Herra Byronin ammatti by Bernard Shaw

HERRA BYRONIN AMMATTI
Romaani

Kirj.

BERNARD SHAW
Tekijän luvalla suomentanut

Väinö Jaakkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

PROLOOGI.
I.
Moncrief House, Panleyn yhteismaa. Oppilaitos säätyläisperheiden poikia varten, j.n.e.

Panleyn yhteismaa on, Moncrief Housen takaikkunoista katsottuna, ruohoa, piikkikinsteriä ja vihvilää kasvava maa-alue, joka ulottuu kauas läntistä taivaanrantaa kohti.

Eräänä kosteana iltapäivänä keväällä oli taivas repaleisten pilvien täyttämänä, joiden varjot kiitivät yhteismaan yli, ja varjojen välissä oli valoisampia läikkiä, missä rikkonainen päivänpaiste sai vihreät ja keltaiset kinsterit kirkkaina loistamaan. Pohjoisessa olevia kukkuloita tummensi sadekuuro, jonka jäljet par’aikaa kuivuivat koulutalon liuskekatolta. Se oli nelikulmainen, valkoinen rakennus, entinen herraskartano. Sen edustalla oli hyvinhoidettu nurmikenttä ja muutamia leikattuja rautatammia; takana oli neljänneseekkeri maata muurilla aidattuna poikien käytettäväksi. Yhteismaalla kuljeksijat saattoivat joinakin aikoina päivästä kuulla äänten hälinää ja juoksentelua rajamuurin sisäpuolelta. Joskus, kun kuljeksijat olivat itsekin poikia, kiipesivät he muurin harjalle ja näkivät toisella puolen kappaleen paljaaksi ja ruskeaksi tallattua tannerta ynnä muutaman neliösylen laajuisen sementtikentän, joka oli kulunut niin kuoppaiseksi, ettei se enää kelvannut alkuperäiseen tarkoitukseensa, pallopeliin. Lisäksi näkyi siellä pitkä vaja, pumppu, lukemattomilla leikatuilla kirjoituksilla raapusteltu ovi, talon pihapuoli, joka oli paljon huonommassa kunnossa kuin julkipuoli, sekä viitisenkymmentä poikaa, joilla oli lyhyet nutut ja leveät, alaskäännetyt kaulukset. Heti kun nuo puolisataa poikaa huomasivat muurilla nuoren tuntemattoman, hyökkäsivät he paikalle hurjasti huutaen, syytivät hänelle herjaus- ja pilkkasanoja ja karkoittivat hänet viskelemällä multakokkareita, kiviä, leivänpaloja ja mitä heittoaseita sattui käsillä olemaan.

Tänä sateisena kevät-iltapäivänä seisoivat umpivaunut Moncrief Housen portilla. Valkoiseen kumiviittaan verhoutunut ajuri oli vähän liikehtimässä äskeisen sadekuuron jälkeen. Sisällä vastaanottohuoneessa keskusteli tohtori Moncrief arvokkaan, hienosti puetun, noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisen naisen kanssa, joka esiintyi miellyttävästi ja oli kaikissa suhteissa kaunis, lukuunottamatta kasvojen hipiää, joka ei ollut aivan raikas.

“Ei minkäänlaista edistystä, ikävä sanoa”, huomautti tohtori.

“Se on kovin valitettavaa”, sanoi nainen rypistäen kulmiaan.

“On luonnollista, että se tuntuu teistä valitettavalta”, vastasi tohtori. “Itse puolestani neuvoisin teitä vakavasti koettamaan, eikö siirtäminen johonkin toiseen laitokseen —” Tohtori pysähtyi. Naisen kasvot olivat kirkastuneet ihmeelliseen hymyyn ja hänen kätensä oli kohonnut hurmaavasti vastustavaan eleeseen.

“Oi ei, tohtori Moncrief”, virkkoi hän; “teitä kohtaan ei minulla ole mitään valittamista; päinvastoin olen sitä harmistuneempi Casheliin, kun tiedän, että jollei hän täällä edisty ollenkaan, niin sen täytyy olla hänen oma vikansa. Mitä tulee pois ottamiseen, niin siitä ei voi olla puhettakaan. Minä en voisi saada hetkenkään rauhaa, jos hän joutuisi pois teidän huostastanne. Tahdon puhua hänelle hyvin vakavasti hänen käytöksestään, ennenkuin lähden täältä tänään. Suottehan hänelle tilaisuuden koettaa vielä, eikö niin?”

“Varmasti. Suurimmalla mielihyvällä”, sanoi tohtori, joutuen hämmennyksiin koettaessaan kömpelösti esiintyä ritarillisena. “Hän saa jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin te haluatte. Mutta —” tässä tohtori tuli jälleen vakavaksi — “te ette voi liian ankarasti teroittaa hänelle, kuinka tärkeätä hänen on ponnistaa uutterasti juuri nykyhetkellä, jota voi sanoa käännekohdaksi hänen opiskelu-urallaan. Hän on nyt pian seitsemäntoista vanha, ja hänellä on niin vähän taipumusta opiskeluun, että minä epäilen, voiko hän selviytyä yliopistoon pääsyä varten tarvittavasta tutkinnosta. Te arvattavasti haluatte hänen hankkivan itselleen yliopistollisen oppiarvon, ennenkuin hän valitsee itselleen elämänalan.”

“Niin, tietenkin”, vastasi nainen epämääräisesti, nähtävästi pikemmin myönnytykseksi tohtorin huomautukseen kuin oman vakaumuksensa ilmaisuksi. “Mitä elämänalaa neuvoisitte hänelle? Tehän tiedätte niin paljon paremmin kuin minä.”

“Hm!” sanoi tohtori Moncrief neuvotonna. “Se riippuisi epäilemättä jossakin määrin hänen omasta mieltymyksestään —”

“Ei ollenkaan”, keskeytti nainen vilkkaasti. “Mitä hän tietää maailmasta, poika-parka? Hänen oma mieltymyksensä olisi varmaankin jotakin naurettavaa. Hyvin luultavasti hän haluaisi ruveta näyttelijäksi, kuten minäkin.”

“Vai niin! Te siis ette tahtoisi antaa yllykettä millekään sen suuntaiselle taipumukselle?”

“En millään muotoa. Toivottavasti hän ei sellaista ajattelekaan.”

“Ei kylläkään, mikäli minä tiedän. Hänessä ilmenee niin vähän intoa kunnostautumiseen millään erityisellä alalla, että luulisin hänen elämänalansa olevan parhaiten hänen vanhempiensa määrättävissä. Minulla ei luonnollisesti ole tietoa siitä, onko hänen sukulaisillaan vaikutusvaltaa, josta voisi olla hänelle hyötyä. Se seikka on usein otettava huomioon kaikkein tärkeimpänä, varsinkin tällaisissa tapauksissa, kun mitään erikoista taipumusta ei ole huomattavissa.”

“Minä olen ainoa omainen, mitä hänellä koskaan on ollut, poika-rukalla”, sanoi nainen surumielisesti hymyillen. Sitten, nähdessään hämmästyneen ilmeen tohtorin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti: “He ovat kaikki kuolleet.”

“Kuinka ikävää!”

“Kuitenkin”, jatkoi nainen, “voisin epäilemättä vaikuttaa paljon hänen hyväkseen. Mutta luulen, että on vaikea saada mitään nykyään suorittamatta tutkintoja. Hänen on todellakin tehtävä työtä. Jos hän on laiska, on häntä rangaistava.”

Tohtori näytti hämmentyneeltä. “Asianlaita on niin”, sanoi hän, “että teidän poikaanne tuskin enää voi kohdella lapsena. Hän on kyllä yhä pelkkä poika tavoiltaan ja ajatuksiltaan, mutta ruumiillisessa suhteessa hän on nopeasti kehittymässä nuoreksi mieheksi. Tästä johtuu mieleeni eräs toinen asia, josta pyytäisin teitä puhumaan hänelle vakavasti. Minun täytyy sanoa teille, että hän on saavuttanut koulutoveriensa keskuudessa täällä jonkunlaista mainetta voimailijana. En suinkaan paheksu ruumiinharjoituksia soveliaissa rajoissa; ne kuuluvat tunnustettuna osana kasvatusjärjestelmäämme. Mutta minun on ikäväkseni sanottava, että Cashel ei ole vapaa siitä taipumuksesta väkivaltaisuuteen, joka toisinaan on tuloksena tavattomien ruumiinvoimien ja ketteryyden omistamisesta. Hän kuuluu suorastaan tapelleen erään kyläläisnuorukaisen kanssa Panleyn kadulla muutama kuukausi takaperin, vaikka asia tuli minun tietooni vasta myöhemmin. Joku aika jälkeenpäin hän teki itsensä syypääksi vielä paljon vakavampaan hairahdukseen. Hän ja eräs hänen tovereistaan saivat minulta luvan tehdä yhdessä kävelymatkan Panleyn kylään; mutta jälkeenpäin sain ilmi, että heidän todellisena tarkoituksenaan oli mennä katsomaan nyrkkitappelua, joka suoritettiin — vastoin lakia tietysti — yhteismaalla. Ottamatta lukuun siinä tapahtunutta vilpin harjoitusta, on tuo mieltymys, jota he siinä ilmaisivat, mielestäni vaarallista laatua, ja minä katsoin velvollisuudekseni rangaista heitä ankaralla muistutuksella ja kieltämällä heiltä koulun alueelta poistumisen, kuudeksi viikoksi. En ole kuitenkaan sitä mieltä, että tällaisessa tapauksessa on kaikki tehty, kun poika on saanut rangaistuksen. Minä annan suuren arvon äidin vaikutukselle poikien luontaisen karkeuden lieventäjänä.”

“En luule hänen välittävän minun sanoistani vähintäkään”, sanoi nainen myötätuntoisen näköisenä, ikäänkuin säälitellyn tohtoria asiassa, joka koski etupäässä tätä itseään. “Tahdon kyllä puhua hänelle siitä. Tappeleminen on sietämätön tapa. Hänen isänsä suku tappeli aina, eivätkä he koskaan saaneet mitään hyvää aikaan maailmassa.”

“Jos tahtoisitte olla niin ystävällinen. Juuri nämä kolme seikkaa olisivat tärkeät: suuremman — paljon suuremman — ahkeruuden tarve opinnoissa; sananen hänen karkeista tavoistaan; sekä hänen mielipiteensä tunnusteleminen elämänalan valintaan nähden. Olen samaa mieltä teidän kanssanne siitä, ettei ole vielä tällä haavaa pantava suurta painoa hänen ajatuksilleen tästä asiasta. Kuitenkin voidaan lapsellistakin mieltymystä käyttää keinona pojan tarmon herättämiseksi.”

“Aivan niin”, myönsi nainen. “Tahdon antaa hänelle hyvän opetuksen.”

Tohtori katsoi häneen epäilevästi, ajatellen ehkä, että hän itse tarvitsisi hyvän opetuksen äidin velvollisuuksista. Mutta hän ei rohjennut sitä sanoa; vieläpä hän epäili, olisiko rohkenemisesta hyötyäkään, koska hänellä oli ennakkoluulo, että näyttelijättäriltä puuttui luonnollisia tunteita. Hän pelkäsi myöskin, että keskustelu pojasta alkoi vaivata naista; ja vaikka olikin jumaluusopin tohtori, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin muistakin miehistä esiintyä kauniin naisen silmissä ikävystyttävänä. Siksi hän soitti kelloa ja käski palvelijan lähettämään Cashel Byronin heidän luokseen. Hetken kuluttua avattiin ovi alhaalla ja kaukaisten äänten sorinaa alkoi kuulua. Tohtori liikehti levottomasti ja koetti keksiä jotakin sanottavaa, mutta onnistumatta; hän istui äänettömänä, sillaikaa kuin epäselvä äänten sorina kohosi huudoksi: “Byron! Cash!” jälkimmäinen sana matkien sitä tavallista sävyä, jolla kassanhoitajaa kutsuttiin rihkamakaupoissa. Lopuksi kuului kimakka parku: “Mam-maaa!” nähtävästi selitykseksi, miksi Byronia vaadittiin tulemaan vastaanottohuoneeseen. Tohtori punastui. Rouva Byron hymyili. Sitten ovi alhaalla sulkeutui, vaimentaen melun, ja portailta kuului askelia.

“Tule sisään”, huusi tohtori rohkaisevasti.

Cashel Byron astui sisään punastuen, lähestyi kömpelösti äitiään ja suuteli arvostelevaa ilmettä tämän kasvoilla, jotka ylöspäin kääntyneinä tarkastelivat hänen ulkonäköään. Ollen vasta seitsemäntoista vanha, ei hänellä vielä ollut taipumusta suutelemiseen. Taitamattomuudessaan hän aivan kauhistutti rouva Byronia kohahduttamalla heidän hampaansa yhteen. Tuntien epäonnistumisensa hän suoristautui ja koetti piilottaa kätensä, jotka olivat tavattoman likaiset, takkinsa niukkoihin poimuihin. Hän oli hyvärakenteinen nuorukainen, kaula ja hartiat vankat, ja lyhyt, punertavanruskea tukka kähertyi pieninä kiharoina liki päälakea. Hänellä oli siniset silmät ja poikamaisen hyväluontoinen kasvojenilme, joka kuitenkaan ei antanut takeita mielenlaadun maltillisuudesta.

“Kuinka voit, Cashel?” kysyi rouva Byron ruhtinaallisen suojelevasti, katsottuaan häneen pitkään.

“Kiitos, hyvin”, sanoi Cashel, irvistäen ja karttaen hänen katsettaan.

“Istu, Byron”, sanoi tohtori. Byron unohti äkkiä istuutumisen taidon ja katsoi epävarmana tuolista toiseen. Tohtori esitti lyhyen anteeksipyynnön ja poistui huoneesta, oppilaansa suureksi huojennukseksi.

“Olet kasvanut kovasti, Cashel. Ja pelkään, että olet kovin kömpelö.”
Cashel punastui ja näytti synkältä.
“En tiedä mitä minun on tehtävä sinulle”, jatkoi rouva Byron. “Tohtori
Moncrief sanoo, että sinä olet hyvin laiska ja karkeatapainen.”
“Enkä ole”, sanoi Cashel ärtyisästi. “Se tulee vain —”

“Ei hyödytä ollenkaan inttää minua vastaan tuolla tavoin”, keskeytti rouva Byron tuikeasti. “Olen varma, että mitä tohtori Moncrief sanoo, on täysin totta.”

“Ainahan hän puhuu tuota samaa”, sanoi Cashel valittavasti. “Minä en voi oppia latinaa ja kreikkaa; enkä minä ymmärrä mitä hyötyä niistä on. Minä olen yhtä ahkera kuin muutkin — paitsi ehkä varsinaiset kirjatoukat. Ja mitä karkeatapaisuuteeni tulee, niin se johtuu kaikki siitä, kun olin eräänä päivänä ulkona Gully Molesworthin kanssa ja me näimme väkijoukon yhteismaalla, ja kun menimme katsomaan mitä oli tekeillä, niin siellä oli kaksi miestä tappelemassa. Eihän se ollut meidän syymme, että ne olivat tulleet sinne tappelemaan.”

“Niin; en epäilekään, etteikö sinulla olisi vaikka viisikymmentä hyvää puolustusta, Cashel. Mutta minä en salli mitään tappelemista; ja sinun tulee todellakin työskennellä kovemmin. Etkö koskaan ajattele, kuinka kovasti minun täytyy työskennellä maksaakseni tohtori Moncriefille satakaksikymmentä puntaa vuodessa sinun puolestasi?”

“Teenhän minä työtä niin kovasti kuin voin. Moncrief ukko näyttää ajattelevan, ettei ihminen saisi tehdä mitään muuta aamusta iltaan kuin kirjoittaa latinalaisia runoja. Tatham, joka tohtorin mielestä on sellainen nero, tekee kaikki käännöksensä aasinsilloista. Jos minullakin olisi aasinsilta, voisin kääntää yhtä hyvin — ja vielä paremminkin.”

“Sinä olet hyvin laiska, Cashel, siitä olen varma. On liian harmittavaa viskata menemään joka vuosi niin paljon rahaa tyhjään. Sitäpaitsi, sinun on pian ruvettava ajattelemaan itsellesi ammattia.”

“Minä menen armeijaan”, sanoi Cashel. “Se on ainoa ammatti, joka sopii herrasmiehelle.”

Rouva Byron katsoi häneen tuokion ikäänkuin tyrmistyneenä hänen suurellisuudestaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vain: “Pelkään, että sinun on valittava jokin vähemmän kallis ammatti. Sitäpaitsi olisi sinun suoritettava tutkinto päästäksesi armeijaan, ja kuinka voit selviytyä siitä, jollet harrasta lukujasi?”

“Oh, selviydyn siitä kyllä ihan hyvin, kunhan se aika tulee.”

“Oi hyvä lapsi! Sinä alat puhua niin huolimattomasti, Cashel. Ja niin paljon vaivaa kun minä näin sinusta kotona!”

“Minä puhun niinkuin muutkin”, vastasi Cashel yrmeästi. “En ymmärrä, mitä hyödyttää olla niin hurjan tarkka joka tavusta. Ensi aikoina sain kärsiä ihan loppumattomasti kiusantekoa puhetavastani. Pojat täällä luonnollisesti tietävät kaiken sinusta.”

“Kaiken minusta?” toisti rouva Byron, katsoen häneen uteliaasti.

“Niin, sen että olet näyttelijä, tarkoitan”, sanoi Cashel. “Sinä moitit minun karkeita tapojani; mutta minulla olisi turkasen tukalat paikat, jollen löylyttäisi härnäyshalua pois joistakuista.”

Rouva Byron hymyili epäilevästi itsekseen ja pysyi jonkun aikaa äänettömänä ja miettiväisenä. Sitten hän nousi ja virkkoi, katsahtaen ulos: “Minun täytyy nyt lähteä, Cashel, ennenkuin uusi sadekuuro tulee. Ja minä pyydän, että koettaisit oppia jotakin ja sivistää hiukan tapojasi. Sinun on mentävä piakkoin Cambridgeen, näetkös.”

“Cambridgeen!” huudahti Cashel innokkaasti. “Milloin, mamma? Milloin?”

“No, en tiedä. Ei vielä. Niin pian kuin tohtori Moncrief sanoo sinun olevan kelvollisen menemään.”

“Siihen on kyllä kauan aikaa”, sanoi Cashel, hyvin masentuneena tuosta vastauksesta. “Hän ei työnnä sataakahtakymmentä puntaa vuodessa ulos ovestaan niin äkkiä. Hänhän piti isoa Inglisiä täällä, kunnes hän oli yli kahdenkymmenen. Kuulehan, mamma: enkö saa lähteä tämän puolivuoden päästä? Minä tunnen varmasti, että menestyisin paremmin Cambridgessä kuin täällä.”

“Joutavia”, sanoi rouva Byron päättäväisesti. “En luule, että minun tarvitsee ottaa sinua pois tohtori Moncriefin koulusta ainakaan vielä puoleentoista vuoteen, eikä sittenkään, jollet työskentele kunnollisesti.

“Älä nyt marise, Cashel; sinä ikävystytät minua suuresti, kun mariset.
Olen pahoillani, että mainitsin sinulle Cambridgeä.”
“Sitten menisin mieluummin johonkin toiseen kouluun”, sanoi Cashel surkeana. “Moncrief ukko on niin kamalan kiukkuinen minulle.”

“Sinä tahdot pois vain senvuoksi, koska sinulta täällä vaaditaan työtä; ja juuri senvuoksi minä tahdon sinun jäävän tänne.”

Cashel ei vastannut, mutta hänen kasvonsa tummenivat pahaenteisesti.

“Minun on puhuttava hiukan tohtorille, ennenkuin lähden”, lisäsi rouva
Byron istuutuen jälleen. “Voit palata nyt leikkiisi. Hyvästi, Cashel.”
Ja hän kohotti jälleen kasvonsa suudeltaviksi.
“Hyvästi”, sanoi Cashel käheästi, kääntyen ovea kohti, ikäänkuin ei olisi huomannut äitinsä liikettä.

“Cashel!” sanoi rouva Byron painokkaan kummastuneesti. “Murjotatko sinä?”

“Enkä”, tokaisi Cashel vihaisesti. “Enhän ole sanonut mitään. Käytökseni ei kai ole kyllin hieno. Olen pahoillani siitä, mutta en voi sitä auttaa.”

“Hyvä on”, sanoi rouva Byron lujasti. “Saat mennä. Minä en ole tyytyväinen sinuun.”

Cashel asteli ulos huoneesta ja läimäytti oven kiinni jälkeensä. Portaiden juurella hänet pysähdytti noin vuoden verran häntä nuorempi poika, puhutellen häntä innokkaasti.

“Kuinka paljon hän antoi sinulle?” kuiskasi hän.

“Ei penniäkään”, vastasi Cashel hammasta purren.

“Totta vie!” huudahti toinen, syvästi pettyneenä. “Se oli sikamaisen raukkamaista.”

“Hän on niin raukkamainen kuin taitaakin”, sanoi Cashel. “Se on kaikki
Monkki-ukon syytä. Hän on syöttänyt hänet täyteen valheita minusta.
Mutta hän on kyllä ihan yhtä paha ilmankin. Tiedätkö, Gully, minä
vihaan äitiäni.”
“Oi, älä nyt!” sanoi Gully kauhistuneena. “Se on vähän liian paksua, veikkonen. Mutta kyllä hänen sentään olisi pitänyt pulittaa edes jonkun vähän.”

“Minä en tiedä mitä sinä aiot tehdä, Gully, mutta minä aion karata. Jos hän luulee, että aion jäädä tänne vielä kahdeksi vuodeksi, niin hän erehtyy hurjan pahasti.”

“Olisi kamalan kiva jutku karata”, sanoi Gully hihittäen. “Mutta”, lisäsi hän vakavasti, “jos todella tarkoitat sitä, niin tulimmainen, minä lähden myös! Wilson on juuri antanut minulle tuhat riviä, ja pahus vieköön, jos rupean niitä kääntämään!”

“Gully”, sanoi Cashel, kulmiensa rypistyksen synkentyessä uhkaavaksi; “minä tahtoisin nähdä jommankumman noista jehuista, jotka näimme yhteismaalla, iskevän tohtorin kimppuun — laillisessa ottelussa, näet.”

Vesi herahti Gullyn suuhun. “Niin”, sanoi hän henkeään pidättäen; “varsinkin sen, jota he kutsuivat Puijariksi. Yksi erä jo riittäisi tuolle vanhalle rahjukselle. Lähdetään leikkikentälle; minä saan nuuskaa, jos minut tavataan täältä.”

II.
Seuraavana yönä tunki pilvien läpi juuri sen verran valoa, että Panleyn yhteismaan saattoi erottaa mustana aavana, jonka vaaleintakin vivahdusta vasten kappale syttä olisi näyttänyt kalpealta. Ei ainoaakaan ihmisolentoa ollut liikkeellä mailin laajuudella Moncrief Housen lähistöllä, jonka savutorvet, aavemaisen valkeina kuun puoleiselta sivultaan, loivat pitkiä varjoja hopeanharmaille kattoliuskoille. Hiljaisuuden oli juuri rikkonut neljänneksen yli kahdentoista lyönti kaukaisesta kirkontornista, kun erään savupiipun pimeästä varjosta pisti esiin ihmispää. Se kuului pojalle, jonka ruumis kohta sen jälkeen tuli kiemurrellen ulos avonaisesta kattoikkunasta. Saatuaan hartiansa ulos kääntyi hän kasvot ylöspäin, tarttui pienoiseen päätyyn, jossa kattoikkuna sijaitsi, veti itsensä kokonaan ulos ja hiipi varovasti alaspäin reunakaidetta kohti. Heti hänen jäljessään seurasi toinen poika.

Moncrief Housen portti oli julkisivun vasemmanpuoleisessa kulmassa ja sen yläpuolella oli korkea holvikaari, jonka laki oli tasainen, niin että sitä voi käyttää parvekkeena. Porttiholvin korkuinen muuri yhdisti talon julkisivun rajamuuriin, aidaten osaltaan hedelmätarhaa, joka oli talon vieressä nurmikon ja leikkikentän välissä. Kun pojat olivat hiipineet reunakaidetta pitkin juuri porttiholvin yläpuolella olevalle kohdalle, pysähtyivät he, ja kumpikin laski kenkäparin alas parvekkeelle pitkän ongensiiman avulla. Kun kengät olivat turvallisesti määräpaikassaan, päästivät he siimatkin putoamaan ja palasivat sisälle taloon toisen kattoikkunan kautta. Kului minuutti. Sitten he ilmestyivät jälleen porttiholvin laelle ikkunasta, jonka parvekkeena se toimi. Siinä he panivat kengät jalkaansa ja suuntasivat kulkunsa hedelmätarhan muurille. Heidän ryömiessään sitä pitkin kuiskasi takimmainen poika:

“Kuule, Cashy.”

“Vaiti!” vastasi toinen hillityllä äänellä. “Mikä on hätänä?”

“Minun tekisi mieleni käydä vielä kerran Moncriefin muijan päärynäpuulla; ei muuta.”

“Eihän siinä ole päärynöitä tähän vuodenaikaan, hupsu.”

“Tiedän sen. Tämä on viimeinen kerta, kun me menemme tätä tietä, Cashy.
Eikös se ole ollut hauska jutku, häh?”
“Jos et pysy vaiti, niin se ei tule olemaan viimeinen kerta, sillä sinä joudut kiinni. No nyt sitten.”

Cashel oli saapunut ulkomuurille; ja hän lopetti lauseensa pudottautumalla muurin reunakkeelta yhteismaalle. Gully pidätti muutaman sekunnin henkeään sen tömähdyksen takia, jonka hänen toverinsa sai aikaan maahan pudotessaan. Sitten hän kysyi kuiskaten, oliko kaikki hyvin.

“Kyllä”, vastasi Cashel kärsimättömästi. “Pudottaudu niin hiljaa kuin voit.”

Gully totteli ja koetti niin huolellisesti varoa aiheuttamasta alastulollaan maan tärähdystä, joka herättäisi tohtorin, että hänen jalkansa eivät ollenkaan uskaltaneet vastata maahan. Hän putosi istualleen ja jäi siihen, tuijottaen Casheliin ällistyneen näköisenä.

“Heikkari!” huudahti hän tuokion kuluttua. “Olipas se jymähdys.”

“Nouse ylös, kuuletko”, sanoi Cashel. “En ole ikinä nähnyt tuollaista turkasen aasia kuin sinä olet. No, ylös nyt! Joko saat henkesi kulkemaan?”

“Luulisinpa saavani. Lyödäänkö kahden pennyn veikka, että minä olen ensimmäisenä tienhaarassa? Kuule: nykäistään pääoven soittokelloa ja huudetaan oikein isosti ennenkuin lähdetään. Eivät ne saa meitä kiinni.”

“Kyllä”, sanoi Cashel ivallisesti. “Tahtoisinpa nähdä itseni tai sinut sitä tekemässä. No nyt siis. Yks, kaks, kolme, ja matkaan.”

He lähtivät juoksemaan yhdessä ja saapuivat tienhaaraan noin kahdeksan minuuttia myöhemmin, Gully kokonaan hengästyneenä, ja Cashelkin kelpo tavalla. Tässä oli heidän suunnitelmansa mukaan Gullyn käännyttävä pohjoiseen vievälle tielle ja juostava Skotlantiin, missä hän varmasti uskoi setänsä riistanhoitajan piilottavan hänet. Cashelin oli mentävä merille, niin että jos hänen asiansa kävisivät toivottomiksi, niin voisi hän ainakin ruveta merirosvoksi ja saavuttaa kuuluisuutta siinä ammatissa lisäämällä ritarillisen jalomielisyyden niihin karkeampiin hyveisiin, joista se jo vanhastaan on maineessa.

Cashel odotti kunnes Gully oli toipunut hengästyksestään. Sitten hän sanoi:

“No niin, vanha veikko. Meidän on nyt erottava.”

Jouduttuaan silmätyksin suunnitelmansa yksinäisen todellisuuden kanssa ei Gully enää tuntenutkaan siihen mieltymystä. Hetken mietittyään hän huudahti:

“Peijakas, vanha veikko, minä tulen sinun mukaasi. Skotlanti menköön hiiteen.”

Mutta Cashel, ollen heistä kahdesta voimakkaampi, halusi yhtä innokkaasti päästä eroon Gullysta kuin Gully halusi tarrautua häneen. “Ei”, sanoi hän, “minä lähden ankaraan elämään, ja sinä et kykenisi siihen. Sinä et ole tarpeeksi vahva merielämään. Tiedätkö, poika, merimiehet ovat karaistuja kuin rauta, ja nekin vain hädin tuskin sitä kestävät.”

“No, lähde sitten sinä minun mukaani”, tyrkytti Gully. “Setäni riistanhoitaja ei pane vastaan. Hän on reilu, kelpo mies. Ja me saamme metsästellä mielin määrin.”

“Se on kyllä hyvin hyvä sinulle, Gully; mutta minä en tunne sinun setääsi, enkä halua saattaa itseäni kiitollisuuden velkaan hänen riistanhoitajalleen. Sitäpaitsi me olisimme liian suuressa kiinnijoutumisen vaarassa, jos kulkisimme yhdessä halki maan. Olisin tietysti hyvin iloinen, jos voisimme pysyä yksissä, mutta se ei käy päinsä; tunnen varmasti, että meidät napattaisiin kiinni. Hyvästi.”

“Mutta odota vielä vähän”, pyysi Gully. “Entä jos he koettavat ottaa meitä kiinni: silloin me voimme paremmin pitää puolemme, jos meitä on kaksi.”

“Joutavia!” sanoi Cashel. “Se on kaikki lapsellista lorua. Meidän jälkeemme lähetetään ainakin kuusi poliisia, ja vaikka tekisin kaikkein parhaani, en voisi rökittää kuin kaksi, jos he käyvät yht’aikaa meihin käsiksi. Ja sinä tuskin kykenisit suoriutumaan yhdestäkään. Pysyttele sinä vain liikkeellä äläkä mene liki rautatieasemia, niin pääset Skotlantiin hyvässä turvassa. Katsos nyt: me olemme jo tuhlanneet viisi minuuttia. Minä olen nyt saanut puhalletuksi ja minun on lähdettävä. Hyvästi.”

Gully ei iljennyt tyrkyttää seuraansa Cashelille sen enempää. “Hyvästi”, sanoi hän, pudistaen surullisena hänen kättään. “Onnea matkalle, vanha veikko.”

“Onnea!” toisti Cashelkin, tarttuen Gullyn käteen ja tuntien hiukan tunnonpistosta siitä, että jätti hänet. “Kirjoitan sinulle niinpiankuin minulla on jotakin kerrottavaa. Siihen voi mennä joitakin kuukausia, näet, ennenkuin pääsen kunnollisesti vakiintumaan.”

Hän antoi Gullyn kädelle vielä viimeisen puserruksen, päästi irti ja lähti painaltamaan Panleyn kylään vievää tietä pitkin. Gully katsoi hetkisen hänen jälkeensä ja läksi sitten juoksemaan Skotlantiin päin.

Panleyn kylä on vain kappale valtatietä, jonka toisessa päässä on vanhanaikainen majatalo, toisessa nykyaikainen rautatieasema ja silta, ja niiden keskivälillä pumppu ja vaja. Cashel seisoi hetken aikaa varjossa sillan alla ennenkuin uskalsi lähteä kulkemaan pitkin leveää, kuun valaisemaa maantietä. Kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan rivakkaa käyntiä, sillä hän oli jo tällöin tullut ajatelleeksi, ettei ollut mahdollista juosta koko matkaa Länsi-Intiaan asti. Kylässä oli kuitenkin liikkeellä eräs toinenkin henkilö paitsi Cashel. Se oli herra Wilson, Moncriefin koulun matematiikan opettaja, joka oli palaamassa kotiin teatterista. Herra Wilson uskoi, että teatterit olivat jumalattomia paikkoja, joissa kunnialliset ihmiset saattoivat käydä vain harvoin ja silloinkin salavihkaa. Ainoat näytelmät, joita katsomaan hän meni julkisesti, olivat Shakespearen kappaleet, ja hänen suosikkinsa oli “Miten haluatte”, sillä Rosalindalla tiukkoihin housuihin puettuna oli häneen nähden vetovoima, joka hameissa liikkuvalta lady Macbethiltä puuttui. Tänä iltana hän oli nähnyt Rosalindan erään kuuluisan näyttelijättären esittämänä, joka oli tullut lähikaupunkiin tähtikiertueellaan. Näytännön jälkeen hän oli poikennut Panleyhin syömään illallista erään tuttavansa kanssa ja oli nyt palaamassa takaisin Moncrief Houseen. Hän oli karkulaisen kiinniotolle erittäin suotuisassa mielentilassa. Hänen tavallinen miellyttävä ylemmyyden-tunteensa oppilaisiinsa nähden, jonka tuon tuostakin heistä saavutetut voitot matematiikassa olivat kasvattaneet, oli tällä kertaa saanut vielä lisävirikettä hyvän illallisen vaikutuksesta ja teatterissakäynnin veikeästä tietoisuudesta. Hän näki ja tunsi Cashelin, kun tämä lähestyi kylän vajaa. Ymmärtäen heti tilanteen hän piiloutui pumpun taakse, odotti kunnes pahaa-aavistamaton karkuri oli käden ulottuvilla ja sitten hyökkäsi esiin ja tarttui häntä takinkaulukseen.

“No, herraseni”, sanoi hän, “mitäs tekemistä sinulla on täällä tällaiseen aikaan? Häh?”

Cashel katsoi häneen säikähtyneenä ja valkeana, eikä osannut vastata sanaakaan.

“Tulepas mukaani”, sanoi Wilson ankarasti.

Cashel antoi taluttaa itseään noin kymmenkunta syltä. Sitten hän pysähtyi ja purskahti itkuun.

“Ei minun palaamiseni mitään hyödytä”, sanoi hän. “Eihän minun siellä olostani ole ollut mitään hyvää tähänkään asti. Minä en voi palata takaisin.”

“Vai niin”, sanoi Wilson valtiasmaisen ivallisesti. “Koetamme saada sen tuottamaan enemmän hyvää vastedes.” Ja hän pakotti karkulaisen jatkamaan kulkuaan.

Cashel, jota hänen omat kyyneleensä katkerasti nöyryyttivät ja Wilsonin niiden johdosta ilmaisema kylmä voitonriemu kiukustutti, ei astunut monta askelta, ennenkuin alkoi taas panna vastaan.

“Ei teidän tarvitse pitää minusta kiinni”, sanoi hän kiukkuisesti. “Kyllä minä osaan kävellä kiinni pitämättäkin.” Opettaja tiukensi otettaan ja työnsi vankiaan eteenpäin. “En minä karkaa”, jatkoi Cashel nöyremmin, puhjeten uudelleen kyyneliin. “Olkaa hyvä ja päästäkää minut irti”, lisäsi hän tukehtuneella äänellä, koettaen kääntää kasvojaan vangitsijaansa päin. Mutta Wilson väänsi hänet takaisin ja yhä lykkäsi häntä eteenpäin. Cashel huusi kiivaasti: “Päästäkää minut irti”, ja riuhtoi vapautuakseen otteesta.

“No, no, Byron”, sanoi opettaja, halliten häntä vankalla kädellä. “Ei mitään tyhmyyksiä, herraseni.”

Silloin Cashel äkkiä sujahti ulos takistaan, kääntyi Wilsoniin päin ja iski häntä rajusti oikealla nyrkillään. Opettaja sai iskun juuri leuan syrjään, ja Cashelista näyttivät hänen silmänsä kierähtävän ylös ja kääntyvän pään sisään sen vaikutuksesta. Hän taipui ensin eteenpäin ja lysähti sitten maahan suulleen. Cashel kavahti takaperin, väännellen kättään lieventääkseen rystysiensä kihelmöimistä ja kauhistuen mahdollisuutta, että hän oli ehkä tehnyt murhan. Mutta pian kuitenkin Wilson liikahti karkoittaen tuon aavistuksen. Cashelin raivostuminen palasi jossakin määrin, kun hän pui nyrkkiään maassa viruvalle vastustajalleen, ja huudahtaen: “Te ette ainakaan paljon kersku sillä, että olette nähnyt minun itkevän”, kiskaisi takkinsa häneltä tarpeettoman raivokkaasti ja syöksyi juoksemaan täyttä vauhtia.

Vaikka Wilson sai pian takaisin tajuntansa ja liikuntakykynsä, ei hän ensin tuntenut halua nousta ylös. Hän alkoi vaikeroida, uskoen hämärästi, että joku tulisi hänen luokseen tarjoamaan myötätuntoaan ja apuaan. Mutta aika kului tuomatta muuta kuin lisääntyvää vilun ja kivun tunnetta. Hänen mieleensä johtui, että jos poliisit löytävät hänet, niin he ehkä luulevat hänen olevan juovuksissa; samalla hän tuli ajatelleeksi, että hänen velvollisuutensa oli mennä heidän luokseen ja antaa hälyytys. Hän nousi ylös ja ponnisteltuaan huimausta ja ellotusta vastaan päätteli, että hänen tärkein velvollisuutensa oli mennä vuoteeseen ja jättää tohtori Moncriefin tehtäväksi raakamaisen oppilaansa kiinniottaminen niin hyvin kuin hän siihen pystyi.

Kello puoli kaksi heräsi tohtori siihen, että hänen huoneensa ovelle koputettiin, ja noustuaan katsomaan hän tapasi sen ulkopuolella matematiikan opettajan ruhjoutuneena, muraisena ja nähtävästi juovuksissa. Joitakin minuutteja kului, ennenkuin Wilson sai esimiehensä käsityksen oikeille raiteille. Silloin pojat herätettiin ja pantiin toimeen nimienhuuto. Byron ja Molesworth ilmoitettiin poissaoleviksi. Ei kukaan ollut nähnyt heidän poistuvan; ei kenelläkään ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavoin he olivat päässeet ulos talosta. Eräs pieni poika mainitsi kattoikkunan, mutta huomattuaan uhkaavan ilmeen joidenkin isompien, hedelmistä pitävien poikien kasvoilla ei hän tyrkyttänyt sen innokkaammin otaksumaansa, vaan alistui ottamaan nenälleen tohtorilta siitä, että oli sen esittänyt. Kello oli lähes kolme, kun häivytys ehti kylään, missä viranomaiset pitemmittä puheitta kieltäytyivät ryhtymästä asiassa mihinkään puuhiin ennen aamua. Tohtori, joka oli vakuutettu, että poika oli mennyt äitinsä luo, ei uskonut mitään etsiskelyä tarpeelliseksikaan, vaan tyytyi kirjoittamaan rouva Byronille kirjeen, jossa hän kertoi herra Wilsoniin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja ilmoitti mielipahakseen, ettei mitään ehdotusta nuoren herra Byronin oppilaitokseen takaisin ottamisesta voitaisi ottaa huomioon.

Takaa-ajo kohdistettiin nyt yksinomaan Molesworthiin, koska herra Wilsonin kertomuksesta ilmeni, että hän oli eronnut Cashelista Panleyn ulkopuolella. Tietoja kertyi piankin. Maalaiset kaikilla tahoilla maaseutua ilmoittivat nähneensä “pojan, joka saattaisi olla hän”. Etsiskelyä kesti kello viiteen seuraavana ilta päivänä, jolloin se päättyi siihen, että Gully itse ilmestyi kouluun kipeäjalkaisena ja katuvaisena. Erottuaan Cashelista ja kuljettuaan kaksi mailia hän oli menettänyt rohkeutensa ja kääntynyt takaisin. Puolimatkassa tienhaaraan hän oli soimannut itseään pelkuruudesta ja lähtenyt uudelleen pakenemaan. Tällä kertaa hän jätti kahdeksan mailia itsensä ja Moncrief Housen väliin. Sitten hän poistui maantieltä oikaistakseen metsikön poikki ja eksyi. Harhailtuaan onnettomana aamuun saakka hän näki erään naisen työssä pellolla ja kysyi häneltä suorinta tietä Skotlantiin. Nainen ei ollut koskaan kuullutkaan Skotlannista, ja kun Gully kysyi tietä Tanleyhin, tuli nainen epäluuloiseksi ja uhkasi usuttaa koiransa hänen kimppuunsa. Tämä peloitti hänet niin, ettei hän uskaltanut enää puhutella muita tuntemattomia, joita hän tapasi. Ohjaten kulkunsa auringon mukaan hän häilyi Skotlannin ja Panleyn välillä sen mukaan kuin hänen rohkeutensa nousi tai laski. Vihdoin hän antoi myöten nälälle, väsymykselle ja yksinäisyydelle, suuntasi jäljelläolevan tarmonsa paluumatkan suorittamiseen, saapui vihdoin yhteismaalle ja riensi antautumaan tohtorin armoille, joka uhkasi häntä viipymättömällä erottamisella. Gully oli suuresti huolissaan siitä, että hänet pakotettaisiin lähtemään pois paikasta, josta hän vast’ikään oli karannut, ja pyysi hartaasti tohtoria sallimaan hänen koettaa vielä uudelleen. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Tohtori piti hänelle pitkän saarnan, jonka lopuksi, ottaen huomioon ne tosiseikat, että Gully, vaikkakin hurjan toverin huonon esimerkin turmelemana, oli todistanut katumuksensa vilpittömyyden palaamalla takaisin vapaaehtoisesti, eikä ollut myötävaikuttanut siihen aivotärähdykseen, josta herra Wilson nyt otaksui kärsivänsä, hän hyväksyi hänen parannuslupauksensa ja antoi hänelle kaikki anteeksi. Sanansa mukaan koetti Gully nyt ensi kerran elämässään esittää ahkeran ja järkevän pojan osaa ja hämmästyi niin suuresti sen aiheuttamaa turvallisuutta, luottamusta ja itsetyytyväisyyttä, että jatkoi sitä kouluaikansa loppuun asti. Kuitenkaan hän ei menettänyt toveriensa arvonantoa, sillä hänen onnistui yksityiskeskustelujensa nojalla saada heidät siihen vakaumukseen, että hänen parannuksensa oli vain perinpohjainen kuje, jonka narrina oli heidän yhteinen vihollisensa, johtaja.

Rouva Byron ei ollut aavistanut tohtorin kirjeen tärkeyttä, ja kun hänellä oli sattunut olemaan kiire sen saapuessa, oli hän pannut sen syrjään avaamatta, aikoen lukea sen sitten kuin joutaisi. Hän olisi unohtanut sen kokonaan, jollei hän kahta päivää myöhemmin olisi saanut uutta kirjettä, jossa pyydettiin ilmoittamaan edellisen saamisesta. Tultuaan tietämään asian laidan matkusti hän heti Moncrief Houseen ja haukkui siellä tohtorin perusteellisemmin kuin tätä koskaan elämässään oli haukuttu; sitten hän pyysi häneltä anteeksi ja rukoili, että tohtori auttaisi häntä löytämään jälleen rakkaan poika-kultansa. Kun tohtori ehdotti, että hänen olisi luvattava palkinto tiedonannosta ja kiinnisaamisesta, kieltäytyi hän suuttuneena kuluttamasta enää penniäkään tuon kiittämättömän vekaran vuoksi, itki ja syytti itseään siitä, että oli epäystävällisyydellään ajanut hänet pois, raivosi ja syytti tohtoria siitä, että tämä oli kohdellut hänen poikaansa tylysti, ja lopuksi sanoi, että hän antaisi sata puntaa, jos vain saisi hänet takaisin, mutta ettei hän puhuisi hänelle koskaan enää sanaakaan. Tohtori lupasi panna toimeen etsiskelyn, ja olisi luvannut mitä hyvänsä päästäkseen eroon vieraastaan. Viidenkymmenen punnan palkinto luvattiin. Mutta joko sitten pelko joutua lain kouriin murhayrityksestä syytettynä kiihoitti Cashelin erinomaiseen varovaisuuteen, tai oli hänen onnistunut poistua maasta niiden neljän päivän aikana, jotka olivat kuluneet karkaamisen ja palkinnon lupaamisen välillä, niin olivat tohtorin ponnistukset tuloksettomat, ja hänen oli tunnustettava rouva Byronille niiden epäonnistuneen. Rouva Byron tuotti hänelle miellyttävän yllätyksen kirjoittamalla ystävällisen kirjeen, jossa hän sanoi, että se oli kovin harmillista, ja ettei hän koskaan voisi kyllin kiittää häntä kaikista hänen vaivoistaan. Ja siihen asia jäi.

III.
Melbournen kaupungissa Austraaliassa oli siihen aikaan puurakennus, jonka oven yläpuolella olevassa nimikilvessä oli luettavana sanat: voimistelulaitos ja miekkailukoulu. Pitkässä, kapeassa sisäänkäytävässä riippui kehystetty käsikirjoitus, joka antoi tiedoksi, että Ned Skene, entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari, oli tavattavana tässä huoneistossa, antaen ohjaustaan herroille, jotka halusivat kehittyä itsepuolustustaidossa. Siinä ilmoitettiin myös ehdot, joilla rouva Skene, pätevän opettajakunnan avustamana, antoi opetusta tanssissa, käytöstaidossa ja voimistelussa.

Eräänä iltana istui tupakkaa polttava mies tavallisella keittiötuolilla tämän laitoksen kynnyksellä. Hänen vieressään oli muutamia nupinauloja ynnä vasara. Hän oli juuri naulannut ovenpieleen kortin, johon naisen käsialalla oli kirjoitettu: “Halutaan mies-apulaista, joka pystyy kirjanpitoon. Lähemmin sisäpuolella.” Tupakoitsija oli voimakas mies, jonka paksu kaula paisui ulospäin leveiden, litteiden korvalehtien alapuolella. Hänellä oli pienet silmät ja isot hampaat, joiden päällä hänen huulensa olivat raollaan hyväntuulisessa, mutta teennäisen ovelassa hymyssä. Hänen tukkansa oli musta ja lyhyeksi keritty, iho kovettunut ja nenänvarsi lyöty lyttyyn muun naaman tasalle. Nenänpää oli kuitenkin vahingoittumaton. Se oli paksu ja kiiltävä, ja herättämällä vaikutelman, ikäänkuin koko nenäkin olisi puhkeamaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, se sai aikaan jonkinlaisen nolatun ilmeen, mikä lievensi miehen muuten pelottavaa ulkonäköä ja suositteli häntä todennäköisesti vaatimattomana ja laatuisana miehenä, silloin kun hän oli selvänä eikä häntä ärsytetty. Hän näytti noin viisikymmen-vuotiaalta ja oli puettu valkeaan pellavapukuun, olkihattu päässä.

Ennenkuin hän oli polttanut piippunsa loppuun, kiinnitti ovenpielessä oleva kortti erään nuorukaisen huomiota, joka oli puettu karkeaan merimiehen villapuseroon ja harmaisiin housuihin, jotka olivat käyneet hänelle liian pieniksi.

“Tointako vailla?” kysyi entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari.

Nuorukainen punastui ja vastasi: “Niin. Haluaisin mielelläni saada jotakin tehtävää.”

Ned Skene tähysti häneen vakavan uteliaana. Ammattitoiminnassaan hän oli tutustunut englantilaisten herrasmiesten käytös- ja puhetapaan, ja hän huomasi heti tämän nukkavierun merimies-nuorukaisen kuuluvan siihen luokkaan.

“Oletteko ehkä lukumies?” kysyi nyrkkeilijä, hetken mietittyään.

“Olen ollut koulussa, mutta en oppinut siellä paljoa. Arvelen, että voisin hoitaa kaksinkertaista kirjanpitoa.”

“Kaksinkertaista! Millaista se on?”

“Se on sellainen kirjanpitotapa, jota kauppiaat käyttävät. Sitä sanotaan kaksinkertaiseksi, koska kaikki viedään kirjoihin kahteen kertaan.”

“Vai niin!” sanoi Skene, johon järjestelmä teki epäsuotuisan vaikutuksen. “Yksi kerta riittää minulle. Paljonko painatte?”

“En tiedä”, vastasi poika irvistäen.

“Ette tiedä omaa painoanne! Eihän sillä tavalla päästä eteenpäin elämässä.”

“En ole ollut vaa’assa kuin kauan aikaa sitten Englannissa”, sanoi poika, alkaen päästä voitolle ujoudestaan. “Painoin silloin 116 naulaa, niin että, kuten näette, olen vain keveän sarjan mies.”

“Ja mitä te tiedätte keveistä sarjoista? Kukaties, koska kerran olette niin oppinut, osaatte nyrkkeilläkin. Häh?”

“En luule, että pystyisin, ottelemaan teidän kanssanne”, sanoi nuorukainen irvistäen jälleen.

Skene naurahti; ja poikamaisen puheliaana esitti tuntematon hänelle kertomuksen oikeasta nyrkkeilyottelusta (tarkoittaen nähtävästi ottelua ammattinyrkkeilijäin välillä), jonka hän oli nähnyt Englannissa. Jatkoksi kertoi hän, kuinka hän itse oli yhdellä iskulla lyönyt maahan opettajan karatessaan koulusta. Skene kuunteli tätä epäilevänä ja kuulusteli sitten kertojalta tarkoin iskun laatua ja vaikutusta, sillä lopputuloksella, että hän uskoi jutun todeksi. Neljännestunnin kuluttua oli poika puhelullaan saanut aikaan niin suotuisan vaikutelman, että nyrkkeilymestari vei hänet voimistelusaliin, missä hän punnitsi ja mittasi hänet ja lopuksi antoi hänelle parin nyrkkeilyhansikkaita kehoittaen häntä näyttämään, millaista ainesta hän oli. Vaikka nyrkkeilijän asento aiheuttikin nuorukaisessa toivottoman tunteen siitä, että hänen oli mahdoton tavoittaa tätä, kävi hän kuitenkin rohkeasti hänen kimppuunsa useita kertoja, iskien naamansa joka kerta Skenen vasempaan nyrkkiin, joka näytti olevan kaikkialla ja kykenevän antamaan täytetylle nahalle raudan kovuuden. Vihdoin alokas tähtäsi hurjana mestarin nenään, kohoten varpailleen ulottuakseen siihen. Skene ehkäisi iskun oikean kyynärpäänsä töytäyksellä, ja intoutunut nuorukainen kiepahti ympäri ja hoiperteli, kunnes kaatui pitkin pituuttaan erääseen loukkoon, kolahduttaen samalla päänsä kipeästi lattiaan. Hän nousi ylös lannistumattoman iloisena ja tarjoutui jatkamaan ottelua; mutta Skene kieltäytyi harjoittelemasta sen pitemmältä sillä erää, vaikka alokkaan reippaus miellyttikin häntä siinä määrin, että hän lupasi antaa hänelle tieteellisen kouluutuksen ja tehdä hänestä miehen.

Mestari kutsui nyt saapuville vaimonsa, jota hän kunnioitti ylenmäärin teräväjärkisenä ja hienokäytöksisenä naisena. Tulokas ei voinut nähdä hänessä muuta kuin naurettavan tanssinopettajattaren, mutta hän kohteli häntä hyvin kunnioittavasti ja paransi vielä siten sitä edullista mielipidettä, jonka Skene jo oli hänestä muodostunut. Nuorukainen kertoi nyt rouva Skenelle, kuinka hän koulusta karattuaan oli suunnannut kulkunsa Liverpooliin, mennyt laivasatamaan ja onnistunut piiloutumaan Austraaliaan lähtevään alukseen. Hän kertoi myös, kuinka hän oli ankarasti kärsinyt nälkää ja janoa, ennenkuin ilmaisi itsensä, ja kuinka hän, huolimatta epäsuotuisasta asemastaan salamatkustajana, oli saanut osakseen kunnollisen kohtelun niinpiankuin hän oli osoittanut olevansa halukas tekemään työtä. Ja todisteeksi siitä, että hän vieläkin oli halukas ja oli hyötynyt merielämän kokemuksista, hän tarjoutui lakaisemaan voimistelusalin lattian heti paikalla. Tämä ehdotus vakuutti Skenen pariskunnalle, joka oli kuunnellut hänen kertomustaan niinkuin lapset kuuntelevat satua, ettei hän ollut liian herramainen tehdäkseen karkeaa työtä; ja pian sovittiin, että hän saisi siitä pitäen heiltä asunnon ja ruoan ynnä viisi shillinkiä viikossa taskurahaa, toimien renkinä, käskyläisenä, voimistelusalin apulaisena, kirjanpitäjänä ynnä entisen Englannin ja Siirtomaiden mestarin oppilaana.

Hän huomasi pian, ettei hän ollut tehnyt mitään huokeaa kauppaa. Voimistelusali oli avoinna yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla; ja voimailua harrastavat herrasmiehet, jotka siellä kävivät, eivät ainoastaan komennelleet häntä kursailematta, vaan hankkivat vaihtelua voittamattoman Skenen turhan vastustamisen yksitoikkoisuuteen harjoittamalla hänen antamaansa oppia hänen oppilaansa persoonaan, mukiloiden häntä mielitöikseen ja viskellen häntä eteenpäin, ja taaksepäin ja hartiainsa yli, ikäänkuin hän olisi ollut siihen tarkoitukseen hankittu nukke. Mestari katsoi ja nauroi, ollen liian laiska täyttämään lupaustaan ja opettamaan alokkaalle puolustustaitoa. Viimeksimainittu tarkkasi kuitenkin opetusta, jota hän joka päivä näki annettavan muille; ja ennen kuukauden loppua hän käänsi asiat Melbournen amatöörinyrkkeilijäin suhteen niin kokonaan toiselle tolalle, että Skene eräänä päivänä otti huomauttaakseen, että hän oli kehittymässä harvinaisen taitavaksi, mutta että herrat pitivät kevytkätisestä käsittelystä ja että hänen olisi varottava kolhimasta heitä liian kovasti. Paitsi näitä ruumiinharjoituksia, oli hänen pidettävä kirjaa myydyistä ja ostetuista hansikkaista ja floreteista ynnä sekä herra että rouva Skenelle tulevista opetusmaksuista. Tämä oli vaivalloisin osa hänen velvollisuuksiaan, sillä hänellä oli suuri koulupojan käsiala eikä hän ollut nopsa laskennossa. Kun hän lopuksi ryhtyi avustamaan isäntäänsä opetuksen antamisessa, olivat tilit jääneet takapajulle, ja rouva Skenen oli jälleen otettava huolehtiakseen niistä entiseen tapaan. Tämä seikka aiheutti mielihyvää hänen miehessään, joka katsoi sen vaimonsa älyllisen etevämmyyden uudeksi voitoksi. Sitten pestattiin kiinalainen suorittamaan laitoksen halvempia töitä. “Skenen alokas”, kuten häntä nyt yleisesti nimitettiin, korotettiin mestarin apuopettajaksi ja hänestä tuli siten tärkeähkö henkilö laitokseen.

Hän oli ollut siellä yli yhdeksän kuukautta ja oli kehittynyt kahdeksantoistavuotiaaksi voimakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka oli perso juomarahoille ja osasi lausua: “Paljon kiitoksia, herrat”, eri sävyissä tarkan asteikon mukaan puolikruunusta puntaan, kun hänen ja hänen esimiehensä välillä tapahtui tärkeä keskustelu. Oli ilta, ja ainoat henkilöt voimistelusalissa olivat Ned Skene, joka istui tupakoiden mukavasti paitahihasillaan, ynnä alokas, joka oli juuri tullut alakertaan makuuhuoneestaan, missä hän oli ollut pukeutumassa lähteäkseen teatteriin.

“Kas vain, herraseni”, sanoi Ned Skene pilaillen. “Oletpa sinä laittanut itsesi hienoksi, totta vie. Hansikkaatkin! Ne ovat liian pienet sinulle. Älä vain mene lyömään ketään nuo käsissäsi, tai nyrjäytät ranteesi.”

“Ei tarvitse pelätä”, sanoi alokas, katsoen kelloaan. Huomattuaan, että oli vielä muutama minuutti aikaa, istuutui hän Skeneä vastapäätä.

“Ei”, myönsi mestari. “Kun kohoat oikeaksi ammattilaiseksi, et välitä nyrkkeillä kenenkään kanssa, ellet saa siitä hyvää maksua.”

“Enköhän voi sanoa olevani jo ammattilainen. Ette suinkaan pidä minua amatöörinä, vai kuinka?”

“En toki”, sanoi Skene; “ei niin pahasti sentään. Mutta muista, poikaseni, minä en kutsu oikeaksi nyrkkitaistelijaksi ketään miestä, joka ei ole otellut piirissä. Sinä olet kyllä nyrkkeilijä, ja taitava, näppärä nyrkkeilijä oletkin; mutta nyrkkeily huvin vuoksi ei paljon maksa. Jonakin päivänä, jos Jumala suo, järjestämme sinulle pienen ottelun ja näytämme mihin pystyt ilman hansikkaita.”

“Ottelen yhtä kernaasti ilman hansikkaita kuin hansikkaillakin”, sanoi alokas hiukan nurpeana.

“Se tulee siitä, että sinulla on leijonan luonto”, sanoi Skene lepytellen. Mutta alokas, joka oli usein kuullut isäntänsä lausuvan saman kohteliaisuuden laitoksensa suosijoille, milloin nämä saivat kerskumisen puuskia (mikä tavallisimmin sattui heidän saatuaan rökkiinsä), näytti uppiniskaiselta eikä vastannut mitään.

“Sam Ducket Milltownista kävi täällä tänään, silläaikaa kuin sinä olit antamassa tuntia kapteeni Noblelle”, jatkoi Skene, tähystellen oppilaansa kasvoja. “Sam on oikea nyrkkitaistelija, jos saan luvan sanoa.”

“Minä en pidä häntä suurenkaan arvoisena. Hänhän on sellainen valehtelijakin.”

“Se on ammatti-vika. En välitä, vaikka sanonkin sen sinulle, sanoi Skene hiukan apeana. Tämän oli alokas jo kuitenkin saanut selville itsestään. Hän ei esimerkiksi uskonut isäntänsä selityksiä niistä tapaturmista ja salajuonista, joiden vaikutuksesta hän oli kolme kertaa joutunut häviölle piirissä. Mutta kun Skene kuitenkin oli voittanut viisitoista ottelua, oli hänen seuraava huomautuksensa kiistämätön. ‘Miehet eivät ottele huonommin silti, jos ovat valehtelijoita. Sam Ducket voitti Ebony Muleyn kahdessakymmenessä minuutissa’.”

“Niin”, sanoi alokas halveksivasti; “ja mikä on Ebony Muley? Vanha, pian kuusikymmenvuotias neekerirahjus, joka on päissään seitsemän päivää viikossa ja möisi ottelun yhdestä viinaryypystä! Ducketin olisi pitänyt lyödä hänet pois ajasta kahdessakymmenessä sekunnissa. Ducketilla ei ole ollenkaan tieteellisyyttä.”

“Ei hiventäkään”, sanoi Ned. “Mutta hänellä on roimasti sisua.”

“Pyh! Sitähän sitä aina koetetaan uskotella. Jos joku osaa nyrkkeillä, sanotaan, että hänellä on tieteellisyyttä, mutta ei sisua. Jos hän taas ei osaa erottaa oikeaa kättään vasemmasta, sanotaan, että hän ei ole taitava, mutta että hän on täynnä sisua.”

Skene katsoi salaa ihmetellen oppilastaan, jonka huomio- ja ilmaisukyky toisinaan tuntuivat hänestä vetävän vertoja itse rouva Skenelle. “Sam sanoi jotakin tuontapaista juuri tänään”, huomautti hän. “Hän sanoi, että sinä olet vain huvinyrkkeilijä, ja että lyyhistyisit maahan pelosta, jos sinut pantaisiin neljänkolmatta jalan piiriin.”

Alokas punastui. “Toivoisinpa olleeni paikalla silloin, kun Sam sanoi sen.”

“No, mitäs olisit voinut tehdä hänelle?” kysyi Skene, ja hänen pienet silmänsä vilkkuivat.

“Olisin iskenyt häntä päähän: sen olisin voinut ja tahtonut hänelle tehdä.”

“No no, mies, hän voisi syödä sinut.”

“Sen kyllä uskon. Ja hän voisi syödä teidätkin, jos hänellä vain olisi siihen tarpeeksi suolaa. Hän puhuu suuria sanoja, koska hän tietää, ettei minulla ole rahaa, ja hän uskottelee, ettei hän riisu takkiaan vähemmästä kuin viidestäkymmenestä punnasta mieheen.”

“Rahaa!” huusi Skene. “Minä tiedän miehiä, jotka panisivat likoon viisikymmentä puntaa ennen huomista puoltapäivää minkä miehen puolesta hyvänsä, josta minä vastaan. Siinä olisi alku nuorelle miehelle! Hyvänen aika, minun ensimmäinen otteluni oli viiden shillingin panoksesta Tottenhamin kentällä; ja ylpeä olin, kun sen voitin. En kuitenkaan tahdo yllyttää sinua otteluun Sam Ducketin laisen vanhan tekijän kanssa vasten omaa haluasi; mutta älä sano, ettei rahaa olisi saatavissa. Kunhan Ned Skene osoittaa jotakin nuorta miestä ja sanoo: ‘Tuossa on se nuori mies, jonka puolesta Ned Skene lyö vetoa’, silloin tulee muitakin panokset kourassaan — tuleepa oikein tunkemalla.”

Alokas empi. “Arveletteko, että minun olisi se tehtävä?” kysyi hän.

“Se asia ei ole minun päätettäväni”, vastasi Skene itsepintaisesti. “Tiedän kyllä, mitä minä olisin sanonut sinun iässäsi. Mutta ehkäpä olet oikeassa, jos olet varovainen. Toden sanoakseni, en haluaisi nähdä sinun saavan selkääsi Sam Ducketin laiselta mieheltä.”

“Tahdotteko treenata minut, jos haastan hänet otteluun?”

“Tahdonko treenata sinut!” toisti Skene, nousten seisomaan innoissaan. “Tahdon kyllä treenata sinut, ja panenpa vielä rahanikin likoon puolestasi; ja sinä tulet iskemään hänestä innottelut pois, niin totta kuin nimeni on Ned Skene.”

“Silloin ottelen hänen kanssaan”, huusi alokas punehtuen kiihkosta. “Ja jos löylytän hänet, niin on teidän luovutettava siirtomaiden mestaruusvyö minulle.”

“Sen teen”, sanoi Skene lämpimästi. “Älä viivy myöhään ulkona; äläkä missään nimessä maista tippaakaan väkeviä. Sinun on aloitettava treenaus jo huomenna.”

Tämä oli Cashel Byronin ensimmäinen ottelu ammattinyrkkeilijänä.

I LUKU.
Wiltstokenin linna oli suunnikkaanmuotoinen rakennus, kulmissa pyöreät tornit, joista kukin päättyi turkkilaiseen minareettiin. Lounaispuoli oli julkisivu, jonka läpäisi maurilainen holvikaari; tähän oli sovitettu lasiovet, jotka tarpeen tullen voitiin turvata omituisiin muotoihin taotuilla rautaporteilla. Holvikaarta kehysti palladiolainen pylväistö, joka kohosi kattoon asti kannattaen latvassaan avonaista koristepäätyä, jonka halkeamassa seisoi mustaan marmoriin veistetty egyptiläisen kuva pystysuorana, tuijottaen vakaasti keskipäivän aurinkoon. Alhaalla maassa oli italialainen pengermä, jonka reunakaiteen kummassakin päässä seisoi suuret kiviset elefantit. Yläkerran ikkunat olivat, kuten sisäänkäytäväkin, maurilaiset, mutta alakerroksen varsinaiset ikkunat olivat nelikulmaisia, pystypielillä jaettuja aukkoja. Oppimattomat pitivät linnaa komeana, mutta arkkitehdit ynnä rakennustaiteellisia teoksia lukeneet tuomitsivat sen epämuotoiseksi, mahdollisimman huonolla maulla suoritetuksi tyyliensekoitukseksi. Se sijaitsi ylävällä kumpareella mäkisen metsämaan keskellä, josta kolmekymmentä acrea oli muurilla aidattu Wiltstokenin puistoksi. Puoli mailia eteläänpäin oli pieni Wiltstokenin kaupunki, johon päästiin rautateitse Lontoosta noin kahdessa tunnissa.

Useimmat Wiltstokenin asukkaista olivat vanhoillisia ja tunsivat linnaa kohtaan arkaa kunnioitusta. Monet heistä olisivat milloin hyvänsä rikkoneet välinsä puolenkymmenen vanhimman tuttavansa kanssa saadakseen päivälliskutsun tai edes päännyökkäyksen julkisuudessa neiti Lydia Carew’lta, sen orvolta valtiattarelta. Tämä neiti Carew oli huomattava henkilö. Hän oli perinyt linnan ja puiston tädiltään, jonka mielestä hänen veljentyttärensä suuri omaisuus rautatie- ja kaivososakkeissa oli epätäydellinen ilman maata. Niin monta muutakin testamenttilahjaa oli Lydia saanut köyhiä sukulaisia vihaavilta omaisiltaan, että hän nyt, viidenkolmatta-vuotiaana, hallitsi täysin riippumattomana vuosituloja, jotka vastasivat viidensadan työmiehen vuosiansioita, olematta millään tavoin ulkonaisesti velvollinen tekemään mitään vastasuoritukseksi. Sen edun lisäksi, että oli yksinäinen ja tavattoman varakas nainen, nautti hän laajan lukeneisuuden ja hienosti-sivistyneisyyden mainetta. Wiltstokenissa sanottiin, että hän taisi neljääkymmentäkahdeksaa elävää kieltä ja kaikkia kuolleita kieliä, osasi soittaa kaikkia tunnettuja soittokoneita, maalasi täydellisesti ja oli kirjoittanut runoja. Kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut olla tottakin, mitä wiltstokenilaisiin tuli, koska hän tiesi enemmän kuin he. Hän oli viettänyt elämänsä matkustellen isänsä seurassa, jolla oli virkeä henki ja huono ruoansulatus, rahallisesti riippumaton asema ynnä mieltymys sosiologiaan ja yleensä tieteeseen sekä kaunotaiteisiin. Näistä aineista hän oli kirjoittanut kirjoja, enimmäkseen renessanssia koskevia, joilla hän oli saanut mainetta jonkunlaisena kulttuurinvälittäjänä matkailijoille. Ne vaativat paljon lukemista, matkustelemista, nähtävyyksien katselemista ja teoretisoimista, joista kaikista, lukuunottamatta teoretisoimista, hänen tyttärensä oli suorittanut osansa, vieläpä, pätevyytensä lisääntyessä ja isänsä heikontuessa ja vanhetessa, enemmänkin kuin osansa. Häätyen yhdistämään terveyden-etsimisen kulttuurin-tutkimiseen ja ollen sangen helposti ärtyvä ynnä tarkka vaatimuksiltaan, oli isä kouluuttanut tyttärensä itsehillintään ja kestävyyteen ankarammalla opetuksella kuin oli se, millä tämä oli perehtynyt kreikkalaisten ja saksalaisten filosofien teoksiin paljon ennen kuin hän ymmärsi sitä englanninkieltä, jolle hän sitä käänsi.

Lydian ollessa kaksikymmen-vuotias tapahtui isän terveydessä vakava huonontuminen. Hän tuli entistä riippuvammaksi tyttärestään, ja tytär otaksui, että hän tulisi myöskin vaatimaan hänen aikansa entistä tarkemmin. Mutta eräänä päivänä Napolissa, kun Lydia oli sopinut ratsastusretkelle menosta erään äsken saapuneen ja verrattain miellyttävän englantilaisen seurueen kanssa, pyysi isä vähää ennen sovittua lähtöhetkeä hänen kääntämään pitkän otteen Lessingiä. Lydia, jonka mielessä jo jonkun aikaa oli liikkunut kysymyksiä isän ikeen oikeudesta, epäröi miettivänä ehkä kaksi sekuntia ennenkuin myöntyi. Carew ei virkkanut mitään; mutta hetken perästä hän pysähdytti palvelijan, joka oli viemässä anteeksipyyntöä englantilaiselle seurueelle, luki kirjelipun ja palasi tyttärensä luo, joka istui jo Lessingin ääressä.

“Lydia”, sanoi isä, äänessään jonkinlaista epäröimistä, jonka Lydia olisi lukenut arkuudesta johtuvaksi, jos sellainen olisi ollut lainkaan uskottavaa isän puhutellessa häntä, “toivon, ettet koskaan lykkää omia asioitasi kirjallisten pikkupuuhien vuoksi.”

Lydia katsoi häneen tuntien sellaista epämääräistä pelkoa, jota uusi ja epäilyttävä kokemus aiheuttaa; ja isä, tyytymättömänä tapaan, jolla oli asian esittänyt, lisäsi: “On paljon tärkeämpää, että sinä huvittelet tunnin verran, kuin että minun kirjani edistyy. Paljon tärkeämpää!”

Lydia laski hetken mietittyään kynän kädestään ja sanoi: “Ratsastus ei tuota minulle iloa, jos jotakin muuta jää tekemättä.”

“Sinun kirjoittamisesi ei tuota minulle iloa, jos huviretkesi jää tekemättä sen takia”, sanoi isä. “Minusta on mieluisempaa, että menet.”

Lydia totteli äänettömänä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän voisi lopettaa asian viehättävästi suutelemalla isäänsä. Mutta he eivät olleet tottuneet osoittamaan tunteitaan siihen laatuun, joten ajatus jäi toteuttamatta. Hän vietti päivän ratsastaen, tarkisti viimeaikaisia kapinallisia ajatuksiaan ja kirjoitti käännöksen illalla.

Siitä pitäen tunsi Lydia yhä selvemmin itsessään voiman, jota hän tietämättään oli koonnut pitkänä alistumisen aikana. Arasti ensi alussa ja rohkeammin sitten, totuttuaan toimimaan ilman vanhemman henkilön talutusnuoraa, alkoi hän noudattaa omaa taipumustaan valitessaan tutkimusaiheita ja vieläpä puolustaa joitakin äskeisiä ilmauksia musiikin ja maalaustaiteen alalla isänsä vanhoillisuutta vastaan. Isä hyväksyi tämän tyttärensä älyllisen itsenäisyyden ja moneen erään varoitti häntä kiinnittämästä uskoaan häneen enemmän kuin johonkin muuhun arvostelijaan. Lydia sanoi hänelle kerran, että yhtenä yllykkeenä erimielisyyteen hänen kanssaan oli se mielihyvä, mitä hän tunsi huomatessaan lopulta isän olevan oikeassa. Isä vastasi vakavasti:

“Se ilahduttaa minua, Lydia, koska uskon mitä sanot. Mutta sellaiset asiat on parempi jättää sanomatta. Ne näyttävät kuuluvan siihen miellyttämisen lajiin, jonka harjoittamiseen tulet ehkä piankin tuntemaan houkutusta, koska se näyttää kaikista nuorista helpolta, hyvin kannattavalta, ystävälliseltä ja hyvää kasvatusta todistavalta. Itse asiassa se on sivistymätöntä, raukkamaista, itsekästä ja epärehellistä: hyve puotilaisessa, pahe vapaassa naisessa. On parempi jättää vilpitön kehuminen lausumatta kuin saattaa itsensä alttiiksi imartelun epäluulolle.”

Pian tämän jälkeen Lydia isänsä toivomuksesta vietti yhden huvikauden Lontoossa, liikkuen Englannin hienossa seurapiirissä, jonka hän huomasi pääasiassa temppeliksi, missä palvottiin rikkautta, ja markkinatoriksi, missä kaupiteltiin neitseitä. Tutustuttuaan sekä palvontaan että kaupankäyntiin jo muualla, ei hän löytänyt siitä mitään mielenkiintoista, lukuunottamatta englantilaista erikoistapaa niiden harjoittamisessa; ja sen uutuus kului pian loppuun. Häntä vaivasi myöskin se seikka, että hän tahtomattaan herätti hellyyttä omassa sukupuolessaan. Tuntehikkaat tytöt hän pystyi pysyttämään kunnioittavan matkan päässä, mutta vanhat naiset, erittäinkin kaksi tätiä, jotka eivät koskaan hänen lapsena ollessaan olleet osoittaneet hänelle huomiota, vainosivat nyt häntä orjamaisella ihailulla ja houkuttelivat häntä sekä maanitteluin että lahjoin jättämään isänsä ja asumaan heidän kanssaan heidän elämänsä loppuun asti. Hänen pidättyväisyytensä vain lietsoi heidän haluaan saada hänet lemmikikseen, ja päästäkseen heistä eroon hän palasi isänsä kanssa mannermaalle ja lopetti kaiken yhteyden Lontooseen käsin. Tädit selittivät olevansa syvästi loukkaantuneet, ja Lydian katsottiin kohdelleen heitä hyvin ymmärtämättömästi. Mutta kun he kuolivat ja heidän testamenttinsa tulivat tunnetuiksi, huomattiin heidän kilpailleen keskenään hänen rikastuttamisekseen.

Kun hän oli viidenkolmatta vanha, sattui hänen elämänsä ensimmäinen järkyttävä tapaus. Se oli hänen isänsä kuolema Avignonissa. Mitään hellyydenosoituksia ei heidän välillään silloinkaan tapahtunut. Lydia istui eräänä iltana liesivalkean ääressä isäänsä vastapäätä lukien ääneen, kun isä äkkiä sanoi: “Sydämeni on seisahtunut, Lydia. Hyvästi!” ja heti senjälkeen kuoli. Lydia sai nähdä melkoisesti vaivaa hillitäkseen sitä meteliä, mikä syntyi, kun hänen kellonsoittonsa oli tuonut paikalle ihmisiä. Koko huonekunta katsoi velvollisuudekseen joutua pois suunniltaan ja otti jossain määrin loukkaukseksi sen, ettei hän osoittautunut kiitolliseksi heille eikä halukkaaksi matkimaan heidän käyttäytymistään.

Carew’n sukulaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli tehnyt mitä sopimattomimman testamentin. Se oli lyhyt asiakirja, päivätty viisi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja hän määräsi siinä rakkaalle tyttärelleen Lydialle kaiken omaisuutensa. Kuitenkin hän oli jättänyt tyttärelleen erinäisiä yksityisiä ohjeita. Yksi niistä, joka herätti suurta mieltenkuohua hänen sukulaisissaan, oli se, että hänen ruumiinsa oli vietävä Milanoon ja siellä poltettava. Täytettyään isänsä maallisiin jäännöksiin nähden saamansa määräykset tuli Lydia asioitaan järjestääkseen Englantiin, missä hän viritti paljon toivotonta intohimoa lakitoimistojen ja oikeusvirastojen raatajissa ynnä hämmensi asianajajansa ilmentämällä sellaista terävyyttä liikeasiain käsittämisessä, ettei se sopeutunut lainkaan siihen tahdottomaan taipuvaisuuteen, jota he odottivat rikkaalta ja turvattomalta nuorelta naiselta. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja hän saattoi jälleen asettua nauttimaan levosta ja rauhasta, palasi hän Avignoniin ja suoritti siellä viimeisen velvollisuutensa isäänsä kohtaan. Hän avasi kirjeen, jonka hän oli löytänyt isänsä pulpetista ja jossa oli hänen käsialallaan omistuskirjoitus: “Lydialle. Hänen luettavakseen joutohetkellä, sittenkuin minut ja minun asiani on lopullisesti suorittu.” Kirje oli näin kuuluva:

‘Rakas Lydia!

