Herön kartanon Gunvor by Alvilde Prydz

HERÖN KARTANON GUNVOR
Kirj.

ALVILDE PRYDZ
Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Pohjolan kansalle ja merelle:

Préservez-moi, mon Dieu!
La mer est si grande et ma barque est si petite!
(Bretagnelainen kansanlaulu.)

“Auta minua Jumala! Meri on niin suuri — ja purteni on niin pieni!”

Tämä on vanhan kansanlaulun loppusäe, jota Bretagnen kalastajat ovat laulaneet kautta vuosisatain. Loppusäe, joka on kaikunut ja aina on kaikuva siellä, missä on merta, missä on elämää ja taistelua.

Kaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämä laulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!

Meri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se on muodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.

Kuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät?
Kuinka paljon he tietävät lopulti?
Niillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsä aivan meren rannalla — eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa. Sillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu siellä pitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se on rakentanut majansa, on meri sen äiti.

Heidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Meren kautta puhuu suuri Jumala heille.

Paljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikki pohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää ja vähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.

Ei kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättömine kasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaiken se tietää, maa ei voi mitään salata siltä — — kun se rypistää kulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma on täynnä sen käskyjä.

Se heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskyn mustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavan henkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla, missä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen; mahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat — kehoittavat taisteluun tahi kuolemaan.

Mutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!

* * * * *

Kun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin, ja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädä seisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaan merelle.

Heidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.

On niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.

He molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustain merileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvat hiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin — silloin tulevat hukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsin pysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkii maata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret, surulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä, mitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä, myrskyn rientäviä laineita.

Sellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua levolle, sillä uni tuo mukanaan enneunia. Tulee kuolleita miehiä ja he painavat valkoiset kasvonsa ruutua vasten; heidän kätensä ovat täynnä ruskolevää ja vesi valuu heidän tukastaan.

Jos silloin menet rantaan, saatat nähdä hukkuneen makaavan rannalla aaltojen loiskuttelemana, tahi istuvan ruskolevässä.

Jos luode tulee, menevät he hiljaa merelle jälleen. Silloin tekee heille hyvää, jos luet merihätärukouksen.

Sellaisina hiljaisina öinä voi tapahtua paljon. Mutta kalastajat tuntevat nuo tuhannet meren äänet ja huomaavat aaltojen loiskeesta, mitä on tekeillä, vaikka olisikin pilkkoisen pimeä.

Sillä meri on heidän kotinsa, heidän juhlasalinsa ja kirkkomaansa — eivätkö he tuntisi sen tuhansia ääniä?

Kummia voi sellaisena yönä kuulla se, joka on valveilla ja kuuntelee: ikäänkuin hiljaista kielien soittelua, joka vetää ihmistä virran tavoin puoleensa.

Ja sillävälin kuin soitto vähitellen hiljenee ja häipyy, kuin tuo pitkä, kaukainen suhina ikuisesti kuolee, kasvaa salainen ajatuselämä ja silmiin tulee kummallinen, etäisyyteen katsova kaiho.

Mutta sitten, kuin meri ja vaahto räiskyy — kuka silloin tietää, mitä tapahtuu rantamilla ja luodoilla, paitsi hän, joka on siihen syntynyt?

Vanhat sanovat, että silloin on tupasää, ja ryömivät uunin loukkoon. Ne kalastajat, jotka pääsevät sisään, ennenkuin myrsky heidät saavuttaa, kiittävät onneaan. Ja kun ulkona pauhaa ja vaahtoaa ja pienessä tuvassa on niin levotonta, ikäänkuin se olisi kamppailevan aluksen kajuutta — silloin tuntuu erinomaisen hyvältä päästä kotiin, lämpimään pienoiseen pesään, joka on vaahtoavan meren rannalla.

Mutta nuorisolle, joka ei mitään ole kokenut tahi ei mitään tiedä, on jotakin harvinaisen houkuttelevaa ja hirmuista kaikessa tässä, mikä silloin käy yli meren ja rannan. Heidän täytyy päästä ulos näkemään noita myrskyn kohottamia merimuureja, joilta kukaan ei enää voi nähdä pienintäkään merkkiä maasta.

Ja toisia sinne jääkin. He ratsastavat emäpuulla kuoleman yöhön, he tuijottavat tuskaisina syvään pimeyteen, mutta pimeys tihenee, meri ei tunne mitään sääliä. Eikä myrskykään. Kova on sen kuolonlaulu, niinkuin kaikuva malmin kumina — silloin ei kuulu kenenkään hätähuuto.

Sillä myrskyn täytyy mennä kauemmaksi; sen siivet ovat laajat; se ei voi odottaa ihmisen tähden — — —

Ja mies, joka on vanha ja kokenut, pudistaa päätään ja katsoo vaimoon, joka Jumalan voimalla sai hänet jälleen kotiin:

“Kuuletko, kuinka hirvittävä se on?”

Vaimo katselee häntä leppein silmin. — “Niin, se on kauhea!” — Ja he etsivät merihätärukouksen ja istuutuvat lukemaan niiden puolesta, jotka hukkuvat.

Olen kuullut sanottavan, ettei tuuli puhalla muualla niinkuin ylämaassa. Sillä on omituinen kolkko ääni, kun se kiitää alastomain saarien ympärillä, ja sen rajusta poljennosta voi kuulostaa sitä elämää, jota ihmiset ja peikot, merieläimet ja linnut elävät.

Pahimmoillaan se on adventin aikaan, tullessaan pärskyvänä, kylmä vihertävä kuuvalo yllään. Sitten se äkkiä pysähtyy, ja ehkä noin minuutin ajan vallitsee kuoleman hiljaisuus, kunnes se jälleen nousee voimansa koonneen pedon tavoin.

Silloin on elämä kummallista saarien ja tyrskyjen välillä, sillä juuri silloin kuin myrskyn pauhaava henki säikäyttää ihmiset ja linnut maalle — tulee jotakin ja asettuu myrskyaallolle kiitäen yli jylhäin, autioiden syvyyksien. Ja sillävälin kuin kaikki merikasvit väänteleivät tuskissaan, leikittelee se isoissa järvissä ja polkee tahtia.

Mutta synkkäin aaltojen välistä loistaa tulikipunoita — voi nähdä kauas alas syvyyteen, kuinka pohjaton ja kummallinen se on, täynnä taistelevaa elämää.

Ja yli aaltojen harjan liihottelee raskaasti ja hiljaa lintuja, silmät tulenloistavina. Niiden näkeminen ei ennusta hyvää ihmiselle, sillä niiden jälkeen tulevat kuolleet ajaen, koko laivaväki — pitkissä, kalpeissa riveissä.

Sellaista tapahtuu adventtina keskiyön aikaan.

Ja tähdet näkevät sen, ne tietävät sen. Mutta niiden silmä on yhtä kirkas ja syvä. Ne kestävät sen levollisina, niinkuin tuhat vuotta sitten.

Sitten taas — kun pitkä talviaika on ohi ja valo ja kevät on tullut eikä kuolema enää ole uneksimassa pimeän veden päällä, vaan meidän Herramme itse on tullut sunnuntaivieraaksi — tuntuu siltä kuin iankaikkinen elämä jo olisi alkanut; kaikki raskas ja vaikea on väistynyt.

Ilma on täynnä iloa. Aurinko sen saa aikaan; se pakottaa kaikki puhumaan. Sinikellot ja kanervankukat soittavat. Puolipäiväsaarnakellot soivat.

Mitä sanovat kaikki nuo pienet aallot, jotka supatellen loiskuvat rantaa vasten?

Mitä puhuvat valkeavaippaiset tunturit taivaanrannalla? Mitä satuja kertovat ne illalla, kun aurinko laskee laaksoihin, kaikki nuo, jotka kohottavat ylpeät päänsä ja verhoutuvat iltaruskoon? Mitä sanovat tuolla rivissä näkyvät vanha Noitanuutti ja Hiisi ja Lumihuippu? Mikä maan liljoista on puettu niinkuin ne? Missä näki kukaan ennen niin loistavia viittoja?

Ja kuule tuulen pitkää leppeää suhinaa! Katsele lintuja tuolla saarien ympärillä, jonne ei kukaan ihminen voi päästä! On aallon syvyyttä niiden silmissä, sen rajua suoruutta niiden mielessä, ihana onnen levottomuus pitkissä siivissä.

Kuule, kuinka valot ja varjot riemuitsevat läpi ilman ja meren hiljaisessa vaihtelevassa kauneudessa.

Sillä yö tulee — eikä se ole mikään yö!

Maan hartioita verhoo meri silkkihuivin tavoin.

Se nousee. Suhisee läpi huivin. Suuren kullanpunaisen näkinkengän tavoin laskeutuu taivas tuttavallisesti alas. Se tahtoo suojella tuulilta, jotka nyt ovat sidotut — korskuvain kiinniotettujen hevosten tavoin ne seisovat voimattomina suuressa tyhjyydessä.

Mutta kuka pyörittelee tuolla aavan meren partaalla kultaomenia? Kuka leikkii liekeillä ja sytyttää suuria ruusumetsiä? Kuka tanssii kiiltävillä lattiapalkeilla, laskeutuu alas, panee polttavan poskensa aaltoa vasten, kohoaa jälleen, kimmeltää verenpunaisessa riemussa ja hymyilee.

Kaikki kaukaiset, hiljaiset tunturit tulevat katsomaan, ja kaikki jättiläiset ja peikot ja kaikki ihmiset sekä venheissä että taloissa, kaikki kasvit ja eläimet — kallistavat päänsä yhteen, istuvat suloisesti kahlehdittuina, kuuntelevat ja katsovat…

Ne imehtivät aurinkoa!

* * * * *

Ei ihme siis, että ne ihmiset, jotka elävät täällä, ovat toisenlaisia kuin kansa etelämpänä, eivät ole niin pienikasvuisia! Ympäröivä luonto painaa väkistenkin leimansa heihin. Meren haaveksiva siniväri loistaa heidän silmistään ja heidän sielunsa on täynnä mielikuvitusta!

Sillä ei täällä mitään voi mitata sillä pienellä kyynärämitalla, jota käytetään muualla! Todellisuus on satua.

Toisenlainen on päivä täällä! Suuri ja kuninkaallinen se on ja kutsuu juhlaan, taikka se on täynnä pimeyttä ja ihmeitä, kuolema oikealla kädellään.

Täällä, missä kuulee ruohon itävän ja missä kesä tulee yhdessä yössä, täällä, eikä koskaan missään muualla niinkuin täällä, oppivat ihmiset salaisuuden juoda kaiken sen ilon, joka voi sisältyä yhteen ainoaan ajanrahtuun. Kun polttava, ihana päivä paistaa heidän päälleen, voivat he elää elämänsä, ennenkuin aurinko menee mailleen.

Meri sen heille opettaa.

Sen ylpeä, eriskummallinen puhe jalostuttaa heidän sydämiään ja opettaa heitä kiirehtimään.

Siellä on kaikki suurta ja mahtavaa.

Pitkiä rantamia myöten, pienissä mataloissa taloissa ohjaa ja hallitsee meri.

Ja syviin suljettuihin mieliin, jokaisen eläimen sieluun ja jokaiselle köyhälle, pienelle kukalle — lähettää meri ilot ja surut. Elivätpä tahi kuolivat, on meri mukana.

Mahtava, käsittämätön on meri — kaikkialle ulottuu se.

Sentähden — kun kalastajat alhaalla Bretagnessa aloittavat vanhan laulunsa, niin eivät he yksin laula sitä. Kaikkialla, missä on merta, missä on elämää ja taistelua, kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka laulavat mukana.

Sekä elämän että kuoleman tähden, kuin myös kaikkien kalvavain kysymysten tähden he yhtyvät tähän vanhaan loppusäkeeseen:

“Auta minua Jumala! Meri on niin suuri ja purteni on niin pieni.”

I.
On talvi ylämaassa — synkkä, kauhea talvi ja varjot torkkuvat ja uneksivat.

Aina syksystä alkaen on myrsky ollut ankara. Ikuisen jään tienoilta se tuli, lounaasta päin suurilta meriaavikoilta. Se asettui ratsastamaan aaltojen harjalle, ajeli yli syvyyksien ja huusi. Ja meri joutui liikkeeseen aina pohjiaan myöten, sen aallot kävivät sylen korkuisina, se vieritti tyrskyjään rantaa vasten ennustaen koko maailmalle onnettomuutta.

Jäämeren tuuli on pahin. Pitkälle maalle asti sen ulvonta ulottuu, se viiltää ilmaa välkkyvällä jäämiekallaan ja täyttää pienien, matalain majain nurkat kylmällä henkäyksellään. Ei voi kukaan estää sitä tulemasta sisään. Ei auta, vaikka piiloutuisi untuviin ja turkiksiin. Tuntuu siltä, kuin kylmä käsi ne yltäsi riisuisi, alastonta ruumistasi sivelisi ja lämmön verestäsi varastaisi.

Ja jos se on oikein raju, tempaisee se katot pienistä taloista, jotka ovat sen tiellä, ja murskaa ne pirstaleiksi. Se tärisyttää vankkoja hirsiseiniä, savupiipun kautta ja seinänrakojen läpi tuntuu sen jäinen kuiske.

Mutta se ei kuitenkaan kauan sellaista elämää pidä. Yht’äkkiä se rauhoittuu ja muuttuu tavalliseksi, ihmismäiseksi tuuleksi, joka tosin kyllä kuljeksii pitkin tuvan seiniä ja vinkuu seinänraoissa jotenkin jäisenä, mutta kuitenkin tietää määränsä.

Mutta tapahtuu myöskin toisinaan, että se tykkänään jää tulematta, laskeutuu alas ja kuolee, hiljaa kuin eläin, ja paksu usva tulee mereltä ja asettuu ylt’ympäri kuin ruumiin kääreliina — nousee ylöspäin ja täyttää ilman ja taivaan. Ei jää mihinkään aukkoa, ei lomaa.

Silloin tapahtuu, että sekä ihmiset että eläimet tulevat kärsimättömiksi ja rupeavat hakemaan jotakin tuulipeikkoa. Eiköhän tuo Jäävaari tai Lounaan-Veikko tule taivasta heille seljentämään?

* * * * *

Aivan aavan meren rannalla sijaitsee Herö. Pari lintuluotoa murtaa pitkät merenaallot, niin että siellä monin paikoin on satamia ja tuulensuojia, mutta ylängöllä, vanhassa Herön kartanossa pieksävät tuulet vastusta tapaamatta.

Mutta vaikkakin ne vihaisesti viistävät seiniä, on raskaiden hirsien sisäpuolella tyyni. Sellaisia hirsiä kuin Herön kartanossa ei ole enää missään, sanovat ihmiset.

Ei sitä niin varsin varmaan tiedetä, mutta kyllä on jo satoja vuosia siitä kuin Herön ensimmäinen Tor rakensi vanhan sukukartanon, jossa sitten eli ja hallitsi kuin kuningas. Vielä kulkee tarinoita siitä, mitä hyvää ja huonoa saari on saanut nähdä Herön kuninkaiden aikana.

Nyt siellä on hiljaista. Suuret perintötavat ovat katkenneet. Viime vuosisadan kuluessa ovat Herön tilanhaltijat ja kauppiaat hillitsemättömillä nautinnoillaan kuluttaneet suvun tarmon ja mahtavat rikkaudet.

Mutta tuon vanhan nimen kunnioittaminen on kuin ihmisten veressä. Kun he matkustavat vanhan kartanon ohi, on vanhemman sukupolven joukossa vielä niitä, jotka kohottavat lakkiaan, ja nuorista, joiden mielikuvitus on saanut ravintonsa kaikista Herön tarinoista, ei ole toista paikkaa sellaista kuin Herön pääkartano eikä ketään naista Elina-rouvan vertaista.

Ikimuistoisista ajoista on perheenäiti Herössä ollut kunnioitustaherättävä henkilö. Kuten yleensä käy vanhoissa suvuissa, säilyi täälläkin suvun tarmo naisissa vielä kauan aikaa senjälkeenkuin se jo miehissä oli murtunut. Herön kartanon emännät olivat aina Herön rotua ja heidän joukossaan on ollut monta Sigrid neuvokasta.

Eikä ollutkaan helppoa olla Elina-rouvan mieliksi. Aina siitä ajasta pitäen kuin hän otti jäljelläolevan talouden ohjakset käsiinsä, ei yksikään palvelijoista enää tuntenut entistä turvallisuutta. Hän saattoi ilmestyä heidän keskuuteensa yht’äkkiä kuin rajuilma, silloinkuin he häntä kaikkein vähimmän odottivat.

Elämä muuttui Herössä nyt tykkänään. Viime sukupolvien mahtavista pidoista tehtiin loppu. Ei enää nähnyt täyteenlastattujen alusten kuljettavan vieraita edestakaisin. Herön kartanon komeudet olivat joko ryöstetyt tai myydyt, ja viimeisestä isännästä, Tor Heröstä ei ollut jäljellä muuta kuin vapiseva heikkosäärinen mies, joka käveli kartanolla katsellen muuttunutta järjestystä ja tylsänä ihmetellen, miten häntä säästettiin siltä häväistykseltä, ettei hänen tarvinnut lähteä sukukartanostaan eikä joutua kodittomaksi.

Näin hän kuljeskeli, kunnes ensimmäinen kylmä tuulenpuuska teki hänestä viime syksynä lopun. Kaikella kunnialla ja komeudella hän sitten laskettiin vanhaan hautaan. Satoja ihmisiä sekä maalta että kaupungista saattoi häntä sinne. Jokunen vuosi sitten ei kukaan voinut aavistaa, että hän pääsisi viimeiseen lepokammioonsa sellaisella loistolla. Mutta Elina-rouva piti sukunsa puolta.

Senjälkeen vallitsi talossa hiljaisuus. Pari pojista oli kuollut, koska he jo kahdenkymmenen vuoden vanhoina olivat siihen valmiit, ja toiset kaksi olivat vielä saaneet viimeisen lainan tukevia, leikkauksin koristettuja huonekaluja ja raskaita vanhoja hopeita vastaan. Ja sitten he rahoineen päivineen pötkivät Ameriikkaan.

Elina-rouva ja hänen tyttärensä Gunvor jäivät velkaantuneeseen taloon. Mutta rohkein mielin he kävivät sen hoitoon käsiksi; vanha kauppapaikka rupesi jälleen elpymään.

Ja vieläkin ympäröi paikkaa loiste; olipa kuin pilke sen suuruudenajoista olisi jäänyt sekä ulko- että sisäpuolelle.

Siinä olikin jotakin omituista, joka oli sopusoinnussa sen omanarvontunnon kanssa, millä Herön perheenemännät olivat asemaansa valvoneet.

Rauhallista oli siellä nyt hirsiseinäin sisäpuolella. Korkean kaarrekaton alla asui uneksuva hiljaisuus. Tammiset ovet liikkuivat hitaasti saranoillaan; vanhat raskaat messinkisäpit olivat viime vuosina käyneet hankaloiksi. Mutta mitään ei vain saanut muuttaa. Herössä oli tehty muutoksia yllin kyllin.

Ja Elina-rouvan mielestä muutokset olivat pahaksi.

Korkeat portaat lujine käsipuineen johtivat rakennusten ympäröimälle linnanpihalle ja vastakkaisella puolella puutarhaan, jossa vanhat saarnet huojuivat merenpuolisen kiviaitauksen takana. Siellä se puutarha vielä oli samoilla penkereillä kuin kolmesataa vuotta sitten, ja samat olivat myöskin jäykät, leikatut pensas-aidat ja samat jättiläiskokoiset heracleum- ja raparperiryhmät.

Neljästä tornintapaisesta puutarhan kulmilla kohoavasta huvihuoneesta oli näköala merelle. Rantaan päin viettävä rinne oli täynnä rapautuneita kiviröykkiöitä. Kuutamolla ne muistuttivat pitkää peikkojonoa, joka oli menossa kartanoon päin. Heidän kohotettujen käsivarsiensa ja raskaiden päittensä välistä näkyi aaltojen keinunta.

Alhaalla rannalla, luodon suojassa, oli kauppapaikka. Siellä oli hyvä satama ja yhtämittaista liikettä, sillejä ja muita kaloja tuotiin ja vietiin. Alhaalla konttorissa puodin puolella istui Gunvor kaiket aamupäivät. Näytti siltä kuin säteet hänen valvovasta katseestaan olisivat tunkeutuneet kaikkialle, ja hänen suuri, rehellinen hyvyytensä pakotti muitakin rehellisyyteen.

Pian ei enää kukaan ihmetellyt, että paikka oli kuin luotu uudestaan, — kaikki näkivät, että siellä oli uusi Gunvor Herön sukua, mutta entisiä vielä parempi, sillä kaiken ankaruuden ohessa oli hänessä jotakin, josta tähän asti oli monesti ollut Herössä puute. Nuorien mielestä tämä sydän, jolla oli tilaa ja aikaa kaikkia varten, oli juuri sellainen kuin pitikin olla, mutta vanhoista oli harvinaista, että joku Herön sukuun kuuluva pistäysi mataliin mökkeihin, missä elämä oli raskainta. Eihän kellään ollut Elina-rouvankaan suhteen valittamista. Vaikka hän olikin hallinnut ankarasti, oli hän myöskin harrastanut oikeutta ja auttanut hädässä. Mutta tyttäressä oli jotakin erityistä.

Ja ympäristön saarilla ja rannoilla oli moni pieni lapsi ruvennut kutsumaan häntä äidiksi. Oli muodostunut uusi Herö, jossa seudun asukkailla oli kaksi äitiä.

* * * * *

Arkihuoneessa istui Elina-rouva suuren uunin edessä kehräten. Raskaat rautaluukut olivat auki, ja pesässä hiiltyi koko rovio turpeita ja halkoja.

Vieressä istui Vikka-täti jakkaralla, kartaten jonkinlaisella hermostuneella tarkkuudella — äänetönnä, suu supussa. Sillä ei ollut helppoa tehdä Elina-rouvan mieliksi.

Paitsi sitä on Elina-rouva hiukan huonokuuloinen. Mutta kun hän ei millään lailla ole siitä tietävinään, tapahtuu usein, että he puhuvat toinen sitä, toinen tätä. — Ja siksi on Vikka-tädistä hiljaisuus kaikkein paras. Häntä itkettää myöskin niin helposti, tuota Vikka-tätiä. Kyyneleet ovat aina kuin vartioimassa silmien takana, valmiina tunkeutumaan esiin. Se oli niin ikävää, siksi oli hiljaisuus kyllä paras.

Vikka-täti on sukulainen, jolla ei ole kiveä, mille päänsä kallistaisi. Hän on saanut päähänsä, että hän on kaikkialla tiellä ja aina anastaa jonkun toisen paikan. Ihmiset arvelevat hänen liioittelevan, mutta on siinä sentään perääkin — olipa niinkuin ei hänellä koskaan olisi ollutkaan paikkaa missään.

Hän oli tullut tänne kyläilemään kauppias Glückstadin perheen luota. Ja tänne hän sitten oli jäänyt, sillä täällä oli kuitenkin parempi olla. Siellä oli tytär käynyt äreäluontoiseksi ja pojat tekivät aina pilkkaa hänestä. Näin oli parempi. Elina-rouva oli oikeuttanoudattava ja Gunvor hyvä.

Vikka-täti oli aikoinaan itkenyt liian paljon ja ottanut tavakseen pudistaa päätänsä kaikelle, mikä oli pahaa.

Antaessaan karttain levätä hetkisen istui hän etukumarassa ja pudisteli yhtä mittaa pientä harmaahapsista päätään tuijottaen tuleen ja räpyttäen hermostuneita, väriseviä silmäluomiaan.

Elina-rouva on jo päälle kuudenkymmenen, mutta ryhti on hyvä, kasvonpiirteet säännölliset, katse kirkas ja viisas. Hän käy aina mustiinpuettuna, jonka vuoksi hänen ylevä, hiukkaisen raskas arvokkuutensa vielä enemmän pistää silmään.

Mutta ettei hän surrut miestään, sen käsitti helposti, kun muisti, että tuo mahtava Tor Herö oli ollut sukunsa kaikkein raukkamaisimpia miehiä. Oli todellakin ihmeteltävää, mitä kaikkea Elina-rouva oli kokenut, ja varsin kummallista, että hän senjälkeen vielä oli jäänyt eloon. Hän oli kuin puu myrskyssä. Herra Jumala oli voimakas ihmisessä.

Sen voi nyt sanoa monella tavalla, mutta niinkuin ihmiset siitä arvelivat, he erehtyivät.

Elina-rouva ei ollut koskaan puolestaan tarvinnut sitä, jota hän uskonnoksi nimitti, — mutta hän vaati ankarasti palvelijoitaan ja ympäristön kansaa pysymään Jumalassa. Hänestä se oli heille tärkeää, sillä hän näki, millainen heidän tilansa oli. He tarvitsivat Jumalaa aluksissaan ja pienissä matalissa mökeissään kauhistuttavan talvipimeän aikana.

Hän ja Vikka-täti olivat juuri puhuneet uskonnosta.

Ja rauhallisella, harvapuheisella tavallaan hän oli käynyt asiaan jotenkin kovaan — sillä Vikka-tädille oli Jumalan omistaminen myös tärkeää. Hänen ei sopinut ruveta epäilemään Jumalan rakkautta. Ellei siellä taivaallisissa asuinsijoissa ollut valmista kunniapaikkaa häntä varten, niin mitäpä hänen vaivaisesta vääryyttäkärsineestä elämästään silloin olisi. Vikka-täti ei kykenisi sitä tekemäänkään, se veisi hänet mielenhäiriöön.

Ja Vikka-täti otti muistutuksen vastaan sävyisällä väsymyksellä. Ei hän nyt niin ollut tarkoittanutkaan. Hän tiesi tunnossansa kiittäneensä Jumalaa parhaan taitonsa mukaan kaikesta. Ja enempää Hän ei ollut vaatinut häneltä. — — —

Puut uunissa rätisivät ja paukkuivat ja hehku kajasti suoraan seinälle, valaisten tuomiopäiväkuvaa, joka riippui sohvan kohdalla profeettain ja sibyllain ympäröimänä.

Huone käy niin kolkoksi ja hiljaiseksi, että meren syvä huokaus hiipii sisään — ja silloin tällöin kuuluu yksinäisen linnun kirkuna.

Vikka-täti nousee paikaltaan, menee hyllyn alla olevan tuoksuyrtti-ruukun luo ja ottaa kourallisen kuivaneita ruusunlehtiä ja lavendelia.

Hän ei koskaan lyö laimin heittää niitä uuniin odottaessaan Gunvoria kotiin tämän tavalliselta iltapäiväkävelyltä saarelta.

Gunvorilla oli jonkinlainen vastenmielisyys ruusua ja lavendelia kohtaan tässä muodossa käytettyinä, mutta kun se oli ainoa tapa, millä täti luuli voivansa häntä ilahduttaa, niin kuinka hän hennoisi olla niin sydämetön ettei näyttäisi iloiselta.

Gunvor oli niin kovin hyvä, että saapui melkein aina juuri parhaaseen aikaan ja täti istui silloin tyytyväisenä, hyvillä mielin, ruusunlehtien ja kuumien lavendelinuuppujen täyttäessä puolipimeän huoneen jokaisen loukon hiljaisella, kuolleella tuoksullaan ja muistojen koko hahmosarjalla.

Ja oikein, nyt hän juuri tuleekin.

“Voi täti, kuinka hauskaa sinä täällä olet laittanut. Tänä iltana tulee oikein paha ilma.”

Hänen äänensä on ikäänkuin kostea ja raikas ulkoilmasta, ja kun hän nojaa poskeansa äidin poskea vasten, välkähtävät Elina-rouvan syvät silmät.

Hän hymyilee heikosti, mutta ei virka mitään.

Tämä on hänen nuorin lapsensa, hänen ainokaisensa, ainoa, joka koko maailmassa on tuottanut hänelle iloa.

Ellei vain olisi tuota kihlausta Svein Torgersenin kanssa, ainoaa
Gunvorin teoista, jota äiti ei voi hyväksyä.
Elina-rouva epäilee kaikkia miehiä; hän ei usko niiden kelpaavan mihinkään. Ja ne, jotka tietävät, mitä hänen on ollut kestettävä, arvelevat, että hänellä on täysi syy siihen. Ei hän pidä siitä, että Gunvor tahtoo mennä naimisiin; hän on saanut päähänsä, ettei yhdenkään Herön suvun naisen enää tulisi mennä miehelään.

Gunvor ei edes koetakaan hänen mieltänsä muuttaa. Sillä olisi aivan kuin paljain käsin rupeaisi vuorta siirtämään. Mutta hän on äitinsä tytär, tahtoo mitä tahtoo, ja äiti kunnioittaa sitä. Yhden asian hän kuitenkin on luvannut: odottaa ja pitää varansa.

Ja äiti on rauhoittunut. Hän tietää, että kun Gunvor on jotakin sanonut, niin se merkitsee. Hän koettaa totuttaa itseään siihen ajatukseen, että se, jota hän vähin tahtoo, voi tapahtua. Mutta hän ei koskaan kysele Torgersenista. Hän tietää, että tänä iltana on saapunut kirje, mutta hän ei utele mitään.

Ei kuitenkaan jättänyt häntä tykkänään välinpitämättömäksi se, että Svein, muutamia viikkoja täällä ylämaassa oltuaan, oli voittanut kansan suosion. Hän meni niin pitkälle myönnytyksissään, että arveli: “Ehkäpä hänessä kuitenkin on miestä.” Gunvorille hän ei virkkanut sanaakaan.

Mutta jos hän olisi varkain voinut lisätä muutamia kuukausia kalenteriin, olisi hän sen tehnyt, sillä Svein oli vastenmielisen itsepäisesti puhunut, että häät pidettäisiin juhannuksena.

Tietysti kävisi niin. Kun hän nyt kevääksi valmistuisi ja asettuisi lääkäriksi itse Heröön — olihan piharakennus häntä varten pantava kuntoon, — niin oli silloin epätietoista, voisisiko Gunvor pitää varaansa, hän tunsi nuorison, oli nähnyt sellaista ennenkin. Mutta missään tapauksessa ei hän haettaisi puuseppää laittamaan piharakennusta kuntoon.

Gunvor, joka oli astunut muutamia kertoja edestakaisin, pysähtyi äitinsä eteen hymyillen.

“Äiti, mitä ajattelit?”

“Niin, mitäpä lienee ollut!” vastasi äiti hitaasti ja nousi ylös. He seisoivat hetkisen ja katselivat toisiaan silmästä silmään.

Gunvor oli äitinsä mittainen, ja hänellä oli samanlainen kaunis vartalo, vaikka siropiirteisempi, kuten nuorilla ainakin — yhtä leveä kasvojen alaosakin ja samanlaiset suuret syvällä olevat silmät, mutta katseessa oli lempeyttä ja pohjalla tulta.

Näytti siltä, kuin he olisivat mittailleet toisiaan, sitten he taas istuutuivat äänettöminä.

Gunvor katsoi taas äitiinsä.

“Ei piharakennuksella ole kiirettä. Hän on saanut tarjoumuksen matkustaa Italiaan erään sairaan toverin kanssa, ja saanut tutkintonsa lykätyksi. — — Hän kysyy neuvoa minulta. Minusta hänellä voi olla hyötyä siitä. Olen siis sanonut: matkusta! Sitten olen lähettänyt hänelle nuo tuhat kruunua, kyllä tiedät — hänellä oli vähän velkoja ja hänen oli hankittava matkatarpeita. Hän kyllä oli valmis lainaamaan muualta, mutta sitä en tahtonut. Tein kai oikein?”

Elina-rouvan kasvoille tuli jännittynyt ilme ja suu vetäytyi omituiseen hymyyn, jota Gunvor ei ymmärtänyt.

Vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa nyökäytti äiti vain päätään, nousi seisoalleen, siveli tyttärensä tukkaa ja hymyili uudestaan.

Siihen juhannukseen olisi vielä aikoja.

Gunvor vetäytyi aikaisin huoneeseensa sinä iltana. Hän oli väsynyt, mutta jäi istumaan takan eteen ja tuijottamaan lieteen. Omituinen tuo turvehehku; tuntui siltä, kuin se ei koskaan sammuisi.

Voi, kuinka terveellistä oli Sveinille päästä ulos — voittaa kaikki, mikä hänen vielä oli voitettava — kaikki se, jota ihmiset sanoivat vioiksi — suloista päästä siitä kaikesta… Muuten oli hän jo muuttunut paljon parempaan päin viimein täällä ollessaan; hänen ulkonainen esiintymisensäkin oli hienostunut, sitä ei käynyt kieltäminen. Aivan kuin paras puoli olisi hänessä päässyt versomaan ja jotakin uutta olisi tullut hänen elämäänsä.

Hän oli sen itse myöntänyt, mutta myöskin, että Gunvorin ja ainoastaan hänen avullaan hän sisällisesti kasvaisi.

Hänestä se oli tuntunut vastuunalaisuudelta. Hänestäkö se taaskin riippuisi? Oli ehkä niin, etteivät ihmiset tulleet toimeen ilman toisiansa ja että he joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kenenkään rakkaus heitä turvannut.

Hän nousi äkkiä ja meni ikkunan luo. Kummallista, että tuo hänen ensi nuoruutensa muisto vieläkin vaivasi, tuo yhteensattumus tohtori Juellin kanssa. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat suuret taistelussa, niin kauan kuin lämpimät ajatukset heitä seuraavat. Hänen aseensa olivat hyvät, mutta kun hän tunsi kylmän yksinäisyyden jäätävän itseään, putosivat ne hänen käsistään…

Ettei hän koskaan päässyt teittensä perille, että hänen elämänsä meni pirstaleiksi — sitä ei Gunvor voinut unhottaa. Tämä tietoisuus seurasi häntä kuin omantunnon vaiva ensi vuotena hänen kuolemansa jälkeen. “Ole minun Valkyriani”, oli hän pyytänyt kuin leikillä. Mutta Gunvor tiesi, että siinä oli tosi takana. Ja ettei hän nuoressa, ujossa jalomielisyydessään ja lyhytnäköisessä rehellisyydessään ollut auttanut häntä katkaisemaan sitä suhdetta, joka vei Juellin häviöön, se se oli häntä painostanut koko hänen aikaisemman nuoruutensa ajan. Nyt oli jotakin samantapaista tuskaa hänen tunteissaan Torgersenia kohtaan. Hän tunsi olevansa vastuunalainen tämän miehen paremmasta ihmisestä ja hänellä oli samalla tuskallinen aavistus siitä, että tämä voisi yhtä helposti murtua kuin kestää.

Hän katsoi ulos. Sumu nousi. Hän seurasi sitä silmillään. Se liikkui kuin helmiäishohde pimeän läpi — kuin hiljainen äiti tuli se hiipien yli maiden ja merien ja peitti kaikki pehmeästi ja hyvin.

Hän jäi seisomaan; aallot asettuivat, meren pauhu vaimeni. Hän seisoi kuunnellen. Sakean sumun keskeltä hän oli aina kuulevinaan kellojen soittoa.

Hän katsahti puutarhaan. Jokainen pieni, alaston pensas oli siellä pehmeästi, hienosti ja lämpimästi verhottuna tuohon häälyvään valkoiseen utuun. — — Hellä äidillisyyden tunne heräsi hänessä: tehdä kaikille hyvää ja ympäröidä yksi sellaisella lämmöllä, ettei sen elämässä mikään menisi hukkaan. — —

Taaskin hän oli istuutunut uunin ääreen.

Kummallinen tuo turvehehku — ei se vain voinut sammua, vaan hohti hohtamistaan veripunaisina säkeninä.

Niin hänen sydämensäkin nyt hehkui ja vaihteli.

Monta tietä siellä oli, maita, joita hän ei tuntenut… Riippuikohan siellä jossakin tuhatkielinen soitin? Sillä niin monisointuisia säveliä siellä kaikui. Äidillisyyden tunne häipyi ja suvun nuori veri heräsi, ja rakkaus kosketteli soittimen kieliä.

Hän oli luvannut ruveta Sveinin vaimoksi juhannuksena. Oliko se niin järjetöntä kuin äiti arveli? Mistäpä hän sen tiesi. Mutta sanansa hän oli antanut. Ja hänestä oli silloin tuntunut, kuin jo hänen herätessään seuraavana aamuna olisi ollut kesä. Ja Vikka-tädin ruusu oli puhjennut! Niin, kyllähän sen kaikki näkivät. — —

Olivathan Sveinin silmät kuin lapsen, ja olihan Gunvor katsonut syvälle hänen sieluunsa. Erittäin perattu se ei ollut — suuri, voimakas, viljelemätön maa, täynnä maallista rakkautta —, mutta siellä oli vilpitöntä rehellisyyttä ja hienoja, raittiita voimia, jotka pyysivät: raivaa meille tietä, jotta pääsisimme elpymään.

Gunvor tunsi taas tämän illan erityisesti valtaavan voiman, miltei kuin lupauksen pyhä tuli jo olisi leimahdellut todellisuutena… miltei, kuin he eivät enää olisi olleet toisistaan erotettuina, vaan omistaneet toisensa kokonaan.

He olivat yhdessä laskeneet leikkiä siitä, että Sveinistä aina kotiin astuessaan tuntui siltä kuin Gunvor olisi ollut siellä hänen luonaan.

Kummallista tämä sentään oli… olihan Sveinin oma tahto, ettei siitä mitään vielä juhannukseksi tulisikaan.

Yö oli jo tulossa. Tuulenpuuskat heräsivät ja rupesivat hiipimään vanhan rakennuksen nurkkia pitkin ja vinkuivat pitkissä kolkoissa käytävissä, missä ne Herön suvun jäsenet, jotka eivät saaneet rauhaa haudoissaan, öisin kävellä tassuttelivat.

Gunvor istui yhäti. Hän kuuli selvään tuon vanhan harmaan miehen liikkuvan, sen, joka ei muulloin ollut ulkona, paitsi kuin perheessä oli hänestä vastenmielisiä asioita tekeillä, ja hän kuuli Tor Iivarinpojan kulkevan ja hänen jäljessään Sigrid-rouvan, joka halusi tietää, kenen luo hän aikoi tänä yönä. Ullakon portaat natisivat, hän hiipi hiljalleen ja kuunteli tarkkaavasti sapelin kalinaa — sillä Toria seurasi hänen kuoltuaan se onnettomuus, että hänen aina tuli liikkua sota-asussa.

— Tämä kaikki kuului hyvinkin selvästi, mutta Gunvorin mieltä kiinnitti kuitenkin enemmän turvehehku; se valaisi niin uskollisesti eikä voinut kuolla.

* * * * *

Seuraavana aamuna klo 6 oli Gunvor suolaamossa, jossa työ oli jo täydessä vauhdissa. Oli saatu suuri määrä turskia, ja ne oli jo myyty edullisesti bergeniläiselle alukselle, joka nyt vain odotteli lastia.

Ja työ kävi vauhdilla, ei ainoastaan siksi, että kukin tiesi valvovan silmän häntä seuraavan. Sanottiin, että kaikista, jotka Gunvor otti palvelukseensa, hän teki kunnon väkeä. Ja varmaa oli myöskin, että jokainen rupesi katsomaan pitkään, ellei Gunvor tullut tavalliseen aikaan. Hänen ystävällisiin sanoihinsa, kauniiseen hymyynsä — tai tarvittaessa lyhyeen nuhteeseensa olivat kaikki jo tottuneet.

He olivat kaikki ylpeät hänestä, eivät ainoastaan heröläiset, vaan myöskin ympäristön kansa. Heistä Gunvor oli heidän aivan toisella tavalla kuin muut kartanolaiset, ja he pitivät aivan luonnollisena, että kaikki häntä kunnioittivat. “Kun naisväki on oikeaa lajia”, oli Anders Halskarin tapana sanoa, “niin ei heille kukaan pahaa tee”. Ja sitten hän käänsi mälliä suussaan ja sylkäisi kauas hampaittensa raosta sen näköisenä kuin olisi hänen väitteeseensä sisältynyt hyvin harvinainen totuus.

Anders oli arvossapidetty henkilö sekä suolaamossa että laitureilla. Sitäpaitsi hän oli Gunvorin veneen päällikkö, silloinkuin tämä ei sitä itse ohjannut. Mutta muuksi ei häntä sanottu kuin Anders Halskariksi. Se nimi oli jo siltä ajalta kuin hän oli ollut tohtori Juellin veneen kuljettajana. Silloin hän oli eräänä yönä saanut niin kovia kokea, ettei hän moneen aikaan senjälkeen kyennyt vesille. Sitten oli Gunvor lähettänyt noutamaan hänet Heröön ja siellä hän nyt sai askaroida mielensä mukaan.

Hän oli kaikkien alusten päällikkönä siellä. Gunvorille ei apu aina kelvannut, mutta Elina-rouva ei milloinkaan astunut veneeseen, ellei Anders ollut sitä vesille työntämässä.

Tänään hänellä oli ollut kiire saadakseen uuden, kuusisoutuisen veneen kuntoon. Rovasti vietti syntymäpäivää, ja itsestään oli selvä, että heröläisten piti lähteä sinne miehissä.

Iltapäivällä se siinä jo olikin puhtaana ja välkkyvänä, ja Anders seisoi rantamalla yllään englantilainen asu, jonka hän oli ostanut Hullissa kolmekymmentä vuotta sitten.

Mutta eivät nyt kaikki asiat olleet niinkuin piti, kun ainoastaan Elina-rouva ja Vikka-täti tulivat alas, mutta Gunvor seisoi kartanolla sanoen saapuvansa myöhemmin. Mutta Andersin ei tarvitsisi tulla häntä noutamaan, sillä hän tulisi rantatietä.

Anders irroitti köyden ja jupisi itsekseen. Hän ei pitänyt siitä, että
Gunvor kulkee rantoja pitkin kuin mikäkin lintu.
Gunvor katseli heidän jälkeensä hymy vakavilla huulillaan. Hän ei sietänyt tuota vanhaa tapaa kokoontua jo kahviajaksi ja sitten jäädä aina puoliyöhön asti koko ajan ylellisesti syöden ja juoden. Mutta ei ollut ketään, jonka mielestä tätä tapaa olisi voinut muuttaa, yksin hänen vanha, ymmärtäväinen äitinsäkin oli sitä mieltä, että satavuotista tapaa oli kunnioitettava.

Äskettäinsaapuneet ostajat olivat siis sattuneet tulemaan hyvinkin sopivaan aikaan.

Ja hän meni sisään iloisin mielin, muistaessaan, että hänellä vielä oli postikin toimitettava.

* * * * *

Pappilassa loisti tuli joka ikkunasta. Käytävissä ja portaissa juoksivat palvelijat toistensa kintereillä, sillä rovasti ei malttanut koskaan odottaa, ja aina oli hänellä heille tehtäviä yläkerroksessa, vaikka oli niin yllin kyllin alhaallakin toimitettavaa. Kaikkialla he eivät voineet olla.

Ruustinna siihen vain pystyi, mutta hän olikin tottunut. Kyökissä hänen piti olla, muutoin hän ei tietänyt, mitä siellä annettiin palaa, ja kyökkikamarissa oli jälkiruoka laitettava ja voileipäpöytä järjestettävä — sitten kahvi pikkuleipineen ja valmiit voileivät kaikkia tulijoita varten, sitten punssi ja muut juomatavarat, joiden piti tulla samassa silmänräpäyksessä kuin niitä kysyttiin. Egidius ei ottanut odottaakseen. Jokainen vieras oli otettava vastaan ja sijoitettava arvonsa ja merkityksensä mukaan tässä ja tulevassa maailmassa. Egidius oli hyvin tarkka tässä kohden, hän, joka niin hyvin tunsi ihmisten arvon ja tiesi, kuinka usein he kävivät Herran ehtoollisella. Niin, siinä suhteessa ei saanut tehdä itseänsä syypääksi erhetyksiin. — —

Sekä passarit että kyökkipalvelijat olivat jo käyneet tulipunaisiksi — ruustinna vain yksin oli entisellään. Kalpein, melkein lumivalkein kasvoin hän luisti portaita ylös ja alas, käytäviä edes ja takaisin. Kylmänhikeä oli hänen otsallaan ja hänen hymynsä oli hieman hermostunutta, mutta muuten hänessä ei ollut mitään erityistä huomattavaa. Hän oli kaikkeen tähän tottunut.

Mennessänsä kyökkikamariin kahvitarjottimia järjestämään, hän kuunteli levottomasti joka kerta kuin tuolta ylhäältä kuului askelia. Hän ei käsittänyt, mitä noilla muilla oli kävelemistä. Kun rovasti välisti pitkin askelin mittaili arkihuoneen lattiaa, tuotti se ruustinnalle todellista kärsimystä. Kun hän tiesi tehneensä velvollisuutensa, niin miksei Egidius silloin voinut pysyä levollisena. Se oli niin kiusallista ikäänkuin hän, ruustinna, olisi laiminlyönyt jotakin.

Mutta hän tiesi varmaan, että hänellä oli elävä tunne velvollisuuksistaan. Nuoruutensa ajan hän oli istunut erään sairaan tädin luona, mutta kun hän sitten joutui naimisiin pastori Egidius Thymannin kanssa, oli hän sulasta kiitollisuudesta päättänyt, ettei hänen mieheltään koskaan pitänyt mitään puuttua — ja ilman että hän itsekään ymmärsi, mistä se johtui, kävivät tehtävät ja juoksut niin moninaisiksi. Ja yhä ne lisääntyivät, sillä rovasti ei milloinkaan loukannut hänen tunteitaan kieltäytymällä ottamasta vastaan niitä pieniä palveluksia, jotka jokapäiväisessä elämässä tulevat kysymykseen.

Ei liioin kukaan voinut väittää, ettei ruustinna ollut onnellinen “liikkuvassa” avioliitossaan; ei hän ollut sitä koskaan toisenlaiseksi ajatellutkaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä kuvastui alati tuo taukoamaton puuhaaminen ja jonkinlainen sokea ihastus raatamiseen. Hän muistutti samalla auran edessä kulkevaa juhtaa.

Näytti melkein siltä kuin olisi se ollut hänelle terveellistä, niin uskomattoman sitkeä hän oli. Mutta lihoamaan hän ei päässyt. Eikä hän milloinkaan näyttänyt niin surkean kuihtuneelta kuin tällaisina iltoina, jolloin hän oli pukeutunut avokaulaiseen mustaan silkkileninkiin.

Mutta tuolla ylhäällä kulki rovasti juhlallisin askelin vieraittensa keskellä, jotka olivat hajaantuneet suureen saliin ja pariin läheiseen huoneeseen.

Kun hän siinä liikkui ahkerasti puhellen, oli vastakohta hänen suuren ruumiinsa ja hänen pienen, tuntehikkaan äänensä välillä, joka ehtimiseen särkyi kuin hauras lasi, hyvin naurettava.

Hän oli suuri, lihava, uusiin mustiin vaatteisiin puettu mies, jonka leveä hymy ulottui toisesta poskiparrasta toiseen. Syntymäpäivänään hän aina oli niin mahdottoman hyvällä tuulella: pienet silmänsä olivat tavallista pienemmät pelkästä hyväntahtoisuudesta itseään ja noita rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka tulivat tänne nauttimaan maallista hyvyyttä sen johdosta, että hän oli tullut maailmaan.

Paratiisimaisen lempeänä hän käveli puhuttelemassa kaikkia. Oli miltei vaikea uskoa, että hänen luokseen oli niin mahdoton päästä maanantaisin ja kaikkein vähimmin uskoi hän sitä itse. Ei hän yleensä voinut käsittää olevansa vastenmielinen, ei edes maanantaisin. Hänen sisässään asui erinomainen ihmisihanne, täynnä hyvyyttä, ja hänestä oli luonnollisin asia maailmassa, että hänen elämänsä juuri oli sen mukainen.

Hymyillen hän nyt käveli ja puheli. Mutta kun hän oli sanottavansa lausunut, meni hän eteenpäin. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä muilla oli sanottavaa. Hänen seurustelumuotonsa oli kerta kaikkiaan sellainen. Ei hän hevin voinut ajatella, että oli muitakin mielipiteitä kuin hänen omansa, ja ne ihmiset, joihin hän enimmän pani arvoa, olivat sellaisia, jotka parhaiten ymmärsivät kuunnella.

Pappilaan kokoontui aina jotenkin sekalainen seurakunta. Se oli ainoa seudun paikka, missä yhteiskunnan eri ainekset tapasivat toisiaan.

Sinne tuli varsinainen ylämaan väki ja sinne tulivat paikkakunnalle myöhemmin siirtyneet, sekä virkamiehet että muut. Ne muodostivat kaksi eri rotua, jotka elivät täällä yhdessä, ilman että vuodet olivat saaneet aikaan mitään yhteensulautumista.

Toinen oli täällä kotonaan, toinen asui kuin vieraassa talossa, josta ei oikein tietänyt, kuinka monta huonetta siinä oli.

Miehet olivat siirtyneet pienempiin sivuhuoneisiin. Siellä he ryhmissä seisoivat ovensuussa tai astuskelivat edestakaisin.

He puhuivat silleistä ja seiteistä, maksanhinnoista ja turskista, jotka olivat nousseet ulkosaaren matalikolle, mutta harvoissa parvissa.

Toiset olivat kiinni valtiollisissa asioissa. He tahtoivat opettaa suurkäräjiä esiintymään parlamenttaarisesti ja järjestää Transvaalin kysymyksen.

Suuressa salissa oli naisten kesken vielä hiljaista.

Illanvietto oli vasta alulla. He istuivat pitkin seiniä ja pienissä pöydissä, kurkistellen varovaisesti ympärilleen kukin omalla tavallaan.

Sitten he vähitellen rupesivat siirtymään paikoiltaan ja lyöttäytymään ryhmiin.

Ylämaan asukkaat tulivat yht’äkkiä puheliaiksi ja sydämellisiksi. Heidän sointuva ääntämisensä, joka muistuttaa Caprin asukkaiden puhetapaa, virtaili raittiisti salin läpi.

Liityttiin yhteen tuttavallisesti utelemaan viime aikain tapahtumia.

Nuoret tytöt räpättivät kuin parvi hilpeitä vesilintuja.

Siellä seisoo Ghita Thulesius, Lunnön kauppiaan tytär. Hän on korkea ja solakka ja hänen pitkä joutsenkaulansa ja pienet kirkkaat silmänsä ovat alituisessa liikkeessä.

“Niin, mitä sinä taas sanoitkaan — siitä leningistä?”

Miksi et myöntänyt sitä ehdottomasti kauniiksi?

Voi, kuinka täällä on kuuma! Kaikki he yhtyvät siihen, että on kuuma, ja lörpöttelevät yhä edelleen kamariherrattaren valkeasta silkkileningistä. He ottavat äänestääkseen, oliko Saara Listow sanonut sitä jokseenkin vai erinomaisen kauniiksi. Heissä on samaa elämänintoa ja lämpöä kuin ylämaan kesäpäivässä. Heidän nuoret, haaveksivat mielensä juovat juhlailoa. He ihmettelevät kynttiläin paljoutta, jotka eivät kuitenkaan täysin valaise huonetta, he iloitsevat kahvista; se tulee aina niin otolliseen aikaan, ja täällä pappilassa saa niin paljon muutakin hyvää sen lisäksi.

He tietävät sitten myöhemmin saavansa tanssiakin, mutta eivät sano mitään, sillä he luulevat sitä salaisuudeksi. Kun pappilassa tanssitaan, on se aina salaisuus, jonka rovasti uskoo heille kaikille käytävässä.

Mutta Ghita ja Saara eivät voi pysyä alallaan. Joutsenkaula on alituisessa liikkeessä ja Saaran silmät pälyvät niin, että ystävättäret jo luulevat, että hän itsekin lähtee liikkeeseen, vaikka hän vakuuttaa seisovansa aivan hiljaa. Selma Lind on viehättävä vaaleassa leningissään. Hänen mustat, suloisen levottomat silmänsä ja lumivalkea hipiänsä tekevät hänet pulskan kalalokin kaltaiseksi. Hän seisoo, tähystelee. Tahtoo näet katsella uutta tuomaria, kun tämä saapuu. Tuomarin merkillisyys on siinä, ettei hän ole naimisissa ja että hänellä on hiljattain Kristianiasta saapunut apulainen —.

Tuolla rouvien keskellä istuu nimismiehenrouva hiljaa huojutellen ruumistaan. Häntä sanotaan kissamatamiksi, siksi että hän on niin ihastunut kissoihinsa, ja tämä on tehnyt hänet vähän omituiseksi. Hän katselee aina ihmisiin moittivasti ja kertoo, miten vaikea on tehdä kaikkien mieliksi.

Hän istuu kahden sisarensa välissä. Heidän profiiliensa piirteet muistuttavat rannikkojen niemekkeitä ja kärkiä; heidän kasvojensa ilmekin on sellainen, että se johtaa mieleen rannikolla syntyneitä linnunpoikia; se on avonainen, hiukan utelias, luonnollinen ja miellyttävä.

He siirtyvät lähelle toisiaan aivan kuin luodolle istautuneet haahkat iltaisin.

Hoanin matami katselee ympärilleen. Hänen leninkinsä on mustaa silkkiä ja sen etumus on valkea. Joka kerta kuin hän nousee hiukan liikkuakseen, on hän kaakkurin näköinen. Harvapuheinen hän on, mutta koko hänen naamansa näyttää olevan huvittelemassa. Hän ei malta olla kuiskaamatta Tonette-sisarelleen, ettei täällä nyt enää tule niin hauska, sittenkuin nuo hienot rouvat niin mahtavina ja romantillisina hallitsevat kunniasijoilla. Mutta Tonette ei kuule. Hän on käynyt Trondhjemissa — ja nyt he kaikki häneltä kyselevät, niin ettei hän lopulti tiedä, mitä vastata. Hän pudistaa päätään nauraen ja hänen äänensä on raikas kuin lunnin kirku.

“Niin, kaikki siellä oli niin hienoa ja hauskaa — ja minusta on juuri yhdentekevää, minne menen, teatteriinko vai kirkkoon, ne vaikuttavat minuun yhtä hyvin! Mutta suokaa anteeksi, että tässä olen torkkumaisillani; niin minun aina käy, kun istun hiljaa!” — — —

Vieressä istuu muutamia rouvia puhellen kamariherrattaren valkeasta silkkileningistä, joka sielläkin on herättänyt jonkinmoista huomiota. Mutta he ovat pian sen pohtineet ja palaavat jälleen kodin talouteen: jos oikein ymmärtäisi säästää, ei tarvitsisi koskaan olla ilman lihaa. Ja sitten tuo voudin vanha palvelija, joka oli tullut vierailemaan ja joka oli niin kelpo ihminen, ettei hän voi puhua mitään kyyneleitä vuodattamatta. Hiljainen hän oli ollut, oikein niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan riitaannu, mutta nyt kun hän on ruvennut niin uskonkiihkoiseksi, ei enää ole takeita —.

Taaskin tuotiin kahvia. He katselivat sitä tutkivasti.

“Mitä luulet, lieneekö se enää oikein lämmintä?”

Vaikkakin saattoi näyttää siltä kuin he olisivat olleet häveliäisyyttä, sivistystä ja säädyllisyyttä vailla, täytyi heidän kuitenkin vielä ottaa pieni tilkka — sillä he tiesivät, ettei tällaisena päivänä vain muutamista pavuista kahvia keitetty, vaan annettiin niin väkevää, että se oikein pani hikoilemaan.

Vastapäätä istuu nuorempia kauppiaiden rouvia ja muita etelästäpäin muuttaneita kaupunkilaisrouvia. He olivat eteenpäin pyrkiviä naisia, jotka olivat päättäneet tilata silkkileningit Pariisista “Printempsin” makasiinista. Sillä kamariherrattaren valkea silkki oli pannut heidänkin mielensä kuohuksiin. Varsinkin oli se kovin koskenut rouva Hammeriin.

