. Sillä pyhyys, arvoisa herra, on paras lääkitys sekä sielulle että ruumiille. Jos kuningatar sen lisäksi välttää kaikkia kiihkeitä mielenliikutuksia, samoinkuin vanhaa naudanlihaa, sianlihaa, vuohenlihaa sekä savustettua jäniksen lihaa, samoin lohta, suolaista silliä, toutainta ja kaikenlaista suolaruokaa, niin minä toivon Pyhän Neitsyen apuun luottaen, ettei tarvitse pelätä mitään vaaraa.”

Kuningas tuli siitä itse pian vakuutetuksi. Hän kävi nyt usein kuningattaren luona ja huomasi hänen päivä päivältä paranevan. Hän iloitsi siitä sydämellisesti eikä lähtenyt Riiben linnasta. Mutta tämä sairashuoneen hiljainen elämä ja ilma, johon hän ei ollut tottunut, ikäänkuin ahdisti hänen elinvoimaista mieltään ja oli hänen kiihkeätä luontoaan vastaan. Vielä enemmän sai hänet synkäksi se ikävä tieto Roomasta, että pannanalainen piispa Valdemar, joka oli nöyrtynyt paavin edessä, Otto-keisarin vaikutuksesta oli päässyt vapaaksi pannanalaisuudesta, ja sen lisäksi vielä oli saanut oikeuden pitää messuja piispanpukuun puettuna. Mutta sitten kerrottiin vielä, että Saksenin herttua Bernhard oli keisarin tahdon mukaan, vaikka vastoin paavin nimenomaista päätöstä, asettanut hänet uudelleen Bremenin arkkipiispaksi. Vielä kerrottiin, että paavi oli kruunannut keisari Oton vähän aikaa sitten, kun tämä oli nöyrtynyt pitämään hänelle jalustinta. Näiden tietojen saapuessa Junkkeri Strange oli kuninkaan huoneessa.

“Mitä sinä siihen sanot, Strange?” lausui kuningas heittäen suuttuneena kirjeen pöydälle. “Yltiöpää serkkuni istuu taas arkkipiispan istuimella. Keisari Otto puuhaa Roomassa salaisesti minua vastaan. Nyt kun Fiilip on kuollut, ei hän enää tarvitse minun kättäni. Minä luin sen hänen viekkaista, teeskentelevistä silmistään, kun hän lähti täältä. Hän ei olisi suonut minulle tuota voittojuhlaa eikä hänelle ollut mieluista iloni hänen maanmiestensä paosta. Jonkun ajan kuluttua hän on jo joukkoineen minun maani rajoilla.”

“Jumalan nimessä, herra kuningas!” vastasi Junkker Strange iloisena. “Osaattehan te näyttää talvitien yhdelle keisarille niin kuin toisellekin. Paavin kanssa hän tuskin kauan on liitossa, ellei paremmin pidä valaansa ja lupauksiansa kuin mitä tuntuu tekevän. Sisilian Fredrik-kuninkaasta hän pelkää, syystä kyllä, saavansa vaarallisen kilpailijan. Mutta jos hän todella hyökkää häntä vastaan Apuliassa, on hänen ja paavin liitto lopussa.”

“Tuo minulle paavin viimeinen kirje, Strange!” sanoi kuningas, heittäytyen väsyneenä lepotuoliinsa. “Se on siellä hyllyllä ulkomaalaisten asiapaperien joukossa.”

“Missä, herra kuningas!” kysyi Strange, etsittyään turhaan kirjettä.

“Schweriniläisten asiapaperien joukossa.”

“En näe niitäkään.”

“Mitä”, huudahti Valdemar hypähtäen ylös, “oletko tullut sokeaksi?” Hän meni nyt itse hyllyn luo ja huomasi hämmästyen, että hänen tärkeimmät paperinsa olivat kadonneet.

“Kuolema ja kirous! Kuka on ollut täällä?” huusi hän peloitta van vihaisena. “Eikö ovi ole ollut teljettynä ja lukittuna? Vai onko kavaltajia keskellämme?”

Nyt alettiin mitä tarkimmin etsiä kadonneita papereita; mutta niitä ei löytynyt mistään, ja kuningas kiukutteli turhaan tästä yltiöpäisestä ja käsittämättömästä, ryöstöstä. Hurskas Dagmar huomasi kuninkaan mielialan ja oli jo useita kertoja yllyttänyt häntä metsästykseen ja ritaripuuhiin. Eräänä päivänä hän toisti tämän pyyntönsä Henrik Harpesträngin läsnäollessa.

“Kuningatar on todellakin oikeassa, armollinen herra kuningas!” sanoi lääkäri, tarkasti katsoen kuningasta. “Kotkan täytyy lentää, ja valaan uida. Ei kumpikaan niistä jaksa kuulla messua loppuun saakka. Tupatyöt eivät ole niitä varten, herra kuningas! Teidän täytyy metsästää ja puuhata ja senlisäksi muutamina päivinä juoda rautaa viinin seassa! Muuten te voitte saada keltataudin. Sitäpaitsi en tiedä parempaa neuvoa kuin hurskaan ja tyytyväisen mielen.”

Kun Henrik Harpesträng lisäksi vakuutti kuningattaren olevan täysissä voimissaan, myöntyikin Valdemar Dagmarin hartaaseen pyyntöön ja läksi, mukanaan lukuisa jahtiseurue, Skanderborgiin, missä hän aikoi muutamina päivinä huvikseen yritellä haukkametsästystä, joka lapsuudesta saakka oli ollut hänen lempihuvinsa. Kreivi Albert, ritari Otto ja Absalon Belg olivat mukana, mutta Junkker Strangen hän jätti Riiben linnaan, sillä tämä kuningattaren uskollinen ja harras ritari osasi usein iloisella ja hyvänsävyisellä pilalla ilahduttaa häntä. Ja hänellä oli määrä viipymättä lähettää kuninkaalle pikaviesti, jos kuningattaren tila mitenkään huononisi.

YHDESTOISTA LUKU.
Kuninkaan lähdön jälkeisenä päivänä voi kuningatar niin hyvin, että hän ensi kerran pääsi linnan puutarhaan nauttimaan raitista kevätilmaa, jota hän niin kaipasi. Oli kaunis, selkeä toukokuun päivä. Kristiina neito ei voinut saattaa kuningatartaan; hän näet sairasti ankaraa kuumetta eikä ollut nähnyt kuningatarta tuon onnettoman juhlaillan jälkeen. Regitza kuningatar oli häiden jälkeisenä päivänä lähtenyt kuningaspuolisonsa kanssa Ruotsiin. Mutta kreivitär Iida, joka itsekin vielä oli hiukan heikkona, seurasi kuningatarta parin neidon kanssa. Suurempaa seuruetta Dagmar ei suosinut. Hän halusi mielellään taas nähdä lempipaikkansa joen luona; mutta hänellä oli ollut vielä kuitenkin salainen pelko tätä paikkaa kohtaan, ja ainoastaan Kristiina-neito tiesi syyn siihen. Vaikka kuningatar senvuoksi kohta paikan etäisyyden takia luopui aikeestaan lähteä joen luo, luulivat kreivitär Iida ja neidot tekevänsä ilon viemällä hänet sinne. He saivat hänet houkutelluksi istuutumaan kantotuoliin, ja erästä kuningattarelle outoa syrjätietä he kannattivat hänet joen rannalle lehtimajaan. Iloisesti yllätettynä, mutta kuitenkin puoleksi pelästyneenä, Dagmar huomasi äkkiä olevansa lempipaikallaan. Oli valoisa päivä ja pian oli kaikki pelko haihtunut. Hän istui iloisena penkillä keinuvan veneen vieressä, ja uneksi taas lempeänä lapsuudestaan ja onnellisesta tulevaisuudestaan. Niin hän oli istunut kai jo tunnin verran ja aijottiin jo lähteä palaamaan linnaan. Silloin neidot ja kreivitär Iida näkivät ihmeekseen köyhän kerjäläisnaisen lähenevän, musta huntu vedettynä alas silmille ja repalaiset vaatteet märkinä. Hän kulki kumarassa, kuten vanha, sairas vaimo, kainalosauvaan nojaten. Mutta hunnun alta he näkivät kalpeat, nuorekkaat kasvot, joista välkkyi musta silmäpari.

“Mistä tuo vieras vaimo on tänne päässyt? Mitä hän meiltä tahtonee?” lausui kreivitär Ida. Kuningatar, joka tähän saakka oli katsellut uneksien joen pikku aaltoja, huomasi nyt vasta vieraan olennon ja huudahti säikähtyneenä.

“Elkää pelätkö, jalo kuningatar!” sanoi kreivitär Ida. “Se on varmaan joku köyhä kerjäävä vaimoparka; mutta on anteeksiantamatonta, ettei puutarhan portti ole ollut lukittuna tähän aikaan. Menkää tiehenne, pikku muori”, sanoi hän naiselle. “Täällä ei ole paikka puhutella kuningatarta.”

“Kyllä, juuri täällä!” vastasi vieras nainen, nauraen äänekkäästi ja samalla hän tungetellen läheni kuningatarta. “Oletteko unhottanut, mitä vellamoinen ennusti teille, kuningatar Dagmar?” jatkoi hän puolittain alakuloisesti, puolittain ilkkuvasti hymyillen. “Ei auta taistella virtaa vastaan: mitä siinä suuressa sinisessä kirjassa tuolla ylhäällä sanotaan, sitä ei kuitenkaan voi estää. Minä voin ennustaakkin: Ojentakaa minulle kätenne, kuningatar Dagmar, niin minä sanon, puhuiko vellamoinen totta.”

“Pois, pois!” sanoi Dagmar kalveten. “Minä en halua kuulla ennustuksia — en tahdo tietää kohtaloani — ah, minähän tiedän sen liiankin hyvin. Tahdotko tappaa minut, paha nainen!”

“Minä olen liian vähäinen tahtomaan, ja te myös!” vastasi ennustajatar. “Meidän täytyy, niin se on! Tähdet eivät kysy parin tomussa matavan madon tahtoa. Te olette kyllä ylpeä, koska teitä kutsutaan Tanskan kuningattareksi, ja itse kutsutte maailman suurinta sankaria puolisoksenne; mutta sen takia ei teidän pidä katsoa kurjaa, kirottua vaimoa yli olkain? Minäkin olen kerran uneksinut olevani kuningatar. Sentähden minun ukkoni täytyi pudota rappusilta, sanoivat pahat kielet. Mutta siitä minä en tiedä mitään; siitä vastatkoon Musta. Te ette ole paljonkaan enemmän kuningatar kuin minä, kaunis Dagmar!” jatkoi hän hymyillen.

“Ei, — kuningatar on kaunis portugalilainen prinsessa Berengaria — hänellä on mustat silmät kuten minullakin, ja hän tahtoo kantaa kruunua meidän molempain puolesta. Hänelle Valdemar lauloi lemmenlauluja, kun te seisoitte alttarin edessä hänen palvelijansa kanssa. Jos tunnette kuningas Valdemarin käsialan ja sinetin, niin lukekaa ja katsokaa, valehtelenko minä. Elkää uskoko, että kuningas ajatteli teitä, kun hän kohteliaisuudesta ja säälistä syleili kuningatar Dagmaria!”

Näin sanoen hän ojensi kuningattarelle revityn kirjeen, ja keveästi kuin hirvi hän katosi pensaikkoon. — Kalpeana ja vavisten tuijotti kuningatar repaleista kirjettä: hän tunsi Valdemarin käsialan ja sinetin. Kirjaimet sulivat yhteen hänen silmissään; mutta hän ehti kuitenkin nähdä, että siinä käskettiin Junkker Strangen palata Böömistä ilman kuninkaanmorsianta, ellei se ollut myöhäistä; myöskin Berengarian nimen hän näki. Mutta sitten hän pudotti kirjeen kädestään ja vaipui voimatonna maahan.

Neitojen huudot kuultuaan kiiruhtivat Junkker Strange ja Henrik Harpesträng tuotapikaa paikalle. Hyvin säikähtyneinä ja huolestuneina he veivät kuningattaren takaisin linnaan. Junkker Strange oli nähnyt tutun, onnettoman kirjeen ja hävittänyt sen. Vasta kuningattaren huoneessa onnistui mestari Harpesträngin saada kuningatar tajuihinsa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti muistavan vain hämärästi, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen mieltään ahdisti, eikä hän voinut nähdä kylläksi ihmisiä ympärillään. “Sytyttäkää valot!” sanoi hän. “Onhan synkkä yö. Tuokaa luokseni kaikki Tanskan naiset, tuokaa kaikki viisaat ja oppineet. Ei, tuokaa vain pikku Kristiina, hän yksinään kuitenkin teistä kaikista ymmärtää minua! Hänkin kuuli mitä Vellamoinen lauloi:

“Sa poian synnytät puhtoisen;
emo lämmin, kylmäpä isä sen.”
“Eikö hän laulanutkin sillä tavalla, pikku Kristiina —” nyt hän kääntyi harhailevin katsein lääkäriin ja itki.

Saatuaan tiedon kuningattaren tilasta Kristiina-neito oli kuumeisenakin hypännyt sängystä ja kiireesti heittänyt ylleen kulta-reunuksisen hovihameen. Hän tuli nyt kuningattaren luo ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, niin ettei hän nähnyt kuningattaren käskystä sytytetyitä kynttilöitäkään. Kun Dagmar näki hänet, kohosi hän vuoteeltaan ja syleili häntä.

“Jos voit lukea, lapsi”, sanoi Dagmar, “niin ota Raamattu ja lue minun sieluni lepoon! Sittenkun minä olen kuollut ja haudattu, saat sinä kantaa punaista purppuraa ja ratsastaa minun hevosellani!”

“Ah, jospa voisin vaan auttaa teitä, jalo kuningatar, jos voisin pelastaa henkenne omallani — minä tekisin sen niin mielelläni.” Hän otti kirjan käteensä ja tuijotti siihen. “Ah, taivaan isä Jumala auttakoon teitä, rakas Kristus armahtakoon teitä! Teidän tuskanne on rautaa kovempi.”

“Lue, lue, rakas Kristiina!” rukoili Dagmar tuskallisesti. “Kuulkaa, nyt Vellamoinen laulaa taas:

“Hiuskulta se poika on. Onni vaan
sill’ ei ole kauan seuranaan.”
“Antakaa minulle lapseni, antakaa minulle lapseni! Se paha vaimo ei saa ryöstää minulta häntä! Lue, lue!”

Dagmar pusersi lasta rintaansa vastaan, ja Kristiina-neito luki Raamattua parhaansa mukaan, kyynelten virratessa hänen käsilleen ja kirjalle. “Ah jos Jumala sen tahtoo niin tapahtukoon niin”, sanoi Dagmar vihdoin tyynemmin, “lähettäkää viesti Skanderborgiin ja pyytäkää herraani ja kuningastani palaamaan!”

Ennenkuin kuningatar oli toivomustaan lausunutkaan, oli se jo täytetty. Junkker Strangen käskystä oli lähetetty jo kaksi pikaviestiä Skanderborgiin kuninkaalle. Riisen Kaarle oli viimemmäksi lähetetty, mutta hän ratsasti niin nopeaan, että hän ehti paljon ensimäisen edelle. Hänen saapuessaan täyttä neliä Skanderborgin linnan luo, kuningas seisoi linnan parvekkeella katsoen tielle.

“Jumala varjelkoon minua siltä viestiltä, minkä tuo poika tuopi”, sanoi Valdemar. “Hän ratsastaa kuin henkensä edestä. Jumala tiennee, kuinka nyt on Dagmarin laita.”

Pian Riisen Kaarle toi tuon surullisen uutisen. Hän oli itse niin liikutettu, että hän vaivoin voi puhua. Kuningas nojautui parven rauta-aitaan niin että se taipui. “Jumala estäköön hänet kuolemasta, ennenkuin minä saavun!” sanoi hän rientäen hevosensa luo. Satojen ritarien ja asemiesten kera hän lähti Skanderborgista. Kun hän ratsasti Randbölin nummen yli, voi vain viisi miestä seurata häntä; kun hän saapui Gristedin sillalle, seurasi häntä vain Riisen Kaarlo vaivoin uupuneella juoksijallaan, ja kun hän ajoi Riiben sillan yli, hän oli yksin.

Naistuvassa vallitsi suuri suru ja valitus. Kuningatar oli saanut sakramentin ja viimeisen voitelun, ja kun kuningas ratsasti linnaan vievää tietä, kuului koko linnassa valitushuuto, että kuningatar oli kuollut. Hän lepäsikin kalpeana ja elonmerkkiä ilmaisematta Kristiina-neidon sylissä.

Kovin hengästyneenä kovasta ratsastuksesta kuningas astui ovelle. “Kuollut — kuollut?” kysyi hän. “Ja sanomatta minulle viimeistä hyvästiä.”

Itkien polvistui Kristiina-neito leposohvan ääreen ja kannatti vielä kalpeata kuningatarta oikealla käsivarrellaan. Hän ojensi sydämellisellä säälillä kuninkaalle kätensä: “Elkää surko jalo kuningas!” sanoi hän. “Kuningattaren viimeinen sana oli teidän nimenne — hän olisi niin halunnut nähdä teidät vielä kerran.”

“Rukoilkaa, rukoilkaa kanssani kaikki, jotka olette täällä!” sanoi kuningas polvistuen. “Rukoilkaa kristittyinä minun puolestani, että hän avaisi silmänsä ja minä saisin puhua vielä jonkun rakkaan sanan tässä elämässä hänen kanssaan.”

Kuninkaan pyynnöstä kaikki polvistuivat rukoilemaan, ja kaikista oli kuin ihme, kun kuolonkalpea kuningatar nyt todella avasikin silmänsä vielä kerran ja tuijotti heihin kuin henkimaailman vieras. Monet työntyivät kauhistuneina syrjään, mutta kuningas lähestyi häntä ja tarttui hänen käteensä.

“Ah, ankara herrani ja kuninkaani!” sanoi kuningatar. “Miksi herätitte minut autuaasta unestani mahtavalla rukouksellanne ja valituksellanne? — Elkää minua pelätkö!” jatkoi hän, oudoin katsein tähystäen vapisevia omaisia. “Minun syntini ei ollut suuri, sanoi Herra, minun tuomarini — ah, kunpa en olisi sunnuntaisin sitonut silkkihihojani! Mutta menkää, menkää kaikki. Jumala siunatkoon teitä ja tuomitkoon teitä yhtä armollisesti kuin minua. Jää sinä yksin, rakas Valdemar! Sinun kanssasi on Herra suonut minun puhua pari lyhyttä jäähyväissanaa.” Kaikki menivät, ja Valdemar jäi kahdenkesken kuolevan kanssa.

“Sinä olet sentään rakastanut minua, rakas Valdemar!” sanoi kuningatar alakuloisesti. “Minä näin sen kalpeista kasvoistasi ja ankaran silmäsi kyyneleistä. — Sinä rakastit minua kuin lempeätä sisarta, ja ikävällä minä sinusta eroan. Mutta kun kynttilä on sammutettu ja ovi sulettu, niin kaikki vieras on unohdettu —”

“Dagmar, Dagmar!” huokasi Valdemar tuskallisesti. “Voitko sinä epäillä minun rakkauttani ja uskollisuuttani?”

“En, en, sitä minä en epäile, enkä minä moiti sinua mistään viimeisellä hetkelläni! Mitä sinä sille voit, että näit ylvään Berengarian ennen minua?”

“Haa, mistä sinä tiedät, kuka sinulle on sanonut?” sammalsi Valdemar, hehkuvan punan levitessä hänen kalpeille poskilleen. “Taivaan Jumalan nimessä, Dagmar, minä olen sinulle ollut uskollinen — enkä minä ole nähnyt Berengariaa sen hetken jälkeen, jolloin vannoin sinulle uskollisuutta.”

“Jos rakastit minua, niin et näe koskaan häntä enään? Mutta ei, — seuratkoon se sana minua hautaan — on kylliksi että minä vaivasin sinua eläissäni, — kuoltuani minä tulen sinun hyväksi hengeksesi. — Mutta elköön mikään lupaus sitoko sinun ylevää kuningassieluasi. Ah, mutta varo, rakas Valdemar; Berengaria on ylpeä ja kunnianhimoinen, sinun mielesi on myös suuruuteen ja valtaan. Muista Dagmaria ja ajattele kuolematonta sieluasi, kun kätesi on ojennettuna tämän maailman turmiollista suuruutta kohti!”

Valdemar vaikeni syvästi huoaten.

“Vielä sana, rakas Valdemar! Kun suru minun poistumisestani on häipynyt, etkä sinä enää jaksa elää yksin maailmassa — niin ajattele sitä neitoa, jota minä enimmän rakastin, ja joka sinua rakastaa ylimmin miesten joukossa. Minulle vain hän on ilmaissut, mitä muuten yksistään taivaan Jumala tietää. Sinä itse näit, kuinka hän kärsii sen salaisen rakkauden tähden, mikä hänellä on sydämessään sinua kohtaan. Hän on paljon kauniimpi ja parempi kuin minä, ja jos tahdot antaa Tanskalle ja pojallemme äidin niin elä kysy korkeata sukuperää ja kuninkaallista verta, vaan sydämen hyvyyttä ja sielun ylevyyttä — ojenna Riisen Kristiinalle kätesi, anna hänen periä Dagmarin kruunu!”

Hämmästyen kuunteli kuningas näitä sanoja ja luuli Dagmarin vielä hourivan: “Elä puhu siitä, rakas Dagmar!” sanoi hän surumielisesti. “Sinun kruunuasi ei hovineito voi periä, — mitä sinä olet ollut minulle ja Tanskalle, — ei mikään nainen voi maan päällä korvata.”

“Muista minun sanani, kun minä olen kuollut!” kuiskasi Dagmar. “Ja nyt voi hyvin tässä maailmassa, anna rauha kaikille rauhattomille! Minun viimeisen rukoukseni takia vapauta kaikki katuvat syntiset kahleistaan. Hoivaa rakasta, nuorta poikaamme, minun kalleinta perintöäni! Jätä hänelle Tanskan kruunu, kun Herra kutsuu sinut minun luokseni ja ikuisen lepoon!”

Nyt kuningattaren katse alkoi taas harhailla ja hänen kasvonsa tulivat tuskallisiksi: hän taisteli viimeistä, kevyttä taisteluaan. “Ah, kunpa en olisi tuona sunnuntaina sitonut hihojani ja pannut nauhoja niihin”, huokasi hän. “Kunpa minun tunnollani ei olisi sitä syntiä, niin ei minulla olisi niin vaikeata yötä.”

“Hurskas, viaton lapsi!” — huokasi Valdemar. “Siinäkö sinun koko syntitaakkasi on? Oi autuas, autuas ken niin voi kuolla!”

“Autuas, autuas!” kuului nyt selkeästi kuolevan huulilta. “Autuas, ken näkee, mitä minä nyt näen! — Autuas, ken kuulee, mitä minä nyt kuulen! — Tuolla ne istuvat, kaikki taivaan Herran enkelit — katso, ne odottavat minua — minä tulen. Ja kuule, minua kutsuvat taivaan kellot! Kuinka minä kaipaankin sinne!”

Kasvot taivaallisen kirkastuneina hän levitti kätensä; kun ne vaipuivat alas, olivat hurskaat silmät sulkeutuneet — ja hänen autuas sielunsa oli poissa.

Kauan seisoi kuningas ääneti ja murheellisena kauniin vainajan vuoteen äärellä, katsellen sitä taivaallista hymyä, millä kuningatar vielä kuoltuaankin näytti tahtovan lohduttaa häntä. Hän suuteli kalpeita, kylmiä käsiä, ja risti ne vainajan rinnan alle. Samassa hän pyyhkäisi kädellä kuuman kyyneleen silmästään.

“Hyvästi tuomiopäivään asti, rakas Dagmar!” lausui hän värisevällä äänellä. “Rukoile minun ja kaikkien tanskalaisten puolesta Ikuisen valtaistuimen edessä?” — Hän otti äidittömän lapsen kätkyestä ja astui hitaasti sivuhuoneeseen, vaikeroivien naisten luo. Hän ojensi lapsen kreivitär Iidalle ja pyysi tätä hoivaamaan sitä kuin omaansa. Sitten hän meni ääneti salakammioonsa eikä tahtonut koko päivänä nähdä ketään.

Suru kuningatar Dagmarin kuolemasta oli koko maassa niin suuri, että tuskin koskaan, ennemmin tai myöhemmin, on niin yleisesti itketty tanskalaista kuningatarta. Suusta suuhun kierteli nyt tarina vellamoisesta, joka oli ennustanut hänen kuolemaansa, ja pian se muuttui, mitä kummallisimmilla lisillä varustettuna, kansanlauluksi, joka on säilynyt kansan keskessä viime aikoihin asti. Hänen kuolemansakin ja ihmeellinen heräämisensä kuninkaan ja hurskasten naisten rukouksen tähden, samoinkuin muutamat hänen viime sanansa kuninkaalle, jotka kai kuuluivat sivuhuoneeseen ja levisivät kansanjoukkoon, antoivat kohta aiheen kansanlauluun, jota yleisesti pidettiin runoilija Thorgeirin sepittämänä. Eräät sen kauneimmat ja liikuttavimmat piirteet, kuten kuninkaan kiivas ratsastus Skanderborgista, hurskaan, lapsellisen kuningattaren tunnonlevottomuus siitä, että oli silkkihihoillaan rikkonut pyhäpäivän, sekä hänen viimeiset, sielukkaat sanansa, kun hän näki Jumalan enkelit ja kuuli taivaan kellojen soivan, ovat sanasta sanaan, niinkuin ne tässä kerrotaan, tuossa vanhassa kansanlaulussa. Se huolellisuus ja rakkaus, millä nämä tarinat ja nämä rakastettavat piirteet Dagmarin elämästä ja kuolemasta ovat säilytetyt, todistavat kyllin hyvin, ettei Tanskalla koskaan ole ollut kuningatarta, jonka osaksi olisi tullut suuremmassa määrin kansan rakkaus.

Suurella surusoitolla, ja kansan yleisesti kaivatessa ja murehtiessa kuningatarta, hänen ruumiinsa vietiin Ringstediin kuninkaan ja kaikkien hänen ritariensa saattamana, ja yli koko maan soivat hautauskellot. Pyhän Pentin kirkkoon, ensimäisen suuren Valdemarin ja hänen kuningattarensa Sofian haudan viereen, haudattiin kuningatar suurin juhlallisuuksin, rukousten ja sielumessujen kaikuessa, ja arkkipiispa Antero piti kuninkaalle ja kansalle puheen, jota kuullen ei kenenkään sydän pysynyt kylmänä, eikä kuivana yksikään silmä.

Kun surukulkue palasi kirkosta, ratsasti kuningas hiljaisena arkkipiispan ja Albert-kreivin välissä äänettömien, totisten kansanjoukkojen välitse. Mutta vain kuninkaan ratsastaessa ohi he vaikenivat kunnioittaen, tervehtiäkseen ja katsellakseen häntä. Sitävastoin kreivi Otto, joka nuorempien ritarien kera päätti pitkän surukulkueen, kuuli pysähdyttäessä monien sydämellisen säälin ja osanoton ilmaisujen ohella monimielisen väkijoukon keskeltä myös monta kevytmielisen uteliaisuuden ja laverteluhalun sanaa.

“Ah, niin kaunis ja nuori kuningas, ja leski jo!” sanoi eräs nuori, sievä myllärin vaimo eturintamassa.

“Ah, niin, lapseni, sellaisia iskuja maailma antaa!” sanoi hänen vierellään vanha, paksu eukko —. “Kun minä menetin ensimäisen miesvainajani, minä olin melkein yhtä murheissani — ja enemmänkin — tämähän ei itkenytkään. Mutta kun on nuori ja kaunis ja on jotakin takana, niin ei sitä, Jumalan kiitos, kauan istu yksin. Kuninkaalla ei ole mitään hätää: vaikkapa ei olisi kaunis eikä nuorikaan, kyllä hän saa satakin vaimoa yhden sijaan.”

“Mutta niin lempeätä ja hyvää kuningatarta me emme sentään saa koskaan enää!” sanoi myllärin vaimo. “Jumala armollisesti varjelkoon meitä vain siitä Portugalin kopeasta prinsessasta.”

“Siitä ei mitään huolta!” vastasi joku kolmas. “Kuninkaanhan piti vannoa, ettei koskaan enää näe häntä. Mutta se ruotsalainen Helena-rouva, joka jo niin kauan on ollut maanpakolaisuudessa ja epäsuosiossa, se voi taas kyllä päästä suosioon; vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan.”

“Vähän te siitä tiedätte!” alkoi paksu eukko taas. “Hänhän on jo päästään vialla, ilkeä noita hän lisäksi onkin. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut jonkin linnun laulavan, niin ei kauan kestä, ennenkuin kuningatar-vainaan kaunein hovineito tulee hänen kruununsa perimään; häneen kuningas on jo aikoja sitten iskenyt silmänsä, sanotaan, ja hyvä kuningatar-vainaa rukoili polvillaan kuningasta viime hetkelläänkin, ettei hän turmelisi tytön kunniaa, vaan ottaisi hänet todella kuningattarekseen.”

Otto-kreivi tuli tarkkaavaisemmaksi. “Mitä kirottua lavertelua!” kivahti hän tähystäen niin suuttuneena suupalttia eukkoa, että tämä säikähtäen väistyi väkijoukkoon.

Kulkue läksi edelleen. Mutta Otto-ritari ei voinut unohtaa tuota lavertelua kuningattaren kauneimmasta neidosta, jota hän ei voinut ajatella muuksi kuin Kristiinaksi, tätä kun aivan yleisesti mainittiin siksi. Vaikka hän arvasi ettei tuossa puheessa ollut pontta eikä perää, teki se hänet kuitenkin levottomammaksi kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää.

“Kyllä ne osaavatkin jaaritella!” sanoi hän Absalon Belgille, joka ratsasti hänen vierellään Riiben tietä. “Tuskin rakastettavin kuningattaremme on ehtinyt sulkea silmänsä, ennenkuin nuo roistot jo tietävät hänen ajattelevan uutta naimista. Eikä morsiamista kuulu olevan puutetta, heillä on jo ainakin kolme tiedossa. Teidän kaunista äiti-rouvaannekin on kunnioitettu ottamalla hänet luetteloon.”

“Se on vanhaa juorua, jonka luulin jo aikoja unohtuneen”, vastasi Absalon Belg suuttuneena. “Onnettomaan äitipuoleeni ne juorut koskivat pahemmin kuin olisivat ansainneet. Hän on nyt kokonaan luopunut maailmasta ja on syventynyt tähtitieteeseen, Kullenin vanhan Thord Knuutinpojan luona, niin että kansa luulee hänen menettäneen järkensä. — Itse melkein uskon samaa”, jatkoi hän. “Hänestä saamani tiedot eivät juuri ole ilahduttavia. Veljeni ovat turhaan yrittäneet tuoda häntä ihmisten ilmoille; näissä haaveissaan hän on yhtä itsepäinen ja oikullinen kuin kaikissa muissakin. Ehkäpä hänen mielessään joskus on kruunu kummitellut. Kuningas osoitti aikoinaan erikoista suosiota hänelle. Mutta kertovat myöskin jostakin kamarineidosta, luultavasti sillä tarkoitettiin Riisen Kristina-neitoa. Kuningatar kuului todellakin viimeisillään ollessaan, luultavasti houreissaan, pyytäneen kuningasta ottamaan tämän puolisokseen.”

“Onko se mahdollista?” huudahti Otto hämmästyneenä. “Mutta mistä tällaiset tiedot? Kuka siinä oli saapuvilla!”

“Minun tietääkseni ei ketään”, vastasi Absalon Belg, “mutta hovissakin on seinillä ja ovilla korvat. Eikä tuo olisikaan niin ihmeellistä. Kristiina-neito on todellakin kaunein tyttö mitä tunnen, hän on kunnianarvoisen ritarin tytär ja jokainen tietää hänen olleen enemmän kuningattaren ystävän kuin kamarineitsyen. Kukapa voisi kieltää kuningasta korottamasta häntä jonakin päivänä herttuattareksi ja toisena kuningattareksi?”

“Uskotteko sen voivan olla mahdollista?” kysyi Otto-kreivi, posket hehkuvina.

“No, no, hyvä ruhtinas!” vastasi Absalon Belg hymyillen. “Elkää pelätkö halpa-arvoisia sukulaisia. Minä näen jo ruhtinaallisen verenne olevan kuohuksissa. Ehkei se todenteolla juolahdakaan kuninkaan mieleen, vaikka kuningatar täysin tietoisena on lausunut sitä toivovansa. Kuningas suree niin syvästi hurskaan Dagmarin kuolemaa, että kestänee kauan ennenkuin hän ryhtyy uuteen valintaan Jos se joskus tapahtuu niin saatte nähdä että hän vielä kosii ylpeätä Portugalin prinsessaa. Kuningas näki hänet Schwerinissä, ja tuodessani hänelle tiedon kuningatar Dagmarin saapumisesta, sain kuulla yhtä ja toista tästä tapaamisesta.”

“Meidän ritarillisesta kuninkaastamme sepitetään yhtenään lemmentarinoita!” sanoi kreivi Otto mieli keveämpänä. “Uljas, nuorekas enoni käy aina vilkkaaksi kauniiden naisten seurassa, ja kenties lausuu heille silloin tällöin kohteliaan sanan, jonka merkitys käsitetään liian tärkeäksi. Näin on luultavasti käynyt Schwerinissäkin. Eipä epäilty myöskään sanoa kaunista Audacia-kreivitärtä hänen lemmityksensä.”

“Mustan Henrik-kreivin puolisoako?” kysyi Absalon Belg. “No täytyypä sanoa ihmisten hyvällä halulla tahtovan tehdä kuninkaastamme Salomon sekä viisaudessa että hulluudessa. Mutta totta on: ei savua ilman tulta; se ainakin on varmaa, että teidän kuninkaallinen enonne on hyvällä tuulella ollessaan vaarallinen naisille, ja pahalla päällä ollessaan pelottava miehille.”

Tämä viimeinen huomautus sai Otto-kreivin taas vakavaan mietiskelyyn, eikä hän enää puhunut sanaakaan matkalla Riibeen. Hän huomasi vasta nyt, miten suuresti hän rakasti kaunista Kristiina-neitoa, ja häntä kiusasi ajatus, että hän mahdollisesti joutuisi jonkun toisen miehen kanssa kilpailemaan tuon rakastettavan naisen sydämestä. Hän oli näihin asti nähnyt kauniissa ritarintyttäressä ainoastaan kuningattaren hienoimman hovineidon, jota hän, muistaen ylhäisen syntyperänsä, kohteli alentuvasti, antautuen kevytmielisenä ja huolettomana sen miellyttävän tunteen valtaan, että oli Kristiinassa herättänyt rakkautta. Tämä puoleksi tiedoton tunne muuttui nyt äkkiä vakavammaksi, ja hän alkoi pitää ruhtinaallista kreivinkruunuansa ja kuninkaallista syntyperäänsä kylläkin kauniina, mutta tilapäisenä ylellisyystavarana, jonka Kristiina-neidon sulous kuitenkin kokonaan himmensi.

Kuin unissa saapui Otto-kreivi Riiben linnaan. Kuninkaan puheille ei voinut päästä ensi päivinä hänen kotiin tulonsa jälkeen. Hän oli Dagmar-kuningattaren muistoksi alkanut rakennuttaa Dronningholmin linnaa, seudulla, johon kuningatar siellä matkustaessaan oli erikoisesti mieltynyt.

Tuskin oli kuningas hilpeännäköisenä näyttäytynyt taas kansalle sekä valtaneuvostolle, kun Otto-kreivi pyysi saada häntä puhutella hänen salakammiossaan. Tärkeät valtioasiat täyttivät taas kuninkaan mielen. Hän oli hiljattain vastaanottanut sanoman Otto-keisarin pannaanjulistuksesta, jonka ankara ja voimakas paavi oli suorittanut viime pitkänäperjantaina tavanmukaisin pelottavin juhlamenoin, koska keisari vastoin valaansa ja sopimustaan yhä oli jatkanut sotaa Sisilian kuningas Fredrikkiä vastaan. Olipa myöskin Böömistä saapunut tuo tärkeä tieto, että kuningas Fredrik oli valittu Saksan keisariksi, ja että mahtava puolue kannatti häntä, koska sekä Böömin kuningas, että Baijerin ja Itävallan herttuat, samoinkuin Thüringin maakreivi ja Magdeburgin ja Trierin arkkipiispat olivat julkisesti menneet hänen puolelleen pannaan julistettua Otto-keisaria vastaan. Suuri, sisällinen sota oli pakostakin syttyvä Saksanmaalla, ja Valdemar oli päättänyt jättää epäluotettavan Oton ja mennä uuden keisarin puolelle. Tärkeät neuvottelut kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa olivat varmentaneet häntä päätöksessään, ja keisari Fredrikin kanssa hän parhaillaan solmi liittoa. Valdemarin päätöstä eivät saaneet horjumaan nekään huhut, joiden mukaan viekas keisari Otto aikoi sopia pohjoissaksalaisten ja murhatun Fiilip-keisarin puolueen kanssa, naimalla tämän jälkeenjääneen tyttären. Hän näki niissä vain uuden todisteen juonittelevan Otto-keisarin Tanskalle vihamielisistä aikeista, samoinkuin hänen kieroudestaan. Sillä tosin Otto-keisari oli julistanut keisari Fiilipin murhaajan valtiokirouksen alaiseksi ja henkipatoksi, mutta moni arveli hänen itsensä olevan liitossa murhaajan kanssa, ja jos tässä epäluulossa oli perää, niin täytyihän kauhistua sitä rakkautta, jota hän nyt teeskenteli murhatun vihollisensa tyttärelle. Valdemarin mieltä kuohutti liittonsa ja ystävyyssuhteensa pannaanjulistettuun keisariin, johon niin synkkä epäluulo kohdistui, ja hän tahtoi Otto-keisarista mieluummin saada ilmivihollisen kuin petollisen ystävän.

Kuninkaan miettiessä näitä valtioasioita, ilmoittautui Otto-kreivi ja sai kutsun astua sisään. Mutta Valdemarin ajatukset olivat niin kaukana siitä mitä hänen tulisella ja rakastuneella sisarenpojallaan oli hänelle sanottavana, ettei hän kotvaseen saanut selville mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Eikä Ottokaan halunnut suoraan tuoda esille sydämenasiaansa, vaan puhui niin peitetyin sanoin kunniasta ja onnesta, kuninkaallisesta verestä ja sydämen aatelista, ennakkoluuloista ja vapaasta päättämisvallasta elämän tärkeissä kysymyksissä, että kuninkaalta viimein loppui kärsivällisyys.

“Mitä hemmettiä sinä oikein tahdot?” keskeytti hän tuon sopertelevan nuorukaisen. “Onko sinusta tullut pappi tai runoilija, tai oletko järkesi menettänyt? Sillä niin totta kuin olen kunnian mies, niin minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanot.”

“Aikomukseni oli vain sanoa teille, kuninkaallinen enoni”, — sai Otto sanotuksi, “että teidän luvallanne aion kosia rakastettavaa nuorta naista.”

“No, Herran nimessä, kosi vaikka kymmentä, jos haluat!” sanoi
Valdemar hymyillen. “Se on sinun oma asiasi, kelpo sisarenpoikani.
Sydämenasioihin minä en milloinkaan sekaannu. Minä oletan, ettei
valintasi tuota itsellesi eikä kuninkaalliselle perheelle häpeää.”
“Sitäpä juuri halusin teille selittää, herra kuningas!” jatkoi Otto. “Vaikka tässä asiassa olenkin oma herrani, niin en kuitenkaan soisi valintani olevan teille vastenmielisen, — ja koska te tunnette sen nuoren naisen, jonka oma sieluni ja sydämeni on, niin haluaisin ennenkuin lopullisesti asiani esitän, saada tietää —”

“Ehkä missä määrin sinun kaunottaresi minua miellyttää?” keskeytti Valdemar hänet kärsimättömänä. “Mitä se sinua hyödyttää? No sano nyt suoraan, kuka se on?”

“Hän ei tosin ole ruhtinaallista syntyä eikä ylhäistä sukua”, — vastasi Otto, “mutta hän on kelpo ritarin tytär, olipa Herrassa nukkuneen kuningattaremme rakkahin ja paras ystävä —”

“Ei suinkaan vain Riisen Kristiina?” kysäsi kuningas säpsähtäen. “Jos olen oikein arvannut, niin minä säälin sinua, reipas Ottoni!”

“Miten niin, herrani ja kuninkaani?” kysäsi Otto äkkiä ja katseli Valdemaria levottomin ja tutkivin katsein. “Hänen siveyttään ja kunniaansa vasten teillä ei kaiketi ole mitään muistuttamista, enkä minä pelkää ainoatakaan kilpakosijaa —”

“No, no, elähän liiaksi ylvästele, nuori ystäväni!” keskeytti hänet Valdemar, salaa tuntien olevansa paremmalla puolella. “Tosin sinä olet nuori ja kaunis, ja osaat puheesi sievästi sommitella, mutta näetkös nuorilla naisilla on usein kummallisia päähänpistoja, ja onpa nähty, ettei se nuori haivenleukainen ritari, joka tanssiaisissa ja keihäspelissä veti enimmän huomiota puoleensa, kuitenkaan tehnyt tuohon jaloon naissydämeen niin syvää ja vakavaa vaikutusta kuin pelipöydän ääressä istuva tuima ja parrakas ritari, ryppyotsainen ja naarmuposkinen, joka ehkä oli valloittanut useamman linnan kuin sydämen.”

“En minäkään ole uunin loukossa loikoillut, herra kuningas”, vastasi
Otto kuohahtaen, “silloin kun te ritarinenne sotaretkelle läksitte. Ja
jollen ota lukuun teitä ja mahdollisesti orpanaani Albert-kreiviä, ei
Tanskanmaassa ole yhtään sankaria eikä ritaria, jota väistäisin.”
“Olisipa väärin sanoa sinulta puuttuvan itseluottamusta, reipas Ottoseni!” vastasi kuningas. “Myönnän nähneeni sinun suorittaneen suurempia ja rohkeampia tekoja kuin monen vanhemman ja maltillisemman ritarin. Mutta minulla on hyvä syy uskoa, että niin uljas ja reipas kuin oletkin, sinä et kuitenkaan ole se ritari, josta Kristiina-neito enimmän pitää. Mitä hänen säätyynsä ja syntyperäänsä tulee, ei hän tosin siinä ole sinun vertaisesi, mutta siihen kyllä neuvo keksitään. Hänen siveytensä ja kunniansa on tahraton, ja toivoisinpa minä itse — ei, en sentään — en koskaan toivoisi näkeväni sinua ja häntä onnettomina. Lyhyesti sanoen: siitä ei voi tulla mitään. Jollet minua usko, niin koeta itse onneasi, mutta ennakolta sanon sinulle: sinä saat rukkaset, niin totta kuin nimeni on Valdemar Valdemarinpoika. Heitä nyt mielestäsi nämä houreet, eläkä niistä enää minulle puhu, — minulla on tärkeämpää ajateltavaa!”

“Kuninkaallinen enoni!” virkkoi Otto kiihkeänä. “Elkää käskekö minua noin kylmästi luotanne nyt, kun elämäni suurin onni on kysymyksessä! Sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan: Oletteko itse minun onnellinen kilpakosijani?”

“Tuhat tulimmaista!” huudahti Valdemar kiukustuneena. “Mitä sinä minusta oikein ajattelet. Luuletko minun jo unohtaneen sen kuningattaren, jota koko Tanskanmaa suree, ja joka tuskin on ehtinyt kylmetä haudassaan? Luuletko sinä minun milloinkaan lahjoittavan hänen kruunuansa kamarineitsyelle!”

“Jalolle ritarintyttärelle, herra kuningas!”

“Olkoon menneeksi! Kutsu häntä vaikka prinsessaksi, jos haluat, mutta elä minua pidä kilpakosijanasi. Vaikkakin minulla olisi syytä uskoa tulevani onnellisemmaksi kuin sinä, niin ei tämä kuitenkaan juolahtaisi edes minulle mieleen, vaikka sekä elävät että kuolleet minua siihen kehoittaisivat. Mitenkä sellainen juoru on päässyt leviämään kansan keskuuteen? — Kuka on sinulle sen kertonut?”

“Eikö tuo puhe siis olekaan tyhjää juorua?” kysyi Otto, posket mustasukkaisuudesta hehkuen. “Teillä on syytä uskoa että te, herra kuningas, tässä asiassa menestyisitte minua paremmin. — Te sanotte minun varmasti saavan rukkaset. Teillä on nähdäkseni ollut parempi tilaisuus kuin minulla tutkia neiti Kristiinan mielenlaatua. Hyvä, herra kuningas! Minä väistyn mahtavamman ja onnellisemman tieltä, joka on liian ylpeä kutsumaan itseänsä minun kilpakosijakseni ja antamaan Tanskan kruunua kamarineitsyelle. Kiitokset suoruudestanne! Se estää minua tekemästä tyhmyyksiä. Mutta Jumala suokoon teille anteeksi, että olette vienyt rauhan kahdelta ihmiseltä, jotka ehkä olisivat antaneet henkensä teidän kunnianne ja onnenne edestä!”

Sen enempiä jäähyväisiä jättämättä, kiiruhti Otto-kreivi kiihtyneen näköisenä pois, ja kuningas katsoi hänen jälkeensä hämmästyneenä ja surumielisenä.

“Rakastunut poika parka!” sanoi Valdemar. “Ehkäpä olen puhunut hänelle samalla kertaa liian paljon ja liian vähän. Tuo urhea, reipas nuorukainen pitää minusta joka tapauksessa, ja minä olen tahtomattani asettanut esteitä hänen pyrkimyksilleen. Tyttöä minun myöskin tulee sääli. Hm! Lastenhaaveita kaikki tyyni! Jos taputan kaunista, nuorta tyttöä poskelle, niin ei hän siltä kuole rakkaudesta. Ja jos oikullisen neitosen pistää päähän suosia enemmän minua kuin ylpeätä sisarenpoikaani, niin ei tämä luultavastikaan siltä heti hyppää linnankaivoon. Ajan mukana tulevat neuvot. Kunpa vain voisin unohtaa Berengarian!” — Pitemmälle hän ei päässyt mietteissään: kun hän tämän nimen mainitsi, kohosi veri väkisinkin hänelle kasvoihin. Hän loi alas silmänsä kuin olisi itseään hävennyt, ja hänen harhaileva katseensa osui pieneen, pöydällä olevaan kultarasiaan, jossa oli hurskaan Dagmarin kuva. Hän katseli sitä kauan, hellin, surumielisin silmäyksin. Hänen mieleensä muistuivat kuningattaren viimeiset, Berengariaa koskevat sanat. Hänestä tuntui kuin olisi vainajan hiljainen, hurskas henki hänen lähellään ja hän istuutui rauhallisena jatkamaan sitä tärkeätä työtä, jossa hänen nuori, tulinen sisarenpoikansa oli häntä häirinnyt.

Kuningas oli nyt kokonansa valtiomies ja soturi, ja tärkeät valtiolliset toimensa saivat hänen nähtävästi päivä päivältä yhä enemmän unohtamaan muut murheet. Kuukausi kului toisensa jälestä. Kansa puhui yhä vielä Dagmarista, eikä kukaan toivonut näkevänsä hänen kruunuansa kenenkään muun päässä.

KAHDESTOISTA LUKU.
Enemmän kuin kaksi merkillistä vuotta oli kulunut Dagmarin kuolemasta.
Suuria ja tärkeitä asioita oli tapahtunut.
Wetemundin, Brandenburgin rajakreivin lujan linnan edustalle, kolme peninkulmaa etelään Stettinistä, olivat tanskalaiset pystyttäneet leirinsä, ja siellä varustauduttiin päähyökkäykseen valmistamalla vallilinkoja ja rynnäkköportaita. Oli kaunis juhannusilta vuonna 1214. Kreivi Albertin teltasta astui ulos kaksi täyteen sota-asuun puettua nuorta ritaria, kypäreissä korkeat höyhentöyhdöt, ja pukinnahkaisissa saappaissa kultakannukset. Ne olivat Lüneburgin Otto-kreivi ja Riisen Kaarlo.

“Huomenna siis rynnätään linnaan!” — sanoi Kaarlo. “Kuningas saattaa meidät häpeään tällä kertaa, kuten tavallisesti; täällä me olemme vielä, sillävälin kuin hän on valloittanut Muthenin ja ajanut rajakreivin pesästään. Haa, olisipa siellä saanut olla mukana! Ilo on olla hänen mukanaan, kun ankara tappelu on kysymyksessä. Kun hän kohottaa kätensä ja huutaa: eteenpäin! ja kun pienet silmienväliset rypyt pitenevät ja syvenevät, silloin tietää, että elämä ja kuolema on kysymyksessä, ja Jumala armahtakoon vihollista, jollei se nelistä. Muistatko, kun hän ajoi rajakreivin Elben toiselle puolelle? Se oli iloinen päivä; ja kun otimme Stettinin ja Pazewalkin takaisin — ja tästä päivästä kaksi vuotta taaksepäin —”

“Sen päivän sinä kyllä muistat joka kerta kun kuulet kultakannuksesi helisevän!” vastasi Otto.

“Sinä ansaitsitkin ne kunniallisesti, se täytyy myöntää; mutta sen sijaan, että sait ritarilyönnin kuninkaan miekan lappealla, olisit voinut saada sen terästä niin että olisit iskun muistanut kuolinpäivääsi saakka, mutta onneksi oli sinulla sisaresi keltainen tukka ja hänen siniset silmänsä.”

“Mitä tällä tarkoitatte, ritari Otto?” kysyi Kaarlo loukkaantuneena ja ihmeissään. “Jollei kuningas olisi uskonut minun ritarilyöntiä ansaitsevan, niin tuskinpa hän olisi sitä minulle antanut; ja mitä sisareni tähän kuuluu?”

“Ehkä enemmänkin kuin uskot, kelpo aseveljeni”, vastasi Otto. “Elähän nyt suutu, jos sanon sinulle totuuden. Myönnänhän minä sinun ansainneen sen kunnian, että kuninkaan omasta kädestä sait ritarilyönnin taistelupaikalla keskellä kolmituhatlukuista kaatunutta vihollislaumaa. Mutta olisitpa nähnyt kuninkaan tuiman katseen, kun hän huusi: seis! ja sinä innossasi yhä ajoit takaa kuurinmaalaisia; — olisitpa kuullut hänen jyrähtävän: Jumal’auta, kuka on tuo hävytön sotilas, joka ei tottele? — niin myöntäisit minun olevan oikeassa, ja sensijaan että olet suuttunut minuun, kiittäisit minua henkesi pelastuksesta ja kultakannuksistasi.”

“Kuinka niin?” kysyi Kaarlo. “Hengestäni minä kiitän Jumalaa ja pyhää Yrjänää, ja kultakannuksista tietääkseni vain kuningasta ja kelpo miekkaani.”

“Anteeksi! minua, hyvää ystävääsi ja aseveljeäsi, on sinun niistä kiittäminen”, jatkoi Otto taas. “Ellen minä olisi huutanut kuninkaalle: se on Riisen Kaarlo, Kristiina-neidon veli, ja ellei kuningas olisi huomannut silmiin pistävää yhdennäköisyyttäsi kauniin sisaresi kanssa, kun sinä vihdoinkin kuulit kuninkaan kutsuneen sinua luoksensa ja särjetyin kypärin laskeuduit alas hevosen selästä ja polvistuit hänen eteensä, — niin olisi varmaankin se miekka, jonka hän suutuksissaan oli sinua vastaan kohottanut, lävistänyt valkoisen otsasi sensijaan että se lempeänä ja kunnioittavana laskeutui olallesi.”

“Jospa olisin tästä varma”, vastasi Kaarlo kuohahtaen, “niin haluaisinpa mieluummin antaa kultakannukset takaisin kuninkaalle ja paljastaa pääni hänen kuninkaalliselle miekalleen, kuin olla sisarelleni kiitollisuudenvelassa kuninkaan armosta ja korkeimmasta saavuttamastani kunniasta.”

“No, no!” sanoi Otto tyynnyttäen, “mikä onnettomuus se oli, ettei kuningas tehnyt vääryyttä, ja että satunnainen yhdennäköisyytesi kauniin tytön kanssa joudutti ylennystäsi, jonka ansainneeksi koko Tanskan ritaristo sinut tunnustaa?”

“Kiusallista, kirotun kiusallista se on!” sanoi Kaarlo, “ja mitä minun sisareni kuninkaalle kuuluu?”

“Sitä saat kysyä kuninkaalta itseltään”, vastasi Otto katkerana. “Vai oletko sinä niin tietämätön siitä, mistä kaikki ihmiset puhuvat, että vasta nyt ensi kertaa kuulet, kuinka suuressa arvossa kuningas kauniin sisaresi pitää? Kristiinahan hoitaa Dagmarin poikaa, nuorta Valdemar-prinssiä, kuin olisi tämän oma äiti, asuuhan hän vielä Riiben linnassa — tietysti kreivitär Idan ystävättärenä ja prinssin kasvatusäitinä — mutta kaikkihan tietävät, että häntä totellaan ja kunnioitetaan puolittain kuningattarena, vaikutusvaltaisena naisena, jolta vain puuttuu kruunu ja piispan siunaus, ollakseen täydelleen ja kaikella kunnialla se josta hän käy.”

“Haa! Häpeällistä valhetta ja panettelua!” huusi Kaarlo, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mitä suurimman katkeruuden vallassa. “Suoraan sanoen, olisi sisareni siis kuninkaan jalkavaimo! Ja tämän sanotte te, kreivi Otto, te, joka olette ollut ystäväni ja aseveljeni, jota olen rakastanut kuin veljeäni, ja jonka puolesta olisin henkeni ja vereni uhrannut! Sisareni kunniallisen nimen ja maineen rohkenette te tahrata näin valheellisin ja hävyttömin syytöksin, ja itsepä kuninkaan, jalon enonne kunnian tallata sillä tavoin lokaan. Kuolema ja kirous, se maksaa teille henkenne! Paljastakaa miekkanne, panettelija! Tästä hetkestä lähtien olette te veriviholliseni — te olette riistänyt minulta rauhani ja kunniani!”

