Hänen poikansa: Kolminäytöksinen hiljainen komedia by Erkki Kivijärvi

HÄNEN POIKANSA

Kolminäytöksinen hiljainen komedia

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

HENKILÖT.

 Kaarle Kaltimo.
 Laina Kaltimo, hänen vaimonsa.
 Irja Fiorini, laulajatar.
 Kaarle Welle.
 Asessori Edelman.
 Berg, ministeriön kansliapäällikkö.
 Ensimmäinen rouva.
 Toinen rouva.
 Kolmas rouva.
 Säveltäjä Kaarto.
 Ministeriön vahtimestari.
 Palvelijatar.

Tapahtuu Helsingissä joskus lähimmässä tulevaisuudessa, alkaen muutamana torstai-iltana ja päättyen lauantaiehtoona.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Juhlapäivälliset.

Tupakkahuone. Tausta avautuu käytävään, joka johtaa kummallakin puolella oleviin saleihin.

Huonekalut raskaat, tummat. Vasemmalla seinällä uuni, jossa palaa tuli; sen yläpuolella antiikkinen seinäpeili. Vanhoja tauluja, gobeliinejä. Katossa kristallikruunu, jossa täysi valaistus. Taustaseinällä palavat kandelaaberit.

Alhaalla etualalla — molemmin puolin — matalain metallisten tupakkapöytäin ympärillä muutamia englantilaisia nahkatuoleja. Kumpaisellakin pöydällä palava kynttilä ja tupakoimistarpeita.

Silloin tällöin kuuluu saleista tanssisäveleitä ja äänten etäistä sorinaa. Ilmassa on virallisen juhlan jäykkää sunnuntaitunnelmaa.

Oikeanpuoleisen tupakkapöydän ääressä istuvat Edelman ja Berg sikarit suussa. He ovat, tuhkakerroksen pituudesta päättäen, jo kotvan aikaa siinä istuneet.

Edelman on lihavahko ja kaljupäinen viisikymmenvuotias. Maailmanmies. Älykäs ja eloisa. Huolellisesti puettu; valkoinen kukka hännystakkinsa napinlävessä. Kriitillinen katse, vähän irooninen hymy suunpielissä.

Berg kymmentä vuotta nuorempi. Kalpeahko, korrekti, mutta jokapäiväisen näköinen. Vähän kulmikas liikkeissään, jotka hän kuitenkin koettamalla koettaa saada sulaviksi. Kakkulat nenällä. Puku moitteeton muuten, mutta yli valkoisten liivien kulkevat paksut kellonperät ja rusetti on tehtaassa valmiiksi sidottu.

EDELMAN. Omasta puolestani olen jo kotvan aikaa odottanut, että hänen hetkensä tulisi. Hänellä on kaikki edellytykset: ei vikoja eikä ansioita, ei ystäviä eikä vihamiehiä, ei mainittavampaa menneisyyttä eikä sanottavampaa tulevaisuutta. Hän on siis sangen mallikelpoinen ministeri, eikä kenenkään tarvitse peljätä hänen astuvan varpailleen.

BERG. Veli on jo tuntenut hänet kauan —?

EDELMAN. Aina hänen ylioppilasajoiltaan. Silloin hän tosin oli kutakuinkin hunningolla, mutta ymmärsi peittää paheensa visummin ja viisaammin kuin muut vertaisensa: osasi aina kulkea hyvissä vaatteissa ja etevien kirjoissa, vaikkei tehnytkään mitään.

BERG. Eikö hän ollut runoilija? Minulle on ainakin kerrottu…

EDELMAN. Hm. Tavallaan. Mutta ei niin paljon, että siitä koskaan voisi koitua vakavampaa haittaa hänen yhteiskunnalliselle asemalleen. Olipahan vain joskus julkaissut jonkun laulunpätkän ja kirjoittanut muutamia taidearvosteluja, kuten kaikki muutkin sen ajan kaunosielut, jotka istuivat iltojaan taiteilijain piireissä. Ja antoi tietysti kyypparien sanoa itseään kirjailijaksi, koska ajan tapa oli sellainen, että tyhjäntoimittajia sanottiin joko kirjailijoiksi tahi insinööreiksi — onhan näet tirehtööri-titteli siinä mielessä vasta sotateollisuuden tuotteita.

BERG. Mutta kuinka tämä minun tuleva päällikköni sitten oikeastaan pääsi jaloilleen? Kun minä opin hänet tuntemaan, oli hän jo kiivennyt jäseneksi muutamaan valtion komiteaan.

EDELMAN. Kuinkako pääsi jaloilleen? Hm. Hänet pantiin pääsemään. Hän on sitäpaitsi kissan sukua: putoaa aina käpälilleen. — Katsohan, hänellä oli rikas täti jossakin Kuopion takana, ja tämä täti kuoli…

BERG. (Hiljaa viheltäen.) Ahaa: ystävämme siis peri.

EDELMAN. Päinvastoin. Ei penniäkään. Sillä täti oli kaukonäköisyydessään testamentoinut kaikki tyyni pelastusarmeijalle tahi pakanalähetykselle taikka jollekin muulle sentapaiselle. Ja tästä jalomielisestä teosta korjasi veljenpoika runsaan siunauksen.

(Sytyttää sammuneen sikarinsa.)

BERG. Anteeksi, mutta nyt minusta veli puhuu arvoituksissa.

EDELMAN. En ensinkään. Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Velkojat pakoittivat pojan hyppäämään alas pääkaupunkilaisen etevyytensä korkealta mutta karulta kukkulalta erään maaseutukaupungin viljavampaan laaksoon: sanomalehden toimitukseen. Sieltä hänet tosin puolen vuoden perästä potkittiin pois, mutta hän pääsi tietysti toiseen ja parempipalkkaiseen. Kolmannessa paikassa hän vihdoin löysi onnensa ruokarouvan salin sohvankulmasta.

BERG. (Nauraa.) No, mutta ei suinkaan hän nainut ruokarouvaansa?

EDELMAN. Ei. Mutta rouvan käytännöllinen ja tarmokas tytär teki hänet ei vain miehekseen vaan myöskin mieheksi. Ja sen jälkeen on kehityksen laki vaikuttanut aivan normaalisti. Kuljettuaan läpi maaseudun kaikki mahdolliset asteet — taksoituslautakunnan jäsenestä valtuuston varapuheenjohtajaksi ja pankkikonttorin valvojasta sen päälliköksi —, oli hänen aikansa täytetty: hän palasi esimieheksi samaan pääkaupunkilaiseen rahalaitokseen, joka kahta vuosikymmentä aikaisemmin oli tuhlaajapojalle matkarahat lainannut.

BERG. Entä hänen rouvansa, onko hän sivistynyt?

EDELMAN. Ei. Mutta hän on ylioppilas. Ja lyyrahan nykyisenä jalojen metallien puutteen aikana käy aivan yleisesti puhtaasta kullasta. Sitäpaitsi silkkikankaan laskoksiin ja muutamaan ranskalaiseen lauseparteen saa piiloitetuksi melkein mitä tahansa. Ja punaisinkin käsi peittyy valkoisiin hansikkaihin.

BERG. (Ilmeisellä mielenkiinnolla.) Hän esiintyy siis mielellään maailmannaisena?

EDELMAN. Oletko koskaan nähnyt naista, joka ei avokaulaisessa leningissä näyttelisi demimondea?

BERG. (Hymyillen.) Niinpä niin… — Mutta kuulehan, eihän Kaarle Kaltimo koskaan oikeastaan ole ottanut osaa varsinaiseen valtiolliseen elämään; miten hänet nyt sitten aivan äkkiä on havaittu valtiomieheksi?

EDELMAN. Juuri sen vuoksi, ettei hän sitä ole! Sehän on hänen kaikkein suurin ansionsa. Tottumusta tarvitaan vain johonkin ammattiin. Eikähän hallitseminen ole käsityötä. Korkeintaan se on elinkeino, mutta harvoin enää sitäkään, useimmiten vain harrastus. — Katsohan, oikeat poliitikot ovat liian viisaita mennäkseen hallitukseen, sillä he tietävät, että siellä katoaa vaikutusvalta. He hailitsevat mieluummin hallitusta. Se on paljon parempaa urheilua.

BERG. No, siinä paha missä mainitaan!

KALTIMO. (Tulee taustalta. Hän on vakavan ja oman arvonsa tuntevan miehen näköinen. Huolellisesti puettu. Vähän hermostunut liikkeissään.) Vai niin. Herrat istuvat täällä kaikessa rauhassa ja panettelevat minun vähäpätöisyyttäni.

EDELMAN. Päinvastoin! Puhumme sinun suuruudestasi.

KALTIMO. (Kevyesti hymähtäen.) No, siitä ei ainakaan pitkältä puhetta piisaa!

EDELMAN. Älä ole vaatimaton! Ainakin yhden sikarin palamisajaksi. Ja pian kai kahdenkin, jos huhuissa on perää…

KALTIMO. Missä hiivatin huhuissa?

EDELMAN. Älä huoli ruveta piilosille! Tietäähän jo koko maailma, että sinusta nyt aiotaan tehdä ministeri.

BERG. Niin, siitä puhutaan aivan yleisesti.

(Viskaa pois sikarinsa.)

KALTIMO. (Käy istumaan. Sytyttää savukkeen. Koettaa olla huolettoman näköinen ja vaikuttaa välinpitämättömältä.) Maailma puhuu niin paljon ja enimmäkseen joutavia. Minulla on sitäpaitsi tarpeeksi hyvä olla siellä, missä nyt olen…

BERG. Mutta hallitushan tarvitsee kokeneen finanssimiehen rahaministerin tyhjälle tuolille.

KALTIMO. Onhan niitä… onhan niitä. Finanssimiehiä on nykyään joka oksalla. Ja oksia on enemmän kuin puita.

EDELMAN. Mutta sopivista on puute. — Myönnähän vain, ettei savua ilman tulta!

KALTIMO. No, entäpä jos myöntäisin, että puheissa tällä kertaa sattuu olemaan vähän perää — mitä mahtaisi maailma silloin sanoa?

EDELMAN. Se sanoisi samaa, jota se aina sellaisissa tapauksissa sanoo. Maailmalla on varmat ja vakiintuneet sanontatavat kaikkien tapahtumain varalle: kihlausten ja konkurssien, kuolemantapausten ja virkanimitysten.

KALTIMO. Sinä tarkoitat —?

EDELMAN. Että kun sinusta tulee ministeri, vievät vastustajasi sinulta kunnian, puoluelaisesi kadehtivat sinua ja välinpitämättömät, joita on enin, kohauttavat olkapäitään. Mutta ystäväsi, jos sinulla nimittäin sattuu sellaisiakin olemaan, säälivät sinua sydämestään.

KALTIMO. (Väkinäisesti naurahtaen.) Entä sinä?

EDELMAN. Minä! No niin, joko… (Kohottaa olkapäitään ja levittää käsiään.) Tahi, jos sallit, lukeuden ystäviisi.

KALTIMO. (Ojentaa hänelle kätensä, johon toinen tarttuu.) Kiitos!
Rehellinen ja vilpitön sinä ainakin olet.

EDELMAN. Se on minussa syntymävika. Sen pahempi!

KALTIMO. Miksikä sen pahempi?

EDELMAN. Siksi, ettei minusta ainakaan silloin voi tulla ministeriä.
(Naurahtaa.) Eikä maailma niin ollen saa minusta puheenaihetta.

KALTIMO. Tiedätkö, enpä usko sen minustakaan saavan. Hyi hitto!
(Irvistää, kuin olisi saanut jotakin kitkerää suuhunsa.) Ei, ei.

EDELMAN. Kyllä, kyllä. Jollei tänään, niin huomenna tahi ainakin ylihuomenna. Mutta luultavasti jo tänään.

KALTIMO. Mistä sinä sen päättelet?

EDELMAN. Minulla on omat merkkini, jotka eivät petä. Sinun sateenkaaresi on nyt noussut taivaalle, ja sateenkaari on liiton merkki, kuten Sana vakuuttaa.

KALTIMO. Oikeinhan saat minut uteliaaksi. Mitkä ovat siis merkit kuussa ja auringossa?

EDELMAN. Päivällispöydässä kohotti pääministeri kaksi kertaa limonaadilasinsa rouvaasi kohti. Ja pöydästä noustua tarttui kirkollisministerin moitteettomasti maalattu rouva tuttavallisesti hänen käsivarteensa ja kuiskasi jonkun hävyttömän kaksimielisyyden hänen korvaansa.

KALTIMO. (Nauraa.) No, on sinullakin ilmapuntarisi.

EDELMAN. Älä naura. Viimeksimainittua seikkaa voit pitää melkein yhtä varmana todistuksena kuin tasavallan presidentin avointa kirjettä.

BERG. Edelman on parantumaton.

LAINA KALTIMO. (Tulee taustalta tuulispäänä. Hienosti, mutta tyylittömästi puettu. Hengästynyt. Käyttelee viuhkaansa ahkerasti.) Täältähän sinut vihdoin viimein löydän; olen etsinyt joka paikasta.

KALTIMO. (On, samoin kuin toiset vaimonsa tullessa noussut seisomaan.)
Asessori Edelmaninhan sinä tunnet… (Laina Kaltimo nyökkää.)

EDELMAN. Miten armollinen rouva jaksaa? (Puristaa hänen kättään.)

KALTIMO. (Esitellen.) Tuomari Berg —.

BERG. (Suudellen Laina Kaltimon hansikoitua kättä.) Minulla on kunnia!

KALTIMO. Mutta mikä sinulla nyt oli hätänä?

LAINA KALTIMO. Pääministeri tahtoo heti puhutella sinua; hän odottaa sinisen salin vasemmanpuoleisen uunin luona. Joudu nyt!

EDELMAN. (Rykäisten.) Mitä minä sanoin!

LAINA KALTIMO. Sanoitteko jotakin?

EDELMAN. En, minä vain rykäisin… savu on mennyt väärään kurkkuun.

KALTIMO. Herrat suonevat anteeksi…

EDELMAN. Totta kai. Virka ennen kaikkea!

KALTIMO. (Vaimolleen.) Jäätkö sinä tänne?

LAINA KALTIMO. Jos herrat minusta huolivat… Tule sitten heti kerto… tarkoitan: hakemaan minua.

KALTIMO. Näkemiin! (Menee.)

BERG. (Vetää esille nojatuolin.)

LAINA KALTIMO. (Heittäytyy huolettomasti selkäkenoon ja nostaa toisen jalkansa toisen polven päälle.) Oikeastaan tällaiset päivälliset ovat hirveän rasittavia; ei malta olla syömättä liikoja. Lohi oli mainiota, mutta parsa vähän puisevaa. Pormestari moitti myöskin lientä liian kitkeräksi. Mutta eikö se oikeastaan kuulukin häränhännän luonteeseen? (Naurahtaa.) Vitsi ei ole minun, vaan karjanhoitohallituksen ylitirehtöörin — hän on aina sikamainen suustaan, se kuuluu tietysti ammattiin. Eikö totta? — Mutta, tuomari Berg, ettekö tarjoisi minulle tupakkaa? (Berg ottaa kotelon taskustaan ja tarjoo, sytyttää ja pistää itsekin palamaan.) Kiitos! Ei se hyvältä maistu, mutta jotakin pahettahan täytyy harjoittaa, ja tämän jäljet haihtuvat ilmaan. (Puhaltaa savukiehkuran.)

EDELMAN. Toisten paheiden seuraukset ovat kiusallisempia. (Käy istumaan.)

LAINA KALTIMO. (Hymyillen ja teeskennellen vapaata maailmannaista.) Niin, jollei osaa olla varovainen. — Hyvä isä, mitä minä nyt taas sanoinkaan! (Teeskennellen onnetonta.) On kai tuomari Berg naimisissa?

BERG. (Keveästi.) En vielä, armollinen rouva. (Istuutuu nahkatuolin laidalle.)

EDELMAN. Mutta rippikoulun käynyt; ei siis enää punastumisen pelkoa!

LAINA KALTIMO. Ajatelkaahan, kun muudan rouva juuri kertoi, että neiti Fiorinilla, tiedättehän tuolla mustalaisnimen ottaneella laulajattarella, joka myöskin on täällä tänä iltana alastomain olkapäittensä hienoa nahkaa näyttämässä, on kuusitoistavuotias poika jossakin ulkomailla. Kuka sitäkin olisi uskonut!

EDELMAN. Onkohan tuo nyt sen kummallisempaa kuin että Teilläkin, hyvä rouva, jos sattumalta jo olisitte kolmekymmentä ja viisi vuotta, saattaisi olla yhtä vanha poika? Yhdeksäntoistavuotisia äitejä on paljon maailmassa.

BERG. (Hymähtäen.) Naiset eivät myöskään tainneet siihen aikaan tupakoida niin ahkeraan kuin nyt.

EDELMAN.. (Nauraa.) Siinä saitte, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Saanko luvan kysyä, mitä herra asessori sellaisella arvonimellä tarkoittaa?

EDELMAN. (Katsoo kelloaan.) Vain sitä, että luulen sinisen salin vasemmassa uuninnurkassa nyt, klo puoli 10, päästyn niin pitkälle, että pääministeri vähitellen puristaa uuden virkaveljensä kättä täydellisen yhteisymmärryksen merkiksi.

