Isännät ja emännät: Kolminäytöksinen kansannäytelmä by Hanna Hämeenniemi

ISÄNNÄT JA EMÄNNÄT
Kolminäytöksinen kansannäytelmä

Kirj.

HANNA HÄMEENNIEMI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Henkilöt:

KALLE. RAJALA, talollinen.
REETA, hänen vaimonsa.
MANU, Rajalan nuorempi veli.
ANTTI, naapuritalon isäntä.
MAIJA, hänen vaimonsa.
EEVA, Antin sisar.
KUSTAA, mustalainen.
KUSTAAN VAIMO.
HEIDÄN TYTTÄRENSÄ.
MATKUSTAJA.
KAISA, juoruakka.
Ensimäinen näytös.

Rajalan tupa, sisustettu tavallisen talonpoikaistuvan malliin. Oikealla ovi kamariin, vasemmalla ovi ulos. Uuni helloineen. Pöytäkaappi ja ruokapöytä. Seinällä astiahylly, jossa on muutamia lautasia ja savivateja. Nurkassa vesisaavi. Vasemman oven pielessä seinällä miehen ja naisen vaatteita.

REETA (istuu tuudittelemassa lasta ja laulaa lujaa kimeällä äänellä: aa, aa, aa, aa; pau, pau, pau, j.n.e.).

[Lapsena käytetään paraiten suurta nukkea ja sen äänteleminen toimitetaan kulissien takana.]

MANU (tulee). Riti, rati, riti rati rallallei. Riti rati, riti rati rallallei.

REETA. Suusi kiinni, että lapsi saa nukkua!

MANU. Eikös niille lauleta, kun nukutetaan?

REETA. Kyllä minä itse osaan sen tehdä, ei siinä sinua tarvita.

MANU. Ajattelin vain olla apulukkarina.

REETA. Eikö siellä vieläkään näkynyt Kallea kotia tulevaksi.

MANU. Ei kai hän niin pian tule, kun kerran pääsi tuulottelemaan.

REETA. On sekin mies. Aina vain matkassa. En ikipäivinä olisi siitä huolinut, jos tiesin sen tuollaiseksi. Mutta nyt ei auta muu kuin kärsi pois.

MANU. Taitaapa tuota olla kärsimistä kummallakin.

REETA. Mitä — häh!

MANU. “Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.”

REETA. Jo sillä naisella pitäisi olla villainen sydän, joka ei tällaisesta elämästä suuttuisi. Kun se nyt sieltä tulee, niin minä annan, että on kylki mustana. Puolen viikkoa on taas viipynyt kaupunkimatkallaan, ja talo saa olla isännättä.

MANU (ivallisesti). Mitäs isännästä, kun on reilu ja etevä emäntä.

REETA. Älä sinäkään siinä ivaile, ei tämä ole leikin asia.

MANU. Ei, ei tietenkään. Ollaan totisia kun tohvelin alla.

REETA. Saapas nähdä, minkälaisia kauppoja siellä taas tehdään. Olisi parempi, että itse tekisin kaupunkimatkat, niin säästyisivät monet harmit.

MANU. Niin, taikka ehkäpä olisi kaikkein parasta, kun kerrassaan olisit isäntänä ja emäntänä saman tien.

REETA. No, kyllä minä kykenisin kumpaankin.

MANU. Ihme vain, miksi ollenkaan menit naimisiin, noin reima ja etevä vaimoihminen!

REETA (kuunnellen). Olepas hiljaa! Olin kuulevinani rattaitten ratinaa. Jokohan ne vihdoinkin tulevat? (Menee ikkunaan.) Ne ne ovat, Kalle ja naapurin Antti. Mutta kuka niillä on kolmantena?

MANU (menee ikkunaan). Sehän tuo on hyvänpäiväinen mustalais-Kustaa.
Niillä on kai taas hevoskauppoja tekeillä.
REETA (pontevasti). Ei tässä talossa noin vain mustalaisten kanssa kauppoja tehdä. On siinä sanomista minullakin. — Antti näkyykin menevän kotia, mutta Kustaan se aikoo tuoda sisälle. Odotappas! (Alkaa hääräillä huoneessa.)

Kalle ja Kustaa (tulevat rallattaen ja hieman hutikassa.
Kallella kädessä naisen villahuivi).
KALLE. Hei, pojat! Isäntä tulee kotia. — Morjesta, eukko! Tuleppas lyömään kättä, kun näin monen ajan päästä tavataan.

REETA (kääntyy kiukkuisena selin eikä puhu mitään).

KALLE. No, no, mitäs siinä nyt ujostelet. Katsoppas, kuinka korean huivin minä toin sinulle tuliaisiksi. (Levittelee huivia.)

KUSTAA. Kovinpa se emäntä on vähäpuheinen. Taitaa olla suuttunut.

REETA (alkaa hääräillä hellan luona).

KALLE. Eikö sinulla ole siellä edes kahvia valmiina?

REETA (pesee kiukkuisesti astioita).

KALLE. Ohoh! Jokohan meidän akasta on tullut kuuromykkä sillä aikaa?
Koitetaanpas! (Huutaa Reetan korvaan.) Reeta!
REETA (lyö pesurievulla Kallea suulle). Ole kiljumatta, mokomakin reisusälli.

KALLE. Ai turkale! On sillä sisu ainakin tallella, ja sehän se onkin paras osa koko eukossa. Mutta olkoon nyt. Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy. (Panee huivin taskuunsa.) Tule nyt, Kustaa, tänne pöydän luokse istumaan, niin saadaan päättää se hevoskauppa.

KUSTAA (innostuen). Hei, isäntä-kulta! Anna satanen väliä, niin paikalla tuli kaupat. Ja sitten saatkin semmoisen hevosen, ettei toista koko maailmassa.

REETA (topakkana). Ei tässä nyt ruveta mitään kauppoja tekemään, se on varma se. Parasta on, että menette nukkumaan päänne selviksi.

MANU. Jahah, jopa se Reetalta juttu sujuu entiseen malliin. Minä jo pelkäsin, että oli koko hyvän puhelahjansa kadottanut.

REETA. Kyllä sitä silloin on kun tarvitaankin.

KALLE. Mutta tässä ei sitä nyt tarvita, sillä me olemme siksi selviä, että tehtävämme tiedämme. Hoida sinä vain omat askareesi, äläkä kajoa miesten hommiin. Pidä mielessäsi, että minä tämän talon perämies olen.

REETA. Mutta minä kajoan ja sanon, että nyt ei tule mitään kauppoja.
(Ottaa luudan nurkasta ja alkaa lakaista lattiaa.)
KUSTAA. Hei, herttakulta emäntä, älkää nyt suuttuko! Tämä on isännälle hyvä kauppa.

REETA. Ja sinulle kai huono. Kyllä minä mustalaisten kaupat tiedän.
Petos on aina mielessä. Sellaisia herttakultia te olette.
KALLE (Kustaalle). Ei siitä nyt huoli piitata, mitä Reeta sanoo.

KUSTAA (mielistellen). Heh, niin, ainahan ne emännät ovat sellaisia.
No, annatko sen sata — —
REETA (äkäisesti). Johan minä sanoin, että kauppoja ei tehdä. Laita itsesi ulos, mustalainen, taikka — — (uhkaa Kustaata luudalla.)

KUSTAA. Hei, hei, kuinka kipakka mamma! On minullakin akka, mutta —

REETA. Vai vielä sinä siinä ilkut! Tuosta saat! (Lyö luudalla
Kustaata.)
KUSTAA (torjuen). Kah, kun onkin räähkässä sappea! Mokoma saituri, sappirakko, ruisrääkkä!

REETA (äksysti). Ulos, ulos, ulos! (Pieksää luudalla Kustaata, joka niska kyyryssä peräytyy ovelle.)

KUSTAA. Susi syököön lampaasi karvan kantamattomiin, karhu karjasi kaatakoon! (Ovessa.) Senkin räkättirastas!

KALLE. Mutta, Reeta, sinähän olet aika sotasankari.

MANU (nauraen). Jaa-ah, kun olisi nuijasodassakin ollut akat mukana matkassa, niin paremmin olisi käynyt.

REETA. Suunne kiinni siinä molemmat, tai saatte samasta luudasta.

MANU. Mistähän minäkin saisin noin remsseen eukon. (Menee kiireesti ulos.)

KALLE. Niinhän sinä ennen tyttönä olit kuin Herran enkeli, kiltti ja suloinen. En ymmärrä, mistä sitä sisua nyt niin paljon on tullut, että riittää joka päivälle.

REETA (itkien). En minäkään sinua tuollaiseksi arvannut. Ja luuletko, ettei sydän tällaisessa elämässä kovetu. Aina vain retkiä ja matkoja, juomista ja kauppoja. Mitä talo tuollaisella isännällä tekee?

