Kotoisia kohtauksia; Victoria regia by Lars Dilling

KOTOISIA KOHTAUKSIA; VICTORIA REGIA

Kirj.

Lars Dilling

Suomentanut Yrjö

Helsingissä, G. W. Edlund, 1886.

SISÄLLYS:

Kotoisia kohtauksia.

 1. Hääilta.
 2. Solmuja.
 3. Sukulaiset.
 4. Perheen ystävä.
 5. Kirje.
 6. Kerinpuut.
 7. Syntymäpäivä-iloja
 8. Kenraaliharjoitus.
 9. Päivää myöhemmin.
10. Viritetyllä pistoolilla.
11. Liian kummaa.

Victoria regia.

1.

Hääilta.

Vaunut, joissa morsiusparin oli kotia ajaminen, olivat oven edessä. Oli jo hyvin myöhäistä illalla. Kynttilät olivat palaneet loppuun kruunuissa ja kynttilänjaloissa, elävät kukkaset morsiuspiikojen hiuksissa olivat lakastuneet ja valkoisilla tarlataanihameilla ei enää ollut sama tuoksuva raittius kuin vihkimisen kestäessä. Nyt tuli morsian, suuri viitta hartioillaan. Oli otettava jäähyväiset. Nytpä alkoi siellä suuteleminen ja syleileminen, ja pieni rouva heitettiin kuin kautschukkipallo toisen tädin luota toisen luoksi ja toisen ystävän luota toisen luoksi. Täti Dortha, täti Riikka ja täti Greetta pitivät häntä kauvimman aikaa syliinsä suljettuna eivätkä he oikein tahtoneet voida päästää häntä. Oli hän ollutkin heidän luonaan kymmenvuotiaasta alkaen. Silloin kuolivat vanhemmat lavantautiin. Betsy, nuori morsian, oli silloin, kuten sanottu, kymmenvuotias, ja hänen vanhempi sisarensa Anna kuudentoista vanha. Anna lähetettiin Saksanmaalle kasvatuskouluun; Betsy jäi tätien luoksi, jotka kasvattivat ja pilasivat häntä paraalla tavalla. Nyt oli Betsy naimisissa ja nyt oli hänen lähteminen heidän luotaan ja sentähden itkivät tädit niinkuin suihkukaivot kansanjuhlassa ja Betsykin itki. Kenties ajatteli hän, että tuli alkaa totista elämää ja ottaa täyttääkseen perheenäidin ankarat velvollisuudet, kenties ajatteli hän kaikkea sitä hyvyyttä ja rakkautta, joka oli tullut hänen osakseen vanhojen sukulaistensa luona, tai kenties hän ei ajatellut ollenkaan mitään, vaan itki sen vuoksi, että muut itkivät. Olihan hän vasta kahdeksantoista vuotta vanha. Sellaisina vaiheen hetkinä elämässä joutuu aina kummallisen ahdistuksen valtaan, ja kyyneleet tulevat välttämättömästi silmiin, vaikk’ei olisikaan niin onnellinen. Ja onneton ei Betsy ollut, sitä todisti hänen rakkautta uhkuva katseensa ja se vapaa ja uskalijas luottamus, jolla hän nojautui miehensä käsivarteen, heidän astuessaan portaita alas ja istuutuessaan vaunuihin. Ja niin lähtivät vaunut liikkeelle. Vihdoin pysähtyivät ne. Sulhainen astui ensin vaunuista ja auttoi vaimoaan. Ylhäällä tampuurissa seisoi sievä palvelustyttö, joka saattoi heitä huoneisiin, joissa kynttilöitä ja lamppuja oli sytytettyinä ja joissa tuoksuvia kukkasia, kirjailtuja morsiuslahjoja ja somia korukaluja kaikkialla näkyi ja hymyili vastanaineille.

“Haluatteko, herra asianajaja tai rouva, jotakin muuta?” kysyi palvelustyttö autettuaan heidän päältään päällysvaatteet.

“Ei, kiitoksia, nyt voit mennä.”

Tyttö vetäytyi pois.

Betsy liehui niinkuin valkoinen perhonen kaikkialla kukkien ja lahjojen seassa.

Hän seisahtui muhkean ruusupuun eteen.

“Ei, mutta katsoppas, Faerder, niin kaunista! Jokainen kukka on niin raitis ja punainen ja uhkuva —”

“— kuin sinun huulesi”, sanoi Faerder, kiersi kätensä vaimonsa vyötäisten ympäri ja suuteli häntä.

“Hyi, hyi, hyi, Herman, päästä! Se tekee kipeätä”, sanoi Betsy ja luikersi pois hänen sylistään. “Sinä olet kietonut käsivarren morsiushuntuun ja tempaat koko hiuspuvun päästäni!”

“Tule, niin vapautan sinut sekä hunnusta että seppeleestä”, sanoi Herman ja irroitti nuo molemmat vaimonsa tuuheasta, punertavan keltaisesta tukasta. “Kas niin, nyt on kamaripiika päättänyt tehtävänsä. Nyt pitää hänen saada juomarahoja”, lisäsi hän ja nojautui eteenpäin.

“Ei ole tapana antaa kamaripiiallensa juomarahoja, mutta korvapuusti toisinaan”, vastasi rouva ja löi miestään hiljaa poskelle.

“Sinua on rangaistava siitä”, huusi Faerder ja ajoi rouvaansa takaa, tämän juostessa divaanipöydän ympäri molemmin käsin kannattaen pitkää hameensa lievettä.

Juostessaan kaatoi hän jakkaran.

“Ei, Herman, ole siivosti, varo itseäsi, minä voin särkeä jotakin! Tule, istuutukaamme ja olkaamme järkeviä ja haastelkaamme niinkuin sopii ymmärtäväisten puolisoin.”

“Silloin pitää sinun sallia minun sytyttää sikari ja mennä sisään ottamaan ylleni yönuttu ja jalkaani tohvelit.”

“Niin, teeppäs se, se on hauskaa. Minä en ole koskaan nähnyt ketään herraa yönutussa, paitsi teaatterissa. Se näyttää niin kodikkaalta. Huomenna esiinnyn minäkin yönutussa, vaaleanharmaassa, joka on mustalla samettireunuksella varustettu, ja pienessä aamumyssyssä, missä on vaaleansiniset nauhat. Ah, kuinka iloitsen siitä, että saan olla emäntänä suuruspöydässä huomenna ja sitten mennä taloustoimiin.”

“Niin, sinä olet varmaankin oiva emäntä? Olethan ollut kuusiviikkoa taloudenhoito-opissa.”

“Oh, jos tietäisit, kuinka paljon ruokaa pilasin sinä aikana!”

“Sitä en ollenkaan epäile”, sanoi mies mennessään omaan huoneesensa.

Rouva veti esiin emman [eräs nojatuolin laji] ja istuutui. Hänen puolisonsa tuli takasin ja istahti hänen viereensä.

“Kuinka sinä näytät arvokkaalta”, sanoi nuori rouva ja pörrötti miehensä tuuheata mustaa tukkaa. “Nyt puuttuu ainoastaan savulakki, niin voisit aivan hyvin esiintyä minun pappanani.”

“Sitä voisinkin; olenhan minä kolmenkymmenen kuuden vuoden vanha, siis kaksi kertaa niin vanha kuin sinä. Minä en voi käsittää, kuinka sinä olet voinut rakastua minunlaiseen vanhaan ukkoon.”

“En minäkään. Sillä vanha olet sinä, ja ilkeä olet sinä ja ruma olet sinä”, sanoi hänen vaimonsa ja otti kiini miehensä molemmista korvista, vahvistaessaan jokaista adjektiivia suudelmalla, luultavasti antaakseen sanoille enemmän painoa.

“Ja rahojen vuoksi et myöskään ole ottanut minua, Betsy, sillä sinähän se olet, jolla on rikkautta; minulla on vaan, mitä asianajajana ansaitsen, ja se on oleva, pelkään minä, jotensakin niukkaa pilatulle naiselle kuten sinä olet.”

“Oh, minä olen oleva niin vaatimaton ja säästäväinen. Mutta, Herman, sinun täytyy luvata minulle yksi asia.”

“Kaikki.”

“Sinä et saa olla liian ankara minua kohtaan.”

“Ankara sinua kohtaan!”

“Sillä enhän vielä ole niin vanha.”

“Se on kieltämätöntä.”

“Enkä myöskään niin erittäin järkevä, vaikka tädit sanovat, että aina olen ollut edistyneempi, kuin vuosiini katsoen luulisi!”

“Niin, ei löydäkkään monta naista, jotka jo kahdeksantoistavuotiaina ovat järkeviä perheen emäntiä.”

“Sanoppas minulle, Herman, mintähden et mennyt naimisiin sisareni Annan kanssa, sano? Hän on paljon järkevämpi minua.”

“Niin, se oli epäilemättä hyvin järjetöntä, mutta minä olin aivan sekapäinen, kun kosin.”

“Vai niin, sitä olisi minun pitänyt tietää ennen!”

“Sillä eräs pieni, pahantapainen tyttö oli tehnyt minut aivan sekapäiseksi, ja sitä olen vieläkin”, sanoi hän ja peitti vaimonsa pienet kädet suuteloilla.

Seinäkello löi kaksi.

“Jo niin paljon”, huudahti nuori rouva.

“Silloin taitaa jo olla aika mennä maata.”

“Niin, sinä olet oikeassa. Hyvää yötä, Herman”, sanoi hän ja juoksi nopeasti sänkykamariin.

“Minä tulen jälestä.”

Hän istui hetken aatoksissa, nousi sitten ja alkoi sammuttaa kynttilöitä kruunussa.

Lopetettuansa meni hän ja koputti hiljaa ovelle.

“Saanko tulla sisään?”

“Et vielä.”

Vähän myöhemmin.

“Joko nyt?”

“Saat”

Hän sammutti lampun salissa ja meni makuuhuoneesen.

2.

Solmuja.

Asianajaja Faerder ja Betsy olivat olleet kaksi kuukautta naimisissa. Ensimäisinä kahdeksana päivänä huvitti Betsyä oletella perheenemäntänä. Oli aivan kuin hänen lapsuudessaan, kun hän ja muutamat muut pienet tytöt leikittelivät vieraisilla oloa ja tekivät korppukräämiä nukenpadoissa. Nyt oli hänen tietysti käyttäminen taitoaan talouden hoidossa ja pitäminen huolta perheestään. Sentähden pukeutui hän niin kutsuttuun kyökkipukuun, jonka pääosana oli valkoinen esiliina varustetulla rintatilkulla, koko joukko ganssikirjailuja ja taskujen paljous ilman mitään tarkoitusta.

Mutta pilattuansa useita ruokalajeja ja parin uusia villahameita, vetäytyi hän takaisin kyökkielämän vaivoista ja jätti hallituksen palvelustytölleen, Triinalle, joka oli noita uusimuotisia kyökkivesoja, joita pääasiallisesti tavataan pääkaupungissa, Triina oli täydellinen kaikessa. Hän oli ollut neulomaopissa ja silitysopissa, taloudenhoito-opissa, ja Jumala tietää kaikkien niiden oppien nimet, joiden läpi hän oli käynyt. Häntä miellyttivät myöskin kaunokirjallisuus ja soitanto; sillä hänellä oli aina lainakirjaston romaaneja kätkettynä kyökkipenkin alle ja hän lauloi bravuaarioita kitarrin säestyksellä silloin, kuin hänen piti hoitaa patojaan. Kaikkine täydellisyyksineen ei Triina kuitenkaan ollut onnellinen. Hän kitui kroonillista hammassärkyä ja rakkauden surua, ja hänen hennon ruumiinsa pinnalta kuvastui ikäänkuin kreosootin tuska. Eräänä aamuna varhain istui asianajaja salissa ja oli jotenkin huonolla tuulella. Rouva oli ollut edellisenä iltana tanssijaisissa ja lepäsi nyt vuoteellaan, Triina laahasi nyt ympäri huoneita rikkinäinen tohvelipari jalassaan, huivi poskillaan, sillä välin kuin hänen kokoonnipistetyistä hampaistaan kuului suriseva valitus melkeinpä, niinkuin tuulen suhina savutorvessa. Asianajaja kurkisti ruokasaliin. Suuruspöytä ei vielä ollut katettu.

“Triina, minun pitää saada kahvini. Kello on jo paljon. Minun on mentävä konttooriin.”

“Niin, niinpian kuin — hum — um — um — se valmistuu — hum — um — um — saa herra sen — hum — um — u — um!”

“Se olisi jo kauvan sitte pitänyt olla valmiin.”

“Minä toivoisin vaan, että asianajajalla olisi minun hammassärkyni — hum — um — niin saisitte nähdä, voisitteko siivota viisi huonetta — hum — um — um — ja laittaa suurusta.”

Faerder heittäytyi sohvalle ja koetti kärsimättömästi lukea hiukan muutamaa sanomalehteä. Soitettiin pontevasti tampuurin kelloa ja heti senjälkeen astui Betsyn sisar, Anna, sisään. Hän oli suuri kasvultaan ja vaaleanverinen, ystävällinen, avonainen katseeltaan ja reipas ryhdiltään.

“Vai niin, tänään olemme varmaankin oivallisella tuulella”, sanoi hän ja katseli hymyillen asianajajan tyytymättömiä kasvoja. “Onko meillä jo ollut kotoisia kohtauksia suurukseksi?”

“En ole vielä saanut mitään suurusta.”

“Ja Betsy?”

“Hän lepää laakereillaan, jotka hän valloitti eilen tanssijaisissa.”

“Ah, da liegt also der Hund begraben”, sanoi Anna mennessään kyökkiin.

Hetki senjälkeen avasi hän ruokasalin oven arvokkaasti.

“Teidän ylhäisyytenne, pöytä on katettu.”

Pöytä oli sievästi katettu ja Anna kaasi kahvia kuppeihin hymyillen, heittäessään silloin tällöin päätään taakseppäin, kun vallattomat keltaiset kiharat putosivat liian kauvas otsalle. Asianajaja tuli vähitellen oivalliselle tuulelle ja suurus syötiin nauraen ja pilapuheita laskien. Betsy astui sisään. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä, ja oli käärinyt suuren schaalin ympärilleen.