LAINA KALTIMO. (Ilmeisesti ylen iloissaan.) Hui hai! Ja vaikkapa niin olisikin, niin vähätpä tuosta! (Ei malta istua, vaan nousee pystyyn.)

BERG. (Nousee myöskin. Kuuntelee. Etäältä kuuluu valssin tahteja.) Nyt siellä soitetaan rehelIistä vanhaa valssia, jota minäkin osaan. (Kumartaa.) Saanko luvan?

LAINA KALTIMO. (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Olkoon menneeksi. Samapa tuo, mitä tässä tekee! Ja taitaapa se ruokakin paremmin painua, jos ruumistaan vähän heiluttaa. (Menevät.)

EDELMAN. (Katsoo heidän jälkeensä.) Hyi hitto! Siitä ei sitten koskaan lähde ruokalan tuoksu! (Nyrpistää nenäänsä.) Kaltimo parka! Hän, jos kukaan, on myynyt esikoisuutensa hernerokkaan. (Viheltelee: “Ack, i Arkadien även jag har varit…”) — Vai on siitä jo niin kauan, kun Irja Fiorini antoi loistavan ensikonserttinsa ja hupeni päistikkaa ulkomaille. Kuka olisi uskonuti Herra Jumala, kuinka se aika sentään kuluu! (Nousee, korjaa liivejään ja lähtee.)

(Näyttämö on tuokion tyhjänä. Etäältä kuuluu soitto ja tanssin töminä.)

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Vaalea, lihavahko, tavallinen. Kurkistaa aukosta.) Siiri ja Alma! Täällä ei ole ketään. (Tulee sisään ja pysähtyy etualalle.)

TOINEN JA KOLMAS ROUVA. (Edellinen laiha ja kutistunut, jälkimmäinen rehevä ja kookas nelisenkymmenvuotias. Tulevat touhuten. Jälkimmäinen vajoo heti istumaan.)

ENSIMMÄINEN ROUVA. No, Siiri, mitä hän oikeastaan sanoi?

KOLMAS ROUVA. Odottakaahan toki! — Hyvä Alma, eihän minun selkäni vain ole auennut — siellä tuntuu niin viileältä? (Kumartuu eteenpäin.)

TOINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei ole, hyvä Siiri; kaikki on kunnossa.

ENSIMMÄINEN ROUVA. Siiri on nyt hyvä ja kertoo ihan alusta asti. Minä olen niin utelias. (Istuutuu.)

KOLMAS ROUVA. No, niin. Kun me istuimme siinä keltaisen salin sohvapöydän ääressä, niin tuli kenraali Talasmaa puhuttelemaan häntä. En nyt muista aivan tarkalleen, mitä hän sanoi, mutta siihen suuntaan se oli, että joko nyt nyt vihdoinkin isänmaa on omansa perinyt. Ja siihen vastasi hän: “Niin, kenraali, ehtoopuolellahan aina pyritään kotiin.” Kenraali sanoi kohteliaasti: “Mutta ettehän toki Te, neiti Fiorini, joka olette taiteenne ja maineenne ja elämänne korkeimmilla kukkuloilla, vielä voi pitkään aikaan illan varjoista puhua.” Silloin se tuli. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän katsoi kenraalia suoraan silmiin ja sanoi: “Tiedättekö, kun naisella on poika, joka on kuusitoista vuotta, on hänen elämänsä paras puoli auttamattomasti takana päin.”

ENSIMMÄINEN ROUVA. Sanoiko hän sen ihan kovalla äänellä?

KOLMAS ROUVA. Korottipa vielä ääntään aivan kuin uhalla.

ENSIMMÄINEN ROUVA. Hävytöntä! Ja niin peräti mautonta. Vähemmästäkin voi saada vatsanväänteitä. — Entä mitä te muut silloin sanoitte?

KOLMAS ROUVA. Kenraali vähän hätkähti, mutta malttoi maailmanmiehenä mielensä ja kääntyi ranskaksi puhuttelemaan vieressä istuvaa lähettilään rouvaa, joka — Jumalan kiitos! — ei tietenkään ollut mitään ymmärtänyt. Ja me muut — voittehan sen arvata — olimme kuin puusta pudonneet. Mutta diiva kääntyi aivan tyynesti eduskunnan puhemiehen puoleen ja sanoi: “Olenkin ajatellut kohtapuoleen tuoda poikani tänne — onhan hänen jo aika oppia tuntemaan isänsä maa.”

ENSIMMÄINEN ROUVA. Mitä, kehtaako hän todellakin vielä haalia häpeänsä tännekin? Se ihminen luulee nähtävästi voivansa tehdä mitä tahansa. Ja aivan julkisesti. — Mutta kuulkaa, kuka sen pojan isä mahtaa olla?

KOLMAS ROUVA. Hän hymyili niin merkillisesti sanoessaan: “isänsä maa”… Mutta sen minä sanon, että meikäläisistä seurapiireistä tuo naikkonen ainakin on saatava karkoitetuksi.

TOINEN ROUVA. (On kuunnellut keskustelua pieni pilkallinen hymy huulillaan.) Entäpä jos isä sattuisikin olemaan juuri “meikäläisistä seurapiireistä”?

ENSIMMÄINEN ROUVA. Oletko sinä aivan suunniltasi! Ja mitä se sitäpaitsi asiaa muuttaisi?

TOINEN ROUVA. (Päättäväisesti.) Minusta se muuttaisi sitä koko lailla.
Silloinhan pitäisi kaiken oikeuden nimessä isäkin karkoittaa.

KOLMAS ROUVA. (Heitellen niskojaan.) Almalla on aina niin omituiset mielipiteet. (Viittilöiden.) Katsohan, ethän sinä toki voi mitenkään tarkoittaa, että… Voi sentään! nyt ainakin aukesi selkäni… (Ensimmäiselle rouvalle.) Viitsitkö ystäväiseni?

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Tarkastellen.) Ei se, Siiri hyvä, nytkään auennut.

KOLMAS ROUVA. No, sepä kummaa. Kiitos! — Niin, sitä minä vain ajattelin sanoa, että pitäisihän Alman nyt, kun hänen miehestään on tullut korkeimman oikeuden jäsen, vähän tinkiä…

TOINEN ROUVA. (Terävästi.) Siitäkö, mikä on oikeaa?

ENSIMMÄINEN ROUVA. No, mutta Alma! Myönnähän nyt toki…

LAINA KALTIMO. (Tulee leyhytellen viuhkallaan ja menee istumaan toiselle puolen näyttämöä kuin missä rouvat istuvat.) Huh-huh, kun tuli taas tanssituksikin!

ENSIMMÄINEN ROUVA. Joko sinä, Laina-kulta, kuulit uutisen?

LAINA KALTIMO. Nykyään hölytään niin paljon. Ei sitä pidä kaikkea täydestä ottaa. Kerrottiinhan tässä tuonnottainkin, että Talasmaan täytyisi erota jonkun jonninjoutavan intendenttuurijutun takia, vaikka mies istuu lujemmin satulassa kuin koskaan ennen.

KOLMAS ROUVA. Mutta minäpä kuulin tämän vastikään hänen omasta suustaan.

LAINA KALTIMO. (Kavahtaen pystyyn.) Pääministerinkö vai vieläkö korkeammalta?

ENSIMMÄINEN ROUVA. Ha-ha-haa! Eihän niillä suurilla herroilla toki ole aikaa sellaiseen. Sitäpaitsi he äsken menivät pitämään valtioneuvoston istuntoa; heillä ovat omat kiireensä. — Ei, neiti Fioriinilta itseltään se on kuultu.

LAINA KALTIMO. (Paljon välinpitämättömämmin ja uudelleen istuutuen.)
No, mikä uutinen se sitten on?

KOLMAS ROUVA. (Tärkeänä.) Että neiti Fiorinilla todellakin on elävä poika. — Mitäs sinä siitä sanot?

LAINA KALTIMO. (Ärtyisästi.) Vanha uutinen; kuulin sen jo aikoja sitten. Ja sitäpaitsi: muitten penikat eivät todellakaan minua liikuta! Jopa tässä olisikin urakka, jos kaikkien ihmisten kakaroista täytyisi henkikirjaa pitää! Onhan aikuisilla ihmisillä toki tärkeämpääkin ajattelemista.

TOINEN ROUVA. Eräillä on, eräillä ei…

ENSIMMÄINEN ROUVA. (Happamasti.) Eiköhän lähdetä tanssia katsomaan? (Kuiskaten kolmannelle ja nousten paikaltaan.) Menestys nousee aina heikkoihin päihin.

(Kaikki kolme menevät.)

LAINA KALTIMO. (Katselee muutamia kertoja taakseen, nähdäkseen, eikö ketään tule. Kun käytävä pysyy tyhjänä, nousee hänkin paikaltaan lähteäkseen. Ennenkuin hän ehtii oviaukolle, tulee Irja Fiorini huoneeseen.)

IRJA FIORINI. (Elegantti, kaunis maailmannainen; avokaulaisen leninkinsä rinnassa muutamia mitalleja ja kunniamerkkejä. Keveästi kumartaen.) En suinkaan vain tullut karkoittamaan —?

LAINA KALTIMO. (Kumartaa armollisesti, mutta tarkastaa samalla toista kiireestä kantapäihin. Sanoo lyhyesti, melkein töykeästi.) Olin juuri lähdössä. (Menee.)

IRJA FIORINI. (Katselee hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään. Menee sitten peilin luo, alkaa järjestellä tukkaansa ja puuteroi kasvojaan. Hyräilee itsekseen. Kulkee ympäri huoneen katsellen tauluja ja gobeliineja ja jää vihdoin uunin luo tuleen tuijottamaan.)

KALTIMO. (Tulee ajatuksiinsa vaipuneena; huomaa Irja Fiorinin vasta, kun jo on ehtinyt keskilattialle. Pysähtyy.)

IRJA FIORINI. (Kuulee jonkun tulevan, kääntyy katsomaan. Hymyilee.) Et tainnut osata odottaa, että tapaisit minut täällä… näin kahdenkesken.

KALTIMO. (Ilmeisesti hämillään.) En… Minä etsin vaimoani… Luulin… niin, hänen piti olla täällä.

IRJA FIORINI. Hän lähti täältä, kun minä tulin…

KALTIMO. (Tekee liikkeen kuin lähteäkseen.) Ehkäpä sitten löydänkin hänet muualta…

IRJA FIORINI. Löydät varmaan. Mutta ennen sitä tahtoisin minä vaihtaa muutaman sanan kanssasi.

KALTIMO. (Hermostuneena.) Emmekö voisi puhua joskus toiste ja jossakin muualla, huomenna… milloin tahansa… mutta ei nyt… ei täällä…

IRJA FIORINI. (Päättäväisesti.) Juuri nyt ja tässä paikassa! (Kiivaasti.) Enhän minä sinua yleensä ole liiaksi häirinnyt. Enkä aio vastakaan sitä tehdä. Mutta kun ensimmäisen kerran moneen pitkään vuoteen tavataan, täytyy minun saada sanoa, mitä minulla on sydämelläni. Eihän se toki liene kohtuuton vaatimus.

KALTIMO. Mutta ajattele toki, että tänne millä hetkellä hyvänsä voidaan tulla. Meidät voidaan yllättää…

IRJA FIORINI. (Kovasti.) Yllättää? (Nauraa.) Luuletko, että minä aion toimeenpanna jotakin hellää kohtausta? (Pehmeämmin.) Ei kai sellainen kuulunut minun tapoihini ennenkään? Se sinun toki täytynee myöntää.

KALTIMO. Enhän minä sitä… Mutta minun asemani on tällä hetkellä vähän arka… Ymmärrätkö, saattaisi todellakin olla kiusallista, jos joku…

IRJA FIORINI. Hyvä ystävä, älä pelkää. En minä asemaasi horjuta. (Osoittaa kunniamerkkejään.) Kannanhan minä sitäpaitsi näkyvissä kylttinikin, jotka todistavat, että minun kanssani voi mainettaan menettämättä seurustella. (Naurahtaa pilkallIsesti.) Asemasi, sanoit sinä. (Ankarasti.) Oletkohan sinä koskaan minun asemaani ajatellut?

KALTIMO. Ei herätetä entisyyttä! Siitähän ei kuitenkaan ole hyötyä.

IRJA FIORINI. (Hymyillen merkitsevästi.) Pelkäätkö sinä peikkoja — se on pahan omantunnon merkki.

KALTIMO. (Vakavasti.) Ehkäpä minun omatuntoni ei niin aivan hyvä olekaan…

IRJA FIORINI. Niinkö? Sinulla on siis ainakin parempi sydän kuin omatunto. Sitä minä muuten luulinkin. (Ystävällisesti.) Kas niin, nyt käymme istumaan ja keskustelemme aivan tyynesti ja rauhallisesti, kuten vanhat ystävät ainakin. (Käy istumaan ja osoittaa Kaltimolle viereistä tuolia.)

KALTIMO. (Seisoo hetkisen paikallaan, ilmeisesti järkytettynä.) No, niin, kuten tahdot. (Istuutuu.) Minä kuuntelen.

IRJA FIORINI. Tiedätkö, miksi minä tulin tänne tänä iltana? (Sulkee tuokioksi silmänsä.) Tulin yrittääkseni herättää hetkeksi henkiin lyhyen nuoruuteni muistot. Mutta kun näin sinut ja toiset tutut kasvot, ymmärsin, ettei se onnistuisi. Kaikki olivat käyneet niin koviksi ja sammuneiksi. Ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin istunut varjojen ja vainajien kanssa aterialla. Vilun väreet kävivät läpi ruumiini ja minun täytyi purra huultani, etten olisi huutanut.

(Eloisammin.) Tiedätkö, minusta näyttää, että koko elämä täällä kotona on niin armottomasti kutistunut. Ehkä nuoriso on rikkaampaa kuin olette te ihanteettomat ja unelmattomat aikuiset. Mutta nuorisoahan minä en tunne.

KALTIMO. En minäkään… minullahan ei ole lasta…

IRJA FIORINI. (Merkitsevästi.) Sinä olet todellakin säälittävän köyhä.

KALTIMO. (Katsoo häntä hetkisen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan ja sanoo sitten hiljaa:) Sano, kuinka kauan siitä on, kun meidän tiemme erosivat?

IRJA FIORINI. Tarkoitat: siitä tammikuisesta illasta, jona sinä minut jätit, tahi oikeammin: viskasit pois… — Niin, niin, minä tunsin itseni todellakin tienoheen tallatuksi rikkaruohoksi.

KALTIMO. (Nyökäyttää alistuvaisesti päätään.)

IRJA FIORINI. (Pakottaen itsensä tyyneksi.) Siitä tulee kohta seitsemäntoista vuotta.

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) Niin, niin.

IRJA FIORINI. (Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen.) Muistatko sinä sen illan? Se oli minun suuren voittoni jälkeinen. Kuinka onnellinen minä olinkaan — siihen asti, kun sinä jäykkenit ja sanoit kylmän soinnuttomasti, että “leikki” alkoi käydä liian vaaralliseksi. Silloin minä ymmärsin, vaikka olinkin vain lapsi. (Hymyilee surunvoittoisesti.) Ja kun sinä oveni suljit, vannoin itselleni, ettet minusta mitään kuulisi, ennenkuin olin kuvasi kokonaan saanut sydämessäni särjetyksi. Se oli aluksi vaikeata, mutta siellä ulkona maailmalla se lopulta onnistui. — Tiedätkö, minä luulen, että on paljon vaikeampaa tappaa joku tunne sielustaan kuin surmata ihminen. Mutta valani minä pidin. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen vaihdamme nyt sanoja toistemme kanssa.

KALTIMO. (Välittömästi.) Sinä olet kärsinyt…

IRJA FIORINI. Kahdeksantoistavuotisena minun sydän-raukkani tuli vanhaksi. Eikähän se ole aivan helppoa, kun elämä särkyy jo ennenkuin se kunnolleen on ehtinyt alkaakaan. Mutta kun ei ole liiaksi vaativainen, oppii vähitellen paikattuunkin elämään tyytymään. Ja minä olen yrittänyt parhaani mukaan liimailla kokoon sirpaleita. Eihän se aina ollut niin helppoa, mutta se oli välttämätöntä sekä taiteilijalle että ihmiselle. Se opetti selvänäköiseksi, karisti herkkäuskoisuuden ja poisti ennakkoluulot… Mutta mitäpä siitä, se aika on ollut ja mennyt ja uusi on edessä!

KALTIMO. Niin… olenhan minäkin koettanut seurata kulkuasi, minkä olen voinut. Ja iloinnut voitoistasi.

Ja kun viime konserttimatkallasi täällä kotimaassa satuit siihen kaupunkiin, jossa silloin asuin, kuulin sinun laulavan ja lähetin pienen nimettömän kielokimpun, samanlaisen kuin silloin ensimmäiseen konserttiisi.

IRJA FIORINI. Minä muistan… Mutta, tiedätkö, ne kukat minä vuorostani tallasin jalkojeni alle.