Mitä rajuimman kiihkonsa vallassa oli Kaarlo jo paljastanut miekkansa; hänen loukkaavat sanansa olivat saaneet Oton veren kuohahtamaan; mutta tapansa mukaan säilytti Otto Kaarlon kiukkuillessa mielenmalttinsa ja katui mitä mustasukkaisuudesta oli tullut lausuneeksi.

“Kaarlo, rakas Kaarlo!” sanoi hän nyt, taitavasti torjuen hurjat, kiihkeät miekaniskut, “tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. Jos voisin sydänverelläni ostaa sisaresi kunnian, taivaan Jumalan kautta sen tekisin: ei yksikään mies ole rakastanut häntä niinkuin minä —”

“Tosiaan, sen kyllä huomaan”, huusi Kaarlo, vaikeni silmänräpäyksen ajan hengähtäen syvään, ja antoi sitten taas kiukkunsa puhjeta sanoiksi. “Et sinä ensi kertaa puhu loukkaavasti sisarestani. Muistatko, kuinka pyysit minua sulkemaan hänet luostariin suojellakseni hänen kunniaansa? Tällaista hän ei ole sinulta ansainnut. Olisitpa kuullut, kuinka hän on sinusta puhunut, olisitpa nähnyt kuinka hän pelkäsi henkeäsi silloin kun pyysin häntä varoittamaan sinua kavalalta papilta” — — —

“Onko se totta?” huudahti Otto iloisena. “Mutta mitäpä se minua auttaa? Olisitpa sinä kuullut, mitä hän oli uskonut Dagmar-kuningattarelle — josta kuningatar-raukalle ehkä koitui kuolema; — olisitpa kuullut, mitä kuningas minulle lausui, kun olin niin sokea ja houkka, että halusin olla sinun lankosi ja hänen yhtä haavaa” —

“Kirottua valhetta ja panettelua kaikkityyni!” huusi Kaarlo taas. “Haa, olitpa vaikka kymmenesti kuninkaan sisarenpoika, olitpa vaikka oma veljeni — niinkuin olit paras, ainoa ystäväni — hengelläsi saat maksaa tämän häväistyksen, verelläsi pestä pois tämän häpeätahran, jolla olet tahrannut kuninkaan ja viattoman sisareni kunniaa!” Sokeassa raivossaan hyökkäsi hän jälleen miekka ojona toveriansa kohti, ja vikkelän Oton täytyi käyttää koko asetaitonsa ja sukkeluutensa torjuessaan hurjia miekaniskuja luotaan.

Päällikön teltan ulkopuolelta kuuluva tulinen miekankalske herätti huomiota, eikä tätä miekkailua ollut monta silmänräpäystä kestänyt kun pitkä, vakava, mustaan sota-asuun puettu Albert-kreivi ryhdikkäänä ja kookkaana ilmestyi taistelevien keskelle, kiskasi taitavin ottein miekan tulisen oppilaansa kädestä ja sivalsi Oton miekan syrjään, niin että se surisi hienotekoisessa kahvassaan.

“Oletteko kumpikin järkenne kadottaneet yhtä haavaa?” kysyi Albert, kasvoillaan tyyni ja käskevä päällikönilme, ja rinnassaan täysi tietoisuus ylivoimastaan. — “Kuninkaan nimessä, miekkanne tänne, Otto, Lüneburgin kreivi!” Käin sanoen hän kääntyi kylmän ja vieraan näköisenä orpanansa puoleen, ja vastustelematta ojensi Otto hänelle kohteliaasti miekkansa, sillä hän tiesi, ettei ankaran orpanansa kanssa käynyt leikitteleminen.

“Te menette telttaanne”, jatkoi päällikkö, “ja pysytte siellä kaksikymmentäneljä tuntia! Ja te, ritari, Riisen Kaarlo! Ottakaa miekkanne maasta! Tiedän, ettette olisi sitä kohottanut kuninkaan sisarenpoikaa vastaan, jollei teitä olisi kovasti loukattu. Mutta te olette rikkonut sotalakia vastaan, ja minun täytyy teitä rangaista. Ei kumpikaan teistä saa olla osallisena huomispäivän hyökkäyksen kunniassa. Tunnin kuluttua olette te matkalla Gentiin, ritari Kaarlo, ja viette minulta kirjeen kuninkaalle!”

Vastausta odottamatta meni kreivi Albert tyynenä telttaansa.

Tunnin kuluttua ratsasti Kaarlo pahantuulisena Gentiin vievää tietä, kirje taskussaan, ja Otto-kreivi istui kiukkuisena teltassaan kuunnellen, kuinka leirissä varustauduttiin hyökkäykseen.

“Olenpa aika pöllö!” sanoi Otto ja löi otsaansa, “kun en osaa sitä tyttöä unohtaa. Hänen tähtensä annan kunnian ja voiton kiitää ohitseni! Ja mitäpä Kaarlo voi tähän asiaan! Hän oli aina uskollinen, harras ystäväni. Ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin luulen. Eihän kuningas ole puoleentoista vuoteen ollut Riiben linnassa — hänhän ajattelee vain sotaa ja vainoa, jospa minä Kristiina-paralle sittenkin teen vääryyttä. Kun minä ratsastin pois ja halveksivin silmäyksin katsoin ylös ikkunaan, häntä tervehtimättä — ah, hänen surullista katsettaan en ikinä unohda! Ja kumminkin — ei, en tahdo enää koskaan häntä ajatella!” Uskotellakseen itselleen ja tovereilleen, ettei hän teltta-arestillaan antanut pilata hyvää tuultansa, tuotti hän itselleen kannun viiniä ja hyräili iloisia lauluja.

Kaarlolla oli matkalla Flanderiin hyvää aikaa muistella tapahtunutta ja tutkia syytä Otto-kreivin katkeriin ja loukkaaviin sanoihin, jotka olivat aiheuttaneet heidän ystävyyssuhteensa äkillisen ja luultavasti korjaamattoman rikkoutumisen. Hän ei epäillyt sisarensa viattomuutta eikä voinut uskoa kuninkaan salaa ja moitittavalla tavalla seurustelevan hänen kanssaan. Mutta Oton sanat ja se häpeällinen juoru, joka niihin oli aiheen antanut, olivat jättäneet Kaarlon uskolliseen sieluun katkeran okaan, jota poisnyhtämään hänen mielestään ei riittäisi suurinkaan kunnianosoitus. Hän päätti ajaa tämän asian loppuun ja avonaisesti uskoa sen kuninkaalle. “Kristiinan täytyy lähteä pois, pois Riiben linnasta”, sanoi hän itsekseen. “Ehkäpä luostari olisi sopiva paikka hänelle, juorujen tahraamalle tyttörukalle! Otto rakastaa itse häntä, hän on mustasukkainen, se on selvää; mutta hän ei saa koskaan enää Kristiinaa nähdä! Hänen pitää miekoin ja keihäin antaa meille hyvitys, vaikkakin kreivi Albert, tai vaikkapa itse kuningas asettuisi välillemme! Pahus pojan periköön! Hm! hän on kuninkaan sisarenpoika — mutta en minäkään ole koira, eikä sisareni portto. Sen minä hänelle vielä näytän, — en minä saanut ritarilyöntiä sisareni tähden, en ostanut kunniaani hänen häpeällään.”

Kun hän näin hiljaisena, kuutamoisena juhannusyönä laski tulisin, intohimoisin purkauksin kiukkunsa ilmoille, hevosen ravatessa hyvää vauhtia eteenpäin yli kanervaisen kankaan, pysähtyi hevonen äkkiä, hypähti syrjään, ja jäi levottomana seisomaan. Kaarlo tarttui lujemmin ohjiin ja katseli ympärilleen. Hämmästyksekseen hän huomasi viheliäisen ihmisolennon, jonka yli hän oli ollut ratsastamaisillaan, makaavan tiellä poikittain. Tuo outo näky herätti hänessä sekä myötätuntoa että kauhua: siinä oli keltaisenkalpea kuihtunut, mustaan, rääsyiseen maallikkoveljen pukuun puettu ihminen; hän vääntelehti maassa kuin epätoivoisissa kuolemantuskissa ja ojensi käsivartensa pysähtynyttä ratsastajaa kohti.

“Pyhän Qvirinuksen ja pyhän Valentinin kautta!” vaikeroi kolkko, käheä ääni huonolla saksankielellä, jonka ääntäminen oli italialaista tai espanjalaista. “Armahtakaa minua, jos olette kristitty ihminen, ja viekää minut papin luo, jotta voin tunnustaa syntini ennenkun joudun iankaikkiseen tuleen.”

“Ihmisparka!” sanoi Kaarlo, “vaikken olisi ritari enkä kristitty, niin enhän voisi jättää teitä tänne makaamaan. Jos voitte pysyä hevosen selässä takanani, niin vien teidät lähimpään taloon, vaikka aikani onkin vähissä. Ojentakaa tänne kätenne ja astukaa jalalleni!”

Mitään vastaamatta kohosi maasta pitkä luuranko-olento ja ojensi hänelle kylmän, kuihtuneen käden; vähemmällä vaivalla kuin mitä kuolevalta olisi odottanut, pääsi hän hevosen selkään satulan taakse; suonenvedontapaisesti pusersi hän pitkät, laihat käsivartensa Kaarlon vyötäisten ympäri. “Ratsasta nyt ennenkuin saatana vie meidät molemmat!” huusi hän, ja Kaarlo iski kannuksensa hevoin kylkiin ja nelisti vinhaa vauhtia eteenpäin.

Hän oli näin ratsastanut hyvän aikaa, eikä vieläkään näkynyt taloa kuivalla kankaalla; kuunvalossa näki hän vain sivullaan hevosen ja molempain ratsastajien kuvat sekä oudon liehuvan viitan varjon, joka suurena mustana pilvenä liehui heidän ympärillään. Niin uskalias kuin Kaarlo olikin, tunsi hän tuon oudon matkatoverin takia kummaa ahdistusta mielessään. Lapsuudenaikuiset kummitusjutut johtuivat elävästi hänelle mieleen; luurangon laihat käsivarret puristivat häntä rinnasta, ja hän tunsi voimakkaasti kiusausta heittää taakkansa pois. “Elkää puristako minua niin lujaa!” sanoi hän, “tehän tukehdutatte minut — haa, kuka olette?”

“Aja, aja!” kuiskasi käheä ääni hänen takanaan. “Minä sanon sinulle kuka olen, jos osaat olla vaiti. Olen saatanan paras kokki, mutta minulla ei ole lainkaan halua tulla paistetuksi hänen kyökissään. Katso, hän pitelee minua jo viitan liepeestä, ja kaksi perkelettä hän on jo lähettänyt minulle esimauksi: toinen syöpi keuhkoani, toinen kalvaa selkäydintäni. Nyt sukkelaan, toveri! Jos kuolen ennenkuin tulen ripitetyksi, saat sinä näin ratsastaa kanssani joka puoliyö. Aja!”

Kaarlo kannusti hevostansa, ja sen enempiä kyselemättä hän ratsasti yli kankaan himmeää lampun tai kynttilän valoa kohti, joka lohduttavana loisti häntä vastaan jonkun matkan päässä. Mutta matka sinne oli pitempi kuin hän luulikaan; monet kankaalla risteilevät tiet eksyttivät häntä, ja paksut sadepilvet olivat peittäneet täysikuun. Kaarlo ajoi umpimähkään kivien ja kantojen yli ja rukoili hiljaa, sillävälin kuin hänen kauhukseen kamala matkakumppani kähein kuiskauksin väliin rukoili, väliin nauroi, toisinaan taas lasketteli kauheita kirouksia.

“Pidä suusi, saatana!” huusi Kaarlo nyt. “Jos vielä lausut ainoankaan jumalattoman sanan, heitän minä sinut pois ja jätän raatosi tielle kaarneiden syötäväksi!”

“Hohoo, toveri, se ei käy niin äkkiä!” kuiskasi kiusanhenki ja kiristäytyi lujemmin Kaarloon kiinni. “Jos jaksoin saada voiton Tanskan kuninkaasta, tulen toki toimeen sinunkin kanssasi!”

Mieli tuskaisen jännittyneenä hän ajoi eteenpäin eikä mistään hinnasta olisi heittänyt pois taakkaansa, niin kamala kuin se olikin. Vihdoin hän pysähtyi sen talon luona, josta oli valoa nähnyt. Hän huomasi nyt, että se oli yksinäinen, viheliäinen majatalo, jonka tallin luona hän näki miehen seisovan sarvilyhty kädessä. Hän tunsi samassa olevansa äkkiä vapautettu taakastaan. Hän hyppäsi tallin luona pois satulasta, ja miehen lyhdyn valossa näki hän muutaman askeleen päässä takanansa tuon pitkän, kuihtuneen luurankohaamun makaavan maassa tiedottomana kaatumataudin kouristuksissa.

“Jumala varjelkoon, mitä se on, herra ritari?” kysyi mies ja teki ristinmerkin. “Oletteko tuonut kuoleman vai paholaisen mukananne krouviin?”

“Se on kuolemansairas pahantekijä, joka arvattavasti on karannut hirsipuusta”, sanoi Kaarlo. “Minä löysin hänet kankaalta. Auttakaa minua saamaan hänet vuoteelle ja herättäkää hänet henkiin! Olen luvannut hänelle nopean ripityksen, ja se pitää hänen saada!”

Runsaan juomarahan saatuaan mies ei enää epäröinyt, vaan tarttui puolikuolleeseen pahantekijään ja kantoi Kaarlon avuksi hänet sisälle.

Ensimäisessä, likaisessa vierashuoneessa istui kolme brandenburgilaista ratsumiestä laulaen oluthaarikan ääressä iloisia viisuja, ja nurkassa istui pitkä, kookas, mustaan ritaripukuun puettu herra, kypäri syvään otsalle painettuna. Kaarlo oli tälle matkalleen pukeutunut halpaan, ruskeasta alankomaalaisesta pumpulikankaasta tehtyyn asemekkoon, ja koska hänellä ei ollut muita varustuksia kuin miekka ja kirkas, höyhenetön teräskypärä, pidettiin häntä kaikkialla vain halpana saksalaisena ritarinpalvelijana, jollei huomattu hänen kultakannuksiaan. Nähtyään vierashuoneen olevan täynnä vihollisia mietti hän, kuinka itseään ilmaisematta voisi suorittaa mitä oli aikonut. Hän pyysi yksinäistä huonetta itselleen ja sairaalle toverilleen, ja heti kun ylimäisessä vierashuoneessa oli tavanmukaisin, kotona opituin keinoin saanut matkakumppaninsa virkoamaan tainnuksistaan, käski hän isäntää ja tämän väkeä poistumaan. Sitten sulki hän oven, puhdisti lamppua ja katseli oudon kaameita kasvoja. Tämä näytti olevan pahantekijä alhaisinta lajia, joka oli ammattinaan harjoittanut rikoksientekoa ja myynyt sielunsa autuuden maanmahtavien syntisten rahasta. Hän saattoi olla etelämaalainen, ja pienet, levottomat silmät ilmaisivat viekkautta ja kavaluutta, jota ei edes kuolemankauhu eivätkä silminnähtävät omantunnonvaivatkaan voineet voittaa.

Heti kun hän näytti täysin tointuneen, katsoi Kaarlo häntä jäykästi silmiin ja laski kätensä hänen olalleen. “Lupasin teille pikaisen ripityksen!” sanoi hän, “sen saatte, kurja mies! Sanokaa paikalla, mitä teillä on ollut Tanskan kuninkaan kanssa tekemistä, tai, niin totta kuin Jumala on, minä lähetän teidät ilman rippiä, ja sakramenttia helvettiin!” Näin sanoen hän paljasti miekkansa, asetti terävän kärjen pahantekijän kurkulle ja näytti muka olevan valmis pistämään minä hetkenä hyvänsä.

“Hohoo!” sanoi vieras ja pyöritti hurjasti pieniä silmiään, “olenko minä piinapenkissä? Olenpa siellä ennenkin ollut. Mitä Tanskan kuningasvainaja teihin kuuluu? Enpä minä hänelle myrkkyä antanut — minä keitin sen vain — ja siitä synnistä minulla on jo päästökirja” — —

“Kuollut — kuningas Valdemar kuollut — myrkytetty!” — vaikeroi Kaarlo ja pudotti kauhuissaan miekan kädestään, “ja sinä hänen murhaajansa!”. Rajusti tarttui hän taas miekkaan. “Kohdatkoon sinua siis taivaan kosto niin totta kuin et elävänä pääse käsistäni!”

“Murha! Apua!” kirkui sairas ja tarttui käsiksi miekkaan. “Oletteko hullu? Enhän minä edes ole nähnyt kuningas Valdemaria! — Murha! Apua!”

Sairaan hätähuuto synnytti melua sivuhuoneessa. Tuokiossa murrettiin ovi auki, ja sisään syöksyi kolme brandenburgilaista ratsumiestä sekä pitkä, mustapukuinen ritari, jälkijoukkona isäntä väkineen.

“Kelvoton mies, kirottu konna, aikooko hän murhata matkatoverinsa? Katsokaapa, hän vuotaa verta, hän vuotaa verta, tuo ihmisparka!” huusivat he toinen toiselleen, ja ennenkuin Kaarlo ehti edes ajatella, olivat nuo kolme vankkaa ratsumiestä hyökänneet hänen kimppuunsa ja riistäneet aseen häneltä.

“Sitokaa hänet käsistä ja jaloista, kelvoton konna!”, huusi tuo pitkä, outo ritari, “heittäkää hänet kellariin, kunnes päivä koittaa ja hänet voi kaikkien nähden hirttää!”

Ei kukaan halunnut kuulla Kaarlon itsepuolustusta, vaan ankaran ritarin käskyä noudatettiin viivyttelemättä: kädet ja jalat sidottuina heitettiin Kaarlo alas pimeään lattianalaiseen kuoppaan, ja kansi suljettiin ja lukittiin hänen jälkeensä.

Siihen hän jäi makaamaan puoleksi tiedottomana kovakouraisesta pahoinpitelystä ja kiristi hampaitaan kiukusta. Yht’äkkiä hän huomasi, että hänen yllään oli hiljaista, ja luukussa olevan raon läpi hän saattoi kuulla oudon ritarin äänen.

“Me olemme nyt kahden, ihmisraukka!” — kuului syvä, voimakas ääni lausuvan. “Sinä sanot haluavasi ainoastaan paljastaa sydämesi papille. Hyvä! jollet voi minua nähdä, niin ojenna kätesi tänne! Tunnetko nyt pyhän tonsuurin? [Pappien paljaaksi ajettu päälaki.] Minä peitän sen kypärillä, milloin sitä ei tarvita. Olen vihitty Herran palvelija ja voin päästää sinut kaikista synneistäsi. Rohkaise mielesi, poikani, ja tomusta! Armon ovi on leveä.”

“Ja minä olen kapea, hyvä herra”, kuului sairaan käheä ääni hurjan naurun säestämänä lausuvan. “Ruumiissani ei ole lihaa linnunkaan syödä; mutta kunhan sielu on erinnyt, luulen sen käyvän niin paksuksi ja leveäksi siitä paljosta myrkystä, jota olen keittänyt, että armon ovi sittenkin jää liian soukaksi.”

“Siis, murhaaja, myrkyntekijä”, sanoi ritaripukuinen pappi, “no, siitäpä näytätkin. Mutta ole hyvässä turvassa, poikain: sellaisiakin ihmisiä tarvitaan maailmassa. He ovat yhtä tarpeellisia kuin käärmeet ja skorpioonit; eikähän Herra Jumala muutoin antaisi heidän elääkään.”

“Hohoo, sittenhän minä olenkin onnellisessa asemassa!” vastasi sairas, “sitä olen ennenkin ajatellut. Mutta olettekohan vain oikea pappi? Minulla on vanha synninpäästökirja taskussani. Näettekö, tämän on eräs piispa minulle antanut, mutta minä en vain tiedä, onko se enää pätevä, sillä hän on sittemmin joutunut pannanalaiseksi.”

“Pannanalaiseksi!” mutisi ritari, “se voi parhaimmallekin sattua. Tunnenpa piispan, joka kahdesti joutui kirkonkiroukseen. Täällä on vetoa — panenpa kypärän päähäni taas. Sulje silmäsi valolta! se häikäisee niitä; lasken lampun syrjään. Nyt asiaan, poikani! Mitä sinulla on tunnollasi! Aika on vähissä; minulla on muuta tekemistä kuin viipyä täällä; ja sinulla nähtävästi myös. Mikä murha mieltäsi enimmän painaa?”

“Viimeinen, viimeinen”, sanoi pahantekijä. “Hän oli niin nuori ja kaunis — ja se tapahtui neljäntenä päivänä häiden jälkeen — mutta mitä keisari teki vihollisensa tyttärellä?”

“Prinsessa Beatrix, nuori keisarinna! Se synti on painava” — lausui syvä, surkutteleva ääni. “Sinä olit siinä välikappaleena, kurja, mutta kuka oli kätenä? Kenen sielussa syntyi tuo myrkyllinen ajatus?”

“Hohoo!” sanoi pahantekijä, “minä olin vain ase — käsi, joka minua käytteli, vastatkoon asiastaan, eikö niin, herra pastori! Käsi, joka kantaa valtikkaa ja omenaa, ei helposti kuihdu, mutta puikko, jolla hän myrkkykattilaa hämmensi, katsokaa, se on jo kuihtunut! Oi, rukoilkaa, rukoilkaa, hurskas herra, rukoilkaa puolestani, hankkikaa minulle edes siedettävä kiirastuli siitä synnistä! — Mitä tulee kuninkaaseen, joka sai ruton, niin, hänen tähtensä pitää etusijassa kreivin ja pannaanlasketun piispan palaman.”

“Kuole nyt vain, kurja, ja ole ainaiseksi vaiti tuosta vanhasta synnistä! Nyt tiedän tarpeeksi!” jyrisi ritarin ääni. “Nyt voin Oton korvaan kuiskata sen sanan, jota kauan olen etsinyt. Murha, murha! se on mahtava sana; tulipa se vaikka sinun kuihtuneilta huuliltasi, kalpea dominikus, saattaisi se hyydyttää veren sydämessäni, ellen olisi veren ja sinun kielesi herra. Tunnetko minut nyt, ja muistatko valan, jonka minulle vannoit?”

“Voi, armollisin herra piispa!” tässä vapisi kuolevan ääni — “tekö se olette itse, vai tuleeko paholainen teidän haahmossanne kurjan sieluni noutamaan? Elkää tappako minua, ennenkuin olette vielä kerran antanut minulle synninpäästön. Enhän minä ole valaani rikkonut, enhän ole nimeänne maininnut kenellekään kuolevaiselle, en edes teille itsellenne; enkä elä tuntiakaan enää. Mutta te olette jälleen pyhä mies, kun olette päässyt kirkonkirouksesta; antakaa minulle siis nyt uusi, voimakas synninpäästökirja ja ottakaa entinen takaisin — sen yli on saatana vetänyt viivan sinä hetkenä, jolloin te jouduitte kirkonkiroukseen.”

“Kuole, kuole, kurja”! vastasi voimakas ääni. “Kas niin, auta nyt itseäsi parhaiten, mutta elä minulta autuutta odota, — olen joutunut uudelleen kirkonkiroukseen.”

“Voi, voi!” vaikeroi kuoleva, “ketä te siunaatte, se on kirottu — teidän sormenne polttavat ilmassa —. Voi, voi, te olette vihkinyt minut ikuiseen tuleen!”

“Kiemuroi siinä nyt vain ja kuole, kurja sisilisko!” kuului taas syvä ääni lausuvan, — “sinä olit syntynyt palvelemaan mahtavia ja katoamaan. Kuole vain siinä uskossa, että pannaan julistettu piispa on palava puolestasi: hän palaa, pannan säteet polttavat päälakeani, mutta minä nauran niitä: kypärä jäähdyttää sitä paloa, kunnes kruunu sen tyyten sammuttaa. Joko olet kauhusta kuollut, kurja konna!” kuului nyt kolkko, matala ääni, “hyvä on! Kuihtunut raato ei enää ketään ilmaise.”

Sanomatonta kauhua tuntien oli Kaarlo kuullut joka sanan eikä epäillyt, että mustapukuinen pelottava ritari oli tuo uhkarohkea Valdemar-piispa, joka nyt oli toistamiseen joutunut kirkonkiroukseen, ja joka nyt lankonsa, Bernhard-herttuan kuoltua etsi suojaa Brandenburgin rajakreiviltä ja Otto-keisarilta, joka uhmaili pannaa kuten hänkin. Kaarlo muisti isä Saxon viimeiset hämäräperäiset sanat, jotka kerran lapsena oli kuullut maatessaan Pietari-piispan makuusopessa, ja jotka hän nyt äkkiä tunsi selvästi ymmärtävänsä. “Jos minä näin ihmeellisiä teitä joudun tietämään vääryyden salaisuuksia”, sanoi hän itsekseen “niin ei se suinkaan suotta tapahdu. Valdemar, suuri kuninkaani, sinun kruunuasi tavoitellaan ja henkeäsi uhataan, kuten veljesikin, — sama rikollinen käsi vainoo sinua kuten häntäkin. Haa, olisinpa vapaa! — Mitä minun henkeni on kuninkaan rinnalla?”

Hänen yläpuolellaan vallitsi nyt haudanhiljaisuus. Hän rukoili hiljaa rukouksen ja vaipui uupumuksesta ja rasituksista uneen.

Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi talosta kuuluvaan kovaan meluun. Hän kuuli hevosten astuntaa ja koirain haukuntaa. Sitten kävi kaikki taas hiljaiseksi. Hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää; mutta pihalta kuuluvasta kukonlaulusta hän saattoi päättää, että oli aamuhämärä. Kohta senjälkeen avattiin kellarinluukku, ja kumaraselkäinen mies astui lyhty kädessä alas rappuja hänen luokseen. Hän tunsi sen vanhaksi, itaraksi isännäksi, joka häntä sidottaessa oli riistänyt kultakannukset hänen saappaistaan ja pistänyt ne taskuunsa.

“Jos vielä olette hengissä”, sanoi isäntä, “niin voitte nyt kiittää suojeluspyhiänne siitä, että brandenburgilaiset saivat muuta ajateltavaa kuin konnien hirttämistä.”

“Ovatko he poissa?” kysyi Kaarlo, “piispakin?”

“Mikä piispa?”

“Outo ritari, aioin sanoa.”

“Ovatpa kyllä”, vastasi isäntä välinpitämättömänä, asettaen lyhdyn rappusille ja katsellen Kaarlon pukua tarkkaavaisena, muttei lainkaan sen näköisenä kuin aikoisi hänet laskea vapaaksi. — “Tuli tieto, että rajakreivi ja keisari Otto olivat Primbergissä, tietäkääs, ja silloin käski ankara herra ritari heti satuloida hevoset ja lähti tiehensä, kuin piru olisi hänet vienyt, teitä muistamattakaan. Minäkään en halunnut häntä teistä muistuttaa; minä ajattelin näin: onpa täällä laki ja oikeus maassa, ja jos kenenkään asiana on johtaa vieraitani hirsipuuhun, niin kelleppä se lähemmin kuuluisi kuin minulle. Kaunis toverinne makaa tuolla ylhäällä sängyssä kuolleena, jäykkänä kuin silli, kuten tietänette. Minulla on kyllä todistajia, että te olitte lyödä hänet kuoliaaksi ja te olisitte kyllä tehnyt hänestä lopun kahdenkesken, ennenkuin ehdimme tulla sisälle. Helppo olisi saada teidät tuomituksi ja hirtetyksi. Mutta te näytätte kunniallisen miehen pojalta, enkä minä pidä teitä petturina enkä saiturina. Kuollut on nyt kuollut, ja minulla on kristillinen mieli: mitäpä minua liikuttaa, haluatteko ottaa ystävältänne hengen vai ette, kunhan vain vastaatte puolestanne ja maksatte kullekin osansa. Jos nyt suoritatte sekä oman yösijanne että hänen, ja mitä kumpikin olisitte nauttineet ellette olisi saaneet esteitä, lisäksi mitä kuolleen hautaaminen maksaa, ynnä vielä säädyllisen palkkion vaivastani ja levottomuudestani, päästän minä teidät siteistänne ja lasken teidät menemään, sen enempää melua tästä asiasta nostamatta. Kumppaninne oli muuten kelvoton petturi!” lisäsi hän. “Tässä on rahakukkaro, joka hänellä oli vyöllään; siinä ei, kunniani kautta, ole puolta äyriäkään, kuten itse näette.”

“Vai niin!” vastasi Kaarlo. “Vaikka se olisi ollut täynnä kultaa ja jalokiviä, en kehoittaisi ketään kristittyä ihmistä siihen kajoamaan.”

“Kuolema ja kirous! Eihän hän liene kuollut ruttoon?” huusi isäntä pelästyneenä ja heitti suuren, helisevän rahakukkaron ulos taskustaan.

“Te olette siis omin päinne määrännyt itsenne hänen perilliseksensä”, sanoi Kaarlo. “Jollette pelkää verirahoja, niin olkoon menneeksi minun puolestani! Ei teidän muuten tarvitse peljätä ruttoa. Hänessä näytti olevan keuhko- ja kaatumatauti, mutta kyllä hän kai kuoli kalvaviin omantunnontuskiin.”

“Eikö sen kummempaan?” sanoi isäntä ja otti taas kukkaron maasta. “Se tauti ei minuun tartu. Minulla on yhtä hyvä omatunto kuin kenelläkään krouvarilla koko kristikunnassa, eikä minun tarvitse verirahoja pelätä. Mutta koska olette näin antanut selkoa asioista, tahdon vapauttaa teidät pelkkää vaitiololupausta vastaan, herra ritari, ja antaa teille kauniit kultakannuksenne takaisin, niin saatte, kuten säätyhenkilö ainakin, maksaa mielenne mukaan.” Näin sanoen pisti hän kukkaron taskuunsa ja irroitti Kaarlon siteet.

Viipymättä kauemmin kuin oli välttämätöntä, tyydytti Kaarlo itaran isännän, ja pian istui hän ratsunsa selässä matkalla Gentiin.

Flandernin rajan lähellä saavutti hän eräänä päivänä monilukuisen, komean ratsumiesparven, ja tultuansa lähemmä näki hän niiden olevan hyviä ystäviä ja maanmiehiä, iloisena yllätyksestä tervehti hän heitä ja liittyi heidän joukkoonsa. Siinä oli Junkker Strange, joka Pietari-piipsan, Absalon Belgin ja kahdenkymmenen Tanskan ylhäisimmän ritarin kera oli lähetetty keisari Fredrikin luo, kuninkaan nimessä onnittelemaan vastavalittua Saksan keisaria, ja samalla uudelta keisarilta pyytämään vahvistusta Valdemarin laajoille Saksassa oleville perintö- ja valloitusalueille. Tämän tärkeän tehtävän oli Junkker Strange suorittanut älykkäästi kuten ainakin. Hänellä oli nyt mukanaan keisari Fredrikiltä kirjelmä, jossa tämä tunnusti Valdemarin Pohjoisalbingin, Stormarnin, Dittmarskin ja Vagrienin, Hamburgin, Lübeckin, Lauenburgin ja Mecklenburgin, samoinkuin Schwerinin ja Slavienin eli Rügenin sekä Pommerin herraksi. Tämän kirjelmän olivat keisari sekä kaksitoista hengellistä ja maallista ruhtinasta allekirjoittaneet ja sinetillänsä vahvistaneet.

Junkker Strangen iloiset kasvot ja hänen seurueensa hilpeys sai Kaarlonkin mielen hilpeäksi karkoittaen ne synkät ajatukset ja kuvat, joita hänen taistelunsa Oton kanssa sekä seikkailu majatalossa olivat hänen mielessään synnyttäneet. “Mutta mitä kuningas sitten Gentissä tekee?” kysyi hän Junkker Strangelta, “minä luulin hänen vielä olevan Brandenburgin maakunnassa, kun äkkiä ihmeekseni sain käskyn etsiä häntä Flandernista.”

“Sitä on kyllä lupa kysyä”, vastasi Junkker Strange, “mutta ihmetellä ei sovi, missä hän sitten lieneekin. Kuningas ei ole niitä ihmisiä, jotka löytää sieltä minne ne jättää. Kun hänet viimeksi näin, teki hän juuri voittoretkensä Stettiniin. Nytpä hoetaan hänen antaneen määräyksen kapinoiville läänitysmiehilleen Schwerinin kreiville, että kokoontuisivat kreivi Ferdinandin luona, joka on tarjoutunut välittämään sovintoa heidän ja kuninkaan välillä. Herra Absalon Belg on kylläkin esittänyt meille arvelunsa todennäköisestä syrjätarkoituksesta, joka mahdollisesti onkin päätarkoitus; mutta en tiedä, sopiiko siitä puhua.”

“Miksi ei?” sanoi Absalon Belg ja ratsasti lähemmäksi, “maanmiesten kesken ei tarvitse olla niin varovainen, ja mitä tanskalainen sanoo kuninkaastaan, siitä hän kaiketi kyllä vastannee. Mika on luonnollisempaa, kuin että viisas, ritarillinen kuninkaamme aikoo, kulkiessaan tärkeissä valtioasioissa Flanderiin, samalla uudistaa kauniin ja rakkaan ystävyyssuhteen? Ja jos on totta, että prinsessa Berengaria oleskelee veljensä luona Gentissä, ei tarvita suurta älyä arvatakseen, miksi tämän rauhanvälityksen pitää juuri siellä tapahtua.”

“Prinsessa Berengaria?” kysyi Kaarlo säpsähtäen. “Kerrottiinhan pari vuotta sitten hänen menneen luostariin Portugalissa.”

“Se kai tapahtui vain kokeeksi”, sanoi Absalon Belg, “niin ylpeä ja kaunis prinsessa tuskin todenteolla pukeutuu huntuun niinkauan kuin hänellä on kruunu odotettavissa.”

Kaarlon kasvot kirkastuivat silminnähtävästi hänen kuullessaan tämän.
“Ah, kunpa olisi niin hyvin!” huudahti hän ja ajatteli vain, että jos
kuningas jälleen menisi avioliittoon, niin huhu hänen suhteestaan
Kristiinaan ehkä samalla häipyisi.
“Kuninkaan ja Tanskanmaan tähden minä en sitä toivoisi!” sanoi Pietari-piispa, joka ratsasti Junkker Strangea lähinnä, “ylpeästä portugalittaresta ei milloinkaan tule Dagmaria; olipa hän vaikka tuhannen kertaa kauniimpi, Dagmarin sydäntä hän ei milloinkaan saa.”

Junkker Strange puristi piispan kättä ja vaikeni. Kuinka hilpeä ja huoleton tuo iäkäs ritari olikin, ei hän kuitenkaan koskaan voinut muistella hurskasta Dagmar-kuningatarta saamatta kyyneliä uskollisiin, rehellisiin silmiinsä.

“Talonpojat ja papit tuskin kantanevat kopeata portugalitarta käsillään niinkuin Dagmar-kuningatarta”, sanoi Absalon Belg katsahtaen syrjästä piispaan, “mutta meidän sotaiselle kuninkaallemme on varmaankin uljas haukka rakkaampi kuin lauhkea tunturikyyhky. Ettehän suinkaan, herra piispa, usko hänellä olevan sellaisia kerettiläisiä mielipiteitä, joista häntä syytetään?” jatkoi hän. “Ellette pane pahaksi, kunnianarvoisa herra, niin uskon minä suoraansanoen, että häneen kohdistuneet moitteet ovat paras todistus hänen suuresta ja kuninkaallisesti sielustaan, joka kohoo aikansa ja sen ennakkoluulojen yläpuolelle. Missä hän joutuu hallitsemaan, siellä ei rahvas pääse kovin kopeilemaan, ja hengellinen sääty, teidän luvallanne, ehkä saa osansa ritariston rasituksista, jos mieli sen olla osallisena meidän vaikutusvallastamme ja maallisesta kunniastamme.”

Keskustelu oli kääntynyt vakavaan suuntaan, ja olisi pian voinut kehittyä loukkaavaksi kunnianarvoisalle Pietari piispalle. Junkker Strange, joka tunsi Absalon Belgin, ja hänen veljiensä ylimysvaltaiset mielipiteet sekä pelkäsi Pietari-piispan pikaisuutta keskeytti sentähden äkkiä keskustelun sukkelalla kokkasanalla. Leikkiä laskien ja iloisia lauluja laulellen jatkoivat ritarit matkaansa. Islantilainen runoilija, joka oli heidän mukanaan, lauloi heille laulun Ragnar Lodbrokista ja uljaasta Aslangistä, jonka hän muutamia rohkeita lisäyksiä tehden yritti sovelluttaa kuningas Valdemariin ja Berengariaan.

KOLMASTOISTA LUKU.
Gentin kreivillisen linnan ritarisalissa istui eräänä iltana kuningas Valdemar suuren, viheriän pöydän ääressä, toisella puolellaan Flandernin kreivi Ferdinand, toisella arkkipiispa Antero. Kuningas kuunteli hajamielisenä ja tyytymätönnä, mitä tulinen Ferdinand-kreivi portugalinvoittoisella saksankielellään ja vilkkain elein puheli puolustaakseen Schwerinin kreivejä ja heidän julkista liittoansa, sekä edellistä, jonka he olivat tehneet keisari Fiilip-vainajan kanssa, että nykyistä, jonka olivat solmineet Brandenburgin rajakreivin kanssa. Joskin ritarillisen portugalilaisen puolustuspuheesta toisinaan puuttui yhtenäisyyttä, korvasi sen hänen mielensä vilpittömyys ja lämpö, ja kun puheen lanka häneltä joskus katkesi, puuttui hänen tyyniluontoinen vierustoverinsa, tarkkaälyinen ja sukkelasanainen Hildesheimin piispa, puheeseen ja kehoitteli Valdemaria kristilliseen lempeyteen ja sovinnollisuuteen, kuvaten Henrik-kreiviä kuninkaan uskolliseksi ystäväksi ja ihailijaksi, joka vain senaikuisten olosuhteitten pakosta oli vähän joutunut harhaan.

Kuningas oli jo kolme päivää oleskellut linnassa ja joka päivä kuullut samat puolustelut ja selitykset. Mutta Schwerinin kreivit eivät vielä itse olleet tulleet saapuville, ja kuningas kieltäytyi lujasti taipumasta sovintoon, ennenkuin nämä itse tulisivat ja alistuisivat kaikkiin ehtoihin. Sitäpaitsi oli jotakin, joka teki kuninkaan alakuloiseksi ja veti hänen huomionsa pois ikävästä keskustelusta — eräs särkynyt toive, jota hän ei kuitenkaan antanut kenenkään huomata. Absalon Belgin arvelu ei näet ollutkaan ihan perätön. Kuningas oli salaa toivonut saavansa taas nähdä kauniin Berengaria-prinsessan linnassa; mutta vielä hän ei ollut häntä nähnyt, ei edes sanaakaan hänestä kuullut. Kuningas ei halunnut tiedustella, oliko prinsessa linnassa vai eikö, eikä Ferdinand-kreivillä näyttänyt olevan muuta mielessä kuin Schwerinin kreivien sovintoasia ja oma uskalias tuumansa ryhtyä sotaan Ranskan kuningasta Fiilipiä vastaan. Tälle yritykselleen odotti hän Valdemarin puolelta tehokasta apua sillä perusteella, että Ranskan kuninkaan ja hänen kuningattarensa Ingeborgin, Valdemarin sisaren kesken oli syntynyt eripuraisuutta.

Tällaisiin keskusteluihin olivat päivät menneet; päivästä päivään kävi kuningas kiukkuisemmaksi ja vaikeammaksi suostuttaa sovintoon.

“Jollei kreivi Henrik itse tahdo tulla tekemään minulle tiliä menettelystään ja puolustautua”, näin sanoen nousi Valdemar vihdoin kärsimättömänä puhumaan, “niin lähden täältä jo tällä hetkellä, ja tämä on viimeinen kerta, jolloin suostun hyvällä keskustelemaan kapinallisten vasallieni kanssa.”

Samassa aukeni ovi ja Schwerinin kreivi Henrik astui sisään veljensä Gunzelinin rinnalla. Henrik-kreivi oli kalpea ja näytti taistelevan ankaraa taistelua itsessään. Kylmänkohteliaasti ja näköjään nöyränä tervehti hän suuttunutta lääniherraansa, puolustaen pitkällistä viipymistänsä sillä, että kun hän aivan liian innokkaasti oli kiirehtinyt noudattamaan kuninkaan kutsua, oli hän pudonnut hevosensa selästä, eikä ollut neljään päivään kyennyt matkaansa jatkamaan. Kun hän näki vihanryppyjen kuninkaan silmäin välissä silenevän, kasvoi hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Voimakkaasti, tosi kaunopuheliaasti antoi hän asemastaan sellaisen kuvauksen ja esitti huonon asiansa niin edullisessa valossa, että itse kuninkaan täytyi ihailla hänen harvinaisia puhelahjojaan ja kuunnella häntä myötätuntoisesti. Viekas kreivi kehui, kuinka paljon hän oli alttiiksi antanut asettuessaan niin mahtavaa valloittajaa vastustamaan, ja mihin vaaraan hän vasta antautui luopuessaan pohjoissaksalaisten ruhtinasten puolueesta. Hän osasi yhtä juonikkaasti ja taitavasti imarrella kunnianhimoista kuningasta kuin rohkeasti ja lujasti puolustaa itsenäisyyttään sekä voittaa kuninkaan kunnioituksen, jota Valdemar aina osoitti viisaita ja uljaita vihollisiaan kohtaan.

“Toivoisin, että Te teoissa olisitte yhtä uljas kuin puheessa”, vastasi kuningas. “Mutta pysykäämme asiassa! Tunnustatteko minut Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi ja sitoudutteko täyttämään ne velvollisuudet, jotka nyt olette rikkonut liittoutuessanne vihollisteni kanssa?”

Henrik-kreivi vetosi vanhempien, hänen suhdettaan Tanskan kruunuun koskevien sitoumusten ja asiakirjojen sana- ja lausemuotoihin, jotka hän tulkitsi omaksi edukseen, ja selitti olevansa oikeutettu liittymään mihin puolueeseen hyvänsä nyt, kun Saksan ruhtinaat olivat jakaantuneet tärkeässä, Saksan keisarin arvoa koskevassa riidassaan. “Jokaisen allekirjoittamani ja sinetillä vahvistamani sitoumuksen minä muuten tunnustan”, sanoi hän rauhallisena, “ja minä pyydän Teitä, suurivaltaisin kuningas, näiden oikeamielisten herrain nähtäväksi laskemaan ne sopimuskirjat ja sitoumukset, jotka minä Teidän mielestänne olen rikkonut.”

Valdemar tunsi olevansa pahassa pulassa ja harmitteli, ettei voinut tuoda esille asiakirjoja, jotka häneltä oli viekkaasti anastettu. “Pidin tarpeettomana esittää teille kirjallisia todistuksia siitä, minkä Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kreivi Henrik”, vastasi hän kiukkuisena. “Kenties Te muuten voisitte itse helpommin kuin kukaan muu tuoda esille ne rikkomuksienne kirjalliset todistuskappaleet, joiden suhteen olette niin rohkean varma siitä, ettei minulla niitä ole. Mutta minä vakuutan Teille: mitä minä ja korkeasti autuas veljeni kelpo miekallamme olemme voittaneet rehellisessä ja julkisessa taistelussa, sen minä samalla miekalla voin ottaa uudelleen minä hetkenä hyvänsä, jos se tehdään riidanalaiseksi.”

“Se on väkevämmän oikeus, suurivaltaisin herra!” vastasi Henrik-kreivi, “se on valitettavasti meidän päivinämme voimassa kristittyjen kuningasten ja ruhtinasten kesken paljon enemmän kuin pitäisi. Tässä ei ole puhe siitä, mitä Te väkivoimalla voitte, mutta siitä, mitä Te todennäköisellä oikeudella ja kohtuudella, ehdottoman yliherruuden perustuksella, voitte vaatia, siitä, mitä minä, pakosta tai vapaaehtoisesti, mutta joka tapauksessa täydellä järjellä olen muka tunnustanut. Te näytte epäilevän minun Teiltä riistäneen ne todistuskappaleet, joihin väitteenne perustatte; mutta minä uskallan pyhän sakramentin kautta vannoa, ettei minun hallussani ole eikä koskaan ole ollut sellaista asiakirjaa.”

Kuningas säpsähti ja katsoi häneen tutkivin silmäyksin. “Väärää valaa en usko teidän enkä kenenkään kunniallisen ritarin voivan tehdä”, sanoi hän, “olkoon siitä asiasta kylliksi! Koska vanhemmat, Teidän suhdettanne Tanskan kruunuun koskevat sopimus- ja asiakirjat ynnä muutamat muut tärkeät paperit ovat minulta käsittämättömällä tavalla joutuneet pois, ja koska Te vaaditte rikkomuksistanne muita todistuksia kuin mitä itse tiedätte ja minkä kaikki tietävät, niin täytyy minun tässä ensisijassa, tuomarina ja lääninherrana, vaieta. Mitä on tapahtunut, olkoon siis unohdettu, ja nyt on vain kysymys siitä, tahdotteko edeskinpäin tunnustaa minut lääninherraksenne vai ettekö?”

Keskustelu keskeytyi nyt, kun sanoma saapui Junkker Strangen ja hänen seurueensa tulosta. Kuningas käski kreivi Henrikin ja hänen veljensä miettimään ratkaisevaa selitystä seuraavaksi päiväksi ja läksi ritarisalista silminnähtävästi harmistuneena vastaanottamaan omassa huoneessaan tärkeitä uutisia.

“Senmukaan mitä kuningas itse on selittänyt”, näin sanoen kääntyi Henrik-kreivi voitonriemuisena arkkipiispa Anteron ja muiden herrojen puoleen, “emme me, veljeni ja minä, olekaan tässä rikollisia, jotka olisivat rikkoneet Tanskan kruunua vastaan, vaan itsenäisiä saksalaisia ruhtinaita, joiden vapaasta tahdosta ja valinnasta riippuu, tahdommeko vasta olla kuningas Valdemarin miehiä vai emmekö, ja siitä minä huomenna annan kuninkaalle ja teille päätöksemme.”

Kreivi Ferdinand katsoi ihmetellen rohkeaa miestä, joka niin käsittämättömällä tavalla oli puhdistanut itsensä, ja Hildesheimin piispa kuiskasi salaa hänen korvaansa: “Hyvä, kreivi! Se oli sukkela kepponen; nytpä saavutte onnellisesti satamaan.”

Ilta oli tullut. Tunnin keskusteltuansa kuninkaan kanssa Junkker Strange oli lähtenyt hänen huoneestaan. Keisari Fredrikin tärkeä kirje kädessään käveli kuningas vakavin askelin edestakaisin yksinäisessä huoneessaan, kun Riisen Kaarlo astui sisään ja ojensi hänelle kreivi Albertin kirjeen. Kuningas avasi kirjeen ja luki sen nopeasti läpi. “Hyvä!” sanoi hän ja ihmetteli, että Kaarlo yhä jäi seisomaan. “Onko Teillä muuta minulle ilmoitettavaa, ritari Kaarlo?”

“Herra kuningas”, vastasi Kaarlo ujona, “pelkään näin sopimattomaan aikaan pyytää Teiltä hetken huomiota. Matkallani tänne olen omituisen seikkailun kautta saanut tietooni, että orpananne, pannaanlaskettu Slesvigin piispa vielä salaa väijyy Teidän henkeänne ja kruunuanne. Hän on mennyt Brandenburgin rajakreivin ja keisari Oton luo. Hän on kauhea ihminen.”

“Ei se ole uutta minulle”, vastasi kuningas.

“Myöskin Schwerinin Henrik-kreivistä tahtoisin varoittaa Teitä, herra kuningas, jollette pane pahaksenne, että käskemättä sekaannun asioihinne — —.”

“Sinä tarkoitat minun etuani, kelpo Riisen Kaarlo”, keskeytti hänet nyt Valdemar taputtaen häntä olkapäälle; “mutta tiedä, että minä tunnen viholliseni paremmin kuin sinä ja itse parhaiten tiedän, mitä minun tulee tehdä ja tekemättä jättää.”

“Vielä yksi pyyntö, herra kuningas”, virkkoi Kaarlo taas, “Suokaa minulle paikka niiden ritarien joukossa, joille kuninkaallisen persoonanne vartioiminen lähimmin on uskottu! Se on lapsuudestani saakka ollut unelmaini huippu, ja senlisäksi on minun tällä haavaa mahdotonta noudattaa sotalakia ankaran asemestarini ja päällikköni kreivi Albertin lipun alaisena ja pidättyä kaksintaistelusta leirissä, niinkauan kuin on ratkaisematta se kunnianriita, joka minulla on Teidän sisarenpoikanne, kreivi Oton kanssa.”

“Mitä? Kunnianriita?” kysyi Valdemar kiivaana. “Mistä tappelette, kukonpojat?”

“Se on asia, herra kuningas, jossa ei kukaan paremmin sovi olemaan tuomarina kuin Te itse. Otto-kreivi on syyttänyt viatonta sisartani Kristiinaa sellaisesta liitosta ja sellaisesta suhteesta, joka loukkaa sekä hänen että paljon arvokkaamman henkilön kunniaa — —.”

Kuningas säpsähti. “Tyhmää juorua ja ämmäinpuhetta”, keskeytti hän äkkiä Kaarlon. “Siitä herra sisarenpoikani saa minulle vastata! Sisaresi kunniasta saat olla rauhassa; sitä ei kreivi Otto eikä kukaan muukaan voi tahrata. Minä tahdon kuninkaallisesti pitää huolta sekä hänestä että sinusta. Muutoin ei sanaakaan enää tästä asiasta. Sinä saat nyt jäädä tänne. Junkker Strange saa näyttää sinulle paikan henkivartijaini joukossa.”

Kaarlo katseli epäilevin silmäyksin kookasta, voittoisaa kuningastaan eikä tiennyt, mitä piti uskoa siitä huolenpidosta, jota Valdemar lupasi hänelle ja hänen sisarelleen. Mutta äkkiä voitti hänet Valdemarin olennon ylevyys sekä se sielun suuruus ja aateluus, josta kuninkaan jalo katse puhui. Epäilyksiään häveten Kaarlo notkisti vaistomaisesti polvensa ja suuteli kuninkaan kättä, hehkuvan punan peittäessä hänen poskensa. “Ilolla tahdon mennä kuolemaan henkenne ja kunnianne puolesta, herra kuningas!” sanoi hän luottavaisena, “ja turvallisesti lasken oman henkeni ja kunniani Teidän oikeamieliseen käteenne.” Sitten tervehti hän kunnioittavasti kuningasta ja lähti huoneesta.

“Miten voikaan yksi ainoa naisenoikku synnyttää hämminkiä monessa sydämessä!” sanoi Valdemar ja katseli osanottavasti hänen jälkeensä. “Uskollinen, rehellinen poika! Nyt kiusaavat hän ja Otto itseänsä ja toisiansa, ja melkeinpä pitävät minua suurempana narrina kuin itse ovat, ainoastaan sentähden, että tyttölapsi on saanut päähänsä leikkiä kuninkaisilla. Hm! lapsia me olemme sittenkin kaikki!” jatkoi hän, “miksi minä tässä harmittelen näiden pikkuherrain viheliäisiä kepposia? Voisinhan yhdellä ainoalla viittauksella nujertaa heidät maahan. Minkätähden tein ison asian parin vähäpätöisen vasallin uppiniskaisuudesta? Enhän sittenkään nähnyt häntä, ylpeätä kaunotarta, jota en milloinkaan voi unohtaa. Asunko nyt saman katon alla kuin hän, vai istuuko hän nyt kaukana jossakin luostarissa? Onko hän minua lähellä ja vihaako hän minua? Vai onko hän kaukana ja liekö minut unohtanut? Ah ei, unohtanut hän ei ole minua, arvoton en ole ollut hänelle; hänen täytyy joko rakastaa tai vihata Valdemaria iäti. Mutta sopiiko minun toivoa jälleennäkemistä? Eikö minun pitäisi paeta häntä sensijaan että häntä etsin? Hm, kuinka kauan tuo hurskas, kalpea vainaja varoittavana seisoo minun ja elämän välillä? Väkisin vetää minua ensimäinen, sammumaton lempi puoleensa. Miksi en siis voi unohtaa hurskaan kuolevan sanoja? Eiväthän ne tulleet hänen rakastavasta sydämestään, sillä kuoleman sumu peitti jo hänen katseensa, ja hän näki vain pimeyttä siinä niissä minä näen valoa ja elämää. Pois, pois, rakas varjo! Elä tee Valdemarista alakuloista uneksijaa!”

Näin ajatellen hän avasi linnan puutarhaan vievän oven, hengittääksensä raitista ilmaa — niin hän uskotteli itselleen; mutta pikemmin näytti siltä, kuin aikoisi hän salaa tutkia linnaa. Hän heitti purppuraviitan yllensä ja meni ulos. Linnan molempia ulkonevia kylkirakennuksia katseli hän erinomaisen tarkasti etenkin itäistä, joka näytti aivan pimeältä ja luostarimaiselta. Koko tämä osa linnaa oli rakennettu vanhempaan tyyliin kuin muu linna, ja näkyi yhdessä vanhan kivikappelin kanssa muodostavan erikoisen rakennuksen. Se osa linnan puutarhaa, joka oli kylkirakennusta lähinnä, oli myös korkealla aidalla eroitettu muusta suuresta puutarhasta, joka oli koristettu suihkulähteillä ja korkeilla taxuspyramiideilla. Valdemar kulki aidan viertä, joka oli puoliksi vadelma- ja metsäruusupensaiden peitossa. Hän etsi sisäänkäytävää ja löysikin sen vihdoin, mutta se oli soukka ja kasvanut melkein umpeen orjantappurapensaita, ja kuningas astui sisälle pienempään, aidattuun puutarhaan, jonka hän nyt näki olevan samalla hautuumaan.

