Muistelmia viimeisestä Wenäjän ja Turkin välisestä sodasta by Arvo Lempiranta

MUISTELMIA VIIMEISESTÄ WENÄJÄN JA TURKIN VÄLISESTÄ SODASTA
Toimittanut

Arvo L—nd [Arvo Lempiranta]

Porissa. O. Palander’in kustannuksella, 1881.

SISÄLLYS:
Lukijalle.

I. Valmistukset ja matka Tonavalle.
II. Tonavan ylimeno ja matkat Bulgariassa Jeni-Barkatsiin.
III. Gorni-Dubniakin tappelu.
IV. Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia
sekä Pravetsin tappelu.
V. “Suomen vuorella.”
VI. Balkanien ylitse Sofiaan.
VII. Sananen Osmanien maasta ja kansasta. Retket Rumiliassa.
VIII. Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.
Lukijalle.

Nämät kertomukset ovat vapaehtoiselta Suomen kaartilaiselta W. P—rilta venäläis-turkkilaisesta sodasta vv. 1877-1878. Koska muut ovat häntä kehoittaneet niitä painossa julkaisemaan, on W. P—r pyytänyt minun niitä kirja-pukuun sovittamaan. Ne eivät käsittele mitään tarkempaa kertomusta Wenäjän sota-retkestä Turkinmaalle, sillä siinä tapahtuneet päätapaukset ovat jo kyllä ylimalkaan tunnetut; eivätkä ole myöskään mitään historioimista, sillä se on tulevaisuuden ja tiedemiehien tehtävää, vaan aikomus on vain ylimalkaan kertoa Suomen henkivartijakaartin ja osaksi Wenäjän kaarti-joukkojenkin osanottoa mainitussa sodassa, ja ennen kaikkia W. P—rin omia havainnoita sota-retken kestäessä.

Minun tottumattomuudessani kirjaniekaksi on tämän kirjoituksen arvoisalla lukijakunnalla jo kyllin syytä ummistamaan silmänsä niille virheille, jotka ehkä ovat puikahtaneet teokseen; mutta luottaen siihen, että Suomen kansa enemmin tahtoo tietää kaartinsa oloista ja kohtaloista kaukana äitinsä sylistä, kuin muutamista, ainakin tässä asiassa, vähäarvoisista kirjavirheistä, jättää tämän kokeen arvoisan lukijakuntansa käsiin.

Ylöjärvellä, toukokuussa 1880.

Kunnioituksella
Arvo L—nd.
I.
Valmistukset ja matka Tonavalle.

Suomen kaartinpataljoonan sotaharjoituksia leirillä, kesällä v. 1877 Krasnoje-Selon kylän lähellä Inkerinmaalla, oli toimitettu tavallisuuden mukaan, mitään erinomaisia tapahtumia väliin tulematta.

Mieliä piti kuitenkin kiihkossa Wenäjän armeijan taistelut pohjois-Bulgariassa. Erinomaisen ihmeteltävänä seikkana pidettiin arvaamattoman onnistunutta “Tonavan ylimenoa” ja kenraali Gurkon rohkeata retkeä Turkinmaan sisuksiin. Mutta jo kuului vastaisiakin uutisia. Plevnassa oli Osman pasha ajanut Wenäjän laumat verisin päin takaisin. Hänen urhea puolustuksensa muutti pian ruusuiset voiton toiveet päinvastaiseksi totuudeksi ja venäläisten oli välttämätön hankkia uusia joukkoja sodan taistelu-tantereelle.

Näiden seikkojen tapahtuessa etelässä läheni leiriaika loppuansa. Jonkinlaista levottomuutta oli kuitenkin helppo huomata sotureissamme. Näytti siltä, kuin olisi kukin hetki hetkeltä odottanut jotakin tavallisia oloja mullistavaa uutista, mutta vielä oli kaikki hiljaa. Sotaharjoitukset lopetettiin, pataljoona tuli kotio Helsinkiin, eikä vieläkään kuulunut mitään kasarmioloja muuttavaa seikkaa. Kaikki oli entisillään, siksi kuin elokuun 3 päivänä, pataljoonan palattua paraatista, jota pidettiin H.M. Keisarinnan nimipäivän tähden, pataljoonan päällikkö kasarmin pihalla ilmoitti sille, että hän edellisenä päivänä oli saanut sähkösanoman, joka ilmoitti, että “Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi määrätä kaartin sota-jalalle laittamisen, sekä tämän pataljoonan täydentämisen, sodan ajalla määrättyyn suuruuteen, ja sen vara-komppanian toimeen-panemisen.”

Tämän ilmoituksen vastauksena kaikui raikkaita hurraa-huutoja. Nyt oli Suomen sotureille annettu tilaisuus uudistaa ja lisätä ikivanhaa soturi-mainettansa.

Nyt oli siis kaikin kiiruin ryhdyttävä sotatoimien varustamiseen, mutta lyhyen ajan suhteen näytti tämä milt’ei mahdottomalta. Kaikki saatiin kuitenkin määrätyksi ajaksi toimeen. Löytyi kyllä miehiä, jotka olivat valmiit heittämään pois aurat ja kuokat tarttuaksensa miekkaan ja arvaamattoman lyhyellä ajalla oli pataljoonan miehistö saatu täysilukuiseksi. Siinä, näet, on rauhan aikana noin 400-600, mutta sodan aikana 1,000 miestä.

Mutta ei sillä hyvä, että oli miehiä; niille piti myös opetettaman sotatemput, eikä se ollut mikään muutaman päivän työ. Tuskin oppivat viimeksi tulleet auttavasti tekemään käännöksen “oikeahan!” ja “vasempahan!” kävi usean niinkuin “Sven Tuuvankin” että vaikka käsitys oli huonolla kannalla, niin oli tahto ja sydän hyvällä ja tämäpä juuri helpoittikin harjoittelemisen ponnistuksia. Kullekin sotamiehelle annettiin uusi täydellinen vaatepuku, sen lisäksi suvi-housut ja voimistelu-paita, kaksi palttina-paitaa, vara-saappaat y.m. pieniä naurettaviakin tarvekaluja; kaikki nämät tupattiin vasikannahkaiseen reppuun seljässä kannettavaksi. Näiden lisäksi tuli vielä leipä-pussi ja vesipullo. Pataljoonan ase-hoitajan toimena oli 120,000 patruunan hankkiminen ja pyssyjen jakaminen. Trossin varaksi ostettiin 67 hevoista ja pantiin kuntoon 33 vaunut. Niihin sovitettiin kassa-kistu, ruokavaroja, räätälin, puusepän ja rautasepän tarvekaluja, sairasvarusteita, patruuna-kistuja y.m. Mitä upseerien varustamiseen tulee, en sitä niin tarkoin tiedä, mutta epäilemättäkin olivat he pitäneet huolen siitä, että mahdollisuuden mukaan saisivat salonki-mukavuuttansa yhä edelleenkin, keskellä sodan pauhinaakin, pitää entisenä voimassansa. Kumminkin kuulin puhuttavan, että sittekuin oltiin vihollisen rajojen sisällä, upseerit, sotamiehen nakerrellessa kuivaa leipää, suolaa ja joskus liharippuistakin ja juodessa vettä päälle, söivät “rostbiffiä”, soijaa, hanhenpaistia ja herraties mitä makeita kulloinkin, ja ikään kuin jonakin rauhallisena kesä-iltana Kaivopuiston ravintolassa, nielasivat etelämaiden uhkeita viinejä, luultavasti — sota-ruton estämiseksi. Vaan jättäkäämme nämät.

Aseina meillä oli bertaani-kivääri, jolla taisi ampua 1,500 kyynärän päähän, painettineen sekä puukko; upseereilla oli sapeli ja revolveri, joka kannatti korkeintaankin 30 askelta.

Jos tähän kaikkeen vielä lisäämme rahakukkaron, jossa kunkin varojen mukaan, oli enemmän tai vähemmän kolikoita, niin olivat varustukset valmiit.

Päiviä ennen lähtöä tarvitsee tuskin kertoa. Minne menikin, kohtasi aina joko sääliviä, taikka kehoittavia kansalaisia, edelliset, osaksi surren, osaksi nureksien sitä, että Suomen pieni joukko pian oli astuva tulevaisia kohtaloita kohden, joiden seuraukset ehkä kipeästikin koskisivat satoihin perheihin, kostuttaisivat äidin silmän ja katkeroittaisivat hänen povensa, murtaisivat morsion sydämmen ja riistäisivät kasvavilta pienoisilta isän ohjaavan käden; jälkimmäiset näyttäen ja ennustaen kuinka kukin jäsen Suomenkin kaartissa urhollisuudella ja miehuudella leikkaisi itsellensä oksan kunnian seppeleestä ja uhkeana suomalaisena verellänsä uudistaisi Suomen kansan urhollisuuden jaloa ja kallista mainetta. Tämä osanottavaisuus herätti raa’ankin miehen povessa hellempiä ajatuksia ja tunteita liikkeelle ja tuskin enään kukaan lähti kotorannoiltansa ainoasti sillä tunteella, että velvollisuus kutsui häntä, vaan paloi kaiketi jokaisen povessa hehkuva into ansaita itsellensä Suomalaisen nimeä.

Syyskuun 5 päivänä v. 1877 tarkasti Suomessa olevien sotajoukkojen taapin päällikkö, kenraali Hagemeister täydesti varustetun pataljoonan ja käski sen lähteä sotatantereelle saman kuun 6 päivänä kello 7 aamulla.

Tästä alkain olivat vaikeimmat hetket, nimittäin jäähyväiset käsillä. Helsinkiläiset olivat panneet toimeen meille kemut, joissa ruokaa ja juomaa jaettiin yllin kyllin. Tahdottanikin tunki siinä mieleeni lause: “syökäät nyt ja juokaat, huomenna pitää teidän kuolemaan”, ja tämäkin loi jonkinlaista tulevaisuuden aavistusta mieleeni. Näistä kemuista meni kukin jäähyväisillensä. Kellä oli äiti, kellä vaimo, kellä lapsi-joukko, kellä morsian; nämät kaikki surunsa vallassa ollen, tekivät erohetken yhä vaikeammaksi ja katkerammaksi. Lähtö-aika läheni kuitenkin. 6:nen päivän aamulla seisoi pataljoona kasarminsa edessä valmiina lähtemään. Soittajat soittivat virren, jonka vakaat sävelet taasen panivat sydämmiemme hellimmät tunteet heltymään; saarnaajankin lempeät sanat, ero rakkaistamme, jäähyväiset isänmaastamme lisäsivät liikutusta, joka kyynelinä tunki melkein jokaisen silmistä. Tämän juhlatoimen päätyttyä lähdimme astumaan rautatien torille, jonne ääretön väki-joukko oli kokoontunut; pitkin katuja, jokaisesta akkunasta seurasi meitä osaa-ottava katse, ja ehkä useastakin silmästä pusertui kaipauksen kyynel. Kun astuimme vaunuihin, soiton kaikuessa, ja kun juna lähti liikkeelle, liehui ilmassa liinoja viimeiseksi tervehdykseksemme. Tuolla katselee äiti sitä armotonta hirviötä, joka syvään hengähtäen ja savupilviä puhallellen vie Jumalan haltuun kaukomaille hänen tulevaisuutensa toiveen, hänen elämänsä ilon, mutta keskellä suruhuutoja nähdään vaunujen akkunoista miesten päitä ja viimeisen kerran kaikuu Helsinkiläisten korvissa Suomen soturien raikas “Eläköön Suomi!”

Suomen lävitse matkustaessamme osoittivat meille minne tulimmekin Suomen kansa mitä suurinta myötätuntoisuutta. Wiipurissa meille pidetyssä jäähyväisjuhlassa lausuttiin meille viimeiset jäähyväiset Suomen mantereella, joka pian ainoasti häämöittävänä sumukuvana katosi silmistämme ja niin olimme nyt matkalla vielä tuntemattomiin taisteluihin, outoihin ponnistuksiin kaukana kotoseuduiltamme.

Pietarista lähdimme 8 päivänä kahdessa osuudessa taaskin junalla matkustamaan määräämme kohden. Ja nyt minä pyydän arvoisia lukijoita meidän kanssamme kiirehtimään Wenäjän yksitoikkoisien tasankojen lävitse Kishinevan kaupunkiin, jossa meille suotiin muutaman päivän levähdys.

Kaupungin edustalle nousi pian toinen kaupunki, tuo “sotilaan keveä kangaskaupunki”, jonka sotamiehet tunnetulla ketteryydellänsä äkkipikaa olivat rakentaneet. Vasta Kishinevassa olimme saaneet telttimme ja ne ne olivat, jotka nyt pystyteltiin asunnoiksemme.

Kishinevan kaupungista ei ole juuri paljoa puhumista; siellä käy isonmoinen kauppa, ja tämän sodan aikana on se muuttunut historialliseksi paikaksi, sillä siellä tapahtui sodanjulistus ja sinne ensiksi kokoontuivat kaikki sotatantereelle menevät joukot. Täällä saimme rasvata suutamme herkuilla, joita Suomessa pidämme aarteina; parilla kopeikalla sai lakkinsa täyteen jos jonkinmoisia viini-rypäleitä ja muita herkuksia. Täällä ollessamme vietettiin pataljoonan vuosijuhlakin, josta ei kuitenkaan mitään erinomaista ole sanomista.

Täältä jatkettiin, yhä vaan junalla, matkaa Ungheniin. Kun tultiin Prut-virran luo pysäytettiin juna. Soittajat soittivat sotaisia marssia ikäänkuin antaaksensa meille uutta intoa tehtäviemme täyttämiseksi.

Juuri tämän tapahtuessa tuli vastaamme ruumissaatto — tässä merkittävä ennustus. Tuntuipa kuin olisi meitäkin viety tuonne etäälle etelään kuolemaan, tosin pyhän, mutta meidän avustamme vähän huolivan kalliin asian tähden, mutta — pois heltyneet tunteet, sillä nyt taasen noustiin junaan ja Porin-marssia soitettaissa kiidettiin Prut-virran ylitse vieraalle mantereelle. Jota lähemmäksi tulimme sota-tannerta, sitä vitkallisemmaksi kävi kulku, sitä pidemmiksi levähdykset. Kun lähenimme Jassyn kaupunkia, muuttui maakunta viljavaksi tasangoksi, ja kansassa, jota tapasimme, osoittihe jo selvään kasvo-piirteissä ja puvussa rumanialainen luonne. Valkea paita, joka ulottuu polviin ja peittää ohuet palttina-housut, anturukset saappaiden asemesta, joita ainoasti loka-aikana käytetään, nahkavyö veitsineen, tuluksineen ja tupakki-kukkaroineen, lammasnahkainen nuttu, villat päälläpäin, oli heitetty hartioille, sekä sauva kädessä; semmoinen oli rumanialaisen talonpojan puku. Nuoret Rumaniattaret, sievissä kansallispuvuissaan, pitkä, yhdestä ainoasta kankaankappaleesta tehty hame, joka kiintyy heidän kupeillensa, näyttävät varsin somilta.

Kun tulimme Jassyyn, oli meillä levähdyksen tähden hyvää aikaa katsella ympärillemme. Esikaupungissa oli ikäänkuin yhteensullottuina ahtaiden ja likasien katujen ympärille matalia puuhökkeliä. Kun astelimme kaduilla oli joukko uteliaita ihmisiä meitä kurkistelemassa. Niissä huomaamme ihmisiä jos mistäkin itämaalaisesta kansasta: valakkilaisia, kreikkalaisia, juutalaisia, armenialaisia, mustalaisia, ja nyt näkyi niiden joukossa venäläisiä sotamiehiäkin.

Jota lähemmäksi tulemme keskikaupunkia, käyvät esineet ympärillämme yhä paremman näköisiksi, kunnes yhtäkkiä seisomme kauniilla, asfaltilla peitetyllä kadulla. Täällä huomataan länsimaalaistapaa, komeita vuokra- vaunuja pari-hevoisineen, uhkeita rakennuksia, kuvastin-lasilla varustettuja kauppapuotia, joiden hyvin lajitelluista varastoista kalliilla hinnalla näkyi saavan, mitä suinkin halusi.

Yleisistä rakennuksista mainittakoon yliopisto-rakennus, hallitsijan linna, hengellinen seminaari, neli-torninen katedraalikirkko, paitsi muita pienempiä kirkkoja. — Kaupungin läheisyydessä on iso puisto, jossa ylhäissäätyläisten oli kesällä tapana käydä ajelemassa.

Siitä jatkettiin matkaa, vieläkin höyryjunassa Bukarestiin, Rumanian pääkaupunkiin, jossa oli vilkas liike, etenkin sentähden, että tämä oli sotatarpeiden hankkimisen keskipaikkana.

Bukaresti on avara kaupunki, jossa on 200,000 asukasta. Oudoimpia vastakohtia tuskin missäkään huomattanee, kuin täällä yhtämittaa kohtaa matkustavaa. Kauniita linnantapaisia rakennuksia ja niiden rinnalla likaisia lihapuotia kurjissa puuhökkelissä, uhkeita vaunuja ja kehnoja rattaita, hienosti puettua herrasväkeä ja puolialastomia mustalaisia. Sama ero on keskikaupungin ja sivuosienkin välillä.

Ruokavaroja ja muita sota-tarpeita kuljetettiin yhtämittaa pitkin katuja. Niiden vetäjinä käytetään härkiä, paraastaan puhvelia. Näitä, hyödyllisiä ja hyvänsävyisiä eläimiä, jotka tuottavat omistajillensa niin erinomaista hyötyä, kohdellaan tavallisella, liikuttavalla välinpitämättömyydellä. Siloina on kaksi nelikulmaista puu-reunusta, joita yhdistää poikkitanko ja joka on kiinnitetty aisaan. Vetäissä nojauu reunuksen alapuoli härkäparan rintaa ja ylipuoli sen niskaluuta vasten, jonka seurauksena on, että jo parin päivän kuluttua on lujimmankin niska-nahka hivuuntunut rikki, jonka jälkeen puhveliparka niinkuin ennenkin saa pitkittää kipeätä työtänsä. Tuskin tarvinnee sanoakaan mikä erinomaisen suurempi hyöty, eläimien voimaan katsoen, niistä saataisiin, jos niitä kunnollisemmasti hoidettaisiin.

Täältäkin vielä kuljettiin rautatiellä, joilla kulkeminen jo tuntui hirvittävän yksitoikkoiselta, kunnes syyskuun 28 päivänä ehdimme Fratestin kylään, jossa jätimme junalla kulkemisen koko sotaretken ajaksi.

Seuraava päivä oli määrätty levähdykseksi, jolloin myös piti tehtämän valmistuksia sitä seuraavan päivän marssia varten. Fratestin kylässä näin ensimmäiset Punaisen-ristin sairasteltit.

Ensimmäinen marssimme alkoi syyskuun 30 päivänä. Patrulliksi lähetettiin edelle kolme tarkk’ampujaa; 200 askelta niistä kulki etuvartio, 50 miestä yhden upsierin johtamina ja taasen vähän matkaa niistä seurasi pataljoona ja sairasvaunut. Semmoinen on sota-ajalla marssijärjestys. Ilma oli kaikin puolin suotuisa, niin että me 3 päivää marssittuamme ehdimme Simnitsan kaupunkiin.

Lokakuun 2 päivänä lähdimme marssimaan Brigadir’in kylästä, ja jo puolen päivän aikaan siinti Tonavan rannikot etäällä. Yhä selvemmiksi kävivät niiden muodot jota lähemmäksi tulimme, kunnes iltapuolella päivää ehdimme Simnitsaan mahtavan Tonava-virran rannalla. Kaupunki on yleensä vähäpätöinen, mutta sota oli saanut sinnekin vilkkaan liikkeen. Siinäkös kauppiaita, joilla oli tavaroita kaikenlaisia, hyvää maksua vastaan tarvitseville laittaaksensa.

Siellä tapasin erään haavoitetun venäläisen alaupserin, joka oli ollut Plevnassa, ja nyt tuotiin sieltä Fratestiin. Itkien kertoi hän että ei hirveämpää näkyä voi ihmiselle saattaa katseltavaksi, kuin taistelu Plevnan edustalla, jossa hänkin oli ollut; ja nyt seurasi mahdottomiakin juttuja. Veri siellä, muka, juoksi virtana mäen rinteitä pitkin, paljastettuja ihmisen ruumiita esti penikulman ympäristöllä kulkua y.m. senkaltaisia. Muutamiin nämät tämän kaltaiset jutut olivat vähällä saada jänismäisen vaikutuksen, mutta suuremmassa osassa ne herättivät palavaa intoa pian pääsemään hekin vuodattamaan vertansa keisarinsa edestä ja maansa kunniaksi.

Simnitsan alapuolella on tasanko, johon meidän oli sopiva asettaa leirimme. —- — —

Erään kumppanin kanssa astuin minä Tonavan rannalle. Vaikea on selittää niitä tunteita, jotka tällä hetkellä valtasivat mieliämme. — Mahtava virta! Sinulla on hirveä historia, jos kerrot meille kaikkia mitä sinä olet vaikuttanut, kaikkea mitä sinä olet nähnyt rannoillasi ja sinisillä, tyrskyävillä aalloillasi tapahtuvan. Kuinka pitkä aika on sitten kulunut, kuin sinun sinisien aaltojesi puhtautta on sekoittanut ihmisveri? Jos sinä voisit kertoa kaikki, mitä olet nähnyt sodan jo ammon ajoista vaikuttavan, jos voisit selittää mitkä julmat ja hirvittävät tunteet ovat ihmisien sydämmissä saaneet sijan sinun rannoillasi, näin kivetkin, joita sinun vetesi viruttaa, tähdet, jotka kuvastavat itsiänsä sinun vedessäsi, maa, jolla sinä majesteetillisenä vierit Mustan meren aaltoihin, kaikki, kaikki yhtyisivät kauhistuksella huutamaan: kirous! tuhatkertainen kirous sodalle, joka muuttaa ihmisen raivoisaksi pedoksi; kirous sodalle, joka musertaa tuhansien ihmisien sydämmet; kirous!

Siinä seisoessamme oli ilta ehtinyt. Päivä laski ilmoilleen, yö peitti koko maan ja päivän vaivoista väsyneinä etsimme lepoa. Tähdet tuikkivat sinitaivaalla, luonto näytti olevan syvimmässä rauhassa, mutta tämän rauhan rikkoi ikäänkuin jätti-huokaus. Se oli kanuunan ammunta Plevnasta. Juhlallinen tunne valtasi minut. Mahtavana kaikui tämä laukaus minun sydämmessäni ja kuvitellessani senkin laukauksen ehkäpä hirveitäkin seurauksia, tunki mieleeni äsköiset ajatukseni, poveni pohjukasta nousi raskaana kuin syksyisen yön kolkko huokaus huulilleni ja korvissani kuului hiljaa kuiskaamani sana: kirous!— — —

II.
Tonavan ylimeno ja matkat Bulgariassa Jeni Barkatsiin.

[Tämä nimi, joka tavallisesti kirjoitetaan Barkatsch, on helpomman ääntämisen tähden iässä kirjotettu a’alla molempain ensimmäisten kirjaimien välillä.]

Seuraavana aamuna aamurukouksen jälkeen marssittiin Tonavan sillalle. Jota enemmän lähenimme virtaa, sitä suurempaa liikettä huomasimme. Kaikki armeijan ruokavarat ja muut tarpeet kuljetettiin, nimittäin, tästä sillasta ylitse Bulgarian puolelle. Sillan päällikkö, muuan kenraali, valvoi, ettei mikään rikkonut järjestystä.

Soittokunta soitti Kolmenkymmenen vuoden sotamarssia ja seuraavassa hetkessä astuimme me sillalle. Eräs saksalainen sanomalehden kirjoittaja kertoo suomalaisten menoa Tonavan yli näin:

“— — — Kauniimman näköiset olivat kuitenkin Suomalaiset. Suomen kaartin tarkk’ampujapataljoona marssi nyt juuri, kaartin tykistön varjelus-väkenä, sillalle. Sen miehet olivat neljä viikkoa ollut matkalla kodistansa, mutta pitkästä marssista huolimatta, astuivat he niin ravakkaasti eteenpäin, olivat niin hilpeitä ja iloisia, että katsojakin heitä nähdessänsä tuli iloiseksi. Pataljoonan muassa, jonka miehistö suurimmaksi osaksi 011 protestanttista, marssii pastori; etupäässä kulkee soittajat, ensimmäisessä riveissä laulajat ja niiden jäljessä pataljoona. Miehet eivät ole ison-kasvuisia, mutta hartevia ja voimakkaita, paraastaan parrattomia, nuoria, vaalavia miehiä, ystävällisen näköisiä, joiden ymmärtäväistä katsetta ja miellyttäviä kasvopiirteitä harvoin tavataan Wenäläisissä. Niiden kielessä on harvinaisen kaunis, sulo-äänisyys ja heidän laulunsa on sointuva, sävelet vilkkaita, vaikka niissä helposti huomaa jonkinlaisen synkkämielisyyden. — — —”

“— Seuraten pataljoonan päällikön ystävällistä kutsumusta seurasin minä heitä sillan ylitse. Kun ensimmäiset rivit astuivat sillalle, käski hän soittamaan Kustaa Aatolvin sotamarssia. Nyt kaikui marssin sävelet, joissa on sangen paljon yhtäläisyyttä ‘Eugen Savoijilaisen’ marssin kanssa. Sen säveltö on pysynyt kaukaisessa Pohjolassa ajoista, jolloin Kustaa Aatolvi ratsuväkineen voitti Lytsenin tappelun, ja vielä nytkin herättää yksinkertainen, mutta hilko ja sointuisa laulu soturissa taistelun-himoa ja rohkeutta. Kun soitto oli tauvonnut, rupesivat sotamiehet laulamaan; ja nyt kuultiin vuorottain laulua, vuorottain soittoa niin kauvan, kuin sillalla marssittiin. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, ennenkuin jo ratkesivat nostamaan vilkkaita hurraa-huutoja, onnittelivat toisiansa ja marssivat reippaasti — Bulgarian lokameren lävitse.”