Minä kuulun pettyneitten ihmisten suureen seuraan. Jollei sinua olisi, merkitsisin nyt itseni epäonnistumaksi kuten muutkin. Siitä on vasta muutamia vuosia, kun ensi kerran tulin ajatelleeksi, että vaikka olinkin epäonnistunut monissa turhissa pyrkimyksissäni, joilla (epäonnistuttuani) minun ei nyt tarvitse sinua vaivata, olin kuitenkin ollut joksikin hyödyksi isänä. Tällöin tuli myöskin mieleeni, ettet sinä voisi yhteiselämämme kulusta tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että minä olen täysin itsekkäästi kaiken aikaa käyttänyt sinua vain apulaisenani ja kirjurinani ja ettet sinä ole minulle kiitoksen velassa saavutuksistasi enempää kuin orja on isännälleen kiitollisuuden velassa siitä voimasta, minkä pakollinen työ on antanut hänen lihaksilleen. Jotta en jättäisi sinua kärsimään niin turmiollisesta ja painostavasta vaikutuksesta kuin vääryyden alaisuuden tunne on, tahdon nyt puolustautua sinulle.

En ole koskaan kysynyt sinulta, muistatko äitiäsi. Jos olisit joskus ottanut tuon kysymyksen esiin, olisin puhunut sinulle siitä aivan avoimesti; mutta kun joku viisas vaisto ohjasi sinua karttamaan sitä, tyydyin jättämään sen lepäämään, kunnes nykyisen kaltaiset olosuhteet saattaisivat enemmän vaiteliaisuuden tarpeettomaksi. Jos sinua vaivaa jonkinlainen pahoittelu siitä, että olet tiennyt niin vähän siitä naisesta, joka on sinut synnyttänyt, niin pudista se pois hyvällä omallatunnolla. Hän oli itsekäs olento, joka ei voinut pitää miestään, lastaan, palvelijaansa eikä ystäväänsä saman katon alla. Puhun ilman kiihkoa. Kaikki persoonallinen katkeruuteni häntä kohtaan on tätä kirjoittaessani yhtä kuollut kuin se on oleva silloin kuin sinä tätä luet. Olenpa johtunut ajattelemaan hellyydelläkin eräitä hänen ominaispiirteitään, joita sinä olet perinyt, joten voin luottavasti sanoa, etten koskaan sen hurmauksen häviämisen jälkeen, jonka vallassa menin hänen kanssaan naimisiin, ole tuntenut häntä kohtaan suurempaa lempeyttä kuin nyt. Tein parhaani, ja hän teki pahimpansa, kuusi vuotta kestäneessä yhdyselämässämme, ja sitten erosimme. Minä sallin hänen esittää erostamme sellaisen selityksen kuin häntä miellytti ja myönsin hänelle paljon auliimman hyvityksen kuin hänellä oli oikeutta odottaa. Näillä keinoilla sain hänet luopumaan kokonaan oikeuksistaan sinuun, jonka olin jo ennakolta varovaisuuden vuoksi vienyt Belgiaan. Syy, minkävuoksi emme käyneet koskaan Englannissa hänen elinaikanaan, oli se, että hän olisi voinut ja luultavasti tahtonutkin käyttää aikaisempaa elintapaani ja kansanomaista uskontoa kohtaan osoittamaani vihamielisyyttä tekosyynä riistääkseen sinut minulta. Minun ei tarvitse sanoa hänestä sen enempää, ja olen pahoillani että tarvitsi lainkaan mainita häntä. Tahdon nyt kertoa sinulle, mikä sai minut pysyttämään sinut hallussani. Se ei ollut luonnollinen hellyys: minä en rakastanut sinua silloin, ja minä tiesin, että sinusta tulisi minulle tuntuva vastus. Mutta koska olin tuottanut sinut maailmaan ja sitten rikkonut yhteyteni äitisi kanssa, tunsin velvollisuudekseni huolehtia siitä, ettet sinä joutuisi kärsimään erehdykseni vuoksi. Ilomielin olisin vakuuttanut itselleni, että äitisi oli (kuten yleinen mielipide väitti) sopivin henkilö sinua huoltamaan; mutta minä tiesin asian paremmin ja päätin täyttää velvollisuuteni niin hyvin kuin voin. Ajan mittaan sinä tulit minulle hyödylliseksi, ja, kuten tiedät, käytin minä sinua hyödykseni kursailematta, mutta en koskaan ajattelematta sinun omaa etuasi. Pidin aina kirjurin sellaisia tehtäviä varten, jotka olivat mielestäni vain pelkkää puhtaaksikirjoittajan työtä. Niin paljon kuin teitkin hyväkseni, luulen voivani totuudenmukaisesti sanoa, etten koskaan pakottanut sinua tehtävään, jolla ei olisi ollut sinulle kasvatuksellista arvoa. Pelkään, että pidit perin ikävinä niitä tunteja, jotka vietit raha-asiaini parissa; mutta sitä ei minun nyt enää tarvitse pyytää anteeksi: tiedät varmaan jo kokemuksesta, kuinka tarpeellinen liikeasiain tuntemus on suuren omaisuuden omistajalle.

Ottaessani sinun kasvatuksesi tehtäväkseni en ajatellut laskevani perustusta millekään omalle mieluisuudelleni. Pitkän aikaa sinä olit vain hyvä tyttö ja tietämättömien ihmisten käsityksissä oppineisuuden ihme. Sinun olosuhteissasi olisi aivan tavallinenkin lapsi voinut olla kumpaakin. Sittemmin johduin katsomaan sinun olemassaoloasi suuremmalla mielihyvällä kuin mitä koskaan olen saanut oman olemiseni katselemisesta. En ole onnistunut enkä voi onnistua ilmaisemaan, millaista hellyyttä tunnen sinua kohtaan, tai kuinka riemuitsen nähdessäni, että se, mihin ryhdyin vastenmielisenä ja epäkiitollisena velvollisuutena, on pelastanut elämäni ja työni menemästä hukkaan. Kirjallista uurastustani, niin paljon kuin se on kysynytkin meidän molempien aikaa, pidän nyt arvossa ainoastaan sen osan vuoksi, mikä sillä on ollut sinun kasvatuksessasi; etkä sinä tee itseäsi syypääksi mihinkään uskottomuuteen minua kohtaan tullessasi havaitsemaan, että vaikka olenkin seulonut yhtä paljon hiekkaa kuin useimmat muutkin, en ole löytänyt kultaa. Pyydän sinua muistamaan silloin, että tein velvollisuuteni sinua kohtaan jo paljon ennen kuin se tuli miellyttäväksi tai edes toivorikkaaksi. Ja tultuasi vanhemmaksi ja saatuasi äitisi ystäviltä kuulla, kuinka rikoin velvollisuuksiani häntä kohtaan, luet ehkä jonkinlaiseksi ansioksi minulle sen, että olen tehnyt sovinnon maailman kanssa sinun tähtesi luopumalla tottumuksista ja tuttavuuksista, jotka, mitä mieltä muut niistä lienevät olleetkin, auttoivat paljon aikanaan tekemään elämää minulle siedettäväksi.

Vaikka tulevaisuutesi ei koske minua, huomaan usein ajattelevani sitä. Pelkään sinun pian havaitsevan, ettei maailmassa ole vielä sijaa eikä toimintapiiriä opillisesti sivistyneille naisille. Nuorempina päivinäni, kun toverieni seura oli minulle tarpeellinen, koetin panna syrjään sivistykseni, luopua periaatteistani ja omaksua tavallisia taipumuksia soveltuakseni niiden ainoiden ihmisten seuraan, jotka olivat ulottuvillani; sillä jos minun oli elettävä karhujen joukossa, oli parempi olla karhu kuin ihminen. Tuo yritys teki minut onnettomammaksi kuin koskaan mikään muu erehdykseni. Oli yksinäistä olla oma itseni; mutta olla olematta oma itseni oli elävältä kuolemista. Ota varteen varoitukseni, Lydia: älä anna houkutella itseäsi mukautumaan maailmaan moraalisella itsemurhalla.

Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin. Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen, joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi, kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen, siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa, koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka, josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia; teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita, musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä. Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä, suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä ihmisluokkana mitä olen tavannut.

En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat minulle ne turhiksi.

Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä, mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla, joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan, että tämä rakkauteni vakuutus — viimeinen sanani — saapuu sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.

Tiedän, että olen sanonut liian paljon, ja tunnen, että en ole sanonut kylliksi. Mutta tämän kirjeen kirjoittaminen on ollut vaikea tehtävä. Niin harjaantunut kuin olenkin käyttämään kynääni, en ole koskaan, en edes kaikkein varhaisimmissa yrityksissäni, sommitellut sanojani niin työläästi ja sellaista kykyjen riittämättömyyttä tuntien —’

Tähän loppui kirjoitus. Kirje oli jäänyt lopettamatta.

II LUKU.
Toukokuussa seitsemän vuotta sen jälkeen, kun nuo kaksi poikaa olivat karanneet Moncrief Housesta, istui eräs nainen varjosaarekkeessa, jonka setripuu loi keskelle kimmeltävän viheriää ruohokenttää. Hän menetteli naisellisesta karttaessaan auringonpaistetta, sillä hänen kasvojensa hipiä oli helmiäisen kuulakka ja hohtava. Hän oli pieni, miellyttävä nainen, jolla oli tuntehikas suu ja sieraimet, vihertävät silmät rauhallisten, kaartumattomien kulmakarvojen alla sekä kullanpunertava tukka, jota nyt varjosti leveä, koristeeton olkihattu. Hänen intian-musliininen pukunsa, jonka puolihihat päättyivät väljiin röyhelöihin kyynärpäiden kohdalla, tuskin peitti hänen olkapäitään, missä sitä korvasi valkoinen, villava kaulavaate, muodostaen pehmoisen pitsipesän hänen kaulalleen. Hän luki pientä norsunluukantista kirjaa — se oli miniatyyripainos Goethen ‘Faustin’ toista osaa.

Kun iltapäivä kului pitemmälle ja valaistus pehmeni, päästi nainen kirjansa solahtamaan alas ja vaipui mietiskelyyn ja haaveiluun, tiedottomana proosallisesta mustasta kappaleesta, joka lähestyi ruohikon poikki häntä kohti. Se oli nuori, pitkääntakkiin puettu herra. Hän oli tumma ja hänellä oli pitkät, totiset kasvot, ilmeeltään sulkeutuneet, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävät.

“Nytkö jo pois menossa, Lucian?” kysyi nainen katsahtaen ylös samassa kuin mies tuli varjoon.

Lucian katsoi häneen kaihokkaasti. Hänen nimensä tämän naisen lausumana herätti hänessä aina epämääräisen liikutuksen. Hän etsi mielellään asioiden syitä ja oli jo kauan sitten tullut siihen päätökseen, että tuo sisäinen liikutus johtui naisen hienosta ääntämistavasta. “Niin”, vastasi Lucian. “Olen järjestänyt kaikkityyni ja tulin antamaan selontekoa talonhoidostani ja sanomaan hyvästi.”

Hän asetti puutarhatuolin lähelle naista ja istuutui. Nainen laski kätensä päällekkäin helmaansa ja kohentautui kuuntelemaan.

“Ensinnäkin Metsämaja”, sanoi Lucian. “Se on vuokrattu ainoastaan kuukaudeksi, joten voit antaa sen ilman vuokraa rouva Goff’ille heinäkuussa, jos haluat. Toivon, ettet menettele niin epäviisaasti.”

Nainen hymyili ja sanoi: “Ketä ovat nykyiset vuokralaiset? Olen kuullut heidän vastustavan sitä, että maitotytöt ja karjakot kulkevat jalavakujan poikki.”

“Me emme saa moittia heitä siitä. Kun he vuokrasivat Metsämajan, sovittiin nimenomaan siitä, että jalavakuja pidettäisiin heidän yksityisesti käytettävänään. Minulla ei ollut aavistustakaan siihen aikaan, että sinä tulisit linnaan, muuten olisin tietysti torjunut sellaisen ehdon.”

“Mutta mehän pidämme sen heille yksityisesti: vieraita ei lasketa sinne. Oma väkemme kulkee kerran päivässä edestakaisin sen poikki matkalla meijeriin, siinä kaikki.”

“Se tuntuu kyllä töykeältä, Lydia; mutta tämä on erikoinen tapaus — nuori mies, joka on tullut parantamaan terveyttään. Hän tarvitsee joka päivä ruumiinharjoituksia ulkoilmassa, mutta hän ei voi sietää katselijoita; en ole nähnyt häntä itsekään, ja hänellä on vain yksi ainoa apulainen seuranaan. Näiden olosuhteiden vallitessa suostuin siihen, että jalavakuja pidettäisiin yksinomaan heidän käytettävänään. Todellisuudessa he maksavat vuokraakin enemmän kuin olisi kohtuullista ilman tätä etuoikeutta.”

“Toivottavasti tuo nuori herra ei ole hullu.”

“Ennenkuin vuokrasin Metsämajan hänelle, hankin itselleni täyden varmuuden siitä, että hän on kunnollinen vuokralainen”, sanoi Lucian nuhtelevan vakavasti. “Häntä suositteli minulle pontevasti loordi Worthington, joka puhui hänestä varsin lämpimästi. Minä satuin lausumaan hänelle aivan saman epäilyn, jonka sinä juuri mainitsit. Worthington meni takuuseen vuokralaisen täysijärkisyydestä samoin kuin hänen maksukyvystäänkin ja tarjoutui vuokraamaan huoneet omiin nimiinsä ja vastaamaan persoonallisesti toipilaan hyvästä käytöksestä. Sinun ei tarvitse olla peloissasi: se on vain joku nuori mies, joka on saanut hermostonsa epäkuntoon kovalla lukemisella. Luultavasti joku Worthingtonin opintotovereita.”

“Ehkä niin. Mutta minä odottaisin loordi Worthingtonin opintotoverin olevan ennemmin kovan ratsastajan tai juomarin kuin kovan lukijan.”

“Voit olla aivan levollinen, Lydia. Otin loordi Worthingtonin sanasta kiinni niin pitkälle, että tein vuokrasopimuksen hänen nimelleen.”

“Olen täysin tyytyväinen, Lucian, ja suuresti kiitollinen sinulle. Olen antava määräyksen, ettei kukaan saa kulkea meijerille Metsämajan kautta.”

“Seuraava seikka”, jatkoi Lucian, “on tärkeämpi, koska se koskee sinua persoonallisesti. Neiti Goff on halukas suostumaan tarjoukseesi. Ja hänestä tulee sinulle mitä sopimattomin seuralainen!”

“Miksi, Lucian?”

“Kaikista syistä. Hän on nuorempi sinua eikä voi niinollen esiintyä kaitsijanasi. Hän on saanut vain tavallisen kasvatuksen, ja hänen kokemuksensa seurapiireistä on kotoisin paikkakunnallisista hyväntekeväisyystanssiaisista. Ja koska hän ei ole epämiellyttävä ja häntä pidetään Wiltstokenissa kaunottarena, on hän omapäinen ja tulee luultavasti loukkautumaan sinun holhouksestasi.”

“Onko hän omapäisempi kuin minä?”

“Sinä et ole omapäinen, Lydia; paitsi siinä, että olet kuuro neuvoille.”

“Tarkoitat, että harvoin noudatan niitä. Ja ajattelet siis, että minun olisi parempi ottaa ammatti-seuranainen — rappeutunut hienoston nainen — kuin pelastaa tämä nuori tyttö menemästä kotiopettajattareksi ja alkamasta rappeutua jo kolmenkolmatta vanhana?”

“Sopivan seuranaisen hankkiminen ja köyhien ihmisten auttamis-velvollisuus ovat kaksi eri asiaa, Lydia.”

“Totta, Lucian. Milloin neiti Goff tulee käymään?”

“Tänä iltana. Huomaa: mitään ei ole päätetty vielä. Jos mielesi muuttuu nähtyäsi hänet, tarvitsee sinun kohdella häntä vain tavallisena vieraana, ja asia jää sikseen. Minä puolestani suosittelisin mieluummin hänen sisartaan, mutta hän ei tahdo jättää äitiään, joka ei ole vielä toipunut miehensä kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä.”

Lydia katseli miettiväisenä kädessään olevaa pientä nidosta ja näytti harkitsevan neiti Goffia koskevaa kysymystä. Kun hän jälleen nosti katseensa, näkyi selvästi, että asia oli ratkaistu; mutta hän ei sanonut mitään.

“No?” virkkoi Lucian hetken kuluttua, hämillään toisen äänettömyydestä.

“No?” sanoi Lydia, olematta vähääkään hämillään.

“Et ole sanonut mitään.”

“Minulla ei ole mitään sanottavaa.”

“Siinä tapauksessa”, sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen tunteelle, “minun on paras lähteä.”

“Ei suinkaan”, sanoi Lydia. “Minä nautin seurastasi Wiltstokenin tyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä tavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia joka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi kuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan seurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme.”

“Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön ihan samasta syystä kuin koira on äänetön.”

“Koirat ovat hyvin hyvää seuraa”, sanoi Lydia.

Tähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä hän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja selittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta koska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin selitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen Lydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen itsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.

Lydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin leukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja asteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen heijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen säädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi ylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä paikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa vieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka muinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua Kristityn päälle ‘Kristityn vaelluksessa’. Kauempana hän näki ja kiersi suon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä sukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä nurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä tuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän oli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen, kun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja, jonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen niin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan nauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla maillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta jälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa, joutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän alkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin kuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän tuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään ilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka hän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi eläväksi ihmiseksi.

Noin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti ruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, merkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta tietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli puettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat käsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät rintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa’at. Hänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin kiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli häirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan. Tämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä seuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön, jota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal’olennon yhteyteen; se oli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan tapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta. Tämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen kasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä tunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki myös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen, väri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua ja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan. Lopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.

Heti kun hän pääsi pois heidän näkyvistään, kiiruhti hän käyntinsä miltei juoksuksi. Päivä oli lämmin nopealle liikunnolle, ja pian hän pysähtyi ja kuunteli. Kuului tavallisia metsän ääniä: lehtien kahinaa, heinäsirkkojen suritusta ja lintujen laulua, mutta ei ihmisääniä eikä askeleita. Hän alkoi ajatella, että tuo jumalainen olento oli vain Praksiteleen Hermes, jonka Goethen klassillinen Sabatti oli nostanut hänen mieleensä ja uneksiva mieliala saanut näyttämään elävältä todellisuudelta. Tallirenki oli varmaan joku noita unien tavallisia epäjohdonmukaisuuksia — ehkä kajastusta siitä Lucianin maininnasta, että Metsämajan vuokralaisella oli yksi miespalvelija. Oli mahdotonta, että tuo loistavan miehisen voiman ja kauneuden ilmestys olisi itse asiassa liiallisten opintojen runtoma ylioppilas. Tuo järjetön ihastuksen väristyskin oli yksi unimaailman mielettömyyksiä: muutenhan hän olisi sitä hävennyt.

Lydia palasi linnaan jonkun verran levottomana hermostonsa tilasta, mutta muistellen yhä äskeistä näkyään mielihyvällä, jota hän ei olisi sallinut itselleen, jos olisi ollut kysymyksessä lihasta ja verestä luotu olento. Kerran tai pari se palasi hänen mieleensä niin eloisana, että hän kysyi itseltään, olisiko se voinut olla todellinen. Mutta vähäinen järkeily vakuutti hänelle, että sen oli täytynyt olla harhanäky.

“Suokaa anteeksi, neiti”, puhutteli häntä eräs hänen palveluskuntansa jäsen, syntyperäinen wiltstokenilainen, joka tunsi syvää kunnioitusta linnan neitiä kohtaan, “neiti Goff odottaa teitä salongissa.”

Linnan salonki oli pyöreä huone, jonka holvimainen katto murtui kullatuiksi, paksua bamburuokoa muistuttaviksi koristeiksi, jotka pistivät pystysuoraan alaspäin stalagmiittien tavoin. Raskaat kynttiläkruunut oli koristettu litteillä messinkipalloilla, joiden suurennetut jäljennökset kruunasivat matalien, leveiden, jykeväpuitteisten tuolien selustoja. Tuolit olivat päällystetyt nahalla, johon oli painettu japanilaisia lohikäärmekuvioita kuparinvärisellä metallilla. Lähellä tulisijaa oli kiinalaismallinen pronssikello sijoitettuna mörssärin tavoin mustille puurattaille, toimittaen hiilisangon virkaa. Seinällä oli koristeina suuria kultaisia puolikuita vaalean sinisellä pohjalla.

Tässä barbaarimaisessa pyörykössä tapasi neiti Carew häntä odottamassa kolmenkolmatta-vuotiaan nuoren naisen, jolla oli hyvinkehittynyt, takakeno vartalo, vaalea, posliinipintainen hipiä, ja poskilla hieno puna. Pään ylväs asento ilmaisi hänen totunnaista oman-arvon tunnettaan, jonka lähiseudun nuorukaisten ihailu oli hänessä synnyttänyt; sama syy oli ehkä aiheuttanut hänen halvan, mustan pukunsa sirouden sekä hansikkaiden, kenkien ja hatun nuhteettoman somuuden. Hän oli odottanut linnan neitiä kymmenen minuuttia kovassa hermostuneisuudessa, mikä kohosi huippuunsa Lydian astuessa sisään.

“Hyvää päivää, neiti Goff. Olenko antanut teidän odottaa? Olin ulkona.”

“Ei ollenkaan”, sanoi neiti Goff, tuntien hämmentävän vaikutelman, että punainen tukka oli aristokraattinen ja tummanruskea (hänen oman tukkansa väri) rahvaanomainen. Hän oli noussut kattelemaan ja sitten, epäröityään hetken aprikoidakseen, mitä hieno käytös vaati häntä senjälkeen tekemään, istuutui jälleen, Neiti Carew istuutui myöskin ja tähysti miettiväisesti vierastaan, joka istui jäykän pystynä ja, koettaessaan peittää hermostuneisuuttaan, näytti tahtomattaan halveksivalta.

“Neiti Goff”, sanoi Lydia äänettömyyden jälkeen, joka teki hänen puheensa vaikuttavaksi: “tahdotteko tulla luokseni pitkälle vierailulle? Tässä yksinäisessä paikassa kaipaan kovin suuresti ikäiseni ja vertaiseni ystävän ja toverin seuraa. Arvelen, että teidän laitanne on samoin.”

Alice Goff oli sangen nuori ja oli sangen lujasti päättänyt olla omaksumatta mitään ansiota, jota hänellä ei todellisuudessa ollut. Hän otti siis ojentaakseen neiti Carew’ta yhteiskunnalliseen asemaansa nähden, ajattelematta että linnan neiti luultavasti ymmärsi sen paremmin kuin hän, vieläpä pitäen aivan luonnollisena, että tämä erehtyi.

“Te olette hyvin ystävällinen”, vastasi hän jäykästi; “mutta me emme ole lainkaan yhdenvertaiset, neiti Carew. Tosiasia on, että minulla ei ole varaa viettää joutilasta elämää. Me olemme hyvin köyhiä, ja äitini on osaksi riippuvainen minun ahkeroimisestani.”

“Luulen, että voitte ahkeroida varsin tuloksellisesti, Jos tulette minun luokseni”, sanoi Lydia rauhallisesti. “On kyllä totta, että minä tulen totuttamaan teidät tuhlaaviin tapoihin, mutta tahdon myös laittaa niin, että kykenette niitä noudattamaan.”

“En halua sitoutua tuhlaaviin tapoihin”, sanoi Alice nuhtelevasti.
“Minun on tyydyttävä vaatimattomiin tapoihin koko ikäni.”
“Ei välttämättä. Sanokaa minulle suoraan: millä tavoin olitte aikonut ahkeroida? Opettajana, eikö niin?”

Alice punastui, mutta vastasi myöntäen.

“Te ette ollenkaan sovi opettajaksi; ja te joudutte lopulta naimisiin. Opettajana te ette voisi päästä hyviin naimisiin. Joutilaana naisena, jolla on tuhlaavat elintavat, te sensijaan tulette pääsemään oikein hyviin naimisiin. Rikkaana oleminen on erikoinen taito, jonka osaaminen on välttämätön, jos aiotte ottaa rikkaan miehen.”

“Minä en aio lainkaan mennä naimisiin”, sanoi Alice ylväästi. Hänen mielestään oli jo aika hillitä tuota kylmää aristokraattia. “Jos tulen ollenkaan, tulen ilman mitään sivutarkoitusta.”

“Sitähän minä juuri olin toivonut. Tulkaa ilman minkäänlaisia ehtoja tai syrjä-ajatuksia.”

“Mutta —” aloitti Alice ja pysähtyi, hämmentyneenä siitä nopeudesta, jolla sopimuksen-hieronta edistyi. Hän sopersi joitakin sanoja ja odotti, että Lydia jatkaisi. Mutta Lydia oli sanonut sanottavansa ja odotti ilmeisesti vastausta, vaikka oli sen näköinen kuin olisi hän ollut varma tahtonsa perillesaamisesta, olkoonpa Alicen näkökanta mikä hyvänsä.

“En oikein ymmärrä, neiti Carew. Mitä velvollisuuksia —? mitä toivoisitte minulta?”

“Paljonkin”, sanoi Lydia vakavasti. “Paljon enemmän kuin mitä vaatisin palkatulta seuranaiselta.”

“Mutta minustahan tulee palkattu seuranainen”, vastusti Alice.

“Kenelle?”

Alice punastui jälleen, tällä kertaa suuttumuksesta. “En tarkoittanut sanoa —”

“Ette tarkoita sanoa, ettette tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani”, keskeytti Lydia hänet rauhallisesti. “Minkätähden olette niin arvelevainen, neiti Goff? Tehän tulette olemaan lähellä kotianne ja voitte palata sinne milloin hyvänsä, jos olonne täällä ei teitä tyydytä.”

Peläten häpäisseensä itsensä huonolla käyttäytymisellä; halutonna alistumaan otettavaksi kuin jokin kapine, ikäänkuin hänen omat toivomuksensa eivät mitään merkitsisi silloin, kun rikkaan naisen oikku oli tyydytettävä; epäluuloisena — kuultuaan usein juorujuttuja korkeissa asemissa olevien ihmisten epärehellisyydestä — ettei häneltä vain puijattaisi sitä tuntuvaa palkkaa, jonka hän oli päättänyt vaatia; ja lisäksi kykenemättömänä pitämään puoliaan neiti Carew’ta vastaan, Alice turvautui ensimmäiseen verukkeeseen, mikä hänen mieleensä johtui.

“Haluaisin vähän miettimisaikaa”, sanoi hän.

“Aikaa totuttautua minuun, niinkö? Saatte niin kauan kuin ha—”

“Oh, voin antaa teille tiedon jo huomenna”, keskeytti Alice innokkaasti.

“Kiitos. Lähetän rouva Goff’ille kirjelipun ja ilmoitan, ettei hänen tarvitse odottaa teitä kotiin ennenkuin huomenna.” “Mutta minä en tarkoittanut —. En ole varustautunut jäämään”, vastusti Alice, tuntien sotkeutuvansa yhä pahemmin Lydian paulaan.

“Teemme sitten yhdessä kävelyretken päivällisen jälkeen teidän kotiinne, missä voitte tehdä valmistuksenne. Mutta luulen kyllä, että voin lainata teille kaiken mitä tarvitsette.”

Alice ei uskaltanut estellä enempää. “Pelkään”, sopersi hän, “että pidätte minua kauhean töykeänä; mutta minä olen niin hyödytön, ja te tulette niin varmasti pettymään, että — että —”

“Te ette ole töykeä, neiti Goff; mutta te olette mielestäni kovin ujo. Te haluaisitte juosta pois ja piiloutua uusilta kasvoilta ja uudelta ympäristöltä.”

Alice, joka Wiltstokenin seurapiireissä oli itsetietoinen, vieläpä ylimielinenkin, tunsi tulleensa ymmärretyksi väärin, mutta ei osannut puolustautua.

Lydia jatkoi: “Olen muodostanut tapani matkoilla ollessani ja niinmuodoin elän ilman turhia muodollisuuksia. Me syömme päivällistä varhain — kello kuusi.”

Alice oli syönyt päivällistä kello kaksi, mutta ei tuntenut velvollisuudekseen tunnustaa sitä.

“Ehkä sallitte minun näyttää teille huoneenne”, sanoi Lydia nousten. “Tämä on omituinen salonki”, lisäsi hän, katsahtaen ympärilleen. “En ole käyttänyt sitä koskaan ennen.” Hän katseli jälleen ympärilleen osoittaen jonkun verran mielenkiintoa, ikäänkuin huone olisi kuulunut jollekin toiselle, ja sitten johti tietä toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, joka oli sisustettu naisen makuuhuoneeksi. “Jos ette pidä tästä”, sanoi hän, “tai jos ette voi järjestää sitä mieleiseksenne, niin on toisia huoneita, joista voitte valita mielenne mukaan. Tulkaa budoaariini sitten kun olette valmis.”

“Missä se on?” kysyi Alice huolestuneena.

“Se on — On parasta soittaa joku näyttämään se. Lähetän teille kamarineitoni.”

Alice, jota kamarineito peloitti vielä enemmän kuin emäntä, kieltäytyi kiireesti. “Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, neiti Carew”, sanoi hän ylvään vaatimattomasti.

“On mukavampaa, että kutsut minua Lydiaksi”, sanoi neiti Carew. “Muuten luullaan sinun tarkoittavan isotätiäni, joka on hyvin vanha.” Sitten hän poistui huoneesta.

Alicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli naisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut silmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut halvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä posliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden yön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä äitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja yksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain alhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun “happamista pihlajanmarjoista”. Häntä puistatti, kun hän kuvitteli, miltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon lieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet noissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin iso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli sovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen, ja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita saattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui kuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen nähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla häpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka tavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät rotevilta ja porvarillisilta neiti Carew’n peileistä katsottuina.

“Joka tapauksessa”, sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä suloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, “ottamatta lukuun pitsiä — ja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas — ei hänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan. Ainakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt hyväksi siitä maksaa.”

Mutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew’n käytöstä enemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei hän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että Lydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin hän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin viileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä, joiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten naisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä; mutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä “rakkaakseen” tai “kultasekseen” eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti, ja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä ilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.

“Eikä mikään”, sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan ja puhuen hyvin päättävästi, “voi houkutella minua uskomaan, että vilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla varuillani tuota naista vastaan.”

Ratkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua, kiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos korkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä pelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset kykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä. Jos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä muuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita, joita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä hän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen suureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme pukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät. Huoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä teki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut hyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei mitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi. Neiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn harrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta kun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen uskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman makuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella, reunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu plyyshikehyksisillä valokuvilla.

Kellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua päivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti vielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta soittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko hänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti häntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat taskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön nähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken perästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar — neiti Carew’n kamarineito — joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen huoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut kadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen, ettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.

Neiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari, jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa tarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä nopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin ilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä valitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden miesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran, otettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään emäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta lakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli kuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli torkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew’ta, joka ei vaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice tuottamatta häpeää kasvatukselleen.

Lydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen seuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään äänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja ihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija olisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin olisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki mieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin tuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin olisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä paljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:

“Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä.”

III LUKU.
Seuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew’n kutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta varmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä, otti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin soveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka tuli ottaa huomioon. Hän sanoi:

“En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin sydämettömältä jättää hänet.”

“Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?”

“On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon hoivaamista.” Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla äänellä: “Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman aiheuttamasta mielen järkytyksestä.”

“Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?” kysyi Lydia tavallisella äänellään.

“Vasta kaksi vuotta”, sanoi Alice kylmästi. “Tuskin tiedän, kuinka voin kertoa äidilleni, että aion jättää hänet.”

“Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä vahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa.”

Alice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä; ja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi Lydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti kulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen. Sitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:

“Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan taivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi.”

“Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle”, sanoi Lydia järkkymättömänä. “Esitän sinut serkulleni Lucian Webber’ille; olen juuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi Worthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle vai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä Lucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli miten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori urheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus huomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon työtä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin helluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella kuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi.” Hän huiskautti kättään, ja Alice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään neiti Carew’sta.

Hän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli onnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka kävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai lapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä hyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa pidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra Goff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski kahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän turhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät isän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja vuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet. Janet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi paikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen muodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice ei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta hän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä, jota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta matkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret olivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli nauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti hänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla toivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet varaamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan, kuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa, soutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten sattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.

Alice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan yhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua hänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja äidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff, joka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä nyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä tunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta huvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan todenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff’ille puolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin epämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana sellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs kuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi enää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä jäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa sillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi kokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin päätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko siitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun kevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan. Hän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja vaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja etupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew’n tarjouksen kiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän oli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi. Niin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään ja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen miehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi tahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi kotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva Goff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena maanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten ollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin paluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan, että Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja teroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew’n olla yksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan tuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.

Lucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti Carew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui huoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani pois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:

“On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua.” Alicen katse vilkastui. “Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen rupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon, että sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi. Tulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava työssään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet Wiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta siihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin.”

“Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin”, sanoi Alice.

“En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin varaa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin tapoihin.”

Alice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa niin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä liian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä onnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew’n hyväntekeväisyydestä. Mutta ajatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja kohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa mustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice ansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei kieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän sanoi:

“En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi näin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä.”

“Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana”, sanoi Lydia.

Alice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin saapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta vastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka esiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan, suoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta halveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista pelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä kohtaan.

Vastaten Alicelle arveli hra Webber ilman olevan viileämmän kuin eilen. Vastaten Lydialle myönsi hän, että vastustuspuolueen johtajan esittämä päätöslauselma merkitsi itse asiassa äänestystä hallitukselle annettavasta luottamuslauseesta. Hän uskoi ministeristön saavan enemmistön kannatuksen. Mitään tärkeitä uutisia ei hänellä ollut. Hän oli matkustanut tänne yhdessä loordi Worthingtonin kanssa, joka oli tullut tervehtimään Metsämajassa asuvaa, terveyttään hoitavaa ystäväänsä. Hän oli luvannut palata Lucianin kanssa puolikahdeksan junalla.

Kun mentiin alas päivälliselle, ei Alice, edellisen päivän kokemuksista hyötyneenä, arastellut palvelijain katseita eikä tehnyt mitään typeryyksiä. Kykenemättömänä ottamaan osaa keskusteluun, koska ei tiennyt mitään politiikasta, joka oli Lucianin pääasiallinen puheenaihe, hän istui äänettömänä ja tarkisti sitä vanhaa mielipidettään, että oli naurettavaa ja epähienoa naiselle keskustella mistään, mitä oli sanomalehdissä. Hän tunsi kunnioitusta Lucianin varovaista ja jonkun verran dogmaattista keskustelutyyliä kohtaan ja päätteli hänen tietävän, kaikki asiat. Lydia näytti suhtautuvan mielenkiinnolla hänen esittämiinsä tietoihin, mutta täysin välinpitämättömästi hänen mielipiteisiinsä.

Kun kello läheni puolikahdeksaa, ehdotti Lydia, että he kävelisivät yhdessä asemalle, lisäten menonsa syyksi, että hän halusi oppia vedonlyöntiä loordi Worthingtonilta. Lucian näytti vakavalta tämän johdosta, ja Alice, osoittaakseen olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä sopivaisuudesta, näytti kauhistuneelta. Ei kumpikaan mielenilmaus tehnyt pienintäkään vaikutusta Lydiaan. Hän johti tietä eteiseen, otti koristeettoman olkihattunsa ja saalinsa siellä olevalta telineeltä ja astui ulos, ilman hansikkaita, raikkaaseen kevätillan ilmaan. Kauhuissaan noin miesmäisestä käyttäytymisestä ja jäätyään ilman niitä kymmentä minuuttia, joiden hän oli luullut olevan käytettävinään pannakseen hatun päähänsä ja varustautuakseen julkisuutta varten, oli Alicen riennettävä yläkertaan ja jälleen alas sopimattomalla kiireellä. Kun hän saavutti toiset nurmikentällä, virkkoi Lucian juuri:

“Worthington pelkää sinua, Lydia — nähtävästi ilman aihetta.”

“Minkätähden?”

“Koska sinä tiedät niin paljon enemmän kuin hän”, vastasi Lucian, ilahtuneena siitä, että häneltä kysyttiin selitystä. “Mutta ehkäpä sinulla on myötätuntoa hänen mieliharrastuksilleen enemmän kuin hän luuleekaan.”

“Minun täytyy selittää sinulle, Alice, että loordi Worthington on nuori herrasmies, jonka mielilukemista on kilpa-ajoluettelo ja joka harrastaa juoksijahevosia yhtä innokkaasti kuin Lucian pääministereitä ja puoluejohtajia. Hän ei koskaan lue mitään eikä seurustele lukevien ihmisten kanssa, joten hänen keskustelunsa on siedettävää. Tekisikö sinun mielesi mennä Ascotiin, Alice?”

Alice vastasi, niinkuin tunsi Lucianin odottavan hänen vastaavan, nimittäin ettei hän koskaan ollut ollut kilpa-ajoissa ja ettei hänellä ollut haluakaan sellaisiin mennä.

“Tulet kyllä muuttamaan mielesi hyvissä ajoin ennen ensi vuoden ajoja. Kilpa-ajot herättävät joka ihmisen mielenkiintoa, mitä ei voi sanoa oopperasta tai taideakatemiasta.”

“Minä olen käynyt akatemiassa”, sanoi Alice, joka oli käynyt kerran isänsä kanssa Lontoossa.

“Niinkö!” sanoi Lydia. “Kävitkö Kansallis-galleriassa?”

“Kansallis-galleriassa! En luule. En muista.”

“Miellyttivätkö taulut sinua?”

“Kyllä, oikein paljon.”

“Tulet huomaamaan Ascotin paljoa huvittavammaksi.”

“Sallikaa minun huomauttaa teille”, sanoi Lucian Alicelle, “että serkkuni mielioikku on teeskennellä välinpitämättömyyttä taiteesta, jota hän harrastaa intohimoisesti, ja kirjallisuudesta, johon hän on syvällisesti perehtynyt.”

“Lucian-serkku”, sanoi Lydia, “jos joskus joudut syrjään politiikasta ja petyt pyrkimyksissäsi, on sinulla tilaisuus elää taiteesta ja kirjallisuudesta. Silloin olen kunnioittava mielipidettäsi niiden riittävyydestä elämän tueksi. Tähän mennessä olet maistellut niitä vain höysteenä.”

“Tyytymätönkö, kuten tavallisesti?” sanoi Lucian. “Sinun ainoa ajatuksesi minusta, kuten tavallisesti”, vastasi Lydia kärsivällisen kärsimättömänä, heidän astuessaan asemahuoneeseen.

Juna, kolme matkustajavaunua ja yksi tavaravaunu, odotti asemalla. Veturi puhkui hillitysti, ja kuljettaja ja lämmittäjä nojautuivat ulos; viimeksimainittu, nuori mies, tähysteli innokkaasti kahta ensiluokan vaunun edessä seisovaa herraa; kuljettaja kohdisti mielenkiintonsa samoihin henkilöihin vanhemman ihmisen maltillisuudella. Toinen tarkastelun alaisista henkilöistä oli pyöreäpäinen, pieni mies, noin viidenkolmattavuotias, puettu pääkaupunkilaiseen iltapäivämuotiin. Toisen tunsi Lydia heti edellisen päivän Hermekseksi, huolimatta hänen olkihatustaan, keltaisesta kaulanauhastaan ja tiheästi musta- ja valko-ruudukkaasta puvustaan, jonka rintataskusta pursui esiin tulipunainen silkkinenäliina. Hänen käsissään ei ollut kävelykeppiä tai sateenvarjoa; hänen ryhtinsä oli sulava ja tasapainonsa niin täsmällinen, ettei hän näyttänyt painavan mitään; ja hänen ilmeensä oli itseensätyytyväinen ja hyväntuulinen. Mutta —! Lydia tunsi, että oli olemassa jokin “mutta” tuossa kauniissa, voimakkaassa, hyväntuulisessa nuoressa miehessä.

“Tuolla on loordi Worthington”, sanoi Lydia, osoittaen pyöreäpäistä herraa. “Ei suinkaan tuo toinen voi olla hänen terveyttäänhoitava ystävänsä?”

“Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa”, sanoi Alice. “Minä tunnen hänet ulkonäöltä.”

“Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta”, huomautti Lucian, tähystellen kiinteästi tuntematonta.

He olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka loordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi: “Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se kestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa puntaa.”

Hermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä vanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä ääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla äänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: “Rahat ovat turvassa kuin pankin holvissa, poikani.”

Ilmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä tuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät esiteltäisiin toisilleen.

“Loordi Worthington”, sanoi Lydia.

Säpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen hiukan hämmentyneenä: “Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja kaunista ilmaa — soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte ainakin siltä kuin se soveltuisi.”

“Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun vuokralaiseni.”

Loordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon pelko, eikä hän vastannut sanaakaan.

“Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?”

“Annatteko minulle luvan?” kysyi loordi.

“Tietysti”, sanoi Lydia. “Onko jokin syy —”

“Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte”, vastasi loordi
Worthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun
hän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen
Lydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. “Herra Cashel
Byron — neiti Carew.”
Hra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta muuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole ylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa omasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin kilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa. Nyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen hyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti Lydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran vaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka tunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan epäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi näkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti, ikäänkuin salaa mittaillen häntä.

Ryhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan paikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi: “Pidä huolta itsestäsi!” Cashel Byronille, joka vastasi hieman kärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew’hin: “Hyvä on, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir.” Sitten juna lähti, ja hän jäi asemalaiturille molempien naisten kanssa.

“Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron”, sanoi Lydia.

“Niin minäkin”, sanoi Byron. “Ehkä —” tässä hänen äänensä petti, ja hän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät yhdessä asemalta.

Kun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen jäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa loordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa “sir”, Lydian taas pannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa ja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:

“Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko — apulaiseni, tarkoitan — näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte todellinen.”

“Merkillistä!” sanoi Lydia. “Minä luulin samaa teistä.”

“Mitä! Luulitteko!” huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän tällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti jälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi ja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.

Alice myönsi. “Toivon”, lisäsi hän, “että voitte paremmin.”

Hra Byron näytti olevan ymmällä. Arvellen, mietittyään, toisen tarkoittaneen hänen kompastumistaan, sanoi hän:

“Kiitos, en loukannut itseäni.”

“Loordi Worthington on kertonut meille teistä”, sanoi Lydia. Hra Byron pysähtyi äkkiä, nähtävästi syvästi loukkautuneena, Lydia kiiruhti lisäämään: “Hän mainitsi teidän tulleen tänne terveyttänne palauttamaan, siinä kaikki.”

Cashelin ilme helpottui omituiseksi hymyksi, ja hän lähti jälleen kävelemään. Mutta hetken kuluttua hänessä heräsi epäluulo, ja hän kysyi huolestuneesti: “Eikö hän kertonut teille minusta mitään muuta?”

Alice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: “Ei. Ei mitään muuta.”

“Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni”, pitkitti Cashel.

“Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi?
Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?”
“En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin.”

“Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?”

“Ei vähintäkään”, vastasi Cashel kiireesti. “Ei ole mitään syytä, minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne”, jatkoi hän kääntyen Aliceen päin. “Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on saanut minut jälleen kuntoon.”

Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili teeskennellysti ja suoristautui hiukan.

Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan, jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff’in ivallisuudesta.

“Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?” sanoi Cashel.

“Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi.”

“Kuvapatsaaksi!”

“Te ette näytä olevan siitä mielissänne.”

“Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan kivimöhkäleeksi”, vastasi Cashel surkeana.

Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä kivimöhkäleenä.

“Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle”, sanoi Lydia; “mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen jokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan.”

“Ei se mitään haitannut”, sanoi Cashel kiihkeästi. “Tulkaa niin usein kuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä minusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän nähkääs tahtoisi ihmisten luulevan —” Tässä Cashel huomasi puhuvansa liikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: “Mellish on hullu; siitä se vain johtuu.”

Alice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut siihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten eristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen kääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta tavoitellen:

“Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan biljaardia?”

“Emme”, sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään vihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan toisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:

“Minä pelaan — vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että huolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin pukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on kuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna.”

Näytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä, sillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. “Austraalian mestarin!” toisti hän. “Ja kukahan hän mahtoi — Ahaa, te tarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä onnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä ammatti-mestaria takapenkkiin.”

Suuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana siitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä, otti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia nenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle kapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.

“Sallikaa minun avata se teille”, sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle avaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon ja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi kuitenkin portin varsin taitavasti.

Alice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän näki neiti Carew’n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia tekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein ja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan, uskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa. Cashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa kovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut. Vilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri oli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian seuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä kiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti. Lydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi kääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi häneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden ja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei niin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään hänestä.

“Luuletko”, sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, “että tuo mies on hieno mies?”

“Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä.”

“Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka tuntee vaistomaisesti.”

“Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä.”

“Etkö?” sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew’hin nähden. “Minä luulin, että sen voisi aina sanoa.”

“Ehkä niin”, sanoi Lydia. “Minä puolestani olen huomannut samat käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä, olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus —”

“Sitä juuri tarkoitankin”, sanoi Alice.

“— mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias hänestä?”

“Minäkö!” huudahti Alice ylväästi. “En vähääkään.”

“Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies.”

“Tarkoitin”, sanoi Alice nolona, “etten tunne häntä kohtaan mitään erikoista mielenkiintoa.”

Lydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää tietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: “Hän voi, kuten otaksut, olla halpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää; tai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta kumpaankaan suuntaan.”

“Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat epämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan mustat. Huomasitko sitä?”

“Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen mies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat ovat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat harvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä kaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että mieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta se ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin päämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta. Olen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi mihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on selittämätön.”

“Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi
Worthingtonin kanssa.”
“Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten kanssa.”

“Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai muun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten näimme herra Byronin tekevän.”

“Ehkä ei”, sanoi Lydia miettivästi. “Kuitenkaan”, lisäsi hän, kirkastaen otsansa ja nauraen, “en usko hänen olevan sairaalloinen ylioppilas.”

“Minäpä sanon, mikä hän on”, virkkoi Alice äkkiä. “Hän on sen miehen seuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän sanoi: ‘Mellish on hullu’?”

“Se on mahdollista”, sanoi Lydia. “Joka tapauksessa olemme saaneet jonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla.”

Juuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä. Metsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää, tulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili, ikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä, kohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka tuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.

Myöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa keittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa, istui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää kasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa vilkaistuaan: “Aika mennä yöpuulle.”

“Aika mennä hiiteen”, sanoi Cashel. “Minä lähden ulos.”

“Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene.”

“Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa vähän kävellä tässä lähistöllä.”

“Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi Worthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään viidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat itse rokkiisi ennemminkin.”

“Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää hollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?”

“Kuule”, sanoi Mellish suostutellen, “olehan nyt järkevä. Minä neuvon sinua omaksi hyväksesi.”

“Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna minulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio syödä sitä.”

“No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!” huudahti Mellish katseltuaan häntä jonkun aikaa. “Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta käsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?”

“Minä tahdon valkaista niitä”, sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä sitruunan tuliristikon alle. “Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi kulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan parin hansikkaita.”

“Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?”

“Sinä täysihullu pöllöpää”, sanoi Cashel nousten ja pannen hatun päähänsä; “nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet, että sinä voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha, ha! Muuten — muista, Mellish — älä ilmaise ihmisille täällä, että minä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?”

“Minäkö ilmaisisin!” huudahti Mellish harmistuen. “Onko se uskottavaa?
Minä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?”
“Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä”, sanoi Cashel. “Sinä voit joutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita tarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia.”

Mellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo liike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän uudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan, esittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet häviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa noihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi Mellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.

“Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa”, sanoi Cashel. “Ja ehkä en tule.”

“Kuule, katsohan nyt”, sanoi Mellish. “Ei huolita nyt me kaksi kaveria riidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä; minä tulen mukaasi.”

“Vieköön minut hitto, jos tulet”, sanoi Cashel. “Kuule nyt: anna minun mennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä viettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen sinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen.”

“Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus”, maanitteli Mellish pyytelevästi. “Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele velvollisuuttasi takaajiasi kohtaan.”

“Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?” sanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.

Mellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. “Olisi parempi olla koirana kuin treenarina”, nyyhkytti hän. “Kyllä on kirottua olla suljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä päivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus puhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti.”

Cashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos ja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle ja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta liikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin yhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten liian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään, tuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan ja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja odottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät lähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta Mellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen tuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.

IV LUKU.
Neiti Carew istui puistossa olevan ison lammikon partaalla heitellen pieniä kiviä yksitellen veteen ja katsellen tarkkaavasti niiden renkaiden risteilyä, joita putoavat kivet synnyttivät sen tyyneen kalvoon. Alice, joka oli reippaasti aloittanut seuranaolonsa tuomalla näytteille kaikki taitonsa, piirusti linnaa. Metsikkö kohosi heidän ympärillään kuin amfiteatterin kehys; mutta puut eivät ulottuneet vedenpartaaseen, vaan oli välillä leveä nurmikkovyöhyke ja kapea somerikkokaistale, josta Lydia poimi viskelemänsä kivet.

Askeleita kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja näki Cashel Byronin seisovan Alicen takana, nähtävästi suurella mielenkiinnolla katsellen tämän piirustamista. Hän oli puettu samoin kuin viimeksi heidän tavatessaan, paitsi että hänellä oli loistavat heleänkeltaiset hansikkaat ja hiekanpunainen kravatti. Alice kääntyi ja katseli häntä kopean hämmästyneenä, mutta Cashel seisoi levollisena ja typerän keikailevana. Silloin Alice, katsahdettuaan Lydiaan nähdäkseen, ettei ollut yksin, virkkoi hänelle hyvää huomenta ja ryhtyi jälleen työhönsä.

“Omituinen paikka”, huomautti Cashel hetken vaitiolon jälkeen, linnaa tarkoittaen. “Kiinalaisen näköinen, eikö niin?”

“Sitä pidetään hyvin kauniina rakennuksena”, sanoi Alice.

“Oh, hiiteen se, minä sitä pidetään!” sanoi Cashel. “Mitä se on, siinä on asian ydin.”

“Se riippuu mausta”, sanoi Alice hyvin kylmästi. “Herra Cashel Byron.”

Cashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. “Hyvää huomenta, neiti Carew”, sanoi hän. “En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua.” Lydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien sanoneensa typerän valheen. “Linna näkyy tänne erittäin komeana”, jatkoi hän, muuttaakseen aihetta. “Neiti Goff ja minä puhuimme siitä juuri.”

“Niin. Ihailetteko sitä?”

“Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää.”

“Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille.
Tekään ette nyt sano; ‘Hiiteen se, minä sitä pidetään.'”
Cashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei häneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi; “Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai syrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se, että te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä tarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri.”

Lydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä hymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän päivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä Lydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan Lydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.

“Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä”, virkkoi Cashel arasti.
“Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista.”
Lydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel ei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan tähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa niihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen hellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä ollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi näytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:

“Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?”

“En”, sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.

“Minua ilahduttaa kuulla, että tunnustatte sen. Me hän olemme nykyaikana supistaneet kaiken värähtelyksi. Valo — ääni — tunne — kaikki ovat joko värähtelyjä tai värähtely-yhtymiä. Katsokaa”, sanoi hän, viskaten taas pari kiveä lampeen ja viitaten kahta laajenevaa rengassarjaa niiden ristiessä toisiaan: “tähden tuikinta ja soinnun sykähtely musiikissa ovat tuota. Mutta minä en voi kuvailla sitä asiaa mielessäni. Ihmettelen, mahtavatko ne sadat fysiikan oppikirjojen kirjoittajat, jotka puhuvat niin liukkaasti värähtelyistä, käsittää niitä paremmin kun minä.”

“Eivät vähääkään. Ei yksikään heistä. Ei puoleksikaan niin hyvin”, sanoi Cashel iloisesti, vastaten niihin sanoihin Lydian puheesta, jotka hän ymmärsi.

“Ehkä tämä aihe ei kiinnitä mieltänne”, sanoi Lydia kääntyen häneen päin.

“Päinvastoin, minä pidän siitä tavattomasti”, sanoi Cashel rohkeasti.

“Minä voin tuskin sanoa niin paljon omasta mielenkiinnostani siihen. Olen kuullut, että olette lukumies, hra Cashel Byron. Mitkä ovat mieliopintonne? — tai mieluumminkin, koska tuohon kysymykseen on yleensä vaikea vastata, mitä harrastatte?” Alice kuunteli.

Cashel katsoi kiinteästi Lydiaan, ja puna kohosi verkalleen hänen kasvoihinsa. “Olen opettaja”, sanoi hän. “Minkä opettaja? Tiedän, että minun pitäisi kysyä missä, mutta se toisi vain esiin jonkun oppilaitoksen nimen, joka ei antaisi minulle mitään varsinaista valaistusta.”

“Olen tieteen opettaja”, sanoi Cashel matalalla äänellä, katsoen vasempaan nyrkkiinsä, jota hän piti koholla edessään, ja iskien salavihkaa taivutettua polveaan, ikäänkuin se olisi ollut jonkun toisen henkilön naama.

“Fyysillisen vaiko moraalitieteen?” tinkasi Lydia.

“Fyysillisen”, sanoi Cashel. “Mutta siinä on enemmän moraalitiedettä kuin luullaankaan.”

“Niin”, sanoi Lydia vakavasti. “Vaikka minulla ei ole varsinaista tietoa fysiikasta, voin kuitenkin antaa arvon tuon lauseen totuudelle. Ehkäpä kaikki tiede, joka ei ole pohjaltaan fyysillistä tiedettä, onkin vain säännöteltyä tietämättömyyttä. Olen lukenut paljon fysiikkaa ja tuntenut usein houkutusta tekemään kokeet omin käsin —; varustamaan laboratorion — vieläpä heiluttamaan leikkausveistäkin. Sillä hallitakseen tiedettä täydelleen, täytyy ymmärtääkseni riisua hansikkaansa. Onko se teidän mielipiteenne?”

Cashel katsoi häneen tiukasti. “Ette ole milloinkaan lausunut todempaa sanaa”, sanoi hän. “Mutta voi kyllä tulla varsin kunnioitettavaksi amatööriksi työskentelemällä hansikkaat käsissäkin.”

“Minä en voisi. Ne monet, jotka uskovat viisastuvansa lukemalla selostuksia kokeista, pettävät itseään. On yhtä mahdotonta oppia tiedettä korvakuulolta kuin saada viisautta sananlaskuista. Ah, on niin helppo seurata todistelusarjaa ja niin vaikea käsittää siinä piileviä tosiasioita! Meidän kansanomaiset fysiikan-luennoitsijamme esittävät meille todisteluketjuja niin hienosti kiilloitettuina, että on nautinto antaa niiden soljua päästä päähän sormiemme välitse. Mutta ne eivät jätä jälkeensä mitään muuta kuin hämärän muiston aiheuttamastaan tunnelmasta.”

“Kunpa minäkin osaisin puhua tuolla tavoin”, sanoi Cashel; “— kuten kirja, tarkoitan.”

“Taivas varjelkoon!” sanoi Lydia. “Suokaa se minulle anteeksi. Tahdotteko antaa minulle joitakin oppitunteja, jos ryhdyn vakavasti harrastamaan tiedettä?”

“No niin”, sanoi Cashel virnistäen salaa, “soisin teidän mieluummin tulevan minun kuin kenenkään muun opettajan luokse; mutta minä luulen, ettei se sopisi teille. Mieluummin haluaisin koettaa taitoani tuohon ystäväänne tuolla. Hän on voimakkaampi ja suorempi kuin yhdeksän kymmenesosaa miehistä.”

“Te annatte siis suuren arvon fyysillisille ominaisuuksille. Niin teen minäkin.”

“Ainoastaan käytännöllisellä kannalta katsoen, huomatkaa se”, sanoi Cashel vakavasti. “Ei ole oikein katsella aina ihmisiä niinkuin katsellaan hevosia. Jos haluaa lyödä heistä vetoa kilpailuissa tai otteluissa, niin silloin kyllä; mutta jos haluaa ystävää tai mielitiettyä, on asia toinen.”

“Aivan niin”, sanoi Lydia hymyillen. “Te ette siis halua sitoutua mihinkään lämpimämpiin tunteisiin neiti Goffia kohtaan, kuin hänen muotonsa ja kuntonsa arvostelevaan tunnustamiseen.”

“Juuri niin”, sanoi Cashel tyytyväisenä. “Te ymmärrätte minua, neiti Carew. On ihmisiä, joille saa puhua koko päivän, eivätkä he ole sen viisaampia lopussa kuin alussakaan. Te ette ole sitä lajia.”

“Arvelen, onnistummeko me koskaan todella ilmaisemaan ajatuksiamme toisillemme. Ajatuksen täytyy muuttua uuteen muotoon sopiakseen toiseen tajuntaan. Te, herra professori, olette varmaankin saanut erikoista kokemusta luennoillanne ja oppitunneillanne siitä, kuinka vaikea on siirtää aatteita toisille.”

Cashel katsoi vaivautuneena veteen ja virkkoi matalammalla äänellä: “Saatte tietysti kutsua minua ihan miksi vain haluatte; mutta — jos se on samantekevä teille — niin toivoisin, ettette kutsuisi minua professoriksi.”

“Olen elänyt niin paljon maissa, missä ihmiset odottavat puhuteltavan itseään kaikkein vähäpätöisimmilläkin arvonimillään kaikissa tilaisuuksissa, että uskallan vaatia itselleni anteeksiantoa, jos olen loukannut siinä suhteessa. Kiitän, että sanotte sen minulle. Mutta minä teen väärin puhellessani teidän kanssanne tieteestä. Loordi Worthington kertoi teidän tulleen tänne nimenomaan ollaksenne siitä vapaana — päästäksenne jälleen voimiinne liikarasituksen jälkeen.”

“Ei sillä ole väliä”, sanoi Cashel.

“En ole tehnyt niin suurta vahinkoa, että olisin siitä kovin huolissani, mutta en tahdo toiste tehdä itseäni syypääksi. Vaihtaaksemme aihetta, käykäämme katsomaan neiti Goffin piirustusta.”

Neiti Carew oli tuskin lausunut tämän ehdotuksen, kun Cashel asiallisesti ja ilman vähintäkään kavaljeerimaisuuden piirrettä nosti hänet taitavasti ylös ja asetti hänet jaloilleen. Tämä odottamaton palvelus tuntui ensi hetkessä Lydiasta loukkaavalta, mutta sitä seurasi väristys, joka ei ollut epämiellyttävä. Hän kääntyi Casheliin päin heikko punerrus poskillaan.

“Kiitos”, sanoi hän. “Mutta olkaa hyvä älkääkä tehkö sitä vasta. On hiukan nöyryyttävää tulla nostetuksi kuin lapsi. Te olette hyvin voimakas.”

“Ei tarvita paljon voimaa teidänlaisenne höyhensarjalaisen nostamiseen. Sata naulaa arvelisin teidän painavan. Mutta on suuri taito tällaisten asiain oikeassa suorittamisessa. Minun on usein täytynyt kantaa kahdensadan naulan painoista miestä, pitäen häntä kaiken aikaa lepäävässä asennossa, niinkuin vuoteessa.”

“Vai niin”, sanoi Lydia; “huomaan, että teillä on jonkun verran sairaalakokemusta. Olen usein ihmetellyt sitä taitoa, jolla harjaantuneet hoitajat käsittelevät potilaitaan.”

Cashel seurasi häntä sanaakaan lausumatta Alicen luo.

“Tiedän, että se on hyvin typerää”, sanoi Alice hetken perästä; “mutta minä en voi koskaan piirustaa, kun joku katselee minua.”

“Te kuvittelette, että jokainen ajattelee, miten te sen teette”, sanoi Cashel rohkaisevasti. “Niin amatöörit aina tekevät. Mutta totuus on, ettei yksikään sielu, teitä itseänne lukuunottamatta, välitä siitä hiventäkään. Suokaa anteeksi”, lisäsi hän, ottaen piirustuksen käteensä ja ryhtyen tarkastelemaan sitä hätäilemättä.

“Olkaa hyvä ja antakaa piirustus minulle, herra Byron”, sanoi Alice, posket punoittaen suuttumuksesta. Ymmällään kääntyi Cashel Lydiaan päin etsien selitystä, samalla kuin Alice sieppasi piirustuksen ja työnsi sen salkkuunsa.

“Ilma alkaa käydä melko lämpimäksi”, sanoi Lydia. “Palaammeko linnaan?”

“Luulen, että se on parasta”, sanoi Alice vavisten loukkautumisesta ja kääntyen kävelemään nopeasti pois, jättäen Lydian yksin Cashelin seuraan, joka huudahti:

“Mitä turkasen nimessä olen tehnyt?”

“Olette lausunut ajattelemattoman huomautuksen epäilemättömän vilpittömässä mielessä.”

“Minähän koetin vain reipastuttaa häntä. Hän on varmaan käsittänyt sanani väärin.”

“Sitä en luule. Uskotteko nuorten naisten olevan mielissään, jos heille sanotaan, ettei heidän missään tilaisuudessa tarvitse olla naurettavan itsetietoinen?”

“Minäkö sitä olisin sanonut! Voin vaikka vannoa, etten sanonut mitään sinne päinkään.”

“Te käytitte eri sanoja. Mutta te vakuutitte hänelle, ettei hänen tarvitse olla millänsäkään, jos hänen piirustamistaan katsellaankin, koska se ei merkitse mitään kenellekään.”

“No, jos hän sellaisesta loukkaantuu, niin hän on täysi hupsu. Muutamat ihmiset eivät siedä sanottavan mitään. Mutta tuollainen arkanahkaisuus muokkautuu heistä kyllä pian pois.”

“Onko teillä sisaria, herra Cashel Byron?”

“Ei. Miksi?”

“Tai äitiä?”

“Minulla on äiti, mutta en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, enkä välittäisi paljoa, vaikk’en näkisi häntä koskaan. Hänen syystään minusta on tullut se mikä olen.”

“Oletteko sitten tyytymätön elämänalaanne?”

“Ei, en tarkoittanut sitä. Minä puhun aina tyhmyyksiä.”

“Niin. Se tulee siitä, että olette niin tietämätön sukupuolesta, joka tahtoo pidettävän omaa tyhmyyttään kunniassa. Tulette huomaamaan vaikeaksi pysyä hyvissä väleissä ystäväni kanssa, jollette opi tuntemaan vähän paremmin naisten tapoja.”

“Mitä häneen tulee, en myönnä olevani väärässä, jollen ole väärässä.
Totuus ei pala tulessakaan.”
“Ettekö edes neiti Goffin mieliksikään?”

“En edes teidänkään mieliksi. Ajattelisitte minusta vain sitä huonompaa jälkeenpäin.”

“Aivan totta, ja aivan oikein”, sanoi Lydia sydämellisesti. “Hyvästi, herra Cashel Byron. Minun täytyy mennä neiti Goffin luo.”

“Te menette varmaankin hänen puolelleen, jos hän pitää känää minulle siitä, mitä sanoin hänelle.”

“Mitä on känä? Onko se samaa kuin kauna?”

“Kyllä. Jotakin sen suuntaista.”

“Siirtomaalainen sana, eikö niin?” jatkoi Lydia kielitieteilijän ilmein.

“Niin, siirtomaista se on tainnut tarttua korvaani.” Sitten Cashel lisäsi nyreästi: “Minun ei kai pitäisi käyttää slangia, kun puhun teidän kanssanne. Pyydän anteeksi.”

“Ei suinkaan. Minusta on mieluista ottaa selvää asioista, erittäinkin sanoista. Ja minä haluan ottaa selvää myöskin teistä. Oletteko syntynyt Austraaliassa, vai kuinka?”

“Herra varjelkoon! en toki. Mutta oletteko vihainen minulle, kun loukkasin neiti Goffia?”

“En vähääkään. Tunnen myötätuntoa hänen loukkautumiseensa muistutuksenne tapaan, joskaan en sen sisältöön nähden, siinä kaikki.”

“Minä en voi, vaikka henki menisi, ymmärtää mitä minun sanoissani oli, joka voi nostaa noin ison jupakan. Toivoisin, että antaisitte minulle nyhjäyksen, aina kun huomaatte minun puhuvan pöllöjä. Minä tukkisin suuni heti enkä kyselisi mitään.”

“Niin että nyhjäykseni käsitettäisiin merkitsevän: ‘Tukkikaa suunne, herra Cashel Byron; te puhutte pöllöjä’?”

“Juuri niin. Te ymmärrätte minua. Enkös sanonut sen jo äsken, vai kuinka?”

“Pelkään”, sanoi Lydia, kasvot loistaen naurusta, “etten voi ottaa valvoakseni käytöstänne, ennenkuin olemme tulleet vähän paremmin tutuiksi.”

Cashel näytti pettyneeltä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän aloitti: “Jos pidätte sitä vapautena, niin —”

“Tietysti pidän sitä vapautena”, keskeytti Lydia hänet lyhyeen. “Omassa käytöksessäni on minulle aivan tarpeeksi huolenpitoa. Tiedättekö, että niin perin voimakkaaksi mieheksi ja oppineeksi professoriksi teillä näyttää olevan varsin vähän järkeä?”

“Pahus soikoon!” huudahti Cashel äkkiä kiihtyen, “minä en välitä, vaikka sanoisitte minulle mitä. Te osaatte sanoa asiat niin, että on nautinto saada teiltä vasten suutakin; ja jos minä olisin hieno herra, kuten minun pitäisi olla, sen sijaan että nyt olen ammattiboksari, niin tahtoisin —” Hän malttoi mielensä ja valahti aivan kalpeaksi. Seurasi hetken vaitiolo.

“Sallikaa minun huomauttaa teille”, sanoi Lydia rauhallisesti, vaikka hänkin oli vaihtanut väriä Cashelin tunteenpurkauksen alussa, “että meitä kumpaakin kaivataan tällä kertaa muualla: minua odottaa neiti Goff, ja teitä palvelijanne, joka on hiiviskellyt ympärillämme ja katsellut teitä levottomasti jo muutamia minuutteja.”

Cashel kääntyi kiivaasti ympäri ja näki Mellishin seisovan vähän matkan päässä, katsellen heitä nyreästi. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen ja poistui. Edetessään hän kuuli heidän joutuvan kiivaaseen sananvaihtoon keskenään; mutta hän ei voinut erottaa, mitä he sanoivat, ja se olikin onni, sillä heidän kielenkäyttönsä oli kamalaa.

Hän tapasi Alicen kirjastossa istumassa jäykkänä kuin seiväs tuolilla, joka olisi houkutellut hyvällä tuulella olevaa ihmistä nojaamaan. Lydia istuutui äänettömänä. Vilkaistessaan häneen huomasi Alice hänen olevan äänettömän naurunpuuskan vallassa. Vastakohtana Lydian tavalliselle itsehillinnälle vaikutti tämä Aliceen niin omituiselta, että hän oli vähällä unohtaa olevansa loukkaantunut.

“Minua ilahduttaa nähdä, ettei sinua ole vaikea huvittaa”, sanoi hän.

Lydia odotti kunnes oli kokonaan toipunut ja vastasi sitten: “En ole nauranut näin kolmeakaan kertaa eläessäni. No niin, Alice, panehan nyt syrjään naapurimme hävyttömyyden aiheuttama loukkaantuminen täksi kertaa ja kerro minulle, mitä ajattelet hänestä.”

“En ole ajatellut hänestä yhtään mitään, sen vakuutan sinulle”, sanoi
Alice halveksivasti.
“Ajattele sitten häntä hetkinen minun mielikseni ja anna minun tietää tulos.”

“Mutta onhan sinulla ollut paljon enemmän tilaisuutta hänen arvostelemiseensa kuin minulla. Minähän olen tuskin puhutellutkaan häntä.”

Lydia nousi kärsivällisesti ja meni kirjakaapille “Sinullahan on serkku jossakin yliopistossa, eikö niin?” sanoi hän, etsien hyllyltä jotakin nidosta.

“Kyllä”, vastasi Alice, puhuen hyvin lempeällä äänellä sovittaakseen epäystävällisyyttään äskeisen kysymyksen johdosta.

“Sittenhän tunnet ehkä jonkunverran yliopistoslangia?”

“En koskaan salli hänen puhua slangia minulle”, sanoi Alice nopeasti.

“Voit ehkä määrätä lausetavat yksityiselle miehelle, mutta et kokonaiselle yliopistolle”, sanoi Lydia tyvenen ivallisesti, mikä sai odottamatta kyyneleet kihoamaan Alicen silmiin. “Tiedätkö mikä on boksari?”

“Eikö se ole samaa kuin nyrkkeilijä?” sanoi Alice.

“Mutta nyrkkeily ei ole mikään ammatti. Luullakseni kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän nyrkkeilijöitä. Minä tarvitsen tuolle sanalle sellaisen merkityksen, joka ilmaisee kutsumusta tai jonkinlaista toimialaa. Minun täytyy koettaa slangi-sanakirjaani”, sanoi Lydia, ottaen hyllyltä nidoksen. “Ei, sitä ei ole tässä, joko kuulin sanan väärin, tai sillä on joku merkitys, joka on ollut tuntematon tämän sanakirjan tekijälle. Kuvittelen mielessäni, että se merkitsee anatomian prosektoria. Mutta oli miten hyvänsä, se on saman tekevä.”

“Missä olet kuullut sen sanan?”

“Herra Byron käytti sitä äsken.”

“Pidätkö todellakin tuosta miehestä?” kysyi Alice, palaten aiheeseen nöyremmin kuin oli sen jättänyt.

“Toistaiseksi en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttäkään. Hän tuottaa minulle päänvaivaa. Jos hänen käytöksensä hiomattomuus on teeskenneltyä, en ole koskaan nähnyt kenenkään onnistuvan niin hyvin.”

“Ehkäpä hän ei paremmasta tiedäkään. Hänen karkeutensa ei vaikuttanut minuun ollenkaan teeskennellyltä.”

“Olisin samaa mieltä kuin sinä, jollei pari hänen huomautustaan puhuisi sitä vastaan. Ne osoittivat niin syvää käsitystä tieteellisen opin tosiolemuksesta ja vaistomaista tajua sanojen alla piilevistä totuuksista, etten ole koskaan tavannut sellaista muilla kuin huomattavan sivistyneillä ja kokeneilla ihmisillä. Epäilen, että hänen käytöstapansa on tahallaan omaksuttu vastalauseeksi sille itsekkäälle turhamaisuudelle, joka on seuraelämän hienostuksen tavallinen lähde. Se on epäilemättä osaksi luonnollistakin. Hän näyttää liian maltittomalta valitsemaan sanojaan huolellisesti. Käytkö milloinkaan teatterissa?”

“En”, sanoi Alice, hämmästyen tätä näennäistä epäjohdonmukaisuutta.
“Isäni ei hyväksynyt sitä. Mutta olin kuitenkin kerran teatterissa.
Silloin esitettiin ‘Lyonitar’.”
“On eräs kuuluisa näyttelijätär, Adelaide Gisborne —”

“Juuri hänet minä näin Lyonittarena. Hän näytteli sen kauniisti.”

“Muistuttiko herra Byron sinusta häntä?”

Alice tuijotti epäuskoisena Lydiaan. “En usko, että maailmassa voi olla kahta ihmistä, jotka vähemmän muistuttaisivat toisiaan”, sanoi hän.

“En minäkään”, sanoi Lydia miettiväisenä, siirtyen siihen kirjalliseen sävyyn, jota Cashel ihaili. “Mutta minä ajattelen, että heidän erilaisuutensa tehon täytyy pohjautua johonkin piilevään yhtäläisyyteen. Kuinka herra Byron muuten olisi voinut muistuttaa minulle Adelaide Gisbornea?” Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana Alice, tuntien suojelijassaan liikkuvan jotakin erikoista, tähyili häneen salavihkaa ja ihmetteli, mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan.

“Alice.”

“Niin.”

“Ajatukseni pyörivät pikkuseikoissa — varma sielunterveyden rappeutumisen oire. Oleskeluni Wiltstokenissa on vain yksi useammista yrityksistä elää joutilasta elämää, joita olen tehnyt isäni kuoleman jälkeen. Ne ovat kaikki epäonnistuneet. Työ on minulle yksi elämän välttämättömyyksiä. Minä lähden huomenna Lontooseen.”

Alicen mieli masentui, sillä tämä kuulosti samalta kuin irtisanominen. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta kuin kohteliasta välinpitämättömyyttä.

“Me ehdimme olla mukana kaikissa seuraelämän narrimaisuuksissa ennen kesäkuuta, jolloin toivon voivani palata tänne ja ryhtyä valmistamaan kirjaa, jota olen suunnitellut. Minun on koottava siihen aineksia Lontoossa. Jos lähden kaupungista ennenkuin huvittelukausi on lopussa eikä sinua haluta tulla pois vielä silloin, niin voin helposti löytää jonkun, joka ottaa sinut huostaansa niin pitkäksi aikaa kuin haluat sinne jäädä. Toivoisin, että olisi jo kesäkuu!”

Lydian naisellinen kärsimättömyys oli Alicesta mieluisempaa kuin hänen fatalistinen tyyneytensä. Se kevensi hänen alemmuuden-tunnettaan, jota lähempi tuttavuus oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt. Hän ei rohjennut vielä epäillä suojelijatartaan mistään niin alhaisen inhimillisestä kuin sukupuolisesta mielenkiinnosta Casheliin, mutta hän alkoi vakuuttaa itselleen joltisellakin menestyksellä, että Lydian käyttäytymisen sopivaisuus oli vähintäänkin kysymyksenalaista. Olihan neiti Carew sinä aamuna kursailematta kysynyt mieheltä, mikä hänen ammattinsa oli, ja Alice onnitteli itseään, että sellaista tekemään hän ainakin oli liian hyvin kasvatettu. Hän oli kokonaan vapautunut arkuudestaan palvelijoita kohtaan ja oli alkanut puhutella heitä tiedottomalla kopeudella ja tietoisella kohteliaisuudella, jotka saivat ‘nousukas’-sanan usein toistumaan palvelijain huoneessa. Bashville, lakeija, oli pannut vaaraan siellä nauttimansa suosion sanomalla neiti Goffia hienoksi nuoreksi naiseksi.