Ei silti, että hänellä milloinkaan olisi ollut tapana moittia, mutta kun ihminen on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta ja kun hänellä on tytär, voiko silloin käydä valkoisessa silkissä!

Siitä syntyi väittely, asia oli saatava selville.

Rouva Hammer oli sitä mieltä, että kamariherrattaren piakkoin oli “arveleminen”. Useammat kannattivat tätä mielipidettä, vaikk’eivät oikeastaan tietäneet, mitä hän sillä tarkoitti, sillä hänellä oli tapana ehtimiseen “arvella”. Sen sanan hän oli lainannut mieheltään, joka myöskin alituisesti arveli — siis siihen saattoi yhtyä, varsinkin kun hammerilaiset olivat sellaista väkeä, joka yht’äkkiä kuuluisi ensimmäisten joukkoon. Kun rouva osasi puhua sekä Aaronista että Psykestä ja emansipeeratuista ihmisistä, lisäsi se vielä enemmän hänen arvoaan; ja kun hän sanoi olevansa sykolisti, uskoivat kaikki sitä kuin Raamattua. Ei tehnyt mitään, etteivät he tietäneet hänen tarkoittaneen psykologia. Eikä Hammerin rouvan kanssa ollut leikkimistä. Hänestä olivat melkein kaikki ihmiset liian halpoja. Hän oli juuri sanonut hiljattain tulleen lääkärin perheestä, että se oli hänen mielestään kovin alhaisella yhteiskunnallisella kannalla, ja toiset rouvat olivat iloisia siitä, että hekin sen näkivät.

Vähän loitompana istuu rouva Thue. Hän ei siedä kuulla puhuttavan leningeistä, sillä hän on ennen aikaan ollut ompelija. Mutta nyt hänen miehensä ansaitsee koko hyvin ja hän sanoo “tosiaankin!” syvästi vakuutettuna siitä, että hän on päästänyt suustaan jotakin oikein tepsivää. Ja sitäpaitsi hän kehuskelee kuuluvansa taiteelliseen perheeseen.

“Niin todellakin, miten lahjakkaita te kaikki olette!” sanoo rouva
Jensen.
“Niin, meidän suvussamme on aina ollut niin paljon henkevyyttä. Ajatelkaapas vain Jonia. Hänen kappaleensa — — tosiaan, minusta hänen kyyneleensä, rypäleensä ja pisaransa ovat korkeinta taidetta, sillä niitähän oikein voi kosketella, ja ne puheet, jotka hänen vaimostaan ovat kulkeneet, eivät suinkaan ole totta, sillä tämähän on hieno nainen, eikä kukaan voi häntä sellaisesta syyttää.”

Hän katsoo neiti Antoniseen päin, mutta tämä ei ole kuullut mitään. Hän istuu itsekseen ja on närkästynyt siitä, että naapuritalon tytär antaa nimittää itseään “neidiksi”.

* * * * *

Kaikkein ylinnä salissa nojatuoleissa ja uudessa sohvassa istuu “the upper ten”, “ylimmät kymmenen”, joksi kamariherratar on piirinsä ristinyt.

He ovat kaikki etelästäpäin paitsi Elina-rouva ja Vikka-täti, joka sävyisästi antaa hiljattain tulleen asianajajanrouvan kuulustella itseään.

Elina-rouva istuu suorana ja harvapuheisena kamariherrattaren oikealla puolella. Hän istuu ja kutoo; välisti hän antaa suoran, kirkkaan katseensa vaeltaa toisesta toiseen, mutta läsnäolevat rouvat eivät ole mielissään tuntiessaan sen kiinnitettynä itseensä. Sillä vaikka he eivät tahdo sitä myöntää, on noissa silmissä jotakin, jonka edessä tuntee olevansa vähäpätöinen.

Sekä kamariherratar että kappalaisenrouva ponnistelevat voimiaan ylläpitääkseen keskustelua hänen kanssaan.

Mutta kamariherratar ei enää uskalla kajota lempiaineeseensa: ylhäiseen sukuunsa ja hovissaoloonsa. Kaikki muut paitsi Elina-rouva ymmärtävät, mikä merkitys sillä on. Hänen kasvoissaan oli välähtänyt hymy, joka sattui kamariherrattareen kuin piiskanlyönti. Sen jälkeen hän puhuu aivan toisista asioista.

Luonteeltaan “puoli-ylhäisöä”, syntyjään aatelia, kapteenin ja kamariherran leskenä, pitää hän itseänsä maan ensimmäisinä.

Hän on jo useampia vuosia ollut leskenä, mutta yhä vieläkin hän on murheellinen, sillä hän luulee sen vaatettavan itseään. Ja tunteellinen hän on, sillä sitäkin hän luulee vaatettavaksi. Hänen liikkeensä ovat veltot ja hitaat. Ääni on miellyttävä ja kerakkeet hän lausuu omituisella venyttävällä tavalla — valkoisessa silkkileningissään ja hiukset à l’enfant järjestettyinä on hän sangen kaunis, mutta myöskin vaativainen.

Hän katsoo oveen päin. Hän ajattelee uutta tuomaria. Nyt muuttuisi elämä täällä siedettävämmäksi. Hän ei näet kestä liiallista yksinäisyyttä. Hän on itkenyt miestänsä niin paljon kuin hän suinkin on voinut. Vaihtelu olisi nyt terveellistä, mutta ei kuitenkaan sellaista kuin Herön Gunvor aina esitti. Hän ei voinut sietää Gunvorin taipumusta pakottaa kaikki työhön — yleensä hän ei voinut kärsiä koko ihmistä, ei edes hänen keskustelutapaansa. Tässä tuonnoinkin oli hän sanonut hänen, kamariherrattaren, läsnä ollessa, että naiset niin mielellään turvautuvat miesten ajatuksiin. Ellei heillä ollut pappia tai omaa miestä, oli ehkä joku lääkäri, joka valmisti heille sekä pillerit että mielipiteet.

Gunvor oli harmittanut häntä niin silmittömästi sinä iltana, että hän nyt tunsi huojennusta, kun tämä ei ollutkaan läsnä. Sillä sellaista ei sovi sanoa — vaikka se tietysti olikin totta! Eihän sitä voinut olla varma mielipiteistään, elleivät ne tulleet luotettavista lähteistä.

Kamariherratar oli juuri hiljattain saanut erittäin hyviä aineksia ja hänellä oli myötäsyntynyt halu antaa keskustelulle korkeampaa lentoa.

Kappalaisenrouva ymmärtää häntä parhaiten seurata. Hänellä oli pieniä, somia vastauksia varastossa, ja eri äänenpainolla lausuttuina ne sopivat mihin asiaan tahansa.

Ja nämä molemmat naiset käsittelivät erityisellä varmuudella nykyajan kysymyksiä spiritismistä valtiotalouteen ja työväenoloihin asti.

Kappalaisenrouvan posket punoittivat tavallista enemmän, hän oli tottumaton sellaiseen voimisteluun. Mutta työväenkysymys, joka kamariherrattaren tietojen mukaan oli niin arveluttava, se oli hänelle selvä heti. Hänen kotielämänsä on ruustinnan “liikkuvan avioliiton” täydellinen vastakohta. Hän kuuluu niihin suloisiin rouviin, jotka kaikin puolin pitävät yllä tuota vanhaa perintötapaa, että avioliitto on elatuslaitos. Naimisiin mentyään ei Jeanette-rouva valkoisilla, pienillä käsillään ole kertaakaan koskenut työhön, Teodor saa hoitaa kaikki. Hän oli ollut niitä suloisia nuoria tyttöjä, jotka eivät milloinkaan joudu täysi-ikäisiksi, ominaisuus, joka näyttää tenhoavan kaikkein älykkäimmätkin miehet. Kerrottiin Teodorin olleen autuaallisen, kun kerkesi ennen muita.

Ja hän on säilyttänyt itsensä erinomaisesti — ei ollut kadottanut mitään lapsellisesta suloudestaan, jota Teodor piti kypsyneen naisellisuuden hempeytenä. Hän oli niin viehättävän varma, eikä suinkaan ansioita vailla, sillä hän oli saanut kaikkein parhaan naiskasvatuksen, yhdenkään ajatuksen eksymättä hänen aivoihinsa. Hän saattoi siis rauhassa nauttia olemassaolostaan. Oli hänellä älyäkin, mutta se oli sitä lajia, joka toimii vain omain mielihalujen tyydyttämiseksi.

Ja Teodoria komentamaan hän myöskin oli taipuvainen, vaikka tällä aina oli tapana sanoa, että pitää valita itselleen sellainen vaimo, jota on helppo johtaa.

Jeanette-rouva oli samaa mieltä kuin kamariherratar, että tulee lukea voidakseen seurata päivän tapahtumia. Hänestä oli hauska lukea sanomalehdistä tuttavain ja ystäväin kuolemasta. Hän piti siitä kylmästä väreestä, joka kulki pitkin selkärankaa, kun sanomalehti putosi hänen kädestään ja hän huudahti: “Vai jo hänkin on kuollut!” Ja kertomukset tapaturmista olivat hänen ihastuksensa; oli todellinen nautinto loikoa leposohvallaan ja lukea haaksirikoista ja tulipaloista, joissa ihmiset menettivät henkensä. —

Sen teki tuo kamala, ihana tunne selkäpiissä. Muuten hän oli sydämellinenkin, mutta se oli kaikista keveintä laatua — ja epävarmaa lienee, oliko siitä kenellekään hyötyä, edes Teodorille.

* * * * *

Kamariherratar kertoo taas jotakin, jonka hän on saanut parhaasta lähteestä, ja Jeanette-rouva avaa ruusunpunaisen suunsa. Hänestä tässä tarvitaan loppuhuomautus.

“Niin, siinä olette oikeassa, minusta näyttää kyllä siltä, että ihmisten tulee tehdä työtä, varsinkin miesten, seisoohan se Raamatussakin!”

Kamariherratar oli jo kokonaan toisessa aineessa, hän tahtoi tietää, mitä Elina-rouva arveli naisasiasta ja muusta sellaisesta.

Elina-rouva palasi takaisin paikalleen, käytyään puhuttelemassa niitä, joiden läsnäolosta “ylimmät kymmenen” eivät olleet tietävinään.

Hän kääntyi hitaasti ja katsahti kamariherrattareen tavalla, joka ei ollut tämän mieleen. Mutta vastata hänen ei tarvinnut; kamariherratar oli itse niin innokas, aivan samaa mieltä kuin rovasti Thymann, että naiset saattavat olla epämiellyttävän viisaita. Rovasti oli oikeassa väittäessään, että rauha maailmasta poistuu, kun naiset tulevat järin viisaiksi. — — Eikö täällä ollut kyllin levotonta. Ennen sai kuitenkin olla rauhassa arkihuoneessaan — — olisiko sekin nyt jo ollutta ja mennyttä? Kamariherrattaren mielestä käsitti rovasti kaikki niin oikealta kannalta.

Jeanette-rouva vetosi Teodoriin. Tosin hän ei tietänyt, mitä Teodor arveli näistä asioista, sillä miksipä he olisivat sellaisista keskustelleet? Olihan heidän avioliittonsa niin onnellinen!

Teodor seisoi ovensuussa tuijottaen. Oli mahdoton päättää, miten onnellisena hän sitä piti. Hän seisoi siinä synkkänä, tuli silmissä ja vaihteleva ilme suun ympärillä, välisti lapsellinen, välisti ankara. Hänen olentoansa verhosi siisti papillisuus ja hänen nuorilla, laihoilla kasvoillaan oli hengellistä arvokkuutta jonkinlaisten hillittyjen ilmeiden ohella. Hän oli totinen, uuttera mies, aatteiden palvelija, vaikka näköpiirinsä olikin ahdas, jonka tähden hänen päivänsä olivat työtä täynnä ja hänen tiensä kulki ohdakkeiden keskitse.

Arvoitukselta tuntuu, että Jeanette-rouva on hänen vaimonsa. Ehkäpä hän on tyytyväinenkin. Siitä hän kuitenkin voi olla varma, ettei Jeanette-rouvan päähän milloinkaan pistä sellainen ajatus, että hän ymmärtäisi jonkin asian paremmin kuin miehensä. Ja se oli nykyaikana kylläkin kiitettävä ominaisuus.

Teodor jää seisomaan ahtaaseen ovensuuhun eikä laisinkaan huomaa, että tohtori Elieson tyrkkää häntä ohi mennessään, tämä tohtori, joka seuraelämässä ollessaan ei tee muuta kuin kulkee ympäri tutkistellen, missä hänen vaimonsa on ja kenen kanssa hän puhuu — pelkkää kylmää uteliaisuutta, sanotaan, hän tahtoo vain nähdä, kenellä voisi olla jotakin keskustelemista hänen vaimonsa kanssa.

Tämä istuu ahkerassa sananvaihdossa neiti Mon kanssa, mutta kukaan ei vain voi saada selkoa siitä, mitä kaunis rouva Elieson tai neiti Mo puhuu.

“Tiedättehän, sellaisia kuin miehet nyt ovat, varsinkin useimmat heistä!” Se on puheenparsi, jota rouva Elieson usein käyttää. Se sopii joka tilaisuuteen ja näyttää sisältävän salaperäisen elämänkokemuksen, päättäen siitä tarkoittavasta, kanssasisariin vetoavasta katseesta, joka sitä seuraa.

Vikka-täti antaa rouva Dahnin yhä edelleen kuulustella itseään. Vikka-tädiltä kysellään aina niin paljon. Paitsi sitä kuuluu kyseleminen rouva Dahnin keskustelutapaan. Kyselyjä tulee parvittain ja ilma on täynnä kysymysmerkkejä. Vikka-täti hymyilee hyväntahtoisesti. Hänen silmäinsä lempeä rauha kätkee paljon. Hänen elämänsä pitkät koettelemukset, jotka hän suurella kärsivällisyydellään on voittanut, ovat kätketyt sinne — kärsimykset eivät ole saaneet katkeroittaa hänen mieltään ihmisiä kohtaan.

Hän katselee ystävällisesti rouva Dahnia.

Niin, onhan totta, että hän on niin arka puoteihin mennessään — totta se on. Ja vanha, hieno täti punastuu ajatellessaan, että muut nauravat häntä siksi, että hän aina puodeissa seisoo odottaen, kunnes kaikki muut ovat saaneet ja kunnes joku vihdoin tulee häneltä kysymään, mitä hän tahtoo.

Hänen läheisyydessään istuu kaksi asianajajanrouvaa puhellen närkästyneinä keskenään.

Rouva Salvesen on raivoissaan siitä, että tuo hirmuinen naapuritalon tytär on tullut kotia tuoden mukanaan sellaisen päällystakin, joka muistuttaa hänen omaa hienoa takkiaan.

Saattepa nähdä, rouva Schwane, nyt on se aika käsissä, jolloin hienojen naisten täytyy pukeutua yksinkertaisesti! Niin pitkälle olemme nyt joutuneet!

“Älkäämme ajatelko sitä”, sanoo rouva Schwane sävyisästi, “nyt saatte kuulla, mimmoista Iversenillä oli.”

Ja sydän täynnä kuin märkä sieni, muistellessaan sitä hauskaa iltaa, jonka hän Iversenillä on viettänyt, kertoo hän: “Lihapullia ja selleriä… se oli Hampurista tuotua…”

* * * * *

Vihdoinkin saapui uusi tuomari ja, mikä parempi, hän oli hyvällä tuulella. Äänestä sen jo kuuli. Hän käytti näet monta eri ääntä. Yksi oli hyvin äreä. Se oli konttoriääni, toinen oli hirveän pilkallinen, mutta tänä iltana se taas oli aivan erilainen, oikein tyytyväinen.

Oli näet kamariherrattaren ja erään matkustavan naisen välillä syntynyt väittely, joka kaikille rouville tuotti kiusaa, kun eivät ensinkään tietäneet, oliko vieras naimisissa vai ei.

Kamariherratar oli kohonnut kaunopuheiseksi. Hän tahtoi tietää, miksei vaimo kantaisi miehensä nimeä. Ei muuttanut asiaa, etteivät vaimot sitä ennen aikaan tehneet; heidän olisi pitänyt tehdä se. Kamariherrattaresta tuntui tällä hetkellä, että Jumala oli sen Sinain vuorella määrännyt. Ja hän, joka aikoinaan suurella voimalla oli hallinnut miestään, ei nyt voinut käsittää muuta kuin että se oli kaunis merkki vaimon alamaisuudesta. —

Juuri silloin puuttui tuomari puheeseen.

“Mutta armollinen rouva! Muuttaa nimensä, sanotteko niin? Jos se on jonkin merkki, niin ei minkään muun kuin että se on hankkinut itselleen uuden alamaisen! Muuttaa nimeä? Niin, aivan samalla tavalla kuin Montenegron ruhtinas muuttaisi nimeään, jos hän pääsisi Brasilian keisariksi. Se tietää vain laajennettua hallitusaluetta. On saanut hallittavan!”

Ja nyt kamariherratar ja tuomari joutuivat kiistaan. Kamariherratar oli oikeastaan sangen pahoillaan siitä, että hänen nyt oli vastustaminen tuomaria. Sillä tämä oli miltei sellainen, joksi kamariherratar oli hänet kuvitellut, niin miellyttävän hieno, ainoa, jonka kera hän täällä saattoi muodostaa yhteiskunnan huipun — — he olivat luodut liittolaisiksi ja ystäviksi! Kamariherratar oli varmasti päättänyt antaa tuomarille viittauksen siitä.

Eikä tuomarin viehätysvoima jättänyt muitakaan naisia tunteettomiksi. Jo hänen esiintymisessään ja olennossaan oli jotakin omituista, hänen väsyneissä, hiukan valonaroissa ja kylmissä silmissään ja hänen hienossa, hymyilevässä suussaan. He eivät voineet pysyä välinpitämättöminä, oli, kuin hänestä olisi lähtenyt lumous, joka sitoi heidän sydämensä.

Miehiä se huvitti. Kun oli sen näköinen kuin hän, niin eipä tehnyt mitään, vaikka aina janottikin. Sillä kerrottiin tuomaria janottavan.

Nuoret tytöt ajattelivat kuitenkin erästä toista; se oli tuomarin apulainen, kandidaatti Balle. Kummallinen hän oli katsella, — tuollaisia siis Kristianian herrat olivat!

— — Tavattoman pitkä ja hoikka; veneessä ei se olisi merkinnyt mitään! Selma Lind oli varma siitä, että hän vasemmalla kädellään, jos vain tahtoisi — mutta hän ei tahtonut, ei uskaltanut. Balle peloitti heitä — sillä sellaisena kuin hän seisoi tuossa, tuijottaen suurilla silmäterillään tyhjään avaruuteen, hän oli heidän mielestään kuin Robespierre, joka komentaa ihmisiä mestauslavalle. He eivät voineet aavistaa, että kandidaatti oli maailman rauhallisin ihminen, ja että hän seisoessaan vain tuumiskeli, eikö jo pian saataisi ruokaa.

Sittenkuin hän astui lähemmäksi ja tuli esitellyksi, eivät tytöt voineet vastata hänelle sanaakaan, katsoivat vain toisiinsa. Olihan mies hoikka, mutta hän käytti sellaisia sanoja, että oikein katto heidän mielestään kohosi. Jos oli kysymys vaikka vain franseesista, niin hän puhui kuin tulivuoren purkauksesta. Ja Selma Lind seisoi hervotonna ilosta, ajatellessaan hurjaa valssia ja oikein raivoisaa galoppaadia. — Paitsi sitä oli mies joko lähellä kuolemaa tai äärettömän rakastunut, joka teki hänet intressantiksi.

Vähän ennen illallista saapui Gunvor. Nuoret tytöt huusivat: “Vihdoinkin!”, mutta kun hän sitten tuli heidän luoksensa tervehtien lämpimästi ja tuttavallisesti, he niiasivat. He eivät ymmärtäneet syytä siihen, mutta heillä oli sellainen kunnioitus häntä kohtaan, vaikk’ei hän ollutkaan heitä paljon vanhempi.

Rouva Hammerin ryhmä olisi sitävastoin kaikkein mieluisimmin jättänyt Gunvorin lyhyen, ystävällisen nyökäyksen huomaamatta. Tavallisuuden mukaan piti hänen tervehtiä kaikkia matamia ja kalastajanvaimoja, jotka olivat siellä tänään. Ja tietysti hän istuutui Petrine Löyenin luo, jolla oli tapana puhella itsekseen kaikkien huviksi.

Mutta majakanvartijanvaimon kalpeat kasvot säteilivät, kun hän näki
Gunvorin, ainoan koko maailmassa, joka häntä ymmärsi.
“No, rouva Löyen, mitä kuuluu? Mimmoinen on mielentilanne tänään?”

Rouva Löyen katsoi Gunvoriin sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat mustain varjojen ympäröimät ja väsyneet.

“Voi, ei”, sanoi hän viimein, katsoen ympärilleen, oliko ketään, joka häntä kuulisi ja rupeaisi pilkkaamaan. “Voi, ei, mielentilani ei ole hyvä. Ennen nuorena ollessani olin enemmän Herran puoleen kääntynyt. Silloin olin hellempi ja ajattelevampi ja merikin puhui minulle. Nyt se on mennyttä — kaikki on niin raskasta.”

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän mutisi tapansa mukaan: “Minun mielestäni olisit, hyvä Jumala, voinut minut säästää tästä odottelemisesta, jota on kestänyt vuosikausia; kun kuitenkin tiesit, ettei siitä mitään tulisi, olisit voinut minut siitä säästää.”

Kotona hän oli elänyt isänsä majakassa, ennenkuin hän tuli tänne. Eikä mitään kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, koskaan ollut tapahtunut. Ainoa tapahtuma oli, että hän nyt istuu täällä vanhana ja raihnaisena, ja samalla kuitenkin hänessä oli kummallisia tyttömäisiä tapoja, ja tyydyttämättä jääneitä nuoruuden mielitekoja.

Ja ihmisillä oli kovin hauska kuullessaan rouva Löyenin lainaavan ratsuhevosen ja ratsastelevan hiekkasärkkien keskellä sysipimeässä — tai kun näkivät hänen seisovan veneessä keinutellen ja laulaen, vaikka hänellä oli täysi työ pitää vanhaa ruumistaan tasapainossa.

Mutta Gunvor ei milloinkaan nauranut Petrine Löyenille. Välisti hän kirkkaina kesäpäivinä otti tämän mukaansa vesilintujen munia etsimään.

Silloin tuntui Petrinestä, että hän taas eli. Kiirehtimällä hän silloin sai hiukkaisen ahmituksi sitä elämäniloa, joka häneltä oli jäänyt nauttimatta.

Yötä oli jo kulunut kappaleen matkaa, ennenkuin emäntä ehti vieraittensa luo istumaan — mutta kylläpä illallinen olikin sitten erinomainen ja kaikki olivat sitä mieltä, että heitä oli parhaimman mukaan kestitetty.

Pöydästä noustuaan ei vanha laivuri Tobiassen voinut pidätellä kiitollisuuttaan. Kun hän näki ruustinnan tulevan, kohotti hän lasiaan. “Kiitoksia paljon. Rouva on nyt vallan harvinaisen hyvä, kun meistä niin pitää huolta.”

Sillä tarjoilusta ei ollut jäljestäpäinkään puutetta. Mutta nyt ruustinna istui hiljaisena kamariherrattaren vieressä, väsymyksestä uupumaisillaan ja tuskin mahdollisena kuulemaan, mitä hänelle sanottiin.

Huoneissa oli nuorisolle tehty tilaa tanssia varten. Balle oli saanut tuomarin soittamaan hurjaa valssia.

Ovensuussa seisoi Gunvor katsellen. Tobiassen tuli hänen luoksensa. Hän oli huomannut Gunvorin hymyilevän hänen puheilleen. Ei se ollut luvallista. Ja laivuri loi häneen terävän katseen tuuheiden kulmakarvojensa alta.

“En ole ensinkään taikauskoinen, niinkuin tässä väitätte, mutta tietysti ihmiset kummittelevat, sen olen monesti nähnyt — aluksessani, kun olen purjehtimassa; kun ihmiset uppoavat, näen heidät. He tulla tassuttelevat minun luokseni suoraa päätä ja minä puhuttelen heitä, mutta he eivät vastaa. Silloin ymmärrän, mitä ne ovat, sillä samassa he ovat haihtuneet. — Luonto on erinomainen, se on varma, niin että jokaisella on kuormansa, muuten täällä olisikin aivan liian mukava.”

Hän pudisti päätään Stensenille, joka tahtoi häntä ulos olutta juomaan. “En tule, baijerilaista olutta en voi sietää, kahdessa pullossa on minulle kyllin!”

Hän kääntyi taas Gunvoriin päin. “Oletteko Te raittiuden ystäviä? Minä olen juonut niin vähän, etten ole monena vuotena saanut edes silmääni, mutta en ole viitsinyt itseäni kirjoittaa siihen seuraan. En siedä sellaista joukkoa.”

Mutta Gunvor naurahti tyyneen hiljaiseen tapaansa. “Tulkaa sisään kuulemaan, mitä tuomari soittaa.”

“Ei kiitos, olen muuten kyllä isänmaallinen, mutta vanhoista sävelistä en välitä.” — — — Ja Stensen oli löytänyt ruotsalaista punssia ulkona, sen laivuri selvään huomasi. Stenseniä oli pidettävä silmällä, muuten hän joisi itsensä hutikkaan. Gunvorin täytyi mennä yksin sisään kuulemaan tuomaria. Välituvassa tapasi hän kappalaisen. Tämä etsi häntä aina kuin he olivat yhdessä, mutta Gunvor mieluummin karttoi häntä. Hänen mielestään ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mutta nyt hän taas tuli suoraa päätä Gunvorin luo.

Gunvor hymyili katsoessaan hänen totisiin kasvoihinsa. Hän kunnioitti häntä kaikissa tapauksissa — ja sääli häntä samassa, siksi että hän oli niin onnellisessa avioliitossa Jeanette-rouvan kanssa.

Gunvor katsoi häneen kysyvästi. Hän tiesi olevansa huonoissa kirjoissa sekä kappalaisen että rovastin kanssa, siksi että hänellä oli miltei vastakkaiset mielipiteet kaikista asioista taivaan ja maan välillä.

Mutta varsinkin rovastiin nähden, sillä kappalainen oli nyt kuitenkin toisenlainen. Hän seisoi kuin nuori apostoli, joka puhui sydämensä syvyydestä, ja Gunvor kunnioitti hänen itsekieltävää työtään niiden hyväksi, joiden keskuudessa hän eli.

Gunvor tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.

“Kiitos siitä, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Mihin ei kukaan muu ota mennäkseen, siellä Te olette.”

“Mutta minä en kiitä Teitä, olen tyytymätöin Teihin!”

“Sen kyllä uskon.”

“Yksinpä kirkossakin Teidät nähdessäni olen Teihin tyytymätön.”

“En ole kyllin harras. Voitteko nähdä sen?”

“Teillä ei ole sitä suurta kaunista uskoa, joka kokonaan antautuu.”

“Minä olen valveilla, kuljen omaa tietäni. Onko se väärin? Mutta se ei ole autettavissa” — —

Hän puhui lyhyin, katkonaisin lausein, toinen jalka jo menossa — sillä mitäpä tästä keskustelusta oli hyötyä?

Kappalainen laski hermostuneen, kuuman kätensä hänen käsivarrelleen.

“Teille on annettu suuret lahjat työskennellä viinamäessä — miksi pysytte sen ulkopuolella? Jumala on antanut Teille sääliväisyyden armolahjan, Te rakastatte totuutta. Miksi etsitte sitä sieltä, kussa sitä ei ole? Ettekö Te kuule Hänen käskyään: ruoki minun lampaitani! Gunvor Torintytär! Pienet, köyhät lapset ja seudun kärsivät nimittävät Teitä Gunvor-äidiksi — antakaa heille sitä leipää, joka ravitsee heidän sielunsa, antakaa heille puhdasta, väärentämätöntä elämän sanaa, joka panee merenkin kuuliaiseksi. Kulkekaa oikeaa tietä. Muistakaa: ‘joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan’, sanoo Herra.”

Gunvor katsoi häneen hetkisen. Sitten hän sanoi lempeästi: “Se Jumala, joka minut on herättänyt, on johdattanut minut suuren taivaansa alle. Ja minä annan pyhästä leivästäni ja suolastani! Ettekö voi nähdä, että me olemme ystävät ja työskentelemme yhdessä, että tiemme kulkevat samaa suuntaa. Muistakaa, että on monta tietä!” — — —

* * * * *

Kappalainen ei vastannut heti. Gunvor jätti hänelle hyvästi ja meni kuulemaan tuomarin soittoa.

Selma Lind ja kandidaatti Balle tanssivat galoppaadia ja kaikki nuoret ryntäsivät sisään. Eihän kukaan voinut seisoa hiljaa sellaista soittoa kuullessaan.

Gunvor istuutui nurkkaan. Eräs rouvista tuli pyytämään häntä valittujen pöytään. Mutta hän pudisti hymyillen päätänsä. “Rakas ystävä, onhan Teillä rovasti. Älkää viivytelkö, että saatte kuulla häntä!” Kun Gunvor kumartui hiukan eteenpäin, ei hänenkään tarvinnut jäädä osattomaksi rovastin viisaudesta. Hänen äänensä oli kuin hyvän paimenen, niin lempeä ja opettavainen.

“Rakas rouva, syynä siihen, että arvostelemme naisia niin ankarasti, ei ole muu kuin se, että olemme niin tottuneet katsomaan heihin, koska heidän suuri tehtävänsä yhteiskunnassa on valvoa ja velvoittaa — — —”

Kiitos, Gunvor oli kuullut aivan kyllin.

Hän nousi ja astui edemmäksi.

Tanssi oli jo tauonnut — mutta tuomari istui yhä vieläkin soittamassa.

Mitä kummallista, kevytmielistä soittoa se oli, ilkkua, pilaa ja tyhjää täynnä — oikein synnillistä soittoa.

Gunvor istui aivan hiljaa iloiten siitä, ettei kukaan enää häntä huomannut.

Yht’äkkiä hän kääntyi hämmästyneenä. Sama mieskö se nyt soitti? Mikä se tässä soitossa raivosi ja ikäänkuin raskaasti pulppusi synkistä syvyyksistä?

Se vaikutti häneen kuin persoonallinen tuska — oli melkein epähienoa, että hän oli sen kuullut.

Tietämättään, tahtomattaan oli hän mennyt pianon luo ja kysyi miltei närkästyneesti: “Kuinka voi soittaa sillä tavalla?”

Tuomari katsoi häneen hajamielisesti: “Se oli erehdys, täydellinen huomaamattomuus.”

Hän nousi ja kumarsi hymyillen: “Suokaa anteeksi, mutta en tietänyt kenenkään olevan sisällä.”

Gunvor säpsähti. Saattoiko kukaan sanoa, mitä siinä äänessä oli — sen pehmeässä, syvässä soinnussa! Se herätti joka kerta saman selittämättömän tuskantunteen hänessä. Tuntui, kuin se olisi tullut aivan toisesta ihmisestä kuin siitä, joka seisoi tuossa pilkallinen hymy kauniilla huulillaan!

Gunvor ummisti silmänsä vain kuullakseen sen omituista kaikua. Joka lauseen soinnussa oli jotakin haikeaa, aivan kuin hänen sisässään olevan ihmisen valitusta — — kahlehdittua tuskaa, joka nyt oli repäissyt itsensä irti ja värähteli tuossa syvässä äänessä.

Gunvor katsahti hänen silmiinsä. Ja sellaisina kuin ne nyt siinä säteilivät, älykkäinä ja kaihomielisen lempeinä, olivat ne sopusoinnussa hänen äänensä kanssa.

Huoneiden läpi kuului äänien aaltoilua. Ja ylinnä suuttuneen Tobiassenin huomautus, että kuka nyt saattaa erehtyä kututurskasta ja syvän veden turskasta.

Tuomari keskeytti aloittamansa lauseen. “Olin aikeissa lausua sukkeluuden, mutta ettehän Te kuulekaan. Katsokaa naisia, jotka istuvat rovastin ympärillä! Kaunis kuva naisellisesta vastaanottavaisuudesta. Mutta huomaan, ettei minun maksa vaivaa. Eikö jalosukuisella Herön äidillä ole mitään käskettävää.”

“Ei”, vastasi hän hymyillen.

“Ettekä Te sano mitään? Ette Te ole puhunut montakaan sanaa tänä iltana… Kuulutteko ehkä ‘kuoreensasuljettujen’ sukuun? Ne kuuluvat olevan eräs simpukkain alaluokka, mutta niitä tavataan myöskin ihmisten kesken; ei mikään ole mahdotonta Jumalalle.”

Gunvor hymyili taaskin. “Ei suinkaan, täällä pohjolassa varsinkaan!”

“Siksi odotankin Fortuna-rouvan käyntiä. Täällä on pimeä ja hän on sokea, muuten hän ei suinkaan tekisi minulle sitä kunniaa…!”

“Kas tuolla soitetaan tanssiin! Balle se haaveilee ‘Tonavan aalloilla’.
Emmekö koeta liukua minuutin verran, ennenkuin aurinko nousee?”
“En suinkaan”, vastasi hän lyhyesti.

Sitten hän kurotti tuomarille kättään ystävällisesti: “Hyvää yötä!
Äitini odottaa.”
“Onko totta, että Te olette veneenne kaikkivaltias päällysmies? Rouva Löyen on ihastunut siihen, että saa purjehtia kotiin Teidän kanssanne tänä iltana.”

Mutta Gunvor kävi jo hyvästiä jättämässä. Tuomari katsoi hänen jälkeensä.

Tuollaisessa tummanpunaisessa puvussa hänen aina olisi pitänyt olla. Se oli niin yksinkertainen, ei vaatinut mitään omasta puolestaan, päästi vain hänen ihanan vartalonsa esiintymään — ja tuo tummanpunainen antoi kuin lämpöä hänen kylmille sanoilleen ja sulautui yhteen hänen kasvojensa vaihtelevain ilmeiden kanssa, kun hän oli vaiti.

Tuomari iloitsi Gunvorista, joka läheni noita “kymmentä ylintä” ja seisoi siellä kuin ruhtinatar, joka tarkastelee joukkoaan. Hän oli tietenkin heidän käsityspiirinsä ulkopuolella, siksi he eivät koskaan voineet antaa hänen olla rauhassa. Jo he olivat uskotelleet tuomarillekin, että Gunvor heistä oli sydämetön ja yleisiä harrastuksia vailla. Ja jo aikaisemmin illalla, kun hän oli istunut heidän keskuudessaan, oli tuomaria huvittanut katsella, miten Gunvorin luonteen tyyni ylevyys ilmeni toisin kuin noiden muiden komeilevain pikku ihmisten lakeijanaamat.

Tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut uutta vastustamatonta, kumoamatonta “Napoleonin lakikirjaa”.

Tuomari saattoi heidät laiturille; sen hän voi tehdä, vaikk’ei hän oikeastaan pitänyt siitä, että naiset istuivat peräsimessä ja hoitivat purjeita. Tuolla alhaalla seisoi Tobiassen kiirehtien niitä, jotka aikoivat Uthammerin ohi. Puolen tunnin kuluttua ei sinne ollut enää meneminen. Ja lisäksi pimeni niin, että purjehtiminen merellä kävisi vaikeaksi. Ei sitten enää olisi aikaa mälliään kääntää.

“Hyvää yötä” — kuului Gunvorin ääni, kun vene laskettiin irti. —
“Mitä arvelet, äiti?” Sillä heidänkin oli mentävä Uthammerin ohi.
“Kyllä me siitä selviämme”, sanoi Elina-rouva rauhallisesti.

Ja vene solui ulapalle ja katosi luodon taakse. Kaukaa etäältä kuului lähenevän myrskyn omituinen, jymeä pauhu.

Rovasti oli lähettänyt pyytämään tuomaria jälleen sisään. Uutta konjakkilajia oli maistettava ja tuomari oli niiden tuntija.

Kuusisoutuinen vene oli jo Herön venehuoneeseen vedetty, ennenkuin pitkät myrskylaineet ehtivät lahteen ja pauhaten vyöryivät rantaa vasten.

Gunvor oli mennyt levolle, käytyään ensin itse veneitä katsomassa.

Hän oli hetken valveilla ja kuunteli, sillä pyörteiden raivoisan jyminän ja pienien rantakivien ritinän läpi hän kuuli selvästi pari säettä eräästä laulusta, jonka hän kerran oli kuullut:

Silmät syvät oli hällä,
sukeltaa mä niihin voisin!
Ja sittenkuin uni tuli, täytti laulukin taas hänen sielunsa. Maatessaan hän hyräili:

Silmät syvät oli hällä,
sukeltaa mä niihin voisin!
* * * * *

Oli päätetty, että Svein Torgersen palaisi aikaisin syksyllä kotia, suorittaaksensa tutkintonsa jouluksi.

Mutta juuri siihen aikaan kuin jo odotettiin hänen kotiintuloaan, saapuikin Monte Carlosta kirje, jossa hän ilmoitti, että hän voi päästä kotiin vasta joulun jälkeen, niin ettei tutkinnosta tulisi mitään ennenkuin keväämmällä. Voisiko Gunvor sentähden lähettää hänelle muutamia kruunuja, koska hän nyt kerran oli tahtonut ruveta hänen pankikseen. Hän saisi sata prosenttia. Tosin hän, Svein, sai vapaan matkan, mutta tietysti hän sen ohessa tarvitsi itsekin rahaa.

Ihmisten mielestä oli Gunvor syksypuoleen käynyt totisemmaksi.

Hänen äitinsä iloitsi siitä, että juhannukseen oli vielä niin pitkä aika ja että oli niin paljon töitä, joihin hänen aikansa kului. Kauppa oli menestynyt hyvin, ja sillinsaanti lisääntynyt; oli hyvällä menestyksellä vedetty lahdessa nuottaa.

Ja suolaamon Hesekiel oli kuuluisa ympäri koko tienoon. Ei mistään sillistä maksettu niin hyvin kuin Herön sillistä; se meni suoraa päätä Englantiin.

“Hyvä on, että ansaitset rahaa” sanoi Elina-rouva — sillä taaskin oli tullut kirje, jossa pyydettiin lisää; mutta eihän se mitään tehnyt, kun sai sata prosenttia; paremmin ei voinut rahojaan sijoittaa.

Gunvor ei vastannut äidilleen mitään.

Svein ei enää kirjoittanut yhä usein kuin ennen. Monta postipäivää saattoi mennä, ilman että tuli tietoja, mutta eihän matkustaessa aina ollut sopivaa tilaisuutta; siis ei siinä ollut mitään ihmettelemisen syytä.

Mutta se kirje, joka viimein ilmoitti, että hän oli palannut Kristianiaan, antoi kuitenkin ihmettelyn aihetta. Siinä seisoi näet, ettei hän millään ehdolla valmistuisi kevääksi. Matka oli häntä rasittanut, ja sitäpaitsi oli vallan käsittämätöntä, kuinka laaja kurssi kuitenkin oli, kun siihen piti käydä käsiksi. Sitten oli myöskin erityinen tauti, jota hän tahtoi tutkia; nyt juuri oli muutamia tapauksia sairaalassa — ja kaikki tämä vei aikaa. Harvinaisen hyväin tuttavuuksiensa välityksellä, joista hän saattoi kerskata, oli hän terveydellisistä syistä saanut lykkäystä syksyyn. Ylämaan kunnanlääkärintoimella ei juuri ollut kiirettä. Siellä saattoi pitää viransijaista.

Kun Gunvor sinä iltana meni kamariinsa, ei hän heti pannutkaan maata, kuten oli luvannut äidilleen, jonka mielestä hän näytti väsyneeltä.

Hän otti esiin vanhasta shatullilaatikosta kaikki ne kirjeet, jotka hän oli saanut Torgerseniltä. Sitten hän istuutui niitä lukemaan merkiten lyijykynällä muutamia kohtia sieltä täältä.

Sen jälkeen luki hän kaikki merkityt paikat perätysten. Näin yhteen mittaan luettuina näyttivät ne hänestä toisenlaisilta:

“Nyt sitä mennään! Onneksi olkoon! Siunattu olet sinä kaupunkien seassa, sinä München! Ei paratiisissa voinut olla puoleksikaan näin hauskaa! Minusta meidän norjalaisten pitäisi saada apurahoja tänne tullaksemme, jotta pääsisimme happamista naamoistamme. Lorenzon täytyy mennä museoihin. Me kuljemme ihailemassa ihania, hämmästyneen näköisiä enkelejä ja madonnia, jotka näkevät unta taivaasta ja heräävät hyvällä tuulella. Mikä oivallinen ja köykäinen uskonto, eikö totta?”

* * * * *

“Tänään olimme katsomassa Böcklinin ‘Huvilaa meren rannalla.’ On tyyni ilta; eräs nainen seisoo katsellen. Minun oli pakko ajatella sinua! Muuten minusta aina tuntuu siltä kuin seisoisit jossakin katselemassa minua. Mutta palatkaamme tauluun. Hän on maalannut saman aiheen toisenkin kerran. Mutta silloin on jo ilta kulunut myöhempään. Myrsky tulee, se taivuttaa poppelia ja tempaisee naisen huntua. Hän seisoo kallion vieressä aivan muuttuneena, ja kuitenkin hän on sama. En ymmärrä, miksi minun täytyy ajatella sinua!”

* * * * *

“Me olemme pyhässä kaupungissa! Ilmakehässä, joka on tyyni, sininen ja täynnä sointua, kuten Lorenzo sanoo.

“Jospa aavistaisit, miten hän täällä tonkii! Hän rakastuu vanhan etruskilaisen muurin jäännöksiin, puhumattakaan keisarillisista patsaista ja kaarikäytävistä. Ne tekevät hänet ihan hassuksi. Ja hän on ruvennut kirjallisesti lavertelemaan Campagnan synkkämielisyydestä. Hän sanoo sitä selittämättömäksi. Silloin hänen pitäisi jättää se rauhaan.

“Niin minä teen.

“Tietysti minäkin tuhlaan aikaani näihin raunioihin; siitä Lorenzo kyllä pitää huolta. Me olimme Forumissa tänään, hänen väitelmänsä mukaan siinä temppelissä, missä vestaalit vartioivat pyhää tulta. Hänen silmiensä avulla olen nähnyt pitkät rivit kunnialla kruunattuja marmorivestaaleja istumassa alabasterisen vesisäiliön ympärillä, mistä noudettiin taivaallista vettä. L. ajelehtii täällä päiväkaudet; hänellä on tekeillä pitkä tutkimus vestaalien palveluksesta puhtaan naisellisuuden jumaloimisen osoitteena. Hän puhuu vanhan roomalaisen jumalanpalveluksen elvyttämisestä uudeksi uskonnoksi maapallon asukkaita varten. Mutta hän luulee siihen vielä menevän aikaa pitkälti, sillä sellaiset kuin käsitykset vanhoista neitsyistä nykyjään ovat, tarvitaan monia satoja vuosia kestävä hiljainen mullistus, ennenkuin pääsemme vanhain roomalaisten kannalle. ‘Mutta siksi onkin jo kiire aloittaa’, sanoo hän. ‘Aloita sitten jumalan nimessä’, vastaan minä. Minulla on muuta tekemistä, niin ettemme ole paljoakaan yhdessä. Mutta kun minä näen näitä roomalaisten korkeasti ylistettyjä kunniakansalaisia, Virgines Vestales Maximae, joille valtio pystytti kuvapatsaita, en voi olla hymyilemättä ajatellessani, etteivät he olleet muuta kuin vanhoja neitsyitä, joista sellainen melu nostettiin. Sen minä todellakin kerron Vikka-tädille.

“Minä tarkastin erästä sellaista tänään. Hän seisoo kokonaan verhottuna. Mutta eipä yksikään poimu saa himmentää hänen kuninkaallisen ruumiinsa kauneutta. Se on tuo suuri Flavia Publicia — mistä tulee, että kaikki, joka valtavasti vaikuttaa minuun, muistuttaa sinua? Mutta minusta he kuitenkin ovat liian ankaroita, nämä naiset, oikein milolaisen Venuksen kaltaisia, gunvormaisia itsevaltiaita, niinkuin sinä olit siihen aikaan kuin ensin tutustuimme. Niin, ne ovat liian ankaria. Ne himmentävät päivänvalon. Minä viihdyn paremmin osteriain, noiden viehättävien pikku ravintolain edustalla, missä elävät pienet roomalaisnaiset seisovat lauleskelemassa. Voi, mikä Jumalan luoma ihana maa tämä on! ‘Hitto vieköön, kun pitää matkustaa täältä Norjaan!’ kuulen ylt’ympärilläni niiden onnettomien huulilta, joiden on sinne palaaminen. Ymmärräthän, ne sillä tavalla puhuvat, joilla ei ole Gunvoria.

“Italiassa eläessä tulee vaihtaneeksi jumalia. Ei ainoastaan Rafaelin ole pakko astua alas siltä kunniaistuimelta, jonne pohjoiseurooppalaiset mielikuvitukset ovat hänet asettaneet… en tiedä, mistä se johtuu, mutta tuntuu siltä, kuin kaikki nuo eksymättömät germaaniset periaatteet, joilla on aivonsa kalustanut, eivät enää täällä olisi minkään arvoisia. Sillä täällä on aurinkoa kaikkialla. Yksinpä jo äänet täällä! — Ja naiset! Heidän pehmeät miellyttävät liikkeensä — ja heidän tummat, välkkyvät silmänsä, joissa ei ole huolen vivahdustakaan!”

* * * * *

“Sinä olet seurannut minua koko ajan! Sinä olet minun ankara, pohjolan jääkylmä omatuntoni — täällä ei sellaista käytetä. Mutta etpä koskaan ole peloittanut minua niinkuin eilen.

“Oikein minua värisytti, niin ankara olit Villa Borghesessa.

“Siellä oli Isis. Lorenzo seisoi ja lörpötteli, ettei kukaan hänen papeistaan ollut uskaltanut nostaa huntua hänen kasvoiltaan. Ja minä tunsin itse, että se olisi tuottanut kuolemaniskun kuolevaiselle. Mennäänpä, sanoin minä. Vanhat jumalat elävät vielä, hän polttaa minua kuin tulenliekki. Mutta Lorenzo piti minusta kiinni ja niin minun vastoin tahtoani täytyi seisoa siinä ja tuijottaa häneen, mutta ainoastaan sivulta, sillä jos häntä katsoi silmästä silmään, oli hän niin kauhistuttava puhtautensa suuruudessa, että itse suuri taivaanruhtinatar näytti hänen rinnallaan sangen yksinkertaiselta ja tyhmältä.

“Lorenzo väittää hänen sanovan: ‘Olen tullut sytyttämään tulta maan päälle’. Tietysti se on pelkkää laverrusta — onko yleensä ketään, joka sanoo niin. L. tekee raivoisia liikkeitä; minä laahaan hänet kanssani ulos… Kaikissa tapauksissa on Isis sinun näköisesi. Mutta miksi olit niin ankara? Jos minä joskus palaan kotia, täytyy sinun olla täynnä armahtavaisuutta! Mitä minä sille mahdan, että veri on kuumaa ja viini punaista? Yhtä vähän kuin sillekään, että Diocletianuksen kylvyissä, joissa ennen aikaan sielu ja ruumis virkistyivät suurissa marmoriammeissa, nyt istutaan kuivalla ja rukoillaan pyhää Bernardoa. Onko se minun syyni?

“Kiitetty olkoon pyhä neitsyt — maallisten naisten seurassa on parempi olla. Ja juuri nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä täytyy minun mennä, sillä L. tulee sisään ja jaarittelee kuin lupauksestaan päästetty trappisti-munkki. Minun täytyy lähteä ulos öljypuiden siimekseen, missä tummat silmät hymyilevät! — — —”

* * * * *

“L. saavuttaa paljon onnea italialaisella nimellään; mutta, Jumala nähköön, ei minultakaan onnea puutu!

“Mitä se minuun koskee, että he rääkkäsivät Giordano Brunoa ja polttivat Galilein? Minussa on tarve huvitella. Etkö sinä aina ole ollut samaa mieltä kuin minä siinä, että täytyy noudattaa luontonsa vaatimuksia! Jumalan kiitos, että edes jossakin määrin olemme järkeviä olentoja.”

* * * * *

“Lorenzosta voivat kyllä tehdä munkin ja sitten pyhimyksen. He tarvitsevat yhtä mittaa uusia pyhimyksiä! Minä olen myöskin osittain katolilainen. Se on totta tosiaan ihana uskonto, una, sancta et catolica. —

“Kaikkialla tavattavine kirkkoineen ja madonnoineen, jotka lempeästi katselevat maallisia puutteellisuuksiamme, joiksi ominaisuuksiamme aivan väärin sanotaan. Tahdon ilmoittaa sinulle, että ennenkuin vielä oikein olen ehtinyt kotiin, on minun Pohjolaisella neitsyelläni kaikkein kaunein aihe antaa minulle kaikki syntini anteeksi.”

* * * * *

“En ole enää katolilainenkaan, olen mahomettilainen. Et voi aavistaa, kuinka helposti täällä Parisissa muuttuu muhamettilaiseksi!

“Ja miksi en yhtä hyvin olisi kelpo moslemi.

“Silloin ei ainoastaan palvele yhtä Jumalaa, vaan myöskin suurta itämaalaista paavia, jolla on 99 nimeä ja joka vaatii järjestystä ja äärimmäistä kuuliaisuutta — ja sitten hän on niin käytännöllinen. On vain yksi asia, joka sinään on synti; se juuri siinä on niin mainiota, että pääsee noista pitkistä syntirekistereistä! Ja koraanissa seisoo: Jumala on armollinen, hän tahtoo tehdä jumalanpelon helpoksi, koska ihminen on heikko. — —

“Eikös se ole järkevästi sanottu!… Ja se myöskin, että jokainen ihminen kantaa kohtaloansa kaulaansa sidottuna. Kuuletteko sen, kuolevaiset! Mitä te siis pyritte?”

* * * * *

“Ave Maria! Minusta on siinä jo kyllin, että olen tullut takaisin Kristianiaan, vaikk’en sitten heti päistikkaa syöksyisikään tutkintoon. — — Katsopa Gunvor, olen hiukan uupunut matkan jälkeen suoraan sanoen; muhamettilaisena eläminen oli jotenkin rasittavaa, ja koska nyt kerran saan lykkäystä syksyyn, niin miks’en ottaisi vastaan tätä ihanaa lahjaa? Tietysti minä kuitenkin tulen sinne kesäksi ja me menemme naimisiin juhannuksena. Sen me varsin hyvin voimme tehdä, ja sitten minä syksyllä teen pienen retken tänne ja suoritan tutkintoni. Mitä tuohon kunnanlääkärinpaikkaan tulee, niin minä sanon: herran nimessä antaa aasien vartoa vähäisen, voivathan he saada viransijaisen, ja kun minä sitten tulen, niin otaksukaamme, että heti samassa on juhannus. Miks’emme rientäisi poimimaan punaisia ruusuja ja juomaan tulista viiniä?”

* * * * *

Gunvor otti vielä kerran kaikki kirjeet ja katseli niitä toista toisensa jälkeen. Sitten hän nyökäytti päätään hitaasti, aivan kuin itselleen todistukseksi siitä, mitä hän aina oli arvellut: että ihmisen käsialassa oli jotakin hänen verestään.

Hän sammutti lampun ja meni vuoteeseensa.

Yöllä hän näki unta tohtori Juellista. Hän oli seisovinaan Gunvorin sängyn luona ja hänen kasvonsa olivat täynnä surua, aivan kuin silloinkuin Gunvor näki hänet viimeisen kerran.

“Gunvor! Minulla oli suuria ajatuksia — mutta minä olin sidottu. Miksi et tahtonut vapauttaa minua? Miksi annoit vesitulvan nousta ylitseni?”

Gunvor heräsi kylmänhiki otsallaan.

Seuraavana aamuna antoi hän äidilleen Torgersenin viimeisen kirjeen ja käski hänen lukea sen.

Myöhemmin aamupäivällä meni Elina-rouva alas konttoriin ja vei kirjeen mukanaan. Hän nyökkäsi lyhyesti. “Arvelen, että nyt olet saanut punnita asiaa!”

Gunvor luki juuri parhaillaan ulkomaan postia. Hän katsahti äitiinsä.

“Niin” sanoi hän hiljaa. “Minä en tee toistamiseen sellaista, jonka olen huomannut tyhmäksi.”

“Ei Sveinistä koskaan mitään tule” sanoi äiti hitaasti, kovaan.

Gunvor katsahti häneen nopeasti. “Älä sano niin, äiti! Minä lähden illalla laivassa. Tahdon mennä sinne alas keskustelemaan Sveinin kanssa!”

“Mutta kuinka epäviisaasti sinä menettelet!”

“Niin äiti, nyt on minun vuoroni!” Gunvor katsoi äitiään surumielisesti.

Elina-rouva nousi seisoalleen.

“Sinä arvelet, että minä, joka jo olen kaikki voittanut, voin olla levollinen! — Mutta ei se silloin vielä minultakaan lopu — se alkaa uudestaan taas.”

Gunvor meni äitinsä luo ja syleili häntä. “Kyllä kaikki hyväksi kääntyy” sanoi hän matalalla äänellä.

* * * * *

Parin päivän perästä oli Gunvor Kristianiassa tavataksensa Sveinia ja saattaaksensa kaikki asiat jälleen kuntoon. Jo seuraavana päivänä hänen oli määrä palata.

Mutta samana aamupäivänä, jolloin hän aamusta asti oli kävellyt Sveinin asunnon, sairaalan ja yliopiston väliä häntä löytämättä, istui Svein Torgersen tapansa mukaan “Grand Hotellissa” totilasi edessään uusien, hyväin ystäväinsä kanssa.

Hän ei vähääkään aavistanut, kuka juuri sillä hetkellä astui ovesta sisään.

Mutta kun kaikkien silmät kääntyivät ovelle, katseli hänkin sinnepäin tylsästi ja välinpitämättömästi, sillä hän oli vielä veltto eilisestä.

Pitkä, solakka, huntuun peitetty nainen oli astunut sisään, pysähtynyt jonkun askeleen päähän ja seisoi nyt siinä katsellen ympärilleen.

Torgersen oli taas käynyt totilasiinsa kiinni. “No hei! Mulkoilkaa vain, hyvät ystävät! Maljasi, Krafft, olisipa hyvä, jos hiukan vastaisit nimeäsi — ja ettet honottaisi sillä tavalla!”

“Eikö totta Syversen?” Syversen nosti himmeät silmänsä häntä kohti, mutta ei viitsinyt vastata, kohotti vain olkapäitään. Syversen ei yleensä viitsinyt vastata.

Krafft oli nähtävästi enemmän hereillä. “Hitto vieköön, kuinka tuo on mittaa kasvanut”, honisi hän. Hän oli kääntynyt sinnepäin ja seurasi silmillään tuota vierasta naista, joka oli astunut muutamia askeleita eteenpäin, vetänyt huntunsa taakse ja seisoi siinä katsellen ympärilleen niin omituinen ilme kasvoissaan, että herrat vähitellen rupesivat heräämään. Ensin se oli heistä omituista, sitten se rupesi käymään naurettavaksi.

“Uskallan melkein vannoa, että tuo seisoo ja mittailee meitä”, honisi
Krafft. “Lempo vieköön, kuinka ruhtinaalliselta hän näyttää. — — —
Olen aikonut maalata Herodeksen puolison, korskean Mariannen — jos
saisin tuon malliksi, olisipa helkkarin — —”
“Pitäkää suunne kiinni!” sanoi Torgersen yht’äkkiä ja nousi paikaltaan.
“Ja haihtukaa näkymättömiin molemmat, sen sanon.”
Sillä nainen tuli samassa häntä vastaan. Se oli Gunvor.

“Hyvää päivää, Svein”, sanoi hän rauhallisesti. “Vihdoin neuvoi emäntäsi minut tulemaan tänne.”

