Sanajalkoja: Vihkonen runoelmia by Kustaa Killinen

SANAJALKOJA
Vihkonen runoelmia

Kirj.

KUSTAA KILLINEN
Kuopiossa, Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1885.

SISÄLTÖ:
Sanajalka.
Suomen saloilta.
Maanmies halla-yönä.
Talvi-ilta Pohjolassa.
Armas Suomenmaa.
Vanha Matti ja nuori Matti.
Aurinko ja kuu.
Tuulet.
Totti.
Morsiusvuori.
Aarno ja Aino.
Lapsuuden muisto.
Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.
Johan Wilhelm Snellman’in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.
Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.
Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.
Kuopion juna.
Kalevala.
Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.
Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia.
Eräälle kihlatulle.
Rekiretkellä Toivolaan.
Alla Annin akkunan.
Kuopion Vap. Palokunnan marssi.
Kolmenlaiset lasisilmät.
Laula, laula!
Ihanteeni.
Haavalle.
Sitävarten varmaan.
Laulakaa!
Epätoivoisen jäähyväis-laulu.
Kullalle.
Ah, mun kultani.
Kaikki kuiskan kullastani.
Niskani syy.
Maanviljelystä.
Ikävissä.
Murhe ja lempi.
Tytön laulu kesällä.
Kehtolaulu.
Kanteleelle.
Siunaus ja kirous.
Minkäpä voipi.
Nälkävuodelta.
Koulu-elämästä.
Venelaulu.
Polska.
Rakastunut.
Herra Tuulihatun elämäkerta.
Niitä näitä.
Sanajalka.

Metsän synkän siimehessä
Sakeassa sammalessa
Sanajalka kaino kasvaa;
Juuret kiertelee kiviä
Varret varpuja sepävi;
Ei ole mullat muhkeaiset,
Eikä mannut mahtavaiset
Vartta vahvistelemassa
Eikä juurta juottamassa;
Ei se suureksi sukeu,
Eikä kasva kaunihiksi,
Kukkaa ei se kulloinkana
Sanajalka kaino kanna.
Tuomp’ on tähden sanajalka
Harvoin huomiota saapi,
Usein unhotukseen jääpi;
Ei se onni ollenkana
Koita sille konsanahan,
Että kauno-kiehkurassa,
Soreassa sommelossa.
Kera nurmen nunnusien,
Kultapäiden kukkasien
Käessä immen käydä saisi
Taikka päätä kaunistaisi;
Saloilla sanajaloilla
Koto ompi koivikossa;
Paimen pieni piipatellen,
Ikävissä istuskellen
Joskus tuota katselevi
Joskus lehvän leikkoavi;
Kaskimies sen poies perkaa
Kasken kuivan kaltahalta,
Ettei sankka sanajalka
Tulta veisi viidakkohon,
Kulettaisi kuusikkohon.
Muut ne tuota tuskin tuntee,
Tuskin tuntee, harvoin huomaa.
Uskallanko nyt utala
Sulon Suomeni sylihin,
Jalon kansan jalkatielle
Viedä vihkosen vähäisen
Solmitun Sanajaloista?
Suomen saloilta.

Armas maani, valkeutta
Kansallesi tarvitaan!
Tulta koitan tehdä, mutta —
Tumma, heikko on se vaan;
Tääll’ ei loista sähkövalot,
Täällä paukkuilee vaan halot
Suomen saloilta.
Kuinka voisi korven lapset
Kalliit’ antaa lahjoja:
Harvoin halla säästää kasket,
Työ on raskas, vaikea;
Leip’ ei suurin suurustettu,
Usein on vaan purra pettu
Suomen saloilta.
Vaan, jos Suomi haluaisit
Korviasi kallistaa,
Hetkisen nyt kuulla saisit
Kuinka raikuin rallattaa
Karjankelloin kalkatukset,
Paimentorvein toitotukset
Suomen saloilla.
[Painettu albumissa “Suomen Saloilta”.]

Maanmies halla-yönä.

Päivän liekkunut tuuli on Pohjolan puolla,
Illalla taukovi, lainekin kuoli jo tuolla.
“Miks’ et sä tuulonen tuudita peltoni viljaa!”
Niinkuin kuolohon vaipuen kaikki on hiljaa;
Pohjolan silmä on kirkas ja selkeä ohta;
“Laske sä Pilvetär liepehes, laske ne kohta!
Muuten mun viljani vie vilu, vie tänä yönä”.
Yö tuli selkeä, tyyn’ oli luonto kuin hauta,
Kolkk’ oli ilma ja maa niin kylmä kuin rauta;
Jäihin nestehet kasvien suonissa käivät,
Ruis, joka heiluen kasvanut ol’ kesäpäivät
Juur’ oli tähkähän nyt jyvän pienosen saanut,
Tähkät ne seisovi nyt kuni vaaleat haamut.
Maanmies unta ei saanut, ei koko yönä.
Aamulla, auringon kehän käytyä ilmi,
Maanmies käy ulos, otsallaan suru-pilvi;
Täälläpä hirmuinen näky häntä nyt kohtaa:
Yllähän kuurava kauhtana vilja se hohtaa!
Jäätäkin kylmempi nuoli se mieltä nyt viilsi,
Kuuma ja katkera kyynele silmässä kiilsi,
Riehuen rintakin löi ja hän huoaten lausui:
“Taivahan Luoja! nyt työni on tyhjähän mennyt!
Kolkkohon korpehen täss’ olen peltoja tehnyt,
Niistä nyt onneton korjata saan tulon karvaan:
Milläpä raukka nyt ruokin ma perheeni armaan?
Oi minun lapseni, oi! joko täytyvi teidän
Lähteä mieroa käymähän, pyyntöhön leivän,
Itse mun maan tämän hyljätä, etsiä toista?” —
“Ei toki! Vielä on vilja jot’ ei ole halla
Koskenut, vielä on mäntyjä tuoll’ ahon alla,
Kaikkia vielä ei voitturin kirvehet kaanneet,
Niistä on ihmiset ennenkin einehen saaneet;
En siis hylkää maatani, en kotipaikkaa,
Vaikka se joskus on tuima ja huolia laittaa,
Armas on kuitenkin tääll’ petäjäistäkin taittaa.”
Talvi-ilta Pohjolassa.

Pohjan pitkä kesäpäivä päättyy,
Syksyn tullen synkeäksi käy,
Huuru kattaa kentät, järvet jäätyy,
Eikä luonnoss’ elämätä näy;
Kaksi pimeätä toisellensa
Mustaa, kylmää kättä oientaa,
Pois on kesän lämmöt seuroinensa,
Kylmän kahleiss’ huokaa meri, maa.
Myrskyt rajut, raatavaiset tuulet
Kylmän kanssa kilvan temmeltää;
Petoin ulvonnankin hurjan kuulet,
Ihmismajoille ne rynnältää. —
Lumi taasen tuima tuiskullansa
Tukkii tiet ja polut peittää pois,
Tahtois, että talven majoissansa
Varsin vangittuna kansa ois.
Tällaiset kun kummat vieras kuulee
Viestin Pohjolasta kertovan,
Karvaturkin karhun lailla luulee
Pohjan kansan kaiken nukkuvan,
Luulee taidon, toimen tyrehtyvän,
Neron, lemmen jääksi jäätyvän,
Kaiken ilon, kaiken jalon, hyvän
Luulee kylmän käsiss’ häätyvän.
Mutta, katso meidän talvisäitä,
Mit’ on mieluisampaa, armaampaa!
Katso Pohjan läikkyviä jäitä,
Revontulten loistett’ ihanaa,
Tähtitaivastamme, sekä kuuta,
Joka lailla kainon impyen
Talvimaisemalle suihkaa suuta,
Valollansa yönkin lumoten.
Taikka, voisko kylmän valta täällä
Pohjan kansaa uljast’ uuvuttaa,
Vaikka kokee lumellaan ja jäällä
Elon kaiken sortaa, turruttaa:
Kankaillamme kasvaa hongat sankat,
Joista taidokkaasti raketaan
Pirtit lämpimät ja varsin vankat
Kylmän kolkon valtaa torjumaan.
Olkoon ilta synkeämpi syttä,
Lämmin toivon tunne vahvistaa
Matkamiestä, tiellä väsynyttä,
Kun hän ihmis-asunnosta saa
Nähdä lampun valon tuikkavaisen,
Joka uuraan työhön valon luo,
Taikka oppivan ja tutkivaisen
Päivätyötä pitkitellä suo.
Taikka käy, ja katsokaamme tuonne,
Missä takkatuli loimottaa!
Siell’ on kuvattuna Pohjan luonne,
Jolle vertoja et nähdä saa.
Onnellisna siellä toimissansa
Illan pitkän perhe kuluttaa,
Vaikk’ on synkkä syys ja raivossansa
Kylmä maita, puita puristaa.
Rattosasti rukki hyrrää, pyörii,
Langaks’ saapi villat, pellavat,
Lapset laattialla telmää, hyörii,
Toiset a:ta, p:tä oppivat,
Siinä neula lentää, liikkuu kartta,
Matti veistää, laulaa rallattaa,
Toiset vuolee kauhaa, kirvesvartta;
Kirkkahasti tuli loimottaa.
Perheen äiti ilta-ruoan laittaa,
Sekä vallatonten poikien
Rikkunehet housunpolvet paikkaa.
Isä-ukko istuu miettien:
Uutiseen jos ulttuu leivän aines,
Ruunun rahat niistä saada vois; —
Nousee, piipun täyttää, savu saines
Huolet kaikki häätää, kantaa pois. —
Kellon kalke kuuluu tanhualta,
Jalas ruskaa, hepo hirnahtaa;
Kiireest’ Anni nousee jakkaralta,
Äiti akkunasta katsahtaa.
Pirttihin nyt astuu nuori miesi,
Tukka huurtehesta kimaltaa,
Mutta poski punertaa kuin liesi.
Veri lämmin suoniss’ uhkuaa.
“Terve, tervetullut!” lausutahan
Tulijalle, kättä annetaan,
Mutt’ ei Annin kättä omastahan
Vieras irti laske ollenkaan,
Annin viereen käypi istumahan,
Kuiskaa: “kohta oot sa armas mun,
Jo on mulla mitä tarvitahan,
Vihille ma viedä saan jo sun.”
Pankaa vielä, pankaa uuniin tulta!
Takkatulen loiste, lämmin on
Pohjan kirkkahin ja kallein kulta,
Kansan kasvattaja verraton:
Uskollisuus, miehuus, mainehemme
Takkatulen luon’ on kasvaneet,
Siin’ on ensin soinut kanteleemme,
Suomen suuret laulut syntyneet.
Onnellisna säilyy Suomen kansa
Jos se aina suosii, rakastaa,
Perheen pyhää tulta, kotoansa
Paikaks’ armaimmaksi arvostaa;
Vaan, jos kerran täällä jäähtyy liesi,
Perheen pyhä piiri hajoaa,
Silloin yksinänsä Luoja tiesi,
Mitkä vaiheet Suomen kansa saa. —
Armas Suomenmaa.

Kun kevät kukkalaumallansa,
Pois talven meiltä karkoittaa,
Kun taivas kultaloistossansa
Ja leuto päivä helottaa,
Kun käki kuusissamme kukkuu
Ja leivo luonnon iloittaa,
Niin rinta riemuellen hehkuu
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
On syyskin raitis Pohjolamme,
Ja talvi luonnon kaunistaa,
Kun lumi-kuuset kukkii maamme
Ja pohja liehuin leimuaa;
Ja vaikka kylmä raivoin riehuu
Ja aallot kahleihinsa saa,
Niin suonissamme veri kiehuu,
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Sa kansan olet kasvattanut
Niin kestävän ja vakavan,
Ett’ei oo sorretuksi saanut
Sen kieltä valta vierahan;
Pois poikas torjuu sortopaulan
Ja vapauden valloittaa,
Siis riemuellen näin mä laulan
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Ei maata mointa maailmassa,
Ei löytyne niin suotuisaa,
Miss’ lempi niinkuin Pohjolassa
Lumenkin loistoss’ leimuaa;
En lausua ma taida kielin,
Kuin Pohjola mun lumoaa!
Ma elää, kuolla aina mielin
Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Vanha Matti ja nuori Matti.

Vanha Matti visapiipun täyttää,
Kotinurkan-takaista hän käyttää,
Sitte kädet polvill’ istahtaapi,
Savut paksut ilmaan puhaltaapi.
Nuori Matti tullutupakkata
Tupruttaapi, paljo kalliimpata,
Ahkerasti sitte liikkuu parta.
Kun hän lukee Uutta Suometarta.
Vanha Matti tekee puusta auran,
Kyntää pellon, kylvää ohran, kauran,
Joskus viepi siihen havulantaa,
Tyytyy, vaikka vähäkin se antaa.
Nuori Matti rauta-auran ostaa,
Sillä niityt, nurmet ylös nostaa;
Heinäks’ kylvää vanhat peltonsakin,
Aivan ällistyttää vanhan Matin.
Vanha Matti vielä lapsiansa
Kouluttaapi työssä pellollansa;
A:n kun tuntee, tuoll’ on toimeen tultu,
Lukemattakin on leiväss’ oltu.
Nuori Matti kanssa naapureinsa
Kansakoulun laitti lapsillensa,
Kirjat, kartat heille vielä ostaa,
Jotka kulut suuremmiksi nostaa. —
Vanha Matti kokouksiss’ aina
Vastalauseet laskee voimakkaina,
Uudet verot näin hän tahtoo estää,
Pelkää, ettei niitä voi hän kestää.
Jumalinen myös on vanha Matti,
Käypi kirkoss’ aivan ahkerasti,
Vaan kun lehmä, hepo taudin saapi,
Poppamiestä silloin kuulustaapi.
Nuori Matti ei niin hurskahalta
Näytä, eikä varsin vakavalta;
Mutt’ ei myös hän usko vanhaan tapaan
Haltioita eikä noitiakaan.
Vanha Matti selkä köyryllänsä
Kumartaa, kun virkamiehiltänsä
Ruti-ruotsalaiset kirjat saapi,
Jotka komisarjus suomentaapi.
Nuori Matti tuosta nostaa melun,
Sanomiinkin laittaa “panettelun”,
Jos ei virkamiehet mielellänsä
Toimi hälle, hänen kielellänsä.
Vanha Matti kyllä aikanansa
Kelpo miesi oli paikallansa,
Vaan kun aika uusi yllättääpi,
Rauhaan silloin vanha Matti jääpi.
Aurinko ja kuu.