Bashville oli kolmenkolmatta vanha ja viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä sukkajalassa. ‘Vihreän Miehen’ kapakassa kylässä oli kaikki maalainen välinpitämättömyyden teeskentely hänen pääkaupunkilais-arvoaan kohtaan sulanut pois hänen sujuvan puhetaitonsa ja poliittisessa väittelyssä osoittamansa terävyyden vaikutuksesta. Tallin puolella häneen vedottiin urheiluasiain auktoriteettina ja cornilaisen painin taiturina. Naispalvelijat katselivat häntä peittelemättömällä ihailulla. He kilpailivat toistensa kanssa keksiäkseen ihastusta ilmaisevia sanoja, kun hän lausui heille runoja, mitä hän tekikin usein, koska hänellä oli hyvä muisti ja hän piti runoista. He olivat ylpeät saadessaan lähteä kävelylle hänen kanssaan. Mutta hänen huomaavaisuuden-osoituksensa eivät koskaan aiheuttaneet mustasukkaisuutta, sillä oli julkinen salaisuus palvelijain tuvassa, että hän oli rakastunut emäntäänsä. Hän ei ollut koskaan sanonut mitään sen suuntaista, eikä kukaan uskaltanut viitata siihen hänen läsnäollessaan, vielä vähemmin naljailla hänelle tuosta hänen mieltymyksestään; mutta tuo hellä tunne oli siitä huolimatta kaikkien tiedossa, eikä se suinkaan näyttänyt niin toivottomalta palveluskunnan nuoremmista jäsenistä, kuin se näytti kokista, kellarimestarista ja Bashvillesta itsestään. Neiti Carew, joka tiesi hyvien palvelijain arvon, antoi tunnustuksen lakeijansa taitavuudelle ja maksoi hänelle sen mukaisen palkan, mutta hän ei aavistanutkaan, että hänellä oli palvelijanaan monipuolinen runouden ja yleisten asiain harrastaja, joka nautti erikoista arvonantoa ritarillisuutensa, mieskohtaisen urheutensa, kaunopuheisuutensa ja paikkakunnallisen poliittisen vaikutusvaltansa nojalla.

Tämä Bashville astui nyt kirjastoon kädessään tarjotin, jonka hän ojensi Alicelle, sanoen: “Herra odottaa pyöreässä salongissa, neiti.”

Alice otti mainitun herran kortin ja luki: “Hra Wallace Parker.”

“Ooh!” sanoi hän pahoillaan, vilkaisten Bashvilleen ikäänkuin arvatakseen, minkä vaikutuksen tämä oli saanut vieraasta. “Serkkuni — se, josta puhuimme juuri äsken — on tullut minua tervehtimään.”

“Mikä hyvä onni!” sanoi Lydia. “Hän selittää minulle boksarin merkityksen. Pyydä häntä syömään aamiaispäivällistä kanssamme.”

“Sinä et välittäisi hänestä”, sanoi Alice. “Hän ei ole paljon tottunut seurusteluun. Luulen, että minun on parasta mennä häntä puhuttelemaan.”

Neiti Carew ei vastannut, sillä hän ei nähtävästi voinut ymmärtää, kuinka asiassa voisi olla mitään epäilystä. Alice meni pyöreään salonkiin, missä hän tapasi herra Parkerin tarkastelemassa intiaani-aseista sommiteltua voitonmerkkiä, näyttäytyen takaapäin katsottuna lyhyeksi, keikarimaiseen siniseen pitkään takkiin puetuksi herrasmieheksi. Uusi hattu ja hansikaspari oli myöskin näkyvissä, kun hän seisoi ylöspäin katsoen kädet selän takana. Kääntyessään tervehtimään Alicea toi hän näkyviin päättäväistä itsekunnioitusta ilmaisevat kasvot, joiden silmien vetinen kirkkaus yhdessä paljaiden ohimojen kanssa, joista hiukset olivat kuluneet pois, herätti vaikutelman myöhään valvotuista illoista ynnä joko hyvin uurastavista tai hyvin hillittömistä elämäntavoista. Hän lähestyi luottavasti, puristi Alicen kättä lämpimästi muutamia sekunteja ja asetti hänelle tuolin, panematta merkille sitä ilmeistä kylmyyttä, jolla Alice otti vastaan nämä huomaavaisuudet.

“En ole vihainen, Alice”, sanoi hra Parker istuuduttuaan Alicea vastapäätä, “mutta minä hämmästyin kuullessani Emily-tädiltä, että olit tullut tänne asumaan neuvottelematta minun kanssani. Minä —”

“Neuvottelematta sinun kanssasi!” huudahti Alice, keskeyttäen hänet ivallisesti. “Enpä ole mokomaa kuullut! Minkätähden minun olisi neuvoteltava sinun kanssasi tulemisistani ja menemisistäni?”

“No, minun ei ehkä olisi pitänyt käyttää sanaa ‘neuvotella’, varsinkaan sellaiselle riippumattomalle pikku naiselle kuin suloinen Alice Goff on. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisit ainakin voinut edes muodollisesti ilmoittaa minulle aikomastasi askeleesta. Meidän välillämme vallitsevat suhteet oikeuttavat minut nauttimaan luottamustasi.”

“Mitkä suhteet, jos saan kysyä?”

“Mitkäkö suhteet!” kertasi hra Parker nuhtelevan painokkaasti.

“Niin. Mitkä suhteet?”

Hra Parker nousi seisomaan ja loihe lausumaan hellän juhlallisesti:
“Alice: minä olen kosinut sinua kuusi kertaa —”
“Ja olenko minä vastannut myöntävästi kertaakaan?”

“Kuuntele minua loppuun, Alice. Tiedän, ettet koskaan ole antanut nimenomaista suostumusta; mutta asia on aina ymmärretty niin, että minun varojeni niukkuus oli ainoana esteenä onnemme tiellä. Me — Älä keskeytä minua, Alice: sinä et aavistakaan, mitä on tulossa. Sitä estettä ei enää ole. Minut on nimitetty Sunburyn lukion alijohtajaksi, jolla on palkkaa 350 puntaa vuodessa, vapaat huoneet, lämpö ja valo. Aikaa myöten pääsen epäilemättä ylijohtajaksi — loistava paikka, joka merkitsee 1600 punnan vuosituloja. Sinä olet nyt vapaa niistä huolista, jotka ovat painaneet sinua niin ankaroina isäsi kuoleman jälkeen; ja sinä voit jättää heti — nyt — tässä silmänräpäyksessä riippuvan asemasi täällä.”

“Kiitos, minun on täällä varsin hyvä olla. Olen vierailemassa neiti
Carew’n luona.”
Seurasi äänettömyys, ja hra Parker istuutui hitaasti. Sitten Alice lisäsi: “Olen tavattoman iloinen, että olet vihdoinkin onnistunut saamaan hyvän paikan. Se on varmaankin suuri huojennus äitiraukallesi.”

“Minä kuvittelin, Alice — vaikka se kukaties olikin vain kuvittelua — minä kuvittelin, että sinun äitisi oli tavallista kylmempi käytökseltään tänä aamuna. Toivottavasti ei tämän palatsimaisen asunnon ylellisyys kykene turmelemaan sydäntäsi. Minä en voi viedä sinua linnaan enkä asettaa laumoittain liveripukuisia palvelijoita käskettäviksesi; mutta minä voin tehdä sinut kunnianarvoisan englantilaisen kodin valtiattareksi, joka ei ole riippuvainen vieraiden anteliaisuudesta. Sinusta ei voi koskaan tulla enempää kuin lady, Alice.”

“On oikein hyvä, että läksytät minua, sen uskon varmasti.”

“Voisit puhua kanssani vakavasti”, sanoi hra Parker, nousten pahantuulisena ja kävellen muutamia askelia. “Kun mies tarjoaa kätensä, pitäisi siihen mielestäni suhtautua kunnioituksella.”

“Niinkö! En ymmärtänyt asiaa oikein. Luullakseni sovittiin välillämme siitä, ettei sinun ole tehtävä tuota tarjousta minulle joka kerta kuin tapaamme.”

“Samoin sovittiin siitäkin, että asia lykättäisiin vain siksi, kunnes olisin sellaisessa asemassa, että voin ottaa sen uudelleen esiin sitomatta sinua pitkäaikaiseen kihlaukseen. Se aika on nyt tullut, ja minä odotan vihdoinkin suotuisaa vastausta. Minulla on siihen oikeus, ottaen huomioon kuinka kärsivällisesti olen sitä odottanut.”

“Omasta puolestani, Wallace, täytyy minun sanoa, etten pidä viisaana ajatella naimisiinmenoa vain 350 punnan vuosituloilla.”

“Ynnä vapaat huoneet: muista se; ja lämpö ja valo! Sinä näyt käyvän kovin varovaiseksi nyt, kun asut täällä neiti Mikälien kanssa. Pelkään, ettet enää rakasta minua, Alice.”

“Enhän ole koskaan sanonutkaan rakastavani sinua.”

“Pyh! Et ehkä ole koskaan sanonut sitä; mutta sinä olet aina antanut minun ymmärtää —”

“Mitään sellaista en ole koskaan tehnyt, Wallace; enkä salli sinun sanovan sellaista.”

“Sanalla sanoen”, tokaisi Parker katkerasti, “sinä luulet voivasi siepata täällä jonkun keikarin, joka on parempi kauppa kuin minä.”

“Wallace! Kuinka uskallat?”

“Sinä loukkaat tunteitani, Alice, ja minä puhun suoraan. Osaan kyllä käyttäytyä yhtä hyvin kuin nekin, jotka ‘otetaan vastaan’ täällä; mutta kun koko onneni on pelissä, en pidä kiinni turhantarkkuuksista. Sentähden vaadin sinulta suoraa vastausta rehelliseen, kunnialleen tarjoukseeni.”

“Wallace”, sanoi Alice arvokkaasti: “en salli, että minua pakotetaan antamaan vastausta vasten tahtoani. Minä pidän sinua serkkunani.”

“Minä en halua sinun pitävän minua serkkunasi. Olenko minä koskaan pitänyt sinua serkkunani?”

“Ja luuletko, Wallace, että minä sallisin sinun kutsua minua ristimänimeltäni ja olla niin tuttavallinen kuin aina olemme olleet keskenämme, jos et olisi serkkuni? Jos niin on, täytyy sinulla olla hyvin omituiset mielipiteet minusta.”

“En luullut, että ylellisyys voisi noin turmella —”

“Tuon sanoit jo äsken”, tikaisi Alice. “Älä toista yhtä ja samaa lakkaamatta; tiedäthän, että se on yksi sinun pahoja tapojasi. Tahdotko jäädä aamiaispäivälliselle? Neiti Carew käski minun pyytää sinua.”

“Todellakin! Neiti Carew on hyvin ystävällinen. Ole hyvä ja ilmoita hänelle, että katson saaneeni suuren kunnian, ja että tunnen itseni aivan järkytetyksi siitä, etten voi ottaa vastaan hänen suosiollisuuttaan.”

Alice nosti päänsä halveksivasti kenoon. “Epäilemättä sinua huvittaa tehdä itsesi naurettavaksi”, sanoi hän; “mutta minun täytyy sanoa, etten katso olevan siihen tarvetta.”

“Olen pahoillani, jos ei käytökseni ole kyllin hyvä sinulle. Sinä et löytänyt koskaan aihetta sen moittimiseen silloin, kun ympäristömme oli vähemmän ylimyksellinen. Minä aivan häpeän, että olen riistänyt niin paljon kallista aikaasi. Hyvästi!”

“Hyvästi. Mutta minä en ymmärrä, miksi olet niin raivoissasi.”

“Minä en ole raivoissani. Olen vain murheissani, kun huomaan ylellisyyden turmelleen sinut. Luulin sinulla olleen ylevämmät periaatteet. Hyvästi, neiti Goff. Minulla ei tule olemaan mielihyvää nähdä teitä toiste tässä ylen hienossa kartanossa.”

“Aiotko todella lähteä, Wallace?” kysyi Alice nousten.

“Kyllä. Minkävuoksi jäisin?”

Alice soitti kelloa, Parkerin suureksi nolostukseksi; sillä hän oli odottanut Alicen estävän häntä lähtemästä ja koettavan rakentaa sovintoa. Ennenkuin he ehtivät puhua sen pitemmältä, astui Bashville sisään.

“Hyvästi”, sanoi Alice kohteliaasti.

“Hyvästi”, vastasi Parker hampaittensa välistä. Hän asteli ylväästi ulos, sivuuttaen Bashvillen ilmeisen halveksuvasti.

Hän oli jo ulkona talosta ja laskeutui juuri alas pengermän portaita, kun lakeija saavutti hänet lausuen kohteliaasti:

“Anteeksi, herra. Olette luultavasti unhottanut tämän.” Ja hän ojensi hänelle kävelykeppiä.

Parkerin ensimmäinen ajatus oli, että hänen keppinsä oli vetänyt lakeijan huomion puoleensa vaivaisella ulkonäöllään linnan eteishallissa, ja että Bashville kehoitti häntä peitetyllä pöyhkeydellä korjaamaan omansa pois. Hänen omanarvontuntonsa torjui kuitenkin kohta tämän epäluulon liian nöyryyttävänä; mutta hän päätti näyttää Bashvillelle, että tämä oli tekemisissä herrasmiehen kanssa. Siksi hän otti kepin ja sen sijaan että olisi kiittänyt Bashvilleä, ojensi hänelle viisi shillinkiä.

Bashville hymyili ja pudisti päätään. “Ei, ei, herra”, sanoi hän; “kiitoksia kuitenkin. Se on vastoin katsantotapojani.”

“Sitä suurempi hupsu olet”, sanoi Parker pistäen rahat taskuunsa ja kääntyen menemään.

Bashvillen muoto muuttui. “No, no, herra”, sanoi hän, seuraten Parkeria portaiden juurelle; “kohtelias puhe ansaitsee kohteliaan vastauksen. Minä en ole suurempi hupsu kuin tekään. Herrasmiehen pitäisi tietää paikkansa yhtä hyvin kuin palvelijankin.”

“Oh, mene helkkariin”, mutisi Parker karahtaen hyvin punaiseksi ja rientäen matkaansa.

“Jos et olisi emäntäni vieras”, sanoi Bashville katsoen uhkaavasti hänen jälkeensä, “niin lähettäisin sinut viikoksi vuoteeseen siitä hyvästä, että lähetit minut helkkariin.”

V LUKU.
Neiti Carew toteutti empimättä aikomuksensa matkustaa Lontooseen, missä hän vuokrasi talon Regent’s Park’ista, aiheuttaen pettymyksen Alicelle, joka oli toivonut saavansa asua Mayfair’issa tai ainakin South Kensingtonissa. Mutta Lydia pani suuren arvon tuon puiston ylävälle maaperälle ja ilmavalle väljyydelle; ja Alicekin tunsi miltei täydellistä onnea ajaessaan halki Lontoon hienoissa vaunuissa ja hienoissa vaatteissa. Hän piti siitä enemmän kuin klassillisista konserteista, joista hän ei erikoisemmin nauttinut, tai vieläpä oopperastakin, jossa hän kävi usein. Teatterit miellyttivät häntä enemmän, vaikkakin huvittelu niissä oli kesympää kuin hän oli odottanut. “Seurapiiri” ihastutti häntä, koska se oli todellista lontoolaista seurapiiriä. Hän sai suorastaan tanssivimman, kulki vierailuilla joka ilta ja tuntui omasta mielestään paljon hienommalta ja kiehtovammalta kuin hän oli koskaan ollut Wiltstokenissa, missä hänellä kuitenkin oli ollut aivan tarpeeksi suotuisa ajatus käytöksestään ja persoonastaan.

Lydia ei ottanut osaa kaikkiin näihin huvituksiin. Hän sai huokeasti hankituksi kutsuja ja kaitsijoita Alicelle, joka ihmetteli, miten niin älykäs nainen viitsi vaivautua istumaan typerässä konsertissa ja lähteä sitten kotiin, juuri kun illan todellinen hauskuus alkoi.

Eräänä lauantai-aamuna murkinalla Lydia sanoi:

“Oletko koskaan ollut Kristallipalatsissa?”

“En”, sanoi Alice hiukan halveksivasti, mitä hän kuitenkin katui, kun
Lydia jatkoi säyseästi:
“Ajattelin lähteä sinne tänään ja kuljeksia puutarhoissa jonkun aikaa. Siellä on iltapäivällä konsertti, jossa madame Szczymplica, jonka soittoa sinä et ihaile, esiintyy. Tuletko mukaani?”

“Tietysti”, sanoi Alice, päättäväisen velvollisuudentuntoisena.

“Halusta, ei pakosta”, sanoi Lydia. “Oletko lupautunut johonkin huomisillaksi?”

“Sunnuntaiksiko? En toki. Sitäpaitsi katson kaikki sitoumukseni riippuvaisiksi sinun mukavuudestasi.”

Seurasi vaitiolo, joka oli kyllin pitkä lyödäkseen tuon vakuutuksen täysin latteaksi. Alice puri huultaan. Sitten Lydia sanoi: “Tunnetko rouva Hoskyn’ia?”

“Sitäkö rouva Hoskynia, joka pitää kutsuja sunnuntai-iltoina? Menemmekö sinne?” kysyi Alice innokkaasti. “Ihmiset kysyvät minulta usein, olenko ollut koskaan niissä. Mutta minä en tunne häntä — vaikka olen kyllä nähnyt hänet. Onko hän miellyttävä?”

“Hän on nuori nainen, joka on lukenut paljon taidekritiikkiä ja saanut siitä syviä vaikutelmia. Hän on tehnyt talonsa kuuluisaksi tuomalla sinne kaikki etevät ihmiset, joita hän tapaa, ja tekemällä heidän olonsa siellä niin viihtyisäksi, että he mielellään tulevat toistekin. Mutta hän ei ole, onneksi itselleen, antanut taiteen-ihailunsa päästä voitolle terveestä järjestään. Hän on mennyt naimisiin varakkaan liikemiehen kanssa, joka tuskin lienee lukenut muuta kuin sanomalehtiä sen jälkeen kuin lopetti koulunkäyntinsä; ja minä epäilen, onko onnellisempaa paria koko Englannissa.”

“Otaksun rouva Hoskynilla olleen kyllin järkeä älytäkseen, ettei hänellä ollut valitsemisen varaa”, sanoi Alice itsetyytyväisenä. “Hänhän on hyvin ruma.”

“Niinkö arvelet? Hänellä on paljon ihailijoita, ja olen kuullut hänen olleen kihloissa taidemaalari Herbertin kanssa, ennenkuin hän tapasi herra Hoskynin. Me tapaamme siellä huomenna herra Herbertinkin, sekä koko joukon muita kuuluisuuksia: hänen vaimonsa, pianisti madame Szczympligan, säveltäjä Owen Jack’in, keksijä Conollyn, ynnä muita. Tilaisuus tulee olemaan tavallista erikoisempi sen johdosta, että herra Abendgasse, huomattava saksalainen kateederi-sosialisti ja taidekriitikko, pitää luennon ‘Totuudesta taiteessa’. Kun puhut hänestä seurassa, niin muista, että sanot häntä sosiologiksi eikä sosialistiksi. Haluttaisiko sinua erikoisesti kuulla hänen luentoaan?”

“Epäilemättä se tulee olemaan hyvin mielenkiintoista”, sanoi Alice. “En tahtoisi päästää käsistäni tilaisuutta käydä rouva Hoskynin luona. Ihmiset kysyvät minulta niin usein, olenko ollut siellä ja tunnenko sitä ja sitä kuuluisaa henkilöä, että tunnen itseni miltei noloksi maalaisessa tietämättömyydessäni.”

“Koska”, jatkoi Lydia, “olin aikonut mennä vasta luennon jälkeen. Herra
Abendgasse on innostunut ja kaunopuheinen, mutta ei omintakeinen.
Minusta on mieluisampaa saada hänen aatteensa suoraan niiden
alkulähteistä; niin että jollet tunne erikoista mielenkiintoa —”
“En ollenkaan. Jos hän on sosialisti, olen paljon mieluummin kuuntelematta häntä, varsinkin sunnuntai-iltana.”

Sovittiin siis niin, että he menisivät rouva Hoskynille luennon jälkeen. Sillävälin he menivät Sydenhamiin, missä Alice kulki Kristallipalatsin läpi maalaismaisen uteliaana ja Lydia selitti paikan nähtävyyksiä tietosanakirjamaisesti. Iltapäivällä oli siellä konsertti, jossa orkesteri soitti joitakin pitkiä musiikkikappaleita, joista Lydia näytti nauttivan, vaikkakin hän silloin tällöin löysi moittimista esittäjistä. Alice, joka ei kyennyt älyämään esityksen vikoja enempää kuin musiikin kauneuttakaan, teki niinkuin näki muidenkin tekevän — oli olevinaan mielistynyt ja taputti käsiään säädyllisesti. Madame Szczympliga, jonka hän odotti tapaavansa rouva Hoskynin luona, astui esiin ja soitti fantasian pianolle ja orkesterille, jonka oli säveltänyt kuuluisa Jack, hänkin rouva Hoskynin piiriin kuuluvia. Ohjelmassa oli tästä sävellyksestä selostus, josta Alice sai tietää, että kuuntelemalla tarkasti adagiota, saattoi kuulla siinä enkelien laulua. Hän kuunteli niin tarkasti kuin osasi, muttei kuullut mitään enkeleitä, ja hämmästyi, kun fantasian loputtua kuulijakunta puhkesi ihastuneena taputtamaan käsiään madame Szczympligalle, ikäänkuin tämä olisi antanut heidän kuulla sfäärien musiikkia. Vieläpä Lydiakin näytti liikutetulta ja sanoi:

“Kummallista, että hän on vain nainen niinkuin me muutkin, juuri samojen olemassaolon rajoitusten aitaama ja samojen proosallisten huolien alainen — että hän menee junassa Victoria-asemalle ja sieltä kotiinsa tavallisilla ajopeleillä, sensijaan että lähtisi vesille suuressa simpukankuoressa, matkaten joutsenten vetämänä johonkin lumottuun saareen. Hänen soittonsa johtaa mieleeni oman itseni siinä iässä, jolloin uskoin vielä satumaahan, enkä itse asiassa paljon tiennytkään mistään muusta maasta.”

“Ihmiset sanovat”, sanoi Alice, “että hänen miehensä on hyvin mustasukkainen, ja että hän antaa miehensä viettää aivan surkeaa elämää.”

“Ihmiset sanovat mitä hyvänsä, mikä tuo lahjakkaat henkilöt heidän omien kokemustensa tasolle. Epäilemättä he ovat oikeassa. Minä en ole tavannut herra Herbertia, mutta olen nähnyt hänen taulujaan, joista näkyy, että hän lukee kaikkea eikä näe mitään; sillä ne kaikki esittävät jossakin runoelmassa kuvattuja kohtauksia. Jospa vain voisi löytää sivistyneen miehen, joka ei olisi koskaan lukenut yhtään kirjaa, kuinka ihastuttava seuratoveri hän olisikaan!”

Konsertin loputtua eivät he palanneet suoraan kaupunkiin, koska Lydia halusi käyskennellä jonkun aikaa puutarhoissa. Sen johdosta he Sydenhamista lähtiessään joutuivat Waterloo-asemalle menevään junaan, joten heidän oli muutettava junaa Claphamin asemalla. Oli kaunis kesäilta; ja vaikka Alicen mielipide olikin, että hienojen naisten tuli kätkeytyä yleisöltä rautatieasemien odotussaleihin, ei hän koettanut estää Lydiaa kävelemästä edestakaisin asemalaiturin hiljaisimmassa osassa, mikä päättyi kukkapenkkiin.

“Minun mielestäni”, sanoi Lydia, “on Claphamin asema sievimpiä paikkoja
Lontoon tienoilla.”
“Niinkö todella!” sanoi Alice hieman ilkeästi. “Minä luulin, että kaikki taiteelliset ihmiset pitävät rautateitä ja rautatieasemia rumentavina tahroina maisemissa.”

“Jotkut pitävät”, sanoi Lydia; “mutta ne eivät ole meidän polvemme taiteilijoita; ja ne, jotka toitottavat sitä heidän perässään, eivät ole muuta kuin papukaijoja, Jos jokainen nuoruuteni lupapäivä-muisto — jokainen vapautusmatka kaupungista maalle — on mielleyhteydessä rautatien kanssa, täytyy minulla olla sitä kohtaan toisenlaiset tunteet kuin isälläni, jonka keski-ikää se tuli mullistamaan rautaisena uutuus-hirviönä. Veturi on yksi nykyaikaisen lapsuuden ihmeitä. Lapset keräytyvät sillalle katsomaan, kun juna kulkee sen alitse. Pienet pojat tepsuttavat katua pitkin piiskuttaen ja viheltäen, ollen olevinaan junan vetureita. Kaikki tuo romantiikka, niin typerältä kuin se näyttääkin, tulee pyhäksi myöhemmässä elämässä. Sitäpaitsi juna on kaunis esine, milloin se ei ole likaisessa maanalaisessa tunnelissa. Sen puhtaan valkoinen höyrytupru sointuu kaikenlaisiin maisemiin. Entä sen ääni! Oletko koskaan seisonut meren rantamalla, jota rautatie sivuaa, ja kuunnellut junan lähenemistä kaukaa? Ensin sitä voi tuskin erottaa meren kohinasta; sitten sen tuntee sen sävyn muuntelusta: milloin se kuuluu tukahtuneena jostakin syvästä leikkauksesta, milloin taas kiirii kaikuen joltakin kallionrinteeltä. Toisinaan se hyrisee tasaisena joitakin minuutteja ja sitten äkkiä puhkeaa rytmikkäästi kalskumaan, alati muuttuen etäisyydeltään ja pontevuudeltaan. Kun se tulee lähelle, pitäisi sinun mennä tunneliin ja seisoa siellä sen kulkiessa ohitse. Minä tein sen kerran, ja se oli kuin jonkun Beethovenin uvertyyrin viimeinen sivu, täynnä jyristen syöksyvää kiihkoa. En voi käsittää, kuinka kukaan voi toivoa halventavansa junaa vertaamalla sitä kyytivaunuihin; ja minä tunnen jonkunverran kyytivaunuja, tai ainakin dilisansseja. Sen vaikutuksen, joka eri kulkuvälineillä on niitä hoitaviin miehiin, pitäisi tehdä selväksi höyryn etevämmyys ilman muita todistuksia. En ole koskaan nähnyt veturinkuljettajaa, joka ei olisi näyttänyt harvinaisen älykkäältä ammattilaiselta; toiseltapuolen taas eivät edes ne kirjailijat ja taiteilijat, jotka ovat säilyttäneet meille kyyti vaunu-aikojen muiston, näytä ottaneen kyytivaunujen ajureita vakavalta kannalta tai pitäneen heitä syyntakeellisina ja sivistyneinä ihmisinä. Rautatien herjaaminen maaseudun ihannoimisen kannalta on jo vanhanaikaista. Englannissa on miljoonia täysi-ikäisiä ihmisiä, joille etäinen junan ääni tuo mieleen yhtä miellyttäviä kaikuja kuin mustarastaan vihellys. Ja sitten — eikö tuo ole loordi Worthington, joka laskeutuu tuolla junasta? Niin, tuo, kolmannella siltamalla tästä. Hän —” Lydia pysähtyi. Alice katsoi, mutta ei voinut nähdä loordi Worthingtonia enempää kuin syytä vähäiseen, mutta selvästi huomattavaan muutokseen Lydiassa, joka virkkoi nopeasti:

“Hän on arvatenkin tulossa meidän junaamme. Tule odotussaliin.” Hän käveli nopeasti siltamaa pitkin puhuessaan. Alice kiiruhti hänen jälkeensä, ja he olivat juuri-ikään päässeet odotussaliin, jonka ovi oli ihan siltamalle johtavien portaiden vieressä, kun karkea miesäänten sorina ilmaisi heille, että äänekäs seurue oli tulossa ylös portaita. Pian tuli sieltä esiin horjuva mies, joka heti alkoi esittää jotakin juopuneen tanssia ja laulaa niin hyvin kuin hänen tilansa ja soitannolliset lahjansa sallivat. Lydia seisoi lähellä huoneen ikkunaa ja katseli äänettömänä. Alice seurasi hänen esimerkkiään ja tunsi juopuneen tanssijan Mellishiksi. Häntä seurasi kolme miestä, värikkäissä pukimissa ja reimalla tuulella, mutta verrattain selvinä. Heidän perässään tuli Cashel Byron, komeasti puettuna samettitakkiin ja ihomyötäisiin vaalearuskeihin housuihin, jotka toivat hänen sääriensä lihakset näkyviin. Hänkin näytti aivan selvältä, mutta hänen tukkansa oli pörrössä ja vasen silmä räpytti usein, samalla kuin sen viereinen silmäkulma ja poskipää olivat paljon keltaisemmat kuin hänen luonnollinen kasvojenvärinsä, joka näyttäytyi edukseen kasvojen oikealla puolen. Kävellen vakain askelin Mellishin luo, joka parhaallaan kehoitti kutakin lähelläolijaa vuoroonsa tulemaan ja ottamaan ryypyn hänen kustannuksellaan, hän tarttui tätä kaulukseen ja käski häntä ankarasti lopettamaan pöllömäisyydet. Mellish koetti syleillä häntä.

“Minun oma poikani”, huudahti hän hellästi. “Hän on minun pikkuinen sydänkäpyni. Cashel Byron koko maailmaa vastaan painoon katsomatta. Bob Mellishin rahat —”

“Sinä juoppolalli”, sanoi Cashel, viepoittaen häntä ympäri, kunnes hän oli pyörryksissä yhtä hyvin kuin päissäänkin, ja istuttaen hänet sitten väkisin penkille; “voisi luulla, ettet ole koskaan ennen eläessäsi nähnyt myllyä tai voittanut vetoa.”

“Hiljaa, Byron”, sanoi joku toisista. “Tuossa tulee loordi.”

Loordi Worthington nousi portaita ylös, ilmeisesti kaikkein kiihtyneimpänä koko joukosta.

“Hieno mies!” huusi hän, taputtaen Cashelia olalle. “Mainio mies! Olet voittanut minulle tänään tinoja, ja tulet kyllä saamaan osasi niistä, vanha veikko.”

“Minä treenasin hänet”, sanoi Mellish, hoippuen jälleen esiin. “Minä treenasin hänet. Teidän armonnehan tuntee minut. Tunnettehan Bob Mellishin. Sananen teidän armollenne ka-kahdenkesken. Kysykää, kuka osaa panna läskin menemään ja lihakset tulemaan. Kysykäähän — pyydän teidän armonne luvalla. Mitä teidän armonne haluaa ottaa?”

“Varokaa, taivaan tähden!” huudahti loordi Worthington, siepaten hänestä kiinni, kun hän hoippui takaperin raidetta kohti. “Ettekö näe junaa?”

“Kyllä tiedän”, sanoi Mellish vakavasti. “Olen täydessä reilassa. Ei sen paremmassa kukaan. Minä olen Bob Mellish. Kysykääs —”

“Kuule. Pois nyt täältä”, sanoi eräs seurueesta, voimakas mies, jolla oli arpinen naama ja murskattu nenä, tarttuen Mellishiin ja työntäen hänet junaan. “Sinä tarvitset pihvin tuolle silmällesi, johon erehdyit saamaan hollantilaisen vasaramiehen, Byron. Siinä on nyt enemmän keltamaalia kuin mielelläsi haluat näyttää kirkossa huomenna.”

Tälle kaikki remahtivat nauraa hohottamaan ja valtasivat rynnäköllä tyhjän ensi luokan vaunun. Lydia ja Alice ehtivät hädin tuskin asettua paikoilleen junassa, ennenkuin se lähti.

“Todellakin minun täytyy sanoa”, virkkoi Alice, “että jos nuo olivat herra Cashel Byronin ja loordi Worthingtonin seurustelutovereita, niin on heillä perin omituinen maku.”

“Niin”, sanoi Lydia miltei töykeästi. “Minä olen melkoinen kieliniekka, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt ainoatakaan lausetta heidän keskustelustaan, vaikka kuulin kaikki selvästi.”

“Ne eivät olleet herrasmiehiä”, sanoi Alice. “Sinä sanoit, ettei kukaan voi jonkun henkilön ulkonäöstä päättää, onko hän herrasmies vai ei; mutta varmastikaan et voi pitää noita miehiä loordi Worthingtonin vertaisina.”

“En kylläkään”, sanoi Lydia. “He ovat raakimuksia; ja Cashel Byron on ilmeisin raakimus heistä kaikista.”

Pelästyneenä ei Alice uskaltanut virkkaa enää mitään ennenkuin he poistuivat junasta Victoria-asemalla. He näkivät väentungoksen sen vaunun edustalla, missä Cashel oli matkustanut. Alice kiiruhti ohitse, mutta Lydia kysyi paikalla olevalta junamieheltä, oliko jotakin tapahtunut. Mies vastasi, että joku juopunut oli junasta laskeutuessaan pudonnut radalle, niin että, jos juna olisi ollut liikkeessä, hän olisi saanut surmansa. Lydia kiitti junamiestä ja kääntyessään poispäin hänestä huomasi Bashvillen seisovan edessään lakkiaan koskettaen. Lydia ei ollut antanut hänelle määräystä tulla vastaan. Kuitenkin hän suhtautui hänen läsnäoloonsa kuten itsestään selvään asiaan ja kysyi, olivatko vaunut saapuvilla.

“Eivät ole”, vastasi Bashville. “Kuski ei ollut saanut määräystä.”

“Aivan oikein. Ajurinvaunut, olkaa hyvä.” Kun Bashville oli mennyt, kysyi hän Alicelta: “Käskitkö sinä Bashvillen tulla meitä vastaan?”

“En toki! Sellainen ei pälkähtäisi päähänikään.”

“Kummallista! Hän tietää kuitenkin velvollisuutensa paremmin kuin minä, niin että epäilemättä hän on menetellyt oikein. Hän on varmaankin odottanut koko iltapäivän, mies-poloinen.”

“Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä”, sanoi Alice huolettomasti.
“Siinä hän tuleekin. Ja on valinnut meille ihan uudet ajurinvaunut.”
Sillävälin oli Mellish kiskottu pois junan alta ja istutettu erään matkatoverinsa polvelle. Hän oli turruksissa ja hänen otsassaan oli iso kuhmu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa. Lysynenäinen mies osoittautui nyt taitavaksi haavuriksi. Cashelin tukiessa potilasta toisen polvella ja muun seurueen pitäessä väkijoukkoa erillään puoleksi kehoituksilla, puoleksi väkivoimalla, hän otti esiin haavaveitsen ja muitta mutkitta pienensi kuhmun avaamalla sen lansetillaan. Sitten hän sitoi haavan näppärästi mukanaan olevilla tarve-aineilla ja karjaisi Mellishin korvaan herättääkseen hänet. Mutta treenari vain örisi ja antoi päänsä retkahtaa hervottomana rinnalle. Koetettiin karjua uudelleen, mutta turhaan. Cashel lausui kärsimättömästi mielipiteenään, että Mellish teeskenteli, ja selitti, ettei hän halunnut seisoa siinä hänen narrinaan koko iltaa.

“Jos hän olisi minun kaverini eikä teidän”, sanoi lysynenäinen mies, “niin herättäisin hänet kylläkin pian.”

“Minä säästän teiltä sen vaivan”, sanoi Cashel, kumartuen kylmäverisesti ja ottaen treenarin korvan ruston hampaittensa väliin.

“Noin juuri se on tehtävä”, sanoi toinen hyväksyvästi, kun Mellish parahti ja ponnahti jaloilleen. “No nyt siis. Mars eteenpäin.” Hän tarttui Mellishin oikeaan käsivarteen, Cashel vasempaan, ja niin he taluttivat hänet pois välissään piittaamatta vähääkään hänen kyyneleistään, hänen väitteistään, että hän oli loukannut itseään, hänen vetoomuksestaan siihen, että hän oli vanha mies, tai hänen katkerasta kysymyksestään, missä Cashel olisi ollut sillä hetkellä ilman hänen huolenpitoaan.

Loordi Worthington oli käyttänyt hyväkseen tätä tapaturmaa pujahtaakseen pois matkatoveriensa seurasta ja ajaakseen yksin asuntoonsa Jermyn Street’in varrelle. Hän oli vieläkin suuresti kiihdyksissään, ja kun hänen kamaripalvelijansa, vanha talon asukas, jonka kanssa hän oli tuttavallisissa suhteissa, toi hänelle kirjeen, joka oli saapunut hänen poissaollessaan, kysyi hän häneltä neljä kertaa, oliko kukaan käynyt häntä tapaamassa, ja neljä kertaa keskeytti hänet sekalaisilla selostuksilla siitä, mikä loistava päivä hänellä oli ollut ja millainen onni häntä oli suosinut.

“Löin vetoa viisisataa tasan, että se loppuisi neljännestunnissa; ja sitten löin Byronin kanssa kaksisataa viisikymmentä yhtä vastaan, ettei se loppuisi siinä ajassa. Niin sitä on pelattava, vai mitä, Bedford? Luuletteko, että Cashel antaisi kaksisataaviisikymmentä livahtaa sormiensa läpi! Peijakas kuitenkin, ovela veijari hän on. Kun neljätoista minuuttia oli mennyt, pidin viittäsataani menneinä. Hollantilainen tappeli vielä riivatusti, ja Cashel alkoi yhtäkkiä käydä heikoksi ja koetti peräytyä irti ottelusta. Olisittepa nähnyt, miten hollantilaisen silmät kiiluivat, kun hän syöksyi hänen jälkeensä. Hän oli varma kuin nakutettu, että hän tekisi Cashelista selvän siinä tuokiossa.”

“Tosiaankin, teidän armonne! Jopa jotakin!”

“Niin juuri: siinä luulossa minäkin olin. Mutta se oli kaikki vain tuon lurjus-paran pettämiseksi. Peijakas, Bedford, olisittepa nähnyt sen iskun, jonka Cashel survaisi oikealla kädellään. Mutta te ette olisi voinut sitä nähdä, se oli liian nopea. Hollantilainen nukkui ruohikossa ennenkuin tiesi iskua saaneensakaan. Byron oli kerännyt hänelle viisitoista puntaa, ennenkuin hän tuli tajuihinsa. Kyllä hänen leukansa tuntui varmaan hiton omituiselta sen jälkeen. Helkkari, Bedford, se Cashel on täydellinen ihme. Minä löisin hänen puolestaan vetoa joka pennin, mitä minulla on, ketä ikinä hyvänsä vastaan. Hän saa ihmisen ylpeilemään siitä, että on englantilainen.”

Bedford katseli alistuvalla ihmetyksellä, kun hänen isäntänsä innostuksesta haltioissaan asteli kiireesti edestakaisin huoneessa, tuon tuostakin puiden nyrkkiään ja hutkien kuviteltua hollantilaista. Vihdoin kamaripalvelija rohkeni huomauttaa, että hän oli unohtanut kirjeen.

“Oh, hiiteen kirje!” sanoi loordi Worthington. “Se on rouva Hoskynin käsialaa — varmaan kutsu tai muuta sellaista roskaa. Kas niin, katsotaanpas.”

Campden Hill Road. Lauantaina.

Rakas loordi Worthington.

— En ole unohtanut lupaustani hankkia Teille tilaisuutta näkemään läheltä kuuluisaa rouva Herbertiä — madame Simplicitaa, kuten Te häntä kutsutte. Hän on luonamme huomenillalla, ja olisimme hyvin onnelliset nähdessämme silloin Teidätkin, jos viitsitte tulla. Kello yhdeksältä herra Abendgasse, kuuluisa saksalainen taidearvostelija ja minun hyvä ystäväni, lukee meille tutkielman “Totuudesta taiteessa”; mutta en tahdo lausua Teille sitä kohteliaisuutta, että väittäisin uskovani sen kiinnittävän mieltänne; joten voitte tulla kymmeneltä tai puoli-yhdeltätoista, jolloin kaikki illan vakavat asiat ovat ohi.

“No, on sitä häikäilemättömyyttä”, sanoi loordi Worthington, keskeyttäen lukemisensa. “Tuo naisväki luulee, että koska nautin elämästä järjellisellä tavalla, en osaa erottaa taulun takapuolta etupuolesta tai kirjan sisäpuolta kansista. Menen lyönnilleen kello yhdeksän.”

Otaksun, ettei kukaan Teidän tuttavistanne harrasta taidetta. Ettekö voisi tuoda minulle kuuluisuuden tai pari! Haluaisin kovin mielelläni saada herra Abendgasselle niin hyvän kuulijakunnan kuin mahdollista. Kuitenkaan ei hänellä näinkään tule olemaan syytä valittaa, sillä voin imarrella itseäni vakuuttamalla saaneeni jo lupiin erittäin arvokkaan seuran. Jos kuitenkin voitte lisätä vielä jonkun mainehikkaan nimen luettelooni, niin tehkää se kaikella muotoa.

“Hyvä on, rouva Hoskyn”, sanoi loordi Worthington, katsoen ovelasti hölmistyneeseen Bedfordiin. “Te tulette saamaan kuuluisuuden — oikein todellisen — ei mitään vanhoja, homeisia saksalaisia — jos vain voin saada hänet tulemaan. Jos joku hänen väestään ei pidä hänestä, niin he voivat sanoa sen hänelle. Vai mitä, Bedford?”

VI LUKU.
Seuraavana iltana Lydia ja Alice saapuivat rouva Hoskynin taloon Campden Hill Roadin varrelle muutamia minuutteja ennen kello kymmentä. He tapasivat loordi Worthingtonin etupuutarhassa tupakoimassa ja juttelemassa herra Hoskynin kanssa. Hän heitti pois sikaarinsa ja palasi sisään molempien naisten seurassa, jotka huomasivat hänen olevan hiukan viinin kiihoittamana. He menivät sivuhuoneeseen riisumaan viittojaan, jättäen hänet portaiden juurelle. Silloin he kuulivat jonkun tulevan alas ja puhuttelevan häntä kiihtyneenä. “Worthington, Worthington. Hän on alkanut pitää puhetta koko seurueelle. Hän nousi ylös samassa kuin ukko Abendgasse istui alas. Miksi hitossa tilasit samppanjaa päivällisillä?”

“Sh-sh-sh! Eihän toki! Tulehan mukaani; koetetaan saada hänet pois hiljaisuudessa.”

“Kuulitko?” sanoi Alice. “Jotakin on varmaan tapahtunut.”

“Toivon sitä”, sanoi Lydia. “Tavallisesti näissä iltakutsuissa onkin vikana se, ettei mitään tapahdu. Älkää ilmoittako meitä, pyydän”, lisäsi hän palvelijalle heidän noustessaan portaita. “Koska olemme tulleet näin myöhään, niin säästäkäämme herra Abendgassen tunteita menemällä sisään niin hiljaa kuin mahdollista.”

Heidän ei ollut ollenkaan vaikea päästä sisään huomaamatta; sillä rouva Hoskyn piti hämärää kauniina, ja hänen huoneensa olivat vain himmeästi valaistut kahdella omituisella vaaleanpunaisella lasilyhdyllä, joiden sisällä lekotti utuiset liekit. Keskellä suurempaa huonetta oli granaatinvärisen plyyshiliinan kattama pöytä, jolla oli lukupulpetti ja kaksi hopeisiin kynttiläjalkoihin asetettua kynttilää, joiden valo, ollen lyhtyjä kirkkaampi, loi voimakkaat kaksoisvarjot seisovista ihmisryhmistä. Ympärilläoleva tila oli täytetty tuoleilla, joilla istui enimmäkseen naisia. Heidän takanaan pitkin seinänviertä seisoi rivi miehiä, joiden joukossa oli Lucian Webber. Kaikkien silmät olivat tähdätyt Cashel Byroniin, joka piti puhetta jollekin pöydän ääressä istuvalle parrakkaalle silmälasiniekka herralle. Lydia, joka ei vielä ennen ollut nähnyt Cashelia seurustelupuvussa eikä huolettomassa olossaan, hämmästyi hänen käyttäytymistään. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen itseluottamuksensa piti seuruetta valloissaan, ja hänen karkea äänensä loi hiljaisuuden, jota se rikkoi. Hän oli loistavalla tuulella ja tehosti lauseitaan huitomalla ojennettua vasenta käsivarttaan, samalla kuin piti oikean käsivartensa koukistettuna tiukkaan liki ruumistaan ja silloin tällöin terästi huomautuksiaan heiluttamalla hienoisesti sen etusormea.

“— — toimeenpano-voima”, lausui hän Lydian astuessa sisään. “Se on hyvin sattuva sana, hyvät herrat, ja sellainen, josta minä voin sanoa teille yhtä ja toista. Meille on sanottu, että jos tahdomme sivistää lähimmäisiämme, on meidän tehtävä se etupäässä oman elämämme esimerkillä, tulemalla itsekukin korkeimman kulttuurin kuvastimeksi, mitä tunnemme. Mutta minä kysyn nyt, kuinka voi kukaan tietää, että olette kulttuurin kuvastin? Ettehän voi kulkea kuin ilmoitusmies, kantaen selässänne taulua, jossa on julistettuna kaikki ne kauniit ajatukset, joita teillä on päässänne; ja siitä voitte olla varma, ettei kukaan ihminen pidä teidän pelkkää ulkonäköänne omaansa parempana. Te tarvitsette toimeenpanovoimaa: sitä te tarvitsette. Otaksukaamme, että kävelette pitkin katua ja näette jonkun miehen pieksävän naista ja näyttävän huonoa esimerkkiä sivistymättömille. No, teidän olisi tietysti annettava heille hyvä esimerkki, ja, jos olette mies, tahtoisitte pelastaa naisen; mutta te ette voi tehdä sitä pelkästään olemalla, sillä silloinhan antaisitte huonon esimerkin menemällä ohi ja jättämällä naisparan pieksettäväksi. Mitä teidän siis tarvitsee tietää kyetäksenne toimimaan aatteidenne mukaisesti? No, teidän tarvitsee tietää, miten iskeä miestä, milloin iskeä häntä ja mihin iskeä häntä; ja sitten tarvitsette rohkeutta puuttumaan asiaan ja tekemään sen. Se on toimeenpanovoimaa, ja se on kipeämmin tarpeen, kuin istua ja ajatella kuinka hyviä olette, mihin tämän herran opetus lopultakin koituu. Ettekö ymmärrä? Te tarvitsette toimeenpanovoimaa näyttääksenne esimerkkiä. Jos jätätte sen sivistymättömien asiaksi, silloin heidän esimerkkinsä leviää, vaan ei teidän. Ja katsokaamme asian poliittista puolta. Kuulin muutaman miehen sanovan puistossa eräänä sunnuntaina, että tässä maassa me emme voi tehdä mitään; sillä, sanoi hän, jos loordit ja suurtilalliset taikka joku muu ylimyssakki tahtoisivat ajaa meidät mereen, niin mitä muuta voisimme tehdä kuin mennä? Siellä joku herra nauraa tälle minun sanalleni; mutta minä kysyn häneltä, mitä hän tekisi, jos poliisit tai sotamiehet tulisivat tänä iltana ja käskisivät hänen lähteä mukavasta talostaan ja mennä Thamesiin? Sanoisiko hän heille ehkä, ettei hän ensi vaaleissa tulisi äänestämään heidän päämiehiään? Tai, jos siitä ei olisi apua, sanoisiko hän, että hän kehoittaisi tuttaviaankin tekemään samoin? Kaunista toimeenpanovoimaa sellainen! Ei, hyvät herrat. Älkää antautuko niiden petettäviksi, jotka ovat panneet rahansa peliin teitä vastaan. Ensimmäinen opittava on, miten tapella. Ei hyödytä mitään ostaa kirjoja ja tauluja, jollette tiedä, miten suojella niitä yhtä hyvin kuin omaa päätännekin. Jos tuo herra, joka nauroi, osaisi tapella ja kaikki hänen naapurinsakin osaisivat tapella, niin ei hänen tarvitsisi pelätä poliiseja, eikä sotamiehiä, ei ryssiä eikä preusseja, eikä ketään niistä miljoonista ihmisistä, jotka voivat olla hänen kimpussaan minä päivänä hyvänsä, niin hyvässä turvassa kuin hän luuleekin olevansa. Mutta, sanotte te, pankaamme toimeen työnjako. Älkäämme tapelko itse puolestamme, vaan palkatkaamme toiset tappelemaan puolestamme. Tämä osoittaa, miten jotkut ihmiset, saatuaan kiinni jostakin aatteesta, kehittävät sitä niin typerän pitkälle, että käy kiusaksi kuunnella heitä. Tappeleminen on itsesäilytyskeino: toinen ihminen ei voi tehdä sitä teidän puolestanne. Yhtä hyvin voisitte panna toimeen työnjaon päivällisenne syömiseen nähden ja palkata yhden miehen syömään pihvin, toisen perunat ja kolmannen juomaan oluen. Mutta otaksukaamme todistelun vuoksi, että palkkaatte toiset tappelemaan puolestanne. Entä jos joku toinen maksaa heille enemmän ja he tappelevat kieroon tai kääntyvät avoimesti teitä vastaan? Saisitte silloin syyttää yksinomaan itseänne siitä, että annoitte toimeenpanovallan rahalle. Sentähden sanon, että miehen ensimmäinen velvollisuus on oppia tappelemaan. Jollei hän kykene siihen, ei hän voi näyttää esimerkkiä; hän ei voi puolustaa omia eikä lähimmäisensä oikeuksia; hän ei voi säilyttää ruumiinterveyttään; ja jos hän näkee voimakkaan pahoinpitelevän heikompaansa, ei hän voi tehdä enempää kuin luikkia pois ja ilmoittaa lähimmälle poliisille, joka todennäköisesti ei ehdi paikalle ennenkuin pahin on jo tehty. Ja vaikka hän tuleekin sitten tämän rouvan salonkiin ja tekee itsensä kuvastimeksi, ei hän voi tuntea itseään mieheksi sen jälkeen. Suvaitkaa kuitenkin ymmärtää minua, hyvät herrat: en tarkoita, että teidän tulisi ottaa kaikki, mitä sanon, liian täsmällisesti — liian kirjaimellisesti, niin sanoakseni. Jos näette miehen pieksävän naista, on teidän mielestäni mentävä väliin periaatteen vuoksi. Mutta älkää odottako naisen kiittävän teitä siitä; ja pitäkää silmällä häntä: älkää antako hänen päästä taaksenne. Mitä mieheen tulee, antakaa hänelle vain kerran niin että tuntuu, ja menkää pois. Älkää koskaan pysähtykö ja antautuko katutappeluun; sillä se on alhaista ja päättyy yleensä huonosti kaikille asianosaisille. Tämä on kuitenkin vain pieni käytännöllinen neuvo. Se ei muuta sitä suurta periaatetta, että teidän on hankittava itsellenne toimeenpanovoimaa. Kun saatte sitä, tulee teillä olemaan rohkeuttakin; ja mikä parempi, rohkeudestanne tulee olemaan teille jotain hyötyäkin. Sillä vaikka teillä olisikin rohkeutta luonnostaan, niin, jollei teillä ole yhtä hyvin toimeenpanovoimaa, johtaa rohkeutenne teidät vain ottamaan selkäänne sellaisilta miehiltä, joilla on sekä rohkeutta että toimeenpanovoimaa; ja mitä hyvää siitä on teille? Ihmiset sanovat, että olette sisukas mies; mutta he eivät hanki teille panoksia, jollette voi niitä voittaa. Teidän olisi paljon parempi pistää sisunne taskuun ja heittää sieni ylös niinkauankuin näette tehdä sen.

“Tästä sisu-kysymyksestä on minulla vielä sanottavana jotakin, mikä on keventävä professorin mieltä erääseen seikkaan nähden, josta hän tuntui olevan levoton. En ole musiikkimies; mutta tahdonpa näyttää, kuinka mies, joka ymmärtää yhden taiteen, ymmärtää kaikkia taiteita. Ymmärsin professorin huomautuksista, että on olemassa musiikin alalla Wagner-niminen mies, joka on niin sanoaksemme sisukas säveltäjä, ja että musiikin harrastajat, vaikka eivät voikaan kieltää, että hänen sävellyksensä ovat ensiluokkaisia ja että hän, niin sanoaksemme, voittaa ottelunsa, kuitenkin koettavat väittää, että hän voittaa ne ikäänkuin ulkolais-tavalla ja ettei hänellä ole todellista tieteellisyyttä. Nyt tahdon sanoa professorille, ettei hänen tarvitse välittää sellaisesta puheesta. Kuten vast’ikään osoitin teille, ei hänen sisunsa hyödyttäisi häntä ollenkaan ilman tieteellisyyttä. Hän olisi ehkä voinut lyödä muutamia toisen luokan kykyjä äkkisyöksyllä nuorena ollessaan; mutta hän ei olisi voinut kestää niin kauan kuin hän on kestänyt, jollei hän olisi samalla taitava. Hänen tyylinsä uutuus se panee ihmiset ymmälle; sillä, huomatkaa, jokaisen ihmisen on kehitettävä itsestään oma tyylinsä; eikä hyödytä ollenkaan ajatella, että tyylin on oltava sama kuin viimeksi-edellisen, tai oikea lähinnä-seuraavalle, tai joku kertakaikkiaan määrätty normaalityyli, ja että kaikki muut tyylit ovat vääriä. Tietämättömyydestä tässä suhteessa puhutaan enemmän pötyä kuin mistään muusta syystä. Tulette huomaamaan, että ne, jotka halventavat professori Wagneria, ovat joko kateellisia, tai ovat he vanhoja esiintyjiä, jotka eivät ole tottuneet hänen tyyliinsä ja luulevat, että kaiken uuden täytyy olla huonoa. Odottakaahan joku aika, niin, uskokaa minun sanaani, he tekevät kerrassaan täyskäännöksen ja vannovat, ettei hänen tyylinsä ole lainkaan uutta ja että hän on varastanut sen joltakin, jonka he näkivät ollessaan kymmenvuotiaita. Historia näyttää, että niin on sellaisten miesten laita ollut kaikkina aikoina, kuten tämä herra sanoi; ja hän mainitsi teille esimerkkinä Beethovenin. Mutta sellainen esimerkki ei teihin tehoa, koska tuskin yksi miljoonasta on koskaan kuullutkaan Beethovenista. Ottakaamme mies, josta jokainen on kuullut: Jack Randall! Ihan samaa sanottiin hänestäkin. Tämän jälkeen ei enää tarvitse hakea esimerkkiä musiikkimiesten joukosta. Totuus on, että maailmassa on siinä määrin kateellisia ja pahansuopia ihmisiä, etteivät he voi sietää kelpo miehelle tunnustettavan hänen ansioitaan; ja jos heidän täytyy myöntää hänen pystyvän johonkin, niin he koettavat todistaa, että on jotakin muuta, johon hän ei pysty. Tahdon nyt valaista tämän teille lyhyesti ja asiallisesti. Tämä saksalainen herra, joka tietää musiikkiasiat perinpohjin, sanoi monien uskottelevan, että tällä Wagnerilla on sisua, mutt’ei tieteellisyyttä. No niin, minä, vaikk’en tiedä mitään musiikista, tahdon lyödä kanssanne viisikolmatta puntaa vetoa siitä, että on olemassa toisia, jotka myöntävät hänen olevan täynnä tieteellisyyttä, mutta väittävät häneltä puuttuvan sisua ja sanovat, että kaikki, mitä hän tekee, tulee hänen päästään, mutt’ei sydämestään. Siitä tahdon lyödä vetoa kaksikymmentäviisi puntaa; ja olkoon talon herra panostenhaltija, ja saksalainen herra erotuomari. No? Hyvä, näen mielihyväkseni, ettei ole haasteen vastaanottajia.

“Nyt siirrymme erääseen toiseen pikku kohtaan, jonka saksalainen professori unohti. Hän kehoitti teitä oppimaan — kehittämään itseänne paremmiksi ja viisaammiksi päivä päivältä. Mutta hän ei sanonut teille, mikä on syynä siihen, että te ette halua oppia, huolimatta hänen neuvostaan. Otaksun, että hän, ollen muukalainen, pelkäsi loukkaavansa tunteitanne puhumalla teille liian avoimesti. Mutta te ette ole niin arkanahkaisia, että loukkautuisitte muutamasta suorasta sanasta, siitä olen vakuutettu; siksi sanonkin teille suoraan, että syy siihen, ettette te tahdo oppia, ei ole siinä, ettette haluaisi olla viisaita, tai että olisitte laiskempia kuin monet, jotka ovat oppineet hyvän joukon; vaan siinä, että te soisitte ihmisten luulevan, että tiedätte jo kaikki — että häpeätte käydä koulua ihmisten nähden; ja te arvelette, että jos vain pidätte suunne kiinni ja näytätte viisailta, niin voitte päästä elämän läpi tietämättömyytenne ilmi tulematta. Mutta mitä hyödyttää valhe ja uskottelu? Mitä haittaa, jos joku hävytön nulikka nauraakin kömpelöille alkuyrityksillenne? Mitä hyödyttää aina ajatella sitä, miltä itse näytätte, kun järkenne pitäisi sanoa teille, että muut ihmiset ajattelevat vain omaa näköään eikä teidän näköänne? Iso poika ei kylläkään näytä hyvältä alaluokalla; mutta kun hän uurastaa itsensä ylemmäksi, niin hän on iloinen siitä, että aloitti. Puhun teille juuri erikoisesti siitä syystä, että olette lontoolaisia, ja lontoolaiset vievät voiton koko luomakunnasta itseluulottelussa. En kuitenkaan kannata tätä herraa kaikessa, mitä hän sanoi. Kaikki tuo ponnistelu ja rehkiminen maailman parantamiseksi on suuri erehdys; ei siksi, ettei olisi hyvä parantaa maailmaa, jos vain tietää miten se on tehtävä, vaan koska rehkiminen ja ponnistelu on huonoin tapa käydä suorittamaan jotakin asiaa. Se antaa ihmiselle huonon tyylin ja heikontaa häntä. Se osoittaa, ettei hän usko itseensä paljoa. Kun kuulin professorin rehkivän ja ponnistelevan niin hartaasti saadakseen teidät uudistamaan sitä ja tätä ja tuota, niin sanoin itsekseni: Hänen täytyy vakuuttaa itseäänkin yhtä hyvin kuin meitä. Se ei ole vakaumuksen kieltä. Kenen —”

“Todellakin, herra”, sanoi Lucian Webber, joka oli tunkeutunut pöydän luo, “minun mielestäni, kun olette jo puhunut meille jokseenkin pitkään, ja kun täällä on läsnä muitakin henkilöitä, joiden mielipiteet arvattavasti herättävät yhtä suurta uteliaisuutta kuin teidänkin — —” Hänet keskeytettiin huudahduksilla: “Kuulkaa, kuulkaa!” sekä heti perään: “Ei, ei!” ja: “Jatkakaa!” lausuttuina hillitymmin kuin tavallisesti julkisissa kokouksissa, mutta vilkkaammin kuin yleensä on tapana salongeissa. Cashel, joka oli hetkiseksi joutunut jonkun verran hämmennyksiin, kääntyi Lucianin puoleen ja lausui äänensävyllä, joka oli tarkoitettu hillitsemään, mutta samalla pitämään mielillä hänen kärsimättömyyttään: “Älkäähän hätäilkö, sir. Ehkäpä voin sanoa teille jotakin, jota ette tiedä, ennenkuin keskeytätte.” Sitten hän kääntyi jälleen seurueen puoleen ja jatkoi esitystään.

“Puhuimme ponnistelusta, kun tämä nuori herra otti tunkeutuakseen piiriin. Mitään asiaa ei voida suorittaa niin sanoakseni taiteellisesti, jos se suoritetaan ponnistamalla. Jollei jotakin asiaa voida tehdä kevyesti ja huokeasti, levollisesti ja varmasti, jätettäköön se kokonaan tekemättä. Kuulostaa omituiselta, vai mitä? Mutta sanonpa teille vielä omituisemman asian. Mitä enemmän ponnistatte, sitä vähemmän tuloksia saavutatte. Väen väkisin taiteilijaksi tekeytyvä ei ole mikään taiteilija. Sen olen oppinut omassa ammatissani (älkäämme huoliko tällä haavaa siitä, mikä ammatti se on, koska naiset voisivat sen johdosta ajatella minusta huonoa). Mutta kaikissa ammateissa sellainen työ, jossa näkyy vaivan, pingoituksen, pyrkimyksen merkkejä — kuten saksalainen herra sanoi — tai millaisen ponnistuksen merkkejä tahansa, on tekijänsä voimien yli käyvää, eikä niin ollen hyvin suoritettua työtä. Ehkä se käy yli hänen luonnollistenkin voimiensa; mutta luultavampaa on, että hän on saanut huonon kouluutuksen. Monet opettajat panevat oppilaansa ponnistamaan ja jännittämään voimiaan niin, että he kuluvat loppuun, sekä ruumiiltaan että sielultaan, muutamissa kuukausissa. Olkaa vakuutetut, että sama pitää paikkansa muissakin taiteissa. Oppilaanani oli kerran viuluniekka, joka sai palkkaa sata guineaa parin kolmen sävelen soittamisesta; ja hän sanoi, että aivan samoin oli viulunsoitonkin laita — että jos puristatte lujasti viulunjousesta, tai jos purette vain hampaannekaan kovasti yhteen, niin ette kykene muuta kuin kitkuttamaan niiden lailla, jotka soittavat orkestereissa saaden palkkaa muutaman shillingin illalta.”

“Kuinka paljon meidän vielä on kestettävä tuota järjettömyyttä?” sanoi Lucian kuuluvasti, kun Cashel pysähtyi vetämän henkeään. Cashel kääntyi ja katsoi häneen.

“Peijakas vie”, kuiskasi loordi Worthington toverilleen, “tuon miehen olisi paras olla varovainen. Toivon, että hän pitäisi suunsa kiinni.”

“Te arvelette sitä järjettömyydeksi, niinkö?” sanoi Cashel, oltuaan vaiti hetken. Sitten hän nosti toisen pöydällä olevista kynttilöistä ja valaisi seinällä riippuvaa taulua. “Katsokaahan tätä taulua”, sanoi hän. “Näettehän tuon haarniskapukuisen miehen — — Pyhä Yrjänä taistelemassa lohikäärmettä vastaan, tai mikä hän lienee? Hän on hypännyt alas hevosen selästä taistelemaan tuota toista miestä vastaan — tuota, jonka pää on suuressa kypärissä ja jonka hevonen on kaatunut. Parvekkeella oleva nainen on puoli-hulluna levottomuudesta Pyhän Yrjänän vuoksi; ja syystä kyllä. Siinä vasta taistelu-asento miehelle! Hänen painonsa ei ole hänen jalkojensa varassa: lapsikin voisi kaataa hänet kumoon sormellaan. Katsokaahan, kuinka hän kurottaa kaulaansa eteenpäin, kasvot leveinä kuin täysi kuu päin vastustajaansa, ikäänkuin kehoittaisi tätä lyömään tukkoon hänen molemmat silmänsä yhdellä iskulla. Voitte kaikki nähdä, että hän on heikko ja hermostunut kuin kissa, ja ettei hän osaa tapella. Ja minkävuoksi hän vaikuttaa teissä sellaisen käsityksen? Vain siksi, koska hän on pelkkää pingoitusta ja jännitystä; koska hän on levoton; koska hän kantaa ruumiinsa painoa yhtä järjettömästi kuin joku täällä olevista naisista kantaisi tiilikaukaloa; koska hän ei ole varma, vakaa ja kevyt ryhdiltään, niinkuin hän olisi, jos hän unohtaisi itsensä hetkeksi ja antaisi ruumiinsa etsiä tasapainon omin päinsä. Jos tuon taulun tekijä olisi ollut asiastaan selvillä, ei hän ikinä olisi lähettänyt miestään kahakkaan tuossa tilassa ja kunnossa. Mutta te voitte nähdä yhdellä silmälläkin, ettei hän ole ymmärtänyt — en sano tappelun periaatteita, vaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joista olen teille puhunut, nimittäin, että helppous ja voima, ponnistus ja heikkous kulkevat yhdessä. Kas niin!” lisäsi Cashel, kääntyen jälleen Lucianiin päin: “pidättekö vieläkin ajatustani järjettömyytenä?” Ja hän maiskautti huuliaan tyytyväisenä, sillä hänen arvostelunsa taulusta oli herättänyt ilmeisen vilkasta huomiota, eikä hän tiennyt sen aiheutuneen siitä tosiseikasta, että taulun tekijä, hra Adrian Herbert, oli saapuvilla.

Lucian koetti olla piittaamatta kysymyksestä, mutta mahdotonta oli hänen olla piittaamatta kysyjästä. “Koska olette näyttänyt esimerkkiä lausumalla mielipiteitä tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksista välittämättä”, sanoi hän tuikeasti, “niin voin sanoa, että teorianne, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, sisältää määritelmien ristiriidan.”

Näennäisesti tyynenä, mutta esiintymistavassaan enemmän tietoista harkintaa kuin tähän saakka, Cashel katseli ympärilleen ikäänkuin uusia valaisevia esimerkkejä etsien. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi luennoitsijan tuoliin, tilavaan, punasilkkiseen nojatuoliin, joka seisoi tyhjänä jonkun matkan päässä Lucianin takana.

“Näen, että ette ole mikään kuvien arvostelija”, sanoi hän hyväntuulisesti, pannen kynttilän pöydälle ja astuen Lucianin eteen, joka katseli häneen kopeasti eikä hievahtanut. “Mutta katsokaamme asiaa toisella tavoin. Otaksukaamme, että tahdotte antaa minulle niin musertavan iskun kuin suinkin voitte. No niin, oman käsityksenne mukaan te tekisitte suuren ponnistuksen. ‘Mitä suurempi ponnistus, sitä suurempi voima’, sanoisitte mielessänne. ‘Minä murskaan hänet, vaikka pakahtuisin sitä tehdessäni.’ Ja mitä tapahtuisi silloin? Te onnistuisitte ainoastaan loukkaamaan ja suututtamaan minua, tyhjentäen sitäpaitsi kaiken voimanne yhdellä puhalluksella. Kun sitävastoin, jos ottaisitte asian huokeasti — tällä tavoin —” Tässä hän astahti kevyesti eteenpäin ja painoi levitetyn kämmenensä sievästi Lucianin rintaa vasten, joka, ihan kuin höyrykoneen männänvarsi olisi äkkiä häneen töytäissyt, horjahti silmänräpäyksessä taaksepäin ja putosi nojatuoliin.

“Kas noin!” huudahti Cashel, säteillen itsetyytyväisyyttä astuessaan sivulle ja viitatessaan Lucianiin. “Niinkuin biljaardipallo olisi pudotettu pussiin!”

Hämmästyksen, iloisuuden ja vastalauseiden sorina levisi kautta huoneiden, ja seurue tungeksi pöytää kohden. Lucian nousi kalpeana raivosta ja kadotti hetkeksi kokonaan itsehillintänsä. Onneksi oli sen vaikutus häneen herpaiseva: hän ei liikkunut eikä puhunut, vaan ilmaisi tilansa ainoastaan kalpeudellaan ja vihaa tiukkuvalla ilmeellään. Hetken perästä hän tunsi käsivarteensa kosketettavan ja kuuli Lydian äänen lausuvan hänen nimensä. Tuo ääni tyynnytti hänet. Hän koetti katsoa Lydiaan, mutta hänen näkönsä oli häiriintynyt; hän näki kaiken kaksinkertaisena, valot näyttivät tanssivan hänen silmiensä edessä, ja loordi Worthingtonin ääni, joka lausui Cashelille: “Hiukan liian kouraantuntuvaa, vanha veikko”, tuntui tulevan jostakin huoneen kaukaisesta sopesta ja kuitenkin kuiskattavan aivan hänen korvaansa. Hän liikehti epämääräisesti etsien Lydiaa, kun hänen tajuntansa ja loukkautumisensa palautti hänen olkapäähänsä kohdistuva taputus.

“Te ette olisi voinut uskoa sitä äsken, vai mitä?” sanoi Cashel. “Älkää näyttäkö säikähtyneeltä: ei teiltä ole luita rikki. Te teitte minulle pienen kujeen omalla tavallanne, ja minä tein teille toisen minun omalla tavallani. Se on vain — —”

Hän pysähtyi; hänen uljas ryhtinsä hävisi; hän herpautui ja nolostui. Lucian poistui sanaakaan sanomatta Lydian kanssa viereiseen huoneeseen, ja Cashel jäi seisomaan katsellen Lydian jälkeen kaihokkain silmin ja longahtanein leuoin.

Rouva Hoskyn, vakavan näköinen nuori nainen, jolla oli hämmästyttävän tummat kasvojenpiirteet ja kultasankaiset silmälasit, tähyili sillävälin etsien loordi Worthingtonia, joka ilmaisi syyllisyyden-tuntoa koettamalla välttää häntä. Mutta rouva Hoskyn katkaisi hänen perääntymistiensä ja asettui hänen eteensä tiukasti tuijottaen, mikä pakotti Worthingtonin seisahtumaan ja vastaamaan puolestaan.

“Kuka on tuo herra, jonka te esititte minulle? Olen unohtanut hänen nimensä.”

“Olen todella kauhean pahoillani, rouva Hoskyn. Byron teki siinä kovin pahasti. Mutta Webber oli myös tavattoman ilkeä.”

Rouva Hoskyn, jonka harmia vielä lisäsivät anteeksipyytelyt, joita hän ei ollut vaatinut, ja jotka asettivat hänet häpeälliseen syyttäjän asemaan, vastasi kylmästi: “Herra Byron. Kiitos: olin unohtanut”, ja oli kääntymässä poistuakseen, kun Lydia tuli hänen luokseen esitelläkseen Alicen ja selittääkseen, minkätähden hän oli saapunut ilmoittamatta. Loordi Worthington käytti tilaisuutta parantaakseen Cashelin luottoa vetämällä esiin Lydian tuttavuuden tämän kanssa.

“Kuulitteko yhteisen ystävämme herra Byronin puhetta, neiti Carew?
Sangen luonteenomainen, minun mielestäni.”
“Kyllä”, sanoi Lydia. “Toivon, että rouva Hoskynin vieraat tuntevat kaikki hänen tyylinsä. Muuten heidän on täytynyt hiukan hämmästyä häntä.”

“Niin”, sanoi rouva Hoskyn, alkaen arvella, olisiko Cashel mahdollisesti jokin hyvintunnettu erikois-laatuinen nero. “Hän on hyvin omituinen. Toivon, ettei herra Webber ole loukkautunut.”

“Jos hänen tahdikkuutensa olisi ollut yhtä suuri kuin tuon toisen, ei sitä olisi hänelle tapahtunut”, sanoi Lydia. “Herra Byron teki todella erittäin taitavasti iskiessään kumoon serkkuni keskellä salonkia aiheuttamatta pahennusta kenellekään.”

“Näettehän, rouva Hoskyn, yleisön tuomio on: ‘parahiksi hänelle'”, sanoi loordi Worthington.

“Sillä jälkihuomautuksella, että molemmat herrat osoittivat täydellistä piittaamattomuutta emäntänsä mukavuudesta”, sanoi Lydia. “Ihmiset kuitenkin uhraavat käytöstapansa mielentilalleen niin harvoin, että olisi sääli moittia heitä. Ette kai suosi sovinnaisuutta, rouva Hoskyn?”

“Suosin hyviä tapoja, vaikkakaan en sovinnaisia tapoja.”

“Ja arvelette, että niiden välillä on ero?”

“Tunnen, että niiden välillä on ero”, sanoi rouva Hoskyn arvokkaasti.

“Niin minäkin”, sanoi Lydia; “mutta tuskinpa kukaan voi vaatia toisia vastaamaan omista yksilökohtaisista käsityksistään.”

Lydia poistui toiseen osaan huonetta odottamatta vastausta. Koko tämän ajan Cashel seisoi ilman ystäviä, useimpien lähelläolijoiden tuijottelun esineenä, mutta kenenkään puhuttelematta häntä. Naiset katselivat häneen kylmästi, jotta ei epäiltäisi heidän ihailevan häntä; ja miehet silmäilivät häntä jäykästi kansallistapansa mukaan. Sen jälkeen kuin hän oli tuntenut yleisön joukosta Lydian, oli hänen itseluottamuksensa sijaan tullut aavistus, että hän oli käyttäytynyt pöllömäisesti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja noloksi; jollei hänen ammattinsa olisi totuttanut häntä näyttämään iloista naamaa epäsuotuisissakin olosuhteissa, olisi hän piiloutunut huoneen pimeimpään nurkkaan. Samoin kuin useat hänen ammattikuntansa etevät edustajat, oli hän jokseenkin herkkä kyynelöimään, kun hänen tunteitansa haavoitettiin; ja hänen kasvojenilmeensä oli nopeasti masentumassa, kun loordi Worthington lähestyi häntä.

“Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit sellainen puhuja, Byron”, sanoi hän. “Sinähän voit ruveta papiksi, sittenkuin hylkäät nykyisen ammattisi. Vai mitä?”

“Minua ei ole kasvatettu nykyiseen ammattiini”, sanoi Cashel; “ja minä tiedän miten puhutaan sivistyneille ihmisille yhtä hyvin kuin niillekin, jotka teidän luulonne mukaan ovat minun omaa lajiani. Älkää olko huolissanne minusta. Minä osaan kyllä olla kuin kotonani.”

“Tietysti, tietysti”, sanoi loordi Worthington lepytellen. “Voihan jokainen nähdä käytöksestäsi, että olet herrasmies: tunnustetaanhan se piirissäkin. Muuten, ymmärräthän — et kai pane pahaksesi, että sanon sen — en olisi uskaltanut tuoda sinua tänne.”

Cashel pudisti päätään, mutta oli mielissään. Hän luuli vihaavansa imartelua; jos loordi Worthington olisi sanonut hänelle, että hän oli Englannin paras nyrkkeilijä — kuten hän arvattavasti olikin — olisi hän halveksinut häntä. Mutta häntä halutti uskoa tuota käytöksestään lausuttua valheellista kohteliaisuutta, ja senvuoksi hän oli täysin vakuutettu sen vilpittömyydestä. Loordi Worthington huomasi tämän ja poistui, hyvillään omasta tahdikkuudestaan, etsimään rouva Hoskynia, vaatiakseen tätä täyttämään lupauksensa madame Szczymplican esittämiseen nähden, jonka lupauksen rouva Hoskyn, rangaistakseen häntä Cashelin sopimattomasta käytöksestä, oli salaa mielessään päättänyt jättää täyttämättä.

Cashel alkoi ajatella, että hänen olisi parasta lähteä. Lydian ympärillä oli miehiä, jotka puhuivat hänelle saksaa. Hän tunsi olevansa kykenemätön puhumaan oppineesti edes englantia; ja sitäpaitsi hän oli varma, että Lydia oli suutuksissaan hänelle siitä, että hän oli kaatanut kumoon hänen serkkunsa, joka nyt keskusteli vakavasti neiti Goffin kanssa. Äkkiä kuului hirmuinen ääni, aiheuttaen yleisen säpsähdyksen ja vaikenemisen. Herra Jack, kuuluisa säveltäjä, oli avannut pianon ja valaisi joitakin kohtia keskustelun alaisena olevasta musiikkikappaleesta päästäen rämiseviä ääniä kurkustaan ja säestäen niitä joillakin soinnuilla. Cashel nauroi ääneen pilkallisesti suunnatessaan kulkunsa ovea kohti ihmisjoukon keskitse, joka nyt painautui pianon ympärille, jonka ääreen madame Szczympliqa oli juuri tullut herra Jackin avuksi. Lähellä ovea, soittokoneesta etäällä olevassa sopukassa, hän tapasi Lydian erään keski-ikäisen herran seurassa, joka ilmeisesti ei ollut professori eikä taiteilija.