KALTIMO. (Nyökäyttää päätään.) Minä ymmärrän… Mutta sano, etkö vieläkään voi antaa anteeksi minulle…

IRJA FIORINI. Antaa anteeksi! (Naurahtaa.) Onkohan teillä miehillä aavistustakaan siitä, mitä te teette leikkiessänne aikanne kuluksi meidän kanssamme?

Kun olin pikkuinen tyttö, oli minusta niin hauskaa ottaa kiinni linnunpoikasia ja pidellä niitä kädessäni vain tunteakseni, kuinka niiden pienet sydämet tykyttivät… Nyt en enää sitä tekisi, sillä minua peloittaisi, että sydän voisi tuskasta pakahtua. Sinä opetit minulle, mitä tuska on. Etkä vain sitä, vaan myöskin, mitä on kumea tyhjyys, joka sitten tulee, kun tuska on turtunut…

Mutta ei herätetä menneisyyttä — sitähän sinä pelkäät. Enkä minä tahdo kostaa. Pyysit anteeksi. Hyvä. Minä annan sinulle anteeksi. Miksipä en sitä tekisi…

KALTIMO. Sano, etkö koskaan ole tuntenut itseäsi onnelliseksi?

IRJA FIORINI. (Merkitsevästi hymähtäen.) Olen toki, monetkin kerrat! Varmaankin olen ollut elämässäni paljon onnellisempi kuin sinä — joskin myös paljon onnettomampi.

KALTIMO. Sinä olet rakastanut —?

IRJA FIORINI. Olen, olen… Kunpa vain tietäisit, kuinka täydellisesti olenkin rakastanut! Mutta sitä et sinä voi koskaan ymmärtää…

KALTIMO. (Katsoo häneen ymmärtämättä, mitä hän oikein tarkoittaa.)
Kuka —?

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin äkillisen uuden ajatuksen vallassa; omituisesti hymyillen.) Sitä sinä et saa tietää. Siihen tietoon menetit oikeutesi seitsemäntoista vuotta sitten.

KALTIMO. Niin. Eihän minulla tietysti ole oikeutta udella sinun elämäsi salaisuuksia. (Hetken vaitiolo.) Mutta joka tapauksessa toivon saavani olla sinun ystäväsi; yhdistäähän meidät kuitenkin entisyys.

IRJA FIORINI. Entisyydessä on yhteistä, mutta tuskinpa siitä mitään yhdyssidettä meidän välillemme koskaan tulee… Entisyys on huono yhdistäjä — tavallisesti se pikemminkin eroittaa. (Hetken vaitiolo.) Mutta sanohan nyt sinä, minkälaista elämäsi on ollut?

KALTIMO. En oikeastaan tiedä itsekään… Tyyntä, tasaista arkista työpäivää…

IRJA FIORINI. Etkö sinä enää kirjoita mitään?

KALTIMO. (Keveästi.) Nyt vastahan minä kirjoitankin: laskuja, kirjeitä, sähkösanomia, vekseleitä, s.o. kaikkea, mikä muodostaa ihmiselämän.

IRJA FIORINI. Mutta pahat kielet kertovat, että kynäsi jo on väsynyt siihenkin eikä tästä puoleen enää aio ikuistaa muuta kuin herransa nimikirjoitusta. Onko panettelussa perää?

KALTIMO. Ainahan niissä panetteluissa jokunen totuuden hiven taitaa olla.

IRJA FIORINI. Ja minä, joka kerran uskoin, että sinusta oli tuleva suuri runoilija!

KALTIMO. Etkö sitten usko, että voi runoilla muutenkin kuin kirjoittamalla säkeitä paperille?

IRJA FIORINI. Uskon. Mutta sillä uralla, jolle sinä nyt lähdet, kykenevät vain kaikkein suurimmat runoilemaan; muut saavat olla iloisia, jos pystyvät oikolukuun. — Totta puhuen, minä säälin sinua.

KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) Silloinhan sinä olet ystäväni; ainakin asessori Edelman väittää, että hallituksen jäsentä säälivät hänen ystävänsä, jos hänellä sellaisia on.

IRJA FIORINI. (Tarttuu hänen käteensä.) Ehkä minä kerran voin tulla ystäväksesi —.

EDELMAN. (Tulee taustalta, pysähtyy keskilattialle, rykäisee.)

KALTIMO. (Hypähtää pystyyn.)

IRJA FIORINI. (Makeasti nauraen.) Kylläpä minun ritarini nyt pahasti säikähti.

EDELMAN. (Tullen heidän luokseen.) Anteeksi, Teidän armonne, mutta hän ei vielä olekaan ritari. Vasta ministeri. Tähtitaivas aukeaa ministerille tässä maassa vasta hänen kaatuessaan.

IRJA FIORINI. No, hyvä asessori, eipä siihenkään taida niin perin pitkää aikaa kulua.

EDELMAN. Ei tiedä, ei tiedä… Se riippuu kokonaan siitä, kuinka on pinta parkkiutunut. Onhan niitä sellaisiakin, jotka eivät lähde muuten kuin kulumalla.

KALTIMO. Älä pelkää! Minusta pääsevät, jos tahtovat, paljon vähemmällä. Eikähän sitä nyt vielä niin pitkällä ollakaan; ehkäpä siitä ei mitään tulekaan…

EDELMAN. Mitä? Mies, etkö sinä sitten tiedä, mikä sinä olet?

IRJA FIORINI. (Itsekseen, mutta kuitenkin kuuluvasti.) Sitä hän ei todellakaan tiedä!

KALTIMO. Mitä tarkoitat?

EDELMAN. Äsken pistäysi armollinen hallituksemme pikimmiltään keltaisessa linnassa ja piti pienen kymmenen minuutin istunnon, jossa valtion päämies nimitti ja määräsi sinut ministeriksi ja valtiovarainministeriön päälliköksi. Berg oli esittelijänä.

KALTIMO. Onko se mahdollista? En ymmärrä, miksi sillä tuollaista kiirettä täytyi pitää.

EDELMAN. Totta puhuen: en minäkään. Mutta tietysti oli olemassa painavia syitä, jotka tekivät viivytyksen vaaralliseksi. Hallituksen syyt ovat aina painavat. Ja sitäpaitsi: käyhän hätäkastekin täydestä. Nimitys kuin nimitys!

IRJA FIORINI. (Nousten.) No niin: herra ministeri! Saanko olla ensimmäinen puristamassa kättänne? (Ojentaa kätensä.) Ja kiitos siitä, että uhrasitte viimeiset vapautenne hetket minulle ja menneisyydelle!

KALTIMO. (Puristaa hänen kättään vaitiollen.)

EDELMAN. Vai menneisyydessä herrasväki maleksi?

IRJA FIORINI. (Kevyesti.) Yritimme vain pientä tilinpäätöstä, mutta huomasimme, että molemmin puolin oli tehty niin suuret poistot, ettei voitto- ja tappiotilille ollutkaan jäänyt mitään.

LAINA KALTIMO. (Tulee Bergin seurassa.) Mitä minä sanoin: täällähän he tietysti ovat! (Miehensä puoleen kääntyen.) Kaarle esitteletkö minut?

KALTIMO. (Havahtuen.) Vaimoni — neiti Fiorini. Ettekö te olekaan toisianne tavanneet?

IRJA FIORINI. (Nousten.) Vain kulkeneet toistemme ohitse. (Ojentaa kätensä.) Hauska tutustua, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Hauskuus on kokonaan minun puolellani. Olen kuullut Teistä niin paljon puhuttavan. Muutamia vuosia sitten kuulin Teidän laulavankin. Ja mieheni on kertonut Teidän ensimmäisestä konsertistanne. Sehän oli kuin satua. Ylioppilaat riisuivat hevosen reen edestä ja vetivät Teidät Seurahuoneelle, jossa Teitä juhlittiin kuin kuningatarta…

IRJA FIORINI. (Vähän hämmästyen.) Vai on herra ministeri säilyttänyt minut niin ystävällisessä muistissa? Sitä en todellakaan ole rohjennut uskoa.

KALTIMO. (Merkitsevästi.) Siinä näette, että ihminen saattaa olla mainettaan parempi.

EDELMAN. Mutta eihän sinun maineessasi vikaa ole ollutkaan — tähän asti. Tästä puoleen en kylläkään mene siitä takuuseen, sillä nyt tuskin voit sitä yhtä tarkkaan varjella.

(Menee vihellellen näyttämön toiselle puolen.)

LAINA KALTIMO. Pahan ilman lintu! (Katsahtaa suutahtaneena hänen jälkeensä.)

(Muuttaa äkkiä ilmeensä ystävälliseksi.) Nyt, kun Te, neiti Fiorini, asetutte tänne Helsinkiin, toivon, ettette meidänkään taloamme unhoita. Tästä lähtien olen kotona joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina…

EDELMAN. (Rykäisee kovasti.)

LAINA KALTIMO. (Vihaisesti tiuskaisten.) Menikö taas tupakansavu väärään kurkkuun?

EDELMAN. Ei. Mutta täällä on jotakin muuta käryä, paljon pahemmalta tuoksahtavaa.

LAINA KALTIMO. (Irja Fiorinille samassa äänensävyssä kuin äsken.) Niin, joka ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina kello kolmesta viiteen — eikö se ollut niin, tuomari Berg?

BERG. (Joka on seisonut taustassa, ottaa askeleen eteenpäin.) Neljästä kuuteen, rouva ministeritär.

LAINA KALTIMO. Aivan niin. Neljästä kuuteen — kello viiden teelle.

KALTIMO. Mutta en ymmärrä, mitä tekemistä Bergillä on sinun teekutsujesi kanssa…

LAINA KALTIMO. Muidenkin ministerien rouvilla on joku virkamies, joka auttaa heitä edustusvelvollisuuksissa, ja tuomari Berg on ystävällisesti tarjoutunut minun avukseni.

KALTIMO. Vai niin.

EDELMAN. (On edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt Bergiä; osoittaa nyt hänen hännystakkinsa rinnustaa.) Ensi uutena vuotena tulee tuohon varmasti jotain!

LAINA KALTIMO. Mutta, Kaarle-kulta, nythän minä vasta muistankin asiani. Sinua kyseltiin äsken tuolla salissa. Muut ministerit ovat jo tulleet takaisin. Ja pelkään, että sinun poissaolosi herättää huomiota.

IRJA FIORINI. Älkää millään muotoa antako minun pidättää. Olisin kovin onneton, jos meidän pieni…

LAINA KALTIMO. Eihän se mitään… Sanon siis Teille, neiti Fiorini, näkemiin; ette millään muotoa saa unhoittaa jour fixiäni. Lupaattehan? (Kumartaa.)

KALTIMO. (Koettaa tehdä äänensävynsä leikkisäksi.) Näette, että minut viedään väkisin. Ja kun minun tietysti nyt vielä ehdottomammin kuin ennen täytyy taipua esivallan tahtoon, sanon minäkin: näkemiin! (Kumartaa.)

LAINA KALTIMO. (Mennessään miehensä kanssa.) Tuomari Berg, saanko vielä vaivata Teitä vähän? (Kumartaa; seuraa edellisiä.)

IRJA FIORINI. No, mitä sanotte, herra asessori?

EDELMAN. “Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!”

IRJA FIORINI. Mutta miksikä niin on?

EDELMAN. Siksi, että he osaavat asettaa taivaansa niin matalalle, että voivat siihen hypätä milloin hyvänsä ja ilman tikapuita.

(Väliverho.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ministerin virkahuoneessa.

Tavallinen virastopäällikön huone. Iso kirjoituspöytä poikittain keskellä, sillä vihreä verka, pöytäpuhelin, soittokello ja kirjoitusvehkeet. Suomen kartta ja edellisten viranhaltijain kuvia seinillä. Kirjoituspöydän molemmin puolin nahkatuoli kävijöitä varten. Taustassa ja vasemmalla seinällä ovet; oikealla seinällä kirjahylly asetuskokoelmineen.

Kaarle Kaltimo istuu kirjoitustuolissa; selkä on kirjahyllyyn, kasvot vasemman seinän oveen päin. Hän lukee “Hufvudstadsbladetia.”

KALTIMO. (Pannen lehden syrjään.) Olisihan tuo voinut olla paljon pahempikin!… Ei muka “varmaa kantaa niissä suurissa ja laajakantoisissa periaatteellisissa kysymyksissä, jotka hallituksen nyt täytyy ratkaista”. Hm! Tietenkään ei varmaa kantaa — kenellä ministerillä sellaista voisi olla! Mutta sanomalehdistä minä viis veisaan! (Taustan ovelle koputetaan.) Sisään!

BERG. Tulinko häiritsemään?

KALTIMO. Et ensinkään, ajattelinkin juuri pyytää sinua tänne vähän juttelemaan asioista. Paina puuta! (Osoittaa tuolia, johon Berg käy istumaan.) Katsohan, kun sitä näin ensimmäistä kertaa astuu tällaisiin aisoihin, niin tuntee itsensä aluksi vähän tottumattomaksi.

BERG. Tietty se! Mutta vakuutan veljelle, ettei meno lainkaan mutkikasta ole. Meitähän on sitäpaitsi täällä pari sellaista, jotka jo olemme vanhoja talossa ja tunnemme muodot. Ja oikeastaan kulkevatkin asiat virastossa aivan itsestään, omia varmoja latujaan. Totta puhuen luulen, että ministeriö, jos niikseen tulisi, hoitaisi itsensä päälliköttäkin.

KALTIMO. Olen erittäin iloinen, että juuri sinä satuit lähimmäksi miehekseni, ja toivon, että me tässä keskenämme tulemme hyvin toimeen.

BERG. Veli voi täydellisesti luottaa minuun. Missä suinkin osaan olla apuna, olen aina käytettävissäsi. Kyllä sinä ministerin tuolissakin pian lämpenet.

KALTIMO. Kiitos. — No, kuulehan, miltä tuntuu mieliala muuten siellä ulkona virkamiesten keskuudessa?

BERG. Aivan rauhalliselta. Kamreeri Njuggelin ja vanha murjaani Spoof, tiedäthän, meidän ainoat patasveesimme, eivät tietenkään malttaneet olla vähän irvistelemättä. Ja konekirjoittajattarien päällikkö, tohtorinna Mallenius, itkeä tillitti pienen värssyn, kun et kädestä pitäen tervehtinyt, kuten muut ministerit ovat tehneet. Mutta muuten on kaikki hyvin, ja tuliaispuhettasi arvosteltiin sangen suopeasti. Sitäpaitsihan lehdetkin olivat koko siivoja — ja se seikka vaikuttaa huomattavasti täällä virastossa, jossa yleensä julkiselle sanaile ollaan hyvin herkkiä, vaikka sitä virallisesti halveksitaankin.

KALTIMO. No, tuohan toki on lohdullista kuulla. (Kirjoittaa muutaman sanan.) Täytyy siis merkitä muistiin, että huomisaamuna on ojennettava käsi tohtorinnalle ja kysyttävä terveydentilaa.

BERG. Se on viisasta. Sillä Jumala varjelkoon sitä, joka saa viraston naiset vastaansa! Se on paljon vaarallisempaa kuin miesten kanssa tappeleminen. Katso, ei missään koko maailmassa juoruta niin paljon kuin täällä. Jos tahtoo saada jonkun asian yleiseen tietoon, niin ei ole varmempaa keinoa kuin pieni vihjaus kahvitunnilla. Kyllä se sitten leviää kuin kulovalkea.

KALTIMO. On parasta olla varuillaan.

BERG. Se on suorastaan elinehto, varsinkin ministerille.

Kaikki asiat ne osaavatkin kaivaa selville. Ajattelehan vain, että esim. eilen istui luonani eräs lapsuudenystävä, joka juuri oli tullut Amerikasta, missä oli ollut puolitoistakymmentä vuotta. Hän viipyi huoneessani ehkä neljännestunnin ajan. Kun hän lähti, tiesi jo koko virasto miehen nimen ja elämänvaiheet, vaikka ei häntä täällä yksikään sielu ennestään tuntenut.

KALTIMO. Älä nyt! Sehän on aivan uskomatonta. Ihan peloittavaa.

BERG. Niin se on. Senpä vuoksi olenkin tahtonut sen sinulle kertoa, että tietäisit, miten olla ja elää. Sillä täällä osataan tehdä tikun puolikkaastakin kokonainen asia.

Mutta asiasta toiseen: meillä on tänään annettava lausunto eräästä määrärahaehdotuksesta. Se on kirkollis- ja opetusministeriön asia, mutta meidän on sen finanssipuolta harkittava. Sukututkimusseura pyytää viittäkymmentätuhatta julkaistakseen huomatuimpien taiteilijaimme sukupuut. Summahan on niin mitätön, että sen aina jostakin voisi saada irti. Mutta sinun edeltäjäsi oli sitä mieltä, että Suomen kansa voi vahingotta elää ilman noita sukupuita, ja siksi minä kirjoitin lausunnon siihen suuntaan, etteivät valtionvarat anna myöten… Mitä sinä arvelet?

