Hädän hetkellä by J. O. Åberg

HÄDÄN HETKELLÄ

Kertonut

J. O. ÅBERG

Mukailtu suomennos.

Tampereella, Isak Julin’in Kustannusliike ja Kirjakauppa. 1909.

Suuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin läheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan leski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär Agda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa saadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja mukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä, ja syystä kyllä.

Mutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään kohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa. Syynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen nuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään tavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen, jossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana lujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin historiassa on ollut tärkeä osansa.

Eräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin pajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut vastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi hän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos. mutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja kun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut, vaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa pieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet lopettamaan, ainakin siksi kerraksi.

Muutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja heti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat ryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja kaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli kokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes minkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt, tokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä venäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli puolustauduttava?

Juuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan näköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla, hyvin sointuvalla äänellä:

“Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat! Tarttukaamme aseisiin ja ‘mies talosta, kaks’ parhaasta’ vihollista vastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan kuin riittää!”

Puhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla vastaanotetut sanat.

“Eläköön Granmar!” kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin yleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen eteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein kaikki kuulivat:

“Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla vakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja — —”

Ratsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän saakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt virkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja lausua:

“Kuningas on matkalla tänne”, keskeytti hän Granmarin puheen. “Eilen leiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia, ja — —”

Huumaava riemunhuuto katkaisi ratsastajan puheen.

Väkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot kävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan laita oli aivan toinen. — Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta ja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä hän voinut olla huudahtamatta:

“Nyt minä rakastan sinua vieläkin enemmän, ja — —”

“Ole vait’, tyttö!” ärjäsi Briitta samassa. “En tahdo enää kuulla sellaisesta puhuttavankaan!”

Nuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi poistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan lyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.

Briitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän häntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda oli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä, sillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat suhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin saattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen sen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli kylvänytkin.

2.

Se salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja suomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna 1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa Suomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei yhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan. Sellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja Kustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.

Mutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi paras menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että Tanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä tiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:

“Minä olen pelastettu!”

Pian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen sotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia kohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen selkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen arveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett’ei yleistä järjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.

Jo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä valmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä tarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla kaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta kysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle kirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville, melkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia joukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä marssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.

Tanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut Norjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon etupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin helposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan, oli varustamaton.

* * * * *

Sillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä eteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja miehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne oli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein kaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat Babylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä lukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat liekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.

Useammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan. Keskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat edestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi vaikuttaa erikoisella tavalla.

“Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?” uteli kuningas lopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.

“Kyllä, teidän majesteettinne”, vastasi eräs vanhempi upseeri.
“Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa.”

“Minun täytyy päästä kuninkaan puheille”, kuului kova ääni, johon toinen vastasi:

“Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan nimenomaista lupaa.”

“Mutta minä tulen suoraa päätä Göteborgista, ja — —”

Samassa aukasi kuningas itse teltanoven.

“Astu sisään raporttinesi”, sanoi hän.

Tulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin asukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän nyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta varten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat kuninkaan silmät ilosta.

“Otitko selvän siitä, missä nuori aseseppä asuu?” kysyi hän.

“Kyllä, Götan leijonan vallituksen lähellä.”

“Hyvä! Saat mennä.”

Kun ratsastaja oli poistunut, jatkoi kuningas:

“Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa minulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme.”

Tuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen sotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui tehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka tapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään seuraavanlaatuista:

“Tuhat tulimmaista! kuinka pehmitämmekään vihollisen.”

Kustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä suurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi toden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin lyhyt aika salli.

Sitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille ensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa etsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan kuninkaan luokse.

“Hän ei ole nyt kotona”, vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa pajaan kysyäkseen Granmaria.

“Missä minä voin häntä tavata?”

“Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on suurella Otterkummulla.”

3.

Kun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin lukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän senjälkeen pientä ikkunaruutua.

“Mahtaakohan isoäiti olla ulkona”, ajatteli hän kävellessään muutaman kerran tuvan ympäri. “Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle vihainen.”

Enemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla, merkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin ihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin kohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän ei koskaan voinut uskoa.

“Hyvä Jumala”, rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin rinnoillensa, “älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele Granmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan vahingoittaa! Miks’emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?”

Väsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan vieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti ääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin kiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös, seisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.

“Miksi itket, tyttöseni?” kysyi silkinkutoja osaaottavasti.

“Siksi, että isoäiti on niin häijy.”

“Vai niin! Niin, kyllä arvaan syyn. Se on kait Granmarin tähden?”

“Niin on.”

“Kuulehan tyttöseni”, sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan, “ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei sinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema tapaa häntä niissä taisteluissa, jotka — —”

“Taisteluissako?” keskeytti Agda ja hypähti ylös. “Taisteluissako?”

“Niin, luuletko sinä, ett’ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä taisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko asevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän ottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett’ei hän luovu velvollisuuksistaan.”

“Mutta jos hän kaatuu taistelussa”, keskeytti Adga surullisena.

“Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on kuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan syntymäkaupunkiaan.”

Nämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi kerralla.

“Ole huoleti, tyttö”, sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, “Minä tiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa ja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy hyvin, ja — —”

“Mutta isoäiti”, keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, “pelkään niin kovasti häntä.”

“Pelkäät?” toisti Gorm kovin hämillään. “Pelkäät? Minkätähden tarvitsee sinun pelätä?”

“Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut vaimoksi Granmarille.”

“Ahaa! Onko asian laita niin?” kysäsi Gorm. “No, silloin minä kyllä tiedän neuvon.”

Agda katseli vanhusta ikäänkuin lohdutusta saadakseen ja sanoi:

“Sanokaa se minulle, Gorm-isä.”

“Helposti sanottu, lapseni. Sinä seuraat minua, ja siinä kaikki.”

“Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!” huudahti nuori tyttö ja hypähti ylös. “Saanko seurata teitä kotiinne?”

“Minähän olen sen jo sanonut, lapseni. Seuraa minua!”

Poistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi pienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä ilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:

“Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja aavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei luovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi.”

Mieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö silkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi hän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava ajatus:

“Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten puolustaudun.”

Pitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin tuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti Briitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:

“Voi, minkä vierailun minä nyt saan osakseni?”

“Oletko sinä Briitta Kron?”

“Kyllä, minä se olen.”

“Tunnetko erästä Granmar nimistä aseseppää?”

Briitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja iloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:

“Kyllä minä hänet tunnen, mutta — —”

“Minä tahdon tietää, missä hän asuu”, keskeytti adjutantti hänet ankarasti.

“Minkätähden”, vastasi Briitta Kron ärtyisästi.

“Minkätähden?” toisti adjutantti. “Sen sinä kyllä saat tietää, etsin häntä kuninkaan käskystä.”

“Kuninkaanko?” matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys selvästi kuvastui kasvoillaan. “Mitä kuningas hänestä tahtoo?”

“Sinä olet utelias, eukko”, sanoi adjutantti, “mutta enpä todellakaan voi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä kuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!”

“Ei!” kuului Briittan äkäinen vastaus.

“No, seuraa sitten minua!”

“Minäkö?”

“Niin, juuri sinä ja heti paikalla!”

“Mihinkä minä sitten seuraisin teitä?” uteli Briitta huomattavan arasti.

“Sittenhän sen näet.”

“Minä en seuraa teitä vapaaehtoisesti.”

Tuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin adjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.

“Ottakaa tuo välillenne!” komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä äänellä.

Nyt lannistui Briittan ylpeys kokonaan.

“Herra”, lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, “mitä minä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?”

“Sinä olet vastustanut kuninkaan tahtoa.”

Briitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa, ilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän käytöksensä johdosta, poistui adjutantti.

“Mitähän kuningas Granmarista tahtoo”, mutisi Briitta itsekseen, kun adjutantti ja sotilaat olivat menneet.

4.

Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi hän aina oikeaan.

Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan. Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi hän rintamaan. — Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:

“Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä nylkeä.” Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: “Niin, ajatelkaapas, kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla. Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett’ei väistetä, kun tosi on kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä, peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat”, niin lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja, mutta suonikkaita käsiään.

Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.

“Pommeja ja granaatteja”, oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa, silloin, kun hän oikein innostui, “jos minä olisin ollut mahtimiesten paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus.”

Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett’ei kaupungissa monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut, muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.

Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla äänellään:

“Kuka siellä? Miks’en saa olla yöllä rauhassa?”

“Haluan puhutella teitä, isä Jan”, kuului nuori, mutta miehekäs ääni.

“Onko se Granmar?”

“On.”

Muutaman minutin kuluttua avattiin ovi ja nuori seppä kutsuttiin sisään.

“Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin myöhään”, sanoi vanha soturi.

“Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan”, vastasi nuori seppä.
“Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja — —”

“Mitä sanoitkaan, poika?” keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. “Keitä vastaan saamme sitten tapella?”

“Juuttilaisia.”

“Kunhan et vaan laskisi leikkiä?”

“En”

“No, Jumalalle kiitos siitä!” sanoi vanha soturi ja asetti kätensä ristiin rinnalleen. “Minä olen heti valmiina. Minne menemme?”

“Valleille.”

“Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta kyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä”, jatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa, “kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle muistomerkin pitkästä aikaa.”

“Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin kokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia innostuttaa. Mutta”, jatkoi hän vältellen, “minulla on eräs toinenkin asia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin mielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett’ette tule pahoillenne.”

“Sano suoraan, mitä on sydämmessäsi! Jos voin, niin tahdon auttaa sinua.”

Hetkisen mietittyään sanoi Granmar:

“Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella
OtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että — —”

“Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi”, sanoi väliin ukko Stehn. “Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan isoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että tahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi voin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa.”

“Kiitos, kiitos, isä Stehn”, huudahti Granmar. “Saanko sitten, kun vaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin sydämellisesti tahtoisin?”

“Minä tiedän sen, poikaseni”, vastasi Stehn-Jan. “Menkäämme heti työhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät kyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että heidän kanssaan on vaikea tulla toimeen.”

“Saituri-Pellekö”, sanoi Granmar hämmästyneenä. “Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?”

“Etkö tiedä, että se saita ukkorähjä kosii Agdaa?”

“Sitä minä en ole tietänyt.”

“Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut”, sanoi Stehn. “Tule! niin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen kantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen ukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä, Katsos, minulla on vielä toinenkin”, jatkoi Stehn ja veti esille eräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja tarkasteli kivääriä.

“Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä.” huudahti Stehn. “Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan kuumimpaan paikkaan. Luulempa”, jatkoi hän vähän vahingoniloisena, “ett’ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan ukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!”

Muutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä tamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan laidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa Göteborgin lounaisimman kolkan.

5.

Koko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä kuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton, että oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla liikkuakaan ilman, ett’eivät suuret poikajoukot ja joella työskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki tiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman itara. Sentähden olikin luonnollista, ett’ei kukaan hänestä pitänyt. Ja kun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa, purskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.

Päivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin välistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei kuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat saivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle Saituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:

Varhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui kiireesti ja avasi oven.

“Onko Agda kotona?” kysäsi Saituri-Pelle ylpeänä.

“Kyllä hän on”, vastasi Briitta ja kumarsi syvään, “mutta hän ei ole vielä noussut ylös.”

“Sitten minä odotan, sillä tahdon mielelläni puhutella häntä.”

Agda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä. Kiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja ollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan ulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse avaamaan ukolle oven.

“Hyvä, että tapasin sinut, tahtoisin puhua kanssasi.”

“Käykää sisään, Pelle herra”, sanoi Briitta eukko syvään kumartaen, “Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla syynä herra Pellen varhaiseen käyntiin.”

“Miellyttävä asia”, vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain askelin tallusteli huoneeseen. “Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden kesken Agda neidon kanssa.”