“— — — En voinut olla tuntematta surumielistä ajatusta, kuin otin pataljoonalta jäähyväiset. Väkisinkin ajattelin niitä uhria, joita tämä sota jo on niellyt, ja minun tuli vaikea ollakseni, kun näin tuon kauniin, virkeän, nuoren elon kiitävän tiellä ohitseni kuolemaa kohden.”

Niinpian kuin olimme astuneet viholliselle mantereelle, otettiin painetit tupesta ja kiinnitettiin pyssyjen päihin.

Sittekuin me Turkin puolisen Tonavan rannan todellakin nyrkiltä äyräiltä heitimme viimeisen katseen pohjoiseen päin, sinne suuntaan, jossa kotommekin olivat ja josta meitä eroitti ei ainoastaan leveä maanpalsta, vaan myöskin oikullinen virta, lähdimme astumaan eteenpäin tammi- ja pyökki-metsien lävitse, nyrkkiä mäkiä ylös ja alas, pitkin kauniita laaksoja ja ehdimme hyvään aikaan iltapäivällä Tsarevits’in kylään. Vähän matkan päässä kylästä, jonka turkkilaiset, Wenäjän armeijoita paetessaan, itse olivat polttaneet, niin ett’ei juuri montaa mökkiä jäljellä ollut, nostettiin teltit erään vihertävän mäen rinteelle ja pian loimosi pitkin leiriä valkeita, joiden ympärillä häärittiin ateriaa valmistamassa. Suurta huvia nostivat kilpikonnat, joita näytti seudulla löytyvän isossa määrässä, ja joita emme ennen olleet nähneet. Mäen alapuolella oli pientä tammi-metsikköä, ja siellä juoksi ristiin rastiin miehiä kilpikonnia kiinni ottamassa. Kas ihmettä! Niinpian kuin saatiin eläin käsiin, katosivat pää ja jalat sen kovan kuoren sisälle. Niistä nyt useatkin koettivat tehdä hyvää ateriaa, mutta ei niistä kokeista tullut mitään, harjaantumattomia kun miehet olivatkin hienomman kokin virkaa toimittamaan.

Rauhallisena meni kukin levolle, vielä rauhaisempana senkintähden, että seuraava päivä oli määrätty levähdykseksi. Vielä emme tosin olleet marssineet kahta päivää, sillä vasta kolmantena tavallisesti levättiin, mutta kun seuraavana päivänä piti ehdittämän pääkortteeriin, H.M. Keisarin tarkastettavaksi, niin annettiin sotamiehille aikaa sievistää ja puhdistaa itsiänsä.

Seuraavana päivänä (5 p. lokak.) lähdimme astumaan pääkortteeriin päin, joka oli majoitettu Gorni Studen’in kylään.

Kun olimme ehtineet noin parin virstan päähän kylästä, joka jo etäällä häämöitti, tuli meitä vastaan Hänen Majesteetinsa Keisari, suuren, kullankiiltävissä puvuissa varustetun seurueensa kanssa. H. M:tinsa tervehti armollisin sanoin suomalaista kaartiansa tervetulleeksi sotatantereelle, jonka jälkeen pataljoona sai iloita siitä, että sen rakas suuriruhtinas saattoi sen majapaikallensa. H. M:tinsa puheli ratsastaessaan mitä armollisimmasti pataljoonan päällikön eversti Ramsay’n kanssa ja ilmoitti pataljoonalle, että Hän aikoi lähettää sähkösanoman pojallensa, perintöruhtinaalle, pataljoonan korkealle päällikölle, siitä että Hän oli suureksi mielihyväksensä huomannut pataljoonan olevan erinomaisen hyvässä kunnossa.

Tullessamme pääkortteeriin bulgarilaisessa kylässä, joka ei ole tavallista huonompi eikä parempikaan, jossa ylhäisiä ja alhaisia asui sotilas-tapaan, sievimmästikin sanoen: “vaatimattomasti”, ottivat prikaatin muut pataljoonat meitä ystävällisesti vastaan. Kaartin tarkk’ampujaprikaatiin kuuluu 4 pataljoonaa, joista 1:nen, 2:nen ja 4:jäs jo oli meitä (3:tta) odottamassa, voidaksensa ruveta yhdessä soturi-virkaansa tekemään.

Nyt luulimme, että meidän piti saaman levätä rauhassa jonkun ajan, jonka tähden useat meidän miehistämme rupesivat keskustelemaan, eivätkö hekin, niinkuin muidenkin pataljoonain miehet olivat tehneet, rupeisi valmistamaan itsellensä “maa-kojuja”, joissa näet, olisi ollut paljoa mukavampi oleskella, kuin teltoissa.

Mutta nämät toiveet menivät pian mitättömiin, ja luonnollisestikin, sillä ei soturin virka sodan ajalla ole muurin pankolla makaaminen, vaan se vaatii ravakkuutta ja virkeitä toimia. Meille tuli nimittäin käsky jo seuraavana päivänä lähteä liikkeelle.

Vielä tahdon mainita yhden seikan.

Gorni Studen’issa ollessamme sai soittokuntamme kirjeen arvossa pidetyltä ja kaivatulta johtajaltansa Helsingistä. Kirjeen arvolliset ja vakaan yksinkertaiset sanat, ja erityiset terveisetkin otettiin vastaan rehellisellä ja teeskentelemättömällä liikutuksella, ja monesta kyyneltyneestä silmästä loisti kiitos kirjeen kirjoittajalle ja kodille.

Niinkuin jo äsken mainittiin lähti koko prikaati, Keisarin se tarkastettua, seuraavana päivänä marssimaan länteen päin. Sen päälliköksi oli määrätty kenraali Ellis.

Alkuosa matkasta kuljettiin pitkin hyvin hoidettua kivitietä, jolla tomu pöllysi pyrynä astuessamme ja päivän helteyden tähden olimme janosta nääntyä, kun ei ollut veden tippaa saatavana. Tosin löysimme tien vieressä kaivon, mutta kun sotaväkeä jo oli kulkenut edellämme, oli se tyhjennetty, niin ettei ollut jäljellä, kuin vähäisen mudansekaista liejua.

Myöhempään ehtoopäivällä kävi taivas pilviseksi ja vettä rupesi satamaan. Kaikenlaiset kertomukset Bulgarian sade-ajasta, jolloin kaikkien teiden y.m. piti muuttuman pohjattomiksi lokakaukaloiksi, rupesivat jo meitä peloittamaan. Pimeän tullessa olimme ehtineet täksi yöksi määrättyyn lepopaikkaamme, ja pian istuttiin teltoissa sateen suojassa.

Edellisen päivän illalla olimme jo poikenneet kivitieltä eräälle kylätielle. Pienen joen varrelle olivat telttamme pystytetyt. Siitä nyt seuraavana päivänä (7 p. lokak.) jatkettiin matkaa. Sateesta olivat tiet niin lioittuneet, että oli kurassa kahlaaminen. Vielä vaikeampaa oli kulkea niissä paikoin, joissa kulku kävi vilja-peltojen lävitse. Mies siinä juuri vaivoin pääsi kävelemään, mutta kuinka trossi ja muut ajokalut siinä kulki en todellakaan voi ymmärtää.

Helppoa on käsittää, että tämmöinen marssi, raskas takka seljässä, oli rasittavan raskasta. Molemmin puolin tietä näkyikin miehiä, jotka väsymyksestä olivat heittäyneet pitkäksensä, eikä niitä käskyt eikä pyynnöt saaneet liikkeelle. Minä näin kaksi venäläistä sotamiestä, joissa äärettömät ponnistukset olivat saaneet verikohtauksen aikaan. Ihan tainnuksissa seisoivat he hoiperrellen sotamies kummallakin puolen heitä kiinni pidellen; veri juoksi suusta ja sieramista. Miten heidän kävi, en tiedä.

Oli jo pimeä; kaikki olivat väsymyksestä uupua; etäällä näkyi muutamia valkeita ja me luulimme kaikki, että jo oli majapaikkamme lähellä. Mutta ikäänkuin virvatulet näyttivät valkeat etenevän sitä myöden kuin me kuljimme eteenpäin. Me, näet, olimme äärettömän suurella tasangolla, jonka toisesta päästä nuot valkeat näkyivät Tosin me jonkun valkean tykö ehdimme, mutta ne olivat vain väsymyksestä jäljelle jääneiden venäläisten soturien tekemiä, eivätkä siis meille olleet miksikään hyödyksi.

Vihdoin kuitenkin ehdimme siihen paikkaan, joka oli määrätty yömajaksemme, mutta vielä sielläkin kiusa kohtasi meitä. Miehet, jotka olivat lähetetyt edelle katsomaan telttien paikkaa [niitä miehiä, joita on jokaisessa komppaniassa yksi, nimitetään “sjalanööreiksi”], olivat eksyneet, ties’ minne, sillä seisoessamme lokaisella tiellä pimeässä ja kylmässä syys-yössä, kun merkin puhaltajat rupesivat merkkikäskyjänsä puhaltamaan, ilmestyivät hekin.

Vasta noin puoliyön aikaan, kuin pataljoona kumminkin tunnin oli seisonut sateessa tiellä ja kurassa polviin asti, hajosivat sotamiehet pilkkopimeässä, mikä minnekin, tien viereen etsimään kuivempaa paikkaa makuusijaksensa. Siinä oli miehiä sekaisin, suomalaisia ja venäläisiä, ei kukaan tietänyt, missä oma väki oli. Minäkin erään kumppanin kanssa vihdoin löysin korkeampaa maata, jossa ei ollut vettä niinkuin alempana; kiviä siinä tuntui olevan ja siinä nyt laskimme maahan väsyneet päämme. Uni ei kuitenkaan tahtonut maittaa, kuin vettä tuli yhtämittaa, ja hetken kuluttua päätimme lähteä etsimään parempaa yösijaa. Kun tarkemmin katsoimme ympärillemme, huomasimme olevamme — kirkkomaassa. Bulgariassa, näet, ei kirkkomaan ympärillä mitään aitoja käytetä.

Siitä nyt lähdimme menemään, emme itsekään tienneet minne, mutta vähän käveltyämme näimme edessämme suuren suuren heinäsuovan. Päätimme heti kiivetä sen suojaan mutta siinäpä seisoikin venäläisen ratsuväen vartiomies kieltäen meitä lähenemästä ja selittäen, että heinät olivat heidän hevoisiansa varten. Mitä siis tehdä? — Kun mies siirtyi vähän loitommalle, riensimme me heti kiipeämään heiniin, mutta tuskin olimme sinne pistäneet kätemme, ennenkuin suovan sisästä kuulimme venäläisen kiroten huutavan: “pasjol, pasjol!” (pois! pois!). Me kiiruusti toiselle puolelle ja vihdoin löysimme suovassa sen verran rakoa, että mahduimme sinne venäläisten keskelle, sillä niitä siellä oli pian toista kymmentä miestä.

Kun aamulla heräsimme ja konttasimme päivän valkeuteen majastamme, näkyi pitkin tasankoa samanlaisia heinäsuovia, joista useat nyt oli puiden puutteessa sytytetty palamaan. Se päivä oli sitten määrätty levähdyspäiväksi.

Päivällisten jälkeen siirrettiin pataljoona toiselle puolen Poradim’in kylää, se nimittäin oli kylän nimi jonne olimme tulleet. Siinä oli Rumaanian ruhtinaan Kaarlen pääkorttieri. [Täällä sai kaartin joukot Rumanian ruhtinaalta, joka silloin oli sen päällikkönä, niin kuuluvan sähköanomana tulleen päiväkäskyn: “Wenäläiset, Rumanialaiset, kokoontukaamme yhteisen lippumme ympärille. Tämä lippu, ihmisrakkauden ja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien voittoon. Kaarle.”] Kylä oli sangen huono, vaikka väkiliike nyt teki näytelmän vähän elävämmäksi. Sinne oli kokoontunut aika lauma sotakauppiaita ja niille nyt meni monenkin sotamiehen viimeinen ropo rumaanialaisesta ryypystä.

Sade oli jo tauvonnut mutta lokaa oli niinkuin ennenkin, jonka tähden, kuin seuraavana päivänä (9 p. lokak.) lähdimme eteenpäin, marssiminen oli yhtä vaikeata. Yön vietimme Tukenikan kylässä ja pääsimme seuraavana päivänä Raljevon kylään, joka on suoraan eteläänpäin Plevnasta. Siitä ei ole kuin muutama virsta venäläisten piiritysasemalle. Kanuunan ammunta kuului vallan selvästi. Raljevossakin saimme yhden huokaus-päivän. Trossi oli 10:tenä päivänä huonon kelin tähden jäänyt vähän jälkeen; se tuli vasta puolen päivän aikaan, niin että meidän oli hakeminen ruokaa mistä vain saimme.

Raljevosta ei enään ollut kovasti pitkä matka Jeni Barkatsin kylään, joka nyt oli ollut matkamme päämääränä. Sinne tulimme mitään hankaluuksia kohtaamatta lokakuun 12 päivänä. Jeni Barkatsin kylä on kauniin laakson päässä ja tie sinne kävi pitkin metsäisiä törmiä ja viehättäviä alangoita. Itse kylä on jotenkin sievällä paikalla pienen joen vieressä. Näköala eteläänpäin oli kaunis. Edessämme oli muutaman ‘penikulman pituinen tasanko, jonka lävitse, noin 4 virstan paikalla leiristämme, juoksi Wid-virta, ja jonka alapuolella etäällä häämöittivät Balkan-vuorien sinertävät harjanteet.

Koska me useaksi päiväksi jäimme tänne ja prikaatimme päällikkö varusti kylän lähettämällä ulos jääkäri-ketjuja ja asetellen tykistöä sopiviin paikkoihin, oli meillä hyvää aikaa tässä katsella ympärillemme.

Olosta Jeni Barkatsissa on vielä kyllin puhumista, mutta sitä ennen on sopivaa luoda katse siihen kansaan, jonka maassa jo viikkoja olimme kävelleet, jonka oloja olimme nähneet, joiden vapauden ja rauhan edestä olimme kaukaisesta Pohjolastamme tulleet sotimaan ja vertamme vuodattamaan, mutta joka kuitenkin useastikin osoitti meille viekkautta ja vieläpä joskus vihollismieltäkin. Tästä ei kuitenkaan voi heitä moittia, sillä jo vuosisatojen alammaisuus Turkin vallan alla oli opettanut heitä epäilemään kaikkia paitsi itseänsä.

Usein heidän vastahakoisuutensa olla sotureille apuna ruo’ankin hankkimisessa, (jota luonnollisesti pyydettiin maksoa vastaan) saattoi etenkin soturin päähän sen luulon, että hänellä Bulgarialaisessakin oli vihollinen, mutta hänessä, joka vähänkin tunsi heidän olojansa ja kohtaloitansa ja joka punnitsi syitä heidän käytökseensä, herätti se sääliä ja myötätuntoisuutta. Eipä ihmettä, jos niinkuin jo sanottiin, Bulgarialainen epäili meitä, sillä saattoihan hän arvella, että soturit, jotka nyt hänen kylässänsä asuvat ja hänen puolestansa sotivat, voittaisivat Turkkilaiset ja tekisivät heidät — Bulgarialaiset — alammaisiksensa ja sitten kohtelisivat heitä vielä tylymmin kuin heidän nykyiset vallitsijansa konsanaankaan.

Bulgarialainen mies on isonkookas ja väkevä. Naiset ovat jotenkin lyhyitä; kasvot niillä on pitkulaiset, hiukset vaaleat, silmät tummat, pienet, mutta vilkkaat. Harvoin niissäkään huomaa mitäkään viehättävyyttä, olleevatko silmät yksin syynä siihen, vai antavatko heidän yleensä rumat kasvopiirteensä niille sen näön.

Heidän arkipäiväinen pukunsa 011 tavallisesti hyvin yksinkertainen. Avarat housut, sidottuina nauhoilla kiinni sääreen. Samoilla nauhoilla kiinnittää hän anturuksensakin. Valkea paita, liivit, vyö ja lyhyt nuttu, iso lammasnahkainen lakki taikka punainen “fetsi” (turkkilainen pään-peite); siinä miehen puku. Vaimoväet taasen, niinkuin naiset ainakin, koristavat mielellänsä itsensä. Niiden puku on tosin yksinkertainen, lyhyt karkea hame, vaalea kirjava esiliina ja anturukset, mutta hiuksillansa oli naimattomilla naisilla iso tekeminen, iso joukko pieniä palmikkoja, rahoja, helmiä ja muita koristeita pää täynnä. Naineen päätä taasen peitti korkea kankaasta kiedottu myssy. Molemmilla oli rannerenkaita, isoja korvarenkaita, vanhoista rahoista yhteensovitettuja kaula-rengaksia. Emännällä on vyötäisillänsä vyö, jonka pitää kiinni iso solki.

Bulgarialainen asuinhuone on joko puuta taikka palmikkoa ja savea. Siinä on tavallisesti kaksi suojaa, joista ulkopuolinen käytetään keitto- ja asuinhuoneena, usein karja-suojanakin, sisimmäinen makuuhuoneena. Katto peitetään joko oljilla taikka kivilevyillä. Laattiaa ei ole, maa on vaan painettu ja astuttu lujaan. Tulisija on keskellä laattiaa ja katossa on savu-reikä. Seinässä on luukulla suljettavia nelikulmaisia aukkoja, joista päivä pääsee huoneeseen. Öljytyt paperit aukkojen edessä ovat yleisempiä, mutta lasia on vain varakkaimmilla.

Bulgarialaisella ei ole muita työ-aseita kuin puukko ja kirves, joka viimeksi mainittu on hyvin meidän piilikirveemme näköinen. Niillä hän tekee kaikki tarpeensa: huoneensa, puuastiansa, auransa ja rattaansa.

Elantotapansa osoittaa heidän sivistyksensä alhaista kantaa. Mies hoitaa pellon ja karjan; vaimo keittää maissin, leipoo leivän, joka käy sangen yksinkertaisesti: jauhoista tehdään taikina ja siitä muodostetaan iso, mutta ohut kakko. Se lasketaan pellille taikka laakealle kivelle, pannaan tulisijalle ja peitetään kuumalla tuhalla. Ei kulu tuntiakaan niin on kakko valmis. Tätä uudistetaan joka päivä. Maitoa tavataan harvoin ja saadaan joko kutusta taikka puhvelilehmästä. Voita tehdään kutunmaidosta.

Naiset kehräävät lankansa ja kutovat kankaansa vanhanaikuisilla teollisuus-aseilla. Kangas ei ole hienoa, mutta on joskus sievääkin. Itse Bulgarialainen tekee vaatteensa, jalkineensa, nahkansa. Koko kylässä ei ole muuta käsityöläistä kuin seppä. Nahkoja ei parkita niinkuin meillä, niiden valmistustapaa minä en tiedä, sillä minä en joutunut näkemään miten he niitä tekivät, mutta niissä on vielä käytettäissä karvat.

Heidän tapojansa on rauhattomana sota-aikana vaikea huomata. Soturien siellä-olo ei kuitenkaan tykkönään heitä voinut tehdä rauhattomiksi. Päivät kadoksiin toimivat he talous-askareitansa ja illalla kokoontui koko perhe lieden ympärille. Emäntä laittoi iltaruokaa ja miehet istuivat kymärässään piippu hampaissa heidän toimiansa katsellen tuskin mitäkään puhumatta.

Ollessamme eräässä kylässä lähellä Balkania, jouduin näkemään bulgarialaisten häiden loppu-osaa; näin, nimittäin, kuinka morsianta tuotiin uuteen kotoonsa, sulhasensa taloon.

Kävellessäni tiellä eräänä päivänä kuulin jonkinlaista kummallista lauluntapaista melua etäämmällä. Ihmetellen mistä se tulisi, lähdin muutamien kumppanien kanssa kävelemään eteenpäin, eikä aikaakaan niin näkyi väkijoukko tulevan kujaa pitkin vastaamme. Edellä kulki vanha harmaapäinen mies, laulellen, hyppien ja tehden jos jonkinmoisia koukeroisia liikkeitä ruumiillaan ja kantaen kädessänsä kivi-ruukkua. Hänen perässänsä tuli kahden puhvelin vetämät suuren suuret raudoittamattomat vankkurit. Lukija muistanee vielä kertomukseni Rumanialaisten ajokaluista? Nämät olivat ihan samanlaiset. Kumpaisistakin längistä nousi noin parin kyynärän pituinen keppi, jonka päähän oli pantu naisen päähuivi liehumaan. Keppien päitä yhdisti nauha, johon oli kiinnitetty pieniä rautaisia kelloja. Keskelle vankkuria oli asetettu iso kirstu. Sen päälle oli tehty peitosta kuomi, joka kuitenkin oli niin matala, että morsiamen, joka seisoi kirstunsa edessä, täytyi olla pää kymärässä. Hänellä oli huntu silmillä, mutta oli muuten koristettu miten paraiten sopi. Etenkin oli rahoja sovitettu jos jonnekin hänen vaatteihinsa, semmenkin olivat hiukset niitä täynnä. [Turkkilaisten rahoissa on nimittäin reikä syrjässä.] Hänen vaatetuksensa oli semmoinen kuin Bulgarialaisten tavallisesti on. Heijastavan valkeat paidan hijat ja sukat näyttivät sangen sieviltä. Jalkineita hänellä ei ollut. Hänen edessänsä seisoi kaksi tyttöä ja takanansa samoin kaksi, jotka kaikki lauloivat täyttä kurkkua. Nämät tytöt epäilemättäkin tekivät samaa virkaa kuin telturit meillä. Vankkurien perässä marssi jalkaisin noin 30 henkeä, joista, niinkuin jälkeenpäin huomasin, suurin osa oli “kuokka-vieraita”. Matkaa jatkettiin sitten sulhasen talolle, härjät talutettiin tuvan oven eteen, riisuttiin valjaista ja talutettiin pois. Naiset, paitsi morsian, hyppäsivät alas vankkurista, kävivät huoneessa ja toimittivat jotakin, josta emme kuitenkaan viisastuneet. Vieraat, jotka kulkivat perässä, asettuivat seisomaan siten, että vankkurit jäivät heidän ja tuvan oven välille. Mies, joka äsken oli astunut edellä, astui nyt väkijoukkoon ja antoi jokaiselle viini-ryypyn ruukustansa; tätä tehdessä laulaen yhtämittaa. Sittekuin kukin oli saanut ryyppynsä, herkesi mies laulamasta ja jäi väkijoukkoon seisomaan. Eipä aikaakaan, niin tuli vankkurien viereen vanha mies ja vaimo, arvelumme mukaan joko sulhasen taikka morsiamen vanhemmat, ja alkoivat laulellen tanssimaan ja hyppimään vankkurien ympäri. Tätä he uudistivat kaksi kertaa, jonka jälkeen hekin tulivat väkijoukkoon seisomaan. Nyt tuli tuvasta nuori mies, tämä oli sulhanen, kädessä vanha sapeli, jolla hän aika lailla sivalsi oven pieleen ja kääntyi sitten väki-joukon puoleen ja puhui hetken aikaa. Hänkin uudisti puhettansa ja lyömistänsä kaksi kertaa. Pantuansa sapelin pois, kapusi hän katon päälle, jonne tytöt heittivät hänelle valkean liinasen, kaksi kakkoa ja puukon. Liinasen levitti hän syliinsä ja alkoi sitten puhua rupattaen paloitella leipiänsä pienille palaisille. Sitten hän otti liinasen kulmista kiinni, heitti kaikki leivän palaset yht’aikaa väkijoukkoon, jättäen kuitenkin liinasen käteensä. Näistä palasista kiirehti kukin ottamaan yhden, jonka syötyänsä, suurin osa väkeä lähti pois. Minä jäin kuitenkin kumppanineni katsomaan, miten tämä päättyisi. Sittekuin tämä oli tapahtunut, tuli kaksi tyttöä tuvasta, ottivat morsiamen, joka koko ajan oli liikkumattomana seisonut hankalassa asemassansa, syliinsä ja kantoivat hänen sisälle. Sulhanen hyppäsi alas katolta ja parin muun miehen kanssa hinasivat he morsiamen kirstun tupaan. Sinne meni nyt kaikki väkikin perässä.