KALLE. Jos totta puhutaan, niin kyllä minä siinä isännän työt teen, missä sinäkin emännän, sillä eivät ne sinunkaan hommasi niin mallikelpoisia ole, sen paremmin ruoanlaiton kun lastenhoidonkaan suhteen. Ja sitten sinä pidät senpäiväistä marinaa kaikista turhista, niin ettei oikeallekaan puheellesi tule pannuksi mitään arvoa. Paremmaksi minäkin sinut ottaissani luulin.

REETA. Kunhan olisit itse naisen asemassa, niin näkisit minkälaista on, kun on kymmenen työtä yht’aikaa tehtävänä.

KALLE. On ne työnsä ja huolensa miehilläkin.

REETA. Hätäkö miesten on. Kun saavat määrätyt työnsä ja tehtävänsä suoritetuksi, niin väliajat vetelehtivät. Naiset saavat olla aina valjaissa.

KALLE. Miesten työ on siksi paljon raskaampaa, että pitääkin saada levätä. Vähälläpä nuo nyt tuollaiset työt suorittaisi, kun naisilla on.

REETA. Kyllä naiset paremmin ominensa aikaan tulisivat kun miehet.

KALLE. Vielä mitä! Mutta miehet sentään elelisivät että hurisisi, vaikk’ei olisi yhtään hameniekkaa koko kylässä. (Kävelee hellan luo.) Eikö sinulla tosiaankaan ole kahvia valmiina?

REETA. Koeta nyt näyttää taitoasi ja keitä itse. Minun pitää mennä juottamaan vasikoita.

KALLE. Mitäs minä kahvinkeittoon rupean, kun mulla akkakin on. Keitä ensin kahvi ja juota sitten vasikat.

REETA. Enkä keitä.

KALLE. No ollaan ilman sitten. Mutta tästä lähtien minä en myöskään osta yhtään kahvipapua sinulle. (Menee kamariin, josta tulee hetken päästä saali käsivarrella.)

REETA. Mihin sinä sitä saalia viet?

KALLE. Panen nurmelle alleni, kun menen pihalle nukkumaan.

REETA. En minä anna parasta saaliani sinne tuhrittavaksi. (Tarttuu saaliin.)

KALLE (vetää saalia). Mutta minä otan sen!

REETA. Etkä ota! (Nykäsee saalin Kallelta ja aikoo juosta pihalle, mutta Kalle saa hänet ovessa kiinni.)

KALLE. Anna se hyvällä!

(Molemmat kiskovat saalia puoleensa. Kalle nykäsee
sen äkkiä Reetalta, jolloin Reeta kaatuu.)
REETA (pystyyn ponnahtaen). Nyt et sitä ota, et hyvällä etkä pahalla.
(Juoksevat ympäri huonetta. Kalle edellä, Reeta jäljessä.)
REETA. Annatko sen pois, annatko, annatko!

KALLE. En, en! (Kompastuu jakkaraan, jolloin Reeta saa siepatuksi saalin.)

REETA. Ähä, Sitä sinulle piti!

KALLE. Älä vielä ähättele!

(Alkavat taas juosta ja Kalle on saamaisillaan Reetan kiinni, mutta tämä painaa saalin huoneen nurkassa olevaan vesisaaviin.)

REETA (vahingoniloisena). Ota nyt sieltä, jos mielesi tekee!

KALLE. Osaan minä nukkua ilman sitäkin. Mutta ei se kirkkosaalisi minun allani olisi tuollaisen siivoiseksi tullut kuin nyt tuossa saavissa (Menee ulos.)

REETA (perään huutaen). Se on pieni asia, kunhan sinä vain et sitä saanut. (Laittaa kahvipannun tulelle).

(Lapsi äännähtelee).

REETA. Veikkokin heräsi tähän meteliin. (Alkaa soudatella lasta ja puhelee puoleksi laulaen.) Sellaista se on aina tämä elämä meillä. En tiedä mikä on syynä. Kalle löytää aina moittimista minussa ja minä hänessä. Ikäväähän se tällainen on, mutta miten se paranisi, — niin, miten?

MAIJA (tulee). Päivää!

REETA. Päivää! Käy peremmälle.

MAIJA (istuu). Täytyi tänne juosta pakoon, kun tuli Antin kanssa riita. Hän moitti minun velliäni pohjaanpalaneeksi ja heitti siansankoon koko vadillisen. Olipa hyvä, ettei päälleni nakannut. (Itkee.) Vaikka minä kuinka koettaisin laittaa, niin mikään minun työni ei kelpaa.

REETA. Samahan se on asia meilläkin. Aina vain tulee kinastusta kaikesta. Ajattelin tässä juuri, miten saisi asiat parannetuksi, sillä ikäväähän tämä tällainen on.

MAIJA. Niin se tahtoo olla ihmisten kesken aina, että kun välit kerran alkavat mennä vinoon, niin ei niitä ole niinkään helppo suoristaa. Aina vain tuntuu niinkuin toinen pistelisi ja tahallaan hakisi syitä moitteeseen.

REETA. Niin se on, niinhän se on. Mutta minkä sille mahtaa?

MAIJA. Niin juuri, minkä sille mahtaa? Ehkä on syytä meissä vaimoihmisissäkin, mutta kyllä nuo miehet sentään liian vähäksi arvioivat meidän työmme ja huolemme. Koettaisivatpa joskus itse ruveta emännöimään, laittamaan ruuat, hoitamaan lapset, vasikat ja porsaat, niin saisivat nähdä, ettei sekään homma niin leikinasia ole, kuin syrjästä katsoen luulisi.

REETA. Ei ole, ei. Mutta kunhan saisi jollakin keinolla nuo miehet sen ymmärtämään.

MAIJA (elostuen). Mitähän jos koettaisimme saada nuo ukot joksikin aikaa rupeamaan emänniksi, niin eivätköhän osaisi antaa meille ja töillemme parempaa arvoa, kun näkisivät, ettei naistenkaan työ niin helppoa ole.

REETA (naurahtaen). Tosiaankin! — Tuo ei taitaisi olla hullumpi tuuma.

MAIJA. Lykättäisiin jo ensiviikolla emännyys ukoille. Onhan hauska nähdä, kuinka siinä suoriutuvat.

REETA. Tehdään niin! No voi toki! Olen jo näkevinäni Kallen touhut. Ei niitä nauramatta katso, se nyt on varma se! Hän kun ei elämässään ole tottunut naisten hommiin.

MAIJA. En luule, että on parempaa Antinkaan touhu.

REETA. Selvähän se.

MAIJA. Minäpä laitan Antille taikinan. Hän moitti viime leipomustani huonoksi. Tehköön nyt itse paremmin.

REETA. Kyllä Kallella on hikoilemista, kun saa edes tavallisetkaan askareet toimitetuksi.

MAIJA. Niin, tästä voi tulla vielä hauskaakin.

REETA. Kyllä kai siitä soppa syntyy! Kunhan nyt saisimme nuo ukot suostumaan. (Nauravat.)

REETA. Jahah! Kahvi jo kiehuu. (Nostaa pannun hellan reunalle.) Olkoon nyt tuossa selkenemässä, käyn sillä välin juottamassa vasikat. Tule sinäkin katsomaan sitä uutta rotuvasikkaa. Palataan sitten kahville. (Menevät.)

Antti ja Kalle (tulevat puhellen sisään).

KALLE. Niin, kyllä nuo akat alkavat vaatia vähän liian paljon.

ANTTI. Siitä täytyy tehdä loppu, ennenkuin ne panevat meidät hameissa käymään.

KALLE. Niin, mutta millä keinolla? Eihän sitä nyt heikompaa astiaansa viitsisi kuranssaamaankaan ruveta, ja suunsoittamisessa ei mies koskaan naiselle piisaa.

ANTTI. Ties hänet. Minä puolestani olen jo koettanut sekä toista että toista, mutta ei kumpikaan näy auttavan.

KALLE. Siitähän se riita on parhaastansa, että me muka huonosti isännöimme. Mutta koettaisivatpa kerrankin itse isännän työt toimittaa, niin näkisivät mitä siitä syntyisi. Hyvähän sitä on toisen töitä ja toimia mestaroida, kun ei ole tarvis niistä itsensä huolehtia. Mutta jos nyt panisimmekin akat aisoihin ja koetteeksi antaisimme heille isännyyden joksikin aikaa. Eiköhän se temppu hiukan auttaisi.

ANTTI. Heh-heh! No jaa, voisihan tuota vaikka koettaa. Eihän se nyt ojaan viene. Tuohon käteen!

(Lyövät kättä.)

KALLE. Ja heti, kun akat alkavat ensikerran ärhennellä, tehdään tästä tosi meiningit.

ANTTI. No tehdään niin!

KUSTAA (tulee kiireesti). Nyt, isäntäkulta, päätetään kaupat. Näin emännän menevän pois ja juoksin tänne heti sitä hevoskauppaa lopettamaan.

KALLE. Mennään sitten tuonne kamarin puolelle juttelemaan, jos sattuisi emäntä tulemaan. (Menevät.)