Oli kaunis juhannusilta. Kiiltomadot loistivat ruohossa hautojen välillä, ja helminä loisteli yökaste kuunvalossa kukkasten terillä. Hiljaisissa, surumielisissä mietteissä kulki kuningas eteenpäin ja joutui avoimen hautakappelin luo, missä paloi lamppu veistetyn madonnankuvan alla. Hän astui sisään ja näki ympärillänsä kuvilla, vaakunoilla ja kirjoituksilla koristettuja marmorisia ruumisarkkuja. Vaakunoista hän näki, että tässä arvatenkin oli Flandernin entisen kreivisuvun hautapaikat. Hän pysähtyi ja luki kuuluisan Balduinin nimen sekä kunnioittavan omistuskirjoituksen, jonka tämän vävy, kreivi Ferdinand, oli siihen hänen kunniakseen kaiverruttanut. Balduinia mainittiin siinä jaloksi ristin sankariksi, Flandernin kreiviksi ja Konstantinopelin keisariksi. Valdemar katseli myötätuntoisena jalon urhon muistokiveä; sillä ettei hän voinut olla tähän haudattuna, sen tiesi Valdemar kyllä. “Mitä onkaan koko maailman komeus ja kunnia?” sanoi hän ja aikoi palata; silloin kiintyi hänen huomionsa uuteen, kiiltävään marmoriarkkuun, jota lampunvalo kirkkaimmin valaisi. Hän astui lähemmä ja näki, että marmoriseen kanteen oli hakattu kookkaan naisen kuva luonnolliseen kokoonsa. Tuolla kookkaalla naisella oli päässään komea pyöreä tukkalaite, kaulassaan hänellä oli poimutettu kaulus, ja yllään avoin, reunuksilla koristettu viitta; kaulasta riippui rinnan yli kolminkertaiset suuret kultavitjat, ja alusvaatteisiin oli epäselvästi uurrettu kaksipäisen kotkan kuva. Hämmästyksekseen tunsi Valdemar puvun siksi, jonka oli nähnyt prinsessa Berengarian yllä hänet ensi kerran tavatessaan. Kuvan pituus ja jalo vartalo oli myöskin hänen; mutta kasvoja peitti kynttiläjalan voimakas varjo, joka esti häntä niitä näkemästä.. Tuskasta ja säikähdyksestä kalpeana hän tarttui vapisevin käsin madonnankuvan edessä palavaan lamppuun ja valaisi kalpean marmorikuvan kasvoja; hän näki heikon jäljennöksen Berengarian kauniista kasvoista, ja syvä, raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. Jalat hänen allansa vapisivat, ja jäykin, tuijottavin silmin hän luki sanat: “Berengaria, Portugalin prinsessa, syntynyt vuonna 1190 jälkeen Kristuksen syntymän — kuollut — —.” Enemmän hän ei nähnyt. Lamppu putosi hänen vapisevasta kädestään ja sammui; itse kumartui hän äkkiä marmorikuvan ylitse ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kulki hän ääneti ja kumarassa läpi pimeän, hiljaisen hautakappelin ja löysi pian uloskäytävän, johon kuu paistoi kirkkaasti. Hänestä tuntui, kuin olisi koko maailma ylt’ympäri kuollut, ja hän olisi yksin jälellä kulkemassa keskellä hautoja. Hän ei itsekään tiennyt, minne jalkansa häntä veivät; vihdoin herätti hänet horroksistaan harpun ääni ja hän kuuli kauniin naisäänen, jonka sävy oli katkeran surumielinen, laulavan:

“Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen; syliss’ armasta hoivasin, — avaruus jäi allemme pilvineen.”

Valdemarille oli tuttu tuo vanha tanskalainen laulu, jonka hän itse oli Berengarialle opettanut, hänelle oli tuttu tuo kaunis ääni, joka oudosti äänsi tanskaa. “Berengaria, Berengaria, sinä elät!” huudahti hän ja syöksähti avonaiseen huvimajaan. Kirkkaassa kuunvalossa hän näki naisolennon istuvan harpun ääressä. Tämä nousi ylös ja astui ylevänä ja ääneti kuningasta kohti. “Berengaria, Berengaria!” huusi kuningas ihastuksensa vallassa ja ojensi kätensä häntä kohti, “jos sinä vielä elät ja rakastat minua, niin ei elävät eikä kuolleet meitä enää eroita!”

“Valdemar, Valdemar, ylpeä, uskoton Valdemar!” sanoi ylpeä, kaunis prinsessa ja astui askeleen taaksepäin, “minä olen kuollakseni sinua vihannut — mutta rakastan sinua kumminkin — olen luopunut maailmasta sinun tähtesi — ruumisarkkuni oli valmiina minua odottamassa — en tahtonut sinua milloinkaan enää nähdä — ja kumminkin — omasi olen — iäti omasi!”

Tulisen kyynelvirran vallassa vaipui hän Valdemarin syliin, ja Valdemar tunsi itsensä rajattoman onnelliseksi ja rakastetuksi.

Kun kuningas seuraavana päivänä astui ritarisaliin kokoontuneiden herrain ja ruhtinasten pariin, hämmästyivät kaikki hänen kirkastuneita kasvojansa. Ei kukaan niistä, jotka olivat nähneet, kuinka harmistuneena kuningas edellisenä päivänä lähti kokouksesta, voinut selittää tätä silmiinpistävää muutosta. Hän astui sisälle kuin onnellinen voittaja, kädessään komentosauvana kokoonkääritty pergamentti.

Kreivi Henrik katsoi karsaasti pergamenttikääröä heittäen levottoman silmäyksen Hildesheimin piispaan, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui. Sillä hän luuli, että kuningas oli nyt saanut takaisin nuo kadonneet asiakirjat ja että hän aikoi nyt kaikkien nähden häväistä niillä viekkaat vasallinsa. Mutta kreivi Henrikin iloksi selitti Valdemar, ettei hän nyt enää tahtonut riidellä pikkuasioista, vaan oli valmis rauhaan ja sovintoon, kunhan vain Schwerinin kreivit tahtoisivat vannoa hänelle uskollisuutta vastaiseksi ja tunnustaa hänet Schwerinin kreivikunnan lääninherraksi, joksi keisari Fredrik ruhtinaallisine neuvoskuntineen hänet tässä sopimuskirjassa oli tunnustanut. Hän antoi sitten arkkipiispa Anteron lukea sopimuskirjan. Kun arkkipiispa lukemisessaan saapui allekirjoituksiin, kuuntelivat kaikki jännitettyinä, ja kun hän oli maininnut keisarin sekä kaikkien eteläsaksalaisten ruhtinasten nimet sekä laskenut tuon useilla suurilla sineteillä varustetun arvopaperin pöydälle kaikkein nähtäväksi, nousi kreivi Henrik rohkean päättäväisenä ja selitti, ettei tätä arvokirjaa, jota ei yksikään Pohjois-Saksan ruhtinaista ollut allekirjoittanut eikä sinetillään vahvistanut, voinut pitää edes laillisena, saati hänelle ja hänen veljellensä sitovana, sitä vähemmin koska kaikki Saksan ruhtinaat eivät vielä olleet tunnustaneet eivätkä asianomaisella tavalla vahvistaneet Sisilian kuningasta Fredrikkiä hänen keisarinarvoonsa. Helppo oli Böömin kuninkaan, Baijerin, Itävallan ja Lothringin herttuain samoinkuin Mainzin, Triverin ja Besanconin arkkipiispain tunnustaa Tanskan kuningas niiden maiden herraksi, joista heillä ei ollut mitään sanomista; mutta tässä tarvittiin etupäässä niiden herrain ja ruhtinasten nimiä ja sinettejä, jotka tästä puuttuivat, koska asia koski heitä eikä ketään muita.

Kaikki hämmästyivät Henrik-kreivin rohkeaa vastalausetta, ja kuningas nousi kiivaana istuimeltaan, niin että pelättiin pahinta. Mutta ennenkuin hän ehti purkaa kiukkuansa, muutti Henrik-kreivi äkkiä kasvojenilmettään ja käytöstään sekä selitti kohteliaasti, että huomioon ottamatta tätä sopimuskirjaa ja kaikkien keisarien ja ruhtinasten omavaltaisuutta, tahtoivat he, hän ja hänen veljensä, kumminkin vapaaehtoisesti antaa Tanskan kuninkaalle todistuksen kunnioituksestaan ja alistuvaisuudestaan: he tahtoivat ottaa kreivikuntansa lääninä häneltä ja avustaa häntä kuudellakymmenellä hevosella ja ratsumiehellä hänen vihollisiaan vastaan, ainapa meren toisellekin puolen.

Siihen oli Valdemar tyytyväinen. Hän istuutui jälleen rauhallisena, ja piti tämän selityksen jälkeen tarpeettomana käydä käsiksi kreivi Henrikin keisarin sopimuskirjaa koskevaan vastalauseeseen. Heti kirjoitettiin läänityskirja, jonka Schwerinin kreivit allekirjoittivat ja varustivat sinetillänsä sekä vahvistivat juhlallisella valalla. Tässä asiakirjassa mainitsi Valdemar itseänsä — keisarin sopimuskirjaan nojautuen — slaavilaisten ja vendiläisten kuninkaaksi, eikä kreivi Henrik uskaltanut lausua mitään vastaväitöstä sitä vastaan.

Toimitus näytti niinmuodoin päättyneen kaikkien mielihyväksi, ja kuningas puheli nyt niin lempeästi ja ystävällisesti kreivi Henrikin ja hänen veljensä kanssa, kuin ei heidän keskensä olisi milloinkaan riitaa ollut. Hän kiitti kreivi Ferdinandia tämän ystävällisestä välittäjäntoimesta, mutta kehoitti häntä olemaan ryhtymättä sotaan Ranskaa vastaan sekä luottamasta Otto-keisariin, joka varmaankin jättäisi hänet pulaan, jos retki ei onnistuisi. Kreivi Ferdinand, jota lupauksensa sitoi, ei kuninkaan kehoituksesta luopunut sotatuumastaan, mutta kun hänellä nyt oli täysin selvillä Valdemarin ja Otto-keisarin huonot välit, ojensi hän hänelle avomielisenä kätensä. “Teillä on syytä arvostella Henrik Lövenpoikaa toisin kuin minulla!” sanoi hän. “Niiden toimenpiteiden jälkeen, joihin olette ryhtynyt, ja siihen puolueeseen katsoen, johon olette liittynyt, olisi osanotto minun hankkeisiini Teidän puoleltanne epäviisasta ja ristiriitaista menettelyä. Minä lähden nyt, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt suo, vähän ajan kuluttua täältä; ehkäpä en enää milloinkaan näe rakasta Flanderniani; ehkäpä emme myöskään milloinkaan enää näe toisiamme tässä maailmassa, ylhäinen, kuninkaallinen vieraani! Mutta jos saan Teidän ystävyytenne ja kunnioituksenne mukaani, olen sitä pitävä suuriarvoisena, ja vihollistennekin keskellä olen ylpeä siitä, että saan mainita uljaan Tanskanmaan Valdemar Seierin ystäväkseni ja ritarilliseksi veljekseni.”

Valdemar vastasi lämpimästi tulisen portugalilaisen ystävyyden vakuutuksiin ja keskusteli vielä ennen lähtöänsä kahdenkesken hänen kanssaan.

Kun kuningas vielä samana päivänä Schwerinin kreivin ja Hildesheimin piispan seurassa lähti Gentistä, ei kukaan hänen miehistään uneksinutkaan, että hän ajatteli muuta kuin valtioasioita. Kuninkaan oleskellessa linnassa ei kukaan ollut nähnyt Berengaria-prinsessaa, ja huhua, että kuningas oli tullut häntä kosimaan, väitettiin nyt perättömäksi. Prinsessa oli muka kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut, ettei milloinkaan menisi naimisiin.

Puolisoltaan oli Henrik kreivi saanut tietää, että prinsessa eleli luostarinkaltaisessa yksinäisyydessä Gentin linnassa eikä koskaan näyttäytynyt kenellekään. Hän oli jo aikoja sitten arvannut kuningas Valdemarin tunteet prinsessaa kohtaan ja pelkäsi, että kuninkaan oleskelu Gentissä myös tarkoitti mahdollisesti kihlausta tämän kanssa. Ei näet ollut Henrik-kreiville yhdentekevää, luopuiko Flandernin kreivi Valdemarin lankona Otto-keisarin puolueesta ja tuliko hänestä kentiesi vasta Tanskan kuningasperheen harras ystävä. Prinsessan näkymättömyys ja se täydellinen vaitiolo, joka hänen persoonaansa ympäröi, oli kuitenkin Henrik-kreiviä rauhoittanut; mutta nyt näyttivät kuninkaan iloiset kasvot ilmaisevan onnea, joka pani kreivi Henrikin hiukan arvelemaan.

Kun Schwerinin kreivit ja Hildesheimin piispa nyt Flandernin rajalla jättivät jäähyväiset kuninkaalle, ja Valdemar hilpeän ystävällisenä pyysi Henrik-kreiviä viemään terveiset kauniille puolisolleen, lausui kreivi Henrik pari sanaa kuninkaan edellisestä oleskelusta Schwerinin linnassa ja kysyi samassa sivumennen, eikö kuningas sittemmin ollut nähnyt oikullista Berengaria-prinsessaa, joka nyt oli muuttunut yhtä ikäväksi ja ihmisaraksi, kuin hän ennen oli ollut hilpeä ja iloinen.

Kuningas ei ollut tätä kysymystä kuulevinaan. “Unhoittamattomia olivat ne päivät, jotka silloin vietin luonanne”, sanoi hän. “Mieltäni pahoittaa, ettei muisto minun läsnäolostani voi olla Teille ja kauniille vaimollenne yhtä miellyttävä. Pyytäkää häntä suomaan anteeksi se häiriö, jonka sotilaani sittemmin aikaansaivat kauniissa linnassa. Aion niin pian kuin suinkin käskeä puolustusväkeni siirtymään sieltä pois. Olkoon siis kaikki väärinkäsitykset välillämme unohdetut! Olen iloinen siitä, kreivi Henrik, että ilman vihaa ja vilppiä voin ojentaa Teille käteni jäähyväisiksi. Suokoon Jumala, että Te olisitte yhtä vakuutettu minun vilpittömyydestäni ja hyvänsuopeudestani, kuin minä luotan Teidän sanaanne ja ritarillisuuteenne.”

Kreivi Henrik vastasi mitä kohteliaimmin, sulkien itsensä kuninkaan suosioon, ja viipyi kunnioittavasti pienine seurueineen tienristeyksessä kunnes kuningas suurine ritarijoukkueineen oli siitä ohi kulkenut.

“Kaiken ylpeytensä ja itsevaltaisuutensa ohessa on hänessä jotakin erinomaisen miellyttävää”, sanoi kreivi Henrik Hildesheimin piispalle, kun tomupilvi jo peitti heiltä kuninkaan ja hänen seurueensa. “Vaikka minä vihaisinkin häntä kuolemaan saakka, on minun kumminkin tunnustaminen, että hänellä on sellainen kuninkaallinen olento, joka kyllä voi tehdä syvän vaikutuksen naisiin ja heikkoihin miehiin.” “Se on hänen isänperintönsä”, vastasi piispa. “Ettehän liene mustasukkainen siitä, että hän lähetti terveiset kauniille puolisollenne? Tyytykää nyt kristillisen kärsivällisesti asemaanne, jalo herra. Niinkuin asiat nyt ovat, on kaikki hyvin. En osaa kylliksi ihmetellä tuota omituista, onnellista sattumaa, että asiakirjat hukkuivat. Totta puhuen, kreivi Henrik, Tehän tietänette, missä ne ovat?”

“Luuletteko, että minä tahtoisin tehdä väärää valaa, herra piispa?” kysyi Henrik-kreivi loukkaantuneena.

“Jumala varjelkoon, herra kreivi! Mutta jotain hurskasta petosta — mitä me kutsumme nimellä fraus pia — saanen kuitenkin, Teidän luvallanne, tässä epäillä. Oli miten oli, asianhaaroihin katsoen Teidän asemanne on mitä parhain, ja jos todenteolla nyt pian lähdette pyhiinvaellusretkellenne, voi Teistä helposti vielä tulla pyhä.”

“Oikeinko totta, kunnianarvoisa herra!” kysyi Henrik-kreivi puoleksi tekohurskaan, puoleksi viekkaan näköisenä, “vaikka minulla vielä olisi mielessä tehdä pieni muutos kunnon lääninherrani suunnitelmiin, johon katsoen eilinen valani voitaisiin pitää pakoitettuna, viattomana hätävalheena?”

“Pyhiinvaellus voi aikaansaada ihmeellisiä asioita”, vastasi piispa. “Jos sellaiselta matkalta voisitte tuoda vaikka yhden ainoan pisaran pyhää verta in natura mukananne, voisitte sillä pyyhkiä pois kokonaisen kansan synnit.”

“Koko pullollisen tuon minä mukanani!” vastasi Henrik. “Mutta ennenkuin ajattelen tuota pyhää retkeä, haluaisin saada selville, eikö miellyttävällä lääninherrallani liene ollut salainen ja onnellinen lemmenseikkailu Gentissä. Toisena päivänä oli hän äreä ja tuima kuin karhu, toisena lempeä kuin sulhanen; sellaiseen täytyy löytyä syynsä. Minun tekee myöskin mieleni pientä seikkailua. Minua ei haluta palata Schweriniin nähkääs, ennenkuin ilma siellä on puhdistettu ja tanskalainen varusväki poissa. Siihen saakka aion olla rajavahtina täällä Flandernin tiellä ja pitää silmällä, ettei viedä ulos kiellettyä tavaraa. Ymmärrättekö, herra piispa?”

“Puolittain!” vastasi piispa.

“Mutta olkaa varuillanne, herra kreivi, siitä voi Teille koitua kallista huvia, ja minun tuskin sopinee ottaa siihen osaa.”

“Teidän korkea-arvoisuutenne ei joudu vaaraan, sen vakuutan Teille. Minulla on täällä lähellä väkeä, jotka ennenkin ovat kyyhkyjä pyydystäneet. Mutta ellen liene väärinymmärtänyt hurskasta katsettanne, kunnianarvoisa herra, lienee tuskin Teillekään vastenmielistä sulkea rakas otus johonkin luoksepääsemättömistä salakammioistanne ja varjella hurskasta sielua tämän maailman turmelukselta ja turhuudelta.”

“Vai niin!” kuiskasi piispa ja laski salaperäisenä sormensa yhteenpuristetuille huulilleen, “mutta se ei käy päinsä — se on liian rohkeaa” —

“Jättäkää se minun huolekseni!” sanoi kreivi, “se on joka tapauksessa vain koe; jos se epäonnistuu, maksaa se minulle vain pari metsästäjää. Kaikki ylipäänsä riippuu siitä, kuinka taitavia olemme arvaamaan. Jos täältä kolmen viikon kuluessa kulkee komea lähetyskunta ohitse, niin tiedämme, koska haukan pitää lentää!”

Kreivi Gunzelin oli ratsastanut edelle muun seurueen kera. Nyt kannustivat Henrik-kreivi ja Hildesheimin piispa ratsujansa saavuttaakseen hänet.

NELJÄSTOISTA LUKU.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen ratsastivat Junkker Strange, Otto-kreivi ja Absalon Belg kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin seurassa Flandernin rajalla olevan tienristeyksen ohi Gentiin päin. Muutamia päiviä myöhemmin kulki sama ritarijoukkue takaisin, seuranaan yhtä monta flandernilaista ritaria ja näiden keskellä kookas, komeasti koristettu ja hunnutettu nainen sekä useita muita, vähemmin silmiinpistävästi puettuja ylhäisiä naisia ja kamarineitsyitä. Heidän kulkiessa rajalla olevan tammimetsän läpi alkoi hämärtää.

“Sytyttäkäämme soihtumme!” sanoi Junkker Strange, “nyt ei ole kuutamoa, ja tie on eksyttävä.”

Pian oli kuusikymmentä soihtua sytytetty, ja komeaa oli soihtujen häälyvässä valossa katsella pimeässä tammimetsässä välkkyviä aseita ja liehuvia pukuja sekä hyppelehtiviä ratsuja.

Jokin tavattoman hauska pila näytti huvittavan kaikkia, ja vakavatkin ritarit nauroivat niin ääneen, että metsä näytti muuttuneen Hanswurstteatteriksi.

“Tämä on liian hullua”, sanoi Junkker Strange vihdoin, “jättäkää jo pila sikseen, kreivi Otto!”

“Prinsessalla ei ole mitään pilaa vastaan”, kuului Otto-kreivin ääni naisten keskellä, “minä olen sitäpaitsi havainnut, että se on aivan tarpeellinen varovaisuustoimenpide näillä turvattomilla seuduilla.”

Samassa syntyi takimaisten ritarien joukossa levotonta liikettä. “Tanskanmaan kuningas! Tie auki!” kuului nyt suusta suuhun, ja hämmästyksekseen näkivät Junkker Strange sekä tanskalaiset ritarit kuninkaansa tutun muodon. Kuningas näkyi istuvan valkoisen ratsunsa selässä, puettuna tavanmukaiseen kultaiseen sota-asuunsa, kilvessä kultaiset sydämenmuotoiset koristukset. Hän ratsasti ääneti, kypärinsilmikko suljettuna, aukenevain ritaririvien välitse. Hänen rinnallaan ratsasti, kypärinsilmikko samoin suljettuna, mustaan sotapukuun puettu herra, jonka kaikki tunsivat kreivi Albertiksi. Sanaakaan sanomatta ratsastivat nuo odottamatta saapuneet kookkaan, hunnutetun naisen luo. Tuo voimakas kuninkaannäköinen ritari vei kätensä kaunottaren vyötäisille ja nosti hänet, terhakasta vastustuksesta huolimatta, satulansa eteen istumaan. Sill’aikaa kun kaikki ihmettelivät tuota kummallista menettelyä eivätkä kunnioituksesta kuningasta kohtaan osanneet sanoa mitään, oli tekokuningas naisineen ja tovereineen tuokiossa kadonnut pimeään metsään.

“Petos! Konnan juonia!” huusi Junkker Strange! “Ajakaa heitä takaa, Absalon Belg, ajakaa heitä takaa, nuoret herrat, jotka ratsastatte reippaimmin! Minä en nyt uskalla jättää naisiamme. Me saamme kaikesta tästä huolimatta kiittää onneamme! Tämä on sekä naurettavaa että harmittavaa.”

Viipymättä lähti Absalon Belg, kymmenen nuorta ritaria mukanaan, metsään pakenevia takaa-ajamaan; muut ritarit painautuivat lähemmäksi toisiansa naisten molemmin puolin sekä jatkoivat matkaansa metsän läpi jännitetyn tarkkaavaisina.

Molemmat schweriniläiset metsästäjät, jotka kuninkaan ja ritarin valepukuun puettuina olivat toimeenpanneet tuon rohkean konnantyön, kulkivat sillävälin tuttuja salapolkuja eteenpäin metsässä; ja vaikka heillä olikin täysi työ vastahakoisen saaliinsa hallitsemisessa, pääsivät he kuitenkin onnellisesti pakoon, kun ensin olivat suurella vaivalla saaneet terhakan, levottoman kaunottaren kädet ja jalat sidotuksi. Vaikkeivät ihmeekseen olleet kuulleet ääntäkään hänen huuliltaan, olivat he kuitenkin varmuudeksi sitoneet vaatteen hänen suullensa.

“Hän on liian ylpeä huutaakseen tai lausuakseen sanaakaan meille”, sanoi väärä kreivi Albert “se on hänen kaltaistansa.”

“Hän on väkevä kuin paholaisen isoäiti”, mörisi valekuningas ja puhkui: “häntä on vaikeampi käsitellä kuin metsäkarjua.”

He pysähtyivät nyt metsän aukeamassa, missä pari naamioitua herraa näkyi, hevosten selässä istuen, heitä odottavan.

“Onko hän teidän hallussanne?” kysyi toinen. “Hyvä! He ovat hänet saaneet. Nyt viekää hänet luostariin! Näyttäkää heille tie, kunnianarvoisa herra, ja pitäkää Te lopusta huoli. Nyt saa Tanskan kuningas viettää häitä — kamarineitsyensä kanssa.”

Nämä sanat kuullessaan liikahti vangittu nainen niin rajusti, että oli siteensä katkaista ja pudota satulan nupulta.

“Odottakaa hiukan, jalo prinsessa”, mörisi ritari ja kiinnitti hänen siteitään; “tällä kertaa ette vietä häitä kuninkaan kanssa. Jos aina olette näin hillitön, niin olkoon hiisi Teidän sulhasenne.”

Nyt kuljettiin hyvää vauhtia yli kivien ja kantojen aamunkoittoon asti. Silloin pysähtyivät ratsastajat suuren porttiholvin eteen. Aivan ääneti avautui portti. Ratsastajat hyppäsivät hevosten selästä ja kantoivat vangitun läpi pimeäin käytävien holvikattoiseen kivihuoneeseen. Siellä laskivat he vangitun naisen lavitsalle lepäämään ja lähtivät hiljaa pimeästä huoneesta. Kohta sen jälkeen astui joku hengellinen herra, lamppu kädessä, sisälle ja lähestyi vitkaan hunnutettua kaunotarta.

“Voitteko antaa anteeksi, jalo prinsessa”, kuiskasi hän, “voitteko antaa anteeksi teon, johon epätoivoinen rakkaus on minut vietellyt? Ah, antakaa minun irroittaa nuo kelvottomat siteet, jotka Teitä ahdistavat. Nyt olen minä Teidän vankinne, ja nyt sopii Teidän kietoa minut ruusukahleisiinne. Mutta se olkoon ikuinen salaisuus Teidän armonne. Olettehan luopunut maailmasta, kuten kerrotaan; se on minunkin surullinen osani. Sulostuttakaamme nyt toistemme yksinäisyyttä, hurskaina ja siveinä nöyrtyen Herran tahdon alaisiksi.” Näin sanoen vapautti hän vangitun kädet ja jalat siteistä, ihmetellen hänen äänettömyyttään ja liikkumattomuuttaan. “Ah, nainen on heikko astia”, sanoi hän, “hän on pyörtynyt.” Silloin näki hän vaatteen, joka oli sidottu kaunottaren suulle; nopeasti repäisi hän sen auki ja aikoi vetää hunnun kasvoilta. Mutta nyt hyppäsi vapautettu vanki äkkiä ylös lavitsalta, kiskasi päästään hunnun ja kiiltävän, höyhentöyhtöisen hatun sekä suuren, irtonaisen hiuslaitteen, viskasi silkkiviitan sivulleen, ja nyt seisoi hengellisen herran edessä siro, hoikka nuorukainen, joka oli puettuna ahtaaseen, keltaiseen nahkanuttuun, silkkihousuihin ja pukinnahkaisiin puolisaappaisiin. Se oli Otto-kreivi, joka naisten huviksi oli pukeutunut matkalle tähän valepukuun, ja joka nyt todella naisena oli ryövättykin.

Hän purki kauan salatun kiukkunsa ilmoille siten, että heti tarttui hengellisen herran kaulukseen ja voimakkain ottein löi hänet lattiaan. Tästä putosi lamppu lattialle ja sammui, ennenkuin he olivat ehtineet nähdä ja tuntea toisiansa. Kauhistunut pappi aikoi huutaa, mutta Otto laski käden hänen suullensa. “Olette oikeassa, kunnianarvoisa herra, nyt Te olette minun vankini;” sanoi hän, “ja lumoovat ruusukahleeni saatte heti tuntea.”

Ilmaisematta itseään tai ryhtymättä mihinkään lähempiin selityksiin, hän sitoi tuokiossa hengellisen herran suulle saman vaatteen, joka hänellä itsellään äskettäin oli ollut, ja köytti hänen kätensä ja jalkansa vasta avatuilla siteillä kiinni. Sitten puki hän yllensä papin matka viitan ja lakin, toivotti hänelle hyvää yötä ja löysi onnellisesti oven, joka oli sisäpuolelta lukittu. Hän salpasi sen jälkeensä, otti avaimen mukaansa ja koetti etsiä ulospääsyä pimeistä käytävistä.

Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen, kun paksu luostariveli lyhty kädessä tuli häntä vastaan. “Joko nyt, herra piispa?” kuiskasi hän.

Otto nyökkäsi ja painoi lakin syvemmälle päähänsä, matki papin piipittävää ääntä ja sanoi käskevästi: “Eteenpäin! Hevoseni! Suu kiinni!”

“Hetipaikalla, kunnianarvoisa herra”, sanoi nöyrä luostariveli ja valaisi hänelle tietä käytävien läpi, kulkien edellä hiljaa, hiipivin askelin.

“Hevonen seisoo portin ulkopuolella ladon tykönä, minne itse sen jätitte.”

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Otto aikoi pakoittaa munkkia laskemaan hänet ulos; hän kopeloi vyöstään pientä tikaria, jota hän aina siinä kantoi ja jota hän tällä ryöväysretkellä oli turhaan koettanut käsiinsä saada; ja nyt sitä etsiessänsä huomasi hän mielipahoikseen sen kadonneen.

“Oletteko unhoittanut sen, kunnianarvoisa herra?” kysyi munkki: “eikö se ole sivutaskussanne?”

“Avainko? Oikein, tässä se on!” huudahti Otto iloisena ja löysi vieraan viitan sivutaskusta suuren avaimen, mutta unohti vääristää ääntänsä. Munkki säpsähti ja alkoi aavistaa pahaa; hän antoi äkkiä lyhdynvalon langeta Oton puoleksi peitetyille kasvoille.

“Jesus Maria, petos!” huudahti hän ja hypähti syrjään. Silloin tempasi Otto äkkiä lyhdyn hänen kädestään ja tarttui samassa niin kovakouraisesti hänen kaulukseensa, ettei luostariveli voinut huutaa ääneen.

“Jos päästät ääntäkään, munkki, olet kuoleman oma”, kuiskasi hän.
“Laske minut heti ulos, taikka ajan veitseni rintaasi!”
Otto huomasi paksun munkin vapisevan hänen käsissään; hän ei hellittänyt kaulasta, antoihan vain vapisevan oppaansa silloin tällöin vetää henkeä ja pakoitti hänen siten äänetönnä kulkemaan edellä viimeisen pimeän käytävän ja luostarinpihan läpi portille. Täällä täytyi hänen uskoa munkille avain, mutta yhä piteli hän häntä kauluksesta kiinni, sill’aikaa kun luostariveli väänsi auki lukon. Äkkiä liikahti paksu munkki, ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä irti; mutta Otto piti hänestä kiinni ja veti hänet mukaansa portista ulos. Hän pakoitti munkin lukitsemaan portin heidän jälkeensä, jonka jälkeen Otto otti avaimen takaisin ja pisti sen taskuunsa.

“Nyt hankitte minulle hevosen, kunnianarvoisa herra, sekä teette hyvin ja saatatte minut tielle”, sanoi hän kohteliaasti; “muuten täytyy minun tehdä äkillinen ja väkivaltainen loppu kallisarvoisesta elämästänne.”

Munkki katsoi karsaasti kättä, jonka Otto viisaasti oli kätkenyt viittansa sisälle, ikäänkuin siinä salaisi tikaria, ja ääneti saattoi pappi hänet ladolle, jonka vieressä seisoi korkea, satuloitu hevonen. Otto näki nyt tien aivan edessään; hän laski pelästyneen munkin menemään, hyppäsi reippaasti satulaan ja lähti sieltä puolipimeässä aamuhämärässä, luottaen hyvään onneensa, tietämättä mihin päin oli mentävä. Luostarinportin avaimen heitti hän luotaan ja olisi nyt tuntenut olevansa täysin turvassa, jos hänellä vain olisi ollut miekka vyöllään.

Otto-kreivi ei koskaan ollut hurjemmalla ja vallattomammalla päällä, kuin milloin hänelle oli sattunut vastoinkäymistä, jonka hän oikein pani sydämellensä ja jota koetti salata sekä itseltään että muilta. Riideltyään Riisen Kaarlon kanssa hän oli uudelleen joutunut salaisen, Kristiinaan kohdistuvan lempensä pauloihin. Otto päätti tosin joka päivä olla koskaan enää Kristiinaa ajattelematta, mutta ripitti kumminkin itseään joka päivä Kristiinaan kohdistuvasta häpeällisestä epäluulostaan ja loukkaavista ajatuksistaan, joihin hän usein yhä uudelleen vaipui. Jos hän uskoikin Kristiinan käytöksen nuhteettomaksi, ei hän kumminkaan voinut saada päästänsä sitä ajatusta, että Kristiina salaa rakasti kuningasta.

Kuninkaan Gentissä oleskellessa oli kreivi Albert onnellisesti valloittanut brandenburgilaisen linnoituksen, ja Oton täytyi tyytyä toimettoman syrjästäkatsojan osaan. Tämä oli loukkaus, joka kävi ritarillisen nuorukaisen kunnialle enemmän kuin hän tahtoi muille näyttää. Kun kuningas oli palannut Gentistä ja kreivi Albertin leirissä valinnut sen lähetyskunnan, jonka tuli saattaa Berengaria prinsessa hänen kihlattuna morsiamenansa Tanskanmaalle, oli Otto virkistynein toivein keskustellut kuninkaan kanssa Kristiina neidosta. Mutta vaikkei hän enää voinut epäillä kuninkaallista enoansa salaiseksi kilpakosijaksensa eikä myöskään mistään luvattomasta yhteiselämästä Kristiinan kanssa, oli kuitenkin tapa, jolla kuningas vältteli hänen utelemisiaan sekä ankaruus, jolla hän nuhteli häntä tappelustaan Kaarlon kanssa, yhä enemmän vahvistanut Oton epäluuloa, että Kristiina salaa rakasti kuningasta. Sensijaan, että olisi Valdemarin ja Albert-kreivin kanssa palannut Riibeen, hän olikin pyytänyt lupaa saada seurata Junkker Strangea Flanderniin. Eikä koko tällä matkalla kukaan ollut iloisemmalla päällä kuin Otto-kreivi. Viimeinen vallaton valepukupila oli sekin ilmaus tuota hurjaa uhkamieltä, jolla Otto tahtoi rakkauttansa masentaa.

Hengelliseen matkaviittaan puettuna, lakki syvään silmille painettuna ratsasti hän nyt eteenpäin minne hevonen häntä vain halusi viedä. Ryöväys tuntui hänestä nyt huvittavalta arvoitukselta, ja häntä harmitti vain se, ettei ollut ehtinyt tiedustella, kuka oli toimeenpannut tämän seikkailun, jonka hän kyllä ymmärsi tarkoittavan Berengaria-prinsessaa. Pian hän unhoitti kuitenkin kaiken tapahtuneen ja rupesi uneksimaan Kristiina-neidosta ja muistelemaan kaikkia niitä ystävällisiä sanoja ja silmäyksiä, joilla Kristiina oli hänelle hyvänsuopeuttaan osoittanut. Hevonen, joka huomasi ratsastajan vaipuneen ajatuksiinsa, alkoi myös omalla tavallaan vaipua ajatuksiinsa ja oli kauan seisonut kaikessa rauhassa ruohoa syöden ojan reunalla, ennenkuin Otto sen huomasi.

“Onko tuo tyttö lumonnut minut?” virkkoi hän vihdoin unelmistaan heräten ja ajoi ratsunsa liikkeelle taas. “Enhän minä ole Valdemar, ja hän on nyt kerta kaikkiaan Kristiinan epäjumala. Haa! ei, nyt ei hän enää saa nähdä minua, ennenkuin olen iäksi vapaa ja irti näistä noidankahleista. Tekisipä mieleni kihlata ensimäinen prinsessa tai vaikkapa mustalaisvaimo, joka tielleni sattuu, ainoastaan näyttääkseni Kristiinalle ja kuninkaalle” — —

Tässä keskeytyivät hänen mietteensä, hän kuuli takanansa hevosen kavionkapsetta ja luuli samain vihollisten, joiden käsistä juuri oli päässyt, ajavan häntä takaa. Päivä oli jo valennut, ja hän näki ison ratsastajaparven takanansa. Häntä harmitti, että oli muuttunut aseettomaksi papiksi ja aikoi poiketa syrjäpolulle välttääkseen ratsastajia. Mutta outo hevonen ei tahtonut totella uutta, levotonta isäntäänsä; mitä enemmän hän sitä tahtoi komentaa, sitä ylimielisemmäksi ja hurjemmaksi se kävi. Kun nyt Otto peuhasi hevosen kanssa ja pudotti lakin kultakutrisesta päästään, huomasi hän äkkiä ympärillään ratsumiehet, jotka vanhan ritarin käskystä sulkivat häneltä tien. Sillävälin ratsasti vanha, vakava herra, mukanaan kaksi nuorta ritaria, lähemmäksi häntä ja katseli häntä tarkkaavaisena.

“Niinkuin sanoin Teille, isäni, hän se on eikä kukaan muu”, sanoi nuorempi ritari, siro, mustatukkainen nuorukainen, “mutta hän on aseeton; pyydän Teitä, sallikaa hänen mennä rauhassa! Hän säästi henkeni paluumatkallamme Elben yli.”

“Kirottu muisto!” mörisi vanha herra. “Otto, Lüneburgin kreivi”, huusi hän äreästi, “laillisen keisarimme ja Saksan valtakunnan nimessä ottaa Brandenburgin rajakreivi Albert Teidät vangiksi.” Samassa viittasi hän kädellä ratsumiehilleen, jonka jälkeen nämä sulkivat Oton keskellensä ja ryhtyivät toimenpiteisiin häntä sitoakseen.

“Hyi!” huusi nuori, mustatukkainen ritari. “Tämä ei voi olla isäni tarkoitus: kahleet ovat orjia ja pahantekijöitä eikä ritareita ja ruhtinaita varten.”

“Olen aseeton, kuten näette”, sanoi Otto ratsumiehille; “tämän vikurikaakin selässä en suinkaan pääse teiltä pakoon. Antakaa minulle lakkini.”

Ratsumiehet katselivat noloina ja epäröivinä herraansa, mutta yksi heistä hyppäsi heti alas ratsultaan ja ojensi kunnioittavasti Otolle pudonneen lakin.

“Sattuma on tehnyt minut vangiksenne, herra rajakreivi”, sanoi Otto, kääntyen avomielisesti vanhan herran puoleen. “Tiedän, ettette tahdo väärinkäyttää satunnaista ylivoimaanne. Jos olisitte saanut minut kiinni taistelukentällä keihäs ja miekka kädessä, saisitte vaatia miekkaani ja ratsuani sekä pitää minua vankinanne, kunnes minut lunastettaisiin. Nyt Teidän korkeintaan sopii vaatia, että olen vieraananne tänään, ja siihen minä olen valmis.”

“Teitä kohdellaan niinkuin ruhtinaalliselle säädyllenne ja arvollenne sopii”, vastasi rajakreivi, “ja jos annatte minulle ritarillisen kunniasananne ettette aio paeta, kohtelen minä Teitä enemmän kunnioitettuna vieraana kuin vankina.”

“Täksi päiväksi saatte sanani, herra rajakreivi”, vastasi Otto, “mutta kuningas Valdemarin hääpäivänä aion minä tanssia Riiben linnassa.”

“Viettääkö Tanskan kuningas häitä?” kysyi rajakreivi säpsähtäen. “Siksi hän siis läksi paluumatkalle; — minusta luulee hän kaiketi jo olevansa selvä. Hän kai luulee minun noudattavan Schwerinin kreivien kaunista esimerkkiä ja nöyrtyvän edessään, ikäänkuin hän olisi Saksan keisari? — Ei toki! Ylpeä enonne pelaa rohkeata peliä, kreivi Otto. Tapausta, joka tänään toi meidät yhteen, minä pidän onnellisena enteenä niin minun ja Pohjois-Saksan asialle kuin Teille itsellennekin. Te olette Tanskan kuninkaan sisarenpoika, se on totta, ja se puolustaa nuoruutenne erehdystä. Mutta oletteko unohtanut, että olette suuren Henrik Löven pojanpoika ja laillisen keisarimme veljenpoika? Te olette syyllä enemmän Saksan kuin Tanskan oma, uljas nuorukainen, ja minä iloitsisin, jos voisin Teidät jälleen voittaa isänmaallenne ja avata silmänne näkemään sitä kuilua, jonka partaalle olette joutunut, sokeasti ihaillessanne rohkeaa anastajaa ja vallanhimoista tyrannia”.

“Ei yhtään loukkaavaa sanaa kuninkaallisesta enostani, herra rajakreivi”, keskeytti Otto hänet nopeasti.

“Olenko saksalainen vai tanskalainen, omistanko työni ja elämäni isän vai äidin suvulle, keisarille vai kuninkaalle sen saa sydämeni ja hyvä miekkani osoittaa maailmalle viimeiseen hetkeeni asti. Vaikka olenkin Teidän vankinne, ette Te voi saada minusta laillisen herrani ja kuninkaani pettäjää.” Hän kääntyi nyt syrjin vanhaan rajakreiviin ja tervehti kunnioittavasti kahta nuorta ritaria, rajakreivin Juhana- ja Otto-poikaa.

Juhana ritari, joka oli nuorempi ja Otto-kreivin kanssa yhdenikäinen, puristi lämpimästi hänen kättään ja oikeinpa iloitsi saadessaan tehdä lähempää tuttavuutta nuoren, kuuluisan sankarin kanssa, jonka hän ennen oli nähnyt vain miekka kädessä kepeän sotaratsunsa selässä voittoisan vihollisen puolella.

Oton täytyi nyt seurata rajakreiviä ja hänen poikiansa Primbergin lujaan linnaan, ja hänestä tuli pian niin hyvä tuttava Juhana-ritarin kanssa, että hän tälle kertoi, kuinka hän oli joutunut pukeutumaan hengelliseen valepukuun, ja kuinka hän epäilemättä näin omituisella tavalla oli vapauttanut Berengaria-prinsessan joutumasta luostariin.

Iloinen Juhana-ritari nauroi sydämestään tälle sukkelalle seikkailulle eikä hartaammin toivonut muuta, kuin että kerta saisi uljaasta Lüneburgin Otto-kreivistä ystävän ja aseveljen.

Absalon Belg ja nuo kymmenen tanskalaista ritaria olivat sillävälin tuloksetta harhailleet sinne tänne metsässä. Lopulta olivat ritarit hajautuneet ja eksyneet toisistansa, niin että Absalon Belg ja ritari Glug nyt aamulla huomasivat olevansa kahden ulkopuolella metsää tiellä, josta eivät oienneet, minne se vei. He eivät vielä olleet nähneet ketään ihmistä, kun yht’äkkiä saivat näkyviinsä monilukuisen ratsujoukon, jonka kiiltävät aseet loistivat jonkun matkan päässä. Jott’eivät olisi joutuneet ylivoimaisen vihollisen käsiin, hyppäsivät he nopeaan satulasta ja kätkeytyivät hevosineen tienviereiseen pensaikkoon, josta huomiota herättämättä saattoivat tarkata ohikulkevia.

Ratsujoukon lähetessä tunsivat tanskalaiset ritarit siinä Brandenburgin rajakreivin poikinensa, ja suureksi ihmeeksensä näki Absalon Belg Otto-kreivin papin valepukuun puettuna, keskellä näitä kuninkaan julkisia vihollisia sekä kuuli hänen hilpeästi ja tuttavallisesti haastelevan Juhana-ritarin kanssa. Hän ei tiennyt, mitä tästä sai uskoa; sillä niin epäiltävältä kuin tämä seura näyttikin, ei hän millään ehdolla osannut epäillä Otto-kreivin rehellisyyttä ja uskollisuutta kuningasta kohtaan. Ritari Glug ei ollut tuntenut Otto-kreiviä hengellisessä puvussa, eikä Absalon Belg puhunut havainnostaan mitään. Hän kehoitti nyt ritari Glugia pyrkimään vain Junkker Strangen ja hänen ritariensa pariin tai ainakin Riibeen päin ja jättämään Oton etsimisen hänen huolekseen. Sitten he nousivat taas ratsuilleen ja läksivät kumpikin omaa tietänsä. Absalon Belg kulki loitolta Brandenburgin rajakreivin jälkiä suoraan Primbergin linnalle ja kätkeytyi linnan lähellä olevaan talonpojan majaan, tietämättä vielä itsekään, mitä tekisi.

Seuraavana aamuna hän mietti, ratsastaisiko ylös linnaan vai eikö. Hän seisoi talon pihalla tallin luona ja asetti kuolaimia hevosen suuhun. Täältä hän saattoi puoliavoimen portin läpi nähdä ylös linnaan asti. Hän näki nyt kahden reippaan ritarin ratsastavan alaslasketun nostosillan yli ja tunsi piilopaikastaan pian toisen Otto-kreiviksi, toisen nuoreksi rajakreiviksi, Juhanaksi, jotka molemmat, kepeään metsästäjäpukuun puettuina, laskivat virkeillä oriillansa hyvää vauhtia alas tietä pitkin, nauraen ja leikkiä laskien kuin hyvät ystävät ainakin; heidän jälessään tuli joukko brandenburgilaisia ratsumiehiä.

Tanskalainen ritari oli hetken epätietoinen siitä, pitikö lähestyä heitä ja ilmaista itsensä; mutta pian hän jätti kaikki arvelut sikseen ja luottaen Otto-kreivin rehellisyyteen, jota hänen joka tapauksessa oli mahdotonta epäillä, vaikkakin asiat näyttivät niin paljon häntä vastaan todistavan, pyörähti hän ratsulleen ja ratsasti heidän luokseen.

“Mitä näen? Tanakka ystäväni, Absalon Belg!” huusi Otto ylimielisenä ja tervehti häntä ystävällisesti.

“Minä olen kauan turhaan etsinyt Teitä”, sanoi Absalon Belg vakavana, “enkä suinkaan arvannut saavani nähdä Teitä näin.”

“Minulla on siis ilo valmistaa Teille yllätys”, vastasi Otto; “Olen ollut brandenburgilaisten vankina, tietäkääs, ja jaloa ritarillista rajakreivi Juhanaa, jonka tässä näette, saan kiittää nopeasta vapautuksestani. Lähden nyt rajakreivin suojelusluvalla Riibeen ja toivon ajoissa ehtiväni kuninkaan häihin.”

Absalon Belg tervehti nyt nuorta rajakreiviä kylmän kohteliaasti ja seurasi heitä. Hänen saapumisensa näkyi saaneen heidät totisiksi ja äänettömiksi. Näin ratsastivat he hetkisen yhdessä.

“Minun täytyy nyt jättää sinut, rakas Otto”, sanoi vihdoin nuori rajakreivi pysähtyen ja ojentaen kätensä Otolle. “Mutta minä toivon, että se veljellinen liitto, jonka olemme solmineet, kestää kaikki riidat ja että kerran tulee aika, jolloin ei mitkään epävarmat ehdot meitä eroita.”

“Seitsemässä vuodessa voi paljon muuttua”, vastasi Otto, “mutta tiedän, ettei minun ystävyyteni sinua kohtaan muutu kohtasivatpa meidän kätemme tai miekkamme ensiksi toisensa, ja pitipä sisaresi liittonsa tai ei.”

Sitten syleilivät nuoret ritarit toisiansa, ja Juhana ritari palasi linnaan.

Otto kannusti hevostaan ja ratsasti ääneti Absalon Belgin kanssa kappaleen matkaa brandenburgilaisten ratsumiesten edellä.

“Omituisella vankeudellanne, kreivi Otto”, sanoi nyt Absalon Belg, “näyttää minusta olleen tärkeitä seurauksia, ja jos ymmärsin Teitä oikein, on vielä rajakreivi osannut sitoa Teidät kahleilla, jotka ovat yhtä pitkät kuin elämänne lanka.”

“Se oli oma sukkela päähänpistoni”, vastasi Otto. “Minä en halunnut nähdä Riibeä jälleen muutoin kuin sulhasena, nähkääs, ja nyt on Brandenburgin prinsessa Mechtild morsiameni.”

“Hänkö Teidät ryöväsikin?” kysyi Absalon Belg. “Taitaapa hän olla väkevä ja reima nainen.”

“Ei, niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole”, vastasi Otto ja nauroi “hän on vasta kahdeksanvuotias ja hänestä minä olin kaunis ja pitkä ja leikkikumppaniksi sopiva. Heillä ei ole kiirettä, näettekös; minulla on aikaa kehittyä vakavaksi aviomieheksi. Nyt tahdon olla iloinen ritari ja taistella naisen puolesta, joka ei helposti rakastu muihin ja joka ei saa harmaita hiuksia ennenkuin olen lakannut olemasta narrina kauniiden impien silmissä.”

“En ole kunnian mies, jos ymmärrän sanaakaan kaikesta tästä!” sanoi Absalon Belg; “tahdotteko pitää minua narrina, Otto-ritari, vai oletteko saanut vamman aivoihinne?”

“En kumpaakaan, ritari Belg. Te saatte vapaasti onnitella minua. Olen tosiaankin tavallani mennyt kihloihin; ellei meillä seitsemän vuoden kuluttua ole rauha Brandenburgin kanssa, saapi pieni morsiameni lähettää kihlasormuksen minulle takaisin, jos tahtoo. En olekaan sen kummemmin sidottu: olen ainoastaan pantannut perintöoikeuteni Braunschweigiin —.”

“Entä kunnianne?”

“En; kunniani on omani, niinkuin käsivarteni ja uskollisuuteni ovat kuninkaan.”

“Entä sydämenne, Otto-kreivi parka?”

“Se on Tanskan ja vapauden oma”, vastasi hän kiivaasti, “ja kaikkien kaunottarien maailmassa, jotka ovat yhtä puhtaat ja viattomat kuin kahdeksanvuotias morsiameni.” Nyt hän kannusti orittaan ja lähti menemään niin nopeasti, että Absalon Belg ja brandenburgilaiset ratsumiehet töintuskin jaksoivat pysyä mukana.

Brandenburgin rajalla palasi rajakreivin suojelusväki takaisin, ja esteettä jatkoivat Otto-kreivi ja Absalon Belg matkaansa Riibeen. Niistä muutamista katkonaisista selityksistä, jotka Otto näki hyväksi antaa Absalon Belgille, tämä sai kumminkin kokonaiskäsityksen hänen omituisesta seikkailustaan.

Ratsastaessaan Sönderportin sillalla he näkivät suurta väenliikettä Riiben kaduilla ja huomasivat seuraavaksi päiväksi määrättyä hääjuhlaa varten tehtävän komeita varustuksia. Mutta eivät he kuulleet mitään ilonpurkauksia eikä hauskoja, hilpeitä kansanlauluja. Kansa tuntui vielä surevan Dagmar-kuningatarta ja katselevan hänen ylpeää, loistavaa seuraajaansa karsain, ennakkoluuloisin, melkeinpä pelokkain silmin. Sillä Berengarialla ei ollut Dagmarin lempeää, ystävällistä kasvojenilmettä eikä hän osannut — mikä oli luonteenomaista Dagmarille — yhdellä hymyllä, yhdellä tervehdyksellä voittaa tuhansia sydämiä. Ken oli ollut Riibessä kuningatar Dagmarin sinne saapuessa ja hänen häissään, oli ihmeeksensä nähnyt suuren eron kansan käytöksessä ja sen silminnähtävän kylmyyden, jolla talonpoikainen kansa oli vastaanottanut uuden kuningattaren.

Hääpäivä tuli. Kaunis, jalo morsiuspari kulki komean hääsaattueen etunenässä tuomiokirkkoon. Nyt kaikui tosin innokas ja sydämellinen ilohuuto kuninkaan kunniaksi, etupäässä ihastuneiden sotilaiden riveistä; mutta Berengarian nimeä huusivat vain jotkut harvat, enimmäkseen oudot äänet, joiden heikko suosionhuuto ja epätanskalainen Vivat [eläköön] siellä täällä herätti kansan seassa naurua. Tällaista iloa lisäsi vielä osaltaan pieni kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka rääkyväliä äänellään säesti tätä huutoa seisoen päällään kuningattaren edessä ja tehden mitä ylimielisimpiä kujeita.

Kaunis, ylpeä prinsessa hymyili kansan epäkohteliaisuuden huomatessaan hymyä, joka ei ollut omiaan voittamaan noita itsepintaisia sydämiä. Kuningas heitti vihaisen silmäyksen epäkohteliaaseen kansanjoukkoon. Kaikki tämä ynnä se satunnainen seikka, että rääkyvä kaarneparvi lensi morsiusparin yli, levitti kansanjoukkoon, joka oli halukas keksimään pahoja enteitä tälle hääjuhlalle, pelonsekaisia aavistuksia. Tämän lisäksi tapahtui, että joku tummaihoinen, kuljeskelevan kattilanpaikkaajan näköinen naisolento oli asettunut n.k. Kissanpäänovelle, josta morsiuspari astui kirkkoon. Sill’aikaa kun arkkipiispa siunasi kuninkaallista morsiusparia ja kirkossa kuului rukouksia ja virrenveisuuta, peloitteli kattilanpaikkaaja-vaimo kirkon ulkopuolella odottavaa kansaa kummallisella laululla, joka oli täynnä ennustuksia kalliista ajasta, sodasta ja kaikenkaltaisista onnettomuuksista ja maanvaivoista. — Tosin vartija ajoi hänet pois, ja monet palkitsivat häntä pilkalla ja naurulla; mutta mitä hän oli laulanut, kulki kuitenkin suusta suuhun, ja pian oli liikkeellä huhu, että pahat henget olivat laulaneet kuningas Valdemarin ja Beengjerd-kuningattaren häissä. Outo nimi Berengaria muuttui nimittäin Tanskan kansankielessä heti Beengjerdiksi, johon nimeen tämän kuningattaren historiallinen muisto liittyy.

Illalla kuului linnasta harpunhelinää ja viulunsoittoa, ja Olof Hvitaskjald lauloi taidokkaan, loppusoinnuiltaan omituisen laulun kuningattaren kunniaksi. Mutta talonpoikaiskansalle ei toimitettu minkäänlaista huvia; Thorgeir Danaskjald oli vaiti, eikä islantilaisen runoilijan soma laulu herättänyt minkäänlaista vastakaikua totisissa häävieraissa.

Kuningas ei kuitenkaan näyttänyt tätä panevan merkille. Hän katseli vain Berengariaa, joka, komeaan portugalilaiseen pukuunsa puettuna, kultakruunu painettuna mustille, palmikoiduille suortuvilleen, kolminkertaiset timanttivitjat korkealla povellaan ja kultatähdet tummansinisessä silkkipuvussaan, loisti hänen silmissään ihanana kuin yön suuri juhlallinen kuningatar. Tosin oli Berengarian kauan salassapidetty, intohimoinen rakkaus ja hänen maailman- ja ihmisten halveksumisensa, lyöneet häviämättömän surumielisyyden leiman hänen kalpeahkoihin, kauniisiin kasvoihinsa; mutta hänen mustien silmiensä tuli levitti voimakasta loistettaan, ja kun hän silmäili jaloa, kuninkaallista ylkäänsä, rusotti taas heikko puna hänen poskillaan.