Gunvor seisoi yhä edelleen katsoen ympärilleen miettivänä, kummastuneen näköisenä.

“Hyvä, että vihdoin tapasin sinut. Sillä minulla on vain vähän aikaa!”

Torgersen puristi hänen käsiään. “Mitä vielä”, sanoi hän ilosta säteillen, “tule tänne istumaan! Ne toiset ovat jo poissa, tule, nyt istahdamme. Et aavista, kuinka koomilliselta sinä näytät täällä, sinä olet kuin luonnon ilmestys, kuin raikas merentuulahdus, joka yht’äkkiä tulee ja — tarkoitan, et käsitä, kuinka omituisen vaikutuksen sinä teet täällä, sinä herätät kaikki nämä mieshenkilöt, katso vain, kuinka he mulkoilevat!” — —

Hänen kasvonsa loistivat ja hänen rehelliset, siniset silmänsä katsoivat Gunvoriin niin luottavaisen iloisina, että Gunvor oikein tunsi helpotusta.

“Sinun pitää istuutua”! intti Svein. “Älä nyt välitä tuosta toti — pahasesta. Me otamme toisen pöydän, katsopa tänne! Kahvia!” sanoi hän viinurille. “Kahvia ja jotakin karvasta. Eikö se olisi hyvää sen päälle — niin, kuule, Gunvor!” Sveinin silmät, kädet ja koko mies olivat yhtenä ainoana anteeksipyyntönä. — “Jos vain olisin tietänyt sinusta, niin — niin voit olla varma siitä, etten olisi ollut tässä seurassa viime yötä — — sellainen seura kuin se itse teossa oli; kun katson sinua, Gunvor, tuntuu se minusta oikein kurjalta.”

Svein katsoi ympärilleen. “Kas, nyt täällä jo on oikein siistiä — minusta täällä yht’äkkiä on käynyt niin puhtaaksi — niin tosiaankin, on kuin sinä olisit tuonut mukanasi jotakin merestä, joka huuhtoi täällä kaikki puhtaaksi.” — — —

Ja hän jatkoi yhtä mittaa puhettaan. Hän oli jo käynyt sangen virkeäksi ja pirteäksi.

“Mutta, rakas ystävä, tahdotko jo mennä?”

Sillä Gunvor oli noussut seisoalleen. Ei näyttänyt siltä kuin hän viihtyisi täällä.

“Täälläkö sinä tutkit sitä tautia, josta puhuit?” kysäisi hän.

Torgersen rupesi nauramaan: “Rakkaani, älä nyt ole niin ankara! Ajattele, kun sinut ensin näin, tuntui siltä kuin olisit ollut tuo nainen ‘Huvilasta meren rannalta.’ Mutta nyt sinä jo melkein olet Isis! Taikka vielä pikemmin madonna. Mutta hän ottaa kaikki niin ymmärtäväisesti!… Rakas ystävä. Istu nyt, täällä on niin hyvä olla. Ja voi tehdä sinulle hyvää nähdä näin hienoa kahvilaa, luulemma, ja hiukan kahvilaelämää, vai kuinka?”

“Minähän olen sen jo nähnyt.” Gunvor napitti hansikkaitaan.

“Oletko todellakin”, sanoi Torgersen nauraen. “Se kävi minusta melkein liian pian.”

Gunvor antoi katseensa vaeltaa ympäri. “Olen”, sanoi hän hiukan kärsimättömästi. “Minä tunnen sen jo!”

Hän oli tosiaankin sitä mieltä. Mutta Torgersen ei ollut milloinkaan aavistanut, että maaseutulaiset saattavat olla niin itsepintaisia.

Ja heidän täytyi jättää kahvi sikseen!

Asunnossaan tuli Gunvor jo puheliaammaksi. Hän tahtoi tietää kaikesta.

Eikä Torgersen voinut valehdella. Gunvor sai vastauksen kaikkeen, mitä hän halusi tietää.

“En voi oikein suuttua sinuun” sanoi hän. “Sinä olet niin rehellinen.”

Gunvor istuutui ja katseli häntä. Hän oli ehkä muuttunut toisella tavalla kuin Gunvor oli ajatellut.

“Mutta nyt tästä pitää tulla loppu! Sinun pitää suorittaa tutkintosi kevääseen. Ennen en tahdo nähdä sinua Herössä. Sanothan itse, että voit sen tehdä. Ja sitten on paras, että jätät nuo herrat Krafftit ja Syversenit, ellet tahdo jättää minua.”

Svein seisoi perimmäisen ikkunan luona ja katsoi ulos. Ei auttanut kieltää, ettei hän ollut hiukan häpeissään. Sitten hän hyökkäsi Gunvorin luo ja jäi seisomaan hänen eteensä.

Gunvor oli sanonut sen puoleksi leikillä, mutta samalla oli jotakin surumielistä ja jyrkkää, äärettömän jyrkkää hänen syvässä katseessaan.

Svein heittäytyi alas ja painoi päänsä hänen syliinsä. Kun hän sen taas nosti, oli hänellä kyyneleet silmissä.

“Hyi häpeä sinulle, kun puhut niin häijysti”, kuiskasi hän.

“Mutta nyt tästä pitää tulla uusi elämä”, kuiskasi hän taas. Gunvor ei vastannut mitään. Hän katseli vain eteensä. Hänen silmissään oli jotakin, ikäänkuin hän olisi katsonut Sveinin ja hänen elämänsä ohitse.

Mutta Svein tunsi, että Gunvorin kädet olivat kuumat.

“Gunvor”, kuiskasi hän, “jos sinä sanot rakastavasi minua, niin vannon Isiksen ja madonnan kautta, etten pane jalkaani ‘Grandiin’, ennenkuin olen lääketieteenkandidaatti. Enkä sitten millään ehdolla — silloin tahdon mieluummin matkustaa.”

Gunvorin läpi kulki väristys.

Svein huomasi sen, kalpeni ja painautui häneen.

Gunvor kumartui hänen puoleensa, rajusti, ja suuteli häntä.

“Minä rakastan sinua”, soperti hän.

II.
Jo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon valaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin — maasta ja merestä nousee voimakas höyry.

Alhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin kuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii punaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta taimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja kosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä eteen sattuu.

Kaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat olleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin — täyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin laiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita, missä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.

Ja laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat, sillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset ja linnut, elämöivät rannalla.

Myrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten hiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat räkättäen ja tirkistellen — tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien lyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.

Elämä uhkuu. Kevät on tullut.

* * * * *

Pienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland ja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän voinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä tavallisesti merikäärmeeksi.

Tyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen harjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne tahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin luo. — — Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön kartanoon… niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta sellaista — hän saisi sitä nyt nähdä.

Hän kääntäytyi puoliksi ja tirkisteli erästä noista pikku tuvista, joita oli venelaiturin yläpuolella.

Samassa näkyi hänen äitinsä ovessa ja huusi. Ääni oli terävä ja siinä oli vieras sointu.

Irmild kyyristyi alas veneeseen. “En, Herra nähköön, sitä en tee, menkää Te itse, Saara!”

Hän kohottausi taas istualle ja pani molemmat kätensä leuan alle. Hänen pitkät, kalpeat kasvonsa kävivät uppiniskaisen, miettivän näköisiksi.

Veneet kauas etelään, etelään… purjeet ylös ja sitten ympäri maailmaa!

Muutamia veneitä tuli kalamatalikoilta Herön edustalta. Hän näki, miten veneet olivat täynnä turskia, niin että ne olivat vajota… näki kalastajain tulla laahustavan maallepäin ja kahlaavan raskaat, märät merisaappaat jalassa, niin väsyneinä, että tuskin pääsivät perille. — — — Oli sekin elämää! Jäädä tänne Myrlandiin vielä edelleen! Mahdotonta!

Toista oli, kun nuo vieraat merimiehet saapuivat tänne, tai kun huvipursi oli täällä ja Sir John tuli joka päivä ottamaan häntä ja hänen äitiään sinne… Mutta sitten he matkustivat pois. Nyt ei ollut mitään muuta kuulemista kuin tuo vanha meripahanen, joka painautui rantaa vasten ja tiesi kertoa kaikista tapahtumista, kaikista, jotka olivat hukkuneet syvyyteen tai joutuneet maan alle.

Mutta voisiko se sanoa, mimmoista olo Herössä tulisi. Neljä vuotta hän oli nyt käynyt heidän kustannuksellaan parasta täkäläistä koulua, mutta nyt he olivat keksineet sen, ettei hänen enää olisikaan terveellistä jäädä tänne Myrlandiin, hänen piti asua heidän luonaan ja tulla oppineeksi ja hienoksi. Niin, sitäpä hän aina itsekin oli ajatellut. — — —

Miten surkea ilma — pelkkiä välkkyviä maininkeja tuli vyöryen, ei ainoatakaan laivanhylkyä näkynyt merellä. Hän loikoi pitkänään ja sulki silmänsä hymyillen. Toista oli elämä, silloinkuin tuo ankara hirmumyrsky raivosi ja laivat tekivät haaksirikon ja vieraat merimiehet joutuivat tänne… Miksei yhtäkään nyt enää viskautunut maihin?

Hän oli ainoastaan kymmenvuotias, kun espanjalainen oli täällä — nyt, kun hän on kuudentoista vanha, ei ketään muita tullut kuin noita kurjia kalastajia, eikä mitään muuta tapahtunut kuin että hänen isänsä, niin heikko ja raihnainen kuin olikin, pieksi hänen äitiänsä, joka oli suuri ja voimakas ja kaunis, mutta kurja — on niin kurjaa antaa tuommoisen miehen itseään läimäytellä — tuollaisen vanhan ilkiön.

Hän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.

Oikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin tytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä, mitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut ymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa hän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt sen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja voimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet nauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi kaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista pitkien aaltojen harjalla — joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin. Nyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään — parasta siis korjata luunsa täältä.

Hän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella liikkeellä syöksyi hän veneestä.

Äiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti; mitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt hänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä. Hän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti päästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan paksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.

Irmild pysähtyi hiukan alemmaksi. “Arvelen parhaaksi, että lähden samalla.”

Saara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten hän pani itkuksi.

“Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko, ja sinä olet minun ainokaiseni.”

Irmild nauroi. “En minä enää sinun omasi ole, sillä nyt menen.”

Saara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä vastaan.

“Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan”, — hän katsoi varovaisesti ympärilleen — “et sinä voi olla niin sydämetön, että menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!”

“Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä. Sinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö jalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään häntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti hänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja kaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa. Ja miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää kehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä pahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä.” — — —

Saara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja imartelevaksi.

“Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten muuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi — sillä monta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!”

Mutta yht’äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. “Sinä olet kauhea otus Herran edessä, niin olet.” — —

Sillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät hänen ympärillään.

Hän nauroi ja lauloi:

Hih ja hei ja hih ja haa kuules tätä asiaa, luo vain häijyst’ katseesi, meren panen niskaasi. Hei!

“Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja enkelin.”

Hän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.

“Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane vain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo.” — —

Sitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.

Hän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi siinä ja voivotteli — ei hän voinut sille mitään — sillä hän, Irmild, oli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.

Ja hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa katseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli sen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui pitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt erikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein luurankomaisen laihaa ruumista.

Yht’äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä.
Pitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.
Ensin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä, ja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella tavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo ennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta… ja siinä kulki tie aina ylös auringon vuorelle… Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden poikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä tuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja viiniä, oh, niin makeaa… aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti voi niin hyvin…

“Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!”

Hän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän oli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.

Mutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei se nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi, pitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi raapia…

“Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?”

Voi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi tosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi. Katsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen viiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa, tässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille, täällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa… lorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki itsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä… se tulee, niin että polttaa, polttaa.

Hän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua levähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti. Nyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.

Perille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet, pikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko oli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin siivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä hänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä, sillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.

“Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!” sanoi
Elina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä
Irmildin luona.
“Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt tietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn — mitä minä sille tekisin, äiti?”

“Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin”, vastasi Elina-rouva ja katsoi ylös työstään. “Ellei hänestä taas ole mihinkään, niin on se liian aikaista! — — Talo käy pian oikein väkirikkaaksi”, lisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.

Pihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen Laila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa. “Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken — silloin voipi paljon”. Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta Elina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä lapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.

Hän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime viikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin tavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä tahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin oikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin tuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan ja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.

“Se käy kyllä päinsä”, oli Elina-rouva sanonut. “Sillä hän on, Jumalan kiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!”

Ja Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä oli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.

Mutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään, vaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli tehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle; ottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa, etteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina mustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen newfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut Pikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi talossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna näyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi — pian koko talon väki teki samoin.

Kaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään siitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.

Ja sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti ruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin karheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti sanottaman Tonetaksi.

Sillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain hetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.

Ei kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin Pikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän oikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui ihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä Pikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta puolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.

Oli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä ystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen historiansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi tehnyt kyllin sen hyväksi.

Naapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi ahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna myrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään selvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut rääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena lintuna — sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus se oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen pehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi se piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut häpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva vihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.

Nyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja se näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia pihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.

Muitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea kellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel suolaamossa ja palvelijat ja ne muut — niin että kun hän väliin unissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle, rupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.

Irmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä. Laila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja sitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä, ja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin siellä seisoessa.

Väki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin äärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle päin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi konttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan tiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren raivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä kukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko häntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia papereja.

Elämästä, jota Myrlandissa vietettiin, tiesi Saapas-Tobine kyllä yhtä ja toista. Hän oli ollut siellä apuihmisenä. Siellä Myrlandissa oli raha aina ajoittain virtana vuotanut. Silloin ei Saara-muori viitsinyt kädellään työhön kajota, vaan käveli punaiset sukat jalassa ja aamukaapu yllään ja oli julman ylhäinen. Sitten saattoi taas tulla mitä suurin puute.

Mutta siksi ei ensinkään ollut Saapas-Tobinen mieliksi, kun hän näki Irmildin poikkeavan tuvalle päin — sillä hän, Irmild, oli kummitus ja, niinkuin Jumalan kirjassa seisoo, häijy pettämään niiden silmät, jotka hänet näkivät. Ja kaikkia nuoria miehiä, jotka pyrkivät Jerusalemin kunniaan, tahtoi Saapas-Tobine varoittaa, sillä epävarmaa oli, onnistuisiko kenenkään saada Irmildistä ihmistä.

Irmild ei huomannut, että Saapas-Tobine vetäytyi pois ja että piiat seisoivat kuiskaillen, kun näkivät hänen suuntaavan tiensä suolaamoon.

Sinne oli tullut muutamia uusia, kauniita poikia — ja sitten siellä oli Hesekiel.

Kun hän oli heittänyt takin päältään ja seisoi työssään niin korkearintaisena, leveäharteisena, notkeana ja joustavana, omituinen valo silmissään, ei Irmild voinut kääntää katsettaan hänestä.

Hän oli jo kyllä huomannut, että hänen täytyi sietää paljon, jos aikoi jäädä Heröön ja tulla hienoksi ja ylhäiseksi, mutta kun sitten päivän koulu oli päättynyt ja tädin kaikki käskyt ja komennukset olivat ohitse, niin tuntui oikein makupalalta hiipiä tänne —.

Tosin Hesekiel ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta piiloutua ei hän kuitenkaan voinut, hän kumartui, hän ojentautui, hän nosti taakkoja. Voi, miten suorana hän astui sillitynnyri olallaan, miten komea hän oli, liikkuipa hän sitten tai seisoi alallaan. Mielihyvän kylmä väre kulki Irmildin ruumiin läpi.

Mutta ilo loppui. Gunvor tuli alas ja otti hänet mukaansa, tuli jok’ikinen ilta ja vei hänet pois. Viimeiseltä hän ei enää saanut mennä sinne.

Ja Irmild totteli, aivan kuin asia ei olisi voinut olla toisin.

Mutta hän saattoi aina tavata Hesekielin, jos meni vastapäätä olevalle tunturille; sieltä näki tarkalleen kaikki, mitä suolaamossa tehtiin.

Ja sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka täydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän hyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän Irmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä. Luojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.

Muuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa järkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen välttämättömyyden tavoin yht’äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt ravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan — niin omituisesti kuluttava, mutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja epäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin polkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.

Oli todellinen nautinto rakastaa häntä, — senkin tähden, että hän oli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet pelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle luonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin silmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa. Hän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin yhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen hillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut hänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.

Vikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli alituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina sanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.

Mutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa. Kun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi käyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan nolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin…

Kun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät loistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka pakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.

Ja jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja nykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään ja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten, vilvoitellaksensa sitä siinä.

Käsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?

Sänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin kallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta merimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse, pää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri, viheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen, sädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta liekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine tulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen. Kotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen ja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin… Vieläkin hän joskus teki niin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.

Mutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa, nimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi ja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä kukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin auktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.

Sillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia virsiä.

Varsinkin tuo “O pyhä henki armias, Valaise sielun’ valollasi” Sen sävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus vaivasi.

Iltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti nukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja sydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli — aina silloin kuin hän leikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän oli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen epätoivoisena: “mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas ja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt edestäni… hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi siitä… tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän vuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon… toinen minun täytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen… muuten voisin sen myöskin sytyttää tuleen… ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on palamaisillaan —”.

Ja näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi, ettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä siellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset asiat pälkähtäneet päähän.

Ja Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan itseltään.

Samalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran vuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan lääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen nuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja luki, mitä siellä seisoi:

Auta mua seljan lehti, koska kuume vaivaapi. Sinä voitit, seljan lehti: jopa kuume katoopi.

Ehkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä turva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin Irmild jo nukkui.

Mutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia parantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.

Eräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut selville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon kuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai niiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei koskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä rakastamatta!… Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös ja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi mennä sisään herättämään tätiä.

Eikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka valkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen vaipuneena — hän ravisti häntä.

“Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut tässä yksin ja se on niin ikävää… Ajattelepa, minusta hän oli täällä, itse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin pitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!” — — —

Täti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään kovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.

“Poloinen!” sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild notkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.

Täti oli neuvoton.

“Voi poloinen”, mutisi hän, “en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa tuomarin olevan täällä — en voi sitä käsittää.” Ja hän nousi ylös ja lähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä laidalle.

Ei ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka oli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin uniin.

Ja sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa — se oli kuitenkin varmin keino.

* * * * *

Tuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli, niinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi kauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan sadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut nimensä.

Lehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.

Ihmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei olisi välittänyt heistä.

Edellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti ihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän aina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut kylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi kertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa kukin joutunut pietiksi. — — — Eikä hän koskaan illalla kulkenut apteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa, jokaiselta vastaantulijalta: “Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö kukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!” Ja hän sai sen tietää — sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä apteekkarilta: “No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?”

Mutta tämä nykyinen — hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän luultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat. Eikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa, että siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin ankkurittain ulkomailta. — —

Yhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä epämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta asia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen vaiheilla.

Muutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina Jönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat ennen mitä tahansa — — —

Niinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi kenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista keskustelunainetta teetä juodessaan!

Eivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat — niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän vain itse sai olla rauhassa — ja päästä kaikesta.

Siksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä ennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina, kun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen ympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin se ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin rauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma näytti niin pehmeältä.

Ja kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän vaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä nyt saavuttaa.

Ja joki sitten — kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa kohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana tiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman synneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden välitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.

Ja sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi. Yhdestä pulmasta vain ei päässyt — tuomari Edmund Falck yksinäisestä elinkautisesta itsevankeudestaan.

Tämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen entiset saavutuksensa.

Täällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia — oli niin mainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan myrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun “äijä itse” tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja paiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas maalle.

Tuo puhetapa “äijä itse” kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta — ja kun “äijä” sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli aivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.

Kummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan jättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin tuoden terveisiä hänen äidiltään.

Voi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän pikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa maailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio — —

Voi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan korvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan — luodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän muisti. — Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö! Hänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen — mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa —. Monta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena. Omituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa sisimpiin säikeisiin — vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin tallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli tuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään vielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä sitten oli seurannut.

Hänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan ja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon todellisuuden edellä! — — Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin pitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei hän mielestään enää voinut sitä kestää. — — Vihdoinkin eräänä iltana istutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen rinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa kukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! — —

Mikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään. Mutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan itkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän ryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet riipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan —

Ei ollut siellä vielä kesä!

Sitten hän rauhoittui, kävi välinpitämättömämmäksi ja tylsemmäksi, sillä hän ei jaksanut enää odottaa sillä tavalla, eikä enää välittänytkään. Siitä se hänen elämänsä sitten meni vikaan. Hänellä ei ollut kärsivällisyyden henkeä, ei voimaa odottaa — hän otti siis sen, mikä oli lähinnä —.

Kumma, kuinka kaikki nämä seikat johtuivat hänen mieleensä pitkillä venematkoilla. Luodetuuli se niin rauhaisasti lauloi kaikesta. Ja nuoruudenunelmat palasivat ja antoivat hänelle anteeksi.

Muutenkin hänen oli kaikin tavoin hyvä olla täällä Herössä. Hän oli pannut kuntoon itselleen hauskan kodin, täynnä muistoa niiltä ajoilta, jolloin hän eli elämää ja matkusti ympäri puolen maailmaa saadakseen osansa tämän maan ja seitsemän taivaan ihanuudesta. Hän oli palannut takaisin siltä retkeltä — nyt hän tyytyi Lehtoon.

Ja hauska täällä olikin, varsinkin hänen yksityisessä konttorihuoneessaan ja viereisessä pienessä arkihuoneessa. Hän nimitti niitä aarreaitoikseen, sillä siellä oli monien taulujen ja veistokuvain joukossa arvokkaita esineitä menneiltä, suurilta ajoilta.

Sisällä arkihuoneessa oli hänellä palanen Italiaa. Sohvan päässä oli purppuraan puettu, kultatukkainen Magdaleena ja hänen vieressään hopealle hohtava Katariina, joka polki kuninkaita jalkainsa alle.

Flyygelin kohdalla riippui kokoelma aseita. Siellä oli turkkilaisia käyräsapeleita, pitkiä, teräviä metsäpuukkoja ja toledolaisia miekkoja hopeisine kiinnikkeineen.

Ja siellä täällä kasvien ja verhojen välillä etruskilainen vaasi, kreikkalainen jumala, tanagralainen pystykuvanen — ja jotakin kaikesta tästä ilmassa, entisten aikain hiljainen henkäys, suloinen värien ja piirteiden sopusointu, joka vaikutti kuin äänetön soitto.

Niin, tämä oli pieni rauhaisa paikka elämän takana, mistä kukaan ei voinut häntä löytää.

Kun hän loikoi leposohvallaan itämaisen verhon alla, kun hänen ystävänsä Delfin makasi pantterinnahalla uunin edessä ja kun jotakin kukkivaa oli ikkunassa — ja sitten hyvä sikari ja täytetty viinilasi edessä — niin eipä oikeastaan ollut mitään, jota hän olisi kaivannut.

Ja kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole hullumpi olla puutarhassakaan.

Jo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän havainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta muilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun ilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista ja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä — ne olivat kuin aalto pelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän oli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala kulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa viiniään — — —

Tosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön. Täällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä olemattomallekin — ja eikö se ole onnellisuuden merkki?

Ja nyt kauniilla säällä — kun illat eivät käy sen pimeämmiksi kuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine tulipunaisine nesteineen — —. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen ajatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin hiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.

Ja liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän hämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi, että voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin, joka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista, puoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi hänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.

Sillä kerran hän kulki rohkeita teitä — ei ollut kysymyskään muusta kuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki odottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen osakseen.

Hyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat! Kyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen ihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa loistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla. Ehk’ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin, olihan se yhdentekevää!

Kun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat välttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin mitäpä sitten muusta.

Ja niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän juo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista; ei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen käsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? — —

Enimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck tällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla aika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan turmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.

Ja kun hän oli joutunut käräjäpaikalle, oli hän aivan toinen mies kuin veneessä. Niinpiankuin hän istui oikeutta, saivat hänen silmänsä aivan toisen ilmeen. Kuka tahansa saattoi sen huomata.

Välisti hän kävi metsästämässä ystävänsä Delfinin kanssa. Se oli hiljalleen ajava, täysirotuinen englantilainen ajokoira, joka ei milloinkaan hänen mieltään pahoittanut ja vallan uskomattomasti jakoi kaikki hänen harrastuksensa.

Viime aikoina oli molemmilla paljon hommaa saadakseen eläviä jäniksiä istutetuksi läheisille pikku saarille. Ja he odottivat hyviä tuloksia, kun siellä ei ollut kettuja ja vesi oli aina avoin.

Sitten tuomari huvitteli itseään vähäisen myöskin luonnontieteillä. Tyyninä päivinä nähtiin hänen istuutuvan veneeseen varustettuna merikortilla, luodilla, pohjakaapimella ja kiikarilla. Häntä huvitti tutkia meren eläin- ja kasvikuntaa — oli sangen hauska laivakiikarilla katsella merihauraa, joka kiiltävine pronssinkarvaisine haaroineen ajelehti edestakaisin kylmässä pohjavirrassa, sillä aikaa kuin pikku elävät kömpivät tummaa pohjaa pitkin ja suuret, komeat korennot liitelivät vedessä.

Olisi melkein pitänyt olla poikaiässä, voidakseen nauttia tästä.

Välisti hän otti nuorisoa mukaansa. Ne antoivat hänen mielikuvituksilleen ravintoa. Kerran hän oli ottanut Irmild Myrlandin ja rovasti Thymannin pojan kanssansa; mutta sitä hän ei toistanut.

Rovastin poika oli ylioppilas ja niin huvitettu ihmisoikeuksistaan, että hän käytti tilaisuutta koko ajan puhuakseen niistä.

Irmildillä ei ollut silmää sellaista varten. Häntä huvittivat kalat paljon enemmän ja koko hänen notkea pitkä ruumiinsa kumartui yli veneenlaidan. Joka kerta kuin pohjakaavin tuli ylös, hän tunsi salaperäistä, pelonsekaista iloa. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän itse olisi ollut kotoisin tuosta pimeästä maailmasta ja nyt kiikarin läpi yht’äkkiä nähnyt omaisensa.

Ja kun hän katsoi tuomariin päin, oli hänen mustissa silmissään jotakin sinisenviheriää, värähtelevää kuin vesi, noidantulenmoinen, luokseenvetävä voima, jotakin, joka muistutti siitä tarmosta, millä muutamat merieläimet imevät itsensä kiinni, mihin tahtovat.

Tuomari ei enää tahtonut häntä mukaansa — sen hän oli visusti päättänyt.

* * * * *

Oli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin tunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa katsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.

Elina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki sitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.

Sillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien latvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa kuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat päättää, tahtoivatko olla mukana.

Koirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet päässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät valkeita pyrstönalushöyheniään.

Elina-rouva katseli niitä kylmästi. “Voi, miten typeriä ne raukat ovat, ne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään.”

Gunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.

Alempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen huolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä, ruskeilla silmillään.

“Äiti, älä mene niin kiireesti”, sanoi Gunvor matalasti ja istahti varovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.

Voi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä, tulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden kaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi — — hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.

Elina-rouva ei enää kuullut tarkkaan ja hän pysyi rauhallisena.

“Nyt meidän on meneminen!” sanoi hän.

Alhaalla harjanteen juurella kulki tie Lehdon pihan poikki ja he näkivät tuomarin astuvan ulos ja tulevan ystävällisesti tervehtien suoraa päätä heitä vastaan.

“Eräältä nuorukaiselta olen hiljakkoin oppinut, että täytyy pitää kiinni ihmisoikeuksistaan! Eikö ole ketään, joka voisi neuvoa minua, eikö minulla naapurina ja vuokralaisena ole sellaisia neuvonantajia.”

Elina-rouva nauroi ja katseli häntä hyväntahtoisesti sillä aikaa kuin
Gunvor töin tuskin sai torjutuksi Delfinin hyväilyjä.
Tuomari katsoi Gunvoria ja jatkoi iloisesti: “Nyt kun arvoisat rouvat ovat olleet siellä alhaalla ja tulleet vakuutetuiksi, että parannuskeino oli tepsivä, eikä Torkel enää lyö Saara-muoria, niin olisi ehkä aika jo vähän ajatella muitakin naapurejansa. En voi tosin luvata, että täällä olisi yhtä jännittäviä tapahtumia, mutta olkaa ystävälliset älkääkä menkö oveni ohi! Olkaa hyvät!”

Ja hän johdatti heidät sisään verannan portaista.

“Huomatkaa, kuinka kaikki täällä sisällä lausuu teidät tervetulleiksi!” sanoi hän innokkaasti ja ohjasi Elina-rouvan sohvaan persialaisen katoksen alle.

Sillä aurinko pilkisti samassa sisään, piirteet ja värit heräsivät ja puhelivat, hienot uinahtelevat harmoniat muuttuivat säveliksi. Eräässä ikkunassa oli muutamia valkeita ruusuja, jotka täyttivät huoneen viileällä, suloisella tuoksulla.

“Se on uusi ruusu”, sanoi tuomari “Eeden nimeltään. Eikö luulisi, että
Eedenin ruusut ovat jo aikoja sitten lakastuneet?”
Gunvor katsoi häneen ja hymyili: “Tosiaan! Mutta millaisia tulpaaneja
Teillä on! Tuollahan on koko ikkuna täynnä” — —
“Niin, minä olen hyvin vanhoillaolija. Minulla on sama tulpaanikiihko kuin ihmisillä 200 vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin… sillä niinkin ymmärtäväinen mies kuin Plinius oli ihastunut niihin! Hän sanoo, että ne pitää ripustaa savuun ja sitten panna kreikkalaiseen viiniin saadakseen niiden purppuran hehkumaan. Sitä minä nyt en ole koettanut… sillä kun aurinko paistaa sisään niinkuin nyt, on jo siinä kyllin — rauhallisille ihmisille!”

“Niin, Te olette liiaksi vanhoillaolija! Niin Teistä kerrotaan! Oikein paatunut oikeistolainen!” sanoi Gunvor iloisesti ja istuutui äitinsä viereen.

“No, sehän on hauskaa! Vaikkakin minä paremmin sovin Pliniuksen kanssa, ei asia suinkaan voi olla toisin, sillä täytyyhän sitä välttämättömästi joutua rekisteröidyksi, eikä ihmisillä ole täällä monta etikettiä! Olisi edullisempaa olla tulpaani, sillä niitä on 5000 lajia… Uskallanko tarjota jalosukuisille naisille kupillisen kahvia? Emmekö tuoksuavassa mokassa esittäisi maljaa inhimillisen kehityksen lähenemiselle tulpaanien kaltaiseksi.”

Miina Jöns tuli samassa sisään tuoden kahvin ja Elina-rouva heti huomasi sen olevan “mokkaa”. “Se maistuu hyvältä” sanoi hän ja ryypiskeli kahviaan mielihyvällä, ja rupesi sitten puheliaasti kertomaan tuomarille yhtä ja toista entisestä ja nykyisestä sikäläisestä elämästä, höystäen kertomuksiaan, kuten hänen aina oli tapana tehdä hyvällä tuulella ollessaan, pienillä sattumilla ja huomautuksilla, joita tuomari erityisesti ymmärsi pitää arvossa.

Gunvor puhui neiti Jönsin kanssa, ihaili hänen villalankakoruompelujaan, kuunteli pitkää, surullista kertomusta Seriannasta, kyökkipalvelijasta, ja voitti koko hänen sydämensä kutsumalla häntä Heröön Elina-rouvan syntymäpäiväkemuihin.

Paikkakunnan naiset eivät kohdelleet neiti Jönsiä hyvin. Ensinnäkään eivät he pitäneet sopivana, että hän luulotteli pääsevänsä tuomarin rouvaksi, ja toiseksi saattoi olla vieläkin sopimattomampia asioita — ja näiden syiden perusteella eivät he tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Mutta tämä ei estänyt kamariherratarta eikä Jeanette-rouvaa käymässä ihailemassa tuomarin tulpaaneja. He olivat juuri samana aamupäivänä olleet siellä.

Gunvorin mielestä neiti Jöns ei näyttänyt hullummalta. Hän oli kookas, ujo, vaaleaverinen nainen, silmät maahan luotuina. Ettei hän ollut sanottavasti korkearientoinen, sen ei Guvorista olisi pitänyt loukata noita toisia.

Kun neiti Jöns meni ulos kahvitarjottimineen, nyökkäsi hän hänelle kaikkein ystävällisimmin.

Tuomari oli tullut erinomaiselle tuulelle. Hän meni itse kellariin noutamaan Niersteiner-Glöckiä. Juuri nyt sitä piti juotaman, juuri nyt kuin vihreistä laseista tuli tämä valovaikutus ja viinistä tuo lehtimetsän tapainen viileys.

Hän pyysi lupaa saada juoda jalosukuisen Herön rouvan kanssa. Arapialaisissa temppeleissä sanottiin olevan viiniä, joka virvoittaa enemmän kuin tuuli erämaassa ja parantaa minkä taudin ja sydänsurun tahansa. Temppelin papit sen tallettivat ja antoivat sen tulla vanhaksi sielunvoimain uudistamista varten; ja he säilyttivät sen vuodenaikojen vaihteissa ja pitivät sen läpikuultavana ja kirkkaana tynnyreissä. Elina-rouvassa oli jotakin, joka muistutti häntä tästä viinistä… ja hän tiesi myöskin, mitä se oli: kun ihminen on elänyt elämänsä rohkeasti niinkuin Elina-rouva, niin hän voittaa korkeimman kauneuden: vanhuuden, se se vaikuttaa kuin jalo, arapialainen viini!

Elina-rouva hymyili ja joi hänen kanssaan.

“Teidän sanoissanne on viiniä, ei suinkaan minun — minä käytän ainoastaan terveellistä, jokapäiväistä ruokaa!”

Hän nousi seisoalleen. Hän oli luvannut neitsyt Jönsille tulla katsomaan tämän taimilavoja, ja sitten oli parasta ruveta jo ajattelemaan kotia.

“Niin minä siis pyydän, että Te jäätte tänne sisään” sanoi tuomari ja meni istumaan Gunvorin luo.

“Tosiaan”, vastasi tämä hymyillen, “minun tekee mieleni katsella täällä ympärilleni.”

Hän nousi ylös ja kulki ympäri salissa.

“Miten kaunis pieni kapine!” — Hän osoitti kallisarvoista firenzeläiseen tapaan silailtua lipasta. Jousi ponnahutti sen auki, juuri kuin hän tarttui siihen. Siinä oli pieni revitty kirja.

Gunvor katsahti häneen. Tuomari punastui ja Gunvor asetti lippaan nopeasti takaisin paikalleen tuntien tehneensä epähienosti.

“Se on minun aapiskirjani”, sanoi tuomari vältellen, “se, josta äiti luetti minua. Hän kuoli, kun minä olin kahdeksanvuotias.”

Syntyi hiljaisuus.

Hän oli sanonut “äiti” semmoisella tavalla kuin jos jotakin pyhää olisi kulkenut hänen ajatuksissaan sekä jonkinlainen pelko, että joku huomaisi sen.

Gunvor kulki edelleen ja näytti kiintyneen kokonaan toisiin asioihin.

“Tulkaa nyt ja istukaa!” sanoi tuomari äkkiä. — “Nyt on teidän vuoronne vastata! Oletteko Tekin niitä, jotka valittavat sitä, että minä olen paatunut oikeistolainen?”

“En, minä uskon, että Te olette hyvä. Sillä ei ole koskaan mitään, joka olisi Teille oikein mieleen. Sellaista oikeistoa luulen meidän tarvitsevan. Meidän tarvitsee saada taso korkeammalle! — —”

“Tiedättekö, että ihmisillä on paljon valittamista Teidän suhteenne?”

“No niin!” Gunvor hymyili aivan rauhallisesti. — “Se olkoon heille sallittu!”

“Teidän kanssanne on silloin mahdoton tulla toimeen. Tehän ette kuulu oikeistoon ettekä vasemmistoon! Kamariherratar valittaakin, ettei Teillä ole omaa kantaa, ja rouva Jeannette sanoo, että Teissä on monta vikaa! On niin tavallista, että naisissa on vikoja, sanoo rouva Jeannette. Hän pitää paljon enemmän miehistä. — —”

Gunvor nauroi.

“Älkää naurako”, jatkoi tuomari ja pudisti päätänsä, vaikka hymy sopikin hänen mielestään niin hyvin Gunvorille. — “Teidän syntiluettelonne ei ole vielä lopussa! On joku, joka syyttää Teitä, ettette ole edes naisasianainen! Se on törkeää! sanoo rouva Schwane — hän oli täällä eilen. Naisasianainen, — sehän on kielelliseltä kannalta katsoen mitä naurettavin sana! Jos minä erittelisin sen, saisitte nähdä, miten kauniita johdannaisia siitä tulisi… mutta muutoin, kun oikein ajattelee asiaa, ei naisasia ole mitään muuta kuin miesasia — minkätähden ette tahdo olla miesasianainen?”

Gunvor istui ja järjesteli neiti Jönsin villalankakeriä. — “Teidän ei pidä puhua sellaista!” sanoi hän vähän kärsimättömästi. — “Mutta tarkoittakaapa sitä tahi älkää, olette oikeassa!” Hän katsoi ylös tarmokas piirre suunsa ympärillä.

“Onko totta, että kuulutte kamariherrattaren eetilliseen yhdistykseen?” kysyi Gunvor hymyillen pienen vaitiolon perästä.

Tuomari istui ja katsoi Gunvoriin vastaamatta mitään.

Tuota vakavaa suuta ei kaunistanut sellainen vakavuus. Minkälaiset kasvot Gunvorilla olikaan! Arkioloissa suljetut ja kulmikkaat, melkein läpäisemättömät — mutta hymy oli aurinko, joka sytytti elämää, kaikki ovet lensivät auki, nuo raskaat piirteet peitti kevät hienolla sulollaan, naisellisella hempeydellä, joka muistutti ruusujen uhkeutta. —

Hetken hiljaisuus syntyi taas.

Gunvor nojautui taaksepäin ja antoi katseittensa liukua ylt’ympäri. Hän ajatteli, että sopi niin hyvin, ettei liian paljon puhuttu näissä huoneissa. Sitäpaitsi tiesi hän, että tuomarin tapa oli puhua näin jaksoittain, väliajoin, joka ikäänkuin kutoi yhteyden eri aineiden välillä. Ja vielä — hän ei voinut selittää sitä itselleen, mutta paussit olivat kaikkein parhaita, antoivat niin miellyttävän tunteen hiljaisesta, suloisesta rauhasta ilman soraääniä — niin, se se oli ihmeellistä, hänestä he eivät milloinkaan tulleet niin hyvin toimeen kuin silloin, kuin he eivät puhelleet. Siinä oli sellaista rauhaa, ei mitään, jota ei olisi ymmärtänyt!

Hän istui suu puolihymyssä.

“Mitä Te nyt harrastatte?” kysyi tuomari taas äkillisellä tavallaan.

“Se, mihin ihmiset käyttävät aikansa, on itse asiassa sangen yhdentekevää”, jatkoi hän; — “mikä on tärkeää, se saa mennä, niinkuin voi, sillä ei ole mitään merkitystä! On avattu kansainvälinen kilpailu uuden valtiovaakunan ehdotusta varten. 90 päivän kilpailuaika! Lähetetyt ehdotukset ja piirustukset asetetaan julkisesti näytteille. Ensimmäinen palkinto 30,000 frangia. Sitäkö Tekin harrastatte?”

Gunvor katsoi häneen vakavasti. — “Älkää puhuko niin! Minä harrastan sitä”, lausui hän hitaasti, “mikä on minun onneani, tarkoitan, että saisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi.”

“Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada muuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän jumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta kamalaa ‘Meidän Herraamme’ onkaan, jos minä saan kysyä? — — Ja onni! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni on Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä — —”

“Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra tuomari, — ja uneksitte.”

Hän nauroi. — “Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta minä voin niin hyvin täällä sisällä… täällä minä olen keksinyt Jumalan salaisuuden!

“Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat kärsineet. — —

“Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta puodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, — jonka minä kerran tunsin. Sentähden minä ostin sen.”

Tuomari vei hänet konttoriinsa.

Se oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti pistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi elävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna mustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen otsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne eivät tahtoneet ilmaista.

“Sitä minä muuten ajattelin” — tuomari näytti hänelle vanhaa pyhäinkuvaa. “Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään niin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja suu — eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen aikaan… ja miten sielut ovat olleet syvät voidakseen kärsiä niin… ja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä, ennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?… Katsokaa, se se on, jossa minä levähdän!”

Gunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma, raskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. Oli jotakin, joka kalvoi häntä!

Gunvor katsahti pöydälle. Siinä oli pieniä ruukkuja, erilaisella soralla ja pikku kivillä puoleksi täytettyjä.

“Se on meren pohjasta, tuo sora”, sanoi tuomari muuttuneella äänellä.
“Minä olin panemassa niihin nimilippuja, kun naiset tulivat.
“Kas, tuolla menee äitinne puutarhaan neiti Jönsin kanssa. Istukaa siinä tuolilla, niin tuon Teille lasinne. Viini on suloinen asia, se on Jumalan salaisuus! —

“Maljanne, Herön äiti, tenhottaremme!”

Hän kohotti lasinsa aurinkoa kohti, jonka valo virtasi sisään.

Gunvor hymyili ja nosti lasinsa hänen lasiansa vastaan ja kallistui sitten takaisin tuoliin. Auringonsäteet leikkivät hänen hiuksissaan.

“Minusta on oivallista, ettette anna sanoa itseänne neidiksi. Se ei todella olekaan Teille sopiva nimitys: Teillä ei ole mitään yhteistä pikku neitien kanssa!…”

Gunvor istui puoleksi vaipuneena ajatuksiinsa eikä vastannut.

“Tehän olette aivan yksin täällä”, sanoi tuomari äkkiä.

“Luuletteko niin?”

Gunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy — väsynyt ja kuitenkin niin rohkea.

“Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?” kysyi hän. “Miksi tulette niin myöhään ja lähdette niin varhain?”

“Siksi, että — — —”

“Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että ihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!”

“Minusta se on niin ikävystyttävää!”

“Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että inhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin meitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua paljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on ehkä parasta. — —”

Gunvor rupesi nauramaan. “Te olette minusta oikein ilkeä lörpöttelemään!”

“Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään — ettehän Tekään ole keksinyt ihmisluontoa!… Muudan järkevä mies sanoo, että menee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole oppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia paikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: ‘Herra Jumala, millainen onkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'”

“Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen! Täällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin kysymyksiin.”

“En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä todella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän tahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole sekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi kunnanvaltuuston jäsen!”

“Ettekö Te siis odota mitään?”

“Kyllä, minä odotan, että itse alkaisin tulla kunnolliseksi ja että alkaisi tulla lämmin pohjoisnavalla!”

“Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? Teidän tapanne puhua on kuin jonkinlainen vaatekappale, iso, väljä viitta, johon kääriydytte!”

“Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? On tuhmasti, että Te olette niin säännöllisesti valveilla! Täällä ylhäällä on merkillinen maa ja merkillisiä ihmisiä. Meri, viileä meri on heissä kaikissa, Teissä vallankin!… Täällä oli lämmin ennen vanhaan — tiedättekö sitä? Ajatellapa, että täällä kasvoi iki vihreitä saksanvaahteria ja villejä rypäleitä! Nyt on kaikki pukeutunut toisiin muotoihin, hämäriin satuihin, valkeihin unelmiin ja syviin levollisiin silmiin — mutta se on liian hyvin kätkettyä, täällä on liian viileää!”

“Se on huoneen ilman syy, joka on liian lämmin”, hymyili Gunvor. “Te istutte liiaksi sisällä, herra tuomari!”

“Miten suvaitsette, huoneen lämpö on tärkeä osa meidän sivistyksestämme! Tekään ette siis usko mihinkään, ette pappiin ettekä profeettaan! Millainen ihminen Te olette? Olette saanut liian paljon raitista ilmaa! Asia on, kuten sanon, Teissä on meri!”

Gunvor keskeytti hänet vilkkaasti.

“Niin on asia! Miten saisin kansan pitämään arvossa raitista ilmaa? Sillä juuri sitä heiltä kaikilta puuttuu! Ette voi ajatella, miten matkoilla ollessani käytän viekkautta ja väkivaltaa saadakseni ovet ja ikkunat auki! Etenkin naiset ovat vastahakoisia; eivät tahtoisi millään ehdolla luopua siitä ilmasta, minkä heidän keuhkonsa kerran ovat hengittäneet ulos, sen pitää päästä jälleen sisään! Moinen vanhoillisuus ei ole hyvä… eikä muutos toisiin oloihin ole sitä parempi — —.”

“Teillä on niinmuodoin se heikkous, että tahdotte huolehtia niistä, jotka elävät pilaantuneessa ilmassa?”

“Miks’en, jos vain voisin! — Mutta minä en tahdo matkustaa enää!”

“Minkä vuoksi?”

Gunvor kääntyi häneen ja naurahti.

“Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä — kaikissa tapauksissa! Tuolla alhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on maailmassa.”

“Teitä raukkaa!”

“Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi… on minusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin rantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä rannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!”

“Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi ottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä päivinä, lukekaa Carlylen kirjaa ‘Sankarien palvonnasta’… se on tuolla pöydällä!

“Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten jumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt puuhianne ja askareitanne!… Teidän siveellisyytenne on puutteellinen, madame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian ei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei yksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä mittaa.” — —

Gunvor naurahti jälleen. “Hyvin epäilyttävää minusta — siinä tapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että on kirjoitettu niin huonoa historiaa — se se ehkä on syynä siihen, että me emme ole toisenlaisia.” — —

“Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta, kun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että heitä uskottaisiin!”

Gunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.

“Eikä minun tarvitse paljastaa itseäni enempää. Emmekö voisi puhua jostakin muusta?”

“Teidän sulhasestanne esimerkiksi! Uskotteko häneen?”

Gunvor katseli hymyillen eteensä.

“Niin, hänessä on jotakin, mikä muistuttaa minulle, mitä joskus on sanottu jostakin toisesta: hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea sitä!”

“Ja kenties luetaan alituisesti samaa, vai onko tullut useampia lukuja?” — —

Gunvor ei oikein pitänyt tuomarin äänestä, hän vilkaisi äkkiä ylös. “Hän on toisenlainen nyt kuin ennen; hän on terve ja aina kasvamassa; sellaisia pitäisi meidän muidenkin olla.”

Hän nousi ja silmäsi pukuansa.

Tuomari nousi myöskin hymyillen. “Älkää näyttäkö niin ankaralta! Minä pelkään muuttumismahdollisisuuksieni olevan hyvin epävarmat. Mutta olen aina ihmetellyt sulhastanne! Kuten sanottu, hän pysyy uskomattoman nuorena ja terveenä, mutta hän hämmästyttää minua olemalla niin totuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja sitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua.”

Gunvor katseli häneen rukoilevasti. “Kun hän nyt tulee naapuriksemme, täytyy teidän tulla ystäviksi!”

“Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää, ja toinen on kuolemassa.”

“Kas tässä!” Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui flyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon doorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.

“Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet niitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa selkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja katselen — saadakseni hieman selkärankaa… Samalla kuin ritari Svein kuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee häntä siunauksella. — —

“Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!”

Hän avasi flyygelin ja istuutui.

Gunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka hakivat jotakin — tunnelma ei päässyt esille. —

Sitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: Marcia funebre sulla morte d’un eroe.

Oli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin, joka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli kuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. — — Mutta se ei ollut mitään surua!

Ei voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut: puhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo hienoin, uljain — minkä elämä alituisesti surmaa…

Siksipä ei ollutkaan mitään valittamista — ainoastaan huolehtia kunniallisesta hautauksesta…

Nyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.

Ylpeänä rientävä juna sen tallasi. Ja se syöksyi esiin tummana, säteillen mahtavasti.

Se kiiruhti pois maasta taivaisiin; pilvet syrjäytyivät, korkeus avautui ja jätti sijaa, taivas toisensa perään, aina suureen, valkoiseen eetteriin, äärettömyyteen — —

* * * * *

Gunvor nousi. Oli hämärtynyt. Tumma Ignoto seinällä näytti miltei häipyneeltä, vain silmät tuijottivat häneen pimeyden läpi — salainen tuska vapautui, hiipi huoneeseen ja valitti.

Tuomari nousi flyygelin äärestä, meni auttamaan Gunvoria pukeutumaan.

“Tuolla tulee äitinne!” hän sanoi.

Gunvor ei vastannut; hän meni ulos ennen häntä.

“Toivoisin, että joku tahtoisi soittaa sen minulle kuollessani!” sanoi hän tullessaan portaille ja ojentaen kätensä tuomarille.

Tuomari puristi sitä ääneti.

Pihalla he kohtasivat Elina-rouvan, joka tuli puutarhasta neiti Jönsin kanssa.

“Nyt on soudettava naiset kotiin kaikella kunnialla”, sanoi tuomari hilpeästi. “Vene ulos, Antton! Viiri huippuun, ja kaikki kolme miestä airoihin!”

Hän seurasi heitä alas.

“Milloin saamme nähdä tuomarin Herössä?” kysyi Elina-rouva ojentaen hänelle kätensä.

“Heti, se on: puolen tunnin kuluttua!”

Gunvor seurasi häntä katseellaan, kun hän meni mäkeä ylös jälleen.

Koko mies oli täynnä vastakohtia. Solakka ja voimakas rakenteeltaan, hartiat jo kumarassa. Pää oli hiukan kallellaan; hänessä oli huoneessaistumisen synnyttämää velttoutta, voiman ja heikkouden sekoitusta. Ainoastaan hänen käynnissään, joka oli kevyt ja joustava — polvet vain hiukan notkuivat —, oli jotakin, joka ikäänkuin yhdistyi koko hänen persoonallisuuteensa.

Hän seisoi huiskuttaen, kunnes vene kääntyi niemen nenitse.

“Hän juo liiaksi!” sanoi Elina-rouva. “Miesparka, totta on, mitä ihmiset sanovat; näin sen siitä tavasta, jolla hän piteli lasia.”

Hän sanoi sen tukahtuneesti, surullisesti. Hänen tuli sääli häntä.

Hän ravisti päätänsä. “Ja neiti Jöns! Tuomarille olisi parempi, jos hänellä olisi vanha Domenica siellä.”

Gunvor teki kärsimättömän liikkeen. Eikä siitä puhuttu enempää, ennenkuin vene saapui perille.

Silloin hän käänsi päänsä ja katseli poispäin.

“Kuuluu laulua! Minusta kuuluu laulua mereltä!”

Elina-rouva tiesi hyvin, että merellä saattoi kuulla laulua ja että se voi olla enne.

Mutta nyt oli kauan siitä, kuin Elina-rouva oli kuullut mitään sellaista.

“Oh, ei, se ei ole mitään”, sanoi hän ja astui maalle.

III.
Täysi kevät on tullut.

Raita kukkii, kärpäset paistattavat itseään päivänpuolella, kauniit siniset perhot ovat aikoja sitten tehneet ensimmäisen retkeilynsä.

Västäräkeillä on kiire; ne ajelevat sääskiparvia ja sudenkorentoja. Alhaalla joessa rääkyttävät sorsat katsellen ympärillensä. Pehmein siivenlyönnein lentää lehtokurppa niiden päällä, ja rämeikössä leikkivät kurpat.

Ylhäältä harjanteelta kuuluu sydämellisen hellä, houkutteleva ääni, joka sanoo koko ajan: du! du! Se soi niin hillitysti, niin lempeästi helkkyen tihenevästä metsästä. Se on sepelkyyhky.

Lehdossa ja Herön puutarhassa lentelevät linnut edestakaisin koko päivän. Leppälinnut lienevät saapuneet, sillä kuuluu hienoja, haihtuvia huiluääniä ja lirityksiä, jotka häipyessään helähtävät kuin helmisade.

Ja mikäli päivät menevät, tulee ilma täpö täyteen epämääräistä, vienoa surinaa: mehiläisten ja kimalaisten hyörinää. Ne lentävät pesistään ja niihin takaisin ja juovat loistavista kukkateriöistä mettä, ja tuhansilla pikku elävillä on hyvä olo pajunurvuissa. Ylhäällä haassa, missä lemuaa kanervalta ja metsältä, oleksii hyyppä yksiksensä. Se on hääpuvussa. Se istuu suorana ja jäykkänä sysimustin rinnoin ja viheltää kaihomielisen laulun päivästä, joka on tullut — ja menee jälleen niin nopeasti.

Ja ihmiset kuulevat sen. Heidän täyttyy ajatella samaa. Joka kerta kuin kohtaavat ja ottavat toisiansa kädestä, he sanovat: Niin, nyt on kaunista hetkinen!

Mutta metsässä on laulurastas ottanut johdon; se sanoo, että on kiire, ja kaikki rientävät. —

Lempeinä öinä saattaa miltei kuulla, miten kaikki kasvaa, kuuluu selvästi, miten ummut aukeavat ja lehti kehittyy. — — Ja kun aurinko tulee esiin, on hiljaista suhinaa, iloista vilinää valkeissa vuokoissa ja kullankeltaisissa leskenlehdissä. Ne katsovat ympärilleen: tässä minä olen! Ja kivitasku kivikossa maiskuttaa ja sanoo: Niinpä niin!

Puut eivät puistossa voi odottaa. On niin kiire — —

Koivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen alas niin sydämellisesti… Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti suorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat vapisten rehevyyttään. — Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät vesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava käsittämätön odotus… Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi odottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on lähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni kullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle — ja ilma täyttyy vaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.

* * * * *

Oltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja Anders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä höyrylaivan maihinlaskupaikalta.

Päivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina. Vanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja siistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli vielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut, — vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli pannut valkoisen ruusunsa.

Gunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.

Hän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.

Iso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja viisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.

Mutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut päähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut puhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska silläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia Jumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.

Naisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin, — väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.

Sillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin sanottavaa — koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä — hän sanoi sen niin, että se vaikutti virkistävästi.

Siinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä peseytyminen on — kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä vanhurskauttamisen että pyhityksen — niin, lyhyesti kaikki asiat.

Ihmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia asioita; — mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei koskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja selvästi.

Mutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.

Kappalaisella ei voinut olla mitään sitä vastaan, että Gunvor opetti kansalle terveydenhoitoa, mutta tilaisuus ei koskaan ollut hyvin valittu. Tänä päivänä oli mielissä jotakin, mikä oli tärkeämpää. Hän sitäpaitsi liioitteli terveydenhoidon merkitystä ja käytti epäkirkollisia, harhaanviepiä lausuntoja.

Rovasti oli ratkaisevasti sitä vastaan. Hän ei sietänyt sellaisia keksintöjä. Yleensä hän ei tietänyt muuta kuin että naisten tulisi olla nuhteettomia ja hiljaisia eikä antautua opettamaan. Hän tahtoi viitata 1 Timot. 2: 12.

Hänkään ei voinut käsittää, miten ihmiset viitsivät seisoa ja kuunnella niin joutavaa lorua.

Useat olivat rovastin kannalla. Johtui tosin olosuhteista, että rovastinkin täytyi toisinaan puhua jokapäiväisistä asioista, mutta se tapahtui silloin toisella, innostuneella äänellä ja niin juhlallisissa muodoissa, että useimmat olivat vakuutetut, että siinä kuitenkin oli jotakin erityistä.

Kokouksen loputtua ja Gunvorin tultua ulos seisoi kappalainen odottamassa häntä portaiden edustalla.

“Oletteko veneellä, muuten saisitte seuraa”, arveli hän. “Emme tulleet valmiiksi ennemmin neuvotteluissamme tuolla ylhäällä — —”

“Minä menen hiekkasärkkäin poikki”, sanoi Gunvor lyhyesti; hän oli väsynyt, ja kappalainen rasitti häntä.