KALTIMO. (Leikkii lyijykynällä.) Eiköhän sentään olisi sangen mielenkiintoista saada nuo sukupuut selville? Minusta tuntuu, ettei meidän sovi kulttuurimäärärahoissa kitsastella. Säästää mieluummin muussa. Summahan on sitäpaitsi, kuten huomautit, niin pieni, ettei se valtion asioissa oikeastaan mitään merkitse… Tiedätkö, kyllä minä olisin sillä kannalla, että rahat on myönnettävä. Vai mitä sinä arvelet?

BERG. Minun kantani on tietysti aivan sama kuin sinun. Kirjoitinkin hylkäävän lausunnon sellaiseksi, että siitä parilla pienellä muutoksella saa lämpimästi puoltavan. Sukututkijathan sitäpaitsi yleensä ovat helkkarin siivoa väkeä, ehkä toisinaan vähän tungettelevia, mutta joka tapauksessa varsin vaarattomia.

KALTIMO. No, pidämme sitten sen asian päätet… (Pöytäpuhelin soi.) (Puhelintorveen.) Halloo… On… Vai niin. Terve, terve! No, siinähän se menee. Työtä vain tahtoo olla niin vietävästi… Ei, hyvä mies, ei tämä laiskan virkaa ole. Nytkin on tässä juuri kansliapäällikköni esittelyllä, ja ties kuinka pitkä lista hänellä onkaan. (Iskee hymyillen silmää Bergille.)… No, mikäs asia se on?… Kyllä me olemme aikoneet Irja Fiorinin konserttiin, vaimoni on jo liput hankkinut… Vai laakeriseppele… No, niin, enköpähän minäkin voisi olla mukana? (Katsoo kysyvästi Bergiin, joka nyökäyttää päätään hyväksyvästi.) Kyllä minä otan osaa… Sinä lähetät siis täältä hakemaan korttini; hyvä juttu… Terve, terve; huomisiltanapa sitten tavataan. (Panee kuulotorven paikalleen.) Mutta se on totta, eihän minulla sopivia käyntikortteja olekaan!

BERG. (Ottaa pahvirasian taskustaan ja ojentaa sen Kaltimolle.) Minä olen ne hommannut, kun tiesin vanhastaan, etteivät uudet ministerit tule ajatelleeksi sellaisia asioita, vaikka ne erittäin tärkeitä ovatkin. Olen jo lähettänyt korttisi kaikille niille virallisille henkilöille, joille sinun asemassasi olevan miehen tulee korttinsa lähettää. Katsohan, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan lähetetyllä käyntikortilla on moni mies laskenut varman perustuksen mitä loistavimmalle tulevaisuudelle.

KALTIMO. Mainio mies! (Aukaisee rasian ja lukee päällimmäisen kortin.) Mutta mitä tämä on? “Madame Kaarle Kaltimo.” Enhän minä toki mikään matammi ole!

BERG. Oh, suo anteeksi. Ne ovat vaimosi. (Ottaa toisesta taskustaan toisen rasian ja ojentaa sen Kaltimolle.) Tässä ovat oikeat!

Mutta palataksemme vielä pienempiin virka-asioihin, niin on sinun huomenna klo 11 vietävä eduskunnalle hallituksen uusi esitys laiksi aviottomien lasten aseman parantamisesta. Ja sitten on kello kahdelta raha-asiainvaliokunnan istunto. Siinä kaikki. (Ovelle koputetaan.)

KALTIMO. Sisään.

VAHTIMESTARI. (Kultakaluunaiseen takkiin puettuna. Tuo käyntikortin
Kaltimolle ja jää ovensuuhun odottamaan.)

KALTIMO. (Katsoo korttia ja hätkähtää. Koettaa tyyntyä ja sanoo mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä:) Kaipa minun täytyy ottaa vastaan.

BERG. (Nousten.) Niin, minä vetäydyn sitten omaan luolaani. Jos kävijä käy pitkäpiimäiseksi, voin kymmenen minuutin perästä tuoda sisään joitakin papereita muka allekirjoitettaviksi. Sitä tapaa noudatimme aina edeltäjäsi kanssa.

KALTIMO. Hyvä on. Ehkä se on varminta.

BERG. (Vahtimestarille.) Sanoiko hän asiansa?

VAHTIMESTARI. Yksityistä herra ministerille.

BERG. Vai niin. (Menee vasemmasta sivuovesta.)

KALTIMO. (Tuijottaen hyvin levottomana korttiin.) Onko hän jo vanhempi mies?

VAHTIMESTARI. Ei. Hän on aivan nuori.

KALTIMO. (Hetken mietittyään ja pariin otteeseen päätään puistettuaan.)
Voitte antaa hänen tulla sisään.

VAHTIMESTARI. (Kumartaen.) Ymmärrän, herra ministeri. (Menee.)

KALTIMO. (Tuijottaa taas korttiin.) “Kaarle Welle” ja lyijykynällä lisätty “Fiorini.” Kuka Herran nimessä se voi olla? Ja mitä ihmettä hän minusta tahtoo? (Nousee, kävelee pari kertaa edestakaisin. Kun ovelle koputetaan, sanoo hän:) Sisään!

KAARLE WELLE. (Astuu sisään ovesta, jonka vahtimestari sulkee hänen jälkeensä. Kumartaa. Hän on 16-vuotias, hintelä ja lyhytvartinen nuorukainen; polvihousut ja pehmeä kaulus. Mutta koko hänen esiintymisensä on silmiinpistävän varhaisvanhaa.) Herra ministeri lienee saanut korttini — minä olen Kaarle Welle.

KALTIMO. (Kaltimo menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä.) Oletteko helsinkiläinen?

KAARLE WELLE. Tavallaan. Mutta vasta tästä aamusta alkaen. Tulen
Saksasta, jossa olen syntynyt ja elänyt tähän saakka.

KALTIMO. Mutta Tehän puhutte aivan puhdasta suomea. —
Welle-Fiorini… Oletteko ehkä sukua laulajatar Irja Fiorinille?

KAARLE WELLE. Sangen läheistä. Hän on minun äitini.

KALTIMO. (Tyrmistyy, ottaa askeleen taaksepäin.) Mi-i-tä? Ymmärsinköhän oikein —?

KAARLE WELLE. Kyllä, herra ministeri. Minä olen hänen poikansa.

KALTIMO. (Verkalleen toipuen hämmästyksestään, änkyttäen.) Suokaa anteeksi! Minä en osannut aavistaa… niin, en todellakaan tietänyt… tarkoitan: en tiennyt, että neiti Fiorinilla oli… niin, oli poika…

KAARLE WELLE. Minun syntymääni ei aikoinaan sanomalehdissä kuulutettu — minunlaiseni tapauksethan tavallisesti “karttavat julkisuutta”, painetaan villaisella — eikä painomusteella.

KALTIMO. (Ei voi olla vähän hymähtämättä.) No niin… Mutta käykäähän istumaan! Arvelen Teillä olevan minulle jotakin asiaa. (Menee kirjoitustuolinsa luo ja osoittaa nuorukaiselle vierastuolia.) Olkaa hyvä!

KAARLE WELLE. Kiitän. (Istuutuu vasta, kun ministeri on istahtanut.) Niin, minulla on todellakin asiaa, vieläpä hiukan — uskallan sanoa — erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. — Asiani on aivan yksityisluontoinen. Mutta pidin kuitenkin parempana tulla tänne virastoon kuin kotiinne. Miksi — se selvinnee keskustelumme kuluessa. Heti aluksi on minun pyydettävä Teiltä, herra ministeri, ettei äitini missään tapauksessa saa vähintäkään vihiä minun käynnistäni täällä.

KALTIMO. (Uteliaana.) Äitinne ei siis tiedä, että olette tullut minua tapaamaan?

KAARLE WELLE. Ei. Hänellä ei ole siitä aavistustakaan. Olen aivan yksin ottanut tämän jutun selvittääkseni. Se on parempi niin. Vaikka minulle, joka ensimmäistä kertaa olen tässä kaupungissa, siitä onkin ollut paljon haittaa ja vaikeuksia. Olen kuitenkin toiminut aivan suunnitelmallisesti. Sitä seikkaa — mutta ehkä vielä enemmän paria onnellista sattumaa — on minun kiittäminen siitä, että jo kuusi tuntia tuloni jälkeen olen onnistunut tapaamaan Teidät, (Kumartaa juhlallisesti) herra ministeri.

KALTIMO. Mutta minä en todellakaan ymmärrä, miksi oli niin välttämätöntä…

KAARLE WELLE. Juuri siinä on asian ydin. Mutta ennenkuin niin pitkälle pääsemme, pyydän saada tehdä muutamia kysymyksiä. Suostutteko siihen, herra ministeri?

KALTIMO. Olkaa hyvä!

KAARLE WELLE. (Ottaa esille muistikirjansa ja panee kakkulat nenälleen. Hänen äänensävynsä on aivan juhlallinen.) Saanko siis aluksi tietää, kuinka vanha olette?

KALTIMO. (Hermostuneesti.) 45 vuotta. Mutta sallikaa minun vuorostani kysyä, mikä Te oikeastaan olette ammatiltanne?

KAARLE WELLE. (Katsoo Kaltimoa.) Aa-aa. Minä ymmärrän. Olkaa huoletta, herra ministeri, en ole sanomalehtimies enkä salapoliisi. Olen vain koulupoika, lukiolainen, vasta kahden vuoden perästä ylioppilas. Ja kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa, olen luonanne mitä yksityisluontoisimmassa asiassa. Kysymykseni voivat tuntua Teistä tunkeilevilta, ehkäpä suorastaan sopimattomiltakin, mutta, jos maltatte hiukkasen mieltänne, täytyy Teidän kohta myöntää, että minulla menettelyyni, jonka omituisuuden kernaasti itsekin tunnustan, on ollut hyvin perustellut syyt. (Lyhyt vaitiolo.) Ehkä sallitte minun nyt jatkaa?

KALTIMO. (Tuskastuneena.) Jatkakaa vain! Kuta pikemmin pääsemme asian ytimeen sitä mieluisampaa minulle.

KAARLE WELLE. (Lukien kun pöytäkirjaa.) Seitsemäntoista vuotta sitten opitte Te tuntemaan äitini, Irja Maria Nybergin, joka silloin oli kahdeksantoistavuotias, hyvämaineinen, rippikoulun käynyt ja rokotettu — eikö niin? (Kaltimo nyökäyttää päätään. Toinen tekee merkinnän kirjaansa.) Seurustelitte hänen kanssaan ahkeraan aina seuraavan vuoden tammikuun loppupuolelle, jonka jälkeen ette nähnyt äitiäni, ennenkuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin olitte hänen konsertissaan eräässä maaseutukaupungissa, jonka sanomalehteä siihen aikaan toimititte. — Olenko oikeassa?

KALTIMO. (On käynyt hyvin vakavaksi.) En voi kieltää sitä?

KAARLE WELLE. No niin. Sitten minulla ei enää olekaan kuin kaksi kysymystä, mutta koska ne minun asialleni ovat aivan erinomaisen tärkeät, pyydän Teitä, herra ministeri, tarkoin harkitsemaan ennenkuin niihin vastaatte. (Ei malta enää istua, vaan nousee paikaltaan ja menee seisomaan vastapäätä Kaltimoa, toiselle puolen kirjoituspöytää.) Lähetittekö Te, herra ministeri, äitini ensimmäiseen konserttiin kimpun kieloja?

KALTIMO. (Järkytettynä.) Lähetin… Mutta en todellakaan ymmärrä…

KAARLE WELLE. Olkaa huoletta — tulette ymmärtämään.

Ja seuraavan päivän aamulehdessä julkaisitte sitä seuranneen runon, alkukirjaimenne nimimerkkinä?

KALTIMO. Taisin todellakin niin tehdä.

KAARLE WELLE. (Ottaa kakkulat nenältään, panee muistikirjan taskuunsa, tekee kumarruksen ja sanoo.) Niinpä ovat sen pidemmät sukututkimukset turhat. Olen saanut tietää minkä tahdoin. Ja pyydän saada kiittää Teitä, herra ministeri; vilpittömästi kiittää. (Ojentaa pöydän yli kätensä, johon Kaltimo nousten seisomaan tarttuu.)

KALTIMO. Mutta nyt lienee minulla oikeus saada tietää, mihin asiaan Te luulette saaneenne selvityksen tästä merkillisestä kuulustelusta, joka minusta tuntuu suorastaan tympäisevältä, etten sanoisi typerältä, jopa mielettömältäkin.

KAARLE WELLE. (Ankarasti.) Älkää käyttäkö niin väkeviä sanoja, herra ministeri! Liikasanat lienevät yleensä sopimattomia hallitusmiehen suussa — niihinhän on vain asianajajilla ja kansanpuhujilla oikeus. Sitäpaitsi: minä olen menetellyt aivan metoodisesti. Voin sen todistaa. En ole suotta saanut saksalaista koulukasvatusta.

KALTIMO. (Äkäisesti.) Älkää nyt viisastelko — minun kärsivällisyydellänikin on rajansa! (Kun huomaa Kaarle Wellen ilmeen käyvän uhittelevaksi ja hänen asettuvan Napoleon-asenteeseen: käsivarret ristiin yli rinnan, muuttaa hän äänensä ystävällisemmäksi.) Pyydän Teitä sanomaan minulle, minkä elämänne salaisuuden nyt hiulette selvittäneenne.

KAARLE WELLE. (Hyvin juhlallisesti. Osoittaen kädellään Kaltimoa.) Tepä sen sanoitte: elämäni salaisuuden. (Ottaa askeleen eteenpäin tullen siten aivan pöydän luo.) Lyhyesti: olen saanut selville, kuka on äitini pojan isä.

KALTIMO. (Äärimmilleen jännittyneenä.) Tarkoitatteko Teidän isänne?

KAARLE WELLE. Voihan sen sanoa niinkin, vaikka minä mieluummin käytän toista lausetapaa.

KALTIMO. (Kiihtyneenä.) Ja kuka hän sitten on?

KAARLE WELLE. Ettekö Te todellakaan sitä tiedä?

KALTIMO. (Melkein läähättäen.) En. Minä… minä vakuutan, etten sitä aavistakaan.

KAARLE WELLE. (Mahtiponnella.) Se olette Te, herra ministeri!

KALTIMO. (Lennähtää istumaan.) Olisiko se todellakin mahdollista?

KAARLE WELLE. Siitä ei enää ole pienintäkään epäilystä. Enkä ymmärrä, kuinka ette Te jo aikaisemmin ole tullut sitä ajatelleeksi.

KALTIMO. Mutta, hyvä Jumala, enhän minä vielä monta minuuttia ole tiennyt Teidän olemassaolostannekaan! — Tämä tuli niin äkkiä, aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta.

KAARLE WELLE. Niin, meidänlaisemme yllätykset tulevat kai tavallisesti odottamatta….

KALTIMO. (Ikäänkuin äkkiä havahtuen.) Mutta ehkäpä tämä onkin vain erehdys. Olisi kai toki äitinne jollakin tavoin antanut minun tietää…

KAARLE WELLE. Ei ikinä. Hän on liiaksi ylpeä. Eihän hän edes minulle ole suostunut sanomaan, kuka on syypää olemassaolooni. Siellä ulkona minä virallisesti olin hänen ottopoikansa. Itsekin luulin olevani löytölapsi siihen päivään asti, jona täytin kuusitoista vuotta. Silloin sanoi äitini minulle totuuden. Ja siitä asti olen minä koettanut selvitellä elämäni arvoitusta. — Äitini sanomalehtileikkeleiden kirjasta löysin runonne ja arvostelunne. Kun kerran toin äidilleni kieloja ja hän pyysi, etten koskaan hänelle niitä kukkia toisi, ne kun vain herättivät katkeria muistoja, aloin jo päästä jäljille. Tänään ovat jäljet johtaneet perille.

KALTIMO. (Itsekseen tuskallisesti huokaisten). Enkä minä ole mitään aavistanut! (Vasemmalla sivuseinällä olevalle ovelle koputetaan. Kaltimo epäröi hetkisen, sanoo sitten päättäväisesti:) Sisään!

BERG. (Tulee asiapaperi kädessään. Heittää tutkivan katseen ensin Kaarle Welleen sitten Kaltimoon. Huomatessaan viimeksimainitun olevan ylen hämillään pysähtyy hän epätietoisena keskilattialle.) Anteeksi… ehkä tulinkin häiritsemään…

KALTIMO. Oliko jotakin hyvin kiireellistä?

BERG. Ei muuta kuin allekirjoitus sukututkimusseuran määrärahan puoltoon.

KALTIMO. (Hyvin päättäväisesti, melkein äkäisesti.) Ei tule kysymykseenkään! Siinä asiassa olen saanut lisäselvitystä, jonka johdosta olen kokonaan muuttanut kantani. Seuran suunnittelema julkaisu on aivan tarpeeton. Mokomaan eivät valtionvarat todellakaan riitä. Kirjoitamme jyrkästi epäävän lausunnon.

BERG. Tarkemmin asiaa ajatellen olen tietysti minäkin aivan samaa mieltä. Kirjelmä on erinomaisen helposti muutettavissa. (Kumartaa, menee, tarkastelee vielä mennessään tutkivasti Welleä, joka keskustelun kuluessa on siirtynyt peremmäksi taka-alalle.)