Kun Luoja laati luomansa,
Taivaan ja kaiken elon loi,
Ne lemmestä sai alkunsa.
Hän luoduilleen myös lemmen soi:
Kaikillen, mitkä luotihin
Loi Herra, kullan, kumppanin.
Sai Aatamikin Eevansa,
Niin kaikki luotiin kaksittain,
Merestä maa sai kultansa
Ja tähdet loisti rinnakkain,
Kuu kullakseen sai auringon,
Joll’ ompi loisto verraton.
Ne hetken aikaa eleli
Niin armaast’, onnellisesti,
Aurinko kuulle hymyili
Sulosti, uskollisesti.
Vaan — kenpä tyytyy onneensa,
Vaikk’ ois se suurin mailmassa!
Aurinko erään’ iltana
Kun laskeusi levolle,
Ja tähtijoukko ihana
Nyt astui taivaslaelle,
Niin kuu jo jätti kultansa,
Yön vietti tähtein tanssissa.
Taas aurinko, kun aamulla
Kohotti kauniit kasvonsa
Hän huomasi nyt kauhulla
Petoksen kurjan kultansa:
Hän tuosta tuiki murehtui
Ja kasvonsa noin punehtui.
Ja usein aina vieläkin
Aurinko kasvons’ armahat
Kätkeepi pilvi-liepeihin
Ja kyyneleensä vuotavat,
Mutt’ elons’ ei oo onneton
Kun sydän puhdas, lämmin on.
Vaan kuu nyt öillä yksinään
Ja kalveana kasvoiltaan
Murehtii, katuu töitähän
Ja muille muistuttaapi vaan:
“Näin yksin jääköön, vaaletkoon
Ken rakkaallens’ on uskoton.”
Tuulet.

Tuulen suhistessa
Synkeällä yöllä
Aattelin ma tuota
Murheisella miellä:
Miksi Luoja loikin,
Hänet tänne toikin
Kulkemahan aina
Ilman tiellä? —
Vastauksen tuohon
Tuuli mulle tuiskaa:
“Yöt ja päivät tulee
Jumalata muistaa;
Yö kun luopi rauhaa,
Silloin tuuli pauhaa,
Elost’ ihmisille
Näin hän kuiskaa.”
Vielä tuuli mulle
Muuta julisteli,
Neljän tuuli-veljen
Vaiheet kertoeli:
Kuinka Luoja kaikki
Paikallensa laitti,
lloss’ elämähän
Asetteli.
Yhdelle hän puhui:
“Koissa sulle paikan
Asunnoksi aivan
Armahaksi laitan,
Kullaks’ sulle uskon
Armaan Aamuruskon,
Avaan ihanimman
Onni-aitan.”
Toiselle hän lausui:
“Siellä saat sa olla,
Miss’ on valta-istuin
Itsell’ auringolla,
Miss’ ei kasvikunta
Kanna koskaan lunta.
Sieltä saat sa suven
Puhallella.”
Kolmannelle taasen
Luoja lausueli:
“Päivän lasku-mailla
Aina asuskele;
Sieltä ihmisille
Töistä vaipuville
Uni-virsi vieno
Laulaele!”
Viel’ on viimeiseksi
Paikatonna yksi;
Pohjolaan hän kauvas
Tuli määrätyksi;
Jään, ja lumen kylmän,
Pimentolan jylhän —
Luoja hänet vaati
Vartiaksi.
Näin oli omituisen
Kukin saanut sijan;
Vaan he myöskin saivat
Ihmislasten vian:
Tyytymättömyyttä,
Inhaa ikävyyttä
Tunsivatkin tuulet
Aivan pian.
Luojan määräykset,
Armahansa lempi
Heiltä unehtuivat,
Himollinen henki
Levotonna leyhkyi
Sijaltansa syöksyi,
Vankkana vaan oli
Pohjan henki.
Niin he öisilläkin
Lähdit kulkemahan
Paikkaa parempata
Muka, katsomahan;
Vaan kun Herra armas
Moisen elon arvas
Näin hän silloin loihe
Lausumahan:
“Kosk’ ei lause Luojan,
Eikä koti hellä
Teitä uskollisna
Voinut pysytellä,
Niinpä kulkekaatte,
Riehuin pauhatkaatte
Öin ja päivin, maalla
Ja merellä.”
“Kun te myrskysäillä
Mailmaa kauhutatte,
Niin te ihmisille
Sillä muistutatte
Kuink’ on palkka kurjan
Teillä, jotka hurjan
Mielen ajelulle
Antautte.”
“Vaan sä, Pohjan henki,
Sull on sydän jalo,
Vaik’ on asuntosi
Jäinen, synkkä salo;
Uskollisuus lämmin
Leimuu väkevämmin
Rinnassass’ kuin kuuma
Päivänpalo.”
“Siis sa rauhas asu,
Pohjolata lemmi!
Pohjan armahille
Asukkaille hengi
Kestäväisyys, kunto,
Totuus, puhdas tunto. —
Ken ne hylkää, sitä
Älä hemmi.” —
Nytpä, huomannette
Miksi taukoaapi
Pohjatuuli aina
Yö kun maalle saapi:
Luokse armahansa
Päivän puuhistansa
Aina illan tullen
Kiiruhtaapi.
Autuaana aivan
Lumimajassansa
Yön hän armastelee
Kultasensa kanssa:
Heidän lemmestänsä
Syttyy säihkyhynsä
Taivahalle jalo
Pohjanpalo.
* * *

Armaat Suomen lapset!
Onhan Pohjatuuli
Meidät tuuditellut,
Kasvatellut juuri:
Olkoon meissä voima
Valon vartijoina
Seista Pohjolassa
Niinkuin muuri!
Suomen maasta kerran
Koittakohon muille
Kirkas hengen valo
Kaukaisille maille!
Suomen sulo kieli,
Suomen runo-mieli
Loistakoon kuin meille
Pohjanpalo!
Totti.

[Kansan mukaan. Muinaisjäännöksiä Ulvilan kihlakunnassa. Suomen
Tiede-Seuran Bidrag till känned. af Finlauds natur och Folk. XXXIII.]
Uljas urho oli Totti,
Sodassa hän muurit murti,
Mutta myöskin kansaa sorti,
Hien, väen siltä otti.
Urhotöiden palkinnoksi
Paljo kuninkaalta maita
Lahjaks’ sai tuo Totti saita,
Linnat suuret asunnoksi.
Kurjuudessa, köyhyydessä
Elää Tott’in alammaiset,
Orjan’ ovat miehet, naiset,
Työtä tehden nöyryydessä.
Sorrettuna turvaa kansa
Auttajahan ainoahan,
Turvaa taivon Jumalahan,
Häntä etsii vaivassansa.
Kun on päässä päivän helle,
Hirttä viepi vaimot, lapset,
Niistä rakentaapi miehet
Herranhuoneen Irjanteelle.
[Irjanne on kylä, Eurajoen pitäjässä, jossa Tott’in maat olivat.
Irjanteella on vielä pieni puu-kirkko.]
Vaan kun huomas hurja Totti,
Että ahkerasti kansa
Rukoileepi kirkossansa,
Pois hän tuonkin turvan otti:
Syksyn saapuessa kerran
Kirkon täytti oljillansa,
Herranhuoneen heinillänsä,
Herjaten näin nimen Herran.
Mutta silloin kosto koitti,
Tuli makso mahtavalta,
Palkka pantiin taivahalta:
Herrain Herra Tott’in voitti.
Henget hänet aina yöllä
Kirkkoon häväistyhyn heitti,
Onnettoman olkiin peitti;
Siin’ on Totti tuskan työllä.
Päästäksensä pälkähästä
Herranhuoneen tyhjäs Totti,
Oljet, heinät poies otti,
Mutta vähä apu tästä.
Joutuu tuosta kesä toinen,
Korttakaan ei kasva noissa
Tott’in vilja-vainioissa,
Niin on kosto suurenmoinen.
Itse Totti taudin saapi,
Kansan vaivat tuon on tuonut:
Kansan hiki, jot’ on juonut,
Pahoin hänet paisuttaapi.
Lainehittain lasketahan
Vettä reivin ruumihista
Varsin paljo paisuneesta,
Vaan ei parantajaa pahan.
Vihdoin kuolo kurjan otti.
Asunnoksi antoi haudan;
Sorretuille saatti rauhan;
Vihattuna vaipui Totti.
Hautahan nyt hankitahan
Reivin ruumis raskas, suuri,
Jota vetämähän juuri
Härät, hevot tarvitahan.
Kalmamaa kun lähestyypi,
Purskahtaapi veritulva
Ruumihista varsin julma.
Jota kaikki hämmästyypi.
Täst’ on vielä muisto musta
Kirkon luona “Verikivi”,
Jolle verivirta kävi
Ruumihista runnellusta. —
Maahan siunattuun ei tullut
Veri, koottu katkeroista
Kansan hikipisaroista. —
Näin on kansa kertoellut.
Morsiusvuori.

[Kansan mukaan. Morsiusvuori on jyrkkä kallio meren salmen rannalla noin 1/4 virstaa Naantalin kaupungista Turkuun päin. Kauneuslähde, jonka vedellä luultiin olevan ihmeitä tekevä voima, on Naantalin kaupungin lähellä. K:so “Kiinteitä muin. jäännöksiä Maskun kihlakunnassa.”]

Luostari-kirkon torniss’ korkeassa
Kellot ne kumeasti kajahtaa,
Purressa uudessa ja uhkeassa
Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.
Suottapa purjehet on pullollansa,
Suottapa suovat kellot kaikuaan:
Vihkimä-alttarille konsanansa
Ei tämä morsiusseura saavukaan.
Tuuli se vielä suruisasti kuiskaa,
Vieläpä lainehitten laulelo
Kertoa meille murehella muistaa,
Kuink’ oli kolkko kahden kohtalo.
Walpuri oli impi ihanainen,
Mutt’ oli köyhä, halpa arvoltaan;
Kellänä katse ei niin lumoovainen,
Ykskähän ei niin kaunis kasvoiltaan.
Kuink’ ol’ luonto neidon halvan suonut
Kauneuden niin suuren saavuttaa?
Kauneuslähteen lumo on sen luonut, —
Niinpä se tietää kansa ilmoittaa.
Tuuhean lehdon liepeell’ lumovainen
Kauneuslähteen silmä pulppuaa,
Kenpä sen vettä taiten käyttää vainen,
Siitä hän ihme ihanuuden saa.
Siitä on ennen nunnat pyhät juoneet,
Siin’ ovat kostutelleet kasvojaan,
Sillä he ihmeellisen lumon luoneet
Lähtehen veelle ovat, voimakkaan.
Kauneuslähteen luona istuskeli
Walpuri impi usein, aikojaan,
Lähtehen silmää tyyntä katsasteli,
Lauleli äänin vienoin laulujaan.
Antero, nuori urho linnassansa
Uhkeass’, lähimailla asustaa,
Hänpä se metsämailla kulkeissansa
Walpuri immen täällä nähdä saa.
Rientävi riemussansa immen luoksi
Huutaen: “suonet mulle suutelon!”
Walpuri silloin kiiruhusti juoksi
Huipulle jyrkän Rantakallion.
Antero sinne jäljes kiiruhtaapi,
Tahtoen immen kauniin saavuttaa,
Hältäpä silloin korvapuustin saapi,
Että hän ällistyy ja — seisahtaa.
Luostari-kammionsa akkunasta
Tutkiva munkki tämän nähdä saa,
Parta sen harmaa heiluu nauramasta;
Voipihan myöskin munkki naurahtaa.
Antero urho tottunut on kyllä
Linnoja vahvojakin voittamaan,
Eikä hän heitä ensi rynnäköllä
Piiritystointaan tyhjään raukeemaan.
Rakkaus, tulinen ja polttavainen
Syttynyt ompi hänen rinnassaan,
Walpuri impi kaunis, lumovainen
Anteron vallannut on kokonaan.
Niinkuni kipunainen hehkullansa
Kuivahan käyden leimun virittää,
Niinpä se miehen lempi voimallansa
Neidossa voipi lemmen sytyttää.
Tuntehet uudet, oudot, voimakkaina
Walpurin mielen myöskin valloittaa:
Antero-urhoaan hän muistaa aina,
Pelkävi, suosii, vihaa, — rakastaa.
Jyrkällä Rantakalliolla impi
Istuvi taasen, vettä tuijottaa
Antero urho tuulta notkeampi
Walpurin luokse sinne kapsahtaa.
Laskevi polvilleen ja tuntehensa
Polttavat tunnustaa hän immellen,
Pyytävi, vaatii häntä omaksensa,
Vannoen hälle lemmen ijäisen.
“Säätyni halpa on ja koto köyhä”,
Vastasi Walpur’ impi suruissaan,
“Lempesi vaan on hetken tunne löyhä,
Taikkapa se petost’ ompi kokonaan.” —
“Rakkaus, joka etsii rikkautta,
Taikkapa ylhäisyyttä tavoittaa.
Rakkaus sellainen on viekkautta,
Muotoa pettäväistä verhoaa.”
“Oikea rakkaus ei sukujuurta
Katsele, eikä toivo kunniaa,
Eikä se vaadi rikkautta suurta,
Ihmistä yksin vaan se rakastaa.”
“Nouskohon miesi itse voimallansa
Arvohon, rikkauteen ja kunniaan;
Kenpä ne keinottelee vaimollansa,
Lempi on hällä leikkikalu vaan.”
“Kuntoa, voimaa jos vaan ompi mulla
Töilläni nousta onneen, kuuluhun,
Arvoa, rikkautt’ on myöskin sulla,
Jos olet liittynyt sa minuhun.” —
Tuntehen hurmaavaisen valtaamana
Walpuri vaipuu armaans’ sylihin,
Uinuen siinä, yhtyy polttavana
Anteron huulet immen huulihin. —
Luostari-kammionsa akkunasta
Tutkiva munkki tämän huomajaa,
Rinta sen riehuu tunteest’ ihanasta;
Voipihan myöskin munkki rakastaa. —
Uinailustahan taasen, ihanasta
Walpuri hämmästyksin kavahtaa:
“Oi mua hullua, pettynyttä lasta,
Et sinä voi mua aina rakastaa!”
Antero silloin vannoi kautta Herran,
Walpuri myöskin yhtyi valahan:
“Jos sinut hylkään, toiseen liityn kerran
Syösköhön vuori tää mun surmahan.”
Antero sitte sotatanterille
Matkasi kohta kauvas kotoaan:
Kaiho ja kaipuu jäi nyt Walpurille,
Itkien vuotti vuodet sulhoaan.
Vierivi vuodet, pitkät vaiheinensa,
Antero kaukomailta tullut ei,
Walpuri kuolleen luuli sulhasensa,
Luuli jo että Tuoni hänet vei.
Niin tuli loistoinensa Turun saksa
Kihloja Walpurille tarjoillen,
Walpuri valojaan ei muistaa jaksa, —
Vastahan otti kihlat tullehen.
Häitä jo valmistellaan loistavia;
Walpuri kuulu kauneudeltaan,
Sulholla tavaroita kallihia,
Onni ja loisto heitä vartoo vaan.
Häihinpä, vieras joukkoon ratsastaapi
Ritari uljas, umpi-kypärin,
Morsianta hän tarkoin katsahtaapi,
Synkkänä kulkee raskain askelin.
Morsiusseura merellen jo ehti,
Kulkien kirkkoon kuuluun vihillen;
Ritari myöskin ratsain poies lähti,
Rientäen Rantavuoren huipullen.
Täällä hän riisui sotavarustukset,
Taivasta koht’ on kädet nostetut:
“Muistatko, suuri Luoja lupaukset?
Muistanet valat tässä vannotut!” —
Temppelin torniss’ uppo uljahassa
Kellot ne kumeasti kajahtaa,
Purressa uudessa ja uhkeassa
Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.
Mutta, nyt pilvet taivaan mustentaapi,
Raivona alkaa aallot kuohumaan,
Morsiusseura pelvoin kiiruhtaapi
Suojahan Rantavuoren purrellaan.
Ukkonen paukahtaa ja taivas aukee,
Kirkkaus huikaavainen leimahtaa,
Kallion kyljest’ irti paasi laukee,
Morsiusparin paikall’ upottaa.
Luostarin akkunasta katsoissansa
Kauhean turman huomas’ munkkikin,
Hän teki ristinmerkit rintahansa,
Lausuvi myöskin Paternosterinkin.
Morsiusvuoren alle aaltoon kuoli
Walpuri, kuulu kauneudeltaan,
Antero urho luostarissa huoli
Kaivaten kadonnutta armastaan.
Aarno ja Aino.