Kun nyt juhlamarsalkki oli kaikki järjestänyt tanssia varten, kääntyi Valdemar sydämellisenä Berengarian puoleen. “Muistatko tanssia, jonka yhdessä tanssimme Schwerinin linnassa, ylhäinen morsiameni?” hän kysyi hellästi. “Siitä hetkestä lähtien minä olen usein unelmissani nähnyt sinun siten ohitseni liitävän, milloin hellänä ja hymyilevänä, milloin kasvot poiskäännettyinä, ikäänkuin et enää milloinkaan maailmassa olisi halunnut minua nähdä. Tule nyt, jalo kuningattareni, tanssimaan kerallani sisälle elämään! Nyt vasta oikea elämäni alkaa; tähän saakka ilo oli minulle vain unelmaa, ja elämäni hurjaa, huumaavan miekan kalskeen ja liehuvain voitonlippujen säestämää hyörinää, ilotonta ja lemmetöntä.”

Berengaria puristi tulisesti kuninkaan kättä, näin ilmaisten kauan salassapidetyn lempensä ja hehkuvan etelänlapsen sielun. “Niin, tule, oma Valdemarini!” kuiskasi hän, “tanssikaamme sisälle siihen elämään, jossa ei enää ole vihaa eikä epäilyksiä, ja jossa ylpeät unelmani rakkaudesta, korkeudesta ja suuruudesta eivät enää ole turhia ja petollisia virvatulia.” Hän nousi, ja kuninkaan viittauksesta alkoivat nyt huilujen ja viulujen soittajat antaa soittimistaan kuulua sen komean, juhlallisen tanssin säveleen, joka muistutti Berengariaa hänen ihanasta isänmaastaan, ja siitä Schwerinin linnassa vietetystä illasta, jolloin hän ensi kerran näki kuninkaan ja tanssi hänen kanssansa samaa ritarillista tanssia.

Kuningas vei nyt morsiamensa kiillotetulle lattialle. Kaikki katselivat ihaillen jaloa, kuninkaallista paria. He tanssivat kahden, eikä jalompaa näkyä yksikään tanskalainen ritari ollut nähnyt.

Kun tanssi oli lopussa, ja kuningas oli vienyt morsiamensa hänen ylhäiselle istuimelleen, vallitsi ritarisalissa sellainen hiljaisuus ja juhlamieli, että se tuntui Valdemarista melkein tuskalliselta. “Nyt oikea tanskalainen kilpitanssi, hyvät ritarit!” keskeytti hän äkkiä äänettömyyden, “antakaa minun kuulla kilpienne helinää turnauslaulun säestyksenä!”

Kuninkaan viittauksesta astui heti ritareita esiin, miekat ja kilvet käsissään; aseiden helistessä ja torvien pauhatessa tanssivat he kilisevin kannuksin kivilattialla niin että jyrisi, jonka ohessa voimakkaat bassoäänet lauloivat tuttua turnauslaulua, jossa muuan kertosäe kuuluu näin:

“Maa kavioista kumisee, miss’ ajaa Tanskan ritarit!”

“Ihanaa!” sanoi Berengaria, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät. “Tuollaisten tanssijain kanssa, rakas Valdemar, ei keisarin tee mieli leikitellä. Teidän rinnallanne, ylevämielinen kuninkaani, ja tällaisten miesten etunenässä uskaltaisin minä lähteä koko maailmaa valloittamaan.”

“Nyt vasta”, vastasi kuningas ja puristi uljaan morsiamensa kättä, “nyt vasta voi Eurooppaa syyllä antaa minulle nimen Valdemar Seier [Valdemar voittaja].”

VIIDESTOISTA LUKU.
Sillävälin kun kuningas antautui lemmenonnen synnyttämiin voittounelmiin, istui kreivi Albert, mustaan ritaripukuun puettuna, mietiskelevänä arpapöydän ääressä Antero-arkkipiispan vieressä ja vaihtoi hänen kanssaan monta vakavaa sanaa Otto-keisarin ja Pohjois-Saksan ruhtinasten vihollismielisistä aikeista Tanskaa kohtaan sekä siitä, kuinka välttämätöntä olisi tehdä Viron- ja Liivinmaalle uusi, tehokas ristiretki. Mutta vähitellen kreivi Albertin huomio kääntyi pois sekä pelistä että keskustelusta, sillä hänen terävä sotapäällikönsilmänsä huomasi, miten erinomaisen hartaasti Kaarlo-ritari yritti miellyttää hänen tytärtään, iloista, oikullista Rigmoria, joka nyt oli täysikasvuinen neiti ja kuului juhlan loistavimpien kaunotarten joukkoon. “Katsokaapa vain nuorta Kaarlo-ritaria”, sanoi kreivi Albert vihdoin arkkipiispalle; “Pyhän Mikaelin kautta, minä luulen, että tyttäreni on löytänyt armon hänen silmissään. Hän oli tyttäreni ritari molempien vielä ollessa lapsia; vanhan oikeutensa hän nyt näkyy haluavan uudistaa.”

“Jos nyt niin olisi, kreivi Albert”, vastasi hurskas arkkipiispa, “niin on hänestä Teidän sankarikoulussanne tullut uljas, kelpo ritari, eikä kuninkaalla ole uskollisempaa palvelijaa. Hänellä on hurskas ja rakastavainen sydän. Köyhä hän on, se on totta: koko hänen rikkautensa on hänen miekkansa ja hyvä nimensä, mutta jos minä jätän jälkeeni maallista tavaraa, tulee hänestä minun perilliseni, ja minä kyllä luulen” — —

“Ettehän aikone kosia tytärtäni kasvatillenne.” kysyi kreivi ihmeissään, “siinä tapauksessa tahdon vain sanoa pari sanaa Teille kahdenkesken. Tyttäreni käsi on hamasta lapsuudesta määrätty nuorelle ruhtinaalle, Thyringin maakreiville, jota hän ei vielä ole nähnyt, mutta jonka vanhat lupaukset ja sitoumukset syyllä liittävät mitä lähimmin minuun ja perheeseeni. Tämä liitto oli vaimovainajani hartain toivo, ja lähinnä ritarillista kunniaani on Hedvig-vainajan muisto, kuten tiedätte, ainoa, joka ilottomalle elämälleni antaa merkitystä ja arvoa.”

“Ja ylevän vaimovainajanne harkitsemattoman toivomuksen takia ette epäile hävittää kahden jalon sydämen onnea? Sellainen rakkaus vainajia kohtaan on syntiä eläviä kohtaan, jalo herra. — Jos itse olette tuntenut, mitä rakkaus ja onnellinen avioliitto on, ihmettelen minä” — —-

“Elkäämme enää puhuko siitä, kunnianarvoisa herra”, keskeytti kreivi Albert hänet synkän vakavana, “minä tiedän, mitä tyttäreltäni voin vaatia ja mihin hurskas ja jumalaapelkäävä sydän kykenee. En aijo koskaan häntä pakottaa kenellekään; mutta jos hänen sydämensä hylkää sen yljän, jonka aion hänelle antaa, saa hän valita sen, jonka Teidän, pyhän virkanne puolesta, pakostakin täytyy tunnustaa suurimmaksi ja jaloimmaksi.”

“Vai niin!” huokasi arkkipiispa. “Vapahtajan morsian siis, tai ruhtinaan, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt! Rigmor parka! — Kaarlo parka!”

“Teidän Kaarlollanne ei ole hätää”, vastasi Albert, “ja tyttärelläni vielä vähemmän: jos oikein näen, tekee hän hiukan pilaa tuosta nuoresta, itserakkaasta herrasta. Näettekö, kuinka sydämellisesti hän nauraa ja kuinka nolona Kaarlo hypistelee olkanauhaansa?”

Kreivi Albert ei nähnyt aivan väärin, Rigmor-neiti näkyi todellakin tekevän hiukan pilaa rakastuneesta Kaarlosta ja jutteli hänelle mitä hilpeimmällä tuulella, että hän oli vakaasti ja varmasti päättänyt mennä luostariin. Kaarlon mielestä Rigmorin katseet ja kasvojenilmeet olivat tätä tunnustusta vastaan, jonka Kaarlo itse oli pusertanut esille siten, että liian rohkeasti ja tuttavallisesti muistutti Rigmoria heidän ystävällisistä lapsuudenaikuisista väleistään vihjaten vielä onnellisempaan tulevaisuuteen; mutta mitä enemmän hän nyt katseli kaunista, täysikasvuista impeä, sitä nolompana ja arempana huomasi hän, ettei enää puhunut lapsen, vaan Pohjoisalbingin herttuattaren, Albert-kreivin tyttären kanssa. Nyt vasta hän oikein katkeruudekseen huomasi, että hän, köyhä, omaisuutta ja lääniä vailla oleva ritari, tosin hätätilassa kelpasi tanssittamaan kreivin tytärtä ja käymään kaksintaisteluihin hänen kunniakseen, mutta että hänen täytyi olla lääninherra tai ruhtinas, voidaksensa toteuttaa sen, mikä lapsuudestaan saakka oli kannustanut häntä uljailla retkillään ja sankaritöissään.

“Suokaa minulle anteeksi, jalo Rigmor-neiti”, sanoi hän nyt, tuskakseen tuntien asemansa halpuuden ja heidän välillään olevan nöyryyttävän etäisyyden, josta Rigmorin oikullinen, ylimysmielinen olento häntä liian selvästi muistutti; “suokaa anteeksi, että muistutin teitä ajasta, jolloin kreivi Albertin tytär ei hävennyt tarjota kättään köyhälle, hyljätylle Kaarlolle ja ojentaa hänelle puksipuun ja talvikin lehtiä Saxo-isän hautakummulta. Silloin minä kylläkin syyllä pidin Teitä lapsuusseikkailujeni pienenä prinsessana, mutta en osannut arvata, että Te kerta tahtoisitte olla suuri prinsessa tai ylhäinen nunna.”

Hän oli sydämestään liikutettu, ja vedet olivat kihota hänen silmiinsä, mutta silloin Rigmor nauroi.

“Kaikki on anteeksi annettu, ritari Kaarlo”, sanoi hän leikillään. “Mitäpä pahaa siinä, että muistutatte minulle lapsellisuuksiani. Enhän ole vielä mikään prinsessa, ja vaikka vuoden päästä menenkin luostariin, niin voinhan silti pyörähtää kerta lattian ympäri kanssanne; sehän olikin oikeastaan kohteliaan puheenne tarkoitus.”

Kaarlo kumarsi nyt kylmästi ja ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa viedäkseen hänet tanssivien pariin. Alkoi vilkas tanssi, ja Rigmor näytti olevan pelkkää iloa ja eloa. Kaarlo, joka yleensä oli reipas ja notkea tanssija, liikkui nyt jäykästi ja kylmästi eteenpäin, kuin kulkeva kuvapatsas, ja erehtyi niin usein tanssiessaan, että Rigmorilta loppui kärsivällisyys. “Eipä minulla koskaan ole ollut kummallisempaa tanssittajaa”, sanoi hän puoliääneen, ja Kaarlo hämmentyi entistä enemmän.

“Elähän kulje unissasi, rakas Kaarlo!” kuiskasi hän nyt ystävällisesti Kaarlon korvaan tutulla, lapsellisella äänellään, ja kuin noidannuolen satuttamana katseli Kaarlo häntä ihmeissään ja iloisena yllätyksestä. “Rigmor, Rigmor!” kuiskasi hän ja lähti äkkiä lemmenhuumauksen vallassa liitämään neitosensa kanssa läpi tanssivien rivien, kuin aikoisi autuaassa tunnetilassaan suoraan taivaaseen. Mutta pian putosi hän alas taivaastaan ja suurimmaksi katkeruudekseen tuli tajuihinsa, kuullessaan Rigmorin kylmänä ja vieraana sanovan ääneen ja välinpitämättömästi: “Olette joutunut pois tahdista, herra ritari, parasta lienee, että lopetamme.”

Kaarlo kumarsi ja päästi hänen kätensä. Rigmor hypähti kepeänä ja iloisena hänen luotansa, ja Kaarlo kuuli hänen äänekkäästi nauraen kertovan nuorille naisille, että Riisen Kaarlo-ritari oli sotaretkellä unohtanut tanssitaitonsa ja tahtoi nyt piirihypyssä joko pitää vahtia tai tehdä rynnäköitä.

Nuoret naiset nauroivat, ja Kaarlo riensi, posket katkeruudesta ja loukatusta ylpeydestä hehkuvina, linnan puutarhaan. Täällä kulki hän kiihtyneenä edestakaisin pitkin lehmuskujaa purkaen mielenkuohuansa, kuten tavallisesti, katkonaisiin lauseisiin. Vanha tuttu huokauksensa: “paha on koiranpennun leikitellä karhunpenikan kanssa”, pääsi taas hänen huuliltaan. Silloin kuuli hän takanansa tepastelevia askeleita. “Riisen Kaarlo pikku Riisen Kaarlo!” kului Klaus Klumpen käheä ääni; “jos aiot hirttää itsesi, poikani, niin odota hiukan ja ota minut mukaasi!”

“Mitä tarkoitat, vanha narri?” kysyi Kaarlo suuttuneena, “mene tiehesi; minun ei lainkaan tee mieli laskea leikkiä.”

“Kunniani kautta, ei minunkaan”, vastasi kääpiö itkien ja otti, itseään pilkatakseen, kiven maasta ja pyyhki siihen silmiänsä. “Nyt ei enää sovi laskea leikkiä Tanskassa. Se on kauheaa, nuori ystäväni, se on taivaaseenhuutavaa, se voi saada vanhan isänmaanystävän silmät kyyneltymään, joka on nähnyt maan menestyvän, karjanhoidon ja maanviljelyksen vaurastuvan, kuninkaan voittavan maalla ja merellä sekä vanhat, hyvät tavat pidettävän kunniassa ja arvossa. — Mutta saapas nähdä, kuinka nyt käy.”

“No, mikä onnettomuus nyt on tapahtunut?” kysyi Kaarlo.

“Nythän on alkanut kaunis hallitusmeno”, vikisi kääpiö. “Ei mitään narrinkepposia, ei kujeita eikä nokkaviisautta. Nyt alkaa kaunis hallitus, korkeasti kunnioitettu ystäväni. Oi, Dagmarin onnelliset päivät ovat ohi! Tahdonpa ylistää Dagmarin onnellista aikaa: hän oli hieno kuin taivaan enkeli, mutta ei koskaan sairastunut siitä, että minä tein kuperkeikkoja tai pyörin tuulimyllyä juhlapäivinä. Hän ei tehnyt koirallekaan pahaa. Rehellinen narri sai sanoa mitä tahtoi, kunhan vain jätti Jumalan ja kuninkaan rauhaan. Ah, Dagmarin valkoinen käsi on monta kertaa taputtanut syntistä kyssäselkääni”, jatkoi hän nyyhkyttäen, “sentähden olen minä, jos Jumala suo, seisova hänen edessään päälläni taivaanvaltakunnassa. Mutta ylpeä Beengjerd vihaa kaikkia narreja. Sitä harhaoppia hän saa katua. Saadaanpa nähdä! Hän saa katua sitä, niin totta kuin nimeni on Klaus Klumpe. Aika on tuleva, jolloin hän toivoo, että koko maa olisi täynnä sellaisia narreja, jotka huutaisivat hänelle Vivat! ja seisoisivat hänen edessään päälaellaan loassa. Hyvästi, toveri! Olen ollut suupaltti ja saan nyt pötkiä tieheni.”

“Täytyykö sinun raukan mennä pois?” kysyi Kaarlo osanottavasti. “Mihin sitten aiot? Sinä olit jokatapauksessa sukkela veitikka, jota kyllä vielä toisinaan tarvitsisimme, kun laskemme maailman liian raskaasti sydämellemme ja unhotamme, että kaikki auringon alla on turhuutta.”

“Minä aion juosta ympäri maata”, vastasi tuo pieni epäluoma olento ja vääristeli kasvonsa hurjiin kostonhimoisiin eleihin; “minä aion laulaa lauluja pienille, niin että isojen pitkät korvat rupeevat soimaan. Osaanpa myös olla runoilija, jos lujalle otetaan:

“Voi häntä, Beengjerdiä! Mitä pidät tästä kertosäkeestä? Ei, se ei kelpaa —

“Beengjerdin hukka periköön!
Kuningasta Herra suojaa!”
“Kas tästä tulee kaikkien laulujen kertosäe. Ja nyt hyvästi, Riisen Kaarlo. Jos korkeasukuinen sydänkäpysesi tekeytyy ylhäiseksi ja kopeaksi kuin ylpeä Beengjerd, elä kumminkaan hirttäydy, ennenkuin minut saat mukaasi. Sano hänelle: hyvää yötä, armaimpani, tervehdä vanhempiasi, sydänkäpyseni!” Näin sanoen viraltapantu hovinarri löi puumiekallaan kömpelösti Kaarloa jäähyväisiksi ja pötki tiehensä.

“Oi! narrinlohdutus ei paljoa auta!” huokasi Kaarlo. “Hyvästi, armaimpani, hyvästi, elämä ja onni, hyvästi, taivas ja paratiisi! Tätä on vaikea sanoa, kun ihmisellä on enemmän menetettävää kuin pelkkä narrinlakki.”

Seisoessaan näihin raskaihin ajatuksiin vaipuneena näki Kaarlo naisolennon kävelevän edestakaisin ulkona linnan ikkunan kohdalla, silminnähtävästi mitä suurimman epätoivon vallassa. Se oli komeasti puettu neitonen, päässä hopeanvärinen päähine, ja purppurainen viitta yllä. Kaarlo unohti hetkeksi oman mielipahansa ja murheensa sekä lähestyi osanottavana onnetonta kaunotarta.

“Kaarlo, Kaarlo, sinäkö se olet?” kuului hellä ääni häneltä kysyvän. Kristiina-sisko juoksi hänen syliinsä ja painoi itkettyneet kasvonsa hänen rintaansa.

“Kristiina, rakas Kristiina, mikä sinua vaivaa?” kysyi hän huolestuneena ja veti nopeasti vapisevan tytön mukaansa lehmuskujaan.

“En minä jaksa enää!” vaikeroi hän, “vie minut pois täältä, rakas veljeni! Kauas, kauas pois — luostariin, missä ei kukaan ihminen enää minua näe. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Se pilkka ja häpeä on kuolemaa katkerampi.”

“Kuka sinua on pilkannut ja häväissyt? Rakas sisareni, puhu suusi puhtaaksi, ja, niin totta kuin Jumala elää, minä kostan sinun puolestasi! Kreivi Otto — eikö totta? Onko Otto-kreivi se konna? Niin totta kuin minä elän, saa hän sen sydänverellänsä maksaa.”

“Ah ei, ah ei, rakas veljeni! Minä rakastan häntä sittenkin kuin omaa sieluani. Hän oli varmaankin juovuksissa. Hän tuijotti minuun hurjana ja pelottavana ja ehkei itsekään tiennyt mitä sanoi” —

“Haa, mitä hän sanoi, sisareni? Jokaisesta sanasta hän saa tilin tehdä.”

“Oi, tokko tietänenkään kaikkea, mitä hän sanoi. Olin vaipua maahan häpeästä ja säikähdyksestä. Hän käski pilkaten minun onnittelemaan itseänsä, sillä nyt ei hän enää ollut se narri, joka luotti Tanskan tyttöjen rehellisyyteen; hän oli kihlannut melkein kapalolapsen Saksassa — sanoi hän nauraen — jottei enää joutuisi kenenkään tanskalaisen tytön petettäväksi, ei kukaan muka enää ollut uskollinen — sekin, joka hänen mielestään oli ollut viattomin, oli rohjennut sydämessään ylläpitää syntistä rakkautta kuningasta kohtaan ja surmata Dagmarin sellaisella julkealla tunnustuksella. Minua hän tarkoitti — sen hänen leimuavat silmänsä minulle ilmaisivat — minua hän pitää sinä halpamielisenä olentona, joka hurskaalle kuningatar-vainajalle on tehnyt sellaisen jumalattoman rakkaudentunnustuksen. Voi sitä onnetonta erehdystä! Kuningas itse kuuluu sen uskovan — koko maa kuuluu sen uskovan; vieläpä ilkeät panettelijat sanovat minua kuninkaan jalkavaimoksi. Ah, veli, veli, sitä häpeää minä en jaksa kestää!”

“Kirottua!” huusi Kaarlo jalkaansa polkien; “mutta kuinka sinä olet antanut aihetta sellaiseen juoruun? Sisareni, mitä olet kuningattarelle tunnustanut?”

“Että rakastin Ottoa, täytyi minun kuningattarelle tunnustaa; hän saattoi sen jo nähdä minusta — hän pyysi ja pakoitti minun tunnustamaan; mutta etten luullut koskaan joutuvani Oton omaksi, sen sanoin myöskin, ja kuningas — Jumala varjelkoon! — hänestä en milloinkaan ole edes uneksinut!”

“Siskoseni, siskoparkani!” huokasi Kaarlo. “Mitä oli sinulla ja minulla tekemistä ylhäisten parissa? Isämme onneton kohtalo vainoo meitä. — Nyt ymmärrän minä onnettomuutesi: hurskas Dagmar varmaankin ymmärsi sinut väärin ja luuli sinun kuningasta tarkoittavan. Kaikki sanovat hänen viimeisillään pyytäneen kuningasta ottamaan sinut puolisokseen. Siitä koko tuo juoru. Ja kreivi Otto — minä ymmärrän hänetkin — niin, siskoseni, hän on rakastanut sinua, mutta hän ei ansaitse enää koskaan nähdä sinua, hän on hurja, tulinen ja mustasukkainen — mutta” —

“Veljeni, veljeni!” Kristiina kavahti äkkiä hurjan iloisena masentuneesta mielentilastaan. “Puhutko totta? Onko mahdollista? Taivaan Jumala, niin, se on mahdollista — ilmaisivathan sen minulle jo aikoja sitten hänen silmänsä — sanoihan hänen äänensä sen minulle — sen sanoi minulle hänen pilkkansa ja ylenkatseensakin hänen lähtiessään — ja nyt hurja kiivautensa ja loukkaavat sanansa — niin, nytpä sen tiedän — hän on rakastanut minua — hän rakastaa minua vieläkin, niin syvästi kuin hän ylenkatsookin ja niin väärin kuin tuomitseekin minua. Jumala sinua siunatkoon, veljeni, noista sanoistasi! Nyt jaksan kärsiä onnettomuuteni — nyt en jättäydy epätoivon valtaan; hän vain ei saa ylenkatsoa minua; hän vain ei saa tuomita minua väärin. Sano hänelle se, rakas veljeni, sano hänelle totuus, jonka olen sinulle uskonut, sano hänelle, että olen salaa häntä rakastanut — hänen tähtensä pilkkaa ja häpeää kärsinyt. Sano hänelle myöskin, etten enää koskaan voi häntä nähdä, mutta että sydämeni pohjasta annan hänelle anteeksi ja uskollisesti rakastan häntä kuolemaani saakka! Sano hänelle, että pidän tallella hänen sinettisormuksensa! Minä otan sen mukanani hautaan; sillä kihlaudun minä hänelle iankaikkisesti, Sano hänelle kaikki tämä, ja että Kristiina-raukka oli viaton, sano se hänelle, jollet ennen, niin silloin, kun olen kuollut! — Ja nyt pois, pois täältä, tänä yönä, tällä hetkellä! Vie minut Vestervigin luostariin, Kaarlo, hyvän, hurskaan tätimme luo ja pienen Kristiinan haudalle, hänen, joka kuoli prinssi Buriksen tähden! Siellä aion minäkin löytää levon ja rauhan, siellä tahdon unohtaa maailman pilkan ja häpäisyn, ja hiljaisuudessa itkeä hukkaanmennyttä elämääni, kunnes sydänparkani pakahtuu; mutta epätoivoinen en tahdo olla; en, veljeni, epätoivoinen en tahdo olla — hänhän rakastaa minua kuitenkin.”

“Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut”, huokasi Kaarlo, “sydäntäni vihloo sinun tähtesi, ja sinä olet kaikkine onnettomuuksinesi kuitenkin minua onnellisempi. Jos hän, joka minua halveksii, rakastaisi minua, voisin minäkin kentiesi luopua maailmasta; en sentään, en, en voisi. — Tule, siskoparka. Varustaudu matkalle; sinä pääset Vestervigiin. Hevoset ovat pian satuloidut. Puolen tunnin kuluttua odotan minä sinua linnan portilla.”

“Kiitos, hyvä, uskollinen Kaarlo”, vastasi Kristiina pyyhkien silmiään keltaisilla palmikoillaan.

“Sinä olet yhdellä sanalla antanut minulle elämän takaisin. Et sinäkään saa epäillä. Usko minua, Kaarlo! Rigmor-neiti pitää sinusta enemmän kuin luuletkaan.”

“Ah, ei, siskoseni, sen tiedän minä paremmin”, huokasi Kaarlo, “se uni on mennyt.”

Sydämellisen hellästi syleilivät onnettomat sisarukset toisiansa ja palasivat syrjätietä linnaan. Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat hiljaa ja ääneti Riiben kaupungista Vestervigiin vievää tietä.

KOLMAS OSA
ENSIMÄINEN LUKU.
Kuningas Valdemarin ja kuningatar Berengarian hääpäivän jälkeen näytti huomattava muutos tapahtuneen sekä kuninkaassa itsessään että koko Riiben hovielämässä, samoin myöskin valtakunnanhallituksessa ja sotalaitoksessa. Kuninkaan uljaat, nuoret sankarikasvot näyttivät ikäänkuin nyt vasta saaneen sen jalon kuninkaallisen ilmeen ja sen miehekkään horjumattoman vakavuuden, jotka olivat olleet niin ominaiset hänen suurelle isälleen, mutta jotka piirteet esiintyivät pojassa vieläkin voimakkaampina. Niin mahtava valtiashenki ilmeni koko hänen olennossaan, että itse kreivi Albert ja arkkipiispakin hämmästyivät sitä uhmailevaa itseluottamusta ja voimaa, joka näytti tekevän kaikki hänen päätöksensä tarpeellisiksi ja vastustamattomiksi.

Hovissa vallitsi paljoa suurempi komeus kuin ennen, sekä vakavampi, ankarampi henki, joka ei miellyttänyt nuoria, iloisia ritareita. Nuoren, ylpeän kuningattaren sanottiin tuoneen mukanaan nämä jäykät espanjalaiset hovitavat, ja kuninkaan intohimoista kiintymystä häneen moni piti suurena onnettomuutena maalle. Kuningatar Berengaria istui usein tuntikausia salakammiossa kuninkaan luona, joka tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi vain hänen rinnallaan. Mutta ainoastaan ne, jotka eivät tunteneet kuninkaan voimakasta hallitsijaluonnetta, uskoivat hänen noudattavan puolisonsa vehkeitä ja neuvoja silloin kun hän julisti mahtikäskyn, jota hänen vanhat, varovaiset neuvonantajansa eivät hyväksyneet.

Voidakseen pontevasti ryhtyä suuriin sotaisiin aikeisiinsa hän ei ollut epäillyt säätää tullia ja määrätä papistolle isoja veroja. Alemmat kansanluokat, jotka Dagmarin aikana olivat tulleet vapautetuiksi monista rasituksista, saivat nyt myöskin osaltaan suorittaa yhä kasvavia sotakulunkeja. Tämän johdosta tyytymättömyys oli pian yleinen. Mutta kansan rakkaus kuninkaaseen oli siksi suuri, ettei häntä siitä moitittu, vaan kuningatarta syytettiin jokaisesta uudesta asetuksesta ja verosta, joilla kansaa rasitettiin. Hänestä laulettiin katkeria häväistyslauluja, ja esiintyessään kansan keskellä hän sai usein tuntea solvaisevia osoituksia siitä vihasta, minkä hänen uljas, yritteliäs henkensä näytti herättäneen.

Samsön herrainpäivillä kuningas oli heti häiden jälkeen julistanut Dagmarin pojan, pienen Valdemarin, tulevaksi seuraajakseen. Niin täyttyi kansan hartain toivo; se ei koskaan voinut unohtaa hurskasta Dagmaria eikä rauhoittua, ennenkuin se varmasti voi toivoa kerran näkevänsä hänen poikansa valtaistuimella, joka asia kenties olisi voinut tulla epävarmaksi niin pian kuin Berengaria synnytti Valdemarille pojan.

Heti kun tämä toimitus oli suoritettu, täytyi kuninkaan ajatella maan puolustusta keisari Ottoa ja pohjoissaksalaisia ruhtinaita vastaan. Huolimatta siitä suuresta tappiosta, jonka pannaan julistettu keisari oli kärsinyt Ranskassa Bovinen luona, missä kuningatar Berengarian veli, urhea kreivi Ferdinand, oli joutunut vangiksi, ei keisari kuitenkaan ollut luopunut aikeistaan Tanskaa vastaan, joita suunnitelmia pannaan julistettu piispa Valdemar oli kehoittanut häntä mitä innokkaimmin toteuttamaan. Sill’aikaa kun keisari Fredrik kruunattiin Aachenissa, ja koko eteläinen Saksanmaa tunnusti hänet hallitsijakseen, oli keisari Otto taas koonnut mahtavan sotajoukon Pohjois-Saksaan, aikoen nyt valloittaa itselleen takaisin ainakin isänsä Henrik Leijonan maat, jotka suurimmaksi osaksi kuuluivat Ranskan kruunulle. Oli epätietoista ulottuisivatko keisari Oton aikeet pitemmälle. Mutta hänen uskollisella neuvonantajallaan, piispa Valdemarilla, ei näkynyt olevan sen vähempää tarkoitusperää silmämääränään, kuin syöstä kuninkaallinen serkkunsa hallituksesta, noustakseen sitten itse Tanskan valtaistuimelle, joskin aluksi vain keisari Oton läänitysmiehenä ja tämän mahtavan suojelijansa näennäisenä vasallina.

Piispa Valdemar oli sillävälin tehnyt ensimäisen hyökkäyksen hävittämällä Stodon linnan. Kuningas oli piirittänyt Stadea, mutta hän oli lakkauttanut piirityksen ja vetäytynyt Dannevirkeen, vastustaakseen koko sotajoukollaan niitä suuria, yhdistyneitä joukkoja, joilla keisari Otto ja hänen veljensä, pfalzkreivi Henrik, Brandenburgin rajakreivin ja piispa Valdemarin kanssa kulki Hampuria kohti.

Ennenkuin kuningas ehti Hampurin avuksi, olivat nuo hyvin vähän tanskalaismieliset hampurilaiset antautuneet vihollisille, ja piispa Valdemar käytti nyt jo toisen kerran ankaraa oikeutta tässä kaupungissa, vaikka sille oli annettu keisarillisen vapaakaupungin arvo. Sotaisa piispa oli liittynyt saksalaiseen sotajoukkoon, joka jo oli kulkenut Elben yli ja anastanut osan Pohjoisalbingia.

Keisarillinen leiri oli suurella tasangolla, ja keisari neuvotteli teltassaan Brandenburgin rajakreivin kanssa oliko paras tässä odottaa kuningasta vai kulkea eteenpäin. Kalpea, mitättömän näköinen keisari käveli levottomana edestakaisin komeassa tulipunaisessa teltassaan, mutta voimakas, leveäharteinen rajakreivi seisoi rauhallisesti nojaten miekkaansa ja kehoitti kulkemaan eteenpäin. Samassa astui telttaan lähettiläs, ilmoittaen Tanskan kuninkaan suuren sotajoukon etunenässä rientävän heitä vastaan. Häntä seurasi komea nainen, joka ratsasti korkealla, valkoisella sotaoriilla, eikä hän kertomusten mukaan ollut oikean ihmisen näköinen: sanottiin hänen rintahaarniskansa loistavan auringon kirkkaudella, ja hänen punaisen höyhentöyhtönsä leimuavan tulenliekkinä, ja sotajoukko, jota he johtivat, oli 60,000 miehen suuruinen. Toinen vakoilija saapui toisen jälkeen, vahvistaen tämän kertomuksen. Kukin heistä luuli nähneensä vieläkin lukuisamman vihollisjoukon, ja kaikki kertoivat tuskallisen levottomasti nähneensä kuninkaan vieressä oudon, kalpean ja uljaan sankarittaren, joka heidän mielestään oli vaarallinen, yliluonnollinen olento, ja jota heidän keisarin käskystä täytyi mitä tarkimmin kuvata.

“Mikähän ihmeellinen nainen hän on?” sanoi keisari levottomasti, ollessaan taas kahden kesken rajakreivin kanssa. “Pitkä — kalpea — musta — säkenöivät silmät, kaksipäinen kotka vaipassa. Noiden typerien ihmisten kuvaukset ovat luoneet sieluuni kuvan, jota minä en tahtoisi katsella ruumiillisilla silmilläni, vaikka minä siten voittaisin koko maailman.”

“Minä en ymmärrä teitä, herra keisari!” sanoi vanha rajakreivi. “Tuo nainen ei varmasti ole kukaan muu kuin kuningatar Berengaria. Minä tunnen tuon ylpeän haaveilijattaren! Hänen hartaimpana toiveenaan on ollut kerran päästä sotajoukon etunenään ja mieluimmin sinne, missä vaara on uhkaavin ja kunnia suurin. Hän voi nyt saada sen toiveensa täytetyksi: hän ja hänen ylpeä puolisonsa saavat nyt kokea mitä niin pienelle herralle kuin Tanskan kuninkaalle seuraa siitä, että uhmailee keisaria ja koko Pohjois-Saksan yhdistyneitä voimia!”

“Elkäämme kerskailko liian aikaisin, herra rajakreivi!” vastasi keisari. “Ei kuningas Valdemar ensi kertaa kohtaa saksalaista keisaria valtakuntansa rajalla. Minun täytyi itse kuunnella tanskalaisten voittolaulua keisari Fiilipin pakomatkasta. Pitäkäämme nyt huoli siitä, etteivät tanskalaiset laula sitä meille toista kertaa!”

“Voiko Henrik Leijonan keisarillinen poika epäillä tämän retken onnellista päättymistä?” kysyi rajakreivi. “Me emme tarvitse kuin puolta pienemmän sotajoukon valloittaaksemme Skandinavian.”

“Sotaonni on oikullinen ja epävarma”, vastasi keisari alakuloisesti, “sen minä olen itse kokenut äskettäin Bovinen luona. Jos ei meidän suojeluspyhämme ole meille suosiollinen, niin ei koko meidän voimamme paljoakaan auta. Elkäämme vain ylönkatsoko vihollistamme. Eikö sama kuningas Valdemar osoittanut teillekin, herra rajakreivi, maaperän olevan liukkaan tällä puolen Elbeä, niin ettei sillä seiso vakavasti!”

“Sen opetuksen minä tahdonkin nyt maksaa hänelle!” murahti kreivi suuttuneena. — “Muuten olisi varmaankin viisainta, herra keisari, että me nyt muistelisimme voittojamme emmekä johtaisi mieleemme onnettomuuksiamme ja tappioitamme. Jos me itse ensiksi alamme epäröidä, niin voi heikoinkin vihollinen helposti voittaa meidät.”

Nyt astui telttaan pitkä, kookas herra, yllään kypärä ja haarniska. Hänen valkoinen asetakkinsa muistutti lyhennettyä messupaitaa, ja punaisen haarniskan selkäpuolella oli suuri kultaristi kuin messupaidassa; hänen kolmikulmaiseen kilpeensä oli kuvattu kolminkertainen kultakruunu, jota käsi ojensi salamoivasta ukkospilvestä, ja sen alla oli puoleksi valtikan näköinen taitettu käyräsauva. “Vihollinen on seisattunut ja asettuu leiriin”, sanoi hän, “ehkä hän epäilee ryhtyä ratkaisevaan taisteluun, nähdessään meidän joukkomme. Mutta minä pyytäisin teitä, herra keisari, elkää suostuko minkäänlaisiin rauhanehtoihin! Voiton herra sanoo teille minun kauttani: Hävitä vihollisesi maan päältä! Minä olen tänä päivänä antanut hänet sinun käteesi.”

“Jos te tahdotte olla profeetta, piispa Valdemar”, vastasi keisari, “niin antakaa minulle merkki osoitukseksi siitä, että voitto on varma! Tanskan kuninkaalla on mukanansa nainen, jota pidetään noitana tai pyhimyksenä. Herra rajakreivi arvelee hänen olevan Berengaria kuningattaren. Mutta olkoon hän kuka tahansa, niin minusta ei ole hyvä merkki, että heikko nainen Valdemar Seierin rinnalla uskaltaa näin ratsastaa meitä vastaan, se osoittaa ettei vihollinen meitä pelkää.”

“Minä ymmärrän teidät, herra keisari!” vastasi piispa Valdemar. “Te olette liian sivistynyt välittääksenne sellaisesta taikauskosta. Kuningatar Berengaria kuuluu olevan jossakin määrin teidän nuoren vaimovainajanne näköinen; hän kuuluu myöskin pukeutuvan samalla tapaa kuin keisarinna Beatrix, hän on myöskin pitkä ja hiukan kalpea, — eikä muuta tarvita, niin jo talonpojat pitävät häntä aaveena. No hyvä, väki on herkkäuskoista, ja sen mielestä jokainen satunnainen, oudompi sattuma on huono enne. Senvuoksi, jos me keksimme heille onnellisen enteen, joka voittaa tuon uhkarohkean naisen heissä herättämän taikauskoisen pelon, niin silloin on voitto varmasti meidän. Kuulkaa minun neuvoani, herra keisari! Ovatko ne molemmat sankariväkevät turnajaisritarit vielä joukossanne, joita ei perkelekään heitä satulasta? Antakaa heidän näyttää taitojaan molemmille sotajoukoille, ja sitten vaatia pari vihollisten miehistä taisteluun. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin he ovat heittäneet vastustajansa hietikolle, annamme me kaikkien sotatorvien törähtää ja hyökkäämme taisteluun. Vannonpa pääni kautta, herra keisari, että me nujerramme allemme koko tanskalaisen sotajoukon kuin parven heinäsirkkoja!”

“Se neuvo ei ole hullumpi!” sanoi keisari. “Jos te muutamalla voimallisella raamatunlauseella rohkaisette heidät, etteivät he tee pahaa pahemmaksi, niin luulisinpa tuon sotakujeen säästävän meiltä paljonkin verta.”

“Ilveilyjä!” — murahti vanha rajakreivi. “Minä uskoin meidän kulkeneen Elben yli ryhtyäksemme oivalliseen otteluun ja saavuttaaksemme kunniallisen voiton eikä katsellaksemme typerää ilveilynäytelmää, jonka tuloskin voi olla aivan epävarma, ja joka yhtähyvin voi koitua meille häpeäksi ja onnettomuudeksi kuin hyödyksi.”

“Sitä te ette ymmärrä, herra rajakreivi!” sanoi keisari loukkaantuneena. “Neuvo on kyllä hyvä, kunhan se vain kunnollisesti suoritetaan: minä tunnen nuo molemmat turnajaisritarit; he ovat kuin rautaa ja terästä. Jos piispa Valdemar suostuu pitämään heille yhtä hyvän saarnan kuin hän piti minulle, suostutellessaan minut tälle retkelle, niin minä olen varma siitä, että onni meitä seuraa, — ja niin on asia päätetty!”

“Se on siis teidän käskynne, herra keisari?” — kysyi piispa Valdemar, joka tunsi keisarin vaihtelevan mielen. “Voitteko te luottaa turnajaisritarienne voimaan ja rohkeuteen? Kyllä minä heihin sytytän innostuksen asiaan, niin totta kuin kieli on suussani! Minä annan nyt järjestää kaikki tämän suunnitelman mukaan. Vielä ennen auringon laskua voimme vaatia vastustajat voimienmittelyyn, ja huomenna auringon noustessa kaksintaistelu ja ottelu.”

“Ja voitto, suokoon sen pyhä Magdaleena ja pyhä Mikael!” sanoi keisari ja suuteli huoaten pyhäinjäännöstä, jota kantoi kaulassaan. — “Uskokaa minua, herra rajakreivi, ilman tämmöistä onnea tuottavaa kappaletta ovat kaikki meidän voimakkaat ponnistuksemme turhat tätä Valdemar Seieriä vastaan. Hänen nimensä kaiku on onneton hänen vihollisilleen.”

Rajakreivi vaikeni huomatessaan vastaväitteet turhiksi, ja piispa
Valdemar poistui pannakseen täytäntöön oman ja keisarin aikeet.
Tanskalaisten leirissä ilo oli ylimmillään. Menestys, jolla Valdemar samalla paikalla oli karkoittanut keisari Fiilipin, ja sotaonni, joka aina oli seurannut voittorikasta kuningasta, herättivät tanskalaisissa sotureissa sellaisen luottamuksen hänen johtoonsa, että he eivät vähääkään pelästyneet vihollisten suurempaa miesvoimaa. Moni tanskalainen oli nähnyt mitättömän näköisen keisari Oton Riibessä, eivätkä he välittäneet hänestä enemmän kuin lapsesta; hänen huono sotaonnensa sekä viimeinen pakonsa Ranskasta olivat sitäpaitsi saattaneet hänet kaikkien ritarien ja aseenkantajien pilkan alaiseksi. Siellä tunnettiin myöskin rajakreivin leveä selkä; pannaanjulistettu piispa oli kyllä heidän mielestään uskalias mies, mutta yleisesti uskottiin, ettei onni eikä siunaus seurannut häntä tai keisari Ottoa, niin kauan kuin he olivat kirkonkirouksen alaisina.

Oli jo iltahämärä. Valdemar istui Berengaria-kuningattaren vieressä teltassaan, suunnitellen seuraavan päivän hyökkäysjärjestystä ja iloiten sotajoukossa vallitsevasta hilpeästä mielialasta. Sankarirunot ja iloiset sotalaulut kaikuivat leiristä; samassa kuului torventoitotus teltan ulkopuolelta, ja keisarillinen airut ilmoitettiin saapuneeksi. Kahden kumaraniskaisen torvensoittajan saattamana kookas sanansaattaja astui sisään, tuoden tuon omituisen taisteluvaatimuksen.

Hän sanoi kahden keisarillisen ritarin tahtovan — keisarin, hänen herransa suostumuksella — antaa tanskalaisille osoituksen siitä, mitä heillä oli odotettavissa tahtoessaan potkia tutkainta vasten ja koettaessaan voimiaan heitä väkevämpien kanssa; he vaativat senvuoksi kahta kuningas Valdemarin sotilaista mittelemään voimia heidän kanssaan molempien sotajoukkojen nähden.

“Tervehtikää teidän herraanne ja keisarianne”, vastasi Valdemar, “että minä en ole tullut tänne katselemaan leikkiä tai turnausratsastusta, vaan huomenna Jumalan avulla karkoittamaan hänet sekä koko hänen joukkonsa pois minun rajojeni sisältä. Minä en epäile hänen miestensä rohkeutta; mutta jos hän kenties pelkää, ettei itse joutuisi näkemään miestensä urhoollisuutta, niin minä suostun kernaasti tekemään hänelle mieliksi ja annan kahden miehistäni koetella voimiaan hänen urostensa kanssa ennen taistelua.”

Tämän vastauksen saatuaan keisarillinen airut palasi joukkonsa luo. Heti senjälkeen Valdemar kutsutti luokseen etevimmät päällikkönsä ja ritarinsa ilmoittaakseen heille, että seuraavana päivänä oli päätaistelu taisteltava heti kun sovittu kaksintaistelu oli loppunut, päättyköön se miten hyvänsä. Mutta nyt oli ratkaistava kenelle kahdelle ritarille uskottaisiin tämä kansalliskunnian puolustus, joksi tämänlainen kaksintaistelu nähtävästi oli katsottava.

Kreivi Albert, kreivi Otto, Junkker Strange ja Absalon Belg astuivat heti esiin, pyytäen itselleen tätä kunniaa. Riisen Kaarlo astui myöskin lähemmäksi, mutta oli liian nöyrä ääneen tarjoutuakseen. Hänen silmäyksensä kreivi Ottoon ilmaisi myöskin, että hän, ajatellessaan kaksintaistelua ja kunnianasiaa, palavasti halusi päästä ratkaisemaan toista yksityistä taistelua, minkä sotalaki ja kuninkaan palveluksessa olo kielsivät hänen mainitsemasta.

Kuningas silmäili mielihyvällä uljaita ritarejansa, mutta pudisti päätänsä. “En voi laskea ketään teistä!” — sanoi hän päättäväisesti. “Taistelu ja voitto ovat nyt pääasiana, ja siihen minä tarvitsen teidät kaikki. Tämä kaksintaistelu on oikeastaan suurenmoista narripeliä, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä, vaikka sen onnellinen suoritus voisikin olla jonkinlaisena rohkaisuna sotajoukolle. Kreivi Albert, te olette minulle ylimäisenä sotapäällikkönä liiankin tärkeä ja välttämätön. Samoin sinä, reipas Otto! Huolimatta reippaudestasi ja uljuudestasi sinä et kuitenkaan ole mikään Goljat, ja tässä tarvitaan enemmän raakaa ruumiillista voimaa ja ratsastajatemppuja kuin ritarinmieltä ja urhoutta. Te ette myöskään sovellu siihen, Junkker Strange, vaikka te olitte minun asemestarini ja paras keihäänheittäjä. Te alatte jo olla ikämies ja te voitte tehdä minulle suurempia palveluksia lähettiläänä ja sopimusten laatijana kuin miekkailumestarina. Ja te, kunnon Absalon Belg! Te olette, totta puhuen, liian paksu! Teitä ei hevillä heitetä satulasta, mutta jos teidän ratsunne sortuu, niin te jäätte sen alle. Minä näen ritari Riisen Kaarlon myöskin mielivän tähän seikkailuun; mutta minä tarvitsen hänet muualla. Ei, minä olen jo tehnyt valintani. Kutsukaa tänne Sven Väkevä ja Veli Gamling! He ovat tukevimmat ja samalla ovelimmat tappelijat mitä milloinkaan olen nähnyt.”

“Mutta, herra kuningas!” huudahti kreivi Albert. “Nekö kaksi raakaa, friisiläistä hevoshuijaria?”

“He ovat kuitenkin sotureita ja ritareita!” vastasi kuningas. “Ja vaikka he eivät ole hovimiehiä eikä hienokäytöksisiä herroja, niin ei kuitenkaan kukaan ritari voi kieltäytyä astumasta taistelemaan heidän kanssaan.”

“Mutta he ovat kuitenkin friisiläisiä, eivätkä oikeita tanskalaisia!” sanoi Absalon Belg, “mikä kunnia meille siitä on, jos he voittavat?”

“Pois kateus, herra ritari, ei saa olla eroa friisiläisten ja tanskalaisten välillä!” vastasi kuningas kiivaasti. “Jokainen, joka mielellään ja uskollisesti palvelee Tanskan kuningasta, on tanskalainen sielultaan ja sydämeltään. Parin saksalaisen ja tanskalaisen miehen käsivoimat eivät sitäpaitsi ratkaise kysymystä siitä, onko tanskalainen vai saksalainen väkevämpi, — sellaiset lapsellisuudet jääkööt koulupoikien asiaksi!”

Kuninkaan käskystä astui heti senjälkeen sisään kaksi jäntevää ja leveäharteista nuorta miestä, yllään lyhyet, friisiläiset asetakit ja kädessä pitkät keihäät, joiden avulla he olivat tottuneet hyppäämään soiden ja ojien yli. Se keveys ja taitavuus, millä friisiläiset osasivat käyttää keihästään, oli jo vanhoista ajoista asti ollut tunnettu.

Paitsi tätä asetta kantoi veli Gamling selässään raskasta nuijaa, ja puoleksi kaljun pään peitti karvainen pukinnahasta tehty sotalakki; tämä, sekä pitkä, musta parta tekivät hänet hyvin hurjan näköiseksi. Sven Väkevä oli saanut nimensä tunnetusta painimistaidostaan; senvuoksi hänen maanmiehensä pitivätkin häntä suuressa arvossa, eikä kukaan muu ollut hänen vertaisensa voimienmittelyssä kuin veli Gamling, joka siinäkin oli häntä etevämpi. He olivat langoksia ja hyviä ystäviä. Friisiläisten rajalla olevista isoista karjataloistaan he tavallisesti kiertelivät ratsain maita, harjoittaen tuottavaa hevoskauppaa juutilaisten ja saksalaisten naapuriensa kanssa. He eivät halveksineet tätä esi-isiensä elinkeinoa, jonka kautta he sodan aikana kykenivät asestamaan melkoisen määrän ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas ei välittänytkään heidän raa’asta, epäritarillisesta olennostaan, vaan empimättä antoi heille herrainkilven ja täyden äänestysoikeuden herrainpäivillä. Viimeisessä sodassa keisaria vastaan he olivat taistelleet niin erinomaisen rohkeasti, että olivat ansainneet ritarilyönnin. Mutta pukuaan ja käytöstään he eivät olleet siltä muuttaneet, ja astuessaan nyt kuninkaan eteen he tervehtivät häntä kömpelösti ja avosydämisesti: “Mitä kuuluu, herra kuningas!”

“Luuletteko voivanne keikauttaa nurin kaksi keisarin väkevintä ritaria?” kysyi Valdemar.

“Vaikka kaksi yhtä aikaa, herra kuningas!” tokaisi Sven Väkevä välinpitämättömän rauhallisesti, ja katsellessaan kuningasta rehellisesti ja hyvänsuovasti hymyillen hän hieroskeli käsivarttaan. “Totta toisenkerran, sen kyllä teemme; minä nutistin kerran kolme yhdellä haavaa, — mutta eipä heistä ollutkaan paljon mihinkään!” lisäsi hän suopeasti.

“Yhdentekevää onko heitä muutama enemmän tai vähemmän, herra kuningas!” alkoi veli Gamling puhua ja otti nyt vasta pukinnahkalakin puoleksi kaljusta päästään, laskettuaan nuijan ensin lattialle. “Heitettyäni kirjat nurkkaan ja päästyäni kirotusta luostarin paastosta olen Jumalan kiitos taas täysissä voimissani!”

“Oletko sinä aikonut ruveta hengenmieheksi ja luopua maailmasta?” kysyi kuningas rotevalta soturilta. “Et sinä ainakaan ole sen näköinen.”

“Sellainen oli aikomukseni, herra kuningas!” vastasi veli Gamling. “Mutta minä luovuin siitä ajoissa, pitkät paastot ja rukoukset eivät olleet minulle terveellisiä. Se olikin vain hurskas päähänpisto lyötyäni muutaman hevosvarkaan kuoliaaksi. Kun sitten aamujumalanpalveluksessa tulin lyöneeksi rukouskirjalla luostarin esipappia otsaan, sain sieltä pötkiä tieheni pää puoleksi paljaaksi ajettuna; senvuoksi säänkin kulkea kuolinpäivääni asti Veli Gamlingin nimellä.”

Kuningas selitti nyt heille asian, ja he suostuivat ilolla kohtaamaan keisarilliset ritarit, jos vain saisivat tapella omalla tavallaan, ilman mutkikkaita ritaritemppuja.

“Ottakaa kuitenkin mukaanne teidän kultakannuksenne ja ritarikilpenne”, vastasi kuningas, “ettei vihollinen teitä halveksi. Jos te ette vain riko turnaussääntöjä, niin teidän on paras tapella niinkuin olette tottuneet; siitä ei kukaan voi teitä estää.”

Näin oli asia päätetty, ja kuningas käski molempien väkevien friisiläisten palaamaan toveriensa iloisiin juominkeihin, mistä he äsken olivat lähteneet.

“Ja nyt, jalo Berengariani!” sanoi Valdemar kääntyessään hellästi kuningattaren puoleen, sitten kun sotapäälliköt ja ritarit olivat poistuneet kuninkaan teltasta taisteluvalmistuksiin ryhtyäkseen. “Lupaa minulle nyt, että sinä et huomenna tarpeettomasti heittäydy vaaroihin. Minä olen suostunut sinun innokkaisiin pyyntöihisi, ja sinun läsnäolosi täällä leirissä on tehnyt pelkurimmankin soturin rohkeaksi, mutta voidakseni rauhallisesti ohjata taistelua täytyy minun tietää sinun olevan hyvässä turvassa.”

“Minä tahdon jakaa sekä vaaran että kunnian sinun kanssasi, rakas Valdemar!” vastasi Berengaria. “Jos minä, silloin kun sinun henkesi ja kunniasi on kysymyksessä, hiipisin suojaan turvaa etsimään, niin en ansaitsisi tulla mainituksi Valdemarin kuningattarena.”

“Mutta muista, Berengariani! Sinä panet kaksinkertaisesti kalliin elämän vaaralle alttiiksi: toivo, millä hiljan ilahdutit minua”, —

“Elä senvuoksi ole levoton!” keskeytti kuningatar hänet punastuen. “Reipas liikunto ja tämän sotaretken tuottama virkeä mielenjännitys ovat minulle varmasti paljon terveellisemmät kuin levottomuus, josta kärsisin, ellen saisi sinua seurata. Vaihteleva elämä täällä sotatantereella saattaa minut kahta virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Epätietoisuus sinun kohtalostasi tappaisi minut ja heikon toivomme.”

“No hyvä, seuraa siis minua, uljas, voittamaton lumoojattareni”, vastasi Valdemar syleillen häntä tulisesti. “Voittoon ja onneen Volmari syntyi. — Nähdessäni tulen silmissäsi tunnen tähtien puhuneen totta, enkä minä epäile voittoa ja onnea.”

Seuraavana aamuna auringon noustessa molemmat sotajoukot seisoivat taisteluvalmiina vastatusten. Näiden välillä seisoi yhtä suuri joukko saksalaisia ja tanskalaisia ritareita turnausten kilpatuomareina. Kaksi niinsanottua asekuningasta, töyhtöhatut päässä ja valkoiset marsalkansauvat kädessä, mittailivat taistelupaikan yhdessä airueiden ja niinkutsuttujen persevanttien kanssa. Keisarillisista riveistä astui nyt esiin pari uljasta ritaria, joiden komeus ja aseloisto näyttivät häikäisevän kaikkien silmät. He ohjasivat mustia ratsujansa hyvin taitavasti, antaen niiden tehdä mitä rajuimpia käänteitä, ja samalla he heiluttivat keihäitänsä vaatien kovaäänisesti vastustajiaan taisteluun.