“Abengas on hyvin etevä mies”, sanoi herra. “Olen pahoillani, etten kuullut hänen luentoaan. Mutta minä jätän kaiken sellaisen Marylle. Hän ottaa yläkerrassa vastaan ihmiset, jotka nauttivat korkeista taiteista; ja minä vien järkevät miehet alas puutarhaan tai tupakkahuoneeseen, riippuen siitä millainen sää on.”

“Mitäs järkevät naiset tekevät?” kysyi Lydia. “He saapuvat myöhään”, sanoi herra Hoskyn ja nauroi sitten tuolle sutkaukselleen, kunnes huomasi Cashelin, jonka vointia hän kohta tiedusteli, pudistaen hänen kättään lämpimästi ja saaden vastineeksi turruttavan puserruksen. Niin pian kuin hän näki Lydian ja Cashelin olevan tuttuja, pujahti hän pois jättäen heidät pitämään seuraa toisilleen.

“Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut”, sanoi Cashel, rohkaistuen siitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen kumarruksensa. “En ole nähnyt häntä koskaan ennen.”

“Ei hän tunne teitä”, sanoi Lydia hiukan totisena. “Hän on isäntänne ja otaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät.”

“Vai niin! Sitäkö se olikin?” Cashel pysähtyi, ollen vailla puheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: “En ole nähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew.”

“Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin teidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta.”

“Herra nähköön!” huudahti Cashel. “Älkää sanoko niin. Te varmaan laskette leikkiä, niinhän?”

“En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua.” Cashel katsoi häneen tyrmistyneenä. “Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa ny-ny- — Missä — milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle.”

“Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden.”

“Oliko ketään muita mukanani?”

“Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita.”

“Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?”

“Odotushuoneessa, ihan lähellänne.”

“En lainkaan nähnyt teitä”, sanoi Cashel hyvin punaisena. “Mellish ajoi rattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla. Me näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne huonossa seurassa?”

“Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron.”

“Ei”, sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. “Mitäpä te olisitte välittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan vimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta. Siitä on kysymys.”

Puhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin, lausui Lydia: “Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja puhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole vimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin loukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi tullut kunnioittaa.”

“Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan,
jos olisin tiennyt teidän olevan täällä”, sanoi Cashel onnettomana.
“Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani.
Joku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin.”
“Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan väännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri tahansa?”

“En tiedä mitään”, sanoi Cashel valittavan nyreästi. “Kaikki mitä teen, on väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?”

“En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä; eikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin olevan.”

“Siinäpä te juuri erehdytte”, sanoi Cashel itsepintaisesti. “Minulla ei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa sellainenkin asia, että ihminen on liian viisas.”

“Ehkä ette tiedä, että sekin on matala käsitys. Niin se kuitenkin on.”

“No niin, olkoon niinkuin tahdotte. Minä olen väärässä taaskin; ja te olette oikeassa.”

“Sen sijaan että olisin mielissäni siitä, tahtoisin mieluummin, että olisimme kumpikin oikeassa ja sopisimme. Voitteko ymmärtää sitä?”

“Enpä taida. Mutta myönnyn siihen. Mitäpä enempää teidän tarvitsee välittääkään?”

“Luvallanne, soisin mieluummin että ymmärtäisitte. Antakaahan kun koetan selittää. Te luulette, että minusta on mieluista olla viisaampi kuin muut ihmiset. Te erehdytte. Tahtoisin mielelläni, että kaikki tietäisivät kaiken mitä minäkin tiedän.”

Cashel naurahti tietävästi ja pudisti päätään. “Etteköhän vain erehdy siinä”, sanoi hän. “Te ette halua, että kukaan olisi ihan yhtä viisas kuin te: sellainen ei ole ihmisluonnon mukaista. Te soisitte ihmisten olevan juuri siksi viisaita, että he saisivat teidät itsenne loistamaan — että maksaisi vaivan voittaa heidät. Mutta te ette soisi heidän kykenevän voittamaan teidät. Juuri siksi viisaita, että tietäisivät, kuinka paljon viisaampi te olette: jokseenkin niin on asia. Vai mitä?”

Lydia ei ryhtynyt sen enempiin yrityksiin hänen valaisemisekseen. Hän katsoi Casheliin miettiväisenä ja virkkoi hitaasti: “Siis tuo iänikuinen taisteluvertauksenne se on syynä käsitystapanne omituisuuteen. Te olette kiintynyt nykyaikaiseen oppiin olemassaolon taistelusta ja katsotte elämän jatkuvaksi kamppailuksi.”

“Taisteluksi? Ihan niin. Mitäpä elämä on muuta kuin taistelua? Kehnot vetäytyvät syrjään tai saavat selkäänsä; lurjukset myyvät ottelun ja menettävät kannattajiensa luottamuksen; sisukkaat ja älykkäät voittavat panokset ja saavat luovuttaa leijonan osan niistä rahakkaille tyhjäntoimittajille, jotka ovat suorittaneet kulungit; ja onni tekee kepposiaan heille kaikille vuoroonsa. Sellaiseksi ei elämää kuvata kirjoissa, mutta sellaista se on.”

“Omituisesti sanottu, ja ehkä tottakin. Mutta se ei ole sellaisen yksinkertaisen houkan uskontunnustus, jollaiseksi äsken tekeydyitte. Te leikitte minun kanssani — paljastatte viisautenne poikamaisuuden verhon alta. Onnittelen teitä erinomaisesta näyttelemisestänne Muuta minulla ei ole sanottavana.”

“Ammuttakoon minut, jos ymmärrän teitä! Mieluummin olisin hevonen kuin näyttelijä. Sanokaa: senkö serkkunne nauruksi-saattamisen vuoksi te olette niin ilkeä minulle?”

Lydia katsoi häneen vakavana ja epätietoisena, ja Cashel veti vaistomaisesti päänsä taaksepäin, ikäänkuin se olisi ollut vaarassa. “Tekö ette siis ymmärrä?” sanoi Lydia. “Tahdon koetella tyhmyytenne vilpittömyyttä vetoamalla kuuliaisuuteenne.”

“Tyhmyyteni! Jatkakaa.”

“Mutta tahdotteko totella minua, jos annan teille määräyksen?”

“Tahdon mennä teidän puolestanne vaikka tuleen.”

Lydia punastui heikosti ja pysähtyi ihmettelemään kokemaansa uutta tunnetta, ennenkuin jatkoi. “On parempi, että ette pyydä anteeksi serkultani: osaksi, koska te siten vain pahentaisitte asiaa, mutta pääasiassa sen vuoksi, ettei hän ansaitse sitä. Mutta teidän on sanottava rouva Hoskynille poislähtiessänne näin: ‘Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni’ —”

“Kuulostaa Shakespeareltä, eikö niin?” huomautti Cashel.

“Ahaa! Koe on saattanut teidät ilmi: te näyttelette sittenkin. Mutta se ei muuta mielipidettäni, että teidän on pyydettävä anteeksi.”

“Hyvä on. En tiedä mitä tarkoitatte koettelemisella ja näyttelemisellä; ja toivon vain, että tietäisitte sen itse. Mutta samantekevä: minä pyydän anteeksi; minunlaisellani miehellä on siihen varaa. Pyydän anteeksi serkultannekin, jos haluatte.”

“En halua. Mutta mitä se tässä merkitsee? Minähän kehoitan teitä siihen, kuten teidän täytynee älytäkin, teidän itsenne vuoksi eikä minun tähteni.”

“Mitä minuun itseeni tulee, en välitä siitä penninkään edestä: teen sen kaiken teidän tähtenne. En edes kysy, onko teidän ja hänen välillänne jotakin.”

“Tahtoisitteko tietää?” sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen vaitiolon jälkeen.

“Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?” huudahti Cashel. “Jos teette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen.”

“Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja serkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä, että koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte vastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä.”

“Olen iloinen siitä”, sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi. “Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto hänet vieköön!”

“Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän, ettette kiroilisi häntä.”

“Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain omaa huonoa onneani.”

“Joka ei parane siitä vähintäkään.”

“Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en olisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin.”

“Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli, samantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi parempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?”

“Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma”, sanoi Cashel surullisena. “Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa; mutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan tyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes tyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä.”

“Tuskin mikään suotuisa tapa ottaa asiaa puheeksi”, sanoi Lydia levollisesti, mutta posket jälleen punehtuvina. “Sallikaa minun kieltää se ehdottomasti. Minun on puhuttava teille suoraan, herra Cashel Byron. En tiedä, mikä te olette tai kuka te olette; ja luulen teidän koettaneen pimittää minua kummassakin suhteessa —”

“Ettekä ikinä tulekaan saamaan selville kumpaakaan, mikäli se minusta riippuu”, sanoi Cashel; “niin että me olemme turkasen huonolla tiellä keskinäiseen ymmärtämykseen päästäksemme.”

“Totta”, myönsi Lydia. “Minä en pidä salaisuuksia; enkä säilytä niitä; enkä kunnioita niitä. Teidän oikkunne törmää periaatettani vastaan.”

“Te sanotte sitä oikuksi!” sanoi Cashel suutahtaen. “Ehkäpä luulette minua valepukuiseksi herttuaksi. Jos niin on, on parasta että muutatte mielenne. Jos teillä olisi salaisuus, jonka ilmitulo toimittaisi teidät potkituksi pois säädyllisestä seurasta, niin säilyttäisitte sen sangen visusti. Ja huomatkaa, ei minkään oman vikanne vuoksi, vaan suorastaan muiden ihmisten raukkamaisuuden ja ennakkoluuloisuuden vuoksi.”

“On ainakin muutamia seurapiireissä tavallisia pelkoja ja ennakkoluuloja, joihin minä en ole osallinen”, sanoi Lydia hetken mietittyään. “Jos joskus saisin selville salaisuutenne, niin älkää liian pikaisesti päättäkö menettäneenne minun arvonantoni.”

“Te olette juuri viimeinen ihminen maan päällä, jonka soisin saavan sen selville. Mutta te saatte sen kyllä selville varsin sukkelaan. Hui hai!” huudahti Cashel nauraen: “minä olen yhtä hyvin tunnettu kuin Trafalgarin patsas. Mutta en voi saada itseäni kertomaan sitä teille; ja salaisuuksia vihaan yhtä paljon kuin tekin, niin että jättäkäämme tämä asia ja puhukaamme jostakin muusta.”

“Olemme puhuneet jo tarpeeksi kauan. Soitto on loppunut, ja ihmiset palaavat pian tähän huoneeseen, kukaties kysymään minulta, mikä se tuntematon mies on, joka piti heille niin merkillisen puheen.”

“Yksi sana vain. Luvatkaa minulle, ettette te kysy sitä keneltäkään heistä.”

“Luvatako teille! Ei, en voi luvata sitä.”

“Oi Luoja!” sanoi Cashel voihkaisten.

“Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en sitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole pidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On vain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava — salamyhkäisyys. Hyvästi.”

Ennenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan useiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti tyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui keikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen läheisyyteensä.

“Minä lähden nyt, rouva”, sanoi hän. “Kiitos hauskasta illasta. Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä.”

Luonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin epämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei tavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän vain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui siihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi poistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen tiellään, selin häneen.

“Jos sallitte, sir”, sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista ja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri suuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin ja Alicen.

“Hyvää yötä, neiti Goff”, sanoi hän. “On ilo nähdä maaseudun ruusuja poskillanne.” Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: “Älkää olko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos joku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille, että Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että he olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan päästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla kantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin hän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on asia. Hyvää yötä.”

Lucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen Cashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti ajattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan porraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista kammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä raakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti kiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.

VII LUKU.
Alicen ensimmäisellä Lontoossa-olokaudella askarrutti seurapiirejä suuresti eräs niitä tapahtumia, joilla Englannin kohtalo Etelä-Afrikassa alkoi. Kun kohtalo vie kansakuntia uusiin paikkoihin, jättää se niiden itsensä valittavaksi, astellako uljaasti sen mukana ymmärtäen sen tarkoitukset, vai kulkeako talutettuna kuin porsaat torille, haraten pontevasti vastaan, kimpoillen syrjään äkillisissä kauhunpuuskissa tai syöksyen eteenpäin äkillisissä vimmanpuuskissa ja käyttäen taluttajansa suomat levähdyshetket syödäkseen eikä kyselläkseen: Mihin? Miten? tai Mitä sitten? Ainoastaan silloin kuin kohtalo komentaa lopettamaan syönnin ja lähtemään liikkeelle, puhkeaa hyödytön valitus: Miksi? jolloin kohtalo kärsimättömänä nykäisee nuorasta niin että porsasparka keikahtaa tallukoiltaan. Englanti, joka oli huomannut sen tosiasian, että porsaan menettelytapa siirsi kaiken siveellisen vastuun sen taluttajalle ja johti porsaan lopulta määränpäähän ilman päänvaivaa, omaksui sen epäröimättä Etelä-Afrikassa, sillä tuloksella, että kun eräs melkoisen kansan kuningas siellä kukistui, langeten maa-alueineen englantilaisten käsiin, tuntui valloitus hyödyttömältä, vastukselliselta ja kalliilta; ja kun oli tehty useita yrityksiä maan asioiden järjestämiseksi epäkäytännöllisten suunnitelmien mukaan, joita Siirtomaahallitukselle olivat esittäneet eräs Afrikassa pistäytynyt suosittu historioitsija ja jotkut alkuasukasten tappamiseen kyllästyneet kenraalit, kävikin selville, että paras menettelytapa oli vapauttaa kuningas ja päästä eroon hyödyttömästä saaliista palauttamalla se hänelle. Kuitenkin, koska porsaspolitiikka oli suonut kuninkaalle mahdollisuuden saada yhdessä taistelussa voiton englantilaisesta sotajoukosta, katsottiin sopivaksi viedä hänet ensin Lontooseen ja näyttää hänelle englantilaisen sivistyksen ihmeet, erittäinkin tykkien ja räjähdysaineiden alalla.

Mutta kun neekerikuningas saapui, teki hänen vapautensa englantilaisista ennakkokäsityksistä vaikeaksi huvittaa häntä, tai edes herättää hänessä toivottua mahtavuuden vaikutelmaa. Ollen vieras ajatukselle, että kourallinen yksityisiä henkilöitä saattoi omistaa maan ja ottaa toisilta maksun siitä, että salli heidän elää ja tehdä työtä siinä, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi niin suunnattoman rikas kansa saattoi olla kokoonpantu pääasiassa köyhistä ja epämukavuudessa elävistä henkilöistä, jotka raatoivat lakkaamatta luoden rikkauksia, ja osaksi ihmisluokasta, joka otti haltuunsa ja tuhlasi siten luodut rikkaudet, näyttämättä vähääkään onnellisemmalta kuin ne kovaosaiset työn orjat, joiden kustannuksella he elivät. Hän alkoi tuntea omituista pelkoa: ensin terveytensä puolesta, koska hänestä tuntui, että savun likaama Lontoon ilma synnytti heiveröisyyttä ja epärehellisyyttä sen hengittäjissä; sitten henkensäkin puolesta, kun hän sai kuulla, että Euroopassa toisinaan ammuttiin kuninkaita kaduilla. Englannin kuningatarkin, vaikka hänen katsottiin olevan kaikkein parhaiten turvattu, oli ollut vaarassa useita kertoja; ja kaikkia muita Euroopan maita suuremman valtakunnan yksinvaltias, jonka isä oli revitty kappaleiksi pääkaupunkinsa kadulla, eli sotamiesten ympäröimänä, jotka ampuivat jokaisen tuntemattoman, joka lähestyi häntä, vaikkapa hänen omasta kutsustaankin, niin että hän oli halvimpain palvelijainsakin säälin esineenä. Tällaisten olosuhteiden vallitessa oli neekerikuningasta vaikea saada houkutelluksi liikkumaan ulkosalla; ja Woolwichin asepajaa katsomaan — jonka tuhoase-varastojen toivottiin hiljaisesti varoittavan häntä käsittämästä kristinuskoa liian kirjaimellisesti — hänet saatiin ainoastaan pakolla. Lopulta Siirtomaahallitus, jonka huolehdittavana hän oli, joutui aivan ymmälle, miten huvittaa häntä ja pitää häntä hyvällä tuulella hänen määrättyyn lähtöpäiväänsä saakka.

Kun Lucian Webber rouva Hoskynin kutsujen jälkeisenä tiistaina oli käymässä serkkunsa luona tämän asunnossa Regent’s Parkissa, sanoi hän muun keskustelun ohessa:

“Siirtomaahallitus on saanut aatteen. Kuningas tuntuu olevan jonkunmoinen voimailija ja on utelias näkemään, mihin lontoolaiset pystyvät sillä alalla. Senvuoksi pidetään hänelle suuri asekamppailu.”

“Mikä on asekamppailu?” sanoi Lydia. “En ole ollut koskaan sellaisessa, eikä nimi ilmaise muuta kuin pistintaistelua.”

“Se on näytös, jossa esitetään miekankäyttötaitoa, sotilaallisia temppuja, voimistelua ynnä muuta sellaista.”

“Minä menen sinne”, sanoi Lydia. “Tuletko sinä, Alice?”

“Onko tavallista, että naiset menevät sellaisiin näytöksiin?” kysyi
Alice varovasti.
“Tässä tapauksessa naiset menevät nähdäkseen kuninkaan”, sanoi Lucian. “Olympialainen voimisteluseura, joka on ottanut osalleen näytöksen siviilipuolen ohjaamisen, odottaa kukkanäyttely-yleisöä, kuten he sitä nimittävät.”

“Tuletko sinä, Lucian?”

“Jos vain joudan. Jos en, niin pyydän loordi Worthingtonia tulemaan kanssanne. Hän ymmärtää sellaisia asioita paremmin kuin minä.”

“Ottakaamme siis hänet kaikella muotoa”, sanoi Lydia.

“Minä en ymmärrä, minkätähden olet niin ihastunut loordi Worthingtoniin”, sanoi Alice. “Onhan hänellä miellyttävä käytös, mutta muuten hänessä ei ole mitään. Sitäpaitsi hän on niin nuori. Minä en voi sietää hänen keskusteluaan. Hän on jo alkanut puhua Goodwoodin kilpa-ajoista.”

“Kyllä hän vähitellen kehittyy pois liiallisesta urheiluinnostaan”, sanoi Lucian isällisesti.

“Niinkö!” sanoi Lydia. “Ja miksikä hän sitten kehittyy?”

“Ehkä järkevämmäksi mieheksi”, sanoi Lucian häikäilemättä.

“Toivottavasti”, sanoi Lydia; “mutta minusta on urheiluunkin innostunut mies parempi kuin sellainen, joka ei ole innostunut mihinkään.”

“Paljon voidaan epäilemättä sanoa siltäkin näkökannalta. Mutta eihän loordi Worthingtonin välttämättä tarvitse tuhlata tarmoaan hevos-urheiluun. Et kaiketi pitäne poliittista elämää, johon hän asemansa puolesta soveltuisi erikoisesti, arvottomana hänen harrastukselleen?”

“Puoluepeli on epäilemättä sekä jännittävää että huvittavaa. Mutta onko se parempaa kuin hevosurheilu? Kilparatsastajat ja hevosten-opettajat ainakin tuntevat tehtävänsä, kun taas parlamentin jäsenet eivät tunne. Onko hauskaa istua penkillä — vaikkapa sitten ministeripenkilläkin — kuuntelemassa amatööriväittelyä kysymyksistä, jotka on jo sata vuotta sitten ratkaistu kaikkien niiden tyydytykseksi, jotka ovat niitä vakavasti tutkineet?”

“Sinä et ymmärrä hallituksen velvollisuuksia, Lydia. Sinä et koskaan kajoa tähän asiaan lujittamatta sitä mielipidettäni, että naiset ovat luonnostaan kykenemättömät sitä käsittämään.”

“Sinulle on luonnollista ajatella niin, Lucian. Alahuone on sinulle olemassaolon päämaali. Minulle se on vain kokoelma vajaa-tietoisia herroja, jotka ovat paturoineet joka asian, mihin ikinä ovat ryhtyneet, ensimmäisestä verotuskomiteasta viimeiseen maalakiin asti, ja jotka julkeasti väittävät, että minä en ole kyllin hyvä istumaan heidän seurassaan.”

“Lydia”, sanoi Lucian kiusaantuneena, “sinä tiedät, että minä kunnioitan naisia heidän omassa toimintapiirissään —”

“Anna heille sitten toinenkin toimintapiiri, niin ehkä he ansaitsevat kunnioituksesi siinäkin. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, että miehet heidän toimintapiirissään eivät ole voittaneet kunnioitustani. Kylliksi kuitenkin siitä tällä kertaa. Minun on järjestettävä joitakin asioita, ennenkuin menen ulos. Ne ovat tärkeydeltään kiireellisempiä kuin suopean vanhoillisen käännyttäminen vastahakoiseksi naisten äänioikeuden kannattajaksi. Suo anteeksi, että poistun viideksi minuutiksi.”

Hän lähti huoneesta. Lucian istuutui ja suuntasi huomionsa Aliceen, jolla oli vielä senverran jäljellä hermostuneisuuttaan, että hän suoristi olkapäänsä ja näytti juhlalliselta. Mutta Lucianilla ei ollut mitään sitä vastaan: pieni jäykkyys käytöksessä miellytti hänen makuaan.

“Toivon”, lausui Lucian, “ettei serkkuni ole onnistunut saada teitä omaksumaan omituisia mielipiteitään.”

“Ei”, sanoi Alice. “Tietysti on hänen oma asemansa poikkeuksellinen. Hän on niin ihmeellisen monipuolisesti sivistynyt! Yleensä olen sitä mieltä, ettei naisilla pitäisi olla mielipiteitä. Onhan kyllä sellaisia vakaumuksia, jotka jokainen sivistynyt nainen tunnustaa omikseen: tiedämme, esimerkiksi, että roomalaiskatolisuus on väärää. Mutta sitä voi tuskin kutsua mielipiteeksi: olisihan jumalatontakin tehdä niin, koska se on yksi korkeimpia totuuksia. Tarkoitan sitä, että naisten ei pitäisi ruveta valtiollisiksi agitaattoreiksi.”

“Ymmärrän teidät ja olen aivan samaa mieltä kanssanne. Lydian asema on, kuten sanoitte, poikkeuksellinen. Hän on elänyt niin paljon ulkomailla, ja hänen isänsä oli hyvin omituinen mies. Selväjärkisimmätkin ihmiset saavat, joutuessaan pois englantilaisen elämän ja ajatustavan suoranaisen vaikutuksen alta, merkillisiä ennakkoluuloja. On miltei valitettavaa, että sellainen mielenlujuus ja tiedon laajuus saavat lujituksekseen sen vaarallisen riippumattomuuden, jonka rikkaus tuottaa. Sen laatuiset edut tuovat mukanaan velvollisuuksia sitä luokkaa kohtaan, joka on ne luonut — velvollisuuksia, joille Lydia ei ainoastaan ole välinpitämätön, vaan kerrassaan vihamielinenkin.”

“Minä en koskaan puutu hänen mielipiteisiinsä näistä asioista. Olen liian tietämätön ymmärtääkseni niitä. Mutta neiti Carew’n aulius minua kohtaan on ollut verraton. Eikä hän näytä tietävänkään olevansa jalomielinen. Olen hänelle velkaa enemmän kuin voin koskaan maksaa.”

“Ainakaan”, lisäsi Alice itsekseen, “en ole kiittämätön.”

Neiti Carew ilmestyi nyt jälleen puettuna pitkään harmaaseen viittaan ja yksinkertaiseen majavannahkahattuun, käsissään kirjoitustarpeita sisältävä käärö.

“Menen British Museumiin lukemaan”, sanoi hän.

“Jalanko! — yksinkö!” sanoi Lucian katsellen hänen pukuaan.

“Niin. Jos estätte minut kävelemästä, niin riistätte terveyteni. Jos estätte minut menemästä yksin minne haluan ja milloin haluan, niin riistätte vapauteni — revitte Magna Chartan, niin sanoakseni. Mutta en tahdo välttämättä olla yksin tällä kertaa. Jos sinä voit palata virastoosi Regent’s Parkin ja Gower-kadun kautta menettämättä liiaksi aikaa, niin olen iloinen seurastasi.”

Lucian tukahdutti säädyllisesti lähtöintonsa katsomalla kelloonsa ja ollen miettivinään velvoituksiaan. Lopputuloksena hän sanoi olevansa onnellinen saadessaan saattaa häntä.

Oli kaunis kesäinen iltapäivä, ja puistossa oli paljon väkeä. Luciania alkoi pian kiusata se huomio, jota hänen serkkunsa herätti. Huolimatta mustasta majavannahasta loisti hänen tukkansa kuin tuli päivänpaisteessa. Naiset tuijottivat häneen vastenmielisellä uteliaisuudella ja ohi päästyään kääntyivät tarkastamaan hänen pukuaan. Miehet turvautuivat erilaisiin verukkeihin voidakseen tyydyttävästi katsella häntä, ilmaisematta töykeästi tarkoitustaan. Jotkut typerät nuorukaiset töllöttivät suu auki, ja jotkut hävyttömät hymyilivät. Lucian olisi ilomielin potkaissut heitä kaikkia ilman erotusta. Hän esitti, että he poikkeaisivat polulta ja oikaisisivat nurmikon poikki. Kun he astuivat pois puiden varjosta, oli hänellä epämääräinen vaikutelma, että ilman suloisuus ja puiston kauneus tekivät tilaisuuden romanttiseksi, ja että ne sanat, joilla hän toivoi luovansa serkkunsa ja itsensä väliset suhteet rakkaammiksi ja läheisemmiksi, sopisi hyvin lausua siinä tilaisuudessa. Mutta hän alkoi heti puhua, vasten tahtoaan, yleisten puistojen ylläpidon kustannuksista, joista hänellä sattui olemaan virallisia yksityiskohtaisia tietoja. Lydia, jonka mielenkiinnon kaikenlaiset tosiasiat saivat kerkeästi vireille, piti aihetta varsin mukiinmenevänä tilapäiseksi iltapäiväkeskusteluksi ja pitkitti sitä, kunnes he ehtivät yli nurmikon ja tulivat Euston Roadille, missä liikenteen pauhu vaiensi heidät joksikin aikaa. Päästyään melusta Gower-kadun arvokkaaseen hiljaisuuteen lausui Lucian äkkiä:

“Yksi niitä haittoja, joita suuri rikkaus naisen käsissä tuo mukanaan, on se, että hän tuskin voi tuntea olevansa varma —” Tässä hänen ajatuksensa äkkiä karkasivat. Hän pysähtyi, mutta säilytti rauhallisuutensa niin hyvin, että näytti siltä kuin hän olisi esittänyt täydellisen lauseen ja ollut täysin tyytyväinen siihen.

“Tarkoitatko, ettei hän voi koskaan tuntea olevansa varma oikeudestaan rikkauksiensa omistamiseen? Se vaivasi minuakin ennen, mutta ei enää.”

“Joutavia!” sanoi Lucian. “Tarkoitin ystäviesi epäitsekkyyttä.”

“Sekään ei vaivaa minua. Ehdottoman epäitsekkäitä ystäviä en etsikään, koska löytäisin niitä vain idioottien tai unissakulkijoiden joukosta. Mitä taas niihin tulee, joiden itsekkyyden laatu on alhaista, eivät he osaa salata vaikuttimiaan minulta. Muuten en ole niin järjetön, että panisin pahakseni, jos rikkaudelleni omistetaankin erikoista huomiota ystävyyteni arvoa määriteltäessä.”

“Etkö usko sellaisia henkilöitä olevan olemassa, jotka pitäisivät sinusta aivan yhtä paljon, vaikka olisit köyhäkin?”

“Sellaiset henkilöt toivoisivat minun tulevan köyhäksi, saattaakseen minut lähemmäksi itseään; ja siitä minä en heitä kiittäisi. Minä panen suuren arvon sille kunnioitukselle, jota rikkauteni herättää, Lucian. Se on ainoa vastapaino sen herättämälle kateudelle.”

“Siis sinä kieltäytyisit uskomasta kenenkään miehen epäitsekkyyteen, joka — joka —”

“Joka tahtoisi mennä kanssani naimisiin? Päinvastoin: olisin viimeinen henkilö uskomaan, että joku mies voisi pitää enemmän rahoistani kuin minusta. Jos hän olisi riippumaton ja ilmeisesti kyvykäs pitämään paikkansa maailmassa ilman minun apuani, halveksisin häntä, jos hän epäröisi lähestyä minua väärän tulkinnan pelosta. En luule, että mies on koskaan täysin kunniallinen, jollei hän pysty voittamaan sellaista pelkoa. Mutta jos hänellä ei olisi ammattia eikä rahoja eikä mitään muuta tarkoitusta kuin elää minun kustannuksellani, silloin pitäisin häntä seikkailijana ja kohtelisin häntä myös sellaisena — paitsi jos rakastuisin häneen.”

“Paitsi jos rakastuisit häneen?”

“Se — olettaen, että sellaista todella tapahtuu — voisi vaikuttaa erotuksen tunteissani, muttei käytöksessäni. En menisi naimisiin seikkailijan kanssa missään olosuhteissa. Harhaan-osuneesta intohimosta voisin parantua, mutten huonosta aviomiehestä.”

Lucian oli vaiti; hän käveli pitkin, epäsäännöllisin askelin, tähystäen tuimasti katukivitykseen, ikäänkuin se olisi ollut vaikea ongelma, ja silloin tällöin tönäisten sitä kepillään. Vihdoin hän katsahti ylös ja sanoi:

“Viitsisitkö pitentää hiukan kävelyämme kulkemalla kanssani
Bedford-puistikon ympäri? Minulla on jotakin erityistä sanottavaa.”
Lydia kääntyi ja mukautui hänen pyyntöönsä sanaakaan virkkamatta; ja he olivat kulkeneet puistikon toi sen laidan pituuden, ennenkuin Lucian jälleen avasi suunsa.

“Kun tarkemmin ajattelen, Lydia, ei tämä ole sovelias aika eikä paikka tärkeille ilmoituksille. Suo anteeksi, että sain sinut poikkeamaan tieltäsi tyhjän vuoksi.”

“Tästä en pidä, Lucian. Tärkeät ilmoitukset turmelevat — tässä tapauksessa — hyvän käytöksen. Jos aikomasi lausunto on järkevä, on nykyhetki sille yhtä hyvä aika ja Bedford-puistikko yhtä hyvä paikka, kuin mitä luultavasti vastakaan voit löytää. Jos ei se ole, niin tunnusta, että olet päättänyt jättää sen sanomatta. Mutta älä lykkää sitä toistaiseksi. Vaiteliaisuus on aina erehdys — ministeripenkilläkin. Ja se on kaksinkertainen erehdys juuri minuun nähden, sillä minulla on sitä kohtaan luontainen vastenmielisyys.”

“Niin”, sanoi Lucian hätäisesti; “mutta suo minulle vielä hetkinen — kunnes tuo poliisi on mennyt ohi.”

Poliisi astuskeli huolettomana ohi, iskien katukivitystä koroillaan ja räpsien kämmentään valkoisella hansikkaalla.

“Asia on niin, Lydia, että — Minun on kovin vaikea —”

“Mistä on kysymys?” sanoi Lydia, odotettuaan turhaan lähempiä selityksiä. “Olet keskeyttänyt kahdesti.” Oltiin hetkinen vaiti. Sitten Lydia katsahti Lucianiin nopeasti ja lisäsi epäuskoisena: “Aiotko mennä naimisiin? Sekö on tuo salaisuus, joka sitoo harjaantuneen kielesi?”

“Vain siinä tapauksessa, että sinäkin otat osaa toimitukseen.”

“Hyvin ritarillista, ja vieläpä hiukan humorististakin, joka on minulle uusi kokemus sinuun nähden. Mutta mitä sinulla on sanottavana minulle, Lucian? Suoraan sanoen alkaa epäröimisesi käydä naurettavaksi.”

“Et ole todellakaan tehnyt asiaani helpommaksi esittää, Lydia. Ehkä sinulla onkin naisellinen aavistus tarkoituksestani ja sinä tahdot tahallasi peloittaa minua.”

“En vähintäkään. Minä en ole etevä aavistuksissa, naisellisissa enempää kuin muissakaan. Toden totta, jollet nyt heti sano sanottavaasi, niin käännyn ja riennän museoon.”

“En voi löytää soveliasta ilmaisumuotoa”, sanoi Lucian tuskallisen hämmentyneenä. “Olen varma, ettet tahdo olettaa mitään alhaisia vaikuttimia minun — no, olkoon, lausunnolleni, vaikka sana tuntuukin typerältä. Käsitän liiankin hyvin, että, tavalliselta kannalta katsoen, on olemassa varsin vähän mitään, mikä houkuttelisi sinua liittymään minuun. Kuitenkin —”

Nopea muutos Lydian kasvoissa ilmaisi Lucianille, että hän oli sanonut tarpeeksi. “En ollut ajatellut tätä”, virkkoi Lydia vaitiolon jälkeen, joka Lucianista tuntui pitkältä. “Huomiomme ovat niin merkityksettömiä, ennenkuin olemme saaneet langan, mihin voimme ne pujottaa! Sinun on mietittävä tarkemmin tätä asiaa, Lucian. Se suhde, joka nyt on meidän välillämme, on paras, minkä luonteittemme erilaisuus voi sallia. Minkätähden haluat muuttaa sitä?”

“Koska tahtoisin tehdä sen läheisemmäksi ja pysyvämmäksi. En tahdo muuttaa sitä muussa suhteessa.”

“Esittämäsi toimintatapa merkitsisi sille melkoista tuhoutumisen vaaraa”, sanoi Lydia malttavaisesti. “Me emme voisi menestyä yhdessä. Meidän välillämme on mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka merkitsevät periaatteiden eroavaisuuksia.”

“Varmaan et nyt puhu vakavissasi. Mielipiteitäsi, tai käsityksiäsi, ei mikään valtiollinen puolue Englannissa aja, joten ne ovat käytännöllisesti katsoen tehottomia eivätkä voi törmätä yhteen minun mielipiteitteni kanssa. Ja sellaiset eroavaisuudet eivät ole persoonallisia asioita.”

“Sellainen puolue saattaisi muodostua viikko naimisiinmenomme jälkeen — ja tuleekin, luulen, muodostumaan ainakin paljon ennen kuolemaamme. Siinä tapauksessa pelkään mielipiteidemme eroavaisuuksien käyvän hyvin persoonallisiksi asioiksi.”

Lucian alkoi kävellä nopeammin vastatessaan: “On liian järjetöntä asettaa sitä, mitä kutsut mielipiteiksesi, vakavaksi esteeksi välillemme. Sinulla ei ole mitään mielipiteitä, Lydia. Noita epäkäytännöllisiä päähänpistoja, joita sinua huvittaa tuoda julki, ei Englannissa tunnusteta täysijärkisiksi valtiollisiksi vakaumuksiksi.” Lydia ei vastannut tähän. Hän odotti jonkun aikaa miettiväisen äänettömänä ja virkkoi sitten:

“Minkätähden et mene naimisiin Alice Goffin kanssa?”

“Oh, hirteen Alice Goff!”

“On niin helppo saada esille mies pintakiillon alta rouhaisemalla hänen tunteitaan”, sanoi Lydia nauraen. “Mutta minä puhuin tosissani, Lucian. Alice on tarmokas, kunnianhimoinen ja järkkymättömän nuhteeton periaatteellisissa kysymyksissä. Uskon, että hän antaisi sinulle vakavaa apua virkaurasi joka askeleella. Sitäpaitsi hänessä on ruumiillista rotevuutta. Oppinut luokkamme on sellaisen lisäyksen tarpeessa.”

“Monet kiitokset vihjauksestasi; mutta minua ei satu haluttamaan mennä naimisiin neiti Goffin kanssa.”

“Minä kehoitan sinua ajattelemaan sitä. Sinulla ei ole ollut vielä aikaa uusien suunnitelmien muodostamiseen.”

“Uusien suunnitelmien! Sinä siis ehdottomasti hylkäät minut — hetkeäkään miettimättä?”

“Ehdottomasti, Lucian. Eikö vaistosikin varoita sinua, että olisi erehdys mennä naimisiin minun kanssani?”

“Ei, en voi sanoa sen tekevän sitä.”

“Luota sitten minun vaistooni, joka ei asetu millekään epävarmalle kannalle tässä kysymyksessä, kuten mielilehtiesi on tapana sanoa.”

“Se on tunnekysymys”, sanoi Lucian väkinäisellä äänellä.

“Onko?” vastasi Lydia vilkkaasti. “Sinä olet tuottanut minulle jonkunmoisen yllätyksen, Lucian. En ole koskaan havainnut käytöksessäsi mitään rakastavaisen ailahduksia.”

“Ja sinä olet tuottanut minulle hyvin epämieluisan yllätyksen, Lydia. Minusta tuntuu nyt, ettei minulla koskaan ole ollut paljon menestyksen toivoa; mutta luulin kuitenkin, että harhaluulojeni poistaminen tapahtuisi lempeällä tavalla.”

“Olenko ollut tyly?”

“En valita.”

“Se johtui onnettomuudesta, Lucian, ei ilkeydestä. Sitäpaitsi nuo hienostelut, joilla ystävykset koettavat säästää toistensa tunteita, ovat pikkumaisia epäsuoruuksia. Minä suhtaudun sinuun suorasti. Tahtoisitko, että olisin toisenlainen?”

“Tietysti en. Minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut.”

“Ei vähintäkään. Lisää nyt vielä tuohon muodolliseen myönnytykseen vilpitön vakuutus, että et ole loukkaantunut.”

“Vakuutan sinulle, etten ole”, sanoi Lucian alakuloisen alistuvasti.

He olivat tällöin saapuneet Charlotte-kadulle, ja Lydia lopetti selvittelyn sanattomasti kääntymällä Museoon päin ja alkamalla puhua yhdentekevistä aiheista. Russell-kadun kulmassa Lucian nousi ajurinrattaille ja ajoi pois ilmaisten masentuneena kiitoksensa hymystä ja kädenhuiskutuksesta, joilla Lydia koetti häntä lohduttaa. Lydia meni sitten kansalliskirjastoon, missä hän unohti Lucianin. Kosinnan järkyttävä vaikutus oli vielä ilmenemättä, mutta toistaiseksi hän ei sitä tuntenut, vaan työskenteli uutterasti, kunnes kirjasto suljettiin ja hänen oli lähdettävä. Koska hän oli istunut useita tunteja ja päivä oli vielä valoisa, ei hän ottanut ajuria eikä edes kävellyt suoraan kotiin. Hän oli kuullut eräästä Sohossa olevasta kirjakauppiaasta, jolla oli myytävänä eräs harvinainen teos, jota hän halusi; ja hänen mieleensä johtui, että nyt oli hyvä tilaisuus lähteä etsimään tuota kirjakauppiasta. Asianlaita oli kuitenkin niin, että Länsi-Euroopassa tuskin oli yhtään pääkaupunkia, jota hän ei olisi tuntenut paremmin kuin Lontoota. Hän eksyi pian kapeiden katujen sokkeloon, joiden varrella olevat aikoinaan hienot asumukset olivat jo ammoin muutetut pieniksi myymälöiksi tai vuokrakasarmeiksi ja alkoivat nyt vuorostaan joutua suurten liiketalojen hiljaa mutta varmasti etenevän valloituksen uhreiksi. Kuitenkaan ei liike-elämän tuoksina rikkonut omituista Sohon hiljaisuutta. Myymälöiden kaupanteko ei näyttänyt juuri vilkkaalta; isot tukkuliikkeet pidättivät toimeliaisuutensa seinien sisäpuolella; ne harvat konttoristit, liikemiehet ja varastonhoitajat, joita näkyi ulkoisalla, olivat näköjään pikemminkin aikeissa pistäytyä läheisiin kapakoihin kuin tärkeitä asioita toimittamassa. Mutta paikalla vilisi laumoittain lapsia, jotka parveilivat, sirittivät ja pyrähtelivät kuin varpuset, ollen vastuksina aikaihmisille ja tehden huolella rakennetut kaupan tyyssijat leikkitantereekseen.

Lydia huomasi erään pienen pojan katselevan kaihokkaasti makeismyymälän ikkunaan, ilmeisesti kipeästi rahan tarpeessa. Hän ehdotti pojalle, että tämä opastaisi hänet takaisin sen seudun valtakadulle. Poika suostui tarjoukseen ahnaasti ja johti hänet kohta sinne Lexington-kadun kautta. Lydia kiitti häntä ja antoi hänelle pienimmän rahan kukkarostaan, mikä sattui olemaan shillinki. Riemastuen sellaisen omaisuuden saannista päästi poika kimakan kirkunan ja syöksyi pois näyttääkseen rahaa eräälle poikaparvelle, joka oli juuri juossut näkyviin kapakan kulman takaa. Kiireessään hän törmäsi päistikkaa erääseen kapakan edustalla tavallisista seisoskelijoista, vankkarakenteiseen nuoreen mieheen, joka kirosi häntä kiukkuisesti. Poika vastasi kiihkeästi ja alkoi sitten, yhteentörmäyksen aiheuttamasta kivusta, itkeä. Kun Lydia tuli paikalle, seisoi lapsi vetistellen juuri hänen tiellään, ja hän taputti sitä säälivästi päähän ja kehoitti muistamaan sitä paljoa rahaa, joka hänellä oli kulutettavana. Lapsi näytti tulevan lohdutetuksi ja pyyhki silmiään rystysillään äänettömänä; mutta mies, joka, saatuaan karkean töytäyksen nivusiinsa, närkästyi Lydian epäoikeudenmukaisuutta, kun hän soi myötätuntonsa päällekarkaajalle eikä hänelle, jolle se oikeuden mukaan olisi kuulunut, käveli uhkaavasti Lydian eteen ja kysyi karkeasti kiroten, oliko hän tehnyt jotakin pojalle. Ja kun hän pidättyi kohdistamasta mitään mainesanaa Lydiaan, uskoi hän rehellisesti tehneensä kunniaa Lydian sukupuolelle ja persoonallisille suloille osoittamalla esiintymisessään vaikuttavan yhdistelmän ritarillisuutta ja miehekästä kiivautta. Lydia ei tuota ritarillisuutta tajunnut, vaan peräytyi ja astui ajotielle päästäkseen hänen ohitseen. Harmistuneena tästä välinpitämättömyyden yrityksestä asettui mies uudelleen hänen tielleen ja toisti kysymyksensä entistä tuikeammin, kun samassa äkillinen töytäys sydänalaan sai hänet tuntemaan ankaraa sisällistä kipua, horjuttaen samalla hänen tasapainonsa niin kovakouraisesti, että hän oli vähällä kaatua jalkakäytävän reunakiveen. Päästyään jälleen jaloilleen hän näki edessään keikarimaisesti puetun nuoren miehen, joka puhutteli häntä näin sanoen:

“Silläkö tavalla naista puhutellaan, häh? Eikö katu ole kyllin leveä kahdelle. Eikö teillä ole ihmistapoja?”

“Ja kukas te olette, ja mihin te töykitte kyynärpäätänne?” sanoi mies, päästäen ylivoimaisen sadatuksen.

“No, no”, sanoi Cashel Byron varoittavasti. “Teidän on paras pitää siivoa suuta, jos haluatte säilyttää hampaanne siinä. Älkää huoliko siitä, kuka olen.”

Lydia, nähdessään riidankahinan olevan syntymässä ja huolestuneena miehen uhkaavasta näöstä, päätti järkevästi kiiruhtaa pois ja lähettää poliisin Cashelin avuksi. Mutta kääntyessään hän huomasi väkijoukon jo kerääntyneen ympärille, sulkien hänet sisäpiiri-katselijaksi kahnaukselle, josta lupasi sukeutua katutappelu. Hänen huomionsa palautti kiistelijöihin hänen äskeisen ahdistajansa voimakas sisunpurkaus. Cashel näytti huolestuneelta, sillä hän peräytyi askeleen piittaamatta takana olevien varpaista ja huudahti, torjuen toisen pois kämmenellään:

“Jättäkää nyt minut rauhaan. Minä en halua olla kanssanne juttusilla.
Menkää pois läheltäni, kuuletteko.”
“Ette halua olla kanssani juttusilla! Vai niin, ja minkätähden? Koska teissä ei ole siihen miestä tarpeeksi. Mitä se merkitsee, että tulette töykkäämään kyynärpäänne toisen leipälaukkuun ja sitten haluatte luikkia tiehenne? Luulitteko, että pelkäisin teidän samettitakkianne?”

“No hyvä”, sanoi Cashel rauhaarakentavasti; “sanokaamme, ettei minussa ole teille miestä tarpeeksi. Niin että se asia on selvä. Oletteko tyytyväinen?”

Mutta suuresti pöyhistyneenä julisti toinen monin kirouksin repivänsä Cashelin maksan maalle ja vieläpä, jos hän niin halusi, Lydiankin, josta hän käytti raakaa mainesanaa. Väkijoukko hurrasi ja kehoitti häntä “käymään päälle”. Cashel sanoi silloin jurosti:

“Hyvä on. Mutta älkää koettako väittää jälkeenpäin, että minä pakotin teidät riitaan. Ja nyt”, lisäsi hän kolkolla äänensävyllä, mikä sai Lydian värisemään ja siirsi hänen pelkonsa Cashelin vastustajan puolelle, “minä panen teidät toivomaan, että olisitte purrut kielenne poikki, ennenkuin sanoitte tuon äskeisen sananne. Niin että varokaa itsenne.”

“Oh, kyllä varon itseni”, sanoi mies uhmaten. “Kätenne koholle!”

Cashel katseli vastustajansa asentoa sanomattoman pilkallisena. “Te tulette tietämään, milloin käteni ovat koholla, kun tunnette katukivet hartioissanne”, sanoi hän. “Parasta että pidätte takin päällänne, niin kaadutte pehmeämmin.”

Mies ilmaisi hylkäävänsä tämän neuvon alkamalla riisua takkiaan tarmokkaasti. Nimetön väristys kävi läpi väkijoukon. Ne, jotka olivat huonoilla paikoilla, painautuivat eteenpäin; ja ne, jotka muodostivat sisäpiirin, painautuivat taaksepäin jättääkseen sijaa ottelijoille. Lydia, jolla oli haluttu paikka lähellä Cashelia, toivoi tulevansa sysätyksi ulos tungoksesta, sillä hän alkoi tuntea heikkoutta ja pahoinvointia. Mutta eräs komea teurastaja, joka oli saanut paikan hänen vieressään, katsoi hänellä olevan oikeuden kunniapaikkaan eturivissä ja kehoitti häntä olemaan pelkäämättä. Hänen puhuessaan näytti kasvojen joukko Lydian edessä äkkiä huojuvan. Pelastuakseen kaatumasta hän pisti käsivartensa teurastajan kainaloon, ja tämä hyvin mielissään veti hänet lähelleen ja tuki häntä tehokkaasti. Hänen tukensa oli tervetullut, koska se oli tarpeen.

Sillävälin Cashel seisoi liikkumatonna, tarkaten järkkymättömän halveksivana vastustajansa liikkeitä, kun tämä kääri ylös haalistuneita paidanhihojaan väkijoukon huudellessa rohkaisevasti: “Käy päälle, Teddy”, “Anna hänelle köniin, Teddy”, ynnä muita vielä täsmällisempiä kehoituksia. Mutta Teddyn luonto alkoi jäähtyä: hän läheni aavistaen käyvänsä turmiotaan kohti. Hän ei uskaltanut syöksyä vihollisensa kimppuun, jonka katse näytti oivaltavan hänen kyvyttömyytensä. Kun hän vihdoinkin rohkaistui iskemään, ei lyönti ylettynyt, minkä Cashel ilmeisesti tiesi edeltäpäin, sillä hän ei liikahtanutkaan. Kuului naurua ja kärsimätöntä mutinaa väkijoukosta.

“Odotatteko pollarin tulevan teitä erottamaan?” huusi teurastaja.
“Tulkaa ulos nurkastanne ja käykää toimeen, kuuletteko?”
Tämä muistutus, että poliisi voisi riistää häneltä saaliinsa, näytti saavan Cashelin liikkeelle. Hän astui askeleen eteenpäin. Väkijoukon jännitys kohosi huippuunsa, ja eräs pieni mies lähellä Lydiaa teki hurjan ilmahypyn ja kirkaisi: “Käy päälle, Cashel Byron.”

Nämä sanat kuullessaan Teddy suorastaan tyrmistyi kauhusta. Hänen kätensä vaipuivat nopeasti alas ja surkea vihertävä kalpeus valahti hänen poskilleen. “Se ei ole oikeudenmukaista”, huudahti hän, peräytyen niin pitkälle kuin pääsi: “Minä antaudun. Antakaa olla, mestari: te olette liian etevä minulle.” Mutta julma väkijoukko työnsi häntä ivaten Cashelia kohti, joka läheni säälimättä. Teddy lankesi polvilleen. “Mitäpä ihminen voi sanoa enempää, kuin että hän on saanut tarpeekseen?” rukoili hän. “Olkaa englantilainen, mestari, älkääkä lyökö miestä silloin kuin hän on maassa.”

“Maassa!” sanoi Cashel. “Kuinka kauan pysytte maassa, jos minä tahdon että nousette ylös?” Ja liittäen toiminnan sanoihinsa hän tarttui Teddyyn vasemmalla kädellään, nosti hänet jaloilleen, heitti hänet avuttomaan asentoon polvelleen ja kohotti oikean nyrkkinsä kuin moukarin hänen ylöspäin kääntyneiden kasvojensa yläpuolelle. “Nyt”, sanoi hän, “te ette ole maassa. Mitä teillä on sanomista puolustukseksenne, ennenkuin lyön naamanne alas kurkustanne?”

“Älkää tehkö sitä, mestari”, huohotti Teddy. “En tarkoittanut mitään pahaa. Mistä minä tiesin, että tuo nuori nainen oli teidän heilanne?” Tässä hän rimpuili vähän, ja hänen kasvonsa kävivät tummemman värisiksi. “Päästäkää, mestari”, huusi hän ölisten. “Te tukehdutatte minut.”

“Pyydän, päästäkää hänet”, sanoi Lydia, irtautuen teurastajasta ja tarttuen Cashelin käsivarteen.

Hätkähtäen Cashel päästi otteensa, ja Teddy kierähti maahan. Hän käveli pois työntäen käsiään hihoihinsa ja uhmaten häpeäänsä tunteettomalla irvistyksellä. Cashel tarjosi mitään puhumatta Lydialle käsivartensa, ja Lydia, ymmärtäen itselleen parhaaksi päästä poistumaan paikalta niin vähin sanoin kuin mahdollista, otti sen vastaan ja sitten kääntyi ja kiitti teurastajaa, joka punastui ja kävi sanattomaksi. Pieni mies, jonka huudahdus oli keskeyttänyt tappelun, heilutti nyt hattuaan huutaen:

“Brittiläinen leijona eläköön! Kolminkertainen hurraa Cashel Byronille!”

Cashel käännähti häneen päin ja sanoi: “Älkää käytelkö niin vapaasti toisten ihmisten nimiä, muuten voitte joutua itse ikävyyksiin.”

Pieni mies peräytyi kiireesti, mutta väkijoukko vastasi kehoitukseen kolmella hurraa-huudolla, kun Cashel, Lydia käsipuolessaan, poistui kujannetta myöten, jonka muodostivat epäiltävä-maineisen näköiset tytöt, Teddyn luokkaan kuuluvat juipit, valkoesiliinaiset puotilaiset, jotka olivat poistuneet tiskiensä takaa nähdäkseen tappelun, ynnä muutamat kalpeat konttoristit, jotka katselivat kunnioittavasti nyrkkitaistelijaa ja ihmetellen hänen seuralaisensa hienoa näköä. Heitä saattoi kaksoisjono pieniä ryysylurjuksia, jotka, katse vakavasti kiinnitettynä Casheliin, kävelivät jalkakäytävillä, Cashelin johtaessa Lydiaa kapean kadun keskustaa pitkin. Ei yksikään heistä heittänyt kipakkaa tai päästänyt huutoa. Tähystäen hellittämättä sankariaan he tepsuttivat eteenpäin, törmäten yhteen jokaisen tielleen sattuvan esineen kanssa. Vihdoin Cashel seisahtui. Pojatkin seisahtuivat heti paikalla. Hän otti joitakin kuparirahoja taskustaan, kalisti niitä kädessään ja puhutteli heitä.

“Pojat.” Kuolonhiljaisuus. “Tiedättekö, mitä minun on tehtävä pysyäkseni voimissani?” Tähän saakka järkähtämättömät katseet vilhuivat levottomasti. “Minun on syötävä pieni poika joka ilta ennen maatapanoa. Nyt en ole vielä varsin päättänyt, kuka teistä olisi parhaiten makuuni; mutta jos yksikään tulee askeleenkaan kauemmaksi, niin syön hänet. Niin että mars matkaanne.” Ja hän viskasi rahat melkoisen matkan päähän. Syntyi huuto ja rynnäkkö, ja Cashel ja Lydia jatkoivat matkaansa ilman saattajia.

Lydia oli käyttänyt poikien karkoitusta hyväkseen irtautuakseen Cashelin käsivarresta. Hän virkkoi nyt, puhutellen Cashelia ensi kertaa sen jälkeen kuin hän oli lausunut sanansa Teddyn puolesta:

“Olen pahoillani, että olen tuottanut teille niin paljon vaivaa, herra Cashel Byron. Kiitän teitä siitä, että puutuitte asiaan suojellaksenne minua; mutta minä en ollut missään todellisessa vaarassa. Olisin kernaasti sietänyt joitakin raakoja sanoja välttääkseni häiriötä.”

“Kas niin!” huudahti Cashel. “Tiesinhän sen. Te soisitte mieluummin, että olisin pitänyt huolta omista asioistani enkä puuttunut juttuun. Te olette pahoillanne sen mies-paran puolesta, jota pitelin niin kovakouraisesti: ettekö olekin? Se on niin kauttaaltaan naisen tapaista.”

“Enhän ole sanonut mitään tuollaista.”

“No, en ymmärrä mitä muutakaan tarkoitatte. Ei minulle ole mikään nautinto tapella satunnaisten miesten kanssa kaduilla tyhjän vuoksi: enhän minä sillä tavalla leipääni ansaitse. Ja nyt kun olen sen tehnyt teidän tähtenne, niin te annatte minun ymmärtää, että minun olisi tullut pysyä rauhassa.”

“Ehkä olen väärässä. Minä tuskin ymmärrän, mitä siinä tapahtui. Te näytitte putoavan kuin pilvistä.”

“Ahaa! Te olitte siis iloinen nähdessänne minut rinnallanne, huolimatta puheestanne. Sanokaahan: ettekö ollut iloinen nähdessänne minut?”

“Tunnustan sen: olin tosiaan hyvin iloinen. Mutta millä taikakeinolla te niin äkkiä lannistitte tuon miehen? Ja oliko tarpeellista tahrata käsiänne kuristamalla häntä?”

“Se tuotti minulle tyydytyksen; ja se oli hänelle parahiksi.”

“Perin vaivainen tyydytys! Panitteko merkille, että joku joukosta huusi nimenne, ja että se näytti pelästyttävän miestä kauheasti?”

“Todellakin. Omituista, vai mitä? Mutta te sanoitte näyttäneen siltä kuin olisin pudonnut taivaasta. Minähän olin seurannut teitä jo viisi minuuttia! Mitäs siitä arvelette? Jos sain ottaa vapauden kysyä, niin kuinka jouduitte kävelemään ympäri Soho’ta sellaiseen aikaan päivästä pienen pojan kanssa?”

Lydia selitti. Kun hän oli lopettanut, oli melkein pimeä. He olivat saapuneet Oxford-kadulle, missä Lydia, kuten Lucian Regent’s Parkissa samana iltapäivänä, huomasi seuralaisensa olevan monien kulkijain uteliaisuuden esineenä, erittäinkin ajurien ja omnibusin kuljettajien.

“Alice luulee varmaan minun eksyneen”, sanoi Lydia antaen merkin ajurille, joka pani hevosensa äkkisyöksyllä tottelemaan sitä. “Hyvästi; ja paljon kiitoksia. Olen aina kotona perjantaisin, ja minulle on oleva suuri ilo nähdä teitä.”

Hän ojensi Cashelille kortin. Tämä otti sen, luki sen ja katsoi sen taakse nähdäkseen oliko sinne mitään kirjoitettu, ja virkkoi sitten epävarmasti:

“Otaksun, että siellä tulee olemaan paljon ihmisiä.”

“Kyllä, te tulette tapaamaan koko joukon ihmisiä.”

“Hm! Toivon, että sallisitte minun saattaa teitä kotiin nyt. En pyydä päästä kauemmaksi kuin portille.”

Lydia nauroi. “Te olisitte hyvin tervetullut”, sanoi hän; “mutta minä olen hyvässä turvassa, kiitos vain. Teidän ei tarvitse vaivautua.”

“Mutta entä jos ajuri koettaa säikyttää teiltä kaksinkertaista ajomaksua”, pitkitti Cashel. “Minulla on asiaa Kilburnin suunnalle, ja teidän asuntonne on aivan tien varrella sinne mennessä. Kunniani kautta, minulla on”, lisäsi hän, peläten Lydian epäilevän häntä. “Käyn joka tiistai-ilta St. John’s Wood’in Cestus-klubissa.”

“Minulla on nälkä ja kiire päästä kotiin”, sanoi Lydia. “Minun on mentävä henkeni edestä. Tulkaa jos tahdotte, mutta lähtekäämme joka tapauksessa heti.” Hän astui vaunuihin, ja Cashel seurasi häntä, lausuen jonkun huomautuksen, joka Lydialle jäi osittain hämäräksi, siitä, että oli liian pimeä, jotta kukaan voisi tuntea häntä. He eivät puhelleet paljoa ajomatkan aikana, joka loppuikin pian. Bashville oli seisomassa avoimella ulko-ovella, kun he saapuivat talon eteen. Kun Cashel astui ulos vaunuista, katsoi lakeija häneen mielenkiinnolla ja hiukan hämmästyneenä. Mutta kun Lydia laskeutui alas, ällistyi hän niin, että jäi töllöttämään suu auki, vaikka hänet oli harjoitettu näyttelemään tunteettomuutta kaikelle paitsi omille asioilleen ja tekemään se niin automaattisesti kuin mahdollista. Cashel sanoi Lydialle hyvästi ja kätteli häntä. Mennessään sisään kysyi Lydia Bashvilleltä, oliko neiti Goff kotona. Hänen hämmästyksekseen Bashville ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan tuijotti poistuvain vaunujen jälkeen. Lydia toisti kysymyksen.

“Kyllä”, sanoi Bashville, säpsähtäen tajuihinsa. “Hän on kysynyt teitä neljä kertaa.”

Lydia, vapauduttuaan siitä vastenmielisestä epäluulosta, että hänen tavallisesti nuhteeton lakeijansa olisi juovuksissa, kiitti häntä ja meni yläkertaan.

VIII LUKU.
Eräänä aamuna ilmestyi komea, hienosti puettu nuori mies rahaministeriön taloon Downing Street’in varrella ja pyysi saada tavata hra Lucian Webberiä. Hän kieltäytyi lähettämästä sisään korttiaan, pyytäen ilmoittamaan hänet vain yksinkertaisesti “Bashvillenä”. Lucian antoi hänen heti tulla sisään ja hänen saavuttuaan kehoitti häntä alentuvasti istuutumaan.

“Kiitos, sir”, sanoi Bashville istuutuen. Lucianin mieleen johtui silloin, vieraansa käytöksessä ilmenevän jännittyneen päättäväisyyden johdosta, että hän oli saapunut jollakin omalla asiallaan eikä emäntänsä lähettämänä.

“Olen tullut, sir, omalla vastuullani tällä kertaa. Toivon, että suotte anteeksi ottamani vapauden.”

“Varmasti. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, Bashville, niin älkää pelätkö pyytää. Mutta olkaa niin suppea kuin mahdollista. Minulla on niin kiire, että jokainen sekunti, minkä suon teille, tulee luultavasti vähennettäväksi yölevostani. Riittääkö kymmenen minuuttia?”

“Riittää yllinkyllin, sir, kiitos vain. Haluaisin tehdä vain yhden kysymyksen. Myönnän, että tuo kysymys on sopimaton asemalleni, mutta rohkenen kuitenkin tehdä sen. Tietääkö neiti Carew, mikä se herra Cashel Byron on, jonka hän ottaa vastaan joka perjantai muiden tuttaviensa mukana?”

“Epäilemättä hän tietää”, sanoi Lucian, muuttuen heti kylmäksi käytökseltään ja katsoen Bashvilleen ankarasti. “Mitä se teihin koskee?”

“Tiedättekö te, mikä hän on, sir?” kysyi Bashville vastaten järkähtämättä Lucianin tuijotukseen.

Lucianin ilme muuttui, ja hän nosti paikoilleen kynän, joka oli solahtanut alas hänen pulpetillaan olevalta telineeltä. “Hän ei ole minun tuttaviani”, sanoi hän. “Tunnen hänet vain loordi Worthingtonin ystävänä.”

“Sir”, sanoi Bashville äkillisellä kiihkolla, “hän ei merkitse loordi Worthingtonille enempää kuin juoksijahevonen, josta hänen armonsa lyö vetoa. Yhtä hyvin voisin minä väittää olevani hänen armonsa ystävä, koska voin sanoa tavallani tuntevani hänet. Byron on tavallinen ammattinyrkkeilijä!”

Lucian muisti mitä oli tapahtunut rouva Hoskynin luona ja uskoi väitteen heti. Mutta hän teki heikon yrityksen vastustaa vakaumusta. “Oletteko varma siitä, Bashville?” sanoi hän. “Tiedättekö, että väitteenne on hyvin vakavaa laatua?”

“Siitä ei ole mitään epäilystä, sir. Menkää mihin Lontoon urheilukapakkaan hyvänsä ja kysykää, kuka on nykypäivän parhaiten tunnettu nyrkkeilijä, niin teille vastataan: Cashel Byron. Minä tiedän hänen kaikki vaiheensa, sir. Ehkä olette kuullut puhuttavan Ned Skenestä, joka oli tietääkseni mestari siihen aikaan kun te olitte koulussa.”

“Luulen kuulleeni tuon nimen.”

“Aivan niin, sir. Ned Skene löysi tämän Cashel Byronin Melbournen kadulta, missä hän oli tavallisena laivapoikana, ja harjoitti hänet nyrkkeilijäksi. Olette ehkä nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä, sir. Urheilulehdet ovat täynnään kirjoituksia hänestä; ja hänet mainittiin Times’issakin kuukausi sitten.”

“En lue koskaan sen aiheisia kirjoituksia. Minulla on tuskin aikaa silmäillä läpi ne, jotka koskevat minua.”

“Samoin on jokaisen ihmisen laita, sir. Neiti Carew’nkaan mieleen ei johdu koskaan lukea sanomalehtien urheilutietoja, ja niin tuo Byron voi esiintyä hänelle hänen vertaisenaan. Hän on hyvin tunnettu halustaan esiintyä herrasmiehenä, sir, sen vakuutan teille.”

“Olen huomannut hänen käytöksensä kylläkin omituiseksi.”

“Omituiseksi, sir! Hyvänen aika, lapsikin voisi nähdä hänen lävitsensä, sillä hänellä ei ole järkeä oman salaisuutensa säilyttämiseen. Viime perjantaina hän oli kirjastossa ja sattui katselemaan sitä uutta elämäkertateosta, johon neiti Carew kirjoitti esityksen Spinozasta. Ja mitä luulette hänen sanoneen, sir! ‘Onpas tämä siunattu kirja’, sanoi hän. ‘Tässä on kymmenen sivua Napoleon Bonapartesta eikä yhtään ainoaa Jack Randallista; ikäänkuin ei yksi tappelija olisi yhtä hyvä kuin toinenkin!’ Ymmärsin siitä tavasta, millä neiti Carew vastasi tuohon puheeseen ja johti hänet, niin sanoakseni, perusteellisesti esittämään ajatuksensa, ettei hän tiennyt kuka hänellä oli talossaan; ja silloin minä päätin kertoa asian teille, sir. Toivon, ettette luule minun tulleen tänne hänen selkänsä takana mistään pahansuopuudesta häntä kohtaan. Tahdon vain rehellistä peliä. Jos minä esiintyisin neiti Carew’lle herrasmiehenä, ansaitsisin tulla paljastetuksi petturina; ja kun hän koettaa ottaa itselleen etuja, jotka eivät hänelle kuulu, niin arvelen, että minulla on oikeus paljastaa hänet.”

“Aivan oikein, aivan oikein”, sanoi Lucian, joka ei vähääkään piitannut Bashvillen vaikuttimista. “Otaksun, että tämä Byron on vaarallinen mies, jos joutuu hänen kanssaan mieskohtaisiin epämieluisuuksiin.”

“Hän tuntee ammattinsa, sir. Minä olen parempi painin arvostelija kuin puolet näistä Lontoon ammattimiehistä, mutta en ole koskaan nähnyt miestä, joka kykenisi saamaan hänestä otteen. Niin yksinkertainen kuin hän onkin, on hän nyrkkeilyssä nero, ja hän on lyönyt kaiken kokoiset, painoiset ja väriset vastustajat. On eräs hiiliseuduilta tullut uusi mies, nimeltään Paradise, joka väittää voittavansa hänet; mutta sitä minä en usko ennenkuin näen.”

“Hyvä”, sanoi Lucian nousten, “olen hyvin kiitollinen teille, Bashville, tiedonannostanne; ja tulen pitämään huolen, että neiti Carew saa tietää, kuinka te olette —”

“Suokaa anteeksi, sir”, sanoi Bashville; “mutta jos tahdotte olla hyvä, niin älkää tehkö sitä. En tullut suosittaakseni itseäni toisen miehen kustannuksella; ja ehkäpä neiti Carew ei pitäisikään sitä minään suurena suosituksena.” Lucian katsahti häneen nopeasti ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Bashville jatkoi: “Jos Byron kieltää asian, saatte kutsua minut todistajaksi, ja minä sanon hänelle suoraan naamaan, että hän valehtelee — ja sen tekisin, vaikka hän olisi vielä kaksi vertaa vaarallisempi; mutta, tällaista tapausta lukuunottamatta, pyytäisin teitä, sir, osoittamaan minulle sen suosion, ettette mainitsisi minun nimeäni neiti Carew’lle.”

“Kuten haluatte”, sanoi Lucian, ottaen esiin kukkaronsa. “Ehkä olette oikeassa. Kuitenkaan ette saa jäädä aivan ilman korvausta vaivoistanne.”

“Siihen en todellakaan voi suostua, sir”, sanoi Bashville, peräytyen askeleen. “Olette varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että tällaisesta asiasta ei miehen sovi ottaa maksua. Se on minun ja Byronin välinen persoonallinen asia, sir.”

Paheksuen sitä, että palvelijalla voi olla persoonallisia tunteita mistään asiasta, saatikka sellaisesta, joka koski hänen emäntäänsä, pisti Lucian kukkaron takaisin taskuunsa pitemmittä selityksittä ja kysyi: “Onko neiti Carew kotona tänään iltapäivällä kolmen ja neljän välillä?”

“En ole kuullut mistään vastakkaisistakaan aikomuksista, sir. Voin sähköttää teille, jos hän menee ulos — jos haluatte.”

“Ei ole väliä. Kiitos. Hyvästi.”

“Hyvästi, sir”, sanoi Bashville kunnioittavasti ja poistui. Oven ulkopuolella hänen käytöksensä muuttui. Hän pani käsiinsä kaneelinruskeat hansikkaat, otti hopeahelaisen kävelykepin, jonka hän oli jättänyt käytävään, ja käveli Downing Streetiltä Whitehalliin. Eräs seurue maaltatulleita, joka seisoi siinä katsellen rakennuksia, arvasi hänen olevan rahaministeriön nuorempia loordeja.

Hän odotti turhaan sinä iltapäivänä Lucianin ilmestymistä Regent’s Parkissa olevaan taloon. Ketään vieraita ei käynyt; ja hän kulutti aikaansa yrittämällä, neiti Carew’n järjestämän palvelija-kirjaston avulla, tunkeutua Spinozan filosofian syvyyksiin. Tunnin kuluttua, tuntien tyytyväisenä päässeensä selvyyteen tuon kirjailijan näkökannoista, hän ryhtyi pitkän kesäpäivän yksitoikkoisuuden vaihteluksi kiillottamaan Lydian pöytähopeita.

Sillävälin mietti Lucian, millä tavoin hän voisi parhaiten saada Lydian ei vain epäämään Cashelin tuttavuuden, vaan lisäksi tuntemaan perinpohjaista häpeää siitä, että oli antanut tälle yllykettä, sekä terveellistä epäluottamusta omaan arvostelukykyynsä vast’edes. Hänen sihteeritehtävänsä olivat opettaneet hänet varustautumaan joillakin hyvinjärjestetyillä asiaa koskevilla tosiseikoilla, ennenkuin hän ryhtyi vaikuttamaan toisten mielipiteisiin missään asiassa. Hän ei tiennyt ammattinyrkkeilystä enempää kuin että se oli raaka ja laiton tapa, samaa sukua kuin kukkotappelu, ja että sen, samoinkuin viimeksimainitunkin, otaksuttiin yleensä jo jääneen pois käytännöstä. Tietäen, kuinka taipuvainen Lydia oli pitämään kaikkia muilta saatuja mielipiteitä ennakkoluuloina, tunsi hän olevansa velvollinen hankkimaan yksityiskohtaisempia tietoja. Hän hämmästytti loordi Worthingtonia ei ainoastaan pyytämällä häntä päivälliselle seuraavana iltana, vaan lisäksi kuuntelemalla innokkaasti hänen laveaa esitystään mieliaiheestaan, nyrkkeilykilpailuista.

Kun päivät kuluivat, kävi Bashville hermostuneeksi ja arveli toisinaan, oliko Lydia ehkä tavannut serkkuaan ja kuullut tältä hänen käynnistään Downing Streetillä. Hän kuvitteli Lydian käytöksen häntä kohtaan muuttuneen ja oli kerran tai pari kysymäisillään miellyttävimmältä sisäköltä, oliko tämä sitä huomannut. Keskiviikkona hänen jännityksensä loppui. Lucian saapui ja keskusteli pitkään Lydian kanssa kirjastossa. Vaikka Bashville oli liian kunniallinen kuunnellakseen oven takana, niin hän miltei toivoi, että tuo miellyttävä sisäkkö olisi vähemmän arkatuntoinen. Mutta neiti Carew’n oli onnistunut herättää palvelijoissaan jonkunverran itsekunnioitusta, ja Lucianin paljastus tapahtui täysin kahdenkeskisesti.

Astuessaan kirjastoon hän näytti niin totiselta, että Lydia kysyi häneltä, oliko hänellä hermosärkyä, joka häntä toisinaan vaivasi. Hän vastasi hiukan pahastuneena, ettei hänellä sitä ollut, ja että hänellä oli tehtävänä Lydialle eräs tärkeä ilmoitus.

“Mitä! Taaskin!”

“Niin, taaskin”, sanoi Lucian, happamesti hymyillen; “mutta tällä kertaa se ei koske minua itseäni. Saanko varoittaa sinua erään vieraasi maineesta ylittämättä oikeuksiani?”

“Varmasti. Tarkoitatko Cheffskyä? Jos niin, niin olen täysin tietoinen siitä, että hän on henkipatto nihilisti.”

“En tarkoita monsieur Cheffskyä. Toivoakseni ymmärrät, etten hyväksy häntä enkä sinun omituista mieltymystäsi nihilisteihin, anarkisteihin ja muihin epäilyttäviin henkilöihin; mutta arvelen, että sinäkin voisit kuitenkin vetää rajan ammattinyrkkeilijään nähden.”

Lydia vaihtoi väriä ja virkkoi, miltei kuulumattomasti: “Cashel Byron!”

“Siis sinä tiesit!” huudahti Lucian kauhistuen.

Lydia odotti hetkisen toipuakseen, istuutui levollisesti tuolilleen ja vastasi tyynesti: “Tiedän vain sen, mitä sinä sanot minulle — en enempää. Ja tahtoisitko nyt selittää minulle tarkoin, mikä ammattinyrkkeilijä on?”

“Hän on yksinkertaisesti se, mitä hänen nimensä ilmaisee. Hän on mies, joka tappelee palkan edestä.”

“Niinhän sotapäällikkökin tekee. Ja kuitenkaan ei yhteiskunta aseta heitä samaan luokkaan — ei ainakaan minun luullakseni.”

“Ikäänkuin voisi olla epäilystä siitä, mitä yhteiskunta tässä tekee! Eihän noiden kahden tapauksen välillä ole minkäännäköistä rinnakkaisuutta. Salli minun koettaa avata silmiäsi hiukan, jos se on mahdollista, mitä joskus olen taipuvainen epäilemään. Ammattinyrkkeilijä on tavallisesti rajuluontoinen mies, joka seuralaistensa kesken on hankkinut itselleen jonkunlaisen öykkärin maineen, ja joka alituisesti riidellen on saanut jonkunverran harjaannusta tappelussa. Tämän maineensa nojalla hän voi tavallisesti löytää jonkun uhkapelurin, joka on halukas lyömään vetoa jonkun rahasumman siitä, että hän voittaa jonkun taatussa maineessa olevan nyrkkitaistelijan yhdessä ottelussa. Vetoja lyödään noiden molempien miesten ihailijain välillä; kootaan palkinto, johon kumpikin puolue antaa osansa; taistelijoita treenataan kuin juoksijahevosia, tappelukukkoja tai muita sen vertaisia; he kohtaavat toisensa ja iskevät toisiaan hurjasti, kunnes jompikumpi on niin pahoin ruhjoutunut, ettei voi jatkaa taistelua. Tämä tapahtuu keskellä väkijoukkoa, jonka muodostavat tämänlaatuisista näytöksistä nauttivat henkilöt: se on, raaimmat lurjukset, mitä suuri kaupunki voi sietää vapaalla jalalla, ynnä monet sellaisetkin, joita se ei voi sietää. Koska kilpailupalkinto, jonka molemmat puolueet ovat keränneet kokoon, nousee usein yli tuhannenkin punnan, ja koska voittoisa nyrkkitaistelija saa paljon runsaammat palkkiot antaessaan opetusta nyrkkeilyssä, kuin yliopiston opettaja saa opetustunneistaan, niin ymmärrät, että sellainen mies, niinkauankuin hänen nuoruutensa ja hyvä onnensa kestää, voi olla hyvissä varoissa ja voipa vielä, apinoimalla niiden herrasmiesten käytöstä, joita hän opettaa, pettää huolettomia ihmisiä — varsinkin erikoisuuksien ihailijoita — harhauttaviin luuloihin maineestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan.”

“Mikä on sitten hänen yhteiskunnallinen asemansa? Tarkoitan, ennenkuin hänestä tulee nyrkkitaistelija.”

“No, hän voi olla jonkunlainen ammattityöläinen: teurastajan, nahkurin, räätälin tai leipurin sälli. Mahdollisesti eronsaanut sotilas, merimies, palvelija tai muu sellainen. Mutta tavallisesti hän on raaka työmies. Satamain seudut vilisevät sellaisia sankareita.”

“Eivätkö he koskaan tule korkeammasta säätyluokasta?”