Aallot aivan levotonna
Järven rantaa huuhteli,
Siinä kera kultasensa
Kaunis Aarno asteli;
Kaunis oli katsehensa,
Mutta heidän rinnassansa
Sydän sykki levotonna.
“Oi, mun armas Aarnoseni!
Oi, en voi ma milloinkaan
Sulle omaksi ma tulla, —
Verhonan’ on ryysyt vaan.
Kihlasormust’ ei oo mulla
Sulle antaa, eikä sulla
Mulle, armas Aarnoseni.”
“Hylkäs sun jo sukus suuri.
Ylön antoi kokonaan,
Kun se kuuli, että toisit
Vaimokses’ mun raukan vaan:
Vielä mieles’ muuttaa voisit,
Ikäs’ onnetonna oisit,
Kun sun hylkäs sukus suuri.”
“Kuules, armas Ainoseni,
Paikan tiedän rauhaisen,
Jossa häämme viettää saamme,
Kodin saamme turvaisen;
Sinne, sinne astukaamme,
Häät ja koto laittakaamme
Kohta, armas Ainoseni!”
“Siellä meill’ on rikkautta, —
Uudet vihkivaattehet
Saat sa ylles kohta siellä,
Sormuksetkin kultaiset;
Siell’ ei heimon’ ole tiellä,
Eikä tarvitse sun niellä
Ylönkatseen karvautta.”
Saivat rantakalliolle,
Jota aallot vahtopäät
Roiskuttavat raivossansa.
“Aino, Aino, tokko näät!
Kuinka tuolla iloissansa
Valkeoita vaippojansa
Ahdin immet tarjoo sulle.”
“Katsos, kuinka kaunihisti
Ahdin aarteet välkähtää!
Kuules, kuules kuinka meitä
Vellon joukko tervehtää!
Hyvästit jo maalle heitä!
Wellamoinen meidät peitä
Vaipallasi kaunihisti!” —
“Kauhistus mun murtaa, Aarno,
Herra taivaan auttakaan!
Näinkö tahdot meidät syöstä
Kadotukseen kauheaan?
Elämäämme älä ryöstä,
Meidät säästä synnin yöstä
Kauheasta, armas Aarno!”
“Haa, nyt tunnen sydämesi!
Noinko on se arvoton?
Lempeäni kallihimpi
Sulle herja henkes’ on. —
Oi, sa armas Ahdin impi!
Sun on kenties kestävämpi
Lempesi ja sydämesi.”
“Syöksyn sinun sylihisi,
Neito vieno Wellamon,
Näin sun säästän, päästän Aino,
Elämään ja ilohon.
Ahdin impi mull’ on vaimo,
Jot’ ei riistä riita, vaino,
Kohta syöksyn sylihisi.” —
“Ei, en laske sulhoani
Toisen syliin milloinkaan!
Armast’ ompi mulle kuolla,
Kun sun kanssas kuolla saan.
Riennä siis jo, tahdon tuolla
Haudan kolkon tuolla puolla
Syleillä mä sulhoani!”
“Oi, nyt tunnen lempes oivan,
Aarre on se verraton!
Pois jo tästä joutukaamme
Elämään ja taistohon!
Laaja ompi armas maamme,
Kyllä siinä sijan saamme;
Lempi meille antaa voiman.”
Lapsuuden muisto.

Kun kuljen koti-kankaitain
Ja astun synty-paikoillain.
Niin luonto kaikki kasvineen
Ja lehdon linnut lauluineen
Ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni, nukkapää,
Tuo kivi huutaa: etkö nää!
Mä olin ennen pöytänäs
Ja lehto leikkikenttänäs
Sun poika-päivinäs.
Ja koivut, lepät lehdikon
Ne kuiskaa: kas jo tullut on
Tuo armas kasvikmnppali,
Hän seurassamme soitteli
Suloiset suvensa.
Ja lahden laine läikähtää,
Niin iloisesti hymähtää:
No, tullos vanha tuttavain
Ja loiski, läiski helmassani,
Niinkuin sa ennen teit!
Ja puro se huutaa pulputtaa:
Voit vielä myllyt rakentaa,
Mä niitä väännän ahkeraan,
Kun kohdata sun taasen saan,
Sa, armas ystävä!
On hellä mieli mullakin
Kun näitä katson, tervehdin,
Kun mennyt aika armas näin
On iloinensa edessäin
Ja sulo-muistoineen.
Se aika oli armainen,
Ma laulelin kuin leivonen;
Ei ollut huolet seurassa,
Kun vaan ol’ leipää kontissa
Ja lähde lehdossa.
Niin kevyt sydän sykkäili
Ja mieli raitis liiteli,
Kuin perho puhdas ilmassa; —
Niin — miks’ei oisi muistissa
Ne aiat armahat!
Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.

Syyskuun 1 p. 1879.

I.
Luojan armaan antimia
Maanmies ahtaa aittahansa,
Hedelmiä kallihia
Kokoo, korjaa pelloltansa.
Ilo säihkyy silmistänsä,
Riemusasti sykkää sydän.
Kansa kaikk’ on mielissänsä:
Herra antoi sadon hyvän.
Toista taasen kylvetähän,
Hyvin muokatahan multa.
Siemen siihen peitetähän.
Uusi kasvaa viljakulta.
Luojan armaan antimia
Nauttimaan on kansa luotu,
Luonnon suuren aartehia
Iloks’ ihmisille suotu. —
“Syö nyt, juo nyt Suomen miesi,
Nuku sitte tiedotonna!
Sull’ on pirtti, lämmin liesi,
Ole muusta huoletonna!”
Näinhän sulle kuiskaellut
“Ystäväis”, on ahkerasti; —
Vaan etp’ enää uinahdellut,
Toimeen tartuit pontevasti.
Toimeen tartuit, kasvattamaan
Viljaa kaikkein kallihinta,
Tiedonpuuta istuttamaan,
Hengen kukkaa kaunihinta.
Huomasit ett’ arvotonna
Tiedott’ ompi riista, kulta,
Kolkko elo valotonna,
Jota kadehdittiin sulta.
Riemustapa sydän sykkii
Tällä kylvöpellollamme.
Innollisna suonet tykkii
Kun on voitto puolellamme.
Kasva tässä kaunis touko
Kunniaksi Suomen sulon!
Riennä pois sa musta kouko,
Joka kansalt’ estit valon!
II.
Veno pieni lasketahan lainehille,
Siin’ on pientä seuraa, kallist’ omaisille,
Joiden onnentoivotukset hartahasti
Lähtijöitä seuraa matkan päähän asti.
Perään istuu miesi, mela kätehensä,
Soutamahan toiset, hänen etehensä,
Aallot telmii, hyrskii, paljo kuorma painaa,
Paljo, tarvitahan soutaessa voimaa.
Tie on pitkä, sill’ on salakarejakin,
Tyyntä, tuulta saatte, joskus sadettakin;
Hämäräkin teidät usein yllättääpi,
Epäilyksen vesihiisi peljättääpi.
Voima vankka tarvitahan soutajissa,
Ahkeruus ja into purres’ istujissa,
Perämiehen ansioksi arvatahan
Kunnolla kun matkan päähän saavutahan.
Mutta vankkaa varustettu matkallanne
Evästä ja virvokett’ on vakkahanne:
Se on Suomen kansan voimaa, ystävyyttä,
Siitä nauttikaatte voimaa, kestävyyttä.
Minne matkan suunta, siit’ ei myöskään huolta,
Vastahanne johtotähti tuikkaa tuolta:
Siihen satamaan se teidät johdattaapi,
Josta Suomen kansa valistuksen saapi.
Teitä Suomen kansa seuraa silmillänsä,
Matkakustannukset maksaa hiellänsä;
Muistakaa te työllä uutteralla aina
Maksaa kansallenne tämä kallis laina!
Onnella jos vihdoin saatte satamahan.
Mahtavasti matkavaivat palkitahan:
Kunnioitus teille kansaltanne kaikuu.
Jos vaan teistä kerran kelpomiehet paisuu.
III.
Vahvisti vankin patsahin
Muinainen Hellaan kansa
Kaunisti templit, huoneetkin,
Joiss’ iki-oppejansa
Jakoivat kuulut viisahat,
Nuo aatteen miehet mahtavat.
Patsasta neljä kohottaa
Nyt myöskin Suomen kansa,
Tueksi vahvaks’ asettaa
Ne pyhään linnahansa.
Mi vahvan varjeluksen suo
Ja kansallisen valon luo.
Ne patsahat, ne kohoaa
Hetkellä tällä juuri,
Niist’ yhden nosti Turunmaa,
Kaks’ Karjalamme suuri,
Ja yhden Satakunta loi
Lahjansa runsaat sille soi. —
[Edellämainittuna päivänä avattiin neljä vapaaehtoisilla varoilla kannatettavaa Suomenkielistä alkeis-opistoa: Wiipurissa, Lappeenrannassa, Turussa ja Porissa.]

Tokk’ ootte miehet huomannut,
Te, päässä valtapöydän,
Ett’ innostus on vallannut
Tään kansan, köyhän, nöyrän!
Se esteet tieltään raivajaa,
Ken voi sen voimaa vastustaa?
Ja ken nyt enää epäilee
Suomemme vastaisuutta;
Jo kirkas toivo valaisee
Sen tietä, aikaa uutta.
Kun vankan valon tielle näin
Astuvi nuoret rivittäin.
Vaan, turhaan valvoo vartijat
Ja turhaan rakennetaan,
Jos turva kaikkivaltias
Vaan poies unhotetaan;
Siis: Herra meitä auttakoon.
Niin, Herra työmme siunatkoon!
Johan Wilhelm Snellman’in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.