“Oh hoh, kuinka olette iloisia”, sanoi hän. “Äänenne kuuluu talon toiseen päähän asti.”

“Me olemme ehkä häirinneet rouvaa hänen aamu-unessaan”, sanoi Faerder vähän loukattuna. Betsy katseli häntä totisena.

“Ei”, sanoi hän kylmästi, “näyttää siltä, kuin minä olisin se, joka häiritsen. Minä vetäydyn takaisin.”

“Betsy!”

Asianajaja pani pikaisesti serventtinsä renkaasen.

“Minun tähteni et tarvitse ujostella”, sanoi hän. “Minä menen konttooriin. Olisin jo aikoja sitten ollut siellä, jos Triina vaan olisi suvainnut antaa minulle: suurusta. Ollessani naimaton, piti emäntäni aina huolta siitä, että suurus oikeaan aikaan oli pöydällä.”

“On ikävää, ett’et yhä vielä ole naimaton.”

“Kenties olisi se ollut parasta meille kumpaisellekin”, sanoi hänen miehensä noustessaan pöydästä ja meni pois.

Anna katsoi hänen jälkeensä.

“Kaksi kuukautta naimisissa ja jo kotoisia kohtauksia”, sanoi hän. — “Näyttää tulevan hyvä joulu, sanoi poika, kun sai selkäänsä jouluaattona.”

“Niin, mitä on miesraukan tehtävä, kun on saanut niin huonon vaimon kuin minä. Eivät kaikki ole niin onnellisia, että saavat sellaisen vaimon kuin sinä.”

“Tänään olet oikein lempeä. Mutta jos huvittaa sinua ampua kaiken huonon tuulesi minua vastaan, niin, ole hyvä, tee se; mutta sinun pitää varoa itseäsi olemasta nurea miestäsi kohtaan.”

“Minä lohdutan itseäni sillä että sinä voit olla ystävällinen meitä kumpaistakin kohtaan.”

Anna kiersi käsivartensa sisarensa kaulan ympäri ja kohotti hänen kasvojaan.

“Mutta Betsy, mikä sinua vaivaa?”

Betsy kätki päänsä sisarensa rintaa vastaan ja itki.

“Anna minulle anteeksi, Anna, minä olen niin ilkeä ja katkera ja epäkohtelijas tänään, mutta en koskaan enää ole oleva sellainen.”

“Mutta sano minulle sitten, mitä on tapahtunut?”

“Ei mitään, ei yhtään mitään”, sanoi Betsy yhä nyyhkien.

Samassa soitettiin.

“Tädit tulevat”, sanoi Betsy kauhistuneena. “Rakas Anna, sano että minä vielä puen päälleni. Minun täytyy pestä silmäni kylmällä vedellä, niin ett’eivät näe, että olen itkenyt.”

Hän juoksi nopeasti sänkykamariin. Aivan oikein! Ne olivatkin tädit, jotka astuivat sisään täti Dortha etunenässä. Täti Dortha oli pitkä, kuiva, laiha nainen, joka näytti siltä, kuin olisi viettänyt elämänsä etikan juonnilla. Hänen vakuutuksensa oli aina se, että koko maailma ainoastaan etsi tilaisuutta loukataksensa häntä, ja sentähden tunsi hän olevansa oikeutettu vuorostaan loukkaamaan koko maailmaa. Täti Riikalla oli taipumusta lihavuuteen, valkoiset alasriippuvat kiharat ja jonkunlainen levottomuus koko olennossaan, joka tuli siitä, että hänellä oli äärettömän paljon tehtävää. Hän oli nimittäin hyväätekeväinen ja koetti parhaiten voimiensa mukaan pitää huolta kaikista onnettomista pääkaupungissa ja sen ympäristössä, ja niin suuressa kaupungissa löytyy monta onnetonta, niin että hänellä oli yllinkyllin tehtävää. Täti Greetta, nuorin sisarista, oli kuuro. Hän oli pieni, suopea ja hurskas olento, ja kuitenkin — kuka voisi sitä uskoa — oli hänen suurimpana ilonaan kauhistavat murhat ja hirveät onnettomuudet — sanomalehdissä. Jos joku sanomalehden-toimittaja keksisi sen, että julkaisisi sanomalehden nimellä “Päivän onnettomuudet”, “Murhalehti” tai jotain sellaista, olisi täti Greetta varmaan ensimmäinen joka sitä tilaisi. Heti sen jälkeen astui Betsy sisään. Hän oli pian pukeutunut ja kaikki kyynelten jäljet olivat pestyt pois.

“Me tulemme noutamaan sinut päivälliselle, lapsi kultani”, sanoi täti
Riikka. “Tänään pitää sinun olla meidän luonamme koko päivä.”

“Minä pelkään, ett’ei Faerder pidä siitä.”

“Herra Jumala, niin julma hän ei suinkaan voi olla, että tahtoisi kieltää sinua käymästä vanhojen tätiesi luona.”

“Mutta Faerderin päivällinen —” rohkeni Anna muistuttaa.

“Siitä pitää Triina huolen. Hän on sellainen oivallinen tyttö. Ota nyt vaan yllesi päällysvaatteesi.”

Betsyllä ei ollut varsinaisesti mitään sitä vastaan, että seuraisi mukana. Faerder oli ollut huonolla tuulella ja melkeinpä epäkohtelijas. Nyt saisi hän olla yksin koko päivän ja illan tultua anoisi hän anteeksi ja katuisi syntiänsä. Triina sai tarpeelliset ohjeet, ja seura lähti matkalle. Päivällisen aikaan tuli asianajaja kotia, Oli katettu ainoastaan yhdelle hengelle.

“Pitääkö minun syödä yksin?”

“Niin, rouva on tätiensä tykönä — hum — um – um!”

Asianajaja istuutui huoaten pöydän ääreen suureen kylmään ruokasaliin, sillä välin kuin Triina uudisteli virttään: “Hum — um — um —” ja kolisteli posliiniastioilla, ja olihan tämä kaikki erinomaisen suloista ja kodikasta.

3.

Sukulaiset.

Pari päivää senjälkeen istui asianajaja eräänä iltapäivänä yhdessä vaimonsa kanssa salissa. Faerder kirjoitti, Betsy soitti yhtä Teilmannin gavoteista, ja ulkona kyökissä kirkui Triina täydellä kurkulla juomalaulua “Lucretia Borgiosta.” Asianajaja keskeytti suuttuneena kirjoituksensa.

“On hirveätä pitää tuota tyttöä. Milloin hänellä on hammassärky, silloin hän sitä ulvoo, ja milloin hänellä ei ole hammassärkyä, silloin ulvoo hän aarioita, joka on vielä hirveämpää. Minun mielestäni voisi minulla olla kylliksi sinun gavoteistasi.”

“Mutta, rakas Herman, minähän soitan ainoastaan sinun huviksesi.”

“Ei ole ollenkaan huvittavaa kirjoittaa käräjiin haastoja ja sisäänjättökirjoituksia pianon säestyksellä.”

“No, sitten otan kirjan ja istun aivan hiljaa, hiiskahtamattakaan, sinä ilkeä, vanha asianajaja.”

Faerder nousi, meni vaimonsa luokse, otti kiini hänen vyötäisistään ja painoi suutelon hänen otsalleen.

“Mutta, Herman, sillä tavallako kirjoitat sisäänjättökirjoituksiasi?”

“Niin, Betsy, tämä on myös muutama pieni sisäänpano asiassa”, sanoi hän ja sulki Betsyn silmät suuteloillaan.

“Oliko se salaviittaus?” kuului terävä ääni tampuurissa.

Faerder nousi äkkiä.

“Kas niin, Jumalan kiitos, tuossa on meillä sukulaiset!”

“Täällä olemme me kaikki kolme, lapseni”, sanoi täti Riikka, astuessaan sisään kahden sisarensa seuraamana. “Mutta me emme voi viipyä kauvan; meillä on hirveän kiire.”

“Mutta voitte kai juoda kupin kahvia”, sanoi Betsy. “Me olemme äsken syöneet päivällistä.”

“Niin, kahvikuppia emme kiellä vastaanottamasta. Vai kuinka, Dortha?”

“Oliko se salaviittaus?”

“Kuinka voit luulla mitään sellaista?”

“Siinä tapauksessa tahdon vaan sanoa, etten pane arvoa kahviin enkä lörpötykseen kahvipannun ääressä, ja se on enemmän kuin voi sanoa muutamista ihmisistä — hrm.”

“Mutta mehän kokonaan unhotamme täti Greetan”, sanoi Betsy. “Istuudu nyt mukavasti tähän nojatuoliin, niin hankkii Herman sinulle sanomalehden.”

“Kiitoksia, kaikkein mieluisin on ‘Morgenposten’.”

“Olkaa niin hyvä, täti”, huusi asianajaja hänen korvaansa, “tässä on viime numero. Siellä seisoo kolmesta kauheasta murhasta ja päällekarkauksesta ryöstöineen, puhumattakaan muutamasta itsemurhasta ja joistakuista pienemmistä rautatie-onnettomuuksista.”

“Tuhansia kiitoksia, se oli erinomaisen hauskaa.”

“Sehän on tosi, Herman, sinulla ei taida olla paria vanhoja saappaita tai takkia annettavana minulle?”

“Anna katson. Se on tietysti käytettävä johonkuhun hyväntekeväiseen tarkoitukseen?”

“Niin, sinä tiedät, että suurin iloni on auttaa lähimmäistäni.”

“Siinä teet hyvin kauniisti, Riikka”, sanoi Dortha, “ja vielä enemmän sentähden, ettei vielä kukaan lähimmäisistäsi ole auttanut sinua — hrm.”

“Sitä en ollenkaan sure.”

Betsy juoksi ruokasaliin, laittaakseen kahvipöydän järjestykseen.

Hänen mentyänsä sanoi Riikka Faerderille:

“Sinä arvaat tietysti, että olemme tulleet tänne Betsyn huomisen syntymäpäivän johdosta. Meidän mielestämme olisi suuri sininen silkkihame järkevintä, mitä voisit hänelle antaa.”

“Sehän oli surullista”, sanoi Greetta vaipuneena sanomalehtensä tutkimiseen.

“Niin, sen Jumala tietää, että se on”, mutisi asianajaja.

“Mikä?” huudahti Riikka.

“Eräs tapaus Pariisista. Te saatte kuulla: Faubourg Saint-Germainissa on eräs nuori aviomies hirttänyt itsensä köyteen, joka oli punottu rouvansa pitseistä. Kuollut piti kädessään rypistettyä paperia, joka tarkemmin tutkittaessa havaittiin — rätingiksi muotikauppiaalta.”

“Niin, hirveätä on, kuinka turhamielisiä Ranskalaiset naiset ovat”, sanoi Riikka.

“Mutta palataksemme silkkihameesen”, sanoi täti Dortha, “niin on se erinomaisen tarpeellinen Betsylle.”

“Niin on”, sanoi Riikka. “Harmaata silkkihamettaan ei hän voi enää käyttää. Hänellä oli se korkeakaulaisena konsertissa ja paljaskaulaisena Yhdistyksen tanssijaisissa ja mustalla pitsitynikillä neiti Brandingin häissä ja vihreillä tyllireunustuksilla viime iltamassa, niin että siitä jo aletaan puhua kaupungissa.”

“Sepä hyvin harmittavaa. Mutta minulla ei ole varaa ostaa hänelle mitään uutta. Kaikki, mitä ansaitsen, kuuluu talouteen.”

“Mutta Betsyn omaisuus?”

“Pääomaan en tahdo kajota. Kuka tietää, ehkä hänestä vielä tulee leski.
Ja korot tuskin riittävät veroihin ja hyyryyn.”

“Turhaa puhetta, ystäväni, turhaa puhetta”, sanoi Dortha. “Vaimosi toi niin suuren omaisuuden mukanansa pesään, että hän voi vaatia saavansa käydä sovelijaasti puettuna ja niin kauvan kuin minä elän, ei häneltä ole puuttuva —”

“— sinisiä silkkihameita, ei, Jumalan nimeen, täti, ostakaa hänelle koko tusina, jos tahdotte.”

“Hiljaa, tuolla tulee hän.”

Kun kaikki istuivat kahvipöydän ääressä kysyi Riikka:

“Tuleeko tänne paljon vieraita huomenna?”

“Vaan noin kaksikymmentä henkeä. Ainoastaan sukulaiset ja lähimmät tuttavat.”

“Mitä, ystäväni? Oletteko valmistanut suuret pidot?”

“Ei suinkaan, Herman; mutta luonnollisesti tulee muutamia toivottamaan onnea.”

“No niin, ja juomaan suklaata huomenna aamupäivällä.”

“Ei, minä olen erittäin pyytänyt päästä kaikista aamupäivävierailuista. He tulevat teetä juomaan. Näetkö sinä, minä olen keksinyt jotain oikein hauskaa. Näytteleväthän kaikki ihmiset tänä talvena teaatteria, ja sentähden olen myöskin minä aikonut suosiollisella avulla näytellä muutamia kohtauksia. Eikö se ole totta, täti Dortha?”

“Oliko se salaviittaus?”

“Mutta, rakas täti!”

“Siinä tapauksessa tahdon vaan sanoa, että jos siinä on kotoisia kohtauksia, voisit sinä varmaan näytellä niitä ilman meidän apuamme — hrm.”

“Herra Jumala, täti, tiedäthän aivan hyvin, että me aijomme näytellä valituita kohtauksia ‘Macbeth’ista’. Minä aijon olla lady Macbethina.”

“Me kolme saamme myös rolleja”, sanoi Riikka.

“Niin, teistä tulee luonnollisesti noita-akat”, sanoi Faerder. “Se ei ollut mikään salaviittaus”, oikaisi hän kauhistuneena.

“Ei, me emme tarvitse enempää kuin kaksi noita-akkaa. Greetta ja minä näyttelemme niiden osaa.”

“Ja täti Dortha?”