KALTIMO. (Bergin mentyä.) Niin, koska nyt todennäköisesti Te… tuota… koska nyt kerran sinä olet…

KAARLE WELLE. (Äkkiä keskeyttäen ja nostaen kättään torjuvasti.) Herra ministeri, minä pyydän: ei mitään tuttavallisuuksia! Te olette kyllä niin sanoakseni minun ruumiillinen isäni, se on tosiasia, josta ei valitettavasti mihinkään päästä. Mutta Te ette ole ollut ettekä myöskään tule olemaan mitään muuta. Pyydän Teitä pitämään se muistissanne. Minä olen yksinomaan äitini poika!

KALTIMO. Luulin toki, että se into, millä äskeinen sukututkimus suoritettiin, johtui muustakin kuin pelkästä uteliaisuudesta.

KAARLE WELLE. (Varmasti.) Täydellinen erehdys ja valitettava harhaluulo! Tahdoin aivan yksinkertaisesti saada selville historiallisen tosiseikan. Ei mitään muuta. Ja nyt kun se asia on selvitetty, pyydän anteeksi, että olen vaivannut Teitä ja riistänyt valtiolta Teidän kallista aikaanne. (Kumartaa.) Rohkenen pyytää saada sulkeutua suosioonne. (Kumartaa taas ja lyö yhteen korkonsa.) Hyvästi.

KALTIMO. (Aivan hämillään.) En todellakaan tiedä… Suoraan sanoen tämä tuntuu minusta hiukan nololta…

KAARLE WELLE. Pyydän, ettei herra ministeri ottaisi tätä sangen luonnollista asiaa silta kannalta. Olkaa… niin… olkaa olevinanne aivan… (Etsii sanoja.)… aivan niinkuin sataisi!

KALTIMO. (Ojentaa kätensä.) No niin… kaipa me vielä tapaamme.

KAARLE WELLE. Toivon sitä hartaasti. (Kumartaa, menee.)

KALTIMO. (Vaipuu tuoliinsa; pää käsien varaan; huokaisee syvään.) Tämä vielä! Ja juuri nyt… juuri nyt! (Hetken vaitiolo, jonka jälkeen taustan ovelle koputetaan. Kaltimo suoristaa itsensä äkkiä, säikähtäen.) Sisään!

EDELMAN. (Kurkistaa ovesta.) Onko reitti vapaa? Tulen ilmoittamatta, sillä vahtimestareillasi näkyi olevan jokin ylen tärkeä neuvottelu käytävän päässä.

KALTIMO. Käy peremmälle! Ei täällä ole ketään.

EDELMAN. (Astuu huoneeseen ja vetää oven kiinni.) Sepä mainiota! Mutta samalla ihmeellistä. (Kättelee Kaltimoa.) Tavallisesti on uusien ministerien odotushuoneissa väkeä kuin Vilkkilässä kissoja. Sillä ihmiset arvelevat, että uudet tottumattomuudessaan ottavat vastaan kenen hyvänsä — vanhemmat ovat viisastuneet, heidän luokseen on vaikeampi päästä. (Istuutuu tuoliin, jota Kaltimo kädellään osoittaa.) Näkyi täältä sentään yksi tulevan: nuori pojan nallikka…

KALTIMO. (Pelästyen.) Tunsitko… tarkoitan: tiedätkö, kuka se oli?

EDELMAN. En osaa aavistaakaan.

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, sepä hyvä!

EDELMAN. Mitä hittoa! Jopa tämä kuulostaa salaperäiseltä. Joko veli on kiinni valtiosalaisuuksissa?

KALTIMO. (Huomaa tyhmyytensä.) En toki. Se oli aivan yksityistä…

EDELMAN. No vielä parempaa! Jos se todellakin oli yksityistä, niin sano nyt ainakin, ettei se sitä ollut. Sillä muussa tapauksessa tietää huomenna koko maailma, kuka se oli ja mitä hän sanoi ja aikoi sanoa ja olisi voinut sanoa ja mitä hänen olisi pitänyt sanoa… ja vielä paljon muutakin.

KALTIMO. Niinkö sinä todellakin uskot?

EDELMAN. Minä en usko mitään, mutta minä tiedän. Uskaltaisinpa lyödä vetoa, että huhut jo kiertelevät käytäviä…

KALTIMO. (Aivan peljästyksissään.) Mitä sinä tarkoitat?

EDELMAN. En todellakaan mitään erityistä. (Katselee ministeriä tarkkaavaisesti.) Mitä syytä minulla siihen olisi? — Tulin tästä ohikulkiessani vain hakemaan nimikorttiasi siihen Irja Fiorinin laakeriseppeleeseen.

KALTIMO. (Hyvin hermostuneesti.) Kuulehan… en oikein tiedä… ehkäpä en sittenkään ole siinä mukana… On näet ilmennyt eräitä asianhaaroja… Voi, hyvä isä sentään! (Laskee onnettomana pään käsiensä varaan.)

EDELMAN. Kuule, mitä hittoa tämä nyt on! Joko sinä odotat epäluottamuslausetta eduskunnalta?

KALTIMO. (Ajatuksissaan.) No, se nyt ei todellakaan olisi mitään!

EDELMAN. (Katsoo häntä tutkivasti kotvasen.) Veliseni, kevennähän nyt sydämesi ja sano suoraan, minkälainen piru on merrassa! Melkeinhän näyttää siltä kuin pelkäisit jotakin skandaalia.

KALTIMO. (Tarttuu tuskaisesti Edelmania käteen.) Sinäpä sen sanoit. Juuri skandaalia. Loistava juttu katulehtien lorunlaskijoille ja kahvipöytien juorukelloille. Tietysti se jo huomenna kuljetetaan ylös linnan rappusia ja sähkötetään ulkomaille. (Nousee.) Eikö se ole aivan kirottua, että ihmisen kerran on täytynyt olla nuori. (Kävelee levottomasti edestakaisin.)

EDELMAN. No, tyynnyhän toki! Lyönpä vetoa, että sinä nyt teet kärpäsestä härkäsen. Se on aina suurten herrain tapa. Kunnian kukkuloilla kadottaa liian helposti arki-ihmisen normaaliset mittasuhteet: kaikki asiat kasvavat niin sanomattoman suuriksi, etenkin ne, joissa rakas oma minä näyttelee jotakin osaa, joko sankarin tahi konnan.

KALTIMO. Kunpa tietäisit, niin et puhuisi noin keveästi! (Jatkaa kävelyään.)

EDELMAN. (Nousee.) Usko minua: Niin kauan kuin eivät ihmisen nuoruuden hairahdukset juoksentele pitkin katuja, on vaara melkein olematon. Vasta kun entisyys alkaa tulla rippikouluikään, käy asema arveluttavaksi, sillä silloin äkkäävät sen likinäköisetkin.

KALTIMO. (Pysähtyy.) Sepä se!

EDELMAN. (Hämmästyen.) Mitä? Tarkoitatko todellakin, että sinullakin olisi jokin sellainen historia selkäsi takana.

KALTIMO. Sen pahempi minulla on. Ja tänään se jo astui rinnalleni…

EDELMAN. Hyvä kun ei astunut varpaillesi! (Menee Kaltimon luo.) Mutta salli minun joka tapauksessa puristaa kättäsi. (Ojentaa kätensä.)

KALTIMO. Kiitos osanotostasi!

EDELMAN. Ei se sitä ollut. Pikemminkin onnittelu. Ainakin anteeksipyyntö.

KALTIMO. Mitä tarkoitat?

EDELMAN. Katsohan, vielä muutama minuutti takaperin uskoin, ettei sinunlaisellasi miehellä entisyyttä ollutkaan…

KALTIMO. (Keskeyttäen.) Kunpa niin onnellisesti olisikin!

EDELMAN. Älä sano niin! Mieheltä, jolla ei ole ollut kykyä tehdä edes ainoatakaan tyhmyyttä elämässään, isänmaa hyvin harvoin voi odottaa mitään hyvääkään. — Mutta mikä on nyt oikeastaan tämä sinun skandaalisi?

KALTIMO. Minulla on lapsi.

EDELMAN. Isälläni oli kaksi. Ja kotipitäjäni kunnianarvoisella kirkkoherralla kaksitoista. Onpa tämäkin nyt sitten rikos!

KALTIMO. Niin mutta… (Ovelle koputetaan.) No mikä… (Hätkähtää.)

EDELMAN. Käske sisään! Sinun pitää muistaa, ettet saa näyttää maailmalle isänhuoliasi. Ministerin pitää aina olla olevinaan aivan kuin sataisi!

KALTIMO. (Omituisen tuskallisesti hymähtäen.) Saman neuvon on tänään jo antanut eräs toinenkin.

EDELMAN. Kuka?

KALTIMO. (Kuten edellä.) Minun poikani.

EDELMAN. Järkevä miehenalku! (Itsekseen.) On mahtanut tulla äitiinsä.
(Koputetaan uudelleen.)

KALTIMO. Sisään!

VAHTIMESTARI. (Tulee. Hän on aivan hämillään. Ei tiedä, mitä sanoa.)

KALTIMO. No, mikä on?

VAHTIMESTARI. (Änkyttäen hätäytyneenä.) E-e-n tiedä, en oikein tiedä…

KALTIMO. Mitä vahtimestari ei tiedä?

VAHTIMESTARI. Täällä ei ole käynyt ennen sellaisia, ei koskaan minun aikanani niin hienoja…

KALTIMO. Minkälaisia? Kuka siellä on?

VAHTIMESTARI. En tiedä.

EDELMAN. Oletteko Te Sysmästä?

VAHTIMESTARI. En oo ku’ Rautalammelta, ja ihan kirkolta.

EDELMAN. Näkyy olevan suunnilleen sama asia!

KALTIMO. Mutta sanokaa toki viimeinkin, kuka siellä on!

VAHTIMESTARI. Eräs nainen. Tässä on kortti. (Tuo kortin Kaltimolle ja palaa sitten ovensuuhun.)

KALTIMO. (Vilkaisee korttia, hätkähtää, ojentaa sen sitten
Edelmanille.)

EDELMAN. (Katsahdettuaan korttiin viheltää.) Vai niin hänkö?

KALTIMO. (Nyökäyttää merkitsevästi päätään.) Hän…

EDELMAN. (Vahtimestarille.) Sanokaa, että ministeri on vapaa — minä olin tässä juuri lähtemässä.

VAHTIMESTARI. (Katselee tyhmännäköisenä vuoroin ministeriä, vuoroin
Edelmania.)

KALTIMO. Niin, olkaa hyvä ja menkää pyytämään sisään.

VAHTIMESTARI. (Kumartaa.) Ymmärrän, herra ministeri. ( Menee.)

KALTIMO. Mikä tästä nyt tulee?

EDELMAN. Ei ainakaan skandaalia. Sellaisia ei neiti Fiorinin tapainen nainen koskaan tee. Mutta minäpä pistäydyn kansliapäällikkösi luo. (Osoittaa sivuovea.) Voin kai mennä tästä suoraan?

KALTIMO. (Hermostuneena.) Voit kai. Niin, Berg on kyllä huoneessaan…
Sinä voitkin estää häntä tulemasta tänne —.

EDELMAN. Näkemiin! (Kääntyy mennessään.) Katsohan, minä lukeudun Irja Fiorinin ystäviin, ehkä kaikkein läheisimpiin, ja olen jo kauan tiennyt, että hänellä on poika, mutta ei edes minun ole hän koskaan puolella vihjauksellakaan antanut aavistaa, kuka isä on. Sinun ei siis tarvinne ollenkaan olla peloissasi… (Ovelle koputetaan; Edelman kiiruhtaa sivuhuoneeseen.)

KALTIMO. Sisään!

IRJA FIORINI. (Tulee. Hän on hienosti ja tyylikkäästi, mutta ei silmiinpistävästi puettu.) Anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minulla on mielestäni varsin tärkeä asia ministerille.

KALTIMO. (Menee häntä vastaan ja ojentaa kätensä. On edelleen hermostunut.) Luulen sen jo tietäväni…

IRJA FIORINI. (Hämmästyen.) Sepä ihmeellistä! (Istuutuu Kaltimon osoittamaan tuoliin.) Eipä siitä pitäisi olla kenelläkään vihiä. En ole vielä maininnut siitä tietääkseni yhdellekään ihmiselle.

KALTIMO. Eiköhän sovitakin, että se pidetään aivan salassa?

IRJA FIORINI. (Aivan ihmeissään.) Ei missään tapauksessa! En todellakaan ymmärrä! Eihän sitä mitenkään voi salassa pitää. Eihän siitä silloin tule kerrassaan mitään. Päinvastoin täytyy saada sanomalehdet pitämään siitä ääntä ja ihmiset puhumaan.

KALTIMO. (Ällistyneenä.) Hyvä jumala!

IRJA FIORINI. (Innoissaan.) Vanhan ystävyyden takia tulin ensin tänne, vaikka kai olisikin ollut asiallisempaa mennä suoraan pääministerin luo…

KALTIMO. (Kadottaen malttinsa. Hypähtää pystyyn.) Tietysti! Olisihan minun pitänyt se aavistaa!

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin huomaamatta välihuudahdusta.) Niin, sillä eihän toki itseään tasavallan presidenttiä sentään voine sellaisilla asioilla vaivata.

KALTIMO. Se vielä puuttuisi. (Onnettomana.) Kyllä se sitäpaitsi viedään hänenkin korviinsa.

IRJA FIORINI. (Riemastuen.) Niinkö todellakin?

KALTIMO. (Synkästi.) Siitä ei ole epäilystäkään… Mutta onko se nyt ihan välttämätöntä?

IRJA FIORINI. Kuinka niin? Totta kai! — Mutta puhummekohan me nyt samasta asiasta? Minä tarkoitan sitä uutta suomalaisten taiteilijain sukukirjahanketta…

KALTIMO. (Huokaisten helpoituksesta, vajoaa tuoliinsa, ei tahdo oikein jaksaa käsittää.) Sii-tä-kö? Ainoastaanko siitä?

IRJA FIORINI. (Suutahtaen.) Onko se “ainoastaan”? Mistä muusta minä sitten olisin puhunut?

KALTIMO. (Tyyntyen.) Suo anteeksi, Irja, mutta minä luulin sinun kaiken aikaa puhuvan — pojastasi.

IRJA FIORINI. (Nousten.) Pojastani? Ja mitä hänestä? Ei. Nyt ministeri ei tiedä, mitä hän sanoo. Mitä on sinulla ja pääministerillä ja presidentillä, mitä yleensä kenelläkään ihmisellä tekemistä minun poikani kanssa? Sitä en jaksa käsittää. Minun yksityiset asiani ovat kokonaan minun asioitani, niihin en laske vierasta sekautumaan. (Ylpeästi.) Vai minäkö muka juoksisin virastoissa, hallitusmiesten luona perhejutuillani! Ei kiitoksia. Sellaista ei ole oikeus uskoa — edes sinullakaan! — Ollaanko tässä maassa totuttu siihen, että konttorit ja virkahuoneet ovat ihmisten yksityisasiain selvittämistä varten? Enpä silloin todellakaan ihmettele, että tarvitaan komiteoja ja toimenpiteitä virastojen työtehon parantamiseksi. — Mistä saattoikaan johtua mieleesi, että tulisin puhumaan pojastani sinulle? Luulin jo eilisiltana kyllin selvästi osoittaneeni, etten hänestä sinun kanssasi keskustele.

KALTIMO. (Tointuen.) Etkö istuisi, hyvä Irja? (Irja Fiorini istuutuu.) Olen kiitollinen siitä, että tulit tällaiselle asialle luokseni. (Teeskennellyn keveästi.) Sattuukin niin, että ensimmäinen virkatoimeni oli antaa määräys puoltavan lausunnon kirjoittamisesta sukututkimusseuran tätä asiaa koskevan anomuksen johdosta.

IRJA FIORINI. Niinkö todellakin? (Katsoo häntä tutkivasti.) Ehkäpä olet ystävällinen ja selität, mistä sitten johtuu, että valtiovarainministeri on antanut määräyksen kansliapäällikölleen kirjoittaa jyrkästi epäävä lausunto.

KALTIMO. (Hämmästyen.) Saanko vuorostani kysyä, mistä sen tiedät?

IRJA FIORINI. Kansliapäällikkösi on parikymmentä minuuttia sitten antanut sellaisen vastauksen hänelle tehtyyn puhelinkyselyyn.

KALTIMO. (Hämillään.) Niin… tosiaankin. Minun on, ikävä kyllä, täytynyt muuttaa aikaisempi päätökseni, olen ollut siihen pakotettu…

IRJA FIORINI. Onko valtionkassa yhden aamupäivän kuluessa niin perin köyhtynyt?

KALTIMO. Ei. Mutta on ilmennyt muita seikkoja, jotka… niin… jotka suorastaan tekevät mahdottomaksi anomukseen suostumisen… seikkoja, joita minä hallitusmiehenä, sen pahempi, en ole oikeutettu saattamaan julkisuuteen…

IRJA FIORINI. (Lyhyesti.) Vai niin. Valitan, että minun täytyy ryhtyä taisteluun sinua vastaan. (Nousee.)

KALTIMO. Tarkoitatko ihan totta?