“Minunko kanssani?” huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. “Mitä te minusta tahdotte?”

“Tahdon puhella kanssasi”, toisti Saituri-Pelle ylpeästi. “Kuulithan, mitä sanoin.”

“Voittehan sen yhtä hyvin sanoa isoäidinkin aikana”, sanoi Agda.

“Tottele minua”, tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle.
“Kuuletko, mitä minä sanon?”

“Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen”, sanoi nuori tyttö päättävästi.

“Etkö mene?”

“En.”

“No, kyllä minä keinon tiedän, mitenkä pakoitan sinut menemään.”

“Sitä te ette voi tehdä, isoäiti.”

Ilkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä vienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.

“Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä kohtaan”, sanoi hän.

“Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena päivänä, ja — —”

“Se ei onnistu”, keskeytti Agda hänet. “Minä olen luvannut olla uskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani.”

Saituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen nuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan esille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:

“Kuningas on täällä!”

“Jumalan kiitos!” ajatteli Agda. “Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa rauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista.”

Suuria ihmisjoukkoja riensi Briittan asunnon ohi ja yht’mittaa kuului huuto:

“Kuningas tulee! Kuningas tulee!”

* * * * *

Skaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin rykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä Göteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa henkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita joukkoja.

Ne väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti riemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla kaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti hänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja huudahti sitten:

“Rajanko yli?”

Pieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli ensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan yli.

Kokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas oli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että heidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä alakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot olivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan sotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko kaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka kaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu vihollisen hyökkäyksiltä.

Muiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin Saituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman lähelle majesteettia. Granmar ja Agdakin olivat tavanneet toisensa. Oli luonnollistakin, että he pysyttelivät ensinmainituista niin etäällä kuin suinkin.

“Minulla on sinulle eräs ehdotus, rakas Agda”, kuiskasi nuori aseseppä samalla hellästi puristaen nuoren tytön kättä.

“Mikä ehdotus se on?”

“Sinähän tiedät, että Anna-täti mielellään tahtoo pitää sinua silmällä näin levottomina aikoina. Onko sinulla mitään sitä vastaan, että — —?”

“Kuningas tulee! Kyllä se on varmaankin hän, joka tuolla ratsastaa”, kuului samassa huudettavan väkijoukosta. “Eläköön Kustaa kolmas!”

Ja suuresta kansanjoukosta kuului yht’aikaa valtava innostuksen huuto, joka mahtavana jyrinänä levisi kauvas joelle ja kaupungin kaduille saakka. Riemuhuutojen raikuessa marssi Kustaa III joukkojensa etupäässä kaupunkiin.

Mutta juuri silloin kun Granmar oli aikeissa viedä rakastetun Agdansa joen yli, tapasivat Briitta ja Saituri-Pelle heidät.

“Sinä naisryöstäjä!” kirkui Briitta ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hyökätä nuoren asesepän kimppuun, “olipa hyvä, että sinut tapasin, jotta — —”

“Minä seuraan Granmaria!” lausui Agda äkisti, keskeyttäen hänen puhetulvansa.

“Et seuraa”, sanoi Briitta. “Kyllä minä sinut vielä aisoissa pidän, sen saat kyllä vielä nähdä!”

Saituri-Pellekin puuttui nyt puheeseen ja lopullisena seurauksena siitä oli se, että nuoren tytön täytyi seurata iso-äitiään. Vahingonilo kuvastui selvään Saituri-Pellen kasvoilta, kun hän sanoi:

“Kyllä se oli viimeinen kerta kun puhuit Agdan kanssa, Granmar. Saat olla varma siitä, että hän kuukauden kuluttua on minun vaimonani.”

Granmar ei huolinut vastata. Mutta niistä silmäyksistä päättäen, joita Agda ja Granmar loivat toisiinsa, saattoi päättää, että Saituri-Pellen sanat eivät suinkaan olleet niin luotettavia, kuin hän itse uskoi.

6.

Kun Granmar vihdoinkin seisoi kuninkaan edessä, tunsi hän itsensä kovin araksi. Hän ei vielä koskaan ennen ollut katsonut kuningasta silmästä silmään. Merkilliset tunteet valtasivat hänen mielensä ja hän oli tuntevinaan kuinka hän toisinaan punastui, toisinaan kalpeni. Kuningas, joka huomasi nuoren asesepän mielenliikutuksen, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

“Älä pelkää, poikani! Olen saanut kuulla, että olet luovuttanut koko asevarastosi kaupunkilaisten käytettäväksi. Tämä sinun isänmaallisuutesi miellyttää minua, ja kun hyvin olemme torjuneet vihollisen hyökkäyksen, pidän sinut kyllä mielessäni. Missä pajasi sijaitsee?”

“Götan Ceijonan vallituksen lähellä”, uskalsi Granmar vihdoinkin vastata.

“Ja tunnetko sinä nämä seudut hyvin?”

“Ei valleissa ole ainoatakaan soppea, jota en löytäisi, vaikka olisi miten pimeä tahansa”, vastasi Granmar. “Minä olen täällä syntynyt ja pienenä poikasena juossut ympäri kaupunkia, ja — —”

“Hyvä!” keskeytti kuningas. “Sitten saat tulla oppaakseni, kun teen kierrokseni valleilla. Te seuraatte minua, herrani!” jatkoi hän kääntyen upseereihin.

Missä kuningas vaan ratsasti, tervehti kansa häntä ihastuksella ja eläköötä huutaen. Toisinaan hän pysähtyi ja piti mukaansatempaavalla tavalla innostuttavia puheita kansalle, joka tungeskeli hänen hevosensa ympärillä. Kustaa III oli, niinkuin tiedetään, erinomainen kaunopuhuja, ja saavutti sen kautta kansan luottamuksen.

Joukot ja ne, jotka vapaaehtoisesti olivat asestautuneet, olivat muutaman tunnin kuluttua sijoitetut kaupunkiin ja sen valleille. Joka tunti kulki adjutantteja kaduilla vieden joukko-osaston toisensa jälkeen määrätyille paikoille. Sellaista liikettä ja elämää ei Göteborgissa miesmuistiin ole ollut.

Kun Granmar oli tehnyt tehtävänsä näyttämällä kuninkaalle huomattavimmat paikat, riensi hän taasen ukko Stehnin luokse, joka juuri oli lähtemäisillään ulos, kun nuori aseseppä astui sisään.

“Mitä on tekeillä?” kysäsi ukko, ja loi hämmästyneen katseensa
Granmariin.

“Tiedättekö missä Agda on?” kysyi Granmar kiihkoisasti.

“Eikö hän ole Briitta Kronin luona?”

“Oletko käynyt siellä?”

“Kyllä.”

Ukko Stehn mietti hetkisen, sitten hän sanoi:

“Sitten se ilkeä muija on kait vienyt hänet joen yli.”

“Joen yli!” huudahti Granmar. “Mutta tiedättehän, että vihollinen on siellä.”

“Totta kyllä; mutta luuletko sinä, että Briitta Kron siitä välittää? Jos hän vain voi ehkäistä teidän naimistanne, ei hän lainkaan pidä teoistaan lukua. Kyllä minä hänet tunnen.”

Puolituntia myöhemmin olivat ukko Stehn ja nuori aseseppä matkalla
Saituri-Pellen asunnolle.

“Mitä sanoinkaan?” lausui Granmar hyvän aikaa kolkutettuaan ovelle, jota ei kuitenkaan tultu avaamaan. “Se ukkolurjus on varmaankin lähtenyt pakosalle.”

“Niin on, olet kyllä oikeassa”, säesti ukko Stehn. “Katsohan tuonne joelle! Luulen siellä näkeväni Saituri-Pellen veneen, jossa — —”

“Siinä näkyy olevan kolme henkilöä”, keskeytti Granmar. “Kaksi naista!
Voi! Ne eivät saata olla ketään muita, kuin Agda ja Briitta Kron.”

“Sinä olet oikeassa! Mitä nyt on tehtävä?” kysyi ukko Stehn.

“Luonnollisesti lähdemme ajamaan heitä takaa!” huudahti Granmar. “Mutta mistä saamme veneen?”

Vähän aikaa etsittyään löysivät he pienen, mutta käyttökuntoisen veneen, jolla rohkeasti lähtivät matkalle.

“Käyköön miten tahansa!” lausui Granmar tarttuen airoihin, “mutta kyllä minä teen voitavani saadakseni Agdan takaisin.”

“Ja minun apuuni voit huoleti luottaa”, sanoi ukko Stehn. “Pellen kanssa on minulla useampi kuin yksi hanhi höyhennettävä. — Souda rivakasti!”

Takaa-ajettava vene oli kuitenkin niin paljon edempänä, ett’ei sitä voinut saavuttaa.

Haikein mielin näkivät ukko Stehn ja Granmar, kuinka Saituri-Pelle ja Briitta Kron väkisin raahasivat Agdaa Hisingenin vuoren rinnettä ylös. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista ja pian olivat takaa-ajajatkin vastakkaisella rannalla.

* * * * *

Vaikka kaupunkia varustettiinkin kaikella sillä innolla, joka suinkin oli mahdollista ja vaikka työhön osallisiksi kutsutut talonpojat eivät ponnistuksissaan uupuneetkaan, oli vaara kuitenkin hyvin suuri, koska vihollisen armeija kaupungin puolustajiin verraten oli suurempi ja sitäpaitsi paremmin harjaantunut ja asestettu. Eikä ilman suurta ja oikeutettua syytä kuningas Kustaa ajatellutkaan, miten saattaisi käydä, jos vihollinen rynnäköllä yrittäisi valloittaa kaupunkia.

Päästäkseen tästä pälkähästä kääntyi kuningas Englannin ja Preussin ministerien puoleen pyynnöllä saada heidän välitystään. Erittäinkin Englannin ministeri, jona siihen aikaan oli Elliot, työskenteli täydellä todella saadakseen aikaan rauhallisen ratkaisun, sillä sellaiseen oli kuningas Kustaa ennenkin ollut hyvin taipuisa. Tanskalaiset täytyi ehkäistä, hinnalla millä tahansa, valloittamasta ja hävittämästä Göteborgia, jossa englantilaiset harjoittivat melkoista kauppaa ja jonne paljon saarivaltakunnan poikia oli asettunut asumaan. Elliot’in tehtävänä oli siis suojella omankin maansa etuja, jotka eivät suinkaan olleetkaan aivan vähäpätöisiä.

“Uskon voivani vakuuttaa, että teidän majesteettinne voi olla täysin levollinen”, sanoi Elliot suuresti huolestuneelle kuninkaalle, “sillä minä olen äskettäin saanut hallitukseltani sellaiset määräykset, että tanskalaiset, jos ovat viisaita, eivät uskalla tulla rintavarustusten yli, ja — —”

“Todellakin?” keskeytti kuningas silminnähtävästi kovin hämillään.

“Olen, teidän majesteettinne.”

“Ette voi uskoa miten tämä ilahuttaa minua. Mutta mitä tehdään, se täytyy tehdä pian.”

“Minä ilmoitan jo tänään Hessenin prinssille siitä päätöksestä, jonka hallitukseni peruuttamattomasti on tehnyt.”

Ministeri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle ilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista, halusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli kirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn omakätisesti jättämään se prinssille.

“Hyvä! Tuokaa hänet sisään!” kuului käsky.

Tuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen muotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti, käveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:

“Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä saa vastaukseni!”

Töin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä, ennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä jaloillaan samalla huudahtaen:

“Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö enään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän saakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis käsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa melkein siltä, kuin halkeisi harmista.”

Kirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi Tanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja palauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.

7.

Nykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä sijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut asua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa, ett’ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän kohtaloonsa ajatellen:

“Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut.
Suokoon sen Jumala!”