“Minusta tulee Duncan, Skottlannin kuningas.”

“Usko pois, että meillä on ollut vaikeata opettaa Greetalle vastaukset, koska hän ei kuule; mutta sitten johtui mieleemme sukkela keino”, sanoi Riikka. “Me puhumme seuranäytelmästä, Greetta”, huusi hän. “Mitä pitää sinun sanoa, kun minä tyrkkään sinua selkään?”

“Oi terve, Macbeth! Terve, Cawdor khani! Hi, hi, hi”, nauroi Greetta, erinomaisen tyytyväisenä.

“Ja kun näpistän sinua käsivarteen?”

“Oi terve, Macbeth! Kuninkaaks’ saat kerran.”

“Siinä näet, että hän osaa rollinsa.”

“Mutta nyt pitää meidän mennä”, sanoi täti Dortha.

“Minä tulen mukana”, sanoi Betsy.

“Minä menen kauppapuotiin ja ostan hiukan lämmintä ja kylmää huomisillaksi. Minä juoksen vaan heittämään viitan ylleni.”

“Kiiruhda vaan”, huusi Riikka. “Minulla on niin paljon tehtävää. Ensin pitää minun viedä kaksi paria vanhoja saappaita ja pari uutta iltasaarnaa erään köyhän lesken luo, jolla on viisi lasta, ja kaikki sairastavat he hermokuumetta, ja sitten on minun mentävä hengelliseen teeiltaan, jossa meidän pitää kutsua osanottajia bazariin eläkerahastoksi luovutetuille neekeriruhtinaille sisä-Afrikassa.”

“Mutta silkkihame?” sanoi Dortha.

“Ole sinä huoletta siitä. Minä otan sen ja lähetän Faerderille rätingin, niin on hän pakoitettu sen siivosti maksamaan. Ts!”

Betsy tuli takasin ja kaikki lähtivät matkalle, Riikan suun käydessä kuin pikajunan.

Asianajaja ryhtyi jälleen papereihinsa, mutta pani taas pois kynän.

“Ei, minun on mahdotonta tehdä työtä. Olen aivan sekapäinen. Ehkä on taivaan sallimus, että täti Greetta on kadottanut kuulonsa, muutoin hän varmaan kadottaisi sen vähän järkensä, kuin hänellä on, kuulemalla Riikan lörpötystä. Ne sukulaiset, ne sukulaiset, ne vievät minulta viimein hengen.”

Asianajaja vaipui ajatuksiin, sillä välin kuin Triina kyökissä riemuiten alkoi laulaa:

“Il segreto per esser felice!”

4.

Perheen ystävä.

Kun asianajaja oli istunut hetken yksinään, avattiin ovi ja nuori, kookasvartaloinen mies, jolla oli elävät kauniit kasvot ja tuuhea, musta tukka ja parta, astui sisään.

Se oli Faerderin paras ystävä, tohtori Harding.

“Hyvää päivää, ystäväni”, sanoi tohtori. “Minä tulin varmaan häiritsemään sinua unelmissasi. Sinä uneksuit arvattavasti olevasi hovioikeuden neuvos tai jotakin sellaista?”

“En, minä uneksuin, että olin Macbeth, Skotlannin kuningas, ja elin jokapäivä ilossa ja komeudessa ja söin lämpimiä nahkasaappaita ja kylmiä iltasaarnoja kauppapuodista sisä-Afrikassa, siksi kuin minä syntymäpäiväpidoissa pudotin hengellistä teetä uudelle silkkihameelleni ja rangaistukseksi tästä tuomittiin soittamaan gavotteja elinaikani!”

“Anna minun koettaa valtasuontasi!”

“Ole huoleti, vielä ei ole mitään vikaa ymmärryksessäni. Minulla on vaan pää täynnä naisväen loruja ja perheellisiä huolia.”

“Kaksikuukautisen avioliiton jälkeen!”

“Niin, näetkö sinä, aviosäädyllä on hyvät puolensa, mutta sillä on myöskin pahat puolensa.”

“Mutta etkö sinä ja vaimosi rakasta sitten toisianne?”

“Kuinka voit sitä kysyä? Mutta me olemme menneet liian aikaiseen naimisiin. Meidän olisi pitänyt odottaa pari vuotta. Betsy on aivan nuori, pelkkä lapsi, eikä hänestä tulekkaan aikaihmistä niin kauvan kuin nämät tädit juoksentelevat täällä ja sekaantuvat meidän asioihimme.”

“Kuuleppas Faerder, minulla on ehdotus sinulle. Muuta maalle, niin pääset niistä siunatuista sukulaisista ja kaupungin kalliista huvituksista. Veljeni, pappi, kirjoittaa että asianajaja siinä seudussa on kuollut, Lähde sinne, niin ansaitset kaksi sen vertaa, mitä täällä kaupungissa, jossa on asianajajia joka nurkassa.”

“Siihen ei Betsy suostu koskaan.”

“Mutta etkö luule, että maaelämäkin on houkuttelevainen hänelle?”

“Maaelämä! Olla maalla, sen käsittää hän siksi, että asuu jossakin schveitsiläisessä huvilassa Ladegaards-oenillä ja käy vaaleassa hameessa ja paimenhatussa ja noukkii maamansikoita.”

“Hyi, Faerder, nyt teet väärin vaimollesi. Minun mielestäni ovat sekä hän että hänen sisarensa kaksi mitä rakastettavinta naista, mitä koskaan olen tavannut.”

“Niin, sinä olet oikeassa. Anna on oiva tyttö. Niin kelvollinen ja niin reipas ja sitä paitsi niin vaatimaton, järkevä ja rakastettava.”

“Sinähän käyt lämpimäksi.”

Tohtori katsoi ystäväänsä kauhistuneilla silmäyksillä.

Hän tiesi, että Faerderillä nuorena miehenä ollessaan oli ollut hyvin helposti syttyvä sydän ja että hän oli ollut rakastuneena milloin yhteen milloin toiseen ja se olikin ollut syynä siihen, että hän jäi niin kauvan naimattomaksi.

Sen tähden oli se ajatus aivan lähellä, että Faerder oli nyt rakastunut kälyynsä, ja se oli Hardingin mielestä jotensakin luonnollista.

“Kun vertaan häntä Betsyyn”, mutisi asianajaja ajatuksissaan.

“Mutta sitä ei sinun pidä tehdä.”

“Eihän sitä voi välttää; onhan minulla joka päivä tilaisuutta verrata heitä.”

“Miehen täytyy lähteä maalle, ja mitä pikemmin sitä parempi”, ajatteli
Harding rummuttaen koneellisesti tahtia Triinan lauluun.

Asianajaja tuijotti synkästi eteenpäin.

    “Suruhun salalääkkeen tunnen,
    Kanss’ ystävien minä ja’an sen —”

— lauloi Triina kyökissä.

“Kuuletko mitä Triina sanoo? Hän on oikeassa, Hankkikaamme itsellemme lasi viiniä karkoittaaksemme surua. Eikö sinulla ole hiukan punssia? sitten sytytämme sikarit ja haastelemme iloisesti kuten ylioppilasaikanamme.”

Asianajaja huusi Triinaa, ja heti sen jälkeen toi tämä pyydetyn sisään.

Triina oli hyvin iloinen kyökissä, mutta huomattuansa tohtorin, laskeutuivat hänen kasvonsa totisiin ryppyihin.

“Minkätähden olet niin totinen, kaunis Triinani?” kysyi tohtori. “Minkätähden eivät hymyn jumalattaret tanssi sinun poskiesi ruusutarhassa?”

“Kun on surua sydämmessä ja särkyä takahampaissa ja ainoastaan 18 taaleria vuotuisena palkkana, ei ole mitään syytä nauraa.”

“Iloitse elämästä, Triina. Näytä iloiselta!”

“Minulla ei ole muuta iloa tässä maailmassa, kuin käyttää neilikkarohtoja ja pitää vetolaastaria korvain takana.”

“Niin, se on jotensakin niukka huvitus”, sanoi Harding, kun Triina meni.

Sikarit savusivat ja ystävykset haastelivat iloisesti, Hardingin hyräillessä erästä ylioppilaslaulua ja Faerderin säestäessä.

He eivät huomanneet, että Betsy, Anna ja kaikki kolme tätiä astuivat sisään.

“Kas, miltä täällä näyttää”, sanoi Dortha. “Tupakan savua ja spriihöyryjä. Luulisipa tulevansa julkiseen ravintolaan.”

“Faerder oli hiukan huonolla tuulella”, sanoi tohtori hiukan hämillään, “ja sentähden —.”

“Sentähden täytyi hänen lohduttaa itseään pullolla ja tovereillaan.
Sehän on niin luonnollista.”

Betsy näytti suuttuneelta ja veti kiivaasti sormikkaat päältään.

“Tietysti ei sukulaisissa ole tarpeeksi”, sanoi Riikka.

“Niin täti”, vastasi asianajaja kiivaasti, “sukulaisissa on usein enemmänkin kuin tarpeeksi.”

Tohtori oli toipunut ja nousi.

“Minusta on ikävää, että läsnäoloni saattaa eripuraisuutta perheesen. Mutta onhan aina niin, että kun mies menee naimisiin, ovat hänen ystävänsä kadottaneet hänet.”

“Silloin pitäisi teidän mennä niin pian kuin mahdollista naimisiin, herra Harding”, sanoi Dortha. “Se olisi varmaan parhainta sekä teille että — ystävillenne.”

“Jos tietäisin olevani ystävälleni tai hänen vaimolleen vaivaksi, vetäytyisin silmänräpäyksessä takaisin. Mutta kosk’ei rouva vielä ole lausunut mielipidettään, odotan minä hänen tuomiotaan. Teidän käskystänne, rouvani, hyppään minä halusta ulos akkunasta.”

“Mitä vielä! Niin suuria vaatimuksia ei minulla ole. Minä olen täydellisesti tyytyväinen, jos käytätte — ovea.”

Anna katsoi totisesti sisareensa.

Tohtori oli hyvin kalpea.

“Minä tottelen heti teidän käskyänne, rouvani.”

Faerder puri hampaitaan yhteen ja oli lumivalkea.

Sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa ja seurasi ystäväänsä.

Betsy seisoi ynseänä kuin pahantapainen lapsi ja leikki nojatuolin tupsuilla.

Täti Greetta, joka ei ollut ymmärtänyt mitään keskustelusta, katseli pelastaneena Betsyä.

“Mikä lasta vaivaa?”

“Hänellä on hammassärkyä”, sanoi Anna päättäväisesti ja sai hänet istumaan nojatuoliin sanomalehti kädessä.

“Nyt voit olla varma siitä, ettei hän pian palaa, se nahjus”, sanoi
Dortha riemuiten.

“Niin, täti, nyt olet käyttäytynyt erittäin viisaasti”, sanoi Anna. “Nyt raukee koko näytäntö huomenna tyhjiin; sillä tämän jälkeen ei herra Harding luonnollisesti tahdo näytellä Macbethin osaa”.

“Herra Jumala, sen olimme aivan unhottaneet.”

“On luultavasti parasta kirjoittaa kaikille vieraille, ettemme huomenna voi ottaa heitä vastaan”, pitkitti Anna. “Sillä sen perästä mitä täällä on tapahtunut, ei Faerder arvattavasti tahdo ottaa vastaan vieraita huomenna.”

“On juuri niinkuin aina sanon, Riikka”, sanoi Dortha. “Sinä loukkaat alinomaa ihmisiä loukkauksillasi.”

“Vai niin, se olin minä, joka ajoin hänet ulos ovesta!”

“Ei, se olin luonnollisesti minä, joka sen tein. Minähän olen aina ilkeä ja epäkohtelijas, sinä sitävastoin olet laupeuden enkeli, joka liehut kaikkialla allekirjoitustarjouksia käsissä ja lakritsia taskuissa ja olet itse hurskaus.”

Anna ei voinut masentaa hymyilyä.

“Mielestäni olisi parempi, että te, sen asemesta että väittelette, kuka on loukannut häntä, molemmat menisitte hänen asuntoonsa ja pyytäisitte häneltä anteeksi. Jos tapaus tulee tunnetuksi kaupungissa, antaa se vaan aihetta lörpötykseen.”

“Niin, sinä olet oikeassa, lapseni, se on meidän tehtävä.”

“Se on aivan tarpeetonta, täti”, sanoi Betsy ynseästi.

“Ei, päinvastoin, se on ainoa keino. Tule Greetta.”

“Menemmekö jo?”

“Menemme tohtori Hardingin luokse”, huusi Riikka.

“Pitääkö hänen vetää Betsyn hampaan ulos?”

“Ei, meidän pitää vaan puhella hänen kanssaan näytännöstä huomenna.”

“Vai niin, niinkö on asianlaita. Hyvästi, lapset!”

“Hyvästi, täti!”

5.

Kirje.

“Minä en välitä ollenkaan koko näytännöstä”, sanoi Betsy jäätyänsä kahdenkesken sisarensa kanssa.

“Se olikin ainoastaan tekosyy, jota käytin tätiä varten. Minulla oli tärkeämmät syyt. Ensiksikin oli tohtori loukattu, ja toiseksi ei pidä olla eripuraisuutta sinun ja miehesi välillä. Sellaiset pienet kotoiset kohtaukset voivat kyllä näyttää vähäpätöisiltä, mutta niillä voi usein olla mitä hirveimmät seuraukset.”

“Mutta minä olen väsynyt tuohon tohtoriin. Hän juoksee täällä joka päivä. Hän ei voisi tulla useammin, jos hän kävisi kosimassa.”

“Niin, tiedättekö, eikö hän sitä tee?”

“Minua ei hän voi kosia,”

“Entäs minua sitten?”

“Turhaa puhetta; hän etsii vaan Hermannia. Kun he kaksi ovat yhdessä, nauraa, laskee pilaa ja laulaa Faerder, mutta kun minä yksin olen hänen kanssaan, on hän nurea ja hiljainen, ja istuu vaan työskentelemässä. Minä olen varma siitä, että hän pitää Hardingin seuraa minua hupaisempana.”