IRJA FIORINI. En laske leikkiä. Tämä asia on minulle kunnia-asia. Teen sen eteen minkä suinkin voin. Sanon sinulle sen aivan rehellisesti, että en usko noiden “ilmenneiden seikkojen” pätevyyteen, ennenkuin sen todistat…

KALTIMO. (Hätääntyen.) Mutta jos tehtäisiin… niin, no… pieni vaihtokauppa.

IRJA FIORINI. (Jyrkästi.) “Lehmän kauppoja” tekevät poliitikot. Minä olen kunniallinen kansalainen…

LAINA KALTIMO. (Tulee äkkiä sivuovesta, hattu päässä.) Ah, anteeksi… en tiennyt, että täällä oli vieraita… (Kumartaen kylmän kohteliaasti.) Kaikkein vähimmin osasin odottaa, että Te, nti Fiorini…

IRJA FIORINI. (Kumartaen.) Virka-asioilla, rouva ministeri. Ei muuta. Ja sen pahempi huonolla menestyksellä. Herra ministeri on aivan taipumaton eräässä sydäntäni lähellä olevassa asiassa…

LAINA KALTIMO. Hän on vakaumuksen mies, kuten miehen hänen paikallaan pitääkin olla.

IRJA FIORINI. Sitä en lainkaan epäile. Ja juuri siihen olenkin toivoni perustanut.

KALTIMO. Onko Berg huoneessaan?

LAINA Kaltimo. On. Istuimme juuri tekemässä listaa niistä henkilöistä, joille minun on lähetettävä iltapäivä teekutsut, kun tuo hirveä Edelman romahti ovesta sisään. Sietämätön mies. Kerrassaan. Tunnettehan hänet, neiti Fiorini?

IRJA FIORINI. Kyllä. Mutta en samalta puolelta kuin rouva ministeri.
Minusta hän on erittäin hyvä ja kokonainen ihminen.

LAINA KALTIMO. (Nauraa pilkallisesti.) Ha-haa. No, siinä tapauksessa, ette tunne häntä kyllin hyvin. Hänkö hyvä? Oikein hirmuinen mies, kyynikko, jolle ei mikään ole pyhää. Ei. Te ette vielä tunne häntä.

IRJA FIORINI. Mutta ehkäpä minä tunnenkin hänet paremmin kuin rouva ministeri.

Nähkääs, hän on niitä ihmisiä, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se on, eivät kaunistele sitä ja sanovat kaikki asiat niiden oikeilla nimillä. He eivät pyri taivaisiin, vaan tyytyvät pysymään maan kamaralla. (Lämpimästi.) Mutta heillä on usein hyvä sydän rosoisen pinnan alla. He saattavat, kun tarvitaan, taputtaa pientä turvatonta lapsenpäätä ja rohkaista masentunutta mieltä hyvällä sanalla…

LAINA KALTIMO. (Ylenkatseellisesti.) Minulle hän ei ainakaan ole taivaita aukaissut! (Edelman ja Berg tulevat huomaamatta sisään.) Mutta minäpä en lienekään herra Edelmanin silmissä enkeli.

EDELMAN. (Hyväntuulisesti.) Mitä ei vielä ole, siksi voi kerran tulla! (Menee kättelemään Irja Fiorinia.) No, onko ministerin kanssa päästy yksimielisyyteen?

IRJA FIORINI. Sen pahempi ei. Herra ministeri on aivan eri mieltä kuin minä.

KALTIMO. (On edellisen kohtauksen aikana hermostuneesti hypistellyt papereita pöydällään.) Tekisipä mieleni kysyä sinun valistunutta mielipidettäsi tässä asiassa. Saanko lyhyesti selittää asian?

EDELMAN. Aivan turhaa! Olen joka tapauksessa nti Fiorinin puolella.

KALTIMO. No niin… kun nyt olen asiaa tarkemmin ajatellut, niin luulenpa melkein, että sittenkin voin suostua… Berg, oletko hyvä ja muutat sen lausuntomme sukututkimusasiassa puoltavaksi.

BERG. En ehtinyt sitä vielä muuttaa hylkääväksikään. Se on siis valmiina. Tuonko heti allekirjoitettavaksi?

KALTIMO. Ole hyvä! (Berg menee.)

IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kas niin. Nyt olemme siis liittolaiset. Ja nyt on asiani suoritettu. Pyydän kiittää herra ministeriä. (Puristaa hänen kättään. Katsoo rannekelloaan.) Nyt olenkin jo myöhästynyt harjoituksestani, säestäjäni on jo varmaan tuskastunut. (Kumartaa.) Hyvä rouva, hyvät herrat! (Menee Kaltimon saattamana ovelle.)

BERG. (Tulee paperi kädessään.) Kas tässä! (Panee paperin pöydälle, jonka ääreen Kaltimo istahtaa kirjoittamaan nimensä.)

KALTIMO. (Ojentaa paperin Bergille.) No niin, nyt on se asia sitten selvä!

BERG. (Kevyen leikillisesti.) Mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo myöskin jumala.

LAINA KALTIMO. (Happamasti.) Ja jumala on tässä tapauksessa herra
Edelman.

EDELMAN. Sitä en ole koskaan luullut olevani.

LAINA KALTIMO. No mikä sitten?

EDELMAN. Vain jumalan kuva — joksi raamattu vakuuttaa armollisen rouvankin luoduksi!

(Väliverho.)

KOLMAS NÄYTÖS

Irja Fiorinin vierashuoneessa.

Eteiseen johtava ovi taustaseinällä, ovi myöskin vasemmalla ja toinen oikealle. Flyygeli. Valokuvia ja muistoesineitä esillä.

Ilta. Sähkökruunussa tuli. Myöskin eteisessä, jonne ovi on auki, valoa; eteisen seinällä vastapäätä vierashuoneen ovea puhelin.

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, menee eteiseen, jonka ulko-oven aukaisee ja sulkee. Palaa sitten arkihuoneeseen.) Ihmeellistä! Minusta kuulosti aivan kuin olisi ovikello soinut. (Katsoo kelloaan.) Neljännestä yli yhdeksän… johan pitäisi ohjelman ensi osan olla lopussa! Kaipa hän nyt vain tulee! (Istahtaa tuoliin.) Minun täytyy saada tämä asia järjestykseen… siinä ei auta mikään… maksoi mitä maksoi! (Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.)

KAARLE WELLE. Jos se on eräs vanhempi herra, joka kysyy minua, niin on
Anni hyvä ja pyytää sisään. Muille en ole kotona.

PALVELIJATAR. (Ei voi pidättää nauruaan.) Ymmärrän herra Nuoriherra.

KAARLE WELLE. Ei siinä, hyvä Anni, mitään nauramista ole! Kun ei haluta tavata ketään, niin ei olla kotona.

PALVELIJATAR. Nuoriherra saa antaa anteeksi, mutta se kuulosti vain niin hullulta. (Nauraa taas.)

KAARLE WELLE. Jos Anni tietäisi, kuinka vakava asia nyt on kysymyksessä, niin ei Anni nauraisi… vaan ehkä pikemminkin itkisi…

PALVELIJATAR. Sus’ siunatkoon! Aivanhan Nuoriherra peloittaa. (Ovikello soi uudelleen.)

KAARLE WELLE. (Nousee.) Kas niin. Anni kiirehtii nyt!

(Palvelijatar menee eteiseen avaamaan. Kaarle Welle lähtee hermostuneesti kävelemään edestakaisin.)

EDELMAN. (Eteisessä.) Nuoriherra lienee kotona yksikseen…

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona — herralle.
(Tulee sisään hetkisen kuluttua.) Siellä on nyt se herra.

KAARLE WELLE. Anni on hyvä ja pyytää sisään.

PALVELIJATAR. (Menee eteiseen; sanoo siellä.) Herra on hyvä ja käy sisään!

EDELMAN. (Tulee sisään; hänen jäljessään palvelijatar, joka jatkaa ulos vasemmalle.) Hyvää iltaa!

KAARLE WELLE. Hyvää iltaa! (Menee häntä vastaan, ojentaa kätensä.)
Niin… minä olen… äitini poika!

EDELMAN. (Taputtaa häntä olalle isällisesti.) Sitä me, herra paratkoon, kai olemme vähän jokainen!

KAARLE WELLE. (Hiukan epäröiden.) Niin… tietysti… tarkoitin vain, että minä olen oman äitini poika… Sitäpaitsi ehkä aivan erityisesti…

EDELMAN. (Sydämellisesti.) Ymmärrän, nuori ystäväni! Minusta on oikein hauska jutella kanssanne vähän, ennenkuin toiset tulevat…

KAARLE WELLE. Ettekö ole ystävällinen ja istu? (Osoittaa tuolia, jolle Edelman käy istumaan; istuutuu itse vastapäätä.) Niin, äitihän on kutsunut tänne muutamia tuttaviaan konsertin jälkeen. Ja juuri senvuoksi tahdoin… tarkoitan: rohkenin pyytää Teitä tulemaan aikaisemmin. Olen pahoillani, että riistin Teiltä täten äitini ohjelman jälkipuoliskon. Mutta asiani on sekä vakava että kiireellinen…

EDELMAN. Toivon saavani kuulla äitinne laulavan vielä useastikin. Siitä innostuksesta päättäen, joka salissa vallitsi, ei hän voi lopettaa yhteen eikä kahteen kertaan. Mutta ettekö Te ollut lainkaan siellä?

KAARLE WELLE. En. Tavallisesti olen… mutta täällä en tahtonut… Ihmiset olisivat kai katselleet minua yhtä paljon kuin äitiäni… Enkä minä tahtonut häiritä heidän taidenautintoaan. Äitini on kyllä siinä uskossa, että olen konsertissa… Hän ei tiedä tästä meidän kohtaamisestamme mitään.

EDELMAN. Niinkö?

KAARLE WELLE. Niin. (Varhaisvanhasti.) On asioita, joita minun toistaiseksi täytyy hoitaa hänen selkänsä takana. Se on yksinkertaisesti velvollisuuteni perheen päämiehenä.

EDELMAN. (Hymähtäen.) Näyttää siltä kuin perheenpään huolet Teitä painaisivat… ne tuntuvat tulevan toisille jo hyvin aikaiseen… toisille ne eivät tule koskaan…

KAARLE WELLE. Oletteko siitä aivan varma?

EDELMAN. (Naurahtaen.) Yhtä varma kuin siitä, että minusta ei tule — ministeriä.

KAARLE WELLE. (Säpsähtäen.) Tarkoititteko sillä jotakin erityistä?

EDELMAN. Ehkä… (Katsoo häntä kotvan.) Tiedän, että Te, nuori mies, olette tänään käynyt erään ministerin luona, joka tulee tänne tänä iltana.

KAARLE WELLE. Tiedättekö myöskin, miksi hänen luonaan kävin? (Edelman nyökäyttää päätään.) No, niin. Se helpoittaa minun selitystäni ja tekee pidemmät esipuheet turhiksi. Oletan, että tunnette tuon ministerin. (Edelman nyökkää taas hyväntahtoisesti ja herttaisesti hymyillen.) Silloin käsittänette myöskin, etten sellaiseen mieheen voi olla minkäänlaisessa… kuinka nyt sanoisinkaan?… persoonallisessa suhteessa… (Edelman puistaa hymyillen päätään)… etenkin, kun ei äitinikään sitä tahdo… Äitini ei ole pitänyt häntä edes sen arvoisena, että olisi vihjannut hänelle mitään minun olemassaolostani.

EDELMAN. Ehkäpä hän ei ole tahtonut repiä rikki jo arpeutuneita haavoja.

KAARLE WELLE. Ehkä niinkin. Se saattaa olla mahdollista. En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä olen niin ylpeä, etten tahdo millään tavalla lähestyä ministeri Kaltimoa.

EDELMAN. Eihän se toki liene tarpeellistakaan.

KAARLE WELLE. Se riippuu nyt kokonaan Teistä.

EDELMAN. (Hämmästyen.) Minustako? Nyt en todellakaan käsitä rahtuistakaan.

KAARLE WELLE. Uskallan pyytää Teitä äitini vanhana ja hänen täydellistä luottamustaan nauttivana ystävänä kuuntelemaan minua hetkisen.

EDELMAN. Rakas nuori ystävä, sen teen suurimmalla mielihyvällä.

KAARLE WELLE. No niin. Koetan heti käydä asian ytimeen.

Nähkääs, siitä lähtien kun opin ajattelemaan — ja meikäläisethän lienevät yleensä säännöllisten avioliittojen hedelmiä varhaisvanhempia —, olen ymmärtänyt olemassaoloni kierouden. Ja minua on painanut tietoisuus siitä, että olen sellainen, jollaisille nykyinen moraali ei tahtoisi suoda kotipaikkaoikeutta ainakaan paremmissa seurapiireissä. Tuo tieto on ahdistanut minua siinä määrin, että vuosi sitten päätin vakavasti vapauttaa yhteiskunnan itsestäni. Päätöstäni tuki se kieltämätön tosiasia, että olin syypää myöskin jumaloimani äidin isänmaattomuuteen ja maanpakoon. Ymmärsin, että minun elämäni oli tärvellyt koko hänen elämänsä.

EDELMAN. Mutta tiedättehän, että juuri äidillenne olette hänen elämänsä suurimpana ja kalliimpana ilona.

KAARLE WELLE. Tiedän, että olen sinä hänen tärveltyneessä elämässään. Syypää onnettomuuteen — ja onni onnettomuudessa. Siinä kohtaloni ja elämäni ristiriita!

No niin, vuosi sitten olin päättänyt lopettaa päiväni. Menin rannalle. Mutta talvi oli kylmä ja vesi niin kammottavan mustaa, että minulla, vaikka olinkin päättänyt tilini ja kirjoittanut jäähyväiset äidilleni, ei ollut rohkeutta hypätä syvyyteen. Päätin siirtää aikeeni kesään — silloinhan täytyy olla helpompi hukkua. Niin elin koko talven ja kevään siinä ajatuksessa, että viimeistä kertaa näin lumen sulavan ja lehtien puihin puhkeavan ja kukkien terälehtien aukeavan… Se oli surullista, mutta samalla sisältyi tuskaan jonkinlainen tyydytys, sillä tuo uhriajatus oli muuttunut velvollisuuden täyttämisen vakaumukseksi… (Pyyhkäisee puoleksi salavihkaa silmästään kyyneleen.)

EDELMAN. (Lämpimästi.) Elämä ei ole helppoa sille, jonka se tekee lapsena mieheksi… Ja Te, nuori mies, olette kammottavan varhain tullut vanhaksi.

KAARLE WELLE. Niin olen. — Mutta jos sallitte, jatkan. Kun äitini sitten keväällä ilmaisi minulle päätöksensä lähteä syksyllä Suomeen ja ottaa minut mukaansa, heräsi uusi ristiriidan sovitusmahdollisuus mieleeni. Ja nyt alamme tulla asiaan. Olin jo aikaisemmin aloittanut järjestelmälliset tutkimukset, saadakseni selville, kuka oli isäni, jota äitini ei millään suostunut minulle ilmaisemaan, ja kun Suomeen lähtö tuli eteen, aloin miettiä, että mahdollisesti voisin oikaista kohtaloni kierouden hankkimalla itselleni isän. Niin menin ensi töikseni tänne tultuani luonnollisen isäni luo…

EDELMAN. (Viheltää hiljaa.)

KAARLE WELLE. Jo saadessani tietää, kuka hän oli, olin ollut kutakuinkin selvillä siitä, ettei minulla siltä taholta olisi mitään odotettavissa, mutta pidin kuitenkin velvollisuutenani käydä katsomassa häntä silmistä silmiin. Kävi niin kuin olin odottanut: me emme ymmärtäneet toisiamme ollenkaan, tunsimme vain molemmat olevamme toistemme tiellä. Ja suoraan sanoen minä siitä iloitsin. Se oli kuin vahingoniloa, kostoa siitä, että hän, tuo mitätön ministerisielu, oli pettänyt minun ihanan äitini… Nautin, kun hän kiemurteli kuin hyönteinen neulassa…

EDELMAN. Tuon minä ymmärrän niin hyvin, poikani!

KAARLE WELLE. Anteeksi, sanoitteko todellakin: poikani?

EDELMAN. (Ojentaa hänelle kätensä.) Sanoin.

KAARLE WELLE. No, jos niin on, käyn heti asiaani. — Jo siellä ulkona puhui äitini aina Teistä enemmän ja lämpimämmin kuin kenestäkään toisesta. Huomasin, kuinka suuressa arvossa hän piti ystävyyttänne. Ja niin muutuitte Te minullekin isälliseksi ystäväksi. Siihen tosiasiaan rakentui se suunnitelma, jonka vuoksi nyt olen rohjennut vaivata Teitä…

EDELMAN. Ja mikä se on, nuori ystäväni?

KAARLE WELLE. (Nousee. Menee Edelmanin eteen. Katsoo häntä vakavasti silmiin.) Sanoitte äsken: poikani. Nyt minä pyydän: ottakaa minut siksi — ruvetkaa isäkseni!

EDELMAN. (Nousee. Sisäisen liikutuksen vallassa.) Tarkoitat…

KAARLE WELLE. Sitä, mitä sanoin.