“Voimmehan kaikissa tapauksissa kulkea yhdessä kappaleen matkaa!”

Hän käveli Gunvorin rinnalla ääneti ensimmäiset minuutit, kunnes olivat tulleet polulle. Silloin seurasi erityisellä tukahdutetulla voimalla: “Minä pyydän Teitä jättämään nuo terveydenhoitohommat!”

Gunvor kääntyi puoleksi häneen ja hymyili hiukan.

“Ehkä Te ja rovasti tahdotte?”

“Tahdomme koettaa; sitä ei ole tehtävä sillä tavalla, että käsitteet menevät sekaisin!”

“Ei, siinä olette oikeassa”, sanoi hän hitaasti. “Käsitteiden sekaannus on ikävää. Minä jouduin sellaiseen sekaannukseen kirkossa viime sunnuntaina. Siellä luettiin seurakunnan jäsenille kehoitus lausua ajatuksensa jostakin — — —”

Kappalainen pysähtyi äkkiä ja katsoi Gunvoriin; hän ei tietänyt, oliko kuullut oikein. —

Gunvor jatkoi tyynesti: “Niin, rovasti luki; hän kuuluttaa kirkonkokouksen pidettäväksi jumalanpalveluksen jälkeen, pyytää täysivaltaisia seurakunnan jäseniä istumaan paikoillaan, käskee toisten mennä. — Sanon Teille jotakin, herra pastori: kirkon tarpeita ymmärtäviä seurakunnan jäseniä on tällä paikkakunnalla vain nuo kaksi, kolme naista, jotka menevät tuolla ja joiden täytyy äänioikeudettomina poistua kirkosta. Heidän sijaansa kutsutaan kaikessa ystävyydessä ihmisiä, jotka antavat palttua kaikelle eivätkä ymmärrä tuon taivaallista muuta kuin mitä koskee maksaa ja traania. Herra Tobiassen ja herra Vind esim., mitä tahdotte heistä, Te kaukonäköiset herrat?”

Kappalainen tarttui rajulla liikkeellä Gunvoria käsivarteen, ja hänen katseessaan ilmeni äkillinen suuttumus.

“Gunvor Herö, Te puhutte huonojen naisten lailla! Mitä Te tahdotte? Että hävityksen kauhistus seisoisi pyhällä vuorella! Tahdotteko, että pappi tulisi uskottomaksi?”

“Tahdon, että hän kunnioittaisi tavallista ihmisoikeutta, tahdon, että hän kerran oppisi näkemään ja käsittämään, miten papit ovat Jumalan nimissä menetelleet pahoin naista kohtaan ja juuri senkautta horjuttaneet sitä vanhaa rakennusta, joka sanotaan kirkoksi. — —”

“Sallikaa minun lisätä vähän! Uskon, että päivä on kerran tuleva, jolloin me palaamme takaisin luontoon, kaikkiin kasveihin ja eläimiin oppiaksemme aakkoset, sillä me saamme varmaan aloittaa alusta!”

Kappalainen laski jälleen kätensä kovaan Gunvorin käsivarrelle; hän puhui hitaasti, kylmän hillitysti.

“Turmeltunut ihmissydän on sama kaikkina aikoina. Juuri Teitä uhkaa vaaraa tiedollisella ja etenkin siveellisellä alalla. Te olette tullut omavaltaisuuden ja väärän vapauden harhateille, asetutte Jumalan sanan yläpuolelle, irroitatte vanhat siteet, riistätte itsenne vanhasta pakosta. Älkää olko niin varma, että se on oikein! Olkaa kernaammin mukana taistelemassa kaikkea ajan epäkirkollisuutta ja lihallista itsevaltaisuutta vastaan!” —

“Tahdon mieluummin opettaa ihmisiä pesemään itsensä! Minä uskon veden kasvattavaan voimaan!”

“Kuulkaa, mitä sanon Teille! On kerrassaan mahdottomuus rakastaa Jumalaa ja vihata kirkkoa; siinä suhteessa täytyy vallita järjestys ja kunnioitus! Juuri meidän aikamme käytännöllisessä mielessä ja sen pintapuolisuudessa, uskokaa minua, kun tämä käytännöllinen harrastus tulee elämänkäsitykseksi, piilee vaara; on tultu jumalattomuuteen. Teidän on vaikea taipua jumalansanan kuritukseen, mutta Teidän täytyy! Ja uskokaa — —”

Gunvor keskeytti hänet, irroittautuen samalla hiljaa hänen lujasta pitelystään. “Minä uskon myöskin täällä maan päällä toteutettavissa olevaan vanhurskauteen; se se tekee elämän minulle valoisaksi! Ja uskon, että on tuleva aika, jolloin ei ole niin monta ihmistä kuin nyt, joiden kädet ovat verissä. Silloin on Jumalan valtakunta lähellä, se valtakunta, jonka hyväksi me kaikki työskentelemme!”

“Oletteko suuttunut minuun!” — Gunvor antoi hänelle kätensä ja katsoi hänen säihkyviin, tummiin silmiinsä.

“En, mutta tahdon rangaista Teitä Herran sanalla — —”

“Älkää, herra pastori, jos siltä kannalta asian otatte, niin ette saa; tiedän kaikki, mitä tahdotte sanoa, joten tuhlaatte vain aikaa; hyvästi, Svein tulee illalla!”

Gunvor oli jo mennyt muutaman askeleen, mutta kääntyi takaisin ja ojensi hänelle kätensä hymyillen: “Eikö ole hyvä, etteivät kaikki naiset ole yhtä kiusallisia kuin minä? Miten rouvanne jaksaa, huvitteleeko hän paljon? Tehän saatte hänet pian taas kotiin.”

Kappalainen piti hänen kättään silmänräpäyksen omassaan, seisoi ja katseli maahan; — hänen ankarat kasvonsa saivat lempeän, raskaan ilmeen. Sitten hän äkisti katsahti ylös ja sanoi pehmeämmällä, puoleksi tuskallisella äänellä: “Se ei kenties ole hyödyllistä!”

Pastori lausui jäähyväiset nopeasti ja lähti pois.

Gunvor katui, että oli maininnut mitään hänen vaimostaan, ja katseli tuokion hänen jälkeensä, ennenkuin jatkoi matkaansa hiekkasärkkäin välitse.

Mutta pian hän oli unohtanut kaikki tyynni; — täällä oli niin tyyni ja hyvä! Vain hiekkaa, joka livetti ja äänettömästi hävitti jokaisen hänen askelensa jäljen, nuorta kanervaa ja meriheinää ja kevyttä usvaa, joka tuli mereltä!

Oli niin tyyni. Ja kuitenkin oli, kuin liikkuisi joku valkeiden hiekkasärkkien välissä… kuin ne soluisivat pois ja vaihtaisivat muotoa seuraavassa minuutissa; — oli, kuin olisi ilma täynnä kuulumatonta ääntä, jotakin lempeää, hyvin salaperäistä, jotakin syvää ja voimallista kuni kaipaus, joka tällä hetkellä virtaili hänen veressään.

Sillä nyt tulisi Svein muutamain tuntien kuluttua!

Gunvor nousi kummulle. Hänen edessään leikki meri vyöryttäen pieniä kohisevia, leikkiviä laineita vasten valkoista rantaa — loitompana se lepäsi siintävänä, kimallellen kultaisena auringon säteissä.

Hän jäi seisomaan onnellisesti hymyillen. Aina lapsuudesta asti oli meri ollut hänen ystävänsä ja uskottunsa; merelle kävi hänen matkansa vielä joka aamu, — vielä saattoi hänestä olla nautinto hakea paikkoja, mihin ei koskaan tullut ihmisiä, ainoastaan linnut ja raivoisat aallot.

Hän kulki kotiinpäin.

Kuu nousi kalpeana ja kummeksivana, sillä ei ollut ketään, joka huomaisi sitä, ilma oli täynnä ruusunhohdetta, tunturien päällä paloi taivas ja sammui samalla kuin meri alhaalla levisi väreilevän hopean lailla — — —

Ja suviyön valoisa huntu kietoutui tunturien ja rantain ylle; ulappa oli täynnä veneitä, jotka odottivat sillejä. Kuului aironvetoja ja muita ääniä maihin… ulompaa, missä suurveneet ankkuroivat, saattoi hän kuulla veden hupaisan loiskunnan… rakkaita, tuttuja ääniä! Aina hänen ensimmäisistä ikävuosistaan asti olivat ne säestäneet kaikkea, mikä tapahtui — nytkin ne olivat mukana odotuksessa ja ilossa.

Kotiin tultuansa oli hän hetkisen äitinsä luona, ja vakuuttauduttuaan siitä, että kaikki oli kunnossa ja että Irmild oli mennyt levolle, hän lähti rantaan odottamaan Sveiniä.

Pitkä, laakea ranta oli pelkkää laineiden kuljettamaa ja silkinhienoksi hiomaa hiekkaa; siellä täällä pisti esiin kanervia tahi karhunmarjapensaita; ne ryömivät liekojen luo, jotka tumman aallon tavoin reunustivat rantaa.

Hän irroitti veneensä ja lähti vesille.

Hän kuuli tyrskyt niemen ympäriltä; ne löivät kumeasti onttoja kiviä vasten;… se kuului yön soitantoon, odotuksen valoisaan lauluun.

Tuli muutamia pikku laineita, ne lipuivat vasten venettä, nostivat ja kiikuttivat sitä maata kohti jälleen.

Ylhäällä suolaamon yläpuolella kulki joku ja lauloi.

Se oli Saapas-Tobine; hän ei ollut vallan viisas eikä koskaan ymmärtänyt mennä maata suviöinä. Hän kulki laulaen kalastajalauluansa, ja ilma oli niin selkeä, että Gunvorista tuntui jokainen sana tulevan alas veneeseen.

Ja Saapas-Tobine aloitti juuri alusta, kun Gunvor parilla hiljaisella aironvedolla souti lähemmäksi.

Kolme miestä ne matkasi purrellaan
pois läntehen, laskulle päivyen.
Kukin aatteli kaukana armaitaan;
kotimökkiä, joukkoa pienoisten.
:|: Sillä naisill’ on taisto, ja miehet uurastaa,
on tarpeita paljon ja hiukan saatavaa! —
Mut meri se on tuolla ja uhkaa! :|:
Kolme naista ne illalla valvoeli
tulitornilla laskeissa auringon.
Yön kohdussa syvyys se liikahti,
he kulkivat, mieli on rauhaton…
:|: Sillä naiset ne kärsii, ja miehill’ on työ,
kun myrskyt ne ärjyy ja aallot ne lyö! —
Ja meri se nousee ja uhkaa! :|:
Kolme ruumista paisteessa päivyen,
vene kaatunut rannalle ajelehtaa.
Kolme naista ne itkevi kaivaten
niitä, joit’ eivät konsaan kohdata saa…
:|: Sillä miehet ne kärsii ja naisetkin, —
paras heille, kun pääsevät pikemmin
sen vallasta, mi nousee ja uhkaa! :|:
Tuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne kokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä, Herra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat teot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen — —

— — Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän tiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli riittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.

Ettei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä taisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja heidän kaikkien hyväkseen. — — —

— — Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää hänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä tempaistakseen onnen itselleen? — —

Hän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.

Hiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.

“Jumalan kiitos!” äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui ensimmäisen “hyvää iltaa.”

Tuli valoisaa ja rauhallista — ei mitään tiellä.

Ja kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa säteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei koskaan olisi ollut mitään tiellä.

Mutta kuitenkin — kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet syliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että nyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä onnettomuudelta.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kävelyretken tehtyänsä, he menivät tohtorin huoneeseen katsoakseen, miltä se näytti.

Olihan siitä tullut hyvä, liian hyvä; se nyt olisi vain hänen praktiikkiansa varten. Saisiko hän kysyä, eikö vasen sivusta ollut kunnossa, eikö tulisi talossa häitä päivän tai enintään kahden perästä?

Gunvor pani kätensä hänen suulleen. Svein otti sen ja suuteli sitä; hän katsoi Gunvoria silmiin, olivathan ne samat, jotka olivat luvanneet rakastaa häntä.

Gunvor laski päänsä silmänräpäykseksi hänen olkaansa vasten tuntien äkkinäistä, vastustamatonta halua antaa kaikkien vaikeuksien mennä tiehensä ja vain onnellisessa varmuudessa ottaa vastaan hänen rakkautensa.

Miksei voisi tapahtua, niinkuin hän tahtoi, miksei jo tänään häitä?

Hän sai hillitsemättömän, riemuitsevan halun polkea maahan kaikki näkökohdat, kaikki, mikä hänen omassa luonnossaan oli esteenä.

“Minä en tiedä!” kuiskasi hän vapisten. Oli, kuin hän Sveinin suutelossa kadottaisi kaikki ajatuksensa ja voimansa, kuin nousisi joku uusi, valtavampi kuin ajatus: — mielen synkästä syvyydestä se nousi, kosketti häntä taikasauvallansa, ja hän taipui voitettuna huumaavaan riemuntunteeseen.

Miksei täysin onnellinen ilman varjoa ja puutosta? Miksei saada kaikki odotuksensa täytetyiksi? Eikö ollut synkkä aika ohitse!

* * * * *

Elina-rouva käveli ikkunan ohi heidän vielä siinä seisoessaan. Hän pysähtyi tuokioksi ja tirkisteli heitä; hänen kasvonsa kävivät harmaankalpeiksi ja jäykiksi.

Sitten hän meni edelleen ikäänkuin vaivalloisesti.

Tiesihän hän, että Gunvorissa oli Herön verta… jäisikö kaikki epävarmaksi tästä puolin? — —

Kumpikaan ei ollut nähnyt häntä.

Hitaasti irroittautui Gunvor Sveinin sylistä.

“Svein!” Ja hän veti hänet mukaansa sohvalle. “Istuudu nyt tähän! Sanon sinulle jotakin!”

Hän laski molemmat käsivartensa pöydälle ja tuki päätänsä käsiinsä; hänen silmiinsä oli tullut toinen ilme. “Kuule, Svein!” tuli hymyillen, puoleksi rukoillen, “ethän sinä ole odottanut. Sinähän se olet antanut minun varrota kokonaisen vuoden! — — — Ja nyt on niin, että sinä saat odottaa minua hetkisen.”

Svein katsoi häneen, loistaen kuten ennen, sillä nyt hän oli varma hänestä.

“Suuri Gunn, onko se hauskaa, mitä sinä sanot?”

“Ei, Svein, ainoastaan vakavaa! Ensiksi ei asuinhuoneistoa ole pantu kuntoon meitä varten; on käytetty niin paljon rahaa tänä vuonna, tiedätkö; on pitänyt lähettää pojillekin… Niinpiankuin voimme, rupeamme laittamaan, ja toiseksi, Svein, eihän haittaa, jos opimme tuntemaan toisiamme vähää paremmin ensin… Äiti tahtoo niin, olen luvannut sen hänelle!”

Hän nousi, kulki edestakaisin muutamia kertoja, pysähtyi sitten Sveinin eteen, joka istui kuin ei olisi kuullut mitään.

Hän otti Sveinin pään käsiensä väliin, taivutti sitä taaksepäin ja katsoi häntä silmiin. Ne olivat niin hymyilevän siniset, niissä ei ollut mitään totista.

“Svein!” sanoi hän hiljaa, tarkastellen, “meidän on päästävä yksimielisiksi siitä, ettemme mene naimisiin juhannukseksi; kenties emme ennenkuin ensi — —”

Nyt nousi Svein ja tarttui häntä käsiin naurettava neuvoton ilme kasvoissaan.

“Miksi, miksi ja miksi, madame Isis?”

“Siksi, että minä tahdon niin, Svein, ja ettei meillä ole varaa siihen tänä vuonna! Ei se niin paljon vaikuta”, lisäsi hän rukoilevasti, “nyt, kun voimme olla yhdessä joka päivä.”

Svein kulki ympäri kuin etsien jotakin, jota ei voinut löytää.

“Minusta sinä teet siinä hyvin pahoin!” sanoi hän lopulti kiihtyneesti.
“Se ei sovi sinulle, tuo sinun Isis-muotosi!”
“Minusta näyttää, että sinä tahdot kostaa”, jatkoi hän kiihkeänä, “luonnollisesti vain sen vuoksi, että minä jäin liian kauaksi aikaa sinne ja huvittelin liian paljon. — Olet saanut tiedon siitä, luulen… sellaista ei naisten koskaan pitäisi saada tietää; mutta nyt sinä kostat, ymmärrän minä; sano, mitä minun on tehtävä… Tee hyvin ja tukista minulta kaikki hiukset!”

Hän taivutti tuuheakiharaista, vaaleanruskeaa päätään.

“Ja sitten voivat asiat olla hyvin taas, luulen minä.”

Nyt tuli Irmild kutsumaan heitä aamiaiselle. Hän pysähtyi ja katseli toisesta toiseen, palava uteliaisuus pienissä silmissään.

Gunvor antoi hänelle viittauksen mennä edellä, nousi ja otti hattunsa.

“Niin on laita! Eikö sinusta itsestäsi ole varminta, että opimme ensin hiukan tuntemaan toisiamme?”

Hänen äänensä piti olla leikkisä, mutta siihen oli tullut jotakin muutakin — sen Torgersenkin käsitti.

“No niin, mutta sinä olet kuitenkin minun, ymmärrätkö, sinä olet minun!”

Hän veti Gunvoria rajusti puoleensa.

Gunvor irroittautui lempeästi. “Niin”, sanoi hän rasittuneesti; “minä olen sinun!”

Svein veti hänet jälleen ja laski päänsä hänen rinnoillensa.

“Ison vestaalin kautta! Ei missään tapauksessa kulu vuotta, ennenkuin menemme naimisiin!”

“Kenties ei”, sanoi Gunvor matalasti, väsyneesti. “Mutta laske nyt minut, Svein, ne odottavat meitä tuolla ylhäällä!”

Gunvor ei voinut syödä mitään aamiaispöydässä. Elina-rouva istui synkkänä ja ääneti tutkivin silmäyksin. Keskustelua hoiti Torgersen, jonka ruokahalu oli mainio; hän puheli vain siitä, miten nyt järjestäisi olonsa. Ennen kaikkea hän tahtoi ansaita rahaa kuin ruohoa — —

Irmild istui ja ahmi häntä silmäyksillään: hän ei milloinkaan ollut ajatellut, että Svein olisi niin pitkä ja kaunis ja niin ihmeen hupainen! Miten hänen suunsa oli iso ja punainen ja terve lyhyine, tuuheine viiksineen, jotka liikkuivat niin lystikkäästi hänen puhuessaan ja joita hän lakkaamatta asetteli ja veti… ja sellainen joukko valkeita hampaita niiden sisäpuolella! Irmild katseli katselemistaan, miten kiire niillä oli.

Elina-rouvan kasvot kirkastuivat, sikäli kuin keskustelu jatkui. Hän katseli hyväksyvästi tyttäreensä. Siinä, ettei tullut häitä juhannukseksi, näki hän merkin, että naisvoima vielä eli suvussa.

* * * * *

Torgersenin täytyi ryhtyä toimeensa kunnanlääkärinä jo ensi päivästä, koska sijainen oli saanut paikan toisaalla ja oli matkustanut pois.

Sekä Elina-rouvasta että Gunvorista oli hyvä, että hänelle tuli hommaa; — mutta Torgersen itse ei pitänyt siitä. Kansa, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä, saisi antaa hänen olla, ajatteli hän, ainakin siksi kuin hän oli päässyt asettumaan ja katsellut kalavesiä ja niin poispäin.

Sillä hän ei tahtonut raataa enää, niinkuin oli tehnyt aikoinaan. Hän näet alkoi ajatella omaa mukavuuttaan. Ulkomailla vietetty vuosi oli ollut hyvä alku — hauskoja tottumuksia hän oli omaksunut sekä ruumiilleen että sielulleen; synti olisi luopua niistä.

Mielellään hän otti vastaan kaiken saatavan palveluksen. Pikku-Gunn oli uskomattoman uuttera toimittamaan hänelle vasaran ja nauloja, eikä hän pannut vähemmän arvoa siihen, että sai Irmildin tyhjentämään matka-arkkuja ja laukkuja, ripustamaan tauluja ja avustamaan lääkekaapin järjestämisessä.

“Mutta hän on oikein häijy, tiedätkö!” sanoi hän Gunvorille eräänä päivänä. “Minusta naiset helposti tulevat liian hoikiksi; ja tuohan on kuin mikäkin vitsa!… Hän on tullut merestä, sanoo Saapas-Tobine. Jotakin sentapaista hänessä onkin!”

Gunvor ei pitänyt siitä. “Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me muutkin!”

Torgersen naurahti. “Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin olisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen laitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä”. — —

“Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee hyvä ihminen.”

“Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin! On merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa harmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No niin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen luo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello seitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten, silloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!”

Hän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran ja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.

Milloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja aamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.

Gunvorille oli Sveinin seura uusi, virkistävä lepo, missä kaipaus, josta hän ei itse tietänyt, tuli tyydytetyksi.

Jokin yksinäisyydentunne oli seurannut häntä aina varhaisista vuosista ja liittynyt kodin hämäriin vaikutelmiin, kun rajuilmat olivat temmeltäneet lapsen sielussa, kenenkään suojelematta sitä hempein käsin. Gunvor muisti äidistään ainoastaan, että hän seisoi voimakkaana ja taisteli — ja toivoi kaikkea pojistansa. Vasta kuin hän alkoi pitää itseänsä pojattomana, vasta silloin avautui tie tyttärelle, joka oli ylpeä sinä päivänä, jona tunsi voittaneensa sen äidinrakkauden, joka pahoinpideltynä oli sulkeutunut itseensä ja nyt niin harvoin löysi ilmaisumuodon.

Ja lapsi oli älynnyt, ettei äitinsä voinut antaa hänelle enempää, ja nuori tyttö myöskin. Hän oli tuntenut tyhjyyttä sielussaan, jonkin janoa, joka oli hienoa ja hellää, pehmeäkätisen ja lämminkatseisen lempeyden nälkää. Kaikki oli nyt toisin.

Se, mikä oli ollut suljettuna, alkoi kasvaa; hän ei enää rakentanut muureja ja valleja esteeksi; se otti ravintonsa hänen nuoresta, lämpimästä verestään, varttui onnelliseksi ikävöinniksi.

Nyt sillä oli pitkällisten ponnistusten jälkeen tie ja valoa ja lepoa päästäkseen esiin. — Ja juhla joka päivä. Sillä hän oli nyt oikein rakastunut Svein Torgerseniin. Yhä rakastuneempi päivä päivältä. Paitsi lähelläolon riemua, oli jotakin muutakin.

Tämä jokapäiväinen, tuttavallinen seurustelu miehen kanssa tuntui hänestä uudelta ja elähdyttävältä. Hän tunsi tulevansa voimakkaammaksi ja iloisemmaksi saadessaan lukea hänen ajatuksensa ja löytää tiet hänen sieluunsa. Hän luuli ymmärtävänsä itseänsä paremmin nähdessään, mitan erilaiset he olivat. Häntä huvitti seurata tätä erilaisuutta niin kauas kuin saattoi; — toisinaan näytti kuin hän pääsisi pohjaan asti, siihen yleisinhimilliseen, missä heidän sielunsa yhtyivät. Ja tuotti ihastuttavan tunteen, että juuri heidän olemuksensa erilaisuus se tuolla syvyydessä vei sopusointuun.

Häneen syntyi kevennyksen ja mieltymyksen tunne, kun hän saattoi omasta moniliitoksisesta luonnostaan paeta tuohon raittiin voimakkaaseen ja suloisen yksinkertaiseen niinkuin jalka kenkäänsä. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan ennen ajatellut, miten hauskoja, suorapiirteisiä olentoja miehet itse asiassa ovat, lystikkäitä ennen kaikkea, heissä kun on verraten harvoja, helpostilöydettäviä sisäänpääsypaikkoja; — hän saattoi hymyillen ajatella oman sielunsa moninkertaisesti mutkikkaita polkuja. Mutta ei ollut vaikea päästä Sveinin ajatusten perille; sehän oli kuin ainoa iso huone, jota saattoi hallita yhdellä silmäyksellä! Hän oli muuten tottunut todellisiin vaikeuksiin, mitä koski hänen äitiänsä; — vieläpä Vikka-tätiäkin oli toisinaan mahdoton ymmärtää.

Hyvä oli, että Sveiniä oli niin helppo ymmärtää! Ja lapsellinen hän myöskin oli — ja vielä jotakin muuta: häntä ei vaivannut tuo kiusallinen äänenpelko, mikä on niin tavallista naisissa, ja joka tukahuttaa naurun puolitiessä. Sillä kuinka hän osasi nauraa! Niin merkillisesti hän osasi! Kuin ei estettä olisi missään!

Ja suora hän oli; — jos hän sanoi joukon asioita, joita ei tarkoittanut, niin sehän ei tehnyt mitään, kun kaikki ymmärsivät. Hänen kirjansa oli aina avoin, jokainen saattoi lukea sitä.

“Siinäkö kaikki?” sanoi Gunvor usein Sveinille ja nauroi.

Ja sitten hän saattoi kertoa Sveinille, että miehet olivat hänestä niin oivallisia, välttämättömän tarpeellisia, ja hänen oli mahdoton ymmärtää, miten hän oli kestänyt niin kauan yksinään täällä Herössä — —

Se sai Sveinin aina oivalliselle tuulelle; hän oli joka kerta yhtä vakuutettu, että oli syytä katua, kun häät lykättiin. Hän vastasi aina kysymällä: miten kauaksi? vaikkakin lopuksi ymmärsi, että Elina-rouvan päätöksillä oli peruuttamattomuuden ominaisuus.

Mutta joka tapauksessa he olivat ruvenneet siirtämään osaa huonekalustoa vasempaan sivustaan, joka oli pantu kuntoon.

Ja aika riensi uskomattoman nopeasti. Sveiniä huvitti se, että Gunvor piti häntä niin merkillisenä. Kun hän illalla tuli märkänä kotiin oltuaan merellä tahi sateessa, ja he olivat sytyttäneet takkavalkean lieteen, ja Gunvor istui siinä kyynärpäät hänen polvillansa ja katseli häntä sulattavilla, vaaleanharmailla silmillänsä, oli Sveinistä oikea huvi jutella.

“Niin, tietysti minä tutkin sinua myöskin!” tapasi hän vakuuttaa. “Se merkitsee, minä olen aikoja sitten ollut valmis siinä kohdin, minähän näen täsmälleen, millainen sinä olet, vähät siitä!”

Ja sitten he nauroivat yhdessä — ja Svein kohotti molemmat kätensä kiikariksi ja tähysteli häneen.

Ja Gunvor istui silmät loistaen tuuheiden kulmakarvojen alla, paksu, tumma tukka varjostaen kasvoja, joiden hymy ihmeellisesti vaihteli.

Mutta Svein ei aina ollut niin varma asiastaan. Noille kasvoille saattoi tulla ilme, jota hän ei ymmärtänyt — ja se loitonsi heidät toisistaan, mikä ei miellyttänyt häntä. Hänestä tuntui naurettavalta, mutta tapahtui, ettei hän rohjennut suudella häntä. Se oli naurettavaa, mutta sitä, mikä oli tiellä, hän ei saanut pois — nyt aluksi.

* * * * *

Tuli vihdoin kaipauksella odotettu juhannusyö.

Pikku-Gunn oli saanut luvan olla ylhäällä yli kello kahdentoista ja oli viettänyt suloisen illan loikoen rannalla ja kaivellen maata samalla kuin Grim ylhäällä isolta kiveltä katseli häntä syrjäsilmällä. Sitten oli tehty sovinto; he olivat menneet tunturille Saapas-Tobinen luo, joka istui ja lauloi.

Pitkin rantaa ja luotoja paloi kokkoja. Vanhoja veneitä ja hylkeenrasvatynnyrejä uhrattiin yhteiseksi iloksi. Isot, punaiset liekit hulmusivat, pieniä säkeniä nousi keveästi utuiseen ilmaan ja liiteli toisiin maailmoihin.

Ja kaikki rannikon lapset toimittivat uhripalvelusta; vallattomat, iloiset äänet lauloivat ylistystä valoisalle yölle — —

Ja meri oli mukana. Se nousi kalliota vasten, yhtyi lauluun hurjalla sävelellänsä! Oli kesä! Oli valoisat yöt! —

Ja samalla kuin se näin laulaa, kutoo se hunnun, silkinhienon, sametinpehmoisen… ja laskee sen nuorten niittyjen yli — yli metsän!

Mutta hunnun alla aukeavat nuput. Ne nauravat ja kuiskailevat puoleksi avatuin suin; ruoho nostaa vihreät säilänsä ja terävät keihäänsä: on lähdettävä sotaretkelle! Sanajalat aukaisevat lehtensä, ne tahtovat mukaan!

Sillä meri vahtii, tuulet ovat saaneet asettua levolle: Kukaan ei rohkene häiritä.

Linnut ovat menneet nukkumaan. Pää siiven alla uinuvat ne pesissään tahi lepäävät vedessä, keinuvat ja nukkuvat.

Kuu nousee ja piirtelee vaalein sätein kuvioitaan. Meri pyyhkäisee ne pois, mutta se piirtelee jälleen, kunnes väreilevä loisto peittää kaikki!…

Irmild hiipii pitkin rantaa.

Meriheinä kirisee, hietikolla kulkea piipertää leppäkerttu.

Hän laskee jalkansa sen päälle. Hänestä on samantekevä, vaikka tallaisi elämän joka askeleella! Hän kahlaa läpi saraheinän, yli matalain vuorien, karkoittaa kajavan. — Kolme ruskeaa munaa hän musertaa jalkansa alle.

Sitten hän pysähtyy säikähtyneenä ja kuuntelee: meri imeytyy isojen kivien alle, ähkyy ja huokaa — ja kuiskii kolkosti!

Tuo häijy vedenväki se sillä tavoin menoaa! Kun se ensin tulee, asettuu koko merenkäynti, jotta oikein saisi kauhistuttaa jonkun… Kas tuolla luoteessa, siellä palaa liekki kultaisen taikakattilan alla — mutta idässä meren päällä lepää yö!… Ja maalla, metsässä, missä haltija käy ja ajelee edellään sinisiä lehmäparvia, missä ovet avautuvat ja kääpiöt parveilevat ja sytyttävät aarnivalkeita kaikkiin metsän tanssisaleihin… Hih ja hei, ehkä hänen pitäisi mennä juuri sinne?

Hän kääntyi oikotielle rannalta tuomarin kartanon ohitse. Puutarhan taitse, lehtoon piti hänen päästä!

Isää Jumalaa taivaassa, neitsyt Mariaa, joka on kotona seinällä, kaikkea häijyä, mikä on meressä, kiittäisi hän siitä, että Delfin oli sisällä ja nukkui. Soisi Jumala, että saisi nukkua alituisesti! Ja tuomari myöskin, kuka olisi niin tuhma, että välittäisi mokomasta! Oli toinen — jumalaisen kaunis!

Hän kulki ja mumisi itseksensä hiljaisessa mielenliikutuksessa eikä tietänyt, että repi vastapuhjenneita versoja, sotki kaiken, mikä oli hänen tiellänsä, ja kaivoi molemmin käsin viileitä lehtikasoja — —

Tuon pitkän, hienon, veripunaisen suun ympärillä värähteli: Herra Jumala, jos hän tapaisi linnunpoikaset tuolla ylhäällä! Niiden pitäisi kuolla, hän imisi hengen niistä, jäähdyttäisi otsaansa ja rintaansa suloisella verellä; siitä saisi onnea! Hänen käydessään tuntui, että puut kuiskivat, lehdet huokailevat. Sitä ei voinut auttaa! Oli jotakin jäntevää noissa pitkissä, notkeissa käsivarsissa, jotakin hiipivää, kavalaa hoikissa, kuumissa käsissä.

Sillä hän tahtoi, että olisi hiljaista!

Hän tahtoi nyt kokea kaiken, josta oli lukenut päivällä!

Kirstusta ullakolta hän oli löytänyt yrttikirjan nimeltä Cyprianus. Se oli painettu ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla, ja jokaisen sanan täytyi olla totta, sillä se oli monta vuosisataa vanha!… Ja hän oli saanut tietää, että täällä metsässä oli kiirettä yöllä. Nyt luotiin pähkinät ja kaikki humalat, keitettiin ja leivottiin ja valmistettiin päivänpaisteesta, joka oli ollut katkoksissa, — ja verestä!… Ja samalla kuin taikakattilain alla paloi tuli, puhkesivat kukat, jotka voivat soida kuin kirkonkellot ja taivuttaa ihmisten mielen! — — Jos hän vain löytäisi muutamia pajupensaita! Miten se taas olikaan? —

Hän juoksi, mumisten puoliääneen: “Keino kahden rakastavan erottamiseen! Ota lehtiä halavasta, hienonna ne, kaada niiden päälle paloviinaa ja anna heidän juoda syömättöminä, — silloin ne eivät enää rakasta toisiansa!”

Hän nauroi ääneen. Miten ihmeessä hän saisi heidät juomaan sitä syömättöminä!

— — “Tahi jos hän löytäisi maariankämmenen — täplikkään… ja survoisi sen jauheeksi ja laittaisi lemmenjuoman. Silloin hänen rakastettunsa mieli tuskallisena kääntyisi sen puoleen, joka antoi juoman. — — Oh, se on paljasta valhetta, ei, se on totta! Jos minulla vain olisi maariankämmen — tummat täplät ovat hänen kyyneleitänsä —, silloin näkisin kaikki peikot ja kummitukset, jotka ovat ulkona ratsastamassa yöllä! — — — — — Saisinpa vain hiukan velhonjauhoja; miten siitä sanotaankaan — silloin voi lypsää toisten lehmiä, ja se antaa oivallista silmävettä tyhmille ja sokeille silmille! — — —

“— — Sillä eivätkö ole sokeat ne silmät, jotka eivät voi nähdä, miten tuskallisen syvästi hän rakastaa häntä! Ja eikö hän ole tänään puhaltanut voikukkaseen saadakseen tietää, miltä taholta hänen rakastettunsa tulisi, ja hän oli puhaltanut jok’ainoan siemenen: heti hän tulisi! — —”

Hän hiipi lehtoon, vakoillen, pää taivutettuna ja selkä kyyryssä, ryömien eteenpäin varovasti kuin varas, mumisten mitä hänelle tuli mieleen viisaasta Cyprianuksesta. Se auttoi pysymään rohkeana.

Hänen ei tietysti tarvinnut pelätä, sillä se oli Jumalalle otollista. Eikö kirjassa sanottu: “Jumala, meidän taivaallinen Isämme, on alituisesti tehnyt ihmeellisiä tekojansa esineissä, joita maailma enimmän halveksii. Niin on hän myöskin tehnyt, että hyvä sydäntuskia vastaan on vesi, nokkosten polttama; juotuaan sitä viinin seassa tulee ihminen mieleltään muuttumaan. — Mutta älä kokoa niitä, ennenkuin pyhänä juhannusyönä, koska sanajalan kukkaset puhkeavat kuin sininen liekki. Tienristeyksessä pitää sinun seistä… silloin aukeaa kukkanen, silloin kypsyy siemen ja putoaa… Siltä, joka tämän saa nähdä, ei koskaan puutu rahaa, hän ei koskaan eksy — hän voi avata kaikki lukot, eritoten sydänlukot, ja tehdä itsensä näkymättömäksi!” — —

“Sen tahdon minä nähdä! Jumala, jos olet hyvä, tule ja auta! Herra Jumala, mitä velhoväkeä ne ovat, ahdistavat minua. Etkö Sinä voi karkoittaa niitä, jotta saisin olla rauhassa, rakas Jumala; ensi sunnuntaina menen kirkkoon, siitä saat olla vakuutettu, Jeesuksen Kristuksen nimessä — — — —”

Näkyi sinistä ja vihreää ja punaista — ja tuolla mustassa pimeydessä sininen liekki, kotka sen päällä — — — “Minä uskon Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan.”

* * * * *

Aivan alapuolella oli tuomarin kartano. Siellä oli ihan tyyntä ja rauhaisaa.

Ainoastaan Delfin, joka veti tiikerintaljalla unta, häiritsi toisinaan hiljaisuutta puoleksi hillityllä haukunnalla. Sillä oli ollut päivällä huono onni; nyt se korvasi vahingon paremmilla metsästysmailla.

Falck oli mennyt vuoteeseen, mutta noussut ylös jälleen. Mitä se tiesi, että hän alkoi kärsiä unettomuutta? Hän oli sytyttänyt sikarin ja istuutunut viinin ääreen jälleen.

Lamppu paloi vielä nurkassa, se levitti tummanvihreää valoa, joka sekoittui yöhön. Sen säteet tulivat aina huoneeseen hänen luoksensa — värisevät, lempeät säteet, jotka voivat puhua.

Oli juhannusyö.

Hän oli vetänyt tuolinsa ikkunan ääreen, joka antoi lehtoon päin. Oli juhannusyö, tonttuäiti tanssi tonttuisän kanssa, haltija vuorenväen kanssa, ja kaikki hiidet ja menninkäiset olivat liikkeellä tekemässä ilveitänsä.

Jospa hän vain tietäisi, mikä piti häntä valveilla!… Luonnollisesti keksisi aina jotakin, mutta eikö ollut parasta antaa ihmisten hoitaa itseänsä? Hän oli aina tullut hyvin toimeen, ja onneksi ei ollut ketään ihmistä, joka häntä liikutti.

Tuliko tuo aina lehdosta? Oliko se pienien tassuttelevien tonttujen kahinaa, jotka tulivat tänne eivätkä voineet antaa hänen olla? Merkillistä, miten ne kyselivät ja tutkistelivat! — ja täytyihän hänen vastata; pikkuväki ei koskaan anna perään! — —

Mikä ihmeen kaunis, valoisa suviyö! Kuin morsian se kulki hiipien! Kulki ja sipsutteli kevein askelin ja antoi luvan puhua kaikesta! — — —

Sellainen hiljainen, valoisa juhannusyö ei nukuttavaksikaan ole!

Mutta miten ne saattoivat kysellä, nuo kääpiöt! Muistiko hän Inger
Juellia? Taivaan Jumala, tokko hän muisti! Eikö hän ollut ostanut
Ignotoansa vain siksi, että se muistutti häntä?
Nyt löi kello… nyt taas! Vanha pöytäkello se oli, jonka sointi oli pehmeä, hopeankirkas kuin naisen ääni. Se kertoi, että hetkinen ajasta taas oli rientänyt hänen ohitsensa.

No niin, olihan hän tottunut siihen: — mutta koska oli juhannusyö, saattoi hän paneutua lepäämään hetkiseksi. — — —

Lähtisikö hän soutelemaan? Nyt! Ja säikyttäisi linnut tänä pyhänä yönä! Se ei yksinkertaisesti käynyt laatuun! Entä lehtoon? Ei sinnekään, olihan yö noiden kunnianarvoisten tonttujen. Hän voisi aivan tyynesti jäädä viininsä ääreen. Jumalat eivät milloinkaan tuhlaa lahjojansa; miten rohkeni hän pyytää enempää kuin sellaista viiniä?

Ja hän joi. Se antoi hänelle makeutensa, lämmitti hänen verensä, täytti hänen sydämensä halun. — —

Aivan niin, hänen vanha äitinsähän se antoi hänelle virkistysjuoman, hän, tuo kuolemattoman voimakas, joka sekoittaa verta rypäleeseen ja täyttää sen voimallansa. —

— — Mikä tuoksu virtasi läpi ikkunan, metsän ja villien kukkien, ja meren tuoksu! Oli niin tyyni, niin unelmanhienon hiljaista!

Ei käynyt päinsä mennä ulos häiritsemään — ja mihin hän menisi! Eikö ollut tämä se turvallinen paikka, jonka hän oli etsinyt itsellensä elämän takaa?

Kyllä hän tahtoi avomielisesti tunnustaa, että oli rohjennut rakastaa nuorta Inger-rouvaa ja ajatellut, että se menisi ohitse yhtä helposti kuin monesti ennen! Mutta siitä illasta, jolloin hän näki, mikä loistava, valkea joutsen hän oli, ja ensi kerran ymmärsi, että olisi loukkaus mennä sanomaan hänelle, että hän rakastaa häntä — siitä illasta lähtien oli hän ollut toinen ihminen. Hänestä tuntui kuin tuo hieno, lemuava naisellisuus olisi vihassaan polttomerkillä leimannut hänet. Ja hän oli kadottanut rakkautensa naisia kohtaan, oli tullut araksi. — — —

Sillä naisen rakkauden arvoiseksi, rakkauden sellaisena kuin hän sen oli nähnyt, kuin Inger sen hänelle näytti, sielukkaan, lumivalkoisen, säteilevän ihanan — hän ei koskaan tullut, se oli aina liidellyt hänen ohitsensa kuin perhonen, jota hän ei voinut tavoittaa. — —

Ihmiset sanoivat hänestä, että hän oli sekä naisvihaaja että naistenrakastaja — niin kummallinen hän oli kokonaisuudessaan. Hän voi olla tyytyväinen mikäli saattoi. — — —

Ei ollut totta, että hän olisi löytänyt oman tuvallisen paikkansa; hän kulki kuin muukalainen ja etsi sitä, jota ei tulisi löytämään. Täällä kotona oli vain Miina Jöns! Miina Jönsin laita oli, kuin hän olisi saanut kiinnityksen elämään. Hän istui tuolillansa ikäänkuin ei tulisi kysymykseen, että hänen pitäisi nousta siitä! Mahtoiko hän, tuomari, sille mitään? Hän itse se niin tahtoi! Miksei hän saisi olla rauhassa? — — —

Hän kohotti kultaista viiniä valoon päin. Polttavaa halua, kaihomieltä, sairaalloista ikävää ilmeni tuon hyvinmuodostuneen, hiukan veltostuneen suun ympärille, ja syvät, väsyneet silmät tulivat äkkiä teräviksi ja loistaviksi.

Miten hän oli jalon ylpeä, tuo Herön nuori äiti! Niin jalon ylpeä ja korkeavartaloinen, niin säihkyvän puhdas ja suloinen! Kuin viinin kulta, kun valo sattuu siihen. — — —

Miksi kulki Gunvor täällä kaikkien näiden pikku ihmisten keskuudessa, jotka eivät voineet sallia hänelle hänen sielunsa ylhäisyyttä? — — Miten hän rakasti Gunvorin silmien säihkyvää ivaa, hänen suunsa hienoa ylenkatsetta, hänen päänsä korkeutta — ja sydämen lauhduttavaa lempeyttä, jota riitti kaikille! Hän oli luonnon suurta aatelia — ainoa laillinen — ja se oli itse pitänyt huolta, ettei niin jalo vesa tullut hävitetyksi! — —

Huone oli käynyt hämäräksi. Tummanvihreä valo hiipi sinne. — Ulkopuolella vaipui lehto unelmiin, ja väkevä, höystetty höyry tunkeutui sisään. Se puhui tuhansin kielin, ja veri kulki raskaasti suonissa. — — —

Sitten horjui rohkeus — ja se, mikä muistutti hänen äitiänsä.

Hän asettui niin, ettei nähnyt nurkkaan, missä äidin valokuva riippui seinällä sen lippaan kohdalla, jossa aapiskirja oli.

Vilvoitella itseänsä — — kylmissä, puhtaissa ruusuissa!

Hän istui katse jäykkänä. Miksi ei Gunvor tullut tänne, tahi miksi hän tuli?

— — Miten oivallista, ettei tunne itseänsä! Sillä tavalla saa suloisimmat yllätykset!

Tietysti hän oli vilpitön, totuuttarakastava ihminen, joka oli tuntenut itsensä loukatuksi siitä, että Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi luoda erään, jonka nimi oli Svein Torgersen! Ja hän oli pannut hyvin pahaksi, että hänet sijoitettiin tänne Heröön, ja vielä päälliseksi tällä tavalla! Se oli saattanut hänet pahalle mielelle. Sinä päivänä, jona Torgersen tuli, ahdisti häntä niin, ettei voinut mihinkään ryhtyä. — —

Niin sattui päivää myöhemmin, että nuo kaksi tulivat tänne vierailemaan. Silloin hän tuli sanomattoman hyvälle mielelle; hän varsin nautti, että Svein Torgersen oli olemassa!

Jumala paratkoon, jos tuntisi itsensä, eivät sellaiset nautinnot tulisi kysymykseen! — — —

Mutta ei hän voinut oivaltaa, että olisi jotakin erityistä olla herra Torgersenin vaimona. Miksi pitäisi Torgersenin saada vaimo? Oliko hänellä sellainen taikakeino, joka voi taivuttaa Gunvorin sydämen? — —

— — Millaisena Gunvor seisoikaan hänen edessään: solakan ylhäisenä ja tyyni, äänetön katse kuningatarkasvoissaan, jotka vaativat huomiota! — — Hänestä ihan levisi säteitä! Kuka tulisi koskaan nimittämään häntä rouva Torgerseniksi? Sehän olisi naurettavaa! — —

— — Kunnia olkoon suuren luonnon! Kun se saa olla rauhassa, voi tulla päivänpaiste ja lämmin, tulla valkeita perhosia — ja naisia, jalosti vapaasukuisia jokaiseen veripisaraansa asti, aina pikku sormea myöten. —

Hän tyhjensi lasinsa ja kaatoi uutta: hän tahtoi vahvistaa itseänsä kultaisella nesteellä! Hän tahtoi järjestää huoneen, kunnes Gunvor seuraavan kerran tulisi — nostaa kattoa; täällä oli liian matalaa! Toimittaa pois kaikki, mikä rajoitti ja teki ilmakehän helteiseksi. Se sai mennä, kaikki, mikä — — sai mennä matkaansa — — —

* * * * *

— Mutta tuo leveä, lujatahtoinen otsa, kuka mies maan päällä voisi olla sille mieliksi?

Se, että hän aina teki työtä niin paljon — se oli merkille pantavaa. Mutta se oli myöskin ääretön vika. Jospa, voisi käsittää, mistä naiset saivat tuon suunnattoman työhalun. — — —

Hän nousi hieman epävarmana; hänen täytyi sulkea ikkuna; hän ei voinut kärsiä kaikkea lörpöttelyä!

Sillä jokin nousi ja laski, suhisi ja tuli hänen luoksensa äänettömin siivin. Lehdon sielu se puhui totisesti, tutkien: — Kiitos, hänellä ei ollut kunnia tuntea sitä eikä hän tahtonut luopua viinistään — vieläpä vaikka hän seisoisi tuossa kuningatarilmeinensä! Hän oli muuten hirvittävä seisoessaan noin, hänen hymynsä saattoi halveksia niin sanomattoman musertavasti… Hän ei tahtonut enää nähdä häntä. Tullessaan oli hänellä mukanansa jotakin Jumalan suuresta taivaasta; se ei sopinut täällä, hän ei pitänyt siitä, se häiritsi hänen huoneensa rauhaa. Hän ei ylipäänsä pitänyt ihmisistä, joilla oli tuo hurskauden intohimo. Maistui lastenkamarilta ja satukirjoilta mennä mittaamaan niin isolla mitalla.

— — Mutta hän oli kaikissa tapauksissa ylpeä siitä, että Gunvor oli niin vapaa, ettei häntä voitu lukea mihinkään erikoiseen luokkaan. Mutta taipumaton hän oli eikä voinut sietää, että oli ihmisiä, jotka menettävät rohkeutensa. — —

— — Siirtää vuoret! Hän? Paljon mahdollista, oli hän sanonut, minä en vain voi sietää sitä. Ja hän oli sen sanonut tehden tuon hänelle ominaisen pienen voimakkaan suunliikkeen.

Ne vain voisivat menettää rohkeutensa, ne, joihin ylsi hänen vihansa, ei, vaan syvä, myötätuntoinen katseensa, joka oli omiaan nostamaan ihmisiä syvyyden kuilusta! Onneksi oli muita keinoja.

Hän kohotti lasinsa hillityllä paatoksella:

Oi jalo rypäle, mi loistat!
Sä ystävä oot vilpitön,
mi kai vaan kuolon pelvon poistat! — — —
Hän ei muistanut enempää… Mitä hän olisi tahtonut sanoa? Hän hymyili ja joi. Kuka se tänne tuli? — — —

Hän kallistui takaisin tuoliinsa.

— — “Kuka sinä olet? Luonnon aurinko ja pimeys asuu silmissäsi, sinä olet aallon ja pitkän rannikon lapsi, merenhenki asuu sinussa, ja suvensuloista on kuulla sinun nauruasi, Herön Gunvor! Mutta otsasi tahtoo sitä, mikä on mahdotonta!” — — —

— — Miten hänen ympärillänsä lauloi, vaikk’ei hän ollut hyvällä tuulella. Se tuli lehdosta.

Hän oikaisihen suoraksi. Ei, hän ei pitänyt tästä; hän surkutteli
Edmund Falckin monimutkaista järjestöä; — — mitä oli tekeillä?
Aivot eivät voineet muistaa mitään, mutta hermot voivat. Ne tiesivät, että jossakin siellä sisässä oli haava, mikä saattaisi aueta… ja kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mikä oli herpoutunut — mutta se oli kylliksi.

— — Lorua, eihän ollut kysymys siitä! Suu aukeni hurmauksessa, pää painui.

— — Onnellisuuden maan kuningatar hän oli. Hänen temppelissään oli rauhallista holvien alla… valkeita perhosia, kylmiä ruusuja! Kun hän seisoi… virtasi hänen hiuksiinsa valo pyhäkön lampusta, ja hänen ruumiinsa viivoista soi hiljaa kuin hymisisi viulunkieli.

Hän kohotti vain päänsä ja silloin palasi ihmisiin rohkeus.

— — Mitä hän, Falck, oli kuullut jostakin ruusulajista? Kun se kasvaa, on sillä sametintapainen näkymätön harso lehtien ympärillä. Jos siihen koskee vaikka kuinka äkkiä, vaikka vain keveimmittäin sormellaan hipaisten — niin on se poissa! Eikä voi nähdä, mitä meni, ainoastaan että jotakin on poissa, sillä kukka on sairas. Se kuolee! — — —

— — Minä kysyn häneltä, ja hän sanoo, että se on rakkaus, hän sanoo, että Korkeassa Veisussa on: “Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret, älkää herättäkö rakkautta, ennenkuin sillä itsellä on se halu.” — — —

Juuri sen hän, Falck, oli tehnyt, hermot sen muistivat; hän oli riisunut ruusun, tappanut lumivalkoisen perhosen — — —

— — Monen tyrannin täytyi istua lattialla, mutta se, jonka ei tiedetty, kantoi kruunua! Ne ovat Syrakin sanoja, hän näkee asiat niinkuin ne ovat! — —

Ruhtinatar hän oli, luonnon armoitettu; — — mutta miksi herätti hän aina hänessä tuon ihmeellisen, kotoisen tunteen, mikä panee ihmiset uneksimaan? Sellaisen sanomattoman, kalvavan kaipauksen! — — —

Tuliko se lehdosta? Se seisoo tuossa ja supattaa!

— — Saattoiko hän aavistaa, mitä hän tahtoisi sanoa?

Ei mitään! Hän ei aavista sitä, ihmiset eivät tiedä mitään toisistaan. —

Juhannusyön unelmia! Luonnollisesti ovat ne niitä!… Ne saattavat ihmiset niin kummalliselle mielelle. Hän oli kuullut kukon laulun! Se oli saanut hänen oikean, vanhan minänsä tulemaan esille itkemään katkerasti. — —

Joutavia! Se, joka tietää, että seuraa tuska, kun kiinnittää sydämensä johonkin, se tekee kuin sarvikuono: vetäytyy jälleen yksinäisyyteen. Ja rakas Jumala, hän ei ole milloinkaan rukoillut onnea, ainoastaan hiukan rauhaa hän on toivonut — —

— — Saarni suhisi pihalla, sumu laskeutui yli niittyjen, päivä sarasti utuisesta kaukaisuudesta. Hän näki, miten koivut kultautuivat, pitkin joenvartta loistivat kukkaset sammalessa; siellä seisoi valkea metsänneito ja nyökkäsi. Pyhän Olavin valo oli sytytetty. — —

Verkalleen, vastustamattomasti hiipi häneen jälleen tuo syvä hervottomuus, auttamaton surumielisyys. — — —

Ja aurinko yleni tervehtien: hyvää huomenta!

Ei, hän ei ole kotona! Äkillisen raivon valtaamana hän kavahti seisoalleen, sulki ikkunan ja laski varjostimen alas.

On kesäilma. Pienet, matalat huoneet loistavat pitkin rantaa. Vuorilla on kalliokalaa, kuivuupaikat ovat täyteen ripustetut, ja ranta-aittojen edessä keitetään hylkeenrasvaa.

Tympeä, oksettava katku leviä ylt’ympäri, sekoittuu turpeen savuun ja hauran käryyn ja tunkeutuu huoneiden väliin, kunnes tulee maatuuli ja painaa sen merelle.

Meri on tyyni päivään asti, jolloin merituuli tulee ja kohtaa kaakkoisen salmessa. Silloin syntyy taistelu, niin että pikku laineet heräävät maan puolella, ja edessä nousevat aallot korkeina. Jos tohtori Torgersen on silloin kotona, lähtee hän aina vesille koettelemaan kuusihankaista.

Sattui, että ihmisiä tuli hakemaan häntä, mutta ellei Gunvor ollut hänen mukanaan veneessä, ei ollut helppo saada häntä maihin takaisin, sillä hän ei koskaan huomannut, että hänelle viitottiin.

Viime viikolla, kun Gunvor oli ollut kiinni toimissaan, oli hän ruvennut ottamaan Irmildin mukaansa. Tämä oli aina saapuvilla ja hänet oli mukava asettaa peräsimeen, irroittamaan venettä ja järjestämään purjenuoraa ja laskuköyttä; oli myöskin hyvä saada joku pitämään keulapurjetta.

Mutta Gunvor ei ollut rauhallinen nähdessään heidät liikkeellä yhdessä; olivat molemmat niin ilkivaltaiset. Hän ei pitänyt siitä, että näki Sveinin seisovan hinaamassa purjenuoraa jokaisessa käänteessä, Irmildin istuessa peräsimessä.

Eräänä päivänä he olivat lähteneet täysin purjein ilman painolastia, vaikka sää oli epävakainen. Maan puolella oli tyyni, mutta kulkuväylän takaa loisti juova, joka ennusti rajuilmaa, ja hetken kuluttua kallistui vene.

Gunvor laski heidän jälkeensä ja tuli juuri kuin tuulenpuuska täytti purjeet. Hädin tuskin hän sai irti vetosolmun ja peräsimen tuulen alle. Lattialaudat kelluivat vedessä, mutta he istuivat täysin huolettomina ja tyytyväisinä nilkkoja myöten vedessä.

Torgersen ei ollut aivan varma siitä, eivätkö he olisi tilanteesta selviytyneet; mutta hänen täytyi joka tapauksessa luvata, ettei enää toistamiseen lähtisi sillä tavoin vesille, ennenkuin hänestä tulisi täysin varma purjehtija, mikä ei, jumala nähköön, kestäisi kauan, hän kun lojui merellä yöt päivät.

Sillä hän oleskeli paljon vesillä niinä aikoina. Muutamalla kalastuspaikalla oli puhjennut kulkutauti; ja oli muuallakin ihmisiä, jotka tahtoivat tavata häntä.

Vaikkakin hän oli ajatellut ansaita paljon rahaa, ei se hänestä maistunut. Tietysti hän tahtoi ansaita rahaa, mutta luonnollisesti hän tahtoi myöskin elää mukavasti, sillä hän ei mielestään ollut vielä levännyt kylliksi tohtoriksitulonsa jälkeen. Sitäpaitsi oli täällä mainio lohivirta. Tottahan niin ollen tuli älytä ottaa tilaisuudesta vaari?