“Eivät koskaan edes oman luokkansa paremmista piireistä. Rappeutuneilla herrasmiehillä ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia työssä, joka vaatii härän voimia ja sitkeyttä ja teurastajan julmuutta.”

“Mutta mitä heistä lopulta tulee? Eiväthän he voi jatkaa sellaista työtä koko ikäänsä.”

“Eivät voikaan. Kun joku nyrkkitaistelija vuosien vaikutuksesta joutuu useamman kerran perättäin häviölle, ei kukaan halua enää lyödä vetoa hänen puolestaan eikä avustaa palkinnon keruussa hänelle. Tai jos hän voittaa aina poikkeuksetta, niin ne, mikäli niitä on, jotka uskaltavat käydä otteluun hänen kanssaan, huomaavat olevansa samassa kadotuksessa. Kummassakin tapauksessa hänen uransa on lopussa. Jos hän on pannut rahaa säästöön, avaa hän urheilukapakan, missä myy kelvottominta lajia väkijuomia entisille kilpailijoilleen ja heidän joukkokunnalleen, ja ennenpitkää juo itsensä kuoliaaksi tai vararikkoon. Jos hän sitävastoin on ollut eteensäkatsomaton tai huono-onninen, kerjää hän entisiltä suosijoiltaan ja antaa opetusta. Lopulta, kun suojelijat kyllästyvät häneen ja oppilaat loppuvat, hän sortuu työläisluokan pohjamutaan terveys murtuneena, naama ruhjoutuneena, luonne raaistuneena ja maine tahraantuneena.”

Lydia jäi tämän selityksen jälkeen äänettömäksi niin pitkäksi aikaa, että Lucianin esivaltamainen ankaruus ensin syventyi, sitten horjui, ja lopulta vaihtui loukkautumisen tunteeksi; sillä Lydia näytti unohtaneen hänet. Hän oli lausumaisillaan paheksumisensa tästä kohtelusta, kun Lydia jälleen katsoi häneen ja sanoi: “Minkätähden loordi Worthington esitteli minulle siihen luokkaan kuuluvan miehen?”

“Koska itse pyysit häntä tekemään sen. Arvattavasti hän ajatteli, että jos katsoit sopivaksi esittää sellaisen pyynnön ilman ennakkotiedusteluja, et voisi moittia häntä, jos huomaisit saaneesi niskoillesi epämieluisan tuttavuuden. Muista, että pyysit esittelyä Wiltstokenin asemasillalla, itse miehen läsnäollessa. Sellainen raakalainen kykenisi nostamaan häiriön paljon pienemmästäkin loukkauksesta, kuin minkä selitys ja kieltäytyminen olisi hänelle tuottanut.”

“Lucian”, sanoi Lydia, “minä pyysin tulla esitellyksi vuokralaiselleni, jonka kunniallisuudesta sinä olit mennyt takuuseen vuokraamalla Metsämajan hänelle.” Lucian punastui. “Miten loordi Worthington selittää herra Byronin ilmestymisen rouva Hoskynin luo?”

“Se oli typerä pila. Rouva Hoskyn oli kiusannut Worthingtonia tuomaan hänen luokseen jonkun kuuluisuuden, ja kostoksi hän toi nyrkkeilijäsuojattinsa.”

“Hm!”

“En puolusta Worthingtonia. Mutta hienotunteisuutta voi tuskin odottaakaan häneltä.”

“Hänellä on kyllin hienotunteisuutta ymmärtääkseen tällaisen asian täydellisesti. Mutta olkoon se sinään. Olen ajatellut sitä, mitä kerroit minulle noista omituisista ihmisistä, joiden olemassaolosta tuskin tiesin ennen. Lueskellessani, Lucian, olen kohdannut tuomitsevia arvosteluja kaikista roduista ja toimialoista auringon alla. Hyvin arvossapidetyt ja oppineet miehet ovat väittäneet, että juutalaiset, irlantilaiset, kristityt, ateistit, juristit, lääkärit, valtiomiehet, näyttelijät, taiteilijat, lihansyöjät ja viininjuojat ovat kaikki ehdottomasti rappeutuneita olentoja. Sellaiset väitteet voidaan helposti todistaa ottamalla musta lammas kustakin laumasta ja esittämällä se tyypiksi. Tuntuu järkevältä tehdä johtopäätös ihmisen luonteesta hänen toimialansa perusteella; mutta kuka ottaisi käytöksensä ojennusnuoraksi yksinomaan tähän perustuvan mielipiteen? Sota on julmaa, mutta sotilaat eivät ole poikkeuksellisen verenhimoisia ja epäinhimillisiä olentoja. En ole aivan varma siitäkään, että nyrkkitaistelija on väkivaltainen ja vaarallinen mies, koska hän harjoittaa väkivaltaista ja vaarallista ammattia — otaksun, että he kutsuvat sitä ammatiksi.”

Lucian yritti sanoa jotakin, mutta Lydia keskeytti hänet jatkaen:

“Mutta tuo ei kuitenkaan minua liikuta tällä hetkellä. Oletko saanut selville jotakin herra Byronista persoonallisesti? Onko hän tavallinen luokkansa edustaja?”

“Ei. Ennemmin luulisin — ja toivoisin — että hän on hyvin epätavallinen luokkansa edustaja. Olen seurannut hänen historiaansa taaksepäin aina siihen aikaan asti, jolloin hän oli laivapoikana. Kun hän ei nähtävästi onnistunut toimimaan päällystönsä tyydytykseksi siinä virassa, tuli hän asiapojaksi jonkunlaiselle miekkailukoulun pitäjälle Melbourneen. Siellä hän keksi lahjojensa laadun, ja ennen pitkää hän ilmestyi nyrkkeilypiiriin jonkun onnettoman Ducket-nimisen nuoren miehen kanssa, jonka leuan hän murskasi. Se laski perustuksen hänen maineellensa. Hän taisteli useita otteluja poikkeuksettomalla menestyksellä; mutta vihdoin hän salli rohkeutensa päästä siinä määrin voitolle harkitsevaisuudesta, että tappoi erään englantilaisen, joka taisteli häntä vastaan epätoivoisella itsepintaisuudella kaksi tuntia. Olen kuullut, että sitä iskua, jolla hän kaatoi tuon mies-poloisen viimeisen kerran, nimitetään nyrkkeilypiireissä ‘Cashelin surmaniskuksi’, ja että hän on koettanut uudistaa sitä kaikissa seuraavissakin otteluissaan, saamatta kuitenkaan aikaan samaa turmiollista tulosta. Epäonnistuminen on arvattavasti ollut hänelle ankara pettymys. Hän pakeni Austraaliasta ja ilmestyi Amerikkaan, missä hän ryhtyi jatkamaan voitollista uraansa, kunnostautuen erikoisesti heittämällä erään jättiläismäisen vastustajan maahan jollakin heidän lajisilleen ominaisella kauhealla tavalla, ja tehden hänestä elinkautisen ramman. Sitten hän —”

“Kiitos, Lucian”, sanoi Lydia jokseenkin heikosti. “Siinä on aivan tarpeeksi. Oletko ihan varma, että tuo kaikki on totta?”

“Tietoni ovat peräisin loordi Worthingtonilta ja urheilulehtien palstoilta. Byron itse tulee arvatenkin olemaan ylpeä saadessaan antaa sinulle täyden vakuutuksen näiden asiain paikkansapitävyydestä. Tehdäkseni hänelle oikeutta on minun kai lisättävä, että häntä pidetään nyrkkeilijän esikuvana, mitä tulee raittiuteen ja yleiseen hyvään käytökseen.”

“Muistatko, että joitakin päiviä sitten erään toisen asian yhteydessä huomautin, kuinka merkityksettömiä havaintomme ovat, ennenkuin saamme oikean langan, mihin voimme ne pujottaa?”

“Muistan”, sanoi Lucian, hiukan hämillään viittauksesta.

“Tuttavuuteni tämän miehen kanssa on juuri kuvaava tapaus. Hän on tyrkyttänyt minulle tuota kauheaa ammattiaan joka kerta kun olemme tavanneet. Olenpa suorastaan nähnyt julkisesti hurrattavan hänelle nyrkkeilijäsankarina. Ja kuitenkin, kun en ollut asian jäljillä enkä edes tiennyt sellaisen ammatin olemassaolosta, olen katsellut kaikkea näkemättä mitään.”

Lydia kertoi sitten seikkailunsa Sohossa ja kuunteli välinpitämättömyyden täydellä kärsivällisyydellä Lucianin nuhteita hänen varomattomuudestaan, kun hän kulki jalan kaupungilla yksinään.

“Saanko kysyä”, lisäsi Lucian, “mitä aiot tehdä tässä asiassa?”

“Mitä sinä tahtoisit minun tekevän?”

“Lopettavan tuttavuutesi hänen kanssaan heti paikalla. Kieltävän häneltä pääsyn taloosi mitä selkeimmin sanoin.”

“Miellyttävä tehtävä!” sanoi Lydia ivallisesti. “Mutta minä teen sen — enkä niin paljon siitä syystä, että hän on nyrkkitaistelija, kuin siitä, että hän on harjoittanut petosta. Mene nyt kirjoituspöydän luo ja summittele minulle sovelias kirje hänelle lähetettäväksi.” Lucianin naama venähti. “Luulen”, sanoi hän, “että voit tehdä sen paremmin itse. Se on hieman arkaluontoinen asia.”

“Niin. Se ei ole niin helppo kuin mitä äskeinen kehoituksesi antoi ymmärtää. Muuten en olisi pyytänyt sinun apuasi. Niin ollen —” Hän viittasi jälleen pöytään.

Lucian ei keksinyt välttävää estettä. Hän istuutui vastahakoisesti pöydän ääreen ja hetken mietittyään kyhäsi seuraavan luonnoksen:

Neiti Carew lähettää kohteliaan tervehdyksen hra Cashel Byronille ja pyytää ilmoittaa hänelle, ettei hän tule olemaan kotona jäljelläolevana seurustelukautena kuten tähän saakka. Sentähden on hänen valitettavasti luovuttava ilosta nähdä häntä luonaan perjantai-iltana.

“Luullakseni pidät tämän riittävänä”, sanoi Lucian.

“Kyllä kai”, sanoi Lydia, hymyillen lukiessaan luonnosta. “Mutta mitä minun on tehtävä, jos hän loukkaantuu, tulee tänne, särkee ikkunat ja pieksää Bashvillen? Sellaista tekemään tällainen kirje ärsyttäisi ainakin minua.”

“Ei hän uskalla ruveta rettelöimään. Mutta tahdon kyllä ilmoittaa poliisille, jos tunnet itsesi levottomaksi.”

“Ei millään muotoa. Meidän ei tule osoittautua häntä huonommiksi rohkeudessa, joka, kuten otaksun, on hänen päähyveensä.”

“Jos kirjoitat kirjeen nyt, niin vien sen postiin.”

“Ei, kiitos. Lähetän sen muitten kirjeitteni mukana.”

Lucian koetti odottaa, mutta Lydia ei tahtonut kirjoittaa hänen läsnäollessaan. Lucian lähti siis pois, suurin piirtein katsoen tyytyväisenä käyntinsä tuloksiin. Hänen mentyään Lydia merkitsi hänen luonnoksensa siististi ja pani sen laatikkoon. Sitten hän kirjoitti Cashelille seuraavasti:

Arvoisa hra Cashel Byron. Olen juuri saanut selville
salaisuutenne: Olen pahoillani, mutta Te ette saa tulla enää.
Jääkää hyvin.
Teidän vilpitön
Lydia Carew.
Lydia säilytti tämän kirjeen seuraavaan aamuun, jolloin hän luki sen läpi huolellisesti. Sitten hän lähetti Bashvillen viemään sen postiin.

IX LUKU.
Cashelin oppilaat pyysivät häntä toisinaan iskemään heitä kovaa — jättämään leikittelyn — totuttamaan heidät oikeaan kursailemattomaan toden-perästä iskemiseen eikä tyhjään joutavaan. Hän oli sellaiseen vain suostuvinaan, sillä hän tiesi, että jos joku saisi sinimarjan silmäänsä tai hampaan kurkkuunsa ottelussa kuuluisan nyrkkitaistelijan kanssa, kerskailisi hän siitä ylenpalttisesti ja saisi kaikki tuttavansa päättämään itsekseen välttää noin raakamaista opettajaa. Mutta neiti Carew’n kirjelipun saatuaan hän teki poikkeuksen tavastaan tässä suhteessa. Eräs nuori kaartilainen, jonka oppitunti alkoi vähän aikaa postin saapumisen jälkeen, huomautti Cashelin olevan tavallista hajamielisemmän ja kehoitti häntä heräämään ja käymään asiaan toden teolla. Silmänräpäyksessä isku sydänalaan lennätti hänet miltei tajuttomana lattiaan. Hänen naamansa oli tuntuvasti vaalennut, kun hänet nostettiin jälleen jaloilleen, ja pian hän esitti itsellään olevan jonkun tärkeän menon ja poistui, selittäen vavahtelevin äänin, että juuri sellaisesta ottelusta hän todella nautti.

Hänen mentyään Cashel käveli hajamielisenä edestakaisin, kiroillen ja aika-ajasta seisahtuen lukemaan kirjettä. Hänen levottomuutensa vain lisäsi hänen kiihtymystään. Ranskalaisen saapuminen, jonka hän oli pestannut antamaan miekkailutunteja, teki paikan hänelle sietämättömäksi. Hän muutti vaatteensa, meni ulos, kutsui ajurin ja antoi kiroten määräyksen ajaa Lydian talolle niin kovaa kuin hevonen pääsi. Mies hoputti menoa parhaansa mukaan, saaden hetken perästä kärsimättömän huomautuksen, ettei ollut mitään kiirettä. Tottuneena tämänkaltaiseen epäjohdonmukaisuuteen ei hän hämmästynyt, kun, heidän lähestyessään taloa, hän sai käskyn olla pysäyttämättä ja ajaa hitaasti ohi. Sitten hän, uuden ohjeen saatuaan, käänsi ympäri ja sivuutti talon toiseen kertaan. Tällöin ilmestyi joku nainen silmänräpäykseksi ikkunaan. Samassa hänen kyydittävänsä päästi raivon ja pelon sekaisen ähkäisyn, hyppäsi alas liikkuvista ajopeleistä, syöksyi ylös talon portaita ja soitti kiivaasti kelloa. Bashville, moitteettomasti puettuna ja ilmeettömästi käyttäytyen, avasi oven. Vastaukseksi Cashelin epäselvään kysymykseen hän sanoi:

“Neiti Carew ei ole kotona.”

“Se on valhe”, sanoi Cashel, silmät äkkiä laajentuen. “Minä näin hänet.”

Bashville punastui, mutta vastasi kylmästi: “Neiti Carew ei voi ottaa teitä vastaan tänään.”

“Menkää kysymään häneltä”, vastasi Cashel tuimasti, astuen kohti.

Huulet yhteen puristettuina tarttui Bashville oveen sulkeakseen hänet ulos; mutta Cashel työnsi sen takaisin häntä vastaan ja astui sisään, sulkien oven jälkeensä. Hän kääntyi sitä tehdessään silmänräpäykseksi poispäin Bashvillestä, ja ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, heitettiin hänet jalkakampilla kumoon pitkin pituuttaan eteishallin mosaiikkilattialle. Kun Bashvilleä sanottiin valehtelijaksi ja sysättiin takaperin oven taakse, niin se kiihtymys, jota hän oli tukahduttanut Lucianin luona käynnistään saakka, räjähti. Hän oli heittänyt Cashelin kumoon cornilaistempulla ja odotti nyt hurjana seurausta.

Cashel nousi jaloilleen niin äkkiä, että näytti siltä kuin olisi hän kimmahtanut lattiasta. Bashville kyyristyi vaistomaisesti hänen hyökätessään kohti, välttyen parahiksi hänen oikealta nyrkiltään, ja hänestä tuntui kuin olisi se temmannut mukaansa hänen sydämensä suhahtaessaan hänen korvansa sivu. Hän kääntyi ja pakeni hurjana yläkertaan.

Lydia oli budoaarissaan Alicen kanssa, kun Bashville syöksähti sisään ja lukitsi oven. Alice nousi ylös ja kirkaisi. Lydiakin säpsähti, vaikka vähemmän tuota tavatonta toimenpidettä kuin muutosta tutuissa kasvoissa, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tunnekiihoituksen vallassa, mutta hän istui kuitenkin hiljaa ja kysyi rauhallisesti, mistä oli kysymys. Bashville hillitsi itsensä hetkiseksi. Sitten hän puhui jotakin sekavaa, meni ikkunan luo ja avasi sen. Lydia arvasi, että hän aikoi huutaa apua kadulta.

“Bashville”, sanoi hän käskevästi: “olkaa hiljaa, ja sulkekaa ikkuna.
Minä menen itse alas.”
Bashville juoksi silloin estämään häntä avaamasta ovea, mutta Lydia ei piitannut hänestä. Bashville ei uskaltanut vastustaa häntä väkivoimalla. Hän alkoi tointua kauhustaan ja tuntea ensimmäisiä häpeän pistoksia siitä, että oli antautunut sen valtoihin.

“Neiti”, sanoi hän: “Byron on alhaalla ja tahtoo itsepäisesti tavata teitä. Hän on vaarallinen, ja hän on liian voimakas minulle. Olen tehnyt parhaani: kunniani kautta, sen olen tehnyt. Antakaa minun kutsua poliisia. Seis”, lisäsi hän, kun Lydia avasi oven. “Jos jompikumpi meistä menee, niin se olen minä.”

“Tahdon puhutella häntä kirjastossa”, sanoi Lydia rauhallisesti. “Sanokaa hänelle se ja käskekää hänen odottaa siellä minua — jos voitte puhua hänelle joutumatta vaaraan.”

“Ooh, anna hänen kutsua poliisi”, yllytti Alice. “Älä yritäkään mennä sen miehen luo.”

“Lorua!” sanoi Lydia hyväntuulisesti. “En ole vähintäkään peloissani. Meiltä ei pidä puuttua rohkeutta, kun olemme tekemisissä nyrkkitaistelijan kanssa.” Valkoisena ja saaden hädin tuskin estetyksi polvensa kolisemasta yhteen, mutta epäröimättä silmänräpäystäkään, meni Bashville sankarillisena alas portaita ja tapasi Cashelin nojaamassa porraskaidetta vastaan huohottaen ja pyyhkien hämmentyneen näköisenä tahrautunutta otsaansa. Bashville pysähtyi kolmannelle askelmalle ja sanoi:

“Neiti Carew tahtoo puhutella teitä kirjastossa. Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä.”

Cashelin huulet liikkuivat, mutta mitään ääntä ei niiltä lähtenyt; hän seurasi Bashvilleä äänettömänä. Kun he tulivat kirjastoon, oli Lydia jo siellä. Bashville poistui virkkamatta sanaakaan. Sitten Cashel istuutui ja Lydian hämmästykseksi painoi päänsä käteensä ja puhkesi hysteeriseen nyyhkytykseen. Ennenkuin Lydia ehti ratkaista, miten hänen oli meneteltävä, kohotti Cashel katseensa häneen, kasvot vääntyneinä ja värittöminä, ja koetti puhua.

“Olkaa hyvä älkääkä itkekö”, sanoi Lydia. “Minulle sanottiin, että tahdoitte puhua kanssani.”

“En tahdo puhua kanssanne koskaan enää”, sanoi Cashel käheästi. “Te käskitte palvelijanne heittää minut alas portaita. Se riittää minulle.”

Lydiaankin tarttui nyyhkytyksen tarve, jonka kanssa Cashel taisteli; mutta hän tukahdutti sen ja vastasi lujasti: “Jos palvelijani on tehnyt itsensä syypääksi pienimpäänkään epäkohteliaisuuteen teitä kohtaan, herra Cashel Byron, on hän mennyt yli määräystensä.”

“Sillä ei ole väliä”, sanoi Cashel. “Hän voi kiittää onneaan, että hänellä on vielä päänsä paikallaan. Mutta hänestä ei ole väliä. Odottakaahan vähän — minä en voi puhua — minun täytyy saada — henkeni takaisin — ja sitten —” Cashel nosti päänsä pystyyn omituisen asiallisin ilmein, heittäytyi rentonaan tuolinsa selustaa vasten ja lepäsi siinä asennossa päättäväisesti, kunnes uskoi voivansa puhua. Vihdoin hän kohentautui ja virkkoi: “Minkätähden tahdotte hylätä minut?”

Lydia järjesti ajatuksensa taistelukuntoon ja vastasi: “Muistatteko keskusteluamme rouva Hoskynin luona?”

“Muistan.”

“Te myönsitte silloin, että jos toimialanne laatu tulisi minun tietooni, niin tuttavuutemme lakkaisi.”

“Se oli kyllä hyvin hyvä sanoa tekosyyksi, kun en tahtonut sanoa sitä teille. Mutta huomaan, kuten moni muukin mies koetukselle jouduttuaan, että en tarkoittanut mitä sanoin. Kuka kertoi teille, että olen nyrkkitaistelija?”

“Olisin mieluummin sanomatta sitä teille.”

“Ahaa!” huudahti Cashel, äänessään voitonriemua, jota hysteerisen puuskauksen jäännös vielä pyrki tukahduttamaan. “Kukas nyt koettaa olla salamyhkäinen, tahtoisin tietää?”

“Minä teen sen tässä tapauksessa, koska pelkään saattaa erästä ystävääni alttiiksi katkeruudellenne.”

“Ja minkätähden? Hän on mies, arvatenkin: muuten ette pelkäisi. Te luulette, että menisin päätäpahkaa ja murhaisin hänet. Ehkä hän sanoi teille, että olisi varsin luonnollista minunlaiselleni miehelle — minunlaiselleni raakalaiselle — mennä ja iskeä hänet mäsäksi. Sellainen johtuu miehen pelkuruudesta. Ihmiset halventavat ammattiani, ei siksi, että siinä on pari kolme kehnoa miestä — onhan koko joukko kehnoja piispojakin, mitä siihen tulee — vaan siksi, että he pelkäävät meitä. Voitte olla rauhallinen ystävänne vuoksi. Minä olen tottunut saamaan hyvän maksun löylytyksistä, joita annan; ja pitäisihän terveen järkenne sanoa teille, että jos joku on tottunut saamaan maksun jostakin tehtävästä, on hän viimeinen mies tekemään sitä ilmaiseksi.”

“Olen huomannut asianlaidan olevan päinvastoin ensiluokkaisiin taiteilijoihin nähden”, sanoi Lydia.

“Kiitän”, vastasi Cashel purevasti. “Tuo ansaitsisi minulta kumarruksen.”

“Mutta”, sanoi Lydia vakavasti, “minusta näyttää, että teidän taiteenne on kokonaan yhteiskunnan-vastainen ja taantumuksellinen. Ja minä pelkään, että tämä väkisin hankkimanne keskustelu on teille hukkayritys.”

“En tiedä, onko se yhteiskunnan-vastainen vai ei. Mutta minusta on kovaa, että minut työnnetään pois säädyllisestä seurasta, silloinkuin siinä suvaitaan miehiä, jotka tekevät paljon pahempaa kuin minä. Kenet näin täällä viime perjantaina, kaikkein kunnioitetuimpana vieraittenne joukossa? No, sen ranskalaisen, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Mitä luulette minulle kerrotun, kun kysyin, mikä hänen pikku harrastuksensa oli? Paistaa koiria uunissa, nähdäkseen kuinka kauan koira voi elää hehkuvan kuumana! Tahtoisinpa tavata hänet tekemässä sitä minun koiralleni. Niin, ja pistellä rotta täyteen nauloja, nähdäkseen saiko kipu rotan hikoilemaan. Sehän on kerrassaan kuvottavaa. Luuletteko, että minä olisin lyönyt kättä sellaisen miehen kanssa? Jos hän ei olisi ollut teidän vieraanne, olisin opettanut hänelle, miten ranskalainen pannaan hikoilemaan pistelemättä häneen lainkaan nauloja. Ja hänet otetaan vastaan ja pidetään kuin kultaa kämmenellä, samalla kuin minut potkaistaan ulos! Katsokaahan vielä, miten suhtaudutte kenraaliinkin! Mitä hän on muuta kuin tappelija, tahtoisin tietää? Eikö hän suorastaan ylvästele ja kersku sillä, että niinkauankuin hänelle maksetaan sen-ja-sen verran päivältä, ei hän kysele, onko sota oikea vai väärä, vaan marssii esiin ja panee tuhannet miehet parhaansa mukaan tappamaan ja tapattamaan itseään — pysytellen itse tarkoin taampana kaiken aikaa, huomatkaa se. Viime vuonna hän oli korviaan myöten joidenkin neekeri-poloisten veressä, jotka olivat yhtä kyvyttömät vastarintaan hänen aseellisille joukoilleen kuin joku höyhensarjalainen olisi minulle. Niin huono kuin olenkin, en kävisi höyhensarjalaisen kimppuun, enkä seisoisi syrjästäkatsojana, jos joku toinen raskaansarjan mies sen tekisi. Monet teidän ystävistänne kulkevat Hurlinghamissa kyyhkysiä ampumassa. On siinäkin inhimillinen ja miehekäs tapa kuluttaa lauantai-iltapäivää! Loordi Worthington, joka käy luonanne milloin mieli tekee, on tosin liian hyvä mies tai liian huono ampuja tappaakseen kyyhkysiä, mutta ketunajoa hän ei pidä minään. Luuletteko, että ketuista on hauskaa olla ajettuina, tai että miehillä, jotka niitä ajavat, on niin hienot tunteet, että heidän kannattaa antaa haukkumanimiä nyrkkitaistelijoille? Katsokaahan, kuinka monta miestä kuolee tai rampautuu joka vuosi esteratsastuksessa, ketunajossa, krikettipelissä ja jalkapallo-otteluissa! Kymmeniä! Katsokaa, kuinka monta tuhatta kuolee sodassa! Oletteko koskaan kuullut kenenkään kuolleen nyrkkeilyottelussa? Hyvänen aika, alusta loppuun asti koko sen vuosisadan aikana, jolloin tämä taistelutapa on ollut käytännössä, ei ole ollut puolta kymmentäkään tuhoisaa tapaturmaa todella kunniallisissa otteluissa. Se on turvallisempaa kuin tanssiminen: moni nainen on tanssinut helmansa tuleen ja palanut. Kerran ottelin miehen kanssa, joka oli turmellut ruumiinrakenteensa huonolla elämällä, ja hän näännytti itsensä niin perinpohjin pitkittämällä yhä edelleen vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli joutunut häviölle, että kuoli siitä ja oli vähällä tehdä lopun minustakin. Jos olisitte kuullut sitä melua, mitä vanhat veteraanitkin siitä pitivät, niin olisitte luullut viattoman lapsen kuolleen kätkyestä pudotessaan. Hyvä selkäsauna tekee miehelle enemmän hyvää kuin pahaa. Ja jos kaikki nuo kirotut koiranpaistajat, sotilaat, kyyhkysten-ampujat, ketun-ajajat ja muu sellainen joukko ovat tervetulleita tänne, niin miksi minut suljetaan ulos niinkuin jokin petoeläin?”

“Todellakaan en tiedä sitä”, sanoi Lydia ymmällään; “jollei se johdu siitä, että teidän ammattinne harjoittajat eivät tavallisesti ole lähtöisin meidän säädystämme.”

“Myönnän, etteivät nyrkkeilijät yleensä ole herrasmiehiä. Eivät myöskään maalarit eivätkä runoilijat ennenmuinoin olleet. Mutta tämän minä tahtoisin tietää: jos joku nyrkkeilijä osaisi käyttäytyä yhtä hyvin kuin teidän ystävännekin ja olisi yhtä hyvää syntyperää, minkätähden hän ei saisi seurustella heidän parissaan ja tulla kohdelluksi heidän vertaisenaan?”

“Erotus näyttää mielivaltaiselta, sen tunnustan. Mutta ehkäpä asia korjautuisi oikeammin, jos suljettaisiin pois myös vivisektorit ja sotilaat, sensijaan että avattaisiin pääsy nyrkkitaistelijoille. Herra Cashel Byron”, lisäsi Lydia muuttuneella sävyllä: “en voi keskustella kanssanne tästä asiasta. Yhteiskunnalla on teitä vastaan ennakkoluulo. Niin on minullakin, enkä voi sitä voittaa. Ettekö voi löytää jalompaa elinkeinoa kuin nuo rajut ja kamalat ottelut, joilla alennutte ansaitsemaan toimeentulonne?”

“En”, sanoi Cashel masentuneesti. “En voi. Sepä siinä juuri onkin.”

Lydia näytti totiselta eikä sanonut mitään. “Ettekö ymmärrä sitä?” sanoi Cashel. “No minäpä kerron teille elämäkertani alustapitäen, niin saatte sitten itse tuomita. Saanko istua siksi aikaa kun puhun?” Hän oli noussut seisoalleen tehdessään huomautuksiaan Lydian tieteellisistä ja sotilaallisista tuttavuuksista.

Lydia viittasi lähellään olevaan tuoliin. Tuossa eleessä oli jotakin, mikä sai värin nousemaan Cashelin poskille.

“Uskon, että olin poikana onnettomin olento maan päällä”, aloitti hän. “Äitini oli — ja on vieläkin — näyttelijätär, ja vieläpä kaikkein etevimpiä ammatissaan. Kaikkein ensimmäisiä muistojani on se, että istuin lattialla huoneen loukossa, ja huoneen suuren peilin edessä äitini liehui ottaen asentoja ja ryöpyttäen Shakespearea kuin mieletön. Minä pelkäsin häntä, kun hän oli niin tarkka käytöksestäni ja ulkoasustani, eikä sallinut minun mennä koskaan lähelle teatteria. Hänen omaisistaan en tiedä mitään, sillä hän antoi minua korville kerran, kun kysyin kuka isäni oli, ja minä varoin tarkoin kysymästä uudelleen. Hän oli aivan nuori silloinkuin olin lapsi, ja ensin minä luulin häntä jonkinlaiseksi enkeliksi. Olisin pitänyt hänestä kovasti, luulen, jos hän olisi sen sallinut. Mutta hän ehkäisi sen jotenkuten, ja minun oli kohdistettava kiintymykseni palvelijoihin. Siinä suhteessa minulla oli runsaasti vaihtelua, sillä hän antoi potkut koko väelleen noin joka toinen kuukausi, paitsi erästä tyttöä, joka uhmaili häntä ja antoi minulle sen ainoan hoidon, mitä koskaan sain. Luulen, että itkuni jonkun palvelustytön poismenon johdosta antoi hänelle ensimmäisen aiheen haukkua minua alhaisista taipumuksista — mikä haavoitti minua sydänpohjia myöten ja mitä hän jatkoi aina siihen päivään asti, jolloin jätin hänet myötyri. Me olimme ihana pari: minä juro ja itsepäinen, hän häilyvä ja tuittupäinen. Hän saattoi usein aloittaa aamiaisen lähettämällä minut läimäyksellä huoneen toiseen laitaan ja lopettaa sen kutsumalla minua poju-kultasekseen ja lupaamalla minulle kaikenlaiset lelut ja kapineet. Pian lakkasin yrittämästäkin olla hänen mielikseen ja pitää hänestä, ja minusta tuli niin epämiellyttävä nuori vekara kuin ikinä voi toivoa. Ainoana ajatuksenani oli saada häneltä niin paljon kuin suinkin, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, ja murjottaa ja niskoitella silloinkuin hän oli äkäpäissään. Eräänä päivänä heitti muudan poika kadulla mutaa päälleni, ja minä juoksin sisään itkien ja kannellen hänelle. Hän sanoi, että minä olin pieni pelkuri. En ole antanut sitä hänelle anteeksi vielä tänä päivänäkään – ehkä siksi, että se oli yksi niitä harvoja totuuksia, joita hän minulle koskaan sanoi. Elin alituisessa ärtymyksen tilassa, ja usein ihmettelen, etten myrtynyt siihen aikaan koko iäkseni. Vihdoin minusta tuli niin kiukkuinen pikku paholainen, että kun hän löi minua, niin torjuin hänen iskujaan ja näytin niin häijyä naamaa, että luulen hänen ruvenneen pelkäämään minua. Sitten hän pani minut kouluun, sanoen minulle, että olin vailla sydäntä, ja sanoen johtajalle, että olin hillitön ja pahankurinen vesa. Minä itkin kuin pieni hullu erotessamme, ja hän itki vastaan kuin iso hullu — huomatkaa, juuri sen jälkeen kuin hän oli sanonut johtajalle kuinka häijy olin — ja niin hän meni pois, jättäen poju-kultasensa ja rakkaan lapsukaisensa ulisemaan sille hyvälle onnelleen, että pääsi eroon hänestä.

“Minä olin kerrassaan oiva poika kouluun pantavaksi. Osasin puhua yhtä hyvin kuin joku näyttelijä, mitä ääntämiseen tulee, mutta lukea osasin tuskin yksitavuisiakaan sanoja; ja mitä kirjoittamiseen tulee, en osannut edes kunnollisesti alkeitakaan. Tänä päivänäkään en osaa oikeinkirjoitusta paremmin kuin Ned Skene. Mutta pahemmanlaatuista tietämättömyyttä oli se, ettei minulla ollut aavistustakaan suorasta käytöksestä. Luulin, että kaikki palvelijat pelkäisivät minua, ja että kaikki aikuiset sortaisivat minua. Minä pelkäsin jokaista; pelkäsin, että pelkuruuteni keksittäisiin; ja olin yhtä kiukkuinen ja julma suuttumuksen-puuskissani kuin pelkurit aina ovat. Teidän on vaikea uskoa minua, kun sanon sen, mutta kokonaan kunnottomaksi kehittymästä minut pelasti se, että huomasin pystyväni tappelemaan. Isommat pojat olivat samanlaisia kuin täysikasvuisetkin siinä suhteessa, että heistä oli hauskaa katsella kun toiset tappelivat; ja heillä oli tapana panna meidät nuoremmat tappelemaan, tahdoimmepa tai emme, säännöllisesti joka lauantai-iltapäivä, todistajineen, tuomareineen ja kaikkineen, köysipiiriä lukuunottamatta. Alussa, kun minut pantiin tappelemaan, puristin silmäni kiinni ja itkin; mutta siitä huolimatta minun onnistui saada vastustajani lujasti kiinni vyötäisistä ja heittää hänet kumoon. Senjälkeen tuli suosituksi hauskuudeksi panna minut tappelemaan, minä kun itkin aina. Mutta lopputuloksena oli, että minä opin pitämään silmäni auki ja iskemään kohti. Tappeleminen ei silloin ollutkaan minulle mikään vaikea konsti. Jollakin tavoin minä älysin vaistomaisesti, milloin toinen aikoi iskeä, ja minä iskin aina ensimmäiseksi. Sama on laitani nytkin kilpaotteluissa: minä tiedän mitä vastustajani aikoo tehdä, ennenkuin hän tietää sitä oikein itsekään. Voima, jonka tämä minulle antoi, sivistytti minut. Lopulta se teki minusta koulun kukon, ja kukkona en voinut olla halpamainen tai lapsekas. Ei mikään vetäisi vertoja tappelemiselle poikien luonteen kehittäjänä, jos kaikki voisivat olla kukkoja; mutta kaikki eivät voi, joten siitä taitaa olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

“Olisin voinut viihtyä hyvinkin koulussa, jos olisin ollut ahkerampi kirjojen ääressä. Mutta opiskelu ei minulta sujunut, ja opettajat olivat kaikki minulle töykeitä, pitäen minua laiskottelijana, vaikka minä en olisi ollut sellainen, jos he olisivat osanneet opettaa; olen myöhemmin tullut oppimaan, mitä opettaminen on. Mitä loma-aikoihin tulee, olivat ne minulle vuoden pahin aika. Kun minut jätettiin kouluun, olin raivoissani siitä, ettei minua päästetty kotiin; ja kun menin kotiin, ei äitini tehnyt muuta kuin morkkasi minun koulupojantapojani. Olin nimittäin käymässä liian suureksi, jotta hän olisi voinut armastella minua poju-kultasenaan, ymmärrättehän. Hän kohteli minua aivan entiseen tapaan, hellittely-puuskat vain poisjätettyinä. Kun olin ollut koulussa kukkona, ei ollut miellyttävää tuntea olevansa kuin hänen esiliinansa nauhoihin sidottu pahanpäiväinen kakara. Kun hän näki, etten oppinut mitään, lähetti hän minut toiseen kouluun, Panley-nimiseen paikkaan pohjoisessa. Siellä olin aina seitsemäntoista vanhaksi, ja sitten hän tuli eräänä päivänä, ja meillä oli riita, tavallisuuden mukaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi minun lähteä koulusta ennenkuin olisin yhdeksäntoista vanha, ja silloin minä ratkaisin asian karkaamalla tieheni heti samana yönä. Tulin Liverpooliin, missä piilouduin Austraaliaan lähtevään laivaan. Kun nälistyneenä häädyin ilmaisemaan itseni, kohteli laivan väki minua paremmin kuin olin odottanutkaan; ja minä tein työtä minkä jaksoin ansaitakseni matkani ja ruokani. Mutta kun minut jätettiin maihin Melbournessa, olin aika kiipelissä. En tuntenut ketään, eikä minulla ollut yhtään rahaa. Kaikki, millä ihminen saattoi elää, oli jonkun toisen omaisuutta. Kävelin pitkin kaupunkia etsien paikkaa, missä tarvittaisiin poikaa juoksemaan asioita tai puhdistamaan ikkunoita. Mutta minulla ei ollut rohkeutta mennä puoteihin kysymään. Pari-kolme kertaa, kun olin yrittämäisilläni, osui silmiini joku puotilais-nulikka, ja minä päätin, etten rupeaisi ainakaan hänen komenneltavakseen, ja että kun oli tarjolla koko kaupunki, saatoin yhtä hyvin mennä seuraavaan paikkaan. Vihdoin iltamyöhällä näin erään voimistelulaitoksen seinään naulatun ilmoituksen, ja sitä lukiessani jouduin puheisiin sen omistajan, vanhan Ned Skenen kanssa, joka istui tupakoimassa ovella. Hän mieltyi minuun ja tarjosi minulle paikan laitoksessaan jonkinlaisena yleis-apulaisena. Mikään ei olisi ollut minulle tervetulleempaa, ja niin teimme heti kaupat. Aikaa myöten tulin niin taitavaksi nyrkkeilyssä, että Ned järjesti minulle ottelun erästä Ducket-nimistä kevyen-sarjan miestä vastaan ja löi melko suuren vedon siitä, että minä voittaisin. No, enhän voinut tuottaa hänelle pettymystä, kun hän oli ollut niin ystävällinen minulle — rouva Skenekin oli pitänyt minua hyvänä kuin omaa poikaansa. Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin ottaa leipäni sellaisena kuin se minulle tuli? Eihän minusta ollut mihinkään muuhun. Jos olisin kyennytkin kirjoittamaan hyvää käsialaa ja pitämään kirjaa, en kuitenkaan olisi saanut itseäni siihen uskoon, että tuo kynänpyörittäminen ja muiden rahojen laskeminen oli miehelle sopivaa ammattia. Ei ihmisen tehtävä ole tässä maailmassa se, mitä hän haluaisi tehdä, vaan se, mitä hän pystyy tekemään; ja ainoa asia, mihin minä kunnolla pystyin, oli tappeleminen. Tappelemalla saattoi voittaa paljon rahaa ja paljon kunniaa ja mainetta tuttavapiirini keskuudessa. Niinpä haastoin Ducketin ja löin hänet rääsyksi noin kymmenessä minuutissa. Jopa puolittain tapoin hänet, koska en tuntenut omaa voimaani ja koska pelkäsin häntä. Siitä saakka olen pitänyt samaa ammattia, sillä minkään muun laista tointa ei minulle koskaan tarjottu. Olin treenaamassa ottelua varten silloin kun olin Wiltstokenissa sen Mellish-houkan kanssa. Ottelu suoritettiin sinä päivänä, jolloin te näitte minut Claphamissa, kun minulla oli mustelma silmäkulmassa. Wiltstoken oli tehnyt minulle hyvää. Niin paljon kuin olenkin tapellut, en ole sydämeltäni paljon pikkulasta parempi; ja aina siitä saakka, kun tulin näkemään, ettei äitini ollut enkeli, on minulla ollut sellainen ajatus, että oikea enkeli ilmestyisi jonakin päivänä. En ole, nähkääs, koskaan välittänyt paljoa naisista. Niin huono kuin äitini olikin niin sanoakseni äidin virkaan, oli hänen ulkonäössään ja käytöksessään jotakin, mikä antoi minulle paremman käsityksen siitä, millainen miellyttävä nainen olisi, kuin mitä minulla oli useimmista muista asioista; ja ne tytöt, joita tapasin Austraaliassa ja Amerikassa, näyttivät minusta hyvin mitättömiltä hänen rinnallaan. Sitäpaitsi, he eivät luonnollisesti olleet sivistyneitä. Minä pidin kovasti rouva Skenestä, koska hän oli hyvä minulle, ja hänen tähtensä olin kohtelias niille tytöille, jotka kävivät hänen luonaan; mutta itse asiassa en voinut sietää heitä. Rouva Skene sanoi, että he koettivat kaikki pyrkiä minun suosiooni — naiset ovat riivattuja etevän nyrkkitaistelijan perään — mutta mitä enemmän he koettivat, sitä vähemmän minä heistä pidin. En voinut sille mitään: miesten kanssa saatoin tulla aikaan varsin hyvin, olivatpa he kuinka alhaisia hyvänsä, mutta sukuni vaativaisuus näyttäytyi kohta, kun naisista tuli kysymys. Kun näin teidän astuvan esiin puiden välistä silloin Wiltstokenissa ja seisovan niin rauhallisesti katsoen minuun ja Mellishiin ja sitten poistuvan jälleen näkyvistä lausumatta sanaakaan, niin luulinpa tosiaan teitä enkeliksi, joka vihdoinkin oli tullut. Sitten tapasin teidät rautatieasemalla ja kävelin kanssanne. Enkeliluulot te kylläkin pian saitte pois päästäni; enkelithän ovat lopultakin vain hämärää, lapsellista luuloa — luulen olevan tyhjää lorua, että niitä olisi taivaassa — mutta te annoitte minulle vielä paremman käsityksen kuin äitini siitä, millainen naisen tulisi olla, ja te vastasitte itse tuota käsitystä ja menitte siitä ylikin. Olen rakastanut teitä siitä pitäen, ja jos en saa teitä, niin en välitä mitä minusta tulee. Tiedän, että olen kelvoton, ja olen aina ollut; mutta kun näin teidän seurustelevan mielihyvällä aivan yhtä huonojen miesten kanssa kuin minäkin olin, niin en ymmärtänyt miksi minun olisi pysyteltävä poissa, kun mieleni teki tulla ihan kuollakseni. En ole ainakaan huonompi kuin se koiranpaistaja. Ja pahus vieköön, neiti Lydia, minä en tahdo kerskua; mutta nyrkkitaistelussakin on puhtaita ja likaisia tapoja samoinkuin kaikessa muussakin; ja minä olen koettanut parhaani mukaan pysyä puhtaissa tavoissa. En ole koskaan pelannut ristiin enkä iskenyt luvatonta iskua; enkä ole koskaan joutunut häviölle, vaikka olen vain keskisarjan mies ja olen otellut parhaiden kahdensadan naulan miesten kanssa Siirtomaissa, Yhdysvalloissa ja Englannissa.”

Cashel lopetti. Kun hän jäi istumaan katsoen surumielisesti Lydiaan, joka oli ollut aivan hiljaa, virkkoi Lydia miettiväisesti:

“Olin ennakkoluuloisempi kuin tiesinkään. Mitä ajattelettekaan minusta, kun sanon teille, että ammattinne ei tunnu minusta puoleksikaan niin vastenmieliseltä nyt, kun tiedän, että te olette taiteilijan poika ettekä teurastajan sälli tai työmies, kuten serkkuni sanoi.”

“Mitä!” huudahti Cashel. “Sanoiko tuo kaitanaama teille, että minä olin teurastaja!”

“Ei ollut tarkoitukseni ilmiantaa häntä; mutta, kuten olen jo sanonut, minä olen huono pitämään salaisuuksia. Herra Lucian Webber on serkkuni ja ystäväni ja on tehnyt minulle monta palvelusta. Saanko olla vakuutettu siitä, ettei hänellä ole mitään pelättävää teidän taholtanne?”

“Hänellä ei ole mitään oikeutta puhua valheita minusta. Hän katsoo hellällä silmällä teitä, hänkin: näin sen Wiltstokenissa. Minulla olisi hyvä halu antaa hänen tietää, olenko teurastaja vai en.”

“Ei hän niin sanonutkaan. Se mitä hän kertoi minulle teistä, on saanut täyden vahvistuksen teidän omasta kertomuksestanne. Minä satuin kysymään häneltä, mihin ihmisluokkaan teidän ammattinne harjoittajat tavallisesti kuuluvat, ja hän sanoi niiden olevan työmiehiä, teurastajia ja niin edespäin. Pidättekö sitä loukkauksena?”

“Näen kyllä selvästi, ettette te salli minun pitää sitä loukkauksena. Tahtoisinpa tietää, mitä muuta hän sanoi minusta. Mutta hän oli kylläkin oikeassa. Ammatissamme on jos minkälaisia heittiöitä, sitä ei kannata kieltää. Sittenkuin se on tehty laittomaksi, eivät kunnon miehet halua siihen antautua. Kuitenkaan ne eivät ole itse nyrkkeilijät, vaan vedonlyöjät, jotka saattavat ammatin huonoon huutoon. Toivon, että serkkunne olisi pitänyt kiinni kirotun leukansa.”

“Minä toivon, että te olisitte ennättänyt hänen edelleen kertomalla minulle totuuden.”

“Sitä minäkin toivon nyt. Mutta mitä hyödyttää toivominen? Minä en uskaltanut antautua teidän menettämisen vaaraan. Näettehän itsekin, kuinka pian kielsitte minulta pääsyn taloonne, kun saitte asian ilmi.”

“Se ei tehnyt paljon eroa”, sanoi Lydia vakavasti.

“Te olitte aina ystävällinen minulle”, sanoi Cashel valittavasti.

“Ystävällisempi kuin te minulle. Teidän ei olisi pitänyt pettää minua. Ja nyt arvelen, että meidän on paras erota. Olen iloinen, että tiedän tarinanne, ja myönnän, että valitsitte ehkä parhaan tavan, minkä olosuhteet tarjosivat teille. En moiti teitä.”

“Mutta annatte minulle potkut. Niinkö?”

“Mitä ehdotatte, herra Cashel Byron? Sitäkö, että kävisitte vieraanani aina väliaikoina, samalla kuin ruhjotte ja hakkaatte vaivaisiksi teurastajia ja työmiehiä?”

“Enkä”, tokaisi Cashel. “Te olette kovin ärsyttävä. Minä en jää enää pitkäksi aikaa ammattiin: onneni on liian hyvä kestääkseen kauan. Joka tapauksessa minun on pian vetäydyttävä syrjään, olkoon onni hyvä tai huono, koska minulla ei ole tasaväkistä kilpailijaa. Juuri tällä hetkellä ei ole ketään muuta kuin Bill Paradise, joka väittää kykenevänsä voittamaan minut, ja hänen kanssaan tulen ratkaisemaan välini syyskuussa, jos hän todella tahtoo vastata sanoistaan. Sen jälkeen vetäydyn syrjään. Luulen olevani silloin kymmenentuhannen punnan mies. Olen kuullut sanottavan, että kymmenentuhatta puntaa on samaa kuin viisisataa vuodessa. Ja päättäen siitä, millaista taloutta pidätte täällä, otaksun teidän tulonne tekevän saman verran, maatalo vielä siihen lisäksi; niin että jos tahdotte mennä naimisiin kanssani, on meillä tuloja yhteensä tuhat puntaa vuodessa. Minä en tiedä paljon raha-asioista, mutta ainakin voimme sillä summalla elää kuin kanat ryytimaassa. Se on selvä ja asiallinen esitys, eikö niin?”

“Entä jos kieltäydyn?” sanoi Lydia hieman ankarasti.

“Silloin saatte tehdä noilla kymmenellätuhannella punnalla mitä haluatte”, sanoi Cashel toivottomasti. “On samantekevä, mihin minä joudun. En tahdo mennä hunningolle teidän enempää kuin kenenkään muunkaan naisen takia, jos voin sitä auttaa, ja minä — mutta mitä hyödyttää sanoa, jos te kieltäydytte? Tiedän, etten osaa käyttää oikeita sanoja: olen huono pitämään tunteellisia puheita; mutta vaikka minulla olisi yhtä liukas kieli kuin jollakin noista pitkätukkaisista perjantaivieraista, niin en voisi pitää teistä enemmän tai ajatella teistä parempaa.”

“Mutta te olette erehtynyt tulojeni määrään nähden.”

“Se ei haittaa vähääkään. Jos teillä on enemmän, niin sitä hauskempi. Jos teillä on vähemmän, tai jos teidän on luovutettava pois kaikki omaisuutenne naimisiin mennessänne, niin saan pian kokoon toiset kymmenentuhatta häviön korvaukseksi. Antakaa minulle yksi hyvä sana, niin, tuli ja leimaus, minä taistelen kaikkia kristikunnan seitsemää mestaria vastaan peräkkäin, väliaikaa pitämättä, viidentuhannen panoksesta joka mieheltä. Viis rahasta!”

“Minä olen rikkaampi kuin te otaksutte”, sanoi Lydia järkähtämättä. “En voi tarkoin sanoa omaisuuteni määrää, mutta vuosituloni ovat noin neljäkymmentätuhatta puntaa.”

“Neljäkymmentätuhatta puntaa!” huudahti Cashel. “Pyhä Mooses! En luullut kuningattarellakaan olevan niin paljon.”

Tuokioon hän ei tuntenut muuta kuin silkkaa hämmästystä. Sitten, käsittäen aseman, hän kävi hyvin punaiseksi. Mielipahasta murtuneella äänellä hän virkkoi: “Näen, että olen ollut houkkio”, otti hattunsa ja kääntyi lähteäkseen.

“Ei siitä seuraa, että teidän pitäisi lähteä heti sanaakaan sanomatta”, sanoi Lydia, ilmaisten hermostumista ensi kerran koko keskustelun aikana.

“Oh, joutavaa kaikki”, sanoi Cashel. “Voin kyllä olla houkka, kun silmäni ovat ummessa; mutta olen aivan järkevä, kun olen saanut ne auki. Minulla ei ole mitään asiaa täällä. Toivon, että Luoja olisi suonut minun jäädä Austraaliaan.”

“Ehkä se olisi ollut parempi”, sanoi Lydia hämmentyneenä. “Mutta kun kerran olemme kohdanneet toisemme, on hyödytöntä sitä valittaa; ja — — Sallikaa minun huomauttaa teille eräästä asiasta. Te sanoitte minulle, että olen ottanut ystävikseni miehiä, joiden toimiala ei ole parempi kuin teidänkään. En myönnä sitä täydelleen; mutta yhdessä suhteessa he ovat samalla tasolla teidän kanssanne. He ovat kaikki, mitä maalliseen hyvyyteen tulee, paljon köyhempiä kuin minä. Useimmat heistä, pelkään mä, ovat köyhempiä — paljon, paljon köyhempiä kuin te.”

Cashel loi nopeasti katseensa ylös uudelleen viriävin toivoin; mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän pudisti päätään masentuneesti.

“Olen ainakin kiitollinen teille”, jatkoi Lydia, “siitä, että olette etsinyt minua minun itseni vuoksi, tietämättä mitään rikkaudestani.”

“Niin kyllä”, huoahti Cashel. “Teidän rikkautenne voi kyllä olla mainio asia niille toisille, ja minä olen iloinen siitä, että teillä on sitä, teidän itsenne puolesta. Mutta minulle se on loppukolaus. Siis hyvästi.”

“Hyvästi”, sanoi Lydia, miltei yhtä kalpeana kuin miksi Cashelkin oli tullut, “koska te sen niin tahdotte.”

“Koska piru sen niin tahtoo”, sanoi Cashel katkerasti. “Ei hyödytä toivotella sitä olevaksi toisin päin. Onni on minua vastaan. Toivon, neiti Carew, että annatte minulle anteeksi, kun olen ollut sellainen aasi. Se tulee kaikki minun siunatusta yksinkertaisuudestani: minulle ei ole opetettu parempaa.”

“Ei minulla ole mitään epäsopua teidän kanssanne, paitsi siitä vanhasta totuuden salaamis-kysymyksestä, ja sen minä annan teille anteeksi — sikäli kuin sen aiheuttama paha koskee minua. Mitä tulee ilmoitukseenne persoonallisesta kiintymyksestänne minuun, niin olen saanut ottaa vastaan monta samanlaista, jotka ovat mairitelleet minua vähemmän. Mutta meidän välillämme on joitakin arveluttavuuksia. Te ette tahdo kosia naista, joka on sata kertaa teitä rikkaampi, enkä minä tahdo suosia nyrkkitaistelijaa. Rikkauteni peloittaa jokaista miestä, joka ei ole lurjus, ja teidän ammattinne peloittaa jokaista naista, joka ei ole raivotar.”

“Siis te — — Sanokaa minulle yksi asia”, sanoi Cashel innokkaasti.
“Otaksukaa, että olisin rikas porho, enkä olisi —”
“Ei”, sanoi Lydia, keskeyttäen hänet käskevästi. “En tahdo otaksua muuta kuin mitä todellisuudessa on.”

Cashel vaipui jälleen alakuloisuuteen. “Jospa vain ette olisi ollut ystävällinen minulle!” sanoi hän. “Luulen, että syynä siihen, miksi rakastan teitä niin paljon, on se, että te olette ainoa ihminen, joka ei pelkää minua. Muut ihmiset ovat minulle kohteliaita, koska he eivät uskalla olla muunlaisia nyrkkeilijä-mestarille. On kovin yksinäistä olla mestari. Te ette tiennyt siitä mitään, ja te tiesitte, että minä pelkäsin teitä, ja sentään olitte minulle niin hyvä.”

“Yksinäistä on myös olla hyvin rikas nainen. Ihmiset pelkäävät rikkauttani ja sitä, mitä he sanovat oppineisuudekseni. Meillä kahdella on ainakin yksi yhteinen kokemus. Tehkää nyt minulle se suuri ystävällisyys, että menette. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa toisillemme.”

“Menen kahden sekunnin päästä. Mutta minä en usko paljon tuohon teidän yksinäisyyteenne. Se on vain kuvittelua.”

“Ehkä on niin. Useimmat sen laatuiset tunteet ovat vain kuvittelua.”

Seurasi jälleen vaitiolo. Sitten Cashel sanoi:

“En tunne itseäni puoleksikaan niin katkeraksi kuin hetki sitten. Onko varmaa, ettette ole vihainen minulle?”

“Ihan varmaa. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi.”

“Ja enkö saa nähdä teitä koskaan enää? Enkö ihan koskaan? — maailman loppuun, Amen?”

“Ette koskaan kuuluisana nyrkkitaistelijana. Mutta jos tulee päivä, jolloin herra Cashel Byron on jotakin, mikä paremmin vastaa hänen syntyperäänsä ja luonnonlaatuansa, niin en tahdo unohtaa vanhaa ystävää. Oletteko nyt tyytyväinen?”

Cashelin kasvot alkoivat hehkua ja hiusten juuret kihistä. “Yksi asia vielä”, sanoi hän. “Jos te tapaatte minut sattumalta kadulla sitä ennen, niin suotteko minulle katseen? En pyydä oikeata päännyökkäystä, vaan ainoastaan silmäystä pysyäkseni käynnissä?”

“Minulla ei ole aikomusta kieltää tuttavuuttamme”, sanoi Lydia vakavasti. “Mutta älkää asettuko tahallanne tielleni.”

“Kunniani kautta, sitä en tee. Tyydyn kävelemään sen Sohossa olevan kadun kautta silloin tällöin. Nyt lähden: tiedän, että teillä on kiire päästä eroon minusta. Siis hyv— Seis vähän, sentään. Ehkäpä te, kun se aika tulee, josta puhuitte, olettekin jo naimisissa.”

“Se on mahdollista; mutta ei ole todennäköistä, että menisin naimisiin. Kuinka monta asiaa teillä on vielä sanottavana, joita teillä ei ole oikeutta sanoa?”

“Ei ainoatakaan”, sanoi Cashel nauraen niin, että talo kajahti. “En ole ollut koskaan eläessäni onnellisempi, vaikka itkenkin sisällisesti koko ajan. Saan tehdä vielä yrityksen saavuttaakseni teidät. Hyvästi. Ei”, lisäsi hän, kääntyen pois Lydian ojennetun käden edestä: “en uskalla koskea siihen: voisin syödä teidät jälkeenpäin.” Hän lähti ovelle, mutta kääntyi kynnyksellä sanoakseen kuuluvasti kuiskaten: “Muistakaa, että olen kihloissa teidän kanssanne. En sano, että te olette kihloissa minun kanssani, mutta minun puoleltani se on kihlaus.” Ja hän riensi ulos huoneesta.

Eteishallissa oli Bashville, kalpeana ja päättäväisenä, valmiina ryntäämään emäntänsä avuksi ensimmäisestä kutsusta. Hänellä oli hiilihanko piilotettuna saataville. Kuultuaan juuri äänekkään naurun ja nähdessään Cashelin tulevan portaita alas erinomaisella tuulella seisoi hän liikahtamatta, tietämättä mitä ajatella.

“No, vanha veikko”, sanoi Cashel äänekkäästi, taputtaen häntä olalle: “olette siis elossa vielä. Onko ketään ruokasalissa?”

“Ei”, sanoi Bashville.

“Siellä on paksu matto, jolle on pehmeä kaatua”, sanoi Cashel, vetäen
Bashvillen mainittuun huoneeseen. “Tulkaahan. Näyttäkää nyt minulle
se pikku temppunne uudelleen. No! Älkää pelätkö: en minä lyö teitä.
Kaatakaa minut maahan. Varokaa vain lyömästä päätäni pesänristikkoon.”
“Mutta —”

“Hiiteen mutta. Olittepa varsin vikkelä siihen joku hetki sitten. No!”

Epäröityään hetken kävi Bashville käsiksi Casheliin, joka heti tuli vakavaksi ja tarkkaavaiseksi ja pysyi sellaisena järkähtämättä sen aikaa kuin Bashville taitavasti heitti hänet kumoon. Hän istui miettiväisenä liesimatolla hetken aikaa, ennenkuin nousi ylös. “Ymmärrän”, sanoi hän sitten, nousten jaloilleen. “Tehkää se nyt uudelleen.”

“Mutta siitä syntyy sellainen kolina”, vastusti Bashville.

“Yhden kerran vain. Ei siitä synny mitään kolinaa tällä kertaa.”

“No, itsekullekin makunsa mukaan”, sanoi Bashville myöntyen. Mutta sen sijaan että olisi kaatanut vastustajansa kumoon, huomasikin hän joutuneensa Cashelin käsivarsien muodostamaan silmukkaan, jonka vähäisinkin kiristys olisi kuristanut hänet. Cashel nauroi jälleen niin että raikui, päästäessään hänet irti.

“Niin se on tehtävä, vai mitä?” sanoi hän. “Ette voi saada vanhaa kettua menemään kahdesti samaan loukkuun. Osaatteko muita kaatotemppuja?”

“Osaan”, sanoi Bashville; “mutta en todellakaan voi näyttää niitä teille täällä. Joutuisin ikävyyksiin melun vuoksi.”

“Tulkaa minun luokseni, kun teillä on vapaailta”, sanoi Cashel, ojentaen hänelle kortin, “tällä osoitteella, ja näyttäkää minulle mitä osaatte, niin minä katson mitä voin tehdä teistä. Teissä on miehen ainesta.”

“Olette hyvin ystävällinen”, sanoi Bashville, pistäen kortin irvistäen taskuunsa.

“Ja nyt sallikaa minun antaa teille neuvo, josta teillä tulee olemaan hyötyä niin kauan kuin elätte”, sanoi Cashel painokkaasti. “Te teitte hiivatin typerästi tänään. Heititte kumoon miehen — ja vielä nyrkkitaistelijan — ja jäitte sitten seisomaan ja katsomaan kuin hupsu, odottaen että hän nousisi ylös ja tappaisi teidät. Jos joskus teette sen tempun uudelleen, niin pudottautukaa hänen päälleen niin raskaasti kuin voitte siinä silmänräpäyksessä kuin hän on poissa jaloiltaan. Taivuttakaa kyynärpäänne hyvin koukkuun allenne ja katsokaa, että se osuu pehmeään paikkaan. Jos hän tarttuu siihen ja vääntää teidät ympäri, niin käyttäkää takaraivoanne. Jos hän on kerrassaan liian voimakas teille, niin pankaa polvenne hänen kurkulleen ikäänkuin vahingossa. Mutta älkää millään muotoa seisoko toimetonna. Se on sallimuksen härnäämistä.”

Cashel terästi jokaista neuvoaan painaltamalla ponnekkaasti etusormellaan Bashvillen nutun nappia. Lopuksi hän nyökkäsi, avasi ulko-oven ja asteli pois kevein mielin.

Lydia seisoi kirjaston ikkunan vieressä ja näki hänen kävelevän pitkin etupuutarhaa, pannen merkille kuinka hänen kevyt, ripeä astuntansa ja jonkunlainen uljas varmuus ryhdissä erotti hänet hienosti käyskentelevästä keski-ikäisestä herrasmiehestä, raskaasti talsivasta työmiehestä ja tarmokkaasti harppovasta nuorukaisesta, jotka samaan aikaan kulkivat ulkopuolella. Rautasäleikkö, joka erotti hänet heistä, sai Lydian ajattelemaan niitä kauniita ja vaarallisia eläimiä, jotka astelivat edestakaisin rauta-aitauksien takana läheisessä puistossa. Mutta hän riemuitsi, rauhalliseen tapaansa, siitä ajatuksesta, että niin vaarallinen kuin hän olikin, ei hänen, Lydian, tarvinnut häntä pelätä. Kun Cashelin ajuri oli löytänyt hänet ja vienyt hänet pois, meni Lydia eräälle pulpettinsa lukitulle laatikolle ja otti esiin isänsä viimeisen kirjeen. Hän istui jonkun aikaa katsellen siihen avaamatta sitä.

“Olisipa omituista, isä”, sanoi hän, ikäänkuin isä todella olisi ollut hänen lähellään, “jos sinun verraton tyttäresi päätyisi oppimattoman nyrkkitaistelijan vaimoksi. Tunsin epätoivon viiltoa, kun hän vastasi neljänkymmenen tuhannen punnan vuosituloihini vastustamattomalla hyvästillä. Ja nyt hän on kihlautunut minulle.”

Hän lukitsi jälleen isänsä, niin sanoakseni, pulpettinsa laatikkoon ja soitti kelloa. Bashville ilmestyi, hiukan hämmentyneenä.

“Jos herra Byron tulee toiste, niin laskekaa hänet sisään, jos olen kotona.”

“Kyllä, neiti.”

“Kiitos.”

“Suokaa anteeksi, neiti, mutta saanko kysyä, onko minun suhteeni tehty mitään valitusta?”

“Ei ole.” Bashville oli vastahakoisesti vetäytymässä pois, kun Lydia lisäsi: “Herra Byronin puheesta ymmärsin, että te koetitte väkisin estää häntä tulemasta sisälle. Te antauduitte siten tehdessänne alttiiksi tarpeettomalle vaaralle; ja vastedes voitte pitää sääntönä, että kun ihmiset ovat tungettelevia eivätkä tahdo poistua pyydettäessä, niin on parasta antaa heidän tulla sisälle siksi kunnes saatte erikoiset ohjeet minulta. En suinkaan moiti teitä: päinvastoin tahdon lausua tunnustukseni päättäväisyydestänne saamienne määräysten täyttämisessä; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa voitte käyttää omaa harkintaanne.”

“Hän sysäsi oven minulle vasten naamaa, ja minä toimin hetken yllykkeestä. Toivon, että annatte minulle anteeksi sen vapauden, jonka otin lukitessani budoaarin oven. Hän on vanhempi ja raskaampi kuin minä, ja hänellä on lisäksi se etu, että hän on ammattilainen. Muuten olisin pitänyt puoleni.”

“Olen täysin tyytyväinen”, sanoi Lydia kylmähkösti poistuessaan huoneesta.

“Kuinka kauan olet viipynyt!” huusi Alice miltei hysteerisenä, kun
Lydia astui sisään. “Onko hän mennyt? Mitä ne kamalat äänet olivat?
Onko jostakin kysymys?”
“Tanssimisesta ja myöhään valvomisesta on kysymys”, sanoi Lydia.
“Huvittelu näkyy käyvän liian rasittavaksi hermostollesi, Alice.”
“Ei se huvittelun syy ole, vaan tuon miehen”, sanoi Alice nyyhkyttäen.

“Vai niin? Minä olen keskustellut sen miehen kanssa enemmän kuin puoli tuntia, ja Bashville on suorastaan otellut hänen kanssaan, emmekä kuitenkaan ole hysteerisiä. Sinähän olet istunut täällä täydessä rauhassa, eikö niin?”

“Minä en ole hysteerinen”, sanoi Alice suuttuneena.

“Sitä parempi”, sanoi Lydia vakavasti, pannen kätensä Alicen otsalle, mihin Alice mukautui tuhahtaen.

X LUKU.
Rouva Byron, näyttämönimeltään Adelaide Gisborne, oli nyt, toista kertaa taiteilijauransa varrella, puheenaiheena Lontoossa, missä hän oli monet vuodet ollut miltei unohduksissa. Hänen oman polvensa aikuiset pääkaupunkilaisteatterien johtajat olivat huomanneet, että hänen menestymisensä uusissa osissa oli hyvin epävarma, että hän oli oikullisempi kuin hemmotelluimmat yleisön suosikit, ja että hänen vakituinen vastauksensa sopimus-esityksiin oli se, että hän inhosi näyttämöä ja oli päättänyt olla astumatta sille enää jalallaankaan. Niinpä he olivat tulleet toimeen ilman häntä niin kauan, että Lontoon teatteriyleisön nuorempi puoli tunsi hänet vain maineelta jonakin vanhanaikaisena näyttelijättärenä, joka vaelsi pitkin maaseutua tyrkyttäen itseään tietämättömille ihmisille suurena taiteilijana ja kiusaten heitä esittämällä Shakespearen näytelmiä. Rouva Byronin luonteelle soveltui hyvin matkustella pienen draamallisen seurueen kanssa kaupungista kaupunkiin, pysähtyen viikoksi tai pariksi kuhunkin ja toistaen puoltakymmentä osaa, joissa hän oli hyvin vaikuttava ja jotka hän taisi niin hyvin, ettei hän koskaan ajatellut niitä silloin kuin hänellä vain oli jotakin muuta ajattelemista. Useimmat maaseudun väestöt ottivat hänen vuotuiset vierailunsa innostuksella vastaan. Heidän joukossaan hän huomasi suosionosoitukset esiripun edessä kiihkeämmiksi, valtansa sen takana rajattomammaksi, kulunsa pienemmiksi ja voittonsa suuremmiksi kuin Lontoossa, josta hän asiain niin ollen välitti yhtä vähän kuin Lontoo välitti hänestä. Vanhetessaan hän ansaitsi rahaa enemmän ja kulutti vähemmän. Valittaessaan Cashelille tämän kasvatuksen kalleutta oli hän jo rikas. Sittenkuin Cashel oli vapauttanut hänet tuosta kulungista, oli hän tehnyt vierailuja Amerikkaan, Egyptiin, Intiaan ja siirtomaihin ja rikastunut yhä lakkaamatta. Tältä suurelta kiertueelta hän oli palannut Englantiin sinä päivänä, jolloin Cashel lisäsi Lentävän Hollantilaisen laakerit voittojensa sarjaan; ja seuraavan sunnuntain sanomalehtien urheiluosastot olivat täynnä Cashel Byronin taidon ylistystä ja teatteriosastot olivat täynnä Adelaide Gisbornen neron suitsutusta. Mutta rouva Byron ei lukenut koskaan urheiluosastoa, vaikka Cashel silmäili teatteriuutisia.

Ne teatterinjohtajat, jotka aikaisemmin olivat vieroneet rouva Byronia, olivat nyt joko kuolleet, menneet vararikkoon tai muuttaneet vähemmän epävarmoille toimialoille. Yksi heidän jälkeensä tulleista johtajista oli hiljakkoin palauttanut Shakespearen yleisön suosioon yhtä tehokkaasti kuin Cashel oli palauttanut nyrkkeilyottelut. Haluten esittää Kuningas Juhanan, teki hän äsken palanneelle näyttelijättärelle houkuttelevan tarjouksen Constance’na esiintymisestä, pannen jotkut sanomalehtimies-tuttavansa samaan aikaan valittamaan näyttelemistaiteen “suuren koulun” rappeutumista ja sepittämään tai kaivamaan esiin kaskuja mrs Siddons’ista. Tällä kertaa ei rouva Byron puhunut mitään näyttämön inhoamisesta. Hän oli todella inhonnut sitä kerran; mutta tultuaan kyllin rikkaaksi voidakseen luopua teatterista oli hän kuluttanut tuon tunteen loppuun, ja näytteleminen oli muodostunut hänelle tottumukseksi, josta oli yhtä vaikea irtautua kuin mistä tottumuksesta hyvänsä. Hän tunsi siis jonkunmoista tyydytystä voidessaan ansaita rahaa helposti ja varmasti, ja hän oli jo saanut sitä kokoon niin paljon, että hän alkoi hautoa suunnitelmia syrjäänvetäytymisestä, Pariisissa esiintymisestä, oman teatterin perustamisesta Lontooseen, ynnä muita sen kaltaisia päähänpistoja. Hänen nuoruutensa loistokohtana oli ollut hänen äkillinen riemuvoittonsa Lontoossa heti ensi kerralla, kun hän esiintyi millään näyttämöllä, ja hän tunsi nyt mielitekoa toistaa tämä ja kruunata taiteilijauransa siellä missä se oli alkanutkin. Siispä hän suostui johtajan tarjoukseen, ja menipä vielä niinkin pitkälle, että luki itsekseen Kuningas Juhanan alusta loppuun.

Sattui niin, että muudan Plantagenet-kauden mielenkiintoisimpia kirjallisia todistuskappaleita oli pergamenttiliuska, joka sisälsi katkelman prinssi Arthurin kronikasta ynnä värillisen muotokuvan hänen äidistään. Herra Carew-vainaja oli osunut saamaan sen haltuunsa mitättömästä summasta, ja nyt se oli Lydialla, jolta teatterin ohjaaja pyysi lupaa katsoa sitä. Lupa annettiin kernaasti, ja ohjaaja tuli Regent’s Parkissa olevaan taloon, jonka hän julisti tyhjentymättömäksi aarrevarastoksi. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun ei hän voinut näyttää kuvaa neiti Gisbornelle. Lydia vastasi, että jos neiti Gisborne haluaisi tulla sitä katsomaan, niin hän olisi hyvin tervetullut. Kaksi päivää myöhemmin, puolenpäivän aikaan, rouva Byron saapui ja tapasi Lydian yksin kotona. Alice oli mennyt ulos, tuntien, että oli parempi olla tapaamatta näyttelijätärtä — eihän koskaan voinut tietää, mitä sellaiset olivat olleet.

Vuodet, jotka olivat kuluneet rouva Byronin käynnistä tohtori Moncriefin luona, eivät olleet jättäneet häneen mitään huomattavia jälkiä: näyttipä hän nyt vielä nuoremmaltakin kuin silloin, koska hän oli vaivautunut parantamaan kasvojensa väriä keinotekoisesti. Hänen käytöksensä huoleton hienous erosi niin suuresti ohjaajan harkitusta arvokkuudesta ja huolekkaasta kohteliaisuudesta, että Lydia tuskin saattoi ajatella heidän kuuluvan samalle ammattialalle. Hänen äänensä antoi hienon hurman hänen mitättömimmillekin huomautuksilleen, ja se oli niin erilainen kuin suinkin verrattuna Cashelin karkeaan puheensävyyn. Mutta kuitenkin oli Lydia heti sen ensi värähdyksen kuullessaan vakuutettu, että neiti Gisborne oli Cashelin äiti. Sitäpaitsi oli heillä toistensa leuka.

Rouva Byron kävi viivyttelemättä käsiksi käyntinsä aiheeseen ja pyysi heti nähdä kuvaa. Lydia vei hänet kirjastoon, missä useita salkkuja oli valmiina esillä. Kallisarvoinen pergamenttikappale oli ylimmäisenä.

“Hyvin mielenkiintoinen todellakin”, sanoi rouva Byron, heittäen sen syrjään katsahdettuaan siihen ja alkaen selailla joitakin myöhempiä piirroksia, Lydian katsellessa häntä syrjästä äänettömänä ja huvitettuna. “Ahaa”, sanoi hän, “tässä on jotakin, joka sopii juuri minulle.”

“Tarkoitatteko Constancen osaan Kuningas Juhanassa?”

“Niin kyllä.”

“Mutta silkkiä ei valmistettu Länsi-Euroopassa ennenkuin kolmesataa vuotta Constancen kuoleman jälkeen. Ja tuo piirros on Rubensin tekemä luonnos Maria di Medicistä.”

“Samantekevä”, sanoi rouva Byron levollisesti. “Mitä sillä on väliä, jos puku on kolmesataa vuotta myöhemmältä ajalta, kun nainen sen sisässä on seitsemänsataa vuotta myöhemmältä? Mikä voi olla suurempi anakronismi kuin prinssi Arthurin kuolema kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä lukien Panopticoni-teatterin näyttämöllä? Minä olen ymmärtääkseni taiteilija, joka annan elämän jollekin kaunokirjalliselle luomalle, enkä suinkaan mikään täysikasvuinen lapsi, joka leikkii jäljittelevänsä jotakin henkilöä Markhamin ‘Englannin historiasta’. Minä pidän sellaista pukua, joka vaatettaa minua. En voi näytellä, jos tunnen olevani homssumainen.”

“Mutta mitä ohjaaja sanoo?”

“Minulleko? Ei mitään”, sanoi rouva Byron, ja hänen tyyneydestään saattoi ymmärtää, että ohjaajan oli paras jättää kaikki sanomiset. “Sitäpaitsi, ette suinkaan luule, että hän on mikään oppinut mies, vai mitä? Ja kun hän itse tulee pitämään haarniskaa, joka ilmeisesti on tehty vast’ikään Birminghamissa, niin — —!” Rouva Byron kohautti olkapäitään eikä välittänyt ohjaajan mielipiteestä edes niin paljoa, että olisi lopettanut lauseen.

“Onko tämä lady Constancen osa mieliosianne?”

“Ikävä, hyvä neiti”, sanoi rouva Byron hajamielisesti. “Miehet näyttävät siinä naurettavilta, eikä se vedä.”

“Epäilemättä”, sanoi Lydia, tarkaten hänen kasvojaan. “Mutta minä puhuin etupäässä teidän persoonallisista tunteistanne tuota henkilöosaa kohtaan. Onko teistä esimerkiksi mieluista kuvata äidillistä hellyyttä näyttämöllä?”

“Äidillinen hellyys”, sanoi rouva Byron äkillisellä ylevyydellä, “on aivan liian pyhä asia jäljiteltäväksi. Onko teillä lapsia?”