“Vai niin, olethan oikein mustasukkainen tohtorille; sentähden ajat siis hänet ulos ovesta. Tiedätkö, mikä on seuraus siitä?”

“Seuraus?”

“Niin, kun ei miehesi voi kotona kaikessa viattomuudessa ottaa lasia hyvän ystävän kanssa yhdessä, menee hän kaupungille, ja jos hän vaan alkaa käydä ravintoloissa, niin —.”

“Siinä suhteessa olen aivan huoleton; Herman ei koskaan ole unhoittava velvollisuuksiaan hyvänä puolisona.”

“Velvollisuuksiaan! Oletko sinä myöskin varma siitä, että aina olet täyttänyt velvollisuutesi hyvänä vaimona?”

“Anna!”

“Kuinka usein tulee miehesi kotia konttoorista päivälliseksi tapaamatta muita kuin ikävän palvelustytön, ja kuinka usein hänen täytyy syödä huonosti valmistettua ruokaansa yksin, ikävässä, tyhjässä ruokasalissa? Kuinka usein istuu hän kotona ja tekee työtä sinun ollessasi konserteissa ja teaattereissa, ja ainoa huvi, joka hänellä on, on seista ulkona kylmässä etehisessä ja odottaa kunniaa saada saattaa sinua kotia.”

“Sitä en koskaan ole ajatellut”, sanoi Betsy alakuloisena.

“Etkö myöskin usko, että hän useana iltana mieluummin istuisi rauhassa kotonaan ja lepäisi päivän vaivoista, jos sinä tahtoisit tehdä kotona-olon hiukan hupaisemmaksi hänelle? Vaan ei, sitä ei hän voi. Hänen täytyy ottaa päällensä mustat vaatteet ja seurata sinua iltamiin, vaikka tiedät, että hän pitää sitä ikävänä, tahi myöskin mennä tanssiaisiin, vaikk’ei hän tanssi, vaan ainoastaan seisoo ja on harmissaan, kun sinä keikailet liian paljon herrojen kanssa.”

“Oi vaiti, vaiti, sinä olet oikeassa! Minä olen ollut liian itsekäs ja ajattelematon. Mutta mitä tahdot, että minun pitää tekemän?”

“Sovi miehesi kanssa ja kirjoita muutama rivi herra Hardingille, jossa pyydät anteeksi käytöstäsi.”

Betsy istuutui kirjoituspöydän ääreen ja Anna nojautui hänen ylitsensä ja luki.

Kumpainenkin oli niin kiintynyt tähän, etteivät he huomanneet Triinan menevän huoneen läpi ruokasaliin, jota salista eroitti ainoastaan oven esirippu.

Betsy pani kirjeen kääreesen.

“Kas niin, nyt annan Triinan viedä sen.”

“Ei suinkaan”, sanoi Anna hymyellen. “Et saa antaa sen kielevän, ilkeän piian tietää, että lähetät tohtorille helliä kirjeitä, niin voisi hän pilata maineesi. Minä jätän kirjeen portinvartialle hänen asunnossaan.”

Anna lähti pois, ja Betsy meni sänkykamariin, jossa hän istuutui nojatuoliin kakluunin luo ja vaipui romaanin lukemiseen.

Triina järjesti ruokakaappia ja asetti kaikki niin pontevasti paikoilleen, että suuri joukko posliiniastioita sai enemmän tai vähemmän vaarallisia haavoja.

“Se kielevä, ilkeä piika! Kiitoksia mielistelystä neiti! Sen panemme kyllä muistiin. Vai niin, rouva lähettää tohtorille rakkauden kirjeitä. Sentähden ei siis tohtori ole koettanut suudella minua neljääntoista päivään. Ja minä kun luulin sen olevan sentähden, että käytin kresootirohtoja hampaissani.”

Täti Riikka tuli yksin takaisin kertoakseen Betsylle, että tohtori oli lepytetty. Hän oli tavannut hänet kadulla, juuri kun hän oli eronnut asianajajasta, joka oli mennyt konttoriinsa työskennelläkseen siellä loput ehtoopäivää.

“Missä on rouva?”

“Huoneessaan; mutta ei taida maksaa vaivaa häiritä häntä.”

“Miks’ei?”

“Hän odottaa kai vieraita. Hrm!”

“Vieraita?”

“Niin, tohtori tulee varmaankin.”

“Onko hän tullut sairaaksi?”

“Hrm!”

“Mutta mikä sinua oikein vaivaa, ihminen?”

“Neiti luultavasti tietää, että rouva ja tohtori Harding ovat kirjevaihdossa keskenään. Neiti Anna on kirjeenkantajana.”

“Luulen että tyttö on hullu. Betsyhän ajoi äsken tohtorin melkein suoraan ulos ovesta.”

“Pelkkää kometiiaa, neiti. Te ette suinkaan luule, että hän tulee tänne jok’ainoa päivä asianajajan tähden. Pitäkää vaaria; nyt on rouva saanut asianajajan konttooriin. Kymmenen minuutin kuluttua on tohtori täällä.”

“Minä menen heti Faerderin luo puhumaan tästä. Mutta varo itseäsi puhumasta valhetta, Triina.”

“Voin tehdä valan, että neiti Anna on vienyt tohtorille hellän kirjeen rouvalta, joksi hän sitä kutsui. Hän sanoi vielä, ett’en minä saisi viedä kirjettä, koska se helposti voisi pilata hänen maineensa, He eivät tienneet, että minä kuulin joka sanan.”

Riikka ei kuullut enempää. Hän riensi pois ja tuli hengästyneenä asianajajan konttoriin.

Faerder istui kirjoittamassa ja kohotti kärsimättömästi kasvojaan, kun täti Riikka näyttäytyi.

“Faerder”, sanoi Riikka juhlallisesti. “Tosin on Betsy sukulaisemme; mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa, ja se on, että jos hän tekee sinulle vääryyttä, niin ei kukaan ole uskollisemmin pitävä puoltasi kuin me.”

“Mitä tämä merkitsee?”

“Se merkitsee sitä, että sinä olet elättänyt kärmettä povellasi.
Tohtori ja vaimosi aikovat pettää sinua, ellei se jo ole tapahtunut.”

Faerder hymyili.

“Hirveästihän te vainootte tohtori parkaa. Mutta tämä tapaus on kuitenkin aivan mahdotonta, rakas täti.”

“En itse olis sitä uskonut, ellei minulla olisi ollut todistusta käsissäni”, vastasi Riikka ja kertoi mitä Triina oli sanonut.

Asianajaja hyppäsi pystyyn.

“Ei, täti se on mahdotonta. Ja kuitenkin, miksikä ei? Hänhän on nuori, kaunis, sukkela ja miellyttävä. Ja mitä etuja on minulla? Mutta pettää minua niin ystävyyden naamarin peitossa! Ei, täti, se on mahdotonta!”

Faerder kätki kasvonsa käsiinsä.

“Ehk’ei asianlaita ole niin huono, kuin luulemme. Mutta yksi asia on sinun tehtävä. Mene kotiisi ja katso oliko hän todellakin siellä. Älä muutoin anna heidän mitään huomata, ettei se herättäisi julkista pahennusta. Kun kestit ovat huomenna loppuneet voit olla varma siitä, että otamme Betsyn puheillemme.”

Asianajaja otti hattunsa ja riensi katua ylöspäin.

Hänestä tuntui melkein siltä, kuin kulkisi unissaan tai olisi humalassa.

6.

Kerinpuut.

Tohtori soitti.

Triina avasi.

“Onko rouva kotona?”

“Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään, niin tulee hän kai pian.”

Triina otti kääreen poskiltaan, silitti hiuksiaan ja iski veitikkamaisesti silmää tohtorille:

“Noh, Triina, kuinka on hampaan laita?”

“Kyllä, kiitoksia, nyt olen melkein terve. Minä olen lakannut käyttämästä kresoottia”, sanoi hän ja pyyhkieli kiekailevasti suutaan. “Haluaako tohtori jotakin?”

“Kyllä, kiitoksia, voisitteko hankkia minulle lasin vettä. Minä juoksin niin nopeasti.”

Triina näytti vähän nololta, mutta meni tuodakseen pyydettyä.

“Mielestäni alkaa neitsyt tulla jotensakin tunkeilevaksi”, ajatteli tohtori, jäätyänsä yksin. “Nuo naiset ovat kauheat. Ei voi laskea hiukan pilaa heidän kanssaan, ilman että he uskovat, että on hullusti rakastunut heihin. Voin vaikka vannoa, että tyttö huvittelee mielessään tulevansa kerran rouva Hardingiksi. Hyvä, niistä haaveista olemme heti parantava hänet.”

Triina tuli takasin kantaen velilasia.

“Olkaa niin hyvä.”

“Kiitos”, sanoi tohtori tyynesti ja istuutui nojatuoliin kaivellen rouvan ompelukorissa.

Triina seisoi paikallaan.

“Hrm! — Sanoitteko jotakin?”

“En.”

Paussi, jonka kuluessa tohtori leikki kahdella lankarullalla katsomalla
Triinaan.

“Mitä sillä oikeastaan tarkoitatte?” sanoi Triina suuttuneena.

“Millä?”

“Sillä, ett’ette sano minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa,”

“Mutta, paras Triina —”

“Oh, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte. Te ette enää rakasta minua.”

“Mutta, rakas Triina, minä en tosiaankaan tiedä antaneeni sinulle mitään todistusta rakkaudestani.”

“Vai ette? Voitteko kieltää antaneenne minulle kaksi parterripilettiä, yhden kahdentoista skillingin hunajakakun ja pullon hammasrohtoja?”

“Sitä en koskaan ole kieltänyt.”

“Voitteko kieltää, että olette kaksi kertaa minua suudelleet?”

“Myönnän, että se oli ajattelematonta, mutta en koskaan enää tee sitä.”

“Voitteko kieltää sanoneenne, että minusta tulisi teidän morsiamenne?”

“Se oli pelkkää pilaa,”

“Pelkkää pilaa! Oi, ne miehet ne miehet!” nyyhki hän ja vaipui vieressä olevalle tuolille.

“Kas niin, nyt pyörtyy hän”, mutisi tohtori. “Näkyy, että hän on palvellut hienommissa perheissä. Hän käyttäytyy kuten vallasnainen.”

Hän ojensi Triinalle vesilasin.

“Juo nyt, niin parannut.”

Betsy astui sisään.

“Mika Triinaa vaivaa?”

“Minä pyörryin vaan hetkisen.”

“Hyvä, että niin pian toinnuit.”

“Niin, ne ovat samanlaisia kohtauksia, joita rouvalla on välistä.”

Betsy puri huultaan.

“Minä tapasin sisarenne kadulla”, sanoi tohtori, “ja hän jätti minulle tämän kirjeen. Minä riensin heti tänne kiittääkseni teitä sydämmellisesti.”

“Minunpa on teitä kiittäminen siitä, että tulitte. Olen syvästi katunut käytöstäni. Rohkenenko toivoa, että olette antaneet minulle anteeksi?”

“Sitä olen jo aikoja sitten tehnyt.”

“Näettekö, minun mieheni — mitä siellä seisot ja odotat?” sanoi hän kääntyen Triinan puoleen, joka vielä seisoi oven suussa.

“Olen niin väsynyt, että tuskin jaksan laahata itseäni eteenpäin”, sanoi Triina ja purjehti hiljaa ulos.

“Katsokaa tohtori”, jatkoi Betsy, “mieheni on viime aikoina aina ollut huonolla tuulella. Kuten tiedätte tutustuimme aivan sattuman kautta, ja kun hän meni naimisiin, oli hän jo vanha poika. Nyt alan pelätä, että hän katuu naimistaan ja haluaa takasin vanhanpojan elämään, ja minä olen luullut, että — että —.”

“Että minä kiihoitin tätä hänen taipumustaan. Eikö niin?”

“Niin, minä myönnän sen. Mutta nyt olen saanut toiset ajatukset. Minä pelkään olevani itse syynä hänen huonoon tuuleensa. Minä olen ollut huvituksiin taipuvainen, itsekäs ja laiminlyönyt perhettäni. Mutta minä tahdon koettaa parantaa itseäni. Sanokaa minulle, tohtori, te ette siis ole suuttunut enää, Te olette siis antaneet minulle anteeksi?”

“Aikoja sitten. Mutta rangaistukseksi siitä, että ajoitte minut ulos ovesta, saatte nyt pitää minua täällä koko illan. Faerder tulee kai pian.”

“Minä pyydän että Triina sytyttää lampun.”

“Sitä ei tarvita, vielä on kyllin valoisaa. Sitä paitsi tulee kuu pian esille.”

“Kuten tahdotte. Minä panen sillä välin villalangan järjestykseen.”

“Enkö saa lupaa olla kerinpuuna?”

“Kyllä, kiitos vaan, vaikka se on jotensakin vaarallinen toimi. Onneksi olen naitu rouva, muutoin olisi teidän laitanne huono.”

“Uskotteko sen?”

“Uskon. Meillä naisilla ei koskaan ole miehet enemmän vallassamme, kuin käyttäessämme heitä kerinpuuna. Silloin riippuu heidän kohtalonsa sanan oikeassa merkityksessä yhdestä langasta.”

Keriessään pudotti Betsy kerän. Harding kumartui sitä ottamaan. Kerä kieri edemmäksi ja hänen täytyi ryömiä nelinkontin saadakseen sen kiini, jonka jälkeen hän hymyellen ja polvillaan ojensi sen Betsylle.

Faerder astui sisään, mutta seisahtui oven pieleen.

“Suokaa anteeksi, taidan tulla sopimattomaan aikaan.”

“Ei suinkaan”, sanoi Harding ja nousi. “Sinä kyllä tapaat minut vaimosi jalkain juuressa, mutta ole huoleti. Minä otin vaan ylös hänen lankakeränsä.”

“Sinä et missään tapauksessa ole ainoa narri, jonka hän on vanginnut lankoihinsa.”

“Faerder!”

“Herman”, sanoi Betsy, “minä käyttäydyin huonosti aamupäivällä. Tohtori on jo antanut minulle anteeksi, nyt et sinäkään saa enää olla vihainen.”