Pahinta oli Gunvorin laita, kun hän ei oivaltanut, että saattoi olla niin mainio kalastusilma, että oli synti antaa kalojen odottaa; sairaat hän kyllä tavoittaisi myöhemminkin.

Eräänä päivänä hän oli antanut potilaittensa istua odottamassa pari tuntia, sill’aikaa kuin hän itse loikoi alhaalla rannalla pikku Gunvorin ja Irmildin luona.

Kun he sitten lähtivät iltakävelylle, ja Gunvor puhui siitä, oli Sveinin mahdoton saada häntä ymmärtämään, miten helposti tuollaista voi tapahtua, ja että siihen oli syynä vain puhdas itsesäilytysvietti; — hänen omatuntonsa oli mitä parhaimmassa kunnossa.

“Tule tänne, käykäämme istumaan!” Hän heittäytyi hänen eteensä ja katseli häntä kasvoihin.

“Herran tähden, Gunvor, minkälainen ihminen sinä olet! Kuten sanon, sinä olet ankaran Flavia Publician kaltainen, milloin et ole Isis, sillä silloin olet vielä hullumpi!

“Kuule!” Hän vetäytyi ylemmäksi rinteelle ja laski päänsä Gunvorin polville. “Kuule!” Hän taivutti itsensä Gunvorin kasvojen alle, jotta hänen hymyilevät, siniset silmänsä saattoivat nähdä hänen silmiinsä. “Sanot, etten minä pidä mitä lupaan… etkö ymmärrä, että se on oma vikasi?… Niin, sinun hirmuinen luotettavaisuutesi, Gunvor, ja sitten se, että aina löytää sinut sanojesi takaa… sinä et voi ymmärtää, ettei toisilla aina ole aikaa kaikkeen puheissaanpysymiseen; olen todella miltei arka sinun sanojesi edessä, sillä niissä on jotakin hirveän aktiivista, on, niinkuin sinä jo olisit tehnyt sen, kun olet sanonut jonkin asian. Je n’aime pas ça, moi; Herra Jumala, pitää olla aikaa kääntymiseen!”

Gunvor katsoi häneen silmänräpäyksen vastaamatta. “Sinun laitasi on niin, että sinä aina tarkoitat toista kuin sanot!”

Oli, kuin tämä huomautus helpottaisi Gunvoria itseään ottamaan Sveinin sanat siltä kannalta.

“Mutta mikset sinä milloinkaan lue, Svein? Aikakauskirjojasi sinä et kertaakaan leikkaa auki! Ja tuo tauti, jota olit ruvennut tutkimaan! Minusta sinun ei pitäisi” — — —

Hän katsoi häneen; Sveinin vaaleat viikset vapisivat; hän makasi hiljaa ja nauroi.

Sitten hän nousi. “Suuri, loistava Gunn! Naura hiukan! Tuollainen kauhea juutalainen totisuus ei sinua somista; kaikki ihmiset voivat toki olla yhtä mieltä siitä, että kaikista parasta on hoitaa itseänsä!— — — Ja, rakkaani, koska väestön terveydentilaa on ylipäänsä pidettävä oivallisena, luulen, että ihmiset voivat olla tyytyväisiä ja jättää tohtorin rauhaan. Minä toistan vielä: minulta ei puutu tarmoa, mutta minä kunnioitan luonnollisia olosuhteita: nyt kukkii tuomi, ja nieriäinen tavoittelee kärpästä; tuletko mukaan huomenna?”

Gunvor katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Svein veti hänet luoksensa. Hän koetti todistaa hänelle, että Gunvor asettui riippuvaiseksi pikku seikoista. Gunvor tahtoi kernaasti uskoa häntä ja sulki silmänsä. Hänen nuori ja voimakas luontonsa tahtoi nyt vihdoin rakastaa ja olla onnellinen.

Hetken kuluttua laskivat he pilaa ja nauroivat. Torgersen kertoi naisten parissa saavuttamistaan menestyksistä ja joutui sitten puhumaan Irmildistä: tämä ei todellakaan; ollut niin häijy. Gunvor oli pyytänyt Sveiniä ottamaan hänet hoitoonsa, ja hän tahtoi nyt tehdä sen, sillä tyttö oli liian laiha; hän antaisi hänelle joitakin pillereitä ja aikoi sitten koettaa, eikö häntä saisi hiukan lihavammaksi…

“Sillä, tiedätkö, minusta naiset voivat olla liian hoikkia! Sinähän halveksit sellaisia naisia, jotka ovat hoikat vyötäisiltä; etkö juuri sinä ole sanonut, että se on puutteellisen sivistyksen todistus?”

Gunvor nauroi. “En, vaan tuomari!”

“Muuten naiset ovat mielestäni hauskoja, kuuletko! Irmild on sanojensa vastakohta, ja rouva Jeanetten johtopäätöksethän sinä tunnet: koska kamariherratar ei näytä miltään mustassa samettipuvussaan, ehdotan minä, että Teodor nimitetään professoriksi!”…

Herön kartanon Gunvor. — 10

Gunvor löi häntä poskelle hansikkaallaan. “Sitten on myöskin eräs Svein
Torgersen! Minä en tiedä, mitä sinä hänestä ajattelet!”
Hän nauroi — sillä nyt oli kaikki rauhattomuus mennyt menojaan. Meri oli tyynenä.

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Torgersen oli hyvin tunnettu saarilla ja rannikolla. Tosin hän oli liian veltto, mutta hänen avoin olemuksensa ja järkähtämättömän hyvä mielialansa hankkivat hänelle ystäviä kaikkialla. Ja vaikka hän kallistui vasemmistoon, ei kamariherratar voinut olla pitämättä hänestä. Hän näki hänet mielellään salongissaan, vaikka Svein ei ollut kyllin auttavainen hoitaessaan hänen pieniä sairauksiansa.

Ja vaikka hänestä pian tuli sikäläisten vasemmistolaisten johtaja, oli hän ystävällisissä väleissä muodollisen, kankean ja äreän tuomarin kanssa, joka oli vanhoillisen puolueen ensi mies.

Sanottiin hänen onnistuneen saada tuomari vakuutetuksi siitä, että nieriäiskalastus on yksi elämän riemuja. Ja hän pystyi siihen, mikä oli vaikeinta muille: hän sai tuomarin ulos sadeilmalla. Rankkasateessa nähtiin heidät kulkevan yhdessä aivan rauhallisina pitkin oivallista nieriäisvirtaa. Torgersen, joka oli tunnettu näppäryydestänsä syötin heitossa, antoi hyviä opastuksia.

Toisinaan oli Gunvor mukana. Häntä huvitti nähdä hänen innokkaasti selittelevän vavan taipuisuuden ja siiman painon merkitystä, samalla kuin hän koetti opettaa, miten vavan latva on pantava hiljakseen värisemään, niin että kärpänen rupeaa tanssimaan vedenpinnalla.

Ja kun hän alkoi kertoa juttujansa nieriäisen tuumista ja epäilyksistä, huvitti se tietysti häntä myöskin, mutta hän ei voinut jättää tekemättä muutamia vertailuja: hänen mielenkiintonsa nieriäisiä kohtaan ei ollut toivottavassa suhteessa siihen harrastukseen, millä hän käsitteli opintojansa ja jokapäiväistä työtänsä. — Kun he olivat sairaskäynneillä pienissä mökeissä, missä elämä oli raskainta, tuli Svein aina liian pian valmiiksi. Gunvor ei saanut häntä innostumaan. Ja hän nauroi, kun Gunvor otti asian vakavasti. Hän ei tietysti tahtonut rangaista häntä siitä, että hän rakasti vain häntä eikä tuntenut samaa merkillistä tunnetta kansaa kohtaan, jolla aina oli jokin vika.

Muuten he kernaasti saisivat häneltä minkä mitäkin, rahaa tai mitä tahtoivat, koristellakseen tupaansa, jos hänellä vain oli. — —

Gunvor ei koskaan tyytynyt näihin lupauksiin. Oli totta, että Svein lahjoitteli, aivan päättömästi, ilman tarkkuutta ja ymmärrystä. Hän oli lahjoittanut puotipojille pari tanagralais-kuvaa, jotka oli saanut ystävältänsä Lorenzolta, ja Saapas-Tobine oli saanut hänen äitinsä virsikirjan. Hänellä oli kiihko antaa pois kaikki, suorastaan koneellinen tarve päästä erilleen kapineistaan. Se helpotti häntä, ikäänkuin hän olisi yhdestä ja toisesta velvollisuudesta samalla kertaa päässyt kuitiksi.

Luonnoltaan hän oli sävyisä, herkkä ja, kun vain sai aikaa, oikein hyväsydäminen, sanottiin hänestä. Ja yksi asia oli erittäin hyvä: kun hän antoi jotakin, pääsi sekä kiitoksesta että kaikenlaisesta tilinteosta, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän oli kokonaan unohtanut asian.

Mutta samalla perusteella hän oli itsekin rajattomasti kiittämätön. Hän saattoi ottaa vastaan mitä suurimpia uhrauksia tulematta ajatelleeksi, että se merkitsi jotakin sille, joka uhrauksen teki. Hän oli tottunut etenkin viime vuosina elämään hiukan keveästi ja solumaan elämän läpi ilman taakkaa. Ja sellaisena hän viihtyi.

Kesä meni valoisine päivineen ja öineen, ja meri oli rauhallinen ja tyyni.

Mutta Gunvorille tuli hetkiä, jolloin luonnossa vallitseva suuri sopusointu ei enää saanut vastakaikua hänen sielussaan.

Hän ei voinut kieltää, että Svein Torgersen ei ollut sellainen kuin hän oli ajatellut. Oli, kuin itäisi hänen luonnossaan jotakin, joka teki matkan heidän välilleen pitemmäksi kuin ennen. Oli jotakin niiltä vuosilta, jotka hän oli elänyt kaukana hänestä, joka oli tarttunut hänen tunteisiinsa ja mennyt hänen vereensä — jotakin Gunvorille vierasta, jota hän pakeni.

Ei ollut samaa iloa tuttavallisuudesta kuin ennen. Kun Gunvor etsi hänestä sitä sielujen myötätuntoisuutta, jota hän koko elämänsä oli kaivannut, saattoi hänet yllättää tuskallinen hämmästys, ettei sitä ollut — eikä sitä vakavuutta ja lepoa, jonka hän oli ajatellut välttämättömästi kuuluvan hänelle.

Mutta Svein rakasti häntä. Eikö tuo toinen voi tulla myöhemmin?

Svein koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei ollut muita esteitä kuin se, ettei Gunvor ollut seurannut aikaansa; olihan jo vanhanaikuista asettaa itselleen ja muille niin kauheita vaatimuksia. Miksi ei saisi nauttia siitä havainnosta, että ihmisen ei pidä kiusata itseään?

Svein ei tuntenut muuta niin epäkäytännöllistä kuin että Gunvor sääli ihmisiä. Kuka sille mitään mahtoi, että Herra oli tehnyt elämän kovaksi ja köyhäksi? Voisiko täyttää inhimillisen puutteen mustaa kuilua sillä, että he kaksi heittäytyisivät siihen? Tuli pysyä kohtuudessa ja käsittää, että vaikka rakastaisi kuinka suuresti kaikkeutta, täytyy kuitenkin tyytyä ravitsemaan sitä osaa siitä, joka kuului kunkin yksilön kohdalle. Gunvorin ei ainakaan pitäisi vaatia muuta niiltä voimilta, jotka muodostivat Svein Torgersenin.

Olihan sekavaa, että ihmisen suurimmat ominaisuudet saattavat kasvaa niin suuriksi, että ne muodostuvat vioiksi, vieläpä hänen suurimmiksi vioikseen.

Se piti Gunvor saada käsittämään.

Kun he sitten istuivat keskustellen, ei Gunvor joskus voinut kestää kauempaa. Hän nojautui Sveiniin hiljaa, sydämellisesti: “Älä sano mitään enää. Sano vain, että pidät minusta tämmöisenä.”

Koko ajan hän luuli tuntevansa, että äiti piti heitä silmällä, epävarmana siitä, tulisiko lupaus täytetyksi.

* * * * *

Vikka-täti alkoi nähdä tuloksia ponnistuksistaan Irmildiin nähden. Mutta niinkuin Irmildin laita aina oli, tulivat ne niin arvaamatta, että täti joutui moneksi päiväksi hämmästyksiin. Sillä yht’äkkiä hän oli tullut liioitellun ahkeraksi. Vaikka olikin kesäloma, kirjaili hän kauluksia Elina-rouvalle, yömyssyn tädille. Ja hän oli pyytänyt saada siivota konttorihuoneen, ja Gunvorin täytyi tunnustaa, että hänellä ei koskaan ollut niin hienoa tuolla alhaalla kuin nyt, lehviä vain ja kukkia, mutta tomusta ei merkkiäkään.

Gunvor täteineen iloitsi tästä äkkimuutoksesta. Elina-rouva ei sanonut mitään, mutta katseli vain epäillen lasta — ei edes tiedetty, kuinka vanha hän oikeastaan oli.

Hän sanoi kerran itse, että hän sinä päivänä täytti kahdeksantoista vuotta, mutta sitä ei kukaan voinut hänestä nähdä. Torgersen arveli sen johtuvan varhaisvuosien puutteellisesta ravinnosta; nyt hän kyllä tekisi hänestä ihmisen piankin, ja hän piti itse huolta siitä, että hänen määräyksiänsä toteltiin.

Hän oli sitäpaitsi alkanut tarkastella Irmildiä hiukan tarkemmin.

Irmildillä oli omituinen ruumis. Torgersen ei voinut olla ihailematta tuota notkeaa laihuutta, piirteiden rauhatonta, kiihoittavaa suloa. Oli jotakin unohtumatonta niskan taipeessa ja jotakin samalla pehmoista ja voimakasta käsissä — jotakin salattua luonnontahtoa.

Ja koko tuossa pienessä, kevyessä olennossa oli jotakin arvaamatonta, vallan mahdotonta aavistaa… se ei todellakaan ollut mikään vika, päinvastoin oli siinä erinomainen sulo… hänessä oli mustalaisverta, joka todella oli hupaista!

Oliko koskaan nähty ihmisolentoa, jolla oli sellaiset päänliikkeet, sellaiset pienet nopeat silmät ja katseet, jotka valahtivat ikäänkuin vesi kaiken yli ja joissa ilmeni veden kaikki värivivahdukset.

Mutta erityisesti häntä fysiologisesti huvitti tuo kasvun voimattomuus, joka säteili laihoista lihaksista ja joka muuten on ainoastaan suuren kukkeuden merkki — ja tuo surumielinen himoava piirre suun ympärillä.

Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että tyttölapsi oli huvittava, ainakin fysiologisesti.

Kerran iltapäivällä tuli Falck ja tahtoi heitä lammelle kalaan. Oli loppupuoli elokuuta ja ilma oli juuri sopiva nieriäisten pyydystämiseen.

Torgersenista ehdotus oli mainio. Hän oli juuri palannut sairaan luota ja laitteli pillereitä vanhan tavan mukaan harvaan ja hartaasti, lakki takaraivolla. Mutta nyt hän sai yht’äkkiä työnsä valmiiksi ja tuli sisään, valmiina matkaan, juurikuin tuomari istuutui ja täti Vikka kattoi kahvipöytää.

Elina-rouva katseli häntä arvostelevasti — Svein ei ollut niin nopsa liikkeissään, kun oli lähdettävä sairaiden luo.

Mutta mitään ei sanottu. Gunvor tuli samassa sisään.

Hän kääntyi äitiinsä. — “Emmekö voisi ottaa Irmildiä mukaan?”

Elina-rouva nyökäytti päätään. — “Miten tahdot, hän on puutarhassa kastelemassa kukkia.”

Torgersen meni ulos noutamaan häntä.

Irmild ei enää kastellut kukkia. Hän oli heittäytynyt nurmelle jalat allaan, kääriytyneenä kuin kerä. Kun Torgersen huusi häntä, nosti hän hiukan ruumistaan ja käänsi vitkaan kasvonsa häneen päin.

Torgersen ei nähnyt hänen silmiään, mutta hän huomasi salattua rauhattomuutta silmäluomien alla, jotka olivat ohuet, melkein vahamaisesti läpinäkyvät.

Hän meni Irmildin luo ja veti hänet molemmista käsistä ylös.

Hän katsoi tyttöä; tällä ei varmaankaan ollut muuta päällään kuin ohut, läpimärkä pumpulileninki, joka oli kuin kiinnijuotettu nuoreen ruumiiseen, jonka muodot olivat alkaneet pyöristyä.

— “Sinun tulee ottaa jotakin päällesi”, sanoi hän ja katsoi ylös.

Hän näki tytön katseet; ne olivat nopeat, oikein kummalliset.

Nyt tuli Gunvor. — “Miten olet vitkastellut? Nyt sinun tulee mennä sisään ja pukeutua kunnollisesti”, lisäsi Gunvor lyhyesti. — “Sinä tiedät, etten pidä siitä, että olet noin puettu.”

Irmild oli saanut taaskin vesikannun käteensä ja näytti vallan hämmästyneeltä.

— “Niin, mutta en tiedä, onko minulla aikaa — mutta voinhan kernaasti mennäkin”, lopetti hän äkkinäisellä päättäväisyydellä, kuin asia olisi päivänselvä.

Torgersen nauroi ja pyysi häntä kiirehtimään, ja puoli tuntia myöhemmin he olivat matkalla kävellen pientä jokilaaksoa pitkin.

Harjulta kuului teiren soidin; se merkitsi ilmanmuutosta.

Falck kulki ääneti, Gunvorkaan ei virkkanut juuri mitään, mutta
Torgersen puhui lakkaamatta.
Aluksi hän tahtoi neuvoskella Irmildiä. Mutta Irmild ei ollut oppivainen. Kun he saapuivat hiidenkirnun luo, jossa vesi oli tyyni, näkyi kalvossa virijuova — nieriäiset syöksyivät pakoon.

— “Ymmärräthän, että minun on luopuminen yrityksestä”, sanoi hän lopuksi iloisesti. — “Kärsivällisyys ei ole vahva puoleni.”

Sitäpaitsi oli hänellä tänään koko joukko asioita Falckille puheltavana. Sanomalehdissä oli niin paljon uutisia. Hän oli hyvin huvitettu suunnitellusta insinööritehtävästä, joka tarkoitti Niilin vesimäärän järjestämistä vesisäiliön avulla. Noin vain hallita koko luontoa, se ei ollut hullumpaa… Todellisuudessa ei oltu päästy pitkälle maan vallitsemisessa.

Sitten hän tahtoi tietää, millä tunteilla Falck oli tervehtinyt kantaäitiänsä tervetulleeksi — sillä olihan nyt vihdoin löydetty punatukkainen Proantropos, ihmisen ja eläimen välimuoto. Hänen mielestään pitäisi nykyisinä aikoina, jolloin kokoomusajatus oli niin yleinen… niin, nyt juuri pitäisi viettää juhla, kun oli niin hyvä syy.

Mitä Falck piti Stirneristä?… Olipa kerrassaan mainiota saada uusi nimi itsekkyydelle; itse asiassa oli vain kysymys uusien nimien keksimisestä. — —

Hän oli tavannut rovastin tänään. Tämä oli puhunut kristillisestä lunastusjärjestelmästä ja muhamettilaisista. Hän tuomitsi ne, koska he eivät voineet käsittää synnin olemusta, jonka juuri luulisi todistavan niiden oivallisuutta… Hän oli muuten sangen iloinen, että juuri Pariisiin oli rakennettu uusi Buddan temppeli eikä tänne pohjoiseen, Gunvor papittarena…

Gunvor nauroi. — “Sinä osoitat tänä iltana kaikkia kompassin suuntia; tulee varmaan ilmanmuutos.”

He olivat tulleet rannalle ja kalastus alkoi. Koko lampi väreili kaloista, jotka hyppivät veden pinnalla ja pyydystelivät hyönteisiä. Ja ne söivät hyvin.

Irmild oli ilosta kiihtynyt ja veti kalan toisensa perästä. Torgersen katseli sovinnollisesti häntä.

Gunvor sai muutamia pieniä kaloja, mutta pani pian vavan syrjään, otti hatun päästään ja asettui levollisesti rannalle.

Vähän ajan kuluttua pani Falck pois vapansa ja tuli istumaan hänen viereensä.

— “Minäkin tahdon nauttia lepoa luonnon helmassa.”

Gunvor hymyili hänelle nyökäyttäen päätään, ja Falck katsoi hänen äänettömiä, ilmeikkäitä kasvojaan.

— “Ja sitten tahdon rupatella; nyt on minun vuoroni; teidän ei tule konsaan.”

Gunvor nauroi. — “Te ennustatte huonosti.”

— “Minulla on jos jotakin puhumista — on niin kauan, kun viimeksi tavattiin.” —

Mitä merkitsi tuo “viimeksi?”

Gunvor nojautui taaksepäin hymyillen avointa, luonnollista hymyään, joka kaunisti häntä niin.

Hän ei edes kuullut, mitä Falck sanoi ja miksi hän olisi kuunnellut — kun oli niin suloista olla sitä tekemättä.

— — — Vain tämä rauhallinen, ihmeellisen outo, suloinen tunne kuulla Falckin ääntä! Oliko kukaan tehnyt hänelle pahaa tänään? Miksi oli hänen äänessään aina tuo syvä kaiku, johon se ikäänkuin vaipui joka kerta kuin hän sanoi jotakin? Miksi se aina koski häneen?

— “Pitäisikö minun teidän mielestänne ruveta vasemmistolaiseksi?” kysyi hän.

Gunvor kokosi istualtaan muutamia heinänkorsia ja katsoi hämmästyneenä ylös.

— “Niin, siten voisimme paremmin sopia, tohtori ja minä; sitähän te tahdoitte — sillä ymmärrättehän itsekin, että teidän kanssanne on mahdoton olla samaa mieltä! Tehän elätte toisessa aikakaudessa kuin me. Teitä ei voi pistää mihinkään puolueeseen; sulhasestanne on selvää, että te kuulutte vasemmistoon, mutta vasemmisto ei voi teitä saada! Minä olen epäillyt, että olette rajaton radikaali, ettekä ainoastaan punainen: sillä radikaaleilla on kaikki värit eikä mitään ohjelmaa, sillä he eivät tahdo jotakin, vaan kaikki. Tämä voisi täyttää kauhulla pienet, kiltit ihmiset, jos he voisivat sitä aavistaa — —.”

Gunvor katsoi taaskin häntä hämmästyneesti hymyillen. — “Nyt en ole pitkään aikaan sanonut mitään siitä, mitä tiedän.”

— “Sitä ei teidän tarvitsekaan tehdä. Te puhutte parhaiten silloin kuin olette vaiti; — mitä olette esimerkiksi sanonut nyt, kun olette istuneet tuossa ääneti? Te vaaditte meiltä luonnollisena asiana, että meidän tulee olla ihmisiä. Sen, joka kuuluu etäiseen kultakauteen, sen te vaaditte meissä olevaksi synnynnäisinä peruskäsitteinä. Te vaaditte, että tulee olla puhdas, ei ainoastaan ensimmäisellä kynnyksellä, vaan jokaisessa veripisarassa. Ja itse olette, niinkuin teillä ei olisi aavistustakaan siitä kauheasta syyllisyydentunteesta, josta on seurauksena, ettei koskaan voi tehdä mitään täydellistä.”

Hänen äänensä oli vihainen, kiivas, melkein nuhteleva.

Miksi tahtoi hän heitä kanssaan ongelle, kun oli niin huonolla tuulella?

Gunvor katsoi miettiväisesti eteensä ja hänen kasvonsa punastuivat hitaasti.

Oliko Falck kuullut, mitä ihmiset hänestä itsestään sanoivat? Luuliko hän, että Gunvorkin…

Oliko Gunvorkin joskus sanonut jotakin, joka saattoi loukata häntä?

Gunvor nousi äkkiä, pakollisesti. — “Niin”, sanoi hän alakuloisena, “minulla on myöskin tuo syyllisyydentunne…”

— “Teillä? Oh, tyhjää puhetta. Te olette niin alkuperäinen, että voisitte suorastaan olla suuren maaemon tytär, ilman mitään syyllisyyden painamien ihmispolvien väliasteita, joilta me perimme sellaisen tunteen… Mitä te siis mietitte, rohkenen kysyä?”

Gunvor ei pitänyt hänen leikkisästä äänenpainostaan, sillä tämä oli vakavaa; jokin oli loukannut Falckia.

Gunvor katseli miettiväisenä eteensä. — “Oh, minun mielestäni vain… — joskus minusta tuntuu kuin kaikki, jotka kärsivät, odottaisivat minua tulevaksi. Ja te ymmärrätte, ettei minulla olisi aikaa… ja etten koskaan tahdo panna kiveä lähimmäiseni taakkaan. Kysymys on vain elää niin, ettei saa verta käsiinsä.”

Gunvor puhui puoleksi Falckista poiskääntyneenä; hänen matalassa, värähtelevässä äänessään oli kiivasta, syvää tunnetta ja jotakin rukousta muistuttavaa, joka lämmitti Falckin sydäntä.

Ei, tästä lähtien ei Falck vain välittäisi mistään, ei, sitä hän ei tekisi. — —

Muuten piti hän Gunvorista paljon hänen ollessaan noin hillityn kiivautensa vallassa. Melkein riemukseen hän havaitsi, että tässä rauhallisessa, itsensähillitsevässä luonteessa oli syvyyttä, palavaa syvyyttä, jonka tuli kerran voisi aikaansaada onnettomuuksia.

Gunvor alkoi taas poimia korsia.

Sitten kääntyi hän hymyillen Falckiin:

— “Ettekö tiedä, että olemme täällä huvittelemassa? Nyt on teidän puhuminen muista asioista.”

— “Tai auttaa teitä näissä asioissa. Rakastatteko enimmän noita väräjäviä sydämiä?”

Gunvor katsahti ylös. Kuinka Falckilla oli kirkkaat ja läpitunkevat silmät!

Hetken perästä Falck taas heittäytyi kuivalle, sammaleiselle kalliolle.

— “Ettekö istuudu”, kysyi hän Gunvorilta. — “Nyt laskee aurinko, kuulkaa metsän kuisketta; se humisee samaa kuin meri; on kuin munkit rukoilisivat — maa on katolilainen, sen sanon teille. Kun pyhä Franciscus laulaa lauluaan, niin on koko luonto mukana: Ollos kiitetty auringon ja meren vuoksi, myrskyn ja kaikkien ilmojen vuoksi, mutta enin kuoleman vuoksi! Sitä ei kukaan unhota! Tulkaa nyt istumaan!” Sillä Gunvor seisoi yhä ja katseli merelle. Hänen silmänsä hehkuivat sisäistä valoa: hänestä ei näkynyt kasvot, vaan sielu.

Falck tuli äkkiä mustasukkaiseksi kaikelle, jota Gunvor rakasti maan päällä.

— “Tulkaa, istukaa!” sanoi hän maltittomasti. — “Ettekö lainkaan aio istuutua?”

Gunvor totteli hymyillen.

Mutta miksi tahtoi Falck heidät mukaansa tänään, kun hän oli niin huonolla tuulella? — —

Veden rajassa seisoivat Torgersen ja Irmild. He olivat yhdessä kalastelleet hetkisen kaikessa sovinnossa, mutta nyt Torgersen torui; kukaan ei voinut olla niin kömpelö kuin nainen.

Falck seurasi heitä katseillaan; sitten kääntyi hän Gunvoriin omituinen ilme kasvoillaan. — “Te ette ole juuri sanottavan tarkkanäköinen!” sanoi hän hiljaa ja surumielisesti.

Gunvor hymyili ajattelematta sitä. Hän ei tiennyt, mitä hän tarkoitti.

“Hänen laitansa on kuin minun”, lisäsi hän, “me kadotimme molemmat äitimme pieninä ollessamme. Eikö se selitä kaikkea?” — — —

Nyt tulivat toisetkin. Torgersen oli mitä parhaalla tuulella ja laskeutui Gunvorin jalkoihin. Gunvor alkoi tyhjentää eväskoria. Irmild kattoi innokkaasti vihreälle sammalelle, ja Torgersen lupasi, että kaikki tulisi syödyksi.

“Se oli hyvin, saakaamme lasi viiniä! Juo kanssani, Gunvor, ihanalle todellisuudelle! Toivon, ettet istu ja ajattele ihanteita täällä!”

Gunvor kilisti hymyillen hänen kanssansa. “Mutta jos ne ovat yhtä todelliset kuin joku muukin?”

“Mitä on tuomari lörpötellyt? Kerro minulle joka sana!”

“Sitä en voi, en ole kuunnellut niin tarkkaan.” — —

Hän kohtasi Falckin katseen, terävän, kuin tahtoisi se lukea hänen ajatuksensa, mutta ensi sekunnissa surunomaisen.

Gunvor katui lausumaansa — se oli samalla kertaa totta ja ei-totta.

Oli miltei tervetullutta hänelle, kun tuli viesti, että oli vene odottamassa tohtoria. Mutta Torgersen ei pitänyt siitä.

“Sinullahan nyt on hirmuinen hoppu, Gunvor! Olen aina ollut kohtalon vallassa; nyt olen tullut sinun valtaasi! — — Tietäisitpä, miten hiton ikävää on olla lääkäri, kun on niin monta harrastusta! Niinkuin nyt esim., kun meidän juuri pitäisi hiukan huvitella täällä murheenlaaksossa! Anna minulle lasi viiniä lisää, se on kuin makea suudelma, sanoo ystäväni Salomo. Anna minulle molemmat, sanon minä!”

Mutta Gunvor oli jo pannut viinipullon koriin.

“Tule nyt, Svein”, sanoi hän rukoilevasti, “kuulithan, että eukko oli huono. Nyt seuraamme sanantuojaa, hänellä on vene… siten käy joutuisammin!”

Kotimatkalla ei tullut suuria sanotuksi. Gunvor istui ajatuksissaan ja seurasi silmillään pieniä virran pyörteitä.

Irmild tahtoi soutaa ja otti toisen airoparin, mutta ne olivat liian raskaat hänelle; Torgersen otti toisen airon. Hän tahtoi nähdä, oliko mahdollista soutaa tahdissa niin kokonaan tahdittoman henkilön kuin Irmild Myrlandin kanssa.

Gunvor kääntyi Falckiin, joka istui ja hypisteli ongensiimaansa.

“Minä en tarkoittanut sillä tavalla”, sanoi hän hillitysti.

Falck katsahti häneen; hän punastui. Näytti siltä, kuin olisi Falck unohtanut, mitä Gunvor tarkoitti.

Kun vene kääntyi suolaamon ohitse, kuulivat he kitaralla näppäilyä; se oli lapsen käsi, joka kosketteli kieliä, ja Saapas-Tobinen terävän sopranon alla soi tumma, hellyttävä lapsen altto.

Gunvor katsahti ylös äkkinäisellä liikkeellä. “Oh, se on Pikku-Gunn”, sanoi hän. “He ovat löytäneet kitaran ullakolta ja laulavat nyt yöt päivät!”

“Ja aina tuota hemmetin kalastajalaulua!” ärähti Torgersen. “Se on minusta ruokotonta! On aina kuin olisi tapahtunut jotakin!”

Falck siirtäytyi vähän lähemmäksi. “Sehän on teidän kitaranne! Ettekö enää milloinkaan laula?”

Gunvor ravisti päätänsä. “Kotona tapahtui jotakin eräänä yönä”, sanoi hän hiljaa, vaitiolon jälkeen. “Se oli silloin, kuin vielä olin lapsi. Seuraavana aamuna vein kitaran ullakolle; en tahtonut milloinkaan laulaa enää.”

“Sehän oli päähänpisto”, lisäsi hän, “mutta yhtä kaikki oli siinä, mitä lie ollut, enkä minä ole laulanut sittemmin.”

Tuli raskas, painostava mieliala. Oli, kuten Torgersen sanoi, aivan kuin olisi tapahtunut jotakin.

“Ilmassa on ukkosta”, sanoi Falck, ja Irmild tiesi kertoa, että kun ukkonen käy elokuussa, voi siitä saada kuumeen ja kuu tulee imemään ihmisestä verta.

Kukaan ei vastannut siihen mitään. Vene laski rantaan.

Sanoen nopeasti “kiitos tästä illasta” meni Falck.

Hän ei tahtonut nähdä, miten Gunvor saattoi katsoa tuohon tohtoriin — ja miten kiireellisen sydämellisesti hän tarttui hänen käsivarteensa. Gunvor saattoi olla aivan rauhallinen; Falck ei todellakaan ollut tehnyt minkäänlaisia kuvitelmia. Mutta miten ne silmät saattoivat olla sokeat ja lämpimät!

IV.
Lupa-aika oli lopussa. Irmild oli jälleen aloittanut koulunkäynnin neiti Vindin luona. Ensi vuonna pitäisi hänen alkeiskoulututkintoon, ja Vikka-täti alkoi jo saada tutkintokuumetta.

Mutta Irmild itse otti asian huolestuttavan tyynesti. Hänen kiitetty intonsa ja ahkeruutensa oli mennyt yhtä nopeaan kuin oli tullutkin.

Syksymmällä kasvoi tädin murhe. Lapsi oli kuin vaihdettu. Oli, kuin hän olisi kadottanut työkykynsä.

“Hän ei voi olla terve”, arveli Gunvor. “Heidän täytyy antaa hänen olla omissa valloissaan jonkun aikaa.”

Ja Torgersen oli yhtä mieltä hänen kanssansa: “Antakaa hänen vain huvitella; sitä hän tarvitsee, Herra Jumala, työhön kyllä on aikaa!”

Totta oli ylipäänsä, että hän oli hyvin merkillinen. Svein oli tullut hänestä huvitetuksi lääkärinä ja muutenkin, niinkuin ylhäisempi alhaisemmasta, jota hän hiukan suojelee.

Mutta vielä oli hänessä jotakin jäljellä siitä vastenmielisyydestä, jota hän alussa oli tuntenut häntä kohtaan.

Kun Irmild tuli huoneeseen omituisella liukuvalla tavallaan, saattoi Svein tuntea ruumiillista vastenmielisyyttä… Toisinaan hän ei voinut kärsiä, että hän katsoi häneen, ja jos hän oli läheisyydessä, tuntui Sveinistä aina, että hän katsoi. Hän oli kerran kohdannut erään näitä vilhuvia, pakenevia silmänluonteja. Sen opaalinkirkkaassa loistossa oli ollut jotakin, mikä oli saanut hänet ajattelemaan puoleksi nukkuvaa petoeläintä, jota hän oli liiaksi lähestynyt.

“Hän voi olla aivan häijy!” saattoi hän jälleen sanoa Gunvorille; — “mutta sinä et tiedä siitä mitään, sinä, sillä kun hän katsoo sinuun, ei ole muuta kuin kunnioitusta hänen silmissään; hän jumaloi sinua niinkuin neekeri fetishiänsä!”

Kuitenkin huvitti häntä, että Irmild oli toisenlainen häntä kuin muita kohtaan ja ettei hänessä koskaan ollut mitään yhtenäisyyttä.

Tuo ihmeellinen piirre suun ympärillä, pienet, vilkkaat silmät, jotka saattoivat leimuta kuin liekki ja seuraavassa tuokiossa kylminä ja elottomina tuijottaa eteensä, koko nuo merkilliset kasvot, jotka vaihtelivat niin, että ne joka silmänräpäyksessä olivat erilaiset — ne tekivät hänet uteliaaksi.

Ja sitten se, että hän oli ihmeellisimmistä vasta-, kohdista kokoonpantu: aivan välinpitämättömän rohkea ja aina pelkurimaisuuteen asti arka, tulisen valpas ja tylsämielisen välinpitämätön, aina mahdoton tavoittaa — siinä alkoi olla jotakin houkuttelevaa, jotakin, joka ei tahtonut jättää häntä rauhaan.

Sillävälin kulki täti ja itki, että Irmild jälleen oli tullut niin tylsäksi, ja rukoili Herraamme poistamaan sen hänestä — eihän Torgersen tiennyt mitään neuvoa. Hän oli vastannut niin lyhyesti eräänä päivänä, kun täti oli kysynyt, ja sitten hän oli kääntynyt Herramme puoleen.

Mutta kun täti puhui hänen hitaudestaan, nauroi Torgersen; hän oli tullut toisiin ajatuksiin viime aikoina.

Eräänä iltapäivänä oli hän arvaamatta tavannut hänet puutarhassa.

Hänen piti lukea saksaa, mutta sen sijaan hän tapansa mukaan istui ja repi ruohoa tai nyhti lehtiä ruusupensaista; hän oli repinyt sormensa veriin, mutta ei voinut pitää niitä alallaan.

Svein tuli jälleen tarkanneeksi hänen liikkeitään, omituista, pitkäveteistä nuorteutta, jolla hän joka silmänräpäys vaihtoi asentoa.

Sitten piti Sveinin auttaa häntä saksassa, ja hän oli jälleen kohdannut tuon ihmeellisen, salatun katseen.

Svein sai hänet hiukan puhelemaan ja nauramaan.

Sillä aikaa hän istui ja katseli häneen.

Hänen raskas palmikkonsa oli purkautunut, ja hiukset aaltoilivat hänen ympärillänsä. Sveinin täytyi jälleen ajatella merta, sillä aaltojenalaista salaperäisyyttä oli noissa silmissä, ja suun ympärillä jotakin rauhatonta, tuskallista, mikä ikäänkuin taukoamatta nousi ja laski rajattomassa surumielisyydessä.

Svein unohti itsensä, jäi istumaan ja loruilemaan ja katselemaan häneen. Ja hänestä tuntui äkkiä, että hän katsoi sen sieluun, jota muut eivät voineet ymmärtää.

Hän näytti hänestä nuorelta eläimeltä, vallatulta, ei velttoudesta, vaan valppaiden aistimiensa voimakkuudesta; hän ymmärsi samassa syyn hänen laihuuteensa ja silminnähtävään hitauteensa; — kaikki voimien kehitys, kaikki aine tuli ennakolta kulutetuksi tuohon rehevään, puoleksi tiedottomaan viettielämään. Hän oli kuin eläin tai kasvi, joka ensi kerran tuntee oman luontonsa voimain kuohuvan.

Hän oli sanonut muutamia sanoja äänellä, joka Sveinistä oli kuulunut linnun houkutteluääneltä. Ja hänen hymynsä… pitkät, rauhattomat kädet… ja miten hän katseli häneen puoliksi maahantuotujen silmiensä janoavilla katseilla, — se oli samalla kertaa suututtanut häntä ja täyttänyt hänet vastustamattomalla lempeydellä häntä kohtaan.

Iltasella oli tullut vieraita. Aterian jälkeen sai Irmild vanhan neiti Vindin soittamaan Oestenin sävellyksen Alpenlieder, joka oli kauneinta, mitä hän tunsi.

Ja hän oli istuutunut pieneen loukkoonsa uunin taakse ja vaipunut itkuun: hänestä siinä ilmeni kaikki, mitä hän ei tuntenut.

Siitä päivästä kiintyi Svein Torgersen Irmildiin enemmän kuin yhteenkään muuhun potilaaseensa. Tässä oli oivallinen tilaisuus tutkia ihmisluonnon yhtä puolta, koskematonta, raitista kuin eläimessä tai kasvissa.

Irmild oli hänelle aivan uusi ilmiö. Hänet valtasi tuo voimakas, luonnonraikas tahto, joka toisinaan oli kätketty kuin raidan kukkien lehdet, toisinaan leimusi ilmi rohkeana kuin auringon säteet.

Hän ei totta puhuen ollut tottunut katselemaan näitä asioita tällä tavalla. Mutta tässä oli jotakin, mikä täytti hänet kunnioituksella. Tässä oli totisuutta, syvyyttä, joka löi hänet hämmästyksellä. — Tuo nuori, voimakas tahto tuli ja vaati samalla ylpeällä oikeudella kuin maan liljat! Siksi juuri siinä oli jotakin ihastuttavan raitista ja luonnollista. Ja hän teki ehdottomasti muutamia vertauksia. Hänhän tiesi, miten miehet sellaiseen suhtautuivat. Hänelle itselleen Irmild merkitsi varsinaisesti vain hetkiä, jotka tulivat ja menivät, ajatuksettomia silmänräpäyksiä, tuokioita, jotka haihtuivat jäljettömiin — täällä siinä oli sielu ja käskevä voima — ja tietämättömyydessä voitonriemuinen tietoisuus siitä, että täältä sisästäpäin hallittiin maailma — —

Hyvin hupaista seurata tuota kaikkea! Mutta kaikella kunnioituksella kaikkea luontoa kohtaan… hän sai joka tapauksessa pyytää Gunvoria itselleen!…

Oikeastaan hänestä oli mieluista liikkua näiden kahden vastakohdan, Gunvorin ja Irmildin välillä. Oli hauskaa tulla kiihoitetuksi ja syttyä hiukan taas. Toiselta puolen oli hänessä tarve jumaloida Gunvorin jaloa tyyneyttä, kylmää arvokkuutta ja hienoa, henkevää sydämellisyyttä. Hän kulki mielellään noita monia portaita Gunvorin luo. Hänestä tuntui, että hänellä oli onnensa ja osansa kaikessa tässä oivallisuudessa, sekä Gunvorin että Elina-äidin. Hän ei millään muotoa tahtonut mitään muutosta.

* * * * *

Oli hiljainen syysilta. He olivat olleet vesillä ja tulivat soutaen kotiin.

Irmild oli tädin ihmeeksi ollut meluavan riemuinen ja sitten tullut aivan hiljaiseksi. Istuessaan hän leikitteli kädellään tummassa vedessä, joka solui airon alta, välkkyen hopeanvalkoisena.

Torgersen ei voinut olla katsomatta alas. Oli kuin nuo pitkät, hoikat sormet kirjoittaisivat veteen, piirtäisivät hohtavia ympyröitä, pirskottaisivat kiiltäviä fosforikipunoita yli airon ja sytyttäisivät koko meren tyyneyden.

Mitä hän tahtoi sanoa, mikä säteili hänen silmissään? Ne olivat itse kuin fosforinhohtava vesi, täynnä elämän epävakaisuutta. — — —

Oli elähdyttävää taivuttaa itsensä ja tavoitella Gunvorin tyyniä, hymyileviä silmäyksiä.

Mutta sitten! — kun he olivat tulleet kotiin… ja Irmild meni puutarhaan, vaikka oli pimeä… miksi meni Svein ulos hänen jälkeensä?… Kumpi heistä oikeastaan tuli ensimmäisin, kuiskaavin sanoin?

Ja miksi oli Irmild sotkenut itsensä pähkinäpuutiheikköön, jotta hänen täytyi auttaa hänet irti? Ei hän oikeastaan voinut sille mitään, että tuli suudelleeksi häntä?

Ei hän ollut sitä ajatellut, sen tietää Jumala! — — —

Mutta Irmildin silmissä oli ollut äänetön valitus, ja jotakin kaihomielisen tuskallista suunpielissä! — — —

Se oli tappanut Sveinin tahdonvoiman.

Siitä hetkestä alkoi Svein itse ymmärtää, ettei hän ehkä voisi selviytyä hänestä. Kun Irmild tuli hänen läheisyyteensä, liikutti se häntä omituisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi tuntenut oman musertavan etevämmyytensä tilanteen suhteen, tuli häneen voimattomuuden havainto… Irmild tahtoi vangita hänen aistimensa, ottaa hänet, sitä hän tahtoi!

Jonkinlainen epämääräinen pelko tuli häneen Irmildin mukana, niinpiankuin tämä vain solahti huoneeseen… häntä oli mahdoton välttää, Svein ei enää voinut vastata itsestänsä. — —

Sillä toisin ajoin hän ei voinut kestää hänen pienien, tummain silmäinsä katsetta. Hän tunsi epäselvästi, että hänessä itsessään asui ihminen, joka kurotti kätensä tuon tytön jälkeen.

Mutta taivas nähköön, hänhän ei tahtonut! Miksi juuri hänelle täytyy noin käydä? — sillä jollekulle täytyi, sen hän kyllä saattoi ymmärtää, — mutta miksi juuri hänelle, jonka asema oli niin hyvä?

Ja hän päätti, ettei siitä mitään tulisikaan.

* * * * *

Oli lämmin syyskuun päivä. Irmild istui nurmella puutarhassa. Hänen piti lukea läksyjänsä.

Mutta hän ei lukenut. Hän istui lempiasennossaan, kyyristyneenä jalat allansa ja nyhti ruohoa.

Hänen edessään olivat läksykirjat ja niiden päällä pieni muistikirja, johon hän oli raapustellut jotakin lyijykynällä.

Sillä hän piti päiväkirjaa. Oli nimittäin komeaa pitää päiväkirjaa; kaikki hienot naiset tekivät niin. Miksi pitäisi hänen olla jäljessä kappalaisen rouvasta? Hän oli kerran saanut nähdä hänen kirjansa, eiköhän tämä mahtanut olla yhtä hyvää?

Hän otti kirjan, piti sitä edessään ja luki hiljaisella, surunsekaisella äänellä:

“Elämä… mikä ihmeellinen sana! Odotus, rauhattomuus, kesä! Ah, jos voisi huutaa sen julki! Oi, kaikki tuo musta, kuolemansairas onni, joka palaa täällä sisässä ja uneksii! Tyyni rauha, olla koskaan ajattelematta itseänsä, miten suloista! Ah, minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä!… Armaat päivät, jotka ottavat minut syliinsä, täyttävät minut riemulla! En ansaitse Jumalan armoa! Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!…

“Jumala ja Jeesus! Gunvor Torintytär Herö! En tiedä, mitä tekisin niiden puolesta!… Uhrata itseni! Olisi ilo kuolla, sillä hän katsoo ikäänkuin oikean, totisen enkelin silmillä! Ah, onko ensinkään uskollisia ystäviä, miksi pitää minun aina antaa pois palava jumaloimiseni ja tulla työnnetyksi joka kerta, kuin saan katsoa hänen sieluunsa. Jos hän aavistaisi minun rakkauteni, mutta jospa hän ei mitään näkisi!… — — Jos tulisi jokin elävä vedestä, sanon minä, ilman mitään yllään! Sillä hän olisi merenhaltija, Jumalan lähettämä vihkimään minut rakastettuuni. Ja kaikki vedenneitoset ovat todistajina vihreät hameet yllään, ja sormet heillä on kuin pesusienet; tulee oikea tuulenpyörre ja soittaa urkuja, merikäärme puhaltaa niihin ilmaa, ja meri nousee suloisesti ja kaikki, mikä meressä elää, tulee!

“Kaikki, jotka ovat mustia ja kauheita, saapuisivat pitkässä rivissä, ikäänkuin niistä ei tulisi koskaan loppua, ne, joilla on silmät selässä, ja ne, joilla on hehkuvan punaiset katseet, joissa palaa merenkylmä tuli, ja kaikki käärmeet, jotka nielevät merimiehiä ja kaatavat veneitä, ne tulevat niin sävyisästi ylös kaikki sinä päivänä ja ovat hiljaa mustissa samettikaavuissa. — — —

“Oi Jumala, minä rakastan häntä, niinkuin Abrahamin helmassa! Ja hän on ollut poissa kolme päivää suurimman hädän tähden. Herra Jumala, nyt sen täytyy tapahtua!” — — —

Hän päästi kirjan, kalpeana, kiihtyneenä. Käsivarsissa tuntui kylmältä, niin, kun hän ajatteli häntä, palelsi häntä.

Hän heittäytyi syrjään, makasi suljetuin silmin ja nauroi.

Sitten hän nousi ja huokasi. Kyyneleitä tuli hänen silmiinsä ja hän pani kätensä ristiin.

“Isä meidän!” Ei, tämä oli parempi: “Oi, Pyhä Henki opeta”, se teki aina hyvää.

Sillä hänellä oli jumalanpelkokohtauksia; sekä tänään että eilen hän oli miltei lakkaamatta rukoillut Jumalaa.

Hän laskeutui hiljaa nurmelle.

Illalla hän tulisi. Muu ei ollut mahdollista kuin että hän rakasti häntä, niin silmäänpistävä hän oli naisista, niin oli Seri-Anna sanonut! Mutta ihmisen ei ole hyvä, oli Seri-Anna sanonut, käydä miesten perässä, hän ei ole, niinkuin hänen pitäisi olla! Mitä tiesi Seri-Anna siitä? Oli totisesti totta kaikilla tavoin, että se on hyvä…

Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä erottaa, sanoi Seri-Anna.
Mitä hän tiesi siitä?…
Mutta Gunvor Torintytär, mitä hän sanoisi. Hän, jonka puolesta hän mielellään kuolisi! Oi, miten hän oli rajattoman onneton! — — —

Hän tunsi sietämätöntä janoa, veri jyskytti hänen suonissaan, hiuksensa polttivat häntä, kaikki poltti, läksyt ja kaikki — hän tahtoisi asua meressä!

— — — — —

Hän nousi. “Kyllä minä tulen!” huusi hän vihastuneena.

Ah, jos ihmiset eivät tulisi niin vanhoiksi! Silloin hän olisi päässyt ainakin tädistään!

* * * * *

Puoliyön tienoissa tuli Torgersen kotiin kalastuspaikoille tekemältään matkalta.

Iltayöstä oli satanut paljon; valkea, untuvanhieno sumu oli laskeutunut meren ja maan päälle, ja udun peittämästä kuusta kajasti kuolonomainen kuumotus.

Hän riensi rannalta, väsyneenä, läpimärkänä ja nälkäisenä. Hän tiesi, että Gunvor aina huolehti siitä, että hänen huoneensa liedessä paloi tuli ja että hän sai lämmintä ruokaa.

Mutta sisään tultuaan hän kavahti kuin olisi polttanut itseään.

Himmeässä valossa hän näki jonkun istuvan lieden ääressä – – Gunvor se ei ollut. Hän tiesi hänen tänä yönä olevan rouva Thymannin luona, joka makasi hermokuumeessa.

Hän läheni. Se oli Irmild.

Hän tempasi kärsimättömästi kauluksen pois ja kirosi. Hän oli nimittäin tehnyt päätöksensä.

Irmild istui tirkistellen tuleen, kokoonkyyristyneenä tavalliseen tapaansa. Hänen noustessaan tuli Sveinin mieleen, että hänellä oli tapana köyristää selkäänsä, niinkuin aallonharja, joka köyristyy, ennenkuin tulee.

Hän kääntyi puoliksi hänestä ja kuunteli. Hänestä tuntui, että pimeydessä suhisi, niinkuin syvästä, vaahtoavasta virranpyörteestä;… ei, se oli hänen verensä; häntä huimasi paljas väsymys.

Hän meni askeleen häntä kohti. “Miksi istut täällä?” kysyi hän vastahakoisesti.

Yhdellä hyppäyksellä seisoi Irmild aivan lähellä häntä. Hänen silmissään oli aivan tyyni ja synkkä ilme, mutta kasvot olivat läpinäkyvät.

Väristys kävi läpi Sveinin: elävä, palava voima siirtyi hänestä Sveiniin, sähkövirta, joka johti hänen nuorien, terveiden aistiensa hurmauksen hänen vereensä.

Hän olisi tahtonut laskea jalkansa hänen niskallensa; mutta kuitenkin tunsi hän rajattomalla mielihyvällä, että hän oli hänen herransa, valliten häntä, niinkuin hallitsija valtakuntaansa.

Svein katsoi hänen suutansa, ja tässä silmänräpäyksessä oli hänestä sen ympärillä jotakin kolkkoa — ohuet, veripunaiset huulet vääristyivät käärmeen tavoin.

Svein hengitti lyhyesti ja nopeasti; hänen oli vaikea puhua.

“Miksi tulet sinä tänne?” kysyi hän jälleen.

“Minulla ei ollut enää pillereitä!” sanoi hän jurosti.

“Ja sitten minun piti katsoa, paloiko tuli, kun sataa niin; ja sitten minä korjaisin ruoan, koska sinä — —”

Hänen huulensa puristuivat surullisesti ja itsepäisesti yhteen.

Svein laski kätensä hänen olkapäillensä. Silloin hän heittäytyi häntä vastaan ja alkoi nyyhkiä.

“Minä voin tuskin elää!” kuiskasi hän.

Tuo nuori, hoikka ruumis vaipui kokoon hänen sylissänsä, hänen päänsä nojasi raskaana hänen rintaansa vasten.

“Miten sinä olet kylmä ja hyvä!” kuiskasi hän ja veti henkeä halukkaasti.

“Oletko sairas?” kysyi Svein aivan hämmentyneenä. Hän laski hänet ja tunnusteli hänen valtimoansa; se jyskytti.

“En, en, en!” Hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kietoutui häneen.

Svein ei tehnyt mitään päätöksiä enää; hän kumartui, otti hänen syliinsä ja suuteli häntä.

Hänen ajatuksensa sekaantuivat kummallisesti, kaikki suli suloisuudeksi; — sen hän vain tiesi, että Irmild oli ihme… polttavavärinen kukkanen, ylennyt viileän meren rannalla! Kuin etelätuuli hän oli.

Hän oli etelätuuli.

Ja kun hänen punainen, janoinen suunsa suuteli Sveiniä, tunsi tämä, että jokin horjui ja luhistui kokoon hänen mielessään. Irmild oli kuin aalto, joka tuli ja veti hänet mukanansa syvyyteen.

* * * * *

Aika riensi monine ulko- ja sisäaskareineen. Syysmyrskyt tulivat ja talvipimeät. Meri loiski hiljaa rantaa vasten ja lauloi raskasta virrensäveltänsä tai nousi korkealle pitkässä yössä — leikki elämällä ja kuolemalla.

Kalastajat istuivat majoissaan ja kutoivat verkkoa ja toivoivat, että meidän Herramme antaisi sen raivota nyt loppuun, ennenkuin suurkalastus alkaisi.

Mutta kylläpä sitä kestikin. Kun “äijä itse” pääsi vauhtiin, oli muutamia, jotka välttivät turman, mutta toisia, jotka sortuivat ja silloin kävi jälkeenjääneille elämä kahta pimeämmäksi. Mutta kellään ei ollut aikaa ajatella sitä sen enemmän eikä ulapallelähtö ketään peloittanut. Vähän siitä olisi hyötyä ollut, sillä olihan kunkin oikeassa kädessä kirjoitettuna, milloin hänen elämänsä loppuisi.

Ja kiire lisääntyi merellä ja rannoilla; jokainen uurasti toimissaan.
Herössä kävi kauppa vilkkaasti; puodissa hallitsi Pedersen, suolaamossa
Hesekiel. Siellä ostettiin kalaa ja siellä myytiin, ja kaksi veneriviä
oli ulkona matalikolla.
Pienessä konttorissa istui Gunvor koko aamupuolen, ja hänellä oli kyllin tekemistä muullakin taholla. Aina oli niitä, jotka tarvitsivat häntä. Moni arveli, että hän oli aivan liian ankara, mutta toiset turvautuivat mielellään häneen. He tulivat hänen luokseen kipeimmissä asioissaan. Huojensi, kun hän kuunteli; kukaan ei voinut rauhoittaa murhetta niinkuin hän; jo siinä, että vain oli lähellä häntä, oli kuin jotakin salaperäisen parantavaa.

Siksi täytyi hänen alituisesti mennä toiselle tai toiselle taholle; sillä aina oli niitä, joista talvi kävi liian pitkäksi. Kun adventtimyrskyt alkoivat, valtasi heidät raskasmielisyys. Silloin teki hyvää puhua Herön Gunvorin kanssa. Hänen silmistään säteili luottamusta; hänen hymynsä auttoi pääsemään pimeän ajan yli.

Hänen laitansa oli niin, että hänessä oli jotakin kaikille.

Hänellä oli hieno äly ja terävä katse; — missä ihmiset ilman sääliä menivät ohitse, siinä hän pysähtyi ja koetti etsiä ja kohottaa sitä, mikä oli poljettu.