Eeva ja Manu (tulevat käsitysten sisään).

EEVA. En minä nyt jouda opettelemaan sitä uudenaikaista tanssia. Tulin vain hakemaan Anttia ja Maijaa, kun saimme pitkämatkaisen vieraan.

MANU. Minä näytän sinulle kuitenkin mihin tapaan se olisi menevä. Katsohan nyt. (Viheltää jonkin uudenaikaisen tanssin säveltä ja tanssii jonkun askeleen.) Tällä tavalla, näin, näin.

EEVA. Joko ne Rintakylän tytöt sitä osasivat.

MANU. Jo kyllä, ja opettivat vielä minullekin.

EEVA. Oliko siellä somia tyttöjä?

MANU. Olihan niitä, mutta älä pelkää, kyllä minä sinut sielläkin muistin.

EEVA (ujona). Enhän minä sitä senvuoksi kysynytkään, muuten vain.

MANU. Et tietysti. Mutta tule nyt, niin koetetaan yhdessä. (Tanssivat vähäsen, Manu rallattaa.)

MANU. Niinhän sinä olet hyväoppinen, kuin Toiskan Mikin varsa. Sehän meni jo.

(Antin ääni kuuluu kamarista.)

EEVA. Voi, voi! Veli on siellä. Mitä ihmettä hän sanoo, jos näkee minut sinun kanssasi. Hän kun ei tiedä mitään meidän väleistämme. Ja nyt hän on varmaan kuullut kaikki.

MANU. Ne taitavat tulla tänne tupapuolelle.

EEVA. Voi toki! Mihin minä nyt menen?

MANU. Käy vaikka tänne minun selkäni taakse piiloon.

EEVA. Ei, ei, minun täytyy juosta aika kyytiä kotia. Hyvästi! (Juoksee pois.)

MANU. Hyvästi!

(Miehet tulevat kamarista.)

KALLE. Istukaa nyt siihen pöydän ympärille, niin otetaan pienet hevoskauppa-harjakaiset. Käy sinäkin, Manu, samaan joukkoon. (Noutaa kamarista pullon ja asettaa pöydälle.) Olisipa nyt vähän kuumaa vettä. (Menee hellan luo.) Voi helkutti! Täällähän on aivan täysinäinen, kuuma kahvipannu. (Asettaa kahvivehkeet pöydälle ja kaataa kuppeihin.) Pankaahan nyt sekaan sen mukaan, kuin tuosta tilkasta riittää. Mutta pidetään kiirettä, että saadaan nämä pois, ennenkuin eukko tulee.

(Tekevät puolikupposia ja hörppivät ne kiireesti.)

ANTTI. Aah, sepäs maistui! Kiitos, naapuri!

KUSTAA. Suuret kiitokset ja siunaukset, hertta isäntäkulta!

KALLE. Ei kiittelemistä. (Korjaa astiat ja pullon pöydältä.) Mutta mitähän eukko nyt sanoo kun kahvipannua on tullattu? Pitää kai lisätä se taas täyteen. (Ottaa pöydältä kaljatuopin.) Pannaan vaikka tätä kaljaa, niin ei tule liian laihaksi kahvi. Ja suolaa kai pitää myös vähän lisätä. Kas noin! Olkoon nyt siinä hellalla edelleen, että kuumenee.

MANU. Mitähän tästä lystistä seuraa, kun Reeta palaa.

KALLE. Noo, ei merkitse mitään, jos vähän rähistään; siihen on meillä jo niin totuttu.

ANTTI. Niin on meilläkin, jotta sellaisia ei kannata ajatella. Eikä niiden naisväkien mekastamisia ylipäänsä pidä ottaa vakavalta kannalta. Häijyyttään mitä ärisevätkin.

KALLE. Mutta on se kumma paikka, että on niin paljon pahoja akkoja, vaikka minun tietääkseni ei ylimalkaan pahoja tyttöjä ole olemassakaan.

MANU. Niinkuin laulussakin sanotaan (laulaa):

Hyväthän tytöt kaikki on sulosilmät, simakielet. Mistäs tulee pahat akat, mikä muuttaa mielet!

KAIKKI (remahtavat nauruun).

REETA (tulee Maijan kanssa). Mitä maailmanlopun elämää täällä pidetään?

KALLE. Kuulimme tässä vain lystikkään laulun akkaväestä.

REETA. Kyllä teillä on teidän lystinne.

KUSTAA. Missäs emännät kävivät?

(Reeta ja Maija eivät puhu mitään. Seuraa hetken hiljaisuus, jolla ajalla Reeta asettaa kahvivehkeet pöydälle.)

REETA. Tule nyt, Maija, kahville.

MAIJA. Kiitoksia!

(Miehet vilkuilevat ja kuiskailevat keskenään virnistellen.
Naiset asettuvat pöytään ja puhelevat aivan niinkuin ei
miehiä olisikaan.)
REETA. Ota nyt, ennenkun jäähtyy. Minkälaista se lienee? Näytti kaataissa vähän laihalta.

MAIJA. Hyväähän kahvia sinä aina keität. (Ryyppää kahvia, vetää suunsa väärään ja alkaa yskiä.)

REETA. No, mikä nyt tuli?

MAIJA. Taisi mennä väärään kurkkuun.

REETA. En minä ainakaan kadehtinut.

KALLE. Enkä minäkään.

REETA (ryyppää kahvia, juoksee likaämpärin luo ja sylkee yskien kahvin suustansa).

Miehet (nauravat).

KALLE (tekeytyen viattomaksi). No, mikäs kahviin on tullut?

REETA. Jahah, kyllä minä yskän ymmärrän. Sinä, kelvoton, olet ollut pannun sotkemassa. Tuoss’ on sulle! (Vanuuttaa Kallea korvista.) Noin, noin! Tekeekö vielä toiste mielesi pilan tekoon, mullikka?

KALLE (kumartuu nauraen). Älähän vain korvia vie!

ANTTI. Mutta Reeta! Mitä tuo nyt on tuollainen?

MANU. Etkö sinä sitä tiedä jo kokemuksesta, vanha, naimisissa oleva mies, että rakkautta se on. Rakkaushan jaetaan kahteen pääkappaleeseen: ensimäinen on ennen avioliittoa, ja silloin ollaan näin (halaa Maijaa); toinen on aviollinen rakkaus, ja siitä antoi Reeta juuri näytteen.

ANTTI. Mutta ei sitä sentään sovi ilmaista ihmisten aikana, niinkuin
Reeta teki.
MAIJA. Mitäs sinä muiden asioihin tuppaudut, ole kotona kuinka häijy tahansa.

ANTTI. Nainen vaietkoon seurakunnassa, sanoi Paavali. Mene kotiin hoitamaan taloutta, äläkä lentele pitkin kylää koko päivää.

MAIJA. Kyllä minä askareeni aina paremmin hoidan, kuin sinä isännyytesi, tollikka.

ANTTI (matkien). Paremmin, paremmin, — tuota nuottia olen kuullut jo vuosikausia. Rupeaisit itse isännäksi ja toimittaisit sen viran paremmin kuin minä, etkä siinä yhtenään lörpöttäisi. — Oikeastaan me olemmekin päättäneet — — —

MAIJA. Mitäs teidän päätöksistänne, mutta me olemme päättäneet — — —

KALLE. Olemme päättäneet panna teidät isänniksi. Saatte sitte näyttää parastanne.

REETA. Ja me olemme päättäneet panna teidät emänniksi. Vai uskallatteko ryhtyä vaihtokauppaan?

KALLE. Tottakai me siinä toimeen tulemme, missä akkaväkikin.

ANTTI. Mikäs siinä, kyllä me suostumme.

KALLE. Teidän on siis ensiksi alotettava heinänteko, laitettava haravat ja viikatteet kuntoon, korjattava reet ja latojen katot.

REETA. Mutta eihän vielä ole aijottu heinäntekoa alottaa.

KALLE. Nyt kumminkin alotetaan.

ANTTI (ivallisesti). Meidänkin Maija saa nyt näyttää erinomaista taitoaan näissä miesten töissä.

MAIJA. Saattekin nähdä oikein mallikelpoisia isäntiä.

REETA. Sen sanon minäkin.

KALLE. Ja me annamme teille käsityksen, minkälaisen kelpo emännän tulee olla.

ANTTI. Niin juuri.

REETA. Ei tässä talossa nyt ainakaan ryypiskellä eikä mustalaiskauppoja tehdä.

KALLE. Eikä myöskään pidetä turhaa mutinaa ja rutinaa tämän emännän aikana. (Taputtaa rintaansa.)

REETA. Hyvä juttu!

KALLE. Koska sinä, Reeta, nyt olet isäntä, niin merkiksi annan minä sinulle nämä housut lainaksi. (Heittää tuvan naulasta housunsa Reetalle.)

REETA. Mitä minä semmoisilla?

KALLE. Ota pois! Ne ovat käytännölliset kapineet, etenkin kattoja korjatessa!