Triina syöksyi sisään.

“Täällä ovat noutamassa tohtoria. Teidän täytyy heti tulla.”

“Minä toivon, ett’ette pane pahaksenne. Hyvästi, hyvästi.”

“Hyvästi”, sanoi Faerder kylmästi ja heittäytyi sohvalle.

Monta ajatusta lensi hänen aivojensa läpi. Tämä kirje, tuttavallinen asento kuutamossa, kaikki näytti syyttävän heitä.

“Herman”, sanoi Betsy pitkän vaitiolon jälkeen, “et vielä ole sanonut antavasi minulle anteeksi sitä, että olin epäkohtelijas Hardingia kohtaan.”

“Minun puolestani saat kernaasti olla epäkohtelijas häntä kohtaan.”

“Kuinka hän on ilkeä”, ajatteli Betsy ja vaipui jälleen työhönsä.

Taas pitkä paussi.

Betsy kohotti päätään.

“Herman!”

“Mitä?”

“Eikö sinulla ole ainoatakaan ystävällistä sanaa sanottavana minulle? Muistatko kaksi kuukautta sitten, kuinka lupasit, ett’et olisi liian ankara minua kohtaan, sentähden että olin niin nuori ja kokematon. Nyt olen ollut paha ja nyt pyydän anteeksi ja silloin saavat lapset aina anteeksi, vaikk’eivät olisikaan niin ilkeitä.”

Hän oli mennyt miehensä luokse ja istuutunut jakkaralle, nostaen kätensä häntä kohden.

Asianajaja nojautui hänen ylitsensä ja suuteli häntä,

“Lapsi olet sinä, mutta rakastettava lapsi”, sanoi hän lämpimästi.

Täti Riikka näyttäytyi ovessa.

“Ei, katsoppas, niin kaunista! Tuossa istuvat nyt molemmat rakastavaiset aviollisessa paratiisissaan —.”

“Niin, täti”, sanoi Faerder, “puuttuu vaan käärme, että kuvaus olisi täydellinen.”

“Sitä voi kai herra Harding näytellä vierasrollina”, sanoi Riikka terävästi.

Faerder nousi kiivaasti ja syöksyi ulos huoneesta.

Betsy katsoi hämmästyneenä hänen jälkeensä.

7.

Syntymäpäivä-iloja.

Syntymäpäivä oli tullut ja tädeillä oli hirveän kiire.

Itse täti Greettakin oli toimissaan.

Hän oli pantu pesemään laseja, jota hän tekikin aivan moittimattomasti sillä poikkeuksella kuitenkin että hän silloin tällöin pudotti jotakin lattialle.

Dortha ja Riikka seisoivat kumpikin puolellansa ruokasalin ovea ja puuhasivat ahkerasti ripustamalla seppeleitä seinälle.

Salista oli nimittäin tuleva parketti ja ruokasalista näyttölava.

Seisoessaan siellä kumpikin alustallaan olisivat he aivan hyvin sopineet koristuksiksi ja olleet olevinaan kaksi vanhanaikuista laulunjumalattaren kuvapatsasta. Jokainen olisi sanonut, että täti Dortha oli Melpomene, murhenäytelmän jumalatar, ja täti Riikka olisi silloin välttämättömästi ollut Polyhymnia, kaunopuhelijaisuuden jumalatar.

Anna katseli heidän puuhaamistaan, Triina juoksenteli edestakasin.

Riikka astui alas.

“Triina, ota molemmat palmut, jotka olemme puutarhurilta lainanneet, ja kanna ne aholle.”

“Aholle?”

“Minä tarkoitan tietysti ruokasalia.”

“Sano minulle täti”, sanoi Anna, jonka piti olla suflöörinä, “kuinka saat ruokasalin muutetuksi ahoksi?”

“Kyllä sen helposti saamme. Perälle panemme kolme joulukuusta ja yhden oleanderin, ja sitten on meillä palmu kummallakin puolella. Se tulee erinomaisen luonnollista.”

“Kasvaako palmuja ja oleandereita Skottlannin ahoilla, täti?”

“Sitä et tiedä sinä enkä minäkään, sillä emme ole kumpikaan olleet siellä.”

“Kuinka käy, Greetta” kysyi Riikka. “Herra Jumala, sinä et saa pudottaa vettä Faerderin papereille. Odotappas, minä siirrän sekä ne että läkkitolpon neulomapöydälle. Todellakin olen milt’ei unhoittanut jäätelön. Faerder, et saa sulkea akkunaa sänkykamarissa, silloin ei jäätelö tule kylmäksi. Ajaa partaasi? Sitä voit sentään tehdä.”

Riikka ja Dortha riensivät huoneesta ja Greetta jäi istumaan yksin lasien kanssa.

Heti senjälkeen tuli Betsy huoneesen, aivan vaipuneena rolliinsa, jota hän luki ulkoa.

“Annappas kun katson, osaanko unessakävijänkohtauksen”, sanoi hän ja lausui:

“Helvetti on pimeä! — Hyi, mylord, hyi! soturiko ja pelkuri? — Mitä me sitä pelkäämme, kun ei kelläkään ole voimaa vaatia meitä tilille. — Mutta kukapa olisi uskonut siinä vanhuksessa niin paljon verta olevan? — Fifen thaanilla oli vaimo, missä hän nyt on? — Mitä? Eikö nämät kädet koskaan tule puhtaiksi?”

“Peskää ne vihreäsoovalla, rouva, niin teen minä aina”, sanoi Triina mennessään huoneen läpi onnettoman lady Macbethin käydessä käsiään hieroen.

Ovessa tapasi hän asianajajan, joka jurona ja nurjana tuli sänkykamarista. Hän oli juuri ajanut partansa ja piti nenäliinaa poskellaan.

“Täällä on verta, verta”, lausui Betsy.

“Niin, tiedän sen, olen raapinut nahan leuastani. Täti Riikka on leikannut sahramileipää partaveitselläni.”

“Pois nuo, myrold, pois nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne.”

“Niin, minun mielestäni voi todellakin saada kuumetaudin sellaisessa sekasotkussa kuin täällä on”, sanoi asianajaja istuessaan akkunan ääreen ja katseli kadulle.

“Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuoda pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh!”

Betsy käveli silmät ummessa lattialla ja kaatoi kumoon neulomapöydän, niin että villalangat ja sisäänjättökirjoitukset uiskenteli musteessa.

Faerder hyppäsi pystyyn.

“Mutta mitä sinä teet? Kaikki asiapaperini ovat pilatut. Voisit katsella hiukan eteesi, rakas ystäväni!”

“Herra Jumala, et suinkaan voi vaatia, että katson eteeni, kun olen lady Macbeth, joka käy unissaan.”

“Triina, Triina!”

Triina tuli kantaen palmuja.

“Pyyhi lattia.”

“Kyllä, sitten.”

“Sinun pitää tehdä se heti”, huusi asianajaja kiivaasti.

“Minä en ole enemmän kuin ihminen, minäkään! Minä en voi tehdä enempää kuin yhtä kerrassaan. Minä en voi pestä lattiaa, kun seison palmut käsissä.”

Täti Greetta katseli suurella mieltymyksellä tapahtunutta onnettomuutta ja pudotti siitä syystä suuren hedelmämaljan.

“Mitä sinä teet, täti?”

“Pesen laseja, lapseni.”

Asianajaja käveli kiivaasti edestakaisin.

“Heittäkää yhtä kernaasti kaikki kerrassaan lattialle. Kuta ennemmin me tulemme kerjäläisiksi, sitä parempi. Paras on tehdä piina niin lyhyeksi kuin mahdollista.”

“Mitä sanot, Faerder?”

“Hän sanoo, että saat luvan olla hiukan varovaisempi, täti”, sanoi
Betsy ja katseli nuhtelevaisesti miestään.

“Hyi, Herman, en todellakaan tunne sinua enää näinä viime aikoina.
Sinusta on tullut aivan toinen ihminen.”

“Siksi tulee aina kun menee naimisiin.”

“Niin, se on minun myönnettävä. Olisi ollut parempi antaa minun hukkua se kerta, kun hyppäsit höyrylaivasta veteen pelastaaksesi minut.”

“Kas niin, pitääkö nyt sen tapauksen tulemaan taas esille?”

“Niin, sitä höyrylaivamatkaa en koskaan unhoita. Olihan se tuon kylmän kylvyn jälkeen laineissa, kun me tulimme —”

“— paleltuneiksi, niin.”

“Ei, me tulimme kihlatuiksi, me”, nyyhki Betsy.

“Herra Jumala, eihän siitä ole mitään syytä itkeä.”

“On kyllä minun täytyy itkeä, kun ajattelen, että sillä kertaa uskalsit henkesi pelastaaksesi minut ja nyt viet minut viimein hengeltä kylmyydelläsi. Sinä et enää rakasta minua.”

“Kuuleppas rakas ystäväni, minun mielestäni voisivat ne kohtaukset riittää sinulle, joita sinun on illalla näytteleminen, niin ettei sinun tarvitse antaa mitään ylimääräistä näytäntöä, ennenkuin vieraat tulevat. Mutta jos kaikin mokomin tahdot, niin saat tyytyä täti Greettaan yleisönä. Minä vetäydyn takasin.”

Hän meni ja jätti Betsyn yksin tädin kanssa.

Betsy kätki päästä sohvatyynyjen väliin ja itki rajusti.

Harding tuli katua ylöspäin. Hän koetti muistella rolliaan, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

“Minulla ei ole vähintäkään halua koko tähän juhlaan”, ajatteli hän. “Minusta on melkein kuin tanssisimme ruutimiinan päällä ja että koko talo jonakuna päivänä räjähtää. Olen melkein varma siitä, että Faerder rakastaa vaimonsa sisarta. Aina siitä asti kun hän lausui nuo onnettomat sanat, on hän ollut vaiti ja totinen ja melkein koettanut välttää minua, ja myöskin voi nähdä, että hänen vaimonsa kärsii hänen huonosta tuulestaan. Kunhan hän vaan ei ole ruvennut epäilemään. Valittihan hän siitä, että miehensä oli niin nureissaan.”

Tohtori seisahtui ja näytti huomaavan erittäin tärkeäksi painaa. kävelykeppinsä niin syvälle kuin mahdollista lumihankeen.

“On todellakin hävitöntä, ettei Faerder voi tyytyä niin suloiseen vaimoon kuin hänellä on.”

Tohtori tempasi kiivaasti keppinsä hangesta ja meni eteenpäin.

“Hän tarvitsisi piiskaa, sitä hän tarvitsisi”, mutisi hän ja löi säälimättömästi lumihankeen keppiänsä.

“Mutta sisar on muutoin myöskin suloinen. Minulla olisi melkein halua itse naida hänet. Sehän oli aate! Sen kautta tekisin myös ystävällenikin sen palveluksen, että parantaisin hänet hulluudestaan; sillä niin hävittömän julkea ei hän suinkaan voi olla, että rakastuu parhaan ystävänsä vaimoon varsinkin kun se on hänen kälynsä. Tyttö parka, hän ei suinkaan aavista olevansa niin monen rakkauden esineenä. Mutta suloinen on hän.”

Nyt oli hän tullut Faerderin portille.

8.

Kenraaliharjoitus.

Betsy makasi vielä pää kätkettynä sohvatyynyjen väliin.

Hän nousi puoleksi pystyyn tohtorin astuessa sisään, ja koetti pyyhkiä pois kyyneleensä.

“Mikä on hätänä?”

“Te olette mieheni paras ystävä, niin ett’en teiltä tarvitse mitään salata. Faerder on ollut häijy minua vastaan syntymäpäivänäni. Hän ei enää rakasta minua.”

“Eikö niin, tohtori, hammas on vedettävä ulos?” sanoi täti Greetta huolestuneena.

Tohtori nyökäytti päätään ja Betsy pitkitti:

“Muutoin ei hän voisi olla niin julma. Olen vakuutettu siitä, että hän lempii toista.”

“Ja te olette arvanneet ken se on?” huudahti tohtori kauhistuneena.

Betsyn silmässä välähti niin kummallisesti, mutta hän hillitsi itseään heti.

“Olen”, sanoi hän kalpealla äänellä, “minä olen arvannut.”

“Ei, rakas rouvani, minä luulen, että erehdytte. Sitä tunnetta ei voi kutsua rakkaudeksi. Hän kunnioittaa häntä, hän ihailee hänen sulouttansa, hänen lempeyttänsä ja hänen hyviä ominaisuuksiaan, joita hän on tilaisuudessa näkemään joka päivä, mutta rakastaa häntä — ei.”

“Häntä? Löytyy siis tosiaankin eräs ‘hän’?” sanoi Betsy ja syvä tuska kuvautui hänen kauniissa kasvoissaan.

“Siinä puhuin itseni pussiin”, ajatteli tohtori.

“Mutta minä vakuutan teille, rouvani”, sanoi hän innokkaasti, “ei ollut ollenkaan tarkoitukseni —.”

Keskustelun katkaisi Dorthan ja Riikan tulo.

Täti Dortha oli vaatetettu mustaan silkkiin ja nurinpäin käännettyyn turkkiin ja päässä oli hänellä kultapaperinen kruunu. Toisessa kädessä piti hän kartiinipuuta ja toisessa omenaa.

“Mutta minä sanon sinulle, Dortha, sinä olet käsittänyt aivan väärin rollisi. Duncan, Skottlannin kuningas, ei suinkaan ole voinut näyttää tuollaiselta.”

“Silloin saan minä sanoa, että sinä olet käsittänyt rollisi aivan oikein, Riikka, Noita-akka on varmaan näyttänyt aivan sellaiselta kuin sinä nyt.”

“Pidättekö kenraaliharjoitusta näytäntöpuvuissa?”

“Se on Riikka vaan, joka yhä minua loukkaa, tohtori. Onko teillä mitään muistuttamista pukuin suhteen? Tässä on kruunu, valtio-omena ja valtikka, ja tässä on kärpän nahkainen mantteli. Niin se on tietysti vaan oravannahkaa, mutta ei siitä ole niin väliä.”