Gunvor Torintyttärellä oli paljon vaariinotettavaa. Hänellä oli myöskin äitinsä, vanha, voimakas, ahavoitunut puu; hän tahtoi niin kernaasti, että elämän lauhkeat tuulet leikkisivät siinä hetkisen, ennenkuin se karisti lehtensä.

Sitten oli Vikka-täti! Yhtä asiaa Gunvor rakasti enemmän kuin elämää ja onnea: oikeutta. Hän oli ottanut korvataksensa Vikka-tädille hiukan siitä, minkä elämä oli jäänyt hänelle velkaa.

Ja sitten pikku Gunn! Hän oli sydämessänsä luvannut itselleen, että lapsi saisi kasvaa turvattuna siltä, mikä oli tehnyt hänen oman lapsuutensa niin pimeäksi. Pikku Gunnia se ei saisi vaivata, hänen ei tarvitsisi kärsiä toisten vikojen takia, hän pääsisi tulemasta niin ankaraksi ja kovaksi, kuin hän itse saattoi olla. Pikku Gunn tekisi Herön valoisaksi, hänestä tulisi suvun eheä, onnellinen tytär.

Ja Irmild — hänen suhteensa oli käynyt erittäin hyvin, yli toivomusten. Gunvor oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli siksi ihmistynyt. Sillä talvella hän oli jälleen tullut levolliseksi ja ahkeraksi. Ja hän tuli kaikin tavoin paremmaksi, kehittyi henkisesti ja ruumiillisesti. Hänestä ei enää puuttunut mitään.

“Mutta nyt saan varmaan sinusta pian potilaan”, sanoi Torgersen hiukan kärsimättömänä eräänä päivänä, kun Gunvorilla ei ollut aikaa seurata häntä ulos. “Tämä ei käy päinsä! Sinulla on joitakin hurjia oppeja, joita ei saa panna täytäntöön; pahinta, mitä voi tehdä, on ottaa elämä noin vakavasti.” — —

Gunvor katsoi häneen heikosti hymyillen. Hän ei enää ollut varma siitä, eikö Svein noin puhuessaan tarkoittanut varsinaisesti jotakin toista.

Hän oli saanut entistä selvemmän käsityksen siitä, miten pitkä matka heidän välillään oli, ja alkanut neuvottomalla hämmästyksellä ihmetellä, mistä hän Sveinin tavoittaisi. Hän ei voinut enää salata itseltänsä, että Sveinin luonteessa oli toisia puolia, jotka nyt olivat ilmaantuneet, ja että se, mikä rehevästi kehittyi hänessä, huolettomassa elämänhalussaan anasti hänessä sijan siltä, mihin Gunvor oli pannut luottamuksensa. — —

Mutta olihan paljon, mikä puolusti häntä! — Eihän hän voinut olla niinkuin joku puutarhassa kasvanut. — — —

Mutta aina kävi huonosti, kun Gunvor koetti puhella hänen kanssaan — ei hän koskaan päässyt ankarassa totuudenrakkaudessaan pitkälle hänen suhteensa, aina sai Svein oikeuden puolellensa.

Hänellä olikin oma tapansa katsella asioita. Gunvorilla oli se vika, ettei hän voinut torjua mitään, eikä tuntenut kiertoteitä. Ja hän tunsi tuskallisesti, ettei hän niinmuodoin voinut muuta kuin olla liian ankara, hän kärsi ikäänkuin ruumiillista kipua, että oli liian raskaskätinen. — — —

Hän saattoi katsella häneen äänettömällä ihmetyksellä ja tuskallisesti rypistää kulmiansa; — sillä seudun muut ihmiset voivat ymmärtää häntä, ja hän voi auttaa heitä — mutta ei Sveiniä!

Myöhemmin talvella kävivät olot pahemmiksi. Hän oli ruvennut huomaamaan, etteivät Sveinin tunteet häntä kohtaan enää olleet samat. Hän tunsi, että niistä asteittain katosi jotakin — että kaikki se, mitä hän oli enimmän rakastanut, oli niistä kadonnut, se, jonka vuoksi hän oli unohtanut niin paljon muuta.

Ja hän seurasi sitä silmillään surullisesti, tunsi kaikilla aistimillaan, miten muutos tapahtui.

Hän ei voinut sitä ymmärtää, se täytti hänet tuskalla.

Yöt olivat täynnä raskaita unelmia: hänestä tuntui kuin olisi lapsi kuolemaisillaan; hän huomasi, miten valtimo löi hetki hetkeltä heikommin, ja hän tavoitteli apua.

Päivisin tuli silloin tällöin jotakin tästä hänen kasvoihinsa. Sitä ei Torgersen voinut sietää; hän tahtoi nähdä ne kasvot, joihin hän oli tottunut: selvät, valoisat.

Silloin saattoi Gunvor pyyhkäistä hänen hiuksensa syrjään, suudella häntä otsalle ja hymyillä.

“Niin, ei se ole muuta kuin hiukan unettomuutta!”

Sillä hän ei tahtonut laskea häntä. Annettu sana oli hänestä jotakin suurta, ainiaksi sitovaa — jotakin, josta ei koskaan voinut päästä!

Ja rakastihan Gunvor häntä, tahtoi kernaasti taistella hänen rinnallansa, auttaa häntä, jos voi, itseänsä pettämättä.

* * * * *

Oli pian kevät taas. Herössä oli vasen kylkirakennus valmis. Elina-rouvan oli täytynyt taipua: häät pidettäisiin viimeistäänkin maaliskuussa.

Mutta miten olikaan — Elina-rouva se varmaan jälleen sai ne lykätyksi juhannukseen, kuten sanottu oli.

Oli niitä, joista Gunvorin hymy ei ollut sama kuin ennen, ja ettei otsa enää ollut niin selkeä; mutta samalla oli Elina-rouva kirkastunut huomattavasti. Hänen mielialansa oli oikein tasainen ja hyvä.

Torgersenilla oli viime aikoina ollut pari pahan tuulen kohtausta, jollaista ei kukaan ollut ennen hänessä huomannut.

Se oli jonkinlaista omantunnontuskaa. Mutta pian hän jälleen rauhoittui.

Jumala nähköön, rakastihan hän Gunvoria. Jumaloi häntä… Pohjaltaan ei Gunvorillakaan ollut mitään soimattavaa hänessä, sillä olihan hän mies, jolla oli periaatteita, ja hän oli päättänyt — — —

Niin, Irmildin suhteen oli asia hiukan sotkeutunut; mutta mitä saattaisi hän tehdä sille nyt? — — Hän tahtoisi tietää, kuka voisi puolustautua häntä vastaan, niin villi hän oli ja ihmeellinen…, ja hän ihmetteli, eikö Gunvor olisi kyllin järkevä katsoaksensa tyynesti asiaa, johon hän ei muuten ollut ajatellut tutustuttaa häntä, vaan antaa sen hiljakseen hälvetä… niinkuin olisi parasta kaikille asianosaisille. Mutta hänelle oli selvinnyt, että täysi vapaus sellaisissa olosuhteissa olisi ihanteellisin. Niin suuret ajatukset hänellä oli Gunvorista, että oli varma siitä, että hän älyäisi sen! Sillä rakkaus… sen oppii helposti… se on sellainen pieni heikko lintu, joka kaipaa vaihtelua säilyttääksensä terveytensä. — — —

Siksi juuri ei pidä esittää niin hirveän ankaria vaatimuksia siinä asiassa — sillä mitä on oikeastaan tehtävä? Hämyhetki, tuoksuava hiljaisuus huoneessa tahi vain yksi liike voi olla kylliksi… on mahdotonta tietää, miten se tapahtuu, se tulee aivan itsestänsä. — —

Ja hän rakasti Gunvoria siitä huolimatta yhtä suuresti. Hän yksinkertaisesti rakasti häntä äärettömästi. Gunvor teki hänet paremmaksi ihmiseksi. Istuessaan hänen luonansa hän tunsi taivaallinen rauha mielessään, että siellä oli hyvä olla. Hän tunsi selvään, miten Gunvor rakasti kaikkea hienoa ja puhdasta. Oikeastaan Svein oli hyvä ihminen. Sillä silloinkin kuin Gunvor hymyili ankarinta marttyyrihymyänsä ja pani ilmeisiinsä kaiken tuon raskaan ylhäisyyden, hän kesti sen äänettömällä kärsivällisyydellä. Ja vieläpä vaikka hän tiesi, että kun naiset ovat happamet, on se suunniteltua, jotta he saisivat tahtonsa täytetyksi. Tässä se ei ensinkään ollut välttämätöntä, sillä Svein kantoi häntä käsillään, palveli häntä pelolla ja vapistuksella, niinkuin ankaraa, kuluttavaa, suloista Isistänsä.

Pohjaltaan oli hänen omatuntonsa rauhallinen.

* * * * *

Seuraelämä oli ollut verraten hiljaista tämän talven kuluessa.

Osaksi olivat kalat olleet siihen syynä. Ne olivat olleet tavattoman oikulliset: vanhat ihmiset väittivät, että ajan pahuus oli mennyt kaloihin, sillä muinoisaikaan ne olivat aivan luotettavat; niitä ei tarvinnut hakea, ja lihavampia ne niin ikään olivat olleet.

Mutta muutakin oli tiellä. Ruustinna oli potenut hermokuumetta ja oli rovastin suureksi hämmästykseksi ollut hiukan kummallinen, rovastin, jota ei palveltu tavallisella valmeudella ja jonka päähän ei koskaan ollut pistänyt, että hänen vaimonsa voisi sairastua.

Edelleen oli Jeanette ollut Kristianiassa suuremman osan talvea, ja useissa perheissä oli pikku lapsia kuollut.

Mutta kamariherrattarelle oli se kuitenkin ollut vilkasta aikaa. Hänellä oli taipumusta suruvierailuihin, hänen erikoisalanaan oli pukeutua mustiin ja sydän täynnä sääliä näyttää, miten hän osasi jakaa surun. Oli aivan varmaa, ettei yksikään sielläpäin osannut itkeä niinkuin hän, hellästi ja hiljaisesti, lemuavaan nenäliinaansa.

Ja hänen oli vihdoinkin onnistunut esittäytyä paikkakunnan huomatuimpana henkilönä. Rovasti piti häntä koko seurakunnan parhaana lampaana.

Rovasti oli arvossapidetty puhujana. Etenkin osasi hän pitää kauniita esirukouksia ja hänestä oli tärkeää, että ihmiset tulivat liikutetuiksi. Kun hän oli mitä kauneimmin puhunut köyhien ja sairaiden puolesta, miellytti häntä, kun näki kamariherrattaren istuvan kyynelsilmin. Eihän rovasti tiennyt, että kamariherrattaren sydän kylmeni jälleen ennen kotiintuloa, ja että hänen herkkä mielensä hyvin salli, että köyhät ajettiin ovelta mitään saamatta.

Hänen ajatuksensa hyväntekeväisyydestä supistuivat sellaisten luokse tehtäviin vierailuihin, joiden asiat olivat sillä kannalla, että he saattoivat ottaa hänet vastaan.

Mutta hän teki hyvää suuremmassakin muodossa — hän pani toimeen kerran vuodessa suuret kutsut, pieniä lukuunottamatta. Ja tänä talvena olivat juuri nämä valitut, pienet seurat olleet niiden kateuden esineenä, jotka eivät olleet mukana. Jotkut teräväpäiset keksivät, että ne oli pantu toimeen ainoastaan tuomarin vuoksi.

Mutta että tuo jäykkä, ujo tuomari antoi houkutella itsensä sinne ainoastaan tavataksensa Gunvor Torintytärtä, sitä ei kukaan tiennyt.

Kamariherratarkaan ei sitä tiennyt. Hän seurusteli mielellään tuomarin kanssa; ne illat, jolloin hän ei ollut mukana, olivat hänestä epäonnistuneet. Tuomari teki tervehdyksensä erittäin hienosti, hänen käytöstavassaan oli jotakin vastustamatonta, suloinen mielenlämpö, eräänlainen viileä lämpö, jolla ei ollut mitään sydämen lämmön kanssa tekemistä — mutta sitä ei tarvittukaan, hän ei koskaan itse sallinut kenenkään mennä liian syvälle sydämeen. Oli niin hyvä voida hallita itsensä. He sopivat todella oivallisesti.

Hän piti tuomaria sopivana puoluelaisena, eikä voinut olla sokea nähdäkseen, että tämä etsi häntä ja mielellään puheli rakkausasioista. Hän ei myöskään epäillyt, että mies oli rakastanut ennen; hän ei laiminlyönyt sanoa hänelle, ettei hän koskaan ollut välittänyt olla kenenkään miehen ensi rakkaus. Hänestä ne, jotka olivat liikkeellä ensi kertaa, olivat niin kömpelöt ja ikävät. —

Mutta sitten oli rouva Jeanette tullut kotiin. Ja hän koetti riitaannuttaa hänet ja tuomarin.

Rouva Jeanette oli hyvin hoidettu. Hänellä oli erinomainen Teodorinsa, joten hänellä ei voinut olla mitään tuumia, mutta tämä oli kuitenkin välttämätöntä hänelle. Hän oli tottunut seurustelemaan miesten kanssa, jotka olivat ihastuneet häneen ja hänestä oli hauska olla huomattuna, hän nautti siitä kuin jostakin sellaisesta, jota hän tarvitsi ja joka suorastaan oli välttämätöntä hänen olemassaololleen. Hänen varsinainen minänsä heräsi vasta miesten seurassa; — se oli se kiihoitus, jota hän tarvitsi kehittääksensä ominaisuuksiansa; se teki ilman, jota hän hengitti, jos ei otsoonirikkaammaksi, niin ainakin mukavammaksi. Hänen silmänsä saivat lempeän loisteen, ihonsa tuli kirkkaaksi ja kukoistavaksi.

Eikä hän myöskään voinut olla tietämätön vaikutuksestansa. Ensiksikin hän oli kaunotar, toiseksi hän omasi sen, mikä tekee kauneuden ylenpalttiseksi: hänen olennossaan oli tuo rehevä aistillisuus, joka huolimatta siitä mieshukasta, jonka se aiheuttaa, kulkee miestenmieleisen rauhallisella nimityksellä.

Miten silloin tuomari Falck saattoi pelastautua, jos häntä miellytti ruveta pieneen seikkailuun hänen kanssansa?

Kamariherrattaren suuri rakkaus rouva Jeanetteen kuoli sinä talvena.
Hän piti ihmeellisenä, ettei kappalainen voinut saattaa vaimoansa
Herran luo — ja hän mietiskeli, mikä oli voinut tehdä rouva Jeanetten
hänen vaimokseen.
Hänen täytyi kuitenkin pitää suuret kutsunsa.

* * * * *

Se ilta tuli. Kaikista kynttilöistä ja lampuista, jotka paloivat sinisten silkkivarjostimien alla, virtaili satumainen loisto.

Sammalen-vihreässä huoneessa oli kamariherrattarella juuri ollut pieni keskustelu rouva Jeanetten kanssa, joka istui ja antoi ihailla lohenpunaiseen moirée antique-hameeseen pukeutunutta olentoaan ja kimaltelevaa puolikuuta tummissa hiuksissaan.

— — Teodor se oli keksinyt, että hänen tuli saada hame, joka pukee häntä. Hän oli toivonut sitä. Ja se oli neulottu aivan Teodorin mielen mukaan. Jeanette-rouva sanoi ylpeilevänsä sillä, ettei hän koskaan tehnyt muuta kuin mitä Teodor tahtoi. — — —

Kamariherratarta, jolla ei ketään Teodoria ollut, vaan jonka täytyi tehdä niinkuin itse tahtoi — suututti kuulla rouva Jeanetten puhelevan tuolla tavalla. Sillä se tiesi jotakin kaunista, suloisen hauskaa olemassaolomuotoa — senhän hän tunsi entuudesta: mikään hallitusmuoto ei ollut niin rajoittamaton kuin tuollainen vaimon alamaisuus; ilolla uhraisi hän leskenvapautensa tälle orjuudelle.

Jeanette-rouva istui ja katseli ympärilleen vierasten joukkoa lempeillä, sulattavilla hymyhuulillaan. Häntä ihmetytti nähdä rouva Thymann täällä; hän ei ollut kutsunut häntä luokseen viimein, sillä siitä voisi helposti tulla ikävyyksiä, ja sitä ei Jeanette-rouva suvainnut, miksi hän siis olisi kutsunut? Teodor ei tahtonut; hän oli niin verraton suojelemaan häntä. — — —

Kamariherratar oli loistava koko illan. Sillä Falck oli hyvällä tuulella ja osoitti mitä innokkainta mielenkiintoa kaikkeen, mikä koski häntä. Tuossa oli erään lehden näytenumero, jonka piti olla erinomainen, ja siinä puhuttiin naisen aivoista ja munien säilyttämisestä. — Falckin mielestä voisi hän sen ottaa!

Mutta sitten tuli hänen ylhäisyytensä Heröstä, joksi kamariherratar kerran sukkelalla päällä ollessaan oli ristinyt Gunvorin.

Hän tuli aina niin harmittavan ylhäisesti kaikkien muiden jälkeen. Ja juuri tänä iltana niin häiritsevästi. Jospa hän olisi jäänyt kotiin! Sillä tuomari joutui suunniltaan, tuli hajamieliseksi tapansa mukaan ja vetäytyi kuoreensa.

Vähän ajan kuluttua hän oli asettunut vihreään huoneeseen, missä
Torgersen keskusteli voudin kanssa.
Hän istui nojatuolissa vastapäätä ja katseli heitä levollisin, ajattelevin silmäyksin.

Torgersen innostui vilkkaan puheliaaksi vakuuttaessansa voudille, miten tilapäistä on, pääseekö ihmisessä voitolle se, mitä sanotaan jaloksi, vai se, mitä nimitetään huonoksi. Olosuhteet ne määräävät; se, mikä tuli hyveeksi muutamissa, olisi yhtä hyvin saattanut kääntyä paheeksi, vain olosuhteet siinä kohdin ovat määräävinä. Ja moraalihan ei ole muuta kuin harkintaa. Vouti oli juuri lukenut paksun kirjan sielunelimistön sallimanluonnosta… mitä hän oli saanut siitä selville? Oliko tuo sallimus satunnaista vai ehdotonta, oliko mitään mahdollisuutta voittaa itseänsä!

Falck ei kuullut, mitä vouti arveli. Hän katseli lakkaamatta Gunvoria. Hän tutki hänen kasvoistaan hänen ajatuksiansa. Hän riemuitsi, sillä tekeytyminen ei hyödyttänyt silmiä eikä otsaa mitään, kun siihen ei ollut mitään syytä.

Gunvor nousi ja meni.

Vouti oli alkanut puhua ikuisesta määräyksestä, mutta kun Torgersen ei kuunnellut, hän nousi ja meni hänkin.

Menköön kernaasti, vouti oli niin tukala. Senjälkeenkuin jalankolotus oli käynyt pahemmaksi, oli hän tullut jumaliseksi, ja nyt hän vaivasi kaikkia ihmisiä pyytämällä heiltä neuvoja; niin ollen oli tuomari parempi, hän ei keskeytä ihmisiä.

Ja Torgersen jutteli. Hypnotismista hän poikkesi politiikkaan. Hän piti aivan luonnollisena, että lampaat, olivat täällä vanhoillisia, mutta hän luuli, että tuomari oli liian hyvä lammaspaimeneksi. —

Alkoi sitten puhua itsestänsä. Hän oli deterministi —. Hän saattaisi ruveta keksimään järjellisiä syitä kaikkeen, mihin ryhtyi, ellei hänellä vain olisi niin huono muisti. — —

“Kas tässä!” keskeytti hän itsensä ja tavallisella ujostelemattomuudellaan veti taskustaan pienen kirjan, viskaten sen pöydälle.

Falck otti kirjan hiukan hymyillen. “Oh, arapialaisia satuja; hyvä, kamariherrattarenhan pitää saada ne!”

Hän selaili sitä, ja katsoen terävällä ilmeellään Torgerseniin hän luki puoleksi juhlallisella, puoleksi leikillisellä äänellä: “mitä arapialaisia sinä olet, joka pienen tytön vuoksi antaudut sellaisiin vaaroihin?”

Torgersen nauroi ja kumarsi arapialaiseen tapaan, ojennetuin käsin. “Kautta Jumalan, oi ruhtinas, onnettomuus tulee kaikkialla ainoastaan siitä katseesta, mikä lähetetään hunnunreunasta!”

Sitten hän kääntyi ja katseli tutkien häneen. Mitä hän tiesi?

Miehet mittasivat silmillään toisiansa hetkisen.

Silloin työnnettiin oviverho syrjään ja Gunvor seisoi heidän edessään.

Torgersen nousi, taivutti polvensa ja suuteli hänen kättänsä.
“Korkeasti säteilevä hallitsijatar, sano, mitä tahdot!”
“Meidän pitäisi syödä!” vastasi hän kylmästi.

Falck oli noussut hymyillen. “Ja Te olette tullut takaisin sanoaksenne meille sen, jotta jalous ei kuolisi maan päältä!”

Gunvor hymyili heikosti ja meni edellä.

Tanssittiin vilkkaasti. Kamariherratar oli itse nuorekkaimpia; kaikkien mielestä kelpasi katsella hänen ja tuomarin tanssivan franseesia. Sitten hän vetäytyi takaisin salonkiin niiden naisten seuraamana, jotka tällä erää muodostivat hänen esikuntansa. Jeanette-rouva tuli myöhemmin, ja hänen jälkeensä luonnollisesti herroja.

Ja täytyi sanoa, että mieliala pysyi hilpeänä; ei kuollutta aikaa ensinkään. Oltiin seurallisia, tyhjän keskustelun vieno sorina ei lakannut hetkeksikään; juotiin teetä ja puhuttiin paljon kaunista, etenkin siitä kupillisesta teetä, minkä Jeanette-rouva joi joutsenkaulansa taipuessa.

Nurkassa istui Gunvor ja puheli rouva Thymannin kanssa, joka oli vieraisilla ensi kertaa sairautensa jälkeen ja istui ja katseli ympärilleen hämmästynein silmäyksin. Hänen sormensa eivät pysyneet yhdessä kohdin, hän oli unohtanut ompelunsa, ja nyt oli paljon tehtävää kotona; hän ei tiennyt, mistä aloittaisi. Tohtori oli pakottanut hänet tänne tänä iltana.

Gunvor rauhoitti häntä ja sai hänet ajattelemaan muuta.

Tuomari seisoi lähellä keskustellen vilkkaasti Jeanette-rouvan kanssa. Gunvor tuli pari kertaa panneeksi heidät merkille; — sanat sattuivat niin ritarillisen kohteliaasti; mutta hänestä tuntui puheessa piilevän loukkaavaa kärkeä, ja vastenmielisyys salamoi katseissa, joita rouva lähetti tuomariin.

Gunvor oli useita kertoja pannut merkille Falckin olennon tämän puolen, joka hänessä tuli ilmi naisia kohtaan, tuon jonkinlaisen antaa-mennä-piirteen, joka toisista naisista tuntui suurelta kunnianosoitukselta. Vain hänkö tämän ymmärsi — vain hän, jolla oli tilaisuus verrata sitä siihen tapaan, millä tuomari kohteli häntä itseänsä.

Hän hymyili vasten tahtoaan tälle ajatukselle eikä oikein tiennyt, mitä oli vastannut rouva Thymannille — —

Kaksi kertaa yhtyivät heidän katseensa. Gunvor tuli hiukan kalpeammaksi ja istuessaan hän sulki ja avasi toista kättään konemaisesti.

Ei apua; — kuka nainen koko maailmassa voisi pysyä tunteettomana sellaiselle kunnioitukselle kuin se, minkä hän saattoi panna katseeseensa?

Se muistutti jotakin, jota hän oli kuvitellut lapsena, nähdessään ensi kertaa meren; — sitten ei meri ollutkaan sellainen, mutta mielikuva jäi muistoon hämäränä ihanuutena. Nyt se näytti äkkiä ilmaantuvan, tulevan muitta mutkitta ja rakentavan hänen ylitsensä loistavia temppeliholveja. — —

Vihdoinkin, vihdoinkin hän löysi jotakin, mikä oli kylliksi suurta! — —

Hän istui tavallisessa ajattelevassa asennossaan, hiukan taapäin kallistuneena tuoliin, hymyn väreillessä suun ympärillä.

Hän ei huomannut, että rouva Thymann oli lopulti käynyt puheliaaksi ja unohtanut kaikki tehtävänsä; — hajamielisenä hän kuunteli tuomarin iloista valitusta yksinäisestä poikamiehen elämästään. Hän tahtoi saada Vikka-tädin myöntämään, että asianomaisen ihmisoikeuksien ei pitäisi lakata siksi, että hän on ollut harvinaisen ymmärtäväinen välttääkseen avioliiton. Ihmiset nimittäin tarvitsevat julistuksia, kaikki oli tupattava heihin, tulisi todellakin pitää huolta heidän kasvatuksestansa. — —

Vikka-täti seisoi ja katseli häntä hienolla, hiukan omituisella arvokkuudella, mikä oli hänelle ominaista. Ja sitten hän ravisti valkeaa päätänsä, hymyili ja meni yhdessä rouva Thymannin kanssa sisään katselemaan kotiljonkia, joka juuri oli alkanut.

Falck istahti pienen salonkipöydän ääreen ja selaili albumeja. Sitten sulki ne jälleen.

Gunvor istui yksin.

Valo virtasi tummana, äänettömästi, tummansinisten silkkivarjostimien alta.

He istuivat hiljaa, kuten niin usein ennen; — kuitenkaan ei ollut niin kuin ennen. Kuten hiljainen Arachne kietoi äänettömyys heidät verkkoonsa ja pakotti heidät ilmaisemaan itsensä.

He tiesivät molemmat salaisuutensa. He tahtoivat kumpikin päästä siitä, ilman että toinen tietäisi tahi aavistaisi mitään.

Falck huokasi vasten tahtoansa. Gunvorin läheisyydessä valtasi hänet ihmeellinen kaipaus, jonkinlainen koti-ikävä. Hän tuli ajatelleeksi äitiänsä.

Sitten hän hymyili ja pyyhki hitaasti silmiänsä. Hänen mielensä tuntui oikeastaan niin sanomattoman hyvältä. Olihan hän täällä!

Gunvor alkoi puhua, ei oikein tiennyt itse, miksi, — hän tuli hilpeäksi ja vastoin tavallisuutta hiukan äänekkääksi.

Falck ei sanonut mitään. Gunvorhan se puhui.

Kun Gunvor huomasi tämän, joutui hän hämilleen ja tuli alakuloiseksi. Lopuksi hän istui jälleen sanaakaan sanomatta; oli kuin tuomarin äänettömyys sitoisi hänet.

Kummankaan mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta kumpikaan ei liioin löytänyt sanoja.

Gunvorin kasvot vavahtelivat heikosti. Tuomari ei ollut koskaan nähnyt häntä niin miellyttävänä.

Iso lamppu oli sammumaisillaan. Nurkissa tuli pimeä, ja tuttavallinen hämärä levisi huoneeseen.

Gunvor kuuli sydämensä jyskyttävän. Oliko äänettömyys ollut niin pitkä, että se oli kertonut jotakin, vai niin lyhyt, ettei se ollut sanonut mitään?

— — Heidät peitti värähtelevä, sinertävä pimeys, jonka katkaisi etrurialaisen pronssilampun säteet, joka paloi nurkassa lempeästi niinkuin yölamppu.

Falck oli noussut ja kävellyt muutamia kertoja edestakaisin. Oli sitten istuutunut vähän lähemmäksi Gunvoria.

Jokainen hänen tekemänsä liike pani Gunvorin sydämen vavahtamaan. Hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänet kaikessa, ilmassa ympärillään, tuolta toisesta huoneesta kuuluvassa soitossa.

Hän kumartui eteenpäin ja nojasi päätään toiseen käteensä. Häntä veti vastustamattomasti. Mikä, mihin? Ei hän tiennyt.

Mutta siinä istuessa täytti hänet syvä, uneksiva riemu. — —

Niinkuin virranpyörteen vetäminä tulivat ne takaisin, ne kätketyt ajatukset ja pienet, tummat sanat. Tuoksui ja säteili, viestejä kulki heidän välillään omaa, näkymätöntä tietänsä, kuulumattomien sanojen virta tulvasi hermosta hermoon. — — —

Gunvor tunsi olevansa kuin pyörteessä, mistä hänen täytyi pelastautua — mutta ei voinut.

Hän istui mykkänä, herkkänä, voimattomana. Heikoinkin ääni herätti hänessä vastakaiun, kuin väräjävät kielet soittimessa; hän kuuli sydämensä lyönnit rinnasta ja veren suhisevan suonissaan. Hän koetti koota ajatuksiansa; hän ponnisteli päästäkseen palaamaan itsetietoiseen elämään, sille pohjalle, mistä kaikki se tuli, mikä riisti hänen voimansa.

Hän nousi, siirtyi toiseen tuoliin ja virkkoi muutamia merkityksettömiä sanoja, — sillä hiljaisuus oli ollut liian pitkä. Nyt hän oli varma siitä.

Tuomarin silmät suurenivat, ne loistivat pimeyden läpi kuin kaksi tähteä. Hänkin nousi. Hän tahtoi nähdä Gunvorin kasvot paremmin ja kiersi lamppua. Se leimahti silmänräpäykseksi ja sammui sitten kokonaan.

Mutta hän oli nähnyt Gunvorin kalmankalpeana, epävarma, haihtuva hymy huulillaan. Ja hän haki hänen silmiänsä ja löysi ne — hänen katseensa viipyi sekunnin ajan niissä.

He istuivat jälleen entiseen tapaansa. Kumpikaan ei voinut karkoittaa lumousta.

“Minulle loistaa valo läpi pimeyden!” Hänen äänensä kuului matalalta, värähtelevältä. “Tekö se olette? mitä Te sanotte?”

“En mitään”, vastasi Gunvor hiljaa, varmasti. Mutta seuraavassa tuokiossa hän painoi päänsä ja ratkesi itkuun.

Väkinäinen riemu valtasi Falckin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Gunvorin itkevän, ja tiesi, ettei kenties milloinkaan kukaan muukaan.

Hän meni hänen luokseen, tahtoi ottaa hänen kätensä, ottaa hänet syliinsä ja sanoa kaikki; — mutta hän ei rohjennut.

Gunvor istui liikkumattomana, ikäänkuin ei enää tietäisi, että Falck oli siellä.

Falck otti ruusun napinlävestään ja laski sen hänen eteensä. “Ottakaa tämä!” pyysi hän lempeästi. “Te sanoitte äsken rouva Thymannille, ettette nuku hyvin öisin; ottakaa tämä, se on hiljaisuuden vertauskuva, se saa ajatukset vaikenemaan! Mutta se puhuu myöskin; kuulkaa, mitä se sanoo!”

Gunvor oli äkkiä noussut, mutta jäänyt seisomaan, tukien itseänsä pöytään ikäänkuin ruumiillisen heikkouden tavoittamana.

Sitten hän otti ruusun — ja katosi.

Falck jäi istumaan yksin juhlallisen riemun valtaamana. Hän ei tahtonut ajatella edes, oliko hän todellisuudessa. Miksi kiirehtiä noin? Sitenhän hän vain turmelee tunnelman; ei, pysähdy, käy hiljaa! Eikö maailma ole täynnä pahuutta? — Tahdottiin estää hänen onneansa; koko maailma kadehti häntä; hän tahtoi vannottaa kaikkia, rukoilla armoa itsellensä — sillä eikö hänen tarvinnut levähtää elämäntuskista, laskea päänsä hänen polvillensa ja levähtää!…

Palvelijatar tuli ottamaan lampun.

Oli tullut aivan pimeä. Se oli erinomaista!

Hän risti kätensä ja rukoili Jumalaa, että kotiljonki kestäisi kauan, että nuoret Bergenin tukkukauppiaat eivät antaisi naisille hetkenkään rauhaa, sillä miten jaksaisi hän nähdä ketään ihmistä nyt, kun hän oli saanut varmuuden siitä, että Herön Gunvor rakasti häntä!…

Se ei muuten ollut totta, vain unelma — ja sielussa onnen jäljet, joka oli siellä vieraillut ja mennyt jälleen!…

Mutta se oli ollut unelma, täynnä aurinkoa. — Vielä säteili se hänen ympärillänsä, aurinko oli hänen sielussaan, loisti hänen silmistään; uusi voima liikkui sydämessä, läpi joka suonen — virtaili sähkönä hänen sormenpäistään!… Kevään unelma? Nyt, kun tuo hempeä ja hieno oli lakastunut hänen elämässään?… Nyt, kun yksinäisyys jo oli saavuttanut hänet, ja hän oli yksin maailmassa! — —

Hän kauhistui; hän pelkäsi Gunvoria. Hän, joka oli kärsinyt itsekieltäymyksen pitkällistä tautia, mitä ei milloinkaan täydellisesti voi parantaa! Eikö Gunvor vaatisi mahdottomia häneltä, sitä, joka jo oli menetettyä, voimaa, joka oli hävitetty… Miten voisi hän seurata Gunvoria — hän, raihnainen, rauhaton vieraan maan vaeltaja! Hän, jonka osaksi oli tullut kulkea ja hapuilla aina hautaan asti — — —

Oli yhdentekevää! Gunvor oli hänelle samaa kuin kaste janoavalle ruoholle! — — —

Ei, hänen täytyy nauraa itseänsä! Ei kai hän ollut mikään pahantekijä! Hän tahtoi varoittaa Gunvoria: mitään ei voinut rakentaa hänen sielunsa rauhattomalle pohjalle — Gunvor ei voisi luottaa hänen sydämeensä. Se oli pimeä — —

Miten hän voisi puhua Gunvorille kaikki, mikä oli kurjaa hänessä? Jos hän nyt tulisi, tuo kuninkaanneito, joka ei tiennyt siitä majesteetillisuudesta, minkä Jumala oli hänelle lahjoittanut, jos hän tulisi, niin ei hän olisi näkemättä sitä, hän polvistuisi — —

Mutta hän tahtoi paeta hänen kasvojansa. Hän näki Gunvorin pyytävän sisintä persoonallisuudelta — ihmisten kesken ei sellainen sopinut. Gunvor ärsytti häntä, hän ei tahtonut, että hänelle muistutettaisiin hänen omia ihanteitansa. Verinen haava aukeni, Gunvor sai hänet huomaamaan, että hän, Falck, oli sairas, että hänen elimistössään oli jotakin lamautunutta, kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mutta se oli kyllin. — —

Eikä kukaan ymmärtänyt, ei edes hän, että onni, joka vielä oli häntä varten, oli suurista onnettomuuksista pääseminen. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään enempään. Hän oli kerran kärsinyt; hän ei tahtonut enempää! Se oli kenties velttoutta; mutta niin se oli. —

Palvelijatar toi sisään täytetyn lampun. Tuli niin kiusallisen valoisa. Kotiljonki oli lopussa, ja tuokiossa oli salonki täynnä iloisia, äänekkäitä ihmisiä.

Falck oli äkkiä noussut. Peläten ilmaisevänsä mielialansa hän tuli tavattoman hilpeäksi. Se oli välttämätöntä toisistakin syistä: hänen täytyi saada selväksi itsellensä ja eräälle toiselle, ettei mitään ollut tapahtunut.

Gunvorkin oli jälleen tullut sisään. Hän katsoi pari kertaa Falckiin silmissään mietiskelevä ilme, — äänetön, ihmettelevä tuska.

Falck huomasi tämän, tuli hillittömän riemuisaksi ja kääntyi yhä enemmän Jeanette-rouvaan.

Myöhemmin, kun alettiin tehdä lähtöä, oli Torgersen ylen hilpeä; hän ei tahtonut lähteä, eihän ollut hauskaa mennä kotiin nukkumaan, nyt kun oli niin hupaisaa. Ja hän uskoi rouva Thymannille, jota hän auttoi pukeutumaan kaikkiin päällysvaatteihinsa, että hänestä oli hirmuisen hauskaa tuntea olevansa kotona täällä maan päällä, jota hän lapsuudestaan asti oli kuullut kuvailtavan murheenlaaksoksi. Oli todellakin hyvä olla täällä murheenlaaksossa.

Rouva Thymann tuijotti häneen raukein, kysyvin silmin ja antoi pukea itsensä.

Falck seurasi Elina-rouvaa veneeseen, Gunvor tuli tädin kanssa perässä.

Gunvorin astuessa laiturin pimeille portaille seisoi Falck odottamassa ja tarjosi hänelle kätensä.

“Kiitos”, sanoi hän hiljaa ja otti sen. Mutta veti kätensä heti pois ja meni yksin.

“Hyvää yötä!” sanoi hän rauhallisesti. “Svein, miksi sinä jäät sinne, mitä se Irmild siellä —?”

Kotimatkalla tuntui Torgersenista veneen perässä oltavan niin äänettömiä. Elina-rouva oli rauhallisesti nukahtanut, ja Gunvorista ei kuulunut niin hiiskaustakaan. Hän istui hiukan taapäin nojaten käsi peräsimessä.

“Oletko väsyksissä?” kysyi Svein. Kun hän ei vastannut, luuli hän hänen nukkuvan.

Ja hän hiipi keulaan Irmildin luo, joka istui hyräillen hiljakseen.

He tulivat kotiin; kukin siirtyi omalle taholleen. Elina-rouva ei luullut kuulleensa Gunvorin menevän huoneeseensa; mutta hän ei ajatellut sen enempää. Elina-rouvasta ei milloinkaan ollut tuntunut niin hyvältä, hänen mielensä ei koskaan ennen ollut niin rauhallinen ja iloinen.

* * * * *

Merellä oli ollut myrsky. Nyt tulivat pitkät aallot murtuen rantaa vasten.

Gunvor meni sinne.

Hän ei voinut olla missään muualla kuin siellä.

Meri oli äärettömän harmaa, taivas synkkä — muualla hän ei voinut olla kuin täällä! Sillä tänne tulivat aallot, vyöryivät hänen polttavaan sieluunsa ja kysyivät: “mitä olet tehnyt itsellesi?”

Siitä hän tahtoi päästä selvyyteen; siksi hän tuli tänne.

Hän kulki edestakaisin levottomin askelin, pysähtyi hiukan, alkoi jälleen kulkea rauhattomasti, tuskallisesti. Hän tahtoi vain hieman puhella itseksensä täällä, hieman herätä, katsoa eteenpäin, mikä tulisi hänen elämäkseen — mitä hänen oli kärsittävä.

Mutta sen sijaan tuli takaisin se, mikä oli kerran kärsitty ja ohitse. — —

— — Ainoastaan seitsenvuotias hän oli! Oli yö sellainen kuin tämä — se ei koskaan mennyt hänen muistostaan: silloin kärsimys lähestyi häntä ensi kertaa!… Hänestä oli tuntunut, että vanha akka nousi merestä, otti häntä kädestä ja sanoi: tule minun kanssani! Ja hän oli myöntynyt. Palavan, loukatun oikeudentunnon valtaamana hän oli hiipinyt ulos sinä yönä. Hän tahtoi puhua Jumalan kanssa ja luuli tapaavansa Hänet täällä. “Jumala, miksi teet niin?” oli hän kysynyt; “miksi olet pannut minut tänne, ja miksi teit sillä kertaa niin, sinä tiedät; minusta et siinä tehnyt oikein. Sinä et välitä minusta, muuten et tekisi niin!” — —

Ja meri oli noussut ja tullut hänen luoksensa. Aallot syleilivät häntä kuohuillansa, ne lauloivat suurta, ylpeää laulua; se kulutti tuskan.

Kun sitten Sidsel löysi hänet, oli kaikki taas hyvin. — — —

Nyt oli hän täällä taas; eikö kukaan täällä tietänyt mitään neuvoa?

Hän istuutui rannalle, pani poskensa kovaa kiveä vasten, teki sen hiljaisella sydämellisyydellä… sillä eikö maa ollut hänen äitinsä? Hän tahtoi tehdä salatunnustuksen sille, ainoalle, joka voi ymmärtää. — —

Hyvä, että oli yö, ja kaikki mustaa ja äänetöntä!

Eikö tullut yhtään aaltoa, joka voisi laulaa pois sen, mikä kidutti?… ottaa sen suureen lauluunsa, musertaa sen pirstoiksi? — —

Aallot tulivat — ylpeine elkeineen, rohkeina kuin vanhurskauden ääni; vyöryivät rannalle, loiskahtelivat hänen jalkoihinsa juhlallisesti kuiskien. — —

Taas tuli muistoja: hän näki itsensä lapsena kuljeksivan määrättömästi ikävöiden jotakin, jota hän ei itse tiennyt: jotakin suurta, muodotonta, kuin rajatonta riemua, etäistä soittoa… sitten se muuttui unelmaksi! Sillä mikään ei ollut niin valtava kuin unelma; se säteili kuin tuhat kimaltelevaa merta! — — — Ja Sidsel oli lukenut hänelle satukirjaa: oli kerran palava meri; sen yli täytyi kulkea, jos tahtoi eteenpäin!… Ja se oli sytyttänyt hänen mielensä, hän oli katsonut eteensä rohkein silmin ja huutanut: minä tahdon ylitse!… mutta Sidsel ei kuullut häntä; hän luki edelleen: karhulla on punaisenruskeat ja mustat karvat siksi, että se on mennyt läpi palavan meren, sudella on punaisia ja valkeita täpliä siksi, että se on ollut palavassa meressä, kukaan ei pääse ylitse tulematta merkityksi! Hän oli silloin itkenyt ja huutanut taas: minä tahdon ylitse! — — —

Pitäisikö hänen nyt hävetä pientä lasta, peittäisikö hän nyt päänsä ja sanoisi: minä en uskalla!

Sillä nyt — nyt hän oli palavan meren rannalla, jonka yli hänen täytyi päästä voidaksensa elää. Nyt oli se silmänräpäys — jolloin on valittava kohtalonsa!

Ne, jotka seisovat tienhaarassa — eivätkö ne aina mene väärään suuntaan? Niinhän tapahtuu aina.

Ei, hän ei tahtonut ajatella mitään enempää, hän ei voinut. Hän jäi istumaan jäykkänä, tylsin katsein.

— — Maasta kuului kuisketta, kummallista ja kolkkoa, kallion alta tunki käheää, kumeaa ääntä. Ulapalla sataman päässä vilkkui majakan punainen valo kuin uskollinen silmä, joka valvoi hänen kerallaan.

Hän tahtoi sanoa kaikki yön tuulelle, kertoa sille kuohuvasta verestänsä;… ei, se ei ollut totta! Hän rakasti Sveiniä! Kun Svein tuli ja syleili häntä, ja hän katsoi hänen lämpimiin silmiinsä, silloin hän tunsi rakastavansa häntä. Ja kun Svein pyysi häntä unhottamaan sen, mikä ei ollut hyvin, teki hän niin, sillä hän rakasti häntä.

Mutta joka kerta hän oli tuntenut sydämessään, että se, minkä Svein antoi, ei riittänyt! Hän oli jälleen tuntenut lapsuutensa kaihon, jälleen ajatellut kuin silloin, ettei ollut mitään iloa siinä, mikä ei ollut suurinta. — —

Hän nousi tietämättään ja alkoi kävellä niin nopeasti, että hänen täytyi pysähtyä vetämään henkeä.

Mutta hehän rakastivat toisiansa! Heidän välillään oli side, joka ei koskaan katkeaisi, niin pyhästi velvoittava, ettei sitä milloinkaan voisi purkaa! —

Hänessä heräsi lämmin tunne, lempeä suojeleva äidillisyys. Hän olisi vastuunalainen hänestä, hänen piti olla varovainen, odottaa; kaikki se hänen luonteessaan, minkä suhteen hän itse niin pahoin menetteli, oli pelastettava.

Kauhun väristys kulki hänen lävitsensä. Hän ei koskaan päästäisi Sveiniä, niinkuin kerran arassa ja ylpeässä lapsellisessa pelossaan oli päästänyt miehen, joka sitten joutui hukkaan; — hän ei milloinkaan tahtoisi tuhota kenenkään elämätä; Svein voisi olla varma; olihan hän antanut sanansa!

Hän hiljensi kulkuansa ja painoi molemmin käsin ohimoltansa — seisoi ja kuiskaili jotakin itsekseen.

Se oli joka tapauksessa totta, se, mikä ei löytänyt sanoja! Oli totta, että silloinkin, kuin hän oli ollut onnellinen, hän ei ollut ollut täysin onnellinen. Nyt hän sen tajusi, sillä hän tiesi nyt, että hänen sielussaan oli enemmän, oli vapaita voimia, — hänen tarpeensa ei tulisi koskaan tyydytetyksi! Ja kun hän oli tahtonut voittaa tuon kaiken eikä uskoa, että oli niin — silloin hän oli tullut niin äärettömän väsyneeksi! — — —

Ilonsäde välähti hänen silmissään. Hän huokasi syvään huudahtaen.

Sillä se, mikä oli kaikista suurinta, oli kuitenkin tullut hänen luoksensa! Hän ei tiennyt, miten. Mutta eräänä päivänä hän huomasi seisovansa pyhällä paikalla, ihastuksen hämmästys oli täyttänyt hänet; hän olisi tahtonut polvistua: siinä oli hänen lapsuutensa hämärä ihanuus, jokin, joka oli rakentanut temppeliholvin hänen ylitsensä!… Ja täällä oli kaikki toisenlaista!… Silmä, joka näki, korva, joka saattoi kuulla!… Ei koskaan enää yksinäistä tahi kylmää! Ensi kerran hän tunsi sydämensä täyttyvän selittämättömällä, suloisella varmuudella. Hiljaa hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa, tyynenä kuin lintu pesässään. Hän oli löytänyt tyyssijan sielullensa! — — —

Mutta syvällä ilossa asuu suru — sen on laita kuin kesän; sen takana istuu pimeys odottamassa. Siksipä se juuri kiiruhtaa tullakseen antamaan kaikille, jotta jokainen saisi maistaa elämää ennenkuin täytyy kuolla. — — —

Oliko hän jo saanut osansa? Sillä nyt se oli mennyttä. Mooseksen tavoin hän oli nähnyt luvatun maan. Sitten oli tuhansia tuskia tullut, ja näky peittynyt. — — —

Kylmän muukalaisen lailla oli Falck katsonut häneen; Falckin silmät olivat vakuuttaneet, ettei se ollut totta. Ja tiesihän Gunvor sen! Jäykistyttävällä tuskalla hän tunsi, että päivää myöhemmin Falck oli toinen mies, ei enää ruhtinas, ei temppelin ylimmäinen pappi — vaan viheliäinen, huono, oman heikkoutensa orja. Gunvorin täytyi viimeisenä uskoa se, minkä muut tiesivät niin hyvin. Sillä eihän heidän välillään koskaan voinut tulla selvyyttä, ei koskaan syntyä lujaa pohjaa, millä seisoa.

Hän peitti kasvonsa läähättäen. Ei hänkään kyllin! Ei hänessäkään! — —

— — Jos joku herättäisi hänet sadan vuoden kuluttua, olisiko hänen kohtalonsa silloin parempi, eikö hän silloin olisi niin yksin maan päällä?

Hän pyyhki käsillään hitaasti kasvojaan.

Hänelle tuotti kärsimyksiä, ettei voinut antaa anteeksi hänelle! Miks’ei hän voinut ymmärtää häntä niin täydellisesti, että voisi olla armelias hänelle? Eikö ollut aivan tavallista, että ihmiset alkoivat suurellisesti ja lopettivat tyhjällä? Ja hän ei voinut nähdä häntä sellaisena kuin hän oli. Mikään murtunut mies hän ei vielä ollut. Oliko kuitenkaan ketään, joka oli sellainen kuin hän? Ruhtinas hän oli! — — —

Tässä silmänräpäyksessä vapisutti häntä väristys, että Falck omisti sen, jota Svein Torgersen ei tiennyt olevan olemassa. Falckin luonteessa oli miehekästä hienoutta, jota Gunvor ei ollut koskaan tavannut, ja — hän tiesi sen — hänen sisimmässään jotakin saastuttamattoman jaloa ja puhdasta, oli pyhä ilma.

Hän pysähtyi äkkiä ja teki ääneen kysymyksen itsellensä. Rakastiko hän
Falckia? Oliko hän rakastanut häntä jo kauan?… Ja Svein, oi hyvä
Jumala! Falckia ja Sveiniä?… Falckia tahi Sveiniä?
Hän nosti kätensä päänsä päälle — seisoi huojutellen itseään edestakaisin; hänen oli mahdotonta pysyä hiljaa; hän seisoi kuin kuumilla hiilillä.

Pohjoisesta tuli tuulenhenkäys. Hän meni kivilohkareen suojaan, jonka meri näinä päivinä oli siirtänyt rannalle. Hän seisoi puoleksi tajutonna, kasvot harmaina, verettömin huulin. Toinen käsi aukeni ja sulkeutui kouristuksentapaisesti.

— — Ja hän antoi hänelle ruusun sen äänettömyyden merkiksi, mikä oli laskeutunut heidän välillensä!…

Miten kävisi, olivat Falckin silmät kysyneet, ja sitten hän oli piiloutunut tapansa mukaan — niin kummallisen hermostuneena. Pelkäsikö hän, että ihmisten varomattomat kädet koskisivat pyhään? Eikö hän voinut sietää sitä ajatusta, että he lakeijamaisessa ylpeydessään katsoisivat alentuvaisina siihen, mikä kävi yli heidän ymmärryksensä… tulisivat pienine, saastaisine ajatuksineen tahraamaan. Senkö vuoksi hän oli niin pelokas?…

Vai oliko hänellä jotakin kaduttavaa!

Silloin sanoisi hän hänelle: mitä sinä pakenet? Etkö näe, että ympärillämme on pyhä loiste, polvistukaamme hartaudessa sen eteen, mikä muistuttaa meille, että Jumala asuu meissä!

“Sen sanon hänelle!” kuiskasi hän rajusti. — — Sillä mitä se heihin koski? Kysy meren hurjalta kotkalta, hillitseekö se lentonsa, kun se tietää, että joku matelee maassa!…

Hän tahtoisi sanoa, ettei hänen tarvitsisi katua — ja että hän voisi olla rauhallinen!

Hän kohotti päätänsä ja hymyili.

Ja hän seisoi ja tuijotti poispäin ja koetti löytää ilmauksen sille, mikä täytti hänen, ilmauksen suuren ja voimakkaan, niinkuin meren — — —

* * * * *

Mutta eikö kuitenkaan ollut mitään pelastusta yksinäisyydestä?

Sillä kaikki oli pimeää ja ohitse!… Hän ei voinut nähdä, että mitään oli jäljellä enää.

Kyllä kärsimys!

Seisoa ja katsella, kun kaikki palaa… seisoa ja katsella, miten kuluu, leimuaa, hehkuu, sammuu verkalleen — kaikki, minkä omistaa…

Eikö ollut pelastusta omantunnontuskasta, sentähden että hän ei ollut tehnyt velvollisuuttansa yhtä ihmistä kohtaan? Missä oli pelastus hänen jäisestä, raudankovasta tahdostaan?

Hän oli ennen tahtonut tehdä jotakin suurta, valjastaa tähden vaunujensa eteen — mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että suurta voidaan tehdä aivan hiljaa, ilman tähteä, että suurinta kenties oli hakea oma tiensä pimeyden läpi ilman vaunuja;… mutta hän ei voinut! Hän tahtoi valittaa, niinkuin lapsuudessaan: “Jumala, Sinä et minua rakasta, kun sallit minulle tällaista!” — — —

Mutta ihmisten täytyi kärsiä, sen hän tiesi hyvin! Eikö itse Jeesus ollut huutanut: “Jumalani, miksis minun ylenannoit?”

Hänen hikensä vuoti kuin veripisarat maahan!… Kellä oli voimaa kärsiä niinkuin hänellä?… Ja aina oli ihmisiä, jotka vuodattivat sydänvertansa; miksi pitäisi häntä säästää?… Tässä lepäsi meri ja nousi, niinkuin tuhat vuotta sitten, ja tähdet katsoivat alas, niinkuin ennen — mitä oli täällä muuta kuin mitä ne aina näkivät. Sen suhteen ei ollut mitään tehtävää. Lopulti tulee kaikki, hyväksi!

Ilon säde leimahti hänessä, kun hän ajatteli kuolemaa, uinumista syvällä maan alla. — — —

Oli nousuveden aika; meri oli kohonnut aina siihen asti, missä hän istui, loiski hänen jalkojensa juuressa, ja se kuului äidin kuiskeelta.

Hän istui katsellen, miten aalto aallon jälkeen vaipui taas, miten toinen aalto kohtasi uuden ja ehkäisi sen kulun — istui katsellen väsyneellä mielenkiinnolla, miten laine nousi, taisteli ja murtautui esiin, kunnes se ähkyen vaipui yli kivien…

Hän jäi istumaan tunteettomana, välinpitämättömänä, ruumiillisesti voipuneena. Hän ei muistanut enää mitään; hänen huomionsa oli kokonaan kiinnittynyt siihen, mitä hän näki ympärillään: miten monta kaunista kiveä tuossa oli!… Siinä olisi jotakin pikku Gunille!… Tuolla hiekassa näkyi rantasipin tiheät jäljet, jolla oli aina niin kiire.

Hänestä tuntui, että hän oli kuollut. Oli tullut joku ja kantanut hänet pois elämän vaivalloisesta työstä — eikä kukaan voisi tuoda häntä takaisin!

Sitten hän huomasi, ettei hän ollut kuollut, vaan istui vain yksinään. Ja kaikki yksinäisyyden ja yön hirmut tulivat… Ne ovat iäti samat, ne palaavat alituisesti takaisin… Pimeä myrsky se on herättänyt ne; ne nousevat merestä — hän tunsi raskaiden siipien havinaa, näki tuijottavia kuolleita katseita!… Ne tulivat ja vetivät hänet alas valtavaan pyörteeseen. —

Ja kaikki hiljeni ja kylmeni… Hän tunsi synkän jäädyttävän aallon, joka veti hänet mukaansa: katso, me tulimme ja otimme sinut viimein, sinutkin! — — —

* * * * *

Meren kylmä tuuli kiihtyi, siveli häntä, kiskoi häntä hameesta ja heitti vaahtoa hänen kasvoilleen.

Hän avasi ihmetellen silmänsä.

Kuu oli noussut, hän katseli valoisaan, loppumattomaan jylhyyteen — sitten hän sulki jälleen väsyneenä silmänsä. Kylmä jäädyttävä talvikuu teki kaikki pahemmaksi. — —

Hän oli taas vaipumaisillaan tajuttomuuteen, kun hänen huomionsa heräsi siihen, että elämä alkoi vilkastua venäläisessä aluksessa, joka oli ulompana. Siellä pumputtiin laivan pumpuilla ja kannettiin vettä sangoilla. Jotkut olivat rikissä ja lauloivat.

Hän kuunteli noita raskasmielisen pitkäveteisiä, omituisen kaihoisia venäläisiä lauluja. Sekoittuen aaltojen loiskeeseen ja tuulen suhinaan saapuivat ne häntä vastaan, viilsivät kuin miekka hänen sieluansa.

Ne tulivat hänen luokseen tuskan valitusviesteinä, kaikkinaisen tuskan, jota ihmiset tuottavat toisilleen… jos hän oli unohtanut itsensä, niin nyt tuli viesti kutsumaan häntä työhön jälleen…

Hän nousi väkinäisesti ponnistaen tahtoaan.

Mikä häntä oikeastaan vaivasi?… Tärkeintä… sitä, minkä edestä eletään ja kuollaan — sitä ei kukaan riistäisi häneltä, hän ei sallisi kenenkään tuhota elämäänsä! Ei sallisi pysähdyttää itseänsä tähän, hän, jolla oli muuta tehtävää!…

Hän alkoi astua ripeästi, veri lämpeni ja pääsi vauhtiin.

Ei ollut hänellä aikaa tähän, edemmäksi hänen pitäisi!