Hanget haihtuu, kinos katoo, sulaa jänkät järven jäät.
Lehti puhkee, nurmikosta nousee kukat kultapäät.
Luonnon lauluparvet saapuu, kohta rastas rallattaa,
Kaikki tointuu, kaikki elpyy, armas, kaunis taas on maa.
Pimentolan pitkät yöt jo kirkkahiksi valkenee,
Pilvet paksut taivahalta lämmin leyhkä ajelee:
Selkeänä, lämpimänä, armas päiväntähti saa.
Valaa maalle valoansa, talven vallan karkoittaa. —
Hanget, jäät jo sulanut on hengen tanterilta myös,
Valistuksen vainiolla koko Suomi ryskää työs:
Kansallisen sivistyksen valo valtaa voimallaan
Mielet ennen eksynehet, ennen pimitetyn maan. —
Mutta, — ken on herättänyt kansan ennen uinuvan?
Ken on pilvet hajottanut, jotka äsken mustahan
Varjoon peitti Suomen kielen, kansan hengen kahlehti, —
Kenpä epäilyksen hanget sydämmistä sulatti? —
Mies sen teki, — suuri miesi, jonka kunniaksi nyt
Kiitollisna Suomen kansa juhlimaan on yhtynyt;
Jonka harmaantuneet hapset suomalainen innossaan,
Rientää riemutuntehin nyt kunnialla kruunaamaan.
Niinkuin muinen Wäinämöinen luonnon loihti laulullaan,
Niinpä suuri Snellman’imme pontevalla sanallaan,
Mielet untunehet uuteen intohonsa virkisti,
Suomen kieltä, Suomen kansaa lempimähän opetti.
Katso! kuinka kade Louhi kallioilla, kareilla
Koitti suuren Saiman aallot vangita ja sorrella:
Vankat hankki harjantehet vankiansa vahtimaan,
Luuletellen: sielt’ et pääse vapahaksi konsanaan.
Mutta silloin voimakasna Saiman rinta riehahti:
Syrjään syöksyi salvat, auki kalliotkin kimmahti,
Uran uursi uljahasti: tie on auki avara,
Mahtavasti voitonvirttä laulaa kuulu Imatra. —
Niinpä Snellman’inki “Saima” estein monin kahlittiin,
Jalot aatteet turpehesen tukahduttaa aiottiin,
Mutta, mikä valta voisi maailmassa vastustaa
Neroa ja oikeutta, kun ne ryntää, ponnistaa!
Mahtavasti “Saiman” sanat syöksyi yli sulkujen,
Imatrana kuohumahan veren saatti tuhanten:
Järkähytti vanhat voimat; Suomen kielen sorrostaan
Kutsui luomaan valistusta, arvohonsa astumaan.
Tässä totta tarvittihin into, kunto, kestävyys,
Tukena ei ollut vielä kansan voima, ystävyys,
Usein nousi sarjat sankat, laati vankat vastukset,
Mutta murrettu on monet, murretaan myös vastaiset.
Niinpä Snellman nerollansa hiihti ladun lavean,
Jota astuin armas Suomi entää onnen, kunnian. —
Vielä vanhuksena voimin uusin tarttuu tapparaan,
Ankarana tieltä liiat kasvannaiset karsimaan.
Suuri mies! sun aattehesi Suomen kansan jalostaa,
Jalo henkes’ voimallansa aattehemme kohottaa
Kestävänä, uskollisna eestä kansan, kielen, maan,
Eestä valon, vapauden, uutterana raatamaan!
Ja ne syvät syntysanat “Saiman” ilmi kantamat,
Kaikuvat niin kauvan kuni Saiman aallot loiskivat.
Kallihina Suomen kansan rinnas iki-aikoihin
Elää nimi “herättäjän” Johan Wilhelm Snellman’in!
Suomal. Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.

Siunattu se aate aina olkoon,
Joka, niinkuin taivahasta tullen,
Iski mielihin ja lausui: tulkoon
Armas Suomen kansa myöskin sullen
Kirjat kielelläsi luettavat,
Laulut omin äänin laulettavat,
Sortumaan ei sovi kieli moinen,
Jolla kerran lauloi Wäinämöinen.
Aattehesta paisui miesi oiva,
Kasvoi hoitain hyväin holhojainsa,
Verraton on ollut into, voima
Hengen vainiolla raataissansa, —
Päätä viel’ ei peitä harmaat hapset
Kuitenkin nyt kaikki Suomen lapset
Seppelettä hälle solmiavat,
Syntypäivän riemuin juhlistavat.
“KuItala”, sen ensimäinen lapsi
Nimellään jo merkillinen enne,
Että perhe kasvaa Kultalaksi,
Valon Kultalaksi kansallemme,
Että vyötteleepi kultavöihin
Kielen kauniin, joka iki-öihin
Unhottua oli, hoitamatta
Opin, tiedon tielle auttamatta.
Vielä aarteet kultaa kallihimmat
Kaivoi, kansan sydämehen mennen,
Sieltä loihti ilmi ihanimmat
Laulut sankareista, laulut lemmen,
Sananlaskut, sadut, arvoitukset,
Näillä aukaisten ne umpi-ukset,
Joiden kautta Suomenkieli julki
Ansaittuhun arvohonsa kulki.
Jos nyt vaikka sortuis Suomen kansa,
Vaikka vaipuis kohtaloiden alle,
Iäti se eläis lauluissansa,
Iäti ne kertois maailmalle:
Kerran eli kansa Pohjanmailla;
Joka lauluillansa mahdikkailla
Mainehensa maailmalle soitti,
Vaan — sen kohtaloiden kovuus voitti.
Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.

(Kuopiossa Huhtik. 9 p. 1882.)

Raikui kannel muinen meillä
“Vanha Wäinämö” kun soitti,
Kun hän snlosäveleillä
Luonnon lumos, mielet voitti;
Kuus oli Suomen soittimessa
Kultakieltä kantelessa,
Kukin eri säveltä
Kaikui kansan hengestä.
Mutta sitte oudot tuulet
Rannoillemme puhalteli,
Sulki suuret lauluhuulet,
Virret vanhat viskoeli:
Sorti sointumahan soille,
Kantoi kauvas salomaille;
Siellä vanha kannel myös
Piilopirtin pienen löys’.
Kauvan oli kannel tuolla
Piilossansa pitkät aiat,
Moni ehti laulu kuolla,
Monet muuttui vanhat tai’at:
Joskus kuitenkin kajahti
Soinnut saloilta solahti,
Moni nuolle nauroi vaan,
Toiset viihtyi kuulemaan.
Nousi mökkisestä miesi,
Kuuli kaukaa soinnut somat,
Hänpä tajus, hän se tiesi;
Nuo on äänet Suomen omat.
Astui tuosta ääntä kohti,
Jonne sydän lämmin johti,
Sieltä aarteet ilmi toi,
Joista Suomen soiton loi.
Tämän aarteen nostajiksi,
Eip’ ois mahdolliset olleet
Miehet, jotk’ei tuttaviksi
Kansan tunteiden oo tulleet,
Joit’ on vierain kasvateltu,
Kultakehdoiss’ keikuteltu,
Sellainen ei konsaan tie
Kansan sydämehen vie.
Tämän työn vaan taisi tehdä
Suuri Lönnrotimme yksin,
Kansan sydämehen nähdä
Vaan hän, joka käsityksin
Kansan kanssa lauleskeli,
Tuohikkaissa astuskeli,
Sai niin kansan tuttunaan
Laulujansa laulamaan.
* * *

Katsopa kuinka mestari oiva
Kannelta uudeksi loihtii ja laittaa:
Kohta se kielin seitsemin soiva
Kieltämme kietovat paulat jo taittaa.
Kalevalaulut kieli on vahvin,
Jok’ on jo tuottanut maallemme mahdin,
Kansamme mainehen kauas se soitti,
Kätköistään “tuli, näki ja voitti.”
Kanteletarpa toinen on kieli,
Suloa, lempeä hehkuen laulaa,
Joskuspa myöskin auvoinen mieli
Soittaen sillä huolia huokaa. —
Mestari viel’ asuhunsa vyöttyy,
Korpien kätköstä tuomahan syöksyy
Myös Sananlaskut ja Arvoitukset,
Näistäpä uutta kieltä hän kaksi
Soittohon suoritti sointuvaksi.
Sitte hän kielen kaunihin liitti,
Virsin vienoisin Herraa kiitti. —
Vielä ei kantele seitsemin soiva,
Mutt’ eipä murru mestarin voima:
Kielemme arvokkaat sanasarjat
Yhtehen sai kuni kultaiset marjat,
Niin Sanakirjan rikkahan, suuren
Kieleksi kiersi hän kantelon uuden;
Vihdoinpa kielen tenhoa soivan
Loihtumalaulut, — velhojen voiman —
Kätköistään iki-ankarat poimi,
Kaiken tään teki Lönnrotin toimi. —
Niinpä on kantele valmis nyt aivan.
Millä me maksamme mestarin vaivan?
* * *

Kaikuu taasen kannel meillä.
Seitsenkielisenä soipi;
Suomi, kohtaloides teillä
Tää sun ohjas olla voipi.
Katso, suuri Suomen suku!
Tämä sulle “pyhä luku”
Kallis tuki turva on,
Voi sun viedä voittohon!
Kurja oisi Suomen kansa
Jos ei aineksilla näillä
Kieltään saisi arvohonsa
Astumahan valtateillä.
Näissä Suomi, sulla ovat
Perukirjat verrattomat,
Joit’ ei mikään valta saa
Sortaa, eikä kukistaa.
Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.

[Suomalaisessa teaatterissa lausui neiti K. Avellan.]

I.
Nousee niemekkeeltä savu sankka,
Liekki liehuin roivioita syö.
Onko taasen maassa sota rankka? —
Ei, nyt täss’ on huima kasken työ.
Uutterana tässä korvenpoika
Tuhkaan valaa hikikarpaloita,
Siemenen hän siihen sitten lyö.
Kas, jo kasvaa vilja notkuvainen,
Ihanasti pelto kellertää
Leikkiellen kanssa rannan laineen. —
Halla Pohjolasta peljättää,
Mutta aallost’ Ahti nostaa päätä
Häätämähän hyisen Pohjan jäätä;
Täytelääksi varttuu tähkäpää.
Pirtti pieni pellon penkerelle
Ihmis-asunnoksi kohoaa;
Ilmestyypi lauma laitumelle,
Paimentorvi korven kai’uttaa.
Lahden vettä viiltää ruuhellansa
Miesi, laskee, nostaa verkkojansa;
Lapset rannikolla rallattaa.
Aiatarpa valpas tämän huomaa,
Luokse luontelihe lausuen:
“Täs’pä tannert’ ompi Luojan luomaa
Asemaksi ihmisrientojen.
Aavat aallot, salmet tässä hohtaa,
Jotka avaralta voivat johtaa
Korven kansan näille rannoillen.”
“Iki-kaski tässä kasvakohon
Hengen viljojakin kantaen!
Tähän kirkot, koulut kohotkohon
Valistusta maalle antaen!
Kauas tästä siirry korpi musta.
Väisty ihmisvoiman ponnistusta!
Nöyrry auttajaksi ihmisen!” —
Näin se lausui Aiatar, ei suotta,
Kaikki voimat häntä tottelee;
Työtä johti tässä sata vuotta,
Siitäpä nyt kansa riemuitsee,
Ett’ on työ ja vaiva siunattuna,
Hedelmän on kauniin kantanunna
Kaski kallahalla Kallaveen.
II.
Kaunis, armas on syntymä-seutusi sulla,
Kaupunki rannall’ uljahan Kallaveen!
Viehkeät on, kuni immellä on valitulla,
Rintasi, kaulasi kallihit kaunisteet.
Missä niin nousevi kukkulat korkeat, jalot,
Missäpä mieluimmat ovat vaarat ja salot,
Kuin ovat kaltailla kaunihin Kallaveen!
Vetten liepehet hohtohopeisena vyönä
Helmaas kirjailee sata saarineen,
Välkkyen niinkuni Pohjolan selvänä yönä
Tähtöset taivon kannella tuikkaelee;
Joskuspa taasen ne yltyvät tanssihin tuimaan,
Yhtyen tuulten ja metsien lauluhun huimaan,
Luonnon ankaran ääniä kai’uttain.
Katsopa! Puijo kuin puhdasna päätähän nostaa
Korkeuteen yhä selvään katsellen;
Aina sen uhkeat rintehet raitisna hohtaa
Virvoitust’ yhä ilmaan henkäillen.
Ah, jos ihmismieli sen vertainen oisi,
Ain’ ylevyytehen toivoa, pyrkiä voisi,
Niinpä se rauhan ja lemmen maahan lois!
Kaunis, raitis on syntymä-seutusi sulla
Kaupunki rannalla kaunihin Kallaveen!
Tahdo sa kilvaten sille vertana olla,
Ain’ elos riennot ohjata oikeuteen!
Eihän tok’ epäkelvoksi vaipua saata
Kansa, joll’ onni on raataa tällaista maata!
Kaunihin vaativi kauneus rinnalleen. —
Jos, Savon armahan syän, sinä sykkiä voisit,
Vaan jalotoimihin, tietohon, puhtauteen,
Silloin sa astenna Suomen kunnian oisit,
Tähtenä vilkkuisit polo-Pohjolan myös.
Silloin astuissas satavuosien tietä,
Et eloas epäkelpona, kurjana vietä,
Vaan jalon tahdon täytät Taivaisen.
Kuopion juna.

[Lausuttu Kuopiolaistren rautatiejuhlassa Huhtikuun 16 p:nä 1885.]

(Junan vihellys.)
“Kaipiainen!”
Joill’ on matka Kuopioon,
Kohta junaa muuttakoon!
(Kellon soitto, asemapäällikön ja junan vihellys ja sitte junan kulkua matkiva rautatiemarssi.)

Höyryhepo raskahasti
Ähkää, puhkaa vaikeasti:
Raskas onpi kuorma tässä
Kuopiohon menemässä.
Tavarata kaikenlaista
Omasta ja muista maista:
Kahvia ja sokeria,
Viiniä ja konjakkia,
Pippurit ja öljyt, maalit,
Kaunihit myös silkkisaalit:
Tampereelt’ on palttinata,
Oulun nahkaa tanakkata,
Tervakosken paperia,
Bruna-prima sikaria,
Tammisaaren sormikkaita,
Silliä ja silakoita
Aivan ahdinkohon asti
Tukittu on juna-lasti. —
Siin on miestä sekä naista:
Sotilaita, kauppiaita,
Neito-ylioppilaita,
Kyntäjiä ja mestareita,
Taitureita, teikareita;
Siin’ on miestä Pietarista,
Wienistä ja Parisista,
“Ruuvi-herrat” saksalaiset,
Meijeristit tanskalaiset;
Kaikki nämä matkaa vaan
Kuopiohon kuuluisaan;
(Juuan vihellys.)
“Sant Mickel, tiie minuut!”
(Kellon soitto, vihellys ja sitte Mikkelin pataljonan marssi.)