“Tietysti ei, mutta minä luulin sentään, että teillä olisi housut ja takki mustan silkkihameen asemesta.”

“Niin, samaa sanon minäkin.”

“Ole vaiti, Riikka, Minä, Jumalan kiitos, ymmärrän liian hyvin mikä on sopivaa, tahtoakseni näytellä kuningas Duncania miehen vaatteissa. Ainoastaan siitä en ole selvillä, pitääkö minun tulla sisään syöden valtio-omenaa, sillä nämät grawensteinilaiset ovat niin hirmuisen happamia.”

“Kuninkaan täytyy usein purra hapanta omenaa, neitini.”

“Te olette oikeassa, minä tahdon koettaa.”

“Mutta mikä Betsyä vaivaa? Sinä näytät niin onnettomalta, lapseni,”

“Minä harjoittelen vaan rolliani”, sanoi hän kyynelten tukahuttamalla äänellä. “Fifen titaanilla oli vaimo; missä hän nyt on?” huusi hän syvällä tuskalla.

“Bravo, se oli mainiosti näytelty. Katsokaamme nyt, muistaako Greetta vastaukset”, sanoi Riikka ja nipisti Greettaa käsivarteen.

“Ai! Anna mun olla!”

“Me pidämme harjoitusta.”

“Vai niin; Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran. Hi, hi, hi!”

Ja täti Greetta pudotti ihastuksissaan lasin.

“Ei, tiedätkö, jos tällä tavalla pitkität lasien pesemistä, saavat vieraat juoda limonaadia teekupeista, Tässä on täänpäiväinen sanomalehti. Minä teen loput. Dortha, tahdotko olla hyvä ja antaa Triinan tulla lakaisemaan pois lasisipaleet, niin näytän minä tohtorille vaatetushuoneen. On jo aika, että kukin ajattelee pukuansa. Tunnin kuluttua ovat vieraamme täällä.”

Betsy jäi taas yksin täti Greetan seuraan, joka istui ja ahmi murhia ja onnettomuuksia.

Betsy istui epätoivoissaan ja ajatteli, kukahan se nainen olisi, jota Faerder lempi ja jonka hyviä ominaisuuksia katsomaan oli hänellä tilaisuutta joka päivä.

Täti Greetta luki.

“Ei, mutta tämäpä vasta oli kauhea tapaus. Ajatteleppas, eräs mies italiassa on myrkyttänyt itsensä, sentähden että rakasti vaimonsa sisarta.”

Betsy hypähti pystyyn.

“Mitä sanot, täti?”

“Hän rakasti vaimonsa sisarta, Sen kirjoitti hän kirjeesen ja otti sitten arseniikkia. Vaimo on tullut hulluksi ja käly on mennyt luostariin.”

“Olisikohan se sallimuksen viittaus?” ajatteli Betsy ja nojautui vavisten tuolin selkää vastaan. “Rakastaisiko hän Annaa? Olisiko hänen ystävällisyytensä ja sydämmellinen hellyytensä häntä kohtaan muuta kuin veljellistä rakkautta?”

“Tässä on myöskin huvittava kertomus eräästä englantilaisesta, joka putosi alas korkealta tunturilta ja halkasi päänsä, mutta on nyt jotensakin terve. Luenko sen sinulle?”

“Ei, kiitoksia.”

Betsy oli lukevinaan ahkerasti rollivihkoaan, salatakseen liikutustaan.

Riikka tuli takasin.

“Kas niin, Greetta, nyt et saa enää lukea, sinun pitää ajatella pukuasi. Tule nyt.”

“Minulla on ainoastaan yksi lapsenmurha jälellä. Anna minun vaan lopettaa se, niin seuraan sitten sinua.”

“Ei, siihen ei ole aikaa. Tule nyt, niin vaatetan sinut.”

Heidän mentyänsä vaipui Betsy taas sohvalle ja raju itku tunkeutui hänen ahdistetusta rinnastaan.

Betsy parka itki paljon siihen aikaan, mutta siihen olikin hänellä syytä.

Tohtori tuli takasin. Hän istuutui Betsyn viereen ja puheli hänen kanssaan niinkuin sairaan kanssa.

Hän lohdutteli häntä ja kuvaili hänelle, että jos Faerder vaan tulisi pois kaupungista ja Annan läheisyydestä, unhottaisi hän onnettomuutta tuottavan kiihkonsa; hän pyysi myös, ettei Betsy kantaisi mitään vihaa sisartaan vastaan, joka luultavasti oli aivan tietämätön siitä rakkaudesta, jonka oli herättänyt.

Betsy kuunteli kyynelsilmin hänen puhettaan.

“Kiitos ystävällisyydestänne”, sanoi hän ja tarttui tohtorin käteen.
“Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle.”

Oven esirippu vedettiin samassa syrjälle, ja Faerderin vaaleat kasvot näkyivät niiden takaa sekä Betsyn että Hardingin sitä huomaamatta.

Asianajaja oli katunut kovaa käytöstään vaimoansa kohtaan ja hän aikoi juuri mennä sanomaan pari lepyttävää sanaa, kun huomasi, että hänen vaimonsa istui tohtorin käsi kädessään.

“Nyt ei ole enää mitään epäilystä”, sanoi hän itsekseen ja meni nopeasti huoneesensa, johon hän sulki itsensä.

Betsy nousi.

“Nyt on kai jo aika ajatella vaatettamista ja ottaa iloisen katseen siksi, kun vieraat tulevat. Tänä ehtoona voin sanoa näytteleväni oikein komediiaa.”

Hän meni, tohtori katsoi hänen jälkeensä.

“Vaimo parka!” ajatteli hän. “Niin nuori ja kaunis ja kuitenkin niin onneton.”

9.

Päivää myöhemmin.

Kukin talo näyttää päivää jälkeen pitojen samallaiselta kuin nainen päivää jälkeen tanssijaisten.

Molemmat näyttävät jokseenkin pahoin runnelluilta.

Sama oli myös laita asianajaja Faerderin talossa.

Kaikki oli ikävän näköistä, ei mitään ollut järjestyksessä.

Asianajaja ja hänen rouvansa istuivat ruokasalissa, palmujen ja joulukuusten joukossa ja söivät ääneti suurusta.

Betsy näytti kalpealta ja kärsivältä, ja Faerder tuijotti synkästi eteensä.

Kuitenkaan ei hänellä ollut mitään syytä olemaan tyytymätön eilispäivän juhlaan; sillä ottamatta lukuun muutamia pienempiä onnettomuuksia, niin kuin esimerkiksi se, että täti Riikka oli täyttänyt lamput valkoisella viinillä ja kaatanut fotogeeniöljyä jäätelöön, olivat pidot käyneet hyvin onnellisesti.

Näytäntö oli ollut hyvin onnistunut kaikissa suhteissa.

Betsy ja Harding olivat näytelleet mainiosti herrasväki Macbethia, melkein aivan liian hyvin asianajajan mielestä.

Kuitenkaan ei tohtori ollut seurustellut näytännön jälkeen paljon
Betsyn kanssa, jota vastoin hän kokoillan oli ollut Annan seurassa.

Asianajaja nousi pöydän äärestä; Betsy painoi kättä otsaansa vastaan ja huokasi.

“Oletko sairas?”

“Olen”, vastasi hän, “minä kärsin enemmän kuin voit aavistaa.”

“Kun olen mennyt, lähetät luultavasti noutamaan tohtoria”, sanoi hän pilkallisesti.

Betsy katseli hämmästyneenä häntä.

“Älä näytä niin viattomalta, rakas ystäväni. Minä tahdon sanoa sinulle vaan yhden asian. Eilen ajoit tohtorin ulos ovesta; tänään otan minä sen tehtäväkseni, jos hän tulee.”

“Mutta minä en ymmärrä —.”

“Kun sinulle sanon, että seisoin eilen oven esiripun takana, ollessasi yksin hänen kanssaan, toivon, että käsität —.”

“Sinä kuulit siis keskustelumme?”

Asianajaja ei ollut kuullut mitään, mutta hän vastasi kuitenkin juhlallisesti:

“Minä tiedän kaikki.”

“Siinä tapauksessa voin aivan hyvin ymmärtää, että vihaat häntä”, sanoi
Betsy kylmästi.

Asianajaja oli mennyt huoneesensa ja tuli nyt takaisin pieni revolveri kädessä.

“Näetkö tätä sievää kapinetta?” sanoi hän hurjalla hymyllä, “Kaksi kertaa olen tavannut tohtorin ja sinut pää tuttavallisesti päätä vastaan. Jos minä tapaan hänet kolmatta kertaa, ammun ensin häntä otsaan ja sitten itseäni. Nyt menen vaan kaupunkiin ja hankin itselleni hiukan ampumavaroja. Eilen en tahtonut mitään sanoa, ettei tulisi julkista pahennusta, ja jos hän pysyy poissa täältä, en tahdo tehdä mitään vahinkoa hänelle; mutta jos hän tulee tänne, pitää hänen olla varoillaan. Muutoin on parasta, että ajattelemme avioeroa”, lisäsi hän. “Sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut, on yhdyselämä meidän välillämme tuleva Kärsimättömäksi.”

Sanottuaan sen meni hän.

“Avioero”, huokasi Betsy. “Siihen saakka on siis hänen onneton kiihkonsa saattanut hänet, ettei enää voi elää yhdessä minun kanssani. Ja Anna? Aavistaako hän hänen rakkauttansa? Ehkäpä hän vielä yllyttää sitä, Se ajatus saattaa pääni pyörälle. Kunhan en vaan tule hulluksi!”

Anna tuli sisartaan tervehtimään.

Nähdessään Betsyn kalpeat, riutuneet kasvot säpsähti hän kauhistuneena.

“Mutta mikä on täällä hätänä? Onko taaskin ollut kohtauksia? Mikä sinua vaivaa?”

“Ei mikään”, sanoi Betsy soinnuttomasti.

“Betsy kulta, usko huolesi minulle. Eihän kukaan ole läheisempi auttamaan ja lohduttamaan sinua, kuin oma sisaresi.”

Hän meni Betsyn luokse ja tahtoi halata häntä.

“Päästä minut, päästä minut!” huusi Betsy melkein hurjasti ja sysäsi hänet luotaan.

“Mutta Betsy?”

“Anna minulle anteeksi, minä olen niin ilkeä ja katkera; mutta se tulee ainoastaan siitä, että olen niin onneton, niin kovin onneton”, sanoi nuori rouva syleillen kiivaasti sisartaan ja riensi sitten sänkykamariin.

Anna tahtoi seurata häntä; mutta ovi oli jo suljettu ja lukittu sisältäpäin.

Vähän aikaa sen jälkeen astui tohtori sisään.

“Kuinka on rouvan laita?”

“Ei ole hyvä, pelkään minä.”

“Mikä häntä vaivaa?”

“Samaa olen minäkin kysynyt. Minä pelkään että hän on enemmän sairas sielun kuin ruumiin puolesta. Minä en tunne sisartani; hänen hermonsa ovat ärtyneet ja hän on kiukkuinen, ja sama on hänen miehensä laita. Minä pelkään, etteivät he elä oikein onnellisesti yhdessä, ja kuitenkin tiedän, että suuresti rakastavat toisiansa. Ainoastaan pienet kotoiset kohtaukset katkeroittavat heidän elämäänsä, pelkät hullutukset. Betsy on myös vähän ymmärtämätön; mutta olen varma siitä, että hän kyllä parantaa itsensä. Minä olen puhunut vakavasti siitä hänen kanssansa.”

“Niin, te olette niin hyvä ja järkevä. Voisi maksaa vaivaa mennä naimisiin, jos saisi teidän kaltaisenne puolison.”

“Se ei taida olla vaikeata”, sanoi Anna hymyillen. Harding pureskeli viiksiänsä ja näytti sitte tehneen suuren päätöksen.

“Neiti Anna”, sanoi hän äkkiä, “minä vihaan kaikkia sievistelyitä enkä osaa teeskennellä huokailevata paimenta. Minä tahdon sentähden suoraan kysyä teiltä: tahdotteko tulla vaimokseni? Joka päivä on minulle selvemmäksi tullut, että lemmin teitä, lemmin teitä niin, kuin en ikänäni ennen ole ketään vaimoa lempinyt.”

“No hyvä, te olette puhuneet suoraan. En minäkään tahdo teeskennellä, olla olevinani tunteellinen ja sanoa, että tarvitsen ajattelemisaikaa, että tämä oli niin odottamatonta, ja niin edespäin, sillä se ei olisi totta. Olen jo ymmärtänyt, että pidätte minusta ja — miksi sitä kieltäisin? — minä pidän myöskin teistä, eikä mikään ole oleva minulle rakkaampaa, kuin edistää teidän tulevaista onneanne, niin paljon kuin se on vallassani.”

“Kiitos, kiitos, oiva tyttö!” sanoi tohtori, ja likisti häntä rintaansa vastaan.

“Mutta kun nyt olemme ajatelleet omaa onneamme, eikö meidän myös pitäisi pitää hiukan huolta ystävämme onnesta?” lisäsi hän hetken perästä, “Minua surettaa nähdä molempien kärsivän. Parhainta luulisin olevan että asianajaja muuttaisi maalle.”

“Niin, te olette oikeassa.”

“Sinä!”

Suutelu.

“Sinä!”

“Näetkö, lemmittyni”, pitkitti tohtori, “kun sisaresi tulee pois kaikista näistä tyhjistä huvituksista, voisi hän valmistaa miehelleen hupaisemman kodon.”

“Sinä olet oikeassa. Tahdon esitellä Betsylle sitä.”

‘”Ei, ei”, sanoi tohtori nopeasti, “anna minun mieluummin tehdä se.
Luulen helpommin voivani saada hänet olemaan järkevä.”

“Sitä luulen minäkin. Hän oli niin kummallisessa, kiihoittuneessa mielentilassa, sysäsi minut melkein hurjalla kiivaudella luotaan ja riensi huoneesensa, jonka oven hän lukitsi.”

Tohtori huokasi. Hän käsitti vaan liian hyvin syyn Betsy paran kiivauteen sisartaan kohtaan.