Oli otettava asia aivan tyynesti. Aina ei voinut ranta olla näkyvissä, kerran täytyi myrskyn ja aaltojen tulla!… Eikö hän ollut toivonut avaraa merta, vaatinut sitä, niinkuin ylpeää oikeuttansa? Ei hän sallisi sen katkaista tietänsä!… Ei hän uskaltaisi tarjota itselleen sitä, mikä ei ollut hänen arvonsa mukaista. Sillä eikö hän ollut ihminen, syntynyt hallitsemaan itseänsä?… Ja eikö elämä ollut hänen valtakuntansa?… Aurinko ja suuret avaruudet kuuluivat hänelle. Eikö jokainen voima siinä maailmassa, jota sanottiin hänen sieluksensa, ollut hänen palvelijansa?… Hän kulki kalpeana ja vapisten — mutta raudanluja päättäväisyys loisti hänen silmistään. Hän tahtoi kilvoitella, niinkuin Jaakoppi Jumalan kanssa. Hän tahtoi olla onnellinen, miksi hän siis ei olisi? Miksi olla ottamatta kypsyneitä hedelmiä elämän puusta? Miksi olla muihin tyytyväinen?…

Eikä hän tahtoisi vaatia mitään! Oliko mitään enempää?… Toiset voisivat sen pitää!… Ei tahtoisi hän kerjäläisenä koota hiukan sieltä, hiukan täältä saadaksensa paikkaamalla kokoon jotakin, mitä voisi onneksi sanoa; sen saisivat ne tehdä, joille se riittäisi — — Ja jotakin muuta tuli vielä lisäksi, voimakkaampaa kuin tuo suuri ylpeys: lempeä, voimaton rohkeus, tyynen, kärsivällisen hellyyden lähteensilmä — hänen myötätuntoisuutensa ihmisiä kohtaan.

Hän tunsi kuin tuhansilla aistimilla, että häntä huudettiin auttamaan sytytettäessä valoa niille, jotka istuivat pimeässä — ja valvomaan heidän kanssansa, jotta se ei sammuisi!… Olla mukana luomassa maata, joka ei vielä ole valmis!… niin että ihmiset saisivat iloita, ilman että on tuskaa riemussa!… kaikki ne, jotka kulkevat täällä — lyhytnäköiset vaeltajat, raskautetut, eksyneet, väsymättömät, kunnes saavuttavat hautansa… Niitä hän auttaisi heidän kulkiessaan pimeillä teillä… kohti sitä tulevaisuuden maata, missä kaikki tulee paremmaksi, koska on opittu vähentämään toisten kärsimyksiä! — — —

* * * * *

Hän tuijotti aallonlaaaksoihin, missä kuutamo kimalteli, särkyi palasiksi ja liittyi eheäksi jälleen.

Eikö täälläkin kaikki sanonut samaa? Hän kuuli meren ja maan äänet: ei ole mitään suurempaa! — —

Hän laski jälleen poskensa kalliota vasten. Voisiko äiti unohtaa lapsensa — ei kuitenkaan maa, tuo ikuinen, voinut! — —

Hän kuunteli, ja kuuli sen hengen nousevan taivasta kohti; oli kuin tuhannen ääntä, hiljainen, kohiseva messu!…

Hän tunsi itseänsä vapisuttavan, kuin menisi hän yksinään ripille pyhässä hiljaisuudessa. Hän oli jälleen rohkea ja terve! Ilmapiiri oli väljentynyt — hänen äitinsä talossa oli monta huonetta! — — —

Hän kietoi saalin tiukemmin ympärillensä ja kulki verkalleen kotiinpäin.

Oli tullut päivä.

Tiellä, joka vei kartanoon, hän kohtasi kappalaisen, joka tuli ripitysmatkalta ja oli menossa veneeseen.

Kappalainen katsoi häneen ja hänestä Gunvor oli jotenkin muuttunut. Hän oli kovin kalpea.

Kappalainen tuli ja otti häntä kädestä. “Oletteko ollut ulkona?” kysyi hän murheellisena.

Gunvor nyökkäsi ääneti ja tahtoi mennä edelleen.

Mutta hän ei laskenut häntä. Jotakin oli tapahtunut hänelle.

Hän tarttui jälleen hänen käteensä.

“Gunvor, Herön äiti”, lausui hän tulisesti “te olette suloinen astia, luotu kunniaan; antakaa sille kunnia! Taistele sielusi pelastukseksi!”

Gunvor kääntyi häneen. “Sitä olen tehnyt tänä yönä!”

Kappalainen vetäytyi askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen. Hän näki, että se oli totta.

Häntä ympäröi lempeä ylhäisyys, miltei jokin jumalallisuus.

“Nyt tiedän, että Te kadutte!” sanoi hän tukahdutetusta “Pitäköön Herra kätensä Teidän päällänne ja antakoon Teille rauhansa!”

Gunvor nosti päätänsä. Hänen silmänsä loistivat.

Kappalainen tuli hiljaa hänen luoksensa. “Voinko minä auttaa Teitä?”

“Kiitos!” sanoi hän lempeästi; “mutta on vanha sananparsi: apu on ainoastaan oikeassa kädessä!”

Kappalainen jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.

Pihalla kohtasi hän pikku Gunnin, joka tuli juosten. Hän oli menossa alas rantaan. Hänelläkin oli tapana mennä sinne heti aamusella; Elina-rouva väitti, että se oli veressä.

Mutta Gunnilla oli myöskin uusi hame yllänsä ja hän oli hakenut joka huoneen näyttääksensä itseään Gunvorille.

Hän käänteli itseänsä lakkaamatta ympäri. “Eikö se ole kaunis, oikein soma?”

Gunvor otti lapsen syliinsä sydämellisesti.

Hänen tähtensä, niin, hänen tähtensä myöskin! — Hän saisi kasvaa rauhassa; kukaan ei saisi murtautua tänne ja varastaa!

Hän kumartui ja puheli leppeästi, lapsellisesti hänelle — isosta nukesta, kissasta ja Grimmistä. — —

Pikku Gunn katseli häneen ihaileva ylpeys katseessa. “Sanotko sinä aina k, sinä?” kysyi hän. Hänellä itsellään oli suuri vaiva sanoessaan k:ta, ja vaikka Elina-rouva käski häntä häpeämään, ettei hän vielä puhunut selvästi, ei hän kuitenkaan käyttänyt k:ta arkioloissa. “Kuule!” jatkoi hän mielistelevästi ja riippui Gunvorin käsivarressa. “Tiedätkö, mitä minä voin tehdä, kun tulen isoksi, ei, kun tulen vanhaksi ja kuolleeksi?” — — Gunvor kumartui ja suuteli häntä. “Tuolla seisoo Dwim ja odottaa; minun pitää mennä äidin luo!”

Gunvor riensi yläkertaan, pukeutui ja tuli heti jälleen alas.

Salissa oli Elina-rouva. Hän oli juuri tullut ja seisoi odottamassa.

He söivät aina yhdessä aamiaista.

Gunvor meni ja sanoi hyvää huomenta. Äiti katseli häntä, nyökkäsi ääneti ja lempeästi.

Gunvor pani poskensa hänen poskeansa vasten. “Puhu minulle vähän!” pyysi hän hiljaa.

Elina-rouva ei kuullut oikein hyvin. Hän ei huomannut äänen keveätä värähtelyä eikä sen muuttunutta väriä. Hän hymyili ja alkoi jutella.

“Mitä sinä sanoit Hesekielin sanoneen, että hän on saanut Bergenistä jonkin paikantarjouksen?”

“Mutta hänhän ei tahdo”, lisäsi hän vaitiolon jälkeen. “Hän voisi tavoittaa siellä onnen, mutta hän ei tahdo” — — —

“Hän, Hesekiel, oli kerran ajatellut korkeammalle, sen hän oli kyllä tehnyt”, virkkoi hän jälleen miettiväisesti. “Se ei tapahtunut; mutta hän ei kuitenkaan tahdo lähteä täältä.” — —

Gunvorin poskiin nousi tumma puna. Hän katsoi rukoilevasti äitiinsä.

“En minä mahtanut sille mitään!” sanoi hän hitaasti.

Elina-rouva nauroi ja nyökkäsi. “Näkihän poika sen itse, että se oli mahdotonta, niin kelpo mies kuin hän onkin, Hesekiel, ja suurta sukua;… mutta hän käy niin jörömäiseksi; minä olen sanonut, että hän saa ‘asettua oloonsa!'”

Elina-rouva ei nähnyt, että Gunvor oli jälleen tullut aivan kalpeaksi kasvoiltaan.

“Myrsky on ollut raivoisa merellä viime yönä”, sanoi hän hetken perästä; “mutta se ei ole tullut sisään. Jos luodon ympärillä on tänään turskia, niin olisi nyt ilma pyytää niitä!” — —

“Svein on lähtenyt ulos; milloin hän tulee kotiin?” Elina-rouva kääntyi tyttären puoleen.

Sitä ei Gunvor tiennyt.

Elina-rouva oli hyvällä tuulella tänään; hän ei huomannut, että Gunvorin ääni kaikui matalalta, ikäänkuin se olisi kadottanut voimansa ja sointunsa.

Hän oli puheliaalla tuulella, ja vähän päästä hän aloitti jälleen, ensin karjasta, sitten kaloista.

Hän tuli ja taputti tapansa mukaan tytärtä päähän ja meni sitten askareillensa.

Elina-rouva oli lapsuudessaan ollut jotenkin kovilla, kaikenlaisten ikävyyksien ja vaikeuksien tähden. Nyt olivat hänen aistinsa laupiaasti sulkeutuneet, joten hän ei juuri huomannut, mitä sellaista hänen ympärillänsä tapahtui.

Gunvor katsoi hänen jälkeensä lempeällä silmäyksellä. Miten hyvä oli, ettei hänen tarvinnut huolestuttaa itseänsä!

Hän nousi, pyyhkäisi voimakkaasti käsillään kasvojansa, heitti saalin ympärillensä ja meni alas konttoriin.

V.
Oli sydänkesän päivä. Herössä oli juhla.

Ikimuistoisista ajoista oli väelle pidettävä juhla, kun suurkalastus oli ohitse ja kesä tullut. Ja vanhoja hyviä tapoja kunnioitettiin Herössä.

Kaikki olivat iloisia, sillä kaikki tahtoivat mielellään huvitella, etenkin tanssia. Itse Saapas-Tobinekin antoi kalastajalaulunsa levätä sinä päivänä; hän oli oppinut ihka uuden, iloisen laulun eräältä söndmöreläiseltä. Mutta useimpien mielestä oli kuitenkin jotakin juhlallista tällä kertaa — sillä läntinen kylkirakennus oli valmis; kahden päivän perästä kuulutettaisiin kirkossa Herön Gunvor ja tohtori Torgersen. Olot jäisivät entiselleen; mutta jotakin uutta ja tietämätöntä tulisi kuitenkin; — se on pimeää, jota ei kukaan tiedä.

Sää oli niin kaunis ja kesäisen tyyni, että kaikki pysyttelivät ulkona. Pikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset. Pojat kävivät käsiksi toisiinsa ja vetivät toisiansa paikasta toiseen, tekivät voimakkaita käänteitä ja työnsivät toisiansa seiniä ja ovia vasten.

Kentällä tanssivat sekä vanhat että nuoret. Koko talonväki oli mukana; Gunvor oli aloittanut tanssin Hesekielin kanssa, ja tuomarikin oli tullut mukaan. Hän oli tanssinut Seri-Annan kanssa, ja Seri-Anna sitten kertoi kaikille ihmisille, että tuomari oli niin alentuvainen ja oikein oivallinen; hän piti tuomarin tanssiinpyyntöä suuremmassa arvossa, kuin jos rovasti olisi vienyt hänet ruokapöytään.

Ja yö oli heille suopea! Meri lepäsi kimaltelevana ja vienosti laulellen; se kevensi mieliä ja haihdutti varjot; — unohdettiin, että oli ollut talvi.

Vanhat olivat mielestään nuortuneet jälleen, ja nuoret olivat saaneet, mitä olivat toivoneet. Vain joku harva tunsi keskellä riemuansa sen kylmän henkäyksen, joka vain odotteli tullaksensa uudelleen. —

Tuomari oli istuutunut Elina-rouvan viereen ja huvittelihen katselemalla tanssia.

Väki tanssi niin uskomattoman keveästi, vieläpä vanhatkin. Luottavaisessa lujassa syleilyssä kiertelivät he ympäri, miehet ja naiset, pitäen toisistansa kiinni voimakkain, ahavoitunein, litteiksi painetuin käsin mistä vain. Hitaat, vanhat torpparit pyörähtelivät piippunysä hampaissa ja tyyni iloisuus säteillen silmistä; vaimot kiisivät ympäri hiljaisin, juhlallisin katsannoin; — tänään oli kuin nuoruudenpäivä; herrasväki piti aina huolen siitä, että joku oli kotona hoitamassa heidän taloaan ja lapsiaan sinä päivänä.

Tuomari tuli hiukan kärsimättömäksi. Gunvor ei tullut sinne. Hän ja Svein olivat alituisesti liikkeellä; ja kun hän ei tanssinut, kulki hän väen parissa, puheli kaikkien kanssa ja piti huolta kestityksestä.

Mutta kun hän toisen kerran, tarjosi Hesekielille kätensä tanssiin, katsoi tuomari ihmetellen Elina-rouvaan. Hän itse istui ja ajatteli, uskaltaako lähteä pyytämään häntä.

Elina-rouva huomasi hänen katseensa. “He ovat kasvaneet yksissä”, sanoi hän; “siihen aikaan ei ollut ketään, joka olisi tanssinut polskaa niin hyvin kuin he!… Hänen isoisänsä se hävitti tynnyrin kultaa… ja hänen isänsä täytyi lähteä tien toisella puolella olevasta vanhasta sukutalosta. Sitten hupeni tanssi vähiin!”

Kaikki töytäsivät yhteen kasaan katselemaan tanssia, tekemättä itselleen selväksi, miksi jokainen liike täytti heidät sellaisella mielihyvällä.

Falck siirtyi hiukan eteenpäin nähdäksensä paremmin. Ei ollut ketään muita tanssivia. Gunvorilla oli tumma villaleninki ja höllästi sidottu punainen silkkisaali hartioilla; veri oli noussut poskille, silmät olivat hiukan alas luotuina. Falck ei voinut käsittää niiden ilmettä. Hänen täytyi ihmetellä Hesekielin kaunista vartaloa ja jäntevää notkeutta, mutta hämmästyi katsellessaan häntä kasvoihin. Tavallinen, raskasmielinen ilme oli poissa, tiheät, miltei aina rypistetyt kulmakarvat olivat hiljaa ja jättivät vapaaksi katseen, joka oli ylpeä, uhkamielinen: — mikään ei ollut mahdotonta! — — —

Tuomari vaipui ajatuksiinsa.

Sitten ei kukaan kyennyt saamaan Hesekieliä tanssimaan enää.

Gunvor oli mennyt Sveinin luo. He istuivat hetken yhdessä samalla tuolilla. Svein pani käsivartensa hänen vyötäreilleen.

Vähän matkan päässä seisoi Hesekiel ja tuijotti heihin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, suu kiihkoisesti puristunut ja silmät leimusivat. Hän katsoi Torgerseniin, sitten Falckiin ja näytti siltä kuin hän tahtoisi musertaa molemmat.

Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tässä silmänräpäyksessä hän vihasi kaikkia, jotka tulivat etelästä päin. Mitä oli heillä täällä tekemistä?… Kyllä, ryöstää he tahtoivat rikastua toisten ponnistuksista;… varastaa he tahtoivat ne säteet, jotka Jumalan pyhä aurinko lähetti tänne… viekkaasti saada omakseen toisen osan ja maallisen onnen, niin että toinen jälleen istui yksinään pimeydessä.

* * * * *

Falck oli mennyt istumaan Vikka-tädin viereen ja puhellut iloisesti hetkisen, mutta tullut äkkiä harvasanaiseksi.

Hän oli jälleen tullut katsoneeksi Hesekieliin.

Sitten tuli Gunvor ja istahti äitinsä viereen. Falck siirsihen lähemmäksi, samoin Vikka-täti; hän tahtoi kuulla, eikö Gunvor nyt voinut levähtää.

Gunvor hymyili hänelle. Hän ei suinkaan ollut väsynyt, mutta nyt he suoriutuivat kyllä ilman häntäkin! Mutta tiesihän täti, että kuului asiaan, että hän, Gunvor, tanssi polskaa kerran. — — —

Falck tuli niin hyvälle mielelle, että unohti, ettei ollut saanut tanssia ensinkään.

Gunvorin sielu oli hänen silmissään! Ne olivat kuin lapsen, uneksivasti kiiltävät… hänen äänetön hymynsä viihdytti Falckin lepoon!…

Falck unhotti kaikki, mikä oli esteenä heidän välillänsä.

Hänessä kuohui jotakin tuntematonta keväistä; hän teki lempeän liikkeen, hän ei itse tiennyt, miksi. Tuulen henki tuli ensin Gunvoriin, sitten häneen — se oli kuin lemmen hyväily!

Hän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. — Senkötähden, että hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti suloinen nyt, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen ollut näkyvissä…

Oli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä. Ja heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken toisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.

Gunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.

Tuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: “Oh, minä tulin vain ajatelleeksi jotakin hullunkurista!”

Tuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien kuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli ajatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua. Nyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he jäisivät kahden.

Gunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut häntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta — no niin, sen hän teki mielellään.

Eikä tuomarikaan sanonut enempää.

Mutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä. Herra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina tasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin oloihin semmoisinaan!

Hän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;… vielä oli liian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta, mutta sitten.

Eikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos vain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan kutakuinkin kylliksi!… Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen sellaiseen?… Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin rovasti — — —

“Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?” kysyi hän.

Gunvor katsoi ylös. “En!”

“Ja se usko antaa voimia, eikö niin?”

Gunvor nyökkäsi.

He alkoivat puhella jostakin — paitsi siitä, joka valepuvussa kätkeytyi sanoihin. Oli kuin kumpikin puolestaan taistelisi sen masentavan vaikutuksen alaisena, että heidän rakkautensa pelasi tammipeliä.

Mutta tuomari ei voinut antaa hänelle anteeksi tuota kaunista, tyyntä kasvojenilmettä. Miten rohkeni hän olla niin iloinen? Tuo ylpeä pää, joka ei milloinkaan taipunut, ja tuo rohkea sydän… eikö se milloinkaan antautunut? — Tällä hetkellä hän ei voinut sitä sietää. Olisi miltei parempi, jos hän olisi aivan tavallisen kylmä ja sydämetön.

Hän alkoi puhua kirjoista hitaalla, miltei suuttuneella äänellä.

Hän luki kirkkoisiä nyt… niillä oli niin kummalliset mielipiteet. —

Hän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.

“Naiset liioittelevat aina!”

Sen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.

Hän jatkoi: “Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin kauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä paikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä myöskin… Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat kovat!”

Hän nousi kiivaasti ja meni.

Gunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän häntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi, että hän kykeni siihen? — — —

Hän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja meni.

Tuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten erittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!… He eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän hymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!

Lopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja seisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.

Gunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei tiennyt, kestäisikö hän kauemmin.

Tuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi sitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.

Eikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!

Myöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja tädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.

Nyt sanoisi hän sen — mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut tietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen valoisa hiljaisuus — ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.

Sitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän katselisi tuomarin silmillä.

Gunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle luonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan mahdotonta.

Miten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein rikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?

Ja siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan, mitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä revittäisiin, ei olisi mitään huomenna — niin ajattelemattomasta että hyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. — —

Ei hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli luvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo oli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.

“Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!” sanoi hän hiljaa. “Miksi unohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa.” — —

“Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?” — — Hän hymyili hermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. — “No niin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa… olen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua esteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin ehdottomia.” — —

Hän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti häneen. “Gunvor!” Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen äänensä enää ollut kova.

“Jos ei olisi mitään… esteitä, tarkoitan, voisitteko silloin… Te voisitte!”

Gunvor seisoi tuijottaen. Oli kuin hän äkkinäisessä välähdyksessä näkisi paljastettuna edessään sen, mitä tuomari tarkoitti esteillään. — Hän näki hänen sielunsa pohjaan ja sen kaikki heikkoudet, näki oman ankaran, rehellisen tahtonsa, joka ei voinut myöntyä, ei löytää tietä sen ohi, mikä hänestä näytti oikealta.

Gunvor väistyi taapäin, kalman kalpeana. — “En!” kuiskasi hän äkkiä.
— “Tulisi liian paljon kärsimystä!”
Hiljalleen valittaen piti hän kättään kasvoillansa.

Puutarhakäytävän päässä tuli täti takaisin.

Falck meni häntä vastaan ja poikkesi toiselle tielle. Hän tahtoi katsella hänen hyansinttejänsä.

* * * * *

Kun Gunvor sinä yönä tuli huoneeseensa, ei hän mennyt vuoteeseen, vaan asettui katselemaan ulos.

Teki hyvää istua ja kuunnella merta.

Hän nojasi päänsä ikkunan puitteita vasten.

Alhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.

Sitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin virrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. — —

Tuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.

Talossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena alakerroksessa.

Mutta nyt natisivat portaat — joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa.
Hän tiesi itse lukinneensa sen.
Hän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta hätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.

Se oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin valkoisen saalin ja juoksi tietä alas.

Gunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä aivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän sairastunut? — — —

Hän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen poikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä hän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle — sitten hän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.

Gunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei voinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.

Sillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin tulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua ja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä — ovi suljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut hiiskaustakaan.

Häntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä hyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän ymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.

“Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja jota hän oli elänyt tahdollaan ja verellään!… Sillä, johon hän oli taistelemalla päässyt — ei ollut vähintäkään merkitystä, se heitettäisiin pois!”…

Hänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen allansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.

Hän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla rehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea — — ja nyt he nauroivat hänelle tuolla sisällä… ilkkuivat häntä, että hän oli kulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä… antanut sydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt…

Eikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi päänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?

Hän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi kätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt oli tehtävä.

Sitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni konttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella. Hän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli onni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!

Hän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän ja poltti sen hitaasti.

Hänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!

* * * * *

Seuraava päivä oli lauantai, ja oli lauantaikiirettä. Kullakin oli kyllin tekemistä omissa puuhissaan.

Torgersen oli noudettu pois aamulla eikä tulisi kotiin ennenkuin sunnuntaina. Hänen piti mennä pappilaan, missä hän aikoi yöpyä ja sitten seurata toisia kotiin kirkolta. Hehän tulisivat sinne kaikki kuuntelemaan kuulutusta.

Mutta hän ei ollut voinut ymmärtää Gunvoria sinä aamuna. Tämä oli sulkenut konttorin oven häneltä, mutta sitten hän oli kuitenkin tullut hänen jälkeensä rannalle, — mutta vain nyökäyttänyt hyvästiksi — eikä hän ollut rohjennut koskea Gunvoriin. Hänen oli jälleen täytynyt ajatella Isistä; mutta tämä karkoitettaisiin ensi tilassa iäksi, sillä kahden päivän kuluttua olisi Herön Gunvor hänen vaimonsa! — —

Mutta sunnuntaiaamuna ei tullut niin yleistä kirkkomatkaa kuin oli aikomus.

Varhain aamulla oli Gunvor tädin hämmästykseksi mennyt sisään äitinsä luo. Ja sitten kutsuttiin täti sisään.

Ja kun kirkkoaika tuli, ei Elina-rouvan uutta valkeata kuusihankaista lykätty vesille.

Herrasväki jäi kotiin. Mutta Irmild näytti olevan ajettu matkalle. Pikku Gunn oli myöskin saanut luvan lähteä ja muutamat palvelustytöistä samaten.

Hesekiel kuljetti venettä. Hän ei sanonut sanaakaan.

Kotimatkalla oli Svein Torgersen mukana. Hänen kasvonsa olivat synkät; sellaisena ei kukaan ollut nähnyt häntä ennen.

Hän ei ollut näkevinään Irmildiä, joka istui ja koetti pidättää kyyneleitä.

Maihin tultua hän ryntäsi ylös rakennukseen. Hän tahtoi saada Gunvorin käsiinsä. Olihan hän itse kirjoittanut kirjeen ja pannut laukkuun. Se ei ollut tullut perille.

Mutta Gunvor ei ollut löydettävissä. Hän oli mennyt ulos.

Hän haki häntä rauhattomana ja kiihtyneenä.

Vasta päivällispöydässä hän näki hänet. Hän istui äitinsä ja tädin välissä, tyynenä kuten ainakin, mutta kalpeana.

Hän katsoi Gunvoriin. Tämä nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Hän tyyntyi jälleen, mutta paloi halusta saada selvä, mitä oli tullut väliin. Mutta pikku Gunn ja Hesekiel istuivat pöydässä myöskin. Ja piika kulki palvelemassa. Se häiritsi häntä.

Aterioitiin silmäänpistävän äänettömyyden vallitessa. Mutta Elina-rouva piti päänsä korkealla sinä päivänä. Hänen silmänsä olivat tavattoman kirkkaat, ja hän näytti oikein juhlalliselta. Tädin silmät olivat punaisemmat kuin tavallisesti. Hän söi tuskin ollenkaan, mutta ravisteli päätänsä tuon tuostakin.

Aterian jälkeen jäivät molemmat yksin arkihuoneeseen. Elina-rouva ja täti menivät ottamaan päivällisuntansa. Pikku Gunn veti Irmildin ulos; hän oli luvannut seurata häntä rantaan.

Torgersen seisoi Gunvorin edessä ja pureskeli viiksiänsä.

Hän otti äkkiä askeleen eteenpäin. — “Miksi et ollut kirkossa tänään? Missä on kirje? Etkö sinä pannut sitä laukkuun? Se ei ole tullut perille.” — —

“Olen polttanut sen!” Hän katsoi tyynesti Sveiniin, mutta kalpeni aina huuliin asti.

Svein säpsähti. Gunvorilla oli tuo jäykkä ilme suunsa ympärillä, jota hän ei voinut sietää. Hän katsoi tuimasti ovelle, joka äsken suljettiin Elina-rouvan jälkeen. Hänen äänensä tuli kovaksi ja korkeaksi.

“Äitisikö se taas on liikkeellä menettelytapoinensa?”

“Sinä itse vain, Svein! Siihen, mitä kysyt, voit itse parhaiten vastata!”

Svein tuli silmänräpäykseksi kalman kalpeaksi ja vei verkalleen kätensä läpi hiuksien.

“Minä aioin sanoa sen sinulle eilen, ennenkuin matkustit. Minä olisin sanonut; senvuoksi minä tulin veneelle. Mutta minä en voinut. Saat antaa minulle anteeksi!”

Svein ei vastannut eikä katsonut häneen. Hän otti sikarin ja pani sen pois, haki tulitikkuja ja laski ne jälleen toiselle pöydälle. Sitten hän juoksi hänen luoksensa rukoileva, hämmentynyt ilme kasvoissaan.

“Gunn, mitä sinä tahdot, mitä tarkoitat?”

“Sinä olisit sanonut sen minulle, Svein! Olisithan sinä sanonut sen minulle!” virkkoi hän hiljaa — “etkä olisikaan… ei, et sinä olisi!”… hänen äänensä vapisi; hän keskeytti.

Svein näytti äkki keventyneeltä; synkkä pilvi pakeni hänen kasvoiltaan.

“En — en olisikaan”, lausui hän ujostelematta, “jos vain siitä on kysymys, niin sovimme kyllä! Ei, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä — mutta kun niin on… tietysti se on hirveän tuhmaa, mutta, katsos, minä en tahtonut huolestuttaa sinua sillä, minä kun ajattelin… niin, Gunvor, sinuahan minä rakastan, näetkö, sinustahan minä pidän. Se on selvää.”

Gunvor alkoi vapista. Hän istuutui äitinsä vanhalle tuolille.

“Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, Svein?” Svein seisoi hänen edessään. Hän alkoi jälleen käydä hieman epävarmaksi.

Gunvor katsoi häneen silmissään ilme, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Svein ei ymmärtänyt hänen kärsimyksensä syvyyttä, hän ei epäillyt hetkeäkään, että tunnin kuluttua olisivat välit hyvät jälleen.

Hän meni Gunvorin luo ja tahtoi ottaa hänet syliinsä ja pyytää hymyä. Hän ei muka voinut, niin totta kuin eli, sietää, että asia oli niin sotkuinen.

Mutta sitten katsoi Gunvor häneen ja hänen katseensa pidätti häntä.
Gunvor osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia.
Svein istuutui siihen, mutta teki vielä yrityksen ottaa asian leikilliseltä kannalta.

“Gunvor, älä istu sillä ankaralla tuolilla! Siinä on koko Herön suku istunut ja hallinnut. Minä en voi kestää sellaista kunnioitusta sinua kohtaan!… Kas, auttaa heti kuin asetut sinne… näetkö, sinun silmäsi ovat kaikkein kauneimmat, kun ne eivät ole niin ylpeinä. Älä ole niin juhlallisen kylmä! Muista, ihminen ei elä niin kamalan kauan!… Gunvor, anna minun polvistua eteesi.” — —

“Odota, Svein, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?”

“Tietysti, Jumala paratkoon, on minulla anteeksipyyntöjä, kunhan vain tahdot kuulla! Sanon sinulle, etten mahtanut sille mitään, sillä minä olen periaatteellinen mies ja olin päättänyt… näetkö, olin tehnyt päätöksen.” — — Hän nykäisi kaulustaan. — “Eikä minulta tarmoakaan puutu! Minä sanon sinulle, minä uskon suoraan sanoen, että hän on hypnotisoinut minut. Hänellä on hyvin omituinen luonne, jonka pohjana on villi vaisto… totisesti minä en usko suggestioniin ja sen sellaiseen! Se yllätti minut, jos niin saan sanoa, kohtalon voimalla.” — —

Hän kumartui pöydän yli häntä kohti.

“Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti minä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin sinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei voi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi — ja minä olen todella tahtonut, tiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään… sinua olen aina kantanut sielussani… minä vakuutan sinulle, että luja tahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti tahtoo — Gunvor, sinun pitää uskoa minua! — Mutta hänhän on nyt täysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois.” — —

Hän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen, saisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon kaikista synneistään.

Gunvorin silmissä paloi pidätetty viha.

“Niin että syy on hänen?” kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä hetkellä hän halveksi Sveiniä.

Kuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki.
Irmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.
Hän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten hän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.

“Olen seisonut ja kuunnellut,” kuiskasi hän hengästyneenä, — “lopuksi en voinut —”

Hän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja laahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.

“Minä en ole sitä tehnyt!” huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, “kuka voi sanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta; silloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!” — —

Gunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.

“Uskon, mitä itse sanot”, sanoi hän tyynesti.

Tumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena Gunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka tuomitsi häntä.

“Minä en ole tehnyt sitä”, sanoi hän änkyttäen, “en, se ei ole totta… mutta te saatte kuitenkin tietää sen.” — —

“Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!”

Gunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin ennen.

Irmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki hänen sieluunsa asti.

“Se ei ole totta!” toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa noita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.

Silloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että hänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia, että kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja tietä alas.

Gunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.

Tämä kääntyi hänestä ja vastasi vältellen.

Tuli kuolonhiljaisuus. Kului muutamia minuutteja.

Gunvor oli jäänyt seisomaan samaan paikkaan. Hän hengitti vaivalloisesti; tuntui kuin ilma tukehuttaisi hänet.

Ja hänen siinä seisoessaan vetäytyivät hänen kulmakarvansa yhteen. Heikko, pystysuora viiva, mikä kulki nenän juuresta, syveni; hänen kasvoihinsa tuli jotakin kovaa, kylmä taipumaton tahto.

Hän eteni muutaman askeleen, nosti kaadetun tuolin ja pani sen paikoilleen.

Sitten hän meni Sveinin luo ja ojensi hänelle kätensä.

“Kiitos nyt kaikesta, mikä oli hyvää meidän välillämme — nyt tiedät, että se on lopussa!”

Hän luhistui kokoon, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut käsittää, että se oli totta.

“Gunvor, miten ikävää on, että sinä olet tuollainen!” — Hän joutui kyynelten valtaan.

Se sattui Gunvoriin kuin nuhde.

“Niin”, sanoi hän hiljaa huolestuneena, “minustakin on ikävää, etten voi olla toisenlainen.”

“Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella sellaisia asioita.”

“Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua… mutta se, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi… tällä tavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa tuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä, mikä oli… kantaa sitä sielussani…”

Svein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni saliin tietämättään, — mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin olisi voinut kadottaa hänet sillävälin.

“Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!” — — — Hän katsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.

Hän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.

“Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!” kuiskasi hän rohkeampana. — “Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti, että kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin pahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe” — —

“Tiedän, että minussa on virheitä!” Hän veti pois kätensä. — “Mutta kun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?”

Hänen äänensä oli jääkylmä.

Sveinin kasvoilla näkyi muutos.

Gunvor teki hänelle vielä kysymyksen Irmildin suhteen.

Svein punastui, mutta hänen täytyi vastata.

Gunvor seisoi suorana hänen edessään; hän ei voinut välttää hänen leimuavaa terävää katsettansa.

“Tulee siis kuitenkin pian häät taloon!” —

Hänen äänensä oli matala ja surullinen. Hän lisäsi hitaasti: — “Sillä sellaisesta on tuleva loppu Herössä! Minä olen sen luvannut… äidin ja pikku Gunnin tähden ja sinun tähtesi ja kaikkien ihmisten tähden on se oleva lopussa!” —

Svein oli mennyt ikkunaan.

Hän koetti näyttää siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut; ehkä tämä tuuli menisi ohitse.

Mutta se ei mennyt. Silloin hän istuutui tädin neulomapöydän ääreen ja painoi päänsä kaikkien hänen keriensä joukkoon ja nyyhkytti.

Gunvor meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen hiuksillensa.

“Sinä voit helposti suoriutua hänen kanssansa, Svein!” sanoi hän hiljaa.

Svein ei nostanut päätänsä. Gunvorin sanat tuntuivat hänestä tällä hetkellä kaikista musertavimmalta arvostelulta, kovimmilta, kirvelevimmiltä sanoilta, joita milloinkaan oli hänelle lausuttu.

Hän istui paikallaan. Gunvor oli mennyt. Hetkeä myöhemmin hän näki hänen irroittavan veneensä ja lähtevän purjehtimaan. — —

Illalla tuli vieraita, mutta Gunvor ei ollut palannut. Eräs miehistä oli nähnyt hänen veneensä Stenholman luona.

Elina-rouva ravisti päätänsä. “Hän tahtoo siis olla yksinään”, mumisi hän itseksensä.

Sillä se oli sellainen paikka, mihin ei ihminen koskaan astunut jalallaan. Koko meri painoi sitä kohti ja kaivautui tunturin alle, ja kansa luuli, että merihärkä oleksi siellä.

Elina-rouva ei rauhoittunut, ennenkuin kuuli Gunvorin illalla tulevan kotiin ja menevän huoneeseensa sanottuansa hyvää yötä hänen ovensa edessä.

Silloin oli kaikki hyvin, ja Elina-rouva nukkui tyytyväisenä.

Siinä suvussa ei oltu koskaan totuttu muuhun kuin että milloin tahansa voisi tulla rajuilma ja ottaa jotakin mukaansa.

Elina-rouvan mielestä oli käynyt onnellisesti. Rajuilma oli ottanut sen, josta hän kernaimmin tahtoi päästä.

* * * * *

Saara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin siellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.

Torgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea häntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen ja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan maallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.

Ja Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän Gunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä… ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä kannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä hyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän nyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi jälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?… Jumala nähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin pienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan luonnolliselta kannalta, sillä vieläpä — niin, vaikkakaan he eivät enää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa toisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.

Hän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi entiselleen.

Mutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli
Elina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.
Silloin hän rupesi kirjoittamaan — pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.

Hän sai ne takaisin avaamattomina.

* * * * *

Myrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja
Esaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota
Herran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille
tielle, joka elämään vie.
Esaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia.
Jokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.
Ja sellaisen jumalanmiehen tulo Myrlandiin oli ollut Saara-muorin pelastus. Hänen miehensä oli kalastamassa Lofotenilla tänä vuonna, joten talossa oli ollut hiljaista ja Saara-muori saanut aikaa hoitaa sieluansa.

Oli niitä, jotka ihmettelivät, että sellainen siunattu ase kuin Esaias, joka osasi Raamatun ulkoa kannesta kanteen, oli tahtonut asettua asumaan niin pahamaineiseen paikkaan kuin Myrlandiin.

Mutta Esaias Ohlsen oli muistuttanut heille Häntä, joka meni syntisten luo ja söi heidän kanssansa.

Silloin hävettiin. Ja pian ympäröi taloa pyhyyden loisto, sillä samalla kuin hän antoi uskonsisarensa ruokkia ja virvoittaa itseänsä, hän työskenteli niin voimallisesti hänen sielunsa pelastamiseksi, että jokaisen, joka näki ja kuuli, täytyi myöntää, että kaikki entinen oli mennyttä.

Ei yksikään uskovaisista ollut raamatullisempi puheissaan kuin Saara. Alituiseen kuului itkua ja veisuuta Myrlandin tuvasta, ja joka ainoa ilta oli siellä hartauskokous.

Oli tullut kesä. Mutta Ohlsen ei vielä ollut lähtökunnossa: voitettuja lampaita täytyi vielä hoitaa.

Saaran mies oli aikoja sitten palannut kalasta, mutta ei viihtynyt kotona. Hän oli mielestään kuin viralta pantu ja aivan liikaa. Ja oli niin työlästä istua siellä, kuin mikäkin syntinen. Häntä kiusasi sietämättömästi, kun Esaias ja Saara käsi kädessä olivat polvillaan ja rukoilivat, että Jumala lähettäisi hänelle kurituksensa. Hän oli enimmäkseen vesillä ja kalasteli. Joka kerta kuin Irmild tähän aikaan oli ollut kotoisalla, olivat äiti ja Ohlsen ottaneet hänet väliinsä ja puhuneet Jumalan kanssa hänen syntisestä sielustansa.

Ja Irmild oli alkanut huomata sen vaikutuksia. Hän sai ankaria jumalanpelon kohtauksia. Hän luki Ohlsenin “Palmunlehtiä” ja kiusattiin turmeltuneen lihansa vuoksi. Perkele teki hyökkäyksiä; se tahtoi pitää hänet.

Mutta eräänä iltana hänen hiivittyään sinne monine tunnonvaivoineen olivat Ohlsen ja hänen äitinsä pyhillä rukouksilla auttaneet hänet oikein Jumalan luo.

Ja häneen oli herännyt mielihyvän tunne. Hän oli hekumoinut taivaan salamoivan vanhurskauden ja oman huimaavan syntivelkansa nautinnossa.

Meren aallot kuohuivat… Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa syntimeressä!… Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!… Ja hän lähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa haavoittuneelle ihmiselle…

Täti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen tarvinnut sanoa — ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli hänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala sanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman.

Jumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä… senvuoksi on hän lähettänyt poikansa.

Ja hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta Jumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen kuin mereen.

Niin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen äitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä käsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla. Sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista, mikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.

Mutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän opetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.

Samaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat salaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.

Mutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä. Hän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina — etenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin. Pimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki vain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet saada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että hän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen kasvoillensa.

Niin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan, eikä hän enää rohjennut siellä kulkea.

Eikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona. Se oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut päähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi mielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana. Pimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi; hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei ollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi kuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat hänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta tuon kauhean — kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.

Se uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua tippoihin ja hyviin neuvoihinsa.

Mutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen jälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita kuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän usein säikäyttää tädin kuoliaaksi.

* * * * *

Oli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild oli juossut kotiin äitinsä luo.

Vielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet Jumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja kirvoittanut hänet perkeleen pauloista.

Sillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin tuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja sormuksen sormeensa.

Ja hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt, Jumalan valittu lapsi!… Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla syntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen armorikkaaseen syliinsä.

Hän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että hänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä ei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen päällänsä.

* * * * *

Oli iltapäivä.

Kaikkialla oli hiljaista. Meri oli tyyni ja kirkas. Ulkona Skarvholmenin luona nousivat tyrskyt kuin valkoinen ruususade; mainingit loiskahtelivat hiljaa rannan kivien välissä.

Myrlandin tupa oli valomerenä. Portailla makasi kissa nimeltä Hagen. Se oli valkoinen, mustia pilkkuja otsassa ja jalat aivan ruusunpunaiset. Päivän ihanuuden valtaamana se makasi siinä puoliunessa, mutta raotti toisinaan silmiään, sillä se odotteli Månsia naapurin tuvasta.

Tuvasta kuului epäselvä sanatulva, johon sekaantui valitushuutoja.
Saara-muori se puhui, ja ähkyvien äänien välistä tunteutui toisinaan
Irmildin terävä sopraano, joka poltti kuin liekki.
Ikkunalla oli englantilaisessa ruukussa palsamikukka, ja valkea kurjenpolvi ojensi pitkiä vesoja ruudussa olevan reiän läpi. Seinähyllyllä istui täytetty papukaija värikuvan alla, joka esitti paratiisista karkoittamista. Sen ympärillä riippuivat kuningatar Viktoria ja lordi Nelson. Lattialla makasi Saara suullaan ja rukoili Jumalaa. Kappalainen oli ollut siellä tänään ja Ohlsen oli nähnyt hyväksi matkustaa. Etelässä päin oli paljon ystäviä Jumalassa, jotka odottivat häntä kärsimättöminä.

Saara väänteli käsiänsä. Herran armo oli runsaasti hänen päällänsä; kaikkivaltias ei säästänyt vitsaansa.

“Mutta hän on vartijamme; hänen voimansa on Jerusalemissa! Hän, joka näkee salatut asiat, hän antoi minulle tyynen uutimen. Mutta ihmisten lapsia on kohtaava vitsaus, sillä kuka ei huomaa, että pahat henget ovat lukuisat, ja ihmistä pisti käärme paratiisissa. Mutta sinä, oi Herramme ylistetty poika, sinä otat meidät niin viheliäisinä kuin olemme ja istutat meidät niinkuin Libanonin seetripuut. Ja minä olen kasvanut korkeaksi kuin kypressi ja tuoksuen suloisesti kuin Jerikon ruusupuu. Minä olen kuin palmupuu, ja taivaallinen puutarhuri ei unhota tutkia minua ja jauhaa hienoksi nuuskaksi sydämeni pahoja himoja. Minä tahdon uhrata ne yljälle, kun hän tulee. Oi, silloin olet sanova, rakas Jeesus, oi mikä suloinen haju!” —

Tässä voitti hänet Irmild itkullansa. Hän oli polvillaan tuolin ääressä. Hän oli kalpea ja kasvot hyvin laihtuneet. Silmät olivat selällään ja näyttivät isommilta kuin ennen. Ne paloivat raivoisasti.

Tuolilla oli avattu kirja. Se oli Ohlsenin “Palmunlehtiä.” Itkukohtauksen jälkeen hän luki suonenvedon tapaisesti työntämällä: “Oi, mikä kallis onni, Jeesus on ylkäsi; hän on lämmittänyt sinun rakkautensa tulella, niin että kurjan sydämesi saviastia on kiehunut ylitse ja valunut vaatteillesi, niinkuin hyvänhajuinen voide valui Aaronin päästä hänen parrallensa!… Ja ylkä on tuleva ja iloitseva morsiamen luona, mutta muista, että Kristus syntyi tallissa, ja mitäpä on talli muuta kuin eläinten asunto, mutta Jumala on kirkkaus, palmupuumme Sionilla on hirvittävä Jumala — — —”

Hän keskeytti ja naurahti äkkiä. Hän kuunteli äitiä: “Tyyni uudin! Jumala lunastaisi hänet? — Rukoilkaa ja te saatte! Saisiko hän, mitä tahtoi?” — —

Mutta sitten hän jälleen puhkesi kyyneleihin ajatellessaan kaihon valtaamana, että Kristus oli syntynyt tallissa! — —

Varjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.

Irmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen ilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa seinän paetaksensa.

Saara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli hiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen ilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.

Gunvor astui sisään. “Hyvää päivää! Onko Irmild täällä?”

Saara niiasi. — “Jumala siunatkoon, teidän korkeutenne!”

Isot, palavat silmät liikkuivat nopeasti, tutkien, ja kiintyivät lopullisesti nöyrinä, sydämellisen surumielisinä vieraaseen.

“Niin, hän, Irmild-raukka, hän on ollut niin huonovointinen, että hänen on ollut vallan mahdoton tulla takaisin, niinkuin sanottiin!… Ja kun ei lapsi voinut, niin ei se tule hänen turmioksensa, ja hän on niin huono, hän ei liiku — ja niin hirveän ylhäiseksi kun hän on tullut, Irmild, että hän on oikein kauhean ylhäinen, mutta nyt on käynyt niin, että hän on antanut myöntymyksensä taivaalliselle yljälle, ei hetkeksi, mutta iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! Ja minulla on ollut sellainen särky sekä ruumiissa että sielussa, sekä sielun pelastukseksi että ruumiin vaikeaksi kuolemaksi, niin että minun on ollut mahdoton olla yksin.” — —

Gunvor kysyi lyhyesti hänen miestänsä. —

“Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että päivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten hän pyytää nuotalla. — — Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla”, lisäsi hän luoden nopean silmäyksen.

“Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla”, aloitti hän jälleen.

Gunvor oli mennyt Irmildin luo.

“Pukeudu ja seuraa kotiin!” sanoi hän lempeästi.

Irmild tirkisteli häneen ja tuli äkkiä selvästi tietoiseksi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että tapahtuisi enemmän. Hän ei voinut liikkua paikaltansa.

Hän ihmetteli, eikö olisi parempi meressä, synkässä meressä, missä oli mustaa pohjalla. — — —

Gunvor meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen ympärillensä ja hiveli toisella kädellä hänen poskeansa.

“Me emme ole pahoja sinua kohtaan”, sanoi hän hiljaa.

Irmild seisoi ääneti ja katsoi häneen, ja veri pakeni hitaasti hänen poskiltaan. Tuntui kuin nuo syvät, lempeät silmät sammuttaisivat tuskan. Hän tarttui hänen käsivarteensa; hän tunsi itsensä jälleen varmaksi, ja kaikkien lihasten äkkinäinen muutos antoi hänen kasvoillensa pienen lapsen ilmeen.

Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta hieno kalpeansininen suu vavahteli ainoastaan, väri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, makasi hän sängyssä. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen hakien Gunvoria, joka istui hänen vieressään.

“Anna minun olla luonasi!” rukoili hän ja purskahti itkuun.

Vähän myöhemmin he soutivat takaisin.

* * * * *

Kahdeksan päivän perästä oli Herössä häät. Mutta merkillistä oli, ettei tohtori Torgersen nainut Gunvor Torintytärtä, vaan Irmild Myrlandin, merenlumoojattaren.

Nyt oli luonnollisesti paljon juteltavaa — oli hyvin merkillistä, että oltiin oltu Herössä niin hyviä Irmildiä kohtaan ja saatu hänet niin paljon ihmistymään, että hänestä saattoi tulla toisten hienojen rouvien kaltainen — mutta mahdotonta oli käsittää, että Herön Gunvor oli antanut hänelle oman tohtorinsa, joka oli niin siivo mies ja todella niin hyvä kuin mies suinkin saattoi olla.

Kukaan ei ymmärtänyt sitä, sillä heidän välilleen ei ollut tullut mitään epäystävyyttä, vaan Gunvor oli itse hommannut heille kaikki ja tehnyt sen parhaalla tavalla. Eivätkä he liioin muuttaisi pois Heröstä; he asuisivat Kirkkoniemellä, kunnes tohtorin talo laajennettaisiin.

Hienoissa piireissä puhuttiin kauan näistä asioista, kunnes saatiin juttuja ajateltaviksi.

Jeanette-rouva aikoi sanatoriin Jämtlantiin ja Teodor tahtoi, että hän kävisi Trondhjemista hankkimassa muutamia uusia hameita. Kamariherratar oli ankarasti toimessa omissa asioissaan — sillä pitäisihän kerran päästä johonkin tulokseen.

Hän oli tehnyt muutaman päivän matkan saaristoon voudin perheen ja tuomarin seurassa, ja viimeksimainittu oli ollut niin hupainen koko käytöksessään, että yksin vanha voutikin ihastui häneen. Tultuaan matkalta takaisin hän näytti kaikista ihmisistä niin nuorentuneelta. Ja hän hymyili heille ja laski leikkiä: “Se tulee ulkonaolosta valoisina suviöinä!”

Kamariherratar ymmärsi vallan hyvin, miten tohtori Torgersenin naimisen laita oli. Ja hän salli sen kernaasti Gunvorille ja toivoi sydämestään, että se olisi koskenut häneen syvemmin kuin miltä näytti. Sillä todella saattoi suuttua Herön perheeseen, joka aina näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Elina-rouva näytti miltei käsittävän asian onnelliseksi perhetapahtumaksi.

Syksympänä alkoi juttuaminen jälleen.

Sillä lokakuussa sai nuori rouva Torgersen pojan useimpien ihmisten suureksi hämmästykseksi.

Juoruttiin, ja siihen oli syytä. Ajateltiin, että pienokainen oli vasituisesti lahjoitettu sesongin puheenaineeksi.

Tölleissä saatiin aina ensiksi sellaiset asiat valmiiksi. Ensiksikin oli siellä enemmän tehtävää ja toiseksi ei yleensä kellään ollut niin suuria taipumuksia tulla siveellisesti liikutetuiksi kuin paremmissa taloissa.

Mutta paremmissakin taloissa valmistuttiin. Oli niin paljon muuta turmelusta, jota ei voitu katsoa sormien läpi, ja olihan sitäpaitsi olemassa kalastus ja sillin hinta ja politiikka ja uskonnolliset kysymykset.

Ja Svein Torgersen oli yhtä suosittu kuin ennen. Oli muuten hyvin vaikeata päivitellä Torgersenia, sillä hän ei koskaan huomannut sitä. Ei edes kaikkein siveellisimpiä naisia se hyödyttänyt.

Hänellä oli oma tapansa riisua heiltä aseet. Hänellä oli niin kauniit siniset silmät, ja hän käytti niitä niin uljaasti, ikäänkuin hän säntilleen tuntisi tuon erinomaisen siveellisyyden ja tietäisi sen arvon. Useimmat eivät tunteneet itseään niin varmoiksi, että olisivat rohjenneet astua esiin. Ja edelleen oli aivan mahdotonta suuttua häneen. Hänen olemuksessaan oli niin suloinen välinpitämättömyys, niin vastustamaton säveys, että se oli aivan mahdotonta.

Hän näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta aivan sama hän ei kuitenkaan ollut — hän ei enää ollut niin hilpeä, häneen oli tullut jotakin hillittyä. Ja toisinaan hän saattoi olla hiukan äreä.

Mutta enin ihmeteltiin Irmildissä tapahtunutta muutosta. Monet eivät enää tunteneet häntä menneiltä vuosilta.

Hän oli tullut täyteläisemmäksi, koko hänen ulkonäkönsä oli tullut toisenlaiseksi, eivät edes kasvojen piirteet enää olleet samat. Ennen niin liikkuva suu oli liikkumaton, ikäänkuin ei sillä enää olisi mitään tehtävää, nenä oli kadottanut lapsekkaan muotonsa, tullut teräväksi, ja vavahtelevat sieraimet olivat saaneet rauhan. Silmiin oli tullut aivan uusi ilme. Ne olivat hieman uneliaat, mutta sanomattoman tyytyväiset. Ne säteilivät lempeää mielihyvää.

Vieraisilla ollessaan hän istui rouvien joukossa ja neuloi pitkäveteisesti ja hitaasti pitkillä, pehmeillä sormillaan.

Nyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti istumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin jälkeen.

Tahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut oikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi olla onnellinen saatuaan hänet.

Niin ainakin rovasti sanoi.

* * * * *

Syksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja kiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin kalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen vaipuessaan mereen.

Sää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli lounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille Utskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja heti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta oli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli lähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä muutamia kertoja.

Eräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat huonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa eikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin toimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.

239

Tohtori Torgersen ei ollut kotona. Irmild lähetti sanan Heröön — ja tuossa tuokiossa joutui Gunvorin vene lähtökuntoon. Se keinui valkaman luona sillä aikaa kuin Anders Halskar kantoi siihen ruokavaroja ja vaatteita. Hän katseli merelle päin, vanutteli mälliänsä ja syljeksi. — Lampaat kulkevat rannalla tänään ja syövät liekoja, ne odottavat lunta. — Hän sylkäisi jälleen ja pisti kädet taskuun. — “Lännestä kuuluu aaltojen kuohuntaa, se ei tiedä hyvää!”

Hesekiel seisoi laiturin reunalla. Hän ei vastannut; hän näytti suuttuneelta. Hän oli tarjoutunut lähtemään, mutta Gunvor ei ollut tahtonut.

He eivät kuitenkaan päässeet Utskäriin vielä, sillä virta kulki taas ulospäin ja sitä kestäisi muutamia tunteja. Tavattaisiin Anders Lehtoniemen luona.

Gunvor oli mennyt maitse. Hänen oli määrä mennä mökkeihin katsomaan sairaita.

Kun hän tuli sieltä ulos ja ehti niemelle, ei vene vielä ollut tullut.

Hän katsoi kelloansa. Kestäisi vielä tunnin, ennenkuin se pääsisi virran läpi.

Alkoi, hämärtää. Hän alkoi kävellä tietä myöten, mutta tunsi olevansa väsynyt ja istahti kivelle. Vastapäätä oli tuomarin talo. Hän näki, miten konttoriin ja arkihuoneeseen sytytettiin valo.

Hän nousi ja läheni. Hän näki Falckin seisovan sisällä selkä kamiinia vasten ja puistelevan itseään, ikäänkuin häntä paleltaisi, vaikka ilma oli tänä iltana lauhkea, miltei painostava, niinkuin rajusään edellä.

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä olla.

Tehden nopean päätöksen meni Gunvor pihalle ja portaita ylös. Ovi ei ollut suljettu. Hän kulki edelleen aina huoneen ovelle asti, koputti ja astui sisään.

Falck vetäytyi takaperin, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän katsoi vaieten Gunvoriin.

Musta saali ympäröi hänen päätänsä, ja pehmeä, paksu tukka riippui hiukan otsalla. Silmiä ympäröi tummat varjot, jotka tekivät kasvojen lämpimän kalpeuden silmäänpistävämmäksi.

“Hyvää iltaa”, sanoi hän hillitysti.

Falck tuli ja otti hänen kätensä. — “Tekö se olette!” sanoi hän hellästi.

“Olen”, kuiskasi Gunvor ja meni avatun, leimuavan kamiinin ääreen.

Hän seisoi lämmitellen itseään.

“Minuakin paleltaa!” sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä hetkeksi.

Oli niin suloista seistä tässä ja kuvitella, että hän oli se vihdoinkin kotiutunut, jota ei enää milloinkaan paleltaisi, joka ei kärsisi nälkää eikä janoa!

“Sallikaa minun riisua päällysvaatteenne Ei näytä niin vieraalta silloin… minulle tulee niin hyvä täällä sisällä… niinkuin tulee olla! Kun istutte näin ilman päällysvaatteita, on kuin ette menisikään enää!”

Hän toi tuolin hänelle. Gunvor istuutui, ja hän istahti vastapäätä.

Gunvor kumartui hiukan häntä kohti. Hänen silmänsä loistivat hiljaisesti hehkuen.

“Täällä on niin herttaista!” sanoi hän hiljaa. Hän kumartui alas, käänsi turpeen palasia ja siirsihen hiukan taemmaksi, mihin valo lankesi himmeämmin.

“Miten täällä on suloista!” kuiskasi hän jälleen puoleksi hymyillen. —
“Kuinka hyvä oli tulla tänne ja nähdä sinut!”…
Hän katsoi häneen silmänräpäyksellisen ihastuksen valtaamana, ikäänkuin ei hallitsisi itseänsä.