Kuningas pysyttelihe rauhallisena Berengarian rinnalla tanskalaisten joukkojen keskustan etunenässä, ja heitä ympäröivät arkkipiispa Antero, Pietari piispa, Ivar Glug, Absalon Belg sekä sata etevintä tanskalaista ritaria. Junkker Strange ja Riisen Kaarlo pysytteleivät lähinnä kuningatarta: he olivat saaneet kuninkaalta käskyn olla väistymättä hänen luotaan, sekä hengellään ja kunniallaan vastaamaan hänelle kuningattaren turvallisuudesta. Kreivi Albert istui hiljaisena ja totisena oikealla sivustalla hevosensa selässä, yllään musta sotisopansa, ja vasemmalla sivustalla Otto kreivi ohjaili kärsimättömästi korskuvaa sotaorittansa.

Kuninkaan viittauksesta Sven Väkevä ja Veli Gamling ratsastivat friisiläisten sotarivistä pienillä, vilkkailla hevosillaan, pitkät keihäät käsissään. Heidän pienet, ympyriäiset kilpensä riippuivat hihnasta heidän selässään, ja heidän lyhyet, leveät miekkansa olivat yksinkertaisilla rautaketjuilla vyöhön kiinnitetyt. Heillä oli yllään tavalliset pukunsa eikä heillä ollut ei kypärää eikä haarniskaa.

“Lähettääkö Tanskan kuningas vastaamme kaksi halvinta aseenkantajaansa?” kysyi toinen keisarin ritareista. “Te olette kaiketi tottuneet taistelemaan kantapäillänne, koska kannatte kilpeä selässänne. Sellaisten miesten kanssa me emme ryhdy taistelemaan.”

“Emme tahtoneet peloittaa teitä kilpiemme vaakunoilla”, sanoi Veli Gamling, “senvuoksi me asetimme ne selkäämme. Kantapäillä me ahdistamme muuten vain nautojamme.”

“Mitä näen! Onhan teillä oikein kultakannukset. Milloin teidät ritariksi lyötiin?” kysyi toinen keisarillinen ritari ivallisesti hohottaen.

“Sen minä kyllä sanon teille”, vastasi Sven Väkevä. “Kultakannukset me voitimme hyvin helposti kun viimeksi ajoimme keisarilliset Elben yli.”

“Hävytön roisto!” murahti keisarillinen turnausritari ja kääntyi toverinsa puoleen. “Ryhdymmekö taisteluun heidän kanssaan vai ei?”

“Tämä on häpeällistä ilveilyä”, vastasi toinen, “mutta jos te olette yhtä mieltä minun kanssani, herra ritari, niin annamme noille tyhmänrohkeille karvajusseille selkään, olkoot he ritareita tai ei. Vannoimmehan kalliisti piispalle nutistavamme kenen hyvänsä, joka meitä vastaan tulisi, eikä tässä sovi kuluttaa aikaa turhaan. Ottakaa te tuo, jolta saitte niin törkeän vastauksen, minä otan osalleni tuon pukinnahkalakkisen.”

Senjälkeen ritarit vetäytyivät paikoilleen, asettuivat hyökkäysasentoon, ja ratsastivat keihäät ojoina vihollisiaan vastaan. Nämä eivät näyttäneet siitä välittävän, istuivat vain rauhallisina pienten hevostensa selässä siihen asti, kunnes vahvasti varustetut ritarit panssaroiduilla sotaratsuillaan näyttivät syöksyvän heidän päälleen, ruhjoakseen heidät. Mutta silloinpa friisiläiset äkkiä pyörähtivät syrjään ja hyppäsivät hevostensa selästä. Pitkien keihäittensä avulla he tekivät muutaman aimo hyppäyksen sill’aikaa kun turnausritarit kääntyivät asettuakseen uuteen hyökkäysasentoon. Mutta nyt oli keisarillisilla herroilla vihollisensa jalkaisin aivan heidän vasemmalla sivullaan, ja he saivat sellaisen sysäyksen sydänalukseen friisiläisten pitkistä keihäistä, että he huolimatta kaikesta voimastaan ja ritaritaidostaan syöksyivät maahan satulasta.

Sven Väkevä ja Veli Gamling seisoivat nyt hiljaa ja antoivat vastustajilleen aikaa tointumiseen. Kun nämä olivat päässeet jaloilleen, heittivät he keihäät luotaan ja syöksyivät niin äkkiä vastustajiensa kimppuun, ettei kumpikaan ehtinyt ottaa esille miekkaa tai tikaria, joten voitto nyt yksinomaan riippui käsivoimista ja painimisen taidosta. Ensi otteella Veli Gamling heitti vastustajansa maahan, mutta kun kaatunut ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi, vaan veti tikarinsa esille sillä lävistääkseen hänet, silloin ei Veli Gamling miettinyt kauempaa, vaan työntäsi miekan hänen rintahaarniskansa alle, antaen hänelle kuolinhaavan.

Vielä Sven Väkevä painiskeli voimakkaan ja vikkelän vastustajansa kanssa. Mutta kun sitä hänen mielestään kesti liian kauan, löi hän nyrkillään turnausritaria otsaan niin voimakkaasti, että kypäränlaita tunkeutui hänen aivoihinsa, ja mies kaatui kuolleena siihen paikkaan.

Tukahutettu valitushuuto kaikui keisarillisista joukoista, ja äänekäs riemuhuuto tanskalaisten puolelta. Friisiläiset soturit tarttuivat taas äkkiä keihäisiinsä, hypähtivät muutamalla voimakkaalla keikauksella voitettujen ritarien ratsujen selkään ja ratsastivat takaisin paikoilleen sotariviin; heidän omat pienet hevosensa potkaisivat takajaloillaan ilmaan ikäänkuin pari vallatonta varsaa ja seurasivat heitä. Mutta ennenkuin he ehtivät rintamaan, komensi Valdemar: “Eteenpäin!” Molemmin puolin soivat sotatorvet. Salaman nopeudella kreivi Otto hyökkäsi vasemmalta sivustalta ratsujoukkoineen vihollisen oikeaa sivustaa vastaan, sill’aikaa kun kreivi Albert malttavaisena teki voimakkaan hyökkäyksen vihollisen vasenta sivustaa kohti, ja Valdemar itse kuningattaren rinnalla sadan ritarinsa ympäröimänä hyökkäsi vihollisen keskustaa kohti.

Oton tulisuus saattoi kyllä silmänräpäykseksi tanskalaisten rintaman epäjärjestykseen; mutta sekaannus, minkä hän aiheutti sillä vihollisten riveihin, oli sitäkin suurempi. Mutta nyt hän huomasi Brandenburgin rajakreivin ja hänen poikansa aivan vastapäätä itseään. Hän pysähtyi ehdottomasti silmänräpäykseksi, ja hänen sydäntään kirveli, nähdessään vanhan, hänelle ystävällisen herran ja nuoren ystävänsä, reippaan Juhana ritarin, lähimpinä vastustajinaan. Mutta hän ei kauan arvellut. “Eläköön kuningas Valdemar Seier!” huusi hän äänekkäästi, ikäänkuin siten vaientaakseen jokaisen muun ajatuksen sielustaan, ja tällä tunnussanalla hän hyökkäsi ratsumiehineen niin voimakkaasti eteenpäin, että rajakreivin ja hänen poikansa täytyi väistyä.

Kreivi Albertin jousimiehet olivat sill’aikaa täydessä toimessa; mutta hänellä olikin piispa Valdemarissa voimakas ja melkein hurja vastustaja. Kuitenkin ennenkuin taistelu vielä oli oikein alkanutkaan, ja kuningas vielä kuningattaren rinnalla ratsasti rauhallisesti eteenpäin armeijan päävoiman etunenässä, huomasi keisari Otto hämmennyksen oikealla sivustallaan. Hän näki kuningas Valdemarin aivan edessään; hän näki myöskin kookkaan, ylpeän kuningattaren, jonka koko olento, jalot liikkeet ja puku nyt taas, niin kuin ennen hänestä kerrottaessa, näyttivät keisarin sielussa herättävän kuvan, joka ihmeellisellä tavalla kauhistutti ja järisytti häntä. “Nousevatko kuolleetkin minua vastaan?” mutisi hän kalveten ja peräytyi päistikkaa sotajoukon keskuksen kanssa. Tästä syntyneen pelästyksen ja häiriön johdosta useimmat keisarilliset joukot käänsivät viholliselle selkänsä, ja silmänräpäyksessä pako oli yleinen. Suuttuneena täytyi myöskin piispa Valdemarin vetäytyä takaisin. Kreivi Albert seurasi kuningasta, joka ryntäsi vihollisten leiriin, pakoittaen sen pääjoukon jättämään kaikki voittajan saaliiksi, ja kärsien suurta mies- ja hevoshukkaa hän pakeni keisarin ja rajakreivin kanssa Elben yli. Piispa Valdemar pääsi pakenemaan pitkin länsirantaa ja kiirehti ratsuväkineen Hampuriin.

Kuningas pysähtyi Elben luo ja käski lopettamaan takaa-ajon.

“Tämmöistäkö sota onkin?” sanoi Berengaria. “Vai oliko keisari Oton tarkoituksena huvitella meitä kilparatsastuksella? Näin ollen olisivat kaikki hovinaiseni voineet olla mukana, eikä kenelläkään heistä olisi ollut tilaisuutta pyörtyä.”

Kuningas hymyili. Monet ritareista nauroivat, pian jo kajahti nauru koko sotajoukosta, ja kohta alettiin laulaa pilkkalauluja keisarin lyhyestä käynnistä ja kovasta kiireestä. Mutta kuningas puisti päätään: “Tämä on minusta aivan käsittämätöntä!” sanoi hän. “Täällä seisoi meitä vastassa monta urhoollista miestä. Voimakkaampi käsi on taistellut meidän puolestamme. Elkäämme kerskailko tästä voitosta. Jos tuommoinen sotajoukko pakenee miekanlyönnittä, mitä on silloin ihmisvoima?”

Nyt kuningas huomasi nuolen, joka oli takertunut kuningattaren purppuravaippaan. “Elkäämme pilkatko vihollista!” sanoi hän vakavasti. — “Kuolema on ollut lähempänä teitä kuin aavistattekaan, kuningattareni.” Hän irroitti nuolen kuningattaren vaipasta ja huomasi kauhuksensa sen kärjen kääntyvän ulospäin, joten se ei mitenkään ollut tullut vihollisen puolelta. Hyvin miettiväisenä ja ääneti hän kiinnitti nuolen asetakkiinsa.

“Minkävuoksi olet niin kalpea, Valdemar?” kuiskasi Berengaria hellästi. “Sinun rinnallasi nuoli ei voinut minua vahingoittaa. Minua vain ihmetyttää, etten huomannut mistä se tuli.”

“Ne viholliset, joita emme näe, ovat juuri kaikkein vaarallisimmat!” sanoi kuningas. “Tuo nuoli on surettanut minua enemmän kuin kokonaisen taistelun häviö.”

Kuningatar painoi hellästi hänen kättänsä, katsoen tuon voimakkaan huudahduksen olleen vain innokkaan osoituksen hänen rakkaudestaan.

Iloisia ja vallattomia lauluja laulaen enin osa sotajoukosta palasi takaisin Dannevirkeen. Kuningas oli määrännyt Sven Väkevän ja veli Gamlingin heidän maanmiestensä ylipäälliköiksi, jättäen heidät yhdessä Otto kreivin ja suuren sotamiesjoukon kanssa Elben varrelle. Hän lähetti kreivi Albertin Hampuriin, ja saattoi itse kuningattarensa takaisin Riibeen. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että kuningatarta aina ympäröivät hänen uskollisimmat ritarinsa ja hän päätti, ettei enää koskaan suostuisi ottamaan häntä mukaansa sotaretkelle.

Paluumatkalla kuningatar oli hilpeä ja iloinen. Kuningas peitteli levottomuuttaan ja salasi häneltä sen syyn. Heti ensimäiseksi Riibehuusiin palattuaan hän pani toimeen salaisen ja ankaran tutkinnon tuon petollisen nuolen johdosta. Hän näytti sen Junkker Strangelle ja Riisen Kaarlolle, jotka olivat ratsastaneet lähinnä kuningatarta, ja he vakuuttivat, etteivät olleet nähneet lähitienoilla jousimiestä. Kuningas antoi kaikkien Riiben aseseppien tarkastaa nuolta, mutta ei kukaan heistä omistanut sitä työkseen. Hän vertasi sitä asevarastossaan oleviin muihin nuoliin ja huomasi sen eniten muistuttavan sitä nuolta, joka Lenan tappelutantereella oli vedetty kaatuneen Ebbe Sunenpojan rinnasta. Mutta eniten huolestutti kuningasta kirjoitus, joka huomattiin nuolessa, ja jota pidettiin salaisena uhkauksena. Siihen oli riimukirjoituksena piirretty sanat: “Minulla on veljiä!”

Mutta kuninkaalla ei ollut aikaa mietiskellä kauan tuota asiaa. Hänen täytyi käyttää hetkeä hyväkseen eikä antaa aseiden levätä, sillä talvi näytti lähenevän ja uhkasi käydä ankaraksi. Hän tiesi kyllä mikä uhkaava merkitys piispa Valdemarin kilvessä olevalla kruunulla oli, ja hän oli päättänyt olla lepäämättä, niin kauan kuin tällä hänen vaarallisella vihollisellansa oli Hampuri vallassaan ja ystäviä sekä suojelijoita Saksanmaalla.

TOINEN LUKU.
Kuninkaan suuttumus piispa Valdemaria ja hänen suojelijoitaan vastaan oli niin suuri, että hän vuoden 1216 ankarana talvena kulki sotajoukkoineen jäätyneen Elben yli estääkseen siten elintarpeiden tuonnin piispalle. Hän teki taas hyökkäyksen Stadeen, ryösti ja poltti pahasti pfalzkreivi Henrikin aluetta, tunkeutuen aina Zelleen asti. Hän ei poistunut pfalzkreivin maasta, ennenkuin oli valloittanut kaikki hänen vahvimmat kaupunkinsa ja linnansa ja pakoittanut asukkaat alamaisikseen sekä ottanut heiltä panttivankeja ja suuria rahasakkoja. Sitten hän palasi jäätyneen Elben yli, yhtyen kreivi Albertiin, joka vielä piiritti Hampuria.

Uhkarohkea, pannaanjulistettu piispa oli torjunut jokaisen hyökkäyksen, ja hän oli varustanut kaupungin sellaisella huolella, että se näytti melkein voittamattomalta. Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän vannoi kalliisti tekevänsä tulella, nälällä ja miekalla hirvittävän lopun kaupungista, ellei se antautuisi. Tammimetsän luokse, samalle paikalle, jolle myöhemmin uusi kaupunki rakennettiin, hän rakennutti uudet varustukset, ja toisella puolella kaupunkia, laivamäellä, oli kreivi Albertilla vahva linnoitus. Elbe oli tukettu paaluilla ja rautaketjuilla, siten oli kaikki ruuantuonti niin maitse kuin vesitse ehkäisty. Säälimättä kuningas oli antanut polttaa kaikki kaupungin ympärillä olevat kylät, ja nyt hän ahdisti kaupunkia kaikin voimin, uhaten sitä käsipyssyillä, nuolilla, lingoilla, tulella ja hehkuvilla kivillä.

Kuninkaan kiukku sekä pitkällinen piiritys olivat virittäneet eloon sotamiesten kaikki hurjat intohimot. Kuningas istui eräänä päivänä valkoisella sotaoriillaan Schlatenin luona olevassa leirissä; hänen ympärillään kaikuivat piirittäjien hyökkäyshuudot, hän aikoi juuri komentaa suureen, yleiseen hyökkäykseen. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan minkäänlaisista rauhanehdoista eikä sovitteluista. Silloin kreivi Albert toi hänelle sanoman, että tuskastunut kaupunki vihdoinkin oli antautunut kuninkaan armoille, mutta piispa Valdemar oli taas pakenemalla välttänyt kuninkaan vihan. Kiukustuneena piispan paosta kuningas käski ritari Iivari Glugin heti miehittämään kaupungin. “Jos joku niskoittelee, niin lyökää hänet maahan!” käski hän. “Senkin petturit, he eivät ole ansainneet minulta minkäänlaista armoa.”

“Mutta, herra kuningas!” huomautti kreivi Albert. “Malttakaa mielenne oikeutetussa vihassanne —”

“Minkävuoksi!” keskeytti kuningas hänet äärimmilleen kiukustuneena. “Jos te, kreivi Albert, ette olisi ollut niin maltillinen, vaan olisitte polttanut kaupungin jo ennenkuin minä sen näin, niin olisi tuo kirottu piispa nyt haudattu sen raunioihin.”

Kreivi Albert vaikeni, loukkaantuneena ansaitsemattomasta moitteesta.

Piirityksen aikana osoittamastaan urhoollisuudesta ja innosta Ivar Glug oli saanut kuninkaalta luvan kantaa hopeansinistä leijonaa kilvessään. Hän kiirehti nyt tämä kunniakas asemerkki käsivarrellaan viipymättä miehittämään kaupunkia. “Te tottelette sinisen jalopeuran ritaria, ilmoitti kuningas lähtevälle miehistölle.” Mutta monet hurjistuneista sotilaista olivat nähneet kuninkaan vihan ja kuulleet hänen sanovan, ettei kaupunki ansainnut armoa. Nämä seurasivat lupaa kysymättä nuorta, innokasta päällikköä kaupunkiin, toivoen saavansa tilaisuuden ryöstää. Näiden olosuhteiden vallitessa oli nuoren, kokemattoman ritari Glugin mahdoton hillitä sotilasten hurjistelua ja estää kaikenlaista epäjärjestystä kaupunkia miehittäessä.

Kuningas aikoi vielä ennen puoliyötä lähteä leiristä. Hän oli jakanut siltä varalta tarvittavat käskyt, ja salli sotilaitten pitkällisten ponnistusten jälkeen huvitella leirissä, missä heille tarjottiin olutta ja simaa. Itse hän oli synkkä ja alakuloinen piispa Valdemarin paon johdosta. Puoli tuntia ennen sydänyötä hän istui matkavaatteissa ratsullaan leirin laidalla, aivan Elben rannalla, sillä paikalla, minne hevosten juottoa varten oli hakattu suuri avanto jäähän. Oli kirkas kuutamo. Hän kuuli leiristä lähtömellakan ohella hirveitä huutoja, mutta arveli niitä humaltuneiden sotilaiden ilohuudoiksi eikä välittänyt niistä sen enempää. Mutta nyt tuo vihlova huuto läheni, ja hän näki joukon naisia huutaen ja vaikeroiden tulevan leiristä, hajalla hapsin ja vaatteet revittyinä. Epätoivoissaan huutaen he juoksivat hänen ohitsensa ja rukoilivat Jumalaa kiroamaan hänet ja kaikki tanskalaiset. Muutamat heistä syöksyivät jokeen, missä virta heti painoi heidät jään alle, toiset taas suistuivat kuolleina maahan itsetuottamistaan haavoista, ja osa pakeni lakkaamatta vaikeroiden kaupunkiin.

Kuningas kutsutti heti luokseen kreivi Albertin sekä useita päälliköitä ja antoi joutuun pelastaa ne onnettomat, jotka vielä olivat pelastettavissa.

“Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?” kysyi Valdemar kauhistuksella aavistaen onnettomuuden. Suuttumuksen ja inhon valtaamana kreivi Albert kertoi mitä itse juuri oli saanut tietää. Suuri joukko sotureita oli luvatta seurannut suojelusväkeä kaupunkiin, missä he hurjistuneina ja ylimielisinä, ennenkuin päällikkö saattoi sen estää, olivat alkaneet riidan ja tappaneet muutaman porvarin; vieläpä he olivat laahanneet lapsia taloista ja murhanneet ne. Iltahämärässä he olivat palanneet takaisin leiriin, mukanaan joukko nuoria vaimoja ja tyttöjä, jotka he olivat juopuneina hillittömän raakalaisen julmuudella häväisseet.

Tämän kuullessaan kuningas valahti kuolon kalpeaksi. “Pedot!” huusi hän. “Kuolema ja kirous! Sen he saavat hengellään maksaa. Joutuun Albert! Kuolemantuomio täytäntöön! Jokainen soturi joka näin on häväissyt Tanskan nimen, on heti maahan lyötävä ja tuhottava? — Kiirehdi!”

Kreivi Albert käänsi sotaoriinsa, ja tapahtui niinkuin kuningas oli käskenyt.

Sillä aikaa kun tämä äkillinen kuolemantuomio pantiin täytäntöön leirissä, istui kuningas ääneti ratsunsa selässä, ja syvä tuska kuvastui hänen kasvoissaan. Hän näki kuun rauhallisesti kuvastuvan Elbeen, minne nuo onnettomat naiset olivat äsken suistuneet. Hän näki kirkkaan tähtitaivaan kaareutuvan yli aution, hävitetyn seudun, missä joka puolelta sodan onnettomuudet ja kauhut häntä ympäröivät. “Dagmar, hurskas Dagmar!” huokasi hän. “Itketköhän sinä nyt minun tähteni rauhaisessa taivaassasi? Jos sinä et olisi rukoillut tuon paatuneen piispan puolesta, niin olisi paljon surkeutta vältetty.” Hän kuuli etäiset, kolkot kuolonhuudot ja loi mustat silmänsä maahan. Hän istui vielä ääneti ajatuksiinsa vaipuneena ratsunsa selässä, kun kreivi Albert pysäytti mustan oriinsa hänen rinnalleen.

“Teidän tahtonne on täytetty, herra kuningas!” sanoi totinen sotapäällikkö. “Meidän sotilaissamme ei ole enää lapsimurhaajia eikä naisraiskaajia. He huusivat rippiä ja ehtoollista! — Minä sallin heidän lukea Isämeidän rukouksen, saivat tyytyä siihen.”

Totinen, ritarillinen herra katseli osanotolla kuninkaan synkkiä, alakuloisia kasvoja ja unohti suuttumuksensa niistä kovista, kohtuuttomista sanoista, jotka kuningas saman päivän aamuna oli lausunut hänelle. “Miksi olette niin alakuloinen, jalo kuninkaani!” sanoi hän. “Tapahtunutta ei voi muuttaa. Nyt ei ainakaan kukaan voi soimata teitä siitä, että te ette pidä väkeänne ankarassa kurissa.”

“Niin jälestäpäin, sitten kun onnettomuus on tapahtunut”, vastasi kuningas, “sitten kun minun vihani näkeminen on tehnyt ihmiset perkeleiksi ja raateleviksi pedoiksi. Noiden naisten huudot ja kiroukset minä kuulen vielä kuolinhetkelläni.”

“Heidän puolestaan on kostettu!” sanoi Albert. “Tuo ritarikunniamme häpeäpilkku on verellä pesty puhtaaksi.”

“Mutta sekin veri olisi voitu säästää!” vastasi kuningas kiivaasti. “Jos minulla olisi ollut sellaisia ystäviä kuin oli isälläni, niin ei tuo häpeäpilkku olisi koskaan tahrannut sotilaskunniaani. Jos Axel tai Esbern olisivat olleet lähelläni silloin kun minä vihastuneena tuon kirotun piispan paosta unhoitin julistaa rauhan voitetuille, niin varmasti he olisivat voimakkaasti muistuttaneet siitä minulle pelkäämättä kuninkaansa vihaista sanaa.”

“Ei pelko sitonut minun kieltäni”, sanoi ylpeä Albert syvästi loukattuna, “vaan suuttumus, oikeutettu suuttumus kohtuuttomasta soimauksesta. Minä en pelkää ketään, kuninkaallinen sukulaiseni! Ani harvaa kohtaan on kunnioitukseni niin suuri, että hän voisi loukata minua. Ei koko maailmassa sitä voi kukaan muu kuin te, — mutta te olette minun kuninkaani, ja minä vaikenen.”

“Elä tee sitä, urhea Albert!” sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä. “Puhu vain minulle, niin että voin tuntea minulla olevan miehiä ja ystäviä ympärilläni! Jumala suokoon meille molemmille anteeksi sen, mikä täällä tänäpäivänä on tapahtunut. Me molemmat olisimme voineet ja meidän olisi täytynyt se estää.”

Sitten kuningas kannusti ratsuaan, ja kreivi Albert seurasi häntä lähteäkseen liikkeelle sotajoukon etunenässä.

* * * * *

Tämä järkyttävä tapahtuma oli tehnyt niin syvän ja tuskallisen vaikutuksen kuninkaaseen, että kesti kauan, ennenkuin hän ryhtyi mihinkään suurempaan sotaretkeen. Palattuaan Riibehuusiin hän tosin sai sen iloisen sanoman, että kuningatar Berengaria oli synnyttänyt hänelle pojan, ja hän sulki kiihkeästi iloiten äidin ja lapsen syliinsä. Mutta melkein samoihin aikoihin saapui kaksi tärkeää kuolemanviestiä, jotka laimentivat hänen isällisen ilonsa. Hänen lankonsa, Ruotsin kuningas Eerik, oli kuollut, ja hänen mahtava ystävänsä Pyhän Pietarin istuimella, rohkea ja tarmokas paavi Innocentius, oli päättänyt merkillisen elämänsä, sekä saanut seuraajakseen paavi Honoriuksen.

Eräänä päivänä istui kuningas salakammiossaan tärkeästi neuvotellen kreivi Albertin, arkkipiispa Anteron ja Junkker Strangen kanssa.

“Sallikaa siis minun, herra kuningas, ottaa risti ja lähteä pakanoita vastaan Liivinmaalle!” sanoi kreivi Albert ja nousi neuvottelun päätyttyä. “Minua te ette ainakaan voi lähettää uuden paavin luo. Sill’aikaa kun te hengellisillä aseilla pakoitatte pyhän isän, niinkuin tähän asti keisarin, vahvistamaan teidän valtanne kristityille ja pakanoille, ja lainaamalla P. Pietarin avaimet häädätte viholliset maasta, ei olisi hullumpaa, jos minä toisilla keinoilla valmistaisin teille tietä ottamalla selvän asioiden kulusta Liivinmaalla, ennenkuin Veriristiritarit siellä turmelevat meiltä kaiken, rakentamalla turhanpäiväisiä kirkkojansa juoksevalle hiekalle.”

“Te olette oikeassa, kreivi Albert!” vastasi kuningas. “Te tunnette nyt minun suuren suunnitelmani. Jos se onnistuu, on kolmen vuoden kuluttua koko Liivin- ja Vironmaa kastettu ja tanskalaisten ansiosta. Suokoon sen Jumala ja Pyhä Mikael! Mutta minun on huolehdittava siitä, etten kadota entistä kruunuani toista tavoitellessani. Minun täytyy saada vanhojen vihollisten! kädet sidotuiksi, ennenkuin lähden Tanskasta ja alan uusia ahdistella. Hän, jolla yksin on valta sitoa ja päästää, lainatkoon minulle kätensä, että se onnistuisi. Teidän miekkanne ei sovellu aukaisemaan senkaltaisia valtiosolmuja, urhokas Albert. Ritarien kanssa te tulette toimeen, ja teidän nimenne tuntevat sekä kristityt että pakanat. Lähtekää Jumalan nimeen, ja tulkaa takaisin silloin kun minä tarvitsen teitä! Ottakaa mukaanne ne ritarit ja aseenkantajat, jotka ovat asiasta innostuneet, ja jotka haluavat seurata teitä. Nuorien ritarien ei ole hyvä kulkea toimettomina. Tuo nuori Riisen Kaarlo, joka ennen oli teidän oppilaanne ja aseenkantajanne, on kunnon poika. Hän on koko sydämestään ja sielustaan minulle uskollinen. Mutta hän on alkanut haaveilla ja kulkee nyt pää kallellaan kuin onnettomin kosija, ottakaa te hänet mukaanne ja pitäkää hänet toimessa! Jotakin kytee myöskin reippaan serkkumme mielessä: hänen äkillinen lapsikihlauksensa ja teeskennelty iloisuutensa eivät miellytä minua. Antakaa hänen puolustaa Traven luona olevaa uutta linnoitusta ja auttakaa te minua pitämään huoli siitä, etteivät hän ja ritari Kaarlo joudu yhteen, muuten he taittavat niskan toisiltaan tuon typerän jutun vuoksi, jonka te kyllä tunnette. Menkää Jumalan haltuun!”

Kreivi Albert otti kuninkaalta jäähyväiset ja poistui heti Riibehuusista, mukanaan Riisen Kaarlo, Absalon Belg ja monta muuta nuorta ritaria sekä muutamia hengellisiä herroja. Sekä heillä että myöskin kreivi Albertilla oli ristimerkki, ja he seurasivat hänen lippuaan Liivinmaalle.

Kaarlo seurasi nyt entistä asemestariansa levottomin mielin, ja kreivi Albert aavisti kyllä syyn siihen, vaikkei ollut sitä huomaavinansa. Nuori ritari ponnisteli huomattavasti saavuttaakseen hänen kunnioituksensa ja rakkautensa. Hän toivoi nyt varmasti Rigmorin näennäisen kylmyyden olevan teeskentelyä ja johtuvan isän ankaruuden pelosta, ja jos hän vain saisi tuon ylpeän kreivin suostumuksen, niin oli onnensa taattu. Heidän matkustaessaan Vestervigiin hänen sisarensa oli kertonut hänelle monta pientä kuvaavaa piirrettä Rigmorin lapsellisesta ja oikullisesta olennosta, jotka kaikki todistavat hänen olevan kiintyneen lapsuudenritariinsa, ehkä hän salaa rakasti häntä, niin että Kaarlon epäilyksistään huolimatta täytyi luottaa niihin. Siitä saakka hän oli turhaan etsinyt tilaisuutta saadakseen puhutella Rigmoria, ja hänen käytöksensä oli muuttunut niin omituiseksi, että kuningaskin oli huomannut hänen haaveellisuutensa, sekä oli luullut parhaiten huolehtivansa hänestä antaessaan hänelle uuden tilaisuuden niittää kunniaa uskaliaalla yrityksellä.

Tällä keinolla oli myöskin toivottu vaikutuksensa, sillä pian Kaarlo oli toimeliain ja innokkain kaikista kreivi Albertin ristiritareista.

Kreivi Albertilla oli Riigassa ollut tärkeä neuvottelu saksan ritariston miekkamestari Volvinin ja sotamestari Herman Balken kanssa, jotka olivat turhaan koettaneet puhuttelutaidollaan saada kreivi Albertin estämään kuningasta sen enempää sekaantumasta heidän yrityksiinsä näitä barbaarisia maita vastaan, missä niin moni saksalainen ritari jo oli saanut hautansa. Kreivi Albert ei antanut viekkaan sotamestarin pettää eikä peloittaa itseään, sillä hän arvasi kyllä tämän aikeet. Solmittuaan näennäisesti rauhallisen liiton heidän kanssaan, hän lähti ritareineen ja hengenmiehineen kristityn sotajoukkonsa kanssa Velliniin, missä virolaisten sotapäällikkö Lembit majaili 6000 miehen suuruisen sotajoukon kanssa.

Ristiritarien sotavoima oli puolta pienempi, mutta kreivi Albertin ja hänen ritariensa avulla he saavuttivat loistavan voiton Vellinin luona ja saivat taistelutantereen haltuunsa.

Taistelu oli tauonnut, ja voittosankarit hautasivat kaatuneita. Riisen Kaarlo seisoi haavoitettuna taistelutantereella kreivi Albertin vieressä. Hän oli laiminlyönyt sidottaa haavansa pitäessään huolta rakkaasta päälliköstään ja asemestaristaan, jonka henki oli ollut vaarassa.

“Ettekö saanut vammoja tai tullut haavoitetuksi, jalo herra?” kysyi Kaarlo. “Kamalalta näytti, kun makasitte kaatuneen ratsunne alla raivoavien pakanoiden keskellä. Oli Jumalan onni, että Absalon Belg sen huomasi aikanaan.”

“Uskollinen, uljas Kaarloni”, sanoi kreivi Albert liikutettuna. “Sinun kädestäsi voimakas Lembit sai kuoloniskun, sinä pelastit minun henkeni. Ilman sinua ei Absalon Belg olisi saanut mitään aikaan, ja minä olisin nyt ruhjottu tai uhrattu kirotuille epäjumalille. Mutta sinä olet haavoittunut. Anna sitoa itsesi! Eihän minulla ole mitään hätää. Tule, minä pysäytän verenjuoksun olkavyölläni!”

“Kiitos, kiitos, rakas herra!” sanoi Kaarlo. “Ei se mitään ole. Kunhan vain kerran voisin osoittaa, että minun suonissani virtaava veri on yhtä hyvää ja rehellistä kuin kenen rikkaan lääninkreivin tai hienon herran tahansa!”

“Miten niin?” kysyi sotapäällikkö säpsähtäen. “Olenko minä koskaan sanonut sinulle, ettet sinä olisi kyllin rikas ja hieno? Jos me vielä Jumalan avulla pääsemme elävinä ja voittajina Tanskaan, niin minä lupaan kuninkaan nimessä sinulle linnan varustuksineen.”

“Kyllä minä voin elää ilman linnaa ja varustuksia, rakas herra”, sanoi Kaarlo, “vain yhtä aarretta sieluni halaa, ja jos en sitä saavuta, niin en milloinkaan muuta onnea halaja kuin rehellisen nimen ja kunniallisen kuoleman, mieluimmin teidän tai meidän suuren kuninkaamme puolesta.”

“Hm!” murahti kreivi Albert synkkänä. “Sen aarteen, jota ikävöit, minä kyllä tunnen, mutta heitä ne turhat haaveet mielestäsi, Kaarlo! Sinä olet uljas ja oivallinen ritari, mutta tavoittelemasi voitonseppele on liian korkealla. Sanon sinulle poikani: Skjöldungen-rungon pieninkään sivuoksa ei unohda milloinkaan kuninkaallista juurtansa, ja vertaiset sopivat parhaiten toisilleen.”

“Minä kuulin lapsuudessani erään tarinan”, sanoi Kaarlo, “enkä minä unohda sitä koskaan. Siinä kerrottiin nuoresta, uljaasta Hagbartista, joka salaa voitti ihanimman kuninkaantyttären omakseen ja lauleli onnellisena uskollisesta rakkaudestaan pyövelin saattaessa häntä hirsipuuhun. Hän oli kyllä kuninkaanpoika, mutta ritari Folkeson, joka vei kuningas Sverkerin tyttären luostarista, ei ollut kuninkaanpoika.”

“Haa! oletpa kuitenkin tyhmänrohkea, turhamielinen poika!” vastasi kreivi Albert tulisesti. “Luuletko sinä tytärtäni kevytmieliseksi Signeksi tai typeräksi nunnaksi, joka luulisi sinua Jumalan enkeliksi, jonka kanssa karkaisi. Jos sinä kuvittelet kreivi Albertin tyttären hetkeksikään unohtavan mitä velvollisuuksia hänellä on minua ja sitä ylhäistä sukua kohtaan, josta hän on syntyisin, niin sinä tunnet hyvin huonosti uljaan Rigmorini. Sinä et voi saada edes merikivisydäntä hänen kaulaltaan. Mutta jos minulla olisi tytär, joka minun luvattani rohkenisi salaa luvata ritarille uskollisuutensa, — niin ei suinkaan mikään kunnianhimoinen prinssi tai ruhtinas olisi sinun onnesi esteenä. Mutta riittää jo siitä asiasta! Kunnia ja onni eivät ole leikinasioita. Nyt sinä tiedät vakavan ajatukseni tästä asiasta. Jos sinä et saa karkoitetuksi noita haaveita mielestäsi, niin joudut koko maailman narriksi ja turmelet elämäsi turhilla unelmilla. Anna sitoa haavasi, ja pysy hiljaa siksi kunnes se parantuu, niin minä tahdon unohtaa sinun ajattelemattomat puheesi!”

Näin sanoen kreivi Albert käänsi hänelle selkänsä jättäen hänet omiin ajatuksiinsa ja haavalääkärin hoitoon. Mutta Kaarlo päätti lujasti olla välittämättä kreivi Albertin järkähtämättömyydestä ja päätti asettaa toiveillensa ja Rigmorin rakkaudelle ratkaisevan koetuksen.

Mutta pian sotapäällikkö antoi hänelle muuta ajattelemista kuin uskaliaita rakkausseikkailuja, sillä hän sai muiden ritarien kanssa pitkäksi aikaa kylliksi tekemistä Liivinmaalla.

Kun kreivi Albert vihdoinkin monen verisen tappelun jälkeen huomasi, ettei hän pienellä ristijoukollaan voinut toimittaa mitään lukemattomia pakanoita vastaan, luopui hän aikeestaan valloittaa Saarenmaan ja suostui kunnialliseen sovintoon, minkä pakanat tarjosivat heille Riigassa. Sieltä hän lähti ritareineen Slesvigiin, mihin kuningas Valdemar oli kutsunut kaikki läänitysmiehensä ja vasallinsa kruunauttaakseen Dagmarin yhdeksänvuotiaan pojan, prinssi Valdemarin.

Kuninkaan suuri suunnitelma oli sillä aikaa toteutunut: Arkkipiispa Antero oli toimeliaana saanut vaikutetuksi uuteen paaviin sen, että kuningas oli saanut paavillisella vahvistuksella keisari Fredrikin tunnustamaan tanskalaisten yliherruuden Saksassa, ja hän oli sitäpaitsi saanut lahjakirjeen paavi Honoriukselta kaikkeen mitä hän vastedes tuli valloittamaan Vironmaalla. Kaikki nämä onnelliset asianhaarat näyttivät yhdistyneen kiirehtimään pohjoisia pakanamaita vastaan aiottua, ratkaisevaa retkeä, jota arkkipiispa niin kauan aikaa oli valmistellut, ja jonka kreivi Albert nyt ilolla näki valmistetuksi ja päätetyksi. Tärkeät, hiljan saapuneet viestit kertoivat, että keisari Otto, kovasti katuen paaville osoittamaansa uppiniskaisuutta, oli kovia tunnonvaivoja kärsien kuollut katumusruoska kädessään Hartesburgissa; myöskin levoton piispa Valdemar näytti aikovan seurata hänen esimerkkiään ja vihdoinkin luopua ylpeistä, maallisista aikeistaan, sillä hän oli syvästi masentuneena antanut vihkiä itsensä cistersiensimunkiksi Lockumin luostarissa Kalenbergissa. Kuningas näytti nyt rauhassa voivan jättää isänmaan, varsinkin kun hänen levottomin pohjoissaksalainen vasallinsa, Schwerinin kreivi Henrik, oli lähtenyt katumusretkelle pyhälle maalle. Valdemarilla oli voimakas sotajoukko, ja hän toivoi nyt saavansa suuret valloitussuunnitelmansa toteutetuiksi annettuaan kansan rauhoittamiseksi ensin kruunata esikoisensa. Hänen uljas kuningattarensa olisi kernaasti seurannut häntä tälle sotaretkelle, mutta hänellä oli taas pienoinen poikalapsi vaalittavanaan, niin ettei hän edes ollut läsnä kruunausjuhlallisuuksissa Slesvigissä, vaan oli jäänyt Riibehuusiin naisineen. Ei kukaan näyttänyt olevan tästä niin tyytymätön kuin Riisen Kaarlo, joka salaisesti oli toivonut tapaavansa Rigmorin tässä juhlassa.

Juhlallisen komeasti olivat kruunausjuhlallisuudet vietetyt. Kuningas ja kreivi Albert seisoivat Slesvigin linnan ritarisalin ikkunassa ja katselivat miten tulisesti kreivi Otto ajoi rajulla oriillaan linnanpihasta.

“Hän on todellakin suuttunut!” sanoi kuningas — “mutta hän tottelee kuitenkin. Olette kai pitänyt Riisen Kaarlon virkeässä toiminnassa?”

“Hän on parhaillaan toimittamassa miehistönsä laivaan”, sanoi kreivi Albert. “Minä luulin muuten, että heidän välinen riitansa oli sovitettu.”

“Luuletteko te, urhea Albert, teidän oppilaanne milloinkaan unohtavan kunnia-asian? Ja luuletteko nuoren sukulaisenne veren olevan vähemmän tulista kuin meidän? Katselivathan he toisiaan kirkossa kuin veriviholliset. Sotaretkellä heitä hillitsee sotalaki, siellä heillä on tilaisuus jäähdyttää kuumaa vertansa. Minä en mielelläni enää sekaantuisi asiaan. — Mutta mitä sinä arvelet minun sotavarustuksistani, urhea Albert?” kysyi kuningas ylpeästi ja iloisesti. “Ne ovat voittaneet minun uskaliaimmatkin odotukseni, herra kuningas! Viisisataa pitkälaivaa, ja jokaisessa satakaksikymmentä miestä. Minun täytyy tunnustaa, että teidän rikkaat läänitysmiehenne eivät ole säästäneet aarteitaan.”

“Eikä myöskään varakkaat kaupunkilaisporvarit”, vastasi kuningas — “ja meidän hurskas arkkipiispamme on näyttänyt hyvää esimerkkiä piispoilleen. Vanha, uskollinen Antero on aivan nuortunut. Itse Pietari piispakin, jonka jo sanottiin kuolleen, on elpyneenä ja voimakkaana noussut tautivuoteeltaan, tahtoen hänkin mukaan.”

“Tämä retki on jo vuosikausia ollut urheiden Sunenpoikien lempiajatus”, huomautti kreivi Albert, “ei ole ihme, että he sitä voimiensa takaa tukevat. Ja totisesti, hurskas arkkipiispa oli oikeassa: raakalais-elämä ei sieltä lopu, ennenkuin koko maa on kukistettu ja kristitty. Minä olen nyt itse nähnyt hirvittäviä jätteitä heidän ihmisuhreistaan ja heidän julmuudestaan kristittyjä kohtaan: raatelevien petoeläinten lailla he repivät ulos heidän sisälmyksensä. Jokainen kristitty siunaa teidän yritystänne, kuninkaani! Eivätkö talonpojat nurkuneet raskaita sotaveroja? Nuo viisisataa laivaa miehineen ja muonavarastoineen eivät olleet niinkään pieni avustus.”

“Rahvas ei milloinkaan tiedä mitä se tahtoo”, — sanoi kuningas, “talonpoika halajaa pääasiallisesti vain hyviä päiviä. Kyllä se omistaa itselleen mielellään kunnian ja voiton, silloin kun sellainen on saatavissa. Minä olin liian myöntyväinen hurskaan Dagmarin aikoina; senvuoksi huudetaan minun nyt olevan ankaran, ja varsinkin jalo, uljas kuningattareni on heille silmätikkuna. Mutta kyllä aikaa myöten kaikki tasaantuu. Kansansuosio on tuulenlainen, se ei aina puhalla samalta kulmalta. Se kuningas, joka siitä liiaksi välittää, joutuu pian jokaisen tuulen ajeltavaksi. Nyt minä tiedän mitä minä tahdon ja voin. Nurisivathan minun hurskaat herra pappinikin silloin kun minä ensi kerran heitä verotin; mutta nyt kun ristiretki on kysymyksessä, ei kukaan ole heitä avuliaampi ja innokkaampi.”

“Jos sinä lähdet sotaan, isä, niin otathan sinä minut mukaasi?” keskeytti pieni, kultakiharainen poika kuninkaan ja kreivi Albertin puheen, painautuessaan hellästi kuninkaan polvea vasten ja katseli häntä rukoilevasti ystävällisillä, sinisillä silmillään. Hän oli juhlan yhdeksänvuotias kuningas, pieni prinssi Valdemar. Kuningas katseli kaunista poikaa sydämellisellä ilolla.

“Ensi kerran sinä pyydät mukaani”, sanoi kuningas ja taputti ystävällisesti poikaansa poskelle. “Kun sinä tulet kuninkaaksi, niin elät sovinnossa koko maailman kanssa. Nyt sinä olet tavallasi kuningas, poikani; mutta on parasta, että pysyt sanassasi, siksi kunnes tulet isommaksi.”

“Minä tahdon aina pysyä sanassani!” vastasi poika. “Minä tahdon elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta hurskas arkkipiispa sanoi, että ainoastaan Jumalan luona taivaassa on rauha, ja jokainen hurskas kristitty saa taistella miehuullisesti Jumalan valtakunnan puolesta täällä maan päällä. Jos minä kerran tulen oikeaksi kuninkaaksi ja käyn sotia maani puolesta, niin täytyyhän minun siihen myöskin oppia, isä! Minä tahdon oppia sinusta, voidakseni tulla kelpo kuninkaaksi niinkuin sinä.”

“Hurskaan Dagmarini poika!” sanoi kuningas liikutettuna. “Sinulla on äitisi lempeä sydän, samoin kuin hänen silmänsä ja tukkansa. Tuskin sinusta tulee suurta soturia. Mutta minä pidän huolen siitä, että sinusta Jumalan avulla tulee onnellinen rauhan ruhtinas.”

“Eikö minusta koskaan voi tulla oikeaa kuningasta?” kysyi poika, ja kirkkaat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — “Minkätähden sinä sitten annoit kruunata minut tänään kirkossa? Arvelihan arkkipiispa minusta tulevan hyvän kuninkaan, ja kansa huusi ääneen ja iloitsi siitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minä en sinun laillasi voi puolustaa kansaani ja pakoittaa jumalattomia pakanoita lakkaamaan kristittyjä kiduttamasta?”

“Tästä päivästä alkaen sinä saat asemestarin, Valdemarini!” vastasi kuningas. “Kun palaan takaisin, niin saat näyttää minulle mitä olet oppinut, ja kun minä ensi kerran menen sotaretkelle, seuraat sinä minua, siitä annan sinulle sanani.”

Siten poika oli rauhoitettu. “Elä luule, isä, että olen pahoillani”, sanoi hän iloisesti, “minä uskallan jo ratsastaa harmaalla oriilla, enkä minä enää koskaan itke, kun loukkaannun; silloin vain, kun sinä olet vihanen ja sanot minua hennoksi, heikoksi tyttöpojaksi, tai kun olen kiusannut Nikolaita —”

“Hyvä, hurskas lapseni!” keskeytti hänet Valdemar kiihkeästi, painaessaan häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä. “Suokoon Jumala sinun säilyttää rakastavaisen mielesi, siksi kunnes tulet vanhaksi harmaapääksi; et sinä siltä ole arka ja pelkuri. Hän, joka on väkevä heikoissa antaa sinulle voimia, niin sanoi autuas äiti-vainajasi.”

Sen sanottuaan hän antoi pojan mennä takaisin kreivi Klaun pienen
Nikolain ja toisten leikkitoveriensa luo.
Kuningas oli liikutettu. Hänen hurskaan Dagmarinsa kuva esiintyi taas elävänä hänen sielunsa silmille, ja hän tunsi mielensä lempeän surulliseksi. Hän antoi kreivi Albertin valmistaa kaikki lähtöä varten ja poistui linnan asesaliin pukeutuakseen sota-asuunsa.

“Jos hän nyt olisi elänyt”, puheli hän itsekseen, “niin hän varmaankin olisi rukoillut soaistujen pakanoiden puolesta, — kenties hän taas olisi kysynyt tartuinko minä aseisiin vain Jumalan ja pyhän kristikunnan nimessä. — Oi, Dagmar, Dagmar, mitä silloin vastaisin sinulle? — Ei, ei, minä en ole mikään pyhimys, — enkä minä tahdo teeskennellä itselleni. — Anna minulle anteeksi, hurskas sielu —. Vielä minä olen entinen maailmanlapsi enkä muuta voi. — Voittoon ja onneen Volmari syntyi! Oi Berengaria, uljas Berengariani! Vain sinun uskalias henkesi ymmärtää minut. Sinun Valdemarisi pyrkii sinne, mihin ylevät, näkymättömät henget hänet määräsivät.”

Hän puki nyt ylleen kultaisen haarniskansa. Senjälkeen hän otti sydämillä ja hopealehdillä koristellun kilpensä seinältä.

“Nuo uljaat leijonat eivät saa ruostua eikä joutua häpeään”, sanoi hän, “eivät myöskään sydämet. Ei, totisesti minä en tahdo olla julma, raaka sotilas. Pakanallisten naisten ei tarvitse niiden onnettomien lailla kirota minua ja tanskalaisia. Minä tahdon pitää ankaraa sotakuria. — Lempeys ja armahtavaisuus seuratkoot pyhän ristin ohella minun miekkaani ja lippuani. Sanokoot minua kuinka maailmallismieliseksi tahansa, minä sodin kuitenkin sekä kruunun että ristin kunnian puolesta.”

Nyt hänen katseensa osui liuskakivilattialla olevaan punaiseen pilkkuun, jota turhaan oli koetettu poistaa ja jota oli koetettu peittää vanhalla panssarilla. “Niin, täällä tuo kamala työ tehtiin, — täällä kiltaveljet murhasivat Niilo kuninkaan”, sanoi kuningas miettiväisenä — “omat kansalaiset murhasivat heidän laillisen kuninkaansa. Hm? Minuakin vastaan nuristaan — myöskin Berengaariaa. Sanotaan, että minä en teekään kansaani onnelliseksi. Haa, mikä onni on heistä voittoa ja kunniaa suurempi? — Onko Tanskalla Knuut Suuren päivistä asti ollut kuningasta, joka olisi voimakkaampi, ja jolla olisi ollut suurempi sotajoukko kuin minulla tällä hetkellä? Maksakoon mitä tahansa, Valdemar Seierin täytyy ansaita nimensä.” — Sitten hän tarttui miekkaansa ja kilpeensä ja poistui asesalista.

Puolta tuntia myöhemmin kuningas ajoi satamaan, ollakseen läsnä sotaväen asettuessa laivoihin. Seuraavana päivänä nuori, kruunattu prinssi Valdemar palasi seurueineen takaisin Riibehuusiin. Hänen mahtava isänsä seisoi kaartuvan purjeen alla lohikäärmelaivallaan ritariensa ja läänitysherrojensa ympäröimänä. Niiden hengellisten herrojen joukossa, jotka seurasivat häntä tällä retkellä, oli paitsi arkkipiispaa ja Pietari piispaa myöskin Slesvigin piispa Nikolaus ja liiviläiset piispat Herman ja Theoderik. Hänen läänitysmiestensä joukossa nähtiin tällä kertaa myöskin hänen uskollinen ja luotettava ystävänsä, Rügenin urhokas ruhtinas Witzlaw. Suurimman pitkälaivan kannella seisoi kreivi Otto, Sven Vahvan ja Veli Gamlingin kanssa, friisiläisten joukossa, ja sadan pienemmän laivan etunenässä purjehti Riisen Kaarlo kepeällä purjeveneellään, jonka keulaan uskalias rakastaja oli panettanut Rigmorin nimen suurin kultakirjaimin.

KOLMAS LUKU.
Lindanissessa, lähellä sitä paikkaa, mihin Tallinna sittemmin rakennettiin, ulkonee iso hietasärkkä Suomenlahteen. Siellä oli linnoitus, jonka virolaiset olivat vahvasti miehittäneet kuullessaan huhut Valdemarin tulosta, koska he pelkäsivät tanskalaisten juuri siellä nousevan maihin.

Urhokkaat pakanat olivat kauan odottaneet tätä hyökkäystä, ja he olivat varustautuneet puolustamaan epäjumaliaan ja vapauttansa viimeiseen hengenvetoon. He olivat koonneet äärettömän joukon uskonveljiään Preussista, Liettuasta, Semigalliasta ja Venäjältä, sekä olivat uskoneet sotajoukkojen johdon etevimmälle semigallien vanhimmista, vanhalle Westhardille. Hän oli yhtä tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan kuin taisteluissa osoittamastaan viekkaudesta, urhoollisuudesta ja pelkäämättömyydestä.

Näillä seuduin ei ollut milloinkaan ennen nähty näin suurta sotilasjoukkoa koolla. Heidän voimansa oli niin suuri, että vanha Westhard uskoi rohkeimmankin vihollisen peräytyvän heidät nähdessään. Vaikka hän ei aikonutkaan ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Lindanissessa, missä hän ei edullisesti voinut käyttää yhtaikaa koko voimaansa, oli hänen mielestään kuitenkin suuri terassimainen hiekkasärkkä erittäin sopiva hänen suunnitelmilleen. Hän antoi senvuoksi miehittää sen ylhäältä alas asti niin taajaan, etteivät soturit voineet toisiltaan liikahtaa. Samalla tapaa hän antoi miehittää sotureilla kaikki senpuoleiset kukkulat, niin ettei meren puolelta voinut nähdä muuta kuin kimaltelevia keihäitä ja kilpiä, ja ranta-alue näytti isolta sotatantereelta, ollen niin täyteen ahdettu taisteluun valmiita miehiä, ettei edes näkynyt jäävän sijaa ainoallekaan viholliselle.

Ylinnä töyrällä, suurella urhojen hautakivellä, seisoi vanha, kookas pakanapäällikkö, yllään lyhyt karhunnahkanuttunsa, käsivarrellaan vaskihelaisella häränpäällä koristettu tamminen kilpi ja kädessään raskas sotanuija. Kaikki tunsivat hänen sankarivartalonsa ja punaisen lentävän kukon, jota hän Rhadegas epäjumalan tavoin kantoi koristeena karvaisessa lakissaan. Suurta sotakirvestä hän käytti sekä aseena että johtosauvana, ja liikauttaessaan sitä, joko taivasta tai maata kohti tiesi jokainen sotilas oliko hänen mentävä eteenpäin vai peräydyttävä. Häntä lähinnä seisoivat virolaisten vanhimmat sekä kaikki nuoret, voimakkaat sotapäälliköt, joiden joukossa erittäinkin veti huomion puoleensa nuori, kaunis mies, jonka sotalakkia koristi musta leijonanpää. Kukkuloilla paljasjalkaiset pakanapapit toimittivat hirvittävän ihmisuhripalveluksen, uhreina olivat vangitut kristityt. Hurjin, ulvovin lauluin he vihkivät sotilasten miekat onnettomien uhrien verellä.

Kolme päivää pakanasotajoukko oli tässä asemassaan toimittanut uhripalveluksensa. Neljäntenä päivänä aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja vanha Westhard neuvotteli kärsimättömänä virolaisten vanhimpien ja päälliköittensä kanssa arvellen suuren laivaston, joka oli nähty Itämerellä, kulkeneen toista tietä. Samassa kaikui huuto: “Tuolta he tulevat, he tulevat!” Ja nyt nähtiin suuren mastometsän liukuvan Suomenlahteen, ravakan kaakkoistuulen pullistaessa purjeita.