Agda ei suinkaan pelotta astunut sisälle hökkeliin, jonka ovi riippui ja heilui edestakaisin yhden saranan varassa. Hökkeli oli kaikkea muuta, vaan ei suinkaan miellyttävä.

“Täällä saat olla siksi, kunnes täytät toivomukseni”, sanoi
Saituri-Pelle uhmaillen. “Kuulitko mitä sanoin?”

Agda ei vastannut mitään, vaan kääntyi inholla pois tuosta itarasta, häijystä ja siivottomasta ukosta, joka kuitenkin itsepintaisesti vaati vastausta, jonka tähden hän jankutti niin paljon kuin jaksoi.

Vihdoin huudahti Agda:

“Tehän olette jo kuullut, mitä olen sanonut, nimittäin, ett’en milloinkaan tule kuulumaan kenellekään toiselle kuin Granmarille. Te ette voi minua pakoittaakaan, minä tulen, niin totta kuin nimeni on Agda, panemaan kovan kovaa vastaan!”

“Kuulehan”, puuttui Briitta puheeseen, “minkätähden vastustat omaa onneasi, jonka — —”

“En milloinkaan voi Pellen kanssa tulla onnelliseksi”, keskeytti Agda.

“Mikä hävytön tyttö!” kirkui ukko. “Etkö sinä tiedä, että olet minun vallassani? Ilman minun tahtoani et milloinkaan pääse täältä hengissä pois!”

“Ja minä kyllä autan sinua, Pelle”, lisäsi Briitta. “Ei löydy ainoatakaan ihmistä, jota vihaan niin kovin kuin Granmaria.”

“Mutta minkätähden? sitä minä en käsitä”, lausui Agda ja lisäsi: “Enhän minä voi uskoa, että hän on tehnyt teille mitään pahaa.”

“Kyllä hän on tehnyt!”

“Mitenkä?”

“No etkö sinä sitä muista?”

“En.”

“No, sittenpä tahdon virkistää muistiasi. Älä mene pois Pelle, niin saat kuulla ja tuomita sitten.”

Kun ovi oli suljettu mahdollisimman tarkoin, painoi Briitta Kron poikansa tyttären kosteaan maahan ja alkoi kertoa, samalla kun hän ylpeästi asetti kätensä lanteilleen:

“Oletko unhoittanut, että olen kertonut sinulle rakastaneeni Granmarin iso-isää? Niin tiedätkös! niin minä olen tehnyt, Alussa luulin, että rakkauteni saisi vastarakkautta, mutta pian tulin kuitenkin huomaamaan, että hän sen sijaan olikin alkanut helliä Marttaa. Ja silloin minä vannoin heti ensi tilassa kostavani hänelle, jonka tilaisuuden nyt olen saanutkin. Älä koskaan usko, että päästän sitä käsistäni. En koskaan!” jatkoi hän silmiensä kiukusta liekehtien.

“Älkää saattako minua onnettomaksi, iso-äiti!” rukoili Agda samalla vaivalloisesti nousten ylös. “Minä tunnen olevani jo kylliksi onneton, ja — —”

“Haa! senkin riekale!” keskeytti ilkeä vaimo, samalla kun hän vihaisesti polki jalkaansa. “Sinä koetat saada minut myöntymään pyyteisiisi, mutta se ei onnistu, siitä voit olla vakuutettu!” Sitten kääntyi hän Pellen puoleen sanoen: “Pidä häntä silmällä siksi, kunnes palaan kaupungista! minä tulen pian!”

Ja ennenkuin Saituri-Pelle tai Agda ehtivät lausua sanaakaan, oli
Briitta Kron poistunut.

“Tämäpä ei ole niinkään hauskaa”, mutisi Saituri-Pelle päätään raapien.
“Mitä minun nyt on tehtävä?”

Alkoi hämärtää ja Saituri-Pelle oli jokseenkin pahalla tuulella.

“Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa”, ajatteli ukko itsekseen, “silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn saa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa.”

Kun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin ympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat mahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin toisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään olisi voinut löytää.

* * * * *

Mäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen joukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat ponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin levätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja kosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä huolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä saattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea pysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän mieliään.

Siellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat upseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet huolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä suuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei tullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä mahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät olemaan vieläkin varovaisempia.

Erittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika, alituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven pohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn uupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin jatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella koetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt’ei missään tapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti lisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin harvalukuiset, ett’ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään pelättävänä.

Marssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett’ei prinssin otaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre ehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin rahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa sotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas rannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta kertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien kiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö, joka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän vähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.

Mitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen kirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut mukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain noin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja miekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä, jotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat yön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha Gudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa kaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä main, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.

Kun tuo pieni joukko läpimärkänä ja uupuneena oli vihdoinkin päässyt joen yli sanoi Gudmar tovereilleen:

“Nyt marssimme suoraan etelään, näillä seuduilla meidän täytyy tavata toisetkin.”

Ja väsymyksestä huolimatta lähti tuo pieni joukko varovaisesti marssimaan etelää kohti.

Suuresti levottomana astuskeli Sverre Haraldinpoika Mäen kirkkomaalla. Vanha kellotapuli näytti hänestä entisajan peloittavalta kummitukselta ja hänen mieleensä juolahtivat kaikki ne salaperäiset kertomukset, joita hän lapsena oli kuullut sellaisista paikoista juteltavan. Lopuksi alkoi häntä oikein peloittaa. Tämän tunteen lisäksi muisti hän myöskin ne lapsena kuulemansa kertomukset, jotka koskivat niin kutsuttuja Hannibalin eli Balsefeidin sotia, joita oli käyty näillä seuduilla. Vuonna 1644 oli nimittäin Norjan käskynhaltija Hannibal Sehested koettanut valloittaa Göteborgia. Juuri Hisingenin tähän päähän oli hän antanut rakentaa vallituksia, jotta hän niiltä käsin olisi voinut piirittää kaupungin. Mutta 1 p:nä elokuuta samana vuonna hyökkäsi odottamatta urhea soturi Lars Kagg tanskalaisten kimppuun ja ajoi vihollisen päistikkaa Bohusen linnoitukseen.

Tätä tapausta ja paljon muuta mietiskeli nuori kapteeni, samalla kun hän harvakseen astuskellen harhaili eteenpäin pimeällä kirkkomaalla. Ja lopuksi saivat hänen ajatuksensa enemmän pontta päättäen hänen puoli ääneen lausutuista sanoistaan:

“Eiköhän meille mahda käydä samoin kuin esi-isillemmekin, jotka — —”

Vahtisotamiesten huuto keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Niin pian kuin suinkin pimeässä saattoi, juoksi hän sille suunnalle, jolta ääni kuului.

“Oletko huomannut mitään epäiltävää?” kysyi hän vahtimieheltä, joka seisoi kivääri valmiina ampumaan.

“Kyllä kapteeni, kuulin joelta päin jotain ritinää.”

“Anna rummun soida!” käski Sverre Haraldinpoika erästä luokse rientävää sotilasta. Tämä aikoi juuri kiirehtää takaisin leiripaikalle, kun karhea ääni lausui:

“Ne ovat tovereita. Korpraali Gudmar ja kymmenen miestä.”

“Ahaa!” huudahti kapteeni Sverre iloisena. “Hyvä lisä kuitenkin.”

Suuri osa nukkuvia sotamiehiä oli herännyt, ja heille sai reipas korpraali kertoa niistä seikkailuista, joissa hän miehinensä oli ollut Rajakylästä paettuaan.

Monet parrakkaat ja parrattomat huulet lausuivat ihmetyksen huutoja ja pian oli, äsken vielä niin raskas uni, ikäänkuin poispuhallettu. Noin tunti keskiyön jälkeen oli nuori ja reipas kapteeni järjestänyt miehensä ja pian oli hän marssimassa sitä vuoristoa kohti, jossa Saituri-Pelle vartioitsi Agda raukkaa kuin lohikäärme aarretta.

“Näillä seuduilla tapaamme kyllä pian ystävämme”, mutisi Sverre
Haraldinpoika itsekseen. “Muussa tapauksessa käy meidän huonosti.”

“Siitä Jumala varjelkoon!” keskeytti korpraali Gudmar, joka oli kuullut kapteenin sanat. “Tunnen itsessäni, että tästä pälkähästä kyllä suoriudumme.”

8.

“Niin, mitä nyt on tehtävä?” kysyi ukko Stehn, kun maihinnousu oli käynyt hyvin päinsä.

“Etsimme vuoristosta, luullakseni”, sanoi Granmar, “mutta ensin tulee meidän vetää vene maalle, niin ett’ei kukaan sitä meiltä varasta, sillä aikaa kun olemme poissa.”

“Luuletko niin?”

“Kyllä, isä Stehn. Kuka tietää, vaikka Pellellä ja Briitta Kronilla olisi urkkijoita, jotka seuraavat jälkiämme, ja — —”

“Sitä minä en usko”, keskeytti ukko Stehn päättävällä ja varmalla äänellä.

“Sitä parempi, jos ei olisi”, sanoi Granmar. “Joka tapauksessa pidän kuitenkin parhaana olla mahdollisimman varovainen. Se ei meitä ainakaan vahingoita.”

“No niin, siinähän voit kyllä olla oikeassa. Mutta mihin varmaan paikkaan piilottaisimme veneen?”

“Etsikäämme jokin sopiva vuorenonkalo. Tuulenpa että täällä sellainen kyllä löytyykin.”

Jonkun aikaa etsittyään huudahti ukko Stehn:

“Tule tänne, niin saat nähdä!” Ja kun Granmar tuli paikalle, jatkoi ukko, osoittaen vuorenonkaloon: “Etkö luule, että se tuolla voi olla piilossa?”

“Erinomainen piilopaikka, isä Stehn!” puuttui nuori aseseppä puheeseen. “Onkalohan on mutkikas, ja jos voimme vetää veneen mutkan sisään, niin — —”

“Mutta”, keskeytti ukko Stehn miettivän näköisenä, “jos meidän täytyisi lähteä täältä tavallista pikemmin, niin kuinka saisimme tarpeeksi joutuun veneen takaisin veteen?”

“Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?” uteli Granmar hämmästyneenä.
“Kyllähän me kahteen mieheen voitamme ukko Pellen ja Briittan.”

“Voi! Sinä et näytä minua ymmärtävän.”

“En ymmärräkään, se minun täytyy sanoa. Tehän puhutte arvoituksia.”

“Arvoituksiako? No, entä tanskalaiset ja norjalaiset sitten? Ovatko hekin arvoituksia?”

“Tanskalaiset ja norjalaiset?”

“Niin juuri, etkö sinä tiedä, että juuri tältä puolelta heitä odotamme?”

Granmar löi otsaansa samalla huudahtaen:

“Suokaa anteeksi, isä Stehn, sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi.
Mutta”, jatkoi hän jonkun aikaa ajateltuaan, “minä kyllä luulen, että
ehdimme löytää Agdan, ennenkuin vihollinen tulee. Koettakaamme vaan!
Rohkea rokan syöpi, oli isälläni aina tapana sanoa.”

“Olkoon menneeksi”, sanoi ukko Stehn. “Tahdonpa minäkin koettaa.”

Veneen maalle vetäminen oli kovaa työtä, mutta vihdoin oli se kuitenkin mutkikkaassa vuorenonkalossa. Kun he olivat peittäneet sen oksilla ja lehvillä, lähtivät ukko Stehn ja nuori aseseppä etsimään ryöstettyä tyttöä.

Retki, jolle he lähtivät, oli mitä suurimmassa määrin vaivalloinen, olletikkin kun he eivät tietäneet mille suunnalle menisivät. Monta kertaa luiskahti jalka ja ne kivet, joihin he tarttuivat vetääksensä itsensä vuoren rinnettä ylös, irtaantuvat. Mutta vastuksista huolimatta ei heidän rohkeutensa eikä kestävyytensä lannistunut. Eivät he myöskään säästäneet lausumasta innostuttavia sanoja toisilleen.