Toinen juna Pieksämäellä
Tulee vastahamme tiellä:
Siinäkös on tavaroita!
Katsokaatte! voita, voita!
Yksi, kaksi, — — kaksitoista,
Vaunullista täynn’ on voista,
Savon voista kuuluisasta,
Primasta ja sekundasta,
Siin’ on herkut Helsingille,
Pietarille, Lontonille;
Lihasta on monet vaunut
Kukkuraisen kuorman saanut,
Tali taas ja metsänriista,
Nahka, vuolukivet, pihka,
Tulitikut, olut, kalkit,
Tupakat ja honkapalkit
Monta vaunullista täyttää,
Oikein hirveältä näyttää!
Kuopiopa nämä kaikki
Mailman markkinoille laitti.
“Suonenjoki!”
Siin’ on liiket’ oivalailla
Niinkuin kelpo markkinoilla:
Voita, viljaa suuret kuormat
Rautalammin ukot tuovat;
Iisveen laajan lainehilla
Laivoilla ja venehillä
Aina kilvan kiidetään
Rautatielle riennetään;
Wiitasaaren kymmenhangat
Rantahan on käännettynä,
Muikkuloilla täytettynä,
Karttulast’ on kauheasti
Rautaa junaan pantavaksi.
Katsos tuonne metsän alle,
Missä pölyääpi mäki,
Leppävirran herrasväki
Sieltä ajaa “tatsuunalle”.
“Wehmasmäki!”
Siell’ on liikkehellä väki:
Maitokannut, piimäpunkat,
Perunoita säkit vankat,
Kaloja ja naurihia,
Lihaa, voita, kaaliksia,
Junaan kiireest’ työnnetähän
Kuopiohon kyyditähän. —
Puijo näkyy! kaikkein silmät
Junan akkunoihin käyvät
Kukkulata kurkistavat
Seutuloita tarkastavat:
Kyll’ on tässä kauneutta,
Maisemalla mahtavuutta!
Eikös lienekin nyt jo
Lähimailla “Kuopio!”
(Savolaisen laulu).

Kalevala.

(Kalevala-juhlassa 1885.)

Kolkkohon korpehen Suomalainen
Raivasi asuntonsa.
Luonto on jäykkä ja uhkaavainen,
Leppyä ei taho konsa;
Ankara haltia Pohjolasta
Vainovi, torjuvi tulokasta,
Vaan tämä haltian voittaa,
Laulaen kannelta soittaa.
Metsissä jylhissä isännöivät
Kontiot seuroinensa,
Karjoa kaasivat, riistaa söivät
Kansalta herkuiksensa.
Vaan eipä säikähdy Suomen miesi,
Rohkeudella ja taiten tiesi
Kontion vallankin voittaa,
Laulaen kannelta soittaa.
Ahdinkin aartehet valloittaapi
Saaliiksi itsellensä,
Tapion tavarat myöskin saapi
Leiväksi perheellensä;
Lehtohon laajahan kasken kaatoi,
Perkasi peltoja, niityt raatoi,
Työstäkin tauottuansa
Soitteli kanteloansa.
Aina hän lauleli, aina soitti
Kainoa kanneltansa,
Murhe jos vallata mielen koitti,
Huolissa, iloissansa,
Lauleli, soitteli Suomalainen,
Varsin on laulelo lumovainen:
Kaikki hän laululla voitti,
Tenhoten kannelta soitti.
Äiti se lapsensa laulelolla
Unehen uuvuttaapi,
Taattopa poikansa kantelolla
Taistohon innostaapi,
Sankari soitteli voitollensa,
Lempivä lauleli armaallensa,
Taudit ja Tuonenkin voitti,
Loihtien kannelta soitti.
Tuskin on luonnossa ilmausta,
Josta ei laulaa voinut,
Eik’ elämäs sitä tapausta,
Jost’ei jo kannel soinut;
Vieläpä jutteli jumalista,
Lauleli urhoista mahtavista,
Taivahat tutkia koitti;
Laulaen kannelta soitti.
Näin eli, laulaen laulujansa,
Kannelta helkytellen,
Aikoja pitkiä Suomen kansa,
Korpia raivaellen;
Lempivi armasna emonansa
Maatansa, lauluja, kanneltansa,
Sortajat vierahat voitti,
Urhona kannelta soitti.
Vihdoinpa tunkesi vieras tänne
Uusine tapoinensa.
Montapa meidän miehiämme,
Voitti se puolellensa,
Ei nämä laulele äidin kanssa,
Holho ei armasta emonansa,
Murhe nyt äidin voitti,
Itkien kannelta soitti.
Soittaen kieliä sortuneita
Äiti nyt huolissansa,
Kaipasi kotoa luopuneita
Armaita lapsiansa,
Joista jo muutamat loistossansa
Inhosi entistä kotoansa,
Vieläpä nauroi ja moitti,
Äiti kun kannelta soitti.
Vihdoinpa kuulivat poiat oivat,
Kuulivat millä lailla
Kummasti laulut ja soitot soivat
Kaukana salomailla:
Sinne he rientävät katsomahan
Laulua, soittoa kuulemahan,
Ihmetys heidät jo voitti,
Äiti kun kannelta soitti.
Riemuten laulut nyt kätköstänsä
Ihmeeksi ilmi tuodaan,
Niitä jo kuullahan mielellänsä,
Kantelon soida suodaan.
Mieliin virkeys uusi saapi
Kalevan laulut kun kajahtaapi;
Ihmetys vierahat voittaa,
Väinämön kannel kun soittaa.
Laulele, soittele, Suomalainen
Kielesi kanteloista!
Silläpä säilyä voit sinä vainen
Kolkoista kohtaloista;
Laulusi laajat on sulle muuri,
Miss’ on se tenho ja voima suuri,
Joita ei sortajat voita;
Suomi, sa kannelta soita!
Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.

Tiellä lapsilauma vilkas
Riemusasti vaeltaa,
Käynti reipas, silmä kirkas,
Posket hohtaa, punertaa.
Siin’ on lapset suurten taloin,
Sekä köyhäin mökkien,
Jotkut juoksee avojaloin,
Keveästi keikkuen.
Saapui matkamiesi tähän
Ja hän kysyi kummastuin:
“Metsähänkö telmimähän
Joukko juoksee naurusuin?”
“Ei — me kouluun kiiruhdamme,
Kello soi jo, kukaties; —
Hyvän päivän toivotamme
Teille vieras matkamies!” —
“Kouluhunko? — Eihän köyhät
Kouluun pääse milloinkaan!
Köyhän varat vähät, löyhät,
Rikasten on koulut vaan.” —
“Eipä niin, nyt koulun ovet
Ovat auki kaikillen,
Auki Tiedon, Taidon povet
Ovat Suomen lapsillen.” —
“Viipykääs, niin puhelemme,
Vastatkaatte mulle vaan:
Mikä mies se Suomellemme
Kansakoulun laittoikaan?”
“Sen me juttelemme teille” —
Kuului vahva vastaus —
“Tiedon, opin ovet meille
Avas’ Uno Cygnaeus.” —
“Hän se huomas’ ettei kanna
Pelto hyvää hedelmää,
Jos ei orahat jo anna
Toivon syytä syvempää.”
“Eikä metsä ole tuoret,
Vaan se kuivuu kokonaan,
Jos ei myöskin taimet nuoret
Pääse valoss’ varttumaan.”
“Eikä kansa ole vankka.
Turvass’ ei oo isänmaa,
Jos ei kansan sarja sankka
Valistuksen voimaa saa.”
“Cygnaeus näin tunsi, tiesi,
Ja hän lausuu, kehoittaa:
‘Tehtävä on suuri liesi.
Joka kansan valistaa!'”
“Ja hän itse valppahinna
Lieden ääres ollut on,
Uupumatta, uutterinna
Tulta luonut kuntohon.”
“Vaan nyt — kenties ystävämme
Käypi kohta lepohon,
Mutta meidän mielessämme
Hänen nimens’ aina on.” —
Näin ne pienokaiset tiesi,
Juoksit koulukartanoon. —
Hiljaa huokas’ matkamiesi:
“Herra teitä siunatkoon!”
Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia.

[Leikillinen nimipäivä-tervehdys eräälle naisvapauden harrastajalle Savossa.]

Oi terve, jalo naisten ruhtinas!
Ja sorrettujen eestä sotilas. —
Ma tulen sulon Suomen urholasta,
Siis huomannette: tulen Pohjolasta;
Tuon tervehdykset sieltä missä Franzén,
Tuo kuulu lauloi, syntyi suuri Castrén,
Ja missä Suomenkielin ammoin jo
Suloiset laulut laski Kallio;
Ja lyhyesti, on, se huomatkaa:
Se Runeberg’in, Topelius’en maa,
Siell’ on myös suku suuren Snellman’in
Ja kehto kelpo Yrjö Koskisen,
Ja monta muuta miestä kuuluisaa,
On kasvattanut meille Pohjanmaa.
Ja otetaanpa esiin naisten haara:
Näät, sielt’ on kotoisin Wacklinin Saara.
Ja siellä Pohjan ilo-leivoset
Iidalle neuvoi lumo-sävelet.
Ja Pohjan virtain pauhu, koskein nuotti
Emmylle jalon laululahjan tuotti,
Ja siellä kolkko halla harmaaparta
Soitolle neuvoi Haapasalotarta.
Maakunta, jok’on moista antanut,
Näin suurta Suomellemme kantanut,
Lie toki ansiokas saamaan ne
Pykälät, joita tässä pyydämme;
Kun jäsenenä sääty-salissa
Te vanhain viisas-partain parissa
Maan asioita käytte pohtimaan,
Niin näitä toivoo naiset Pohjanmaan:
Ensiksi, että mekin naiset siellä,
Jotk’ oomme aivan aseettomat vielä,
Saisimme joka aika, jouten, työllä
Kävellä tuppi sekä puukko vyöllä;
Ja toinen toivo, että ain’iaan,
Kun raisu ranskantanssi tanhutaan,
Nais-suku vallan sitä johtaa saisi,
Mies punastuisi, nainen kuiskuttaisi;
Ja sitte toivoo Pohjan vaimo-väki,
Ett’ uljas, Kuopiosta Puijonmäki
Nyt kauniin Waasan viereen siirrettäisiin
Ja siihen tähtitorni rakettaisiin,
Ja siinä tähtein tutkijoina oisi
Vaan naiset, jotka paljain silmin voisi
Tarkemmin taivaan merkit tarkastella,
Kuin miehet koneilla ja kiikareilla;
Ja kosk’ ei naisill’ ole sitä hintaa.
Ett’ tähdet kaunistaisi niiden rintaa,
Me, vaikka Otavasta ottaisimme
Upeimman tähden silloin rintahamme;
Myös voisi täällä tarkoin tietoon panna,
Kuink’ elustelee länness’ vanha mamma.
Savohon kyllä kukkuloita jää,
Jos siirretäänkin poies kumpu tää. —
Ja viel’ on pyyntö, suuri arvost’ aivan:
Ett’ antaisitte meille kelpo laivan,
Joll’ etsittäisiin käsiin Pohjoisnapa;
Ei kelpaa tässä kehnoin miesten tapa,
He sinne, tänne Pohjoismerta liekkuu,
Ei löytäin paikkaa, jossa napa kieppuu,
Ja senpätähden mailma nurin kasvaa.
Kun kukaan ei nyt Pohjoisnapaa rasvaa;
Mutt’ jospa nainen laivan ohjat saisi,
Hän oitis napapiikkiin johdattaisi;
Ja että naiskysymys myöskin täällä
Sais jalansijan, napapiirin jäällä,
Niin sinne hankittaisiin “tidning” uusi,
Jok’ ilmestyisi viikoss’ kertaa kuusi,
Ja meistä jäisi yksi taikka kaksi
Nord-Pol Tidningin redaktörerskaksi.
Eräälle kihlatulle.

Kevähästä lauletaan,
Kukkasista iloitaan,
Vaikka vaan ne ovat katoovaiset;
Yhden tiedän keväimen,
Yhden kulta-kukkasen,
Jotka eivät katoa, kuin maiset.
Kultaa täällä halutaan,
Tavaroita tahdotaan,
Vaikk’ usein ne kylmän ilon tuopi;
Yhden tiedän tavaran
Kallihin ja parahan,
Joka autuuden jo maassa luopi.
Yhtä, toista tapailee,
Sinne, tänne hapuilee
Ihmis-sydän täällä yksinänsä,
Eikä löydä kuitenkaan
Tyydytystä milloinkaan,
Kurjaks’ luulee mailman, elämänsä.
Vasta, kun on pyhillä
Tosi-lemmen siteillä
Sydämehen sydän liittynynnä,
Vasta silloin kalleimman,
Ikuisen ja ihanan
Aarteen on se täällä löytänynnä.
Usein kyllä lausutaan:
Aivan arvoton on vaan,
Löyhä tunne, korusana, “lempi”,
Kuitenkin se suuresta
Luojan iki-aarteesta
Kallihin ja suurin osa ompi.
Ystävä, kun olet nyt
Vasta-lemmen löytänyt,
Sydämesi aarteen armahimman,
Muista, että lempi vaan,
Jos se pahoin kohdellaan
Saattaa myöskin huolen karvahimman.
Rekiretki Toivalaan.

(Jouluna 1882.)