“Montako laivaa luulet heillä olevan, Kyriawan?” kysyi sotapäällikkö nuorelta pakanalta, jonka lakkia leijonanpää koristi, annettuaan ensin määräyksensä ja nähdessään nyt laivaston ohjaavan Lyndanissea kohti.

“Pitkälaivat ja purjelaivat yhteenlaskettuina kohonnee niiden luku tuhanteen”, vastasi nuori päällikkö, “mutta puolet niistä ovat aivan pieniä.”

“Siten siellä ei voi olla täyttä 70,000 miestä, soutumiehet siihen laskettuina”, sanoi sotapäällikkö. “Voitko nähdä siellä kuningaslaivan?”

“Minä näen suuren purppurapurjeisen laivan, jonka kokkaa koristaa kultainen lohikäärme.”

“Se on vanhan Volmarin lohikäärme!” sanoi Westhard. “Silloin on kuningas heidän mukanaan, eivätkä he pelkää maalle nousua. Olkaamme vain maltillisia, Kyriawan? Ei siitä ole apua, vaikka meitä olisi kymmenenkin yhtä vastaan, ja sen, joka astuu askeleenkin eteenpäin, silloin kun minä käsken peräytymään, annan minä nylkeä elävänä kuin kristityn koiran!”

“Suuren Jumalani kautta!” sanoi Kyriawan synkkänä ja kosketti lakkinsa leijonapäätä. “Jos minä saisin määrätä, niin ei ainoakaan tanskalainen pääsisi elävänä täältä. Mutta te kai ymmärrätte asian paremmin, ankara päällikkö.”

“Joko he kaikki pakenevat, ennenkuin minun sotakirveeni laskeutuu”, sanoi Westhard, “tai he jäävät kaikki tänne minun korppieni raadeltaviksi. Ymmärrätkö sinä nyt minut?”

Kyriawan kumarsi ääneti ja ratsasti heti senjälkeen pois kukkulalta jakaakseen sotapäällikön käskyt.

Valdemar seisoi, yllään kultavarustukset, lohikäärmekeulassa arkkipiispa Anteron ja Pietari-piispan välillä ja hän katseli ihmeissään vihollisen rannikolle, missä keskipäivän auringon hohteessa tuhannet kilvet ja keihäät kimaltelivat. Noin suunnatonta sotilasjoukkoa hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ilman sitä rauhaa ja varmuutta, jolla hän tavallisesti niin pelotonna kulki ylivoimaistakin vihollistaan vastaan. Hän vaikeni ja huomasi monen urhokkaimmista sotureistaan kalpenevan: itse kreivi Albertin rohkeat kasvot olivat hämmästyksestä jännittyneet osoittaen hänen pitävän maallenousua täällä mahdottomana.

“Kirottua!” huudahti viimeinkin kuningas ja polkasi laivankantta. “Onko tuo noituutta vai perkeleen häikäisypeliä? Vai ovatko koko maailman pakanat kokoontuneet tänne minua pilkkaamaan? Kaikki purjeet alas! Täällä olisi mieletöntä nousta maihin. Purjeet alas!” Kuninkaan käsky kajahti nyt laivasta toiseen, ja kaikki purjeet liukuivat hitaasti alas, ja koko laivasto seisattui. Hurja, hirvittävä pilkkahuuto kajahti rannoilta, ja kauheasti meluten pakanat kohottivat rantakukkuloilta pitkien seipäiden nenään uhrattujen kristittyjen vankien veriset päät.

Kuningas ja kaikki soturit seisoivat ääneti ja suuttuneina. Pietari piispa asteli levottomana edestakaisin kannella ja toivoi vain voivansa purkaa suuttumuksensa sanoiksi. Arkkipiispa Antero seisoi sillä aikaa rauhallisena kädet yhteenliitettyinä ja näytti rukoilevan.

“No, mitä te sanotte, hurskas herra!” keskeytti viimeinkin kuningas suuttuneella äänellä hänen hiljaisen hartaushetkensä.

“Tässä olisi hyvä neuvo parempi kuin parhain rukouskirja.”

“Minun sieluni turvaa Herraan!” vastasi arkkipiispa juhlallisesti.
“Sillä hän on minun tukeni ja minun turvani.”
“Jos hän on teidän kallionne, herra kuningas, niin silloin ette horju. Hän on auttava meitä nimensä kunnian tähden ja vapauttava meidät, ja hän antaa meille meidän syntimme anteeksi hänen nimensä tähden.”

“Nyt ei ole aikaa saarnata meidän synneistämme, arvoisa herra!” sanoi kuningas kärsimättömästi. “Sanokaa minulle vain voimmeko nousta täällä maihin?”

“Eikö mikään raskas synti paina sieluanne, herra kuningas?” vastasi arkkipiispa yhtä tyynesti, välittämättä kuninkaan kiivaudesta. “Uskallatteko käsi sydämellänne sanoa: kuninkaan valtakunnan ja hänen kunniansa puolesta tartuin miekkaan. Nouskaa maihin Jumalan nimeen. Ja hän, joka on turvanne, ei anna meidän joutua häpeään ja pakanoiden pilkattavaksi.”

“Kuka on viaton ja vanhurskas Jumalan edessä?” sanoi kuningas miettiväisenä. “Jos täällä tarvitaan synnitön sotajoukko voittoa anastamaan, niin minun olisi pitänyt toivoa pyhimykset sotilaikseni ja Jumalan enkelit ratsumiehikseni. Mitä te sanotte, piispa Pietari?”

“Me olemme kaikki syntisiä Jumalan edessä!” huudahti kiihkeä piispa ja nousi ampumatelineille, niin että kaikki voisivat kuulla häntä. “Jos Herra nyt vaatisi meidät tuomiolle, niin varmasti me kaikki joutuisimme tuhon omiksi. Mutta meidän Vapahtajamme elää, ja hänen avullaan me elämme ja voitamme. Katsokaa, tuolla he seisovat, Jumalan nimen halveksijat, nuo pakanalliset hirviöt, jotka ovat murhanneet meidän veljemme, ja repineet kristityiltä sydämet epäjumaliensa verisiksi uhreiksi, — katsokaa, tuolla he heiluttavat veljiemme päitä keihäittensä nenässä. Elä laske vihollisten lukua, eläkä puhu hänen voimastaan! Nouse maihin Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, herra kuningas, ja minä sanon pyhän psalmien laulajan kera: Jumalattomat ovat miekkansa paljastaneet ja pyssynsä jännittäneet tuhotakseen ne, jotka vanhurskaat ovat; mutta ei liha meille mitään voi, kun henki on mukanamme; heidän miekkansa tunkee heidän sydämiinsä, ja heidän luunsa muserretaan, — he hajoavat kuin akanat tuuleen, ja Herran enkelit karkoittavat heidät pois, — heidän tiensä on oleva pimeä ja liukas, ja Herran enkeli seuraa heitä. Mutta meidän sielumme iloitsee Herrassa, — se iloitsee hänen pelastamisestaan.”

“Amen!” sanoi arkkipiispa, ja kuningas sekä kaikki sotilaat toistivat sen.

Pietari piispa oli äskettäin toipunut ankarasta taudista. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat, ja hänen äänensä soi mahtavana kuin profeetallisen hengen innostamana.

“Aivan niin, uljas Pietari piispani!” sanoi kuningas iloisena ja mieli rohkaistuna. “Te puhutte kuin oikea Jumalan mies, ja teidän sanaanne minä tahdon luottaa. Purjeet ylös, maihin!” kajahti hänen voimakas sotapäällikönäänensä, ja yleisten riemuhuutojen kaikuessa nostettiin taas tuhannet purjeet. Laivasto ohjattiin suoraan rantaa kohti ja ankkuroitiin. Taukoamattomassa nuolisateessa sotaväki soudettiin maihin, samalla kuin viholliset peräytyivät päällikkönsä käskystä rannikolta, antaen Valdemarin, hänen suureksi hämmästyksekseen, esteettä tuoda koko väkensä maihin ja miehittää lahden ympärillä olevat kukkulat.

“Hyökkää sinä, uljas Ottoni, friisiläistesi kanssa varustuksia vastaan!” sanoi kuningas nuorelle sisarenpojalleen heti kun sotaväki oli maissa. Ja kreivi Otto iloitsi saatuaan heti näin tärkeän tehtävän.

Nyt kuningas kääntyi kreivi Albertin puoleen. “Vihollinen koettaa viekotella meitä satimeen”, sanoi hän. “Tuskinpa he pelosta peräytyivät. Heti kun varustukset ovat meidän, laajennetaan ja vahvistetaan ne turvataksemme laivaston ja paluumatkan. Elkäämme hätäilkö, Albert. Tänne me pian asetumme leiriin. Anna Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin sill’aikaa urkkia vihollisten liikkeitä.”

Viisas sotapäällikkö hyväksyi kuninkaan varovaisuuden ja kiiruhti täyttämään hänen käskyjänsä. Absalon Belgin hän löysi heti. Tämä hypähti ratsunsa selkään ja lupasi hakea Riisen Kaarlon, mutta etsi häntä turhaan puolen tuntia.

Jyrkän rantaäyrään seinämään oli muodostunut syvä luola: Tämän syrjäisen paikan oli Pietari piispa valinnut asunnokseen teltan asemesta, ja Riisen Kaarlo oli ollut avullinen valmistamaan hänelle sinne olkivuoteen, tuoden hänelle laivasta ne vähät elintarpeet, jotka hän halusi. Ihmeekseen Absalon Belg löysi vasta täältä luolan ulkopuolelta Riisen Kaarlon harmaan ratsun, ja Ritari Kaarlo astui itse niin omituisen juhlallisen näköisenä sieltä, kuin olisi hän nähnyt henki-ilmestyksiä.

Heti kun ritari Kaarlo oli kuullut kuninkaan käskyn, hän tointui ja hypähti sanaakaan sanomatta hevosensa selkään.

Sill’aikaa kun kreivi Otto reippaasti ja onnellisesti ryntäsi vihollisen linnoitukseen uljaine friisiläisineen, ja muu osa sotajoukkoa pystytti telttoja sekä vahvisti leiriä paaluilla ja turpeilla, ratsastivat Riisen Kaarlo ja Absalon Belg korkealle mäelle, mistä luulivat voivansa nähdä koko seudun. Oli kaunis ilta kesäkuun alussa. Tie oli autio ja hiljainen. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, ja ilta-aurinko paistoi rauhallisesti sotaväen polkemalle ruohikolle vihollisen lakeuksilla.

Kaarlo ritari ratsasti yhä ääneti ja mietteissään, ja Absalon Belg odotti malttamattomana seuralaisensa itsestään kertovan mitä kummia hänelle oli tapahtunut.

“Oliko siellä luolassa, mistä tulitte ulos, enkeleitä vai piruja, ritari Kaarlo?” kysyi hän viimein. “Olettehan menettänyt siellä puhelahjannekin. Minä voisin yhtä hyvin ratsastaa vakoilemaan jonkun puupölkyn seurassa.”

“Minä olin hurskaan piispa Pietarin luona”, vastasi Kaarle; “hän tahtoo elää erakkona tuossa luolassa, niin kauan kun leiri on Lindanissessa. Hän on omituinen mies, ja elkää epäilkö, ettei keskustelu hänen kanssaan voisi antaa maallikolle yhtä ja toista ajateltavaa.”

“Piispa Pietari?” toisti Absalon Belg. “Jos tahdotte viisastua hänestä, niin on teillä kylläkin ajattelemista. Minä luulen, että hän viimein tekee meidät kaikki hulluiksi. En koskaan ole nähnyt häntä niin omituisena kuin näinä päivinä. Hän on aivan haudasta nousseen ruumiin kaltainen. Ja jokainen sana, minkä hän lausuu, vaikuttaa kuninkaaseen ja meihin kaikkiin, aivan kuin hän olisi henkien näkijä tai profeetta. Viisas Henrik Harpestreng pudistaa päätään arvellen, että hänen tautinsa ja palava intonsa pyhään retkeen ovat sekoittaneet hänen järkensä. Hän kuuluu sairastaessaan sanoneen olleensa viisi vuotta kuolleena, mutta hän oli rukoillut Jumalaa, että pääsisi takaisin ruumiiseensa, voidakseen ottaa osaa tähän ristiretkeen.”

“Vaikka hän olisi sanonut taudistaan mitä hyvänsä”, sanoi Kaarlo, “niin minä tiedän varmaan, ettei Henrik Harpestreng eikä kukaan meistä tule elinaikanamme niin viisaaksi kuin hän. Lukuunottamatta hänen veljiään arkkipiispaa ja abotti Gunnaria Ömissa, lienee tuskin koko Tanskassa niin oppinutta miestä.”

“Olkoon hän kuinka viisas hyvänsä”, sanoi Absalon Belg, “minä en maksa paljoakaan hänen viisaudestaan, kun hän voi nähdä Roskikten P. Luciuksen kirkontornissa enkelin uhkaavan miekallaan kuutamossa, tai niinkuin hän hiljattain Ebeltolftin luostarissa kuuluu nähneen vahakynttilöitä ja taivaallisia tulisoihtuja abotti Vilhelmin haudalla. Huonon onnensa jälkeen Lenan taistelussa hän on varmaan katumuksesta valvonut ja paastonnut yli voimainsa. Eikä ole ihmekään, että hän nyt näkee niin monta aurinkoa ja kuuta taivaalla.”

“Sanottakoon mitä tahansa”, virkkoi Kaarle totisesti. “Hän on hurskas ja jumalinen mies, ja jos jotakin ihmistä pidettäisiin taivaallisten ilmoitusten antajana, niin minä en tiedä ketään, joka olisi siihen yhtä arvokas kuin hän.”

“Mutta hiisi vieköön, onhan se hulluutta!” kiivaili paksu ritari; “hänhän luulottelee olevansa kuninkaan suojelushenki, ja ettei onni seuraisi kuningasta, jos hän jättäisi hänet. Vieläpä hän väittää lukeneensa kuninkaan elämänvaiheet kirjasta, jota kellään muulla ei ollut muka valta avata — ja mitä liekään vanha Saxo puhunut hänelle kuolinhetkellään” — —

“Ei puhuta sellaisista hämäristä ja salaperäisistä asioista, jalo ritari”, keskeytti Kaarlo hänet levottomana. “Sellaisia ei ole hyvä mietiskellä: niihin ei järkemme ulotu. Pitäkäämme täällä silmät auki ja elkäämme unohtako mitä varten olemme tänne lähteneet.”

“Täällä ei näy missään vihollisia”, virkkoi Absalon Belg hämmästyneenä Kaarlon levottomuudesta ja hänen salaperäisestä harvasanaisuudestaan, jolla hän yritti saada keskustelun lakkaamaan. “Mutta enhän minä saanutkaan tietää mitä suuri Pietari-erakko on saarnannut teille luolassaan”, jatkoi hän. “Sieltä ulos tullessanne näytitte siltä kuin olisitte ladelleet alas yläilmoilta. Taisipa hurskas piispamme ajaa haaveet teidänkin päähänne! Olkaa varuillanne, ritari Kaarlo. Haaveileminen kuuluu olevan hyvin tarttuvaista. Olen jo kauan huomannut teidän olevan liian herkkätunteisen. Lapsuudessanne te olette kuullut Saxon kertovan niin monta ihmeellistä kertomusta ja satua, että kaikki yliluonnollisimmatkin asiat näyttävät teistä mahdollisilta.”

“Anteeksi, jalo ritari”, vastasi Kaarlo kiivaasti. “Turhanpäiväisessä viisastelussanne ja tyhmänylpeydessänne te ja kaikki itserakkaat ihmiset luulette ainoastaan sen olevan totta ja varmaa, jota voi käsin koskea ja tunnustella. Ellen uskoisi jo tässä maailmassa olevan korkeampaa luontoa, puhtaampaa hengen ja ruumiin, taivaallisen ja maallisen yhtymää, kuin minkä jokapäiväisestä elämästä tunnemme, olisi kaikki mitä näen ja kuulen täällä maailmassa minulle hyvinkin vastenmielistä. En voi sanoa teille enkä kenellekään sitä, minkä Pietari piispa minulle tänään uskoi. Te vain pilkkaisitte sitä tai ehkä säälien puistaisitte päätänne sekä minulle että Pietari piispalle, ja sanoisitte meidän olevan hiukan päästä pyörällä.”

“Nyt te ette saa minulta rauhaa, ennenkuin olette sanonut minulle sen!” alkoi Absalon Belg taas puhua, käyttäen kaikki suosittelukeinonsa voittaakseen Kaarlon luottamuksen. Näyttipä hän jo lopulta olevan taipuvainen pitämään Pietari piispan innostusta tähän pyhään sotaan jonkinlaisena jumalallisen ilmestyksen aiheuttamana.

“Jos te ritarikunnianne kautta takaatte minulle vaitiolonne”, sanoi vihdoinkin Kaarlo myöntyen, koska itsekin suuresti halusi jollekin keventää sydäntään, “niin ei mikään estä minua puhumasta.”

Absalon Belg lupasi olla siitä puhumatta.

“Tietäkää siis”, alkoi Kaarlo kiihkeästi kertoa, “meitä uhkaa täällä suuri onnettomuus. Mutta jos kadumme syntimme ja teemme parannuksen, lähettää Herra meille avun hädässämme; ainoastaan siten me voimme voittaa — ja minä”, tässä hän pysähtyi punastuen, “elkää uskoko sitä ylvästelyksi! minä tunnen liiankin hyvin miten arvoton olen siihen — minut on määrätty pelastuksen välikappaleeksi monelle, jos minä vain nöyränä ja hurskaana tottelen ja otan vaarin ylhäältä tulevasta merkistä.”

“Elkää pahastuko rohkeaa huomautustani, ritari Kaarlo!” vastasi Absalon Belg, koettaen vaivoin pidättää nauruaan. “Joko hurskas piispa on mielipuoli tai hän aikoo käyttää hyväkseen teidän ja sotamiesten herkkäuskoisuutta hurskaaseen ilveilyyn. Heittäkää mielestänne mokomat ajatukset! Elkäämme odottako muita ihmetekoja kuin niitä, jotka teidän miekkanne ja uskollisuutenne kuninkaalle saavat aikaan, taistellessamme aivan luonnollisin keinoin kristinuskon ja oikean asian puolesta!”

“Minä kunnioitan suuresti teidän tervettä järkeänne ja ritarillista kuntoanne”, vastusteli Kaarlo suuttuneena, “mutta minun täytyy suoraan sanoa, etten usko teidän ymmärtävän henkisiä asioita. Minua ei ihmetytä, että te näette vain hulluutta ja viekasta juonittelua siellä, missä minä kunnioitan näkymättömien voimien ihmeellisiä viittauksia ja sallimuksen määräyksiä. Minua vain suututtaa, että avomielisyydessäni olen joutunut teidän pilkkanne ja halveksimisenne esineeksi. Mutta olkoon menneeksi! Me saamme kohta nähdä paljonko meitä täällä auttaa teidän maailmallinen viisautenne ja kaikki ihmisvoima!”

Sen sanottuaan Kaarlo kannusti kimoansa ja ratsasti nelistäen ylös mäentöyräälle, mistä hän laskeutuvan auringon viimeisten säteiden valossa silmäili seutua. Iso metsä rajoitti näköalan eteläpuolelta, ja hänen terävä katseensa huomasi metsän laidassa vihollisen etuvartion.

“Te olitte oikeassa!” huusi Absalon Belg ja saavutti hänet nopeasti. “Meidän olisi ollut parasta pitää silmät aula eikä lörpötellä merkeistä ja ihmeistä. Katsokaapas vain taaksenne, Riisen Kaarlo!”

Kaarlo loi pikaisen katseen taakseen ja huomasi hämmästyksekseen kahden vihollisparven vastakkaisilta puolin ajavan heitä kohti, siten aikoen sulkea heiltä paluumatkan. “Nyt meidän täytyy antaa heidän lyödä meidät kuoliaiksi tai antautua”, sanoi Absalon Belg.

“Tai murtautua miehuullisesti läpi!” huudahti Kaarlo paljastaen miekkansa.

“Jos minä olisin teidänlaisenne harras ihmeidenuskoja, niin luulisin sen mahdolliseksi!” vastasi Absalon Belg paljastaen hänkin miekkansa. “Ehkä tämä onkin se onnettomuus, jota meille on ennustettu. Pitäkää nyt huoli siitä, että löydätte merkin millä pelastumme tästä pälkähästä! Jos se teille onnistuu, niin uskonpa teidän todella olevan ihmeidentekijän.”

“Elkää pilkatko, herra ritari, ettemme häpeällisesti riidellen kohtaisi vihollista. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme. Jos kaadumme, ei meiltä enää vaadita sen enempää tässä maailmassa. Täyttäkööt sitten muut sen, mihin meitä ei ole katsottu kyllin arvokkaiksi!”

Näin sanoen Kaarlo ratsasti vihollisten suljettua ratsuparvea kohti, katsomatta seurasiko hänen asetoverinsa häntä vai ei. Absalon Belg saavutti hänet heti hengästyneenä, ja heidän uhkarohkea yrityksensä oli vähällä onnistua. Heidän ensimäinen, tulinen hyökkäyksensä kaatoi kaksi vihollisen ratsumiestä, ja jono oli murrettu. “Nyt joutuin eteenpäin!” huusi Absalon Belg ja kannusti kepeää juoksijaansa. Mutta Kaarloa hävetti kääntää viholliselle selkänsä; hän käänsi ratsunsa hillittömässä taisteluinnossaan. Absalon Belg kirosi hänen kiivauttaan, mutta kääntyi myöskin ja kiirehti hänen avukseen. Vielä kaatui yksi vihollisten ratsumies, mutta samassa silmänräpäyksessä ympäröi uskaliaita ritareita sata ojennettua keihästä. He olisivat epäilemättä tulleet joka puolelta muserretuiksi, ellei voimakas, miehekäs ääni olisi huutanut muutamia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet, ja nuori pakanapäällikkö osoitti sotalakiansa mustaa leijonaa.

“Me antaudumme uskollisuus- ja suojeluslupaa vastaan!” huusi Absalon Belg ja ojensi vihollispäällikölle miekkansa. Kaarlo purasi suuttuneena alahuuleensa pudottaen miekan haavoittuneesta kädestään. Päällikön viittauksesta molemmat olivat silmänräpäyksessä sidotut.

“Jos Musta suo meille voiton, niin hän saa teidät luineen, lihoineen”, ärjäsi hurja Kyriawan. “Te olette jalompi uhri kuin sata härkää.”

Vangitut ritarit kalpenivat. Ja ratsujoukon ympäröiminä täytyi heidän nyt seurata Kyriawania ja hänen ylpeitä maanmiehiänsä metsään.

NELJÄS LUKU.
Kun nuo molemmat nuoret ritarit eivät palanneet, tuli kuningas hyvin levottomaksi ja lähetti suuren sotilasjoukon tutkimaan seutua ja vihollisen asemaa. Etenkin arkkipiispa sekä Pietari piispa olivat levottomia Riisen Kaarlosta, ja Pietari piispa sulkeutui äänetönnä ja miettiväisenä luolaansa.

Varustukset olivat valloitetut ja vahvistetut. Kun vihollista ei alkanut näkyä, aikoi kuningas kulkea eteenpäin sisämaahan. Muutamia päiviä kului neuvotteluihin ja varustautumiseen. Eräänä päivänä, kun kaikki jo olivat lähtövalmiina, ilmoittautui suuri lähetystö virolaisten vanhimpia. Kuningas, joka paraikaa oleskeli Liivinmaalta karkoitetun piispa Theoderikin teltassa, vastaanotti heidät siellä ja kuunteli iloisesti ihmetellen heidän asiaansa. He lupasivat nimittäin täydellisesti antautua ja halusivat tulla kastetuiksi. Arkkipiispa sekä muutamat muista piispoista kastoivat heidät heti riemuiten rannalla, minne kuningas tärkeimpine sotapäälliköineen ja ritareineen oli saattanut heidät.

Mutta Pietari piispa astui ulos luolastaan ja pudisti arvelevan näköisenä päätään. Hän ei halunnut kastaa ketään heistä, vaan lähestyessään kuningasta hän kuiskasi salaa muutaman sanan hänen korvaansa. Mutta kuningas ei siitä välittänyt, sillä kiihkeä piispa näytti hänen mielestään päivä päivältä käyvän yhä sekavammaksi ja omituisemmaksi. Pakanalliset lähettiläät olivat vakuuttaneet kaikkien heidän heimolaistensa antautuvan ja saapuvan kastettaviksi, he olivat myöskin luvanneet vapauttaa molemmat vangitut ritarit. He vahvistivat nämä lupauksensa valalla ja monin omituisin elein heitellen kiviä päänsä yli veteen. Saatuaan runsaat lahjat kuninkaalta he palasivat takaisin maanmiestensä luo.

Heidän poistuessaan Pietari piispa seurasi heitä vähän etempää ja näki mitä oli epäillytkin: he pesivät huolellisesti päänsä ensimäisessä vedessä, mikä heidän tielleen osui. Hänen mielestään tämä oli varma osoitus siitä, että he olivat ainoastaan petollisessa tarkoituksessa käyneet kristittyjen leirissä ja vain ulkokultaisesti ottaneet kasteen, mistä he näin huuhtoutumalla jouduttautuivat vapautumaan. Hän kiirehti heti kertomaan sen kuninkaalle ja kreivi Albertille. Mutta hänen salaperäinen olentonsa sekä omituiset, kiihkeät liikkeensä vahvistivat vielä enemmän sitä luuloa, joka jo oli levinnyt hänestä, että hän oli sairas ja mielenhäiriössä, eikä senvuoksi otettu ollenkaan huomioon hänen varoituksiaan. Hän uhkaili kuningasta Jeremian ankarin sanoin ja palasi uhkaavana onnettomuusprofeettana takaisin luolaansa.

Vangitut ritarit eivät olleet vielä seuraavan päivän iltanakaan palanneet, eikä vihollistakaan ollut sen enempää näkynyt tai kuulunut. Kuninkaalla oli vakava sotaneuvottelu teltassaan, mutta sotaväki vietti leirissä iloista elämää, uskoen koko sotaretken loppuneen ilman ainoaakaan miekanlyöntiä.

Eräässä suurimmista teltoista Sven Väkevä ja Veli Gamling istuivat oluthaarikan ääressä själlantilaisten ratsumiesten, haarniskasoturien ja jousimiesten kanssa. He puhelivat Otto keisarin paosta ja kaksintaistelustaan molempien keisarillisten ritarien kanssa. Kaikki ylistivät kuninkaan urhoollisuutta.

“Mutta mitä sanotte kuningattaresta?” alkoi Veli Gamling puhua. “Enpä ole ikinä nähnyt ihanampaa ja uljaampaa naista. Totisesti, keisarilliset pelkäsivät enemmän häntä kuin meitä kaikkia yhteensä.”

“Eipä se mikään ihme ole”, sanoi eräs vanhemmista ratsumiehistä. “Kuka ei häntä pelkäisi? Paholainen itse kimmeltää hänen mustista silmistään. Ettekö ole kuulleet mitä hän sanoi kuninkaalle hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja mitä kansa yleisesti hänestä laulaa Tanskassa. Hän tarttui haarikkaan ja alkoi laulaa:

“Jo aamulla, ennen koittoa koin,
Hän huomenlahjaa pyysi noin:
‘Herrani, Samsö mulle anna,
Ja joka immeltä kruunu kanna.’
Voi häntä Bengjerdiä, voi!”
[Katso laulua kuningatar Beengjerdistä keskiaikaisissa tanskalaisissa kansanlauluissa.]

“Suu kiinni, se on typerä häväistyslaulu!” huusi Veli Gamling, “sen on kyttyräselkäinen Klaus Klumpe sepittänyt senvuoksi, ettei saanut toivomiaan rikkauksia typeryyksiensä palkaksi.”

“Laulakaa te vain laulunne loppuun!” huusi joukko själlantilaisia ratsumiehiä. “Laulu on hyvä, eikä hän ole sen parempaa ansainnut. Mitä kuningas vastasi?”

“Kuningas sanoi: ei”, jatkoi vanhus. “Hän puhui köyhien neitosten puolesta. Mutta nainen kärtti yhä häntä.” Ja nyt hän taas lauloi:

“Suvaitkoon, herrani, tahtoni täyttää:
Ei naiset saa punakangasta käyttää
Ja tuota ma, herrani en nähdä julkee,
Kun ratsulla hyvällä talonpoika kulkee!
Voi, häntä Bengjerdiä, voi!”
“Kyllä hän joutuu häpeään, jos rohkenee ottaa meiltä meidän hyvät hevosemme, häpeä totta maar’ tulisi osakseen!” huusivat kaikki ratsumiehet ja toistivat laulun loppusäkeen. “Jatka! mitä kuningas siihen vastasi?”

“Hän vastasi kieltävästi ja puhui kauniisti sekä naisten että talonpoikien puolesta, mutta nainen yhä kiusasi häntä. Hän tahtoi ympäröidä rautakahleilla koko maan, niin ettei ainoakaan elävä olento pääsisi ulos eikä sisään joutumatta tullin kiusattavaksi, sitäpaitsi köyhät talonpojat saivat viedä hiiliä ja puita Riiben sepille, joille porvarit saivat palkat maksaa; mutta silloin kuningas löi vuoteen laitaan niin että jyrähti.” Näin sanoessaan puoleksi humaltunut ratsumies löi telttapöytään ja lauloi:

“Mun taattoni ennen vallitsi maan,
Ja hän peri valtikan taatoltaan.
Tavaroita talonpoikain, porvareiden
Tanskan kuninkaat ei ryöstä turhaan.”
“Hyvin vastaakin Valdemar kuningas — eläköön kuningas Valdemar! Konna se, joka ei juo tätä maljaa!” huusivat kaikki ratsumiehet kilvan ja tyhjensivät haarikkansa.

“Sen maljan minä juon sydämeni pohjasta!” sanoi veli Gamling ja joi haarikkansa tyhjiin. “Eläköön kuningas, mutta totta totisesti kuningatar myöskin, ja jos te laulatte vielä ainoankin häväistyslaulun uljaasta, jalosta kuningattaresta — niin kaikkien pyhimysten ja perkeleiden kautta, te joudutte tekemisiin minun kanssani, vaikka teitä olisi sata roistoa ja ryökälettä ympärilläni!” Hän löi samalla niin voimakkaasti haarikkansa pöytään, että se halkesi.

“Elkää välittäkö tuosta karanneesta munkista, toverit!” huusi nyt eräs nuori, voimakas haarniskasoturi ja nousi. “Noilla friisiläisillä suupalteilla ei ole oikeutta kieltää meitä laulamasta eikä juomasta!”

“Laula, laula!” huusivat kaikki ratsumiehet ja jousimiehet nousten paikoiltaan.

“Niin, mihin me nyt lopetimmekaan?” sanoi vanha soturi epäröiden, luoden aran katseen Veli Gamlingiin ja Sven Väkevään, jotka kuiskailivat keskenään ja puivat mahtavia nyrkkejään.

“Pahus vieköön, toveri, etkö sinä uskalla enää laulaa?” huusi nuori, riidanhaluinen haarniskasoturi. “Kyllä meitä on täällä siksi monta själlantilaista, ettemme anna parin friisiläisen täällä meitä komennella. Jos sinä et uskalla, niin minä uskallan, ja jos tahdotte tietää mitä kuningatar sanoi, niin kuulkaa!” Ja nyt hän lauloi rehennellen:

“Mitä tarvitseisi talonpoika enempää
Kuin vitsasoven sekä veräjän?
Mitä muuta tarvitseis hän konnulleen
Kuin yhden lehmän sekä härkämullikan?
Voi häntä, Bengjerdiä, voi!”
Mutta tuskin nuori haarniskasoturi oli ehtinyt laulaa laulun loppuun, ennenkuin hän kellahti kumoon, raskaan oluthaarikan sattuessa hänen otsaansa. Samassa Veli Gamling ja Sven Väkevä hypähtivät pöydän yli ratsumiesten joukkoon, ja siellä syntyi niin tuima ottelu, että molemmat friisiläiset urhot väkevyydestään ja taitavuudestaan huolimatta olivat vähällä menettää henkensä, elleivät he olisi saaneet pikaista apua tovereiltaan ja maanmiehiltään, jotka joukottain riensivät sinne ja sekaantuivat tappeluun.

Tästä johtunut meteli kuului pian kuninkaankin telttaan, ja hän lähetti heti kreivi Albertin pitämään ankaraa tutkimusta sekä rankaisemaan syylliset. Suurella vaivalla, ainoastaan sotamiesten joukossa nauttimansa kunnioituksen nojalla, vakavan sotapäällikön onnistui rauhoittaa heidät. Kun tappelu viimeinkin oli tauonnut, ja muutamat soturit olivat saaneet rangaistuksensa, lauloivat själlantilaiset vielä myöhään yöhön häväistyslauluja kuningattaresta, ja kuningas kuuli suuttuneena tuon vihatun loppusäkeen:

“Voi häntä, Bengjerdiä, voi!”

tai niinkuin muutamat lauloivat:

“Häpeä hälle, Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!”

Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän aikoi juuri lähettää ankaran käskyn tyhmänrohkeiden kapinallisten rankaisemiseksi, kun samassa kaikui kautta leirin huuto: “Vihollinen! vihollinen!” ja silmänräpäyksessä vallitsi koko leirissä sellainen epäjärjestys ja sekaannus, että päälliköiden oli mahdotonta koota miehistöänsä. Kuningas tarttui aseisiinsa ja kiirehti ulos teltastaan. Oli pimeä, myrskyinen yö. Tulisoihdut sammuivat. Sotilaat juoksivat edestakaisin. Viideltä eri taholta leiristä kaikui kauhunhuutoja ja aseiden kalsketta, ja joka viideltä taholta hyökkäsivät viholliset esiin hurjin, ulvovin sotahuudoin. Kuningas, kreivi Albert sekä kreivi Otto heittäytyivät ratsujensa selkään. Turhaan kuningas koetti palauttaa sotajoukkoa järjestykseen. Kun vihollinen oli saatu hätyytetyksi pois yhdeltä puolelta, tunkeutui se sitä voimakkaammin neljältä muulta suunnalta, ja pimeys teki kaiken vastarinnan turhaksi. Joukko pakanoita, petolliset lähettiläät etumaisina, tunkeutuivat piispa Theodorikin telttaan, missä he edellisenä päivänä olivat nähneet kuninkaan. He arvelivat sen kuningasteltaksi ja murhasivat piispan, luullen häntä kuninkaaksi. He laahasivat pahoin runnellun ruumiin mukanaan ja huusivat: “Kuningas on kaatunut! Kuningas Valdemar on kaatunut!”

Kun tanskalaiset kuulivat tämän, oli pelko ja sekaannus vieläkin yleisempi.

Uupuneena turhista ponnistuksistaan kuningas pysäytti ratsunsa ja loi epätoivoisen katseen taivasta kohti. “Armias jumala!” huudahti hän. “Oletko hyljännyt minut tänä onnettomuuden yönä!”

“Jos te vain teette parannuksen, soaistu kuningas, niin Jumala kyllä armahtaa teitä!” kaikui samassa tuttu, voimakas ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli pysäyttänyt mustan oriinsa hänen viereensä pidellen palavaa tulisoihtua kädessään. Hänen lumivalkea tukkansa liehui kalpeiden soihdun valaisemien kasvojen ympärillä, ja hänen palava katseensa melkein hirvitti kuningasta.

“Herra rankaisee ylpeitä”, sanoi piispa käheällä äänellään ja heilautti säkenöivää soihtuaan, “vain nöyrille Hän antaa armonsa. Nöyrtykää, herra, kuningasten kuninkaan edessä! Vannokaa hänelle tekevänne katumuksen ja parannuksen! Luvatkaa minulle pyhästi, ettette ikinä enää tahdo kuunnella ylpeän Berengarian neuvoja ja rasittaa kansaa yli sen voimien! — Antakaa takaisin pyhän Nikolauksen kirkkovero, se oli julkeaa kirkonryöstöä!”

“Kuolema ja kirous! Mitä te uskallattekaan sanoa minulle, hurja mielipuoli!” huudahti kuningas katkeroituneena ja kohotti kiukustuneena miekkansa piispan kalpeita kasvoja ja valkeata päätä kohti.

“Taivaan Jumalan nimessä! Hillitkää vihanne, herra kuningas!” — huusi nyt arkkipiispa Antero ja ratsasti, arkkipiispallinen juhlapukunsa yllään, kuninkaan ja Pietari-piispan vähin. “Elkää tehkö väkivaltaa Herran palvelijalle senvuoksi, että hän sanoo teille totuuden! Minäkin tahdon sanoa sen teille: Herran suojeleva käsi on jättänyt teidät teidän syntienne tähden, ja jos te ette tänä hetkenä lupaa katua, niin totisesti me kaikki hukumme.”

“Jumal’auta, ovatko he kaikki riivattuja”, mutisi kuningas. “No niin, kunnianarvoisa herra!” sanoi hän ääneen ja tyyntyneenä. “Minä lupaan katua ja tehdä parannuksen, jos se on niin välttämätöntä. Mutta tässä ei ole aikaa katumusharjoituksiin. — Minkä neuvon voitte te antaa minulle tässä helvetillisessä hädässä ja sekaannuksessa?”

“Nyt on pyhän Vitiuksen ja Modestuksen päivä” [15 päivä kesäkuuta], alkoi Pietari piispa taas puhua. “Se on oleva merkkipäivä Tanskan historiassa, samoinkuin pyhän Laurentiuksen ilta. Olkoon se kaikkien Tanskan miesten katumus- ja paastoilta, herra kuningas, kahdentoista vuotiaasta pojasta ikäloppuun vanhukseen!”

“Hyvä on, paastotkaamme Jumalan nimeen vaikka iankaikkisesti!” huudahti kuningas kärsimättömänä. “Mutta mitä apua meillä siitä nyt on?”

“Mikä apu Herran valosta on, sen voivat teidän ruumiilliset silmänne jo nyt nähdä”, vastasi Pietari piispa viitaten itään, mistä ensimäisen aamunsarastuksen valo levisi leiriin, “ja katsokaa tuonne, herra kuningas! Jos näen oikein, niin pakenee nyt vihollinen rantatörmältä urhoollisen Winzlawin takaa-ajamana.”

“Tältä vuorelta minä rukouksen voimalla näytän teille tien voittoon!” sanoi arkkipiispa rauhallisesti ja liitti kätensä yhteen.

“Mutta tuolla pakenevat tanskalaiset ratsumieheni. Eteenpäin!” huusi kuningas ja käänsi ratsunsa.

“Ei, jääkää, minä rukoilen teitä, herra kuningas!” huusi Pietari piispa niin käskevästi, että kuninkaan tahtomattaankin täytyi totella. “Näettekö minne virolaiset pysähtyvät? Ja katsokaa, tuolla palauttaa kreivi Albert pakenevat. Tuolta tulee kreivi Otto ja friisiläiset! Antakaa sotajoukon rauhallisesti kokoontua teidän ympärillenne ja elkää laiminlyökö aamurukousta! Ennen auringon nousua ei meidän aikamme ole tullut.”

“Jumalan nimessä, oletteko loihtija, hurskas herra?” huudahti kuningas ihmeissään. “Te olette oikeassa, nyt kaikki järjestyvät! Kiitetty olkoon Herra!”

“Iankaikkisesti, amen!” lisäsi Pietari piispa. “Mutta turvatkaa Häneen, ja kuulkaa minua. Viholliset peräytyvät vain palatakseen heti entistä lukuisampina. He ovat nähneet meidät heikkoudessamme, — osoittakaamme heille mistä me etsimme voimaa!”

“Hän on oikeassa, herra kuningas!” sanoi arkkipiispa. “Antakaa sotajoukon polvistua rukoukseen. Se hetki ei ole hukkaan kulutettu, jona varustaudutaan taivaallisilla aseilla.”

“Minun täytynee uskoa teitä, te hurskaat herrat!” sanoi kuningas, ja heti kun sotajoukko oli kokoontunut, hän antoi sen rauhallisesti asettua taistelurintamaan leirin edustalle ja — välittämättä vähääkään vihollisten uhkaavista pilkkahuudoista, ja sen yhä kasvavien joukkojen voimakkaista hyökkäyksistä — hän käski sotajoukon polvistua ja yhtyä tavanmukaiseen aamuvirteen.

Kuningas laskeutui myöskin hevosensa selästä ja polvistui yhdessä arkkipiispan ja Pietari piispan kanssa sotajoukon etunenään. Syvät virrensävelet kohosivat voimakkaina ja juhlallisina kohti rusottavaa aamutaivasta, ja pakanasotajoukon hurjat, ulvovat huudot vaikenivat.

Samassa aurinko nousi.

“Nyt Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, eteenpäin!” huusi kuningas ja hypähti valkoisen, panssaroidun sotaratsunsa selkään. Ja niin alkoi tuo suuri, merkillinen Volmar-taistelu, jolla oli niin merkitsevä vaikutus Vironmaan kohtaloon.

Oikeastaan taistelun nimi johtui Valdemarista, eikä Volmar kaupungista, jonka lähistöllä se ei ollut. Lähellä Lindanisseä ja myöhemmin rakennettua Rääveliä, niinsanotun suuren Rantavuoren takana olevilla monilla kukkuloilla oteltiin tuo merkillinen taistelu.

Pakanoiden miesvoima oli tuntuvasti suurempi, ja vanha Westhard johti heitä erinomaisen viisaasti ja taitavasti. Missä vain hänen sotalakkinsa punainen kukko loisti, sieltä useimmin tanskalaiset väistyivät. Mutta kun kuningas huomasi tämän, hyökkäsi hän itse sotajoukon päävoiman etunenässä tätä paikkaa kohti. Sillävälin kreivi Albert torjui onnellisesti urhokkaiden venäläisten apujoukkojen hyökkäykset, ja kreivi Otolla ja hänen keveillä ratsumiehillään oli täysi työ tehdessään vastarintaa nuorelle, uskaliaalle Kyriawanille.

Yli puolen päivää jatkettiin taistelua molemmin puolin urhoollisesti ja sitkeästi; mutta viimein tanskalaiset alkoivat uupua; vihollinen sitävastoin sai yhä uusia virkeitä sotilaita, ja heidän joukkonsa oli niin suuri, että vaikka heitä olisi kuinka paljon kaatunut, he näyttivät vain sitä moni lukuisimmilta. Mutta nyt sattui tapahtuma, joka kokonaan näytti vievän voiton pakanoiden puolelle. Urhokas Kyriawan oli huomannut tanskalaisten taistelevan parhaimmassa järjestyksessä ja voitollisimmin siellä, missä joukkojen päälippu liehui. Kuningatar Dagmarin hurskas käsi oli kirjaillut lippuun kuninkaan vaakunan: kolme hopeansinistä leijonaa. Lippu oli pystytetty kukkulalle, mistä sen koko sotajoukko voi nähdä. Lähinnä sitä taistelivat Otto kreivin johdolla juutilaiset ja urheat friisiläiset, Veli Gamling ja Sven Väkevä ensimäisinä. Kyriawan sai viekkaan sotajuonen avulla houkutelluksi tulisen Otto kreivin ja molemmat friisiläiset urhot ratsumiehineen poistumaan kukkulalta. Kyriawan antoi virolaistensa paeta heitä ja itse hän ratsasti pienen, valitun ratsumiesjoukon kanssa vastakkaiselta taholta kukkulalle, ryöstäen sieltä lipun uskomattoman rohkeasti.

Kun nyt tanskalaiset eivät enää nähneet suuren, kuninkaallisen lippunsa liehuvan, olivat he kuin salaman lyömiä pelästyksestä, ja sotajoukossa syntyi niin suunnaton sekaannus, että itse kuningas ja kreivi Albert menettivät kaiken toivon, arvellen heidän varmasti joutuvan tappiolle.

Mutta nyt huusi Pietari piispa kovalla äänellä: “Katsokaa taivaalle, kristityt miehet! Elkää joutuko epätoivoon! Näettekö merkin ylhäällä?”

Sotilaat pysähtyivät ja katsoivat taivaalle missä valkoisen ristin koristama suuri, punainen lippu liiteli myrskyn pyörteessä heidän ylitsensä.

“Mitä korkeammalle se kohoaa, sitä lähempänä on voittomme!” kaikui voimakas ja valtava ääni ikäänkuin jättiläistorvesta, eikä kukaan huomannut mistä se kuului, mutta moni uskoi sen tulleen taivaasta.

“Katsokaa, se on taivaallisen kuninkaamme lippu!” huusi Pietari piispa. “Vain sen avulla me voitamme, mutta jos se joutuu vihollisten käsiin, niin silloin me olemme totisesti hukassa!”

“Ihme! ihme!” huusivat kaikki hämmästyneinä, lipun liidellessä korkealla heidän päänsä päällä. Myrsky kuletti sen vihollisen leiriä kohti, eikä kukaan ulottunut sitä kiinniottamaan.

“Eteenpäin! Eteenpäin!” huusi piispa. “Pelastakaa taivaallinen lippu!” ja sillä innolla ja voimalla, minkä ainoastaan jumalallinen ihme näytti voivan heissä sytyttää, syöksyivät kiihoittuneet sotilaat eteenpäin.

Lipun näin liidellessä molempien sotajoukkojen yli Riisen Kaarlo ja Absalon Belg seisoivat aseettomina virolaisen jalkaväen ympäröimällä kukkulalla. Heiltä oli aseet riistetty, ja heidät, sekä joukko muita kristittyjä vankeja, oli määrätty uhrattaviksi heti taistelun jälkeen epäjumalille. He olivat molemmat alakuloisia. Absalon Belg kiroili Riisen Kaarlon uhkarohkeutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa; mutta Kaarlo oli vaipunut polvistuneena rukoukseen eikä kuunnellut häntä. Hän ja Absalon Belg olivat ainoat vangeista, jotka eivät olleet sidotut; sillä uljas Kyriawan oli heidän rohkeuttaan kunnioittaen antanut vapauttaa heidät siteistä täksi viimeiseksi päiväksi, jonka he vielä saivat elää.

Kun Kaarlo innokkaasti rukoillessaan kuninkaan ja maamiestensä puolesta kohotti silmänsä taivasta kohti, näki hän loistavan ristilipun liitävän aivan päänsä päällä. “Merkki! Merkki! — Taivaan lähettämä pelastus!” huusi hän kuin mieletönnä ilosta ja hypähti paikaltaan. Lippu laskeutui aivan kukkulan huipun kohdalle, hän tarttui siihen ja heilutti sitä innostuneena päänsä ylitse.

Aurinko paistoi valkealle ristille, ja kaikki tanskalaiset tunsivat kookkaan Riisen Kaarlon hänen taivaansinisistä, kiiltävistä sotavarustuksistaan. Kypärä oli pudonnut hänen päästään. Hänen pitkät, keltaiset kiharansa liehuivat myrskyssä hänen hartioillaan. Siinä seisoessaan hän muistutti enkeli Mikaelin kuvaa, sellaisena kuin hänet usein on kuvattu: voitonlippu kädessä, ja voitetut hornanhenget jalkainsa alla.

Kukkulan juurella riehui ankarin taistelu. “Katsokaa! Katsokaa!” huusi Pietari piispa. “Taivaallinen lippu on kristityn kädessä keskellä vihollisten leiriä!” Sven Väkevä ja Veli Gamling rinnallaan kreivi Otto hyökkäsi sen virolaisen jalkaväen kimppuun, joka vartioi kukkulaa, ja ennenkuin nämä ehtivät estämään vankiensa uskaliaita yrityksiä, makasivat he ruhjottuina hevoskavioiden alla, ja tanskalaiset ratsumiehet ympäröivät kukkulan.

Otto oli heti tuntenut kauniin, uskaliaan lipunryöstäjän Kristina neidon veljeksi. Hän toimitti kohta hänelle ja hänen tovereilleen aseita ja hevosia, jääden itse ahdistamaan vihollista. Molemmin käsin kohottaen pyhää lippua Kaarlo ratsasti nyt korkealla, valkoisella hevosella sille paikalle, missä kuningasta ja kreivi Albertia kovimmin ahdistettiin. Absalon Belg taisteli miehuullisesti Kaarlon rinnalla, ja eräs nuori, Uffo niminen nuorukainen, sekä kolmekymmentäneljä aseenkantajaa seurasivat häntä. Kaikkien katseet kohdistuivat ihmeelliseen ristilippuun, ja sieltä, missä se kuninkaan sivulla liehui, täytyi vihollisen väistyä. Sill’aikaa seisoi arkkipiispa Antero piispojensa ja pappiensa ympäröimänä niinsanotun Rantavuoren kukkulalla, mihin joukko linkoja ja suuria sotakoneita oli asetettu; täältä hän voi seurata molempien sotajoukkojen liikkeitä, ja taistelun kestäessä hän lähetti usein kuninkaalle tärkeitä neuvoja ja viittauksia. Syvästi liikutettuna hän näki sen suuren vaaran, mihin hän tämän ristiretken innokkaimpana kehoittajana hurskailla ja hyväätarkoittavilla neuvoillaan oli syössyt kuninkaan ja hänen läänitysmiehensä. Kun hän näki Kyriawanin anastavan kuninkaallisen lipun, lähetti hän pikaviestin kuninkaalle ja antoi panna kaikki sotakoneet toimimaan. Mutta linkojen voima oli liian heikko kantamaan vihollisiin asti, jotka sitäpaitsi nyt olivat katkaisseet häneltä kaiken yhteyden kuninkaan ja sotajoukon kanssa. Hän näki vihollisen suuren ylivoiman, ja kohottaen kätensä taivasta kohti, hän rukoili polvillaan palavan hartaasti ja kuumia kyyneleitä vuodattaen.

Kauan hän makasi tässä, asennossa ja nyt hän kuuli pappiensa ilohuudot:
“Tanskalaiset voittavat! — Vihollinen väistyy!”
Hän kiitti Jumalaa ja jatkoi rukoilemistaan; mutta kun hänen kohotetut kätensä vaipuivat väsymyksestä alas kuuli hän pappien huutavan: “Voi, tanskalaiset väistyvät!” Silloin vanhan Anteron valtasi omituinen mielenliikutus; hän muisti miten Mooses voimallisella rukouksellaan oli rukoillut voiton taivaasta Israelin kansalle. “Armias, suuri Jumala!” rukoili hän, “kuule minun palava rukoukseni ja suo sinun sankareillesi voitto sinun nimesi kunnian tähden, ja minä tahdon huutaa sinua avukseni viimeiseen hengenvetooni asti!” Ja hän kohotti taas vapisevat kätensä taivasta kohti.

“Vihollinen pakenee! — Kuningas voittaa!” huusivat nyt piispat ja papit hämmästyneinä. Kun sama omituinen sattuma vielä kerran uusiutui, ja tanskalaiset väistyivät väsyneen arkkipiispan käsien vaipuessa alas, — silloin kiirehtivät piispa ja papit polvistuneina tukemaan hurskaan arkkipiispan käsiä. Näin he tukivat häntä, rukoillen yhdessä hänen kanssaan niin kauan kuin taistelua kesti, kunnes viimeinkin auringon laskiessa koko virolainen sotajoukko pakeni monien tuhansien ruumiiden yli, ja tanskalaiset ajoivat heitä takaa riemullisin voittohuudoin.

“Kiitetty olkoon kaikkivaltias Jumala!” sanoi arkkipiispa, aikoen nousta, mutta vaipui kalpeana ja uupuneena piispojen ja pappien syliin. Mutta kun kuningas ja kaikki sotapäälliköt iloisin voitonhuudoin kokoontuivat hänen ympärilleen, nousi hän taas voimakkaana ja aloitti juhlallisen Te Deumin [Kiitosvirsi], mihin kuningas ja koko sotajoukko iloisesti ja hartaasti yhtyivät, Riisen Kaarlon kannattaessa ihmeellistä ristilippua kuninkaan pään yläpuolella.

Danebrog nimisenä säilytettiin sittemmin tätä ristilippua Slesvigin tuomiokirkon pyhienjäännösten joukossa. Muutamat selittivät tuon ihmeellisen tapahtuman aivan luonnollisella tavalla, ja moni uskoi cruciatin [vihityn lipun] olleen paavin lähettämän. Mutta tarina sen taivaallisesta kotiperästä säilyi kansan kesken viime aikoihin asti, ja tämä kansallinen suojeluskuva oli niin pyhä kansalle, että valkea risti punaisella pohjalla on kautta vuosisatojen osoittanut tanskalaisille merisotilaille tien valtaan ja kunniaan. Dannebrog-ritarikunnan merkkinä siihen liitettyine kirjoituksineen: Jumalan ja kuninkaan puolesta, siitä tuli kunnianosoitus maan ansiokkaimmille miehille.

Kun Te Deum taistelukentällä oli laulettu, paljasti kuningas miekkansa ja kutsui luokseen ne nuoret aseenkantajat, jotka yhdessä Riisen Kaarlon ja Absalon Belgin kanssa olivat suojelleet taivaallista lippua, ja sen ihmeellisellä vaikutuksella vieneet hänet ja sotajoukon voittoon. Sotajoukon nähden hän löi heidät kaikki ritareiksi ja salli heidän kilvessään kantaa valkoista ristiä punaisella pohjalla. Riisen Kaarlolle ja Absalon Belgille hän antoi saman arvokkaan asemerkin, sitäpaitsi hän lupasi Riisen Kaarlolle, että hänen isänsä menetetty läänitys, Kaarisen kartano tiluksineen, annettaisiin nyt vanhan Radulfin kuoltua hänelle ja hänen rintaperillisilleen ikuisiksi ajoiksi, ja lupasi kuningas huolehtia Radulfin pojista, etteivät he joutuisi vahinkoon. Kaarlo polvistui suutelemaan kuninkaan kättä, kiitollisena ja sydämestään iloiten, ei vain takaisinsaamastaan isientilasta, jota hän hyvin rakasti, vaan etupäässä senvuoksi, että hän nyt toivoi uskaltavansa kosia kreivi Albertin kaunista tytärtä. Sillä hän toivoi yhä vielä Kristiina sisarensa vakuutusten olleen tosia, kun hän oli kertonut oikullisen, kauniin Rigmorin salaa häntä rakastavan.

Ilo oli ylimmillään leirissä koko yön, ja seuraavana päivänä oli jo ritari Kaarlolla ja monella muulla nuorista ritareista kilvessään tuo uusi, kunniakas merkki.