REETA. No, en minäkään niin köyhä ole, etten voisi sinulle lainata. Tuoss’ on, ota! (Heittää hameensa naulasta Kallen päälle.) Se voi olla tarpeen lapsia hoidellessa.

Väliverho.

Toinen näytös.

Sama pirtti. Kaikellaisia talouskapineita huiskin haiskin ympäri huonetta. Järjestys muutoinkin huononpuoleinen.

KALLE (huivi päässä ja suuri esiliina edessä syöksyy sisään lypsinkiulu kädessä). Tuhannen sarvipäät! (Heittää kiulun permannolle.) En enää elämässäni mene lypsämään, vaikka täytyisi tappaa joka ainoa sorkka. Ensin sain vähän maitoa herumaan, mutta sekin meni pitkin hihaa ja käsivarsia. Sitten potkasi Kirjo minut kiuluineni kumoon. Olkoot minun puolestani vaikka ikänsä lypsämättä! (Huutaa auki olevasta akkunasta.) Manu! Manu! Vie lehmät hakaan vain! — Mitä sanot? — Ettäkö eivät ole lypsetyt? — On ne lypsetty jo aikoja sitten. — Utareetko kovat? — Etkö ymmärrä, että johan niihin on ehtinyt tulla uutta maitoa, sillä onhan päivä pian puolessa. Lennätä ne nyt vain pois silmistäni ja hetipaikalla. (Ulkoa kuuluu hätäistä lehmänkellojen kalinaa.) No, nyt niistä edes pääsi! (Heittää huivin päästänsä.) Tuonkin räsyn panin korviini, että lehmät paremmin lypsää antaisivat. — (Kävelee laattialla.) Mitä minä nyt päivälliseksi laitan? Väki tulee pian kotia, eikä minulla ole mitään valmista. Laittaisinkohan perunasoppaa? Siitäkin on vaivaa, kun pitää kuoria perunat. Jos taas keittäisin perunoita kuorineen, niin voisi Reeta ähätellä, että en muuta osannut. (Tuumii.) — Nytpä tiedän. Oikeen hyvän ja jykevän riisiryynipuuron minä keitän. Näytetään eukolle, että tämä poika osaa. (Tekee hellaan tulen sekä asettaa padan tulelle.)

REETA (tulee).

KALEE. No, mitä nyt?

REETA. Tuota noin, että en minä saa sitä ladon kattoa korjatuksi, kun on niin tuulinen päivä.

KALLE. On saaminen! Tuulilla ja sateillahan minäkin sellaiset työt olen tehnyt.

REETA. Mutta jos huomenna olisi tyynempi, että uskaltaisin edes kiivetä katolle. Enkö minä nyt voisi alottaa sitä heinäntekoa? En ole saanut vielä mitään aikaan.

KALLE. Näin pitkällä on jo päivä, etkä ole vielä mitään ehtinyt edes alkamaan. Alota nyt, herran tähden, jotakin. Ennen en anna päivällistäkään, ennenkuin saat jotakin aikaan.

REETA. Kun on niin tottumaton —

KALLE. Niinpä niin. Mutta en minä viitsi turhista riidellä, alota vain heinänteko. Saat ruunan ajettavaksesi. Tule, niin minä autan vielä valjastamisessakin. (Menevät.)

MANU (tulee). Huh, huh, huh! Kylläpä tuli kuuma niiden kanssa juostessa. Miksi lienevätkään lehmät olleet niin villillä tuulella?

EEVA (tulee nauraen). Olin utelias näkemään, minkälaista elämä täällä nyt on. Meidän “emäntä” leipoo parhaillaan.

MANU. Kyllä me toimeen tulemme. Minä autan velimiestä ja teen mitä hän käskee.

EEVA. Sinähän oletkin niin hyväsydäminen.

MANU. En tiedä, tokko minä sydämen puolesta niin hyvä olisin, mutta tämä täällä, (osoittaa selkäänsä) on saanut veljen ja hänen vaimonsa holhouksen alaisena siksi pahoja pamauksia, että on oppinut nöyrtymään jo pienestä pitäen.

EEVA. Manu-parka, sinähän jäit jo pienenä orvoksi. Oikein on sääli.

MANU. Ei minua sääliä tarvitse. Olenhan jo aika mies ja kykenen vuorostani antamaan muille selkään. Ainakin Kallen lapsille.

EEVA. Mutta kuka nyt Veikkoa hoitaa ja missä Anna ja Eemil ovat?

MANU. Anna ja Eemil juoksevat pitkin kylää, sillä eivät lapset näin kesällä sisällä viihdy. Veikko nukkuu, mutta pelkään, että pulaan joudumme, jos hän herää ja alkaa porata. Mutta kait sinä sitten hoidat häntä, jos sattuisi nyt heräämään.

EEVA. Hoidanhan mielellänikin.

MANU. Kyllä minä sitten lainan maksan ja hoidan lapsia sinun kanssasi, kun me naimisiin menemme.

EEVA. Niin, — ja etkös sinä myöskin valvo niiden kanssa, jos ne ovat kiukkuisia ja huutavat öisin.

MANU. Tjaa — sitä en minä voi luvata. Minä olen niin raskas-uninen, ja kun on päivän ollut kovassa työssä, niin ei jaksa.

EEVA. Mutta käly sanoo, että hänellä on yhtäpaljon työtä, kuin
Antillakin ja että — että Antinkin pitää — —
MANU. Sanokoon kälysi mitä tahansa, mutta jos minun pitää ottaa sinunkin työsi niskoilleni, niin on parasta ettemme mene naimisiin ollenkaan.

EEVA (puoleksi itkien). Voimmehan me silti mennä. Kyllä minä huushollin hoidan ja eihän sitä tiedä, tuleeko niitä lapsia —

MANU. Tuleeko? Kyllä tulee, ja pitää niitä toki tullakin! Mutta sinä saat ne hoitaa. Eikös niin?

EEVA. Niin, niin. Mutta elä nyt vain ole vihainen.

MANU. En ollenkaan! Mutta minä olen viisaampi kuin velimies ja teen tällaiset riidanaiheet turhiksi jo ennen naimisiin menoa. Te naiset olette niin oikukkaita kapineita, että teidän päähänne voi pälkähtää vaikka minkälaisia hassuja vaatimuksia.

EEVA. Luuletko, ettei meille naimisissa ollessamme sitten riitaa tulisi ollenkaan. Riiteleväthän Maija ja Anttikin joka päivä.

MANU. Kyllä ihmisillä riidanaiheita aina niin paljon riittää, ettei ikävä tule, mutta emmehän me viitsi samaa toramyllyä jauhattaa, kuin veljet ja kälyt. Enkä minä aijo sinua työllä tappaa. Jos et jaksa, niin otetaan apulainen.

EEVA (Manun kaulaan hypäten). Sinä olet aina niin hyvä!

MANU (sieppaa Eevaa vyötäisistä ja alkaa lennättää ympäri huonetta laulaen: “heippa reippa rallaa, häät on joutumallaan j.n.e.”).

EEVA. Päästä herran tähden irti! Joku tulee! Näin vilahduksen ikkunasta ja porstuassa kolistellaan. Mitä tietä minä nyt pakoon pääsen?

MANU. Hyppää tuosta ikkunasta ulos!

EEVA. Kun ehtisin! (Menee Mamin auttamana ikkunasta ulos.)

MANU (kävelee vihellellen lattialla. Kalle tulee).

MANU (Kallelle). Mitäs töitä minä nyt tekisin?

KALLE. Ota tuo ruuanlaitto huoleksesi ja pane pataan riisiryyniä. Hoida sitten tulta, niin että pian kiehuu.

MANU. Kyllä minä puita panen, että on tuli kuin juhannuskokko. —
Kuinka paljon niitä ryynejä pannaan?
KALLE. En minä tiedä. Pane nyt arviokaupalla.

MANU (hakee pöytäkaapista ryynipussin ja kaataa pataan sekä korjailee tulta).

ANTTI (syöksyy sisään suuri, mustaksi palanut leipä kädessä). Kuulehan naapuri! Mitä minä nyt teen, kun nämä leivät paloivat aivan karrelle?

KALLE. Kuinka sinä sillä tavalla?…

ANTTI. No, kun minä paistoin niitä ensin kolme tuntia, eikä ottanut ollenkaan kuorta tullakseen, niin lämmitin uunin uudelleen vähän pontevammin, ja nyt ne eivät ehtineet olla kuin kymmenen minuttia, kun korventuivat, peevelit, tuon näköisiksi.

KALLE. Ovatpa nyt sitten ainakin kypsiä.

ANTTI. Ovat, ja niin perinpohjaisesti, että sisältäkin näyttävät kuin sysihauta. Mitä minä nyt Maijalle sanon, kun hän kotia tulee?

KALLE. Sano, että palanut on terveellistä vatsalle.