Joulu joutui iloinensa,
Kemuinensa, kestineen;
Maakin peittyi seutuinensa
Valkeahan pukimeen;
Jalas liukkahasti liitää,
Hausk’ on maita, jäitä kiitää.
Kuu kun luopi valoaan
Savon talvi-maisemaan.
Asetappas etehesi
Virkku varsa, vaahtosuu,
Kumppaniksi rekehesi
Ota kultas, taikka, muu!
Kas, jo joukko kilparintaa
Kiitää pitkin järven pintaa.
Minne matka kulkeekaan? —
Toivolahan ohjataan.
Näinpä joukko joutui tänne
Tällä rekiretkellään;
Mutta, katsokaamme minne
Kansa kaikki rientääkään:
Ihmis-elo joka hetki
Myöskin pitkä rientoretki
Toivojen on valkaamaan,
Siis, on retki Toivolaan.
Minne immen mieli palaa,
Minne silmät luopi hän?
Minne nuorukainen halaa
Miehen teille päästyään?
Sinne, missä lempi luopi
Kodin, armahaisen suopi:
Nuoret kaikki matkallaan
Ovat Lemmen Toivolaan.
Maanmies vankka, astuissansa
Auran peräss’ pellollaan
Kulkee, pyrkii puuhissansa
Viljavuuden Toivolaan.
Niinpä virkku virkamieskin
(Usein kumarrellen) myöskin
Rientää arvon onnelaan,
Paksun leivän Toivolaan.
Ahnehet ne kannustaapi
Joka päivä ratsuaan,
Kulkuansa suunnittaapi
Rakkaan rahan Toivolaan.
Kirjakoit ja taidesuku
Ain’ on yllään matkapuku
Uupumatta astuissaan
Laakeritten Toivolaan.
Vihdoin kaikki vaeltajat
Silmät sinne kohottaa,
Miss’ on onnen ikimajat,
Missä rauha odottaa;
Sinne suurin rientää retki.
Lähtee, saapuu joka hetki
Asukkaita aavan maan
Tuonne Iki-Toivolaan.
Mutt’ ei kaikki, jotka kulkee,
Toivolaansa saavukaan,
Onnen oikut suunnan sulkee.
Moni uupuu matkallaan. —
Mutta meistä, kaikki tänne
Suorin saapui määrällämme,
Tien kun viittoi vesat puun,
Valon antoi loiste kuun.
Niinpä ain’ ois astuttava
Tietä, opin viittomaa,
Sitä tietä kuljettava,
Jota totuus valistaa.
Ken ei tuota tietä jätä
Sit’ei konsaan toivo petä,
Kell’ on rauha rinnassaan,
Saapuu totta Toivolaan.
Alla Annin akkunan.

Lunta, lunta taaskin lunta
Tuiskii, tulla tupruaa,
Kyynärää jo kolmikunta
Kantaa lunta jää ja maa.
Kadut, kujat lumi täyttää,
Tuskin päästään kulkemaan,
Luutaa, lapiota käyttää
Täytyy aivan ahkeraan.
Mutta, tuosta huolimatta
Lumitulvast’ ollenkaan
Polku vahva lakkaamatta
Johtaa Annin akkunaan,
Vaik’ ei siinä luudin luoda,
Lapioin ei laisinkaan,
Eikä lumiauraa tuoda
Tietä auki raivaamaan.
Mikäs taikavoima tässä,
Mikäs totta käypikään
Tietä auki pitämässä
Aamuin illoin yhtenään? —
Ei oo taikavoiman työtä,
Eikä ihmeet tässä näy,
Mutta — kuules: päivää, yötä
Tässä Annin sulhot käy.
Siinä Pekka poikkeaapi
Aamuin työhön mennessään,
Siihen Tahvo tallustaapi
Päivätyöstä päästyään;
Sotamiehet myöskin tässä
Käyvät ohikulkeissaan
Akkunasta pilkkimässä
Armast’ Anni kultaistaan.
Kaikillen on Annill’ antaa
Hellä sana, silmäys,
Kunkin sydämehen kantaa
Sulo toivon viritys. —
Mutt’ ei ykskään sulholoista
Tohdi kyökkiin astahtaa,
Sillä, siellä seuraa toista: —
Rouvan rautahaarukkaa!
Toisinansa ratoksensa
Pidemmänkin pakinan
Kuiskaa kanssa kultasensa
Anni, läpi akkunan;
Mutta, saiskos kauvan rauhaa, —
Äkin kuiske katkeaa:
Pata kuohuu, liesi pauhaa,
Annin täytyy kiiruhtaa.
Joskus myöskin sattuu illoin,
Että tässä yhtyvät
Sulhomiehet, mutta silloin
Syntyy kovat kähäkät:
Kilpaveljet raivosasti
Pieksää, sättii toisiaan,
Anni silmin hartahasti
Seuraa heidän taistoaan.
Mutta vihdoin täytyy tuosta
Yöhön kylmään, synkiään,
Jonkun raukan pakoon juosta,
Runneltuna yksinään;
Eipä toki Anni hylkää
Myötä- vastoin-käynniskään
Syämestänsä yhtään ylkää,
Kaikk’ on hällä mielessään.
Lunta, lunta yhä heittää,
Tuiskii, tulla tupruaa,
Tiet se täyttää, polut peittää,
Vaikea on vaeltaa,
Mutt’ ei lumi, tuisku sulje
Tietä Annin akkunaan;
Jos et tuota usko, kulje
Vaikka itse katsomaan! —
Kuopion Vap. Palokunnan marssi.

Jo temppelin kellot ne soivat
Ja taivas se ruskoittaa:
On raivossa taas tulen voimat,
Kotimme ne vaaraan saa.
Me riennämme vastahan tulta,
Sen raivon me murramme,
Niin vaaran me poistamme sulta
Sa kallihin kotimme.
Mutt’ rinnassa liekkivä, pyhä
Meill’ on tuli valloillaan,
Se syntymämaallemme yhä
Ja kansalle hehkuu vaan.
On kurja ja kunnoton poika,
Ken Suomen ei kunniaa,
Sen kieltä ja kansaa koita
Ain’ innolla puollustaa.
Ja jos tätä armasta maata,
Ken tahtoisi sortamaan,
Ei tuota me kärsiä saata
Vaan voimamme ainiaan,
On turvana sorretulle,
Ja sortaja koston saa,
Näin seisomme suojana sulle,
Sa armias synnyinmaa!
Nuo katsehet neitoni armaan
Ain’ intoni vahvistaa,
Kun tiedän ja tunnen ma varmaan:
Hän mulle ne lahjoittaa;
Ma sammuta en sitä tulta,
En konsana rinnastain,
Min siihen sa loit, sulo kulta,
Vaan sulle se hehkuu ain’!
Myös suojaamme ain’ sitä tulta
Mi kansamme valistaa,
Se tiedon ja taidon kulta,
Pois raakuuden karkoittaa.
Niin, sen tulen varjelijoina
Me seisoa tahdomme.
Ett’ onnehen veisi sen voima
Tään armahan kansamme!
Kolmenlaiset lasisilmät.

Kolmet mull’ on lasisilmät,
Kolmet oivat, kirkkahat,
Jotka vuoroin tahdottani
Nenälleni saapuvat.
Yhdet niist’ on vaaleaiset,
Valkolasit kiillokkaat,
Ne kun saavat silmilleni,
Pois on murheet mutkikkaat.
Silloin maa on mielestäni
Aivan armas asua:
Ahmaten ja sykkein sydän
Juopi elon riemua.
Mutt’ on toiset nokimustat,
Pikimustat, tosiaan,
Usein saan ma niiden kautta
Kurkistella kurja vaan.
Mielestäni mailma ompi
Silloin, kurja, katala;
“Syän ei syttä valkeampi,
Miel’ ei paree tervoa.”
Kolmannet taas sinisilmät,
Toivon silmät sievät saan:
Toivon siivet silloin vievät
Sielun, uumenista maan:
Vievät toivoa kukkulalle
Kaunihille katsomaan,
Innot, voimat virkistyypi,
Surut suistuu unholaan.
Rikki löisin jos ma voisin,
Lasit mustat, mokomat,
Rojukopsaan unhottaisin
Myöskin lasit vaaleat.
Mutta toivon sinisilmät
Päässäni jos aina ois,
Toivo kulta kulutella
Aijan armahasti vois. —
Laula, laula!

Miksi riudut ihmisrinta
Elon huolista?
Soita kieltä suloisinta
Luojan luomista!
Laula, laula surevainen!
Se on riemus’ ensimäinen:
Piennä sun jo, itkeväisen
Kehdossasi keikkuen,
Äidin laulu lumoovainen
Siirsi helmaan unosen.
Helky laulu, sävel soi!
Rauhoittaa se rinnan voi;
Laula, laula vaan!
Mutta muista, ettei aina
Rinnan sävel soi,
Eikä kieli laulavaisna
Ikäs’ olla voi.
Laula, laula nuorukainen,
Neito hellä hempukkainen!
Ruusu-hohdon poskiltasi
Huolten halla haalentaa,
Sävelehet rinnassasi
Vanhuus vihdoin rusentaa.
Nyt on rintas lempein,
Nyt on laulus’ ihanin;
Laula, laula vaan!
Päivän paiste korven jylhän
Lämpimäksi saa,
Lauha tuuli jäänkin, kylmän
Voipi sulattaa.
Niinpä valjun vanhuksenki
Virkistääpi laulun lempi:
Elost’ entisestä armaat
Muistot taasen uudistuu,
Sydän synkkä, hapset harmaat
Kaunihisti kirkastuu. —
Laulu, liekkuiss’ kehtomme,
Laulu vihkii hautamme:
Laula, laula vaan!
Henkeni.

Kun ma kauniin laulun kuulen,
Enkeleiden luovan luulen
Ihmisrinnoin riemua;
Lempi rientää rintahani,
Sointuisuus on sielussani.
Sydän täynnä suloa.
Helkkyessä sulon soiton
Tunnen itselläni voiton
Halvoist’ elon suruista.
Säveleiden lumovoimat
Myrskyssäkin tyyntä soivat,
Hengen kieltä suloista.
Vaan kun immyt ihanainen
Hymyileepi, enpä vainen
Tiedä mihin vertaisin:
Hän on somin soitto, laulu,
Hän on kaunein kuvataulu,
Ihanteeni korkein.
Haavalle.

Miks’ noin surren suhahtelet,
Miks’ on lehtes’ levottomat,
Vaikk’ on tyyni maailma?
Ei voi kastepisaraiset,
Eikä linnut laulavaiset
Lehdillesi istua. — —
Niin, — mun synkkä sydämeni
Myös on aina rauhatonna,
Aina riehuu, raivoaa:
Ei voi ilon kiiltohelmet,
Eikä riemun kultakäet
Siinä loistaa, kukahtaa. —
Sitävarten varmaan.

Sitävarten varmaan
Tuli rinnassani
Liehuu lakkaamatta,
Että sydämein se
Saisi puhtahaksi,
Niinkuin kulta kallis
Tuless’ puhdistuupi. —
Vaan, jos sydämeni
Lienee kokonansa
Kuonaa, eikä kultaa,
Silloin tuima tuli
Poroksi sen polttaa,
Kuluttaa ja kalvaa,
Niinkuin aina saapi
Kukistuksen kurja,
Hävityksen halpa.
Laulakaa!

Katsokaa, katsokaa!
Kuinka kirkas lahden laine,
Hopealta hohtavainen
Rannan hiekkaa läikyttää,
Laulun siinä synnyttää:
Laine laulaa armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Kuunnelkaa, kuunnelkaa!
Kuinka kosket mahtavasti,
Virrat vierein vilppahasti
Halki sulon Suomen maan,
Kuohullaan ja pauhullaan
Laulelevat armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Kuunnelkaa, kuunuelkaa!
Kuinka kuuset kunnahalla,
Vankat hongat kankahalla,
Haavat, koivut kohisee
Tuulen tullen suhisee.
Puutkin laulaa armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Kuunnelkaa, kuunnelkaa!
Kuinka linnut iloissansa
Aina laskee laulujansa,
Kun he jätit kaukomaan,
Tulit tänne Pohjolaan
Laulamahan armahasta
Suomenmaasta ihanasta.
Laulakaa, laulakaa!
Ihmislapset, iloitkaamme,
Luonnon kanssa nauttikaamme
Kauneutta Pohjolan,
Isänmaamme ihanan!
Laulakaamme armahasta,
Synnyinmaasta ihanasta!
Epätoivoisen jäähyväis-laulu.

On kylmät Pohjanmailla yöt
Ja usein paksut lumivyöt
Tääll’ luonnon kapaloipi,
Vaan kylmempi kuin lumi, jää,
On sydämeltä neito tää,
Jolle nyt lauluin soipi.
Tää kylmyys minut karkoittaa
Ja jättämähän pakoittaa
Nyt rakkaat syntyseudut.
Ma raivoin riennän sinne nyt,
Miss’ kaikki lempi on kylmennyt,
Ja pauhaa sodan meurut.
Ja suurin on se toivoni,
Ett’ rauhattoman rintani
Lävistäis’ tuima luoti;
Oi neito, jos sa kerrankaan
Muistaisit, että tähtes vaan
Tää sydänveri vuoti! —
Kullalle.

Suutele kulta.
Pois kevyt mieli multa,
Pois kehnot poikamaisuudet
Ja halvat halut, tuhmuudet,
Ja miehistä mieleni,
Mun lempeä kultani!
Suutele kulta,
Pois kurja ulkokulta
Mun sydämestäin, huuliltain,
Ja rehellisyys lietso vain
Mun rintahan’ asumaan
Ja tietäni viittomaan!
Suutele kulta,
Tuo vihan kyinen multa
Mun povestani kurja pois!
Niin että rauhan ruusut vois
Siell’ armahat asua
Ja kukkien tuoksua.
Suutele kulta,
Kun leimut lemmentulta,
Pois multa kylmyys, kankeus,
Ja musta mielen sankeus:
Sun silmäsi loihtikaan
Mun henkeni palamaan!
Suutelot, kulta,
Kun sulot saan ma sulta,
Mull’ armain elon onni on
Ja rakkautes’ verraton
Mun onneni, voimani,
Sä, lempeä kultani!
Ah, mun kultani.