“Onneksi olkoon, ritari Kaarlo!” sanoi kreivi Albert seuraavana aamuna nuorelle Riisen läänitysherralle, joka silmät ilosta säteillen astui sotapäällikkönsä telttaan, äsken maalattu kilpensä käsivarrellaan, kertoen hänelle, että hän nyt kun ristiretki oli näin onnellisesti päättynyt, oli saanut kuninkaalta luvan palata Tanskaan ottamaan läänitystiluksensa haltuunsa.

“Te olette onnen suosikki!” sanoi totinen sotapäällikkö hiukan kylmällä ja vieraalla äänellä luoden häneen läpitunkevan katseen. “Arkkipiispan kasvattina ja Pietari piispan uskottuna te taidatte ymmärtää vähän muutakin kuin isämeitänne, koska te miekkaanne kuluttamatta osasitte toimittaa meille voiton taivaasta.”

“Siitä minä en kiitä omaani enkä kenenkään ihmisen viisautta, ankara herra!” vastasi Kaarlo vilpittömän rehellisesti. “Tuo outo lipun ilmestyminen on minulle yhtä käsittämätön Jumalan ihme kuin se on arkkipiispalle ja kaikille muille täällä. Mutta te olette oikeassa: minun täytyy olla onnellinen siitä, että niin mitätön kuin olenkin sain kunnian tarttua tuohon pyhään aarteeseen, silloin kun se meille lähetettiin.”

“Olkaa suora, ritari Kaarlo!” sanoi kreivi Albert synkkänä. “Jättäkää mokomatkin pappien puheenparret! Minä en pidä teitä typeränä haaveilijana. Mutta sanokaa minulle totuus, muuten minun täytyy pitää teitä viekkaana teeskentelijänä! Lippu-ihme oli teidän ja hurskaiden hengellisten herrojen yhteinen sopimus. He halusivat tällä retkellä olla sekä sotapäällikköinä että profeettoina, jopa itse taivaan Herrana, jos se vain oli mahdollista. Sen mitä puolihullu Pietari piispa uneksi ja ennusti, on viekas arkkipiispa pannut täytäntöön. Ainakin on varmasti todettu lipun tulleen vuorelta, missä arkkipiispa pappinensa seisoi.”

“Elävän Jumalan nimessä! Herra kreivi!” huudahti Kaarlo hämmästyneenä, tuntien kunniantuntoansa loukatun. “Te loukkaatte suuresti sekä minua, että noita hurskaita, kunnianarvoisia herroja, jos te uskotte meidän tahtoneen petollisella ilveilyllä pilkata Jumalaa ja pitää kuningasta sekä kaikkia kristityitä narreinamme. Mitenkä olisimme voineet tehdä sopimuksia keskenämme, olinhan minä vankina keskellä vihollisten joukkoja.”

“Kyllä jokainen tiesi mistä tuuli kävi, ja miten pitkälle linkojen voima kantoi; teidän asevarustuksenne kukkulalla seisoessanne myöskin tunnettiin. Ettekö te lipun pudotessa sanonut Absalon Belgille ja kaikille muille sotavangeille sen olleen merkin taivaasta, jota te odotitte? Ja kuka muu kuin Pietari piispa tai arkkipiispa on pyytänyt teidän odottamaan merkkejä ja ihmeitä?”

“Ei kukaan muu. Se on totta, herra kreivi. Ja jos te pidätte sitä sopimuksena ja harkittuna ilveilynä — niin” —

“Niin minä sitä nimitän, vaikka olisikin siihen onnensattuma ollut osaksi avullisena!” keskeytti Albert hänet kiivaasti. “Elkää koettako uskotella minulle Jumalan enkelien tai jonkun räätälipyhimyksen taivaassa asettuvan ompelemaan meille kauniita silkkilippuja. Antaa vain kansan uskoa sellaisiin satuihin, ja jos tuo usko antaa sotilaille rohkeutta, niin se on tervetullut sekä minulle että kuninkaalle; mutta minä olen jo siksi vanha, etten heittäydy pappien ja karanneiden oppipoikien narriksi. Jos te ette tunnusta minulle totuutta, Riisen Kaarlo, niin elkää enää milloinkaan uskaltako astua silmieni eteen! Minä olen teidän herranne ja asemestarinne, enkä minä ottanut teitä lapsena luokseni antaakseni teidän nyt soaista minun ja muiden rehellisten ritarien silmiä, ja salliakseni teidän himmentää sitten minun sotapäällikönkunniaani typerällä ilveilyllä!”

“Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, jalo herra!” vastasi Kaarlo käsi sydämellä. “Jos minä olen valehdellut teille, tai milloinkaan ajatellut pettää teitä tai yhtäkään kristittyä sielua, niin rutistakoon pyöveli rikki minun ritarillisen kilpeni ja vetäköön sitä kurjimmalla kaakilla lokaista tietä pitkin. Silloin hävitettäköön ritarikunnan pyhä merkki kiehuvalla vedellä minun olkapäiltäni, ja te saatte ikuisin kirouksin laahauttaa minut petollisena ja kunniattomana ritarina mestauspaikalta ruumispaarille.”

“Hyvä on!” vastasi kreivi Albert hymyillen säälivästi ja taputti häntä olkapäälle. “Minä uskon siis teidän olleen sokean ja herkkäuskoisen välikappaleen muiden käsissä. Nyt minä tahdon antaa teille vain yhden hyvän neuvon. Ruvetkaa papiksi mitä pikemmin sitä parempi ja tehkää Kaarisenkartanosta luostari. Pankaa risti ja pääkallo laivanne kylkeen sen neitosennimen sijaan, jonka te kohteliaisuudesta olette sinne panettaneet! Hurskaalle sielulle, jolle jo on uskottu taivaallisia salaisuuksia, ovat maalliset mainetyöt ja onni kuitenkin sulaa turhuutta. Minä jään nyt tänne suojelemaan kirkkoa halvoilla, maailmallisilla aseillani sekä vahvistamaan kuninkaan valtaa täällä; ja sen ajattelen voivani tehdä ilman ihmetöitä. Minä täydellisesti kunnioitan piispoja ja pappeja sekä myöskin kaikkia profeettoja ja ihmemiehiä. Mutta se ritari, joka vaaran uhatessa odottaa taivaan ihmeitä avukseen, ei ole minun miehiäni, olkoon hän vaikka kuinka kuninkaan ja papiston suosikki.”

Kreivi Albert käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä, ja Riisen
Kaarlo poistui sydän syvästi murheisena entisen asemestarinsa teltasta.
Hänen ihana, uljas toiveensa päästä kerran Pohjoisalbingin kreivi
Albertin vävypojaksi näytti iäksi haihtuneen petollisena harhakuvana.
Kalpeana surusta ja suuttumuksesta, epätoivon ilme kasvoillaan, hän riensi alas rantaan. Kreivi Albertin kylmyys ja ylenkatse näyttivät ikäänkuin syösseen hänet onnentaivaastaan tyhjään, ilottomaan maailmaan, joka oli täynnä pettymyksiä ja kavaluutta, ja missä ehkä pyhinkin oli valhekuorta ja kurjaa silmiensokaisua. Sillä kreivi Albertin epäilys näytti hetkeksi saaneen hänenkin epäilemään kaikkea sitä, minkä kuitenkin uskoi nähneensä ja kokeneensa.

Tullessaan rantaan hän näki siellä suuren ihmisjoukon koolla. Kuninkaan ja useiden ritarien läsnäollessa arkkipiispa ja Pietari piispa kastoivat suuren joukon pakanoita. Kaarlo tunkeutui soturien lomitse, ja se, mitä hän siellä kuuli ja näki, palautti taas rauhan hänen sieluunsa sekä uskon tuohon ylentävään ihmetyöhön, joka hänen mielestään näytti saavan täällä uutta vahviketta siunausta tuottavan vaikutuksensa kautta. Hän nimittäin ihmeekseen tunsi pakanoiden joukossa hurjan, uljaan Kyriawanin, joka riuhtaisi mustan leijonan kypärästään ja sotki sen jalkoihinsa.

“Nyt minä tiedän kristittyjen Jumalan olevan kaikkia muita voimakkaamman!” huudahti pakana. “Antakaa meille hyvä Jumala pahan sijaan! Häneen, joka teille hädässänne antoi tuon lipun, häneen enkä keneenkään muuhun, minä tahdon nyt uskoa kuolemaani asti!”

“Täytyykö hurjimman pakanan tulla tänne minua nöyryyttämään!” sanoi Kaarlo itsekseen ja loi punastuen katseensa maahan. Kohottaessaan katseensa hän näki arkkipiispan kunnioitusta herättävät kasvot ja hän pyysi häneltä sydämessään hartaasti anteeksi, että oli silmänräpäyksenkin voinut epäillä hänen ja hänen innokkaan veljensä rehellisyyttä. Kaarlon tavallinen rohkeus ja ilomielisyys olivat taas palanneet. Ihanan Rigmorin kuva liiteli jälleen elämän haluisina unelmina hänen sielussaan. “Herran käsi on voimallinen minussa, enkä minä tahdo pelätä!” puheli hän puoliääneen itsekseen katsellessaan uutta kilpimerkkiänsä. “Minä näytän epäuskoiselle kreiville rakkauden olevan pelkoa voimakkaamman.”

“Aivan oikein, poikani! Usko rakkauteen! Rakkaus on voimallinen!” kuiskasi ystävällinen ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli kädet ristissä astunut hiljaa hänen ohitsensa luolaansa.

VIIDES LUKU.
Neljä viikkoa senjälkeen seisoi Rigmor-neito kuningatar Berengarian vieressä Riibehuusin parvekkeella, iloisena katsellen kuninkaan komeaa voittokulkua linnaan. Ylevä, uljas kuningatar oli häikäisevän kaunis komeassa puvussaan. Viimeisen lapsivuoteen jälkeen hän oli saanut takaisin raikkaan tuoreen värinsä sekä sen häikäisevän, neitseellisen kauneuden, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut Valdemariin hänen nähdessään hänet ensi kerran. Sitävastoin oikullisen Rigmor neidon kalpeat posket ilmaisivat salaisen sydänsurun häntä kalvavan, vaikka hänen vilkkautensa ja iloiset liikkeensä eivät suinkaan sitä osoittaneet.

Etumaisena iloisten ristiritarien jonossa ratsasti nyt kuningas linnansillan yli, arkkipiispan ja Pietari piispan välissä, ja suuri, punainen, valkoristinen lippu liehui loistavana höyhentöyhtöjen yli. Ritari, yllään taivaansininen haarniska ja kypäränsilmikko suljettuna, kannatti sitä korkealla, ja Rigmor luuli tykkivin sydämin tunteneensa Riisen Kaarlon.

Kuningatar naisineen tervehti kuningasta ja hänen seuruettaan liehuvilla hunnuillansa, ja nuori prinssi Valdemar juoksi riemuiten isäänsä vastaan linnanpihalle, kertoakseen heti hänelle, että hän nyt osasi ratsastaa kilpaa suurimpien soihtupoikien kanssa.

Kuningas hypähti valkean ratsunsa selästä, painoi pojan rintaansa vasten ja kiirehti ylös linnaan sulkeakseen ihanan kuningattarensa syliinsä.

Kuningatar tervehti häntä innostuneena ja iloisena: “Terve kuninkaallinen urhoni!” sanoi hän. “Voittoon ja onneen Volmari syntyi, eikä koko maailmassa ole sinun vertaistasi kuningasta!”

Riemuiten kuningas painoi hänet rintaansa vasten. “Niin, Berengariani!” sanoi hän onnesta huumautuneena. “Nyt vasta on minun onneni ja iloni täydellinen. Vasta tänä hetkenä minä uskallan kutsua itseäni Valdemar Seieriksi ja kysyä onko koko maailmassa ketään minua onnellisempaa!”

“Oi, katso poikiamme, Valdemarini! Katso, miten he ovat kasvaneet!”

Samassa juoksi pieni, kolmivuotias Eerik iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan, ja onnellinen isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

“Hänestä tulee isänsä näköinen!” sanoi kuningatar. “Mutta elä unohda minun pientä, itsepäistä Aabeliani. Kaikki sanovat hänen olevan minun näköiseni. Mutta kas poikaa: hän tulee mustasukkaiseksi, kun sinä hyväilet Eerikkiä.”

Kuningas laski nyt soman, ystävällisen pojan takaisin lattiamatolle ja kääntyi pientä yksivuotiasta, mustasilmäistä poikaa katsomaan, joka istuen hoitajattarensa käsivarrella rypisti otsaansa ja pui pientä nyrkkiään veljelleen. “Tuhat tulimmaista, mikä poikaa vaivaa?” kysyi kuningas nauraen. “Enpä ole mokomaa ennen nähnyt! Onko hän todellakin vihainen? Jos minä en olisi niin iloinen ja onnellinen tänä hetkenä, jalo kuningattareni”, sanoi hän totisesti, “ja jos ei poikanen olisi niin siunatusti sinun näköisesi, niin rankaisisin häntä ankarasti pienuudestaan huolimatta. Poika, etkö soisi veljellesi siunaustani tai etkö jaksa odottaa vuoroasi? No, tule nyt! Kyllä minä sinuakin pidän hyvänä. Kas vain, hän ei tahdokaan!”

“Hyi Aabel!” — sanoi kuningatar ja otti pojan käsivarrelleen. Nyt juoksi poika iloisena isänsä syliin. Valdemar suuteli pientä itsepäistä veitikkaa ja tunsi itsensä kaikin puolin onnelliseksi.

Voittorikkaan kuninkaan kotiintulopäivää vietettiin juhlapäivänä koko maassa. Riibehuusissa ei ollut koskaan vietetty suuremmoisempaa ja komeampaa voittojuhlaa. Arkkipiispa Antero toimitti kirkollisen kiitosjuhlan tuomiokirkossa juhlallisen innostavasti, kehoittaen kansaa ylistämään ja kiittämään suurta, taivaallista kuningasta, joka niin ihmeellisesti oli lähettänyt Tanskan uskollisille ristisotureille sekä heidän urhoolliselle kuninkaallensa pelastuksen ja voiton taivaasta. Hän kuvasi taivaallisen ihmeen loistavin värein ja sellaisella totisuudella ja hartaudella, että jokaisen, joka kuuli ja näki kunnianarvoisen vanhuksen, täytyi polvistua ja nöyrällä luottamuksella kääntyä rukouksessa sen Käsittämättömän puoleen, jolle ei mikään maailmassa ole mahdotonta.

Hurskaan arkkipiispan sanat näyttivät syvästi liikuttaneen kuningasta. Mutta kuningatar katseli häntä ja arkkipiispaa tutkivin silmäyksin ja näytti ihmettelevän, että he molemmat olettivat tuon omituisen tapahtuman todellakin ihmeeksi.

Kirkkojuhlan päätyttyä kuningas vastaanotti linnan isossa ritarisalissa vasalliensa ja etevimpien miestensä onnittelut. Hän istui, kruunu päässä ja valtikka kädessä, kuningattaren rinnalla komealla norsunluisella valtaistuimellaan, ja heidän yllänsä liehui pyhä ristilippu. Kun valtakunnan neuvosto ja etevimmät läänitysmiehet olivat kuninkaalle lausuneet omansa ja kansan ilon hänen onnellisesta ja voitollisesta kotiintulostaan, astui Pietari piispa esiin, piispansauva oikeassa kädessään ja iso pergamenttikirja vasemmassa. Outo tuli loisti hänen intoa hehkuvista silmistään, mutta kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolevan. Hänellä oli yllään piispallinen juhlapukunsa, ja hänen astuessaan juhlallisesti esiin kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään. Katse kohdistuneena ristilippuun hän notkisti polvensa ja laski kirjan valtaistuimen juurelle. Sitten hän nousi hitaasti: “se hetki on tullut, jota minä odotin!” aloitti hän. “Herra lannisti vihollisemme ja antoi lipun niille, jotka häntä pelkäsivät. Hän on elämän lähde, ja hänen valossaan me näemme valkeuden. Terve kuningas Valdemar, Valdemarin poika!” jatkoi hän. “Te olette saavuttanut suurimman voittonne! Nyt ihmiset tietävät Herran käden suojelevan teitä ja isänmaata. Tällaisena hetkenä minä lupasin tuoda teille tämän tärkeän kirjan. Se on vanhan Saxo-isän perintö teille ja Tanskan kansalle. Se on todenperäinen todiste kansan ja teidän autuaan isävainajanne elämästä ja mainetöistä. Te näette siitä kuin peilistä mihin Tanskan kansa on syntynyt ja luotu, sekä miten kaikkien niiden suurten ja mahtavien kävi, jotka unohtivat Herran kunnian omansa tähden ja sielunsa pelastuksen tavoitellessaan maailman turhuutta. Tämän pelastuksen lipun ohella, jonka Herra meille lähetti hädässämme, näytti minusta sopivalta antaa teille tämä kallisarvoinen sielunlahja — —”

Tässä kuningas keskeytti hänet äkkiä ja ylisti autuaan Saxo vainajan ahkeruutta ja suuria ansioita, sekä kiitti Pietari piispaa siitä huolellisuudesta, millä hän oli toimittanut kirjan jäljennetyksi.

Mutta Pietari piispa ei ollut vielä sanonut sanottavaansa; hän tuijotti terävästi kuninkaan valtijassilmiin ja jatkoi: “Armon ja siunauksen hetki on tosin tullut, herra kuningas. Mutta ettei armo muutu kuritukseksi ja siunaus kiroukseksi, niin muistakaa mitä lupasitte minulle Jumalan kasvojen edessä tuona tuskan ja hädän yönä ennen pyhän Vituksen ja Modestuksen päivää! Elkää unohtako onnenne päivinä, että sama käsi, joka korotti, voi teidät maahan masentaa, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta antaa nöyrille armonsa! Armias Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä elonne loppuun! Mutta jos ette pidä lupaustanne, niin muistakaa minun viimeiset sanani, silloin kun ankara tuomio kohtaa teitä ja kansaa! Sillä väkevä on tuleva rohtimeksi, sanoo Herra Zebaot, ja hänen työnsä kipinäksi, eikä ketään löydetä sitä sammuttamaan.”

“Kauheata!” kuiskasi kuningatar. “Onko hurskas herra tullut mielipuoleksi?”

Hilliten suuttumuksensa kuningas nousi ja selitti arvokkaasti ja voimakkaasti antavansa yksin Kaikkivaltiaalle kunnian onnestaan ja voitostaan, toivoen Jumalan avulla sen hädän ja ahdistuksen olevan kaukana, millä hurskas piispa sairaloisessa tilassaan ja liioitetulla innollaan uhkasi häntä ja kansaa. Hän lisäsi vielä, ettei tämä tilaisuus ollut sopiva katumussaarnojen kuulemiseen, ne kuuluivat kirkkoon ja rippituoliin.

Piispa ei näyttänyt kuulevan näitä sanoja, hän tuijotti lakkaamatta jäykästi pyhään ristilippuun. “Voi, voi!” huusi hän hirvittävällä äänellä. “Lippu leimuaa sinun pääsi päällä, kuningas Valdemar! Jos rikot lupauksesi, sulaa kruunu pääsi päältä — katso, kiusaaja on lähelläsi — ja verivihollisesi valvoo” — — Hän olisi jatkanut, mutta ei saanut enää puhutuksi. Hän pudotti piispansauvan kädestään ja vaipui voimatonna polvillensa. Arkkipiispa Antero ja muutamat kaniikeista kiiruhtivat häntä auttamaan nostaen hänet ylös lattialta; hän kohotti vielä kerran kätensä taivasta kohti kuin rukoillen, hänen katseensa kirkastui niinkuin olisi hän nähnyt taivaallisen näyn kuninkaansa pään yläpuolella ja vaipui sitten kuolleena heidän syliinsä, ystävällinen rauhanilme kunnianarvoisilla kasvoillaan.

Tämä tapahtuma oli järkyttänyt kaikkien mielet ja suuresti häirinnyt yleistä iloisuutta. Ääneti ja miettiväisenä poistui kuningas ritarisalista hämmästyneen kuningattaren seurassa, jonka kanssa hän kauan ja hartaasti keskusteli kahdenkesken.

Rigmor-neito oli ritarisalin juhlassa seisonut kuningattaren vieressä hänen naistensa joukossa turhaan katseellaan etsien Riisen Kaarloa ritarien riveistä. Hän tiesi, ettei Kaarlo ollut jäänyt Vironmaalle hänen isänsä ja kreivi Oton kanssa, ja hän luuli melkein varmasti Kaarlon olleen sen ritarin, joka kuninkaan riemukulussa kantoi ristilippua; mutta, että hän oli ratsastanut kypäränsilmikko suljettuna eikä senjälkeen tullut näkyville, se oli hänelle käsittämätön arvoitus. Hän ei katsonut soveliaaksi kysellä Kaarloa, vaan istui vielä illemmalla ajatuksiinsa vajonneena ja levottomana huoneessaan, silloin kun hänen vanha imettäjänsä Martta tavallisuuden mukaan tulla sipsutteli, hänen tulipunainen vaippansa käsivarrellaan, hakemaan häntä tuomiokirkon iltamessuun.

“Hyvä Martta, minä taidan lukea iltarukouksen tänä iltana kotona!” sanoi Rigmor nyreästi. “Päätäni kivistää, enkä minä ole vielä toipunut pelästyksestä. Hirvittävää oli nähdä Pietari piispan kuolevan aivan meidän nähden.”

“Niin totisesti, se näky oli varmaankin hirvittävä!” sanoi Martta silitellessään pukunsa poimuja. “Kiitänpä Jumalaani siitä, etten ollut kylliksi hieno joutuakseni sitä näkemään. Mutta hirveintä siinä oli kuitenkin se, mitä tuo hurskas jumalanmies kuuluu sanoneen kuninkaalle juuri ennen kuolemaansa.”

“Sitä minä en oikein ymmärtänyt”, sanoi Rigmor, “mutta kuningatar sanoi hänen puheensa olleen niin hurjaa ja sekavaa, ettei siinä ollut minkäänlaista järkeä.”

“Ohhooh, niin, niin!” huokaili Martta. “Kuolevaisen puheessa on usein enemmän järkeä kuin mitä tämän maailman lapsi haluaa ymmärtää. — Mutta kuuletteko, iltamessun kellot soivat! Täytyykö minun siis tänä iltana mennä yksin? No niin, jos se on tahtonne, sydänkäpyni. Siellä on varmaankin tänä iltana hyvin juhlallista ja ylentäväistä. Kuningas ja kuningatar tulevat sinne sekä kaikki nuoret ritarit. Sodan touhussa ne raukat eivät ole pitkiin aikoihin saaneet kuulla rauhallista Jumalan sanaa, ja moni on tullut siellä pahastikin ruhjotuksi. Nuori Riisen Kaarlokin — ohhoi —” tässä keskeytti vanhuksen pahanlainen yskänkohtaus.

“No, mitä hänestä?” kysyi Rigmor kärsimättömän kiivaasti.

“No, pakanat ovat lyöneet häneltä nenän ja korvan pois”, huokaili
Martta. “Senvuoksi hänellä nykyään aina on kypäränsilmikko suljettuna.”
“Taivaan Jumala!” huudahti Rigmor kalveten.

“Ohhoi, sellaista se sodankäynti on!” jatkoi Martta. “Hänen sisar-raukkansa ja äitinsä tulivat niin iloisina tänne vastaanottamaan häntä, ja sitten he tapasivat hänet näin surkeasti ruhjottuna. Mitä häntä nyt auttaa vaikka hän olisi päässytkin Kaarisen lääninherraksi! Ei ole kuitenkaan koko maassa ainoatakaan tyttöä, joka huolisi hänestä, vaikka hänellä olisi kymmenen linnaa ja tilusta. Sitäpaitsi kuuluu hänellä olevan raskas sydänsuru, poika parka! Heti kotiin palattuaan hän joutui vuoteenomaksi, ja se tauti taitaa olla hänen kuolemantautinsa: se kuuluu alkaneen salaisesta rakkaudesta erääseen kauniiseen, ylhäiseen neitoon. Ohhoi, niin, niin, paljon on huolta ja murhetta tässä syntisessä maailmassa.”

“Kaarlo raukka!” huokasi Rigmor hiljaa. “Mutta kuka sinulle on kertonut kaikista näistä onnettomuuksista, Martta? Minä toivon sinun tapasi mukaan lisänneen siihen puolet.”

“Olenpa totta totisesti kuullut sen itse Kristiina-neidolta, tuolta soimatulta tyttöraukalta, jota kerran niin pahasti paneteltiin. Minä jo luulin hänen kuolleen ja haudatuksi, mutta kulkiessani hevostorin yli kuulin jonkun huutavan: ‘Martta, hyvä, hurskas Martta äiti!’ ja kun katsahdin taakseni, niin tottamaar’ seisoikin tyttöparka itkien mestari Troelsin ovella. Hän oli kutsunut minut luokseen vain kertoakseen veljeään kohdanneesta onnettomuudesta. Samalla hän kysyi tuletteko te tänä iltana tuomiokirkon messuun. Hän haluaisi niin hartaasti tavata teitä, mutta ei tahtoisi ilmaista itseään kenellekään täällä! Ja minä lupasin vaieta kuin muuri. Katkerasti itkien hän valitteli, ettei nyt tiennyt muuta neuvoa veljelleen kuin käydä kirkossa rukoilemassa hänen puolestaan. Hohhoi sentään!”

“Tuo tänne vaippani, Martta! Seuraa minua joutuun kirkkoon! Miksi sinä et sitä heti kertonut minulle?”

“Olinhan minä luvannut vaieta, rakas sydänkäpyni. Minä ajattelin myöskin, että te hurskaana kristittynä ette laiminlöisi iltamessua.” Hän heitti pikaisesti komean vaipan neidon olkapäille ja seurasi häntä ovelle. “Kristiina-neito tahtoisi niin kovin mielellään puhella teidän kanssanne”, jatkoi hän. “Ehkäpä hänen veljensäkin vielä voi parantua, jos me kaikki rukoilemme hänen puolestaan, ja sen te mielellänne teette, rakas neitini. Kyllä minä olen huomannut, että te ainakin hiukan olette pitänyt tuosta uljaasta, kauniista pojasta! Mutta pahus vieköön! nyt hän onkin suuri ja kuuluisa ritari. Hän juuri tarttui tuohon pyhään lippuun, jonka enkeli lentäen toi taivaasta. Hän on varmaankin hurskas ja jumalinen herra, koska niin suuri armo tuli hänen osakseen, — ja nyt hänellä on sekä linna että varustukset. Kun vain nuo jumalattomat pakanat eivät olisi häntä niin pahaksi ruhjoneet! No niin, kukapa tietää, mitä vielä voi tapahtua. Minä näin viime yönä hänestä unta ja teistä myös, Rigmor-neiti! Hän oli minusta aivan eheä ja niin terve ja virkeä kuin kala vedessä. Kuka tietää vaikka taivaan enkeli antaakin hänelle nenän ja korvan takaisin, yhtä hyvin kuin tuon siunatun lipun, ynnä kaiken onnen ja kunnian?”

Martta jatkoi näin juttelemistaan Rigmorin kiirehtiessä vaiti ja huolestuneena hänen edellään tuomiokirkkoon. Helläsydäminen neitonen ajatteli vain rakasta lapsuudenritariaan, jota oli näin pahasti runneltu, moittien itseään sydämessään siitä, että voi niin paljon ajatella hänen ulkonäköänsä, silloin kun Kaarlo makasi hengenvaarallisesti sairaana rakkaudesta häneen, ja kuitenkin hän oli itse niin sydämen pohjasta rakastanut. Martalla oli täysi työ seurata levotonta Rigmoria, jota hän ei hämärässä uskaltanut jättää. “Odottakaa hiukan, sydänkäpyni!” huohotti hän rykien. “Kunniallisen neidon ei sovi juosta noin kovaa, vaikka matka kulkisikin kirkkoon, enkä minä totta totisesti jaksa seurata teitä. Te ette kuitenkaan löydä Kristiina-neitoa, ellen minä ole teidän kanssanne.”

Rigmorin täytyi nyt tyytyä astumaan hitaammin. “Sinä käveletkin tänään verkkaan kuin vanha etana, Martta!” sanoi Rigmor kärsimättömästi. “Iltamessu on pidetty ennenkuin me ehdimme sinne.”

“Tällä tavalla minä en ole juossut kahteenkymmeneen vuoteen!” ähkyi Martta. “Suokoon Jumala, että aina olisitte yhtä harras rukouksiin ja laupeudentöihin, sydänkäpyseni! Ohhoi, kyllä minäkin nuorena ollessani olisin juossut kilpaa teidän kanssanne.”

Kun he olivat astuneet suureen hämärään kirkkoon ja ruiskuttaneet itseään vihkivedellä, polvistui Martta ensiksi hartaaseen rukoukseen. Rigmor seurasi hänen esimerkkiään; sitten hän astui imettäjänsä kera erään syrjäisen rukoustuolin luo, missä kookas neito oli polvillaan, yllään silkkiviitta ja kimalteleva kultapäähine. Hän oli yksin rukoustuolissa, polvistuneena rukousjakkaralle, rukousnauha ja rukouskirja kädessään.

“Tuolla hän on!” kuiskasi Martta; ja Rigmor tunsi heti Kristiina-neidon pyhävaipan ja kimaltelevan päähineen, jonka hän itse kerran oli lahjoittanut tälle. Mutta hän näki vain vilahdukselta hänen rakkaat, ystävälliset kasvonsa, sillä niin pian kun joku lähestyi, veti Kristiina heti hunnun kasvoilleen.

Rigmor kiiruhti rukoustuoliin ja polvistui hänen viereensä. “Kristiina, rakas Kristiina!” kuiskasi hän, ojentaen hänelle salaa kätensä.

“Oi, rakkahin Rigmor neito!” kuiskasi Kristiinan tuttu ääni, ja
Rigmorin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi.
“Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta minä en uskalla:
minä en tahtoisi tulla tunnetuksi täällä.”
“Seuraa minua sitten huoneeseeni! Mutta sano minulle nyt vain yksi sana: onko sinun veli raukkasi todellakin niin pahasti ruhjottu?”

“Oi, ikävä kyllä!” huokaili Kristiina. “Mutta vielä ikävämpää on, että hän kuolee rakkaudesta teihin.”

“Kaarlo parka!” huokasi Rigmor.

“Virgo amata, ora pro nobis” [Rukoile puolestamme, rakastettu pyhä neitsyt], lauloi Martta ja käski heidän vaieta. He eivät puhuneet enää keskenään, ennenkuin olivat lukeneet Ave Mariansa loppuun, ja voivat huomiota herättämättä poistua kirkosta.

Nyt he astuivat, käsi toisen kainalossa Martan saattamana, linnaan, ja
Rigmor ahdisteli surumielistä ystäväänsä tuhansin hellin kysymyksin
Kaarlosta, joihin hän enimmäkseen sai vastaukseksi vain tulisen
kädenpuristuksen.
“Oi, rakkahin Kristiina, tiedäthän sinä miten paljon minä aina olen pitänyt hänestä! Ja minä kadun niin katkerasti, että sillä tavoin teeskentelin hänelle kuninkaan hääiltana. Minä en voinut kärsiä hänen tyytyväistä ja tuttavallista esiintymistään, aivan niinkuin hänestä olisi ollut niin luonnollista, että minä rakastin häntä.”

“Mutta te rakastitte kuitenkin häntä oikein sydämestänne.”

“Tietysti! Mutta tiedäthän sinä miten ankara minun isäni on, ja hän on määrännyt minut eräälle ulkolaiselle ruhtinaalle tai luostariin. Jos Kaarlo todenteolla ajattelee minua, niin hän kyllä kestää sellaisen koetuksen eikä pelästy kylmää esiintymistäni. Hänen täytyy olla yhtä uskalias ja nöyrä, ja yhtä kestävä ja uskollinen minua voittaakseen kuin pelkäämätön ja rohkea esteitä väistäessään.”

“Sellainen hän varmasti onkin. Mutta kun te nyt näette hänet yksikorvaisena ja ruma naarmu nenän päällä” —

“Mitä? Eikö muuta?” huusi Rigmor iloisena. “Se ei häntä kovinkaan rumenna, ja kun oikein juttelen, rakas Kristiina, niin minä pidän hänestä yhtä paljon, vaikken milloinkaan enää saisi nähdä muuta kuin hänen uskolliset silmänsä, ja niitä hän ei ainakaan ole menettänyt?”

“Rakas, siunattu Rigmor!” kuiskasi hänen saattajansa iloisesti ja suuteli häntä vetämättä huntua kasvoiltaan. Ja nyt he juoksivat ylös linnanrappusia Rigmorin yksinäiseen huoneeseen. Vanha Martta poistui viemään Rigmorin vaippaa, ja he olivat kahden.

“Mutta heitä toki tuo turha huntu kasvoiltasi, hyvä Kristiina. Tuskin olen vielä nähnyt lempeitä sinisilmiäsi.” Näin sanoen Rigmor työnsi syrjään tiheän hunnun rakkaan vieraansa kasvoilta, joita hän suuteli ja ystävällisesti taputteli. Hänen hyväilyihinsä vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi. Mutta äkkiä vetäsi Rigmor pois kätensä ja suunsa, sävähtäen tulipunaiseksi häpeästä, ilosta ja suuttumuksesta. Sillä nyt vasta hän huomasi karkeata leukaa koskettaessaan suudelleensa Riisen Kaarloa ja uskoneensa hänelle rakkautensa. Hän purasi huuleensa ja päätti sopivalla tavalla kostaa tämän uskaliaan juonen.

“Istu, rakas, hyvä Kristiina!” sanoi hän äkkiä. “Oletpa sinä aikatavalla kasvanut, ja miten hirveästi sinä olet päivettynyt siellä luostarissa. Oletpa tainnut myöskin hiukan vilustua matkalla: minun mielestäni sinun äänesi on painuksissa. Mutta puhukaamme nyt vakavasti pari sanaa sinun veljestäsi! Kyllähän sinä ymmärrät, että äskeinen puheeni oli vain leikkiä. Onko Kaarlo vielä sama herkkäuskoinen narri kuin ennenkin ja kuvitteleeko hän todellakin minun pitävän itsestään? Koeta sinä toki saada ne haaveet hänen mielestään. Jos häneltä nyt lisäksi vielä toinen korva on poissa, ja arpi on keskellä nenää, niin voithan sinä toki ymmärtää, että minä en voi häntä millään lohduttaa, vaikka hän olisikin kymmenennen kerran kuoleman kielissä rakkaudesta minuun. Jos kerran naimisiin menen, niin kauniin miehen minä ainakin tahdon itselleni. Mutta enimmät miehet ovat sellaisia kiusanhenkiä, että minä noudatan kernaimmin isäni tahtoa ja menen luostariin kuin antaudun jonkun typerän aviomiehen kiusattavaksi ja hallittavaksi.”

Riisen Kaarlo valahti aivan kalpeaksi tämän puheen kuullessaan. Kun oli jo pimeä, ja hän oli hyvin sisarensa näköinen, ei Kaarlo arvannut tulleensa tunnetuksi. Hän vetäsi äkkiä hunnun kasvoilleen ja oli ääneti, mutta syvä huokaus ilmaisi hänen sydämensä tunteet.

Niin iloinen kuin Rigmor olikin nähdessään hänet terveenä ja vahingoittumattomana, ei hän vielä ollut mielestään kylliksi kostanut. “Tervehdä veljeäsi, hyvä Kristiina”, sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, “ja sano hänelle, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää enkä suinkaan ole unohtanut niitä pieniä, kohteliaita ritaripalveluksia, joita hän osoitti minulle meidän lapsena ollessamme. Mutta toiset ajat, toiset suhteet! Vaikken minä menisikään luostariin, niin enhän minä koskaan voisi ruveta halvan ritarin vaimoksi. Minulla on monta ruhtinaallista kosijaa, joiden rinnalle minä en koskaan voisi häntä asettaa.”

“Jo riittää, Rigmor neiti!” huudahti nyt Kaarlo epätoivoisena ja heitti hunnun, vaipan ja päähineen lattialle. “Te olette hirvittävästi pilkannut tätä sydänparkaa. Hyvästi ijäksi!”

“Hyvänen aika! Mitä minä näen? Voinko uskoa silmiäni? — — Kaarlo herra! Mikä tyhmänrohkeus!” huudahti Rigmor, muka hämmästyneenä ja loukkaantuneena. “Uskallatteko näin pitää minua pilkkananne?”

“Suokaa minulle anteeksi tämä viimeinen, epätoivoinen yritykseni tutkia sydämenne tunteita minua kohtaan, neiti Rigmor! Nyt minä vasta tiedän miten onneton olen. Niin, te olette oikeassa: minä olin typerä, haaveileva uneksija, kun muistaessani ihanaa lapsuuttamme painoin nämä kuihtuneet lehdet sydäntäni vasten. Ne olivat ainoan ja parhaan ystäväni hautajaiskukkia, ja minä hullu luulin niiden vielä virkoavan ja seuraavan mukanani hääpäiväni iloon ja onneen.” Näin sanoen hän otti poveltaan pienen, kuihtuneen seppelen, aikoen repiä sen rikki, mutta hän pysähtyi äkkiä ja painoi sen huulilleen. “Ei, seuratkoon tämä ainoa katoavainen muisti teidän hyväntahtoisuudestanne minua hautaani!” sanoi hän. “Ja kohta peittäköön Kaarisen hautausmaa tai taistelukenttä minut ja turhat unelmani. Rigmor, Rigmor! Jumala suokoon sinulle anteeksi sen! Minä tahdoin Hagbartin lailla kuolla autuaana sinun puolestasi, mutta uskollista ja hellää Signeä ei ole enää tässä maailmassa. — Hyvästi!”

Hän astui nopeasti ovea kohti, aikoen poistua, mutta samassa Rigmor heittäytyi hänen kaulaansa, yhtaikaa itkien ja nauraen. “Kaarlo, rakas Kaarloni!” huudahti hän. “Olisitko todellakin tahtonut antaa hirttää itsesi minun tähteni! — minä olen kauheasti kiusannut sinua. Suo minulle anteeksi! Kaikki mitä sinulle kirkosta tullessamme puhelin, on totta. Mutta miksi et ajanut paremmin leukaasi, kun tahdoit neitosta näytellä?”

“Rigmor, rakas siunattu Rigmorini!” huudahti Kaarlo ilon huumauksessa ja sulki rakastettunsa syliinsä. “Voinko uskoa sinua? Sinä siis tunsit minut ja tahdoit rangaista minua?”

“Usko minua, usko minua Kaarlo!” kuiskasi Rigmor hellästi ja suuteli häntä, “Vaikka kiduttaisin sinut kuoliaaksi, niin en kuitenkaan rakasta ketään niinkuin sinua. Mutta miten uhkarohkea olet! jos joku sattuisi näkemään meidät täällä? — Jos Martta tulee” —

“Martta tietää kaikki, Rigmorini! Tuo hyvä vanhus ei voinut nähdä minun kuolevan rakkaudesta.”

Nyt tuli Martta kiireellä sisään ja tapasi molemmat rakastuneet hellässä syleilyssä. “Joutuun pois, Kaarlo herra! Viitta ylle! Harso ja päähine kiireellä päähän. Minä kuulin jonkun tulevan — ja voi, voi!” päivitteli hän levottomana, “sitä nuoruutta, sitä nuoruutta!” Sitten hän taas puki Kaarlon ylle naispukimet, sipsutellen aina vähin ovelle kurkistamaan.

“Hyvästi, hyvästi, Kaarlo!” kuiskasi Rigmor. “Sinun täytyy mennä, ja näin me emme uskalla, enää milloinkaan tavata! Minun hyvän maineeni ja nimeni vuoksi — ja isäni tähden —”

“Hänen suostumustaan me emme saa, ennenkuin sinä olet minun aviovaimoni Jumalan ja maailman edessä. Jos sinulla on rohkeutta, rakas Rigmorini, niin näytä se minulle nyt. Antakaamme papin vihkiä meidät salaa vielä tänä yönä, nyt heti! Anna minä vien sinut Kaariseen, eikä mikään mahti maailmassa voi meitä erottaa!”

“Armias Jumala! Siitä ei onni seuraa —”

“Minä olen turhaan kosinut sinua isältäsi, hän on taipumaton — —”

“Mitä? isältäni, ennenkuin minulta?” Tämän sanoessaan Rigmor pui pientä nyrkkiään uhkaavasti hänelle. “Jos olisin sen tiennyt, niin olisin kiusannut sinua kahta vertaa kauemmin. No, mitä hän sitten sanoi?”

“Hän luotti niin varmasti sinun kuuliaisuuteesi ja kunnioitukseesi hänen ankaruuttaan kohtaan, että hän puoleksi pilkalla lupasi sinut minulle, jos minä ilman hänen suostumustaan voisin voittaa edes merikivisydämen, jota kannat.”

“Tuossa sinä sen saat, senkin toisen ohella!” sanoi Rigmor rohkeasti ja uhmaillen. “Jos hän todellakin uskoo minun olevan sellaisen pelkurin ja hänen itsepintaisten ja turhanpäiväisten oikkujensa orjan, — niin tule, Kaarlo, me uskallamme! Jos ei minulla ole omaa tahtoa, niin en ole kreivi Albertin tytär. Olisipa toki ihme, jos minä en saisi häntä lepytetyksi. Olkoon hän vaikka kuinka ankaran näköinen, niin hän ei kuitenkaan ole muuta kuin mies.”

“Minun morsiameni, rohkea, uljas morsiameni!” riemuitsi Kaarlo iloissaan ja syleili häntä kiihkeästi.

“Voi, Rigmor, lapseni! Rakkahin paras Rigmor neiti! Ei iki maailmassa se käy päinsä!” valitteli nyt Martta tuskissaan ja väänteli käsiään juostessaan edestakaisin huoneessa. “Mitä sanoo teidän ankara herra isänne? Minä olen onneton, — minä olen kuoleman oma, kun hän saa sen tietää.”

“Sinä tulet meidän mukanamme Kaariseen!” sanoi Kaarlo, “kuningas ja arkkipiispa saavat sovittaa kreivi Albertin.”

“Sinä jäät ainiaaksi meidän luoksemme, rakas, hyvä Martta!” — sanoi
Rigmor ystävällisesti ja taputti hänen ryppyistä poskeaan.
“Voi sentään, olenhan minä aina uneksinut niin käyvän, ja tapahtukoon taivaan tahto!” huokaili hyväntahtoinen vanhus poistuessaan hakemaan Rigmorin vaippaa. “Mennään sitten, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen!” jatkoi hän palatessaan mytty kainalossaan. “Jos te itse uskallatte vastata siitä, voi sentään — niin, kyllähän minulla olisi eräs sukulainen kapitulitalossa, joka voi vihkiä teidät nyt heti. Mutta minä pelkään, että meidät on saatu ilmi. Minä kuulen jonkun tulevan käytävässä.”

“Sulje käytävän ovi!” sanoi Rigmor hädissään. “Ja seuraa meitä keittiön kautta takapihalle. Voi Kaarlo, Kaarlo! minua kuitenkin pelottaa. Kunnioita isääsi ja äitiäsi” — —

“Rohkeutta, Rigmorini! Kunnioita isääsi siten, että olet rohkea ja päättäväinen niinkuin hän! Sanotaanhan raamatussakin: sinun pitää luopuman isästäsi ja äidistäsi. Pyhä kirkko siunaa meidän liittomme. Jumala suojelee uskollista rakkautta. Tule! Koko minun maallinen onneni on kysymyksessä. Minä olen valmis kaikkeen!” — Sen sanottuaan hän otti reippaasti Rigmoria vyötäisestä ja vei hänet salaa ja huomaamatta linnasta, toteuttaakseen uhkarohkean yrityksen.

* * * * *

“Kirottu kepponen!” huudahti kuningas kävellessään seuraavana päivänä matkapukimissa, avonainen kirje kädessään edestakaisin kuningattaren huoneessa. “Senvuoksi hän kiirehtikin läänityskirjansa vahvistamista, ja pyysi lomaa, siksi kunnes minä lähden sotaretkelle. Jumal’auta! Sellaista tyhmänrohkeaa yritystä ei ole tapahtunut sitten ritari Folkesonin ja kuningas Sverkerin tyttären jutun jälkeen. Ja mitä nyt on tehtävä? Kreivi Albert ei anna hänelle ikinä anteeksi. Kotiin palattuaan hän hajoittaa Kaarisen kartanon maan tasalle ja vaatii paavin ja papiston kumoamaan avioliiton.”

“Minä säälin kaunista Rigmoria!” sanoi kuningatar. “Jalo kuninkaani, miten voisi heitä auttaa, eikö millään voida lepyttää kreivi Albertia?”

“Sitä ei voi ajatellakaan. En voi tehdä muuta kuin antaa heidän olla rauhassa niin kauan kuin mahdollista ja koettaa pidättää kreivi Albert Vironmaalla niin kauan kun siihen on vähänkin syytä. Urhokas Albert on sielustaan ja sydämestään minulle uskollinen, mutta minä tunnen hänet. Hän on rautaa ja terästä, silloin kun hänen isänoikeutensa ja hänen perheasiansa ovat kysymyksessä; niihin hän ei salli kuninkaan eikä keisarin sekaantua. Mutta tule nyt, Berengariani, sitä ei kannata sen enempää ajatella. Sinä saat nyt pian tavata rakkaan Audaciasi.”

“Kiitos, Valdemarini!” sanoi Berengaria puristaen kiihkeästi hänen kättään. “Sinä et tiedä miten minä iloitsen tästä matkasta. Tunnen itseni kyllin voimakkaaksi ylönkatsoakseni alhaista joukkoa ja sen typerää vihaa: jaloimman miehen rakkaus on antanut minulle rohkeuden kestämään koko maailman soimaukset. Mutta on raskasta tuntea olevansa vihattu, ja minä tunnen itseni usein silloin kun sinä et ole lähellä, hyvin yksinäiseksi ja vieraaksi näiden vihamielisten ihmisten joukossa, jotka kadehtivat minulta sinun rakkauttasi ja luottamustasi, ja selittävät väärin jokaisen sanani ja katseeni. Ainoa nainen, joka täällä ymmärsi minua ja osoitti minulle ystävyyttä, oli kaunis, oikullinen Rigmor. Nyt hänkin on jättänyt minut, ja minä ikävöin kahtavertaa enemmän rakasta, ystävällistä Audaciaa.”

“Hän oli sinun nuoruutesi ensimäkien uskottu”, sanoi kuningas osanottavasti, “enkä ihmettele, että sinä mielelläsi tahdot nähdä häntä. Mutta minua surettaa syvästi, että sinun täytyy vieraiden joukosta etsiä sitä rakkautta, jota täällä kaipaat. Elä anna sen häiritä onneamme, jalo, ylevä kuningattareni! Kansa on itsepäinen, oikullinen lapsi eikä se käsitä sitä ylevyyttä, joka ei esiinny lempeyden ja lähentelevän ystävällisyyden verhoamana. Mutta sen mieli on hyvänsuopa ja vaihteleva kuin lapsen. Suo sen nähdä sinun hymyilevän ja sinä saat nähdä meidän palatessamme, etteivät minun kunnon tanskalaiseni ole unohtaneet sinun olevan Tanskan ja Valdemarin kuningattaren. Minäkin iloitsen tästä matkasta”, jatkoi hän nopeasti huomatessaan katkeran paheksumiskyynelen kuningattaren kauniissa silmissä, — “elä luule minun sillä tekevän mitään uhrausta, rakastettuni. Jos kreivi Henrik todellakin on kuollut pyhiinvaellusmatkallaan, kuten sanotaan, niin tämä ei ole minulle yksinomaan huvimatka, kreivillisen huoneen holhoojana minä samalla järjestän pienen Nikolain perintöasiat. Tuskinpa kreivi Gunzelinissa on miestä panemaan vastaan, ja Tanskan kuninkaana minä en välitä Saksan laeista.”

“Mutta, jos Audacia ei suostu, Valdemarini, niin annathan sinä asian jäädä sikseen. Minä en mitenkään soisi meidän ystävällisen vierailumme tuottavan hänelle ikävyyksiä. Ehkä kreivi Henrik vielä elää ja voi tulla takaisin.”

“No, saadaanpa nähdä. Minulla ei ole erikoisempaa syytä suosia Schwerinin kreivillistä perhettä, mutta jalon kreivittären puolesta teen kaiken voitavani.”

Näin sanoessaan Valdemar tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei hänet ritarisalin kautta linnanportaille. Kahdessa pitkässä rivissä odottavat, matkapukuiset herrat ja naiset tervehtivät kunnioittaen kuninkaallisia. Autettuaan kuningattaren hänen komean ratsunsa selkään, kuningas itse hypähti valkean oriinsa satulaan. Senjälkeen komea seurue ratsasti ulos linnanpihasta Riiben katuja, missä suuri, utelias ihmisjoukko tunkeili sitä katsomaan.

“Mitähän tuokin matka taas maksanee köyhälle maallemme!” ihmetteli paksu, pyylevä porvarismies, yllään lyhyt nahkanuttu, painaessaan vihaisesti likaisen lakkinsa syvemmälle otsalleen. Hän oli Riiben lukuisien rautaseppien ammattivanhin. “Nämä ovat nyt taas niitä kuningattaren juonia!” jatkoi hän. “Emme me typerät tanskalaiset ymmärrä niin kalliin helmen arvoa, pitäkööt sen saksalaiset hyvänään! Kyllä me nyt kohta saamme kuulla millä kirkunalla ja rähinällä siellä on ylistelty hänen ihanuuttaan ja ylevää olentoaan. Siellä häntä käsin kannetaan, jotavastoin me täällä vain voivottelemme hänet nähdessämme.”

“No, no, mestari Klaus!” sanoi pieni, korea mies, joka seisoi hänen vieressään valkoinen puuvillalakki kädessään.

“Mitä onnettomuutta siitä on, jos hän tahtoo nauttia hiukan raittiista ilmasta ja katsella ympärilleen maailmassa? Ei suinkaan kuningattaren tarvitse vuodet läpeensä istua rukkinsa ääressä niinkuin teidän vaimonne. Jos ei kuningatarta sen enempää kunnioiteta ja rakasteta, niin eipä ole ihme, että hän kaipaa ystäviään ja sukulaisiaan. Katkeraa hänen on tuntea itsensä vieraaksi ja vihatuksi siellä, missä hänen pitäisi tuntea olevansa kotonaan.”

“Kyllähän teidän on hyvä häntä ylistellä”, vastasi paksu rautaseppä. “Vuoden kuluessa te ansaitsette aika rahat hioessanne hänen jalokiviään ja hänen kultakoristeitaan takoessanne. Teidän valmistaessanne rannerenkaita ja kultakoristeita ylpeälle kuningattarellemme, minä saan puolesta hinnasta takoa kahleita ja kaularautoja niille talonpoikaraukoille, jotka eivät tahdo maksaa hänelle kuningatarveroaan. Ei, toista oli Dagmar kuningattaren aikana: silloin rikas talonpoika maksoi minulle enemmän auranterästä kuin nyt saan sadasta kahlerenkaasta.”

“Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!” laulettiin nyt joka kadulla heti kun saattue oli kulkenut ohi.

“Kuulkaa noita hävyttömiä!” sanoi pieni kultaseppä. “Eivätköhän vain taas laula tuota häpeällistä laulua kuningattaresta!”

“Se oli hänen jäähyväisiksensä, ja hän saa kiittää onneaan, jos tervetuliaistervehdys ei ole sen pahempi”, mutisi seppä. “Onpa hyvä, että he ovat jo kaukana!” lisäsi hän. “Olisi sääli, jos kuningas sen kuulisi: hänellä on kuitenkin jo tarpeeksi ristiä hänestä.”

“Onpa onni noille hävyttömille nulikoille, että kuningas ei kuule mitä he laulavat”, sanoi kultaseppä. “Kyllä hän on mies, joka osaa pitää sekä pienet että suuret kurissa.”

“Elkää laverrelko kurista, mestari kultasirkka!” murisi seppä. “Ellette halua laulaa vertaistenne lintujen joukossa, niin varokaa, etteivät ne nypi teiltä höyheniä! Menkää vain kotiin takomaan kultasanka espanjalaiseen maljakkoonne! Kyllä se kantaa siihen asti vettä, kunnes korvatonna kotiin palaa.”

Kiukkuinen seppä palasi ahjonsa ääreen, ja hieno kultaseppä livahti viisaana pian pois väentungoksesta.

KUUDES LUKU.
Kolme kuukautta oli kulunut kuninkaan ja kuningattaren lähdöstä Schweriniin. Oli kylmä lokakuunyö. Pimeässä, ahtaassa kammiossa Lockumin luostarissa, Calenbergin maakunnassa, istui kookas, katumusta harjoittava munkki kyyristyneenä mustaan ruumiskirstuun, joka oli hänellä vuoteena. Rukousjakkaralla hänen vieressään paloi lamppu tuntilasin ja pääkallon välillä. Hänen jalot, melkein kuninkaallispiirteiset kasvonsa olivat hirvittävästi kuihtuneet. Enin osa kasvoja oli harmaantuneen, punertavan parran peittämä, joka ympäröi takkuisena likaisia poskia. Hänen kamalasti laihtuneen sankarivartalonsa alaosan peitti suuri, repaleinen sistersiensiläis-viitta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen. Muuten hän oli alasti vyötäröihin asti. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa olivat täynnä verisiä naarmuja, solmuinen katumusruoska hänen oikeassa kädessään osoitti mikä ne oli aiheuttanut. Tämä katuva itsensäkiduttaja oli piispa Valdemar. Hän oli ankarilla katumusharjoituksillaan täällä luostarissa tullut hyvin kuuluksi pyhyydestään, ja hän ikävöi nyt yhtä kiihkeästi tätä kunniaa kuin ennen maallista valtaa ja mainetta.

Tänä yksinäisenä yön hetkenä raskaat tunnonvaivat näkyivät häntä ahdistavan; hän tuijotti hurjan näköisenä eteensä ja teki ristinmerkin. “Väisty edestäni, saatana!” mutisi hän. “Tuotko sinä taas kirotun kruunusi, tikarisi ja myrkkysi! Pakene tai kumarru tomuun ja polvistu! Etkö näe, että minä olen pyhä mies? Etkö sinä näe miten he polvistuvat eteeni, kun minä istun tuolla ulkona terävällä kivellä ruoskien itseäni. Kun sädekehä pääni ympärillä alkaa loistaa auringonpaisteessa, silloin hurskaat pyhiinvaeltajat kumartuvat minun jalkoihini. Haa, onko sekin harhakuva — sinun työtäsi, sinä vanha ylpeydensaatana! Niin kauan kuin on pisarakin verta minun syntisessä ruumiissani, minä en saa sinua ruoskituksi sieltä. Nyt on taas keskiyö. Minä sulen oveni — ettei vain musta pääse sisään — se on kuitenkin pahin.”