“Ei”, sanoi Lydia kainosti. “En ole naimisissa.”

“Teidän pitäisi saada lapsi: se tekisi teille hyvää, sekä ruumiillisesti että henkisesti. Äitiys on sinänsä kasvattavaa.”

“Arveletteko, että se sopii jokaiselle naiselle?”

“Ehdottomasti. Poikkeuksetta. Ajatelkaahan vain, hyvä neiti Carew, sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jolla teidän on hoivattava lasta — kuinka teidän on katsottava sen pienillä silmillä ja omilla viisailla silmillänne samalla haavaa — kuinka teidän on kärsittävä soimaamatta sen viattomuudessaan teille tuottamat kivut — kuinka on annettava anteeksi sen sadat pikku itsekkyydet — kuinka on elettävä alituisessa pelossa, ettei vain haavoittaisi sen herkkää tunteellisuutta tai herättäisi sen katkeraa loukkautumista vääryyksillä ja oikuilla. Ajatelkaa, kuinka teidän on vartioitava ja hillittävä itseänne, harjoitettava ja kehitettävä itsessänne kaikkea, mikä voi auttaa teitä vetämään puoleenne ja säilyttämään maailman arkatuntoisinta rakkautta! Uskokaa minua, äitinä olo on verraton kokemus. Se on ruhtinaallinen hyvitys siitä, että on syntynyt naiseksi.”

“Kuitenkin”, sanoi Lydia, “minä toivon, että olisin syntynyt mieheksi. Koska te näytätte ajatelleen syvästi näitä asioita, tahtoisin tehdä teille erään kysymyksen. Ettekö luule, että perehtyminen johonkin taiteeseen, joka vaatii vuosikausien itsetutkistelua ja harjoitusta — esimerkiksi sellaiseen kuin teidän — on myöskin kasvatuksena hyvin arvokasta? Melkein yhtä hyvää kouluutusta kuin äitiys, eikö niin?”

“Mitä tyhjiä!” sanoi rouva Byron varmasti. “Ihmiset tulevat maailmaan valmiina. Minä menin näyttämölle kahdeksantoista vanhana ja onnistuin heti paikalla. Jos olisin tuntenut jonkunverran maailmaa tai ollut neljä vuotta vanhempi, olisin ollut heikko, kömpelö, arka ja lattea; olisi kestänyt kymmenen vuotta, ennenkuin olisin pystynyt raahautumaan esiin. Mutta minä olin nuori, intohimoinen, kaunis, ja vielä lisäksi kauhea; olin näet karannut kotoani kaksi vuotta aikaisemmin ja kokenut julman pettymyksen. Näyttämöhomman opin yhtä helposti ja ajattelematta kuin lapsi oppii rukouksen: loppu tuli minulle luonnon mukana. Olen nähnyt toisten kuluttavan vuosia kamppaillessaan huonoa ääntä, kömpelöä vartaloa ja arkuutta vastaan, ja lisäksi kymmentä muuta puutetta vastaan, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan. Heidän kamppailunsa lienee ehkä kasvattanut heitä, mutta jos heillä olisi ollut tarpeeksi neroa, eivät he olisi tarvinneet kamppailua eikä kasvatusta. Ehkäpä siinä on syy, miksi nerot ovat niin epävakaisia olentoja ja keskinkertaiset ihmiset niin säädyllisiä. Myönnän, että olin hyvin rajoitettu ensi aikoja esiintyessäni: olin kerrassaan kykenemätön komediaan. Mutta en ruvennut koskaan näkemään sen vuoksi mitään vaivaa; ja vähitellen, kun aloin hiukan kypsyä ja nähdä niiden asiain typeryyttä, joista ennen olin tehnyt niin suuren numeron, tuli komediakin minulle etsimättä, samoin kuin romanttinen murhenäytelmä oli tullut aikaisemmin. Luulen, että se olisi tullut aivan samoin, jos olisin nähnyt vaivaa siihen päästäkseni, paitsi että olisin lukenut sen saavutuksen omain ponnistusteni ansioksi. Useimmat uurastavat ihmiset luulevat itse tehneensä itsestään sen, mitä he ovat — hyvin samaan tapaan kuin jos lapsi luulisi itse saaneensa itsensä kasvamaan.”

“Te olette tapaamistani taiteilijoista ensimmäinen”, sanoi Lydia, “joka ei väitä taidetta kaikkein vaivalloisimmaksi kaikista kutsumuksista. Kaikki he kieltävät neron olemassaolon ja lukevat kaikki saavutukset työskentelyn ansioksi.”

“Tietysti itsekukin hyötyy ison joukon kokemuksesta; ja työtä on näyttämöllä yllinkyllin. Mutta minun oma neroni se on, joka tekee minut kykeneväksi käyttämään hyväkseni kokemuksia ja työskentelemään näyttämöllä, sensijaan että muuten häätyisin työskentelemään keittiössä tai pesutuvassa.”

“Te olette varmaan hyvin mieltynyt ammattiinne.”

“Siinähän tuo menettelee nykyään: olen vähitellen sopeutunut siihen. Alussa ryhdyin siihen mieliteon ajamana, ja nyt jatkan sitä edelleen, koska, vanha ihminen kun olen, minulla ei ole muuta tekemistä. Varjelkoon, kuinka vihasin sitä ensimmäisen kuukauden jälkeen! Nyt on minun pian luovuttava siitä. Ihmiset alkavat kyllästyä minuun.”

“Minä epäilen sitä. Minun täytynee otaksua, että olette vanha ihminen, koska niin sanotte; mutta tiedätte kai itsekin, että, imartelematta puhuen, te tuskin näytätte vielä ehtineen parhaaseen ikäänne.”

“Voisin olla teidän äitinne, hyvä neiti. Voisin olla jo isoäitikin. Kukaties olenkin.” Viime lauseessa oli valittavaa sävyä, ja Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen.

“Te puhuitte siis äitiydestä kokemuksen perusteella, neiti Gisborne?”

“Minulla on poika — poika, joka lahjoitettiin minulle kahdeksannellatoista ikävuodellani.”

“Toivon, että hän on perinyt äitinsä neron ja henkilökohtaisen viehkeyden.”

“Sitä en todellakaan tiedä”, sanoi rouva Byron miettivästi. “Hän oli täysi paholainen. Pelkään, että kauhistutan teitä, neiti Carew; mutta minä tein hänelle todellakin kaiken, mitä hellinkään äiti voi tehdä, ja kuitenkin hän karkasi luotani ilman jäähyväisten merkkiäkään. Pojan-lurjus!”

“Pojat menettelevät joskus julmasti seikkailuinnossaan”, sanoi Lydia, tähystellen valppaasti vieraansa kasvoja.

“Ei se siitä johtunut. Hillitön luonteenlaatu sen teki. Hän oli äreä ja kostonhaluinen. On aivan mahdoton rakastaa äreää lasta. Minä pidin hänet lakkaamatta lähelläni, silloinkuin hän oli pieni; ja kun hän kasvoi liian isoksi siihen, kulutin määrättömät rahat hänen kouluutukseensa. Kaikki turhaan! Hän ei koskaan osoittanut minkäänlaista tunnetta minua kohtaan, paitsi loukkautumista, jota ei mikään ystävällisyys voinut, poistaa. Eikä hänellä ollut mitään valittamisen syytä. Huonompaa poikaa ei ole koskaan ollut.”

Lydia pysyi vaiti ja totisena. Rouva Byron katsoi pikemmin hänen ohitseen kuin häneen. Äkkiä hän lisäsi: “Poloinen kulta Cashelini” (Lydia hillitsi säpsähdyksen), “mikä häpeä puhua sinusta tällä tavoin! Te näette, että rakastan häntä huolimatta hänen häijyydestään.” Rouva Byron otti esiin nenäliinansa, ja Lydia tunsi tuokion verran levottomuutta, peläten kyynelkohtausta. Mutta neiti Gisborne niisti vain nenäänsä täysin rauhallisesti ja nousi lähteäkseen. Lydia, joka, paitsi mielenkiintoaan Cashelin äitiin, tunsi vetoa ja huvitettua mieltymystä itse naista kohtaan sinänsä, suostutti hänet jäämään aamiaispäivälliselle, saaden keskustelun varrella selville, että hän oli lukenut paljon Werther-lajin kaunokirjallisuutta nuoruudessaan ja oli sittemmin käyttänyt joutoaikojaan lukeakseen jokaisen käsiinsä sattuneen kirjan sen laatuun katsomatta. Hänen henkinen varastonsa oli niin sekalainen ja luonteensa niin epäjohdonmukainen, että Lydia, jonka tietomäärä oli tavattoman hyvin järjestetty ja joka oli erinomaisen johdonmukainen, päätteli hänen todellakin olevan neron. Sillä Lydia tunsi omin saavutustensa turhamaisuuden ja uskoi olevansa itse vain kärsivällinen ja uuras opiskelija. Kun talo, aamiaispäivällinen ja emännän älykäs kuuntelu sattuivat miellyttämään rouva Byronia, tehosti hänen hyvä tuulensa hänen luonnollista viehätystään siinä määrin, että itse Lydiakin aivan lumoutui ja alkoi ihmetellä mielessään, millainen sen voima lienee ollutkaan, jos jokin vaikutin — esimerkiksi rakkaus — oli joskus tehnyt rouva Byronin haltioituneen onnelliseksi. Lopulta hän yllätti itsensä miettimästä, voisiko hän, Lydia, koskaan saada Cashelia rakastamaan häntä niin suuresti kuin hänen isänsä oli täytynyt, ainakin jonkun aikaa, rakastaa rouva Byronia.

Vieraansa mentyä alkoi Lydia miettiä, oliko hän oikeutettu pitämään noita molempia erillään. Selvältä näytti, että tätä nykyä Cashel oli äidilleen häpeäksi ja että hänen oli paras pysyä häneltä piilossa. Mutta jos hän jostakin syystä hylkäisi raakamaisen ammattinsa, kuten Lydia oli yllyttänyt häntä tekemään, silloin hän voisi toimittaa nuo molemmat yhteen; ja karkulaisen äiti voisi pitää hänestä parempaa huolta tulevaisuudessa, sen lisäksi että tekisi hänet rahallisesti riippumattomaksi nyrkkeilyotteluista. Tästä johtui Lydia kysymään itseltään, minkä uuden ammatin Cashel voisi omaksua ja millä syyllä voisi otaksua hänen tulevan toimeen äitinsä kanssa paremmin kuin ennen. Mitään tyydyttävää vastausta ei hän löytänyt. Siispä hän palasi takaisin siihen mahdollisuuteen, että Cashel uudistaisi elämänsä hänen tähtensä. Tätä aihetta kehitellessään vei hänen mielikuvituksensa hänet niin kauas kaiken järjellisen otaksuttavuuden ulkopuolelle, että hän pudisti päätään omalle hupsuudelleen, kun Bashville ilmestyi ilmoittaen loordi Worthingtonin, joka tuli huoneeseen yhdessä Alicen kanssa Lydia ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hänen esittelemänsä vuokralaisen todellinen asema oli tullut ilmi, ja sen johdosta loordi Worthington hiukan pelkäsi tavatessaan hänet. Hämmennystään peittääkseen hän alkoi vilkkaasti puhella monista jokapäiväisistä aiheista. Mutta kun aikaa oli kulunut jonkun verran, alkoi hän ilmaista uuden levottomuuden merkkejä. Hän katsoi kelloaan ja sanoi:

“En halua kiirehtiä teitä, arvoisat neidit; mutta tuo juttu alkaa kello kolmelta.”

“Mikä juttu?” kysyi Lydia, joka itsekseen ihmetteli miksi hän oli tullut.

“Asekamppailu. Sen neekerikuninkaan juttu. Webber kertoi minulle sopineensa, että me menisimme sinne yhdessä.”

“Ahaa, te olette tullut noutamaan meitä sinne. Olin unohtanut.
Lupasinko minä mennä?”
“Webber sanoi niin. Hänen oli määrä viedä teidät itse, mutta hänellä ei ole aikaa ja siksi hän teki hyväntyön minulle lähettämällä minut sijaansa. Hän sanoi, että te erikoisesti halusitte lähteä sinne, hitto vie!” Lydia nousi kerkeästi ja käski valjastaa vaununsa. “Ei ole mitään kiirettä”, sanoi hän. “Ehdimme helposti ajaa St. James’s Hall’ille kahdessakymmenessä minuutissa.”

“Mutta meidän on mentävä Islingtoniin, Agricultural Hall’ille. Siellä on ratsuväkihyökkäyksiä ja kaiken laista hauskaa.”

“Hyvänen aika!” sanoi Lydia. “Onko siellä nyrkkeilyäkin?”

“On”, sanoi loordi Worthington punastuen, mutta hämääntymättä. “Koko joukko. Se on kylläkin vain herrasmiesten esittämää, paitsi ehkä yhtä ottelua, jolla tahdotaan näyttää kuningas-ukolle ammattilais-malliamme.”

“Suokaa siis anteeksi siksi aikaa, kun menen noutamaan hattuni”, sanoi Lydia, poistuen huoneesta. Alice oli lähtenyt jo vähän aikaa sitten muuttaakseen koko asunsa, tilaisuus kun oli sovelias pukuhienouden näytteilleasettamiseen.

“Te näytätte hirmuisen hurmaavalta, neiti Goff”, sanoi loordi Worthington seuratessaan naisia vaunuihin. Alice ei suvainnut vastata, vaan keikautti ylväästi päätään, mutta mietti salaa itsekseen, mahtaisivatko ihmiset vertaillessaan pitää häntä liian vaateliaasti vai Lydiaa liian vaatimattomasti puettuna. Loordi Worthingtonin mielestä he kumpikin esiintyivät mainiosti edukseen, ja hän ajatteli muutaman sekunnin sitä, kuinka eri naisilla oli erilainen tyyli, ja kuinka se, mikä sopi yhdelle, ei lainkaan sopinut toiselle. Hänestä tuntui, että neiti Carew’n läsnäolo teki hänet filosoofiseksi.

Agricultural Hall näytti Alicesta ensi silmäyksellä suunnattoman laajalta, parkkilattiaiselta vajalta, jonka reunamille oli kasattu vanhoja pakkalaatikoita katsojalavoiksi, koristeinaan siellä täällä vähän punaista vaatetta ja joitakin lippuja. Loordi Worthington oli hankkinut heille eturivin istuinpaikat eräällä parvekkeella, juuri heidän alapuolellaan oli paaluaitaus, jota koristivat aina vähän matkan päässä toisistaan olevat saaveissa kasvavat ikivihannat kasvit, ja jota vastaan painautui ulkopuolella kuhiseva shillingin-rahvas. Alice huomautti, ettei johdolle tuottanut kunniaa se, että nuo ihmiset sijoitettiin niin lähelle hänen alapuolelleen, että hän saattoi kuulla heidän keskustelunsa; mutta kun Lydia ei näyttänyt ottavan osaa hänen paheksumiseensa, käänsi hän huomionsa katsojajoukon hienompaan osaan. Kentän vastakkaisella laidalla näyttivät parvekkeet kirjavana heloittavilta kukkapenkeiltä; herrojen hattujen ja takkien muodostamat mustat läikät siellä täällä edustivat kukkien välissä olevaa multaa. Kukkien keskellä oli räikeän korea kunniakatos, jossa vankkarakenteinen musta herrasmies istui korotetulla tuolilla, majesteettisen välinpitämättömyytensä muodostaessa vastakohdan hänen kummallakin puolellaan virnistelevien ja avosuin töllistelevien hovipäälliköittensä peittelemättömälle ihmettelylle.

“Mikä vahinko, ettemme ole lähempänä kuningasta!” sanoi Alice. “Minä voin tuskin nähdä koko kelpo ukkoa.”

“Tulette huomaamaan, että näiltä paikoilta näkee parhaiten esitykset. Kaikki on hyvin”, sanoi loordi Worthington. Lydian huomio kiintyi jonkinlaiseen syyllisyyden vivahdukseen hänen käytöksessään. Seuraten hänen salavihkaista katsettaan näki Lydia kentällä vähän matkan päässä itsestään noin kahdenkymmenen jalan laajuisen, paaluihin kiinnitetyistä köysistä tehdyn aitauksen. Se oli tyhjä, ja sen lähellä oli joitakin tuoleja, pesumalja ja sieni.

“Mikä tuo on?” kysyi hän.

“Tuoko! Oh, se on nyrkkeilypiiri.”

“Eihän se ole piiri. Se on neliö.”

“Sitä kutsutaan piiriksi. He ovat onnistuneet neliöimään ympyrän.”

Läpitunkeva torventoitotus kajahti, ja ratsuväkiosasto saapui ravaten areenalle. Lydia huomasi miellyttäväksi laiskasti istuen ihailla hevosia ja miehiä ja vertailla Olympialais-seuran jäseniä, jotka sotilaiden poistuttua astuivat esiin, Ateenan marmori-jumaliin ja Michel-Angelon Bakkukseen tai Davidiin. He eivät vetäneet vertoja kreikkalaisille kuvanveistoksille rauhallisessa ylevyydessä eivätkä italialaisille sankarillisessa tarmossa loikkiessaan puuhevosen yli ja kieppuessaan vaakasuorilla tangoilla, jokainen halventaen edeltäjänsä suorituksia ylittämällä ne. Loordi Worthington, joka pian kyllästyi tähän, kuiskasi, että kun kaikki nämä joutavuudet olisivat ohi, löisi joku mies lampaan kahtia miekalla, jonka jälkeen seuraisi hiukan nyrkkeilyä.

“Tarkoitatteko”, sanoi Lydia harmistuneena, “että he päästävät lampaan irralleen ja ajavat sitä takaa miekoilla hevosten selässä?”

Loordi Worthington nauroi ja myönsi; mutta pian kävi ilmi, että lampaalla tarkoitettiin laihaa lampaan ruhoa. Vanttera kersantti iski sen kahtia huippusuoritukseksi muille taidonnäytteille, kuten sitruunain, lyijytankojen ja silkkiliinojen silpomiselle; ja katsojakunta, joka oli tottunut näkemään paljon vastenmielisempiä näkyjä teurastajien myymälöissä, palkitsi hänet runsailla kättentaputuksilla.

Kaksi Olympialaiseen seuraan kuuluvaa herrasmiestä astui nyt aitaukseen, jota loordi Worthington kutsui piiriksi. Käteltyään toisiaan niin hyvin kuin heidän muodottomat, täytetyt hansikkaansa sallivat, pitelivät he itseään kumpikin oikealla kädellään, ikäänkuin heidän vatsansa olisivat olleet vaarassa pudota alas, jollei niitä painettu tiukasti sisään, tanssivat toistensa ympärillä, viskoen ulos ja nykäisten takaisin vasenta nyrkkiään kuten kuopivat hevoset kavioitaan. He olivat kumpikin, kuten Lydia kuuli juhlamenojen ohjaajan julistuksesta, jossa ilmoitettiin heidän nimensä ja saavutuksensa, amatööri-mestareita. Lydiasta tuo heidän kuopimisensa ja tanssimisensa oli naurettavaa; ja kun he silloin tällöin syöksähtivät yhteen ja hosuivat toisiaan, ei hän voinut erottaa mitään niistä valeiskuista, pysäytyksistä, sukelluksista, vastaiskuista, torjumisista ja väistämisistä, joihin loordi Worthington innostuneena kiinnitti hänen huomiotaan ja jotka houkuttelivat vuoroin pilkkahuutoja, vuoroin suosionosoituksia alapuolella olevan shillingin-yleisön keskuudesta. Kun kolmen minuutin kuluttua molemmat heittäytyivät rentonaan tuoleille piirin vastakkaisiin nurkkiin ikäänkuin olisivat olleet nääntyäkseen uuvuksissa, olisi Lydia purskahtanut suorastaan nauruun, jolleivät he olisi muistuttaneet hänelle Cashelia silloin kuin tämä koetti tointua hänen kirjastossaan. Minuutin päästä huusi joku käreällä äänellä: “Aika!” ja miehet nousivat ylös ja toistivat äskeistä esitystään jälleen kolme minuuttia. Seurasi taas minuutin lepo, ja sitten tanssiminen ja kuopiminen jatkui neljä minuuttia, jonka jälkeen ottelijat jälleen kättelivät toisiaan ja poistuivat näyttämöltä.

“Siinäkö on kaikki?” kysyi Lydia.

“Siinä kaikki”, vastasi loordi Worthington. “Viattominta huvia mitä maailmassa voi olla, ja sievintä myös.”

“Minusta se ei vaikuta erikoisemmin sievältä”, sanoi Lydia; “mutta se näyttää kyllä niin viattomalta kuin miksi hengettömyys voi sen tehdä.” Hän alkoi mielessään aavistella soimanneensa tietämättömästi ja epäoikeudenmukaisesti Cashelia julmuudesta vain sen nojalla, että tämä harjoitti tuota viatonta voimistelua.

Näytäntö jatkui useilla erilaisilla taidon ja voiman yhteis-esityksillä. Paitsi erilaisissa varusteissa suoritettuja yksityisten miesten välisiä otteluja, saatiin nähdä turnajaisia, maahan lyödyn palikan keihästämistä laukkaavan ratsun selästä, komentotemppuja ja sauvamiekkailua, jota esittivät brittiläiset merisotilasosastot saaden raikuvia hurraahuutoja yleisöltä, sekä lisää nyrkkeilyä ja hyppy liikkeitä seuran jäsenten esittäminä. Lydian mielenkiinto alkoi pian harhailla pois areenalta. Katsoessaan alas paaluaitauksen ulkopuolella tungeksivaan väkijoukkoon hän näki pienen miehen, jonka hän hämärästi muisti, vaikka hänen kasvonsa olivat kääntyneinä poispäin hänestä. Tämän kanssa keskustelussa oli voimakas, keltaiseen twiidipukuun ja vihreään kaulaliinaan puettu mies. Hänellä oli karkea, voimakas ääni, ja hänen seuralaisellaan ohut ja kimakka, niin että tarkkaava kuuntelija saattoi erottaa heidän huomautuksensa väkijoukon sekavasta sorinasta.

“Ihailetteko sitä miestä?” kysyi loordi Worthington, seuraten Lydian katsetta.

“En. Onko hän joku erityisesti?”

“Hän oli kuuluisa mies ennen muinoin — jättiläisten aikaan. Hän oli Englannin mestari. Hän on erikoisesti mielenkiintoinen meille erään yhteisen ystävämme opettajana.”

“Olkaa hyvä ja sanokaa hänen nimensä”, sanoi Lydia, tarkoittaen tuon yhteisen ystävän nimittämistä. “Ned Skene”, sanoi loordi Worthington, otaksuen hänen tarkoittavan alapuolella olevaa miestä. “Hän on menestynyt niin hyvin siirtomaissa, että on suonut itselleen ja perheelleen huvimatkan Englantiin. Hänen saapumisensa sai aikaan kerrassaan sensatsionin tässä maassa: viime viikolla hänellä oli täpötäysi lahjanäytäntö, jossa hän nyrkkeili yhteisen ystävämme kanssa ja mukiloi häntä kuin lasta. Yhteinen ystävämme käyttäytyi tuossa tilaisuudessa hyvin kauniisti antaessaan mukiloida itseään. Hän olisi nähkääs voinut tappaa ukko Skenen, jos hän olisi yrittänyt toden perästä.”

“Vai on tuo Skene?” sanoi Lydia, katsellen miestä vakavalla mielenkiinnolla, mikä hämmästytti ja ihastutti loordi Worthingtonia. “Ahaa! Nyt tunnen miehen, joka on hänen seurassaan. Hän on toinen Metsämajani vuokralaisista — muistaakseni saan kiittää teitä esittelystä.”

“Treenari Mellishkö?” sanoi loordi Worthington, hiukan tyhmistyneen näköisenä. “Niinpä onkin. Kuinka kaunis raudikko tuolla peitsimiehellä on! — toisella miehellä rivin tuosta päästä.”

Mutta Lydia ei halunnut katsella peitsimiehen hevosta. “Paradise!” kuuli hän Skenen huudahtavan juuri silloin pilkallisen epäuskoisena. “Sepä olisi jotakin!”

“Kummempaakin on tapahtunut”, sanoi Mellish. “En tahdo sanoa, että Cashel Byron rupeaa taantumaan: mutta sanon vain, että hänen onnensa on liian hyvä kestääkseen; ja minä tiedän varmasti, että hän on käynyt aivan synkkämieliseksi viime aikoina.”

“Jopahan nyt!” sanoi Skene. “Mitä syytä hänellä olisi tulla synkkämieliseksi?”

“Hm, minä tiedän kyllä”, sanoi Mellish pidättyvästi.

“Paljonpa tiedät”, tokaisi Skene halveksivasti. “Varmaankin tarkoitat sitä nuorta naista, josta hän aina puhuu eukolleni.”

“Tarkoitan nuorta naista, jota hän tuskin tulee saamaan. Se on Englannin isoisimpia ihmisiä — pikkuinen olento, kasvoiltaan kuin simpukankuoren sisusta, jonka hän tapasi Wiltstokenissa, jossa olin treenaamassa häntä otteluun Lentävän Hollantilaisen kanssa. Hän joutui heti pois treenauksen kurssilta, kohta kun oli tavannut hänet — ei tahtonut tehdä mitään mitä minä hänelle määräsin. Minä tulin niin nihki varmaksi siitä, että hän saisi rökkiinsä, että löin vastavedot joka pennille, minkä olin pannut vetoon hänen puolestaan, paitsi kahtakymmentä puntaa, jotka sain muutaman taulapään panemaan häntä vastaan ottelussa, sittenkuin olin muuttanut mieleni. Lempo vieköön sen naisen! Minä menetin sata puntaa hänen takiaan.”

“Ja se olikin sinulle parahiksi, vanha pöllöpää. Olit väärässä silloin, ja olet väärässä nytkin, siunattuine Paradise’inesi!”

“Paradiseä ei ole vielä kukaan voittanut.”

“Ei ole minun poikaanikaan.”

“No, saadaanpa nähdä.”

“Saadaanpa nähdä! Minä sanon, että minä olen jo nähnyt omasta puolestani. Olen nähnyt Billy Paradisen ottelevan, ja se ei ole mitään nyrkkeilyä; se ei ole kuin törkeilyä; sitä se on. Törkeilyä! Totisesti, minun eukko-vanhallani on enemmän tieteellisyyttä.”

“Ehkäpä on”, sanoi Mellish. “Mutta katsohan, kuinka monta miestä hän on rökittänyt, jotka ovat olleet kukkuroillaan tieteellisyyttä. Shepstone, niin taitava kuin onkin, pystyi saamaan hänestä voiton ainoastaan väittämällä hänen rikkoneen sääntöjä, kun Billy menetti malttinsa ja piikkasi häntä. Se se onkin pahinta Billyssä, ettei hän voi hillitä sisuaan. Mutta ei kukaan hieno keikari-nyrkkeilijä kykene vastustamaan hänen hurjaa syöksyään. Luuletko, että hän välittää Cashelin kehutuista pitkistä paukuista? Ei yhtään: hän ottaa ne vain vastaan mahonkinuppiinsa ja antaa hänelle vastaukseksi yhden niitä täräyksiä, joilla hän löi Dick Weeks’in suoraksi.”

“Panen vetoa mitä hyvänsä, ettei hän sitä tee. Jos hän sen tekee, niin menen itse piiriin ja isken häneltä pään mäsäksi siitä hyvästä.” Ja Skene syyti suutuksissaan herjauksia Paradisestä, kunnes kiihoittui niin, että Mellishin täytyi lepyttää häntä peruuttamalla osittain ennustuksensa ja kysymällä, kuinka Cashelin laita oli ollut viime aikoina.

“Hän ei ole pitänyt huolta itsestään niinkuin olisi pitänyt”, sanoi Skene synkkänä. “Hän näyttelee Lontoon muoteja eukolle ja Fannylle: he ovat täällä kolmen ja puolen shillingin paikoilla, isoisten joukossa. Teattereita joka ilta ja kävelyjä joka päivä, milloin katsomaan kun kuningatar ajaa puiston läpi, milloin mitäkin. Meidän Fannysta on mieluista olla hänen seurassaan, kun hän on niin herramainen; hän tuskin pitää omaa isäänsä tarpeeksi hyvänä kävelemään hänen kanssaan Piccadillyä pitkin. Vaatii minua panemaan ylleni mustan takin ja tekemään itsestäni papin. Eukko ihan jumaloi poikaa. Hänen mielestään poika on aivan liian hyvä sille nuorelle naiselle, josta puhuit, ja hän sanoo pojalle, että tuo nainen teeskentelee, ettei muka välitä hänestä, koroittaakseen vain hintaansa, aivan niinkuin minä teeskentelin häviäväni saadakseni taulapäät lyömään vetoa minua vastaan. Naiset ovat aina sukostelleet häntä. Melbournessäkään ei koskaan kysytty, mitä minä halusin päivälliseksi; aina vain oli huolena se, mistä poika pitäisi ja milloin hän halusi tulla syömään. Totta totisesti, minun täytyi ottaa tavakseni panna hänet pyytämään sellaista, jota minun teki mieli. Ja sinä sanot, että se poika antaisi Billy Paradisen rökittää itsensä, mukamas. Mene männikköön!”

Lydia, jonka mielessä oli vielä tuoreena rouva Byronin viehätys, ihmetteli millainen nainen tuo rouva Skene mahtoi olla, joka oli ottanut äidin sijan pojan tunnepiirissä ja joka ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin ammattinyrkkeilijän vanha eukko. Ilmeisesti ei hän ollut sitä lajia, että olisi pyrkinyt kääntämään nuorta miestä pois nyrkkeilijän uralta. Johtuessaan ajattelemaan Cashelin ammattia ja mahdollisuuksia hänen siitä luopumiseensa, menetti Lydia kokonaan tarkkaavaisuutensa. Hän istui tuijottaen areenalle, näkemättä sotilaita, miekkailijoita tai voimamiehiä, jotka siinä häärivät. Hänen ajatuksensa harhailivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi paikalta, ja väkijoukon sorina häipyi etäiseksi huminaksi ja unohtui.

Äkkiä hän havahtui tietoiseksi nähdessään kamalan näköisen miehen tulevan häntä kohti areenan poikki. Miehen kasvot olivat pinnaltaan ja väriltään sinistä graniittia muistuttavat; hänen ulkonevat leukansa ja taakse viettävä otsansa olivat kuin orangutangin. Lydia havahtui haaveilustaan tuntien väristystä, ja saaden takaisin kuulonsa samalla kuin näkönsäkin, kuuli muutamien alhaalla olevien henkilöiden puhkeavan suosionosoituksin tervehtimään tuota ilmestystä. Mies irvisti julmasti, pani toisen kätensä piirin aitapaalulle ja loikkasi köysien yli. Lydia pani merkille, että, rumaa päätä ja suhdattoman suuria käsiä ja jalkoja lukuunottamatta, mies oli hyvärakenteinen, ja hänen lanteensa ja hartiansa loistivat valossa, antaen hänelle voimaa ja tarmoa uhkuvan näön.

“Eikös hän ole kuin kuva?” kuuli Lydia Mellishin huudahtavan haltioissaan. “Siinä vasta kunto!”

“Hoo!” sanoi Skene halveksivasti. “Mutta eikös hän ole kuin herra!
Katsohan vain. Niinkuin Walesin prinssi kävelisi Pall Mall’ia pitkin.”
Lydia katsoi uudelleen ja näki Cashel Byronin lähestyvän piiriä juuri samanlaisena kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran Wiltstokenin jalavakujalla, välinpitämättömän näköisenä kuin joku, joka on suorittamassa jotakin ikävää julkista seremoniaa.

“Niinkuin joku jumala tulossa alas kilpailemaan gladiaattorin kanssa”, kuiskasi loordi Worthington innokkaasti. “Eikö olekin, neiti Carew? Apollo ja satyyri! Teidän täytyy myöntää, että meidän yhteinen ystävämme on uljaan näköinen mies. Jos hän voisi mennä seurapiireihin tuollaisena, niin, kautta Jupiterin, naiset —”

“Vait!” sanoi Lydia, ikäänkuin Worthingtonin sanat olisivat olleet sietämättömät.

Cashel ei hypännyt köysien yli. Hän astui niiden välitse verkkaisesti ja, torjuen kahden touhukkaan ystävän tarjoaman avun, veti nyrkkeilyhansikkaan käteensä kiirehtimättä, niinkuin muotikeikari valmistautuessaan hienolle kävelylle. Kinnastettuaan siten vasemman kätensä, niin ettei voinut tehdä sillä samaa palvelusta oikealle, pisti hän sormensa toiseen hansikkaaseen, tarttui siihen hampain ja kiskoi sen paikalleen saalistaan raatelevan tiikerin elein. Lydiaa värisytti jälleen.

“Bob Mellish”, sanoi Skene, “lyön vetoa kaksikymmentä yhtä vastaan, että hän pysähdyttää tuon syöksyn, josta luulet niin suuria. Kuuletko: kaksikymmentä yhtä vastaan!”

Mellish pudisti päätään. Sitten juhlamenojen ohjaaja huusi, osoittaen kumpaakin miestä vuoroonsa: “Paradise, professori. Cashel Byron, professori. Aika!” Cashel katsahti nyt Paradiseen, jonka olemassaoloa hän ei siihen saakka ollut näyttänyt huomaavankaan. Miehet lähestyivät piirin keskustaa, kättelivät käsikurkalta, irroittivat kätensä toisistaan äkkiä, peräytyivät askeleen ja alkoivat liikkua varovaisesti vasemmalta oikealle niinkuin kaksi pantteria.

“Minun mielestäni he voisivat ottaa oppia herrasmiesten tavoista ja kätellä sydämellisesti”, sanoi Alice, koettaen näyttää huolettomalta, vaikka häntä painosti Cashelin aiheuttama epämääräinen kammo.

“Se on perinnäinen tapa”, sanoi loordi Worthington. “He tekevät siten, jotta ei toinen voisi vetää toista itseensä päin ja lyödä häntä vapaalla kädellään ennenkuin hän ehtii päästä irti.”

“Millaista inhottavaa petosta!” huudahti Lydia.

“Sitä ei koskaan tehdä, ymmärrättehän”, sanoi loordi Worthington puolustellen. “Se ei hyödyttäisikään mitään, koska sillä tapaa ei voi käyttää vasenta kättään tehokkaasti.”

Lydia kääntyi hänestä poispäin ja suuntasi kaiken huomionsa nyrkkeilijöihin. Paradise teki häneen vähemmän peloittavan vaikutuksen noista kahdesta. Lydia näki, että hän oli hermostunut ja tietoinen rohkeutensa pingoittuneisuudesta; mutta hänen viekas irvistyksensä ilmaisi jonkunlaista hurjaa hyväntuulisuutta ja näytti lupaavan katselijoille, että hän antaisi heidän pian nähdä jotakin hauskaa. Cashel seurasi hänen liikkeitään hellittämättömällä valppaudella ja syrjäkareisella katseella, jossa Lydian mielestä oli jotakin pirullista.

Äkkiä Paradisen silmät välähtivät; hän painoi päänsä alas, teki syöksyn, pysähtyi äkkiä tahallaan ja ammahti Cashelia kohti. Kuului mäjähdys kuin samppanjapullon korkin paukaus, jonka jälkeen Cashelin nähtiin seisovan järkkymättömänä piirin keskustassa, kun taas Paradise köysiä vasten viskautuneena koetti irvistellä vastoinkäymiselleen näyttäen valkeat hampaansa verinaamarin takaa.

“Kaunista!” huusi Skene liikutettuna. “Kaunista! Ei koko maailmassa
muut kuin minä ja minun poikani pysty antamaan tuollaista uppercut’ia!
Toi voisinpa, että voisin nähdä eukko-vanhani naaman tällä hetkellä!
Tämä on hänelle sielunrieskaa.”
“Mennään pois”, sanoi Alice.

“Tuo oli hyvin erilainen isku kuin mikään niiden herrasmiesten antamista”, sanoi Lydia hänestä piittaamatta loordi Worthingtonille. “Mies vuotaa kauheasti verta.”

“Se tulee vain hänen nenästään”, sanoi loordi Worthington. “Hän on tottunut siihen.”

“Katsoppas sitä!” naureskeli Skene. “Minun poikani on seurannut häntä liki köysiä; ja hän aikoo pitää hänet siinä. Syöksyköön nyt jos voi. Katsos nyt, mitä hyvä arvostelukyky tahtoo sanoa!”

Mellish pudisti jälleen päätään masentuneena. Erän jäljelläolevat minuutit olivat kovaonnisia Paradiselle. Hän iski kiukkuisesti vastustajansa kylkiluita kohti, mutta Cashel astahti taaksepäin juuri parahiksi hänen ulottuviltaan ja palasi sitten tavattoman nopeasti antaen hänelle iskuja, joiden tieltä hän ei takanaan olevien köysien vuoksi päässyt peräytymään ja joita hän oli liian hidas torjumaan tai väistämään. Hänen yrityksensä iskeä vastustajaa kasvoihin koituivat hyvin epäedullisiksi hänelle itselleen, sillä Cashelin iskut eivät koskaan olleet niin ankaroita kuin silloin, kun hän vikkelästi käänsi päänsä syrjään iskun tieltä ja antoi lähestyvälle vastustajalleen vastaiskun. Hänessä ei ollut vähääkään ritarillisuutta eikä sääliä; mutta sulavuudessa ei edes hänen äitinsä olisi kyennyt häntä voittamaan. Hän näytti nauttivan lyöntiensä kovuudesta ja saavan uutta voimaa aina kun hänen hansikkaansa mäjähtivät Paradisen naamaan tai näyttivät miltei puhkaisevan hänen ruumiinsa. Yleisön paremman osan mielestä oli näky inhoa herättävä; sillä kun Paradisen nenästä viljalti vuotava veri tahrasi hansikkaat ja hansikkaat vuorostaan tahrasivat kummankin taistelijan pään ja ruumiin, olivat he pian veritahroissa ylt’yleensä vyötäisistä ylöspäin. Johtohenkilöt pitivät kuiskaten neuvottelua, eikö olisi paras keskeyttää ottelu; mutta he päättivät antaa sen jatkua nähdessään neekerikuninkaan, joka tähän saakka oli katsellut koko ohjelmaa ilmaisematta vähintäkään mielenkiintoa, nyt kohottavan kätensä ja taputtavan niitä ihastuneena.

“Billy ei näytä läheskään tyytyväiseltä itseensä”, huomautti Mellish, kun ottelijat istuivat minuutin hengähdysajaksi. “Hän on juuri saman näköinen kuin silloin, kun hän piikkasi Shepstonea.”

“Mitä merkitsee piikkaaminen” kysyi Lydia. “Astumista toisen varpaille piikkipohjaisella kengällä”, vastasi loordi Worthington. “Älkää olko levoton: ei heillä ole piikkejä kengissään tänään. Älkääkä katsoko minuun noin, neiti Carew. Eihän ole minun syyni, että he tekevät sellaista.”

Aika huudettiin, ja nyrkkeilijät, jotka sienien avulla oli tehty jonkun verran siistimmiksi, nousivat konemaisen täsmällisesti äänen kuullessaan. He olivat tuskin astuneet kaksi askelta, kun Cashel, vaikka vastustaja näytti olevan kaukana hänen ulottuviltaan, iski häntä otsaan sellaisella voimalla, että hän horjahti, ja sitten hypähti takaisin nauraen. Paradise syöksähti eteenpäin, mutta Cashel väisti häntä ja pakeni ympäri piiriä, katsoen pilkallisesti taakseen olkansa yli. Paradise jätti nyt kaiken hyväntuulen teeskentelyn. Hurjan raivokkaasti hän syöksyi kohti, kesti kauhistuttavan iskun värähtämättä ja tappeli rajusti likikärhämässä. Tuokion ajan heidän iskunsa muistuttivat Lydian mielestä tuulenpuuskan ajamain sadepisarain räiskettä ikkunaruutuun. Seuraavassa tuokiossa Cashel oli poissa, ja Paradise, jonka nenästä jälleen vuoti verta, koetti uudistaa temppuaan, mutta sai tällä kertaa vastaansa iskun, joka painoi hänet toiselle polvelleen. Hän oli tuskin noussut jaloilleen, kun Cashel hypähti häntä kohti ja pakotti hänet jälleen liki köysiä neljällä salamannopealla iskulla; mutta tällä kertaa hän tiikerimäisen keimailevasti päästi hänet jälleen irti juosten somasti pois, ihan niinkuin lapsi leikkiessään. Paradise, suu vaahdossa yhtä hyvin kuin veressäkin, päästi ulvahduksen ja kiskoi pois hansikkaansa. Kuului vastustavaa huutoa yleisön joukosta, ja Cashel, huudon varoittamana, koetti kiskoa pois omia hansikkaitaan vuorostaan. Mutta Paradise oli hänen kimpussaan ennenkuin hän ehti sitä tehdä, ja miehet tarttuivat käsiksi toisiinsa suuren melun vallitessa, kun loordi Worthington ja monet muut nousivat ylös karjuen kiihkeästi: “Vasten sääntöjä! Ei painimista!” jota seurasi suuttumuksen mylvintä, kun Paradisen nähtiin tarttuvan hampaillaan Cashelin olkapäähän heidän koettaessaan heittää toisiaan maahan. Lydia kirkaisi, ensi kerran elämässään. Sitten hän näki Cashelin, kasvot yhtä raivokkaina kuin vastustajansakin, kiertävän käsivartensa Paradisen kaulan ympäri, nostavan hänet niinkuin hiilenkantaja nostaa säkin, ja viskaavan hänet selkänsä yli nurin niskoin maahan, missä hän heti paikalla heittäytyi hänen päälleen koko painollaan ja vauhdillaan. Heidät erotti kohta toisistaan joukko toimihenkilöitä, erotuomareita, poliiseja ja muita, jotka olivat syöksyneet piiriä kohti, kun Paradise oli riisunut hansikkaansa. Seurasi sekava rähinä. Skene oli kiivennyt paaluaitauksen yli ja syyti kirouksia, uhkauksia ja haukkumisia Paradiselle, joka, kykenemätönnä seisomaan ilman apua, koetti aukoa lyijyisiä silmäluomiaan ja päästä selville siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Tusina muita, jotka kehoittivat häntä nousemaan pystyyn, nuhtelivat häntä hänen käytöksestään tai koettivat rauhoittaa Skeneä, lisäsivät vain hämminkiä. Cashel puolestaan raivosi johtohenkilöille, jotka muistuttivat hänelle, että hansikasottelussa säännöt kielsivät painiskelun ja heitot.

“Hiiteen säännöt!” kuuli Lydia Cashelin huutavan. “Hän puri minua, ja minä heitän hänet —” Sitten puhuivat kaikki yhtaikaa, niin että Lydia sai tyytyä vain otaksumaan, mihin Cashel aikoi heittää vastustajansa. Cashel näytti menettäneen kaiken itsehillintänsä; Paradise sitävastoin tajuihinsa tultuaan käyttäytyi paremmin. Loordi Worthington laskeutui piiriin ja koetti hillitä hälinää; mutta Cashel pudisti rajusti hänen kätensä pois käsivarreltaan, uhkasi erästä johtohenkilöä, joka koetti ankarasti kehoittaa häntä järjestykseen, takoi hurjana nyrkillään haavoitettua olkapäätään ja kiroili ja rähisi ylinnä kaikkia muita niin että Skenekin alkoi jo huomautella, että asiasta oli pidetty tarpeeksi melua. Sitten loordi Worthington kuiskasi vielä sanan, ja Cashel hiljeni äkkiä kalpeana ja häpeissään ja istuutui tuolille omaan nurkkaansa ikäänkuin piiloutuakseen. Viisi minuuttia myöhemmin hän astui ulos miesjoukosta Paradisen kanssa ja pudisti kättä tämän kanssa yleisten hurraahuutojen kaikuessa. Cashel oli nöyrempi noista kahdesta. Hän ei kohottanut katsettaan parvekkeelle kertaakaan, ja hänellä näytti olevan kiire poistumaan. Mutta hänet pysähdytti neekeripäällikön seuraama univormupukuinen upseeri, joka saapui saattaakseen hänet kunniakatoksen luo ja esitelläkseen hänet afrikkalaiselle kuninkaalle; tästä kunniasta ei hänen sallittu kieltäytyä.

Kuningas ilmoitti hänelle, tulkin välityksenä, että hän oli sanomattomasti mielistynyt vast’ikään näkemäänsä, ja lausui suuren kummastelunsa siitä, ettei Cashel, uljuudestaan huolimatta, ollut armeijassa eikä parlamentissa. Hän tarjoutui myöskin hankkimaan hänelle kolme kaunista vaimoa, jos hän tulisi Afrikkaan hänen seurueessaan. Cashel oli ylen hämillään; mutta hän selvisi kunnialla, kiitos tulkin, joka, tottuneena sepittämään soveliaita puheita kuninkaan puolesta julkisissa tilaisuuksissa, oli siksi ystävällinen, että sepitti yhtä soveliaan puheen Cashelin puolesta tässä tilaisuudessa.

Sillävälin palasi loordi Worthington paikalleen. “Kaikki on selvänä nyt”, sanoi hän Lydialle. “Byron sulki suunsa, kun kerroin hänelle, että hänen aristokraattiset ystävänsä olivat häntä näkemässä. Ja Paradise on saanut sellaisen läksytyksen, että hän istuu ja itkee jossakin nurkassa tuolla alhaalla. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta väittää yhä pystyvänsä voittamaan yhteisen ystävämme ottelussa paljain nyrkein, ja hänen kannattajansa nähtävästi ajattelevat samoin, sillä heidän tiedetään aikovan tapella syksyllä tuhannen punnan panoksesta kummaltakin puolen.”

“Tapella! Eikö hän siis aiokaan jättää ammattiaan?”

“Ei!” sanoi loordi Worthington, kummastuneena. “Minkä ihmeen vuoksi hänen pitäisi se jättää? Paradisen rahat ovat hänen yhtä varmasti kuin jos ne olisivat hänen taskussaan. Olettehan nähnyt mihin hän pystyy.”

“Olen nähnyt tarpeeksi. Alice, olen valmis lähtemään heti kun sinäkin.”

Neiti Carew palasi Wiltstokeniin seuraavana päivänä. Neiti Goff jäi Lontooseen huvikauden loppuun erään ystävällisen rouvan hoivissa, joka, naitettuaan kaikki omat tyttärensä, halusi ryhtyä jälleen työhön naittaakseen Alicen mieluummin kuin olla jouten.

XI LUKU.
Alice tunsi olonsa mieluisammaksi jäljelläolevana huvikauden aikana. Vaikka hän oli ollutkin ylpeä läheisestä tuttavuudestaan Lydian kanssa, oli hän aina tuntenut itsensä himmennetyksi tämän läsnäollessa; ja nyt, Lydian mentyä pois, oli ylpeys jäljellä, mutta alemmuuden tunne oli unohtunut. Hänen vapautensa rohkaisi ja kehitti häntä. Alkoipa hän jo pitää omaa arvosteluaan jokapäiväisistä asioista varmempana oppaana kuin suojelijattarensa esimerkkiä. Eikö hän ollut ollut oikeassa julistaessaan Cashel Byronin tietämättömäksi ja alhaiseksi henkilöksi, silloinkuin Lydia, hänen varoituksistaan huolimatta, oli suorastaan kutsunut häntä käymään heidän luonaan? Ja nyt vahvistivat kaikki sanomalehdet sitä mielipidettä, jota hän oli koettanut tyrkyttää Lydialle kuukausia sitten. Asekamppailupäivän iltana olivat sanomalehdenmyyjät huutaneet kaduilla: “Häpeällinen kohtaus kahden nyrkkitaisteilijan välillä Islingtonissa afrikkalaisen kuninkaan läsnäollessa.” Seuraavana päivänä olivat huomattavimmat lehdet kirjoittaneet viimeaikaisista yrityksistä nyrkkitaistelun, tuon raakamaisen ajanvietteen, elvyttämiseksi, syyttäneet viranomaisia sen suosimisesta ja vaatineet heitä tukahduttamaan sen viipymättä ankaralla kädellä. “Jollei”, kirjoitti eräs eriuskolaisten äänenkannattaja, “tätä ruttotahraa juuriteta pois keskuudestamme, ei lähetyssaarnaajiemme ole enää mahdollista esittää Englantia Rauhan Evankeliumin lähteenä.” Alice kokosi nämä kirjoitukset ja lähetti ne Wiltstokeniin.

Tässä asiassa oli ainakin yksi henkilö samalla kannalla hänen kanssaan. Aina kun hän tapasi Lucian Webberin, puhuivat he Cashelista, tullen poikkeuksetta siihen johtopäätökseen, että vaikka hänen käytöksensä omituisuus olikin viehättänyt Lydian valitettavaa taipumusta eriskummallisuuksiin, ei Lydia ollut koskaan ajatellut häntä vakavalla mielenkiinnolla eikä tulisi enää missään olosuhteissa uudistamaan seurusteluaan hänen kanssaan. Lucianin näistä keskusteluista saama lohtu ei ollut suuri, ja yleensä hänellä oli niiden jälkeen jonkinlainen hämärä tunne, että hän oli ollut halpamainen. Kuitenkin hän taas seuraavalla kerralla heidän tavatessaan toisensa johtui keskusteluun Cashelista, ja hän palkitsi aina Alicea tämän moitteettomista mielipiteistä tanssimalla ainakin kolme kertaa hänen kanssaan, silloinkuin tanssi kuului illan ohjelmaan. Tanssiminen oli kuitenkin vähemmän sopusointuista kuin keskustelu. Lucian tanssi jäykästi ja taidottomasti. Alice, jonka lihasvoima ja tarmo olivat paljon yläpuolella kaiken sen, mitä hra Mellish pystyi keinotekoisesti kehittämään, kaipasi nopeaa liikuntoa ja voimakasta ruumiinharjoitusta. Valssaaminen Lucianin kanssa oli kuin seipään kuljettamista ympäri huonetta siihen kömpelöön tapaan, millä Punch kantaa sauvaansa. Vaikka Alicella olikin se käsitys, että Lucian oli moraalisesti harvinaisen moitteeton ja poliittisesti tärkeä henkilö, jonka arvoa yksityiselämässä vielä suuresti lisäsi se, että hän oli neiti Carew’n serkku, oli hänen vaikea viettää Lucianin seurassa sellaisia neljännestunteja, joita joku hänen tuttavapiirinsä parhaista tanssijoista oli pyytänyt osakseen.

Alice alkoi kyllästyä puhelemaan Cashelista ja Lydiasta. Hän alkoi kyllästyä Lucianin jäykkyyteen. Hän alkoi kyllästyä tavattomasti siihen alinomaiseen valppauteen, jolla hänen täytyi lakkaamatta valvoa käytöstään ja periaatteitaan. Tuo valppaus tuhosi jollakin tavoin oman tarkoituksensa; sillä eräänä iltana hän kuuli erään hienon ja korkea-arvoisen naisen (joka tarkoittikin, että hän kuulisi) puhuvan hänestä pöyhkeilevänä maalaistyttönä. Kokonaiseen viikkoon sen jälkeen ei hän lausunut sanaakaan eikä liikauttanut jäsentäkään seurassa, ajattelematta ensin, saattaisiko joku pahansuopa katsoja pitää sitä maalaisena tai pöyhkeilevänä. Mutta mitä enemmän hän näki vaivaa saavuttaakseen käytöksen täydellisen moitteettomuuden, sitä epämiellyttävemmältä hän näytti omasta mielestään ja, kuten hän päätti, myöskin toisista. Hän kaipasi sitä Lydian salaisuutta, jonka avulla tämä aina osasi tehdä oikean asian oikealla hetkellä, silloinkin kuin hän uhmasi tavallisia seurustelusääntöjä. Joskus hän syytti niiden ihmisten ikävyyttä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Ei voinut mitenkään olla muuta kuin jäykkä heidän seurassaan. Kun hän pakinoi jonkun hupaisan miehen kanssa, joka sai hänet nauramaan ja unohtamaan itsensä vähäksi aikaa, tunsi hän jälkeenpäin olleensa miellyttävimmillään hänen seurassaan. Mutta hän näki, että ne, joiden käytöstä hän hartaimmin tavoitteli, olivat miellyttävän vaivattomia typerässäkin seurassa. Hän alkoi lopulta pelätä olevansa verrattain vaatimattoman syntyperänsä vuoksi luonnostaan kykenemätön saavuttamaan sitä sivistynyttä sävyä käytökseensä, jota hän kadehti.

Eräänä päivänä hänessä heräsi epäilys, tokko Lucian olikaan niin varma auktoriteetti ja esikuva persoonallisissa käyttäytymis-asioissa, kuin hän siihen asti oli uskonut. Lucian ei osannut tanssia; hänen keskustelunsa oli itseviisasta; oli mahdoton olla luonteva hänelle puhuessaan. Oliko urhoollista tuntea pelkoa hänen mielipiteitänsä kohtaan? Oliko urhoollista tuntea pelkoa ketään kohtaan? Alice pusersi huulensa tiukasti kiinni ja alkoi tuntea uhmaa. Silloin eräs muisto, joka aikaisemmin oli aina herättänyt hänessä harmistumista, sai hänet nauramaan. Hän muisti sen pahennustaherättäneen näytelmän, kun jäykkä, pysty Lucian oli survaistu kaksinkerroin rouva Hoskynin kullattuun nojatuoliin sen nyrkkitaistelijan teorian valaistukseksi, että ponnistus tuhoaa itsensä. Mitäpä lopultakaan tuo Cashelin käden hyväilevä kosketus oli ollut sen kauhean nuijimisen rinnalla, jolla hän oli pommittanut Paradisen kylkiluita? Voisiko olla totta, että ponnistus tuotti itselleen häviön — persoonallisessa käyttäytymisessä, esimerkiksi? Säde Cashelin karkeassa kokeessa piilleestä totuudesta väikkyi hänen mielessään, kun hän esitti itselleen tuon kysymyksen. Hän ajatteli sitä hyvän joukon; ja eräänä iltana, jolloin hän pistäytyi neljässä vastanotossa perätysten, hän tutki muiden vieraiden käytöstä uudelta näkökannalta, vertaillen huolellisimmin käyttäytyviä parhaiten käyttäytyviin ja omaa entistä itseään molempiin. Tulos sai hänet puolittain vakuutetuksi siitä, että hän oli kuluttanut ensimmäisen Lontoon-kautensa tuomalla suurella vaivalla näytteille hyvin epäkypsän itsetietoisuuden — tahi, kuten hänen omatuntonsa sovitti sanat, käyttäytymällä sietämättömän narrimaisesti.

Sitten hän sai pari kutsua kaupungin lännempiin osiin — South Kensingtoniin ja Bayswateriin; ja siellä hän joutui yhteen suuren, toimeliaan keskiluokan seurustelutason kanssa tohtoreineen, lakimiehineen ja papistoineen. Hän huomasi sen suunnattomaksi irvikuvaksi omasta itsestään — seurapiiriksi, joka häpesi itseään, pelkäsi olla oma itsensä, epäili toisia ihmisiä omaksi itsekseen ja oli halveksivinaan heitä sen johdosta, siten tukahduttaen ja näännyttäen itsensä siinä määrin, että yksilöt, jotka olivat kyllin rohkeita soittaakseen pianoa sunnuntaisin, ajautuivat puristuksen vaikutuksesta automaattisesti ulos, singahtaen Boheemin kiistanalaiseen maahan, missä he huvitteleivat ollen harrastelevinaan taiteita. Alice tunsi siinä oman luokkansa, mutta ei sen vuoksi säästänyt sitä siltä pilkalliselta arvostelulta, jonka hän, neiti Carew’n korkeampaan piiriin kuuluvana, pystyi langettamaan sen typerästä hautajaismaisesta tanssista, sen silmäänpistävän opetellusta käytöksestä, sen pöyhkeilystä, sen alituisen teeskentelyn pingoittamasta äänen- ja puheensävystä, sen tavanomaisesta kopeudesta palvelijoita kohtaan, sen jumaloivasta arvoerotusten tarkkaamisesta, sen tekopyhyydestä ja monista muista sen ominaisuuden ilmauksista, jonka Alice, tuntematta minkäännäköistä tarvetta tunkea asian juureen, määritteli yhdellä sanalla alhaisomaisuudeksi.

Pian sen jälkeen hän tapasi Lucianin eräissä tanssiaisissa. Lucian tuli myöhään, kuten tavallisesti, ja kysyi vakavasti, voisiko hän saada huvin tanssia hänen kanssaan. Tämä kysymyksen muoto oli hänellä aina muuttumaton. Hänen hämmästyksekseen Alice teki hiukan hankaluuksia tuon suosion myöntämisessä ja tarjosi hänelle lopulta “toisen ylimääräisen”. Hän kumarsi. Juuri silloin saapui joku nuori mies ja lausuen luulevansa, että tämä oli hänen vuoronsa, vei Alicen pois. Lucian hymyili suvaitsevaisesti, ajatellen, että vaikka Alicen käytöstapa oli ihmeteltävän hyvä hänen menneisyyteensä katsoen, ilmaisi hän kuitenkin toisinaan alhaisempaa sävyä kuin se, jota hän, Lucian, koetti esikuvallistuttaa omassa persoonassaan.

Kun hänen oma vuoronsa tuli ja he olivat kiertäneet salin kahdesti toisen ylimääräisen valssin sävelten tahdissa, pysähtyivät he — Alice halusi nimittäin aina levätä tanssiessaan Lucianin kanssa; ja Lucian kysyi häneltä, oliko hän kuullut mitään uutisia Lydialta.

“Aina te kysytte minulta sitä”, vastasi Alice. “Lydiahan ei koskaan kirjoita, paitsi milloin hänellä on jotakin erikoista sanottavaa, ja silloinkin vain muutamia rivejä.”

“Aivan niin. Mutta olisihan hänellä voinut olla jotakin erikoista sanottavaa sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme.”

“Hänellä ei ole ollut”, sanoi Alice Lucianin miltei veitikkamaisen hymyn ärsyttämänä.

“Hänelle tulee olemaan iloinen uutinen, että olen vihdoinkin onnistunut saamaan Metsämajan pois sen epämieluisten vuokralaisten hallusta.”

“Luulin heidän lähteneen aikoja sitten”, sanoi Alice välinpitämättömästi.

“Miehet eivät ole olleet siellä ainakaan kuukauteen. Vaikeus oli siinä, miten saada heidät korjaamaan pois omaisuutensa. Nyt olemme kuitenkin heistä päässeet. Ainoa jäte heidän siellä oleskelustaan on raamattu, josta puolet lehtiä on revitty pois ja toinen puoli töhritty täyteen vedonlyöntimerkintöjä, hiostus- ynnä muiden lääkkeiden reseptejä ja muita käsittämättömiä muistiinpanoja. Siinä on haalistuneella musteella kirjoitettu omistuslause: ‘Robert Mellish’ille hänen hellältä äidiltään, hartaalla toivomuksella, että hän aina vaeltaisi tämän kirjan poluilla.’ Pelkään, ettei tuo toivomus ole täyttynyt.”

“Kuinka jumalatonta repiä raamattu!” sanoi Alice vakavasti. Sitten hän nauroi ja lisäsi: “Tiedän, ettei se sovi, mutta en voi olla nauramatta.”

“Tuo tapaus on minun mielestäni pikemminkin liikuttava”, sanoi Lucian, joka tahtoi näyttää, ettei häneltä puuttunut tunteen herkkyyttä. “Voi kuvitella mielessään vaimo-raukan viatonta uskoa poikansa tulevaisuuteen, jospa hän olisi voinut nähdä millaiseksi se oli muodostuva!”

“Omistuskirjoitukset kirjoissa ovat kuin hautakivienkin kirjoitukset”, sanoi Alice vähätellen. “Ne eivät merkitse paljoa.”

“Olen iloinen, ettei noilla miehillä ole enää tekosyytä, jonka nojalla he voisivat mennä Wiltstokeniin. Oli todella kovin onnetonta, että Lydia tuli tehneeksi tuttavuutta toisen kanssa heistä.”

“Niin olette sanonut ainakin viisikymmentä kertaa”, vastasi Alice harkitusti. “Luulen, että olette mustasukkainen tuolle nyrkkeilijä-raukalle.”

Lucian karahti ihan punaiseksi. Alice vapisi omaa uskaliaisuuttaan, mutta näytti rohkeaa naamaa.

“Todellakin — perin mieletön otaksuma”, sanoi Lucian, ilmaisten hämminkinsä teeskentelemällä huolettomuutta, joka oli aivan vieras hänen tavalliselle käytökselleen. “Millä tavalla minun olisi mahdollista olla mustasukkainen, neiti Goff?”

“Sen te itse parhaiten tiedätte.”

Lucian huomasi nyt, että Alicessa oli tapahtunut muutos ja että hän oli menettänyt ylemmyyttänsä tämän suhteen. Hänen loukattu turhamaisuutensa hävitti äkkiä, syövyttävän hapon tavoin, sen vaikutelman, että Alice oli, pääpiirteissään otettuna, hyväkäytöksinen ja ansiokas nuori nainen. Mutta sen sijalle tuli toinen vaikutelma — se, että hän oli hemmoteltu kaunotar. Ja koska Lucian ei suinkaan ollut ihastunein niihin naisiin, joiden käytös vastasi parhaiten hänen käsityksiään sopivaisuudesta, ei tämä muutos ollut kaikissa suhteissa muutosta pahempaan päin. Alicen viimeistä huomautusta hän vain ei voinut antaa anteeksi, vaikka hän koettikin olla näyttämättä hänelle, kuinka kipeästi se häneen koski. “Pelkään, että joutuisin esittämään sangen surkeaa osaa iskiessäni yhteen kilpailijani kanssa”, sanoi Lucian hymyillen.

“Haastakaa hänet kaksintaisteluun ja ampukaa hänet”, sanoi Alice vilkkaasti. “On hyvin luultavaa, ettei hän osaa käyttää pistoolia.”

Lucian hymyili jälleen; mutta jos Alice olisi tiennyt, kuinka vakavasti hän harkitsi hänen esitystään joitakin hetkiä, ennenkuin hylkäsi sen epäkäytännöllisenä, olisi hän kukaties jättänyt sen tekemättä. Kuulan lähettäminen Casheliin tuntui Lucianista pikemmin ylellisyydeltä, johon hänellä ei ollut varaa, kuin rikokselta. Ja nyt Alice, päästyään täyteen varmuuteen siitä, että tätä hra Webberia, jolle hän oli tuhlannut niin paljon ansaitsematonta kunnioitusta, saattoi kohdella yhtä häikäilemättä kuin hänen oli tapana kohdella wiltstokenilaisia ihailijoitaan, ryhtyi huvittelemaan kiduttamalla häntä vähän.

“On omituista”, virkkoi Alice, jäljitellen parhaansa mukaan Lydian mietteliästä puhetapaa, “että niin tavallinen mies kuin Cashel Byron saattoi vaikuttaa niin kovin puoleensavetävästi Lydiaan. Se ei johtunut siitä, että hän oli niin komea mies; sillä Lydia ei välitä sellaisesta vähääkään. En luule, että hän katsahtaisi kahdesti Lontoon kauneimpaankaan mieheen, niin puhtaasti älyllinen hän on. Ja kuitenkin hän oli mieltynyt puhelemaan Byronin kanssa.”

“Oh, se on erehdys. Lydialla on ominainen tapa, joka saa ihmiset uskomaan, että hänellä on suuri mielenkiinto sitä henkilöä kohtaan, jonka kanssa hän sattuu puhumaan; mutta se on vain tapaa. Se ei merkitse mitään.”

“Tunnen tuon hänen tapansa vallan hyvin. Mutta tämä oli jotakin aivan toisenlaista.”

Lucian pudisti päätään nuhtelevasti. “En voi laskea leikkiä näin vakavasta asiasta”, sanoi hän, päättäen koettaa palauttaa arvonsa ennalleen Alicen suhteen. “Luulen, neiti Goff, että te ehkä tuskin tiedättekään, kuinka mieletön otaksumanne on. Ei ole koko Euroopassa monta huomattua henkilöä, joiden kanssa serkkuni ei olisi persoonallisesti tuttu. Joku hyvin nuori tyttö, joka on nähnyt vain vähän maailmaa, voisi mahdollisesti antaa Byronin laisen miehen ulkomuodon johtaa itsensä harhaan. Seuraelämään tottunut nainen ei voisi tehdä sellaista erehdystä. Epäilemättä tuon miehen hiomattomuus ja eriskummallinen puhetapa huvittivat häntä hetkellisesti; mutta —”

“Mutta minkätähden hän kutsui hänet perjantai-iltoihinsa?”

“Pelkästä kohteliaisuudesta, jota hän osoitti tuolle miehelle sen johdosta, että tämä oli auttanut häntä jostakin kadulla sattuneesta ikävyydestä.”

“Silloinhan hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua poliisin käymään luonaan. En usko, että se johtui siitä.” Lucian vihasi Alicea sillä hetkellä. “Minusta on ikävää, että pidätte sellaista mahdollisena”, sanoi hän. “Jatkammeko valssiamme?”

Alice ei kyennyt vielä kestämään vihjausta, ettei hän ymmärtänyt seuraelämää riittävästi käsittääkseen Lydian ja Cashelin välisen matkan pituutta.

“Luonnollisesti tiedän, että se on mahdotonta”, sanoi hän, vanhaan tapaansa. “En tarkoittanut sitä.”

Lucian, jolle jäi hämäräksi, mitä Alice tarkoitti, turvautui valssiin, jonka varrella Alice neuvoi häntä ottamaan kymmenkunta tuntia joltakin opettajattarelta, jota hän kehui erittäin taitavaksi opettamaan herroja tanssimaan hienosti, kuten hän sanoi. Tämä pistos aiheutti sellaisen kylmyyden, että Alice vihdoin, peläten uusien johtotähtiensä johtaneen hänet liian pitkälle, muutti sävyä ja lausui ilmi ihmettelynsä sen työn paljoudesta ja moninaisuudesta, jota Lucian suoritti Downing Streetillä. Lucian otti vastaan nuo kohteliaisuudet täysin vakavana, saattaen Alicen siihen uskoon, että ne olivat lepyttäneet hänet. Mutta Alice erehtyi. Hän ei tiennyt mitään politiikasta eikä virastotyöstä, ja Lucian käsitti hyvin tuon teeskennellyn ihailun arvottomuuden, vaikka hän tunsikin kohtuulliseksi, että Alice kunnioitti hänen kykyjään oman tietämättömyytensä syvyyksistä. Mutta hänen mieltään jäi okana pistämään se, että Alice piti häntä kyllin mitättömänä tuntemaan mustasukkaisuutta viheliäistä nyrkkeilijää kohtaan ja moitti hänen tanssiaan hienouden puutteesta.

Näiden tanssiaisten jälkeen Alice ajatteli paljon Luciania ja myöskin sitä, millä tavoin seuraelämä säännösteli avioliittoja. Ennenkuin neiti Carew oli lähettänyt pyytämään häntä luokseen, oli hän usein huoannut sitä, että kaikki miellyttävät miehet, joita hän tiesi, liikkuivat piireissä, joihin mitättömällä opettajattarella ei ollut pääsymahdollisuutta. Hän oli kohdannut heitä joskus hyväntekeväisyystanssiaisissa, mutta jatkuvaan seurusteluun ja naimatarjouksiin nähden hän oli ollut riippuvainen Wiltstokenin paikkakuntalais-nuorisosta, joka hänen mielestään sisälsi vain typeriä hölmöjä tai itseviisaita nulikoita, ja jonka joukossa Wallace Parker oli loistanut etevimpänä, ollen yliopistomies, oppinut mies ja herrasmies. Nyt, kun hän oli etuoikeutettu kaunotar seurapiirissä, joka tuskin suvaitsisi Wallace Parkeria, huomasi hän, että miellyttävät miehet olivat perheiden nuorempia poikia, köyhiä ja tuhlaavaisia, paljon parempia kuin Lucian Webber tanssikumppaneiksi, mutta aivan sopimattomia elämänkumppaneiksi. Alice oli kokenut köyhyyden vaikeuksia ja oli tavannut jaloja miehiä ainoastaan runoudessa, jota hän ei koskaan asettanut vakavaan yhteyteen arkielämän mahdollisuuksien kanssa. Hän oli aivan tiedoton siitä köyhyydestä, jonka matalamielisten ihmisten kanssa eläminen aiheuttaa; hän oli tuskallisesti tietoinen siitä köyhyydestä, jonka rahan puute aiheuttaa. Ei niin, että hän olisi ollut piittaamaton kunnollisuudesta sellaisena kuin hän sen ymmärsi: ei mikään olisi saanut häntä taivutetuksi menemään naimisiin miehen, vaikka kuinka rikkaan, kanssa, jota hän piti kunnottomana. Hän tahtoi rahaa, hyvää mainetta ja yhteiskunnallista asemaa; mutta luonnollisesti hän halusi myös nuoruutta ja hyvää ulkonäköä; ja juuri tämä seikka teki, ettei hän löytänyt mieleistään. Ei siinä kyllin, että kaikki kauniit, ritarilliset, hienotapaiset miehet upottivat itsensä velkoihin elämällä leveästi pienemmillä tuloilla kuin ne, joilla Wallace Parker oli häntä houkutellut, vaan lisäksi olivat vielä monet rikkaista ja arvokkaista yhtä paljon Wallace Parkerin alapuolella ulkonäköön ja käytökseen kuin opilliseen sivistykseenkin nähden. Ei yksikään mies, joka olisi täyttänyt kaikki Alicen vaatimukset, ollut vielä osoittanut vähintäkään taipumusta rakastua häneen.

Eräänä kirkkaana aamupäivänä meni Alice tallipalvelijan saattamana, ratsastamaan puistoon. Aamun raikkaus oli ratsujen ja ratsastajien yllä: ei ollut vielä ketään väsähtäneitä ihmisiä vaunuissaan rentoina lojumassa, ei myöskään tyytymättömiä katselijoita istuinpenkeillä heitä kadehtimassa. Alice, joka oli parempi ratsastaja kuin hänen vähäisestä harjaantumisestaan olisi voinut päättää, näytti komealta satulassa. Hän oli juuri laskettanut reipasta pikkuneliä kappaleen matkaa, kun hän näki Wallace Parkerin tulevan vastaansa suuren valkoisen hevosen selässä.

“Ahaa!” huudahti Parker, taitavasti kääntäen ratsunsa ympäri ja kohottaen hattuaan samalla haavaa, tarkoituksella antaa näytteen hienosta esiintymisestä ja ratsastustaidosta. “Kuinka voit, Alice?”

“Siunatkoon!” huudahti Alice, unohtaen hämmästyksissään käyttäytymisen vaatimukset. “Mikä sinut on tänne tuonut, ja mistä kummasta olet saanut tuon hevosen?”

“Oletan, Alice”, vastasi Parker, tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen, “että olen täällä jokseenkin samalla asialla kuin sinäkin — nauttimassa aamuilmasta soveliaaseen tapaan. Mitä Rosinanteen tulee, olen lainannut sen. Onko tuo raudikko sinun? Suo anteeksi kysymyksen suoruus.”

“Ei”, sanoi Alice, punastuen hiukan. “Tuntuu niin odottamattomalta kohdata sinut täällä.”

“Eikö mitä. Minä pistäydyn aina tänne tähän aikaan vuodesta. Mutta eipä kylläkään olisi sopinut odottaa meidän kohtaavan toisemme täällä vuosi sitten.”

Tähän asti tunsi Alice jääneensä keskustelussa alakynteen. Siksi hän vaihtoi puheenaihetta. “Oletko käynyt Wiltstokenissa senjälkeen kuin viimeksi tapasimme?”

“Olen. Käyn siellä ainakin kerran joka viikko.”

“Joka viikko! Janet ei ole siitä maininnutkaan.”

Parker antoi tietävällä ilmeellä ymmärtää, että hän luuli tuntevansa syyn siihen; mutta hän ei sanonut mitään. Alicea harmitti, eikä hän alentunut kyselemään. Silloin Parker sanoi:

“Kuinkas neiti Mikälie jaksaa?”

“En tunne ketään sen nimistä.”

“Tiedät kyllä hyvinkin, ketä tarkoitan. Sinun aristokraattinen suojelijattaresi, neiti Carew.”

Alice punastui. “Sinä olet hyvin häpeämätön, Wallace”, sanoi hän, tarttuen ratsupiiskaansa. “Kuinka uskallat kutsua neiti Carew’ta suojelijattarekseni?”

Wallace tuli äkkiä juhlalliseksi. “En tiennyt, että et suvaitse muistutettavan kaikesta siitä, mitä olet hänelle velkaa”, sanoi hän. “Janet ei koskaan puhu hänestä kiittämättömästi, vaikkei hän ole tehnyt mitään Janetin hyväksi.”

“Minä en ole puhunut kiittämättömästi”, väitti Alice, miltei kyyneleet silmissä. “Sinä et varmaankaan koskaan väsy puhumasta pahaa minusta kotiväelleni.”

“Tuo osoittaa, miten vähän sinä ymmärrät minun todellista luonnettani.
Minä päinvastoin aina puolustan sinua.”
“Puolustat — miltä? Mitä olen tehnyt? Mitä tarkoitat?”

“Oh, en tarkoita mitään, jollet sinä tarkoita. Kun aloit puolustella itseäsi, niin tulin siihen käsitykseen, että tunsit olevasi väärässä.”

“Minä en puolustellut itseäni. Älä uskalla sanoa sellaista toista kertaa, Wallace.”

“Alati sinun kuuliainen, nöyrä palvelijasi”, vastasi Parker tyynen ivallisesti.

Alice ei ollut häntä kuulevinaan, vaan pakotti piiskallaan ratsunsa ravaamaan tyylikkäästi. Kun valkoinen ratsu ei ollut mikään ravaaja, seurasi Parker perässä hölskyttävää nelistä. Alice, häpeissään ja peläten Parkerin saavan hänet näyttämään naurettavalta, hillitsi pian vauhtinsa; ja valkoinen ratsu hiljensi nelistyksensä kävelyksi, merkiten joka askeleen epämuodikkaan harjansa ja häntänsä tahdikkaalla pompahduksella.

“Minulla on jotakin sanottavaa sinulle”, virkkoi Parker vihdoin.

Alice ei suvainnut vastata.

“Luulen, että on parasta antaa sinun tietää se heti”, jatkoi Parker.
“Seikka on se, että minä aion mennä naimisiin Janetin kanssa.”
“Janet ei suostu”, sanoi Alice siekailematta. Parker hymyili itserakkaasti ja lausui: “En luule hänen asettavan mitään vaikeuksia, jos vain sinä annat hänen ymmärtää, että meidän välillämme on kaikki lopussa.”

“Että mikä on lopussa?”

“No, jos se sinua paremmin miellyttää, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään. Janet uskoo meidän olleen kihloissa. Niin uskoivat monet muutkin siihen saakka kun tulit hienoihin piireihin.”

“Enhän mahda mitään sille, mitä ihmiset luulivat.”

“Ja kaikki tietävät, että minä ainakin olin valmis täyttämään oman osani kihlauksesta kunniallisesti.”

“Wallace”, sanoi Alice äkkiä muuttuneella sävyllä, “luulen, että meidän on paras erota. Minun ei ole soveliasta ratsastaa ympäri puistoa sinun kanssasi, kun ei seurassani ole ketään muita kuin miespalvelija.”