ANTTI. Ei näitä voi laskea hampaidenkaan lävitse. Hulluinta vain on, että meillä ei ole leipää ollenkaan. Etkö sinä voisi lainata edes päivälliseksi.

KALLE. Lainaan kyllä ja annan vielä hyvän neuvonkin. Hautaa palaneet leipäsi jonnekin ja laita taikina uudelleen. Sano sitten Maijalle, ettet ole ehtinyt leipoa vielä ollenkaan.

ANTTI (lyö Kallea olalle). Kiitos, naapuri! Sinä olet aina hyvä auttamaan.

KALLE. Ei kestä, ei kestä. Ainahan sitä lähimäistä niin paljon autetaan. Tule mukana aittaan, niin saat leivät. (Menevät.)

MANU (hämmentelee pataa ja laulelee):

“Keitä sä kultani kahvia, ja keitä kattilalla; viimeisen kerran astelen sun kamarisi lattialla.”

(Puhuu.)

Kylläpä tämä on sakeaa.

KALLE (kurkistaa ikkunasta sisälle). Kuinka puuro joutuu?

MANU. Hyvin, mutta tulee niin kovaa, ettei upottaisi, vaikka hevonen päällä seisoisi. (Hämmentää voimainsa takaa.)

KALLE. Lyö vettä sekaan, että löysenee.

MANU. Eikös siihen pitäisi panna maitoakin?

KALLE. Mistä sitä panee? Tuota — tarkoitan — että tuleehan riisiryyneistä valkoista muutenkin. Vai mitä sinä luulet?

MANU. Enhän minä tiedä, mutta kyllä Reeta pani aina maitoakin.

KALLE. Ne naiset ovat aina sellaisia tuhlareita. Näytetään niille nyt, että saa sitä hyvää vähemmälläkin. (Poistuu.)

MANU. Niin kyllä, kun taitaa. (Panee vettä pataan.) Mikähän ihmeellinen soppa tästä mahtaa tulla?

KALLE (tulee puita sylissä). Pane vain runsaasti puita hellaan, että joutuu. Tässä on.

MANU. Kyllä pannaan. (Lisää puita.)

KALLE. Minä asetan astiat pöydälle, mene sinä hakemaan leipää ja silakoita.

(Manu menee ulos ja Kalle ottaa hyllyltä vateja ja
lautasia, asettaen ne pöydälle).
KALLE. Siatkin kuuluvat siellä kiljuvan nälissään. Pahusko sitä joka paikkaan ehtii ja kaikkea muistaa. Lennätän niille vaikka tuon likaveden. (Ottaa likaämpärin nurkasta ja menee.)

MANU (tulee tuoden leipää ja silakkalautasen). Mikä täällä niin oudosti haisee? (Menee hämmentämään pataa.) Täältä padasta se tulee. (Menee ikkunaan ja huutaa.) Veli! Veli! Kalle! Kalle!

KALLE (ulkona). Mikä on hätänä?

MANU. Puuro on ruvennut savuamaan ja haisemaan niin kamalasti.

KALLE (hyökkää sisään, menee maistamaan puuroa kauhan kärjestä). Tuhat tulimmaista! Tämä on palanut pohjaan, ja niin pahasti, ettei sitä sikakaan vinkumatta syö.

MANU. Hukkaan meni hyvät humalat! Mitäs nyt tehdään?

KALLE. Otappa kiinni tuosta padan sangasta ja lennätä se järveen.

(Manu menee kiireisesti padan kanssa ulos.)

KALLE. Sinne se nyt meni järveen kalojen ruuaksi. Kyllä Reeta ähättelisi, jos tämän tietäisi. Eikä tässä nyt ehdi laittaa mitään muutakaan, ei yhtään mitään. (Istuu ja miettii.) — Mutta kumma, ett’ei Reetaa kuulu, vaikka on kohta päivällisaika.

MANU (tulee). Sinne jätin padan järveen likoamaan. Niin oli puuro pohjaan pikiintynyt, ett’ei lähtenyt kaatamalla.

KALLE. Sanoppa nyt, mitä päivälliseksi laitetaan?

MANU (miettii). Jaa — mitähän sitä nyt osattaisi? Vai laitettaisiinko niitä “veketaareja”, joista pappilan maisteri puhui viimesunnuntaisessa kansanjuhlassa ja sanoi, että niitä on helppo laittaa.

KALLE. Mitä ne “veketaarit” ovat ja mistä niitä saa? Onko niitä
Röyskölän osuuskaupassa?
MANU. En oikein tiedä. (Itsekseen.) Minähän puhelinkin Eevan kanssa melkein koko puheen ajan, niin etten paljonkaan kuullut. (Kallelle.) Eiköhän ne ole joitakin heinäntapaisia.

KALLE. Älä nyt taas hulluttele kesken kiirettä! Heiniä saisi Reeta syödä niitylläkin, ei hänen sitävarten tarvitsisi kotiin tulla.

MANU. Mutta olen minä kuullut joidenkin sellaisten syötävien nimiäkin: senaatti ja penaatti ja —

KALLE (tuskastuen). Olkoon niitä nyt vaikka mitä naattia tahansa. Ei tässä ole aikaa hullutuksiin, jos mielii jotain valmiiksi saada.

MANU. Mutta ei se maisteri leikillä puhunut. Aivan oli totinen, kun pappi pöntössään ja sanoi, että kasviruuat ovat terveellisempiä, kuin liharuuat.

KALLE. Johan me äsken laitoimme padallinen puhdasta kasviruokaa pappilan maisterin ahvenille.

MANU. Maisteri näkyikin olevan järvellä ongella, kun minä padan sinne vein. Jos nyt juoksisin pyytämässä häntä, että tulisi neuvomaan.

KALLE. Älä nyt juokse minnekään. Vielä tähän vieraita ihmisiä ilveilemään. Syököön maisteri vain heiniänsä lehmien kanssa kilpaa. Sen tuo on heinänsyöjän näköinenkin, laiha ja kalpea, kun luuranko. Herrat kyllä elävät heinilläkin, mutta talonpojalla pitää olla parempaa purtavaa. Lampaanreisi, tai siankinkku tässä terveydelle hyvää tekisi. Niin hitosti alkaa jo hiukaista tämä hyppääminen. — Mene sinä nyt katsomaan, etteivät lehmät pääse taas apilapeltoon, ne kun nääs syövät “veketaaria” sieltäkin, mistä ei saisi omin lupinsa ottaa.

MANU. Nälkä minullakin on. En ole kunnolleen syönyt koko päivänä.
(Menee.)
KALLE. Kenellä tässä ei olisi nälkä! Itsellänikin niin, että näköä haittaa. (Haukkaa leipää ja silakkaa. Puhuu suu täynnä.) Mitä ihmettä minä sille päivälliselle teen? Väki on kohta kotona, eikä minulla ole mitään valmista. (Lapsi kamarissa itkee.) Nyt se Veikkokin heräsi. (Menee kamarin ovelle, mutta kääntyy takaisin.) Huutakoon nyt vähän aikaa, eihän tuo niin vaarallista liene. Onhan se jo siksi iso, ettei enää napa repeä, ja paremmat keuhkot saa, kun hyvästi huutaa. Minä kasvatankin sitä järkiperäisesti. (Yhä vimmatumpaa porua kuuluu.) Tässä alkaa jo tulla kiirekin. Mihin sitä yksi ihminen ehtii, kun on kymmenen rautaa tulessa saman tien. (Lapsi kirkuu.) No, no! — (Menee kamarin ovelle ja huutaa.) Ole vaiti siellä vähän aikaa! Ei minulla ole sinulle maitoa, ennenkun käyn kylästä lainaamassa. — Tai varros vähän! Saat vettä ensi hätään. (Hakee tuttipullon ja panee siihen vettä.) “Vettä ne herrain hevosetkin juovat ja kauniin karvan kantavat.” Sitäpaitsi — vesi puhdistaa suoliston. (Vie pullon kamariin ja palaa tupaan.) No, on sen suu nyt tukittu joksikin aikaa. (Aikoo mennä ulos, mutta ovessa tulee mustalais-Kustaa vaimonsa ja tyttärensä kanssa vastaan.)

KUSTAA. Päivää, isäntä!

NAISET. Päivää, isäntä-kulta!

KALLE (hitaasti). Päivää! (Itsekseen.) Mikä nuokin nyt tuohon lennätti, parhaaseen kiireeseen. Mutta “missäs harakat, ellei siantappajaisissa”.

KUSTAA. Toin nyt sen hevosen ja tulin perimään välirahoja.

KALLE. Hm! Se kauppa taisi tulla liian hätäisesti tehtyä. Parasta taitaa olla, että se peruutetaan, vallankin kun olen huomannut, että vain yrität siinä minua puijata.

KUSTAA. Ei, hertta-isäntä, ei sitä voi enää peroa. Kauppa kun kauppa! Tokihan nyt miehen sana on siksi pitävä, että siihen voi luottaa. Ja maailman parhaan hevosen saat.