Alkoi tulla pimeä ja kulku oli senkin tähden vaikeaa. Ukon hätähuuto sai Granmarin, joka kapusi edellä, kääntymään ympäri.

“Auta, auta!” vaikersi ukko. “Mutta pian!”

Hän ei todella ollutkaan hauskassa asemassa. Juuri silloin, kun hän oli tarttunut erääseen kallionkielekkeeseen, vieri se paasi, jonka päällä hän vähää ennen oli seisonut, jalkojensa alta, ja hän jäi sananmukaisesti riippumaan taivaan ja maan välille.

Vikkelä kun oli, kiirehti Granmar heti vanhuksen avuksi. Hän ehtikin “kreivin aikaan.” Vanhus oli juuri päästämäisillään itsensä irti, käsivartensa vapisivat ja pari vasemman käden sormea oli jo irroittunut kivestä.

“Pitäkää kiinni vielä pari minuttia, isä Stehn!” kehoitti Granmar.

“Minä koetan, mutta niinkuin näet, on se vaikeaa”, ähkyi ukko Stehn.
“Mi— — nä — — koe — — tan — — kuit — —”

Aivan viime hetkellä sai nuori seppä tartuttua häntä lujasti käsivarteen. Ponnistamalla kaikki voimansa, onnistui hänen lopuksikin vetää ukko kielekkeen päälle.

“Ettekö tahdo palata takaisin, isä Stehn?” sanoi Granmar. “Ajanpitkään käy tämä teille liian vaikeaksi. Kyllä minä suoriudun yksinkin.”

Kun ukko Stehn oli vähän levähtänyt, vastasi hän kiukkuinen ilme kasvoillaan:

“Mitä roskaa sinä puhut? Luuletko sinä, että tämä pieni seikkailu oli — —”

“Anteeksi, isä Stehn”, keskeytti nuori aseseppä, “mutta ikänne — —”

“Ikäni! Mitä sinä iästä puhut? Vai etkö luule minulla olevan vielä niin paljon voimia, että voin seurata sinua?”

“Kyllä minä sen uskon”, sanoi Granmar arasti. “Mutta teidän tulee muistaa, isä Stehn, että olette jo vanha, ja että voimanne pian loppuvat. Palatkaa sentähden takaisin, kyllä minä tulen yksinkin toimeen?”

Nyt vasta ukko oikein äkämystyi.

“Sinähän kuulit, mitä olen sanonut!” huudahti hän vihaisesti. “Luuletko, että olisin sinua seurannut, ellen tahtoisi minäkin puolestani vähän löylyttää Saituri-Pelleä ja, niin hyvin kuin osaan, antaisi hänelle hyvin ansaittua palkkaansa? Niin poikaseni, siitä voit kyllä olla varma. En tiedä mitään pahempaa kuin — —”

“No älkäähän toki olko minulle vihainen, isä Stehn!” keskeytti Granmar.
“En tarkoittanut mitään pahaa äskeisillä sanoillani.”

“Etpä tietenkään, sen minä kyllä ymmärrän”, sanoi ukko Stehn leppyneenä. “Mutta älkäämme nyt seisoko tässä ja kuluttako aikaamme turhiin puheisiin, eteenpäin!”

Etsiminen alkoi uudestaan. Parin tunnin kuluttua otti ukko Stehn seuralaistaan yht’äkkiä käsivarresta ja kuiskasi samalla:

“Näetkö tuota tuolla kaukana? Lieneekö se jokin tupa?”

“Missä?”

“Tuolla, oikealla vuorenrinteellä.”

“Kyllähän se tuvalta näyttää.”

“Ajattelehan, jos Agda onkin viety sinne!”

“Niin, eihän sekään voi olla mahdotonta”, sanoi Granmar. “Jos tahdotte, isä Stehn, niin menemme katsomaan.”

“Tietysti! Nopea päätös ja nopea toiminta! Mutta on välttämätöntä, että olemme mahdollisimman varovaiset.”

Sillä aikaa kun ukko Stehn ja Granmar hapuilivat tuvalle päin, lähestyi
Sverre Haraldinpoika joukkoineen pohjoisesta.

9.

Sen ikkunan ääressä, joka oli vuorelle päin, seisoi Agda. Surullinen tilansa ei antanut hänen hetkeäkään nukkua. Sitäpaitsi oli hän lujasti päättänyt hinnalla millä tahansa koettaa paeta. Hän koetti hiljaa ovea, mutta se oli kiinni.

“Granmar, Granmar!” huokasi hän ja peitti kasvonsa käsillään, “minkätähden olet minut unhoittanut? — Unhoittanutko?” toisti hän tuskallisella äänellä. “Ei”, jatkoi hän sitten, ja toivon valoisa säde loisti hänen silmistään, “hän ei voi minua unhoittaa, yhtä vähän kuin minäkään häntä. Hän ei tiedä missä olen, muuten hän kyllä — —”

Yht’äkkiä lopetti hän yksinpuhelunsa ja kuunteli. Hän kuuli merkillisen äänen, “mikähän se mahtoi olla?”

“Jos koettaisin paeta”, ajatteli nuori tyttö. “Ellen onnistu, niin ei suinkaan käyne pahemmin, kuin että — — mutta hiljaa!” niin äännähtäen katkaisi hän itse ajatustensa juoksun, “luulen kuulevani ulkoa askeleita.”

Agda ei ollut kuullutkaan väärin. Askeleet, jotka olivat niin varovaisesti otetut, että Agda tarkan kuulonsa avulla oli ne tajunnut, olivat ukko Stehnin ja Granmarin, jotka hiljaa kuin kissa olivat hiipineet niin lähelle hökkelin seinää, kuin suinkin. Ukko Stehn ei voinut kuitenkaan kauvaa pidättäytyä.

“Granmar!” kuiskasi hän niin matalalla äänellä kuin mahdollista, “etkö näe tai kuule mitään, joka — —”

“Hiljaa!” keskeytti nuori aseseppä myöskin kuiskaten, samalla asettaen toisen kätensä ukon huulille, “hiljaa! ja kuunnelkaa tarkoin.”

Jonkun hetken kuluttua jatkoi hän:

“Ettekö kuule mitään?”

“Kyllä, aivan niinkuin joku tässä lähellä nukkuisi.”

“Niin, siltä se minustakin kuulostaa. Tutkikaamme paikkaa!”

Tämä kuiskaava keskustelu tapahtui juuri sen ikkunan alla, jonka ääressä Agda seisoi. Hänen tarkka kuulonsa tajusi jokaisen sanan ja hänestä tuntuivat äänet tutuilta.

Voimatta itse saada selville, mitä oli tekeillä, alkoivat hänen sormensa niin kovasti liikkua ikkunan ruudulla, että kuului siltä kuin sitä olisi koputettu.

Granmar ja ukko Stehn ryömivät niin likelle toisiaan kuin mahdollista.

“Mitähän se mahtoi merkitä? Jokin pahaa ennustava salamerkkikö?”
Arvoitus selvisi pian, kun kuului puoliksi ääneen lausuttu:

“Granmar!”

Tähän vastasivat ukko Stehn ja nuori aseseppä yht’aikaa:

“Agda!”

Silloin unohti nuori tyttö varovaisuuden. Nopeasti kääri hän esiliinan toisen kätensä ympäri ja parin sekunnin kuluttua olivat hökkelin ikkunat, jotka jo ennestäänkin olivat särössä kappaleina.

Siitä syntynyt helinä herätti ukko Saituri-Pellen, joka koko ajan oli nukkunut. Hän nousi kiireesti ylös ja huusi:

“Mitä se on?”

“Ottakaa hänet kiinni, isä Stehn”, kehoitti Granmar, “sillä aikaa minä vapautan Agdan.”

Ukko Stehn ei viivytellytkään hyökätäkseen vanhan saiturin kimppuun. Rivakasti heittäysi hän Saituri-Pellen päälle, joka hyökkäystä odottamatta kaatui selälleen. Ukko Stehn painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja sähisi:

“Jos vähääkään liikutat itseäsi, senkin saituri ja naisryöstäjä, niin olet kuoleman oma.”

“Päästä minut irti!” vaikeroi Saituri-Pelle. “Minä tukehdun.”

“Niinkuin sitä muka kukaan surisi”, sanoi ukko Stehn uhmaavasti.

Saituri-Pelle oli kylliksi viisas huomaamaan, ettei tällä kertaa auttanut mikään muu kuin pysyä hiljaa. Tässähän oli kysymys elämästä ja kuolemasta, eikä hän tahtonut vielä luopua rakkaista rahoistaan, jotka olivat hänelle kaikki kaikessa.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui vuorenonkalossa, riensi nuori aseseppä vapauttamaan rakasta Agdaansa, mikä vaikeudetta onnistuikin. Kun ensimmäiset ilonkohtaukset olivat tapahtuneet, sanoi Granmar:

“Nyt menemme katsomaan, kuinka ukko Stehnin ja Saituri-Pellen laita on.”

Kun molemmat rakastetut tulivat vuorenonkalon lähelle, eivät he ensiksi huomanneet mitään, mutta heti kun silmänsä olivat tottuneet hämärään, näkivät he aivan aukeaman suulla muodottoman möhkäleen, joka liikkui edestakaisin.

“Hoi, isä Stehn”, huusi Granmar, “oletteko te siellä?”

“Kyllä”, vastasi Stehn, “ja saituri on varmasti käsissäni.”

“Tuokaa hänet tänne!” huudahti nuori aseseppä. “Kyllä minä näytän hänelle, mitä — —”

“Armoa! armoa!” rukoili Saituri-Pelle samassa. “Minä tahdon — —”

“Älkää välittäkö siitä, mitä hän lörpöttelee!” keskeytti Granmar. “Ei löydy ainoatakaan petollisempaa ihmistä, kuin hän.”

“Eikä ilkeämpää”, lisäsi Agda.

Vaikk’ei Saituri-Pellen kasvot tarkoin näkyneetkään, niin saattoi hänen kokoon menneestä ja vapisevasta ruumiistaan kuitenkin varmasti päättää, ettei hänen tilansa ollut kadehdittava. Se ilmeni hänen vapisevasta, hampaiden välistä puristetusta äänestäänkin.

“Nyt veneelle!” lausui Granmar, senjälkeen kun hän oli raahannut
Saituri-Pellen vuorenonkalosta. “Aika on täpärällä.”

Alkoi vaivaloinen ja raskas marssi, mutta se ei kestänyt kauvan. Tuskin olivat hökkelin piirteet hävinneet heidän silmistään, ennenkuin yht’äkkiä kuului jyrisevä ääni:

“Seis!”

Hämillään katsoivat nuo neljä kulkijaa toisiinsa, eivätkä ehtineet lausua sanaakaan, ennenkuin kauhukseen huomasivat, että tiheä sotamiesketju oli heidät piirittänyt. Siitä kielestä päättäen, jota sotamiehet keskenään käyttivät, ymmärsivät he heti, että olivat joutuneet norjalaisten ja tanskalaisten käsiin, Granmar koetti kuitenkin seuralaisineen päästä tästä vaarallisesta asemasta. Sentähden hän sanoi:

“Me olemme rauhallisia kansalaisia, emmekä tahdo tehdä kenellekään pahaa, jonkatähden — —”

Odottamattaan keskeytti hänet Saituri-Pelle, joka huomattavalla vahingonilolla huudahti:

“Älkää häntä uskoko! Hän on aseseppä, joka on jakanut kaikki aseensa kaupungin puolustamiseksi.”

Tästä ilmiannosta oli se seuraus, että heidän kaikkien täytyi antautua vangeiksi. Saituri-Pelle oli toivonut pääsevänsä vapaaksi, mutta siinä hän kokonaan erehtyi. Pyyntöönsä, saada palata takaisin kaupunkiin, vastasi Sverre Haraldinpoika:

“Kyllä sinä kuulut samaan joukkoon kuin toisetkin, muuten et olisi ollut heidän seurassaan.”