“Aivan kuten haluat”, sanoi Parker kylmästi, pysähtyen. “Saanko vakuuttaa Janetille, että sinä toivot hänen menevän naimisiin minun kanssani?”

“Et mitenkään. En toivo kenenkään menevän naimisiin sinun kanssasi, kaikista vähimmän oman sisareni. Minä olen paljon huonompi Janetia, ja hän ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä.”

“Olen aivan samaa mieltä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä sillä on tekemistä tässä asiassa. Mikäli ymmärrän sinua, et sinä tahdo mennä itse naimisiin kanssani — huomaa, että olen aivan valmis täyttämään lupaukseni vieläkin — etkä sallisi kenenkään muunkaan saada minua. Niinkö on asia?”

“Voit sanoa Janetille”, lausui Alice pontevasti ja hehkuvin kasvoin, “että jos meidät — sinut ja minut — tuomittaisiin elämään ikuisesti autiolla saar— Ei: minä kirjoitan hänelle. Se on kaikkein parasta. Hyvästi nyt.”

Parker, joka tähän saakka oli pysynyt järkkymättömänä, osoitti nyt levottomuuden oireita. “Pyydän, Alice”, sanoi hän, “ettet sano mitään epäoikeutettua minusta hänelle. Ethän voi totuudessa pysyen sanoa minusta mitään pahaa.”

“Pidätkö todella Janetista?” kysyi Alice epäröiden. “Tietysti”, vastasi
Parker loukkautuneena. “Janet on kerrassaan erinomainen tyttö.”
“Sitä olen minäkin aina sanonut”, sanoi Alice, tuntien harmia siitä, että joku toinen oli ennättänyt hänen edelleen tuon ansiokkaan tunnustuksen lausumisessa. “Tahdon sanoa hänelle suoran totuuden — nimittäin, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään sen enempää kuin on kaikkien serkusten välillä, ja ettei olisi voinut koskaan sen enempää tullakaan minun puoleltani. Minun täytyy nyt lähteä. En tiedä, mitä tuo mies jo ajatteleekaan minusta.”

“Olisin pahoillani, jos alentaisin sinua hänen arvostelussaan”, sanoi Parker ilkeästi. “Hyvästi, Alice.” Lausuessaan nämä viime sanat huolettomaan sävyyn hän heilautti jälleen hattuaan, samalla kuin käänsi valkoisen ratsunsa pään suitsista ja riensi pois. Ei ollut totta, että hänellä oli tapana ratsastaa puistossa joka kevät. Hän oli kuullut Janetilta, että Alicella oli tapana ratsastaa siellä aamupäivisin, ja hän oli vuokrannut tuon valkoisen hevosen voidakseen kohdata Alicen tasavertaisena, sillä hän tunsi, että ratsun selässä istuva herrasmies hienolla puistotiellä ei voinut olla yhteiskunnallisesti alemmalla portaalla kenenkään naisen rinnalla, olkootpa tämän seuralaiset asemaltaan kuinka korkeita hyvänsä.

Mitä Aliceen tulee, jäi hänen mieltään kaivelemaan se Parkerin huomautus, että neiti Carew oli hänen suojelijattarensa. Riippumattomaan asemaan pääseminen alkoi tuntua hänestä kipeästi tarpeen vaatimalta. Ja koska ainoa tapa, millä se oli aikaansaatavissa, oli naimisiinmeno, niin hän miltei päätti ottaa minkä miehen hyvänsä, katsomatta ulkonäköön, ikään tai mielenlaatuun, jos hän vain kykeni antamaan hänelle tasa-arvoisen aseman neiti Carew’n kanssa siinä pienessä maailmassa, jonka käytöstavan ja tottumukset hän oli hiljakkoin omaksunut.

XII LUKU.
Kun syksy saapui, oli Alice Skotlannissa metsästystä opettelemassa, ja Lydia oli Wiltstokenissa valmistamassa isänsä kirjeitä ja muistelmia julkaistavaksi. Hän ei kirjoittanut linnassa. Kaikki huoneet siellä olivat joko kupukattoisia, holvikattoisia, kullattuja, lehteriseinäisiä, kolmikulmaisia, kuusikulmaisia, kaiken muun laisia paitsi nelikulmaisia; kaikki muistuttivat jollakin tavoin tuhannen ja yhden yön tarinoita eivätkä sointuneet yhteen hänen isänsä elämään liittyvien mielleyhtymien kanssa. Etsiessään soveliasta huonetta työskentelypaikakseen muisti Lydia kerrallisen ajatuksensa paviljongin rakennuttamisesta jalavakujaan. Mutta hän ei tuntenut halua häiritsevään rakennuspuuhaan juuri sillä hetkellä; siksi hän antoi siistiä ja valkaista Metsämajan ja muuttaa sen keittiötuvan mukavaksi kirjastoksi, mistä hän, istuessaan ovea vastapäätä kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta, saattoi nähdä yhdestä ikkunasta jalavakujan ja toisesta kaistaleen metsää ja niittyä, joiden halki kulki maantie ja kanava, minkä takana näköala päättyi lammaslaitumena käytettyyn etäiseen, vihreään mäenrinteeseen. Toiset huoneet olivat kahden palvelustytön hallussa, jotka pitivät paikkaa siistinä ja pölyttömänä, valmistivat neiti Carew’n puolipäiväaterian sekä kävivät hänen asioillaan linnassa. Silloin kun eivät olleet missään näissä toimissa, istuivat he ulkopuolella päivänpaisteessa ja lukivat romaaneja.

Kun Lydia oli työskennellyt tässä erakkolassa päivittäin kahden kuukauden ajan, upposi hän niin täydelleen entisen, isänsä kanssa vietetyn elämän muistoihin, että palvelijoiden aiheuttamat keskeytykset tulivat epämiellyttäviksi sysäyksiksi, jotka palauttivat hänet väkivaltaisesti nykyhetkeen. Elokuun kahdentenatoista päivänä astui Phoebe, toinen palvelustytöistä, sisään ja sanoi:

“Anteeksi, neiti, Bashville pyytää kysyä, saisiko hän puhutella teitä hiukan?”

Lupa annettiin, ja lakeija astui sisään. Cashelin kanssa sattuneen kahakan jälkeen ei hän ollut oikein päässyt entiseen järkkymättömyyteensä. Hänen käytöksensä ja puheensa oli yhtä siloista ja kunnioittavaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvonsa eivät enää olleet värähtämättömät: hän oli huonoissa väleissä kellarimestarin kanssa, kun tämä oli nuhdellut häntä punastumisesta. Tällä kertaa hän tuli pyytämään itselleen lomaa iltapäiväksi. Hän pyysi harvoin tämänkaltaisia suosionosoituksia, eikä niitä koskaan kielletty häneltä.

“Maantiellä on tänään enemmän väkeä liikkeellä kuin tavallisesti”, huomautti Lydia, Bashvillen lausuttua kiitoksensa. “Tiedättekö, miksi?”

“En tiedä”, sanoi Bashville punastuen. “Metsästysaika alkaa kahdentenatoista päivänä”, sanoi Lydia, “mutta en usko sen voivan olla yhteydessä tämän kanssa. Onko joitakin kilpa-ajoja tai markkinoita tai muuta sellaista lähiseudulla?”

“Ei minun tietääkseni.”

Lydia kastoi kynänsä musteeseen eikä ajatellut asiaa sen enempää. Bashville palasi linnaan ja pukeutui urheilua harrastavan maalaisherrasmiehen asuun, ennenkuin lähti ulos nauttimaan lomastaan.

Aamupäivä kului hiljakseen. Metsämajassa ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin Lydian kynän rapinaa, kellon tikitystä ja silloin tällöin astiain kalinaa keittiöstä sekä lintujen ja palvelustyttöjen ääniä ulkoa. Väliaterian ajan lähestyessä kävi Lydia hiukan levottomaksi. Hän keskeytti työnsä katsoakseen kelloon ja pyyhkäisi tomupilkun imuriltaan kynänsä sulalla. Sitten hän katsoi hajamielisesti ulos ikkunasta pitkin jalavakujaa, missä hän kerran oli nähnyt, kuten hän luuli, metsän jumalan. Tällä kertaa hän näki vähemmän romanttisen olennon, poliisin. Hän katsoi uudelleen epäuskoisena: siellä hän seisoi yhä, mustapartainen, kypäripäinen mies, tummana tahrana vihreässä maisemassa, tähyillen tienoota varovaisesti. Lydia kutsui Phoeben ja käski hänen kysyä mitä poliisi haki.

Tyttö palasi pian hengästyneenä, kertoen että jalavien välissä piileskeli tusinan verran muita poliiseja, ja että se, jota hän oli puhutellut, ei ollut antanut mitään selitystä itsestään, vaan kysynyt häneltä, kuinka monta porttia oli puistoon, olivatko ne aina lukossa, ja oliko hän nähnyt monta ihmistä liikkeellä. Tyttö sanoi olevansa varma, että jossakin oli tehty murha. Lydia kohautti olkapäitään ja määräsi katettavaksi väliaterian, jonka aikana Phoebe tuijotti innokkaasti ulos ikkunasta, antaen emäntänsä pitää huolta itsestään.

“Phoebe”, sanoi Lydia, kun ruokaneuvot oli korjattu pois, “voit mennä porttimajalle ja kysyä siellä mitä poliiseilla on asiaa. Mutta älä mene kauemmaksi. Maltas. Onko Ellen mennyt linnaan viemään astioita?”.

Phoebe myönsi vastahakoisesti Ellenin menneen.

“No, sinun ei tarvitse odottaa hänen paluutaan; mutta tule takaisin niin joutuin kuin voit, siltä varalta että sattuisin tarvitsemaan jotakin.”

“Heti, neiti”, sanoi Phoebe ja hävisi.

Yksin jäätyään Lydia ryhtyi verkalleen jälleen työhönsä, pysähtyen silloin tällöin tuijottamaan etäiseen metsään ja pannen merkille ohimenevällä uteliaisuudella mäenrinteellä kulkevan lammaslauman tai puiden yli lentävän lintuparven. Hämmästyttävämpi asia tapahtui hetken perästä. Näennäisesti puolialaston mies, jokin musta esine kainalossaan, syöksähti etäisen metsäaukeaman poikki nopeasti kuin hirvi, ja katosi. Lydia päätti, että hän oli tullut häirityksi ollessaan uimassa kanavassa ja lähtenyt pakoon vaatteet kainalossaan. Hän naurahti tuolle ajatukselle, kääntyi jälleen papereihinsa päin ja jatkoi kirjoittamistaan. Äkkiä kuului kahinaa ja nopeita askelia ulkoa. Oven säppi sysättiin kiivaasti ylös, ja Cashel Byron ryntäsi sisään kynnykselle asti, missä hän pysähtyi nähdessään Lydian ja huoneen muuttuneen asun.

Hän oli itsekin merkillisesti muuttunut. Hänellä oli yllään karkea sarkatakki, joka ilmeisesti ei kuulunut hänelle, sillä se ulottui tuskin hänen vyötäisiinsä, ja hihat olivat niin lyhyet, että käsivarret jäivät paljaiksi puoliväliin, ilmoittaen ettei hänellä ollut mitään verhoa tuon lainatun vaatekappaleen alla. Jaloissa hänellä oli valkeat polvihousut, mudan ja rusentuneen ruohon jättämien vihreiden läikkien tahraamat. Housuihin oli etupuolelle tehty leveä lämsä, jonka alitse kulki vyötäisten ympäri kiertävä punainen silkkivyö. Polvista sukkiin asti, joiden reunat olivat valuneet nauhakenkien päälle, olivat hänen säärensä näkyvissä paljaina ja jäntevinä. Kasvoilla oli hien, tomun ja veren muodostama kerros, paikoittain poispyyhittynä mustareunaisin juovin. Vasemman silmän alla oli noin saksanpähkinän kokoinen sinertävän-värinen muhkura. Sen alapuolella oleva leukapieli ynnä vastapäinen poski olivat pahasti ruhjotut, ja hänen huulensa oli halki toisesta suupielestä. Hän oli avopäin, lyhyeksi keritty tukka oli epäjärjestyksessä, ja korvat näyttivät siltä kuin olisi niitä hangattu karkealla hiekkapaperilla.

Lydia katsoi häneen joitakin sekunteja, ja hän Lydiaan sanattomana.
Sitten Lydia koetti puhua, mutta ei saanut ääntä, ja vaipui tuoliinsa.
“En tiennyt täällä olevan ketään”, sanoi Cashel kuiskaten käheästi ja läähättäen. “Poliisit ovat perässäni. Olen tapellut tunnin, ja juossut yli mailin, ja olen kuoliaaksi väsynyt: en jaksa pitemmälle. Antakaa minun piiloutua perähuoneeseen ja sanokaa niille, ettette ole nähnyt ketään, teettehän sen?”

“Mitä te olette tehnyt?” sanoi Lydia voittaen tahdonponistuksella heikkoutensa ja nousten seisomaan.

“En mitään”, vastasi Cashel, oihkaisten silloin tällöin vetäessään henkeään. “Ammattiasioita, ei muuta.”

“Minkätähden poliisit ajavat teitä takaa? Minkätähden olette noin kamalassa tilassa?”

Cashel näytti säikähtyneeltä tämän kuullessaan. Pöydällä olevan paperilaatikon kannessa oli peili. Hän otti sen käteensä ja katsoi siitä itseään levottomana, mutta keventyi heti näkemänsä johdosta. “Ei minulla ole mitään hätää”, sanoi hän. “Ei siitä jää merkkiä. Tuo muhkura” — hän viittasi huolettomasti silmänsä alla olevaan kuhmuun — “laskeutuu jo huomenna. Olen varsin siisti, olosuhteisiin katsoen. Mutta minun täytyy nyt saada palkeeni kuntoon. Uh! Sydämeni takoo kuin moukari, tuon juoksun jälkeen.”

“Te pyydätte minua suojaamaan teitä”, sanoi Lydia ankarasti. “Mitä olette tehnyt? Oletteko tehnyt murhan?”

“En!” huudahti Cashel, koettaen avata silmiään suuriksi hämmästyksestä, mutta onnistuen levittämään vain toisen, koska toinen oli painumassa hiljalleen umpeen. “Sanoinhan, että olen tapellut, ja se on laitonta. Ettehän tahdo nähdä minua vankilassa, vai mitä? Kirottu mies!” lisäsi hän, palaten Lydian kysymykseen äkillisellä raivolla: “höyrymoukarikaan ei häntä tappaisi. Yhtä hyvin voisi iskeä nauloilla täytettyä säkkiä. Ja kaikki rahani, aikani, treenaukseni ja päivän vaivat menneet hukkaan! Se voi saada ihmisen ihan itkemään.”

“Menkää”, sanoi Lydia, voimatta hillitä inhoaan. “Älkääkä antako minun nähdä, minne päin menette. Kuinka uskallatte tulla minun luokseni?”

Sienen jäljet Cashelin kasvoilla tulivat valkeammiksi, ja hän alkoi jälleen läähättää raskaasti. “Hyvä on”, sanoi hän. “Minä menen. Ei tallirenkinnekään hylkäisi minua tällä tavoin.”

Puhuessaan hän aukaisi oven, mutta tahtomattaan hän sulki sen heti uudelleen. Lydia katsoi ikkunasta ja näki joukon miehiä, poliiseja ja muita, rientävän jalavakujaa pitkin. Cashel heitti ympärilleen katseen, puoleksi surkean, puoleksi hurjan, kuten takaa-ajettu eläin. Lydia ei voinut sitä vastustaa. “Nopeaan!” huusi hän, avaten sisähuoneen oven. “Menkää sinne ja pysykää hiljaa — jos voitte.” Ja kun Cashel jurosti epäröi tuokion, polki Lydia kiivaasti jalkaa. Cashel pujahti sisään, ja oven suljettuaan Lydia istuutui paikalleen kirjoituspöydän ääreen. Hänen sydämensä jyskytti kehoituksesta, jollaista hän ei ollut tuntenut sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan salatessaan joitakin tekemiään rikkomuksia hoitajaltaan.

Ulkoa kuului töminää ja äänten hälinää. Sitten kaksi vaativaa kolkutusta ovelle.

“Sisään”, sanoi Lydia, rauhallisemmin kuin itsekään tiesi. Mutta kysyttyä lupaa ei odotettu. Ennenkuin hän oli lausunut kehoituksensa loppuun, aukaisi poliisi oven ja katsahti nopeasti ympäri huoneen. Hän hämmästyi näkemäänsä ja viimein kosketti kädellään kypäriään kunnioituksen merkiksi Lydialle. Kun hän avasi suunsa puhuakseen, työntyi Phoebe, juoksusta punaisena, hänen sivuitseen, pani kätensä ovelle ja kysyi tivakasti, mitä hän oli vailla.

“Tule pois ovelta, Phoebe”, sanoi Lydia. “Odota täällä minun kanssani, kunnes annan sinulle luvan mennä”, lisäsi hän, kun tyttö liikahti sisäovea kohti. “No”, sanoi hän, kääntyen kohteliaasti poliisiin päin, “mistä on kysymys?”

“Pyydän anteeksi, neiti”, sanoi konstaapeli miellyttävästi. “Oletteko sattunut näkemään ketään kulkevaksi tätä kautta hiljakkoin?”

“Tarkoitatteko erästä vain osittain puettua miestä, joka kantoi käsissään mustaa takkia?” kysyi Lydia.

“Juuri häntä”, sanoi poliisi innokkaasti. “Mitä tietä hän meni?”

“Näytän teille, missä näin hänet”, sanoi Lydia nousten ja mennen ovelle, jonka ulkopuolella hän näki joukon maalaisia viiden poliisin ympärillä, jotka pitivät vangittuina kahta miestä, joista toinen oli Mellish (ilman takkia) ja toinen eräs kyömynenäinen mies, jonka kaltaisia henkilöitä Lydia oli usein nähnyt kilpa-ajopaikoilla. Lydia viittasi aukeamaa, jonka poikki hän oli nähnyt Cashelin juoksevan, ja hänestä tuntui kuin olisi tämä petoksen harjoittaminen vääntänyt jonkun säikeen hänen sydämessään pois luonnolliselta sijaltaan. Mutta hän puhui näennäisen rauhallisesti, eikä poliisien mieleen singahtanut epäluulon häivääkään.

Muutamia talonpoikia astui nyt esiin, jokainen väittäen tietävänsä tarkalleen, mihin Cashel oli ollut menossa kulkiessaan aukeaman poikki. Heidän kiistellessään hivuttautui väkijoukkoon useita, yleisnäöltään kyömynenäistä vankia muistuttavia henkilöitä, jotka loivat poliiseihin salavihkaisen vihamielisiä silmäyksiä. Pian sen jälkeen saapui paikalle toinen poliisiosasto, kuljettaen sekin mukanaan vankia ja väkijoukkoa, jossa muiden mukana nähtiin Bashville.

“On parasta, että menette sisään, neiti”, sanoi se poliisi, joka oli ensiksi puhutellut Lydiaa. “Meidän on pysyteltävä yhdessä, kun meitä on niin vähän, eikä tuo mies ole sovelias teidän katsottavaksenne.”

Mutta Lydia oli ehtinyt jo katsoa ja oli arvannut, että vanki oli Paradise, vaikka hänen kasvonsa olivatkin ruhjotut aivan tuntemattomiksi. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin Cashelinkin, paitsi että vyönä oli sininen, valkopilkkuinen vaate ja hartioilla vanha hevosloimi, jonka poimujen välistä näkyi hänen alastomat kylkiluunsa, koristettuina kaikilla värivivahduksilla, joita pahat ruhjeet voivat saada aikaan. Mitä kasvoihin tulee, näkyi veristen lihamöykkyjen keskellä yksi poimu ja reikä osoittamassa toisen silmän ja suun olemassaoloa; muita piirteitä hänen kasvoistaan ei voinut erottaa. Hän saattoi vielä nähdä vähän, sillä hän liikutti pöhöttynyttä ja rikkoutunutta kättään järjestääkseen lointaan ja kysyi käheästi, vaivoin kulkevin äänin, eikö arvoisa lady soisi ryyppyä nyrkkeilijä-raukalle, joka oli tehnyt parhaansa takaajiensa puolesta. Tällöin joku ojensi pullon, ja Mellish tarjoutui, sillä edellytyksellä, että hänet päästettäisiin irti hetkeksi, toimittamaan sen sisällön alas Paradisen kurkusta. Niin pian kuin viina oli valunut alas hänen turpuneilta huuliltaan, päästi hän joitakin valmistavia äännähdyksiä ja huusi:

“Hän lähetti hakemaan pollareita, kun ei enää voinut kestää uutta erää.
Minä olen valmis jatkamaan.”
Poliisit käskivät hänen pitää suunsa kiinni ja asettuivat hänen ympärilleen, peittäen hänet Lydialta, joka, päästämättä näkyviin sitä säälin ja inhon sekaista tunnetta, jonka miehen tila hänessä aiheutti, käski heidän viedä hänet linnaan ja antaa hänelle siellä, hoitoa. Hän lisäsi, että koko seurue voisi saada virvokkeita samalla kertaa. Komisaario, joka oli hyvin väsyksissään ja janoissaan, horjui aikomuksessaan pitkittää takaa-ajoa. Lydia tapansa mukaan katsoi asian ratkaistuksi.

“Bashville”, sanoi hän, “olkaa hyvä ja näyttäkää heille tietä ja katsokaa, että he tulevat tyydytetyiksi.”

“Joku rosvo on varastanut takkini”, sanoi Mellish jurosti Bashvillelle. “Jos lainaatte minulle jonkun, ja nämä siunatut poliisit jättävät hyväntahtoisesti repimättä sen päältäni, niin lähetän sen teille takaisin parin päivän kuluessa. Minä olen kunniallinen mies, ja olen asunut armollisen neidin vuokralaisena täällä.”

“Kaverinne tarvitsee sitä paremmin kuin te”, sanoi komisaario. “Jos olisi joku vanha kuskinviitta tai muuta sellaista panna hänen ylleen, niin palauttaisin sen kunniallisesti. En haluaisi kuljettaa häntä ympäri seutua loimi selässä, niinkuin villi-intiaania.”

“Minulla on viitta tuolla sisällä”, sanoi Bashville. “Minä noudan sen teille.” Ja ennenkuin Lydia ehti keksiä veruketta hänen estämisekseen, oli hän hävinnyt, ja Lydia kuuli hänen menevän sisään rakennuksen takaovesta. Hänestä tuntui, että kaamea äänettömyys valtasi kaikki läsnäolijat, ikäänkuin hänen petoksensa olisi jo tullut ilmi. Mellish, joka oli odottanut tilaisuutta pannakseen vastalauseen poliisin viimeisen huomautuksen johdosta, sanoi kiukkuisesti:

“Ketä te kutsutte kaverikseni? Tahdon kuolla valehtelijana vaikka tähän paikkaan, jos ikinä ennen olen nähnyt koko miestä.”

Lydia katsoi häneen niinkuin marttyyri katsoisi roistoon, johon hänet aiotaan kahlehtia kiinni. Mellish teki samaa kuin hänkin oli tehnyt — valehteli. Sitten Bashville, kuljettuaan toisten huoneiden läpi, tuli kirjastoon sisäovesta, vanha liveriviitta käsivarrellaan.

“Pankaa tämä hänen ylleen”, sanoi hän, “ja tulkaa linnaan minun mukanani. Voitte nähdä kaikki tiet viisi mailia laajalti etelätornista ja tuntea jokaisen niillä kulkijan isolla kaukoputkella. Jos sallitte, neiti, niin luulen, että Phoeben on paras tulla mukaan auttamaan.”

“Kyllä”, sanoi Lydia, katsoen tyynesti häneen.

“Minä hankin linnasta vaatteita sille, joka niitä tarvitsee”, lisäsi Bashville, koettaen vastata Lydian katseeseen, mutta epäonnistui ja punastui. “No pojat. Lähdetään.”

“Saan kiittää armollista neitiä”, sanoi komisaario. “Meillä on ollut kova aamupäivä, emmekä voi tällä hetkellä tehdä enää muuta kuin juoda terveydeksenne.” Hän kosketti jälleen kypäriään, ja Lydia kumarsi hänelle. “Pysykää liki toisianne, miehet”, sanoi komisaario, kun seurue lähti liikkeelle Bashvillen opastamana.

“Haa”, ivasi Mellish, “pysykää liki toisianne, niinkuin hanhetkin tekevät. Jo ovat asiat tulleet tärkille, kun englantilainen pistetään kiinni siitä syystä, että hän sattuu pysähtymään nähdessään väkijoukon.”

“Olkaa huoletta”, sanoi komisaario. “Minulla on se kimppu värillisiä nenäliinoja, joita te myyskentelitte; ja minä löydän kyllä sen toisen miehen, ennenkuin olette päivääkään vanhempi. On vahinko, katsoen siihen kuinka siivosti olette käyttäytynyt tekemättä meille vastarintaa, ettette satu tietämään, mihin köydet ja paalut on piilotettu. Voisin sanoa hyvän sanan oikeudessa sen henkilön puolesta, joka auttaisi minua löytämään ne.”

“Köydet ja paalut! Pellot ja pellon aidat! Siellä ei ollut mitään köysiä eikä paaluja. Se oli aivan satunnainen yhteenotto: tahtoo sanoa, jos siinä oli lainkaan mitään tappelua. Minä en nähnyt mitään sellaista; mutta te kai lienette nähnyt. Mutta te olettekin ovela, ja minä en ole.”

Tällöin oli seurueen viimeinenkin kuhnustelija hävinnyt Lydian silmistä, joka oli katsellut heidän poistumistaan Metsämajan ovelta. Kääntyessään mennäkseen sisään näki hän Cashelin tulevan varovasti esiin huoneesta, jossa hän oli ollut kätkössä. Cashelin kiihtymys oli mennyt ohi: hän näytti kylmältä ja huolestuneelta, ikäänkuin vastavaikutus olisi alkanut tuntua.

“Ovatko ne kaikki menneet?” sanoi hän. “Tuo teidän lakeijanne on kelpo mies. Hän lupasi tuoda minulle joitakin vaatteita. Ja mitä teihin tulee, niin te olette parempi kuin — Mitä nyt? Mihin aiotte lähteä?”

Lydia oli pannut hatun päähänsä ja kietoi nopeasti saalia ympärilleen. Ruusuiset kiehkurat läikehtivät hänen poskillaan, ja hänen tavallisesti niin rauhalliset silmänsä ja sieraimensa olivat laajentuneet.

“Ettekö tahdo puhua minulle?” sanoi Cashel epävarmasti.

“En muuta”, vastasi Lydia kiihkeästi, “kuin että te ette saa koskaan enää tulla silmäini eteen. Koko elämäni perustukset ovat hajonneet: olen lausunut valheen. Olen tehnyt palvelijani — kunniallisen miehen — rikostoverikseni valheessa. Me olemme pahemmat kuin te; sillä teidänkin pedon-työnne on vähemmän pahaa kuin valheen tuottaminen maailmaan. Tämä on minulle tullut teidän tuttavuudestanne. Olen antanut teille piilopaikan. Pitäkää se. En tahdo koskaan enää astua sinne jalallani.”

Kauhistuneena Cashel peräytyi taaksepäin kuten lapsi, joka yrittäessään varastaa makeisia korkealta hyllyltä vetää koko kaapin niskaansa. Hän ei puhunut eikä liikahtanut Lydian poistuessa Metsämajasta.

Saavuttuaan linnaan meni Lydia budoaariinsa, missä hän tapasi ranskalaisen kamarineitinsä, jonka harmistuneesta alakerran tapahtumien kuvauksesta hän sai tietää, että poliiseja kestittiin leivällä ja juustolla, lihalla ja oluella, ja että lääkärin apua ei ollut haettu, koska Mellish oli taitavasti hoitanut Paradisen haavat. Lydia käski hänen lähettää Bashvillen Metsämajaan katsomaan, oliko joitakin sivullisia vielä vetelehtimässä sen tienoilla, ja määräsi, ettei kukaan naispalvelijoista saanut mennä sinne ennenkuin Bashville oli palannut takaisin. Sitten hän istuutui ja koetti olla ajattelematta. Mutta kun ei hän voinut olla ajattelematta, antautui hän ja koetti ajatella äskeisen järkyttävän tapahtuman täysin selväksi. Hänen mielikuvituksensa täytti käsitys, että hän oli hajoittanut liitoksistaan koko olevaisuuden koossapitävän kehyksen luomalla väärän luulon. Kaiken lukemansa perusteella oli hänellä se vakaumus, että totuuden salaaminen siitä aiheutuvine väärine luuloineen tuottaa pakostakin turmiota, vaikkakin tuon turmion alku olisi yhtä käsittämätön kuin sen loppu. Hän ei tehnyt mitään erotusta hienoimman filosoofisen sofismin ja karkeimman valheen välillä. Cashelin kiinnijoutumisesta aiheutuva paha oli mitattavissa, jonkun valheen aiheuttamaa pahaa oli mahdoton mitata. Hänen vakaumustaan tuon pahan välttämättömyydestä ei vähentänyt se, ettei hän voinut nähdä minkään pahan seurauksen todennäköisesti johtuvan teostaan. Hänen pahat aavistuksensa painostivat raskaina hänen mieltään, sillä hänen isänsä, vääjäämätön epäilijä, oli jättänyt hänet vaille niitä lohtuja, joita uskonto suo väärintekijälle. Oli selvää, että hänen velvollisuutensa oli kutsua poliisi ja selvittää häntä kohtaan harjoittamansa petos. Mutta tätä hän ei voinut tehdä. Hänen tahtonsa toimi, järjestä huolimatta, vastakkaiseen suuntaan. Ja tässä siveellisen voimansa halvautumisessa hän näki valheen aiheuttaman turmion alun. Hän oli synnyttänyt sen, ja luonto ei sallinut hänen ottaa hengiltä tuota epäsikiötä.

Vihdoin hänen kamarineitonsa palasi ja ilmoitti hänelle, että “roskaväki” oli mennyt. Jäätyään jälleen yksin nousi hän ja käveli hitaasti edestakaisin huoneessa, unohtaen ajan kulumisen ajatustensa levottomasti toimiessa, kunnes hänet jälleen keskeytettiin. Keskeyttäjä oli tällä kertaa Bashville.

“No?”

Bashville säikähti Lydian äänensävyä, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut tämän puhuvan kopeasti palvelijalle. Bashville ei ymmärtänyt, että hän oli sisäkohtaisesti muuttunut, ja että hän oli nyt Lydian rikostoveri.

“Hän on antautunut.”

“Mitä tarkoitatte?” kysyi Lydia, tuntien äkillistä kauhua.

“Byronia, neiti. Vein joitakin vaatteita Metsämajaan häntä varten, mutta kun tulin sinne, oli hän poissa. Kiersin portille etsien häntä ja löysin hänet poliisien käsiltä. He sanoivat hänen antautuneen heidän käsiinsä itsestään ilman muuta. Hän ei tahtonut antaa mitään selityksiä itsestään, ja hän näytti — noin niinkuin alapäiseltä ja selkäänsäsaaneelta.”

“Mitä he tekevät hänelle?” kysyi Lydia tullen aivan kalpeaksi.

“Eräs mies sai viime kuussa kuusi viikkoa pakkotyötä samasta rikoksesta. On hyvin luultavaa, että hän saa saman. Ja se on varsin vähän siitä, mitä hän teki, — sen sanoisitte tekin, neiti, jos olisitte ollut sitä näkemässä.”

“Siis”, sanoi Lydia ankarasti, “tuota” — hänen oli vaikea saada nimitystä huuliltaan — “tuota tappelua katsoaksenneko te pyysitte minulta lomaa täksi päiväksi?”

“Niin, neiti, sitä varten se oli”, vastasi Bashville hiukan katkerasti. “Tunsin loordi Worthingtonin ja paljon muita ylimyksiä ja herrasmiehiä siellä.”

Lydia oli vastaamaisillaan tuikeasti, mutta hillitsi itsensä ja sai takaisin tavallisen rauhallisen sävynsä lausuessaan: “Se ei ole mikään syy, minkävuoksi teidän olisi pitänyt olla siellä.”

Bashvillen kasvojenväri alkoi horjua ja hänen äänensä tarvita lujempaa hallintaa. “Ihmisluonteen mukaista on mennä kerran sellaiseenkin”, sanoi hän; “mutta kerta riittää, ainakin minulle. Pyydän teitä suomaan anteeksi, että mainitsen sen, neiti; mutta kun näin loordi Worthingtonin ja muiden Byronin kannattajien kiljuvan kirouksia ja solvauksia hänen vastustajalleen, ja vastapuolueen tekevän samoin Byronille, niin — olkoon, etten olekaan herrasmies, mutta toivon ainakin voivani käyttäytyä niinkuin mies, silloinkin kuin menetän rahaa.”

“Älkää siis menkö sellaiseen näytäntöön toiste, Bashville. Minun ei sovi määräillä huvituksianne, mutta en luule teidän hyödyttävän itseänne jäljittelemällä loordi Worthingtonin harrastuksia.”

“En jäljittele minkään loordin harrastuksia”, sanoi Bashville punastuen. “Te piilotitte itse tappelijan, neiti Carew. Minkätähden osoitatte halveksumista pelkkää syrjästäkatsojaa kohtaan?”

Lydiakin sävähti punaiseksi. Hänen ensimmäinen yllykkeensä oli kohdella tuota mielenpurkausta kapinana omaa arvovaltaansa vastaan ja musertaa se. Mutta hänen valpas oikeudentuntonsa pidätti hänet siitä. “Hän oli pakolainen, joka etsi turvaa talostamme, Bashville. Ettehän tekään ilmiantanut häntä.”

“En”, sanoi Bashville, ilmeensä lientyessä alakuloista ylpeyttä ilmaisevaksi. “Kun parempi mies voittaa minut, on minulla kylliksi uljuutta astua syrjään hänen tieltään ja olla hankkimatta itselleni etuja halpamaisella tavalla.”

Lydia, joka ei tätä ymmärtänyt, katsoi häneen kysyvästi. Bashville teki liikkeen, ikäänkuin viskatakseen jotakin luotaan, ja jatkoi uhkarohkeasti:

“Mutta yhdessä suhteessa olen yhtä hyvä kuin hän, ja parempikin. Lakeijaa pidetään kunniallisempana kuin ammattinyrkkeilijää. Hän on sanonut teille rakastavansa teitä; ja vaikka se tulisi olemaan viimeinen sanani, niin tahdon sanoa teille, että teidän kaulanne ympärillä oleva nauha on minulle enemmän kuin koko teidän ruumiinne ja sielunne on hänelle tai hänen kaltaisilleen. Kun hän otti itselleen epärehellisellä tavalla etuja minun rinnallani uskotellen olevansa herrasmies, kerroin Lucian-herralle hänestä ja osoitin hänelle mikä hän oli. Mutta kun tapasin hänet tänään piiloutuneena Metsämajan säilökomeroon, en käyttänyt sitä hyväkseni halpamaisesti, vaikka tiesinkin hyvin, että jollei hän olisi merkinnyt teille enemmän kuin joku muu hänen laisensa mies, ette olisi ikinä piilottanut häntä. Te tiedätte parhaiten, minkätähden hän antautui poliiseille sen jälkeen kuin te olitte nähnyt hänen kättensä työn. Mutta minä tahdon jättää hänet onnensa huomaan. Hän on paras mies; ja paras periköön voiton. Olen pahoillani”, lisäsi Bashville, siirtyen väkinäisesti tavalliseen silloiseen puhetapaansa, “että tuotan teille hankaluutta lyhyellä irtisanomisella; mutta minä katsoisin erikoiseksi suosioksi, jos saisin lähteä jo tänä iltana.”

“Se on parasta”, sanoi Lydia, nousten seisomaan aivan tyynenä ja pysyttäen päättäväisesti etäällä sen omituisen tunnevaikutuksen, jonka noin yhdellä odottamattomalla iskulla hämmästyksen, loukkauksen ja rakkauden esineeksi joutuminen oli omansa aiheuttamaan. “Ei olisi suositeltavaa, että jäisitte tänne sen jälkeen mitä olette juuri —”

“Tiesin sen jo sanoessani sitä”, keskeytti Bashville kiireesti ja itsepintaisesti.

“Poistuessanne tulette seuraamaan juuri samaa menettelytapaa, jota noudattaisi joku samansisältöisen puheen esittänyt herrasmies. En ole loukkaantunut selityksestänne: tunnustan oikeutenne sen esittämiseen. Jos tarvitsette minun todistustani vastaisten olojenne järjestämisen edistämiseksi, niin olen aina mielihyvällä lausuva, että uskon teidät kunnian mieheksi.”

Bashville kumarsi ja sanoi matalalla äänellä, hyvin hermostuneesti, ettei hänellä ollut aikomusta mennä enää palvelukseen, mutta että hän tulisi aina olemaan ylpeä neiti Carew’n edullisesta lausunnosta.

“Teissä on kuntoa parempaankin”, sanoi Lydia. “Jos ryhdytte johonkin yritykseen, joka vaatii suurempia varoja kuin te omistatte, rupean takaajaksenne. Kiitän teitä poikkeuksettomasta kohteliaisuudestanne minua kohtaan velvollisuuksienne suorituksessa. Jääkää hyvästi.”

Lydia kumarsi hänelle ja poistui huoneesta. Syvän kunnioituksen vallassa Bashville vastasi hänen tervehdykseensä niin hyvin kuin kykeni ja jäi liikkumattomana seisomaan sen jälkeen kuin Lydia oli hävinnyt, samalla kuin hänen järkensä alkoi varpaisillaan tajuta mitä oli tapahtunut. Hänen pääasiallisin tunteensa oli mielen huojennus. Hän ei rohjennut enää kuvitella olevansa rakastunut sellaiseen naiseen. Lydian odottamaton huomaavaisuus häntä kohtaan kosijana vaikutti hänessä valtavan tunnon omasta kelvottomuudestaan sellaiseen osaan. Hän näki itsensä hyvin nuoreksi, hyvin mitättömäksi ja hyvin tietämättömäksi mieheksi, jonka miellyttävä paikka ja ystävällinen emäntä olivat saaneet päästä pyörälle. Hän hiipi ulos pakkaamaan kapsäkkiään ja miettimään, miten hänen olisi paras selittää palvelijatovereilleen äkillinen lähtönsä.

XIII LUKU.
Palatessaan eräänä iltapäivänä jokapäiväiseltä terveyskävelyltään näki Lydia oudon naisen linnan terassilla puhelemassa kellarimestarin kanssa. Vaikka oli lämmin syysilma, oli tuolla henkilöllä yllään turkisreunainen, vale-gagaateilla runsaasti koristettu musta silkkiviitta. Koska naispuoliset wiltstokenilaiset aina lähestyivät neiti Carew’ta parhaissa tamineissaan, soveltuivatpa ne vuodenaikaan tai ei, päätteli hän naisen tulleen aikomuksessa pyytää häneltä avustusta koulukestitykseen, raittiusjuhlaan tai ehkä jollekin Wiltstokenin apupapille annettavaan tunnustuslahjaan.

Lähemmäksi tultuaan näki hän, että vieras oli vanhahko nainen, jolla oli käherretty tukka ja korvarenkaat molemmissa korvissa ammoin unohdettuun muotiin.

“Tässä tulee neiti Carew”, sanoi kellarimestari lyhyeen, ikäänkuin nainen olisi koetellut hänen kärsivällisyyttään. “Teidän on parasta puhua hänelle itse.”

Tällöin nainen näytti hämmentyvän ja teki juhlallisen niiauksen. Lydia pani merkille niiauksen ja kiharat ja arvasi niistä, että hänen vieraansa piti tanssikoulua. Kuitenkin sai jokin sille vastakkainen karskius hänen vartalossaan ja olennossaan ajattelemaan, että hän mahdollisesti pitikin ravintolaa. Kun hänen kasvonsa kaikesta huolimatta näyttivät huolekkailta ja hyviltä kasvoilta ja hänen esiintymisensä linnan neitiä kohtaan puhui hämillisestä nöyryydestä, vastasi Lydia ystävällisesti hänen tervehdykseensä ja jäi odottamaan, että hän puhuisi.

“Toivon, ettette pidä minua tunkeilevana”, sanoi vieras arastellen.
“Minä olen rouva Skene.”
Lydia kävi pahaenteisen totiseksi, ja rouva Skene punastui hiukan. Sitten hän jatkoi, ikäänkuin toistaen huolellisesti valmistettua ja harjoiteltua puhetta: “Katsoisin suureksi suosioksi, jos voisin saada kunnian puhua kanssanne muutaman sanan kahdenkesken.”

Lydian kasvoilla näkyvä tuimuus kuvasti hänen tunnettaan; mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut työntää ketään luotaan ilman voimakasta ärsytystä. Hän kehoitti vierasta astumaan sisään ja johti hänet pyöreään salonkiin, jonka omituiset koristukset vastasivat tarkalleen rouva Skenen käsitystä ylhäisestä loistosta. Käyttäytymisen ja seurustelusääntöjen opettajana tunsi entisen nyrkkeilijämestarin rouva hermostusta Lydian laisen taiturin läsnäollessa; mutta hän kohosi tilanteen tasalle ja sai istuutuneeksi ilman kommellusta. Sillä vaikka huoneeseen tulo näyttää monestakin ihmisestä yksinkertaiselta asialta, oli se rouva Skenelle hänen oppiaineensa tarkkojen lakien alainen toimitus, niin monimutkainen, että harvat hänen oppilaistaan oppivat suorittamaan sen tyydyttävästi vähemmässä kuin puolessakymmenessä oppitunnissa. Rouva Skene heitti sen kuitenkin pian pois mielestään. Hän oli liian vanha vaivatakseen päätään sellaisilla turhuuksilla silloin kun todelliset huolet ahdistivat häntä.

“Oi, neiti”, aloitti hän rukoilevasti. “Poika!”

Lydia tiesi heti ketä tarkoitettiin. Mutta hän toisti, ikäänkuin käsittämättä: “Poika?” Ja heti perään syytti itseään vilpillisyydestä.

“Meidän poikamme, neiti. Cashel.”

“Rouva Skene!” sanoi Lydia nuhtelevasti.

Rouva Skene ymmärsi kaiken, mitä Lydian äänensävyyn sisältyi. “Tiedän, neiti”, puolustautui hän. “Tiedän hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä kuin tulla luoksenne? Mitä lienettekin sanonut hänelle, on hän ottanut sen kovin sydämelleen, ja hän suree itsensä kuoliaaksi.”

“Suokaa anteeksi”, sanoi. Lydia siekailematta, “miehet eivät kuole sellaisista asioista; ja hra Cashel Byron ei suinkaan ole niin heiverä ruumiiltaan eikä pehmeä sydämeltään, että hän tekisi poikkeuksen siitä säännöstä.”

“Niin, neiti”, sanoi rouva Skene surumielisesti. “Te ajattelette hänen ammattiaan. Te ette voi uskoa, että hänellä on mitään tunteita, koska hän tappelee. Ah, neiti, jospa tuntisitte heidät niinkuin minä! Helläsydämisempiä miehiä ei ole olemassa. Cashel on kuin nuori lapsi, hänen tunteensa ovat niin herkät; ja minä olen tuntenut häntä voimakkaampia, jotka ovat kuolleet sydänsuruun vain siitä syystä, että ovat olleet huono-onnisia ammatissaan. Ajatelkaahan, mitä ylväshenkisen nuoren miehen täytyy tuntea, kun sivistynyt nainen sanoo häntä pedoksi. Se oli julma sana, neiti; toden totta, niin se oli.”

Lydia hämmentyi tästä hyökkäyksestä niin, että hänen oli koottava ajatuksensa huolellisesti ennenkuin hän vastasi. Sitten hän sanoi: “Tiedättekö, rouva Skene, että tunnen herra Byronia vain varsin vähän — etten ole tavannut häntä kymmentäkään kertaa eläessäni? Ehkä ette tiedä, missä olosuhteissa tapasimme toisemme viime kerran. Minä olin suuresti järkytetty niistä vaurioista, joita hänen pahoinpitelynsä oli tuottanut toiselle miehelle, ja luullakseni mainitsin niitä pedontyöksi. Teidän tähtenne olen pahoillani, että sanoin niin; sillä hän on kertonut minulle pitävänsä teitä äitinään; mutta —”

“Oi ei! Kaukana siitä, neiti. Pyydän tuhannesti anteeksi, että otan sanan suustanne; mutta minä ja Ned emme ole hänelle enempää kuin teidän taloudenhoitajattarenne tai seuranaisenne olisivat teille. Pelkään, että ette voi ymmärtää sitä, neiti. Hän ei ole meidän sukulaisemme. Vakuutan teille, että hän on synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies; ja kun me palaamme takaisin Melbourneen ensi jouluksi, tulee kaikki olemaan ihan kuin ei hän olisi meitä koskaan tuntenutkaan.”

“Toivon, ettei hän tule olemaan niin kiittämätön, että unohtaisi teidät. Hän on kertonut minulle elämäntarinansa.”

“Se on enemmän kuin hän on koskaan tehnyt minulle, neiti; niin että voitte arvostella, kuinka suuressa arvossa hän pitää teitä.”

Tätä seurasi jälleen vaitiolo. Rouva Skene tunsi, että ensi erä oli ohi, ja että hän oli pitänyt puolensa, jopa saanut vähän etumatkaakin. Mutta Lydia toipui pian.

“Rouva Skene”, sanoi hän terävästi, “kun tulitte käymään luokseni, mikä tarkoitus oli mielessänne? Mitä toivotte minun tekevän?”

“Niin, neiti”, sanoi rouva Skene levottomasti, “poika-raukalla on ollut vastoinkäymisiä viime aikoina. Ensiksikin se teitä koskeva pettymys — tarkoitan sitä ensimmäistä — joka on kalvanut hänen mieltään pitkän aikaa. Sitten tuo nyrkkeilynäytös Agricultural Hallissa, jossa Paradise menetteli niin kunniattomasti. Cashel kuuli teidän olleen katsomassa; ja sitten hän luki kaiken sen häpeällisen, mitä sanomalehdet kirjoittivat hänestä, ja hän luuli, että te uskoisitte kaiken sen. En voinut saada sitä luuloa hänen päästään. Sanoin hänelle kerran toisensa jälkeen —”

“Anteeksi”, keskeytti Lydia. “On parasta, että olemme suorat keskenämme. On hyödytöntä otaksua hänen erehtyneen minun tunteistani siinä asiassa. Minua kauhistutti todellakin se säälimättömyys, millä hän kohteli vastustajaansa.”

“Mutta hyvänen aika, sehän kuuluu hänen ammattiinsa”, sanoi rouva Skene, levittäen silmänsä suuriksi. “Ajatelkaahan itse, neiti”, jatkoi hän, ikäänkuin lempeästi moittien Lydiaa jostakin periaatteen puutteesta, “eikö kunniallisen miehen tule täyttää sitoumuksensa? Vakuutan teille, että maksu, jonka säädyllinen ammattinyrkkeilijä tavallisesti saa tuollaisesta nyrkkeilynäytöksestä, on puoli guineaa; ja sen enempää ei Paradise saanut. Mutta Cashel piti kiinni maineestaan eikä suostunut vähempään kuin kymmeneen guineaan; ja sen hän saikin. No, nyt olisivat monet hänen asemassaan menneet piiriin ja vetelehtineet siellä aikansa ollen nyrkkeilevinään ja siten suorastaan petkuttaen niitä, joilta saivat maksun. Mutta Cashel on rehellinen ja ylevämielinen kuin kuningas. Te näitte itse, miten vakavasti hän kävi asiaan käsiksi. Hän ei olisi voinut käydä työhön itseään säästelemättömämmin, vaikka hän olisi otellut tuhannen punnan palkinnosta ja mestaruusvyöstä, sen sijaan kuin vaivaisista kymmenestä guineasta. Ette suinkaan ajattele hänestä huonompaa hänen rehellisyytensä vuoksi, neiti?”

“Tunnustan”, sanoi Lydia, nauraen vasten tahtoaankin, “että teidän näkökantanne tuosta toimituksesta ei johtunut mieleeni.”

“Tietysti ei, neiti — enempää kuin se olisi voinut johtua kenenkään mieleen, joka ei tottumuksesta tunne ammatin oikeita ja vääriä menettelytapoja. No niin, kuten jo sanoin, neiti, oli tämä hänelle uusi pettymys. Se suretti häntä enemmän kuin voitte kuvitellakaan. Sitten tuli koko joukko kiusaa kilpaottelusta Paradisen kanssa. Ensin Paradise sai kokoon vain viisisataa puntaa, ja poika ei tahtonut lähteä otteluun vähemmästä kuin tuhannesta. Luulen hänen tulleen niin rahasta huolehtivaksi viime aikoina juuri teidän tähtenne; sillä ennen ei hän ole koskaan ollut ahne. Sitten Mellish tahtoi, että ottelun tulisi tapahtua näillä seuduin; ja poika-parka pelkäsi niin kuollakseen sen tulemista teidän korviinne, ettei hän suostunut ennenkuin he houkuttelivat hänet uskomaan, että te olisitte ulkomailla elokuussa. Olin iloinen, kun sopimuskirjat vihdoinkin allekirjoitettiin, ennenkuin hän oli surrut itsensä hautaan. Koko treenausajan hän ikävöi nähdä teitä; mutta hän suoritti sen loppuun niin vakaasti ja uskollisesti kuin ihminen voi. Ja hän treenautui ihanasti. Minä näin hänet ottelupäivän aamuna, ja hän oli kuin loistava enkeli: olisi tehnyt hyvää kenen naisen sydämelle tahansa nähdä hänet. Ned kulki ympäriinsä kuin hullu tarjoten kaksikymmentä yhtä vastaan hänen puolestaan; jos hän olisi hävinnyt, olisimme vararikossa tällä hetkellä. Ja ajatelkaa, että sitten piti poliisin tulla juuri kun hän olisi tehnyt selvän Paradisesta. Minä itkin kuin lapsi, kun sain kuulla siitä: en voi uskoa, että koskaan olisi tapahtunut mitään niin julmaa. Hän olisi voinut tehdä selvän hänestä jo neljännestuntia aikaisemmin, mutta hän pidättyi tahallaan jatkaakseen Nedille markkinoita.” Rouva Skene niisti liikutettuna nenänsä ennenkuin jatkoi. “Sitten tuli tämän kukkuraksi se, mitä tapahtui teidän ja hänen välillään, ja mikä sai aikaan sen, että hän antautui poliiseille. Loordi Worthington maksoi takuun, niin että hän pääsi vapaaksi; mutta tuo häpeä ja pettymys, ja hukkaan mennyt aika ja raha, ja teidän sanainne pistos, kaikki nuo yhdessä kerrassaan mursivat hänen sydämensä. Ja nyt hän on synkkämielisenä ja suree, enkä minä eikä Ned eikä Fanny voi hänelle mitään. Sanotaan, ettei häntä tuomita linnaan; mutta jos hänet tuomitaan” — tässä rouva Skene murtui ja puhkesi itkuun — “niin siitä tulee hänen surmansa; ja Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat sen matkaansaattaneet.”

Murhe pehmitti aina Lydiaa; mutta kyyneleet kovettivat hänet jälleen: hän ei voinut sietää niitä.

“Entä se toinen mies?” kysyi hän. “Oletteko kuullut hänestä mitään?
Otaksun, että hän on jossakin sairaalassa.”
“Sairaalassa!” toisti rouva Skene, hereten säikähdyksissään itkustaan.
“Kuka?”
“Paradise”, vastasi Lydia, lausuen tuon nimen vastenmielisesti.

“Hänkö sairaalassa! Siunatkoon teidän viattomuuttanne, neiti! Minä näin hänet juuri eilen niin hyvännäköisenä kuin sellainen ruma kuvatus voi olla: ei, merkkiäkään naamassaan, ja kerskuu täyttä suuta, mitä hän olisi tehnyt Cashelille, jollei poliisi olisi tullut! Hän on alhainen, halpamainen nyrkkitaistelija, se on tosi; ja minä pahoittelen, että meidän poikamme alentui ottelemaan hänen laisensa kanssa. Kuulin, että Cashel teki hänestä kerrassaan näöksen, ja että tekin näitte hänet. Arvaan, että pelästyitte, neiti, eikä kummakaan, kun ette ole tottunut sellaisiin näkyihin. Minä olen nähnyt Ned-ukkoni tuotavan kotiin sellaisessa tilassa, että olen kaatanut viinaa hänen silmäänsä, luullen sitä suuksi; ja vieläpä Cashelkin, niin huolellinen kuin onkin, on ollut melkein sokeana kolme päivää. Eihän sovi vaatia, että heidän tulisi saada rahansa ilmaiseksi. Älkää antako sen vaivata mieltänne, neiti. Jos menisitte naimisiin — minä vain otaksun niin”, sanoi rouva Skene lieventävien sulkumerkkien välissä, nähdessään Lydian kavahtavan tuota sanaa — “jos menisitte naimisiin etevän kirurgin kanssa, kuten voisitte tehdä korkeaa arvoanne loukkaamatta, voisitte helposti pyörtyä, jos näkisitte hänen leikkaavan poikki jalan tai käden, niinkuin hänen olisi tehtävä joka päivä henkensä elatukseksi; mutta te olisitte ylpeä hänen etevyydestään, kun hän kykenee sen tekemään. Samanlainen tunne on minulla Nedin suhteen. Jos sanon teille totuuden, neiti, niin en haluaisi nähdä häntä ottelemassa enempää kuin jonkun upseerin rouva haluaisi nähdä miestään taistelukentällä työntämässä miekkaansa joihinkin neekeri-parkoihin tai ranskalaisiin; mutta kun se on hänen ammattinsa ja ihmiset antavat hänelle niin suuren arvon sen vuoksi, niin mukaudun siihen; ja nykyään suhtaudun siihen suorastaan mielenkiinnolla, varsinkin kun se ei tuota kenellekään vahinkoa. Ei sillä että tahtoisin teidän luulevan, että Ned olisi koskaan katkaissut mieheltä jalkaa tai kättä: Herra varjelkoon! eihän toki, eikä Cashelkaan. Oi, neiti, suuret kiitokset; minä valitan, että olette nähnyt vaivaa minun vuokseni.” Tämä koski teetarjotinta kantavan palvelijan sisälletuloa.

“Sittenkään”, sanoi Lydia, kun he jälleen voivat vapaasti jatkaa keskusteluaan, “en oikein ymmärrä, minkätähden olette tullut luokseni. Henkilökohtaisesti olette erinomaisen tervetullut; mutta millä tavoin toivoitte minun huojentavan herra Byronin mieltä tulemalla luokseni? Pyysikö hän teitä tulemaan?”

“Ennen hän olisi kuollut. Tulin omasta ehdostani, kun tiesin, mikä häntä vaivasi.”

“Ja entä sitten?”

Rouva Skene katsahti ympärilleen vakuuttautuakseen, että he olivat kahden. Sitten hän kumartui Lydiaan päin ja kuiskasi painokkaasti:

“Miksi ette voi mennä naimisiin hänen kanssaan, neiti?”

“Koska minua ei haluta, rouva Skene”, vastasi Lydia täysin hyväntuulisesti.

“Mutta ajatelkaahan vähän, neiti. Voitteko mistään koskaan saada toista samanlaista mahdollisuutta? Ajatelkaahan, millainen mies hän on: maailmanmestari ja herrasmies vielä samalla! Nämä kaksi asiaa eivät ole koskaan ennen sattuneet yhdessä, eivätkä tule enää koskaan sattumaan. Minä olen tuntenut joukoittain mestareita, mutta he eivät ole olleet soveliasta seuraa teidän laisellenne. Ned oli mestari silloin kun menin naimisiin hänen kanssaan; ja minun omaiseni katsoivat minun alentavan itseni sen tehdessäni, koska olin teatterissa esiintyvä ammattitanssijatar. Ammattinyrkkeilijät ovat enimmäkseen halpasäätyisiä miehiä, ja sivistyneet naiset ovat erotetut heidän seurastaan. Mutta teidän hyvä onnenne on ohjannut teidät mieltymään sellaiseen, joka on herrasmies. Voiko nainen vaatia mitään enempää? Mistä voitte löytää hänen vertaistaan terveydessä, voimassa, kauneudessa tai hyvissä tavoissa? Mitä tulee hänen luonteeseensa, siitä voin teille kertoa. Melbournessa, kuten voitte arvatakin, olivat kaikki tytöt ja naiset kuollakseen ihastuneet häneen. Vakuutan teille, että minun luonani kävi heitä pari kolme joka ilta, vain sitä varten, että saisivat katsoa häntä; ja hän, viaton poika-poloinen, ei kiinnittänyt heihin huomiota enemmän kuin jos he olisivat olleet kaalinpäitä. Hän oli iloinen päästessään pois heidän luotaan, kun sai mennä saliin nyrkkeilemään herrojen kanssa; ja silloin nuo tytöt pilkistelivät häntä ovenraosta ja hullaantuivat entistä pahemmin. Mutta häneltä he eivät koskaan saaneet silmäniskuakaan. Te olitte ensimmäinen, neiti Carew; ja, uskokaa minua, te tulette olemaan myös viimeinen. Jos olisi milloinkaan ollut joku toinen, ei hän olisi voinut salata sitä minulta; sillä hänen mielensä on avoin kuin lapsen. Ja hänen rehellisyytensä vie voiton kaikesta, mitä voitte kuvitellakaan. Tiedän, että hänelle on tarjottu kahdeksansataa puntaa sellaisen ottelun häviämisestä, jonka voittamalla hän voi saada vain kaksisataa, puhumattakaan siitä, ettei hän olisi saanut mitään, jos olisi hävinnyt rehellisesti. Te tiedätte — sillä näen teidän tuntevan maailmaa, neiti — kuinka harvat miehet voisivat vastustaa sellaista houkutusta. On miehiä, omilla aloillaan kaikkein korkeimpia — niin korkeita, että voisitte yhtä hyvin epäillä valtakunnan kuningatarta maansa taistelujen myymisestä kuin heitä — jotka taistelevat salaa toisen puolen eduksi, jos se tehdään heille kannattavaksi. Minun Nedini ei ole mikään alhainen nyrkkeilijä, kuten hyvin tiedetään; mutta kun hän alistui häviämään tuolle pienelle Killarney Primroselle ja seuraavana päivänä meni ja osti hevosen ja rattaat, niin mitä minun oli ajateltava? Niin, neiti: sellaista kerron teille omasta miehestäni; ja minä sanon teille, ettei Cashel ole koskaan hävinnyt, vaikka hänen jo aikoja sitten olisi kannattanut paremmin hävitä kuin voittaa, noiden vedonlyöjä-lurjusten vuoksi. En ole koskaan kuullut häneltä vihaista sanaa, enkä ole nähnyt hänessä merkkiäkään väkevistä, paitsi kerran Nedin syntymäpäivänä; ja silloinkaan ei hänestä puhjennut esiin muuta kuin hauskuutta humalassa, jolloin totuus tulee ilmi kaikista miehistä. Oi, ajatelkaahan toki, kuinka onnelliseksi voisitte tulla, neiti, jos vain pakotatte itsenne katsomaan asiaa oikeassa valossa. Herrasmies synnyltään ja kasvatukseltaan, maailmanmestari, raitis, rehellinen, tahraton kuin vastasyntynyt lapsi, kykenevä puolustamaan itseään ja teitä millaisessa seurassa hyvänsä, ja ihan mielettömästi rakastunut teihin! Hän pitää teitä taivaan enkelinä — ja uskon varmasti, että olettekin sellainen sydämeltänne, neiti. Vakuutan teille, että minun Fannyäni oikein suututtaa, kun hän luulee Cashelin tekevän häntä alentavia vertailuja. En voi uskoa teitä niin vaikeaksi miellyttää, että hylkäisitte hänet, neiti.”

Lydia nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi rouva Skeneen omituisin ilmein, joka pian kirkastui vastustamattomaksi hymyksi. Rouva Skene hymyili myös hyvin pikkuisen kohteliaisuudesta, mutta ilmoitti otsansa vakavalla rypistyksellä, että se, mitä hän oli sanonut, ei ollut mikään naurun asia.

“Minun täytyy saada vähän aikaa harkitakseni kaikkea, mitä olette niin kaunopuheisesti esittänyt”, sanoi Lydia. “Puhun tosissani, rouva Skene: te olette tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Puhukaamme nyt tällä hetkellä jostakin muusta. Tyttärenne voi hyvin, toivoakseni.”

“Suuri kiitos, neiti, hänellä on hyvä terveys.”

“Ja teillä myöskin?”

“Jotakuinkin, olosuhteisiin katsoen”, sanoi rouva Skene, liian mieltyneenä surkutteluihin voidakseen myöntää olevansa täysin terve.

“Teillä täytyy kai olla aivan harvinainen turvallisuuden tunne”, sanoi
Lydia, katsoen häneen valppaasti, “ollessanne onnellisissa naimisissa
niin kuuluisan ny— nyrkkeilynopettajan kanssa kuin herra Skene on.
Eikö ole mieluista, kun on voimakas suojelija?”
“Ah, neiti, te ette voi aavistaakaan”, huudahti rouva Skene, langeten loukkuun, jossa syöttinä oli hänen omat murheensa, ja unohtaen ajatella Cashelin etuja. “En saa koskaan rauhaa pelolta, että hän joutuu selkkauksiin. Ned on itse rauhallisuus niin kauan kuin hän ei ole maistanut pisaraakaan väkeviä; ja sitten hän on niinkuin muutkin — valmis tappelemaan ensimmäisen kanssa, joka ärsyttää häntä. Ja jos poliisit saavat hänet käsiinsä, ei hän voi odottaa sääliä. Ammattinyrkkeilijälle ei ole mitään oikeutta. Ei tarvitse muuta kuin sanoa, että hän on ammattinyrkkeilijä, niin se riittää viranomaisille: mars vankilaan, ja hyvästi oppilaat ja hyvä maine heti paikalla. Sen pelossa minä saan aina elää. Ja mitä tulee suojelemiseen, niin mieluummin antaisin ryövätä itseni viiteenkymmeneen kertaan, kuin sanoisin hänelle sanankaan, joka voisi synnyttää riitaa. Monen monta kertaa olen iltaisin kotiin ajaessamme maksanut ajurille salavihkaa yli taksan, kun olen pelännyt hänen murisevan ja ärsyttävän Nediä. Juomat ne ovat kaikkeen syypäät. Herrat ovat ylpeitä voidessaan puhutella häntä julkisesti, ja he tulevat toinen toisensa perään ja kysyvät, mitä hän haluaisi, kunnes loppu on se, että hän löytää itsensä vuoteesta kengät jalassa, ranne nyrjähtäneenä ja ehkä silmä mustana, koettaen muistaa mitä hän teki edellisenä iltana. Mitä kärsin kolmena ensi vuonna naimisissaolomme aikana, sitä ei kukaan ihminen voi sanoa. Sitten hän teki raittiuslupauksen, ja siitä saakka hän on ollut hyvin hyvä: en ole nähnyt häntä niin sanoakseni kunnollisesti juovuksissa enempää kuin kolmesti vuodessa. Jumalan siunausta ja muutaman westminsterilaisen maitokuskin antamaa löylytystä saan kiittää siitä, että hän alkoi hävetä itseään. Minä annoin sille pontta ja sain hänet muuttamaan kauas pois entisten ystäviensä ulottuvilta. Siitä saakka on hänellä ollut siunaus, ja me olemme vaurastuneet hyvin.”

“Onko Cashel riidanhaluinen?”

Tämän kysymyksen sävy herätti rouva Skenen tajuamaan valitustensa soveltumattomuuden. “Ei, ei,” vastusti hän. “Hän ei juo koskaan; ja mitä tappelemiseen tulee, niin en luule hänellä olleen kolmeakaan satunnaista kahakkaa eläessään: ei ainakaan useampia. Hän ei tarvitse mitään muuta kuin päästä naimisiin, ja sitten hän on vakava hautaansa asti. Mutta jos hänet jätetään ajelulle nyt, niin Herra tietää, miten hänen käy. Ensin hän kulkee synkkämielisenä — sitä hän tekee parhaillaan — sitten hän rupeaa juomaan; sitten hän menettää oppilaansa, joutuu alakuntoon, häviää otteluissa ja — Yksi sana teiltä, neiti, pelastaisi hänet. Jos saisin vain sanoa hänelle —”

“Ei mitään”, sanoi Lydia. “Ei millään ehdolla mitään. Ainoa vakuutus, minkä voin antaa teille, on se, että te olette lieventänyt arvosteluani eräistä hänen teoistaan. Mutta että menisin naimisiin Cashel Byronin kanssa, on yksinkertaisesti maailman epätodennäköisin asia. Jättämällä pois luvusta kaikki kysymykset persoonallisesta mieltymyksestä, jo tuo pelkkä epätodennäköisyys sinänsä riittää peloittamaan tavallista naista.”

Rouva Skene ei oikein ymmärtänyt tätä, mutta kuitenkin riittävästi omalle kohdalleen. Hän nousi lähteäkseen, pudistaen päätään alakuloisesti ja sanoen: “Näen, miten asiat ovat, neiti. Te katsotte hänen olevan itseänne alempana. Teidän sukulaisenne eivät pitäisi siitä.”

“Epäilemättä sukulaiseni tulisivat suuresti järkytetyiksi; ja minun on velvollisuus ottaa sekin lukuun — sen arvoisena kuin se on.”

“Me emme koskaan tuottaisi teille ikävyyttä”, sanoi rouva Skene, viivytellen. “Me lähdemme Englannista myötyriksi parin kuukauden perästä.”

“Se ei tee minulle mitään eroa, paitsi että tulen pahoittelemaan, ettei minulla ole tilaisuutta miellyttävään pakinaan teidän kanssanne silloin tällöin.” Tämä ei ollut totta; mutta Lydia kuvitteli, että hän alkoi tuntea paatunutta mieltymystä valehtelemiseen.

Rouva Skene ei ollut lohdutettavissa kohteliaisuuksilla. Hän pudisti jälleen päätään. “On hyvin ystävällisesti tehty, että lausutte minulle hyviä sanoja, neiti”, sanoi hän, “mutta jos saisin teiltä yhdenkään hyvän sanan pojalle, niin saisitte sanoa minulle mitä haluatte.” Lydia mietti perusteellisesti ennenkuin vastasi. Vihdoin hän sanoi: “Olen pahoillani, että puhuin hänelle tylysti, koska, olosuhteiden ajamana ollen, hän ehkä ei olisi voinut toisin toimiakaan. Ja minulta jäi ottamatta huomioon hänen ammattinsa taloudellinen puoli. Lyhyesti sanoen, minä en ole tottunut tappeluihin, ja näkemäni järkytti minua niin, että menetin malttini. Mutta”, jatkoi Lydia, painaen alas rouva Skenen elpyvän toivon varoittavalla sormen eleellä, “jos kerrotte hänelle tämän, niin kuinka annatte hänen ymmärtää, että sanon näin ainoastaan ollakseni oikeudenmukainen, enkä minään tunteen lämpimyyden osoituksena?”

“Hän tyytyy lohdun muruseenkin, neiti. Minä sanon hänelle vain, että olen puhutellut teitä, ja että te ette tarkoittanut mitään sillä, mitä sanoitte silloin —”

“Rouva Skene”, keskeytti Lydia hänet lempeästi, “älkää sanoko hänelle vielä toistaiseksi mitään. Olen vihdoinkin tehnyt päätökseni. Jollei hän saa mitään sanaa minulta kahden viikon kuluessa, saatte sanoa hänelle mitä haluatte. Voitteko odottaa niin kauan?”

“Tietysti. Aivan niinkuin toivotte, neiti. Mutta Mellishin lahjanäytäntö on huomenillalla, ja —”

“Mitä tekemistä minulla on Mellishin tai hänen lahjanäytäntönsä kanssa?”

Rouva Skene sopersi säikähdyksissään puolustellen, että hän vain toivoi pojan tuottavan itselleen kunniaa.

“Jos hänen on hyödytettävä Mellishiä antamalla selkään jollekin, ei häneltä ole puuttuva hartautta. Muistakaa: te ette saa mainita minua kahteen viikkoon. Onko se sovittu?”

“Aivan niinkuin toivotte, neiti”, toisti rouva Skene, tuskin tyydytettynä. Mutta Lydia ei antanut hänelle muuta lohdutusta, jonka vuoksi hän pyysi saada jättää hyvästi, lausuen toivomuksenaan, että asiat lopulta kääntyisivät kaikkien asianosaisten parhaaksi. Lydia vaati häntä nauttimaan jotakin tukevampaakin virvoketta ja ajoi hänet senjälkeen asemalle ponivaunuissa. Juuri ennenkuin he erosivat, palasi Lydia äkkiä aikaisempaan puheenaiheeseen ja kysyi:

“Onko herra Byronin tapana koskaan ajatella?”

“Ajatellako!” sanoi rouva Skene painokkaasti. “Ei koskaan. Iloisempaa poikaa ei ole olemassa, neiti.”

Sitten rouva Skene lähti kiitämään Lontooseen, aprikoiden mielessään, saattoiko olla ihan oikein, että nuori sivistynyt nainen asui komeassa linnassa ilman omaan sukupuoleensa kuuluvaa vanhempaa ihmistä ja puhui vapaasti ja kohteliaasti alemmilleen. Kotiin tultuaan hän ei hiiskunut retkestään mitään Skenelle, jonka ei tiedetty koskaan voineen säilyttää salaisuutta, paitsi kysymyksen ollessa jonkun suunnitellun nyrkkeilyottelun paikasta. Mutta hän istui myöhään ylhäällä tyttärensä Fannyn kanssa, kiduttaen häntä selostuksilla linnan loistosta ja lohduttaen häntä kuvaamalla neiti Carew’n pienoiseksi olennoksi, jolla oli punainen tukka eikä lainkaan vartaloa (kun taas Fannyllä oli pikimusta tukka, komeat käsivarret, ja hän itse Cashelin etevimpiä oppilaita).

“Kuitenkin kaikitenkin, Fan”, lisäsi rouva Skene, tarttuessaan kynttiläjalkaansa kello kaksi aamulla, “jos asiasta tulee tosi, ei Cashel tule koskaan olemaan isäntänä talossaan.”

“Sen voin ymmärtää varsin hyvin”, sanoi Fanny; “mutta jos kunnialliset ammatti-ihmiset eivät ole hänelle kyllin hyviä, niin saa hän kiittää vain itseään, jos tyhjäpäiset hienostelijat katsovat häneen olkansa yli.”

Lydia oli sillävälin palannut linnaan, tehtyään ensin ponivaunuillaan pitkän kierroksen seudun ympäri, ja koettanut voittaa valtaanpyrkivää levottomuuttaan ryhtymällä työskentelemään isänsä elämäkerran valmistelussa. Aikomuksessa ryhtyä kirjoittamaan lukua hänen kirjallisesta maustaan oli Lydia hiljakkoin tarkastellut hänen lempikirjojaan, etsien merkittyjä kohtia. Hän ryhtyi nyt jatkamaan tätä etsintää, seisoen kirjastotikapuilla, ottaen hyllyltä nidoksen toisensa jälkeen ja silloin tällöin syventyen sisältöön sivun tai parin pituudelta. Tässä hajanaisessa työssä aika kului yhtä huomaamatta kuin varjot pitenivät. Viimeinen kirja, jota hän tarkasti, oli runokokoelma. Siinä ei ollut mitään merkkejä, mutta se avautui itsestään kohdalta, joka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut usein levällään. Ensimmäiset sanat, jotka Lydia näki, olivat nämä:

“Ah, jospa vaihtaa voisin lihasyömeks’, mi lämmittää,
Kivisydämeni tään, joka aina, mitä teenkin, on kylmä kuin jää!
Kova ja kylmä ja pieni — oi sydäntä viheliää.”
Lydia laskeutui kiireesti alas tikapuilta ja peräytyi kunnes tapasi tuolin, johon istuutui, lukien yhä uudelleen nämä rivit. Hämärän tulo herätti hänet toimintaan. Hän pani kirjan takaisin hyllylle ja sanoi mennessään kirjoituspöydän luo: “Jos tuon kaltainen epäilys on vaivannut isääni, tulee se vaivaamaan minuakin, jollen ratkaise sitä, mikä on oleva sydämeni asia, nyt kerta kaikkiaan pysyvästi. Jos lapseni on mahdollista välttää tämä kirous, täytyy sen periä vastustusvoimansa isältään eikä minulta — mielijohteiden mieheltä, joka ei koskaan ajattele, eikä järkeilevältä naiselta, joka ei voi olla ajattelematta. Olkoon niin.”

XIV LUKU.
Ennenkuin monta päivää oli kulunut, tuli Cashelille kirje, juuri kun hän istui juomassa teetä Skenen perheen kanssa. Kun hän näki käsialan, kohosi tumma puna hänen ohimoilleen.

“Voi taivas!” huudahti neiti Skene, joka istui hänen vieressään. “Anna meidän lukea se.”

“Mene hiivattiin”, huusi Cashel, tehden nopeasti tyhjäksi Fannyn kaappausyrityksen.

“Älä kiusaa häntä, Fan”, sanoi rouva Skene hellästi.

“Enhän toki, kulta poloinen”, sanoi neiti Skene, pannen hellästi kätensä Cashelin olalle. “Anna minun vain vilkaista nimeä — vain sen verran, että näen, keneltä se on. Annathan, Cashel kulta.”

“Ei se ole keltään”, sanoi Cashel. “Kuuletko: pysy erilläsi nyt. Jollet jätä minua rauhaan, laitan sinulle kuumat paikat ensi harjoitustunnilla.”

“Sangen uskottavaa”, sanoi Fanny halveksivasti. “Kukas se tänään oli voitonpuolella, tahtoisin tietää?”

“Antoi Cashelille niin tivakan leukapiuvin oikealla kädellään kuin koskaan olen nähnyt”, huomautti Skene, karheasti nauraen.

Cashel siirtyi pois Fannyn ulottuvilta lakeakseen kirjeen, joka oli näin kuuluva:

Regent’s Park.

K. Herra Cashel Byron!

Toivoisin Teidän tapaavan erään nais-tuttavani. Hän tulee olemaan täällä huomenna kello kolme iltapäivällä. Tahtoisitteko tehdä minulle palveluksen tulemalla silloin luokseni?

Kunnioittaen Teidän
Lydia Carew.
Syntyi pitkä vaitiolo, jonka aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon nakutusta ja entisen maailmanmestarin syönnin-mutustelua.

“Hyviä uutisia, toivoakseni”, virkkoi rouva Skene vihdoin arasti.

“Pahus olkoon, jos ymmärrän tätä”, sanoi Cashel. “Voitteko te saada siitä selvää?” Ja hän ojensi kirjeen ottoäidilleen. Skene herkesi syömästä katsoakseen vaimonsa lukemista, mikä taidonnäyte oli hänelle yksi oppineisuuden ihmeitä.

“Luulen, että tuon naistuttavan, jota hän mainitsee, täytyy olla hän itse”, sanoi rouva Skene hetken mietittyään.

“Ei”, sanoi Cashel päätään pudistaen. “Hän sanoo aina sitä mitä tarkoittaakin.”