KALLE (jyrkästi). Vie vain pois hevosesi ja paikalla! Minulla on kiire, enkä minä nyt jouda turhia jauhamaan.

KUSTAA. Anna kuitenkin joku markkanen purkajaisia.

NAISET (käsiään ojennellen). Anna, isäntä-armas, anna joku markkanen köyhille ihmisille! Anna, kultanen isäntä! Kyllä Jumala sinut siitä siunaa.

KALLE. Menkää pois! Minä alan jo suuttua.

AKKA (menee -pöydän ääreen ja alkaa syödä). Anna, isäntä-kulta, voita ja maitoa lisäksi, niin me syömme. Ei ole vielä koko päivänä syöty mitään. Tulkaa, Kustaa ja Miina, tulkaa syömään!

(Mustalaiset seisovat pöydän ympärillä ja syövät, yhä
mankuen: hertta isäntä-kulta, anna maitoa, anna voita y.m.
Lapsi kamarissa huutaa.)
KALLE (tukkii korviaan). Ettekö kuule, että oma lapsikin huutaa nälissään? Ulos, koko joukko, ja paikalla! (Mustalaiset mankuvat yhä. Naiset hameita ja röijyjä, Kustaa rahaa, vaatteita, kauroja j.n.e.)

KALLE (äkäisenä). Koska ei teitä saa muutoin lähtemään, niin täytyy kai ajaa. (Ottaa Kustaata niskasta ja taluttaa ovelle.) Sinä ensin!

KUSTAA (vastaan pannen). Mokomakin mies! Jo on hullumpi kun akkansa.
Senkin tohvelirätti, juopporatti, marakatti! (Lyö Kallea.)
KALLE (suuttuen). Ulos! (Tyrkkää Kustaan ulos ovesta.)

AKKA (joka on silläaikaa siepannut naulasta Reetan hameen ja piilottanut saalinsa alle). Hyi, kirottu talo! (Syleksii.) Hyi, phyi, phyi! Tuollainen isäntä ei ole tupakkinaulan arvoinen. (Väistyy ympäri pöydän Kallen edellä, joka lähestyy häntä uhkaavan näköisenä.) Karvakuontalo! Maailman-Matti! Tuli talosi polttakoon, klinkkukinttu! Karhu karjasi kaatakoon, syntisäkki! Havukka lapsesi vieköön, pellonpeljätin! Kyllä minä sinut vielä noidun, senkin piikkiäes!

KALLE (akkaa tavottaen). No jopahan on pahus, ellen sinua ulos saa!

AKKA (poistuu kiireesti, työntäen tyttärensä edellään ja vielä mennessään haukkuen). Visukinttu, mörökölli!

KALLE. Sai siinä nyt kuulla kaikki nimet, mitä on mustalaisen almanakassa. — Kaikellaisten kaupoissa minäkin olen ollut.

(Ulkoa kuuluu lasten parkumista: nälkä — ruokaa!)

KALLE (itsekseen). Alkakaapas tekin, mukulat, nyt siellä vielä parkua, suuret lapset. (Huutaa ikkunasta.) Anna ja Eemeli, suunne kiinni ja paikalla! Leikkikää siellä vain siivosti!

(Parkuna ulkona lakkaa, mutta sen sijaan alkaa
pikkulapsi huutaa kamarissa.)
KALLE. Ainako se Veikkokin jaksaa huutaa! (Puhuu ikkunasta pihalle.)
Olkaa te nyt edes siellä siunaaman aikaa ääneti. Pian saatte ruokaa.
(Menee kamariin.)
(Lapset alkavat ulkona taas itkeä ja huutaa
kurkun täydeltä: nälkä — ruokaa!)
KALLE (tupaan tullen). Joko se rääkyminen pihalla taas alkoi! (Ikkunasta.) Hävetkää vähän! — Jos olette hiljaa, niin saatte heti syötävää. (Menee ottamaan hyllyltä piimäpyttyä, jolloin hylly astioineen tulee alas ja piimää räiskyy Kallen päälle.)

KALLE (suuttuneena). Kylläpä nuo mukulatkin osaavat kiusata! Kaikkea heidän tähtensä saakin päälleen. (Ikkunasta.) Menkää siitä etemmäs huutamaan! Ette siinä nyt nälkään kuole, vaikkei ruoka tässä silmänräpäyksessä olekaan suussanne.

(Pikkulapsi itkee).

KALLE. On se tuokin koko maanvaiva. Aina rääkyy. (Menee kamariin ja tulee hetken päästä kantaen kehtoa, jonka vie pihalle.)

(Tupaan tullen).

Olkoot nyt siellä, koko komppania, ja huutakoot, niin että kylä kaikuu. Mahtuuhan ääntä maailmaan. Ja nyt en minä enää välitä päivällisistä enkä muistakaan akkaväen hökötyksistä. On tämäkin nyt siivoa, olla tällainen piimäankka, miehinen mies. On onni, ettei kukaan ole näkemässä tätä sekamelskaa. Täytyy nyt vähän siivota edes —

MATKUSTAJA (tulee). Päivää! Kuljin tästä ohi ja kuulin pihaltanne niin kovaa lasten kirkunaa, etten voinut olla poikkeamatta katsomaan, mikä täällä on hätänä. Näytti siltä, että täällä ei olisi ketään kotona, kun lapset sellaista elämää saavat pitää.

KALLE (kädet puuskassa). Kuten näette, täällä nyt kumminkin ollaan kotona, ja hyvä kotimies onkin.

MATKUSTAJA. Kyllähän minä näen, että te mies olette, ja siksi juuri elämä ja huushollin pito täällä taitaakin olla sellaista, kun on.

KALLE. Mikä tällä elämällä on hätänä?

MATKUSTAJA. Kuulkaahan, teidän pitäisi mennä uudelleen naimisiin tai hommata tänne joku muu naisihminen. Ymmärtäähän sen, ettei miesten pitämä talous aina niin hääviä ole.

KALLE. Kiitoksia neuvoista, joita en ole pyytänyt. Mutta kyllä minä luullakseni tehtäväni itsekin tiedän. Sitäpaitsi olen tästälähtien tyytyväinen omaan vaimooni. Ei tarvitse neuvoa toista ottamaan.

MATKUSTAJA (itsekseen). Tuo mieshän taitaa olla vähän höperö. Parasta mennä pois ennenkuin hän saa raivokohtauksen. (Peräytyy ovelle.) Tästä täytyy käydä ilmoittamassa naapureille. (Kallelle.) Tietysti te itse asianne parhaiten tiedätte. Hyvästi! (Menee.)

KALLE. Kun hyvin menet, niin paremmin pääset. — Tuota vielä puuttui! Nyt se tietysti juoruaa näkemistään pitkin kylää. — Jaa-ah! On tämäkin elämää! En jaksa enää ajatella enkä tehdä yhtään mitään. Tämä päivä on ollut elämäni raskain. Väsyttää niin armottomasti. (Käy penkille makaamaan.)

Väliverho.

Kolmas näytös.

Sama huone ja samassa kunnossa. Kalle nukkuu penkillä, torjuen unissaan kärpäsiä. Alkaa sitte ensin kuorsata ja sen jälkeen puhua unissaan.

KALLE. Ooh — ooh! Tänne — tänne! Ei — ei — hyvät ihmiset — pelastakaa Reeta ensin! (Herää ja nousee nopeasti istualleen, hieroo silmiään ja katselee ympärilleen.) Kah! Untahan se taisi ollakin koko tulipalo! Mutta perin selvä uneksi. Koko tämä talo oli olevinaan ilmiliekeissä, joku tuli minua pelastamaan, mutta minä tahdoin, että hän pelastaisi ensin vaimoni. — (On hetken ääneti ajatuksissaan.) Missähän ihmeessä se Reeta viipyy, kun ei tule jo kotia. Täytyy tässä kiireesti siivota huone, ennenkuin hän saapuu, ja parasta lienee ottaa lapsetkin sisälle ihmisten silmistä. Jokohan ne ovat nukkuneet, kun ei kuulu porua pihalta enää? (Katsoo ikkunasta.) Eihän niitä näy missään! (Menee ulos ja tulee hetken päästä takaisin.) Herra varjele, nehän ovat kaikki kadonneet! Jokohan kävi mustalaisen kirous toteen? Mitä ihmettä Reeta nyt sanoo? Enkä minä tässä kunnossa ollen voi niitä etsimäänkään mennä. On parasta, että ensin siistin itseni ja pirtin. Ja siihen saakin tämä homma minun puolestani loppua. Missähän niiden räsyt ja luudat ovat? (Menee ulos.)