Mekin päätimme rohkeasti astua tupaan; arvelimme, näet, että sotamiehen vapaus vieraalla maalla, jossa sota oli paraillaan, tässä kohden oli hyväksi käytettävä. Tuvassa oli savi-laattialle levitetty kaksi valkeata vaatetta, jolle tytöt paraikaa kantoivat leipää, kutun juustoa ja ainakin kolmenlajista soppaa. Vieraat istuivat ruokien ympärille ja ristinmerkin tehtyä kiersi viiniruukku taasen hengeltä hengelle. Ainoastaan ensimmäistä soppalajia, jossa oli kanan lihaa, riisi-ryyniä, väskynöitä, rusinoita ja tiesi mitä sekoitusta, minäkin maistoin. Syöminen kävi sangen yksinkertaisesti: leipänsä palasella tuhri kukin soppa-astiaan ja jos sieltä jonkun kappaleen löysi, täytyi heti painaa se peukalollansa leipäänsä vasten, jos tahtoi sitä suuhunsa kuljettaa. Tavantakaa maistettiin ruukusta viiniä.

Kun oli lakattu syömästä, pani kukin piippuunsa tupakkaa ja tuskin olivat ehtineet saada valkeata päälle, tuli morsian, joka ei ollut läsnä aterialla, sisähuoneesta ja istui myös laattialle lähelle sisähuoneen ovea. Nyt oli hän jo pannut huntunsa pois. Niinpian kuin hän oli tullut tupaan kantoivat naiset sinne kaikenlaatuisia tavaroita, joita rupesivat jakelemaan, ensin morsiamelle ja sulhaselle, sitten muillekin vieraalle. Mikä sai huivin, mikä liinasen, mikä paidan j.n.e. Se joka oli lahjan saanut laski sen olallensa, meni sitten morsiamen ja sulhasen eteen, ojensi heille molemmat kätensä, puhui jotakin ja lähti sitten pois.

Me huomasimme että nyt oli lähdön aika tullut, nousimme siis ylös ja lähdimme pois, ensin kuitenkin suomalaisen tapaan sanoen heille: “hyvästi”, johon myös jotakin vastattiin, mutta josta emme mitään ymmärtäneet.

Meillä oli vielä tuoreessa muistossa päivät ennen lokakuun 12:tä päivää, että oikein Jumalaa kiittäen tervehdimme sitä aurinkoista päivää, joka Jeni Barkatsissa heti loisti vastaamme. Tänne jäimme 10:ksi päiväksi. Koko tämän ajan oli päivät mitä kauniimpia. Yöt olivat tosin kylmiä, maa oli aamuisilla huurteessa, ja eräänä yönä oli vesi sangossa teltin edessä jäätynyt, mutta kun päivä oli tunninkin paistanut, oli ilma lämmin ja vilustuneet soturit muuttuivat elävämmiksi niinkuin lumikukka toukokuussa. Kun tulimme Barkatsiin olivat sotamiehet sekä viluisia että märkiä; mutta vaikka seuraavana päivänä aurinko poistikin nämät huolet, jäi kuitenkin ensimmäisiksi päiviksi pahempi vihollinen kärsittäväksi, nimittäin — nälkä. Juuri tämän seurauksena nimittävätkin sotamiehet tämän kylän “nälkä-kyläksi”, ja syytä oli sanoakin niin. Leipää ja suolaa ei ollut ollenkaan, ja vaikka ryhdyttiin mitä tehokkaimpiin keinoihin, siihenkin esim. että koko kylän väestö pantiin leipiä leipomaan, ei se meidän olojamme parantanut. Sillä näitä kuumassa tuhassa paistettuja happamattomia maissikakkuja, ja yhä vaan samaa suolatonta lampaan soppaa kävi tosin niin tuiki nälkäisen väen kuin mekin olimme syöminen, mutta pian tämä ruoka näytti meille terveyttä vihaavan laatunsa. Ripuli ja muu vatsatauti rupesi miehissä ilmestymään. Aika olikin jo täpärällä, kun vihdoin leipää, suolaa ja härkiä tuotiin meille. Kaunis ilma teki parastansa, ja muutaman päivän perästä oli mielen- ja terveyden-tila melkoisesti parantunut. Ja kun eräänä aamuna tieto levisi leiriin, että eräs sotakauppias oli saapunut lähistölle, riensi kaikki, jolla vaan jalkoja oli, täyttä karkua jotenkin huonosti varustetun kuorman luo. Olisihan tässä kuitenkin saanut monet tarpeensa täytetyksi, mutta ei siinä ehtinyt urkkia mitä myyjällä oli; kysymys oli vaan mitä voi saada. Vähässä ajassa oli hän mahdottomiin hintoihin myynyt kaikki varansa ja joka oli saanut palasen juustoa taikka makkaraa vei sen riemu-kulussa teltille.

Leiri-olomme oli muuten hiljaista ja rauhallista. Joka aamu pidettiin lyhyt rukous, ja sitten meni kukin askareillensa. Nuoret, seikkailuja haluavaiset vakoilijamme tekivät yhtämittaa retkiä turkkilaiselle alueelle, josta he toivat mukanansa sotasaaliita, joskus vähän olkia taikka heiniä, toisten viinirypäleitä, jostakusta onnensa nojaan jätetystä viinimäestä, josta he kerran muun muassa saivat käsiinsä satuloitun hevosen, sekä toisten useoita pienen kasvuisia, mutta hyvän-juoksuisia ja kestäviä turkkilaisia hevosia, jotka puoli villissä tilassa liikkuivat meidän leirimme alapuolella olevalla tasangolla. Tämä tasanko ulottui, niinkuin jo sanottiin, muutaman penikulman etelään päin, ja sen lävitse juoksi noin 4 virstaa meistä Wid-virta. Sen takana käy tie Plevnaan, jolla me ensimmäisinä päivinä tähystimillä saatoimme nähdä pitkiä koilliseen päin liikkuvia viivoja, luultavasti turkkilaisia tavarastoja. Jos niin oli, oli siinä monia satoja kuormia. Iltaisin ja öisin näimme turkkilaisia valkeita etäällä meistä, muutamat niistä olivat kohdallansa ja ne loistivat luultavasti Gorni Dubniakista, toisia muuteltiin jokainen yö. Kaikki tämä oli luonnollisesti yhä puheen ja mietteen aineena. Me kyselimme ja arvailimme minne meitä oikeastaan piti vietämän. Näinä päivinä saimme tiedon Muktar-pashan häviöstä ja Wenäjän joukkojen voitoista Kaukaasiassa, jonka tiedon me Bulgariassa, katsellen Balkanin harjuja, jotka etäällä “pilviä pistelit”, sydämmellisellä mielihyvällä ja riemulla otimme vastaan. Sitä toiveellista ja soturillista mieltä, jota tämä voitto-uutinen meissä vaikutti, lisäsi ja elähytti toinenkin samaan aikaan sattunut tapahtuma. Meitä oli siellä koossa 2 tivisjoonaa ja tarkk’ampujaprikaatti sekä tykistöä ja ehkä vielä enempikin väkeä, sillä kaikilla mäillä ja kaikissa laaksoissa paloi iltaisin tuli tulen rinnalla, mutta ei kukaan vielä tietänyt sanoa mitä tuleman piti. Silloin saapui eräänä päivänä kenraali Gurko ja ilmoitti sotureille, että H. M:tinsa oli antanut hänen tehtäväksensä viedä sinne kokoontuneet kaartin joukot vihollista vastaan. Gurkon nimikin jo vaikutti meihin myötäisen tunteen, joka ei vähentynyt, kun näimme sen miehen, josta tämän sodan aikana oli niin paljon kuultu, puhuttu ja kirjoitettu. Kenraalin koko olo osoittihe selvästi sodan leikkiin tottunutta miestä; hän oli ponteva, kylmä, vakaa ja rohkea. Ne toimet, joihin hän heti ryhtyi, herättivät myöskin luottamusta. Niiden pohja-aate oli nähtävästi: Ei alentaa vihollisensa arvoa! Jättää pois kaikki tarpeeton kiire! Vakaisuus ja järjennäinen valmistus! ja kun kaikki on kunnossa, silloin vasta eteenpäin kylmällä mielellä voittoon taikka kuolemaan. Niiden vaivalloisien marssien ja kärsimisien perästä, joita olimme kokeneet, vaikutti meihin kenraali Gurkon läheisyys erinomaisen virkistävästi.

Vielä muutama päivä käytettiin valmistuksiin, joista muun muassa mainittakoon, että nahka-reput nyt jätettiin pois ja kun kaikki oli valmiina, saimme lokakuun 23 p:nä käskyn, kello 1 yöllä lähteä Wid-virran luo, kahlata sen ylitse Sirikovan kylän kohdalla ja sitten kello 6 1/4 alkaa ahdistamaan turkkilaisien varustuksia Gorni Dubniakin kylän luona.

III.
Gorni Dubniakin tappelu.

Me marssimme Jeni Barkatsista, oltuamme siellä niinkuin sanottiin 10 päivää odottamassa 2:sta kaartin jalkaväki-tivisjoonaa, jonka piti Gorni Studenista tulemaan meidän seuraamme täydentämään kaartin joukkoja, joihin nyt kuului 53 pataljoonaa, 27 eskvadroonaa ja noin 150 tykkiä, kaikki kenraali Gurkon komennon alla. Me tunsimme tykönämme, että meidän nyt oli uudistaminen Suomalaisten ikivanhaa soturimainetta, että meidän nyt oli näyttäminen itsemme Narvan, Leipsigin ja Lechin uroiden kunnollisiksi jälkeläisiksi; — että meidän nyt oli osoittaminen, että me taisimme muutakin kuin paraatikentällä itseämme kunnostaa; ja — miksi en sitä tunnustaisi? — vakuuden ja epätiedon tunne valtasi silloin meitä kaikkia. — Ei sentähden, että meihin olisi pelko päässyt vaikuttamaan, ei! — mutta tämmöinen tappelu on usein onnen uhka-peli, jossa pieni arvaamaton väliseikka usein vie paraammatkin tuumat tuhoon. Niinpä täälläkin, — etenkin kun tiedettiin että Gorni Dubniak oli erinomaisen hyvin varustettu linnoitus, että Turkkilaiset tiesivät tämän taistelun määräävän Plevnan kohtalon ja viimeiseksi mahdollisuus, että niinhyvin Osman Plevnasta kuin Sjelket Telish’istä rientäisi Gorni Dubniakin avuksi; asia oli siis arveluttava.

Kello 5 j.p.p. lokakuun 23:ttä päivänä saatiin lähtö-käsky sekä ilmoitus, että kaikki tulet piti sammutettaman kello 7, jolla piti Turkkilaisia harhautettaman; miehille annettiin ryyppy kullekin ja ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi.

Kuu nousi; ilta oli kirkas ja kylmä. Tuolla etäällä etelässä siinti Balkanin lumen peittämät harjanteet, joille laskeuva aurinko loi viimeiset ruusuiset säteensä; äänettömyys oli salaisen tapainen, mutta syvä. — Silloin tällöin kuului etuvartijoiden huudot, etäinen koiran haukunta, taikka tykin ammunta Plevnasta; — kaikki tuntui erämaan tapaisen autiolta ja kolkolta kuun surumielisessä valossa. Siinä merkityksellinen kuva; hävittämätön niinkuin moni muukin, joka kohtaa soturia hänen verisillä retkillänsä.

Ilma oli kylmä ja Wid-virrasta noussut sumu lisäsi sitä yhä. Teltit olivat jo otetut alas ja sen kappaleet annetut miehien kannettaviksi; kaikki oli valmiina; viimeistä “mars!”-sanaa ei vielä vaan sanottu. Sotamiehet istuivat taikka olivat pitkänänsä kytevien puurunkojen ympärillä, hiljaa puhellen keskenänsä. — Kodista paraasta päästä puhuttiin; — “Kyllä nyt olis hyvä olla kotona — mutt’ei auta itku nyt.” — “Saas nähdä kuinka moni mies meidän komppaniassa illallista syö.” — “Jos huomenna onnellisesti loppuu päivä ja Turkkilainen piestään, niin kenraali lupaa ryyppyjä antaa meille.” — “Tokkohan ilmoitetaan vaimolleni, jos minun tappavat?” — j.n.e. Muuten oli rohkeus yleinen — pelkoa ei osoittanut kukaan ja rekryytit (viimeksi palvelukseen tulleet) vähimmin.

Kello tuli vihdoin 1 aamulla. Pataljoona asettui riveihin, upseerit astuivat osastojensa eteen puoli ääneen tervehtien: “hyvää huomenta pojat!” johon hiljaa kuului vastaukseksi: “Jumala varjelkoon herra…”

Vielä muutamia viimeisiä kehoituksia, niinkuin esim.: “älä ammu ennen kuin näet vihollisen jyvän päältä”, — “seuratkaa minua”, y.m., y.m. Siihen saapuivat pataljoonan päällikkö taapinensa ja prikaatin päällikkö kenraali Ellis niinikään taapinensa, ja lyhyen “Isä meidän” perästä kuului vihdoin “mars!” Hiljaa ja vaijeten astuivat miehet viinimäkien ohitse kylän sivua myöden; siellä täällä näkyi tummia varjoja, jotka nopeasti kiitivät edestakaisin: ne olivat kubanilaisia kasakoita ja heidän aseveikkojansa Terek-joen rannoilta — voimakkaan runkoisia, tummissa viltti-kauhtanoissaan, joiden somaa pukua kaunistivat heidän rinnalla kannettavat hopeiset patruuna-säiliönsä, liepeellä koristettu sapelinsa, tikarinsa ja pistoolinsa. — He tulivat ja katosivat yhtä äkkiä, nämät aron pojat, joita ei kukaan vakoilemassa voita.

Tie kävi alaspäin maissipeltojen lävitse, siellä täällä vanhojen nikamaisien tammien ja pähkinäpuiden siimeksessä. Jota enemmän lähenimme Wid-virtaa, sitä enemmän kävi maa mäkiseksi ja epätasaiseksi ja peltojen sijaan ilmestyi nyt pientä tammimetsikköä. Yhtäkkiä näkyi edessämme kaita hopean hohtava viiva, se oli Wid-virta.

Pian olimme ehtineet sen ranta-äyräille, joka melkein pystysuoraan kohosi veden pinnasta muutamia sykliä ylöspäin. Niiden pohjassa vieri virran kirkas vesi tasaisien, kiiltävien kivien ylitse; me kahlasimme sen ylitse. Vettä ei silloin ainakaan ollut erin paljon — ainoasti noin puolitoista jalkaa, mutta ei kahlaaminen sentähden helppoa ollut, sillä kivet joen pohjassa olivat liukkaita. Heti meidän jäljessämme tuli kaartin jalkaväen tykistö — täyttä karkua ajoivat he tykkinsä virran ylitse, niin että vesi roiskui korkealle. Kun me katsoimme taaksemme kohtasi meitä sotamiehen silmälle kaunis näky. Kylästä alaspäin käyvällä tiellä astui kaartin jalkaväki-rykmentit; siellä täällä kiilsi kuutamossa sapeli, tuolla painetti taikka joku kiiltävä tykki; hevoisten hirnunta ja päristäminen, kohiseva virta, hopean hohtavana, ja näiden takana tumma metsikkö, — kaikki vaikutti, että kuva oli viehättävä.

Tuskin olimme tulleet joen ylitse, joka tällä kohden oli noin 40 jalan levyinen, ennenkuin asetuimme taisteluasentoon, valmiina vastustamaan vihollista, jos se ulisi niin uskalias, että rohkenisi hyökätä H. M:tinsa kaartin kimppuun. — Kun tuota ei kuitenkaan vielä ollut odottamistakaan, niin sopii tämän asettamisen pitää vain varovaisuutena; siinä seisottiin noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen ruvettiin astumaan Gorni-Dubniakia kohden. — Upseerit panivat patruunat revolvereihinsa, tarkk’ampujat kunnostivat muutenkin kunnollisia pertaanilaisia tussariansa ja tykkimies pyhkäisi viimeisen tomun kirkkaasta tuliputkesta. — Eteenpäin vaan Sofian ja Plevnan välistä tietä kohden kävi matka sylen korkean maissin lävitse, — Ilma oli ihanaa, vaikka kovin kylmää (kaikissa ojissa ja lätäköissä oli paksu jää). — Tuolla etäällä Plevnan törmien takaa pilkisti jo auringon ensimäiset säteet, jotka vaivalloisesti voivat tunkea sen sumun lävitse, joka yhä vieläkin keijui Wid’in ympärillä.

Me tulimme pian isolle tasangolle, jota pohjoisessa rajoitti etäällä oleva kivitie, lännessä harva metsä, jonka päällitse näimme valkeita savupilviä nousevan: ne olivat ensimmäisistä laukauksista, — Sattumalta tulin katsoneeksi kelloa; se oli silloin 1/8 8 e.pp. Pian käännyimme vasemmalle (länteen) päin, ja olimme silloin asetetut seuraavasti: 1:nen pataljoona (eversti Ebeling’in johdolla), ja meidän (3:mas) pataljoona ensi rivissä, 2:nen pataljoona (eversti Gripenbergin komennolla) ja 4:jäs (kreivi Kleinmichel’in johdolla) toisessa rivissä. Kullakin pataljoonalla oli kaksi komppaniaa edessä ensi rivissä ja varana niille oli heti niiden takana toista kaksi komppaniaa. Sitten, 5 patteria (32 tykkiä) meidän oikealla siivellämme, astui urhea prikaatiimme eteenpäin ahdistamaan vihollista idästä päin, 2:sen kaartin jalkaväkitivisjoonan lähetessä etelästä ja rumanialaisten pohjoisesta. Me lähenimme yhä Turkkilaisten jääkäri-riviä, joka nähtävästi vetäytyi varustuksiinsa; laukaukset kuuluivat joka minuutti yhä selvemmin. — Meidän jääkäri-ketjumme vastasi näihin tervehdyksiin muutamalla yksityisellä ampumisella.

Joutuisan marssin perästä tulimme me noin 1/4 tunnin perästä, tungettuamme orapihlaja-viidan lävitse, suureksi osaksi maissipelloksi raivatulle tasangolle, toisella puolen mainittua metsää, ja nyt kuvautui eteemme sotaisa näky. Meidän oikealla puolellamme, pitkin tietä ajoi täyttä karkua ratsu-tykistöä, kaartin husaareja ja ulaaneja asemillensa, niiden edessä seisoi 4 jalkapatteria, jotka turkkilaisten varustuksiin ampuivat yhden kranaatin toisensa perästä. Vasemmalta puoleltamme läheni isoja, tummia sotajoukkoja samalle päin kuin mekin; niiden tykistö oli jo toimessa ja niillä näkyi olevan hyvä asema pienellä törmällä. Me astuimme nopeasti eteenpäin, jätimme 4:nen pataljoonan tykistömme suojelusväeksi ja pian se jäi ison matkaa meidän jälkeemme. Edessämme näkyi jo selvään turkkilaisten rintavarustukset tarkk’ampujia varten ja niiden takana törmällä niiden päävarustukset. Me riensimme yhä vaan eteenpäin tasangolla… kunnes yht’äkkiä muutamia tunnetuita ääniä kuului — ensimmäiset viholliset luodit vingahtivat ohitsemme. Alussa ne kuitenkin menivät ylitsemme mutta kun olimme ehtineet vielä sata askelta eteenpäin, näin minä jotakin, joka ei milloinkaan mielestäni haihdu; minä näin ensimmäisen meidän miehistä kaatuvan; — hän kaatui muutaman askeleen päästä minusta — luoti tuli vatsaan, mutta hän ei kuitenkaan kuollut heti. Ei tuo poika parka juuri suurin vaikeroinnut mutta hänen suonenvedon tapaisia liikkeitänsä oli tuskastuttavaa katsella. — Ja kuitenkin! — mitäpä vielä sain nähdä tänä muistettavana päivänä!

Ennenkuin aurinko tänä päivänä on laskenut on moni suoni lakannut tykkimästä, moni sydän sykkimästä ja moni sielu sammunut niissä ruumiissa, joiden hengettömiä runkoja tallataan kedolla. Yksi hetki ihmiselämässä on epäilemättäkin määrätty hänen kuolin-hetkeksensä. Mutta se tunti, joka kerran kullekin ihmiselle lyö, näyttäikse selvempänä sille, joka astuu taistelutantereelle, kuin sille, joka järjestetyssä yhteiskunnassa toimii jäljellä olevien päiviensä toimittavia askareita. Äänettöminä kuin varjot kiitävät elämän kaikki muistelmat ihmis-hengen siiman ohitse, sen hyvät ja huonot teot, sen luokse-pyrittävät määrät ja sen pettyneet toivot, sen tyhjät haire-kuvat.

* * * * *

Luotia alkoi jo tulla taajemmin; lyhyt huudahdus silloin tällöin kuului — mutta ei kukaan kääntynyt sen syytä katsomaan — ja turhaa se olisi ollutkin. — — Kummallisen tunteen nämät ensimmäiset luodit antoivat, ainakin minulle; ei se kuitenkaan ollut niin pahanluontoista, kuin minä olin kuvitellut; ehkä oli siihen syynä, että luotien vinkuna oli vanha tuttu pilkkaanampumispaikalta. Pahinta oli kuitenkin alussa nähdä kumppanien kaatuvan vierestä, voimatta niiden kärsimisiä lieventää. —

Me olimme nyt ehtineet pienelle sylen-korkuiselle tammimetsikölle, joka puolikuun muotoisesti ympäröi Gorni Dubniakin eteläistä ja itäistä puolta; siitä oli turkkilaisten varustuksille noin 500-1,000 askelta ja me koimme parain voimin saada suojaa sen pensastoissa. Mutta kun ei koko metsikkö ollut leveämpi kuin noin 40-50 askelta, niin kiitivät luodit estämättä sen lävitse ja täällä moni “urhea soturi” sai tuntuvan muistomerkin.

Kello oli nyt noin 9 e.p.p. — Ilma oli vieläkin erinomaisen kaunis, vaikk’ei juuri lämmin, ja aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä taivaalta. — Meidän osastomme, — etenkin 2:sen tivisjoonan tarkk’ampujat — olivat yhä lähenneet vihollisten etuvarustuksia, tykit paukkuivat yhä tuimemmin ja koko kranaattijoukkoja ammuttiin turkkilaisten varustuksiin, jonne koko vihollisen voima oli vetäynyt.

Kertomustamme on nyt tarpeen keskeyttää selittämällä Gorni Dubniakin varustusten laadun ja vaikka tämän kertomuksen kertoja ainoasti on luvannut jutella mitä yksin koskee Suomen kaartiin, niin on Gorni Dubniakin tappelu liian tärkeä seikka, voidaksemme olla kertomatta sitä kokonaisuudessaan.

Varustukset Gorni Dubniakissa ovat sen kivitien vieressä, joka vie Sofiasta Plevnaan, päävarustus ainoasti muutaman askeleen päässä tiestä ja pienempi samanlainen vähän kauvempana länteenpäin. Varustuksien ala-puolella, jotka ovat rakennetut mäen harjanteelle, mikä ulottuu Plevnaan asti, on Gorni Dubniakin kylä laaksossa, joka äkkiä alenee etelään päin ja siellä muodostaa 8 virstan pituisen tasangon. Nämät varustukset valtaavat siis täydellisesti niiden ympärillä olevan lakeuden. Itään ja kaakkoiseen päin, noin 3-400 askelta varustuksista, tekee pieni tammimetsikkö (josta jo puhuttiin) murteen tässä äärettömässä alassa, jossa 2 penikulman alalla ei mikään muu kuin muutamat pienet kummut estä sen tasaisuutta.

Noin 8 virstaa lounaan päin Gorni Dubniakista on Telish’in kylä, sekin laaksossa. Törmät Plevnaan päin ovat varustetut taidokkaasti, luultavasti ulkomaalaisien insinöörein tekemillä varustuksilla vallan samalla lajilla kuin Gorni Dubniakissakin, ehkä vielä laveammillakin, mutta ei ainakaan sillä voittamattoman linnoituksen huolella ulkonäöltä, jonka tuntijat suovat Gorni Dubniakin varustuksille. Noin 7 tai 8 virstan päässä Gorni Dubniakista Plevnaan päin on taasen turkkilaisia varustuksia Dolni Dubniakin kylän ympärillä.

Täältä eli Plevnan puolelta ahdisti tarkk’ampujaprikaatti, 15 tykin ja 3 kasakka-sotnian [sotnia on sata miestä] kanssa Gorni Dubniak’ia, kun samalla ajalla yksi prikaatti 2:sta kaartin tivisionaa myöskin 16 kanuunan kanssa läheni sitä idästäpäin Gorni Dubniakin ja Tsirikovan kylien välistä ja 2:nen prikaatti samaa tivisjoonaa niinikään 16 tykin kanssa alkoi taistelua Telish’in puolelta. Näiden joukkojen suojeluksena ja lisänä oli yksi prikaatti toista ratsutivisjoonaa tykistöinensä Gornin ja Telish’in välillä. Kaartin jääkäri-rykmentti tykistöinänsä ja ratsuväkinänsä, 4 pataljoonaa, 8 kanuunaa, 7 eskvadroonaa, 3 sotnia kasakoita ja 6 patteria ratsutykistöä kävivät samaan aikaan Telishin kimppuun. Varajoukkona oli vielä 12 pataljoonaa, 13 kanuunaa ja 1 sotnia kasakoita tiellä Tsirikovan ja Krusjevitsan kylien välillä sekä 7 eskvadroonaa 2:sta ratsutivisjoonaa ja 2 ratsutykistön patteria Tsirikovan ja Gorni Dubniakin kylien välissä. Dolni Dubniakin edessä oli vielä 12 eskvadroonaa ja 12 ratsutykistön kanunaa sekä pienempi ratsuväen osuus Rumanian puolelta; Plevnan tielle oli näiden lisäksi vielä asetettu 14 eskvadroonaa ratsuväkeä ja 6 kanunaa. Samaan aikaan läheni Plevnan ja Sofian väliselle tielle 7 sotniaa kasakoita 6 tykin kanssa estämään taikka ainakin viivyttämään avun tuloa Plevnasta.