[Ensimäinen värsy on vanha kansanlaulu.]

Ah muu kultani, kussa olet!
Kaukan’ olet ja harvoin tulet,
Sydämest’ sua rakastan!
Jos ma joskus sun unhotan,
Taikka muille sun ilmoitan,
Kostakoon mun Jumala!
Ah mun kultani, aina soisin,
Että luonasi olla voisin,
Sua suuresti ikävöin!
Olet aatteeni päivin, öin;
Jos en oisi mä siivitöin
Heti luokses lentäisin.
Vaikka kaukana toisistamme
Viettää täytyyvi nuoruuttamme,
Kerran yhdymme yhtehen,
Jos on lempemme totinen, —
Silloin oiva on onnemme
Aivan autuas elomme!
Kaikki kuiskaa kullastani.

Kun on kaunis kesä-ilta
Kuulen lehtokummuilta
Lempilaulut lintujen:
Näiltä luonnon laulajilta
Kuulen, armas neitonen,
Kai’un äänes suloisen.
Aurinkoinen taivahalta,
Kuukin pilven paltahalta
Lempeyttäs loistavat,
Tuulet tullen tuntureilta,
Taikka mistä tulevat,
Kullastani kuiskuvat.
Tulten loisto taivainen
Aivan on kuin vienosien
Hohde kullan poskien,
Säihky tähtein tuikkavien
Taasen tuopi mielehen,
Sulosilmät kultasen.
Niin on mulla aina varmass’
Muistossani neito armas, —
Toivon, pelvon vaikuttaa:
Sillä, myöskin aate karvas
Joskus mulle kuiskuttaa:
Omakses et häntä saa.
Niskani syy.

Kankeat on niskat mulla
Niinkuin puusta muokatulla
Kirkkokuvalla,
Senpätähden ei se mullen
Kovan-onnen kohdatullen
Virka ylene,
Leipä levene.
Tuopa mulle huolta tuopi,
Valottoman varjon luopi
Vastaisuutehen.
Ja ma tutkistelen noita,
Kuinka muita kankeoita
Aina aikanaan
Saadaan taipumaan:
Nahkuri se kankeata
Nahkaa jäykkää, puutavata
Voitaa rasvalla;
Koneseppä jäykennehet
Konehensa jäsenehet
Öljynestein vaan
Saapi taipumaan.
Maa kun vankka kankeaksi
Kuivettuupi kamaraksi
Pouta-ilmalla,
Vasta vettä saatuansa,
Ahnehesti juotuansa
Pinta jäykän maan
Alkaa taipumaan.
Viisaat meitä muistuttavat
Ottamahan luonnon tavat
Elon ohjeiksi;
Siis on mulla syytä kyllä
Niskaluuta liestytellä
Voitein väkevin,
Voima-nestehin.
Neuvotahan kyllä, että
Pitäis juoda pelkkää vettä,
Mutta, — uskokaa:
Vesi täss’ ei mitään auta,
Kuivaks’ käypi niinkuin lauta
Ruumis, sielu, vaan
Vettä saatuaan.
Kun ma ryypyt otan oivat
Ihmeitä ne tehdä voivat
Jäykäss’ rungossa:
Pää se keikkuu notkeasti,
Nöyryys käypi polviin asti,
Kumarrukset saa
Silloin vaikka maa.
Kukin täällä hyväksensä
Käyttää keinot keksimänsä
Hyvin voidakseen;
Ken siis pitäis’ kummanansa,
Jos mä täällä toisinansa
Voidan kautta suun
Jäykän niskaluun.
Maanviljelystä.

Ennen aina aattelin ja luulin,
Ettei mull’ oo mitään viljelystä,
Ettei ole niitun niemekettä,
Pienintänä pellon penkerettä,
Eikä kylväjöitä, kyntäjöitä
Eikä miestä työtätekeväistä.
Vaan nyt olen kyllä kummakseni
Totisesti tullut tuntemahan,
Ett’ on mulla oikein “mallitalo”,
Jossa aina varsin vireästi
Miehet mahtavasti mullistavat,
Varsin ravakasti raatavatkin,
Väsymättömänä vääntävätkin:
Kyntömies se aina ahkerasti
Otsahani uurtaa uriansa,
Poskiani pitkin piirujansa
Kavertelee kanssa karhillansa;
Niittomies se häärii häiläkästi
Tukka-niitussani niittelevi,
Pääni pintaa paha paljastaapi
Leikkaajapa aivan ankarasti
Innossansa iskee sirpillänsä
Aina asti syvään sydämehen;
Kydön-polttomies ja kaski-ukko
Poron, pölynsä ja savun sankan
Varsin syytävät mun silmihini,
Niinpä näkö-neuvot himmentävät;
Puramies se houkko hommissansa
Luulee luitan’ ehkä kallioksi.
Koska niitä aina kaluaapi,
Hampahani varsin hajottaapi;
Mutta kaikist’ on se kummempata,
Että rautatienkin rakentavat,
Pitkin runkoani rustoavat:
Usein junat juosta jyristävät
Pitkin selkäpiitä pinnistävät,
Taikka säärivartta säilöstävät. —
Mitä miekkoset he toivonevat,
Mitä halunnevat hyötyvänsä
Tästä työstänsä ja toimestansa?
Muuta tuskin saavat tuloksensa
Kuni kunnottoman, kuivunehen,
Laihan makupalan matosille.
Ikävissä.

Linnut puissa laulelee,
Hausk’ on aika heillä,
Toinen toista vastailee
Sulo-säveleillä;
Heillä hetket riemuiset,
Mulla pitkät, suruiset.
Olin ennen minäkin
Lintu laulu-puussa,
Ystäviä ympärin
Riemulaulut suussa,
Nyt mä ypö-yksin vaan,
Kurja, kukkuella saan.
Nyt on lauleloni vaan
Yksi-äänellistä,
Koitan, jos ma huvin saan
Soiton sävelistä:
Nekin suruisesti soi,
Ikävää ei poistaa voi.
Yhdy vieno tuulonen,
Yhdy laulamahan!
Ettei mieli murheinen
Varsin vaivu maahan;
Lauleluista kumppanein,
Kanna kaiku kuullaksein!
Murhe ja lempi.

Haamussa lemmen laskee
Hengetär usein ihmislasten luo,
Riemua armahinta
Nautita ensin heidän hetken suo,
Mutta se sitte muuttuu:
Muuttuvi mureheksi lempi tuo,
Kauheat, tuimat tuskat
Rintahan äsken riemuiseen se luo,
Karvahat kaihon kalkit
Sortuva sydän raukka silloin tyhjiin juo. —
Muodossa murheen joskus
Lemmetär ihmis-rintaan luikahtaa.
Polttoa, tuskaa ensin,
Outoja tuntehia vaikuttaa
Mutta se polo poltto
Liekiksi lemmen sitte leimahtaa.
Riemua armahinta
Nautita silloin sydän kyllin saa; —
Näinpä se Hengetär voipi
Murheeksi lemmen, lemmeksi murheen vaihettaa.
Tytön laulu kesällä.

[M. Canth’n näytelmässä: “Roinilan talossa”.]

Metsän puita tuuli tuudittaa,
Joka lehti liikkuu,
Oksat keinuu, kiikkuu,
Karjankellot kilvan kalkattaa
Ja linnut livertävät la la la la lallaa!
Niinpä neidon mieli nuorell’ iällä
Lentää kuni lehti ilman tiellä,
Näin iloiten
Vain ma laulelen,
La la la la…
Karjankellot kilvan kalkattaa
Ja linnut livertävät la la la la lallaa!
Sunnuntaina taasen kiikuttaa
Poiat iloissansa
Kukin neitoansa,
Korkealle keinu heilahtaa
Ja tytöt laulelevat la la la la lallaa!
Niinpä neidon mieli nuorell’ iällä
Heiluu kuni keinu ilman tiellä,
Näin iloiten
Vain ma laulelen
La la la la…
Korkealle keinu heilahtaa
Ja tytöt laulelevat la la la la lallaa!
Kehtolaulu.

[Näytelmässä: “Koinilan talossa”.]

Pium, paum! kehto heilahtaa,
Kun lapsi viattomana nukahtaa,
Pium, paum, äiti laulahtaa
Ja sydänkäpyänsä tuudittaa.
Pium, paum! sävel kajahtaa
Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa,
Pium, paum, viulu vingahtaa
Ja joukko tanssissa jo tanhuaa.
Pium, paum! nauti elämää
Sa silloin kun se sulle hymyää!
Pium, paum: onni häilyää,
Se luopi valoa ja pimeää. —
Pium, paum! kerran kajahtaa
Tuo kylmä kellon ääni ilmoittaa,
Pois, pois henki vaeltaa
Ja ruumis mullan alla majan saa.
Kanteleelle.

Nyt kaiu kanteleeni
Ja mielein rauhoita!
Ja sulo säveleilläs kauvas
Kaihoni karkoita!
Kun säveleesi soipi
Se rinnan rauhoittaa,
Ja mielen murheisen se voipi
Lumollaan virvoittaa.
Niin kaiu kannel armas!
Jo rinta rauhan saa,
Jo tunnen kuinka kaiho karvas
Sointuihin katoaa.
Ja, tuulen tuohku vieno,
Vie sävel armaallen!
Hänelle kuiskaa kuoloon asti
Mä häntä muistelen. —
Siunaus ja kirous.

On ihanaa
Ja korkeaa
Kun itse siunausta haluaa,
Vaan vielä ihanampaa
Ja paljo kallihimpaa,
Kun toisen esirukous
Ja vilpittömin hartaus
Sinulle siunausta toivottaa.
On kauheaa
Ja ankaraa
Kun lähimäinen meitä kiroaa,
Vaan vielä ankarampaa
Ja kahta kauheampaa.
Kun jonkun täytyy itseään
Ja syistä synkkää sydäntään
Kiroilla, tuomita ja sadattaa.
Minkäpä voipi.

Minkäpä voipi järven tyyni pinta,
Myrsky kun kuohuttaa sen pauhinaan?
Minkäpä voipi myöskään ihmisrinta
Kun himot yllyttää sen kuohunaan?
Minkäpä voipi metsän vankka honka
Tuuli jos pois sen työntää juuriltaan?
Minkäpä voipi ihmissydän, jonka
Kiusaus poijes syöksee suunniltaan?
Minkäpä voipi sirot siemenjyvät,
Vaikka ne louhikkohon heitetään,
Jossa ne kuivuvat ja näivettyvät? —
Toisia mustaan multaan peitetään. —
Minkäpä voipi, jospa himot voittaa,
Kiusaus ihmis-mielen harhaan saa?
Vaikkapa kyllä kaikin voimin koittaa
Vastahan taistella ja ponnistaa.
Minkäpä voipi, vaikk’ei maailmassa
Viel’ ole hyvä pahaa voittanut?
Vaikka ne taistelussa ankarassa
Ain’ ovat toistaan kaataa koittanut.
Minkäpä voit sa jospa vikas kurjat
Täällä jo kaikki julki ilmestyy?
Vaikkapa toisten pahatteot nurjat
Kätköhön tarkoin aivan kääriytyy.
Minkäpä voit sa, vaikka mailma sitten
Ilkkuen näyttää sulle sormeaan,
Vaikkapa sitte joukko “ystävitten”
Inhoen pois sun hylkää seurastaan?
Minkäpä voipi, että ihmis-hurjat
Kerskuvat ylvästellen voimistaan?
Vaikka he lankeevat kuin rammat kurjat
Horjuen täällä käyvät ainiaan.
Minkäpä voipi, että alituista
Täällä on lankeemus ja taistelo?
Eikä me kuitenkaan tääll’ usein muista
Ohjetta oivaa: “Älkäät tuomitko”.
Nälkävuodelta.

(Mukaelma.)

Hän mökkihin pienenen kiiruhtaa,
Tuo Pietari pettua tuoden,
Ja siitä hän leipiä valmistaa
Vaikk’ ei ole jauhoja sekoittaa,
Ei olkia joukkohon kuoren.
Ja lapsoset horjuvat isän luo,
He kalveat on kuni haamut:
“No, etkö jo leipää meille tuo?
Oi kohta jo hiukkanen maistaa suo!”
“Oi armahat, — en ole saanut” —.
“Kun äitimme hautahan kannettiin,
Tuon multavan peittehen ala,
Meill’ leikkale leipää annettiin,
Se kyynelehilläsi kastettiin;
Se oliko viimeinen pala?”
“Nyt ruokia ei ole minulla,
Vaan Luojahan turvaukaamme;
Kentiesi Hän antavi aamulla,
Jos toivoa voimme me uskolla,
Niin varmahan lahjoja saamme.”
Hän kantelon ottavi naulastaan,
Sen kieliä sormien soittaa,
Ja pienoset taukovi itkustaan
On rauha ja tyyneys kasvoillaan,
Pois soitanto puuttehet poistaa.
Vaan pois isä kääntyi ja — lymmyttää
Nuo tulvivat kyynelet koitti;
Ja riemusa polska se helkähtää,
Se pienoset hyppyhyn viehättää,
Vaan uupumus kohta ne voitti.
Ja olkisen vuotehen laidalla
Hän siunavi heitä ja huokaa,
Mutt’ päivä kun alkavi aamulla,
Kaikk’ aivan on kalpeat vuoteella. —
Ei pyydä he koskana ruokaa.
Koulu-elämästä.