REETA (tulee). Kuinkahan uskallan Kallelle kaikki ilmoittaa? (Itkee.) Paljasta vahinkoa vain olen saanut aikaan, enkä osaa edes arvioida vahinkojen suuruutta. (Katselee ympäri pirttiä.) Mutta eipä taida täälläkään olla asiat kovin hyvässä kunnossa, näkeehän sen kaikesta. (Menee hellan luo.) Hellakin kylmänä eikä tietoa päivällisestä, vaikka pian on ilta käsissä. Jaa-hah! Kyllä minäkin nyt puoleni pidän. — Missähän lapset ovat ja kuinka Veikkoparka voinee? (Menee kamariin.)

(Antti ja Kaisa tulevat sisään puhellen.)

ANTTI. Ei täällä näy olevan ketään kotona. Ja sen näköinen siivo kun täällä on?

KAISA. Jo toki minä olen monta kertaa sanonut, että mistä sillä Kallella riittää kärsivällisyyttä, kun sillä on niin huono emäntä, joka ei tee tehtäviään ja vielä kaikesta turhasta suutansa soittaa. Jos minä olisin ollut samallainen ja miesvainajalleni aina saarnannut, niin johan se olisi pannut minut matalaan hirteen. On se tämä Reeta aika risti miehelleen. Myötäänsä pärmänttää. Onko sitten kummaa, että mies on usein kotoa poissa? Ja tiedättekös, että aina on Reetalla sillä aikaa kahvikekkereitä ja vieraita tupa täynnä, porstua puolillaan. Jo toki me olemme Alitalon emännän kanssa monta kertaa sanoneet, että kuinkahan kauvan se talo tuollaista elämää kestää, kun tekee kuperkeikan.

ANTTI. Mutta ettekös te, sinä ja Alitalon emäntä, ole juuri parhaita
Reetan kahviystäviä?
KAISA. No heh, sen takia minä juuri tiedänkin tämän talon asiat kuin viisi sormeani. Minullehan se Reeta aina kaikki salaisuutensa uskoo. Tässä kerrankin hän kertoi että — —

REETA (kamarista tullen). Kerro pois vain, Kaisa. Kyllä minä olen kuullut kaikki juttusi.

KAISA (yskii hämillään). Tuota — enhän minä muuta — sanoin vain, että se Alitalon emäntä — — —

REETA. Parasta on, ettet puhu mitään. Kyllä sinut nyt tunnen.

KAISA. Niin, eihän minulla mitään asiaa tainnut ollakaan, muuten vain poikkesin pikimältään, kun olin tästä ohi kulkemassa Alitaloon. Eikä minulla nyt ole aikaa viipyäkään. Hyvästi! (Menee.)

ANTTI. Eikö Kalle ole kotona?

REETA. Ei häntä sisällä kumminkaan näy, jos ei ulkona liene.

ANTTI. Olisi ollut vähän asiaa. (Menee.)

REETA (yksin). Sellaistako se Alitalon emännän ystävyys on ollutkin? Hyvä tietää! (Istuu ja miettii.) Nyt minulle selkenee paljon asioita. Kun oikein ajattelen, niin eiköhän tuon Kaisan puheessa ollut paljon perääkin. Eihän Kalle ensiaikoina sellainen ollut kuin nyt, mutta minä olen aina tahtonut pitää oman pääni, vaikka olisi ollut nuppineulasta puhe. Aina minä toruin ja morkkasin, ja vihdoin hän tuli sellaiseksi, ett’ei piitannut puheistani mitään. Tuhlari minä olen myöskin ollut. Niin että kyllä minussakin syitä on. Kun nyt saisin Kallen kanssa oikein asiat puhutuksi, niin ehkäpä kaikki tulisi hyväksi jälleen. Mutta se vanha Aatami, se ei tahtoisi mitenkään alistua myöntämään olleensa väärässä. Jospa Kalle ottaisi asian ensin puheeksi, niin olisi minunkin helpompi vikani myöntää.

KALLE (tulee luuta kädessä). En löytänyt niitä lattiariepuja. (Ottaa esiliinan edestään ja alkaa pyyhkiä piimää lattialta.) On tämäkin peliä. En vain enään toista kertaa rupeaisi — — (Huomaa Reetan, yskii.)

(Kumpikaan ei puhu vähään aikaan mitään, katselevat vain noloina toisiaan.)

KALLE. Onko suoniitty jo niitetty?

REETA (nolona). Ei ole alotettukaan.

KALLE. Mitäs sinä sitten olet tehnyt?

REETA. Enpä ole tehnyt juuri mitään, kun en niitä työkalujakaan osannut teroittaa. Vein viikatteet pajaan ja käskin yksin tein niitä vähän lyhentää, kun ne minusta tuntuivat niin hankaloilta käsitellä. Sill’aikaa menin Toiskan muorin luo kahville ja kytkin ruunan maantien viereen aitaan ohjasten peristä. Mutta se ei malttanutkaan seisoa paikoillaan, vaan rupesi ruohoa haparoidessaan vänkäämään taaksepäin, tempoen ohjakset kireämmälle ja riuhtoen itsensä viimein nurin maantien ojaan. Siinä se sitten rikkoi valjaat ja taittoi aisan, niin että minun täytyi ilman ajopelejä taluttaa se kotiin, kun selässäkään en osannut istua. Niin että siihen se minun heinäntekoni päättyi.

KALLE. Voi sinua vaivaista! Ja vielä viikatteetkin pilasit! Taisi lisäksi ruunakin loukata itsensä?

REETA. Kolmella jalallahan tuo sitte kompuroi. Ja haava sillä on kupeessa. Mutta miksi sinäkin aivan kiusaksi annoit sen minun ajettavakseni, kun tiesit, että se on sellainen hullu, ettei voi pysyä alallaan.

KALLE. Sellaista se sinun isännöimisesi on! Turkanen, että ruunakin parhaalla työajalla — —

REETA. Mutta minkälaista sinä itse olet saanut aikaan? Ensiksikin olet itse tuon siivoinen ja entä tupa sitten? Ei täällä ennen tuollaista sekamelskaa ole ollut. Ja missäs on päivällinen?

KALLE. Minä viis päivällisistä! Hoida itse sellaiset tehtävät!

REETA. Ja minä viis hevosista! Hoida itse konisi!

KALLE. Kuka käski sinun ruveta kuvattelemaan?

REETA. Kukas sinun käski? Itsehän tuota aina rähiset, että naisilla ei ole paljonkaan huolta ja hommaa.

KALLE. Pahempaa porua sinä minun työttömyydestäni pidit.

REETA (tyyntyen). Taitaa olla syytä sysissä, jos sepissäkin.

KALLE Hm!

REETA. Missä lapset ovat?

KALLE. En minä tiedä.

REETA. Etkö sinä tiedä, missä lapset ovat?

KALLE (kävelee lattialla ääneti).

REETA. Missä Veikon kehto on, kun ei sisällä ole?

KALLE. Se on pihalla.

REETA. Sinnekö sinä, jumalaton, olet lapsen laittanut. (Menee ulos.)

KALLE (yksikseen). Missähän helkkarissa ne lapset ovat? Alkaa jo itseänikin pelottaa.

REETA (tulee itkien sisälle). Kehto on kyllä pihalla, mutta ei siinä
Veikkoa ole. Sano nyt suoraan, missä lapset ovat?
KALLE. Johan sanoin, etten tiedä.

REETA. Ei, nyt tämä peli pitää loppua! Minä menen etsimään lapsia. —
Mihin minun parempi hameeni tuosta naulasta on joutunut?
KALLE. Lienee omilla jäljilläsi, sillä minä en kumminkaan ole siihen koskenut.

REETA. Tuohon se varmasti jäi, kun aamulla lähdin.

KAEEE. Vai olisikohan se mustalaisakan kelmi — —

REETA. Onko täällä käynyt mustalaisia?

KALLE. Kävihän noita.

REETA. No jo sinä olet koko kuvatus! Annat selvällä päivällä mustalaisten puhdistaa koko talon.

EEVA (tulee huppuun kääritty pikkulapsi [nukke] sylissä ja jälessään kaksi noin 6-7 ikäistä lasta, poika ja tyttö). Päivää taloon! Tulin tuomaan nämä lapsukaiset kotia. Eräs matkustaja toi ne meille. Sanoi ohi kulkiessaan löytäneensä ne pihalta huutamasta, ja kun täällä ei ollut näkynyt keitään naisihmisiä, niin hän tuli etsimään meiltä niille hoitoa.

REETA. Veikko-parka! Onkohan tuo saanut edes syödäkään tänään?

EEVA. Kyllä minä syötin ne kaikki.

REETA. Annetaan sille nyt sentään vielä vähän maitoa. (Ottaa kannun ja menee ulos.)

KALLE. Mitähän se nyt sanoo kun ei maitoa olekaan? (Menee ikkunan luo ja katselee ulos, palaa sitte penkille istumaan.) Hoh-hoo! (Huokaa.)

EEVA (hyssyttelee lasta.)

REETA (palaa). Missä tämänpäiväinen maito on, kuu ei aitassa ole?

KALLE. Se on lehmien mukana metsässä.

REETA. Mitä!? Ovatko ne saaneet jäädä lypsämättä?