“Ei, herra, minä olen — —”

“Vait’!” keskeytti kapteeni. “Sen, että sinä olet oikea hirtehinen, olen jo kyllä tietänyt, ja kuka tietää, mitä tekisitkään, jos pääsisit vapaaksi? Korpraali Gudmar”, jatkoi hän sitten kääntyen vanhaan sotamieheen, “pidä tarkoin silmällä erittäinkin tuota vanhaa kettua! Häneen ei ole luottamista.”

Kun vangit kuulivat nämä kapteenin sanat, huomasivat he, että olisi turhaa pyytää kapteenia laskemaan heidät vapaaksi. Hiljaa ja alakuloisina seurasivat he sotamiestä, mihin kaikkiin kohtaloihin vielä joutuisivatkaan, eivät he luonnollisesti tietäneet.

Silmäys, minkä Saituri-Pelle loi vihollisiinsa, merkitsi enemmän kuin tuhannen sanaa.

* * * * *

Aikaisin aamulla tuli Briitta Kron takaisin. Kauvan etsi hän tuvasta ja sen ympäriltä poikansa tytärtä ja Saituri-Pelleä, mutta kun ei hän kumpaistakaan löytänyt ja koska hän sitäpaitsi sai pakolaisilta kuulla, että vihollisarmeija oli jo Hisingenillä, palasi hän niin nopeasti kuin taisi takaisin kaupunkiin, jossa hänen kertomuksensa tuntuvasti lisäsi yleistä hämminkiä.

10.

Silkinkutoja Gorm oli mielikarvaudella kuullut, kuinka Agda oli viety pois. Innokas kun oli, vapauttaakseen nuoren tytön Briitta Kronin käsistä, juoksi hän ympäri kaupunkia etsien Granmaria ja ukko Stehniä. Sattumalta sai hän tietää, että molemmat olivat lähteneet salmen yli Hisingenille. Silloin lähti vitkastelematta Gormkin mainitulle saarelle.

“Hm, hm”, yski hän tultuaan kurjaan hökkeliin. “Kun viimeksi kävin täällä, olivat ikkunat eheät, mutta nyt — —”

Takaa kuuluva kolina keskeytti hänen ajatuksensa. Juuri kun hän oli kääntymäisillään ympäri, tarttui häneen takaapäin pari voimakkaita käsiä, ja ennenkuin hän ehti vähääkään vastustaa, oli hänkin norjalaisten vankina.

Sverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä noin penikulman päähän ränsistyneestä hökkelistä. Leiripaikka oli joka puolelta näreikön ympäröimä, ja ilman erinomaisen suuria ponnistuksia olisi ollut mahdotonta tunkeutua sen läpi.

Noin leiripaikan keskelle jätettiin vangit, Granmar, ukko Stehn ja
Agda.

“Sinun täytyy saada levätä, tyttö”, virkkoi kapteeni Sverre ystävällisesti. “Kuulehan Gudmar, valmista tuolle nuorelle tytölle vuode, että hän saa vähän levätä.”

“Herra”, lausui nyt Granmar, “en koskaan olisi uskonut tapaavani noin ystävällistä vihollista, ja — —”

“Sinun kanssasi tahdon puhua erikseen”, keskeytti kapteeni pikaisesti.
“Seuraa minua!”

“Ei minulla ole mitään teille sanottavaa.”

“Siitä myöhemmin. Tule!”

“Hyvä Jumala! Kunhan hän ei vaan tekisi sinulle mitään pahaa”, kuiskasi
Agda Granmarin lähtiessä seuraamaan kapteenia.

“Älä sitä pelkää! Hänhän näyttää niin hyvältä”, sanoi nuori aseseppä.

Jonkun matkan päässä joukosta tutki Sverre suoraan ja miehekkäästi vankiaan.

“Onko totta, mitä se toinen vanki sanoi, nimittäin, että sinä olet jakanut aseita kaupunkilaisille.”

“On”, vastasi Granmar yhtä suoraan.

Kapteeni Sverre, joka oli oikea miesten mies, katseli jonkun aikaa hiljaa Granmaria. Sitten hän virkkoi:

“Sinä olet yhtäkaikki oiva poika. Minun täytyy avomielisesti myöntää, että olisin tehnyt niinkuin sinäkin. Jos voisin, laskisin sinut vapaaksi, mutta — —”

“Jos te olette oikea kunnon sotilas, herra, jonka minä kyllä uskonkin, niin te ette minua toistaiseksi päästäisi, mutta — —”

Nuori aseseppä keskeytti itse puheensa. Kapteeni huomasi hänen alakuloisuutensa ja kysyi sentähden:

“Mitä aijoit lisätä?”

“Kyllä minä tahtoisin, että Saituri-Pelle — —”

“Kuka hän on?” keskeytti Kapteeni Sverre hätäisesti.

“Se, joka sanoi, että — —”

“Ahaa! Nyt minä ymmärrän ketä tarkoitat”, keskeytti norjalainen kapteeni uudelleen. “Minä tiedän, mitä tahdot sanoa, mutta silloin sinun täytyy luvata minulle, ett’et yritä paeta.”

“Sitä minä en voi luvata”, vastasi Granmar yhtä reippaasti kuin ennenkin. “Vapaushan on hyvä kaikille, ja sitä, joka ei tahdo saada vapauttaan takaisin, en pidä äyrinkään arvoisena.”

Kapteeni Sverre astui pari askelta taaksepäin, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän huusi leiriin:

“Gudmar!”

Muutaman sekunnin kuluttua seisoi vanha korpraali kapteenin edessä.

“Ota hänet huostaasi!” käski kapteeni osoittaen Granmaria. “Mutta ole varuillasi, ett’ei hän pääse karkaamaan.”

“Kaikkea vielä!” huudahti Gudmar samalla sivellen partaansa, “vai ovat asiat niin? Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei vielä kukaan, joka on uskottu minun haltuuni, ole päässyt karkuun, ja olisipa todellakin merkillistä, jos — —”

Marssivan joukon töminä keskeytti hänen.

“Tämän me saimme kiinni ylhäällä vuorella”, ilmoitti komentava aliupseeri, samalla yhdessä kahden muun sotamiehen kanssa tuupaten silkinkutoja Gormin esiin.

“Oletko sinäkin kaupungista?” kysyi kapteeni Sverre.

“Ei se sinulle kuulu!” ärjäsi Gorm kiukkuisesti ja sinutteli norjalaista kapteenia.

“Kyllä minä opetan sinut kohteliaaksi!” huudahti tämä, joka tunsi itsensä loukatuksi Gormin vastauksesta. Sitten kääntyi hän Gudmariin ja sanoi:

“Vie hänet heti pois ja pidä tarkoin silmällä, ett’ei hän karkaa! Tässä on yksi lisää, jonka suhteen voit olla yhtä varovainen. Pidä heitä molempia tarkoin silmällä!”

“Ennen putoavat silmät päästäni, kuin päästän heidät käsistäni”, vastasi Gudmar.

11.

Noin penikulman päässä pohjoiseen siitä paikasta, johon kapteeni Sverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä, löytyi laakso, jonka toisella rinteellä oli puoliksi alasrevitty lato, jonne vangit oli viety. Kaikki työnnettiin yhteen joukkoon, ja ladon oven ulkopuolelle asettui Gudmar parin muun sotamiehen kanssa.

Saituri-Pelle oli yksistään kokoon vaipuneena toisessa nurkassa. Pelko kun oli, ei hän uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän pelkäsi Granmarilta saavansa hyvin ansaitun palkkansa. Mutta itsekseen hän luki monta kallista valaa asesepän tähden ja lupasi itselleen heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa hänet kyllä “höyhentää”, niinkuin hän ajatuksissaan mumisi.

Ladon vastakkaiseen kulmaan olivat asettautuneet Granmar, ukko Stehn ja
Gorm sekä Agda. He kuiskailivat toisilleen:

“Etkö luule, että pääsemme pois täältä?” kysyi ukko Stehn hiipien niin lähelle Gormia kuin suinkin.

“Kyllä”, vastasi puhuteltu, “mutta meidän täytyy odottaa siksi, kunnes tulee yö.”

Nuo matalalla äänellä keskustelevat vangit eivät huomanneet, kuinka Saituri-Pelle silläaikaa oli puhunut erään vartioivan sotamiehen kanssa. Kun tämä hetken kuluttua oli poistunut, mumisi Pelle yksikseen:

“Teidän loppunne on hyvin lähellä. Ennenkuin huomenaamu valkenee, olette minun vallassani.”

Tuli yö ja sen mukana pilkkosen pimeä. Ainoa ääni, joka häiritsi ladossa vallitsevaa hiljaisuutta, oli ulkona vinkuva myrsky.

Hiljaa kuin kissa, hiipi korpraali Gudmar vanhan ladon ympärillä, aina tuon tuostakin asettaen korvansa seinää vasten kuunnellakseen, jos sattuisi saamaan selville jotain epäilyttävää.

“Ei”, sanoi hän itsekseen, “sieltä ei kuulu mitään, joka tuntuisi epäilyttävältä. Luulenpa sentähden voivani vähän levähtää. Olisipa todellakin ihmeellistä, jos heidän onnistuisi paeta. Mutta mieheni ovat luotettavia ja pitävät kyllä heitä silmällä, jotenka minä voin — —”

Korpraali Gudmar keskeytyi ajatuksissaan ja kääri paksun viittansa tiukempaan ruumiinsa ympäri ja meni nopeasti erääseen lähellä olevaan näreikköön, josta kova kuorsaus pian ilmaisi, että väsynyt soturi oli vaipunut sikeään uneen.

“Pelkäänpä Saituri-Pellen mietiskelevän jotain uutta konnanjuonta”, kuiskasi Granmar ukko Stehnille parin tunnin kuluttua.

“Silloin on parasta, että saatamme hänet vaarattomaksi”, vastasi ukko.

“Niin, sitä samaa olen minäkin ajatellut.”

“Tuumasta toimeen! Mutta pian!”

“Mutta”, jatkoi Granmar, “meidän tulee olla niin varovaiset kuin suinkin. Olettehan huomannut isä Stehn, kuinka itsepintaisesti viholliset meitä vartioitsevat?”

“Kyllähän minä olen sen nähnyt.”

“Varsinkin minuun nähden ovat he erinomaisen tarkkoja”, lisäsi Granmar. “Se norjalainen päällikkö on oikea miesten mies, sen minä olen huomannut ja se, ettei hän tahdo tai voi laskea meitä vapaaksi on aivan luonnollista, ja — —”

“Juuri senpätähden meidän täytyy itse koettaa saada vapautemme takaisin”, keskeytti ukko Stehn. “Seuraa minua, mutta ole hiljaa kuin hiiri!”

Teko, jonka he olivat päättäneet suorittaa, oli hyvin vaarallinen. Stehn oli sattunut huomaamaan sen nurkan, jonne Saituri-Pelle oli asettunut ja juuri sinne he nyt nelinryömin hiipivät.

“Mitenkähän minun tulee menetellä päästäkseni kilpakosijastani?” ajatteli Saituri-Pelle kiemurrellen kuin mato nurkassaan. “Minun täytyy hinnalla millä tahansa toimia niin, että pääsen hänestä erilleen, sillä silloinhan ei enää kukaan estä minua saamasta Briitta Kronin sukulaista, kaunista Agdaa, omakseni.”

Mutta siinä samassa peitti suonikas ja karhea käsi hänen huulensa, ja tukahdutti pienimmänkin äänen. Se oli ukko Stehn, joka niin odottamatta ja oivalla tavalla oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei ollut kulunut minuttiakaan ennen kun ukko Stehn ja Granmar olivat tupanneet rievun Saituri-Pellen suuhun ja sitoneet lujasti hänen molemmat kätensä ja jalkansa. Ulkopuolella vartioitsevat sotamiehet eivät olleet kuulleet eivätkä nähneet rahtuakaan koko hommasta.