Tämmöinen oli ohjelma. Kuinka se sitten kaikin puolin täytettiin, todistakoot taitavammat, mutta ainakin saivat kaartin jääkärit, niinkuin puhuttiin varaväen puutteessa jättää Telish’in varustukset, jotka he jo olivat ottaneet ja joka maksoi heille 1,200 miestä, joista useammat suorastaan hakattiin kappaleiksi. Ruumiit olivat vielä jälkeisenä päivänä pitkin kenttää, osaksi peitettyinä mullalla, osaksi verhottomina, mutta eivät turkkilaiset kuitenkaan olleet vanhaan tapaansa niitä silponeet; mutta bulgarialaiset koirat olivat kuitenkin aterioinneet niiden jäännöksistä. Mutta näitä kaikkia näin minä vasta useampia päiviä myöhemmin kuin silmä jo oli tottunut katselemaan sodan kurjuutta.

Tähän otamme nyt osan siitä raportista eli ilmoituksesta, jonka kenraali Gurko antoi länsi-armeijan ylipäällikön sijaiselle kenraali-ajutantti Todleben’ille.

Ensin hän ilmoittaa sotajoukkojen aseman, mutta kun ne jo ovat selitetyt ei siitä ole tarpeen puhua. Sen verran kuitenkin sopii sanoa että oikeata siipeä, joka, niinkuin sanottiin, oli asetettu tielle Plevnaan päin ja johon suomalaisetkin kuuluivat, komensi kenraali majuri Ellis (vanh.) Keskirintaa johti kenraali majuri Tseddeler ja vasenta siipeä komensi kenraali majuri Rosenbach.

“Kello puoli 10 olivat viholliset ympäröityt joka puolelta ja tykistö ohjasi heihin sama-keskisen tulen.

“Vähän jälkeen kello 10 teki eversti Ljubovitski (keskirinnasta) hyökkäyksen itäistä varustusta vastaan. Siitä murhaavasta tulesta huolimatta, jonka viholliset molemmista varustuksista ohjasivat heihin päin, ryntäsivät kaartin kranatöörit vastustamattomalla voimalla eteenpäin ja tunkivat hurraata huutaen varustukseen. Turkkilaiset vetäyivät pää-linnoitukseen. Kranatöörit aikoivat nyt tunkea sinnekin, mutta heitä kohtasi sieltä niin kova tuli, että heidän täytyi jäädä ensiksi ottamaansa varustukseen.

“Toiset keskirinnan joukot riensivät nyt heidän avuksensa; mutta ne eivät vielä voineet saada muuta aikaan kuin että turkkilaiset kaikki ajettiin pää-varustukseen. Tätä tehdessä haavoittuivat keskirinnan päällikkö, kenraali Tseddeler ja eversti Ljubovitski.

“Oikea siipi, joka alkoi liikkeensä noin 1/2 7 aamulla, läheni tiellä Gorni ja Dolni Dubniakin välillä. H. M:tinsa vartiokunnasta tulleet kubanilaiset kasakat, jotka kulkivat tämän siiven etunenässä, puhdistivat seudun kaikista tserkesseistä, jotka olivat läheisyydessä, ja sittenkuin he olivat vallanneet tien, hävittivät he sananlennätin-langan. Kun siiven jalkaväki läheni tietä, kohtasi sitä tykkituli Dolni Dubniakin etuvarustuksista. Jättäen kaartin jääkärirykmentin 2:sen pataljoonan Dolni Dubniak’ia vastaan, suojellaksensa itseänsä siltä puolelta, vei kenraali Ellis prikaattinsa eteenpäin ja asetti sen taistelu-asentoon pantuansa kaksi patteria tielle.

“Keisarillisen perheen tarkk’ampuja-pataljoona kulki oikealla puolella, Suomen kaartin vasemmalla ja keisarin tarkkampujat (1:nen patalj.) olivat varaväkenä.

“Noin 850 syltä päävarustuksesta asettivat molemmat patterit tykkinsä ja rupesivat ampumaan, tarkk’ampujien yhä vaan mennessä eteenpäin, Samassa hetkessä, kuin kaartin kranatörien rynnäkkö oli pakoittanut turkkilaisten jättämään etu-varustuksensa, valloittivat jääkäripataljoonat nämät vallitukset ja alkoivat sieltä ampua vihollisia noin 750-900 askeleen päästä. Jääkärit joutuivat nyt siis omien väkien ja vihollisten välille ja olivat siis vaarassa joutua oman väen ammuttaviksi, jonka tähden niille annettiin käsky lähetä turkkilaisen päälinnoituksen etuvarustuksia. Turkkilaisten hävittävästä tulesta huolimatta, tulivat he melkein vihollisen ulkovarustuksen eteen ja rupesivat ampumaan noin 400 askeleen päästä.

“Kun tähän saakka ainoasti kaksi pataljoonaa oli ollut tulessa, ja toista kahta pidettiin varaväkenä, suojelemaan edellisiä Dolni Dubniakista mahdollisesti tehtävää rynnäkköä vastaan, lähetin minä (Gurko) käskyn 1:selle kaartin jalkaväki-tivisjoonalle asettua tielle, eturintana Dolni Dubniak’ia kohden, ja 1:selle ja 2:selle jääkäri-pataljoonalle käskyn siirtyä lähemmäksi taisteluriviä. Sittenkuin minä olin nämät käskyt antanut, menin itse lähemmäksi turkkilaisten etuvarustuksia tutkimaan päävarustusta ja taistelun tilaa.

“Siellä minulle päivällisen aikaan ilmoitettiin, että kenraali Rosenbach’in kolonna oli ajettu takaisin, sekä että hän ja kenraali parooni Tseddeler olivat haavoitetut. Siellä näin myöskin kaikki esteet, joita keskirinnan oli voittaminen. Oikealle puolelle päin siitä paikasta, jossa minä seisoin, oli rotkotie, joka vei siihen laaksoon, jossa Gorni Dubniakin kylä oli. Koettaen suojella itseänsä sitä luotiruiskuamista vastaan, jota viholliset ohjasivat heihin, kääntyi kolme jääkäri-pataljoonaa, jotka olivat asetetut patterin oikealle puolelle, rotkotien kautta kulkemaan laaksoon päävarustuksen vasemman puolen eteen, Tämän liikkeen seurauksena oli, että patterin ja jääkärien välille oli ilmestynyt iso aukko. Oli siis välttämätöntä täyttää tämä tyhjä paikka. Toiselta puolen oli välttämätöntä hankkia apua keskirinnalle ja vasemmalle siivelle, jotka molemmat olivat kärsineet suurta häviötä. Minä lähetin siis Ismailovan kaartille käskyn astua taisteluriviin; määräsin 2 pataljoonaa astumaan äsken mainittuun tyhjikköön ja lähetin yhden pataljoonan keskirinnan vasemman puolen lisäksi. Sittenkuin olin antanut nämät käskyt, siirryin minä keskirinnan patterille kello 2 j.pp.” (Tässä seuraa kertomus vasemman siiven rynnäköstä, mutta sen olemme jättäneet pois, kosk’ei siinä muuta mainittavampaa tapahtunut kuin että sen rynnäkkö suurella mieshukalla tehtiin turhaksi).

“Silloin olivat jo meidän joukot kaikilta puolin saartaneet vihollisen varustukset. Kello yhdeksästä aamulla oli tuimaa tykkiammuntaa neljältä puolen ohjattu linnoituksen puolustajia kohden. Silloin sain tiedon, että kaartin jääkärirykmentit olivat vetäyneet takaisin Telish’iin päin, jonka tähden oli peljättävää, että vihollinen olisi etelästä päin voinut saada apua. Minä päätin siis, sittekuin Ismailovan kaarti oli ehtinyt äsken määräämilleni paikoille, antaa kaikkien joukkojen rynnätä joka puolelta yhtä aikaa; minä määräsin tämän päättävän liikkeen tapahtumaan kello 3 jälkeen puolenpäivän. Itse minä ilmoitin tämän päätökseni kenraali Brock’ille, joka oli saanut johdatettavaksensa 2:sen kaartin jalkaväki-tivisioonan 1:sen prikaatin, ja lähetin kirjallisen käskyn kenraali Ellis’elle.

“Siksi että kaikki tekisivät rynnäkön yht’aikaa määräsin minä, että kun kaikki joukot olivat ehtineet saada tiedon käskystäni, ammuttaisiin vasemman siiven patterista kolme laukausta merkiksi, että heti sen jälkeen ammuttaisiin keskirinnan ja oikean siiven pattereista myöskin kolme laukausta, jonka jälkeen kaikkein heti piti rynnätä. Minä arvasin, että tämmöinen kaikilta puolin ja lyhyeltä matkalta 100-400 ask. yht’aikaa tehty rynnäkkö onnistuisi hyvin. Kuitenkin annettiin, jostakin arvaamattomasta syystä tämä merkki-ampuminen liian aikasin ennenkuin kaikki käskyt olivat ehtineet perille, oikealta siiveltä, joka siis yksin rupesi ryntäämään.

“Levottomuudella odotin mitä tuleman piti, sillä yht’aikaisen rynnäkön asemesta, tehtäisiin nyt eristettyjä rynnäköitä, joiden onnistumista oli syytä epäillä. Mahdollisuuden mukaan parantaakseni asiaa ja saadakseni apua oikealle siivelle, joka, niinkuin jo sanottiin, oli alkanut rynnäkön, lähetin heti ajutanttia kaikille joukoille ilmoittamaan, ett’eivät enään vartoisi merkkiä vaan rientäisivät oikean siiven avuksi. Niinkuin oli arvattavaakin, tehtiin perättäisin rynnäköitä. Turkkilaisten murhaava tuli esti minkään joukon pääsemästä päävarustukseen asti. Mutta paitsi suomalaista kaarti-rykmenttiä ei mikään joukko vetäynyt takaisin; astuen eteenpäin käyttävät he hyväksensä kaikkea mahdollista suojaa, ja muutamat pääsivät aina 40:nen askelen päähän varustuksesta. Suomalaisen kaartin [ei Suomen kaarti! Tämän väen nimi on Wenäjän kielellä ‘Finljanskij polk.’ Tekijän muistutus.], joka ei löytänyt mitään suojaa edessänsä, oli välttämätön vetäytyä takaisin ja uudestaan asettua sota-asentoon mäen rinteelle.

“Tässä rynnäkössä kaatui suomalaisen kaartin rykmentin päällikkö kenraalimajuri Lavrov, joka urhollisella rohkeudella astui rykmenttinsä eturinnassa, kuolinhaava rinnassaan tantereelle.

“Näiden rynnäkköjen jälkeen, jotka loppuivat noin kello 4:jän aikaan ehtoopäivällä, taukosivat kaikki patterit ampumasta, sillä sotajoukot olivat nyt niin lähellä varustusta, että ne olisivat olleet vaarassa saada kärsiä yhtä paljon kuin vihollisetkin patterin ampumisien seurauksia.

“Oli ihan mahdotonta vetää joukkoja takaisin, voidakseni taasen ruveta ampumaan varustusta tykeillä, sentähden että tämä liike olisi välttämättä tuottanut niille suurta häviötä, mutta ennen kaikkia sentähden, että tämä takapero olisi tehnyt huonon vaikutuksen sotamiesten velvollisuuden tunteelle.

“Minä päätin sentähden jättää joukot asemillensa, ja tehdä uuden rynnäkön pimeän tullessa. Tämän käskyn annettuani, palasin mäelle vastapäätä Gorni Dubniak’ia siellä odottaakseni hämyä. Hirveä, haudan tapainen äänettömyys vallitsi nyt kaikkialla. Pimeän tultua läheni vielä useampi sotajoukko varustusta. Kaksi pataljoonaa Ismailovan kaartista kenraali-majuri Ellis’en (nuor.) johdolla, hiipi sitten kontaten noin 1,500 askelta ja ehtivät aina 50 askeleen päähän varustuksesta. Yht’äkkiä hyökkäsivät joukot eteenpäin ja tunkivat joka puolelta varustukseen. Kirkas liekki, eräästä tulipalosta, joka oli syttynyt vihollisten rintavarustuksessa, teki koko seudun valoisaksi ja ilmoitti sen linnoituksen valloittamisen, jota turkkilaiset niin kauvan ja innokkaasti olivat puolustaneet.

“Huomattuansa, että hänen oli mahdoton kauvemmin tehdä vastarintaa, nosti varustuksen päällikkö, Akmed Hivtsi pasha, valkoisen lipun ja laski sotilainensa aseet.

“Voiton merkit Gorni Dubniakin voitosta ovat yksi pasha, 53 upseeria ja 2,235 haavoittumatonta miestä, suuri rykmentin lippu, neljä isoa kruppilaista tykkiä ja ääretön joukko kivääriä ja sotatarpeita. Etenkin jäi meidän käsiimme suuri joukkio mitalli-kartessia.”

Tämän raportin lopettaa ilmoitus erityisien rykmenttien ja sota-osastojen häviöistä, mutta sen otamme vasta myöhemmin kertoaksemme ja pyydämme nyt kunn. lukijaa palajamaan kanssamme takaisin siihen pieneen tammimetsikköön, johon aamulla kello 10 aikaan jätimme Suomen kaartin ja vastuudesta astumaan Gorni Dubniakin taistelutantereen halki, tällä kertaa kuitenkin yksin Suomalaisten kanssa, muihin silmiänsä luomatta.

* * * * *

Vieläkin oli aamu yhä vaan kylmä, kirkas ja vakaa, mutta itse tanner oli läpi-tunkeumattomaan savupilveen peitettynä, jossa ainoasti salamoiden mukaan kävi päättää varustuksien asemasta. Turkkilaisten tuli oli hirvittävä. Alussa saattoi kuitenkin eroittaa säännöllistä ampumista, mutta jokaista rynnäkön yritystä tehtäissä, taikka jos vain joku pää nostettiin korkeammalle tarkk’ampuja-ketjussa, muuttui säännöllisyys mitä hurjimmaksi ampumiseksi, josta minä en voi heikointakaan kuvitusta antaa. Ajatelkaa 20 minuuttia kestävää taajan taajaa rummun päärrytystä, niin voitte ehkä arvata sitä hurjaa taajuutta, jolla luotia kihisi ympärillämme. Mutta sitä suorastaan persoonallista tunnetta, jonka nämät kuolon soittokunnan soittajaiset meihin vaikuttivat, ette kuitenkaan voi saada. En voinut olla ajattelematta, että jos meidän pojat yksinomaan olisivat olleet tuon raesateen esineinä, mikä hirmustuttava kohtalo niillä olisi ollut. Mutta kaikeksi onneksi ampuivat turkkilaiset yhtä epävakaisesti, kuin taajaan; muuten tuskin ainoakaan meistä olisi päässyt hengissä tältä kentältä.

Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jonka eräs kumppaneistani jälkeenpäin minulle kertoi:

Ollessansa tuossa usein mainitussa metsikössä, rupesi hän ajamaan tupakkaa piippuunsa, mutta sen tehtyänsä huomasi hän, pahaksi onneksensa, ettei hänellä ollutkaan tulta. Tämän seurauksena kysäsi hän ympärillä olevilta eikö keliäkään olisi valkea-neuvoja? Eräs upseeri, joka oli hänestä noin 10 askelta perästä, sanoi itsellänsä olevan, mutta käski kumppanin tulla itse niitä noutamaan (niinkuin upseeri jälkeenpäin oli ilmoittanut: koettaaksensa olisiko tuo kumppani ollut pelkuri). Mies lähti siis, saadaksensa tulta piippuunsa kaupitsemaan henkeänsä kuolemalle, sillä tuskin oli hän noussut seisomaan, ennenkuin taasen alkoi luotia hurjasti vingahdella hänen ympärillänsä; hän teki kuitenkin tehtävänsä ja palasi rauhallisena tupakoiden tilallensa, sinellin liepeissä turkkilaisten tarkk’ampujien antamia muistoja. Täti tekoa älköön suinkaan pidettäkö uhkamielisyytenä, sillä miehessä ei ole sitä luontoa; se osoitti siis ainoasti suomalaisen soturin vankkaa ja rauhaista käytöstä taistelukentälläkin.

Pataljoonamme oikea siipi kulki eteenpäin koko ajan tasankoa pitkin; vasemmalla siivellä oli ensin suojaa tammimetsikössä, mutta päästyänsä siitä ulos kentälle, jolla kuljettiin siten, että juostiin sekaisin eteenpäin noin 10 askelta, jonka jälkeen taasen heittäyttiin pitkäksensä kentälle, ja jossa pidettiin 3 tuuman korkuinen mätäs, taikka korttelin syvyinen syvennys verrattomana suojeluksena. Meidän kaartissamme oli ensimmäisessä ketjurivissä 2:nen ja 3:mas komppania; 1:nen ja 4:jäs komppania oli alussa reservissä, joka nyt ei kuitenkaan ollut samaa kuin olla suojassa tulen takana, päin vastoin tuli luotia sinne ehkä taajemminkin, kuin edessä, sillä turkkilaisten pyssyt kannattivat 3000 askelta. Ei kestänyt kuitenkaan kauvan ennenkuin nekin astuivat ketju-riviin, ja siten oli koko pataljoona tuimimmassa tulessa. Tätä hirmuista kuolon-leikkiä kesti yhtä mittaa kello puoli yhdeksästä kello puoli kuuteen illalla, jonka ajalla suomalaiset olivat osoittaneet lujaa ja lannistamatonta rohkeutta ja miehuutta.

Hämyssä, niinkuin jo ylempänä sanottiin, tuotiin meidänkin pataljoonallemme uusi käsky rynnäkköä tekemään; sotamiehet hiipivät tämän johdosta pimeän suojassa varustuksia kohden ja jo oli muutama aikeessa ruveta kapuamaan varustukselle, kun sen sisästä yht’äkkiä nousi liekkiä ilmaan ja niiden keskellä liehui valkea lippu.

* * * * *

Ajaksi oli nyt teurastus loppunut. Luodit eivät enään suhisseet ruumiilla peitettyä kenttää pitkin, jolla satoja haavoitettuja vielä virui odottaen apua. Verenhohtavana nousi kuu taivaalle, luoden tantereelle kalmaisen valon.

Semmoinen oli Gorni Dubniakin tappelu. — — —

Illalla asettuivat kaikki sotajoukot leiriin entiselle tappokentälle isomman varustuksen ympärille. Täällä näkyi taistelukentän kuva paljaassa todellisuudessaan.

Pitkin, joka taholla oli särjettyjen leikkikalujen lajilla silvottuja ihmis-ruumiita. Monesta rinnasta, avoimesta haavasta juoksee veri. Minne katsotkin, on vastassasi verinen silmä, murrettu pääkallo. Sinä näet maahan painetut, kivussa kammottavaksi tehdyt ihmiskasvot; sen ruumiissa näet usean painetin tekemiä haavoja.

Varustuksen sisässä ja sen ulko-suojuksessa on häviö suurin. Siellä on ruumiita läjässä, toinen toisensa päällä, muserrettuina, verisinä, rikki-ammuttuina. Ulkosuojuksessa oli ainoasti kylmän teräs-aseen tappamia.

Mutta ei ainoasti kuolleita ole sekaisin ja läjissä kentällä. Löytyi haavoitettuja, jotka, viimeisien kärsimisiensä kivussa, kuin eivät saaneet veden-tilkkaa polttavien huultensa kostuttamiseksi, rukoilivat, että ohimenevät olisivat heitä armahtaneet pistämällä painetin heidän rintaansa, mutta tämä oli kuitenkin armeliaisuus, jota oli vaikea osoittaa. — Eläimet olivat seuranneet ihmistä hänen kurjuuteensa. Kokien nousta kahdelle tai kolmelle jääneelle jalallensa, kamppailevat haavoitetut hevoiset, härjät, lampaat ja koiratkin kärsimisiensä kanssa.

Elleivät tunteemme jo tykkönään ole tylstyneet, tunkee meihin voittamaton inhon tunne samalla kuin huomaamme todellisen pieneytemme, voimattomuutemme, kuin huomaamme että olemme ainoasti — ihmisiä; ja ainoa ajatus joka pääsee meihin, on: kirous sodalle!

Turkkilaisten häviö, ottamatta lukuun vangittuja, oli 2000 miestä; näistä melkein kaikki kuolleita. Tserkessiläinen ratsuväki oli viimeiseen mieheen tau’onnut olemasta.

“Ei ole häpeä antautua niin urhoisalle sotaväelle”, sanoi turkkilaisten päällikkö, ojentaessaan miekkaansa kenraali Gurkolle. “Ja minä”, vastasi hän, “pidän kunnianani, kun olen vanginnut niin miehuullisen kenraalin.”

Wenäläisten häviöt olivat: 18 kuollutta upseeria ja 790 miestä; 99 haavoitettua upseeria (niissä kolme kenraaliakin) ja 2,384 sotamiestä. 21 miestä oli kadonnut. Tarkk’ampujapataljoonista oli suomalainen kärsinyt enimmin, siinä oli nimittäin 24 miestä kuollutta sekä 5 upseeria ja 94 miestä haavoittunut. — — —

Minun asiani ei ole tuomita tapahtuneita seikkoja, mutta tuskin voin olla sanomatta, että jonka käden viittauksesta tuhansien ihmisten elämä taikka kuolema riippuu, täytyisi — — — mutta ei, hänen edesvastauksensa on muutenkin liian suuri, ettei olisi oikein hänen takallensa laskea kiveä.

Kenraali Gurkoa on jo tarpeeksi arvosteltu Gorni Dubniakin tappelun johdosta. Kuitenkaan ei hän yksin ollut tapauksien herra. Mutta jos olisi tarkemmin kaikkia enneseikkoja punnittu, olisi ehkä moni isä saanut pitää vanhuutensa päivien turvan ja moni äiti saanut likistää rintaansa vasten rakastetun poikansa, jonka ruumis nyt “Bulgarian aronurmessa maatuu.”

IV.
Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia sekä
Pravetsin tappelu.
Tuskin milloinkaan olen niin levottomasti odottanut aamun tuloa, kuin yöllä Gorni Dubniakin tappelun jälkeen ja se yö olikin hirmuinen. Terveissä vallitsi hiljaisuus, mutta tavan takaa kuului vaikeroivia ääniä, jotka avun puutteessa kituivat kentällä. Kuin vihdoin “aurinkoinen armas” nousi taivaalle, tervehdittiin sen tuloa ilomielin, vaikka sen säteet nyt valaisivat ihmisten hirmuisia kohtaloita ja ihmisen hirmuisimman työn kamalimpia seurauksia. Nyt vasta näyttihe meille taistelu-tanner kurjimmassa alastomuudessaan. Mutta — siitä on jo puhuttu kylliksi, antakaamme lukijoillemme sielunlevähdystä eilisien hirmu-kuvien perästä. — — —

Kaikkien pataljoonain sairashoitojen kantajilla oli nyt kyllin tekemistä. Ei siinä ollut aikaa etsiä miehiä omasta osastosta. Kenen lääkäri taikka haavan-sitoja vaan ensiksi tapasi, se heidän apunsa ensiksi sai. Siinä nyt huomattiin turkkilaisten hurjan ampumisen seurauksia ja vaikutuksia. Ennen olen maininnut, että luotia tuli kuin rakeita, mutta eipä ihmettäkään, sillä, niinkuin jälkeenpäin kuulin, olivat turkkilaiset ampuneet siten, että kahdessa rivissä ollen, takarivi paljaastaan latasi ja eturivi ampui, pitäen tähtäämisen turhana, ja suurimpana tärkeytenä, että lyyjyä vaan sataisi tantereelle.

Sitä myöden kuin haavoittuneet olivat sidotut, sovitettiin niitä vankkureille, niin pitkälle kuin niitä riitti ja lähetettiin Tsirikovan kylään, jossa niiden piti saaman paremman hoidon. Meidän pataljoonassamme kuolleille kumppaneille tehtiin hautasija pieneen metsikköön, tappo-kentän itäpuolella; siellä, nuorien tammien suojassa, pieni yksinkertainen puuristi, jonka hieno, suomeksi tehty, piirros-kirjoitus pian katoo, on ainoa merkki kulkijalle muistuttamassa niistä Pohjolan lapsista, jotka saivat osaksensa uros-kuoleman Bulgarian vieraanvarattomilla aroilla.