“Kiitos, että olet täällä!… että olet olemassa… ja että tulit tänne…”

Gunvor istui ja kuiskasi sen hymyillen, puoleksi hajamielisenä. Sitten vaipui hän ajatuksiinsa.

Falckin silmät säteilivät, mutta hän ei tahtonut häiritä häntä.

Gunvor istui käsi poskella, kumarruksissa kuin ruumiillisesti väsyneenä. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli hänen katseessaan uneksiva riemu.

“Minusta täällä on niin korkeaa ja valoisaa!… täällä on kuin kirkossa!”

Falckin silmiin tuli kyyneleet. Että Gunvor ensi kerran oli sinutellut häntä — se hänen mielestään teki hänet niin terveeksi ja rohkeaksi; hän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi, joka nyt saattoi nousta ja kävellä. Tämän jälkeen voisi kaikki olla mahdollista.

Gunvor oli ristinyt kätensä ja istui katsellen suoraan eteensä.

“Täällä on kuin kirkossa… temppelissä, mihin ei kukaan ole astunut jalallansa!… mutta minä olen riisunut kenkäni ja hiipinyt sisään… minua ne ovat odottaneet!”

Falck tahtoi mennä hänen luokseen, mutta ei rohjennut nousta. Häntä oli kohdannut lumous, jota hän ei voinut karkoittaa.

Gunvor hymyili häntä kohti.

“Täällä on niin korkeaa ja hiljaista… vain sinä saatoit rakentaa niin korkeaa minun ympärilleni… sanon sinulle, miten oli, kun sinä tulit: oli kuin kirkossa, kun luetaan messua!… ja valkeat siivet havisevat! ja ne laulavat: pyhä, pyhä!”

Gunvorin silmät loistivat häntä kohti — se sitoi hänet, se painoi häntä alas. Se oli sielu, joka pilkisti esiin, säteillen kuin tuli, suureen päivään asti. —

Falck kohottausi tahdon ponnistuksella.

“Gunvor!” sanoi hän vapisten sekä ilosta että tuskasta. — “Onko totta, että sinä olet täällä? Oletko sairas, vai olenko minä?”

Gunvor hämmästyi suuresti ja oikaisihen.

“En!” sanoi hän pakotetusti hymyillen. — “Minä se olen! Luulin, että täällä oli kesä — mutta onkin talvi ja pimeä!”

Hänen äänensä oli käynyt surulliseksi. Hän nousi ja käveli poikki lattian. Konttorin ovi oli auki.

Falck nousi äkkiä ja tarttui hänen käteensä estääksensä häntä, mutta hän seisoi jo kynnyksellä.

“Tahdotko sinne?” kysyi hän epävarmana.

“Kyllä!” kuiskasi hän; ja hänen äänessään oli jotakin sammunutta. Hänen kätensä lepäsi elottomana Falckin kädessä; hänen sydämensä täytti jääkylmä tuska. Pöydällä hänen edessään oli pieni hopeinen tarjotin kristallilaseineen ja puoleksityhjennetty pullo. Hän katseli ympärilleen. Kirjakaapin ovi oli auki; kirjojen takaa näkyi muutamia pulloja.

Gunvorin kasvot sävähtivät veripunaisiksi. Hän kääntyi äkkiä Falckia kohti — nyt vasta hän ymmärsi, että tämä oli juonut.

Hän meni nopeasti ja tarttui raskaaseen, hienoksihiottuun baccarat-lasiin. Ison lampun valossa kimalteli viini. Hän meni avatun ikkunan ääreen ja heitti lasin ulos. Sitten hän sulki ikkunan ja laski verhon alas.

“Sitä minä vain tahdoin”, sanoi hän tapaillen, “tahdoin nähdä, tokko sinä… nähdä, miten sinä — —”

Falck oli silmänräpäyksen seisonut kuin kivettyneenä. Sitten valtasi hänet ilo Gunvorin teon johdosta. Ja innoissaan hän otti pullon ja tarjottimen… miksei heittää pois kaikki tyynni!

Mutta hän pysähtyi ja pani ne jälleen takaisin. Hän tuki itseänsä pöytää vasten ja pani käden silmäinsä eteen. Hänen täytyi miettiä ensin: tämä salamoiva kiukku, tämä jalon sydämen kiihkoisa sääli?… Hänen eteensä avautui tulevaisuudentoiveita, joista hän ei voinut selvitä. Oli välttämätöntä pelastua tästä. Hän ei tietysti ollut mikään houkkio, hän tunsi hyvin oman luontonsa nousemisineen ja lankeemisineen. Hänestä muuten oli jok’ainoassa olennossa oman vastaisen turmionsa syy, ja hänhän oli jo anastanut määrätyn valta-aseman. Kosto seuraisi, jos hän unohtaisi sen. — —

Mitä voisi tehdä sille asialle? Parasta oli pelastaa itsensä… saada toinen väritys tapaukseen, saada se näyttämään iltatunnelmalta, pieneltä tunteellisuuden kohtaukselta.

“Oh, se ei maksa vaivaa! Ei maksa vaivaa, tarkoitan, tulla juuri siksi, miksi on aiottu. Katso, äitini tahtoi minusta Johannesta, joka oli puettu kamelinkarvoihin… minun ei muka pitäisi koskaan maistaa viiniä!… Mutta, kuten sanottu, on hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi on aiottu.”

Hän koetti panna ylen määrin leikkisän sävyn ääneensä — se oli hänen yleiskeinonsa.

Gunvor ei ajatellut hänen sanojansa. Hän oli palannut huoneeseen ja kamiinin ääreen. Siinä hän seisoi ja lämmittelihen ikäänkuin häntä paleltaisi.

Nyt hän kääntyi Falckiin päin. Hänen ilmeensä oli jälleen lempeä, kasvonsa aivan kalpeat ja hänen ääneensä tuli surumielinen hellyys.

“Minä tahdoin sanoa, että on pahoin, etten ole toisenlainen. Muita ihmisiä voin auttaa, mutta en sinua ja itseäni… Sinun täytyy antaa anteeksi, että olen tullut sellaiseksi… minä olen pahin sinua ja itseäni kohtaan.”

Hän katsoi Falckiin katseessaan tyyni lempeys.

“Jonkun pitäisi tulla tänne… jonkun, jolla on pehmoiset kädet!… Niitä ei minulla ole; minä tekisin sinulle niin pahaa — kukaan ei saa tulla tekemään sinulle pahaa!”…

Tuskan piirre kuvastui Falckin kasvoilla.

Oli mahdoton ottaa asia tältä kannalta! Miksi juuri hän musertaisi hänen sydämensä? Sitä hän ei tahtonut. Oli aivan välttämätöntä ottaa asia leikillisesti.

“Minä sanon”, uudisti hän itsepintaisesti, “että on vaikeaa tulla juuri siksi, joksi tahdotaan pakottaa!… Minähän olin määrätty Johannekseksi, mutta tahdon sanoa teille suoraan, että se on mahdotonta meidän ilmanalassamme!… Teidän täytyy muistaa, että jääaikakautta kestää vielä; niin kauan kuin emme saa takaisin sitä lämpöä, mikä täällä oli kerran, ei käy laatuun tulla miksi hyvänsä.” — —

Ja hän jatkoi puhumista tavalliseen tapaansa. Jos hän vain saisi
Gunvorin katsomaan asiaa hiukan leikillisesti, olisivat he pelastetut.
Näytti siltä kuin se onnistuisi. Sillä Gunvor naurahti äkkiä.

“Niin, tarvitaan kenties voimakkaita keinoja, jotta nykyajan ihminen kokoaisi voimansa… tuliperäistä mullistusta? Mitä te uskotte?”

Falck oli aivan hyvillänsä — “niin, kuka tietää? Täytyy tulla käännetyksi nurin ja oikein, ylös ja alas suin, perinpohjaisesti, se on myöskin totta — —”

Ja Gunvor nauroi myöskin; hän katsoi Falckiin ja mittasi häntä silmillänsä.

“Niin, varmaan tarvitaan jotakin hirveätä, jotta — —”

Hän vaikeni. Ääni oli jälleen tullut epäselväksi ja petti hänet nyt.

Pitkäveteinen, kumea ääni hiipi sisään. Se oli aaltojen; meri oli ruvennut voimakkaammin raivoamaan.

Molemmat kuuntelivat.

“Se on talvi!” sanoi Gunvor äkkinäisellä kauhistuksella. — “Nyt se on tullut.”

Hän kohotti molemmat kätensä ja painoi ne otsaansa vasten.

Falck jatkoi äskeiseen tapaansa. — “Mitä se Teihin vaikuttaa? Te ette ole nykyajan ihminen. Te olette kuin kaukaiset tulevaisuuden ihmiset, jotka aina tulevat olemaan ylimpänä… ja talvi! se on minusta erinomainen nykyajan ihmisille. Se on niin ystävällisen anteeksiantavainen eikä milloinkaan ajattele, kun me puhumme sivu suun ja niin — —”

Gunvor katsoi häneen, ja hän vaikeni äkkiä.

“Mutta minä sanon Teille jotakin”, aloitti hän jälleen toisella äänensävyllä, “luonnollisesti olemme heikkoja, ja minussa ei ole mitään tekemistä… mutta jos Teissä on jokin vika, on se se, että olette liian voimakas; sekään ei ole hyvä.”

Gunvorin silmiin tuli ilme, joka kuoletti hymyn hänen suunsa ympäriltä — raju, mykkä suru. Hän seisoi ja tuki itseänsä tuoliansa vasten; hänen äänensä värähteli, ja hän kalpeni sen mukaan kuin hän puhui.

“Se se on vikana, että minä en ole voimakas… onnen saavuttamiseen tarvitaan voimaa, eikä sitä sillä ole, joka on kärsinyt paljon. On niin harvoja ihmisiä, jotka voivat tulla onnellisiksi… he ovat kärsineet liian paljon!”

Gunvor katsoi vakavasti häneen: — “Tiedän kyllä, että sinä pelkäät minua! sinä tahdot oikeuden olla huomenna toinen ja sitoutumatta mihinkään, mitä olet sanonut tänään. Ja sinä pelkäät itseäsi!… enkä minä voi pelastaa sinua itseltäsi.”

“Sinä sanot, että minä jäähdytän”, jatkoi hän hiljaa — “tiedän sen!… Sellaiseksi minä tulin, kun minä olin pieni ja minun täytyi purra hammasta ja pysytellä pystyssä, — niin tapahtui silloin!” — — —

“Mutta olkaa tyyni älkääkä välittäkö mitään kaikesta tästä!… en tahdo, että kärsitte. Jos tulisi joku pehmein käsin… joku, joka voisi kaikki, mitä minä en voi.” — — —

Gunvor meni askelen lähemmäksi. “Te katsotte niin hämmästyneenä minuun. Te ette pidä siitä, että minä otan asian niin kovasti. Te ette pidä siitä, että minä en voi laskea leikkiä ja nauraa ja ottaa asiaa järkevästi.”

Falck koetti sanoa jotakin oikein järkevää.

“Niin, jos vain tahtoo olla järkevä, kuten sanotte, eikö mahdoton silloin mahtaisi tapahtua?”

Gunvor ymmärsi hänet ja katsoi häneen silmänräpäyksen. Sitten hän hymyili kohauttaen halveksivasti olkapäitään.

“Eikö ole mukavaa?… Minä tahdon aurinkoa taivaalle, ja Te tarjoatte minulle pientä kuparikolikkoa sen asemesta!”

Hän kulki muutaman askelen lattialla; hän näytti hirveän väsyneeltä. Hän pysähtyi taas. “Mutta emmekö iloitsisi siitä, että sitten kerran tulee enemmän aurinkoa? Aurinko se tekee ihmiset voimakkaiksi.”

Falck kulki häntä kohden. Häntä helpotti, kun Gunvor johti keskustelun yleisemmälle tolalle.

“Niin, mutta vakavasti puhuen, tulleekohan se lämmin auringonpaiste milloinkaan, joka tekee ihmiset niin vahvoiksi?”

Gunvorin silmät leimahtivat. — “Se tulee! Ja iloitkaamme siitä, että kerran on oleva ihmisiä, jotka kasvavat vahvoiksi sen vuoksi, että päivä on valoisa eikä ole mitään pelkoa viemässä heiltä voimaa!” — —

“Mutta kun ihmiset tulevat niin vahvoiksi, luuletteko Te, että he silloin voivat ottaa taivaan auringon, kuten lausuitte, ja uskaltavat vaatia toisiltaan — —”

Gunvor taivutti hitaasti päätänsä. — “He tulevat riittämään toisillensa, kun ovat oppineet varomaan ennen kaikkea sydäntänsä.”

Hän istahti tuolille, johon oli nojautunut, ja kiikutti ruumistaan edestakaisin. —

Falckin mielestä hän valitti ja hän meni hänen luoksensa huolestuneena.
Mutta hän ei vastannut mitään hänen kysymykseensä.
Hän laskeutui polvillensa hänen viereensä: — “Gunvor, sinun pitää vastata, oletko sairas?”

Gunvor nosti päätänsä ja hymyili. — “Niin — nyt olen minä mennyttä kalua!” — Hän sanoi sen hitaasti, kuin olisi hakenut sanoja.

Tuulenpuuska ravisti samassa taloa, ja hän kavahti pystyyn.

“Tuuli tulee noutamaan minua, kuulen minä. Tuolla ulkona on hyvä; aina pienestä pitäen oli minun paras olla ulkona.”

Hän tarttui käsin päähänsä. Hän oli unohtanut jotakin.

Nyt hän muisti sen, riensi noutamaan päällysvaatteensa ja huudahti valittaen ja hätäillen: — “Vene!… Nuo ihmiset, jotka näkevät nälkää ja kuolevat!… Ja minä saatoin unohtaa heidät! Kuuletko, ne odottavat — nyt minä tulen. Täällä en enää ole; teen sinulle vain pahaa, teen sinulle hyvää, kun menen.”

Gunvor tarttui hänen käteensä, kallistui häntä vastaan ja laski hiljaisella sydämellisyydellä poskensa hänen poskeansa vasten.

Sitten hän työnsi hänet lempeästi luotaan ja riensi ulos.

Falck seisoi tuokion, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
Sitten hän juoksi hänen jälkeensä.
“Sinä et saa mennä!” huudahti hän. — “Luulen, että tulee rajuilma.”

Mutta Gunvor oli poissa, eikä hän nähnyt venettä rannalla.

Hän meni jälleen sisään. Eihän Gunvor ollut lähtenyt merelle!

Hän kulki edestakaisin ja odotteli. Hän uskoi varmasti, että Gunvor tulisi takaisin. — — —

Kului tunti. Hän seisahtui. Ei tullut hän takaisin! Hän oli houkkio!… Kävellä tässä ja odotella!… Hänen olisi pitänyt heti mennä hänen jälkeensä ja pakottaa hänet tulemaan sisään ja ottamaan hänet niin viheliäisenä, kuin hän oli, pakottaa hänet uskomaan, että kaikki, mitä hän tahtoi hänelle luvata, tapahtuisi. —

Hän nauroi. Hänen täytyi nauraa itseänsä! — —

Mereltä tuli niin monenlaisia ääniä. Hän saattoi kuulla aaltojen voimakkaan pauhinan. Se tuli aivan huoneeseen asti hänen korviinsa.

Hän meni alas renkitupaan. Pojat olivat menneet levolle; ainoastaan vanha Aaron istui valkean ääressä ja kutoi nuottaa.

Ei, siellä ei kukaan ollut nähnyt tai kuullut venettä maan puolella. —

Aaron nosti pörröistä päätään ja katsoi tarkkaavasti ja uteliaasti tuomariin vilkkailla syvillä silmillään. — —

“Minä luulen, että myrsky tulee häijyksi tänä yönä”, sanoi hän nyökäten ja teki solmun. “Se tulee oikein häijyksi ulkona merellä, kuikka kirkuu ja on pelokas. On oikein ilkeä ilma!”

Hän pyyhkäisi suutansa, ikäänkuin saadaksensa itsensä kuntoon ja aloitti jälleen:

“Sanon tuomarille yhden asian, että lounastuuli se on pahin, niin, se on oikein ilkeä. Kun se on sillä suunnalla, että se heittäytyy alas tunturilta, silloin ei ole hyvä kalastajan — — — Mutta onhan Golfin virta, niin, sen lähettää meidän Herramme, ja jokainen tietää hyvin, mikä ylimääräinen hyvyys ja luonne sillä on, se varsin johtaa veden kalastajaraukalle!”

Ja Aaron jutteli, sillä hän tahtoi mielellään näyttää tuomarille, mikä mies hän, Aaron, oli; hän ei ollut tyhmä eikä hän ollut ilman oppia omalla alallansa.

Hän ei ollut huomannut tuomarin menneen pois. Falck oli jälleen huoneessaan ja käveli edestakaisin. Ei Gunvor ollut voinut lähteä merelle.

Mutta hänessä oli lähtiessään ollut jotakin kiiruhtavaa. Hänhän oli toisinaan sellainen; saattoi tulla niin odottamatta — aivan kuin sää.

Mutta sehän meni ohitse… hän tiesi, että se meni ohitse samassa; Gunvor katui aina… oliko yleensä kenelläkään niin tasaista luonnetta kuin hänellä, ja kuka saattoi olla niin valoisa sydäntalvella!…

Hän kuuli tuulen ulkoa; tuuli ja yö, mitä niillä olisi kuiskaamista?

Jos hän nyt lähtisi Gunvorin jälkeen? Menisi, kunnes löytäisi hänet, sillä hänen täytyisi löytää hänet lopuksi! — — Mutta hän ei voinut päättää mennäkö, vai ei.

Hän oli juonut, siinä koko asia! Ja nyt kävelee hän tässä epäröintinsä kiusaamana, kunnes tulee myöhä! Niin oli aina hänen laitansa, kun hän oli ryypännyt liiaksi; ikäänkuin se hermo, jonka oli pantava hänet liikkeeseen, olisi lamaantunut. Hän ei koskaan voinut päästä matkaan. Ja mitä myöhemmin, sitä tuskaisempi hän oli. — —

— — Hän näki hänen silmänsä sellaisina kuin ne olivat hetki sitten, kirkkaina ja surullisina. Ne tähyilivät tarkkaavasti ympäri huonetta, tahtoivat päästä selville pahan juuresta. Lopuksi hän tuli sinne, missä oli se, mikä hänet turmeli!… Hän särki sen, hän oli pelastettu!…

Tuulenpuuska ravisti taloa. Se oli lounastuuli. Se pieksi ja kiskoi vanhoja ikkunanpuitteita, ovi lensi kiinni ryskäen.

Raju levottomuus valtasi hänet. Mutta hän seisoi yhä neuvottomana. Hän lyö itsensä kuoliaaksi, kun oli antanut hänen mennä!… Mutta eikö hänen laitansa aina ollut niin? Oi, ihana, toimelias elämä! Oli todella hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi oli aiottu! Minkätähden hän oli jäänyt istumaan tähän? Se ei suinkaan ollut hänen äitinsä määräys hänen suhteensa. — — —

Hän kuunteli. Kuikan ääni kuului. Miksi se huusi niin ilkeästi?

Hän tunsi tuskallista ahdistusta, kiduttavaa painoa rinnallaan — hän seisoi hiljaa. Nyt hän tahtoi ajatella jotakin muuta.

— — Tässä oli Gunvor seisonut, kun hän kiusasi häntä katalalla, iloisella elämänkäsityksellään… ja siinä hän seisoi katsoessaan hänen sieluunsa ja ymmärtäen, miten pelkurimainen hän oli. Ja sellaista hän oli tarjonnut hänelle!… Hän näki hänen seisovan tuossa ja katsovan häntä syvillä, vakavilla silmäyksillänsä — ja hän oli saanut halun kiusata häntä rangaistukseksi siitä, että hän oli odottanut niin paljon häneltä ja että hän tunsi hänen suuren sydämensä totuudenrakkauden ja tiesi, miten tunteikas se oli! — — Entä, jos hän oli mennyt metsätietä tässä pimeässä? Hän saattaisi eksyä, kunnes uupuisi, hän saattoi mennä tunturille…

Hän kulki taukoamatta ympäri huonetta ja kuunteli vanhan talon merkillistä natisemista. Oli noussut myrsky.

— — Ja hän oli ollut niin houru, että oli laskenut hänet menemään yksin yöhön! Hän oli aina epäillyt, oliko ollenkaan laupeutta. Ei edes säälivä sattuma ollut estänyt häntä… Siksi oli Gunvor mennytkin, kun hän ymmärsi, että hän oli juonut…

Hän istuutui ovensuuhun kuin vieras ja katseli ympärilleen. Hänen kätensä kävivät kylmiksi ja kosteiksi.

Hän huomasi, että myrsky yltyi; ulvoi ja vinkui, ja aallot vyöryivät pitkin, nielevin tyrskyin. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hänestä tuntui, että hän oli ulapalla myrskyssä, tunsi aallot yllänsä, vaahtoava virranpyörre tarttui häneen ja tempasi hänet koskea alas — hän tunsi jäätävän pakkasen, hänestä tuntui, että vain hänen sydämensä eli ja kaikki muu oli kuollutta.

Taas kuului huuto — tällä kertaa se ei ollut kuikan eikä myöskään tuulen tai aaltojen. Hän nousi paikalla ja selvisi täydelleen. Hän voi ryhtyä johonkin ja tiesi, mihin.

Hän juoksi eteiseen ja otti jotakin ylleen. Silmänräpäyksessä hän oli pihalla ja huusi väkeä. He olivat kuulleet huudon ja olivat jo ylhäällä. Sören seisoi portailla ja sitoi päähänsä öljylakkia. Iver tuli heti jälkeenpäin ulos Aaronin seuraamana, joka kantoi sankoa. Tuokion kuluttua olivat kaikki miehet rannalla.

Tuuli puhalsi rajuissa puuskissa Kattinnarilta ja vinkui heidän korvissaan. Taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Vihuri kiiti samassa pitkin vedenpintaa kuin raskas, märkä peitto.

Sören korjasi lautoja, pani pari raskasta kiveä niiden päälle suojaksi merenkäyntiä vastaan ja otti peräsimen.

“Meri käy julman valkoisena tuolla!” sanoi hän rohkeasti — “mutta se ei koskaan ole niin vaarallinen kuin miltä kuuluu.”

Falck istui katsellen tuulispäitä, jotka mustina kiitivät yli vedenpinnan.

Miten tuolla suhisi! Se oli virta: se tuli jääkylmin puuskauksin, ja salamoita välähteli luotojen välissä.

He pääsivät vähän matkaa ulommaksi. Rannikon rajaviivat häämöttivät kuin musta seinä pimeässä. Ensimmäiset aallot löivät veneeseen; tuomarilla ja Aaronilla oli täysi työ ajaessaan pois vettä.

“Täällä on tuulen alla kaatunut vene; kaksi miestä meressä!” huusi Iver äkkiä kokasta.

“Jumala olkoon heille armollinen!” sanoi Aaron hillitysti.

He ohjasivat paikalle. Falck istui ja tuijotti ajelehtivaa venettä kohti sitä tarkempaan, kuta enemmän he lähestyivät sitä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, silmät olivat tarkat ja terävät kuin kotkan.

“Purje alas!” kuului päällysmiehen huuto. Vauhti hiljeni. Tuossa ne olivat! Pää sukelsi ylös aivan vieressä, käsi tavoitteli veneen laitaa — loitompana oli toinen, joka ponnisti viimeisiä voimiansa. Hän sai kiinni airosta, joka hänelle ojennettiin. Falck hinasi hänet luoksensa ja yhdellä otteella veti hänet takinkauluksesta veneeseen. Toisen oli Iver vetänyt ylös.

“Purje ylös!” huusi Sören terävästi. Vene sai samassa töytäyksen. Vesi loiskahti jääkylmänä sen yli; hädin tuskin se ehti seuraavan tyrskyn tieltä, joka olisi täyttänyt sen.

“Jumalan olkoon kiitos ja ylistys!” sanoi Aaron juhlallisesti. — “Nyt tiedän, että me tulemme hyvin maihin.”

Tuomari ei huomannut, miten läpimärkä hän oli; hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut terveempää ja lämpimämpää verta itseensä. Kun Aaron kiitti Jumalaa, oli hän ristinyt kätensä hartaasti kiitollisena siitä, ettei turma kuitenkaan ollut kohdannut Gunvoria. Luonnollisesti oli hän nyt sydänyönä kotona Herössä.

Hän riisui viittansa ja kääri sen kahden meressä olleen ympärille. Ne olivat kalastajia sisempää saarelta. Toinen oli kadottanut tajunsa, toinen puhekykynsä.

Mutta kun oli laskettu maihin, ja he olivat saapuneet kartanoon ja saaneet hoitoa, toipuivat he pian ja rupesivat puhelemaan.

He olivat ennen myrskyä nähneet ulapalla useampia veneitä, jotka peläten laskea reittiä maihin odottivat seuraavan päivän valkenemista. Mutta he itse eivät olleet kaukana, joten olivat luulleet selviytyvänsä ennen rajuilman tuloa. Sitten he eivät oikein tienneet, miten kävi. He olivat kuulleet äkkinäisen tohinan, nähneet maston kaatuvan ja tunteneet samalla olevansa hirveän märät ja kylmän kangistamat, aivan kuin heidät tukehdutettaisiin — ja meri möyrysi kuin ukkonen heidän ympärillänsä… he olivat saaneet oikein taistella henkensä puolesta. Mutta niin oli määrätty, etteivät he sillä kertaa hukkuisi… niin, oikein! Herön vene, sen he olivat nähneet aikaisemmin illalla; he olivat ihmetelleet, minnepäin se aikoi. — —

Tuomari istui kuunnellen heitä. Sitten hän nousi nyreänä ja käski heitä asettumaan levolle. Sitä he tarvitsivat, ja hänen väkensä myöskin.

Ja hän meni jälleen huoneeseensa, missä Gunvor äsken oli ollut… istuutui siihen tuoliin, missä hän oli istunut…

Rajuilman täytyi kerran asettua. Täytyi tulla päivä ja varmuus ja loppu tästä pelosta.

Hän istui siinä vielä, kun Tonetta tuli kahveineen. Hän seisahtui keskelle lattiata.

“Ei mutta, tuomari, jo puettuna. Sellainen hirveä ilma on ollut yöllä… oikein peloittava monen kalastajan hengelle! Mutta Kristuksen nimessä nyt se on asettunut, nyt on oikein kaunis sää taas.” Falck nyökkäsi. — “Voit laskea tuohon!”

Hän sanoi sen toisin kuin tavallisesti. Tonetta lähetti häneen pitkän katseen. Tuomarista oli kai täällä jotenkin tyhjää… neiti Jöns oli kai liian kauan Trondhjemissa.

Hän otti lakkinsa — ensin Heröön! Hän hillitsi itsensä. Ei, ensin!…

Hän meni kirjoituspöydän ääreen, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, varusti kirjeensä sinetillä ja pani sen toisten joukkoon. Se oli Miina Jönsille. Falck oli pitävä huolen hänestä, mutta Miina ei enää milloinkaan saisi astua jalallansa sinne, missä Falck oli.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Pikku Gunn katseli sisään.

“Hyvää päivää!” nyökkäsi hän ja tuli oikein sisään, — “eikö ollut hirveää yöllä? Minä en voinut ollenkaan nukkua, sillä kaikki valvoivat, näetkö, ja löivät ovia. Minun piti tulla katsomaan, onko äiti täällä; äiti on lähtenyt hakemaan häntä, ja minä tahdoin myöskin!… Tuolla ulkona seisoo Saapas-Tobine ja laulaa; hän sanoo, että on sopiva ilma, ja hän sanoi, että äiti oli täällä sinun luonasi. Onko hän?”…

Falck seisoi käsi tuolin selkämyksellä. Hänen kasvonsa kalpenivat.

Pikku Gunn kietoutui liehakoivasti hänen käsivarteensa, Falck katsoi hänen silmiensä levottomaan suloisuuteen, jäykästi ilman yhtään ajatusta.

Pikku Gunn jatkoi innokkaasti: — “Tiedätkö, mitä Tobine sanoo: Kun tulemme niin kylmiksi ja märiksi, että kuolemme siitä, silloin on paras tulla tänne sinun luoksesi, ja hän sanoo, että meidän pitäisi kiiruhtaa kuolemaan, niin saamme nähdä Jumalan ja kaikki enkelit, ja mitä ne tekevät… oletko utelias? Saapas-Tobine on niin hirveän utelias, tiedätkö — mutta luuletko, että se on vaarallista, luuletko, että saan äidiltä?”

Hän kääntyi ympäri ja kuunteli murheellisena. — “Minä odotan äitiä; se on vain Tobine. Kuuletko, miten hän laulaa?”

Hän nyökkäsi ja hyräili mukana loppusäettä lapsellisella kirkkaalla altollansa:

“Siis tärsiköön naisväki miesvätikin” — —

Hän keskeytti ja katsoi Falckiin. — “K!” oikaisi hän itsensä varmasti — “minä sanon enimmäkseen k nyt; sanotko sinäkin?”

Hän ryömi Falckin kirjoitustuolin luo ja kiipesi siihen ikäänkuin piiloutuakseen ja aloitti jälleen raittiisti ja keveästi kuin lintu:

“Siis kärsiköön naisväki miesväkikin, sitä parempi vain, kuta pikemmin, niin mereltä rauhan kerran saavat.”

Falck oli mennyt ulos. Vähän myöhemmin pikku Gunn nukahti.

Tunnin kuluttua Falck tuli takaisin. Hän oli ollut Herössä. Useampia veneitä oli lähtenyt etsimään. Elina-rouva oli ollut mukana viimeisessä.

Ja Falck oli tullut kotiin metsän läpi. Kenties Gunvor olisi siellä. — —

Sitten hän sai päähänsä, että hän mahdollisesti olisi Lehdossa, jos ei vain kaikkein pahinta olisi tapahtunut. Ja hän oli kiiruhtanut takaisin ja hakenut koko talon. Hän haki siitä huoneesta, missä oli hänet viimeksi nähnyt, kulki kuin mielipuoli ja kurkisti tuolien ja uutimien taakse.

Juuri siinä kulkiessaan hän näki Gunnin, joka samassa heräsi.

Hän meni nopeasti ja laskeutui polvilleen tytön eteen. — “Etkö näe äitiäsi?” kysyi hän rukoillen. — “Minä en voi löytää häntä. Sano, voitko nähdä hänen seisovan tuolla… tuossa hän seisoi, tuossa!”…

Hän kumartui lapsen jalkojen ylitse.

“Anna minulle anteeksi! Jos sinä tulisit, en enää koskaan tekisi syntiä! Lupaan sinulle, en enää koskaan tee syntiä!”

Pikku Gunn nauroi ja veti jalkansa pois.

“Sen kyllä tiedän, sinähän olet tuomari.”

Hän tahtoi alas. — “Saanko katsoa kaikkea tuota kaunista?”

Falck nousi nopeasti, avasi yhden kirjakaapeista ja otti kirjarivin takaa muutamia pulloja, riensi ikkunaan, avasi sen ja heitti ne ulos.

Pikku Gunn katseli häntä aluksi hämmästyneenä. Mutta sitten hän ihastui, löi kätensä yhteen ja nauroi.

“Oi, anna minun koettaa!” huudahti hän innokkaasti ja juoksi esiin.

Hän aivan hengästyi ponnistuksista, kun hän viskasi, mitä Falck hänelle ojensi, oikein kauas kiville.

“Enemmän! Se on niin kaunista punaista, hirveän kaunista punaista — ja tuolla on vihreä puro, enemmän tuollaista vihreätä, kuuletko! Ja keltainen on kukkia, jotka kasvavat hiekassa! Eikö tuolla takana ole enemmän, kuuletko?…”

Koputettiin oveen. Se oli Elina-äiti; hän tuli selkä suorana kuten tavallisesti, mutta kalpeampana ja tyly ilme kasvoissaan.

Falck seisoi aivan kivettyneenä ja katsoi häneen. Nyt hän tiesi kaikki tyynni!… Hän lyyhistyi kokoon kerrassaan ja näytti pienemmältä.

Pikku Gunn kääntyi ympäri aivan tyytyväisenä. — “Me siivoamme! Tuolla kirjojen takana on niin monta pulloa, ja se on niin rumaa!” — — —

Hän vaikeni, säikähtäen vanhuksen totisuutta. Hän juoksi kätkeytymään hänen naineihinsa.

Elina-rouva otti häntä kädestä ja meni Falckin luo.

“Anders Halskar ja kiltti Jon tuotiin tänne maalle. Oli parempi laskea täällä maihin; he ovat renkituvassa.” — —

Hänen äänensä oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, mutta hitaampi, ikäänkuin hänen olisi vaikea saada sanoja esiin.

“Tuli hyökyaalto ja täytti veneen. He istuivat kölillä. Vihdoin tuli väkeä. Mutta heidän täytyi tehdä niinkuin Gunvor tahtoi, ottaa Anders ensin ja sitten poika… hän istui ja piteli häntä ja — niin tapasi myöhä.” — —

Falck tahtoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Hän ojensi kätensä rukoillen häntä kohti.

Hän ei nähnyt. Hän tahtoi sanoa enemmän. “Nyt tiedetään, missä hän on; pyörre vei hänet kallionhalkeamaan… kukaan ei rohjennut mennä sinne. Sitä ei tee kukaan paitsi Hesekiel. Nyt on hän lähtenyt. Hän kyllä hänet ottaa!”

Falck oli vaipunut polvilleen hänen eteensä. Elina-rouva ei sitä nähnyt. Hän istuutui lähimmälle tuolille. Pikku Gunn oli ruvennut itkemään. Isoäiti otti hänet syliinsä.

Hän katsahti sattumalta Falckiin, sitten ympärilleen, huomasi lasipalaset ikkunalla ja jotakin, joka näytti verilätäköltä, ja katsoi jälleen ikäänkuin sattumalta häneen.

“Sinä olet ollut huono mies!” sanoi hän hitaasti. — “Kun onni tulee sinunlaisesi luo, on sen pakko mennä tiehensä jälleen. Olisi hyvä, jos ihmiset oppisivat käyttämään onneansa.”

Tuli hetken hiljaisuus. Pikku Gunn oli nukkunut jälleen.

Huoneessa syntyi juhlallinen tunnelma. Oli, kuin olisi ilma muuttunut, kuin olisi jotakin tullut vanhojen huonekalujen ja taulujen joukkoon, jotakin, joka ei enää milloinkaan poistuisi.

Ainoastaan vanha kunnianarvoisa lyömäkello äänteli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Se tikutti lempeästi ja tuttavallisesti ja ilmoitti hopeanhelähtävällä äänellään, milloin neljännes oli kulunut.

Elina-rouva istui hiljaa hetken ja silmäili eteensä. — Oli vielä jotakin, joka hänen piti sanoa. Hän aloitti jälleen. Hän puhui aivan kuin itseksensä:

* * * * *

“Olin vähältä sanoa, että olen väsynyt — mutta nyt tulee oikea työpäivä!”…

“Nyt hän makaa pitkää, turvallista untaan, jota ei kukaan voi häiritä. Ajattelin oman vuoroni tulevan ensiksi, minun, joka olen kestänyt niin monta unetonta yötä… kuolema tuli kerran minunkin luokseni, mutta ei kauemmaksi kuin kynnykselle, sillä minä sanoin: saat odottaa; en ole valmis vielä! Niin se meni jälleen. Mutta nyt, kun ajattelin, että olisi hyvä lopettaa, en vieläkään ole valmis!”

“Kenties hän meistä ensiksi tarvitsi rauhaa! — Minä en ole niin sitkeä kuin sinä, äiti, sanoi hän… hänen olonsa oli vaikeampi, kuin minä tiesinkään, sillä hän kesti hyvin. Herön naisilla ei koskaan ole ollut muuta tapana!”…

— — “Nyt lopulla tiesin sen paremmin, mutta en sanonut mitään… viime yönä tuli joku luokseni. Minä nousin ja kysyin, ken se oli. Se oli kuolema, joka seisoi ja viittasi… sillä aina tulee viesti, kun jonkun Herön kartanossa on kuoleminen. — Niin, tule! sanoin minä. Luulin sen tarkoittavan minua. Ajattelin, että minun tarvitsee päästä lepoon.”

— — “Mutta se tarkoittikin häntä! Minä en voi sanoa siitä mitään. Hän oli laina kaikessa tässä vaivassa, jonka minä sain lahjaksi.”

— — “Hän nukkui viime viikolla vähän. Hän oli ylhäällä ja käveli, aivan hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi. Mutta päivällä hän oli yhtä valoisa ja siunattu! — Hänen äitinsä oli liian vanha ja ahavan purema ja tyly — hän ei voinut käydä asiaan käsiksi; niin hän antoi pettää itsensä…”

— — “Mutta jos sinä tarvitsit lepoa, niin oli hyvä, että sait nukkua. Kiitos ja ylistys siitä! Äläkä ole levoton! Nuku turvallisesti! Älä ole levoton sen työn vuoksi, joka on jäljellä!”…

“Nyt saa kuolema odottaa minua hetken, kunnes suvusta on sukeutunut uusi Gunvor!”…

* * * * *

Falck oli noussut ja seisoi hänen edessään.

Oli, kuin luettaisiin sielumessua, lohduttavaa muistorunoa, joka sulatti pois sanattoman omantunnontuskan ja antoi epätoivolle sijaa.

Falck ratkesi itkuun.

Elina-rouva nousi myöskin. Hänelle oli tehnyt hyvää saada puhua. Kovuus oli hänen kasvoistaan hävinnyt. Hänen silmänsä olivat lempeät ja surulliset kaikessa voimassaan.

Hän meni ja ojensi Falckille kätensä. Tämä suuteli sitä.

“Anteeksi!” kuiskasi Falck murtuneella äänellä. Hän ymmärsi, että vanhus tiesi, miltä Falckista tuntui.

“Elina-äiti!” pyysi hän. “Jakakaamme hänen jälkeensä jäänyt työ!”

Elina-rouva nyökkäsi.

“Mutta nyt minä odotan — odotan niin saada nähdä hänet! Hesekieliä emme koskaan enää näe, ellei hän ole mukana!… Stenholmaan hän tahtoi tulla haudatuksi. Sen hän sanoi kerran aikoja sitten. Nyt tahdon tehdä sen. Hän on saava, mitä hän tahtoo.” — —

Pikku Gunn oli seisonut katsellen heitä, aluksi hiukan unisena.

Hän ei ymmärtänyt, miksi Falck oli niin alakuloinen. Elina-rouvan pukeutuessa päällysvaatteihinsa hän hiipi Falckin luo, ryömi tuolille ja otti häntä kaulasta.

“Minä unohdin jotakin, mitä äiti sanoi”, kuiskasi hän vienosti, unisena. — “Silloin, muistathan sinä, kuin en tahtonut tervehtiä, sanoi hän, että minun olisi pitänyt puristaa sinua kaulasta molemmin käsin — ja sen sijaan minä teen sen nyt!” — —

Falck taivutti päätään häntä kohti riemu sydämessään.

Se oli hellyydenosoitus, jonka hän antoi hänelle kuoleman takaa. Hän lähetti enkelin lohduttamaan häntä.

Eikä nyt enää ollut mitään varjoa heidän välillänsä. Nyt hän näki, että
Gunvor kuitenkin oli rakastanut häntä! — —
— Elina-rouva huusi häntä ulkoa. Hän otti lapsen käsivarrellensa ja seurasi häntä.

* * * * *

Herössä kulkivat kaikki äänettöminä. Ne, jotka tulivat soutaen, kiinnittivät äänettömästi veneensä ja nousivat hiljaisina ylös portaita. Puodissa punnittiin ja mitattiin, mutta kukaan ei puhunut.

Päivä kului. Pian ei ollut muita kuin Elina-rouva, joka uskoi, että
Hesekiel joskus palaisi kotiin.
Elina-rouva oli lähettänyt väkeä luodolle särkemään kalliota. Hän kuunteli mielihyvällä, miten hyvin panokset räjähtivät.

Elina-rouva ei näyttänyt olevan kovin huonokuuloinen, sillä kukaan muu ei kuullut sinä yönä loisketta laiturilta.

Ylhäällä oli uusi kerros valmis, johon Gunvorin oli määrä muuttaa juhannukseksi. Salissa paloivat kynttilät. Nyt hän tulisi!

Morsiameksi hänet puettaisiin!

Falck makasi koko yön toisessa sivustassa. Hän ei saisi tietää mitään, ennenkuin Gunvor olisi ylhäällä laitettu kuntoon.

Mutta hän tuli kuitenkin alas laiturille. Hän tahtoi kantaa häntä.

Mutta Hesekiel kielsi. Hänen silmissään loisti jonkinlainen ilo. Hän oli ollut pyörteessä ja nouti hänet, ja kuolema oli tarttunut häntä hartioihin — mutta saanut luvan hellittää, sillä Hesekiel tahtoi tuoda hänet kotiin äidille. — — —

Uuteen saliin hänet vietiin. Hän lepäisi omassa hyvässä sängyssään. Elina-äiti ja täti olivat tehneet vuoteen ja askaroivat hänen ympärillänsä. Alisessa huoneessa makasi Irmild itkunkouristuksissa.

Hesekiel oli lähimpänä. Hän katseli synkkänä ja riemuitsevana Falckia ja Torgersenia, jotka punoittavin silmin seisoivat loitompana. Hän tiesi sydämessään, että nuo kaksi vierasta miestä ne olivat tuottaneet hänelle kuoleman — ja nyt hän mielestänsä omisti hänet enemmän kuin kumpikaan heistä. —

Elina-rouva askarteli ja puheli hänelle.

“Minä ikävöin oikein sinun tuloasi! Tiesin hyvin, että sinä tulisit jälleen vanhan äitisi luo, jotta saisimme sanoa jäähyväiset toisillemme.” — — —

“Ja tässä sinun on tyyni ja hyvä olla! — — Tässä on iso samettipeite, sen saat mukaasi, sillä minä muistan, ettet pitänyt kylmästä valkoisesta peitteestä.” — —

“Stenholmassa tulet hyvin aikaan. Saat olla siellä yksin, se on sinun luotosi! Kukaan ei tule häiritsemään sinua!” — —

Hän käski toisten mennä alas noutamaan jotakin.

Hän ja Falck jäivät kahden. Silloin hän viittasi hänet luoksensa.

Falck meni ääneti. He seisoivat kumpikin omalla puolellaan sänkyä, ja heidän kätensä yhtyivät.

He seisoivat ääneti ja katselivat häntä.

Otsalla lepäsi tavallinen, valoisa ilme; aivan kuin suljetut, sisäänpainuneet silmät voisivat avautua ja hymyillä heitä kohti.

Mutta suun ympärillä oli väsynyt piirre.

Falck käänsihen äkkiä poispäin ja purskahti itkuun.

Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin syvää väsymystä ihmisen kasvoilla.

“Sinä näet, että hänen tarvitsi päästä rauhaan”, mumisi Elina-rouva.
Hänen suunsa ympärystä alkoi vavahdella.
Sitten hän sanoi lyhyesti: — “Minä en voi seistä täällä, aivan kuin alhaalla ei olisi mitään tehtävää. Sinä voit jäädä tänne vähäksi aikaa, sinä!”

Hän nyökkäsi hänelle ja meni.

Se, että hän oli ruvennut kutsumaan häntä sinuksi, oli suuri lohdutus
Falckille. Se oli lupaus saada ottaa hänen tyhjä paikkansa.
— — Hän oli niin äsken ollut täällä ja täyttänyt paikkansa itse. Falckista oli kuin hän vielä tuntisi hänen olennostaan leviävän lämmön, kuin täällä olisi ilmassa vielä jotakin jäljellä hänestä. Hän oli täällä niin hiljan! — —

Hän ei voinut mennä kotiin omaan huoneeseensa, missä Gunvor oli ollut viimeksi. Häntä kauhistutti nähdä se jälleen.

Hän asui Herössä koko sen talven.

* * * * *

Lounasmyrskyt raivosivat jälleen rannikolla. Ne alkoivat uusin voimin joka päivä. Talvi oli tullut kaikkine ihmeellisine iltaäänineen.

Pahin oli niiden laita, jotka pienissä turvekattoisissa majoissa istuivat tuskaisina odottamassa. Mutta mitä lounastuuli siitä välitti.

Yhteen aikaan se oli ottanut tavakseen aloittaa jotenkin sävyisästi aamulla, mutta yltyi iltapuoleen, niin että vaahto roiskui seinille, ja turvekatto huojui ja valitteli.

Ja kaikissa tuvissa oli joku, joka maltillisesti kävellen odotteli ja kuunteli myrskyn ja aaltojen pauhun läpi, laskisiko kuka maihin ja tulla laahustaisi ylös märät merisaappaat jalassa.

Monta merkillistä ajatusta heräsi niissä, jotka kävelivät ja odottivat; oli hyvä, kun saattoi ajatella, ettei kukaan joutunut hukkaan, ilman että se oli ennakolta määrätty.

Ja hyvä niille, joiden mieli oli raskas, kun saattoivat lähteä matkalle kirkkosunnuntaina tavataksensa toisia. — Kun heitä oli monta yhdessä, niin sitä parempi. Silloinhan saattoi tapahtua, että Hän kuulisi heitä, Hän, joka voi sitoa myrskyn ja asettaa kaikki parhain päin. Hyvä oli, että katto oli matala, ja että seinät tekivät huoneen ahtaaksi, sillä oli tarvis piiloutua ankaraa ulkona vallitsevaa suuruutta. — —

Mutta se, että meidän Herramme oli kutsunut Herön Gunvorin kotiin, tuntui kaikista niin ihmeelliseltä.

He eivät nähneet, että Hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän nyt olisi aina heidän luonansa eikä enää koskaan jättäisi heitä.

Sillä laajalti tuntui pikku tuvissa siltä, kuin hän vielä olisi heidän joukossansa. Kun jokin asia oli päätettävä, tiesi aina joku, miten hän olisi tahtonut sen ratkaistavaksi. Ja kernaasti tehtiin niin. Heistä kaikista tuntui, että entistä ankarammin vaadittiin heiltä nyt, että heidän tuli tehdä, mitä hän heiltä odotti.

Ja pimeinä hetkinä saattoivat he niin selvään tuntea, että hän oli heidän luonansa kuten ennen. Hän tuli lukittujen ovien läpi omin ehdoin ja auttoi heitä kestämään.

Tuntui siltä, kuin hänen jälkiänsä olisi sydämissä ja mielissä. Äidit kertoivat hänestä lapsilleen, jotta nämä oppisivat tekemään kaikki, mitä hän tahtoi.

Ja kun kalastajat olivat matalikolla, puheltiin Herön Gunvorista, joka oli rakastanut jokaista köyhää kalastajaa ja kalastajan lasta ja lopuksi mennyt kuolemaan heidän tähtensä. Uudet, vieraat rengit, jotka eivät ennen olleet käyneet kalassa ylävesillä, pitivät monta kertaa enemmän Herön Gunvorista kulkevista kertomuksista kuin kaikista niistä tyhmistä loruista, joita muutamat esittivät. Lorut saattoivat kyllä huvittaa hetkisen, mutta Gunvorin tarinaa ei unohtanut ja sen saattoi viedä mukaansa kotiin vaimolle ja lapsille.

Ja he pitivät kaikki siitä, että hän oli heidän joukossansa. Stenholmassa oli hänen oikein hupaisa olla; hieno oli sinne asumus valmistettu: hyvä, lämmin kamari oli kallioon hakattu — eikä hän ollut köyhänä tullut taloon, sillä raskaat hopeiset kynttiläjalat oli tuotu mukana Heröstä. Hän asui kuin oikeassa linnassa, ja tuntui siltä, kuin hän sieltä käsin hallitsisi sekä merta että maata.

Sillä uskoipa muukalainen tai ei, varmaa oli, että Smalsundin virta oli aivan muuttunut sen yön jälkeen, jolloin Herön Gunvor hukkui siihen. Se oli muuttunut niin tyyneksi ja helpostikuljettavaksi, että ei enää tarvinnut olla edes varovainen. Tietysti oli lounastuuli oikullinen toisina vuodenaikoina, mutta yhtä varmaa oli, ettei se enää milloinkaan tullut entisenlaisena Smalsundiin. Aivan kuin hän olisi siellä valvomassa, ettei kukaan kalastaja enää hukkuisi.

Kun eräänä yönä merellä tapahtui haaksirikko, ja laivanhylky kulki uiskennellen, niin se ajautui Stenholman ainoaan lahdelmaan, missä saattoi nousta maihin. Ja kaikki miehet nousivat ylös vuorelle. Ja muutamat ajattelivat, että hänellä oli jotakin asian kanssa tekemistä.

Moni rehellinen kalastaja ja merimies nostaa hattuansa kulkiessaan Stenholman ohitse. Kaikkien silmät katsovat sinne, kaikilla on kiittämistä jostakin. Hän tunsi noiden harvasanaisten, raskasmielisten ihmisten salaisen ajatuselämän, heidän, joiden katse on kääntynyt sisäänpäin ja joiden liikkeet ovat äänettömät, ja hän opetti heitä löytämään tien, jota kulkea.

* * * * *

Suvella lepää Stenholma kirkkaana auringonpaisteessa. Siellä on kivissä marmorisuonia. Koskee silmiin, kun katselee niin kesän voimakkaassa päivänvalossa.

Siellä kasvaa kukkia: kieloja ja piiskuja ja isoja sinikelloja, jotka eivät muualla kasva niin isoiksi. Ne ylenevät ja silmäilevät yli kuohuvan meren. Ne myhäilevät aurinkoa kohti ja soittelevat niin lempeästi, että kaikki toiset kukat kuuntelevat ja kaikki ruohonkorret ja tuhannet valkeat linnut myöskin.

Sillä auringon kirkastamalta, taivaansiniseltä kukkasaholta helähtää laulu, täynnä elämän viisautta.

Monta pientä valkeaa lokkia asuu Stenholmalla. Ne saavat olla rauhassa. Sieltä ei koskaan oteta yhtään munaa. Jos käskisit ketä tekemään sen, et saisi häntä ottamaan hänen lintujansa ja muniansa. Eikä kukaan poimi hänen kukkiansa.

Tyynellä säällä sunnuntaisin soutaa joskus veneitä ulos ja asettuu luodon suojaan; mutta kukaan ei nouse maihin siellä!

Sillä kun Stenholma lepää kultaloistossaan auringonpaisteessa, säteilee sen ympärillä kuin Jumalan valtakunnan ylevyys ja rauha…

Mutta talvellakin, kun meri ennustaa rajuilmaa, ja ilma on raskas ja synkeä, on Stenholma hyvä olemassa. Se suojelee ulapan myrskyltä; monta venettä se on pelastanut.

Ja kotonaolevasta odottelijasta on tyynnyttävää ajatella, että Herön
Gunvor istuu siellä valvomassa jokaisen kalastajan henkeä.
Kun tuomari tulee kotiin matkoiltansa — hän ei enää niin paljon välitä lähteä kylään —, hän ohjaa aina tiensä niin läheltä luotoa kuin mahdollista.

Ja hän vakoilee, ikäänkuin hän odottaisi saavansa nähdä hänet siellä.
Venemies arvelee, että jos kuka on taikauskoinen, niin tuomari.
Hän ei myöskään ole ihan varma siitä, eikö Gunvor joskus tule häntä vastaan. Kerran heidän puhellessaan oli Gunvor sanonut, että jos kuolema ei ole muuta kuin että sidottu vapautuu, niin hän tulee jälleen. — — — Ilmassa, meren aalloissa… puissa ja kukissa! Hän lainaisi niiden äänet ja tulisi kaikkien rakastamiensa luo, kaikkien ihmisten luo tekemään heille hyvää…

Ja luuleeko Falck nyt tuntevansa hänen kätensä otsallansa ja kuulevansa hänen kuiskauksensa? Ja tunteeko hän sydämessään, että hän on lähellä häntä?…

Hän on kotona hänen huoneessansa. Hän näkee hänet toisinaan, kun yö on puolipimeä ja tähdet verhotut — silloin hän seisoo siinä, missä seisoi sanoessaan: “Minä teen sinulle hyvää, kun menen!”

Hän kuulee hänen sanovan sen, kuten silloin, mutta äärettömällä surumielisyydellä, juhlallisesti kuin ennustuksen. Ja ennustus oli tosi. Poismeno se oli antanut hänelle voimaa nousta!

Hän tuntee elämänsä suurimmaksi nöyryytykseksi sen, että kun Gunvor tuli hänen luoksensa, hänellä ei ollut yllään hääpukua. Se ei merkinnyt hänelle sen enempää kuin että hänen täytyi kadottaa hänet, voittaaksensa sen, mikä hänessä oli jäljellä omaa itseänsä. “Minä teen sinulle hyvää, kun menen!” Ne sanat olivat tehneet hänen ympäristönsä tyhjäksi, mutta tulleet hänen uskonnokseen. Ne olivat vapahtaneet hänet, ja ne veivät häntä yhä eteenpäin.

Hän oli sanonut sen valituksen tavoin. Hän kärsi siitä, että ihmisten alituisesti piti kärsiä niin paljon. — Se ei ole välttämätöntä! oli hän sanonut. — He oppivat kuulemaan ja näkemään paremmin ja tuntemaan etsikkoaikansa. Se ei ole ikuisesti oleva salattu heidän silmiltänsä!

Silloin voidaan poistaa koko joukko siitä pahasta, jota maailma on täynnä. Alituinen pahanteko on vain huono tapa, pimeänpelkoinen heikkous. — —

Ja hän oli ollut oikein kiivas sanoessaan sen.

Falck tahtoi jatkaa hänen työtänsä. Hän tahtoi koettaa, voisiko hän opettaa yhdelle ainoallekaan ihmiselle, että kun hänen onnensa valepukuisena tulee hänen luokseen, ei hän tekisi niinkuin hän itse oli tehnyt: ei sulkisi siltä ovea — vaan tekisi kernaammin kuten Abraham, joka kutsui enkelit luoksensa.

Jos ihmiset voitaisiin totuttaa siihen, etteivät ajaisi onneansa ovelle, kun se tulee… kuten Jumala muinoin Abrahamin luo… jos joku voisi opettaa heitä näkemään ja kuulemaan hiukan paremmin — niin, silloin uskoi hänkin, että koko joukko pahaa voitaisiin poistaa. — —

Hän on perinyt hänen työnsä. Hän rakastaa sitä, samoin kuin kaikkea, minkä hän on perinyt Gunvorilta. Hän on perinyt hänen äitinsä ja hänen lapsensa. Hän ei milloinkaan ole ollut niin rikas. — — —

Pitkinä talvi-iltoina, kun Jäämeren myrskyt syleilevät taloa, on
Herössä aivan tyyntä paksujen hirsien turvissa. Lavendeli ja kuivatut
ruusut tuoksuvat. Elina-rouva istuu suorana, kuten ennen, tuolillansa.
Hänen silmänsä ovat terävät ja valppaat.
Pitkän, kovan sohvan nurkassa istuu täti kauniisti poimutettu myssy valkoisessa päässänsä. Irmild on ylpeä siitä, ettei kellään ole tädin myssyjen vertaisia.

Hän istuu ja nyökkää lempeästi ja katselee neulomustansa, ja toisinaan tapahtuu, että hän nukahtaa hiukan, silloinkin kuin Falck lukee heille ääneen jotakin oikein hupaista.

Falck on heidän luonansa joka ainoa ilta, milloin hän ei ole matkoilla.

Hämärissä istuu pikku Gunn aina hänen polvillansa. Joskus Gunn ei sano mitään, vaan ottaa häntä ainoastaan kaulasta ja pusertaa häntä oikein lujasti ja katsoo häntä silmiin syvällä kirkkaalla lapsenkatseellaan. Hänellä on Gunvorin silmät.

“Sinä tiedät, mitä se merkitsee!” kuiskaa hän. Ja Falck myhäilee ja sulkee silmänsä hetkeksi. Juhlatunnelma hiipii hänen sydämeensä.