Nyt hän alkoi kiihkeästi rukoilla, mutta aina vähän päästä hän kirosi kamalasti ja siitä hän sitten ruoski itseään vieläkin kovemmin ruoskallaan. Samassa avattiin ovi raolleen: hurjat, karsaasti katsovat silmät tirkistelivät sieltä häntä, ja tuhkanharmaan pyhiinvaeltajahatun alta näkyi mustan, kiharan parran ympäröimät uskaliaat kasvot.

“Säästäkää selkäparkaanne, hurskas pyhimys”, sanoi pilkallinen ääni nauraen. “Te ette kuitenkaan saa ruoskituksi vanhaa piispa Valdemaria pyhimysnahastanne!”

“Väisty minusta, saatana!” huudahti piispa ja tuijotti kauhistuneena yölliseen vieraaseensa.

“Ettekö te enää tunne vanhaa ystäväänne, kunnianarvoisa herra?” sanoi pyhiinvaeltaja astuessaan sisään. “Elkää toki pitäkö hurskasta pyhiinvaeltajaa paholaisena! Vaikka minä tulenkin vain myöhänlaiseen yöllä, ja vaikka minua kutsuvatkin mustaksi, niin ei minulla vielä kuitenkaan ole ei kynsiä eikä kavioita. Katsokaa tänne, tunnetteko te minut nyt, arvoisa pyhimys?” Hän heitti päähineen ja pyhiinvaeltajanviitan yltään, ja musta kreivi Henrik seisoi ritarillisessa puvussaan, komea rubiinikaulakoriste rinnallaan munkin edessä.

“Kreivi Henrik! Mitä te minusta tahdotte?” sopersi piispa hätääntyneenä, heittäen viitan paljaille hartioilleen ja astuen pois ruumiskirstusta. “Minkävuoksi tulette tänne häiritsemään minun katumusharjoituksiani? Minä olen luopunut maailmasta ja sen turhuudesta, ja ymmärrättehän te, että teidänlaisenne eksynyt maailmanlapsi on vain kiusaaja, jonka paholainen lähettää minun luokseni tehdäkseen minulle pyhyydentien vieläkin ahtaammaksi.”

“Minä tulen pyhiinvaellusmatkalta, kunnianarvoisa isä, ja huonosti käy sen, joka ei tästälähin kutsu minua hurskaaksi herraksi. Eihän ainoakaan pyhiinvaeltaja kule Lockumin luostarin ohi näkemättä teitä. Pitäisikö minun, teidän vanhan ystävänne, kulkea ovenne ohi teitä tervehtimättä? Siitä on jo pitkälti aikaa kun me viimeksi tapasimme, ja onko maailmassa mikään ihmistä muuttuvaisempi. Mutta tuollaisena en toki luullut tapaavani teitä. Ruumiskirstuko olikin se valtaistuin, jonka puolesta te taistelitte? Oliko viheliäinen katumusruoska se valtikka, jota te olitte syntynyt kantamaan? Tähänkö päättyi uljaan piispa Valdemarin, kuninkaan pojan pyrkimys?”

“Näin päättyy maailman kunnian ja turhuuden tavoitteleminen! Elä puhu minulle valtikoista ja valtaistuimista! Ne turhat unelmat ovat jo haihtuneet minun mielestäni.”

“Mutta, jos te kuulisitte, että tarvitaan vain hiukan rohkeutta pannaksemme jonakin suotuisana yönä täytäntöön sen, mitä me turhaan kymmenen vuotta olemme ajatelleet.”

“Kiusaaja, kiusaaja! Tuoko on hurskaus, jonka pyhältä maalta toitte mukananne?”

“Minä olin myöskin viisaiden maassa, arvoisa isä. Egyptin ihmemaassa opin tietämään mitä ihmisvoima ja ihmistahto voi, kun se on luja ja kestävä.”

“Entä käärme, joka ei kuole, — tuli, joka ei sammu, minkä neuvon siihen saitte viisaiden maassa?”

“On silläkin neuvonsa, arvoisa isä. Minä tuon mukanani aarteen, joka korvaa minulle kaikki pyhiinvaellukset ja katumusharjoitukset. Jos tietäisitte minkä arvaamattoman kalliin mehun tämä kallisarvoinen jalokivi sisältää, ja jos teillä olisi vain pisarakin sitä — niin voisitte säästää syntistä ruumistanne eikä teidän koskaan tarvitsisi pelätä sielunne puolesta.” Näin sanoen kreivi Henrik otti esille kirkkaan, hiotun kiven, minkä sisään punaista nestettä oli suljettu ja piteli sitä lampun valoa vasten.

“Verta, verta!” huusi piispa. — “Haa, eikö jo ole kylliksi verta sielujamme polttamassa.”

“Mutta tämä veri, kunnianarvoisa isä, sammuttaa iäksi kaiken verenpalon — se sammuttaa kaikki kiirastulen ja helvetin liekit, — se sovittaa kaikki vanhat ja uudet synnit; niin sanoi minulle hurskas Pelagius. Eikö sellainen aarre ole kuningaskunnan arvoinen veljesten kesken?”

“Haa, mitä sanotte, mutta onko se todellista?” Piispan laihat sormet kouristuivat suonenvetoisesti, ja hän koetti tarttua pyhäinjäännökseen, jonka kreivi äkkiä sieppasi pois.

“Uskotteko te paavillisen lähettilään — uskotteko te, hurskaan piispa Pelagiuksen Albasta vannoneen minulle autuutensa kullasta? Sieluni autuuden kautta, veri on todellista, ja kalliisti minä sen olenkin maksanut. Joko Pelagius ja pyhä kirkko ovat iäti kirotut — tai minulla on meille molemmille synteinanteeksiantamus ja autuus.”

“Yksi pisara, yksi ainoa pisara vain polttavalle päälaelleni!” huudahti piispa polvistuen. “Kaksinkertainen pannansäde välähtelee yhäti siellä, taistellen pyhimyskehän kanssa.”

“Ymmärrän, ymmärrän, kunnianarvoisa, isä”, vastasi kreivi Henrik kylmästi ja piiloitti pyhäinjäännöksen ilkeästi nauraen, “sitten, kun taas tavataan, mutta yhdellä ehdolla: minä näen kyllä teidän olevan liian pyhän ottamaan osaa minun maailmallisiin yrityksiini, mutta pyhäkin ystävä voi olla minulle tarpeen. Kun kuulette kerrottavan rohkeasta työstä, jonka vuoksi pannansäde uhkaa kiharaista päätäni, silloin näyttäkää, mitä saatte aikaan paavi Honoriuksen luona! Kyllä sitten vielä ehditte miettimään, mikä paremmin jäähdyttää polttavaa päälakeanne, pisara tähän jalokiveen säilytettyä verta, luuloteltu pyhimyssädekehä, vai Tanskan kuninkaan kruunu!”

“Haa! Minä ymmärrän sinut. Sinä olet kuitenkin viekas saatana. Pakene minusta, kiusaaja! pakene minusta, ikuinen valehtelija! Sinun pyhä veresi sekä sinun kruunusi ovat perkeleen petollisia häikäisykeinoja. Vain pilkkasanasi olivat tosia —, niin, tässä on valtaistuimeni, tässä on valtikkani; sillä minä vielä uhkaan sinua!” — Onnettoman piispan katse oli hurjistunut, ja hän istuutui nyt ylpeänä ruumiskirstunsa laidalle ja heilutti ruoskaa kaljun päänsä yli.

“Mieletön houkkio! Teille ei enää voi mitään!” mutisi kreivi Henrik suuttuneena heittäen pyhimysvaipan ylleen ja poistui pilkallisesti nauraen.

“Naura sinä vain niin että helvetti tutisee!” murahti piispa Valdemar tehden ristinmerkin. “Sinun täytyi kuitenkin väistyä!” Senjälkeen hän vaipui kalpeana ja uupuneena ruumiskirstuun.

Seuraavana aamuna toinnuttuaan hän nousi juhlallisen ja voitonriemuisen näköisenä ja kertoi hartaille luostariveljille olleensa tämän yön kovan koettelemuksen alaisena, mutta pyhän neitsyen avulla ja ankarilla katumusharjoituksilla hän oli saanut paholaisen ajetuksi ulos kammiostaan. Hän toivoi nyt päässeensä, samoin kuin pyhä Antonius, iäksi irti kiusaajastaan, ja he saisivat kohta veisata hänen sielumessunsa ja sulkea hänen kirstunsa kannen.

* * * * *

Sillävälin kreivi Henrik jatkoi hartaana pyhiinvaeltajana kotimatkaansa, ja suuresti kunnioittivat hänen maalaisensa hänen hurskauttaan ja nöyryyttään, kun hän Jalkasin kulki oman kreivikuntansa kautta Schweriniin.

Eräänä kirkkaana talvi-iltana laskeuva aurinko näytti hänelle vihdoinkin Schwerinin järven, sekä linnan korkeiden tornien siintävän etempänä. Hän pysähtyi miettimään mitenkä parhaiten voisi yllättää kauniin puolisonsa ja tulla vakuutetuksi hänen uskollisuudestaan; sillä ärtyinen mustasukkaisuutensa ei ollut vähääkään parantunut hänen pyhiinvaellusretkellään. Kuta lähemmäksi hän tuli kotiaan sitä typerämmältä tuntui hänestä luottaa kauniin vaimon uskollisuuteen, jota ei oltu ankarasti koeteltu. Kävellessään näissä ajatuksissaan hitaasti eteenpäin läpi hämärän, lehdettömän tammimetsän hän näki pienen, kyyryselkäisen hengellisen herran suurella kiireellä ratsastavan linnasta, ja hän tunsi maastakarkoitetun Riiben arkkidiakoni Arnfredin jonka hän oli ottanut suojelukseensa sekä nimittänyt linnanpapikseen.

“Tervetuloa, tervetuloa, armollisin suosijani ja herrani!” huusi Arnfred ja laskeutui hevosensa selästä. “Huhu teidän onnellisesta kotiintulostanne on saanut minut jättämään iltamessun pitämättä ja, niinkuin näette, tehnyt minusta innokkaan ratsastajan. Minä olen niin suuresti kiitollinen teille, ja minä saan nyt ensimäisenä lausua teidät tervetulleeksi teidän — oi, linnaanne oli aikomukseni sanoa!” Hän tekeytyi tämän sanoessaan hyvin surkean näköiseksi.

“Mitä tällä rukouspäivänaamallasi tarkoitat, pappi? Kyllä kai linna vielä on minun? Miten siellä voidaan? Elävät kai vielä puolisoni ja veljeni?”

“Ohhoi, kyllä toki, miltä puolin vain asia otetaan. Mutta teidän on sanottu kuolleen, ankara herra! Vahinko että te ette” — —

“Mitä, perhana vieköön! ettäkö minä en ollut kuollut, ethän suinkaan aikonut niin sanoa?”

“Pyhä Augustinus kieltäni varjelkoon! Vahinko, ettette tullut kotiin kolme kuukautta sitten, oli aikomukseni sanoa. Silloin olisi moni asia jäänyt tapahtumatta!” — —

“No, huuda suusi puhtaaksi, turmanlintu! Mitä onnettomuuksia täällä sitten on tapahtunut?”

“Kuningas — Tanskan kuningas on ollut täällä!”

“Kuningas Valdemar? Haa! Yksinkö!”

“Ei, hänen ylpeä kuningattarensa oli mukana tervehtimässä teidän puolisoanne.”

“No, mikä onnettomuus siinä oli? Oli kai veljeni kotona? Ja heidät tietysti vastaanotettiin kohteliaasti?”

“Ohhoi, erinomaisen kohteliaasti, ankara herra! Ei teitä itseännekään olisi voitu sen kohteliaammin vastaanottaa. Kuningas oli kuin isäntänä talossa, ja ennen lähtöään hän oli, herra veljenne sekä teidän myöntyväisen puolisonne suostumuksella, holhokkinsa puolesta ottanut puolen kreivikuntaa ja Schwerinin linnan haltuunsa, teidän sisarenpoikanne, nuoren Nikolai-kreivin laillisena perintönä ja omaisuutena.”

“Mitä! Oletko hullu? Onko hän uskaltanut esittää sellaisen vaatimuksen?
Ja typeryydessään he ovat tainneet suostua?”
“Niinkuin sanoin, herra kreivi! Kuningas oli kuin herra ja isäntä täällä linnassa, ja teidän kaunis, hyväsydäminen puolisonne ei voinut mitään kieltää häneltä — sitäpaitsi hän luuli teidän kuolleen.”

“Ei mitään, — hän ei voinut mitään kieltää häneltä? Kuolema ja kirous!
Sinä valehtelet senkin saatana!”
“Te ymmärrätte minut väärin, ankara kreivi. — Pyhä Augustinus varjelkoon kieleni panettelemasta! — Minä puhuin ainoastaan hänen vaatimuksistaan kreivikunnan ja linnan suhteen. Muusta en uskalla puhua —”

“No, miksi sinä änkytät? En minä nyt kysy kreivikuntaani enkä linnaani: minun perintöni ja läänitykseni keisari ja Saksanmaan laki palauttavat minulle. Se anastus on minulle vain tervetullut; sen kuningas Valdemar katkerasti katuu, mutta mitä vielä?”

“Ei sen enempää, ankara herra! Vain todistetuista tosiasioista te voitte vaatia hänet edesvastuuseen.”

“Katseita ja hymyilyjä minä en rupea selostelemaan. Eikä niistä välitä keisari, ja Saksanmaan lait vieläkin vähemmän.”

“Katseita ja hymyilyjä? Haa, jos valehtelet, senkin saatana, niin saat sen maksaa hengelläsi!”

“Minä en puhu mitään varmuudella, ankara herra. Minulla on vain omat epäilykseni, ja huolenpitoni teidän kunniastanne ja omasta turvallisuudestani eivät salli minun salata näitä arveluitani. Teidän kaunis rouvanne oli, niinkuin jo sanoin, hyvin kohtelias komealle, kaunopuheliaalle kuninkaalle. Kuningatar Berengaria tuli päivä päivältä täällä ollessaan yhä tyytymättömämmäksi ja kiiruhti lähtöä, mutta aina ilmeni uusia esteitä ja viivytyksiä. Kun vihdoinkin, toissapäivänä, ylhäiset vieraat matkustivat, itki teidän kaunis rouvanne hyvin kiihkeästi. Kerrotaan pienen riidan hänen ja kuningattaren välillä pahoittaneen hänen mieltään. Ylhäisten vieraiden lähdettyä hän on ollut raskasmielinen, ja komeaa rannerengasta, jonka kuningas lahjoitti hänelle lähtiessään, katselee hän usein kyynelsilmin.”

“Kuolema ja kirous, Arnfred! Voinko uskoa sinua? Sinä kannat vanhaa kaunaa kuningasta kohtaan; sinä iloitsisit jos näkisit hänen joutuvan hätään ja onnettomuuteen.”

“Sitä en suinkaan kiellä, ankara herra. Kunnon kristittynä minä vihaan kaikkea pahuutta ja minä vihaan teidän vihollistanne niinkuin vihaan kaikkia jumalattomia hirmuvaltiaita ja viattomien viettelijöitä. Mutta huomatkaa, minä en syytä häntä: tässä asiassa minä en uskalla langettaa syytöstä; ettekä te voi pakottaa minua ilmaisemaan sitä, mikä minulle sielunpaimenena on uskottu. Sillä ette te, ankara herra, eikä mikään maallinen voima saa sitä minun huulteni yli. Se, minkä minä uskallan sanoa, ei syytä ketään rikoksesta, ja varokaa kuvittelemasta sitä suuremmaksi kuin mitä se on! Minä tahdoin vain antaa teille viittauksen” — —

“Kauniin viittauksen, hurskas herra! Se näyttää minulle helvetin avoimena. Sinulle on siis uskottu salaisuuksia, joita ei kukaan saa pakoitetuksi sinua ilmaisemaan? Hyvä, hyvä! Kunhan saan tietää mihin se helvetin aarre on kaivettu, niin on oma asiani haluanko sen sieltä nostaa tai en. Haa, se häpeä ja häväistys kostetaan vielä kalliisti! — Mutta voi sinua, jos olet minut pettänyt!”

“Tutkikaa itse, ankara herra! Jos huomaatte minun sanoneen ainoankaan totuudesta poikkeavan sanan, niin kohdatkoon teidän oikeutettu kostonne ensiksi minua!”

Kreivi Henrik vaikeni ja loi viekkaaseen pappiin läpitunkevan katseen. Hän näki riemuitsevan ilmeen tämän inhoittavilla kasvoilla, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui tikariinsa ja asetti sen epäilyttävän syyttäjän kurkulle: “tunnusta nyt kaikki, tai joutuun helvettiin, senkin alhainen panettelija ja valehtelija!” huusi hän vaahtoavan vihan vimmassa.

Arnfred heittäytyi polvilleen ja pyysi hänen muistamaan, että tunnontarkin pappikin on vain vaivainen ihminen sekä ajattelemaan miten suuri synti oli näin äärimmilleen kiusata häntä ja pakoittaa häntä rikkomaan pyhä virkavalansa.

“Jaaritusta, kurja teeskentelijä! Sinä tahdoit tulla pakoitetuksi: jos sinä olisit tahtonut vaieta ja pysyä valassasi, niin et olisi kertonut minulle puoliakaan. Nyt lyhyesti: kuole myrkyllisenä kunniansolvaisijana, tai tunnusta! Yksi sana on kylliksi: syyllinen tai syytön? Sinä tiedät ketä minä tarkoitan. — Vanno, että joudut iankaikkiseen kadotukseen, jos valehtelet!”

“Jumala ja pyhä neitsyt suokoon teille anteeksi tämän synnin, ankara herra! Mutta minä pesen käteni: minä en tahdo valheella peittää rikosta. Tietäkää siis: kaunis syntinen tunnusti minulle kaikki rippituolissa katumuksen valtaamana; mutta häntä harmitti heti avomielisyytensä, ja hän pelkäsi minun ilmaisevan hänet. Tietääkseen varmasti minun vaikenevan, hän uhkasi kaiken lisäksi, jos minä ilmaisisin hänet, kannella teille minun lähennelleen alhaisesti häntä. Nyt te tiedätte sen, herra kreivi! Nyt se on sanottu. Uskokaa sitten ketä haluatte. Minä lausun sanan — olkoon se kiroukseni, jos minä valehtelen! — syyllinen! Syyllinen!”

“Hyvä on, minä uskon sen verran kuin sinun näköistäsi pappia voi uskoa. Mutta pidä myös suusi kiinni kuin kuollut koira! Ei ainoakaan ihminen saa tietää häpeästäni. Minä kannan sen viisaan miehen tavalla ja kostan kuin pappi. Minä en käynyt turhaan viisaitten maassa. Kypsyköön kostoni ennenkuin se osuu, mutta se osuukin tarkasti ja varmasti, ja koko Eurooppa kuulee hämmästyksellä mitä saksalainen kreivi uskaltaa! Seuraa minua linnaan, Arnfred. Ole vaitelias ja uskollinen, etkä sinä tule sitä katumaan!”

“Minä olen koko sielullani ja ruumiillani teille uskollinen, ankara herra!” sanoi Arnfred pidellessään nöyrästi jalustinta, kreivin hypätessä satulaan. Pelottava pyhiinvaeltaja ratsasti nyt papin hevosella linnaa kohti.

“Minä saan hänet mihin vain tahdon!” mutisi Arnfred hiipiessään hitaasti hänen jälessään — “Kyllä minä siitä vastaan mistä syytinkin: syyllinen, syyllinen, — sitä on tässä kuitenkin niin hyvin yksi kuin toinenkin. — Se joka tekee yhdessä syntiä, tekee kyllä enemmässäkin. Sanokoon nyt viekas kreivitär mitä hyvänsä, kreivi ei kuitenkaan usko häntä. Ja kuningas haa, — kunpa saisin elää niin kauan, että voisin kostaa hänelle, kreivi Otolle ja koko ylpeälle suvulle, silloin vasta katoaisi tuo koiranruoskan vanha kirvellys.”

“Mutta skorpioniruoskan kirvellyksen saat ikäsi tuntea!” kuiskasi ääni aivan hänen takanaan. Hän katsoi kauhuissaan taakseen: siellä seisoi nainen köyhän kattilanpaikkaajan vaatteissa, ja karvaisen päähineen alta tuijotti häneen kaksi mustaa, säkenöivää silmää. Kädellään, missä kimalteli kallisarvoisia sormuksia, hän heilutti kirjavaa ruoskaa, joka näytti olevan käärmeen nahoilla peitetty. “Kiitos viimeisestä, käyräleuka saatana!” kuiskasi nainen tarttuen häntä kaulukseen. “Silloin ei ollut pitkältä hirsipuuhun. Ha, ha, haa! Sillä kertaa toit minulle hyvän saaliin. Mutta nyt oletkin tehnyt mestarityösi! Se oli oikein! Valehtele ja petä ja vanno itsesi perkeleelle, se ei merkitse mitään. Mutta kostoa, kostoa! Sepä vasta iloa on!” Sen sanottuaan nainen alkoi tanssia Arnfredin kanssa metsän kuivilla lehdillä, niin että ne lentelivät ympäri hänen korviansa, ja itse hän hurjana kostonhengettärenä heilautteli käärmeruoskaa hänen päänsä päällä.

“Auttakaa, auttakaa!” huusi kauhistunut pappi ja oli kuin halvattu pelästyksestä. “Päästä minut, päästä minut, sinä helvetin kiusanhenki!” Mutta mitä enemmän hän huusi, sitä vinhemmin pyöritteli nainen häntä yli kivien ja kantojen hämärässä metsässä, kunnes hän pelon ja kauhun valtaamana kaatui tiedotonna maahan.

“Sven, Sven!” huusi nyt nainen kimakalla äänellä, ja heti juoksi pensaikosta esiin kömpelö puolikasvuinen poika, puettuna repaleisiin vaatteisiin, sauva kädessä ja suuri nuolipyssy selässä.

“Tässä olen, armollinen rouva! Minä olin linnassa, mutta ainakin tällä kertaa valehtelivat teidän tähtenne: Kuningas ja kuningatar ovat toissapäivänä matkustaneet, eikä linnankappalaiselle ole tapahtunut mitään onnettomuutta.”

“Katso, tuossa hän makaa”, keskeytti nainen hänet, “siitä onnettomuudesta on hänelle tarpeeksi. Kaikki on hyvin, eivätkä minun tähteni kuitenkaan valehdelleet.”

“Mitä! Oletteko itse saanut hänet kiinni ja laulanut hänet tainnoksiin.
Lyönkö minä nyt kuoliaaksi tuon koiran!”
“Ei, antaa hänen maata. Hän on saanut palkan töistään. Eikä hän elä tätä auringonlaskua pitemmältä. Mutta hänen kylvönsä minä korjaan. Nyt minä tiedän enemmän kuin itse vanha Thord. Missä ovat hevoset?”

“Ne seisovat tuolla aidan luona.”

“Eteenpäin siis! Sinun isoisäsi oli oikeassa: tässä neuvotteli skorpioni jousimiehen kanssa, — mutta ei tässä vielä uljasta otusta kaadeta. Joutuun Riibeen, onko sinulla jousipyssysi?”

“Oi, armollinen rouva, mieluummin kymmenen miestä kuin yksi nainen. Hän kuuluu olevan niin kaunis!”

“Ei se häntä auta, siitä eivät tähdet välitä. Katso minua! Minäkin olin kerran kaunis, mutta välittivätkö kylmät tähdet siitä? Voi, voi, nyt minä olen käärmeruoskaa heiluttava raivonhengetär, — nyt minä olen helvetillinen kiusanhenki, joka kuutamossa voin pelotella kuoliaaksi kaikki roistot: ei tunne enää kukaan ihanaa herttuantytärtä, hän syntyi kuitenkin valtikkaa ja kruunua kantamaan.” Näin sanoen hän piteli käsiään silmillään ja itki katkerasti.

“Oi, elkää itkekö taas, arvoisa rouva! Te olette vielä niin kaunis, enkä minä voi nähdä teidän itkevän; tanssikaa mieluummin, ja naurakaa ja laulakaa. Minä seuraan kyllä teitä maailman loppuun asti ja teen kaikki, mitä vain tahdotte.”

“No, tule sitten orja, tule uskollinen sudenpenikkani! Kunhan pääsen valtakuntaani, teen sinusta kreivin, tai herttuan niinkuin Knuutistani! Kultaa ja jalokiviä minulla on kylliksi; ota ne kaikki — mutta auta minua kostamaan!”

“Oi, te olette niin hyvä ja antelias, ihana rouva! Mutta miten voitte olla niin julma, kun ajattelen” —

“Uskallatko ajatella, sudenpenikka! Vaiti, vaiti! Elä ajattele mitään, tottele vain, — siihen sinä olet syntynyt ja luotu, — minun silmiäni sinun täytyy totella, minä tottelen noita taivaan tulisilmiä! Eteenpäin, joutuin, ennenkuin taas on täysikuu, sen täytyy tapahtua. Jos sinä et tahdo, niin tahtoo sata muuta!” Hän tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen ja katosi pikaisesti hänen kanssaan lehdettömään, rapisevaan pensaikkoon.

Kalpeana ja vavisten seisoi Arnfred seuraavana päivänä Schwerinin linnankappelin alttarilla messua lukien. Komeassa kirkonpenkissään, aivan alttarin vastapäätä, kreivi Henrik istui puolisonsa kanssa. Kreivi oli synkän ja levottoman näköinen, ja kaunis kreivitär Audacia oli peittänyt hunnulla itkettyneet kasvonsa. Kreivi loi häneen vähän väliä terävän, epäluuloisen katseen. Mutta kreivitär heitti hunnun syrjään ja käänsi kärsivät kasvonsa alttariin päin, ja polvistuneena rukousjakkaralle hän näytti vaipuneen hartaaseen rukoukseen. Kun hän vihdoinkin loi kauniit, rukoilevat silmänsä ylös, kohtasi hänen katseensa vapisevan munkin. Hermohalvauksen kohtaamana tämä kaatui samassa silmänräpäyksessä hirveästi huutaen alttarille, ja kauhistuneina ihmiset kantoivat hänet kappelista. Hän soperteli kreivi Henrikin nimeä, jolle hänellä näytti olevan tärkeää sanottavaa; mutta ennenkuin tämä oli palannut linnaan, oli hän kuollut.

* * * * *

Slesvigissä kuningas Valdemar viipyi muutaman päivän, sieltä hän nyt ratsasti eräänä kauniina talvipäivänä kuningattarensa rinnalla Riibeä kohti. Lukuisa seurue ritareja ja naisia seurasi kuninkaallisia kunnioittavan välimatkan päässä, etteivät häiritsisi heidän keskusteluaan.

“Minä erehdyin, jalo Valdemarini!” sanoi kuningatar lempeästi ja hellästi, väistäessään kärpännahkaisen viittansa syrjään ja ojentaessaan hänelle kätensä. — “Minä luulin olevani tuollaisen kurjan intohimon yläpuolella. Minä en milloinkaan uneksinut tuon heikkojen sielujen taudin saavan minua valtoihinsa. Suo minulle anteeksi!”

“Kaikki on unohdettu ja anteeksi annettu; mutta minä en vain käsitä” —-

“Kyllä sinä sen käsität. Tunnusta vain minulle, rakkahin Valdemar, hän on ainoa nainen maailmassa, joka voisi saattaa minut mustasukkaiseksi. Hänessä on kaikki se, mikä minusta puuttuu: lempeämpi ja miellyttävämpi olento, ja herkempää, naisellisempaa sydäntä kuin Audacian, minä en ole koskaan tuntenut, enkä minä ihmettele, jos mies sydämestään ihastuu häneen.”

“Minä en kuitenkaan usko hänen miellyttävän minua enemmän kuin muutkaan kauniit, ystävälliset naiset.”

“Hiukan enemmän sentään, mutta mitä siitä. Minun olisi pitänyt iloita siitä, että minun ystävättäreni miellytti sinua, mutta olipa ikäänkuin paha henki olisi mennyt minuun, ja jokainen ystävällinen sana, jokainen ystävällinen katse, jonka te vaihdoitte, oli minulle tikarinisku!”

“Käsittämätöntä, että minä en sitä huomannut!”

“Minä teeskentelin: minä ylönkatsoin itse heikkouttani, ja minä olin liian ylpeä ilmaistakseni sitä, kunnes se sai minut niin valtoihinsa, että olin tulla hulluksi. Kaikki nuo hämärät puheet ja viittaukset, joita kauan sitten olin kuullut sinusta, mutta joita näihin asti olin ylönkatsonut, johtuivat nyt mieleeni ja alkoivat selvitä minulle. Minä en ollut niistä vähääkään välittänyt, vaan olin aina nauranut kaikille noille puheille kauniista ruotsalaisesta leskestä sekä Riisen Kristiina-neidosta, joka niin äkkiä katosi meidän hääpäivänämme. Kuin hornanhenkinä hyökkäsivät nuo ajatukset sieluni syvimmästä sopukasta hämmentämään mieleni rauhan, saattaen minut epäilemään sinun rakkauttasi ja uskollisuuttasi. Minä muistin myöskin sinun kohteliaisuutesi Audaciaa kohtaan meidän ensi kerran tavatessamme, ja mitenkä sinä jätit meidät molemmat rientääksesi kolmannen syliin. Hurskas, viaton Dagmar tuntui minusta olleen sinun kevytmielisyytesi ja huikentelevaisuutesi uhri. Ja sinä, ainoa mies maailmassa, jota minä kunnioitin ja rakastin, muutuit heikoksi tusinasieluksi ja uskottomaksi naisviettelijäksi.”

“Berengaria, ihana Berengariani! Sinun mustasukkaisuudestasikin minä ylpeilen: se on vain uusi osoite rakkaudestasi, enkä minä soimaa sinua. Minä tunnustan kyllä heikkouteni: minä osoitan liian suoraan miellyttäville naisille suosiotani, ja senkautta olenkin usein joutunut pahansuovan panettelun alaiseksi. Siitä heikkoudesta minä en vieläkään ole päässyt. Mutta olkoon se nyt unohdettu. Tulenhan minä päivä päivältä vanhemmaksi: katso miten hiukseni jo alkavat harmaantua. Vain sinut nähdessäni minä tunnen itseni vielä kyllin nuoreksi ja voimakkaaksi, vaikka koko maailmaa hallitsemaan. Minä en vielä kanna suuren Knuutin kruunua, vielä kajastaa minulle toimekas kuningaselämä sinun rinnallasi, — heti kun tulemme Riibeen” — —

“Oi, ettei minun enää koskaan tarvitsisi nähdä Riibehuusia!” keskeytti kuningatar hänet kiihkeästi ja huokasi syvään. “Minä vihaan sydämeni pohjasta tätä synkkää, kolkkoa linnaa, missä vain viha ja ylönkatse odottavat minua.”

“Jumalan tähden, Berengariani, jos et huomiseen mennessä ole muuttanut mieltäsi, niin matkustamme ylihuomenna Roskildeen tai Slesvigiin tai johonkin muuhun minun linnoistani. Mutta usko minua, ei viihtymisemme riipu yksinomaan paikasta. Jos voisit seurata minun neuvoani, jalo kuningattareni, ja lähestyisit vähän tuttavallisemmin ja ystävällisemmin oikullista kansaa, joka tarvitsee vain hymyn tai ystävällisen katseen meitä jumaloidakseen, — niin sinä näkisit miten hyväksi kaikki muuttuisi. Vain suuret sielut käsittävät ja kunnioittavat ulkonaisen ylevyyden ja suuruuden piirteen, mutta ahdasmielinen, itserakas alhaiso kiihtyy siitä ja sanoo sitä ylpeydeksi.”

“Täytyisikö Tanskan kuningattaren alentua nöyryyttäviin ilveilyihin ja häikäisykeinoihin mielistelläkseen raakaa, alhaista kansanjoukkoa!” vastasi Berengaria ylpeästi. “Ei, jos olen kuningatar niin tahdon tuntea ja esiintyä kuningattarena, ja jos alamaiseni eivät tahdo rakastaa minua — niin ei heidän ainakaan tarvitse minua ylenkatsoa!”

“Ymmärrä minut oikein, jalo, ylevä Berengariani! Sen lempeyden ja ystävällisyyden, joka niin voimakkaasti valloittaa sydämet, ei tarvitse olla naamari eikä ulkokultaista teeskentelyä, vaan johtuu se rakastavasta sydämestä. Opi rakastamaan minun kansaani koko sydämestäsi, kallis kuningattareni! Rakasta sitä kuin äiti lapsiaan, ja sinä tulet näkemään, etteivät minun uljaat tanskalaiseni palkitse. sinun rakkauttasi vihalla!”

Äkkiä kuningatar vaikeni, ja hehkuva puna kohosi hänen poskilleen. Hän kamppaili sielussaan kovan taistelun. “Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, minun Valdemarini!” huudahti hän lopulta. “Minä tunnen tuskallisesti sinun lempeän, säälivän soimauksesi. Minä en ollut koskaan äiti sinun kansallesi. Dagmar vain oli. Mutta elköön sydämesi liian ankarasti tuomitko minua. On helppo rakastaa siellä, missä on käsin kannettu, mutta kun tulee ennakkoluuloilla vastaanotetuksi eikä kuule ainoatakaan ystävällistä sanaa, silloin on rakastaminen raskaan velvollisuuden täyttämistä. Kuitenkin lupaan sinulle pyhästi, Valdemarini, Jumalan avulla koetan tästälähin muuttua!”

Kaunis kuningatar oli liikutettu, ja kyyneleitä kimalteli hänen tummissa silmissään. Kuningas painoi hänen kätensä huulilleen ja kuiskasi: “Amen, siihen suokoon Jumala siunauksensa, ja minä olen maailman onnellisin kuningas.”

Nyt seurue tuli heitä lähemmäksi, eikä oltukaan enää kaukana Riibestä.

“Meitä riennetään jo vastaan, herra kuningas!” sanoi Junkker Strange. “Näettekö miten ihmisiä vilisee tuolla joen luona. Kuulkaa! miten he meluavat ja huutavat!”

“Tuontapainen vastaanotto ei miellytä minua!” kuiskasi kuningatar tuskastuneena. “He meluavat niinkuin odottaisivat vihollista.”

“Sitä vapautta ei voi kieltää kansalta, jalo kuningattareni!” vastasi Valdemar. “Minä iloitsen sydämestäni, kun rakkaat alamaiseni iloisina ja hilpeinä rientävät vastaani.”

“Kun minä ratsastin sinun rinnallasi sotajoukkosi etunenässä keisarin monia tuhansia vastaan, Valdemarini, silloin minä olin iloinen ja peloton, mutta tänä päivänä tuntuu minusta, niinkuin sinä saattaisit minut erämaahan, tuhansia villipetoja vastaan, jotka tahtovat raadella minut kuoliaaksi sinun rinnallasi.”

“Rauhoitu, rauhoitu, rakas Berengaria. Elä anna kenenkään huomata perättömiä epäluulojasi! Etkö sinä olisi turvattu minun rinnallani meidän omien alamaistemme joukossa?”

Sill’aikaa kun kuninkaalliset näin hiljaa ja salaperäisesti kuiskailivat keskenään, läheni väkijoukko meluten ja iloisesti huutaen. Kuningas tervehti ystävällisesti joka taholle; mutta tuskastuneen kuningattaren oli mahdoton katsella meluavaa väkijoukkoa rauhallisesti ja ystävällisin katsein, ja hänen tervehdyksensä oli vielä entistäkin jäykempi ja kankeampi.

“Katsokaapas, miten ylpeä hän on! Hän tuskin viitsii katsoa meihin!” kuiskasivat katsojat toinen toisilleen. Nyt alkoi kuulua ilohuudahduksia kuninkaalle, mutta sieltä täältä alkoi taas kaikua tuo vanha häväistyslaulu. Berengaria kuuli nyt itse selvästi tuon solvaisevan ja ilkeämielisen kertaussäkeen:

“Häpeä hälle Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!”

“Kuuletteko kuninkaani, kuinka teidän kuningatartanne tervehditään?” kuiskasi Berengaria syvästi loukattuna ja heitti nopeasti hunnun kalvenneille kasvoilleen, salatakseen katkerat kyynelensä.

“Kuolema ja kirous!” huusi kuningas vimmastuneena. “Kuka uskaltaa loukata majesteettia! Lyökää heidät heti maahan!”

Kuninkaan käskystä joukko ritareita ratsasti heti paljastetuin miekoin siihen osaan väkijoukosta, mistä julkea pilkkalaulu kuului. Suuri ihmisjoukko hajaantui meluten ja huutaen, paljon lapsia ja naisia loukkaantui tungoksessa, ja siten moni syytön joutui kärsimään syyllisten kanssa.

Nekin, jotka eivät ennen olleet vihanneet kuningatarta, kiukustuivat tästä, ja vaikka monet vielä tervehtivät kuningasta äänekkäästi ja kahta vertaa innokkaammin, kaikuivat kuitenkin häväistyshuudot kuningattarelle vieläkin voimakkaimpina joka puolelta. Äärimmilleen suuttuneena kuningas itse paljasti miekkansa, aikoen hyökätä häväisijöitten kimppuun. Mutta hän huomasi sen sopimattomaksi ja pysäytti äkkiä ratsunsa. Koko seurue pysähtyi Eteläportin sillalle, ja kuningas vaati hiljaisuutta.

“Hiljaa, hiljaa! Kuningas tahtoo puhua!” kaikui nyt sorinana ympäri kansanjoukon. Silmänräpäyksessä oli niin hiljaista hänen ympärillään kuin olisi suuri ihmisjoukko lumoussanalla kivettynyt.

Nyt kuningas korotti mahtavan äänensä ja puhui voimakkaita sanoja kansalle, saattaen häpeään ja pelkoon kaikki kapinalliset. Hän puhui kuningattarensa kunniaksi, josta jokaisen jalon ja ylevän kansan tuli olla ylpeä. Hän vannoi kuninkaallisen valtansa ja oikeuksiensa kautta syyttävänsä maan petturiksi sekä röyhkeänä kapinoitsijana tuomitsevansa pyövelin teloitettavaksi jokaisen, joka ei tunnustaisi Tanskan laillisesti kruunatulle kuningattarelle yhtä suurta kunnioitusta kuin hänelle itselleen. Kun hän mahtavalla valtiasäänellään näin oli jyrisyttäen peloittanut tyytymättömät kapinoitsijat, kääntyi hän ylevän arvokkaasti uskollisten tanskalaisten miestensä puoleen, muistuttaen heille Tanskanmaan kohoamista viimeisinä, merkillisinä vuosina. Hän osoitti heille mitenkä hän, saatuaan rinnalleen uljaan kuningatar Berengarian, oli korottanut Tanskan nimen ja Tanskan valtaistuimen loistoon ja maineeseen. Hän osoitti näihin suuriin ja tärkeisiin yrityksiin tarvittavien uhrauksien välttämättömyyden, ja hän selitti ääneen ja kuuluvasti, että jos hänen voittonsa katsottiin liian kalliisti ostetuiksi, ja jos Tanskan kansa oli niin siveellisesti rappeutunut, että se katsoi kunnian kultaa halvemmaksi, silloin hän häpesi kantaa sitä valtikkaa, jota hänen esi-isänsä olivat ylpeydellä kantaneet. “Jos te kutsutte minua Valdemar Seieriksi”, sanoi hän lopulta, kohottaen kiivaasti asestetun kätensä, “ja jos ylpeilette siitä, että Tanskan kuningas kantaa oikeudella sitä nimeä, niin kuinka te silloin voitte rukoilla Jumalaa minun puolestani ja kuitenkin häväistä minun ylevää kuningatartani, joka jakaa minun valtani ja kunniani? Jos tanskalaisten mielestä minun hallitukseni on ansainnut tulla häväistyksi ja pilkatuksi, niin kohdistukoon se pilkka ja häväistys vain minuun. Minun aloitteestani ovat kaikki ankarat lait julaistut, ja minä vastaan niistä viimeisenä tuomiopäivänä kuninkaiden kuninkaalle. Minun kädessäni ovat laki ja miekka, mutta onni ja voitto tulevat ylhäältä. Mahtavana ja ylevänä se asettui rinnalleni, ja katsokaa, Tanskan miehet! Tässä on se, joka toi onnen ja voiton, toi ilon ja riemun, voiman ja kunnian Tanskan kuninkaalle. Hän seurasi minua pelkäämättä mahtavaa vihollista vastaan. Jokainen tanskalainen sotilas, joka näki hänet, oli voittamaton; mutta Tanskan viholliset kalpenivat ja pakenivat. Ja sellaista kuningatarta te ette tahdo kunnioittaa ja rakastaa?”

“Eläköön kuningatar! — Eläköön kuningas!” huusi nyt tuhatääninen joukko ääneen ja meluten.

“Kiitos, Valdemarini!” kuiskasi Berengaria liikutettuna ja väisti hunnun itkettyneiltä kasvoiltaan. “Sinun tähtesi minä kuulen ensimäisen ystävällisen sanan sinun tanskalaisiltasi. Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, ettei se olisi viimeinen!”

Kuningas aikoi vielä jatkaa, mutta kuuli samassa vihisevän äänen läheltään kuin nuolen suhinan. Hän ojensi pelästyneenä käsivartensa kuningatarta kohti, joka kaatui samassa satulasta hänen syliinsä.

“Murha! Murha! Petos! Kuningatar on murhattu!” huusivat tuhannet äänet kauhistuksissaan ja peloissaan. Kuningas seisoi kalpeana ja äänetönnä, pidellen haavoitettua ja pyörtynyttä kuningatarta sylissään. Suuri, ruostunut nuoli oli tunkeutunut hänen ihanaan rintaansa, mutta ei kukaan nähnyt mistä se oli tullut.

“Jumalan tuomio! — Jumalan tuomio!” kuultiin muutamien kansan joukosta murahtelevan. Mutta kauhunhuudot katalan teon johdosta ja valitukset kuninkaan suuresta, sanattomasta tuskasta vaimensivat kaikki vihan ja tyytymättömyyden purkaukset.

Ritarit muodostivat tiheän piirin kuninkaallisten ympäri, ja sill’aikaa kun mestari Harpestreng nopeasti tutki haavan ja veti nuolen kuningattaren rinnasta, mentiin hakemaan kuninkaallisia vaunuja. Mutta haava oli kuolettava, ja ennenkuin vaunut saapuivat, oli kuningatar kuollut onnettoman kuninkaan syliin.

Kuningas Valdemarin tulo Riibeen, mukanaan kuningatar Berengarian ruumis samoissa kultaisissa vaunuissa, joissa kerran kansan riemuhuutojen raikuessa kuningatar Dagmar oli saatettu rannasta, oli niin surullinen näky, ettei ainoakaan tanskalainen, joka sen oli nähnyt, sitä unohtanut. Nekin, jotka innokkaimmin olivat laulaneet pilkkalauluja ylpeästä, onnettomasta kuningattaresta, surkuttelivat nyt häntä ja kirosivat hänen murhaajiaan nähdessään kauniin ruumiin, kalpeana ja verisenä, surun sortaman kuninkaan sylissä. Kauhistuneiden ja säälittelevien katsojien joukossa veti erityistä huomiota puoleensa pieni, kyttyräselkäinen mies, yllään talonpoikaisnuttu. Hän juoksi hirveästi ulisten aivan vaunujen vieressä, huutaen käheällä äänellään “vivat” [eläköön] mitä omituisimmin elein ja liikkein. Se oli entinen hovinarri, Klaus Klumpe. Kuningas ei syvässä surussaan näyttänyt huomaavan häntä eikä mitään muutakaan ympärillään. Kun viimeinkin vaunut pysähtyivät Riibehuusin linnanportaiden eteen, ja kuningattaren ruumis kannettiin pois vaunuista, oli tuo vaivainen raajarikko polvistunut vaunun astinlaudan eteen. Kuningatarta nostettaessa hänen kylmä, verinen kätensä luisui hänen rinnaltaan ja sattui pudotessaan kääpiön nytkähteleviin kasvoihin. Vihlovasti huutaen tämä hypähti ylös, tunkeutui ulvoen ihmisjoukon läpi ja syöksyi kaiteen yli syvään linnankaivoon. Mutta yleisen, suuren surun ja hämmennyksen vallitessa ei kukaan välittänyt mielipuolesta kääpiöstä.

SEITSEMÄS LUKU.
Yli kolme vuotta oli kulunut tuosta onnettomasta tapahtumasta. Oli kaunis kevätilta toukokuussa, ja Själlandin vaaleanvihriät pyökkimetsät olivat vasta puhjenneet kaikessa komeudessaan. Kaarisenkartanon luona olevaan ihanaan pyökkilehtoon oli tuttavallinen joukko ritarillisia naisia ja herroja istuutunut n.k. Martta-rouvan lähteen ympärille. Etempää kuuluivat rauhalliset iltakirkonkellot, ja laskeuva aurinko loi viimeiset säteensä valkoisen, neliskulmaisen kirkontornin ikkunoihin. Kookkaan, vaaleatukkaisen ritarin vieressä istui kaunis, nuori ritarinrouva, kultaverkko ruskeilla palmikoillaan, ja nukkuva tyttönen sylissään. Pieni, kaksivuotias poika ratsasti meluten pensaikossa ritarin suurella sotamiekalla ja oli iloissaan päästessään karkuun vanhalta sipsuttavalta hoitajaltaan. Vanha, arvokkaan näköinen rouva, päässään musta, kultareunainen pitsihuivi, levitteli illallisliinan tuoreelle nurmikolle, ja soma nuori neitonen, kullalla kirjailtu pusero yllään, autteli häntä asettamalla sille maukkaita maalaisruokia. Kaatuneella puunrungolla istui matkapukuinen herra, suuri kultarengas käsivarren ympärillä. Hän istui hiljaisena ja totisena, pidellen sylissään kanteletta ja lauloi laulua Junkker Strangen kotiintulosta Dagmar kuningattaren kanssa; hänen lempeät, siniset silmänsä viivähtivät usein sydämellisellä mielihyvällä katselemaan kukoistavaa, nuorta neitosta, joka hiukan muistutti Dagmaria, mutta vieläkin enemmin Riisen Kristiina-neitoa hänen onnensa päivinä.

“Ihana ilta, Rigmorini!” sanoi ritari, puristaen kauniin vaimonsa kättä — “nukkuuko pieni Hedvigimme vielä?”

“Nukkuu kyllä, eikä hän juuri näy välittävän kauniista illasta!” vastasi Rigmor nyrpeästi. “Kuinka voit olla niin rauhallinen, Kaarlo, ja mitenkä voimme istua täällä vanhoja lauluja kuuntelemassa tai ajatella minkäänlaisia maallisia iloja, ennenkuin olemme tehneet päätöksemme. Jos minun isäni nyt todellakin palaa Virosta niinkuin hyvä Thorgeir sanoo, niin mitä silloin teemme? — Martta, pidä toki silmällä hurjaa Albertia, elä anna hänen juosta metsikköön!”

“Olkaamme iloisia niin kauan kuin voimme, rakas Rigmor!” alkoi ritari Riisen Kaarlo rauhallisesti puhua. “Hän ei ole vielä saapunut Riibeen, eikä vaara ole suurempi tänään kuin se on ollut näinä kolmena vuotena. Totta on, että se nyt on lähempänä. Mutta kaikella on loppunsa, ja minä olen melkein iloinen kuullessani sen ukonilman lähenevän, jonka me kuitenkin olemme tietäneet olevan tulossa. Jos sinun isäsi nyt tulisi tänne ja näkisi meidän istuvan näin rauhallisina, niin ehkä hän antaisi meille anteeksi, ellei meidän tähtemme niin viattomien lastemme vuoksi. Mutta jos hän vielä tahtoo eroittaa meidät, ja tulee asevoimalla vaatimaan sinua minulta, niin hän saa nähdä, ettei vallit ja muurit ole turhan tähden linnani ympärillä. Mutta minä luotan vielä kuninkaaseen ja arkkipiispaan.”

“Voi, mitä sinä luulet kuninkaan meistä välittävän? Senjälkeen kun onneton kuningatar murhattiin aivan hänen silmiensä edessä on hän vanhentunut ja harmaantunut surusta; ja arkkipiispa ei ajattele muuta kuin kirjoja ja hengellisiä asioitaan.”

“Jumala auttakoon kuningasta! Me olemme kuitenkin tuhat kertaa onnellisempia, Rigmorini. Sureeko hän vielä yhtä syvästi kuningatar Berengariaa, hyvä Thorgeir?” näin sanoessaan Kaarlo kääntyi äsken saapuneeseen vieraaseen. “Millä mielellä hän oli kun hänet viimeksi näitte?”

“Minä ihailen häntä sekä surussa että onnessa!” vastasi Thorgeir Danaskjald pannen kanteleen pois. “Kyllä hän on hyvin vanhentunut, hänen tukkansa on tuhkan harmaa ja hänen otsansa uurteinen; mutta hänen suurten sankarisilmiensä tuli ei ole sammunut, ja hän on ehkä näinä kolmena suruvuotena toiminut enemmän Tanskan kansan hyväksi kuin kaikilla voitollisilla sotaretkillään. Hän työskentelee päiväkaudet salakammiossaan arkkipiispa Anteron ja oppineen Gunnar-veljen kanssa uutta lakikirjaa valmistaen. Hän ei koskaan ole poissa valtakunnanneuvostosta eikä käräjiltä. Puhutaanpa paljon siitäkin, että hän aikoo vielä toteuttaa uhkarohkean suunnitelmansa uskaliaasta sotaretkestä Englantiin. Usein hän valvoo yökaudet ja hyvin harvoin hän lähtee virkistymään metsästysretkelle, niinkuin hän näinä päivinä kuuluu tehneen. Mutta kreivi Henrikin vierailu näyttää ilahduttaneen häntä.”

“Schwerinin kreivi Henrik?” huudahti Kaarlo, ponnahtaen seisomaan. “Onko hän vieraillut kuninkaan luona? Sepä omituinen uutinen! Olivathan hän ja kuningas verivihollisia?”

“Niin he ovat usein olleet ja ovat taas sopineet. Kuninkaan suuttuessa viekas kreivi turvautuu aina rukoukseen. Tuon vanhan Juhana Ganzin jutun jälkeen kuningas on jo kaksi kertaa pakoittanut hänet alistumaan. Oletteko kuullut kuninkaan viimeksi Schwerinissä vieraillessaan ottaneen holhokkinsa puolesta puolen linnasta ja kreivikunnasta haltuunsa? Siinä hän ei kuitenkaan ollut aivan oikeudenmukainen, mutta ne sai kreivi tällä vierailullaan takaisin. Hän ei uskaltanut tulla ilman turvallisuusvakuutusta, mutta nyt he taas ovat kuninkaan kanssa parhaita ystäviä. Kreivi on reipas ja iloinen seuramies, ja kuningas tarvitsee vaihtelua ja hauskaa seuraa.”

“Sanoitteko heidän todellakin lähteneen yhdessä metsästämään?”

“He metsästävät innokkaasti yhdessä, ja se on suureksi virkistykseksi kuninkaalle. Minä olin eilen heidän mukanaan, kun he purjehtivat Fyeniin, enkä minä ole näinä viime vuosina nähnyt kuningasta niin iloisena. Kreivi kertoili Egyptiin ja pyhälle maalle tekemästään pyhiinvaellusmatkasta sekä eräästä sieltä tuomastaan pyhäinjäännöksestä, jonka hän oli lahjoittanut Schwerin kirkolle. Hän vannoi pyhästi sen olevan Vapahtajan todellista verta. Hänen piispansa näyttää sitä aina helatuorstaisin kaikille Schweriniin saapuville pyhiinvaeltajille, jotka nyt voivat saada häneltä synninpäästön yhtä hyvin kuin Rooman paavilta. Hän on kyllä uskalias ja rohkea herra, mutta hänen hurskauteensa minä en paljoakaan luota.”

“Minä vieläkin vähemmän, Thorgeir. No, mitä sanoi kuningas hänen kerskailustaan?”

“Hänen nauruhermojaan kutkutteli kehuessaan kreivin hurskautta. Kreivi vuorostaan taas mielisteli häntä, arvelemalla kuninkaan olevan erityisen taivaan suosikin, koska hänelle voitonliput putosivat suoraan taivaasta heti kun hän ja piispansa niin tahtoivat, eivätkä naisetkaan voineet häntä vaaratta katsella. Mutta tätä kohteliaisuutta ei kuningas sietänyt. Hän tuli äkkiä totiseksi ja pyysi kreivin muistamaan kaiken onnen ja siunauksen tulevan ylhäältä, sillä hänen maallinen rakkausonnensa oli nyt kolme vuotta ollut kuollut ja haudattu.”

“Kuningas parka! Hän ei koskaan voi unohtaa kaunista Berengariaa.”

“Tietysti hän ajatteli vain Berengariaa, mutta kreivi Henrik näytti ymmärtäneen hänet toisin, sen minä huomasin hänen karsaasta katseestaan. Tiedättehän te, että kreivi aina on ollut hiukan mustasukkainen. Olette kai tekin kuullut tuon typerän huhun, että kuningas viimeksi vieraillessaan Schwerinissä, vähän ennen kuningattaren onnetonta kuolemaa, kreivi Henrikin poissaollessa, olisi ollut rakkaussuhteessa hänen kauniin rouvansa kanssa? Minä uskon varmasti tuon huhun perättömäksi valheeksi.”

“Se on häpeällinen valhe ja alhaista panettelua!” sanoi Kaarlo kiihkeästi.

“Se puhe onkin jo aikoja sitten unohdettu”, jatkoi Thorgeir. “Tuota silmäystä lukuunottamatta ei kreivistä voinut huomata muuta kuin, että hän oli sydämestään kiintynyt kuninkaasen.”

“Ketä kuninkaan uskollisia miehiä oli mukana?” kysyi Kaarlo kauan ääneti oltuaan.

“Nuori kuningas Valdemar ja Junkker Strange olivat mukana sekä drotsi ja vanha kamarimestari, lukuunottamatta tavallisia haukka