“Agda!” lausui Granmar hiljaa, “tulehan nyt tänne, sillä nyt se vasta alkaa.”

“Mitä meidän sitten pitäisi tekemän Saituri-Pellelle?” kysyi ukko Stehn kuiskaten, samalla kun hän tarkkaan kuunteli ovelle päin.

“Ripustamme hänet johonkin noista kattohirsistä”, vastasi ukko Gorm, joka kuultuaan hiljaista kolinaa, oli hiipinyt toisten joukkoon.

Kuoleman kielissä oleva Saituri-Pelle koetti huutaa, mutta turhaan. Ponnistaen kaikki voimansa, tempoi hän niitä nuoria, joilla hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Hän kiemurteli kostealla maanpinnalla kuin käärme, mutt’ei sekään auttanut. Nuora ja lujasti sidotut solmut pitivät.

“Nyt”, huudahti Granmar, sittenkuin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että ladon ulkopuolelta ei mitään kuulunut, “nyt pitää meidän koettaa, onko täältä mahdollista paeta. Kuunnelkaa tässä aukon vieressä, isä Stehn!”

Nuori aseseppä lähestyi senjälkeen ovea, ja alkoi sitä hiljaa painaa ulospäin. Ovi ei kuitenkaan vähään aikaan antanut myöden, mutta vihdoinkin tunsi Granmar, että se oli aukeamaisillaan.

“Nyt se on pian auki”, kuiskasi hän ukko Stehnille ja Gormille. “Onko teillä aseet käsillä?”

“On”, vastasivat molemmat, hekin kuiskaten, johon Gorm vielä lisäsi:
“Emmekö ota Saituri-Pelleä mukaamme, ja — —”

“Hiljaa! minä olen kuulevinani hiipiviä askeleita”, keskeytti ukko
Stehn.

Heti kun askeleet olivat lakanneet kuulumasta, raotti Granmar varovaisesti ovea. Ulkona ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, eikä Granmar tarkan kuulonsakaan avulla havainnut mitään sellaista, joka olisi ilmaissut vartijoiden olevan läheisyydessä. Tämä lisäsi hänen rohkeuttaan, vaikka hän varovaisuuden vuoksi kehoitti silkinkutojaakin kuuntelemaan.

“En minäkään kuule mitään epäilyttävää”, sanoi Gorm hetken kuluttua.
“Lähtekäämme!”

Käskyä ei ollutkaan tarvis toistaa. Mutta ennen lähtöä sanoi Granmar tuskissaan rimpuilevalle Saituri-Pellelle:

“Sinä saat maata täällä niin kaunan. Mutta kun ensikerran tapaamme, saat tuntea jotain vakavampaa.”

Jonkun hetken kuluttua olivat vangit ladon ulkopuolella, ja suuntasivat heti askeleensa alhaalla vuoren rotkoissa kasvavien vaivaiskoivujen ja pensaiden sekaan. Kohtalo, jos sitä siksi tahdomme nimittää, ohjasi heidät suoraa päätä samaan näreikköön, jonka suojassa korpraali Gudmar rauhallisesti nukkui.

12.

Mieliala jännittyi Göteborgissa yhä enemmän ja enemmän, aina sen mukaan kun tuli tiedoksi, että vihollinen lähestyi kaupunkia. Voimme hyvin ymmärtää, ett’ei monikaan saanut unta pitkällisinä ja kiusallisina öinä. Miehet kiirehtivät asestautumaan ja riensivät ylös valleille, joille tuotapikaa oli kokoontunut suuri joukko vapaaehtoisia. Kaikki tahtoivat palavalla innolla ottaa osaa puolustukseen ja kun kuningas Kustaa III saapui itsekin paikalle joukkoja järjestämään, ei riemu ollut ollenkaan loppua.

“Eläköön kuningas! Eläköön Kustaa III!” kaikui kaikkialla missä hallitsija näyttäytyi.

Ja hänen miellyttävä olentonsa, jolla hän aina oli saavuttanut kansansa suosion, sai aikaan nytkin, että tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko innokkaasti tervehti häntä, joka näytti olevan näkemäänsä tyytyväinen.

Sittenkun kuningas oli tehnyt kierroksensa valleilla, lähti hän n.s. laivasillalle, jonka pohjoispuolella sijaitsi muuan “Ankkuri” niminen olutkapakka. Yhteen sulloutunut väkijoukko sulki häneltä yht’äkkiä tien, eikä kuningasta seuraavien adjutanttien ankarista käskyistä huolimatta saatu sitä väistymään. Kuningas Kustaa ymmärsi heti, että jotain erikoista oli tekeillä. Kun hän huomasi, ett’ei adjutanttien antamia käskyjä toteltu, kannusti hän hevostaan ja ratsasti muitta mutkitta keskelle väkijoukkoa.

Se vaikuttikin. Vähitellen annettiin hänelle tietä ja pian oli kuningas “Ankkuri”-kapakan edustalla, josta laivasillalla kävelevä yleisö kuuli hirveätä melua.

“Mistä on kysymys?” kysyi kuningas käskevällä äänellä. “Mitä on tapahtunut?”

“Ankkuri”-kapakan isäntä, pitkä ja roteva Rolf Krook, joka kerran ennenkin oli nähnyt kuninkaan Tukholmassa ja nytkin tunsi hänet, astui rohkeasti esiin, tempaisi hatun päästään ja vastasi, samalla kumartaen niin syvään kuin taisi:

“Tuolla sisällä on pidetty mitä kauheinta meteliä, teidän majesteettinne. Eräs hullu nainen — —”

“Tuki suusi, senkin lurjus!” keskeytti samassa ilkeä naisen ääni ja Briitta Kron hyökkäsi esiin. Ainoastaan suurella vaivalla pääsi Rolf Krook pakoon hänen teräviä kynsiään. Välittämättä kuninkaan läsnäolosta, jatkoi ilkeä nainen: “Sinä olet myöskin viekoitellut poikani tytärtä menemään Granmar-lurjuksen vaimoksi, vaikka oletkin tietänyt, että hänet piti Pellen saada, minä uskon, että kaikki ihmiset juonittelevat minua vastaan. Niin on tehnyt silkinkutoja Gormkin ja Stehn ja monet muut, mutta, niin totta kuin elän, teen heidän aikeensa tyhjiksi. Niin kauvan kuin elän, ei aseseppä Granmar milloinkaan saa Agdaa vaimokseen. Muista, että Briitta Kron on sen sanonut!”

Ja kun tuo ilkeä nainen oli lausunut nämät sanat, astui hän aivan Rolf Krookin nenän eteen ja pui uhkaavasti luisia käsiään samalla sadatellen itsekseen.

Sillä aikaa oli kuningas viitannut luokseen pari mukanaan olevaa ratsastajaa, jotka ajoivat naisen pois. Sitten lausui hän sointuvalla äänellään:

“Unhottakaa näiksi päiviksi kaikki keskinäiset riitanne. Isänmaan etu ennen kaikkea! Tehän tiedätte, että viholliset ovat tämän kaupungin vallien edustalla. Jos heidän onnistuu nousta valleille ja etuvarustuksille, niin mitä luulette siitä koituvan seuraukseksi? Sen, että jo vajaan tunnin kuluttua olisi kaupunki liekkien vallassa ja sellaisina kauhun hetkinä valtaisivat voittajat talot, kadut ja torit. Voitte kyllä kuvitella mielessänne, minkälaisia hirmutöitä silloin tehtäisiin. Vaimo ryöstettäisiin mieheltään, lapset vanhemmiltaan, rakastavat ja sisarukset toisiltaan, ja miten raa’at sotamiehet sitten heitä kohtaan käyttäytyisivätkään, sen voi jokainen teistä hyvin ymmärtää! — Liittykää kaikki yhteen ja ottakaa minun kanssani osaa puolustukseen, jättäkää siksensä keskinäiset riitanne ja näyttäkää, että rakastatte isänmaatanne ja uhraatte vaivanne sen puolustamiseen! Kun vihollinen sitten on pakoitettu peräytymään, niin silloin on ilonne todellista ja oikeutettua ja silloin voitte, jos tahdotte, jatkaa kinastelujanne, mutta unhottakaa ne toistaiseksi, se on minun tahtoni ja käskyni!”

Tuskin oli kuningas Kustaa ehtinyt lopettaa puheensa, ennenkun kansa jo ilmaisi riemuaan huutamalla yhteen ääneen: “Eläköön kuningas Kustaa! Me seuraamme häntä!”

Briitta Kron piti parhaana, ainakin tällä kertaa, hillitä ilkeätä sisuaan. Hän nimittäin huomasi, että muuten koko kaupunki olisi sotajalalla häntä vastaan, sillä uhkauksia ei suinkaan säästetty. Mutta ennen poistumistaan “Ankkuri”-kapakan edustalta, pui hän molempia nyrkkejään Rolf Krookille ja sanoi harmistuneena:

“Odotahan! Pidän sinut ja kaikki toisetkin kyllä muistissani.”

“Ha, ha, haa!” nauroi ukko Krook ja katsoi uhkaavasti vanhaa eukkoa.
“Uskottavastikin sinut sitä ennen lannistetaan niin, että itsekin pidät
parhaana nöyrtyä. Minä puolestani teen kaiken voitavani edistääkseni
Agdan ja Granmarin naimisiin menoa, siitä voit kyllä olla varma.”

Kuninkaan puheen innostuttaman kansanjoukon suhde Briitta Kroniin vaikutti niin, että hän katsoi itselleen sopivammaksi väistyä. Luonnollisesti ei hän ollut ollenkaan hyvillään Rolf Krookille eikä hänen samoin ajatteleville tovereilleen ja lupasikin itselleen heti ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa panna tahtonsa täytäntöön.

Kiukusta sähisten meni hän nopein askelin kotiinsa, jonne sulkeutui yksinänsä miettimään, mitenkä hänen tulisi menetellä saavuttaakseen tarkoituksensa mitä pikemmin.

“Niin se kyllä käy hyvin”, huudahti hän lopuksi. “Siinä sekamelskassa, joka pian syntyy, uskon kyllä vieväni asiani voittoon. Minä en anna perään, ennen kuin olen saanut tahtoni perille!”

13.

Kapteeni Sverre Haraldinpoika koetti nukkua, mutta turhaan. Painajaisen tavoin kiusasivat kaikennäköiset ilvekuvat hänen mieltään niin, että hänen täytyi jättää tilapäinen lepopaikkansa ja mennä raittiiseen ilmaan.

“Tekeepä mieleni käydä Gudmaria tervehtimässä nähdäkseni, mitenkä hänen asiansa ovat”, ajatteli hän.

Muutaman minutin kuluttua oli kapteeni Sverre puoliksi lahonneen ladon edustalla.

“Mitä?” huudahti hän. “Ovi on auki ja — —”

Molemmat sotamiehet, jotka omin lupinsa olivat poistuneet vartiopaikaltaan juuri silloin kun vangit olivat paenneet, palasivat nyt takaisin.

“Mitä tämä tahtoo sanoa?” ärjyi kapteeni Sverre. “Kuinka olette vartioinneet?”

Toinen sotamies vastasi vapisten: “Me emme voineet uskoa, että — —”

“Te ette saa uskoa, vaan ainoastaan totella”, keskeytti kapteeni.
“Sytytä soihtu, jotta voimme tutkia ladon!”