“No hyvä, sitten kävelen hiukan sillä aikaa kuin pidät saarnaa hänelle. Ehkä pitäisi minun mennä konttooriin Faerderin luokse ja läksyttää häntä sillä välin. Hänellä voisi ehkä olla siitä hyötyä, sillä hän itse tietysti myöskään ei ole syytön.”

“Ei, odota kunnes olen puhutellut sisartasi.”

“No niin, kuten tahdot. Hyvästi siksi!”

“Hyvästi, lemmittyni!”

Hän saattoi Annaa tampuuriin.

Kesti jotensakin kauvan, ennenkuin he olivat ottaneet kunnolliset jäähyväiset toisiltaan.

10.

Viritetyllä pistoolilla.

Tohtori koputti Betsyn huoneen ovea.

“Rouva Faerder, avatkaa; minun pitää puhua kanssanne. Se olen minä, Harding, tulkaa hetkeksi ulos, minulla on tärkeä uutinen ilmoitettavana teille.”

Betsy syöksyi ulos.

“Jumalani, tekö se olette, tohtori! Minä pyydän teitä, menkää, jättäkää hetipaikalla tämä talo, muutoin syöksette meidät kaikki onnettomuuteen.”

Betsy riensi akkunan luokse ja katseli pelästyneenä kadulle.

“Onnettomuuteen! Ei, päinvastoin tahdon kertoa onnellisen tapauksen.
Sisarenne ja minä olemme kihloissa.”

“Mitä puhutte? Oletteko te ja Anna kihloissa?” kysyi Betsy hämmästyneenä, heittäen samalla levottomia silmäyksiä kadulle.

“Olemme, ja sillä tyttöparalla ei ole mitään aavistusta Faerderin onnettomasta himosta. Jos te vaan voisitte suostuttaa miestänne muuttamaan kaupungista, tulisi kaikki hyväksi. Te voisitte silloin olla hiukan enemmän kotona ja — suokaat anteeksi — tehdä olon hiukan hupaisemmaksi miehellenne ja olla vähemmän sukulaistenne parissa ja huvituksissa, ja hän unhottaisi pian mielettömät rakkaudenhaaveensa.”

“Ah, minä tekisin kernaasti kaikki, mitä voin, mutta se on jo liian myöhäistä, Hän on puhunut avioerosta ja sanonut, ett’ei hän voi kestää yhdyselämää minun kanssani.”

“Se on mahdotonta.”

“Ei, se on valitettavasti liian totta, ja teitä hän vihaa.”

“Minua?”

“Niin, hän seisoi eilen oven esiripun takana ja kuuli keskustelumme, ja nyt on hän aivan raivoissaan teille, sentähden että olette kertoneet hänen salaisuutensa. Hän käy viritetyllä revolverilla taskussaan ja on uhannut ampua ensin teidät ja sitten itsensä, jos kohtaa teidät täällä.”

“Hän on varmaan hullu.”

“Minä melkein pelkään, että hänen laitansa on huono. Kaikissa tapauksissa ette saa härsyttää häntä enempää. Sentähden pyydän teitä menemään, ennenkuin hän palaa.”

“No niin, rouvani, ehkä se on viisainta, vaikka — omasta puolestani en häntä pelkää.”

“Ei, ei, ei ainoastaan teidän tähtenne, vaan minun tähteni, hänen tähtensä, meille kaikille on se parasta? Sentähden — menkää, niin olette kiltti.”

“No niin, minä teen teille mieliksi.”

“Jumalani, olen aivan unhottanut katsella akkunasta! Nyt meni hän portista sisään; minä kuulen jo hänen askeleensa portaissa. Kätkeytykää, kätkeytykää, minä pyydän teitä, muutoin murhaa hän meidät kaikki.”

Betsy oli kuolon kalpea ja vapisi, niin että tuskin Pysyi pystyssä.

Tohtori seisoi neuvotonna. Hän joutui aivan ymmälle rouva-raukan kauhistuksesta.

“Juoksenko minä ruokasaliin?”

“Ei, ei, sieltä löytää hän teidät! Juoskaa mieluummin suuren tulivarjostimen taakse. Se on vanha kapine, jonka lainasimme täti Dorthalta seuranäytelmää varten. Se on niin suuri että voi aivan hyvin kätkeä kokonaisen rykmentin sen taakse.”

“Mutta enkö polta itseäni?”

“Ette, kamiini ei ole kuuma. Siihen ei ole pantu hiiliä yhteen tuntiin.
Kiiruhtakaa vaan!”

“Asema tulee draamalliseksi”, sanoi tohtori hymyillen, hiipiessään varjostimen taakse.

“Heti kun mieheni menee toiseen huoneesen, täytyy teidän käyttää tilaisuutta hiipiäksenne ulos.”

Faerder astui sisään.

Betsy tempasi äkkiä itselleen kirjailun, mutta hänen kätensä vapisi, niin että tuskin voi pitää kiini neulaa.

“Mielestäni sanoi Triina tohtorin olevan täällä.”

“Hän on mennyt”, änkytti Betsy.

“Sehän oli kummallista, ett’en tavannut häntä. Arvattavasti ei hänellä ollut juuri halua kohdata minua.”

Betsy tunsi tulistuvansa miehensä tuimasta äänestä. Hänen rohkeutensa kasvoi.

“Ei”, sanoi hän ynseästi, “mielettömiä ihmisiä viritetyillä revolvereilla ei ole juuri hauska kohdata.”

“Mieletön, niin sinä olet oikeassa”, sanoi hän katkerasti; “mutta kuka on tehnyt minut mielettömäksi? Oi, Betsy, Betsy, että olet laiminlyönyt perheeni, että olet pitänyt tyhjiä huvituksia ja sukulaistesi seuraa miestäsi parempana, sitä voin antaa sinulle anteeksi; mutta että uskottomasti olet pettänyt minut, että olet ryöstänyt minulta parhaan ystäväni, johon luotin niinkuin itseeni, niin kuin sinuun, sitä en koskaan anna anteeksi! Nyt ei minulla ole mitään enää; olen kadottanut kaikki, mitä minulle oli rakasta, vaimoni, ainoan lapsuuteni ystävän!”

Faerder kätki kasvonsa käsiinsä ja itki niin kuin lapsi.

Betsy katseli häntä kummastellen.

Ei kumpikaan heistä huomannut, että Anna sillä hetkellä astui sisään.

Hän oli tullut kyökin tietä ja käynyt ruokasalin lävitse.

Hän oli tyrkännyt oven esiripun puoleksi syrjälle ja seisoi oven suussa.

Silloin näki hän tohtorin pistävän päänsä esiin tulivarjostimen takaa.

Tohtori viittasi, Anna katseli hämmästyneenä häntä. Hän viittasi taas ja Anna riensi hänen luoksensa.

Paksu lattiamatto, tukahutti hänen askeleittensa äänen, ja pian seisoi kumpikin suuren varjostimen takana piilossa.

Krenuliinien aikaan olisi tämmöinen tuskin voinut tapahtua; mutta nyörätyllä, ruumiin mukaisella ja uusimuotisella hameellaan otti Anna vähän tilaa.

Hiiliastia ja halkokoppa, jotka olivat varjostimen edessä, peittivät heidän jalkansa. Sanalla sanoen oli koko piilopaikka niin erinomaisen mukavasti toimitettu, kuin jos sen olisi tehnyt näytelmän johtaja tai romaanin kirjoittaja.

Betsy kertoi miehensä sanat.

“Uskottomasti pettänyt sinut”, sanoi hän. “En koskaan ole rikkonut sinua vastaan ja ystäväsi yhtä vähän; mutta sinä vihaat häntä sentähden, että hän on oivaltanut salaisuutesi ja ilmoittanut mielettömän rakkautesi minun viattomaan sisarparkaani.”

“Rakkauteni sisareesi!” huudahti Faerder raivoissaan. “Ei, nyt menee se liian pitkälle. Jos luulet kaunistavasi luvatonta suhdettasi tohtoriin panettelemalla nuhteetonta sisartasi, niin erehdyt, paras Betsyni!”

Nuori rouva katsoi miestään ja toivon säde valaisi hänen vaaleita, itkeentyneitä kasvojaan.

Olisiko se mahdollista, että Faerder ainoastaan olisi mustasukkainen ystävälleen.

“Joko olemme molemmat hulluja”, sanoi hän, “tai on tässä myöskin hirveä erehdys tapahtunut.”

“Minun puoleltani ei ole mitään erehdystä. Minä tiedän, että olet lähettänyt rakkauden kirjeitä ja paljon muuta.”

“Vai niin, onko se tuo viaton kirje? Anna minun sitten selittää sinulle —.”

“Tässä ei tarvita mitään selitystä.”

“Tarvitaanpa, tässä tarvitaan juuri selitystä, ja kun olen puhdistanut itseni syytöksistäsi, niin näytä minulle olevasi yhtä viaton.”

“Olisiko sentään mahdollista, että se olisi erehdys?” mutisi Faerder.

“Kuule minua, Faerder, kuule minua tyyneesti, ehkä koko meidän tulevaisuutemme riippuu tästä selityksestä.”

“No hyvä —.”

Kiivas soittaminen kellolla ja tätien äänet tampuurissa.

“Ne sukulaiset, ne sukulaiset”, huudahti asianajaja epätoivoissaan, “ne vievät minulta hengen!”

11.

Liian kuumaa.

“Tänään olemme päättäneet jäädä tänne syömään rääpijäisiä”, sanoi
Riikka. “Tänään annan köyhieni —”

“— olla rauhassa”, täydensi Dortha.

“Ellei kukaan vaivaisi lähimmäisiään enemmän kuin minä —.”

“Ei, minähän tietysti olen se, joka en koskaan voi antaa ihmisten olla rauhassa. Puhu suoraan ulos ajatuksesi, Riikka. Minähän olen niin tottunut salaviittauksiisi.”

Ja täti Dortha silitti hiuksiaan peilin edessä, ja näytti siltä, kuin olisi hän joku Maria Stuart, joka parhaillaan vaatetti itseään mestauslavalle.

Täti Greetta, joka oli tullut kantaen kahden viimeisen päivän sanomalehti-kuormaa, istui jo vaipuneena nojatuoliin sanomalehden lukemiseen, ja etsi murhia viimeisen edelliseltä sivulta innokkaammin kuin salapoliisi.

“Kuinka täällä on kylmää”, sanoi hän ja hieroi käsiään.

“Niin, lämmintä ei täällä ole”, sanoi Dortha. “Triina, tule panemaan valkeata kamiiniin.”

“Mielestäni on täällä niin hirveän kuumaa”, änkytti Betsy.

“Päinvastoin, lapseni. Sinähän vapiset vilusta.”

Triina alkoi pistää puita kamiiniin, mutta huudahti hiukan hämmästyksestä nähdessään kihlatut varjostimen takana.

Silmäys tohtorilta saattoi hänet kuitenkin vaikenemaan.

“Mikä sinua vaivaa, Triina?”

“Minä — minä sain vaan tikun sormeeni.”

“Pane kerran uuniin, että riittää, Triina.”

“Kyllä, te voitte olla varma siitä, että on tuleva kyllin kuumaa”, sanoi Triina häijysti ja heitti suuria läjiä kivihiiltä kamiiniin. “Ehkä herra tahtoisi olla hyvä ja antaa minulle samalla rahaa kaaliksiin.”

Faerderin antaessa hänelle rahat kuiskasi hän nopeasti.

“Tohtori on kätkettynä tulivarjostimen taakse.”

Sitten meni hän riemuiten kyökkiin.

Asianajaja vapisi kiukusta.

Hänen mustasukkaisuutensa heräsi uudistetulla voimalla; mutta hän hillitsi itsensä ja istuutui nähtävästi tyyneenä tuolille katsoen tutkivaisesti vaimoansa.

Betsy parka oli vähällä pyörtyä. Milloin oli hän kalpea ja milloin ajoi kauhistus tulisen punan hänen poskilleen, niinkuin myrsky ajelee pilviä taivaalla.

“Kuinka kaikki olette äänettömiä”, sanoi Riikka.

“Me lohdutamme itseämme sillä, että sinä tavallisesti puhelet kaikkien edestä.”

Riikka ei vastannut Dorthan ilkeään muistutukseen, vaan kääntyi Greetan puoleen:

“Eikö ole mitään uutta sanomalehdissä?”

“Kyllä, on tapahtunut hirveä murha Berliinissä. Eräs leipuri, joka on paistanut vaimonsa rakastajan.”

“Sehän oli kauheata.”

“Luenko sen ääneen?”

Kaikki nyökäyttivät päätään myöntäen ja Greetta alkoi:

“Erään kadun varrella Berliinissä, joka on kaupungin suurimpia, asui vanha leipuri, jonka nuori kaunis vaimo oli luvattomassa yhteydessä erään sotilaan kanssa, joka oli miehen ystävä.”

Asianajaja katsoi pitkään vaimoansa. Betsy vaaleni.

“Eräänä sunnuntaina oli rouvalla kohtaus rakastajansa kanssa leipomatuvassa. Kuullessaan miehensä lähestyvän, kätki hän rakastajansa leipoma-uuniin.”

Purppurapilvet ajelehtivat vielä nopeammin Betsyn kasvoilla,

“Hän ei ollut kuitenkaan tietänyt, että uuni oli lämmitetty, ja kun sentähden onneton vaimo tuntia myöhemmin avasi uunin luukun, löysi hän kolme suurta teekakkua ja rakkaan luutnanttinsa — kaikki tyyni ruskeaksi paistettuina.”

Asianajaja nauroi pirullisesti.

“Täällä on niin kuumaa, niin kauhean kuumaa”, valitti Betsy ja puri nenäliinansa pitsejä.

“Täällä haisee poltetulta”, sanoi Riikka. “Kunhan ei tuli vaan ole tarttunut johonkin.”

Samassa silmänräpäyksessä heitettiin tulivarjostin kumoon.

Betsy kiljahti kauhistuneena ja vaipui voimatonna sohvalle.