Toisetkin joukot olivat hautaamisen puuhassa. Kentälle kaivettiin suuren suuria hautoja ja niihin kantoivat Wenäläiset omiansa ja vangitut turkkilaiset, venäläisten vahtimiesten seuraamina, omia kuolleitansa omiin hautoihinsa.

Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jota jälkeenpäin minulle kerrottiin.

Turkkilaiset olivat jossakin saaneet vangiksi neekerin, ja sen ottivat venäläiset turkkilaisten kanssa vangiksi. Kun nyt turkkilaiset kantoivat ruumiitansa hautaansa, käski venäläinen vahtimies neekerinkin samaan työhön; mutta neekeripä ei huolinutkaan totella. Seuraus tästä oli sivallus selkään, mutta ei sekään auttanut. Wenäläinen löi ja käski, neekeri kielsi ja kärsi, mutta silmäyksillänsä vetosi hän kuitenkin venäläisen armeliaisuuteen. Vasta kun joku upseeri tuli lähelle kielsi hän sotamiehen lyömästä ja neekeriparka pääsi hosurinsa käsistä, kärsien hänkin uskontonsa puolesta. Neekerien uskonto, näet, kieltää heidän koskemasta vierasuskoisen kuolleesen ruumiisen.

Samana päivänä tarkasti ylipäällikkömme kenraali Gurko kaikki kokoontuneet kaartinjoukot ja kiitti heitä heidän urhollisuudestansa edellisen päivän tappelussa.

Lokakuun 26 päivänä jaettiin miehistölle, joka oli asetettu paraatiin kentälle, soiton kaikuessa ensimmäiset Yrjön tähdistön urhollisuuden ristit, joita annettiin kolme joka komppanialle. Miehet saivat itse määrätä kutka olisivat ansiollisimmat ja kelle siis niitä annettaisiin. Ensimmäinen suomalainen, jonka rintaan kenraali Ellis kiinnitti Yrjön ristin, oli ensi komppanian vältvääpeli.

Muutamien päivien kuluttua oli tuo ankara taistelu muuttunut ikäänkuin unelmaksi, mutta se oli kuitenkin unelma, joka ei milloinkaan haihdu sen näkijän silmistä.

Huomio käännettiin nyt Dolni Dubniakia kohden, sittekuin Telish erittäinkin tykistön toimesta lokakuun 25 p:nä oli antaunut. Tarkk’ampuja-prikaatista oli yksi pataljoona joka päivä etuvartiona Dolni Dubniakin läntisellä puolella, 3:mas kaartin tivisjoona teki samaa virkaa sen itä-puolella ja keskirintaa vartijoivat mariopuolalaiset husaarit.

Lokakuun 30 p:na tuli meidän pataljoonamme vuoro astua 1:sen sijaan etuvartioon. Vaihdon piti tapahtuman päivän valjetessa ja niin hiljaa kuin mahdollista, etteivät turkkilaiset sitä huomaisi ja rupeisi meitä ampumaan. Niin vallan hiljaa se ei kuitenkaan onnistunut, sillä he olivat varmaankin huomanneet sen, koska ampuivat muutamia laukauksia; se ei kuitenkaan vaikuttanut pahempaa kuin että yksi meidän miehistämme nimeksi vaan haavoittui. Sittekuin miehet taasen olivat päässeet ampuma-hautoihin taukosi vihollinen ampumasta. Ampumahaudat olivat osaksi aukealla tasangolla osaksi maissipelloissa. Niitä siirrettiin joka yö yhä lähemmäksi ja vihdoin ne jo olivat niin lähellä, että helposti saattoi nähdä vihollisen niitä valmistavan.

Pataljoona vietti yön vartiopaikallansa toiseen aamuun, jolloin 4:jäs pataljoona tuli meidän sijaamme sinne. Prikaatin leiripaikka oli sillä välin siirretty Gorni Dubniakista Dolni Dubniak’iin, jonka tähden pääsimme kävelemästä tuota 8 virstan matkaa edelliselle leirisijallemme. 4:nen pataljoonan perästä tuli vartijaksi ensimmäinen, ja kun sen perästä Moskovan kaartin rykmentin piti tuleman vahtiin, huomattiinkin että turkkilaiset yöllä olivat menneet matkoihinsa ja jättäneet varustuksen ihan puolustuksetta. Sen ottivat siis Wenäläiset haltuunsa, eikä aikaakaan niin istuimme kaikessa rauhassa isomman vallituksen sisässä; niitä oli kolme ja olivat ihan samankaltaisia kuin Gorni Dubniakissa. Sittekuin leiri oli muutettu kylään, oli Gurko tehnyt tehtävänsä mitä koski Plevnan lopullista piirittämistä.

Dolni Dubniak’iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä alkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin tyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin sateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli yksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli yllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada sotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.

Vähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak’iin kiihoitti mieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak’in antauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa Keisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti jälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei ollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin hyvässä kunnossa.

H. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä kunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak’in voitosta, joka oli hänelle tuonut tiedon siitä, ett’ei Hänen kaartinsa ole velttoutunut.

Meidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli suuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti että hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti Ramsayn kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin rykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan. Suomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin päällikkö eversti Procopé.

Marraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen, ja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri, everstiluutnantti Sundman.

Päivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä äkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo, sitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla puhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti kai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä muistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei kuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme, sovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu, kuin — reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja — nukuimme uudestaan.

Joskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta nousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin vakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka pataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten määrätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten “härkä-postiksi”. Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin — kai — ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin teurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä ikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin — virassansa uutterina — valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä kilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän polvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja ampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen todistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja etenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti kielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta koska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin tästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies kahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa paikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden päivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.

Niinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi, kello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa kohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin kolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen vaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin vastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä etelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket vierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin. Lähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui tilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta Plevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.

Pilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me marssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit, saaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden eläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja häviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. — — —

Tuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa kaatuneet kumppanimme lepäävät! — —

Siellä te veikot lepäätte maan povessa. Nuoruutenne ijässä katkaisi kuolon kalpa elämänne langan; verisellä tantereella sammui sydämenne tykkiminen! Levätkööt mullat kepeinä teidän luillanne! Levitköön rauhan hiljainen varjo teidän hautakummuillenne!

Minne kulki meidän tiemme, veikö se meidät kunniaan taikka tappioon, toiko se meille elämän taikka kuoleman? Niiden, jotka täällä lepäsivät, ei enään tarvinnut kohtalollensa tehdä tätä kysymystä, niiden arpa oli jo langennut, he olivat taistelleet miehinä, nyt olivat he saaneet levon.

Päivällisen aikaan ehdimme Telish’in kylään, jossa Sofiaan käyvä tie jakaa sen linnoitukset kahteen osaan. Täällä pari viikkoa ennen kaatuneet henki-jääkärit maatuivat jo suunnattoman suurissa haudoissa, ja turkkilaisetkin olivat jo laahanneet ruumiita kenttää pitkin niiden jalkoihin kiinnitetystä köysi-ansasta jonnekin kuoppaan, kuitenkin niin pitkälle kuin mahdollista kristittyjen “koirien” haudoista.

Pitkin kenttää oli ääretön joukko avaistuja patruuna-laatikoita ja laukaisemattomia patruunia ja pommia sekä kranaatin palasia.

Kummallakin puolen tietä Telish’istä eteenpäin, olivat turkkilaiset jokaiselle törmälle tehneet varustuksia, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjiä, ainakin turkkilaisista, joita Gorni Dubniakin ja Telish’in tappelujen jälkeen helposti oli ajettu etelään päin. Puhuttiin, että jonakuna päivänä Telish’in valloituksen jälkeen, oli varustuksissa Radomirtsan kylän vieressä ollut 12 taaporia [taapori on turkkilaista sotaväkeä, johon kuuluu noin 1000 miestä] turkkilaisia, mutta nähtyänsä yhden eskvadroonan venäläistä ratsuväkeä, olivat he ylen niskojensa pötkineet pakoon, muistamatta hävittää, sotajohdollisessa suhteessa tärkeätä siltaa erään Isker-virran lisä-joen ylitse, joka juoksee tien poikki muutamia satoja askeleita varustuksien ja Radomirtsan kylän eteläpuolella.

Viimeksi mainittuun kylään saavuimme keskiviikkona marraskuun 14:n päivänä illalla; menimme sillan ylitse ja asetuimme leiriin tien vasemmalle puolelle lähelle tuota äsken mainittua virtaa, joka näytti olevan vesi-rikkaampi ja syvempi kuin muut Bulgarian virrat, joiden ylitse olimme kulkeneet, ja jotka juoksevat syvissä äkki-jyrkillä ranta-äyräillä varustetuissa laaksoissa, mutta joissa harvoin kesän aikana näytti olevan vettä enemmän kuin yhden jalan syvyyteen.

Pataljoona jäi Radomirtsaan yhdeksi päiväksi, mutta trossi oli määrätty täällä viettämään useamman viikon. Pataljoonaa seurasi: yhdet sairasvaunut, lasarettitavarain kuorma, kahdet vaunut muonavarojen tarpeeksi ja yksi kuorma vallitus-aseita. Kahden hevosen selkään sovitettiin patruuna-varat. Niin kutsuttu iso trossi sai käskyn asettautua vaunuvarustukseen. Kun nyt oli kiito-marssi alkava, käskettiin tänne jättää kaikki vähemmin sairaat. Trossiin jääneiden sairaittein lukumäärä nousi sataan (100) mieheen. Tämä sotavoimien vähennys rupesi jo arveluttamaan, etenkin kun jo Dolni Dubniak’issa ollessamme jokainen päivä vietiin lasarettiin 4 ja 5 miestä; lopulta jo useampiakin. Kuolleet ja haavoitetut nousivat jo sataan, eikä siis ihmettä, jos rivit harvenivat; harvassa komppaniassa oli enään sataa enempää sotaan kelvollista miestä.

Radomirtsassa ollessamme näin hirveän tapauksen: Bulgarialainen näki erään, luultavasti sattumalta kylään tulleen, turkkilaisvaimon kävelevän tiellä. Bulgarialainen alkoi heti juosta hänen perässänsä, ja saavutettuansa hänet löi hän häntä niin että vaimo kuoliaana kaatui hänen eteensä. Syyksi käytökseensä sanoi bulgarialainen, että tuolla muslemi-vaimolla oli aikomus polttaa heidän kylänsä, mutta oikea syy oli ehkä helpoin löytää tuossa vanhassa jutussa sorrosta ja kostosta.

Miehille annettiin korppuja 8:ksi päiväksi ja aamulla marraskuun 16 päivänä alkoi prikaatti marssimaan Petrevenin kylää kohden, kreivi Shuvalov’in joukkojen etuväkenä.

Kivitietä myöden oli helppo ja hauska kulkea, etenkin kun ilma oli mitä suotuisinta. Seutu kävi yhä kauniimmaksi jota Iähemmälle tulimme Balkan’in sivuharjanteita. Lukovitsin kylän kohdalla käy tie ihan virran rantaa myöden korkean ja ahtaan vuori-solan lävitse: tästä kuljimme noin puolipäivän aikaan. Pitkin virran rantaa oli kyliä ja myllyjä, joita viimeksi mainittuja käytettiin sodan tarpeiksi.

Kun Moskovan kaartin rykmentti oli saapunut kylään, oli päällikkö huomattuansa väkensä olevan leivättä, heti jauhattanut jauhoja, joka ei ollutkaan vaikeata, koska maa täällä on sangen viljavaa.

Jota enemmän lähenimme vuoristoa, sitä silmään pistävämmäksi kävi eroitus vuorelaisen ja alankolaisen Bulgarialaisen välillä. Edellisessä osoittihe suurempi avomielisyys, ystävällisyys, rehellisyys ja luotettavaisuus. Lukovitsin kylässä toivat asukkaat pyytämättämme meille ensikerran Bulgariassa ollessamme, leipää ja muita tarpeita. 16:nen päivän illalla saavuimme Petrevenin kylään ja jatkoimme seuraavana päivänä (marraskuun 17:nä p:nä) Jablonitsan kylään, johon jäimme useaksi päiväksi. Telttimme asetettiin paikan korkeimman vuoren juurelle. Niinkuin jo ennenkin oli tapahtunut, saimme käskyn tännekin panna kuntoon varustetun talvileirin. Sopivista vallituspaikoista ei ollut puutetta, ja eipä aikaakaan niin olimme vähällä työllä muuttaneet nuot paikat mainioiksi puolustus-asemoiksi.

Marraskuun 18 päivänä tuli Gurko seuroinensa ja taapinensa kylään, ja sill’aikaa kuin leirissä huhuiltiin talvehtimisesta täällä, maa-kojujen rakentamisesta y.m., harkitsi hän ohjelmaa eteenpäin menemisellemme.

Sotajoukkoja seuranneet sotakauppiaat luulivat ehkä myöskin että tänne jäätäisiin hyvänmoiseksi ajaksi, koska nekin juuri olivat alkamaisillansa tehdä itsellensä kunnollisempia kauppa-puotia.

Täällä yhtyi kaartin joukkoihin Pskovin ja Welikolutskin armejarykmentit, jotka olivat olleet Tetevettia valloittamassa. Nyt vasta koko sodan ajalla yhdyimme ensikerran venäläisen armeija-soturin kanssa. Niistä ei voi sanoa muuta kuin kiitettävää, sekä urhoollisuutensa, että käytöksensäkin puolesta.

Meidän oloamme täällä kaunisti erinomaisen ihana ilma, joka yhteydessä seudun kolkon vuorelaissulouden kanssa vaikutti sen, ettei aika täällä tuntunut pitkältä.

Marraskuun 21 p:nä ilmoitettiin meille Gurkon käsky, jonka mukaan prikaatin seuraavana päivänä piti marssiman Osikovan kylään yhdistymään Moskovan rykmenttiin ja sitten sen kanssa ahdistamaan Pravetsin kylän lähelle tehtyjä turkkilaisia varustuksia, samalla aikaa kun toisen osan Gurkon johdon alle kuuluvista joukoista piti valloittaman Etropolin.

Niiden käskyjen mukaan piti kreivi Shuvalovin johtaman taistelua Pravetsia vastaan, ja kenraali Dandeville’n ahdistaman Etropolia, hän oli saanut käskyn, että heti, jos turkkilaiset osoittivat horjuvaisuutta, tehdä rynnäkön.

Kreivi Shuvalov’in joukko oli jaettu kahteen kolonnaan, joista ensimmäinen asetettiin vihollisen eturintaa vastaan ja jota komensi kenraali Ellis (vanh.): tähän kolonnaan kuului 6 pataljoonaa (niissä meidänkin) 300 kasakkaa ja 14 tykkiä. Toinen kolonna, kenraali Rauch’in johdolla kiersi vihollisen vasemman siiven ja ahdisti sitä takaapäin; siihen kuului 6 pataljoonaa, 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pienempi sota-kaivaja-komanto.

Illalla marraskuun 22 p:nä yhdyimme Moskovan rykmenttiin Osikovassa ja ikäänkuin huominen päivä olisi ollut samanlainen kuin muutkin, nukkuivat miehet;sangen rauhallisina, huolimatta harkitakaan miten tuo huominen loppuisi. Se ei enään ollut mitään uutta ojentaa murha-asetta ihmistä kohtaan, se oli nyt jo muuttunut pelkäksi viran täyttämiseksi, ja juuri sentähden ei sitä pidetty niin tärkeänä asiana, että sentähden olisimme sallineet ajattelemisiemme ryöstää meiltä tarpeellisen unen. Myöhemmin kuin oikein tarkoin rupesimme harkitsemaan sekä omaa että esim. Bulgarialaisten kohtaloa syttyi meissä viha vihollistamme kohtaan ja se silloin elähytti meidän taistelu-intoamme. Vaikka me nytkin jo esim. juuri samassa kylässä, jossa olimme, näimme turkkilaisten hirmu-töiden seurauksia, eivät ne meihin vielä koskeneet. Niinkuin nytkin, nukuimme me vaan rauhallisesti, jättäen huomisen päivän tehtävät huomiseksi.

Seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän lähdettiin liikkeelle ja kuljettuamme tunnin kivitietä myöden, pysähdyttiin, kunnes päälliköt ehtisivät määrätä mihin paikkoihin meidät asettaisivat.

Vähäisen ajan perästä vietiin meitä eteenpäin ja levitettynä jääkäri-ketjulle annettiin jalkaväen tehtäväksi poistaa viholliset niiltä seuduilta joihin saattoi päästä.

Pravetsin tappelu oli määräävä ken kivitien herraksi tulisi. Kivitie tekee sillä kohdalla äkkinäisiä käänteitä, ylös- ja alas-mäkiä ja käy tammia kasvavien vuorien välissä. Oikealla puolen tietä oli vihollinen tehnyt tärkeimmät ja, voimme sanoa, erittäinkin tärkeät puolustus-varustukset; näitä hän puolustikin innokkaasti, jättäen vasemmalla puolen tietä olevat puolustuskeinot helposti meidän valtaamme, Turkkilaisten päävarustukset olivat erinomaisen säntillisesti rakennetut ja vieläpä huolellisesti valitulle paikallekin, sillä, vaikka, niinkuin sanottiin, tie kulki monissa mutkissa, saattoi niistä ampua mille puolelle tahansa, ilman että ahdistajilla oli juuri mainittavaa suojaa.

Kun jälkeenpäin tarkemmin otti huomataksensa kaikkia näitä seikkoja, on vaikea käsittää miten marssi tällä tiellä oli mahdollista ja ihan mahdottomana voi pitää noiden varustuksien valloittamista, jotka rakennettuina tuonne korkealle vuorien kukkuloille, näyttivät ikäänkuin keijuvan pilvissä. Osman pashakin oli sanonut kun hän Plevnan antaumisen jälkeen sai tiedon Pravetsin antaumisesta, ettei hän ensin sitä uskonut, mutta kun se hänelle vakuutettiin sanoi hän: “sitä en ymmärrä! Onhan se ihan mahdotonta.” Mutta se ei ollutkaan mahdotonta; Pravetsi joutui kumminkin Wenäläisten valtaan.

Pataljoona oli tosin levitettynä jääkäriketjulle, mutta, kun ei kenraali Rauch’in osastoa kuulunut tulevaksi takaapäin turkkilaisten selkään, ei meidän puoliselle jalkaväelle annettu lähenemisen käskyä.

Tykillä ampuminen oli siis ensimäisen tappelupäivän (marraskuun 23 päivän) pää-asia.

Pimeän tullessa annettiin miehille käsky hinata kahta nelinaulaista tykkiä korkealle mäelle.

Samana yönä tehtiin patteri kahdeksalle tykille tien oikealle puolelle, vastapäätä vihollisen varustuksia. Tämän uuden patterin lähelle oli koottu prikaatimme päällikön teltti. Kreivi Shuvalov oli sill’aikaa saanut kenraali Rauchilta tiedon, että häntä oli matkallansa häirinnyt niin suuret kulku-esteet, että hänen oli välttämätön pysähtyä kolonnansa kanssa yöksi noin 4 taikka 5 virstaa Pravetsista. Tämän johdosta käskettiin herjetä ampumasta kello 3:meen aamulla. Edellinen osa yötä tulisi siis levolliseksi.

Tässä on nyt ehkä sopivaa seurata kenraali Rauch’in kolonnan matkaa, sill’aikaa kuin Elliksen joukot lepäsivät Rauch’ia odottaen.

Kenraali Rauch’in kolonna, johon, niinkuin jo on mainittu, kuului 6 pataljoonaa, (niissä Semenovan kaartinrykmentti, jonka päällikkönä oli Suomen kaartin entinen komentaja, kenraali Ramsay), 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pieni komanto sotakaivajia, lähti Jablonitsasta Wedrar’in ja Kalugarovon kylien kautta, kääntyen viimeksi mainitusta kylästä suoraan etelään päin ja pientä joki-laaksoa myöden piti sen lähenemän Pravetsin varustuksien lounaista puolta. Rauch sanoo raportissansa: “Arvaamattomia esteitä ja hankaluuksia oli meidän voittaminen matkallamme vuorien ylitte. Käyden yhdeltä kukkulalta toiselle, kiertäen syvien rotkojen reunoja pitkin, muuttui tie usein poluksi, joka katosi tammimetsiin ja pensaikkoihin, jotka tällä osalla Balkania peittävät sen rotkoisia mäkiä. Sotakaivaja-komannon täytyi tehdä tietä semmoiseksi, että sille rohkeni astua, mutta kuin kaikki laukaiseminen oli kielletty, kävi niidenkin työ milt’ei mahdottomaksi. Taajojen pilvien keskellä ja sentähden hämyisessä ilmassa kuljetettiin tykistöä syvien rotkojen äyräitä pitkin ja tässä tapahtuikin, jalkaväen kaikista ponnistuksista huolimatta, että kahdet ampuma-varavaunut liitivät tieltä ja vieden yhden hevosen mukanansa syöksyivät rotkoon. Marssin aikana kuoli kaksi sotamiestä liiallisesta ponnistuksesta —.”

Yön aikaan kuljetettiin kaartin jääkäriketjua yhä lähemmäksi, niin että se kello kolmen aikaan, kun ampuminen taasen alkoi, oli niin lähellä turkkilaisia että ainoasti pieni laakso eroitti sen niistä. Pataljoonan sota-historiassa on tämä yö mainittu senkin tähden, että silloin saapui pataljoonaan eräs vapaehtoinen upseeri, joka Wenäjän sota-hallitukselta oli pyytänyt ja saanut luvan palvella Suomen kaartissa. Tämä oli luutnantti Norjan tarkk’ampuja-prikaatissa Sofus Kristensen, joka heti rupesi sotapalvelukseen. Hän määrättiin pataljoonan päällikön käskyläis-upseeriksi; muuten hän luettiin kolmanteen komppaniaan kuuluvaksi.

Päivän valjetessa alkoi tykistö taasen ampumistansa uusista pattereistansa. Kreivi Shuvalov’in jääkäri-rivissä oli silloin: vasemmalla siivellä Moskovan rykmentin neljä pataljoonaa, keskirinnassa suomalaiset ja oikealla siivellä 2:nen tarkk’ampuja-pataljoona. Varaväkenä oli ensin 1 pataljoona Pskovin rykmenttiä, mutta jo aamulla lähetettiin se vasemman siiven lisäksi, sitten kuin sen sijaan ensin oli tullut 1 pataljoona Ismailovan rykmentistä, jonka toinen pataljoona oli ollut oikean siiven lisänä.

Koska vihollisen patterit olivat tehdyt sala-pattereiksi, ei tarkk’ampujien ampuminen ensin vaikuttanut juuri mitään, ennenkuin saatettiin arvata, kuinka pitkä matka oli vihollisen ja jääkäri-ketjun välillä; sillä sitten asetettiin pyssyn sihti (jota nimittäin käy siirtäminen) matkan mukaan ja nyt vasta oikea tarkkaan ampuminen alkoi; niin pian kuin vihollinen kohotti päätänsä vallin ylitse sai hän vetää sen verisenä takaisin. Tammimetsä tarjosi meille suojaa ja kuin turkkilaiset täälläkin ampuivat vanhaan totuttuun tapaansa umpimähkään, ei meidän puolelle juuri sanottavaa vahinkoa tullut. Niin pian kuin ketjurivi läheni, ampuivat törähyttivät viholliset, niin että kuori lähti puista ja oksia lenteli pyrynä maahan.

Kranaattituli olisi voinut olla paljoa turmiollisempi, jos vihollinen olisi ampunut vähän hajallisemmasti, mutta kun he aina tähtäsivät samaan paikkaan oli sitä lopulta jo helppo väistää; joskus juuri muutti se suuntaa ja silloin saimme katsoa eteemme. Salapattereista, joissa ei näkynyt ainoatakaan miestä, lakattiin aina vähän väliltä ampumasta, jonka tähden useat luulivat että vihollinen oli pötkinyt tiehensä. Kreivi Shuvalov’kin lähetti ajutanttinsa suomalaisten jääkäri-ketjulle, joka oli ihan vihollisten varustusta vastapäätä, kysymään, oliko vihollinen todellakin jättänyt asemansa. Päällikkö vastasi ett’ei siinä luulossa ollut perää, mutta sitä ei uskottu; päin vastoin lähetettiin yksi pataljoona astumaan varustusta kohden, mutta tuskin oli se vielä ehtinyt kivitiellekään ennenkuin alkoi samasta patterista läikyä tervetuliaisia niitä vastaan, pataljoona palasi kiiruimman kautta takaisin ja kyllä jo uskottiin että turkkilaiset olivat valveillansa. Rauch’in kolonnaa ruvettiin jo malttamattomuudella odottamaan, mutta ei siitä vieläkään mitään kuulunut. Ampumista jatkettiin koko päivän.

Puolipäivän aikaan nähtiin isohkon jalkaväkijoukon lähenevän turkkilaisten vasenta siipeä. Sen luulimme ensin olevan Rauch’in joukkoa, mutta eipä aikaakaan, niin saimme tiedon että se olikin turkkilaista apuväkeä, jonka piti meidän oikean siipemme kautta kiertämän meidän taaksemme.