Päivä koittelee
Kaunis kultainen,
Äiti huutelee.
“Nouse lapsonen,
Siunaa itsesi,
Lue läksysi!”
Uni ahdistaa
Pienen silmiä,
Huoli haihduttaa
Unen pilviä:
Nousee vuoteeltaan,
Koht’ on vaatteissaan.
Sitte ahkeraan
Luvut lukeepi,
Laskee laskujaan,
Karttaan katsoopi;
Näin on valmis hän
Kouluun lähtemään.
Siellä kunnolla
Kaikki vastailee,
Iloll’, innolla
Neuvot kuuntelee:
Saapi kymmenen
Todistuksehen.
Mutta Matti on
Kauvan nukkunut,
Läksyin luennon
Laimin lyönyt, mutt’
Nyt se raukka saa
Nurkass’ mokottaa.
Venelaulu.

(Mukaelma. Flyt min snäcka…)

Viillä venhein vettä sukkelaan,
Niinkun jalo joutsen uidessaan!
Kun me kullan luokse ennätämme,
Levähdämme.
Kirkas kuu, mun tieni valaise!
Venhettäni aalto ajaise!
Kiirehesti vene joudu, juokse!
Kullan luokse.
Näin mun mailman’ aalto tuudittaa,
Venhe tää on armas isänmaa,
Taivas kattoni ja aallot aavat
Haudaks’ saavat.
Niissä kerran kun ma levännen,
Muisteletko mua neitonen? —
Vaiko mulle laulaa laine musta
Unhotusta?
Polska.

[Suoni. Klara stjernor små…]

Tähdet pienet pilkkii taivahalla,
Lalla la la la…
Onko kultaa nähty kulkusalla?
Laila la la la…
Lehdon kukat untuu,
Vieno tuuli tuntuu,
Mikäs viivyttää nyt minun ystävääni?
Jos mun pettää poika,
Eipä suru voita,
Eikä vaalistu mun poskipääni!
Kultani ei ole vielä tullut,
Lalla la la la…
Surisinko tuota, oisin hullu!
Lalla la la la…
Eipä itke neitti
Vaikka yksi heitti
Saan ma kyllä vaikka sata samallaista,
Mutt’ en huoli noista
Mailman veitikoista
Heiss’ on kavaluutta kaikenmoista.
Rakastunut.

Oi armas neito kulta!
Sun silmäs lempeät
Mun sydämeeni tulta
Nyt virittelevät.
Hei rallallaa ja rattattaa,
Ja markkaa satatuhatta!
Niin sulot silmäs’ loistaa,
Kuin isäs’ arkussa
Hopeiset markat paistaa
Ja kultaa joukossa,
Hei rallallaa ja rattattaa,
Kuin markkaa satatuhatta.
Ja puna-huules’ somat
Niin sini-keltaiset.
Kuin seteleissä ovat
Nuo kuvat herttaiset,
Hei rallallaa ja rattattaa,
Kuin markkaa satatuhatta.
Ja poskes’ pulleroiset,
Ne totta tosiaan
On rahamassin moiset
Kun siihen tukitaan —
Hei rallallaa ja rattattaa —
Noin markkaa satatuhatta.
Ja poves’ korkealla
On sulo kaaressa,
Niinkuin sen armaan alla
Jo oisi tallessa,
Hei rallallaa ja rattattaa.
Ne markkaa satatuhatta.
Sun sormesi niin vienot
Kuin veksel-paperin
On viivat suorat, hienot,
Sun nimes kallihin,
Hei rallallaa kun sillä saa
Ne markkaa satatuhatta!
Jos omaksen’ en saisi
Sua kulta ollenkaan,
En koskaan toista naisi
Jos häll’ ei oisi vaan,
Hei rallallaa ja rattattaa,
Noin’ markkaa satatuhatta.
Herra Tuulihatun elämäkerta.

Jo lapsena ma raukka totuin niin,
Ett’ yhä uutta himosin:
Ma leikkikalut nurkkiin heittäelin,
Kun päivä paistoi, sitä tavottelin
Ja illan tullen kuuta kurkottelin.
Kun nuorukaiseks’ sitte kohouin,
Niin kaikkihin ma ihastuin:
Mun viehätteli narrein kiiltonapit
Ja papin livut, halkihäntä-takit
Ja sotamiesten somat suippolakit.
Vaan näihinkin ma kohta tuskastuin
Ja taiteihisin harrastuin.
Ma soittotaitohon jo opein siksi,
Ett’ oisin kenties pääsnyt rumpaliksi:
Vaan kohta taasen taivuin maalariksi.
Ma sitte laulajaksi laukesin
Ja kuulijoita huvitin.
Vaan arvostelmaa tuskin kuullaan moista,
Kuin mulle lausui eräs kuulijoista:
“Jaa ah, hän — luulen matkii kurkeloista”.
Kun sitte lempi liehui hymysuin
Sen seurahan ma antauin:
Jos missä sitte näinkin tyttö-typyn,
Ma kohta leimahdan ja liekkiin sytyn
Ja jälkehensä otan oivan hypyn.
Ja rakkauten’ oitis tunnustin,
Vaan tuskin vielä ennätin
Tuon uuden ulpukaisen nimen kuulla,
Niin vanhaksi jo alkoi tuokin tulla
Ja toista mieless’ oli taasen mulla.
Nyt, — huomatkaatte — runottaren sain
Ma onnen-poika seurahain!
Sai silloin runoloita mailma kuulla,
Ja mittaa oli runon sääriluulla,
Ett’ arvostella voisi kyynärpuulla.
Ja niin ma lauluihini ihastuin,
Ett’ innossani, hymysuin
Ma ryypyn otin niiden kunniaksi,
Ja toisna päivänä jo otin kaksi,
Ja, — noh, — ne tuli lukemattomaksi.
Ja siten sain ma viimein armahan
Sen ansaitun ja parahan.
Ei halut voi nyt lailla virvan viedä
Ma valveillakin olless’ torkun vielä
Ja herännenkö milloinkaan — en tiedä.
Niitä näitä.

I. Kilpailijat.

Kun Kari ja Tuomas kilvan virkaa veti
9:n merkin Tuomon niska teki,
Vaan Kaarlo seisoi aivan suorana;
Ja tuosta viran-antaja jo huomas,
Ett’ yhdeksänteen luokkaan kuuluu Tuomas
Ja ett’ on Kaarlo vasta alkava:
Ja Tuomas saikin kelpo viran heti,
Vaan Kaarlolle se pahan tempun teki,
Kun seisoi houkko aivan suorana.
II. Eskon mietteet.

Älkäätte luulko, ihmishoukot tuota,
Ett’ Eskoll’ ei oo mitään miettehiä,
Kun kuuluville niit’ ei koskaan joudu:
Häll’ ajatuksia on aivot täynnä,
Ne vaan niin maailman mahtavat ja suuret,
Ja pääluun luukut ovat liian pienet,
Niin ettei järjen jäykät järkälehet
Pois mahdu hänen aivo-aitastansa.
III. Pulma.

Antti armahaisellensa
Kerran kirjeen kirjoitti,
Vaan hän lempi-innossansa
Nimens’ alta unhoitti:
Armas pulmaan joutui tästä,
Kun ei voi hän käsittää,
Kelle nuosta seitsemästä
Vastauksen lähettää.
IV. Kelpaa naida.

Pojallenpa neito
Kerran virkkoi näin:
“Tule kullaks’ mulle.
Ole miehenäin!
Sen mä sulle kyllä
Taidan vakuuttaa,
Ett’ on eessä meillä
Pelkkä myötämaa:
Kyöpeliltä vaan
Alas lasketaan”.
V. Iidan suru.

Iida itki nyyhkytteli
Aivan kasvot kalvasna,
Äiti hältä tutkaeli:
“Mikä sull’ on vaivana?”
“Niin, kun naapurimme Kyöstin
Sanat saa mun hirtehen,
Kun hän sanoo, että ryöstin
Hältä hellän sydämen.
Tään kun saapi mailma kuulla
Aivan oon ma onneton,
Kaikkihan nyt alkaa luulla,
Ett’ oon varas verraton;
Aivan olen viattomasti
Tähän pulmaan joutunut,
En oo vielä tähän asti
Neulan vertaa ottanut,
Enkä Kyöstiäkään milloin
Sormellani koskenut,
Paitsi, — kun hän joskus illoin
Suudelman on suihkannut.”
VI. Ryökynän vaiva.

Vaiva ompi tällä
Meidän ryökynällä,
Rinnan polte hällä
Parattava ois.
Liekö tohtoreita
Siksi oppineita,
Että paranteita
Hälle antaa vois?
Ehkä suvisella
Veden juomisella
Sekä uimisella
Vaiva syöntyis pois?
Oh ho! mamma kulta
Mitä kuulen sulta!
Eihän lemmen tulta
Veet saa sammumaan!
Nähtyäni Pietin
Rintani sai liekin,
Sydämeni vietin
Häneen ainoaan;
Hänen silmäins’ sini
Paras lääkärini,
Uima lampyeni
Pietin helma vaan.
VII. Neuvo.

Kun veikko sa vieraaksi joudut
Ja tarjon’ on juomiset maukkaat,
Niin sillä sä täytehen saadut
Jos maljasi pohjahan naukkaat
Jo kohta kun muut vaan maistaa.
Taas toiset kun maljahan tarttuu,
Isännälle nyt onnea juovat,
Sun maljasi pohja jo paistaa:
Taas sullekin nestettä tuovat,
Ett’ onnea viljemmin karttuu;
Muut maistavat niukemmasti,
Juo taas sinä pohjahan asti!
Näin mie olen ainakin tehnyt
Ja vaillen ma en ole jäänyt.
Kuu vieraisill’ olen käynyt.
VIII. Sähkön aikakaudella.

Äsken rakastuin ma Saarallani
Ja hän samoin myöskin minuhun;
Hän oli aatteheni, unelmani,
Oi, min sulon loi hän sieluhun!
Eilein vielä istui sylissäni,
Kutrillani armas leikiten,
Painoin häntä vasten sydäntäni
Lemmen kulta kieltä kuiskaten;
Aamulla hän vielä suudelmansa
Suihkas polttavilla huulillansa,
Waan jo iltasella toisen kanssa
Kihlattuna keikkui iloissansa.
IX.
Liekö lemmen käsihin
Täällä monikaan
Henkeänsä heittänyt?
Waan kyll’ ompi ainakin
Lempi monen kynsihin,
Totta tosiaan,
Päivänsä jo päättänyt.
X. Varovaisuutta.

Risto raukka rakastuu,
Innokkaasti ihastuu,
Kuu hän näkee neitosen.
Sievän punaposkisen,
Sekä kulta-kutrisen:
Neidon kuvaa kymmenkunta
Häiritsee jo Riston unta;
Mutt’ ei mustakulmaisista
Eikä tummatukkaisista
Risto huoli ensinkään;
Suojellakseen sydäntään
Risto keinon huomajaa:
Rillit mustansiniset
Nenällensä asettaa,
Nytpä kaikki neitoset
Riston silmiss’ mustat ovat,
Siniset ja muodottomat;
Näinpä säilyy vaarasta,
Raskahasta taakasta
Riston arka sydän parka.
XI. Käymätöntä viiniä.

Nyt oppinehet oivat väittelee
Ja varsin kiivahasti kiistelee:
Voik’ olla koskaan käymätöntä viini,
Jollaista juoda voisi kansa “fiini”.
Vaan, kuules kuinka kerran olikaan,
Kun Pekka pääsi aittaan kauppiaan,
Niin viinitynnyristä ahnehesti,
Niin paljo Pekka joi kun nahka kesti.
Ja hetken päästä, totta tosiaan.
Ei käynyt viini, eikä Pekkakaan,
Vaan liikkumatta makas’ kartanolla,
Siis: viini käymätöntä voipi olla.
XII.
Pieni pakina Pakkasesta.

(P-puustavin pitämä pilapuhe.)

Pohjan Pakkasen pahimman
Puuhkean Puhurin pojan
Pisti päähän pälkähytti
Palellutella pahasti
Peltopaaden pitkän Pentin
Pekka pojan pikkaraisen:
Pakkas-poika pauhaeli,
Puhalteli puuhkeasti,
Paksut puuhkat puhkueli
Pitkän Pohjolan periltä,
Pekan pienen, Pentin pojan
Poskipäitä pulleroita
Pisti, pinnisti pahasti;
Pahoillansa Pekka parka
Pivohonsa puhalteli,
Pusertavi, painelevi
Poskipäitä polttavia;
Pakkanenpa pakkausi
Pekka paran paitahankin,
Puri, pisteli peräti
Pekan pintaa pehmeätä,
Poika polon polviakin
Petomaisesti pureksi:
Pekka painuvi pulahan,
Perätikin peljästyvi
Pauloissa pahan Puhurin,
Pälkähti pätevä päätös
Päähän Pekka poloiselle:
Pekka poika pistäysi
Pirtin pankolle pakohon!
Pakkanen Puhurin poika
Pötki pirttihin perässä,
Pistävi pakena päänsä,
Partansakin pakkoavi
Porstuasta pirttisehen;
Pekka puita paiskoavi
Pesään paksusti panevi,
Puhaltipa palamahan
Pölkyt paukkuvat pesässä;
Pakkasen pahalla päällä
Pian pirtistä pihalle
Piti painua pakohon,
Potkaistuna polttavilta
Puilta, pölkyiltä pesässä;
Pilkahtipa päivänenkin
Pilven päältä paistamahan:
Pakkaselle paha pulma,
Päivää pelkäsi peräti,
Piti paha parhaimpana
Pian pötkiä pakohon
Pimeähän Pohjolahan. —
Pikku Pekka piehtaroivi,
palavissaan paisteleihe
Pesän pielessä palavan,
Piittaamatta pientäkänä
Puuhista Puhurin pojan
Pakkas-paran päätöksistä.