EDELMAN. Entä äiti?

KAARLE WELLE. Hän ei tosin vielä tästä tiedä mitään. Mutta olen varmasti vakuutettu, ettei hän parempaa isää pojalleen osaisi ajatella… niin, sen hän on muutoin kerran sanonutkin…

EDELMAN. (Yhä järkytetympänä.) Onko hän todellakin sen sanonut?

KAARLE WELLE. On. Muistan sen niin elävästi. Hän puhui usein uskollisimmasta ystävästään. Ja aina niin rajattomalla luottamuksella.

EDELMAN. (Seisoo hetkisen vaiti tuijottaen eteensä. Levittää sitten käsivartensa ja syleilee nuorukaista.) Lupaan olla sinun isäsi. Jos se käy päinsä, olet sinä oleva minun poikani myöskin maailman ja ihmisten edessä; joka tapauksessa olet se minun sydämessäni.

KAARLE WELLE. Kiitos, isä! (Liikutettuna.) Kuinka ihana onkaan sana: isä! En ole sitä koskaan ennen saanut lausua — tämä oli ensimmäinen kerta elämässäni. (Puristaa Edelmanin molempia käsiä.)

EDELMAN. Istuhan nyt tähän vierelleni, poikani, niin sanon sinulle muutaman asian, jota ei kukaan vielä ole kuullut. (Molemmat istuutuvat.) Katsohan, kerran maailmassa oli minunkin sydämessäni jonkinlainen kesä, joka sai sen kukkimaan muutamalle nuorelle tytölle, joka oli kuin satujen kuninkaantytär. Mutta elämän sadut ovat toisenlaiset kuin oikeat sadut. Enkä minä koskaan uskaltanut kuninkaantyttärelleni näyttää edes vilahdukseltakaan sydänparkani kukkasia. Hän etsi toisaalta prinssiään, ja luuli hänet löytäneensä. Minun kukkani lakastuivat, kun päivä meni pilveen. Ja sitten tuli minusta yksinäinen mörökölli ja hapannaamainen koiranleuka… Sydän kuivui ja kutistui…

KAARLE WELLE. (Katsoo hetken kertojaa.) Oliko se… oliko se?…

EDELMAN. (Hetken vaitiolon jälkeen.) Se oli sinun äitisi.

KAARLE WELLE. (Lapsellisen välittömällä riemulla.) Olisihan minun pitänyt osata se arvata! — Mutta nythän vasta isäni muuttuukin oikeaksi isäkseni! Nyt kukkii minun sydämeni!

EDELMAN. (Ojentaa kätensä. Surunvoittoisesti hymyillen.) Ja minun kuihtuneet kukkani kantavat hedelmän! Se on jotain sekin!

(Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.) Kenelle Nuoriherra nyt on kotona?

KAARLE WELLE. (Poikamaisella ilolla ja ylimielisyydellä.) Koko maailmalle, Anni, vaikka ministereistä alkaen ja kadunlakaisijoihin saakka!

PALVELIJATAR. Herranen aika! (Menee aukaisemaan eteisen oven.)

KALTIMO. (Eteisessä,) Joko täällä ollaan kotona?

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Kyllä Nuoriherra on kotona.

KALTIMO. (Eteisessä.) Onko jo muita vieraita?

PALVELIJATAR. (Eteisessä.) Eräs herra…

KALTIMO. (Eteisessä.) Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa ministeri
Kaltimo.

PALVELIJATAR. (Sisään ovensuuhun.) Nuoriherra, nyt siellä jo on ministeri…

KAARLE WELLE. (Naurahtaen. Puoliääneen.) Mutta ei vielä kadunlakaisijaa — kaipa sekin tulee myöhemmin. (Ääneen.) Anni pyytää sisään.

PALVELIJATAR. (Ulos eteiseen.) Herra ministeri on hyvä.

KALTIMO. (Tulee sisään. Kaarle Welle nousee häntä vastaanottamaan.) Hyvää iltaa. Tulen aikaiseen. En päässyt ensinkään konserttiin — tärkeä ministerivaliokunnan istunto. Se oli tavattoman harmillista, mutta näkyy olevan niin, että niiden, jotka keltaisen linnan portista sisään astuvat, on uhrattava ilonsa. (Edelmanille.) Vai sinä, vanha veijari, et myöskään ole konsertissa. (Tervehtii häntä.) No, sinulla eivät ainakaan ole olleet esteenä valtion asiat…

EDELMAN. Eivät. Mutta monin verroin tärkeämmät.

KALTIMO. (Naurahtaen.) No, mitkähän asiat ne nyt lienevät valtion asioitakin tärkeämmät?

EDELMAN. Omani. Ja ehkä sitäpaitsi vielä erään toisen, joka ei itse osaa asioitaan hoitaa.

KAARLE WELLE. Eikö herra ministeri suvaitse istua?

KALTIMO. Kiitän. (Istuutuu. On ilmeisesti sangen hermostunut.)

KAARLE WELLE. Saanko ehkä toisia odoteltaessa tarjota herroille lasin whiskyä?

KALTIMO. Kiitos, ei millään muotoa!

EDELMAN. Mitä? Oletko sinä sairas?

KALTIMO. En. Mutta minä olen — ministeri.

EDELMAN. Se näkyy totta tosiaankin olevan sama asia!

KAARLE WELLE. Pyydän anteeksi: en todellakaan tahtonut panna herra ministerin velvollisuudentuntoa koetukselle. Enhän ole ollut täällä vielä niin kauan, että tuntisin tarkalleen maan tapoja, mutta tulin vain ajatelleeksi, että näin yksityisessä kodissa ja aivan ahtaassa ja uskotussa piirissä…

KALTIMO. Hm. (Hieroskelee vähän käsiään ja ravistelee olkapäitään.) Hm. Tuli tosin vähän kylmä, niin että ehkä pieni lasi puhtaasti terveydelliseltä kannalta… (Kaarle Welle nousee.) Mutta uskallanko pyytää, ettei missään tapauksessa palvelijatar… vaan että Te itse vaivautuisitte tuomaan sen…

EDELMAN. Ja maitokannussa! (Nauraa.)

KAARLE WELLE. Olkaa aivan rauhassa, herra ministeri! (Menee vasemmalle.)

KALTIMO. Minä pyydän sinua, vanha veli, ottamaan vähän huomioon minun asemani. Ajattelehan, kuinka kärkkäitä ihmiset ovat meikäläisistä juoruja sepittelemään… Totta puhuen minua epäilytti aivan tavattomasti koko tänne tulokin, mutta vaimoni tahtoi välttämättä ja olisi tietysti voinut ruveta epäilemään jotakin, jos olisin itsepintaisesti pannut vastaan.

EDELMAN. Voi, voi niitä virkamiehen vaivoja!

KALTIMO. Älä viitsi olla pilkallinen! Sinähän tiedät, kuinka kauhea tilanteeni tällä hetkellä on. Olenhan sinulle uskonut koko jutun toivossa, että sinä ymmärtäisit ja auttaisit minua. — Muuten pidin viisaimpana äskettäin sanoa pääministerillekin, että olin kutsuttu tänne tänä iltana… Eikö se sinustakin ole omansa katkaisemaan kärjen niiltä juoruilta, jotka mahdollisesti jälkeenpäin kannetaan hänen korviinsa?

EDELMAN. Se oli epäilemättä valtioviisain teko, minkä koko lyhyellä hallituskaudellasi olet tehnyt! Edeltäjäsi koetti pitää pääministeriä syrjässä kaikista perheasioistaan ja joutui pois radalta! Sopii siis koettaa päinvastaista menetelmää.

KAARLE WELLE. (Tulee kädessään tarjotin, jolla on kaksi whiskylasia ja yksi viinilasi. Asettaa tarjottimen pöydälle. Tarttuu viinilasiin.) Herrat sallinevat minun olla “eriuskolaisen” — lukekaa se minun nuoruuteni syyksi. (Kohottaa lasinsa.) Terve tuloa!

EDELMAN. (Kaarle Wellelle.) Minä sanon samat sanat!

KALTIMO. Niin, tervetuloa isänmaa… (Hämmentyy.) Uuteen kotimaahanne…

KAARLE WELLE. Sanokaa vain: isänmaa, herra ministeri. Sillä isäni maahan tämä on — ja juuri siksi olen iloinen siitä, että olen tänne päässyt.

KALTIMO. (Hermostuneesti.) Niin… niin…

EDELMAN. (Hymyillen merkitsevästi.) Ja isä on tietysti iloinen, kun hän saa poikansa kotiin!

KAARLE WELLE. (Hymyilee Edelmanille.) Toivokaamme niin!

KALTIMO. (Tarttuu hermostuneesti lasiinsa, juo sen pohjaan, etsii jalallaan Edelmanin jalkaa antaakseen hänelle varoittavan merkin. Juotuaan alkaa yskiä kovasti.)

EDELMAN. (Naurahtaen.) Veljelle taisi mennä isänmaa vähän väärään kurkkuun!

(Ovikello soi.)

KAARLE WELLE. (Nousee, menee aukaisemaan, eteisen oven.) Nyt ne tulevat! (Sulkee mennessään oven eteiseen.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta.)

EDELMAN. Nuoriherra meni itse — kadunlakaisijoita vastaan.
(Naurahtaa.)

PALVELIJATAR. (Nauraa ymmärtäväisesti; menee takaisin vasemmalle.)

KALTIMO. (Panee kiireellä lasinsa pöydän alle. Levottomasti.) Tuleeko tänne todellakin…

EDELMAN. Kadunlakaisijoitako? (Nauraa.) Eikö niitä aina liiku ministerien liepeillä?

KALTIMO. Mitä sinä tarkoitat?

EDELMAN. En nyt tietysti kirjaimellisesti puhtaanapitolaitoksen palvelusväkeä…

(Eteisen ovi aukeaa. Sisään astuu Irja Fiorini kädessään kimppu ruusuja. Sitten hänen säestäjänsä, joka kantaa kukkavihkoja. Viimeksi Kaarle Welle onnesta säteillen. Ovi jää auki heidän jälkeensä.)

IRJA FIORINI. (Menee Edelmanin luo.) Kiitos, rakas vanha ystävä! Nämä ihanat ruusut ilahduttivat minua sanomattomasti. (Puristaa hänen kättään. Siirtyy sitten Kaltimon luo.) Ja kiitos laakereista — ne ovat kai meidän taiteilijain Valkoiset ruusumme. (Kääntyy poikansa puoleen.) Mutta, Kaarle, minkälainen isäntä olet ollut? Ministerillähän ei ole lasia!

KAARLE WELLE. Äiti, kyllä hänellä äsken oli — se on ehkä… vain tilapäisesti kadonnut.

KALTIMO. (Koettaen lyödä asian leikiksi.) Niin todellakin… sen täytyi kadota, kun ei ollut tietoa, kuka tulisi… Mutta nyt se jo voi päästä piilostaan! (Kumartuu nostamaan lasin pöydälle.)

IRJA FIORINI. (Hymähtäen.) A-haa! Valtioviisas — lasinpuhaltaja! (Kääntyy säestäjänsä puoleen, joka on järjestänyt kukat flyygelille.) Saanko esittää herroille oivallisen säestäjäni? Ministeri Kaltimo — taiteilija Kaarto, asessori Edelman… (Kaarto käy herroja kättelemässä.) Kas niin! Nyt ei puutu muita kuin ministerin rouva kansliapäällikköineen…

EDELMAN. (Kaarle Wellelle, joka seisoo hänen vierellään, puoliääneen.)
Kadunlakaisijat!

IRJA FIORINI. Mutta, Kaarle, tuohan nyt lasi whiskyä herra
Kaarrollekin! Kai se maistaa?

KAARTO. Kiitän.

KAARLE WELLE. (Menee vasemmalle.)

KALTIMO. Ja miltä tuntui laulaa kotikaupungissa?

IRJA FIORINI. Miten sanoisinkaan? “Katkeransuloiselta” olisi kai oikea sana, jollei se maistuisi tusinaromaanilta. Vanhat muistot… tahtoivat väkisinkin herätä… Mutta hirveän ystävällisiä ne olivat minulle, aivan liiaksi…

EDELMAN. Kukapa olisi paremmin lämmintä vastaanottoa ansainnut kuin se, joka jäähyväisittä lähti!

IRJA FIORINI. (Keveästi.) No, joko Tekin, vanha ystävä, rupeatte imartelemaan?

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta, tuo lasin Kaarrolle.) Olkaa hyvä!

KAARTO. Kiitos! (Kohottaa lasinsa vasemmalla kädellä.) Madame! Suokaa anteeksi, että vien lasin huulilleni vasemmalla kädelläni, mutta oikealla olen kerran säveltänyt: “En viiniä juo, en rypäleverta…” (Juo lasinsa pohjaan.)

KAIKKI. (Nauravat.)

EDELMAN. Te, nuori mies, taidattekin elää Sanan mukaan. Ettekö koskaan anna vasemman käden tietää, mitä oikea tekee?

KAARTO. Kyllä silloin, kun teen jotakin molemmin käsin. Ja sellaista tapahtuu hyvin usein!

(Ovikello soi.)

PALVELIJATAR. (Tulee vasemmalta ja menee eteiseen.)

IRJA FIORINI. Nyt herrat suonevat minulle anteeksi, että hetkeksi menen pitämään huolta emännän velvollisuuksistani, meidänhän täytyy ajatella vähän ruumiinkin ravintoa. (Menee vasemmalle.)

(Eteisessä vilahtavat Laina Kaltimo ja kansliapäällikkö. Hetken kuluttua tulevat he sisälle. Palvelijatar menee vasemmalle.)

KAARLE WELLE. (Menee vieraita vastaan.) Herrasväki on hyvä… äitini tulee heti… Tervetuloa rouva ministeri! (Suutelee Laina Kaltimoa kädelle. Esittäytyy sitten kansliapäällikölle.)

LAINA KALTIMO. (Kumartaen kaikille.) Hyvää iltaa, hyvät herrat! — Mikä ihana konsertti — sellaista ei kuule usein. Ja yleisö aivan haltioissaan…

BERG. (Menee Kaarron luo.) Terve, terve! Kuinka hurisee? Kyllä sinä poika sitten osaat pianoa käsitellä. Mutta annahan, kun esittelen sinut ministeri Kaltimon rouvalle, hän tahtoo niin mielellään tehdä tuttavuutta kanssasi.

KAARTO. Pelkään, etten osaa käsitellä hänen laisiaan yhtä hyvin kuin pianoa.

BERG. (Vetää hänet Laina Kaltimon luo.) Älä pelkää! Kyllä hän käsittelee sinua! Tule nyt. Saanko esitellä rouva ministerille säveltäjä Kaarron?

LAINA KALTIMO. (Ojentaen kätensä Kaarrolle.) Erittäin hauska tutustua. Olen kuullut Teistä niin paljon ja tänä iltanahan sain kuulla Teitä itseännekin. Se oli aivan erinomaisen kaunis se “Kuutamolaulu”…

KAARTO. Rouva ministeri on aivan liiaksi rakastettava…

LAINA KALTIMO. En ensinkään. Tiedättekö, takanani istui eräs musiikkiarvostelija. Ja hän käytti aivan minun sanojani… Uskokaa tahi olkaa uskomatta. Olisi erittäin hauskaa, jos joskus tulisitte viiden teelle vastaanottopäivänäni. Minusta taiteilijat aina ovat valtiollisten salonkien kaunistuksena — ja ehkäpä Te vielä vaivautuisitte vähän soittamaankin…

IRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta suoraan Laina Kaltimoa kohti.) Hyvää iltaa, rouva Kaltimo. Tuotitte minulle suuren kunnian, kun tahdoitte tulla luokseni. Olen erittäin iloinen…

LAINA KALTIMO. Kunnia on kokonaan minun puolellani. Kuinka suuri taiteilija Te olettekaan! Sallikaa minun kiittää Teitä sydämeni pohjasta tämän illan verrattomasta nautinnosta. Ja luvatkaa tulla ensi teekutsuihini, pääministerinkin rouva tahtoisi niin mielellään tutustua kuuluisimpaan laulajattareemme.

IRJA FIORINI. Sehän on kovin mairittelevaa. Tuhannet kiitokset. Mutta nyt pyytäisin herrasväkeä tulemaan pöydästä ottamaan hiukan teetä ja voileipiä. (Osoittaa auki jätettyyn oveen vasemmalla.) Olkaa hyvät!

KAIKKI. (Kumartavat ja lähtevät; viimeisinä Kaarle Welle ja Kaarto.)

KAARLE WELLE. Sanokaa suoraan, lauloiko äiti todellakin suurenmoisesti?

KAARTO. Suurenmoistakin suurenmoisemmin! Sellaista laulua eivät ihmiset täällä ole ennen kuulleetkaan.

    (Menevät ruokasaliin. Näyttämö jää hetkeksi tyhjäksi.)
    (Kaarle Welle ja Palvelijatar. Tulevat vasemmalta.)

PALVELIJATAR. (Ryhtyy korjaamaan Kaarle Wellen avustamana tyhjiä laseja ja järjestelemään esineitä.) Kyllä se on hassu, se herra, joka tänne ensiksi tuli! (Nauraa.) Mutta hyvä ihminen se mahtaa olla.