Juuri tämän tapahtuessa haavoittui yksi upseeristamme vänrikki Brunou, joka jo keväällä oli H. M:tinsa keisarin vartioväessä vapaehtoisena alaupseerina tullut sota-tantereelle ja oli osoittamastansa urhollisuudesta Tonavan ylimenossa, Keisarin omasta kädestä saatuansa Yrjön ristin, koroitettu upseeriksi Suomen kaartin pataljoonaan, jonne hän oli tullut jo ennenkuin tulimme Gorni Dubniak’iin. Täällä Pravetsissa ammuttiin hänen molempien sääriensä lävitse, niin että hänen täytyi jäädä pataljoonan jälkeen. Muuta upseeria ei haavoittunutkaan Suomen pataljoonasta eikä sotamiehiäkään haavoittunut muuta kuin kaksi miestä, 1 ensimmäisestä, H. Korkeutensa komppaniasta ja 1 neljännestä.

Samaan aikaan kun nämät turkkilais-joukot lähenivät vihollisen vasemmalta siiveltä, tuli tieto, että kuusi turkkilaista kolonnaa läheni sekä vasenta että oikeata siipeämme kohden. Näiden tietojen johdosta käski Shuvalov yhden pataljoonan varaväestä muutaman kanuunan kanssa asettua oikean siipemme avuksi juuri tien mutkaan, niin että tämän apuväen keskirinta olisi meidän oikean siipemme sivua kohden. tämä määräys saattoi matkaan, etteivät turkkilaiset enään voineet ainakaan vastustamatta päästä taaksemne. Ehtoopäivällä saapui Gurko itse meidän korkeimmasta asemastamme tarkastamaan taistelua.

Miellyttävää oli nähdä miten hän aina oli yhtä suuressa vaarassa kuin väkensäkin, eikä etsinyt itsellensä parempaa paikkaa kuin hän oli määrännyt sotamiehellensäkään.

Hän käski itse kahta komppaniaa suomalaisesta kaartinrykmentistä [ei Suomen kaarti] hinaamaan kahta kanuunaa eräälle korkealle mäelle ja pitkin koko taisteluriviä lisättiin ampumista. Vihollinenkin rupesi ampumaan yhä vilkkaammin ja lähettipä se muutaman tervehdyksen sillekin kukkulalle, jolla Gurko istui hevosensa selässä. Hänen seuransa tuli levottomaksi, mutta hän itse jatkoi vaan katselemistansa ja sanoi sangen levollisesti: “No, jopa vihdoin löysivät meidätkin.”

Jota enemmän päivä läheni loppuansa sitä levottomammasti ruvettiin Rauch’ia odottamaan. Vihollisen äsken mainittujen liikkeitten tähden kävi tilamme arveluttavaksi ja päälliköille mahtoivat nämät hetket tuntua tuskastuttavan pitkiltä. Jo alkoi hämärtää, kun vilkasta ampumista ja kaikuvia hurrahuutoja alkoi kuulua vihollisten varustuksista. Nämät todistivat kenraali Rauch’in tuloa. Keskirinnan joukkojen ei sopinut juuri mitään nyt enään tehdä; ainoasti Moskovan rykmentti vasemmalla siivellämme, joka jo koko ehtopäivän oli ollut alhaalla laaksossa, ehti auttamaan semenovlaisia, jotka par’aikaa temmelsivät vihollisen kanssa tuolla ylhäällä. Tosin annettiin käsky ryntäämiseen, mutta kauvemmaksi emme päässeet kuin tuon jo ennen mainitun pystysuoran vuoriseinän juurelle. Pimeä ja luonnon tekemät esteet kielsivät meidän menemästä edemmäksi ja tarpeetonta se olikin; sillä kun vihollinen huomasi, että hänen takanansakin oli väkeä, herkesi luultavasti sen ajatusvoima tekemästä virkaa, sillä huolimatta kaikista hyvistä puolistansa, teki se joutuisaa pakoa Orhaniaa kohden jättäen leirin varoinensa, aseinensa venäläisten käsiin. Ja näin olivat Pravetsin voittamattomiksi sanotut ja todellakin voittamattoman näköiset varustukset valloitetut verraten pienellä mieshukalla.

Kenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300 kasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia valloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor’in ohitse, asettui hän Kaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien yhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei Etropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli turkkilaisten varustuksien takana.

Samalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg’in prinssin johdolla
Isker-laakson oikeata puolta.
Sittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset etuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin leiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta pakoitettiin ahdistamalla yht’aikaa heidän keskirintaansa ja molempia siipiänsä, pakenemaan Arab-Konak’ia kohden.

Ensimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei onnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi muitakin tietoja.

Pskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän leirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka olivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että turkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät sentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja töytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle, jotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa. Nostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea ajaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin näkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan sotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa kolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei hän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat lähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, ett’eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan kaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet perille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien, innokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja peräytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa. Silloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa, varustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin heittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat kiiruhtaneet miesparoilta silpomaan — — —.

Toisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.

Näin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa toisistansa riippuvat Pravets’in ja Etropol’in varustuksien valloitus, ja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien herroiksi. — — —

Taistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen törmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo aamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja pian lepäsimme nukkumatin helmoissa.

Seuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä vieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää, ryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän yö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen sotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin joutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä tyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas lähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle puolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne asumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja 4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut tuotiin tämän vuoren juurelle.

Täällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten lunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta; sotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä kaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin saimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi, ruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle kaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä ei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja sivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan, niin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja tämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme siellä jotensakin välttäväksi.

Radomirtsassa meille annetut leivät, joiden piti kestämän kahdeksan päivää, olivat jo, niinkuin sanottiin, loppuneet toisena tappelu-päivänä. Sentähden ryhtyivät sotamiehet pyytämään lisää, mutta saivatkin vastaukseksi, ettei vielä ollut kahdeksaa päivää kulunut, jonka tähden sotamiehet saisivat hankkia mistä saivat. Minäkin lähdin siis muutaman kumppanin kanssa läheisiin kyliin, mutta siellä nostivatkin bulgarialais-ukot pystyn, ilmoittaen ett’ei heillä muka ollut mitään. Kun olimme turhaan käyneet useassa paikassa, ei ollut muuta tehtävänä kuin tutkia olivatko ukot puhuneet totta. Tuumasta toimeen. Kirstun kannet auki, muona-aitat samoin; ja me löysimmekin todella ruokaa kyliin. Mutta kun niitä rupesimme kokoomaan niin, kas siitä elämä. Ukot vakuuttivat Jumalan kautta kuolevansa nälkään, jos heidän kakkonsa vietäisiin ja eukot, nepä vasta rymäkän soittivat; emme ymmärtäneet puoliakaan heidän puheistansa, mutta emme sillä niin suurin väliäkään pitäneet. Arvattuamme näiden ruoka-varojen arvon, panimme ukon käteen rahaa ja lähdimme pois, eukko perässämme rupattaen ainakin puolen virstaa, jolloin hän vihdoin palasi takaisin, kuitenkin taukomatta “suutansa pruukaamasta”.

Olostamme tällä vuorella, jolla olimme 1000 jalkaa korkeammalla kuin turkkilaiset, mainittakoon vielä, ett’ei ylhäällä mäellä ollut veden tilkkaakaan saatavana, jonka tähden meidän täytyi kulkea virstan alas sen juurelle sitä noutamaan, ja tien huonouden tähden tapahtui usein, että kun mies oli saanut vaskipullonsa täyteen vettä ja päässyt puolen matkaa ylöspäin, meni hän koreastikin nurin niskoinsa ja vesi — maahan. Mitäs siis muuta kuin uutta noutamaan ja takaisin tullessa pitämään tarkkaa huolta, ett’eivät “alammaiset” pettäisi kannettavaansa. Kaksi sotamiestä, jotka Pravetsin varustuksissa olivat saaneet käsiinsä pienen noin 10 kannua vetävän tynnyrin eli ankkurin eli miksi sen sanoisin, alkoivat sillä kantaa vettä vuorelle, mutta ottivat myös palkkiota vaivoistansa, sillä jos joku tahtoi heiltä vaski-pullonsa vettä täyteen sai hän maksaa siitä 5 ja vieläpä 10:kin kopeikkaa, jonka summan monikin maksoi mielellänsä, kuin ei tarvinnut kavuta tuota vihattua mäkeä ylös ja alas.

Meidän asemastamme oli lavea näköala Balkaneihin päin. Edessämme oli Orhanian laakso ja siinä samanniminen kaupunki, kyliä, vainioita ja niiden keskellä Bebresjan kiertelevä joki. Kun turkkilaisten varustukset sekä Orhaniassa että myös Wratsjes’in kylän kohdalla olivat rakennetut toinen toisensa ylipuolelle vuoren rinteelle, saattoi niitä helposti, etenkin tähystimellä eroittaa. Pitkin niiden ympärillä oli vihollisen telttiä pystytettyinä.

Kaikilla Orhanian ympärillä olevilla vuorilla oli turkkilaisten varustuksia ja paikka olikin tärkeä sen tähden, että siitä kulki tie Balkanien ylitse Sofia-laaksoon. Kaikkia varustuksia yhdisti hyvin tehdyt tiet. Kuinka paljon puolustajia niissä oikeastaan oli, ei niin tarkoin tiedetä, mutta kyllä seutu oli varustettu hyvin Plevnan tapaan, jota pienempi väestö puolusti kolmen vertaista ahdistajaa vastaan.

Niinkuin jo sanottiin oli Etropol joutunut kenraali Dandevillen käsiin marraskuun 25 päivänä ja jo seuraavana päivänä käski Gurko saman kenraalin 3:nen armeija-tivisjoonan 2:sen prikaatin, kahden ison tykin ja yhden patterin sekä erään rakuuna-rykmentin ja yhden sotakaivaja-komppanian kanssa valloittaa Wratsjesin vuori-solan. Jo 27 päivänä lähti hän matkalle, aikoen samalla hyökätä vihollisen päälle Sjandornik’in ja Arab-Konak’in luona. Neljän asteen pakkasessa hinasi jalkaväki tykkiä liukasta, jäätikköistä vuoritietä myöden sopiville asemoille ja taistelu alkoi.

Saatuansa tästä tiedon, lähetti kenraali Ellis Moskovan kaartin rykmentin valloittamaan Orhaniata samana päivänä, kun Dandeville oli ajanut vihollisen Sjandomik’iin ja Arab-Konak’iin. Kun turkkilaiset Wratsjesissa pelkäsivät että he tämän liikkeen kautta eroitettaisiin pää-joukoistansa, peräytyivät Wratsjesista, jonka venäläiset heti valtasivat. Kenraali Ellis vei nyt osastonsa (Moskovan rykmentin ja tarkk’ampujaprikaatin) eteenpäin kivitieltä ahdistamaan Arab-Konakia ja Sjandornikia oikealta puolen samalla kun Dandeville hätyytti niitä vasemmalta puolen.

Yöllä 29 päivää vastaan saimme käskyn laahata tykkiä alas Pravets’ista, jonne ne sitten tappelun olivat jääneet ja kuljettaa niitä Wratsjes’iin, samalla kun toinen osasto kulki lähemmäksi vihollisen kimppuun. Tämä käsky ei ollut meille oikein tervetullut, sillä mekin olisimme taasen tahtoneet päästä “miekan mittelöhön”, mutta totella täytyi. Päivä oli erinomaisen kaunis vaikka vähän kylmä; hyvään aikaan ehtoopäivällä ehdimme Wratsjes’in kylään, johon jäimme yöksi ennen mainitun Bebresja-joen rannalle.

Kun puolipäivän aikaan kuljimme Orhanian lävitse, kuulimme kellon soittoa jostakin pienestä bulgarilaiskirkosta; tämä tapahtui ensikerran Tonavan eteläpuolella ollessamme. Se vei ajatuksemme kotiimme, jossa usein jonakin kauniina lauvantai-iltana hartaudella kuultelimme kirkonkellon soittoa koto-pitäjissämme. Enemmän kuin mikään suoranainen puhe vaikutti tämmöinen muistelma, että jouduimme mietteihin, jotka olivat vähällä tykkönään meidät vallata; nämät kellon säveletkin semmoiseen ajatukseen veivät ja minä luulen että ne tunteet, joita nämä ajatukset herättivät, saattaa nimittää — kodin-kaipuuksi. Ja niiden seurauksena oli ainoasti yksi toivo, se nimittäin että pian pääsisimme Suomen lempeille saloille takaisin, mutta — turha se toivo oli.

V.
“Suomen vuorella.”

Meidän leirimme Wratsjesissa asetettiin kylän Orhanian-puoliselle sivulle. Turkkilaisten läheisyydestä emme vielä tietäneet ja sentähden nukuimmekin sangen rauhallisesti. Seuraavana päivänä vietimme joulua jo ennakolta; olimme, näet, saaneet vihollisen jälkeensä jättämistä varoista melkoisen joukon riisi-ryyniä, voita ja “galetteja” (turkkilaista kuivaa leipä-lajia). Ettei sianpaistiakaan puuttuisi, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on erinomaisen tärkeä osa joulu-ruokaa, olimme ryhtyneet sian pyyntiin, joka onnistuikin mielihyväksemme. Riisi-puuro maistuikin koko hyvältä.

Prikaatin muut pataljoonat olivat taistelussa; me teimme etuvartio-virkaa ylhäällä vuorella. Tämä ei ollut varsin mieleemme, mutta mitä tehdä muuta kuin totella. Myöhemmin kuulimme, että kenraali Ellis eli määrännyt Suomen pataljoonan tähän toimeen, antaaksensa sille vähän lepo-aikaa sentähden, että se oli enimmin kärsinyt sairauden vuoksi. Luonnollista olikin etteivät meidän nuoret tottumattomat rekryytimme voineet vetää vertoja Wenäjän asevelvolliselle, valitulle väelle, mitä koski sota-taitoon, mutta taistelussa olivat meidän miehemme osoittaneet samaa lujaa miehuutta kuin mikä vanha sotilas tahansa. Kenraali Elliksen käytöksessä emme siis löytäneet kylläksi vaikuttavaa syytä, ruvetaksemme varsin rauhallisina tilaamme tyytymään. Mutta “toista sinä tahdot, toista sinulle annetaan”, sanoo sananlasku ja saimmepa kiittää onneamme, kun ei meidän tarvinnut nälkää nähdä. Siitä saamme kiittää vihollistamme, joka paetessaan jätti Wenäläisille kaikki sotavaransa, jotka, kun ei niitä enään saatu Plevnaan kuljetetuksi, jäivät tänne Sjeiket pashan armeijan hyväksi. Paraat talot Wratsjesissa oli tehty vara-aitoiksi, joissa suurissa määrin säilytettiin riisiä, maissia, ohraa, kauraa, leipää, voita, vaatteita, lasarettitarpeita, keitto-astioita, jalkineita y.m.

Suomen pataljoona käskettiin joulukuun 4 päivänä nousemaan vuorelle, jolla olimme öisin olleet vahdissa. Se sai nimeksensä “Suomen vuori”, ja niin sitä sittemmin virallisestikin nimitettiin. Tämä vuori, joka on oitis oikeaan päin kylästä, Orhaniasta tullessa, on jotenkin jyrkällä ja silmäkaupalla noin 4-600 jalan korkuinen. Vuori oli varustettu pattereilla, joita asiantuntijat erittäin kehuivat malliksi kelpaaviksi. Tie ylös mäelle oli hyvin jyrkkä ja vaikea kulkea. Kului tunti hevosella ratsastaessa ylimpään patteriin, jossa pataljoona majaili. Täällä asuivat upseerit suuressa risumajassa, joka kyllä ei paljon antanut suojaa sadetta ja sumua vastaan, vaan josta kuitenkin alinomaisella lämmittämisellä hieman saatiin pakkanen haihtumaan ja jossa voitiin valmistaa lämmintä ruokaa ja juomaa. Sotamiehillekin, jotka ensimmäisen viikon makasivat taivasalla, hankittiin sittemmin pari sellaista suojusta. Mutta kuitenkin ainoastaan vähäisempi osa pataljoonasta voi näin joka kolmas taikka neljäs päivä päästä katon, vaikka kehnonkin, alle, sillä suurin osa ajasta ja pataljoonasta käytettiin etuvahtipalvelukseen, jossa sekä upseerit että sotamiehet saivat viettää yöt ja päivät, kiväärit kädessä, niin hyvin kuin taisivat. Sopinee mainita että nämät vuoret jo isomman ajan olivat olleet pilvien taikka paksun läpäisemättömän sumun sisällä, joka usein muuttui vedeksi ja vieläpä lumeksikin.

Näissä vahtipalveluksissa koettivat nuoremmat upseerit sekä alaupseerit ja sotamiehet välistä poistaa yksitoikkoisuutta pikku ilveillä turkkilaisille, joiden ampuma-ojain ja varustusten vastassa he seisoivat. Täten tapahtui muutamana yönä, että eräs alaupseeri H. K:tensa komppaniassa, joka oli yksi niistä kahdeksasta, jotka Pravets’in tappelussa osoittamastansa urhoollisuudesta olivat saaneet Yrjön ristin rintaansa, pani toimeen ilveen semmoisen, että hän sai aseisin koko turkkilaisen aseman. Hän, näet, yhdellä plutoonalla sotamiehiä, pitkänä hajanaisena ketjuna, lähestyi vihollista ja kovalla äänellä huusi kymmenelle pojallensa tämän tälle parvelle jotenkin mahtavan komentosanan: “koko pataljoona! ampukaa!” Turkkilaiset, jotka siellä täällä kuulivat luotien vinkuvan ja joiden korviin aivan läheltä kajahti tuo mahtava “koko pataljoonan” komanto, luulivat tästä leikin olevan kaukana ja riensivät kiireesti ampuma-ojiinsa sekä alkoivat, tietämättä missä päin tämä “pataljoona” oikeastaan oli, umpimähkään kauheasti ampua joka haaralle. Kolmen laukauksen jälkeen vetäyi uljas “pataljoona” takaisin pensaston suojaan nauraen makeasti tulituiskulle, jonka se oli saanut aikaan.

Toisten taasen rupesi vahtiväki laulamaan kotimaisia laulujansa, jota turkkilaisetkin usein kuultelivat huolimatta ruveta ampumaan.

Syksyn kylmät sateet kävivät yhä rasittavimmiksi ja pakkanen yltyi. Alinomaista sadetta vastaan eivät vaatteet voineet antaa suojaa, se päin vastoin liuvoitti vähitellen kaikki jalkineet ja turmeli vaatteet. Ja jos anturoilla sittenkin oli halu pysyä kiinni saappaissa, ne kyllä saatiin lohkeamaan, kun koko komppanian miehet pantiin vetämään ja raastamaan tykkejä sitkeästä liejussa, joka muutenkin tahtoi ryöstää jalkineet omaksensa. Näin ollen ei saattanut ihmetellä, ett’ei miesten terveys ollut tyydyttäväinen, ihmeellistä on vaan, että edes yksikin kesti. Useimmilla ei ollut enään anturoista puhettakaan, lumi ja vesi pääsi esteettä kenkään, ja liioittelematta saattaa sanoa, että usea kävi aivan kuin paljain jaloin. Tämä oli kaikilla sillä seudulla olevilla sotajoukoilla yhtäläistä. Näin ollen seisoa vuorokauden ja useammankin lumessa taikka kylmässä liejussa, vaikutti tietysti kaikkea paitsi hyvää. Kuitenkin oli viime aikoina hankittu miehille tallukoita peittcomattomista nahoista; nämät toki johonkin määrin auttoivat pakkasta vastaan. Ei ollut kuitenkaan ihmettä että sairasten luku yhä nousi. Siten oli lokakuun kuluessa 56 sairauden kohtausta, marraskuussa 87 ja joulukuun alkupuoliskolla 55. Tämä suuri luku ei kuitenkaan vaikuttanut niin paljon pataljoonaan, kuin ensi katsannossa ehkä näyttäisi, sillä useat sairaista ja haavoitetuista olivat taasen parantuneet ja vähitellen palanneet pataljoonaan hajallansa olevista hospitaleista, jopa aina Bukarestista ja Jassystakin saakka Rumaniassa. Eri aikoina sairastuneista oli jo 20 parantunut ja palannut pataljoonaan, enin osa joulukuun kuluessa. Kuolleita oli jo kaikkiansa, Gorni Dubniakissa kaatuneita lukuun ottamatta kahdeksan miestä.

Wratsjesissakin, — vuoresta, jolla me olimme, puhumattakaan, oli jo lunta, ja kaikin puolin täysi talvi. Viikon satoi yhtämittaa lunta, pakkanen lujeni päivä päivältä, lunta oli maassa ainakin kolme korttelia. Ei ainoakaan tähti kiilunut taivaalla, mutta sumuisesta yötaivaasta levitti kuu loihtoisan valon valkealle kylmälle laaksolle ja vuorien harjanteille, jotka määräämättömissä hahmoissa kätkivät korkeat huippunsa pilvien pimeihin kätköihin. Mutta pari päivää ennen joulua selveni taivas, joulutähdet kiiluivat tuhansien säkenöiden tapaisina ilomielin päällämme. — —

Joulukuun 13 päivänä saimme tiedon Plevnan antaumisesta, sekä että Osman pasha koko armeijansa kanssa oli joutunut vangiksi. Kun se uutinen ilmoitettiin, nousi vuorilla ääretön hurraaminen, ja turkkilaisten kunniaksi ammuttiin meidän pattereista vihollisiin kolme laukausta. “Plevna on antaunut! Osman pasha on venäläisten vankina!” Näitä huutoja kuului yllä, vaikka vaikea on arvata minkälaisia tunteita se eri ihmisissä herätti. Turhaa työtä tekisin, jos koettaisin ruveta kertomaan mitä nuo sanat meissä vaikuttivat, kuin ne viimeinkin todenperäisinä meille ilmoitettiin. Sen, joka pitkän ja kiusaavan hammaspolton perästä vihdoinkin antauu hammaslääkärin autettavaksi, on ensi hetkessä vaikea uskoa, että kipu on kadonnut; kärsimys oli jo käynyt tottumukseksi. Riippuiko se jostakin liiallisesta hermojen ponnistuksesta? En tiedä, mutta kun sain tiedon Plevnan antaumisesta, oli ensin vaikea ymmärtääni eli uskoani tuota uutista. Se, niin sanoakseni, laskettiin väsyneesen mieleen. Pitkä, turha odottaminen oli opettanut meidän pitämään Plevnan antaumista yhä vaan pettyvänä toiveena. Sittekuin vähän ehdimme toipumaan ensimmäisestä hämmästyksestä, sillä jotenkin semmoista se herätti, ja aprikoimaan mitä sen seurauksena oikeastaan tulisi, vaikutti tämä tieto ihmeellisen elähyttävästi hieman raskaasen mieli-alaan. Vireämmällä mielellä teimme toimiamme ja syksy-taivaskin näytti ottavan osaa iloomme, luoden auringosta kultaiset säteet vuoren valkeille huipuille. — — —

Joulun edelliset päivät olivat kylmän kylmät. Vaikka ei meillä ollut ilma-puntaria, saattoi kuitenkin semmoisista merkeistä kuin esim. että parta ja hiukset 5 minuutin kävelemisen perästä olivat valkeassa huurteessa, että juokseva vesi jäätyi, päättää että oli vähinnäkin 20 asteen pakkanen. Semmoinen talvi oli jo täälläkin, ja yhä korkeammalle oli vaan sota-joukkojen matka, vielä lumi-rikkaampiin, tiettömämpiin ja kylmempiin seutuihin. Korkeemmilla vuorilla jäähmettyivät miehet, pelkästä kylmyydestä leiri-valkeidensa vieressä, ja juuri samaan aikaan tapahtui että yhtenä ainoana päivänä kaksisataa (200) miestä eräässä rykmentissä sairastui. Hospitaalit olivat täynnä väkeä, jotka olivat palelluttaneet kätensä ja jalkansa. Sota-toimisto ja sairashoito saa turhaan ponnistaa voimiansa siinä, jossa luonnon ja ilman suhteet tulevat niiden eteen; siinä muuttuu ihmisvoima, vaikka se olisi suurikin, vähäpätöisyydeksi. Kummaa oli nähdä ja huomata suomalaisen ja venäläisen sotilaan ihmeteltävää kestäväisyyttä ja rauhallista rohkeutta kaikkia näitä hankaluuksia kärsiessänsä. Jos vaan turkkilaiset olisivat astuneet esiin patteriensa takaisista valli-majoista, eivätpä olisikaan meidän miehissä löytäneet väsymyksen ja voimattomuuden haavettakaan; siitä todistivat kyllä sotamiesten virkkailemiset ja keskinäiset puheet. Ja jos joskus joutuikin kuulemaan vakaan ja näöltänsä joutavan kysymyksen: “tuleekohan täältä pian lähtö kotiopäin?” niin useimmin vielä kuuli jonkun myhevän pilkkapuheen “Turkkilaisista”, toivon päästä Adrianopolin lämpimille seuduille y.m., joista saattoi helposti huomata, ettei voimaa, rohkeutta ja toivoa puuttunut. Mutta jos miehistö kärsi kärsimisensä niinkuin miehet konsanaankin, ei ollut varsin vaikea huomata, että niillä kuitenkin kärsimistä oli.