KALLE (ei puhu mitään).

REETA. Kyllä on kotimies! Ei millään ole mitään tolkkua. Ole sinä,
Eeva, niin hyvä ja hae lehmät kotia, täytyyhän ne saada lypsetyksi.
(Ottaa lapsen Eevalta.)
EEVA. Kyllä minä ne noudan ja autan teitä vielä lypsämisessäkin.
(Menee.)
(Seuraa äänettömyys. Kalle istuu pää käsien varassa pöydän
päässä. Reeta vie lapset kamariin. Sitten Kalle ottaa naulasta
puhtaan takin ja pukee sen yllensä ja istuu taasen penkille.
Reeta tulee ja istuu selin Kalleen. Kumpikin koettaa salaa
vilkaista toiseensa.)
REETA (hiljaa). Kalle!

KALLE (hiljaa). Mitä?

REETA. Tuota noin, — että — etköhän sinä sentään vähän paremmin miehestä käy kuin minä.

KALLE. Joko nyt on alkanut sinustakin siltä tuntua?

REETA. Johan minä — —

KALLE. Minäkin luulen, että sinä osaat vähän paremmin emännöidä, kuin minä.

REETA. Kalle, annatko minulle anteeksi — että — että — (purskahtaa itkuun.)

KALLE (menee Reetan viereen). Reeta, eiköhän minullakin ole saman verran anteeksipyydettävää? (Niistää nenäänsä.)

REETA. Kyllä sinä sittenkin olet kelpo mies, niinkuin minä silloin morsiamena ollessani luulin.

KALLE. Ja sinä aivan niinkuin se entinen Luhtalan Reeta, jota minä niin rakastin, etten olisi voinut keneenkään muuhun vaihtaa.

REETA (lähestyen Kallea ja puhuen hellällä, itkunsekaisella äänellä).
Kalle, muistatkos, kuinka me silloin, — niihin aikoihin — — —
KALLE (koppaa Reetan syliinsä). Muistan! Eiköhän se näin ollut?

REETA (Kallen rintaan nojaten). Nyt minä en ymmärrä, kuinka me olemme voineet tuottaa toisillemme niin paljon harmia, ja kiusaa.

KALLE. Kummalliselta se minustakin nyt tuntuu.

REETA. Emmeköhän liene tarpeeksi tunteneet toisiamme?

KALLE. Tai emme ole tarpeeksi tunteneet itseämme ja omia virheitämme.
Olemme nähneet raiskan toisen silmässä, mutta emme malkaa omassamme.
REETA. Niin, niin! Minun osaltani varsinkin olisi tarvis paljon parannusta ja mielenmuutosta. Kaikki onkin ollut oikeastaan minun syytäni.

KALLE. Ei, Reeta! Minä sinut olen sellaiseksi saanut. Mutta tästälähtien olen toinen mies. Sinun mielesi ei saa enää koskaan minun vuokseni kovettua. Uskothan minua Reeta?

REETA (luottavasti). Uskon!

(Antti, kädessään halko, jonka toinen pää on palanut ja vielä savuaa, lennättää sisään edellään Maijaa, jolla on vesiämpäri, mistä räiskyttää Antin ja halon päälle.)

MAIJA. Auttakaa, hyvät ihmiset!

ANTTI (huomaa Reetan ja Kallen, jotka sylitysten nauravat. Jää hämmästyneenä seisomaan). Mitä! Mitä te teette?

MAIJA (myöskin hölmistyen). Mutta Reeta! Oletko sinä aivan hassu, vai eikö sinun ukkosi olekaan tehnyt mitään tyhmyyksiä tänään?

REETA (nousee). Me olemme oppineet paremmin tuntemaan itsemme ja huomanneet, että omista tyhmyyksistämme olemme kärsimyksemme kutoneet. Mutta nyt me olemme päättäneet tästäpuolin elää sulassa sovinnossa ja olla toisiamme morkkaamatta.

ANTTI. Tuohan tuntuu mukavalta.

KALLE. Antti, muistatkos vielä sitä entistä Pajulan Maijaa, josta olit niin mustasukkainen, että olit Kantolan Villen hengiltä kuristaa, kun hän mielestäsi Maijaa liiaksi tanssitteli?

ANTTI. Hm! Hm! (Panee halon hellaan.)

MAIJA (laskee vesiämpärin pois. Seuraa äänettömyys, jolloin Antti ja
Maija seisovat noloina, vilkuillen toisiinsa).
KALLE. Onko sovinto ja anteeksiantamus teidän välillänne aivan mahdotonta?

ANTTI (viittaa Reetaan ja Kalleen). Maija, katsoppas noita tuossa! Aivanhan ovat niinkuin me ennen vanhaan, silloin juhannusaatto-iltana siellä Pajulan aitan portailla. Muistatkos?

MAIJA (pyörittelee esiliinaansa ja pyyhkii silmiään).

ANTTI. Emmeköhän mekin voisi vielä — — — (Ääni sortuu.)

MAIJA (kääntyy selin ja alkaa itkeä. Antti menee hänen luoksensa ja ottaa kädestä kiinni. Seisovat äänettöminä).

KALLE (ylös hypähtäen ja Reetaa edellään pyöritellen menee Antin ja Maijan luo). Mutta, hyvät ihmiset! Jokohan teille nyt kävi niinkuin Lotin vaimolle muinoin. Mutta ei tässä nyt suolapatsaiksi muututa, vaikka onkin tullut vähän taaksepäin vilkaistua. — Ja kun tässä nyt vanhoja muistellaan, niin koetetaanpas muistella vieläkö osataan sitä vanhaa veikeetä kansantanssia, jota ennen pyörittiin iltamissa, kun oltiin nuorempia. Eihän nuo lie jalat vielä niin kankeiksi käyneet, ettei tässä pientä polskaa voisi pistää.

MAIJA (lakkaa itkemästä, pyyhkii silmiään ja yrittää hymyillä).

ANTTI. Se on oikein! Siitähän mieli kirkastuu! (Tanssivat jonkun kansantanhun).

[Tähän sopivia tansseja ohjeineen ja säveleineen on Anni Collanin teoksessa “Suomalainen kisapirtti” (3 vihkoa) ja Asko Pulkkisen “Suomalaisia kansantanhuja” (2 vihkoa.)]

MANU ja EEVA (tulevat tanssin loppupuolella sisälle ja jäävät seisomaan ovensuuhun käsi kädessä katsellen tanssia ja kuiskaillen keskenään hymysuin.)

KALLE (tanssin tauottua). Kas sillä lailla! (Osoittaen Manua ja Eevaa.), Mutta mitäs nuo tuossa niin rakkaasti käsi kädessä toljottavat. Ettehän vain tekin aijo ruveta yhdessä tanssimaan elämän polskaa?

MANU. Johan meillä on ollut kauvan se aikomus. Ellei teillä, vanhemmalla väellä, ole mitään vastaan sanomista, niin rupeisimme yksiin leipiin jo tänä kesänä.

KAIKKI (onnittelevat).

KALLE. Kuuleppas velimies, miksi sinä juuri tuon Eevan tahdot ottaa?

MANU. Sentähden, että rakastan juuri häntä, enkä ketään muuta.

KALLE. Se on oikein. Mutta tiedätkö sinä edes mitä rakkaus on?

MANU. Luulenpa sen nykyisin tietäväni.

KALLE. Siinäpä se onkin puntti ja pykälä. Kyllä jokainen luulee silloin tietävänsä, kun naimisiin menee, sillä silloin palaa rakkaus roihuvalkeana. Mutta tiedätkös, minä olen vasta tullut huomaamaan, että rakkaus on hiljainen tuli, johon aina täytyy lisätä uusia polttoaineita, jos mielii sitä vireillä pitää. Ei ole hyvä jättää sitä hoitamatta. Vielä pahempi on, jos heittää siihen sammutusaineita, sillä silloin voi siitä tulla tuhkaa ja hiiltä.

MANU. Mutta minun rakkauteni on niin vakava, että kyllä sitä riittää vaikka joka päivälle.

KALLE. Kuulkaapas tuota kehujaa! Noin sitä jokainen luulottelee sinun sijassasi, poika. Mutta ymmärrätkö, että ainoastaan siihen voi tulla tuhkaa, missä on ollut tultakin. Ainoastaan siinä, missä on ollut rakkautta, voi löytyä myöskin mahdollisuus sen sammumiseen ja sammuttamiseen.

MANU. Aijotko pelottaa minut peräti naimisiin menemästä?

KALLE. En millään muotoa! Päinvastoin sanon, että mene vain. Mutta muista, että rakkaus on pyhä tuli, jota tulee jokapäivä hoitaa. Itseäni surettaa, että me vanhemmat parit vasta näin myöhään ymmärsimme sen. Mutta “parempi myöhään, kun ei milloinkaan”. Onhan niitä ihmisiä, jotka eivät opi sitä koskaan.

Väliverho.