Kesti kuitenkin kauvan, ennenkun soihtu syttyi. Kun se vihdoinkin rupesi palamaan, meni kapteeni Sverre molempain sotamiesten seuraamana latoon. Siellä ei ollut ainoatakaan olentoa lukuunottamatta surkeasti valittelevaa Saituri-Pelleä. Kapteeni silmäili hetkisen hänen pöhöttyneitä kasvojaan, tempaisi sitten rievun hänen suustaan ja kysäsi:

“Tässä kaikessa piilee petos. Kuka on sinua noin kohdellut? Vastaa heti!”

Saituri-Pelle kohosi voimakkaasti, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut tilaisuuden täysin siemauksin ahmia raitista ilmaa.

“Herra, minut on vangittu”, sai hän vaivalla sanotuksi.

“Vangittu? Mitä se tahtoo sanoa?”

“Toiset vangit sitoivat minut.”

“Tiedätkö, mihin he pakenivat?”

“Luonnollisesti kaupunkiin.”

“Mutta”, sanoi kapteeni Sverre samalla hämmästyneesti katsellen ympärilleen, “missä on korpraali Gudmar?”

“Gudmar?” toisti toinen sotamiehistä. “Häntä en ole nähnyt pitkään aikaan.”

“Onkohan täällä lähistöllä vihollisia?”

“Emme me ainakaan ole huomanneet.”

Muutaman silmänräpäyksen mietittyään sanoi kapteeni Sverre kääntyen siihen sotamieheen, joka viimeksi oli puhunut:

“Mene nopeasti hakemaan tänne kaksikymmentä miestä!”

Sotamies riensi pois.

* * * * *

Kun pakolaiset olivat tulleet sen viidakon lähelle, johon korpraali Gudmar oli nukahtanut, pitivät he neuvoa keskenään siitä, miten vast’edes tuli menetellä. Silkinkutoja Gorm oli sitä mieltä, että olisi parasta lähteä heti joen yli Lerjeen, ja ehdotuksensa tueksi lausui hän:

“Minä olen täysin vakuutettu siitä, että vihollinen on jo ottanut haltuunsa kaupunkia vastapäätä olevan joenrannan, ja silloin kävisi luonnollisesti hyvin vaikeaksi, milt’eipä mahdottomaksikin, huomaamatta tunkeutua vihollisen joukkojen läpi. Minä siis ehdotan, että valitsemme sen tien kuin äsken mainitsin.”

Agdakin puuttui puheeseen ja sanoi:

“Minä en luule, että isä Gorm on oikeassa. Vihollinen ei vielä luultavastikaan ole kerinnyt niin pitkälle — —”

“En minäkään”, keskeytti ukko Stehn, “minä kannatan Agdaa ja ehdotan, että heti menemme sinne, minkä veneenkin piiloitimme. Se on kyllin suuri kannattamaan meidät kaikki, ja — —”

Nyt keskeytti Granmar vuorostaan ukko Stehnin ja sanoi:

“Joutuun veneelle, meillä ei ole aikaa viivytellä!”

“Hiljaa!” kuiskasi samassa nuori tyttö. “Minä kuulen hiipiviä askelia.”

Pakolaiset piiloutuivat nopeasti kahden tiheän pensaan taakse.

Hiipivät askeleet alkoivat kuulua yhä selvemmin ja pian voivat pakolaiset eroittaa ihmisen hahmon, joka hiipi heidän edessään olevia pensaita kohti. Tulija ei ollut kukaan muu kuin kapteeni Sverre Haraldinpoika, joka oli lähtenyt etsimään korpraali Gudmaria.

“Mihinkähän hän on mahtanut joutua”, lausui hän itsekseen. “Onko hän ehkä joutunut surman suuhun?”

“Hän on se norjalainen kapteeni”, kuiskasi Granmar ukko Stehnille.
“Jospa voisimme saada hänet kiinni!”

Granmarin ehdotus toteutettiin heti paikalla. Kapteeni Sverre ei enää ehtinyt ottaa montaakaan askelta, ennenkuin hän tunsi olevan kolme lujakouraista miestä kimpussaan.

“Antautukaa!” kuiskasi Granmar. “Teidän ei tarvitse mitään pelätä, ellette tee vastarintaa.”

Yllätys oli niin odottamaton, että norjalainen kapteeni oli aivan neuvoton. Ennenkuin hän selvisi ensimmäisestä hämmästyksestään, huomasi hän, että kätensä olivat sidotut.

“Joutuun nyt veneelle!” huudahti Granmar. “Meillä ei ole aikaa viivytellä!”

Tuskin olivat pakolaiset saaliineen ehtineet poistua, ennenkuin korpraali Gudmar oli herännyt ja melkein äänettömästi noussut ylös.

“Mitähän tästä mahtaa tullakaan?” mumisi korpraali Gudmar itsekseen. “Se on minun syyni, että vangit ovat päässeet karkuun ja että kapteeni itse on joutunut vangiksi, mikä höperö olinkaan? Mitä nyt teen?”

14.

Kun Saituri-Pelle tunsi olevansa vapaa, oli hän oitis tehnyt päätöksensä.

Tuskin oli kapteeni Sverre poistunut, ennenkun Saituri-Pelle epätoivon yllättämänä hyökkäsi jälellä olevan sotamiehen kimppuun. Tämä, jolle hyökkäys oli aivan odottamaton, kaatui taaksepäin samalla lyöden päänsä niin voimakkaasti seinään, että pyörtyi. Nuolena ryntäsi Saituri-Pelle ulos. Itsensä puolustamisinto teki hänet kaksin kerroin voimakkaammaksi. Hän melkein lensi loppumattomien mantereiden yli ohjaten kulkunsa suoraa päätä Pohjan joelle.

Toisetkin pakolaiset kiiruhtautuivat niin hyvin kuin voivat sille veneelle, jonka ukko Stehn ja Granmar olivat piiloittaneet lähelle rantaa. Mahtoikohan se olla paikoillaan? Jos ei niin olisi, olisi viimeinen villitys ensimäistä pahempi! Se huolestutti vielä heitä enemmän, kun kapteeni Sverre ontumisen tähden viivästytti heidän pakoaan. Ja tätä vankia, joka niin odottamatta oli joutunut heidän käsiinsä, eivät he hevillä tahtoneet jättää. Pakolaiset uskoivat, että kapteeni Sverre oli todellakin loukannut jalkansa, eivätkä siis laisinkaan osanneet häntä epäillä. Eikä ollut aikaakaan ruveta sitä seikkaa lähemmin tutkimaan.

Ja kuitenkin oli ontuminen norjalaisen kapteenin itse keksimä viekas juoni. Hän ajatteli itsekseen:

“Jos minä nyt onnistun viivyttämään tätä menoa, niin on hyvinkin luultavaa, että mieheni piankin ehtivät ladolle, ja kun eivät tapaa minua siellä, — — mutta”, keskeytti hän ajatuksensa, “miten saavat sotamiehet tietää minun joutuneen vangiksi? Heidän täytyy kai hakea minua niin kauvan, että kaikki on jo myöhäistä. Mutta minun täytyy kai mukaantua kohtalooni. Tapahtukoon mitä tahansa, minä koetan olla levollinen.”

Mitä vaivalloisimman matkan jälkeen saapuivat pakolaiset vihdoinkin joelle. He olivat kuitenkin ison matkaa kulkeneet toiselle suunnalle ja olivat nyt koko kaukana siitä mutkikkaasta vuorenonkalosta, jonne vene oli piiloitettu. Alkoi jo hämärtääkin, jotenka matkan jatkaminen kävi epävarmaksi. Sen lisäksi alkoi kapteeni Sverre valitella kipeätä jalkaansa ja sanoi ei enää voivansa jatkaa matkaa.

“Sitten me kannamme häntä”, sanoi Granmar painokkaasti. “Minä luulen tuntevani paraiten tien ja kuljen sentähden edellä.”

Tosin koetti kapteeni Sverre tehdä vastarintaa, mutta se ei mitään auttanut. Ukko Stehn tarttui häntä hartioista ja Gorm jaloista ja niin kulki seurue hiljalleen kohti vuorenonkaloa. He eivät olleet ehtineet kuitenkaan kauvaksi, ennenkuin Granmar pysähtyi ja viittasi toisia olemaan varuillaan. Sen jälkeen hiipi hän hiljaa erästä kiviröykkiötä kohti, jonka takana hänen tarkka silmänsä oli huomannut jotain liikkuvan. Hän piti aseensa valmiina milloin tahansa niitä käyttääkseen.

Stehn ja Gorm olivat laskeneet kapteenin maahan, jonka luota he eivät kuitenkaan poistuneet, vaan pitivät häntä silmällä.

Kun Granmar oli tullut suuren kiviröykkiön luokse, jonka takana oli niin kapea käytävä tai polku, ett’ei kaksi ihmistä olisi voinut toisiaan sivuuttaa, teki hän rohkean hyppäyksen ja seisoi parin silmänräpäyksen kuluttua käytävän toisessa päässä. Samassa riensi jokin mustalta näyttävä olento vastakkaiselle suunnalle, mutta kompastui keskelle tietä. Nopeasti heittäytyi nuori aseseppä kompastuneen päälle ja huusi:

“Saituri-Pelle!”

Saituri-Pelle oli todellakin joutunut vihamiehensä käsiin.

“Nyt olen saanut sinut vihdoinkin kiinni”, riemuitsi nuori aseseppä. “Et enää koskaan tee Agdalle etkä minulle mitään konnanjuonia. Nouse ylös!”

Oikein säälitti katsella Saituri-Pelleä. Kaatuessaan oli hän loukannut kasvonsa niin pahoin, että veri vuoti virtanaan. Hän tahtoi puhua, mutta ääni tarttui kurkkuun. Hän sai lausutuiksi ainoastaan katkonaisia sanoja.

Vahvalla kädellään piti Granmar hänestä kiinni, sillä Pelle koetti päästä irti, mikä ei kuitenkaan onnistunut.

“Nyt taasen eteenpäin!” komensi nuori aseseppä ja kulkua jatkettiin tosin hitaasti, mutta varmasti kuten ennenkin. Yht’äkkiä katkaisi pakolaisilta tien musta rivi.

“Takaisin!” kuiskasi Granmar. “Nyt eivät ole asiat niinkuin pitäisi.”

Peräytyminen alkoikin heti, mutta tuskin olivat he ehtineet ottaa viittäkäänkymmentä askelta, ennenkun sekin tie oli suljettu.

Tuskin olivat pakolaiset ehtineet tointua ensi hämmästyksestään kun kuului karhea ääni:

“Nyt olemme saaneet heidät kiinni ja voimme pelastaa kapteenimme.”

Korpraali Gudmar lausui nämät sanat.

“Hyvä Jumala! Olemmeko taasenkin vankeina?” huokaili Agda huolestuneena.

“Olemme, ja juuri kun olimme vapaaksi pääsemäisillämme”, huudahti silkinkutoja Gorm katkerasti.

Ruori aseseppä oli sillävälin tehnyt nopean päätöksen. Kovalla äänellä lausui hän:

“Niin pian kuin yksikin teistä lähestyy, on kapteeninne kuoleman oma!”

Ja nämät sanat lausuttuaan, asetti hän leveäteräisen, terävän miekkansa
Sverre Haraldinpojan rinnalle.

Norjalaiset, jotka sillä aikaa olivat tulleet lähemmäksi, juoksivat nopeasti takaisin nähdessään Granmarin uhkauksen. Miten nyt tuli menetellä.

Kului muutamia minuutteja. Granmar, Agda, Stehn ja Gorm olivat piirinä kapteeni Sverren ja Saituri-Pellen ympärillä ja he olivat lujasti päättäneet puolustautua viimeiseen asti.

“Päästäkää minut hyvällä irti, niin teitä kohdellaan hyvin”, ähkyi norjalainen kapteeni. “Muuten — —”

“Mitä muuten?” huudahti Granmar vihaisesti.

“Muuten olette tuhonne omat”, lisäsi kapteeni. “Minä tunnen kyllä mieheni.”