Joulukuusi 19 päivänä tuli meidän sijaamme “Suomen vuorelle” toisia joukkoja ja me siirryimme taasen leiriin Wratsjesin kylään, jossa niin moni kuin pääsi tunki huoneihin ja latoihin, loput saivat sovittaa itsensä hangelle miten paraiten taisivat. Puita ei ollut, sentähden ei muuta käsiksi, kuin repiä bulgarialais-ukkojen aitoja poltettaviksi.

Huhu ei erehtynytkään, joka arveli että Balkanin ylimeno pian oli tehtävä. Päivä-käskyssä 22 päivänä ilmoitettiin meille, että varustaisimme menemään Balkanien ylitse joulukuun 25 päivänä. Varustuksiin ryhdyttiin heti. Käskyssä oli ilmoitettu, että “sotamiehille annetaan 24 päivänä korppuja seitsemäksi päiväksi lukien tiistaista (25:stä päivästä), lihamäärät ja 3 naulaa jauhoja taikka ryyniä.” — “Viinaa kolmeksi päiväksi. 20 teuras-härkää ja niinpaljon elukan-ruokaa kuin mahdollista otetaan mukaan.” — “Koska ei muita ajokaluja kuin rekiä voida ottaa mukaan, ryhdyttiin tarpeenmukaisiin keinoihin sairas-varojen kuljettamista varten.” — Leipää oli kyllä, mutta lihaa, suolaa ja rehuja puuttui milt’ei tykkönään.

Vielä on mainittava surullinen seikka, joka tapahtui joulu-aattona j.p.p. Erään majan katto putosi yhtäkkiä, sillä seurauksella, että majassa olevista sotamiehistä 2 vahingoittui, heistä toinen niin pahasti, että hän puolen tunnin perästä kuoli ja haudattiin sitten Wratsjesiin.

Joulu-aatto-iltana noin kello kuuden aikaan kutsuttiin pataljoona kokoon rukoukseen. Tultuamme yhteen toimitti sielunhoitajamme yksinkertaisen jumalan-palveluksen; hänen sanansa löysivät kyllä sydämmiemme vienommat ja hellemmät tunteet, mutta niitä oli vähällä jäähdyttää — ei pakkanen, vaikka sekin kyllä oli kylmää — vaan kateus. Rukouksen jälkeen, näet, annettiin meille viina-ryyppy, lihapalanen, tuskin pienenmoisen kahvi-tassinkaan kokoinen nisuleipä ja niin pieni palanen juustoa, ett’ei moni mies sitä leipänsä päällä huomannutkaan, vaan — pudotti tuon herkun maahan. Nisuleipä ja liha oli niin jäässä, ettemme niidenkään kimppuun saaneet ruveta, ennenkuin olimme ne tulessa sulattaneet. Sitten saimme mennä valkeillemme syömään suolatonta, puoli-raakaa ohrapuuroa. [Ei riisi-puuroa, eikä muitakaan herkkuja, joista sanomalehdet tiesivät niin paljon kertoa, silloin enään riittänyt meille, vaikka sitä kuului muutamilla olleen.]

Upseerit olivat nekin panneet toimeen enemmän kotimme tapaisen joulu-aatto-illan kuin meidän osaksemme tuli. Siitä kerrotaan näin: Sotamies pantiin etsimään joulukuusta, jonka löysikin parin kolmen virstan päästä; se oli tosin vain lehtikuusi ja ainoasti kahden kyynärän korkuinen, mutta sotamies toi sitä kuitenkin tavallansa riemukulussa upseerien “pykningille”. Hän sai siis myös nauttia Pohjolan tapaista joulua, vaikka se ilo oli jotenkin samanlaista kuin ajajan ilo kuullessansa piiskan lyömän mäikinää. Huoneessa oli riisi-puurolla ja sianpaistilla katettu pöytä; sen ympärille nyt istuttiin, soittokunta soitti ja maljoja maisteltiin. Esiteltiinpä maljoja kotona-oleville, Suomelle, pataljoonalle ja Pohjolan naisille. Näihin maljoihin olisimme mekin yhtyneet, ja muun puutteessa vedellä tyhjentäneet näiden onneksi juoma-astiamme, jos olisimme olleet yhdessä, mutta me saimme tyytyä (ja parempi se ehkä olikin) pyytää Kaikkivaltiaan näitä onnen-toivotuksiamme hyvällä menestyksellä Pohjolaan viemään.

VI.
Balkanien ylitse Sofiaan.

Pataljoonan varustukset lähdettäissä olivat ruumiillisessa suhteessa jotenkin vaillinaiset. Tuskin kukaan, joka luki tahi kuuli kerrottavan tästä historiassa erinomaisen merkillisestä vuorien ylimenosta, saattoi kuvitellakaan, mitä kärsimisiä se maksoi. Wenäläisen sotamiehen ihmeteltävästä kestäväisyydestä ja rohkeudesta ei suomalainen ensinkään jäänyt jälkeen. Ne 400 miestä jotka seisoivat lipun alla, kun Suomen tarkk’ampujapataljoona joulu-päivänä alkoi retkensä, olivat niin kärsimyksissä karaistut, niin tottuneet vaivoihin ja puutteisin, ett’ei niitä kärsimyksissä ja kestäväisyydessä olisi voittanut mikään sotajoukko. Eräs englantilainen sanomalehden kirjoittaja sanoi niistä muun muassa: “Ne eivät milloinkaan valita, ovat aina hyvällä mielellä ja kestävät rauhallisesti kaikki vastukset.”

“Kuluneissa univormuissa ja housuissa, osaksi luotien läpäsiminä osaksi nuotio-tulen polttamina, suureksi osaksi melkein jalkineitta, ja useallakin ainoa paita päällänsä, astuivat he hyvällä mielellä uusiin verileikkeihin.” Useilla oli sentään peittoomattomasta lampaan ja kutun nahasta tehtyjä tallukoita, jotka koko tavalla auttoivat pakkasta vastaan. Lakki ja “paslikki” lopettivat yksinkertaisen puvun, jolla menimme osoittamaan itsiämme niiden miehien kunnollisiksi jälkeläisiksi, jotka “nälissään, palellessahan kuitenkin vielä voitti.”

Jokaisella sotamiehellä oli vielä paitsi kivääriä, 90 patruunaa, kaksi pussia, joista toisessa oli leipää seitsemäksi päiväksi (?), toisessa kolme naulaa jauhoja taikka ryyniä ja hyppysellinen suolaa sekä pieni lihapalanen.

Pataljoona lähti liikkeelle Wratsjesista joulupäivänä kello 8 aamulla yhdeksän muun pataljoonan ja tykistön kanssa kenraali Filasofov’in [kenraali Filasofov kuoli myöhemmin saamisia haavoistansa] komennon alla; kello neljään jälkeen puolen päivän emme kuitenkaan olleet ehtineet muuta kuin 6 virstaa. Tänne täytyi meidän jäädä, kunnes kolonnan tykistö oli ehtinyt kavuta vuorille. Kattona oli taivas, lepo-sijana lumikinos, lämmintä saimme tuoreista puun oksista tehdystä valkeasta. Tässä olimme kylmän ja tuulen käsissä puoli kolmatta vuorokautta, levottomasti odottaen, että mekin saisimme lähteä. Vihdoin tuli hetki meillekin ja nyt vasta alkoi oikea ylimeno. — Meidän piti poikkeaman oikealle päin kivitiestä, mennä Etropoli-Balkanien kahden harjan ylitse ja astua alas Sofiaan käyvälle tielle ja siitä sitte uhata Arab-Konak’issa olevaa vihollista takaa päin.

Niinkuin sanottiin, nyt vasta (joulukuun 27 päivänä) alkoi varsinainen Balkanien ylimeno. — Jokaiselle sotamiehelle annettiin yhdeksän naulan painoinen kranaatti kannettavaksi ja niin ruvettiin kapuamaan ylöspäin. Tie kierteli jyrkkiä vuoren rinteitä myöden, köyttyi ikäänkuin jättiläis muuri-vihreä-köynnös vuoren pienimpäänkin nystermään; harjanteiden sivuilla kasvoi satavuotisia tammia, joiden pitkiä oksia nyt raskaasti painoi alas niiden päällä oleva lumi. — Tie oli ainoasti viiden jalan levyinen, toisin paikoin vielä kapeampikin.

Syvällä allamme näkyi varajoukkojen pitkät, tummat kolonnat käärmeentapaisesti vitkaan kiertelevän laakso-teillä. Orhania kiilsi minareettinensa kirkkaassa talvisessa päiväpaisteessa, lumi säkenöi ja narisi… tuolla etäällä näkyi “Gripenbergin vuoren” [sille vuorelle annettiin Moskovan kaartinrykmentin urhean päällikön, evesti Gripenbergin nimi, sentähden, että hän neljällä pataljoonallansa puolusti vuoria turkkilaisten kahtatoista vastaan] huippu, jolle aurinko loi heijastavan valon; väliin taasen haihdutti vaaleat savu-pilvet sen loiston. — Siellä jymisivät par’aikaa Mehemed Ali pashaa vastaan venäläisten kanuunat, lähettäen yhden kranaatin toisensa perästä vihollisen varustuksiin!… Mutta yhä korkeammalle nousevat meidän esteitä voittavat kolonnamme, ei lepoa, ei rauhaa — ylös vain uupumatta! Se on päivän sotahuuto. Yhtäkkiä kuuluu ikäänkuin huokaus metsästä; vaikeroiva humina kuuluu ikivanhojen puitten latvoissa; kas! jo sinkoilee maahan yksi ja toinen lumihöyde. “Gripenbergin vuon” on jo läpäisemättömien lumipilvien keskellä, ja syvällä allamme vyöryy vuoren seinää pitkin ylöspäin pilvijoukkoja; metsä kohisee kovemmin; — — yht’äkkiä olemme joutuneet Balkanin lumimyrskyn keskelle.

Mutta mikään ei voi estää kaartin kulkua; se muisti vielä Suvorov’in matkan Alppien ylitse, ja tahtoo, että sen matka Balkanien ylitse vv. 1877-1878 suo kotkille sen vanhoilla, kunniarikkailla lipuilla, kunnia-kirkkauden, joka vaalentaa Suvorov’in muistoa. — —

Joulukuun 27 p. illalla ehdittiin Budi-Grad’in vuoren juurelle, johon jäätiin yöksi ja siitä kavuttiin seuraavana päivänä äärettömillä vastuksilla ja vaikeuksilla Balkanien huipulle päin. Kello 3 j.p.p. ehti väsymyksestä uupumaisillansa oleva kolonna ylös. — — Alhaalla laaksossa on pimeä, mutta ylhäällä korkeimmalla kukkulalla, jolla me seisomme, on vielä päivä, lumi-myrsky metelöitsee hirmuisessa raivossa, mahdottoman paksut oksat taittuvat yhtä helposti kuin korsi, ja yhä enemmän tulee lunta uhaten kylmään peitteesensä kääriä nämät urosjoukot, sammuttaa heidän lämpimät sydämmensä, ja ikuiseksi ajaksi kätkeä heidän ruumiinsa surevan synnyinmaan silmiltä! — — — Mutta tuolla kaukana, etäällä etelässä, siellä kohoavat korkeuteen Etropoli-Balkanien äärettömät huiput; eipä lumimyrsky jaksakaan raivoansa nostaa niiden jättien luo, sen raivo on voimatonta, ei sen siipilyömät kannata vuoren huipun puoliväliinkään, mutta, huipun korkein kukkula — — katso sitä tarkkaan; siinäpä näytelmä, jota ei kuolevainen ihminen milloinkaan unohda, jospa hän eläisikin vaikka satoja vuosia!!! Se kiiltää ihanimmasta purpura-loistosta laskeuvan auringon säteitä vastaan ja sen kupeet säkenöivät mitä somimmissa kellervän- ja ruusunpunaisissa ja ruohon vihreissä väreissä! Ja tämän sulokuvan takana ikuisesti sininen taivaankansi, kainosti kumottava kuu ja jopa muutama tuikkiva tähtikin! — Alhaalla laaksossa: pimeys, lumi, myrsky, — ylhäällä tähtien valo, auringon laskeuminen, — ikuinen rauha, kirkkaus! — Eivätkö nämät ole suurien kadonneitten muistojen kaltaisia, näiden ihmis-jättien, näiden viisasten, näiden ajan sunnuntai-lasten kaltaisia, jotka ihmisellisen huonouden ja kurjuuden yläpuolella, sallivat meidän katsoa heihin niinkuin viisauden, voiman, neron ja elämän taisteluissa tarpeellisen rauhan korkeihin esikuviin? Toki, nämät muistot ovat eloa täynnä, ne eivät kuole milloinkaan, niiden muisto elää aina kiitollisen jälki-maailman helmassa, mutta nämät vuori-jätit olivat kylmiä, kuolleita — mutta kuinka komeita, kuinka kauniita, kuinka suuria ne kuitenkin olivat. Ei milloinkaan haihdu mielestäni sen illan muisto, sen oudot näytelmät eivätkä ne aatteet ja tunteet, joita se herätti, — siitä olen varma! —

Valkeita oli vaikea saada palamaan, kun puut olivat ihan tuoreita; tuli leimusi joka taholle, tuuli ajoi tuhan ja savun silmiin. Jolla oli teetä jäljellä, se sitä keitti, muut saivat olla ilman. Tuuli puhalsi yhä vaan yhtä hurjasti, lunta satoi aina vaan enemmän. Valkeiden ympärille nukkuivat miehet — lumelle, nyt jo tyhjät pussit pään alla. Väsymys voittaa pakkasen — väsyneet silmät vaipuivat yhteen — — kultaiset unet kuivaavat pian jäätyneet kyyneleet, joita savu sai esiin ja kauvas rakkaasen kotoomme Pohjolassa kiitävät ajatuksemme unien siivillä; — — me tunnemme joulukuusen riemun, me näemme sen kirkkaan valon säteilevän, me näemme paljon — iloa ja surua, ylellisyyttä ja kurjuutta. — — — Tuleepa vihdoin aamu, jäinen, kylmä aamu, — mutta sitte eilisen on näytelmä muuttunut; siellä, missä eilen oli lunta polviin, siinä vaipuu nyt lanteihtn asti. Nyt alkaa alas kapuaminen, taikka “mäen-lasku.”

Tuskin olimme ehtineet ensimmäisen ahdekerroksen, ennenkuin saimme käskyn viedä alas muutamia 9:n naulaisia kanuunia, patruuna-vaunuja ja vara-lavettia. — Tämä ei ollut juuri hauskin taksa, mutta totella täytyi! Joka komppanialle jaettiin neljä tykkiä ja kutakin hinaamaan oli vaan 40-45 miestä. — Ei ollut ketään neuvojaa ja suuri edesvastaus oli pantu, jos tykille taikka miehille mitäkään vahinkoa tapahtuisi, mutta sota oli meidät tykkönään uusiksi muodostanut, kaikkea tiedettiin, kaikkea tehtiin, kaikkea taidettiin.

Vihdoin tuli meidänkin vuoromme ruveta menemään alaspäin. — Köydet pantiin kiinni, pyöriin sidottiin paksuja tankoja, ett’eivät päässeet pyörimään, miehet tarttuvat köysiin ja — Jumalan nimeen lähdetään liikkeelle. Näyttipä naurettavalta nähdä upseerien, jotka eivät luonnollisesti vetäneet tykkiä, aika vauhtia menevän mäkeä alas milloin seisoen, milloin istuen, milloin etuperin milloin takaperin, milloin taas päis’tikkaa töytäten johonkuhun rotkoon. Tykki tulee perässä, hinaten miehiä pitkin vuorta, heittäen niitä palloina sivulle päin, mutta nepä vaan eivät hellitä iskuansa. Suomalaisen tapaan “järräävät” he yks’päisesti kiinni köydestä.

Yhdessä kohden teki tie mutkan: tykki tuli aika vauhtia, eivätkä miehet voineetkaan estää sen kulkua, tykki hyökkäsi siis mäkeen miehinensä, ja siinäkös työtä oli, ennenkuin se saatiin oikealle tolalle jälleen.

Yhä alemmaksi, yhä jyrkempiä äyräitä myöden käy matka, satoja kertoja olemme vaarassa musertua, mutta lopuksi, — Jumalalle kiitos, olemmekin terveinä alhaalla laaksossa. — Balkanien ylitse on menty; meidän joukosta ei ainoallekaan ole onnettomuutta tapahtunut, se kuuluu jo historiaan! [Yksi mies H. K:tensa komppaniassa loukkasi kuitenkin jalkansa sentähden että tykinpyörä meni sen ylitse. Ei se ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että hän muutaman päivän perästä oli terve ja raitis jälleen.] Se on jo mennyttä aikaa. — Tuolla tulee Gurko itse taapinensa; hän ratsastaa ohitsemme, tervehtää meitä, kiittää meidän ravakkuuttamme ja miehuuttamme ja — menee eteenpäin. Kyliäpä hän semmoiselta mieheltä näyttää, että hän on valmis menemään, vaikkapa Himalaijan ylitse, mutta ainoastaan niillä joukoilla, joilla hän nytkin tämän suurtyön teki. — Se joka itse näki tämän retken, itse sai kokea miten siinä oltiin, se joutuu epäilemättäkin siihen päätökseen, että mikä muu armeija tahansa olisi kieltäynyt menemästä eteenpäin, ylöspäin ja alaspäin, ruoatta ja kesä-puvussa, joulukuussa 15-20 asteen pakkasessa, lumiärjyssä ja tuulessa, hinaten mukanansa tykkiä, joita esim. preussiläiset pitävät liian raskaina kuljettaa tasaisia teitä pitkin, eivätkä sentähden ensinkään niitä käytä tykistössänsä (niillä on nimittäin 6, eikä 9 naulaisia kanuunia tykistössänsä). Eikä kuitenkaan kuulunut nurjamielisyyttä eikä tyytymättömyyttä, laulaen ja hurraten kulkivat miehet kurjaa kulkuansa.

Kun sitten vihdoinkin tulimme alas laaksoon, oli tie tasaista ja hyvää; sitä paitsi saimme jättää tykit sinne, sillä tykkiväki otti ne nyt itse hoitoonsa. — Kello 8 illalla (jouluk. 29 päivänä) tulimme pieneen Tsurjak’in kylään, johon jäimme yöksi ja toiseksi päiväksi. Minä lähdin yksin kävelemään löytääkseni edes vähän parempaa yö-sijaa kuin lumikinos meille tarjosi. Näin kävellessäni tulin pienelle hökkelille, jonka ovelle rupesin kolkuttamaan. Huoneesta vastattiin venäjän kielellä, ettei siellä enään ollut tilaa, mutta kuin minä vakuutin olevani yksin, avattiin ovi ja minä astuin huoneesen, joka oli täynnä venäläisiä sotamiehiä. Minä riisuin vaatteeni ja rupesin niitä valkean loisteessa kuivaamaan, mutta tuskin aloin katsella makuu-sijaa, ennenkuin taas kolkutettiin ovea ja nyt tuli huoneesen neljä taikka viisi upseeria, jotka tarkastettuansa huonetta ja ruotsin kielellä keskusteltuansa sen kelvollisuudesta, ilmoittivat meille että he olivat nähneet hyväksi ottaa siinä asuaksensa ja käskivät sentähden meidän hyvin joutuen lähtemään mäelle; meillä ei siis muuta tehtävänä kuin — lumipöykkyyn maata. Seuraava päivä levättiin vielä Tsurjak’issa ja lähdimme sitte joulukuun 31 päivänä kello 5 aamulla pilkko-pimeässä Tiskissenin kylään, estämään turkkilaisilta palausmatkaa Sofiaan. (Tiskissenin kylä on nimittäin kivitien varrella Sofian ja Balkanien välillä). Väsyneinä marssista koukeroisilla vuoriteillä, pääsimme perille noin kello 11 e.p.p. ja saimme nyt seisoa turkkilaisten ampumamatkalla koko päivän, mutta kun me seisoimme heidän takanansa ja kun niitä yhtä-mittaa edestäpäin ahdistivat Shuvalovin, Gripenbergin, Rauch’in ja Dandeville’n joukot, ei heillä ollut aikaa meidän kanssamme taistella, vaan lähettivät meille ainoasti muutamia kranaatteja, jotka eivät kuitenkaan räjähtäneet eivätkä muutenkaan saaneet mitään vahinkoa aikaan — tuskin ne saivat meitä säikähtymäänkään; yksi niistä putosi maahan noin 150 kyynärää meistä, mutta kun ei sekään haljennut, ei tämä tappelu, mitä meihin koski, ollut juuri mistäkään arvosta.

Täällä, Tiskissenistä vähäisen matkan päässä saimme levätä seuraavaan aamuun kello 7:mään, jolloin vuorien ylitse 2:sen tarkk’ampujapataljoonan kanssa kiiruhdimme Dolni Komartsin kylää kohden Orhanian ja Filippopolin välisen tien varrella. Meidän piti mainittua kylää ahdistaman, estääksemme viholliselta palausmatkan Slatitsan kylään. Yleisesti arveltiin näin: Koska Tiskissen jo on Wenäläisten vallassa — meidän jälkeemme tuli sinne 9:säs armeija-tivisjoona kenraali Krydener’in johdolla — ei turkkilaisten auta mikään muu kuin antautua vangiksi koko sotavoimallensa. Mutta nyt me olimme “hypänneet ennenkuin ojaa olikaan”; turkkilaiset olivat nimittäin peljästyneinä meidän nopeasta Balkanien ylimenostamme, jonka he olivat pitäneet mahdottomana, käyttäneet hyväksensä yön pimeyden ja tehneet jälkiä. Kello 2 yöllä olivat he ruvenneet täydessä järjestyksessä lähtemään pakoon, (tämä saatiin myöhemmin tietää vangeilta), viimeisenä, ihmeellistä kyllä, trossi ja sen suojana noin 3 pataljoonaa jalkaväkeä. Meidän pataljoona astui tien oikealle puolelle, — 2:nen pataljoona oli vasemmalla — ja levitti ensimmäisen ja toisen komppaniansa jääkäri-ketjulle; kolmas ja neljäs muodostivat varaväen. Yhtämittaa ampuen liikkui ketju eteenpäin. Yhtä aikaa ja samalla tavalla ahdisti 2:nen pataljoona tien vasempaa puolta. Ampumista jatkettiin aina kylän kaduille asti, joilta viimeiset viholliset karkoitettiin painetilla taikka tehtiin vangiksi, loput kokoontuivat mäelle kylän toisella puolen, josta aika vauhtia tekivät pakoa. — Vaikka kyllä huikeasti ponnistettiin, emme saaneet heitä kiinni, vaan saimme tyytyä äskenmainittuihin vankeihin, sekä lisäksi muutamiin sairaihin ja haavoitettuihin, yhteensä noin 130 miestä.

Kun taistelu jo oli loppunut, lähti kaksi alaupseeria, saatuansa luvan mennä ruokaa etsimään, kylälle kävelemään. Näin astuessansa näkivät he hangella vähän matkan päässä mustia pilkkuja; he astuivat lähemmäksi katsomaan ja ihmeeksensä huomasivatkin niiden olevan neljä turkkilaista sotamiestä, jotka heidät nähtyänsä heittivät aseensa pois ja antauivat näille molemmille ihan aseettomille alaupseerille, jotka saatuansa vankiensa pyssyt käsiinsä, heti lähtivät saattamaan saalistansa pataljoonaan. Myös tuli taistelun loputtua kylän väestö pappinensa meitä vastaan tarjoten meille suolaa ja leipää. Pitkin teitä oli turkkilaisten sotilaiden ruumiita, joissa selvästi näkyi kirveen lyömän jälkiä. Luultavastikin nämät haavoitetut sotilas-parat bulgarialaisilta isänniltänsä olivat saaneet passin armon valtakuntaan. Kylä oli hyvin rakennettua. Siellä saimme nyt levätä noin 4 tuntia kello kuuteen; sillä silloin saapui ilmoitus, joka käski meidän palaamaan Tiskisseniin, 10 virstan matka, jonne ehdimme vankinemme kello 10 illalla ja jossa tapasimme prikaatin toiset pataljoonat. Seuraavana yönä ei ollut pitkää lepoaikaa; jo kello 1 yöllä lähdettiin taasen liikkeelle Sofiaa kohden, marssittiin koko yö, aamun sarastaessa levättiin muutama minuutti, kuljettiin taasen koko aamu ja aamupäivä, kunnes puolen päivän aikaan, tammik. 2 päivänä, poikkesimme tieltä vasemmalle eräälle maissi-pellolle ja levitimme 1:nen ja 4:nen komppanian jääkäriketjuun. Meidän lisänämme oli tien vasemmalla puolella 1:nen ja 4:jäs tarkk’ampuja-pataljoona ja meitä vastassa oli 3 pataljoonaa turkkilaista jalkaväkeä sekä 600 tserkessiä. Meidän ketjumme kulki vitkaan, mutta yhtämittaa eteenpäin määräänsä Isker-virran rantaa kohden, tykistön kestittäessä vihollista kranaateilla. Kivääri-tuli kävi yhä vilkkaammaksi, 4:jäs pataljoona oli jo ampunut kaikki patruunansa ja asema jäi vaan samaksi, kunnes preobrasjenin kaartin rykmentti teki hyökkäyksen sen sivuja vastaan, jolloin se jätti kaikki, sytytti kylän ja sillan tuleen ja vetäyi, palausmatkansa estämistä peljäten, Sofiaan päin. Me riensimme heti sammuttamaan siltaa ja se onnistuikin meille, jota vastoin kylässä usea rakennus paloi poroksi. Tämän kylän nimi oli Wratsevna.