Kaikki kääntyivät ja katselivat, niin kuin pilvistä pudonneina tohtoria ja Annaa, jotka niin kiireesti kuin mahdollista kiiruhtivat pois kamiinin luota.

“Niin, me kumpainenkin olemme ne, jotka olemme joutuneet tuleen ja liekkiin”, sanoi Anna hymyillen, tutkiessaan poltettua reikää hameessaan. “Mutta näettekö, kun on palava rakkaus sydämmessä ja kuuma kamiini selän takana voi todellakin saada liian kuumaa.”

Asianajaja lähestyi vaimoansa.

“Anna minulle anteeksi, Betsy, nyt voin selittää käytökseni —.”

Betsy likisti lempeästi hänen kättään.

“Jäätyämme yksiksemme voimme antaa täydellisen selityksen toisillemme ja sitten tahdon toivoa, ettei synny useampia väärin-ymmärryksiä meidän kesken.”

“Mutta, Anna”, sanoi Riikka, “mitä tämä ilveily merkitsee? Aatteleppas, kätkeytyä tuolla tavalla nuoren herran kanssa varjostimen taakse!”

“Se merkitsee, että Harding ja minä tahdomme julkaista kihlauksemme loistavalla tavalla. Samassa kun kaadoimme varjostimen, annoimme me esiripun kohota suuren aviollisen draamamme ensimäiseen näytökseen.”

“Avioliitto ei ole ollenkaan draamallinen”, sanoi asianajaja. “Se on vaan sarja kohtauksia.”

“Mutta aina kulkee punainen lanka kappaleen läpi”, sanoi Betsy lempeästi. “Ja tämän langan on rakkauden Jumala punonut.”

“Ja sukulaiset ja ystävät pitävät siitä huolen, ettei langalta ole puuttuva solmuja”, mutisi tohtori.

“Me molemmat muutamme maalle niin pian kuin mahdollista, eikö niin,
Faerder?”

“No niin, me lähdemme maalle ja teemme avioliittomme pieneksi, rakastettavaksi idylliksi.”

“Minä pelkään, että idylli käy ajan pitkään hiukan jokapäiväiseksi”, sanoi Riikka.

“Olkaa huoleti, täti, voihan silloin tällöin tulla tilaisuutta pieniin kotoisiin kohtauksiin. Minä toivon, että te tulette välistä meille antamaan vierasrolleja?”

“Oliko se salaviittaus?”

Victoria regia.

Olin tyytyväinen itseeni.

Minä seisoin suuren peililasi-akkunan edessä ja olin katselevinäni muutamia valokuvia; mutta se ei ollut totta.

Näin siellä ainoastaan yhden ruumiinkokoisen valokuvan omasta korkeasta persoonastani, puettuna uusimman muodin mukaan ja ylioppilaslakki päässä, jonka suuri tupsu lakasi olkapäätäni kuten naisten hameitten liepeet kadun vierustaa.

Olin äskettäin ottanut ylioppilastutkinnon klassillisessa haarassa.

Hyi! En voi kärsiä sellaisia, jotka ovat ylioppilaita reaalisessa haarassa. On jotakin niin alhaista, voin melkein sanoa kauppiaismaista, sellaisissa olennoissa.

Seisoessani siinä kuten Narcissus, ihaellen omaa kuvaani, aloin tuumailla kuinka viettäisin iltapäiväni.

Kaduilla en tahtonut ajelehtia.

Helga Johnson sanoi, että olin tervehtinyt häntä kaksikymmentä kolme kertaa aamupäivällä, ollessani ulkona ajelehtimassa; mutta se oli tietysti liioiteltua.

Äkkiä muistui mieleeni, että kuuluisa jättiläiskasvi Victoria regia, juuri nyt kukki kasvitieteellisessä puutarhassa. Kävely, sepä oli hyvä aate. Siellä voi katsella kukkaa, katsella ja — olla katseltavana.

Tuumasta toimeen.

Piha oli täynnä yksityisten vaunuja ja vuokravaunuja. Väkeä virtasi sisään ja ulos kasvihuoneesta.

Komeat vaunut ajoivat juuri nyt pihalle kahden muhkean hevosen vetämänä.

Vaunuissa istui herra ja nainen. Herralla ei ollut ketään ajuria, vaan ajoi itse.

Hän oli kaunis, kookasruumiinen mies ja hänellä oli hiukan uniset kasvot, Hänen seurassaan oleva nainen oli täydesti kehittynyt vaimo, loistavan ihana ja täyteläinen vartaloltaan.

Hän olisi tyydyttänyt kaikkein enemmän vaativaiset itämaiset kauneuden käsitteet, ja itämaalaiset, kuten on tunnettu asia, ostavat ihanuutta nauloittain, eikä kukaan olisi sanonut että häntä oli punnittu sellaisella vaa’alla ja liian keveäksi havaittu.

Hän oli puettu komeaan, mustaan pukuun, tulipunainen nauharuusu rinnassa ja hänen huntunsa takaa näkyivät ihmeen kauniit, kalpeat kasvot ja kaksi säteilevää mustaa silmää.

Herra jäi istumaan vaunuihin, vartioidakseen hevosia. He puhuivat englannin kieltä, kun nainen jätti hänet. Niin muodoin oli hän englantilainen loordi omissa vaunuissaan.

Minä seurasin naista.

“Is it there?” kysyi hän.

“Yes”, vastasin englannin kielellä.

Minä juoksin edellä ja aukasin kasvihuoneen oven.

Hän kiitti suloisella hymyllä.

Siellä seisoin hänen vieressään ammeen reunalla.

Suuri palmu ojensi suojelevat lehtensä päittemme yli, ympärillämme kierteli ulkomaisia kasveja ja jalkojemme juuressa kiikutteli jättiläiskasvi Victoria regia suuria lehtiään, sillävälin kuin puoleksi ummessa oleva valkoinen kukka näytti uinailevan veden pinnalla.

Mutta minä katselin vähemmän kukkaa jalkaini juuressa kuin loistavaa kukkaa vieressäni.

Hänkin oli Victoria regia, täydesti puhjennut ihanuudessaan ja muodossaan kuten tuo kuninkaallinen kasvi.

“Oi, sinä ihana vesililja Albioonin vihreästä saaresta”, ajattelin minä, “kuinka mielelläni istuttaisin sinut uudestaan norjalaisten tunturien joukkoon, ellei jo uninen lordi olisi ostanut sinut kullallaan antaakseen sinut koristaa jotakuta noista vanhoista englantilasista herraskartanoista, joita niin hyvin tunnen miss Braddonin romaaneista!”

“Very beantiful”, sanoi mylady.

“Very beantiful”, vastasin minä tulisella silmäniskulla.

En ollut koskaan aavistanut olevani niin taitava kielissä. Olin kyllä lukenut englannin kieltä koulussa, mutta puhunut sitä en ollut koskaan, ja nyt virtasivat sanat huuliltani, kuin nunnan rukousnauhassa helmet.

Rakkaus oli sanakirjani, ja minä löysin jok’ainoan sanan, minkä etsin.

Mitä minä sanoin?

Niin, sitä en muista, ja vaikkapa muistaisinkin, en sitä sanoisi, sillä se ei kuulu miltään norjankielellä. Siitä katoaa siksi paljon kääntäessä.

Ainoastaan niin paljon voin sanoa, että olin hupainen, sukkela, niin, vieläpä kaunopuhelijaskin ja hurjasti rakastunut.

Poskeni polttivat ja veri juoksi tulena suonissani; mutta siellä sisällä oli hirveän kuumaa, aivan troopillinen kuumuus, ja sellaisessa ilmanalassa kasvaa kaikki niin nopeasti.

Kuumassa vyöhykkeessä kypsyvät hedelmät yhdessä kesäpäivässä, ja naiset lakastuvat neljäntenätoista vuotenaan. Mitä kummaa siis, että nuori rakkauteni vesa kasvoi salaman nopeudella ilmanalassa, joka oli, jumalat tietköön kuinka monta astetta.

Hän kääntyi mennäkseen.

“Sallitteko minun saattaa teitä vaunujenne luo, mylady?”

“En, Jumalan tähden. Mieheni on niin hirveän mustasukkainen. Hän ampuisi teidät.”

“Ampuuko hän?”

“Erinomaisen taitavasti. Hän voisi ampua kärpäsen nenänne päältä, vahingoittamatta teitä, jos vaan pysyisitte liikahtamatta.”

Tuskinpa uskon, että olisin seisonut liikahtamatta, eikä minulla ollut mitään halua tehdä loordin tuttavuutta.

“Hyvästi, sir”, kaikui lempeästi hänen karmiininpunaisilta huuliltaan, vielä välähdys tummista silmistä, ja Victoria regia, minun Victoria regiani, oli kadonnut.

Kaikki oli mielestäni ihanaa unta.

Minä nostin silmäni ja huomasin nyt vasta olevani yksin.

Oli monta kävijää kasvihuoneessa, ja toisella puolen ammetta seisoi
Helga Johnsen ja katseli minua nuhtelevin silmäyksin.

Niin, ette ehkä tunne Helga Johnsenia?

Helga Johnsen on seitsemäntoista vuoden vanha ja ottaa kesällä päästötutkinnon normaalikoulusta.

Hän on rikkaan maakauppias Johnsenin tytär siitä pitäjästä, jossa isäni on pappina.

Hän on suloinen tyttö ja kastanjan ruskea on hänen tukkansa, joka riippuu selässä paksuna palmikkona.

Helga Johnsen ja minä olemme leikkineet häitä pienistä asti, vanhempamme tahtovat niin mielellään, että saisimme toisemme, ja minä olenkin pitänyt paljon hänestä; mutta tällä hetkellä halveksin melkein itseäni typerän lapsellisen makuni tähden.

Kuinka voisin enää iloita tuosta pienestä, vaatimattomasta niittykukkasesta nyt, kun olin hurmaantunut troopillisen kasvin taivaalliseen tuoksuun.

“Kuka ylhäinen nainen se oli, jota puhuttelit?” kysyi Helga ja tuli luokseni.

“Se oli eräs englantilainen lady.”

“Herranen aika, niin muhkeata!”

Helga Johnson näytti närkästyneeltä, minä olin hajamielinen, ja alakuloisina menimme takasin kaupunkiin.

“Sanoi terveisiä myladylle”, sanoi Helga pilkallisesti erotessamme. En viitsinyt vastata hänelle mitään, vaan menin kotiin huoneeseni ja join epätoivossani puolipulloa olutta.

Sinä yönä näin hirveitä unia, Mielestäni uin suuressa ammeessa loordin ampuessa pilkkaan rintanappeihini, jotka olin saanut konflrmationilahjaksi Helga Johnsenilta.

Päivä oli pitkälle kulunut, ennenkuin olin vaatteissani.

Menin kävelemään linnoituksen vallin ympäri antaakseni raittiin meri-ilman jäähdyttää polttavaa otsaani.

Oliko se todellakin mahdollista?

Niin, se oli Victoria regia, joka tuli kävellen yksin, aivan yksin!

Silkkihame lukemattomin poimuin ja koristuksin peitti hänen majesteetillisen vartalonsa.

Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen.

Hän hymyili jo etäällä, minä menin häntä vastaan ja me istuuduimme muutamalle penkille.

Minä alotin sanomalla olevani onnellinen nähdessäni hänet ja lopetin sanomalla olevani onneton rakkaudesta häneen.

Hän muistutti minua olevansa naimisissa.

Mitäpä siitä? Minun rakkauteni oli puhdas kuin lumi kotomaani tuntureilla, platoninen kuin Danten, kuin Petrarcan! Hänestä tulisi Beatriceni, Laurani, ihanteeni!

Sydämmessäni rakentaisin kasvihuoneen kullasta ja kristallista, rakkauteni olisi aurinko, joka sitä lämmittäisi, ja kyyneleitteni vesiammeessa kukoistaisi hän ijäti, hän minun ihana Victoria regiani!

Nyt olin keksinyt todellisen kutsumukseni. Hän oli saattanut minut löytämään itseni. Minusta olisi tuleva runoilija ja romanseissa ja soneteissa laulaisin hänen ylistystään yli kaikkein maiden!

Hän katseli minua suloisesti hymyillen.

En tiedä ymmärsikö hän minut oikein. En myöskään tiedä, puhuinko aivan puhdasta englannin kieltä; luulen, että sekoitin siihen koko joukon norjan kieltä, mutta hän ymmärsi kaikissa tapauksissa tarkoitukseni.

“Te olette suuri lapsi”, sanoi hän ja löi minua keveästi toisella hansikallaan, jonka oli vetänyt kädestään.

Minä tartuin hänen käteensä, joka oli valkoinen, kaunismuotoinen ja koristettu timanttisormuksilla, ja peitin sen suuteloilla.

Hän nousi.

“Minun pitää lähteä. Ajatelkaa, jos joku näkisi meidät!”

“Enkö koskaan enää saa tavata teitä?”

“Ehkä. Tulkaa illalla Tivoliin.”

Hän meni pitkin puiston käytävää.

Vielä hymy hänen karmiininpunaisilta huuliltaan, ja Victoria regia oli jälleen kadonnut.

Kotona oli kirje maakauppias Johnsenilta.

Hän oli äskettäin tullut kaupunkiin, hänellä oli terveisiä kotoa ja hän kutsui minua syömään päivällistä hotellissa ja sitten seuraamaan häntä ja Helgaa Tivoliin.

En voinut olla vastaanottamatta hänen kutsumustaan. Voisinhan sitäpaitsi siellä ulkona löytää tekosyyn, hiipimään pois ja puhelemaan lemmittyni kanssa.

Päivällisillä hotellissa olin loistavalla tuulella, ja Helga Johnsen oli myös iloinen ja onnellinen.

Tyttö parka, hän ei aavistanut, että toinen nainen oli jo saanut kunniapaikan sydämmessäni!

Tultuamme Tivoliin etsivät silmäni tutkien ympäri salia. Victoria regiaa ei näkynyt missään. Jos hän olisi ollut siellä olisin löytänyt hänet tuhansien joukosta.

Hajamielisenä katselin näytäntöä.