KAARLE WELLE. Hyvä hän on. Niin hyvä, ettei Anni voi sitä aavistaakaan.
Ja niin tavattoman viisas.

PALVELIJATAR. Voipi olla viisaskin. Sillä kerran sanottiinkin Suomen Kuvalehdessä, ettei tavallisen ihmisen aina ole helppo eroittaa hyvin viisasta miestä pähkähullusta.

KAARLE WELLE. Niin, niin… Ei Anni vielä kaikkea tiedäkään!

    (Menevät vasemmalle.)
    (Näyttämö on taas hetken tyhjänä.)

EDELMAN. (Tulee vasemmalta teekuppi kädessään ja toisessa voileipä-lautanen. Viheltelee hiljaa tullessaan. Istuutuu pöydän ääreen. Kuuntelee silloin tällöin ja katsahtaakin ruokasaliin päin.)

IRJA FIORINI. (Tulee vasemmalta.) Ihanko ypöyksin? En voinut käsittää, mihin olitte kadonnut.

EDELMAN. Minulla olisi Teille, nti Fiorini, eräs vakava asia… Enköhän voisi sitä nyt sanoa?

IRJA FIORINI. (Istuutuu.) Ihan kuin joku juhlallinen pyyntö… (Naurahtaen.) Jollen tuntisi vanhaa ystävääni, saattaisin jo ruveta pelkäämään kosintaa…

EDELMAN. Niin. Hyvin juhlallinen pyyntö minulla onkin, paljon juhlallisempi kuin koskaan kosinta.

IRJA FIORINI. Ja mikä se on?

EDELMAN. Pyydän Teidän lastanne omaksi pojakseni.

IRJA FIORINI. (Kavahtaa säikähtäneenä pystyyn.) En ymmärrä… Ei koskaan! — Oletteko menettänyt järkenne?

EDELMAN. Pyydän Teitä kuulemaan minua aivan rauhallisesti. Selitän lyhyesti kaikki. (Irja Fiorini tyyntyy vähitellen ja istuutuu.) Ensiksikin: ehdotus ei lähde minusta, jolla sellaiseen ei ikinä olisi ollut rohkeutta, ellei nuorukainen itse olisi pannut sitä alulle. Hän kutsui minut tulemaan tänne muita aikaisemmin ja avasi minulle koko sydämensä. En olisi uskonut, että nuori mieli voi ottaa asiat niin raskaalta kannalta kuin hän on isättömyytensä ottanut.

IRJA FIORINI. Mutta minulle ei hän koskaan ole mitään sanonut.

EDELMAN. Ei. Se on ollut nuoruuden vaistomaista hienotunteisuutta. “On asioita, jotka ‘perheenpään’ täytyy yksin hoitaa”. Hän ei ole tahtonut lisätä jumaloimansa äidin taakkaa omalla orpouden tunteellaan. Siksi on hän toiminut selkänne takana. Katsokaa, nuoruusiällä ovat omat sielullisen hienouden vaistonsa, jotka kulkevat meille vanhemmille oudoilta näyttäviä polkuja, mutta sittenkin johtavat ehkä ylevämpiin päämääriin kuin meidän kaikille tutut tiemme.

IRJA FIORINI. Hänhän on ainoa, mikä minulla elämässä on, ainoa, minkä elämä minulle on suonut tähteeksi, kun se kaikki muut onnen murusensa kielsi… Se on mahdotonta: minä en voi luopua hänestä millään.

EDELMAN. Eihän Teidän tarvitsekaan hänestä luopua.

IRJA FIORINI. (Katsoo häntä ihmetellen.) Kuinka tarkoitatte? Ette suinkaan…

EDELMAN. (Vakavasti ja yksinkertaisesti.) Tarkoitan vain sitä, että hän jää luoksenne, kuten ennenkin, ja minä annan hänelle nimeni, hänen silmissään kieron yhteiskunnallisen aseman oikaisemiseksi, ja olen muuten vain hänen isällinen ystävänsä — kysymys ei ole muusta kuin pienestä juriidisesta muodollisuudesta, joka ei itsessään merkitse mitään, mutta joka hänen herkässä mielessään on saanut niin suuret mittasuhteet, että, jollei hänen suunnitelmansa toteudu, hän katsoo koko elämänsä särkyneeksi…

IRJA FIORINI. Luuletteko niin?

EDELMAN. Minä tiedän sen.

IRJA FIORINI. Oi, kuinka vaikeata tämä: on! (Nousee ja menee nyyhkyttäen peremmälle.)

EDELMAN. (Katsahtaa hänen jälkeensä, juo sitten teekuppinsa loppuun ja sytyttää savukkeen.)

BERG. (Tulee kiireellisesti touhuten vasemmalta; huomaa Edelmanin, naurahtaa.) Täälläkö veli maleksii? Tuolla ruokasalissa on hiivatin hauskaa — se Kaarto on helkkarin hassu heppu!

EEDELMAN. Kuulehan sinä lainlukija — mikä on yksinkertaisin keino ottaa omakseen poika, jonka isä on… kuollut? Onko se yleensä hyvin monimutkaista.

BERG. (Katsoo häntä hetken ihmetellen. Purskahtaa sitten nauruun.) Yksinkertaisin keino on mennä naimisiin hänen äitinsä kanssa. Ja kokeneet ihmiset vakuuttavat, ettei se juuri ole monimutkaisempaa kuin kaivoon hyppääminenkään. Mutta minun täytyy mennä katsomaan, joko valtioneuvoston auto on tullut. (Menee eteiseen, sulkee oven jälkeensä.)

IRJA FIORINI. (Tulee taustalta. Menee suoraan Edelmanin luo, istuutuu hänen viereensä ja ojentaa hänelle kätensä.) Antakaa minulle anteeksi — äsken en vielä oikein tajunnut ehdotuksenne jaloa epäitsekkyyttä, ja ehkä minä myöskin ajattelin, että ihmiset siitä vetäisivät aivan väärät johtopäätökset…

EDELMAN. Siitä saakka kun kantavanhempamme söivät tiedon puusta, eivät ihmiset yleensä ole tehneet muita kuin vääriä johtopäätöksiä…

IRJA FIORINI. (Hymähtäen surunvoittoisesti.) No niin. Kai se niin on.
Enkähän minä juuri ihmisistä välitä. — Joka tapauksessa tahdon kiittää
Teitä, vanhin ja paras ystäväni…

BERG. (Tulee eteisestä; jättää oven auki jälkeensä.) Kas niin! Mutta eikö armollinen emäntämmekään saa tätä vanhaa veijaria tulemaan muiden mukaan?

IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kyllä saan — saattepahan nähdä.

BERG. Sitä toki minäkin. Eihän Teitä kukaan voi vastustaa. (Menee vasemmalle.)

IRJA FIORINI. Kiitän Teitä tästä uudesta todistuksesta Teidän suuresta ja lämpimästä ystävyydestänne, joka jo vaikeimpina vuosinani oli minulle niin suureksi avuksi — niin, en tiedä, miten ilman sitä ollenkaan olisin päässyt eteenpäin, kun kaikki oli niin lohduttoman pimeää…

KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta; rientää äitinsä luo.) Äiti, onko hän jo sanonut sinulle?

IRJA FIORINI. On, poikani.

KAARLE WELLE. Entä sinä äiti?

IRJA FIORINI. Minun täytyy vähän miettiä…

KAARLE WELLE. Ei hän sitten olekaan kaikkea sanonut! Onko hän kertonut, mitä sinä olet ollut hänelle?

EDELMAN. No no, poikani!

KAARLE WELLE. Arvasinhan minä. Ei hän sitä tietysti koskaan olisi sanonut.

IRJA FIORINI. (Ikäänkuin jokin hänelle äkkiä valkenisi; katsoo kysyvästi poikaansa.) Niinkö —?

KAARLE WELLE. Niin, äiti.

IRJA FIORINI. (Nousee.) Niinpä olen tehnyt päätökseni. Minä suostun…

KAARLE WELLE. Äiti!

IRJA FIORINI. Mutta yhdellä ehdolla.

KAARLE WELLE. Äiti, mikä se on?

IRJA FIORINI. Se, että hän ottaa omakseen — minutkin.

LAINA KALTIMO. (Tulee vasemmalta Bergin kanssa.) “Kun ei Muhamed tule vuoren luo, niin tulee vuori Muhamedin luo.” Eikö se ollut niin?

BERG. Joko niin tahi päinvastoin — kyllä asessori joka tapauksessa älyää, että hän on Muhametti.

LAINA KALTIMO. Mutta sopiiko se nyt oikein? Muhamettilaisillahan on monta vaimoa eikä arvon asessori ole kyennyt hankkimaan itselleen ainoatakaan.

KALTIMO. (On viime vuorosanan aikana Kaarron seurassa ilmestynyt ovelle.) Ei sitä tiedä, mitä tässä vielä tapahtuu!

EDELMAN. Niin, eihän sitä koskaan voi tietää aamulla, mitä iltaan mennessä on tapahtunut.

(Telefooni soi eteisessä.)

KAARLE WELLE. (Rientää vastaamaan.) Halloo… Kyllä, mutta saanko pyytää herra pääministeriä odottamaan hiukan, pyydän isäni puhelimeen… Olkaa hyvä. (Laskee kuulotorven; kääntyy.)

KALTIMO. (Äärimmilleen säikähtyneenä, horjahtaa, yrittää ottaa askeleen puhelinta kohti, mutta vaipuu tuolille.)

KAARLE WELLE. Isä olisi hyvä ja tulisi puhelimeen.

KALTIMO. (Liikahtaa tuskaisesti.)

EDELMAN. (Menee tyynesti puhelimeen.) Asessori Edelman puhuu… Päivää, herra pääministeri… Se oli minun poikani… Milloinkako sain pojan? Noin tunti sitten… Milläkö tavoin? Kyllä sen sanon: kaikkein laillisimmalla… Sen lain mukaan, joka lapsen omaksi ottamisesta on säädetty… Ei mitään… Kyllä… Sanon… Ministeri Kaltimon on siis oltava puolen tunnin kuluttua pääministerin luona… Hyvää iltaa…

KAIKKI. (Ovat kuunnelleet puhelinkeskustelua äärimmäisen jännitettyinä ja katselleet tuon tuostakin toisiinsa. Sen päätyttyä syntyy yleistä liikettä.)

LAINA KALTIMO. (Menee Irja Fiorinin luo.) Onko se totta?

IRJA FIORINI. Joka sana — ja vielä vähän lisääkin…

KALTIMO. (Menee Edelmanin luo, ojentaa kätensä.) Sinä olet nimesi arvoinen: jalo mies.

EDELMAN. Eiköhän tämän hallituksen asema nyt vähitellen ala vakiintua varsin lujaksi.

BERG. Onko se sitten horjunut?

EDELMAN. Se horjui kovasti aamupäivällä.

BERG. Siitäpä minä en ole mitään tiennyt!

EDELMAN. Ei sitä tiennyt moni muukaan!

KALTIMO. (Menee Kaarle Wellen luo ja ojentaa hänelle kätensä.) Minä onnittelen — parempaa isää ette olisi voinut saada.

KAARLE WELLE. Siitä olen vakuutettu. Ja erittäin hauska on minun kuulla se… (hiljaa:) juuri herra ministerin suusta. (Ääneen.) Ja nyt minulla ei enää ole mitään sitä vastaan, että sanotte minua sinuksi.

IRJA FIORINI. Mutta, mitä sinä Kaarle… Aivanhan minun täytyy sinua ihmetellä.

KAARLE WELLE. Äiti, hän tahtoi sitä itse niin hartaasti joku aika sitten.

LAINA KALTIMO. (Nyrpeästi.) Minun miehelläni on toisinaan niin merkillisiä päähänpistoja!

EDELMAN. On aina ollut! Päähänpistot ovat hänellä veressä. (Katsahtaa
Kaarle Welleen.) Toisilla ne saattavat olla sydämessäkin!

KAARTO. Ja kolmansilla sormenpäissä!

KALTIMO. Pääasia on, että on päähänpistoja — olkootpa ne sitten missä tahansa. Eikö ollut aivan loistava päähänpisto sekin, että meidän rakastettava emäntämme tänä iltana kutsui meidät tänne miten minä nyt sanoisinkaan — —?

LAINA KALTIMO. Sano ristiäisiin!

EDELMAN. Olkoon menneeksi, jos rouva ministeritär välttämättömästi niin tahtoo! Siis: ristiäisiin. Vai mitä ministeri siihen sanoo?

BERG. (Koettaa olla vitsikäs.) Hän suostuu varmaankin. Muistaahan herrasväki toki, millä suopeudella hän eilen kohteli sukututkimusseuraa…

KALTIMO. Hyvä veli, pyydän, ettette tuo virka-asioita yksityisiin tilaisuuksiin…

IRJA FIORINI. (On edellisen keskustelun aikana kuiskannut jotakin pojalleen, joka sitten on hiipinyt viereiseen huoneeseen. Tarttuu nyt puheeseen maailmannaisen keveässä äänilajissa, mutta silti — hymystään huolimatta — alleviivaten eräitä lauseita.)

Ehkäpä sentään hylkäämme ristiäisnimen, sillä edellyttäväthän toki ristiäiset säädyllisten ihmisten keskuudessa häitä — eikö totta, herra ministeri? — ja vihkiäiset ovat vielä viettämättä…

LAINA KALTIMO. (Pisteliäästi.) Te näytte, neiti Fiorini, nyttemmin ruvenneen hyvin tarkkaan pitämään kiinni muodoista.

IRJA FIORINI. Täytyyhän minun, kun minulla on ministeri vieraana. Se velvoittaa.

BERG. Mutta miksi tahtoo emäntämme sitten tätä tilaisuutta nimittää?

IRJA FIORINI. Sanon sen heti paikalla, kun herrasväki vain ensiksi on saanut lasit käsiinsä. (Taputtaa käsiään. Kaarle Welle ja palvelijatar tuovat tarjottimilla täytettyjä shampanjalaseja. Vieraat katsovat vuoroin toisiinsa, vuoroin emäntäänsä, joka hymyilee herttaisen salaperäisesti.) Tämä tilaisuus on yksityisluontoinen — siinä on herra ministeri aivan oikeassa —, mutta juuri hänen läsnäolonsa antaa sille sittenkin pienen virallisen vivahduksen. Sen vuoksi katson velvollisuudekseni parilla sanalla selittää, miksi tänä iltana olen tahtonut nähdä ystäviä ympärilläni. (Kaltimo ilmeisesti hermostunut; Edelman hiukan hämillään; Berg ja Laina Kaltimo äärimmilleen uteliaina.) Poikani ja minun elämässäni on tapahtunut käänne, kuten herrasväki jo tietää. Mutta ette kuitenkaan vielä tiedä kaikkea. On eräs asia…

LAINA KALTIMO. (Bergille.) Nyt minä kohta halkean!

KALTIMO. (Huokaa, pyyhkii hikeä otsaltaan.)

IRJA FIORINI. Niin, hyvä herrasväki, tänä iltana vietätte minun kihlajaisiani… Senvuoksi olen kutsunut teidät tänne.

KAIKKI. Aa… Niinkö? .. Senkö vuoksi?…

IRJA FIORINI. (Tarttuu asessori Edelmanin käsivarteen. Vieraat onnittelevat kilistäen.)

EDELMAN. (Kaltimolle, kun tämä tulee onnittelemaan.) Päähänpisto saattaa toisinaan olla pisto sydämeen… Olen iloinen, ettet sinä ole haavoitettujen joukossa…

IRJA FIORINI. (Hymähtäen.) … Vaan kaatuneitten, joiden tuskat jo ovat loppuneet.

LAINA KALTIMO. (Edelmanille kilistäen.) Kaksi kärpästä yhdellä iskulla…

EDELMAN. Kolme… Mutta kolmatta saatte udella ministeriltä…

LAINA KALTIMO. Hyvänen aika! Eihän vain hallituksen asema taaskin ole ruvennut horjumaan?

IRJA FIORINI. Olkaa huoleti. Finanssiministeri on tänä iltana saanut loistavan luottamuslauseen.

LAINA KALTIMO. Vai sitä siis pääministerin asia koskikin…

EDELMAN. Sitä.

KALTIMO. (Kohottaen lasinsa ja asettuen puhuja-asentoon.) Hyvä herrasväki! Tänä iltana tunnen tarvetta lausua muutaman sanan. — Elämässä sattuu toisinaan…

EDELMAN. Älä Herran nimessä rupea pitämään puhetta. Säästä lahjojasi. Tarvitset niitä vielä eduskunnassa ja vaalikokouksissa… siellä ne pääsevätkin paremmin oikeuksiinsa… Täällä riittää, kun vain kohotat lasisi…

KALTIMO. No niin… Niinpä ehdotan siis emäntämme maljan… (Kohottaa lasinsa; muut tekevät samoin.)

IRJA FIORINI. Ja emäntä uskaltaa pyytää, että myöskin joisitte toisen maljan: hänen poikansa.

(Vieraitten kilistäessä laskee esirippu.)