“Jaa”, sanoi Skene tietävästi, “mutta hän ei voi kuitenkaan kirjoittaa sitä. Se siinä kirjoituksessa juuri onkin pahinta, ettei kukaan voi koskaan täsmälleen sanoa, mitä se tarkoittaa. En ole vielä koskaan pannut puumerkkiäni sopimuskirjoihin, joista ei olisi syntynyt joitakin väärinkäsityksiä; ja sopimuskirjat ovat sentään parasta kirjoitusta, mitä mistään voi saada.”

“Sinun on paras mennä ja katsoa itse, mitä hän tarkoittaa”, sanoi rouva
Skene.
“Oikein”, sanoi Skene. “Mene ja tee asiat selviksi hänen kanssaan, poikani.”

“Se on lyhyt eikä erikoisen lämmin”, sanoi Fanny. “Olisihan hän sentään voinut olla siksi kohtelias, että olisi pannut vaakunansa ylälaitaan.”

“Mitä antaisit, jos saisit olla hänenä?” kysyi Cashel pilkallisesti, siepaten kirjeen käteensä, kun Fanny viskasi sen halveksivasti häntä kohti.

“Jos olisin hän, pitäisin itseni ainakin siksi suuressa kunniassa, etten juoksisi sinun perässäsi.”

“Hyst, Fanny”, sanoi rouva Skene. “Sinä olet liian pisteliäs. Ja sinun,
Ned, ei pitäisi yllyttää häntä nauramalla.”
Seuraavana päivänä Cashel kiinnitti erityistä huomiota ruokajärjestykseensä, harjoitteli hiukan nyrkkeilyhansikkailla, otti kylvyn ja hieronnan ja ilmestyi Regent’s Parkiin kello kolme oivallisessa kunnossa. Odottaen näkevänsä Bashvillen joutui hän yllätetyksi, kun oven aukaisi naispalvelija.

“Onko neiti Carew kotona?”

“Kyllä, sir”, sanoi tyttö, rakastuen häneen ensi silmäyksellä.
“Oletteko herra Byron, sir?”
“Se olen”, sanoi Cashel. “Kuulkaahan: onko hänen luonaan ketään?”

“Ainoastaan eräs nainen, sir.”

“Oi hiisi! No, sitä ei voi auttaa. Rohkeutta vain!”

Tyttö johti hänet eräälle ovelle ja hänen astuttuaan sisään sulki sen hiljaa ilmoittamatta häntä. Huone oli taulugalleria, jossa oli kattovalaistus. Toisessa päässä, selin häneen, oli kaksi naista: Lydia ynnä eräs toinen, jonka jalo ryhti ja sulava muoto olisi herättänyt kauneuden toiveita vähemmän huolestuneessa miehessä kuin Cashel oli. Mutta tämä, lähestyttyään muutamia askelia silmät Lydiaan tähdättyinä, vaihtoi äkkiä ilmettä, pysähtyi ja oli suorastaan lähtemäisillään pakoon, kun naiset hänen kevyen astuntansa kuullessaan kääntyivät häneen päin ja naulitsivat hänet paikalleen. Kun Lydia ojensi hänelle kätensä, niin hänen seuralaisensa, joka oli katsellut tulijaa ensin välinpitämättömyydellä ja sitten epäuskoisella hämmästyksellä, huudahti ihastuneen jälleentuntemisen äänellä, kuten lapsi löytäessään kauan sitten hukkuneen lelun: “Poika-kultaseni!” Ja mennen Cashelin luo sulavasti kuin joutsen, sulki hänet syliinsä. Jonka todennukseksi Cashel työnsi hämmentyneen naamansa hänen olkansa yli, iski Lydialle silmää kieli poskessa ja sanoi:

“Tätä voitaisiin nimittää luonnon ääneksi, siitä ei ole epäilystäkään.”

“Kuinka uljas sinusta on tullut!” sanoi rouva Byron, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään voidakseen ihailla häntä paremmin. “Kuinka komea olet, sinä lurjus!”

“Kuinka voitte, neiti Carew”, sanoi Cashel irroittautuen ja kääntyen Lydiaan päin. “Älkää välittäkö hänestä: hän on vain äitini. Ainakin”, lisäsi hän, ikäänkuin oikaistakseen sanojaan, “hän on mammani.”

“Ja mistä sinä olet tullut? Missä olet ollut? Tiedätkö, etten ole nähnyt sinua seitsemään vuoteen, sinä luonnoton poika? Ajatelkaa, että hän on minun poikani, neiti Carew! Anna minulle vielä suukko, oma kultaseni”, jatkoi hän, tarttuen hellästi hänen käsivarteensa. “Kuinka jäntevä sinä olet!”

“Suutele pois niin paljon kuin mielesi tekee”, sanoi Cashel, taistellen vanhaa koulupoika-jurouttaan vastaan, joka voimakkaana pyrki saamaan hänet jälleen valtoihinsa. “Otaksun, että voit hyvin. Ainakin näytät olevan hyvässä voinnissa.”

“Kyllä”, sanoi rouva Byron ivallisesti, alkaen halveksia Cashelia siitä, ettei tämä kyennyt näyttelemään tätä tunteellista kohtausta hänen omaa haluaan vastaavasti: “Minä olen hyvässä voinnissa. Sinun puheesi on yhtä hienoa kuin ennenkin. Ja minkätähden annat keritä tukkasi noin lyhyeksi? Sinun pitää antaa sen kasvaa ja —”

“Kuule nyt”, sanoi Cashel, pysäyttäen jyrkästi hänen kätensä, kun hän kohotti sen järjestääkseen hänen kiharoitaan. “Jätä nyt tuo, tai muuten kävelen ulos ovesta, etkä näe minua taas toisiin seitsemään vuoteen. Saat joko ottaa minut sellaisena kuin tapaat, tai jättää minut rauhaan. Jos tahdot tietää syyn, minkävuoksi pidän tukkani lyhyenä, voit löytää sen Absalomin ja Dan Mendozan historiasta. No, oletko nyt viisaampi?”

Rouva Byron kävi hiukan kylmemmäksi. “Vai niin!” sanoi hän. “Yhäkö ihan entisellään, Cashel?”

“Yhä ihan entisellään, kumpikin meistä”, vastasi Cashel. “Ennenkuin olit lausunut kuuttakaan sanaa, tuntui minusta siltä kuin olisimme eronneet vasta eilen.”

“Minä olen jokseenkin hämmästynyt kokeeni menestyksestä”, puuttui Lydia puheeseen. “Kutsuin teidät vartavasten saattaakseni teidät yhteen. Teidän välisenne yhtäläisyys johti minut aavistamaan totuutta; ja aavistustani vahvisti kertomus, jonka herra Byron antoi minulle seikkailuistaan.”

Tämä hiveli rouva Byronin turhamaisuutta. “Onko hän minun näköiseni?” sanoi hän, tarkastellen Cashelin piirteitä. Cashel ei hänestä piitannut, vaan sanoi Lydialle peittelemättömän pettyneenä:

“Ja sitäkö varten te lähetitte minulle sanan tulla?”

“Oletteko pettynyt?” sanoi Lydia.

“Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut”, sanoi rouva Byron valitellen. “Hänellä ei ole sydäntä.”

“Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran”, sanoi Cashel, katsoen Lydiaan, ilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin äitiinsä katsominen. “Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään välitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma.”

“Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?” kysyi rouva Byron piittaamatta Cashelista. “Niin: taidammepa olla. On pieni —” Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: “Oletko naimisissa, Cashel?”

“Ha ha ha!” nauroi Cashel täyttä kurkkua. “En; mutta toivon meneväni, joskus.” Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli tarkkaavasti rouva Byronia.

“No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule, minä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin.”

“Teatteriin!” sanoi Cashel halveksivasti. “Näytänkö siltä?”

“Et kylläkään näytä”, sanoi rouva Byron omituisesti, “vaikka sinussa onkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin karkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa? Kuinka ansaitset elatuksesi? Vai ansaitsetko sitä?”

“Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun parhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen, kukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle.”

“Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä arvon olet saavuttanut ammatissasi?”

“Korkeimman arvon. Ylimmän huipun”, sanoi Cashel lyhyesti.

“Herra Byron ei harjoita tätä nykyä merimiehen ammattia, eikä ole harjoittanut sitä moniin vuosiin”, sanoi Lydia.

Cashel katsoi häneen puoleksi pyytäen, puoleksi moittien.

“Hänellä on aivan toisenlainen harrastusala”, jatkoi Lydia levollisen itsepintaisesti. “Ja hyvin hämmästyttävä laadultaan.”

“Ettekö voi olla vaiti”, huudahti Cashel. “Olisin odottanut teiltä enemmän järkeä. Mitä hyödyttää saada hänet nostamaan meteli ja ärsyttämään minut raivoon? Minä menen pois, jollette lopeta.”

“Mistä on kysymys?” sanoi rouva Byron. “Oletko tehnyt jotakin häpeällistä, Cashel?”

“Siinä se nyt alkaa: sanoinhan sen. Minä pidän voimistelulaitosta: siinä kaikki. Siinä ei ole mitään häpeällistä, toivonma.”

“Voimistelulaitosta!” kertasi rouva Byron ylväällä inholla. “Kuinka mieletöntä! Sinun on lopetettava kaikki sellainen, Cashel. Se on hyvin tyhmää ja hyvin alhaista. Sinä olit tietysti niin naurettavan ylpeä, ettet voinut tulla pyytämään minulta varoja pysyäksesi sopivassa asemassa. Minun on kai annettava sinulle —”

“Jos otan sinulta koskaan penniäkään, niin vieköön minut —”

Cashel kohtasi Lydian huolestuneen katseen ja hillitsi itsensä. Hän peräytyi keveästi askeleen, ovelan hymyn leikkiessä huulillaan. “Ei”, sanoi hän; “on juuri sinun eduksesi toimimista, jos menettää malttinsa sinun kanssasi. Suututapas minut nyt, jos voit.”

“Ei ole vähintäkään syytä suuttumiseen”, sanoi rouva Byron, itsekin suuttuneena. “Sinun luonteesi näyttää tulleen hillittömäksi — tai ennemminkin pysyneen sellaisena, sillä se ei ollut koskaan lempeydellä pilattu.”

“Vai ei?” vastasi Cashel, hyväntuulisen ilkamoivasti. “Ei vähintäkään aihetta malttini menettämiseen! Ei, vaikka minulle sanotaan, että olen tyhmä ja alhainen! Luulenpa sinun varmaan kuvittelevan puhuvasi pikku Cashelillesi, tuolle siunatulle lapsikullalle, josta pidit niin hellästi. Mutta sinä et puhu hänelle. Sinä puhut — valmistautukaa nyt kirkaisuun, neiti Carew! — Austraalian, Yhdysvaltojen ja Englannin nyrkkeilymestarille, kolmen hopeaisen ja yhden kultaisen mestaruusvyön haltijalle, St. Jamesin ylhäisön ja herrasväen nyrkkeilyopettajalle ja tavalliselle nyrkkitaistelijalle koko maapallon nyrkkeilijöitä vastaan katsomatta painoon tai väriin, vähintään 500 punnan panoksesta kummaltakin puolen. Se on Cashel Byron.”

Rouva Byron peräytyi hämmästyksen vallassa. Hetken vaitiolon jälkeen hän sanoi: “Ooh, Cashel, kuinka saatoit?” Sitten, lähestyen häntä jälleen: “Tarkoitatko sanoa, että kuljet tappelemassa noiden isojen, raakojen villien kanssa?”

“Tarkoitan. Voit lainata kultavyötäni pitääksesi sitä Kuningas
Juhanassa, jos luulet, että se pukee sinua.”
“Ja että sinä voitat heidät?”

“Niin. Kysy neiti Carew’lta, minkä näköinen Billy Paradise oli seisottuaan edessäni tunnin ajan.”

“Sinä ihmeellinen poika! Millainen ammatti! Ja oletko tehnyt kaiken tuon omissa nimissäsi?”

“Tietysti olen. Minä en häpeä sitä. Ihmettelin usein, oletko nähnyt nimeäni sanomalehdissä?”

“En lue koskaan sanomalehtiä. Mutta sinun on täytynyt kuulla minun paluustani Englantiin. Miksi et tullut minua tapaamaan?”

“En ollut aivan varma, että pitäisit siitä”, sanoi Cashel vaivautuneesti, välttäen hänen katsettaan. “Halloo!” huudahti hän, yritettyään virkistää itseään katselemalla jälleen Lydiaa: “hän on livistänyt.”

“Hän on aivan oikeassa jättäessään meidät kahdenkesken näissä olosuhteissa. Ja sano nyt minulle, mitä syytä minun kalliilla pojallani oli epäillä, ettei hänen oma äitinsä tahtoisi nähdä häntä.”

“En tiedä mitä syytä hänellä oli”, sanoi Cashel, alistuen alakuloisesti hänen hellyyteensä. “Mutta hän epäili.”

“Kuinka mieletön olet! Etkö tiennyt, että sinä olit aina minun hellitty sydänkäpyni — minun ainoa poikani?”

Cashel, joka istui nyt hänen vieressään sohvalla, oihkaisi ja liikahti levottomasti, mutta ei virkkanut mitään.

“Oletko iloinen tavattuasi minut?”

“Kyllä”, sanoi Cashel synkästi, “olen kai. Minä — Turkanen vie!” huudahti hän äkkiä vilkastuen, “sinä voit ehkä auttaa minua tässä. En ole tullut sitä ajatelleeksikaan. Kuule, mamma, minä olen suuressa ahdingossa tällä hetkellä; ja minä luulen, että sinä voit auttaa minua jos tahdot.”

Rouva Byron katsoi häneen ivallisesti. Mutta hän virkkoi rauhoittaen:
“Tietysti tahdon auttaa sinua — sikäli kuin kykenen — kultaseni.
Kaikki mitä minulla on, on sinun.”
Cashel hieroi jalkojansa lattiaan kärsimättömästi ja sitten hypähti pystyyn. Hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti nielevän jonkin sisällisen vastalauseen, hän sanoi:

“Voit rauhoittaa mielesi kerta kaikkiaan rahojen suhteen. Minä en ole vailla mitään sen laatuista.”

“Olen iloinen, että olet niin riippumaton, Cashel.”

“Niin olen minäkin.”

“Ole toki ystävällisempi, minä pyydän.”

“Olenhan niin ystävällinen kuin voin”, huusi Cashel epätoivoisena, “mutta sinä vain et tahdo kuunnella.”

“Aarteeni”, sanoi rouva Byron nuhtelevasti. “Mikä on asia?”

“No niin”, sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, “se on tämä. Minä tahdon naida neiti Carew’n; siinä kaikki.”

“Sinä naida neiti Carew’n!” Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja hänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. “Tiedätkö, sinä tyhmä poika, että —”

“Tiedän kaikkityyni”, sanoi Cashel päättäväisesti: “mikä hän on, ja mikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet, ja mikä enemmän, minä nain hänet, vaikka minun olisi nujerrettava niskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko auttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo auttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas niin!”

Rouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui aivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:

“Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se olisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa.”

“Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle.”

“Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun perivän Dorsetshiressä olevan maakartanon.”

“Minäkö maakartanon perillinen! Puhutko tosissasi?”

“Tietysti. Vanha Bingley Byron, niin epämiellyttävä kuin hän onkin, ei voi elää ikuisesti.”

“Kuka hitto on Bingley Byron, ja mitä hänellä on tekemistä minun kanssani?”

“Setäsi, tietysti. Tosiaan, Cashel, sinun pitäisi ajatella näitä asioita. Eikö ole koskaan johtunut mieleesi, että sinulla täytyy olla sukulaisia, kuten muillakin ihmisillä?”

“Sinä et ole koskaan kertonut minulle mitään heistä. No, vie sun turkanen kuitenkin! Mutta — mutta — minä tarkoitan — Olettaen, että hän on setäni, olenko minä hänen laillinen perijänsä?”

“Olet. Walford Byron, ainoa veli isääsi lukuunottamatta, kuoli vuosia sitten, siihen aikaan kuin sinä olit Moncriefin luona, eikä hänellä ollut poikia. Bingley on vanhapoika.”

“Mutta”, sanoi Cashel varovasti, “eikö ole jotakin vaikeutta minun — ainakin —”

“Rakkahin lapseni, mitä sinä ajattelet tai puhutkaan? Ei mikään voi olla selvempi kuin sinun perintöoikeutesi.”

“No niin”, sanoi Cashel punastuen, “useat ihmiset antoivat ennen muinoin ymmärtää, ettet sinä ollut lainkaan naimisissa.”

“Mitä!” huudahti rouva Byron suuttuneena. “Oh, kuinka he uskaltavat sanoa sellaista! Mahdotonta. Miksi et sanonut minulle heti?”

“En ajatellut sitä”, sanoi Cashel kiireesti puolustautuen. “Olin liian nuori välittääkseni siitä. Nythän sillä ei ole väliä. Isäni on kuollut, niinhän?”

“Hän kuoli, kun sinä olit aivan pieni. Sinä suututit minua usein, viaton pikku raukka, muistuttamalla minulle häntä. Älä puhu hänestä minulle.”

“En, jos et halua sitä. Yksi asia vain kuitenkin, mamma. Oliko hän herrasmies?”

“Tietysti. Millainen kysymys!”

“Siis minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa niistä keikareista, jotka pitävät itsensä neiti Carew’n vertaisina? Hänellä on serkku jossakin hallitusvirastossa: mies, joka esiintyy tärkeänä kuin ministeri ja luultavasti istuu suurella tuolilla jossakin virkahuoneessa ja kopeilee yleisölle. Olenko yhtä hyvä kuin hän?”

“Sinä olet täysin hyvää sukua äitisi puolelta, Cashel. Byronit ovat vain aatelittomia, mutta hekin ovat Englannin vanhimpia maanomistajasukuja.”

Cashelissa alkoi näkyä kiihtymyksen oireita. “Kuinka suuriksi heidän vuositulonsa arvioidaan?” kysyi hän.

“En tiedä, minkä arvoisia he ovat nyt; isäsi oli aina rahallisissa vaikeuksissa, ja samoin hänenkin isänsä. Mutta Bingley on saituri. Viisituhatta vuodessa — ehkä.”

“Se merkitsee riippumattomuutta. Se riittää. Neiti Carew sanoi, ettei hän voi toivoa kenenkään miehen olevan niin summattoman rikas kuin hän itse on.”

“Vai niin? Sinä olet siis puhunut asiasta hänen kanssaan?”

Cashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen, että neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin pian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel innokkaasti:

“Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet kirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan sinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään sitä vastaan.”

“Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet turmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään tarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen.”

“Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen aina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on viittasi.”

“Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?”

“Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua menemään tämän ainoan kerran, ethän?”

Rouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa Cashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia: hän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon, ikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti, suuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki hiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään vaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi Lydian lukemassa.

“Hän on mennyt”, sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti katseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas peittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati häneltä suurta ponnistusta: “Toivon, ettette ole riidelleet.”

“Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin turturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään vasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni.”

“Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?”

“Koska tahdoin olla kahdenkesken kanssanne. Älkää olko olevinanne, niinkuin ette ymmärtäisi. Hän kertoi minulle koko joukon asioita, jotka muuttavat meidän suhteemme kerrassaan. Minun syntyperäni on täysin hyvä; olen laillinen perillinen vanhassa maanomistajasuvussa, joka tuli maahan Valloittajan mukana; ja minulla tulee olemaan sievät vuositulot. Minä voin nyt astua verroille Webberinkin, kanssa.”

“Ja mitä sitten?” sanoi Lydia tuimasti.

“No, sitä vain”, sanoi Cashel hämmentymättä, “että minä voin nyt mennä naimisiin, jos tahdon. Ei mitään otteluita eikä opettamista enää.”

“Ja kun olette naimisissa, niin oletteko yhtä hellä vaimollenne kuin nyt olette äidillenne?”

Cashelin reippaus hävisi. “Tiesinhän, että ajattelisitte niin”, sanoi hän. “Olen aina samanlainen hänen kanssaan: en voi sille mitään. Minä en voi pitää naisesta joka säällä vain sen vuoksi, että hän sattuu olemaan äitini; ja teeskennellä en sitä halua kenenkään mieliksi. Hän saa minut näyttämään houkalta tai raakalaiselta. Olenko ollut koskaan sellainen teidän seurassanne?”

“Kyllä”, sanoi Lydia. “Paitsi”, lisäsi hän, “että ette ole koskaan osoittanut minua kohtaan selvää vastenmielisyyttä.”

“Ahaa! Paitsi! Se on hyvin iso paitsi. Mutta minä en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Veri on vettä sakeampaa; ja minä tunnen lempeyttä häntä kohtaan; en voi vain sietää hänen hölynpölyään. Mutta teidän laitanne on toisin — en osaa selittää, millä tavoin, koska en ole taitava tunteellisuuksissa — ei silti että siinä olisi mitään tunteellisuutta. Ainakaan en tarkoita sitä; mutta — Tehän pidätte minusta tavallanne, eikö niin?”

“Kyllä; pidän teistä tavallani.”

“No siis”, sanoi Cashel levottomasti, “ettekö tahdo mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole niin houkka kuin te luulette; ja te tulette pitämään minusta enemmän aikaa myöten.”

Lydia tuli hyvin kalpeaksi. “Oletteko ajatellut”, sanoi hän, “että te tulette täst’edes olemaan joutilas mies, ja että minä tulen aina olemaan uurastava nainen, joka puuhaan työssä, mikä teistä voi tuntua hyvin ikävältä?”

“En tule olemaan joutilas. On paljon muutakin, mitä voin tehdä, kuin nyrkkeily. Me tulemme kyllä toimeen keskenämme, olkaa huoleti. Ihmiset, jotka pitävät toisistaan, selviytyvät aina vaikeuksitta; ja ihmiset, jotka vihaavat toisiaan, eivät koskaan löydä viihtymystä. Minä tulen aina olemaan valppaana tehdäkseni teidät onnelliseksi. Teidän ei tarvitse pelätä minun keskeyttävän latinaanne ja kreikkaanne: en vaadi teitä uhraamaan koko elämäänne minulle. Miksi sitä tekisinkään? Kaikissa asioissa on kohtuus paras. Niin kauan kuin olette minun ettekä kenenkään muun, olen tyytyväinen. Ja minä tulen olemaan teidän enkä kenenkään muun. Mitä hyödyttää otaksua tukuttain onnettomuuksia, joita kukaties ei koskaan tapahdu? Koettakaamme onneamme. Te olette liian hyvänlaatuinen ollaksenne koskaan häijy.”

“Se olisi kohtuuton kauppa”, sanoi Lydia epäilevästi; “sillä teidän olisi luovuttava toimestanne, ja minä en luopuisi muusta kuin hedelmättömästä vapaudestani.”

“Minä vannon, etten taistele koskaan enää; ja teidän ei tarvitse vannoa mitään. Jollei se ole edullinen kauppa, niin sitten ei mikään.”

“Edullinen minulle, kyllä. Mutta entä teille?”

“Älkää minusta huoliko. Te teette mitä haluatte, ja minä teen mitä te haluatte. Teillä on omatunto, joten tiedän, että se, mitä te haluatte, on parasta. Minulla on enemmän tieteellisyyttä, mutta teillä on enemmän järkeä. Kas niin!”

Lydia katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien pakotietä. Cashel odotti levottomana. Seurasi pitkä vaitiolo.

“Ei suinkaan se voi olla siinä”, sanoi Cashel painokkaasti, “että te pelkäätte minua, koska olen ollut nyrkkitaistelija?”

“Ettäkö pelkäisin teitä! Ei: minä pelkään itseäni; pelkään tulevaisuutta; pelkään teidän puolestanne. Mutta ratkaisuni olen tässä asiassa jo tehnyt. Kun panin toimeen tämän kohtauksen teidän ja äitinne välillä, päätin mennä naimisiin kanssanne, jos te vielä pyytäisitte sitä.”

Lydia nousi tyynesti seisomaan ja odotti. Nyrkkeilijän karski rohkeus putosi Cashelin yltä kuin vaate: hän punastui kovasti eikä tiennyt mitä tehdä. Lydiakin oli neuvoton, mutta tahtomattaan hän astui askeleen lähemmäksi Cashelia ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Miltei sokeana hämmennyksestä Cashel otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Äkkiä Lydia irroittautui hänen sylistään, tarttui käsillään lujasti hänen takkinsa rintapieliin ja nojautui taaksepäin kunnes riippui hänestä koko painollaan.

“Cashel”, sanoi hän: “me olemme maailman tyhmimmät rakastavaiset, minä luulen; me emme osaa ollenkaan. Pidätkö minusta todellakin?”

Cashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen avuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta Lydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet epäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa kuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti päästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään hänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa pettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.

Lähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla osoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan suurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka seitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan hän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää pitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan ja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun Lucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos, tunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen, jossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta revolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi koholla kuin iskua torjuakseen.

“Hoi!” huusi hän. “Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette pane, niin huudan apua.”

“Jos lähestytte minua, niin ammun”, sanoi Lucian kiihtyneenä. “Tahdon opettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä aseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin. Poistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua, että häiritsette minua läsnäolollanne.”

“Onpas teillä hävyttömyyttä”, sanoi Cashel suuttuneena. “Näinkö te otatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?”

“Ystävälliselle nyt, epäilemättä, kun näette että olen hyvin suojattu.”

Cashel vihelsi pitkään. “Ohoo”, sanoi hän: “te luulitte minun aikovan hyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi — ojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te tiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten voitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa tunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan teille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole iloinen?”

Lucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti:
“En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe.”
Tämä loukkasi Cashelia. “Sanon teille toistamiseen”, lausui hän uhkaavalla äänellä, “että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa nyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas tässä”, lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä esiin setelin: “minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin, jos lyötte minua yhden kerran.” Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja asettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena tunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä pysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi synkästi irvistäen: “Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä puntaa.”

Sillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja yhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon. Hän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta ja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä, englantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin nyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja iski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten, joka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään:

“Hyvin tehty, poikani. Luulin, että aioitte olla raukkamainen; mutta te olittekin sisukas; ja tunnustan mielihyvällä panoksen omaksenne. Tulen kertomaan Lydialle, että olette tapellut minun kanssani kahdenkymmenen punnan panoksesta ja lisännyt ansioitanne. Ettekö ele itsekin ylpeä siitä, että olette käynyt nyrkkeilymestarin kimppuun?”

“Herra —” aloitti Lucian. Mutta mitään tajuttavaa ei seurannut.

“Istukaa vain alas neljännestunniksi älkääkä juoko mitään väkeviä, niin olette täysin reilassa. Kun selviätte, tulette olemaan iloinen, kun osoititte sisua. Hyvästi siis tällä kertaa: minä tiedän, miltä teistä tuntuu, ja minä menen pois. Muistakaa, ettette koeta päästä entisellenne viinin avulla: se pahentaa vain tilaanne. Heipä-hei!”

Cashelin poistuttua Lucian lysähti tuoliin, ja häntä raatelivat jälleen eloonvirinneet intohimon ja kateuden tunteet, joiden kaltaisia hän ei ollut tuntenut sitten koulupoika-päiviensä ja jotka hän luuli jättäneensä yhtä kauas taakseen kuin ne koululais-nutut, joissa hän oli niitä kokenut. Hän kertasi kohtauksen mielessään sataan kertaan, ei sellaisena kuin se oli tapahtunut, vaikka sen muisto viilsi häntä joka hetki, vaan sellaisena kuin se olisi voinut tapahtua, jos hän olisi Cashelin sijasta ollut voimakkaampi heistä kahdesta. Hän koetti turhaan siirtyä alemmalle tasolle ja kehua itseään siitä rohkeudesta, että oli uskaltanut edes lyödä. Hän ei voinut vapautua millään siitä sisäisestä tietoisuudesta, että hän oli pelon ja kiukun ajamana antautunut vihanpuuskaan miestä vastaan, jolle hänen olisi pitänyt näyttää arvokkaan itsehillinnän esimerkkiä. Uuvuttavina pyörivät ajatukset, joita hänelle aivan äkkioudon ruumiilliseen väkivaltaan ryhtymisen aiheuttama hermojärkytys samalla kiihoitti ja hämmensi, kiusasivat häntä. Hän kaipasi myötätuntoa, turvaa ja tilaisuutta hyvitykseen tekemällä kaiken uudestaan oikealla tavalla. Ennenkuin tunti oli kulunut, oli hän matkalla Regent’s Parkissa olevaan taloon.

Lydia oli budoaarissaan lukemassa kirjaa, kun Lucian astui sisään. Lucian ei ollut tarkka huomioiden tekijä; hän ei voinut nähdä Lydiassa mitään muutosta. Tämä oli yhtä tyyni kuin tavallisestikin: hänen silmänsä eivät olleet aivan auki, ja hänen kätensä kosketus vaikutti Lucianiin hillitsevästi, niinkuin se oli aina tehnyt. Vaikkei Lucian ollut koskaan enää toivonut omistavansa Lydiaa senjälkeen kuin tämä oli hylännyt hänen kosintansa Bedford-puistikossa, tunsi hän kuitenkin sietämätöntä tappion tunnetta nähdessään Lydian ensi kerran toiselle lupautuneena — ja millaiselle toiselle!

“Lydia”, sanoi hän, koettaen puhua hehkuvasti, mutta onnistumatta vapautumaan siitä sovinnaisesta sävystä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnokseen: “olen kuullut jotakin, mikä on täyttänyt minut sanomattomalla kauhistuksella. Onko se totta?”

“Uutinen on kulkenut nopeasti”, sanoi Lydia. “Kyllä, se on totta.” Hän puhui rauhallisesti ja niin lempeästi, että Luciania kuristi, kun hän koetti vastata.

“Siis, Lydia, sinä olet päähenkilönä suuremmassa murhenäytelmässä kuin olen koskaan nähnyt näyttämöllä.”

“Se on omituista, eikö totta?” sanoi Lydia, hymyillen Lucianin ponnistuksille vaikuttavuuden tavoittamiseksi.

“Omituista! Surkeaa se on. Uskon, että minun on lupa sanoa se. Ja sinä istut täällä lukemassa niin rauhallisena kuin ei mitään olisi tapahtunut.”

Lydia ojensi hänelle kirjansa sanaakaan sanomatta.

“Ivanhoe!” sanoi Lucian. “Romaani!”

“Niin. Muistatko, kuinka sinä kerran, ennenkuin tunsit minua oikein hyvin, sanoit, että Scottin romaanit olivat ainoat, joita sinä mielelläsi voit nähdä naisten käsissä?”

“Epäilemättä olen sanonut niin. Mutta minä en voi puhella kirjallisuudesta juuri —”

“En johda sinua pois siitä, mistä tahdot puhua. Aioin sanoa sinulle, että osuin Ivanhoeen sattumalta puoli tuntia sitten, etsiessäni — sen tunnustan — jotakin hyvin romanttista luettavaa. Ivanhoe oli kilpataistelija; kirjan alkupuoli on kilpataistelun kuvausta. Tuumin mielessäni, tulisiko joku neljännenkolmatta vuosisadan romaaninkirjoittaja kaivamaan esiin mieheni urotyöt ja esittämään hänet maailmalle jonkinlaisena yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisena Cid’ina, koko muinaisuuden sädekehä urotekojensa yllä.”

Lucian teki kärsimättömän eleen “En ole koskaan kyennyt ymmärtämään”, sanoi hän, “mistä johtuu, että sinun kyvyilläsi varustettu nainen voi tavanomaisesti hautoa päässään nurinkurisia ja järjettömiä ajatuksia. Oi, Lydia, tämäkö on oleva kaikkien sinun suurien lahjojesi ja saavutustesi loppu? Anna anteeksi, jos kosketan kiusallista kieltä; mutta tämä avioliitto tuntuu minusta niin luonnottomalta, että minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Isäsi kuoltua tulit sinä olemaan yksi Euroopan rikkaimpia ja sivistyneimpiä naisia. Hyväksyisikö hän sen, mitä nyt olet aikeissa tehdä?”

“Minusta tuntuu miltei, kuin olisi hän kasvattanut minua nimenomaan jotakin tällaista lopputarkoitusta varten. Kenen sinä tahtoisit miehekseni?”

“Epäilemättä harvat miehet ovat sinun arvoisiasi, Lydia. Mutta tämä mies kaikista vähimmän. Etkö voisi mennä naimisiin herrasmiehen kanssa? Jospa hän olisi edes taiteilija, runoilija tai nero mitä lajia hyvänsä — silloin voisin sietää sitä ajatusta; sillä en todellakaan anna luokkaennakkoluulojen vaikuttaa itseeni tässä asiassa. Mutta mies — koetan olla sanomatta mitään, mitä et sinäkin oikeutta myöten olisi pakotettu myöntämään liian ilmeiseksi, jotta sitä voisi sivuuttaa — mies, joka kuuluu alempiin säätyihin ja harjoittaa ammattia, jota nuo alemmatkin säädyt halveksivat; oppimaton, raaka, ja häpeällinen lain tuomio edessään juuri tälläkin hetkellä! Onko mahdollista, että olet ajatellut kaikkia näitä asioita?”

“En varsin syvästi: ne eivät ole sitä laatua, että ne minua paljon liikuttaisivat. Yhteen seikkaan nähden voin lohduttaa sinua. Olen aina tuntenut Cashelin herrasmieheksi siinä mielessä kuin sinä tuota sanaa käytät. Hän osoittautuu olevankin sellainen: hänen omaisensa ovat maanomistajia ja niin edespäin. Mitä hänen oikeusjuttuunsa tulee, olen puhunut siitä loordi Worthingtonin kanssa, samoin kuin myös niiden lakimiesten kanssa, joiden hallussa asia on; ja he sanovat varmasti, että eräiden todisteiden puuttumisen nojalla, joita poliisit eivät ole saaneet käsiinsä, voidaan jutulle saada sellainen puolustus, joka pelastaa hänet vankeudesta.”

“Sellainen puolustus on mahdottomuus”, sanoi Lucian vihaisesti.

“Ehkä on. Mikäli minä ymmärrän, on se pikemminkin omansa rikosta raskauttamaan kuin lieventämään. Mutta jos hänet tuomitaan vankeuteenkin, ei se tee eroa asiaan. Hän voi lohduttautua sillä varmuudella, että minä menen naimisiin hänen kanssaan heti kun hän pääsee vapaaksi.”

Lucianin naama piteni. Hän luopui väittelystä ja sanoi masentuneesti: “En voine otaksua, että olisit antanut pettää itseäsi. Jos hän on herrasmies, niin se tietysti muuttaa asian täydellisesti.”

“Lucian”, sanoi Lydia vakavasti, “uskotko, että se todellakin muutti asian minuun nähden? Tiedän, että on olemassa taso, jonka kannalta hänen entinen elinkeinonsa on väärä; mutta me emme ole sillä tasolla enempää kuin hänkään. Hänen säätyarvonsa ilmituleminen ei muuta ainoankaan iskun painavuutta, mitä hän on ikinä antanut; ja kuitenkin sinä myönsit juuri, että se muuttaa asian täydellisesti. Sinun vastustuksesi ei johtunut nyrkkeilijän ammatista: se oli vain tekosyy; todellinen vastenmielisyytesi kohdistui siihen luokkaan, johon nyrkkitaistelijat kuuluvat. Ja niin ollen, maailmallinen serkku Lucian, minä vaiennan kaikki vastaväitteesi vakuuttamalla sinulle, etten aio naimiseni kautta sukulaistuttaa sinua jonkun teurastajan, muurarin tai muun niihin toimialoihin kuuluvan miehen kanssa, joista Cashelin ammattikunta, kuten ennakolta minulle ilmoitit, tavallisesti saa harjoittajansa. Odota vähän: minä aion tehdä sinulle oikeutta. Sinä tahdot sanoa, että henkevä ystäväni Lucian on paljon syvemmin huolissaan siksi, että hän näkee nykyaikaisen kulttuurin feeniks-linnun heittävän itsensä hukkaan miehelle, joka ei ole hänen arvoisensa.”

“Sitä juuri aionkin sanoa, paitsi että sinä esität sen liian vaatimattomasti. On kysymyksessä ei vain nykyaikaisen kulttuurin feeniksin, vaan mitä suurimpien luonnonlahjojen ja korkeimman sivistyksen onnellisimpien ilmausten edustajan heittäytyminen miehelle, joka taipumustensa ja harrastustensa perusteella on aivan erikoisen pätemätön ymmärtämään häntä tai astumaan siihen piiriin, jossa hän liikkuu.”

“Kuuntele minua kärsivällisesti, Lucian, niin tahdon koettaa selittää sinulle mysteerion, jättäen muun maailman väärinkäsittämään minua mielensä mukaan. Ensiksikin, sinun on kai myönnettävä, että feeniksinkin täytyy mennä naimisiin jonkun kanssa voidakseen jättää soihtunsa lapsilleen. Paras menettelytapa hänelle olisi mennä naimisiin toisen feeniksin kanssa; mutta kun hän — tyttö-parka! — ei voi antaa arvoa edes omalle feeniksiydelleen, vielä vähemmän toiselle, niin hän nurinkurisesti antaa etusijan tavalliselle kuolevaiselle. Kuka on tuo kuolevainen oleva? Ei hänen serkkunsa Lucian; sillä kohoava nuori valtiomies tarvitsee avuliaan vaimon, jolla on naisellinen suhtautuminen politiikkaan sekä kykyjä vierailun ja seurustelun alalla: kuvaus, joka ei sovellu kysymyksessäolevaan feeniksiin. Ei myöskään, niinkuin äsken vihjasit, kukaan oppinut mies. Feeniks on osaltaan saanut olla oppineen miehen apulaisena eikä halua toistaa tuota elämystä. Hän on kuollakseen kyllästynyt runoilijain, kaunokirjailijain ja muiden senkaltaisten sairaalloiseen itsetutkisteluun ja tietämättömään itsetietoisuuteen. Mitä taiteilijoihin tulee, ovat kaikki hyvät jo naimisissa; ja sitten kun jäljelläolevat ovat saaneet sadoista kirjoista lukea olevansa kaikkein lahjakkaimmat ja jumalallisimmat ihmisten joukossa, ovat he tulleet melkein yhtä sietämättömiksi kuin heidän kirjalliset imartelijansa. Ei, Lucian: feeniks on maksanut velkansa kirjallisuudelle ja taiteelle lapsuutensa raadannalla. Hän tahtoo käyttää ja nauttia molempia tulevaisuudessakin parhaansa mukaan; mutta hän ei tahdo koskaan enää uurastaa niiden laboratorioissa. Sinä sanot, että hän olisi voinut ainakin naida jonkun, jolla on herrasmiehen tottumukset. Mutta ne herrasmiehet, joita hän tuntee, ovat joko taiteen harrastelijoita, joilla on ammattitaiteilijain itsekkyys ilman heidän kyvykkyyttään; tai he ovat huvitusten harrastajia, mikä merkitsee, että he ovat tanssijoita, tennispelaajia, teurastajia ja uhkapelureita. Nollat jätän pois laskusta. Feeniksin silmissä on areenakin — tai piiri, joksi he sitä sanovat — parempi luonteen kouluuttaja kuin salonki; ja nyrkkitaistelija on sankari verrattuna lurjukseen, joka usuttaa vinttikoirakytkyeen jäniksen kimppuun. Kuvittele nyt, että tämä feeniks-parka kohtaa miehen, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt itseään syypääksi itse-erittelyyn — joka valitti, kun hänen mieltään pahoitti, ja riemuitsi, kun häntä ilostutti, aivan niinkuin lapsi ja aivan toisin kuin nykyaikainen ihminen — joka oli rehellinen ja urhoollinen, voimakas ja kaunis. Sinä aukaiset silmäsi suuriksi, Lucian: sinä et tee oikeutta Cashelin hyvälle ulkonäölle. Hän on viidenkolmatta vuoden ikäinen, ja kuitenkaan ei hänen kasvoissaan ole ainoatakaan juonnetta. Ne eivät ole miettiväiset eivätkä runolliset, ei kyllästyneet eikä epäileväiset, ei vanhat eikä itsetietoiset, kuten niin monien hänen aikalaistensa kasvot — kuten ehkä minunkin kasvoni ovat. Pakanallisen jumalan kasvot, jolle ikuinen nuoruus on taattu! Kun minun kerran on mentävä naimisiin, niin olisinhan hullu, jos jättäisin sellaisen miehen.”

“Sinä olet hullu juuri tällä hetkellä”, huudahti Lucian nousten seisomaan kauhuissaan ja kiihtyneenä. “Tuo on hurmausta. Sinä et näe hänen todellista olemustaan niinkuin minä sen näen enempää kuin —”

“— Kuin sinä voit nähdä minua sellaisena kuin minä näytän niistä, joille olen vastenmielinen, Lucian. Mistä tiedät, että se, mitä sinä näet, on hänen todellinen olemuksensa?”

“Minä näen hänet sellaisena kuin jokainen näkee hänet, paitsi sinä. Se osoittaa, että olet hurmauksen vallassa. Sinä tiedät — sinun täytyy tietää — että sinä olet poissa järjiltäsi tässä asiassa.”

“Olen esittänyt sinulle järkisyyt, Lucian. Olen valmis kuulemaan vastatodistuksia.”

“Vastatodistuksia! Järkisyitä! Luuletko, että hulluus on vähemmän hulluutta, koska sinulla on järkisyitä sen puolustukseksi? Järjellinen hulluus on pahinta kaikista hulluuksista, koska se on asestettu järkeä vastaan.” Lydia avasi silmänsä täysin auki ensi kerran koko keskustelun aikana. “Lucian”, sanoi hän ihastuneena: “sinä kehityt. Luulen, että tuo oli älykkäin sana, mitä koskaan olen kuullut sinun lausuvan. Ja se on totta — peloittavan totta.”

Lucian istuutui toivottomana. “Sinä et myöntäisi sitä noin kerkeästi”, sanoi hän, “jos aikoisit sallia sen vähääkään vaikuttaa itseesi. Vaikka kaikki todisteesi olisivatkin päteviä, niin mitä ne todistaisivat? Jos todella halveksitkin herrasmiesten toimia, niin onko se syy, jonka vuoksi tulee kunnioittaa nyrkkitaistelijain tointa? Onko nyrkkeily piiri minkään vertaa parempi sillä perusteella, että voit luulotella pitäväsi salonkia huonompana? — sillä todellisuudessa ei sinulla voi olla noin luonnotonta mielipidettä. Kuinka inhoten torjuisitkaan oman viisastelusi, jos minä käyttäisin sitä koettaakseni taivuttaa sinua mukautumaan seuraelämän tapoihin!”

“Me ajaudumme jälleen takaisin pelkkään järkeilyyn, Lucian. Se on kuitenkin minun syyni. Minä aloitin selityksen ja poikkesin naisten tapaan syrjään ylistääkseni rakastajaani. Älä luule, että haluan esittääkään valintaani sen paremmaksi kuin on pienemmän pahan valitseminen kahdesta pahasta. Minä ajattelen vahvasti, että yhteiskunnan olisi pitänyt tehdä Cashelista jotakin parempaa kuin nyrkkitaistelija; mutta hänellä, poika-poloisella, ei ollut mitään valitsemisen varaa. Minä sanoin häntä kerran raakalaiseksi, enkä peruuta tuota sanaa; vaikka toivonkin sinun antavan hänelle anteeksi tuon raakalaisuutensa, niinkuin annat sotilaalle anteeksi hänen murhansa tai asianajajalle hänen valheensa. Silloin kun tuomitset nämä viimeksimainitut — ja sanon kaikesta sydämestäni: mitä pikemmin sitä parempi — voit tuomita hänetkin, mutta älä ennen. Sitäpaitsi, rakas Lucian, nyrkkeily on lopussa: hän ei aio jatkaa sitä enää. Mitä tulee henkilökohtaiseen yhteensopivaisuuteemme, niin uskon perinnöllisyysoppiin; ja kun oma ruumiini on hento ja aivoni sairaalloisen toimeliaat, pidän taipumustani ruumiiltaan voimakkaan ja mieleltään huolettoman miehen puoleen luotettavana. Sinä voit sen ymmärtää: sehän on puhdas rotuhygieninen kysymys.”

“Tiedän, että tulet tekemään, mitä kerran olet saanut päähäsi”, sanoi
Lucian masentuneesti.
“Ja sinä tahdot kääntää asian parhain päin, eikö niin?”

“Asian parhaaksi tai pahimmaksi kääntäminen ei kuulu minulle. Minä voin ainoastaan ottaa sen vastaan välttämättömyytenä.”

“Ei suinkaan. Sinä voit kääntää sen pahimmin päin käyttäytymällä vierovasti Cashelia kohtaan; tai parhain päin kohtelemalla häntä ystävällisesti.”

“Minun lienee parasta kertoa sinulle”, sanoi Lucian. “Olen tavannut hänet sen jälkeen kuin — kuin —” Lydia nyökkäsi. “Erehdyin hänen aikeistaan, kun hän tuli asuntooni niinkuin tuli, ilmoittamatta. Totta puhuen, hän miltei tunkeutui sisään väkisin. Vaihdoimme keskenämme joitakin kiivaita sanoja. Vihdoin hän ärsytti minua yli malttini ja tarjosi minulle — kuvaavasti kyllä — kaksikymmentä puntaa siitä että löisin häntä. Ja minun on ikäväkseni sanottava, että minä löin.”

“Löit!” sanoi Lydia kalveten. “Ja mitä seurasi?”

“Olisi oikeammin sanoa, että aioin lyödä; sillä hän väisti lyöntini, taikka minä iskin harhaan. Hän vain antoi rahan minulle ja meni pois, ilmeisesti hyvissä käsityksissä minusta. Minulle taas jäi hänen mentyään hyvin huonot käsitykset itsestäni.”

“Mitä! Eikö hän kostanut!” huudahti Lydia, värin palatessa hänen kasvoilleen. “Oh, hän on voittanut sinut omalla alallasi, Lucian. Sinähän se oletkin nyrkkitaistelija sydämeltäsi, ja sinä kadehdit häneltä hänen etevämmyyttään juuri siinä taidossa, jonka harjoittamisesta tuomitset häntä.”

“Tein väärin, Lydia, mutta minä kadehdin häneltä sinua. Tiedän, että menettelin pikaisesti, ja tahdon pyytää häneltä anteeksi. Toivon, että asiat olisivat kehittyneet toisin.”

“Ne eivät olisi voineet kehittyä toisin; ja minä uskon sinunkin vielä kerran myöntävän, että ne ovat järjestyneet varsin hyvin. Nyt, kun feeniksin juttu on selvitetty, tahdon lukea sinulle Alice Goffilta saamani kirjeen, joka luo aivan uutta valaistusta hänen luonteeseensa. En ole tavannut häntä sitten kesäkuun; ja hän tuntuu tulleen henkisesti kolme vuotta vanhemmaksi sillä välin. Kuulehan esimerkiksi tätä.” Ja niin kääntyi keskustelu Aliceen. Palattuaan asuntoonsa Lucian kirjoitti seuraavan kirjeen, jonka hän pani postiin ennen makuulle menoaan:

K. Herra Cashel Byron!

Oheenliitettynä pyydän lähettää Teille setelin, jonka jätitte tänne tänään. Tunnen velvollisuudekseni lausua pahoitteluni siitä, mitä tapahtui siinä tilaisuudessa, ja vakuuttaa Teille, että se aiheutui käyntinne tarkoitusta koskeneesta väärinkäsityksestä. Hermojen ärtymys, jonka kuluneen istuntokauden ankara henkinen työ ja myöhään valvominen ovat aikaansaaneet, olkoon puolustuksenani. Toivon saavani pian ilon tavata Teitä jälleen ja esittää Teille persoonallisesti onnitteluni lähestyvän avioliittonne Johdosta.

Vilpittömällä kunnioituksella Teidän Lucian Webber.

XV LUKU.
Seuraavassa kuussa Cashel Byron, William Paradise ja Robert Mellish esiintyivät yhdessä syytettyjen penkillä, molemmat ensinmainitut vastaamassa pääosallisuudesta rahanalaiseen nyrkkitappeluun ja Mellish syytettynä Paradisen avustajana toimimisesta. Nämä rikkomukset kuvattiin monisanaisesti pitkässä syytöskirjoituksessa, jonka olisi pitänyt käsittää myöskin neljäs pidätetyistä. Mutta häntä vastaan ei suuri valamiehistö ollut todennut löytyvän aiheellista syytöstä. Vangitut kielsivät syyllisyytensä.

Puolustuksessa huomautettiin, että tappelu, jonka tapahtuminen myönnettiin, ei ollut rahanalainen kilpaottelu, vaan ilmipuhjennut seuraus siitä vihamielisyydestä, joka oli vallinnut molempien miesten välillä siitä saakka kun toinen heistä eräässä julkisessa näytännössä Islingtonissa oli käynyt toisen kimppuun ja purrut häntä. Tämän tueksi tuotiin esiin, että Byronilla oli ollut vuokrattuna talo Wiltstokenissa ja oli hän asunut siinä Mellishin kanssa, joka oli kutsunut Paradisen viettämään lomapäivää luonaan maalla. Tämä selitti noiden kolmen miehen olon Wiltstokenissa kysymyksessäolevana päivänä. Oli syntynyt sanakiistaa Byronin ja Paradisen välillä Islingtonin jutusta, ja he olivat vihdoin päättäneet ratkaista riidan vanhaan englantilaiseen tapaan. He olivat siirtyneet avoimelle kentälle ja otelleet kunniallisesti ja sitkeästi, kunnes poliisi, joka näennäisyyksien harhaan johtamana oli käsittänyt asian rahanalaiseksi nyrkkitaisteluksi, keskeytti ottelun.

Rahanalainen nyrkkitaistelu, lausui Cashel Byronin puolustaja, oli raakaa ajanvietettä, jota laki täysin oikeutetusti pyrki ehkäisemään; mutta rehellinen tilapäisottelu kahden asestamattoman miehen välillä, vaikkakin epäilemättä teknillisessä mielessä rauhanrikkomus, ei ollut koskaan saanut ankaraa kohtelua brittiläisten valamiehistöjen tai brittiläisten tuomarien puolelta, jotka tiesivät, kuinka paljon saimme kiittää kansallista ja miehekästä nyrkin, luonnon ensimmäisen aseen, suvaitsemista siitä, että olimme säilyneet vapaina italialaisen murhaavasta tikarista, cowboyn revolverista ja ranskalaisen savate-ottelijan salakavalasta potkusta (Mellish, jonka mielinähtävyyksiä oli devonshirelais- ja lancashirelais-paini, mutisi isänmaallisen hyväksymisensä). Esilläoleva tapaus tulisi täysin hyvitetyksi velvoittamalla vangitut, jotka nyt olivat mitä parhaissa väleissä, säilyttämään keskinäisen rauhan jonkun kohtuullisen määräajan kuluessa. Ainoa todistus, joka puhui tätä näkökantaa vastaan, oli poliisien todistus; ja poliisit olivat luonnollisesti vastahakoiset myöntämään löytäneensä tuulenpesän. Todistaakseen, että tappelu oli ollut ennakolta harkittu ja rahanalainen, väittivät he sen tapahtuneen köysillä ja paaluilla ympäröidyssä aitauksessa. Mutta missä olivat nuo köydet ja paalut? Niitä ei ole tuotu esiin; ja hän (puolustaja) ei hyväksynyt syyksi sitä esiintuotua väitettä, että ne oli salaa kähvelletty pois, mikä oli selvästi mahdotonta, vaan hän otaksui, että ne olivat olleet olemassa vain pidättämisen suorittaneiden poliisien kiihtyneessä mielikuvituksessa.

Lisäksi oli väitetty vangittujen olleen nyrkkeilypuvussa. Mutta ristikuulustelussa oli selvinnyt, että nyrkkeilypuku merkitsi käytännöllisesti katsoen puvuttomuutta: miehet olivat yksinkertaisesti riisuutuneet voidakseen liikkua vapaammin. Oli todistettu Paradisen olleen — niin, perinnäisessä Paratiisin puvussa (raikuvaa naurua; Paradise irvistää hämillään), kunnes poliisit lainasivat hevosloimen hänen verhokseen.

Että poliisit olivat tehneet itsensä syyllisiksi karkeaan liioitteluun, näkyi siitä, mitä heidän todistuksessaan sanottiin ottelijain toisilleen tuottamista tavattomista vammoista. Paradisesta erityisesti oli väitetty, että hänen kasvonsa olivat muodottomiksi ruhjotut. Valamiehistö näki edessään syytettyjen aitiossa tuon miehen, jonka kasvot olivat olleet muodottomiksi ruhjotut vain muutama viikko sitten. Jos se olisi totta, niin mistä oli vanki saanut ne moitteettomat kasvojenpiirteet, jotka hän nyt, terveyttä ja hyväätuulta uhkuvana, esitti heidän nähtäväkseen? (Jälleen naurua. Paradise yltäpäältä punehtuneena). Sanottiin, että nuo kauheat vammat, joiden jäljet olivat hävinneet niin ihmeellisesti, olivat vanki Byronin aikaansaamat, nuoren, hempeästi kasvatetun herrasmiehen, joka ilmeisesti oli voimassa ja karaistuneisuudessa herkulesmaista vastustajaansa heikompi. Epäilemättä oli Byronin etevyys leikkinyrkkeilyssä pehmeiksi täytetyillä hansikkailla rohkaissut häntä koettamaan onneaan todellisessa ottelussa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa, miestä vastaan, jonka jykevien hartioiden ja jämerän kasvojenilmeen olisi pitänyt vakuuttaa hänelle, että moinen yritys oli suorastaan toivoton. Onneksi oli poliisi tullut väliin, ennenkuin hän oli joutunut vakavammin kärsimään ajattelemattomuudestaan. Kuitenkin oli väitetty hänen suorastaan saattaneen Paradisen häviön puolelle ottelussa — ruhjoneen muodottomiksi hänen kasvonsa! Tämä oli selkeä esimerkki poliisien todistuksesta, joka oli kauttaaltaan johdonmukaisesti uskomaton ja ristiriidassa terveen järjen vaatimusten kanssa.

Oli tarpeetonta tuhlata valamiehistön aikaa selittelemällä sitä kunniallista käytöstä, jota Byron oli osoittanut ilmoittautumalla ja antautumalla poliiseille heti kun kuuli heidän etsivän häntä. Sellainen käyttäytyminen puhui itse puolestaan. Paradise olisi epäilemättä noudattanut samaa suoraa menettelytapaa, jollei häntä olisi pidätetty heti paikalla, ja silloinkin ilman vähintäkään vastarinnan yritystä hänen puoleltaan. Tällainen menettely olisi tuskin tullut laittomien kilpaottelijain mieleen.

Oli yritetty luoda ennakkoluuloa vanki Byronia vastaan väittämällä, että hän oli yleisesti tunnettu ammattinyrkkeilijä. Mutta mitään todistusta siitä ei ole tuotu esiin; ja jos tuo seikka tosiaan olisi yleisesti tunnetta, ei sen todistaminen olisi ollut vaikeaa. Mikäli herra Byron oli tullut yleisen huomion esineeksi, johtui se, kuten hänen ystävänsä loordi Worthington oli tullut lausuneeksi tutkimuksen ohessa, hänen lähestyvästä avioliitostaan erään arvokkaan ja huomatun naisen kanssa. Oliko uskottavaa, että korkeita tuttavuuksia omaava, näin kadehdittavassa asemassa oleva herrasmies antautuisi rahanalaiseen nyrkkiotteluun, saattaen itsensä alttiiksi häpeän ja ulkonäkönsä turmeltumisen vaaralle rahasummasta, jolla ei voinut olla mitään oleellista merkitystä hänelle, taikka kunniasta, joka kaikista hänen ystävistään näyttäisi tuskin kunniattomuutta paremmalta?

Mitä vankien maineeseen tulee, olivat todistukset kokonaisuudessaan omansa osoittamaan heidät nuhteettoman kunnokkaiksi ja kunniallisiksi miehiksi. Paradiseen nähden oli voinut tehdä epäedullisen vaikutuksen se tosiseikka, että hän oli ammattinyrkkeilijä ja kiivasluontoinen mies; mutta myöskin oli tullut ilmi, että hän oli eräässä tilaisuudessa avustanut poliisia, käyttäen siten voimailija-kykyjään lain ja järjestyksen hyväksi. Hänen kiivasluontoisuutensa taas antoi selityksen sille riidalle, jota poliisit — tuntien hänen ammattinsa — olivat erehtyneet luulemaan kilpaotteluksi.

Mellish oli voimailijain treenari: siitä johtui, että todistukset hänen maineestaan olivat pääasiassa peräisin urheilijapiireistä; mutta ne eivät silti olleet vähemmän luotettavia.

Lyhyesti sanoen, syyte olisi ollut vaikeasti uskottavissa, vaikka sitä olisivat tukeneet mitä vankimmat todisteet. Mutta kun ei mitään todisteita ollut — kun poliisien ei ollut onnistunut tuoda esiin mitään kilpaottelun välineitä — kun ei ollut köysiä eikä paaluja, ei kirjoitettuja sopimuksia, ei panoksia eikä panostenhaltijoita, ei sekundantteja, paitsi kovaonnista Mellishiä — jonka suun sulki laki, joka, oikeuden ilmeisistä eduista huolimatta, kielsi vankia puhumasta ja puhdistautumasta — ei sanalla sanoen mitään muuta kuin niiden poliisikonstaapelien kuvitelmia, jotka kuulustelussa eivät olleet ainoastaan puhuneet keskenään ristiin, vaan lisäksi osoittaneet mitä täydellisintä tietämättömyyttä (varsin tunnustusta ansaitsevaa tietämättömyyttä) kilpanyrkkeilyn laadusta ja olosuhteista, silloin rohkeni puolustaja vakaumuksella sanoa, että syytösteoria, niin kekseliäs kuin se olikin ja niin kyvykkäästi kuin se oli tuotukin esiin, oli ehdottomasti ja täydellisesti kestämätön.

Tämän ja paljon muuta saman arvoista esitti nautinnolla etevä asianajaja, jonka innostus nousi sitä mukaa kuin hän tunsi totuuden muuttuvan ja haihtuvan hänen järjestellessään siihen liittyviä seikkoja. Cashel kuunteli aluksi levottomana. Hän punastui ja näytti äreältä, kun hänen naimisiinmenoansa mainittiin; mutta kun koko puolustus kehitettiin julki, joutui hän rajattoman hämmästyksen valtaan ja tuijotti asianajajaansa ikäänkuin puolittain peläten maan avautuvan ja nielaisevan noin häikäilemättömän tunnettujen tosiasiain vääristelijän. Paradise tunsi olevansa jo vapaa: hänen ihailunsa asianajajaa kohtaan kohosi kerrassaan sankaripalvonnaksi. Tuomari ja arvokkaammat läsnäolijat kävivät tavattoman vakaviksi, kuten englantilaiset tekevät silloin kuin heidän siveellinen vastuuntuntonsa nousee jonkun räikeän petoksen johdosta. Jokainen läsnäolija tiesi, että poliisit olivat oikeassa; että kilpanyrkkeily oli tapahtunut; että sitä koskevat vedonlyönnit olivat olleet ilmoitettuina kaikissa urheilulehdissä jo viikkoja edeltäkäsin; että Cashel oli päivän peloittavin nyrkkitaistelija; että Paradise ei ollut rohjennut esittää keskeytetyn ottelun uusimista. Ja he kuuntelivat juhlallisen hyväksyvinä miestä, joka tiesi kaiken tämän yhtä hyvin kuin hekin, mutta joka oli kyllin ovela saadakseen sen näyttämään uskomattomalta ja järjettömältä.

Tuomarin tehtäväksi jäi kumota puolustus tai osoittaa suopeutta vangeille jättämällä se arvoonsa. Onneksi heille oli hän käsitellyt hansikkaita itsekin nuoruudessaan ja oli kyllin vanha muistaakseen, eikä ilman kaipausta, sen ajan, jolloin Cribbin ja Molyneux’n muisto oli vielä tuore. Hän aloitti yhteenvetonsa lausumalla valamiehistölle, ettei poliisin ollut onnistunut todistaa ottelua kilpataisteluksi. Tämän jälkeen suvaitsi urheilija-yleisö puhjeta naurunhohotuksiin joka kerta kun he jonkun tekosyyn varjolla saattoivat sen tehdä tulematta ajetuiksi ulos oikeussalista, osoittaen siten lakanneensa ottamasta oikeudenkäyntiä vakavalta kannalta. Maallikko-yleisö säilytti totisuutensa viimeiseen asti.

Lopuksi valamiehistö vapautti Mellishin ja langetti Cashelin ja Paradisen syypäiksi lievään väkivaltaisuuteen. Heidät tuomittiin kahden päivän vankeuteen ja velvoitettiin 150 punnan vakuudella kumpikin säilyttämään rauha kahdentoista kuukauden ajan. Vakuudet annettiin; ja kun vankeuden katsottiin alkaneen oikeudenistuntojen alusta, päästettiin vangit heti vapaiksi.

“Peijakas vieköön”, sanoi Cashel pontevasti poistuessaan oikeustalosta, “jollemme me ottelisi piirissä tuon rehellisemmin, niin meidät suljettaisiin pois kilpailusta ensi erässä. Tämä on ensimmäinen kiero peli, mihin koskaan olen ollut sekaantuneena, ja toivon, että se tulee olemaan myös viimeinen.”

XVI LUKU.
Neiti Carew, jolle kihloissaolon säännötön tila oli vastenmielinen, viivytteli naimisiinmenoa mahdollisimman vähän. Cashelin hyvää onnea ei tuo tapahtuma muuttanut. Bingley Byron kuoli kolme viikkoa häiden jälkeen (jotka olivat kotoiset ja vaatimattomat); ja Cashelin oli esitettävä vaatimuksensa perintöön, huolimatta lausumastaan toivomuksesta, että lakimiehet menisivät hiiteen perintöineen ja antaisivat hänen nauttia kuherruskuukautensa rauhassa. Siirto vei jonkun verran aikaa. Hänen äitinsä oikullisen vastahakoisuuden vuoksi tarpeellisten tietojen ilmoittamisessa ja lainkäytön hitauden takia syntyi hänen ensimmäinen lapsensa jonkun verran aikaisemmin kuin hänen perintöoikeutensa oli lopullisesti vahvistettu ja Dorsetshiressa olevan ränstyneen maakartanon ovet avautuivat hänelle. Jutun päättyminen oli suuri huojennus hänen asianajajilleen, jotka eivät olleet kyenneet horjuttamaan sitä hänen vakaumustaan, että asia oli täysin selvä, mutta että erotuomari oli vivutta poikkipuolin. Tällä hän tarkoitti, että loordikänsleri oli lahjottu pidättämään perintö häneltä.

Hänen avioliittonsa osoittautui onnelliseksi. Toimensa menettämisen korvaukseksi hän ryhtyi maanviljelykseen ja hävisi siinä kuusituhatta puntaa; yritti puutarhanhoitoa paremmalla menestyksellä; alkoi puuhata liikeyrityksissä yhtiöiden johtokuntain jäsenenä cityssä; ja pian sen jälkeen häntä pyydettiin vanhoillisten parlamenttiehdokkaaksi erääseen Dorsetshiren vaalipiiriin. Hänet valittiin suurella enemmistöllä; mutta kun hän äänesti ihan yhtä usein äärimmäisten radikaalien kuin sen puolueen mukana, joka hänet oli valinnut, vaadittiin häntä pian luopumaan edustajavaltuuksistaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ja jatkoi samaan tapaan aina seuraaviin yleisvaaleihin asti, joissa hän tuli valituksi riippumattomana ehdokkaana, kiitos raikuvan äänensä, reippaan käytöksensä, katsantotapojensa kansanomaisuuden ja vaimonsa suurien tietojen, joiden jälleenmyyjänä hän esiintyi. Hän piti neitsytpuheensa parlamentissa ujostelematta heti ensimmäisenä iltana, jolloin istui siellä. Hän ei tosiaan pelännyt mitään, paitsi murtovarkaita, suuria koiria, tohtoreita, hammaslääkäreitä ja kadunkulmauksia. Milloin sanomalehdet kertoivat jonkun näiden aiheuttaman tapaturman, luki hän sen Lydialle hyvin vakavana ja säilytti sanomalehden kokonaista kaksi päivää todisteena sille mieliväitteelleen, että ainoa turvallinen paikka maailmassa oli nyrkkeilypiiri. Koska hän vastusti useimpia vapaita urheiluja epäinhimillisinä, ehdotti Lydia, peläten hänen terveytensä ja ulkonäkönsä kärsivän järjestelmällisen ruumiinharjoituksen puutteesta, että hän ryhtyisi uudestaan harjoittamaan nyrkkeilyä hansikkailla. Mutta Cashel pudisti päätään. Nyrkkeily oli hänelle liian vakavaa tointa harjoitettavaksi vain huvin tai terveyden vuoksi. Sitäpaitsi hänellä oli ennakkoluulo, että se ei sopinut naineelle miehelle. Hän oli näytellyt siinä osansa, silloin kun se oli hänen ammattinsa; mutta hänelle ei tullut mieleenkään harrastaa sitä huvin vuoksi. Hänen uransa nyrkkeilijänä loppui hänen naimisiinmenoonsa.

Hänen ihailunsa vaimoaan kohtaan säilyi edelleenkin senkin jälkeen kuin ensi lemmen hehku oli vaimennut; ja Lydian tavanomainen varovaisuus varjeli hänet tuottamasta pettymystä miehensä luottamukselle hänen arvostelukykyynsä. Hänen lapsensa, joiden hän oli niin huolellisesti suunnitellut perivänsä hänen älynsä samalla kuin isän voiman, osoittivat hänelle, ettei perinnöllisyys ole niin yksinkertainen asia kuin hänen isänsä aikuinen sukupolvi otaksui. He olivat kylläkin terveitä; ja lapsina he olivat kaikki yhtäläisiä siinä, että olivat varhaiskypsiä ja nenäkkäitä, eivät kunnioittaneet vähääkään Cashelia ja osoittivat äitiänsäkin kohtaan tuntemaansa arvonantoa pääasiallisesti vain juoksemalla hänen luokseen, milloin heille sattui ikävyyksiä. Rangaistuksista ja torumisista heillä ei ollut mitään kokemusta. Cashel oli kykenemätön rankaisemaan lasta tahallisen harkinnan perusteella; ja satunnaisissa kiivastuksen puuskissa hän aina kykeni hillitsemään kätensä; ehkä hän oli oppinut sen nyrkkeilypiirissä: ehkä johtui se hänen oman lapsuutensa muistamisesta. Lydia hallitsi lapsiaan, mikäli he olivat hallittavissa, aivan samoin kuin hän hallitsi kaikkia muitakin. Kun hän puhui heistä Cashelille kahdenkesken, sanoi Cashel harvoin enempää kuin että vekarat kävivät yli hänen ymmärryksensä, tai että hän totta tosiaan uskoi niiden syntyneen isäänsä vanhempina. Lydiakin ajatteli usein niin; mutta tuosta vaivalloisesta perheestä huolehtiminen tuotti hänelle yhden edun. Se ei jättänyt hänelle paljon aikaa ajatella itseään niihin aikoihin, jolloin hänen lempensä harhaluulo haihtui ja hän näki Cashelin sellaisena kuin tämä todellisuudessa oli. Hän tottui pitämään Cashelia yhtenä lapsista. Hän oli verrattomasti tyhmin heistä; mutta hän tarvitsi Lydiaa enemmän, rakasti häntä enemmän ja kuului hänelle enemmän kuin yksikään heistä. Sillä sitä mukaa kuin he kasvoivat ja perinnöllisyyssuunnitelma alkoi näyttää tuloksia, tuottivat pojat Lydialle pettymyksen kehittymällä melkein puhtaasti Carew’laisiksi, ilman vähimpiäkään atleettisia taipumuksia, kun taas tytöt olivat kiihkeitä Byronilaisia: tulipa eräs heistä, Cashelin rajattomaksi kauhuksi, niin täydellisesti hänen äitiinsä, että kun hän kolmentoista vanhana ilmoitti aikovansa ruveta näyttelijäksi, alistui Cashel hänen päätökseensä nöyrästi kuin kohtalon määräykseen.

Kun Alice Goff sai tiedon Lydian aiotusta avioliitosta, ymmärsi hän, että hänen oli palattava Wiltstokeniin ja unohdettava lyhyt loistokautensa seuraelämässä niin pian kuin suinkin. Hän kiitti siis neiti Carew’ta hänen auliudestaan ja pyysi vapautusta seuranaisentoimestaan. Lydia suostui, mutta sai viivytellyksi tätä velvollisuudelle ja välttämättömyydelle uhrautumista aina erääseen alkutalven päivään asti, jolloin Lucian, joka tunsi halua tehdä itsemurhan, salli serkkunsa taivuttaa hänet tarjoamaan kätensä Alicelle. Alice antoi hänelle harmistuneena rukkaset: ei sillä, että Lucianissa olisi ollut hänen mielestään mitään vikaa, vaan koska Wiltstokeniin paluun ajatteleminen sai hänet tuntemaan itsensä huonosti-kohdelluksi eikä hän voinut olla kostamatta harmiaan ensimmäiselle henkilölle, joka tarjosi hänelle tekosyyn ärtymyksensä purkamiseen. Oltuaan tähän saakka haalea, muuttui Lucian nyt kiihkeäksi; ja tallattuaan häntä jalkojensa alle oikein sydämen halusta muutamia kuukausia, ajautui Alice lopulta kihlaukseen ja pian sen jälkeen naimisiin Lucianin kanssa, Lydian hoputtamana, joka tarttui ohjiin tavallisella päättäväisyydellään. Hän hoiti Lucianin taloutta, piti seuraa hänen vierailleen ja hallitsi hänen valikoitua seurapiiriään täydellisellä menestyksellä. Hän oli kotioloissaan jonkun verran kiivaileva tavoiltaan, mutta hänen herruutensa puolison ja kodin yli ei koskaan horjunut. Lucian löysi hänen luonteestaan odottamatonta syvyyttä ja voimaa; ja hänen ihastustaan vaimoonsa piti kohtuuden rajoissa vain se kiivas kärsimättömyys, jolla Alice toisinaan antoi hänen tuntea, että hänen tyytyväisyytensä ylenpalttisuus oli suoraan verrannollinen vaimon tyytymättömyyden määrään. Alice kutsui lankonsa ja tämän puolison päivälliselle joka jouluna ja kerran vuodessa seurustelukauden aikana; mutta hän ei koskaan tunnustanut Wallace Parkeria ja Cashel Byronia herrasmiehiksi, vaikka hän kutsuikin viimeksimainittua auliisti vieraakseen, huolimatta siitä suoruudesta, jolla Cashel puhui entisistä urotöistään vieraille päivällisen jälkeen, katsomatta heidän toimialaansa tai ennakkoluuloihinsa. Alicen kunnioitus Lydiaa kohtaan säilyi niin suurena, ettei hän koskaan valittanut Cashelin käytöksestä, paitsi erään kerran, jolloin Cashel erittäin arvokkailla päivällisillä hänen luonaan näytti piispalle, jonka taloon oli hiljakkoin murtauduttu ja ryöstetty sieltä tavaraa, miten murtovarkaan selkä on katkaistava oteltaessa tämän kanssa. Skenet palasivat Austraaliaan ja jatkoivat siellä, kuten rouva Byron jatkoi Englannissa, entistä vuosien vakiinnuttamaa uraansa. Cashel puhui aina rouva Skenestä “äitinä” ja rouva Byronista “mammana”.

William Paradise, vaikka nauttikin kauniimman sukupuolen ihailua, voimansa, urhoollisuutensa ja maineensa vuoksi, ei ollut Cashelin ja Skenen lailla kyllin viisas tai hyväonninen joutuakseen naimisiin kelpo vaimon kanssa. Hän joi niin tavattomasti, ettei hänellä ollut kuin muutamia raittiita välipäiviä lain kynsistä vapautumisen jälkeen. Hän vaati itselleen Englannin mestarin arvonimeä sittenkuin Cashel oli luopunut nyrkkeilystä, ja haastoi otteluun koko maailman. Maailma vastasi erinäisten nuorten työläismiesten muodossa, joilla oli maineenhimoa ja tappelutaipumusta. Paradise otteli ja piti puolensa kahdesti. Sitten hän joi treenausaikana ja hävisi. Tällöin oli jo nyrkkeilypiirikin vaipunut takaisin huonomaineisuuteen, josta Cashelin harvinainen nyrkkeilyneron ja rehellisyyden yhdistelmä oli sen tilapäisesti kohottanut; ja laki, siepaten Paradisen taas haltuunsa, kun hänet kannettiin voitettuna kentältä, sovitti aikaisemman lempeytensä sulkemalla hänet telkien taakse kuudeksi kuukaudeksi. Tämä pakollinen raittius palautti ennalleen hänen terveytensä ja tarmonsa, ja hän sai uuden voiton, ennenkuin onnistui juomaan itsensä entiseen tilaansa. Tämä olikin hänen viimeinen voittonsa. Luontaisen raakuutensa ja juoppouden yhteisvaikutuksesta hän luisui nopeaan alasmäkeä Nöyryytyksen laaksoon. Tullen tunnetuksi auliudestaan myymään voittoja, joita ei enää voinut saavuttaa, hän ilmestyi piiriin vain koettelemaan nuorten nousukkaitten kykyjä, jotka rökittivät häntä kaikella nuoruutensa innolla. Hän rupesi viinuriksi ja sai kohta eron juopottelijana. Hän oli luisunut jo keppikerjäläiseksi, kun hän, kuultuaan kurjuuteensa, että hänen entinen vastustajansa kilpaili parlamenttivaaleissa, tuli pyytämään häneltä almua. Cashel oli silloin Dorsetshiressä; mutta Lydia avusti tuota kurjaa tappelupukaria, jonka tila nyt oli paljon viheliäisempi kuin heidän viimeksi tavatessaan. Seuraavalla käynnillään, mikä tapahtui pian, hän kohtasi Cashelin, joka läksytti häntä tuimasti, uhkasi katkaista joka luun hänen nahoissaan, jos hän vielä uskaltaisi astua Lydian näkyviin, viskasi hänelle viisi shillinkiä ja käski hänen suoria tiehensä. Cashel tunsi nimittäin yhä Paradisea kohtaan sitä halveksivaa ja säälimätöntä vihaa, jolla laillisesti oikeutettu professori suhtautuu puoskariin. Mies-kurja, tottuneena saamaan herjauksia ja pahoinpitelyä miehiltä, jotka kerran olivat pelänneet hänen voimaansa enemmän kuin hän, antaaksemme hänelle sellaisen tunnustuksen, josta hän välitti, oli koskaan pelännyt Cashelin voimaa, katsoi haukkumisen luonnolliseksi ja annin runsaaksi. Hän poimi rahan taskuunsa ja laahusti ostamaan jonkun lantin edestä ruokaa, jota hän tuskin voi syödä, ja kuluttamaan loput viinaan, jonka hän joi niin nopeaan kuin hänen sisuksensa sietivät. Vähän aikaa jälkeenpäin jotkut sanomalehdet mainitsivat hänen tapahtuneesta kuolemastaan, ilmoittaen sen johtuneen “hivuttavasta taudista, joka oli aiheutunut niistä kauheista vammoista, joita hän sai kuuluisassa ottelussaan Cashel Byronin kanssa”.