Tämän lyhyen keskustelun aikana oli korpraali Gudmar huomaamatta hiipinyt nuoren asesepän taakse, ja juuri kun tämän piti vastata kapteenin sanoihin, sai hän yht’äkkiä niin voimakkaan iskun takaraivoonsa, että pyörtyi. Muut hämmästyivät siitä niin, ett’eivät ehtineet tehdä vastarintaa, vaan olivat parin minuutin kuluttua jälleen norjalaisten vankeina.

Kun kapteeni Sverre Haraldinpoika tunsi taasen olevansa vapaana, oli teeskennelty ontuminenkin kuin pois puhallettu. Ojentaen koko pitkän vartalonsa, huusi hän voimakkaalla äänellä:

“Takaisin, ylös vuorelle samaan paikkaan! Tällä kertaa pidämme heitä tarkemmin silmällä.”

15.

Kun Briitta Kron oli vähän rauhoittunut, alkoi hän entistä innokkaammin miettiä, mitenkä voisi ikipäiviksi eroittaa Agdan ja Granmarin toisistaan. Parin tunnin kuluttua lähti hän kaupungille, jossa hän useammalta taholta sai kuulla, että nuori aseseppä oli kateissa. Toivon kirkas säde loisti silmissään kun hän ajatteli:

“Mahtaakohan hän olla kuollut? Mitään sen onnellisempaa tapahtumaa en koskaan saisi kuullakaan! Mutta”, jatkoi hän ajatuksissaan, “ei suinkaan ole sentään mahtanut käydä niin hyvin.”

Kierrellessään kaupungilla tuli hän lopuksi sille kohdalle, mihin nyt on rakennettu joen yli Hisingenille johtava silta, jolle oli kokoontunut suuri joukko väkeä. Briitta Kron tunkeutui joukkoon ja sai kuulla, että noin puolisensataa kaupungin porvareita ja käsityöläisiä aikoi lähteä etsiskelyretkelle mainitulle saarelle. Veneitä haalittiin juuri kokoon.

Briitta Kron oli silmänräpäyksessä tehnyt päätöksensä. Hän tahtoi päästä mukaan henkensäkin menettämisen uhalla, sillä hänen täytyi, sen hän itsekseen vannoi, saada selville poikansatyttären olinpaikka. Entä Saituri-Pelle sitten? Mitenkähän voisi hänet löytää?

Pian saatiin hankituksi tarpeellinen joukko veneitä, jotka ennen pimeän tuloa olivat täydellisesti miehitetyt. Kun viimeistä venettä irroitettiin rannasta, hyppäsi siihen rohkeasti eräs nainen, joka kirkui:

“Minun täytyy päästä mukaan! ehkäpä voin olla teille hyödyksi.”

“Briitta Kron! Sehän on Briitta Kron!” kuului pari matkalaista huutavan, johon eräs kolmas lisäsi:

“Ajakaa hänet takaisin rannalle! Hän ei ennusta mitään hyvää, sen tiedän jo vanhastaankin.”

Pari soutajaa oli jo laskenut airot pois käsistään, kun kuului voimakas ääni:

“Antakaa hänen tulla mukaan!”

“Mutta minä vakuutan, että se tietää onnettomuutta”, väitti edellinen. “Minun isäni merimatkat olivat vuosien kuluessa onnistuneet aina hyvin, mutta eräänä päivänä purjehtiessaan Lintusaaresta, sai hän naisen alukseensa, eikä hän ollut vielä ehtinyt Älfsborgiin ennenkuin hän itse ja nainen joutuivat Ahdin saaliiksi.”

Hän ei saanut kuitenkaan kannatusta ja Briitta sai seurata mukana.

Pistosanat, joita ensi alussa oikein satoi hänelle, loppuivat kuitenkin vähitellen. Pian lakattiin soutamasta ja veneitä laski maihin Hisingenin rannalle. Heti sen jälkeen, kun kaikki olivat nousseet veneistä, jakoi se upseeri, joka oli joukon etumainen ja siitä syystä myös joukon itseoikeutettu johtaja, sen kahteen osastoon. Toisen joukon johtajaksi rupesi hän itse, toisen johtajaksi määräsi hän ymmärtäväisen porvarin, nimeltä Ring Grimson. Sen jälkeen piti hän miehilleen lyhyen puheen kehoittaen heitä yksimielisyyteen. Juuri kun hän oli lähettämäisillään matkaan sen osaston jota Rings johti, sanoi Briitta Kron:

“Herra! Tuolla ylhäällä kalliolla on muuan puoliksi lahonnut lato. Minä tiedän tien sinne ja haluan näyttää sen teillekin. Ehkäpä löydämme sieltä jotain, joka — —”

“Kyllä minäkin sinne osaan!” keskeytti joku Ringsin osastoon kuuluva.
“Minä olen ollut siellä monta kertaa.”

“Sehän on hyvä”, lausui upseeri. “Sinä eukko, näytät minulle oikotien ja sinä”, jatkoi hän kääntyen toiseen tientuntijaan, “menet sen osaston etunenässä, johon kuulut, kiertoteitä, siten saamme vihollisemme kahden tulen väliin.”

Pian senjälkeen marssivat molemmat joukot eri teitä pitkin ladolle.

* * * * *

Ne hetket, joita pakolaiset jouduttuaan toistamiseen norjalaisten vangeiksi, saivat viettää, olivat todellakin hyvin vaikeita. Heidän mielensä oli alakuloinen ja kun he saapuivat takaisin vanhalle ladolle, tunsivat he itsensä niin onnettomiksi, ikäänkuin kaikki maailman huolet olisivat raskaasti painaneet heidän hartioillaan. Tosin koettivat he rohkaista toisiaan, mikä ei kuitenkaan tahtonut oikein onnistua.

Mutta löytyi kuitenkin yksi, joka oli levollinen. Saituri-Pelle nimittäin tiesi, ett’ei hänen tarvinnut ollenkaan pelätä kapteeni Sverreä. Ja sitäpaitsi olihan hän aivan erillään tuosta vihatusta asesepästä Granmarista. Tosin häntä harmitti nähdessään, että Agdakin oli norjalaisten vankina, mutt’eiväthän he hänelle saattaneet aikaan mitään pahaa.

Kapteeni Sverre Haraldinpoika pysyikin uhkauksessaan ja vartioitsi mitä ankarimmin vankejaan. Ladon ympäri asetti hän kaksinkertaisen rivin sotamiehiä, niin ett’ei kissakaan olisi voinut huomaamatta hiipiä ladosta. Kapteeni Sverre tarkasti joka tunti, että kaikki oli hyvässä järjestyksessä samalla kun Gudmar lakkaamatta kiersi latoa.

“Tällä kertaa eivät he ainakaan pääse karkuun”, mumisi hän itsekseen.
“Sillä ennemmin ammun heidät jokaisen.”

Molemmat vapaaehtoiset osastot olivat lähettien avulla toistensa kanssa yhteydessä, jotenka he hyvin saattoivat antaa toisilleen tarpeelliset tiedot ja käskyt. Hiljaa ja varovaisesti kulkivat he eteenpäin. Aamu alkoi jo sarastaa, kun he vihdoinkin saapuivat perille.

Kapteeni Sverre oli paraillaan katsomassa vankejaan.

“Miten nyt jaksat?” kysyi hän uhkaavasti nuorelta asesepältä, pysähtyen aivan tämän nenän eteen. “Osamme ovat luullakseni vaihtuneet.”

“Kuka tietää vaikka ne vieläkin vaihtuisivat!” vastasi Granmar rohkeasti.

“Ho, hoo!” nauroi kapteeni pilkallisesti. “Minä pidän kyllä huolen siitä, ett’eivät vaihdu.”

Näin sanoen kiirehti hän pois ladosta. Töin tuskin oli hän ehtinyt pistää päänsä ovesta, ennenkun metsästä kuulunut laukaus sai hänet nopeasti vetäytymään takaisin. Yksinäistä laukausta seurasi tuota pikaa yhteislaukaus, ja ennenkun kapteeni Sverre ehti toipua ensi hämmästyksestään, ryntäsivät molemmat vapaaehtoiset joukot kahdelta taholta.

Norjalaiset suoriutuivat kuitenkin yllätyksestä ja järjestäytyivät tappeluun.

“Ahaa! Mehän saamme apua!” huudahti Granmar ja vetäisi nuoren tytön rintaansa vasten. “Jumalan kiitos!”

Sillä aikaa kun ulkona oteltiin, rikkoivat vangit ladon oven. Samalla hetkellä ryntäsi Rings Grimson joukkoineen esiin. Gudmar asettui heitä vastaan. Kun hän huomasi, että vangit olivat päässeet irti, alkoi hän muutamien miestensä kanssa heitä ahdistaa.

Vangit eivät olleet kuitenkaan aseettomia. Kaatuneilta sotamiehiltä oli heidän onnistunut ottaa aseita, joihin monta norjalaista kaatui voimakkaista ja hyvin osatuista iskuista.

Granmar ja Stehn olivat asettuneet ovelle. Heidän takanaan seisoivat silkinkutoja Gorm ja Agda, viimeksimainitulla sanomaton tuska kauniilla kasvoillaan.

Taistelu oli ankara. Stehn oli jo lievästi haavoittunut ja eräs luoti, joka lensi hänen ja nuoren asesepän väliltä, oli lävistänyt nurkassaan vapisevan Saituri-Pellen rinnan, kun aivan yht’äkkiä kuului taistelun tuoksinasta huuto:

“Missä on Agda? Missä on poikanitytär? Sinä kurja! Mitä olet hänelle tehnyt?”

Näin huutaen ryntäsi Briitta Kron nyrkit sojossa nuoren asesepän eteen.
Hopeasta vauhdistaan huolimatta ei hän kuitenkaan ehtinyt perille, vaan
kaatui kuulan lävistämänä maahan, Agda tahtoi juosta ulos, mutta
Granmar pidätti hänet sanoen:

“Sinä et saa antautua tuollaiseen silminnähtävään hengenvaaraan. Me odotamme siksi, kunnes tappelu on loppunut.”

Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi korpraali Gudmar hänen kimppuunsa. Alkoi tuima käsikähmä. Gudmarilla tuntui olevan tavattomat voimat ja aluksi oli Granmarin vaikea puolustautua. Lopuksi sai hän entisen levollisuutensa takaisin ja torjui mitä kylmäverisemmin hyökkäykset.

Vapaaehtoiset göteborgilaiset taistelivat tavattoman urhoollisesti ja työnsivät vähitellen norjalaiset yhteen läjään. Kun Gudmar näki sen, aikoi hän rientää heille avuksi, mutta menetteli niin varomattomasti, että Granmarin pitkä miekka tunkeusi hänen rintaansa. Parahtaen kaatui Gudmar kuolon kamppailussa olevan Briitta Kronin viereen, joka taistelun vihdoinkin päätyttyä veti viimeisen henkäyksensä Agdan sylissä.

Norjalaisten onnistui lopuksi päästä pakoon, menetettyään taistelussa nuoren kapteeninsa.

Sitä riemua, joka syntyi, kun vapaaehtoiset palasivat sotavankeineen takaisin kaupunkiin, voi tuskin sanoin kuvata. Kuningas kiitti mieskohtaisesti vapaaehtoisia sankareja ja Rolf Krook kestitsi heitä yltäkylläisesti luonaan pari tuntia. Kuningas Kustaa lahjoitti nuorelle asesepälle suurehkon rahasumman ja vähän sen jälkeen kun norjalaiset lopullisesti vetäytyivät rajan yli, vietti nuori aseseppä Agdan kanssa häitä. Ja onni oli aina edelleenkin nuorikkojen jokapäiväisenä vieraana. He juhlivat yhdessä toisten norjalaisten vankeina olleiden ystäviensä kanssa sitä päivää, jolloin heidät hädän hetkellä niin onnellisesti pelastettiin.