Meille ei tullut suurta vahinkoa; 3-4 miestä haavoittui jotenkin vähäpätöisesti, mutta jos vihollisemme olisivat ymmärtäneet oikein käyttää kunnollisia kivääriänsä, olisi vahinko voinut tulla suureksikin, sillä usein tuli luotia melkein yhtä taajaan kuin Gorni Dubniak’issa.

Pataljoona sai saaliiksi ison joukon tappo-karjaa ja hevosia. Seuraavana päivänä jaettiin elukat ja hevosista saatiin tarpeellista lisää kuormastollemme. Yöksi sai prikaatti käskyn mennä Berimiatsan kylään siellä yhtymään kenraali Weljaminov’in kolonnaan ja sen kanssa kiertämään vihollisen asemaa Sofian luona pohjoisesta. Pakkanen oli yhä vieläkin kova ja marssi sentähden öiseen aikaan kiusallinen. Pahaksi onneksi eksyimme vielä oikealta tieltä ja saimme varrota opasta pari tuntia. Väsymys oli yleinen, usea upseerikin, sotamiehistä puhumatta, heittäyi kinokseen ja — nukkui. Vihdoin saapui oppaamme ja me yhdyimme Weljaminov’in kanssa.

Samalla aikaa kuin meidän piti liikkumaan Sofiaa kohden pohjoisesta, piti kenraali Shuvalovin ahdistaman sen rintamaa; mutta vihollinen ei odottanutkaan taistelua, vaan jätti kaiken kiiruin kaupungin ja peräytyi Samakovaan. Tammikuun 4 päivänä aamulla saimme tiedon tästä ja lähdimme kylästä kello 4 j.p.p. Ehtoopäivällä pysähdyttiin kaupungin eteen, kun eivät päällikkömme tietäneet, jos uskaltaisivat viedä meitä kaupunkiin vai ei. Vaikka oli melkoisen kylmä, olimme kuitenkin hyvällä mielellä; useat lauloivat kotimaisia lauluja ja astuivat tahtia — ett’eivät jalat paleltuisi. — Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin laittaa joku ajutantti kenraali Gurkon luo, joka oli tullut kaupunkiin, kysymään häneltä, mitä olisi tehtävä. Hän vastasi, että jos komppanioiden päälliköt rupeisivat edesvastaukseen sotamiesten käytöksestä, ettei mitään epäjärjestystä tulisi, saataisiin mennä kaupunkiin, jossa tiesimme olevan sekä yö-majoja että ruokavaroja yllin kyllin. Tietystikin tähän suostuttiin ja niinpä astuttiin Sofiaan; kuljettiin esikaupungin lävitse, jonka olivat melkein tykkonään jättäneet ja astuimme pian varsinaiseen kaupunkiin. Esikaupungin lävitse marssiessamme paloi eräs talo oikealla puolellamme, ei kuitenkaan kadun vieressä. Siellä oli epäilemättäkin säilytetty patruunia, sillä palon keskeltä vinkui luotia kadun ylitse aimo paukkinalla. Kun kuitenkin tiedettiin mistä se tuli, emme olleet siitä kolmenamme. Tuntuipa oudolta kerran taasen saada astua kivillä laskettuja katuja myöden ja nähdä kunnollisia rakennuksia, joista muutamat heti annettiin meidän käytettäviksemme.

Meidän tätä tehdessämme oli toinen osuus kaartin joukoista puhdistanut turkkilaiset läheisistä kylistä ja niinpä oli Gurko taasenkin tehnyt tehtävänsä, kun oli vallannut varsinaiset Balkanit ja ajanut vihollisen sen lähitienoilta eteläänpäin.

VII.
Sananen Osmanin maasta ja kansasta. Hetket Rumiliassa.

Osmanien valtakunnan perusti Osman v. 1300 jälkeen Krist. synt, ensiksi vähässä Aasiassa, jossa hän valloitti useita maita ja kansoja. V. 1357 saivat Osmanit valtaansa Gallipolin Europan puolella ja v. 1361 valloittivat he Adrianopolin, joka tuli tämän uuden valtakunnan pääkaupungiksi vuoteen 1453, jolloin itärooman valtion perikadon ja Konstantinopolin valtaamisen jälkeen hallitus muutettiin viimeksi mainittuun kaupunkiin. Vähitellen laajensivat he valtakuntansa koko isoksi, kunnes v. 1700 Itävalta niiltä jo otti osan pois. Siitä alkain nousi Wenäjä Osmanien vaarallisimmaksi viholliseksi. Se on vv. 1739, 1774, 1792, 1812, 1829 ja 1856 ottanut heiltä Mustan meren rantamaat Prut virtaan saakka ja useita maanpalstoja saman meren itäpuolella. — —

Koko Turkin valtakunta Aasiassa ja Afrikassa olevat osat siihen luettuina on nyt [ennen rauhan tekoa] lähes 20,000 neliöpenikulmaa, josta Aasian osa on suurin (noin 12,000 neliöpenik.); Europassa oleva osa oli ennen sotaa noin 4,700 neliöpenik.

Yleensä on ilmanala lauhkea, mutta kuitenkin kylmempää kuin esim. länsi-Europassa samalla leveysasteella. Ilmanalan ja teollisuustuotteiden suhteen saattaa jakaa maan kahteen osaan. Balkanien ylipuolisessa osassa on enemmän pohjoisen maan tapaista, siellä on lunta ja jäätä ison ajan ja Tonavakin menee usein jäähän, Laaksoissa menestyy riisi, maissi, kastanjit ja viinirypäleet, mutta puuvillan, silkin ja öljyn viljelys käy laatuun vasta eteläisimmässä osassa, jossa jää ja lumi on harvinaista; talvea osoittaa sateet ja sumu. Länsi-Europan kalliimmat hedelmät kasvavat ainoasti Marmora-meren rannikolla. Maa on hedelmällistä, mutta sen viljeleminen on huonolla kannalla; sitä viljelevät ainoasti kristityt, sillä turkkilaiset itse pitävät sitä työtä orjallisena. Nisua, maissia ja hirssiä sekä riisiä, ohraa ja kauraa saadaan kuitenkin yli tarpeiden. Tupakka on erinomaista ja sitä viljellään paljon. Viinin viljelys on yleinen koko maassa. Metsät ovat, paitsi luoteisessa osassa, raiskatut. Karjanhoito on tärkeätä: vuoristossa käytetään kuttuja ja lampaita ja pohjosen osan isoissa tammimetsissä isoja sikakarjoja. Hevoset ovat hyviä ja kestäviä, vaikka pienen kasvannaisia. Aasia ja kamelia löytyy myöskin. Silkkiviljelystä eteläpuolessa vastaa mehiläishoito pohjoisessa; molempia viljellään paljon. Kultaa, hopeata, rautaa, lyijyä, vaskea, suolaa y.m. löytyy kyllä, mutta paraasta päästä koskematta vuorissa. Teollisuus on varsin huonolla kannalla, sitä pitävät voimassa ainoasti kristityt ja juutalaiset. Teollisuuden etevimpiä tuotteita ovat silkki- ja puuvilla-kankaat, matot, safiaani, sapelin terät, ruusuvedet ja hyvän hajuiset öljyt. Värjäystaito on hyvällä kannalla (“turkin punaista”).

Turkin maassa on muitakin kansoja kuin turkkilaisia, eivätkä turkkilaiset ole edes suurin osa asukkaita. Maa oli, niinkuin sanottiin, ennen toisten kansojen hallussa; turkkilaiset ovat heidät voittaneet, mutta eivät karkoittaneet, eivät edes sekoittuneet heidän kanssansa, vaan ne ovat pitäneet omaisuutensa, tapansa ja uskontonsa. Turkkilaiset ovat viimeinen kansa, joka on Aasiasta tullut Europaan ja niillä on sentähden aasialaiset tavat. Ne ovat ainoa valtiollinen kansa Europassa, jotka eivät tunnusta itseänsä kristinuskoon; he ovat Mahomettilaisia. Jotkut oppineet todistavat turkkilaisia suomensukuisiksi, itse kutsuvat he itsensä entisen päällikkönsä mukaan Ottomaneiksi eli Osmaneiksi. Ne ovat suurta ja väkevää kansaa, joka helposti tottuu kestämään suuriakin vaikeuksia. Turkkilaiset eivät yleensä ole mitään pahanluontoista, niinkuin tavallisesti ja etenkin tämän sodan tähden luullaan. Päin vastoin on niillä paljon hyviä avuja, he ovat miehuullisia, sääliviä, rehellisiä ja kohteliaita, mutta näiden avujen vastakohtina on heillä hillitsemätön vihan ja koston himo ja uskontonsa puolesta he ovat muita kärsimättömiä. Ei järkeä eikä taitoakaan puutu heiltä, mutta osaksi uskonnolliset tuumat, osaksi muutkin turhat uskot ovat olleet syynä, ett’eivät he ole ottaneet vastaan europalaisten kansojen keksintöjä ja parannuksia, muussa suhteessa kuin sotaväkensä järjestämisessä.

Niinkuin itämaalaisetkin, istuvat he jalat ristissä, syövät ja lepäävät laattialla, jolle on levitetty mattoja, matrassia. He ovat vakaamielisiä, eivät rakasta, paitsi ratsastamista, mitään ruumiin-liikuntoa, pitävät esim. tanssin miehelle sopimattomana; pitävät paljon kasvista ja ovat Europan ahkerimpia tupakan polttajia ja kahvin juojia. — Turkkilaisilla on tosin kouluja ja useoita muitakin opetus-laitoksia, mutta niillä ei kuitenkaan ole ensinkään tieteellistä sivistystä. Soitantoa, rakennus-taitoa ja puutarhan hoitoa harjoittavat mielellänsäkin, mutta maalarin ja kuvanveistäjän taidetta he tuskin tuntevatkaan. — Kreikkalaisilla, jotka ovat vanhastaan historiassa tunnettujen, kuuluisien kreikkalaisten jälkeläisiä ja joita myöskin asuu Turkinmaalla, on korkeampi sivistys ja he ovat myöhempinä aikoina osoittaneet, etteivät he urhoollisuudessa ole esi-isistänsä huonontuneet; mutta muuten syytetään Turkinmaan Kreikkalaisia kavalasta luonteesta. — Paitsi nyt mainittuja asuu Turkinmaalla Servialaisia, Bosnialaisia, y.m.m., jotka uskontonsa puolesta ovat Kreikkalais-katolisia. [Viime rauhanteossa tuli Servia itsenäiseksi valtioksi ja Bosnia Itävallan haltuun.]

Maan uskonto on niinkuin jo ylempänä sanottiin, mahomettilainen eli islamilainen. Sen pääsisällys on: Jumala on yksi ja Muhametti on hänen profeettansa. Hallitus-muoto on rajaton. Oikeastaan se olisi perittävä, mutta miten sen seikan laita lienee, jääköön päättämättä. “Suuri-Sultaani”, joka myöskin nimitetään Osmanien keisariksi on sekä hengellisten että maallisten asioiden päämies. Korkein hengellinen virkamies on Sheik-ul-Islam eli Islamin päämies. Etevin valtio- ja sota-ministeri sanotaan “Suur-visiiriksi.” Kaikilla korkeimmilla virkamiehillä on kunnianimenä “Pasha.” Valtiovirastojen virkamiehet sanotaan “Effendi’ksi;” pashojen pojat ja ylhäisemmät sota-upseerit saavat kunnianimen “Bei.” Rahastohoidon ja hovin alemmat virkamiehet sanotaan “Aaga’ksi.” Yleiset valtio-asiat keskustellaan Divanissa, joka on jonkinlainen valtio-neuvosto. [Mitä tässä ylempänä on kerrottu, koskee — pätisi valtiohoito — rauhan aikaa.]

Tässä en saata olla mainitsematta yhtä seikkaa, joka koskee kymmenysveron kokoomista. Siitä kerrotaan näin: Veron ylöskanto annetaan arennille rahamiehille, jotka jo edeltäpäin maksavat maaherralle lupaamansa summan kruunun verosta. Arennin tarjoominen käy siten, että ostajat ilmoittavat tarjoilluksensa maaherroille, jotka sitten Konstantinopolista kysyvät, pidetäänkö tarjomus kelvollisena. Sieltä tulee tavallisesti suostumus ja arentimiehet imevät kansasta viimeisenkin mehun. Kirjevaihdon kestäessä ehtii kuitenkin jo elo-aika. Kun asiasta vihdoin on suostuttu, jättävät ensiksi mainitut arentimiehet tehtävänsä vähemmän rikkaille toimitettavaksi. Talonpoika parka, jonka niskalle koko veromaksu lankee, ei uskalla viedä kuhilaitansa vainiolta ennenkuin kymmeneksen kokooja on tullut; ei hän myöskään uskalla kätkeä mitään, sillä kokooja tietää jokaisessa kuhilaassa olevan sitoman luvun.

Talonpojan pää-onnettomuus on siinä, että kokoojat vaan veltosti kiertävät piirikuntaansa, jonka tähden syys-sateet usein turmelevat koko kylien kootut varat. Jos siis vilja on tullut huonoksi, eivät kokoojat huolikaan siitä, vaan kiskovat veron rahassa. Kyllä hallitus tietää, kuinka suuren haitan tämä kymmenysvero monessakin ja ennen kaikkia maan varakkaisuuden suhteessa saa aikaan, mutta ryhtyä muuttamaan Muhametin säätämää lakia, olisi turkkilaisten mielestä varmin keino joutua kiirastuleen paholaisen käsiin.

Se mitä tässä ylempänä puhuttiin Osmanilaisen luonteesta y.m. on havantoja, joita ei käy sodan aikana niin tarkkaan tutkia. Alaupseerin, olkoonpa sitten vapaehtoinen taikka ei, on asunnossansa vaikea tehdä kansan luonteen tutkimiseen kuuluvia huomioita, jonka tähden onkin anteeksi suotava asia, jos hän työnsä täydentämiseksi ja lukijansa tyydyttämiseksi käyttää vaan ylimalkaisia tietoja.

* * * * *

Erään korkean Vitos-nimisen vuoren juurelle on Sofian kaupunki rakennettu. Sen asema on viljavassa laaksossa ison, itää ja länttä yhdistävän tien varrella ja on sen kautta tullut vilkkaaksi kauppakaupungiksi. Suurin osa väestöä tekee silkki-, jyvä- ja tupakka-kauppaa. Kansallisuuden suhteen asuu siellä enemmin bulgarialaisia, sitten ovat väkiluvun suhteen järjestyksessä turkkilaiset, kreikkalaiset, mustalaiset j.n.e.

Ulkonäöltänsä on kaupunki tykkänään turkkilainen. Muutamia yksityisiä rakennuksia ja kasarmia lukuun ottamatta on kaupunki ihan Muhamedin vaatimuksien mukaan rakennettu. Kadut ovat vääriä, ahtaita ja osaksi huonosti, osaksi ei ollenkaan kivillä laskettu. Asuinhuoneet rakennetaan tavallisesti pihan puolelle, mutta jos ne joskus ovat jonkun kadun taikka torin puoleen, ovat sen akkunat aina huolellisesti verhotut. Kadun puolella on siis pelkkiä ulkohuoneita, joka tekee, ett’ei kaduilla käveleminen tarjoa mitään miellyttävää vaihettelevaisuutta. Joskus juuri pistäyy puistokin kadulle ja sen aidan takana näkyy hyvin hoidettuja hedelmäpuita, kukkais-penkereitä y.m. puutarhan koristeita. Kauppapuoditkin ovat laitetut jonkinmoisiin ulkohuoneihin, joiden kadun puoliseen seinään on tehty luukku, joka päivällä pidetään kauppapöytinä mutta öisin nostettuna ylös on seinänä. Tälle pöydälle levitetään kaikki kauppatavara ja tälle levitetyllä matolla istuu myyjäkin edessänsä tuli-astia, jolla hän lämmittää kätensä ja keittää kahvinsa ja piippu, ainaisena, välttämättömänä tarvekaluna, suussa. Käsityöläisillä on samanlaiset “verstaat”: siinä tekee suutari jalkineet, räätäli vaatteet ja vieläpä istuu siinä julkinen kirjurikin täydessä touhussa, kaikkien nähden, käyttäen kynäänsä.

Kun astuu portista sisälle, on näky ihan toisellainen, kuin kadulta katsellen saattaisi päättää; kadun puolella osoittaa rakennus mitä suurinta yksinkertaisuutta, täällä taasen pihan puolella on katsojan edessä viehättävä näky. Edessänsä on sievän puutarhan takana puutarhaakin sievempi rakennus. Avaria portaita myöden noustaan avoimeen eteiseen, jonka kattoa muhkeat pylväät kannattavat. Oikean puolinen ovi vie isännän huoneesen, jossa hän ottaa vastaan miehiset tuttavansa; vasemman puolisesta ovesta tullaan naisten vierashuoneesen. Vastapäätä portaita on keittiö ja keittiön oikealla puolen on nais-orjien huone ja vasemmalla kylpy- ja lämmitys-huoneet. Lämmityshuoneesta tullaan taasen pieneen kasvilla koristettuun pihaan, jonka takana on vaimojen asunto eli “haremi”, joksi turkkilaiset sen sanovat. Siellä asuu, paitsi naisia, pojatkin kunnes ovat täyttäneet 13 vuotta, jolloin ne alkavat olla yhdessä talon miehisien palvelijoiden kanssa, joiden töihin he ottavat osaa.

Naisten puku on tavallisesti pieni nuttu, leveät nilkkaan yhteen sidotut housut ja lopuksi vaate semmoinen, että se peittää koko olennon ja jättää näkyviin ainoasti silmät. Turkin naiset rakastavat puvuissansa väri-loistoa, jonka tähden kauppapuodeissa nähdäänkin kullalla ja hopealla kirjailtuja somia silkkipukuja. Jalkineina heillä 011 safiaaniset saappaat, päällyskengät ja puiset anturukset sade-aikoina käytettäväksi.

Miehillä on vähän kapeammat housut, liivit ja pieni nuttu, niiden päällä iso silkkinen päällysvaate ja päässä punainen, valkoinen taikka musta tupsulla varustettu “fetsi”, joka on tehty huovasta ja on joksikin samanlainen kuin meillä käytetyt hatut jos niistä ottaa röydän pois, toisilla on yhtä monen värinen turbaanikin, joka taasen on pitkä vaatekappale, joka kiedotaan monin kerroin pään ympäri. Vyötäisillä heillä on erinomaisen loistava vyö, jonka poimuissa kantavat aseensa, rahakukkaronsa, kirjoitus-neuvonsa, tupakka-astiansa ja piippunsa. Heidän jalkineensa ovat samanlaatuiset kuin naistenkin, vaikka vähäisen karkeammat. Turkkilainen sotamies on puettu samanlaisesti kuin kansakin, jonka tähden hänen onkin helpompi liikkua, mutta joka myöskin vaikuttaa, ett’ei hänellä ole samaa soturillista ulkonäköä kuin europalaisella soturilla yleensä on.

Jättäkäämme nyt nämät yleiset silmäilyt ja palatkaamme oloomme Sofiassa. Välttämättömän levon perästä oli ensi tehtävänä hankkia suolaa ja muita tarpeita. Niitä saatiinkin kreikkalaiselta kauppiaalta kohtuullista maksua vastaan. Aika kului siten, että sotaväki oli vahdissa kaupungin etuvarustuksissa; meidänkin pataljoonamme oli siellä pari kertaa.

Tammikuun 7 päivänä saatiin vihdoinkin lähtökäsky ja samalla saimme tietää toisenkin miellyttävän tiedon. Se oli tieto siitä, että Suomesta meille lähetetyt lämpöiset vaatteet olivat saapuneet yhden päivän matkan päähän meistä.

Aamulla 8 päivänä olimme valmiit lähtemään. Prikaatti kuului Shuvalovin kolonnaan, jonka piti kulkemaan kivitietä pitkin Vähäisien Balkanien linnoituksia kohden. Niiden yksitoikkoisien päivien perästä, joita Sofiassa olimme viettäneet, tuntui mielessämme hyvältä taasen saada liikkua etelään päin, sillä kaikki tiesimme, ett’ei kotomatkaa enään Balkanien kautta tehtäisi, vaan vasta tykkönään murrettuamme vihollisemme voimat saisimme ajatella kotiin menoa. Jos vielä puolen päivää olisimme Sofiassa odottaneet, olisimme saaneet lämpöiset vaatteemme, mutta kun kenraali Ellis esti viipymisen, niin ei muuta neuvona kuin 9:tenä päivänä aamulla matkaan. Hämyssä tulimme Kardak’in kylään, jonne jäimme yöksi. Tämä oli kurjimpia kyliä, mitä koko retkemme ajalla olimme nähneet. Vähän myöhemmin saapui kylään pari kuormaa, joissa oli saappaita ja sukkia, jotka heti meille jaettiin. Kulkuneuvojen vuoksi oli vaikea kaikkia kuljettaa, jonka tähden tuotiin mitä pidettiin välttämättömimpänä; ainoasti upseerit saivat villapaitansa, huivinsa, villamyssynsä y.m., y.m. ja niiden mukana jonkun tervetulleen rivin kotoa. Usealle alapäällikölle ja sotamiehellekin oli kotoa lähetetty erityisiä myttyjä, joissa heillekin oli kirjeitä, mutta koska ei sotamiehen sydän herrojen päällikköjen mielestä sisältänyt mitään hellempiä tunteita kotoa kohden, ei myöskään pidetty väliä heille toimittaa heidän kodistansa lähetettyjä — minä rohkenen vakuuttaa sen — sydämmellisellä mielihyvällä vastaan otettuja tietoja. Vaikka tämmöinen kohtelu luonnollisestikin meissä herätti nurjamielisyyttä, ei tämä kuitenkaan ollut ainoa tunne, jonka tunsimme. Me myönsimme mielellämme että Suomesta lähetetyt tavarat osoittivat äitiemme ja siskojemme hellää huolenpitoa meistä, ja vaikka emme olisi ensinkään saaneet heidän lähettämiä “lämpömäisiänsä”, ei kiitollisuutemme heitä kohtaan olisi ollut sen vähempi, sillä me olisimme kuitenkin olleet vakuutetut heidän lempeän sydämmensä osanottavaisuudesta.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Tirnovan kylään, jonne ehdimme hämyssä. [Tämä ei ole sama Tirnova, Bulgarian pääkaupunki, jonka seuduilla Skotelev ja keskiarmeija liikkui. Ylhäällä mainittu Tirnova on Balkanin eteläpuolella ja toista paljoa lännempänä.] Tirnovan kylän ovat Kaukasiasta tulleet Tserkessit rakentaneet; sekin oli hyvin kurjan näköinen, ehkä senkin tähden, että sen asukkaat olivat paenneet. Useimmista mökeistä oli akkunat rikki ja ovet pois. Tänne oli jo uusi pataljoonamme päällikkö, eversti Procopé saapunut, jonka tähden hän heti otti päällikkyyden ohjat käsiinsä. Ei tämä uusi päällikkömme nyt ruvennut ensi kertaa viemään sotajoukkoa “luotien rämssyyn;” Permin rykmentin etunenässä H.K. K:tensa Perintöruhtinaan armeijassa oli hän jo vienyt poikiansa “moneen verileikkiin ihanaan” ja häntä saavat kiittää siitä, että vihollinen Tsarkioin ja Tserkovna’n luona voitettiin.

Ilma oli ehtoolla kylmää; pohjatuuli toi lumipyryn mukanansa ja vaikea oli löytää puitakaan valkeiksi meille. Ehtoommalla pääsi valkea irti eräässä tuvassa, jonne entinen päällikkömme oli pannut hevoisensa suojaan, (sotamiehet makasivat mäellä); tupa paloi poroksi hevoisinensa päivinensä.

Seuraavana aamuna (tammik. 11 p:nä) kello 7 lähdettiin taasen eteenpäin. Pyryn tähden oli tielle kokoontunut melkoisesti lunta, joka teki marssimme sangen vaivalloiseksi. Me lähenimme nyt taasen vuorisia seutuja, kivitie kävi yhtä mäkeä ylös, toista alas ja miehet saivat taasen ruveta tekemään vanhaa työtänsä, hinaamaan kanuunia. Hyvään aikaan ehtoopäivällä saavuimme pieneen Ihtimanin kaupunkiin, jonne taasen jäimme yöksi.

Kello 7 aamulla seuraavana päivänä jatkettiin taasen matkaa. Ilma oli kaunis ja kirkas, teillä oli paljon lunta. Käveltyämme noin tunnin oli edessämme melkoisia vuoria, ne olivat n.k. Trajanin portit. Taasen jaettiin jalkaväelle kanuunia kuljetettaviksi ja miehiemme ahkeruuden ja uutteruuden tähden olivat heille jaetut kanuunat melkein aina ensin perillä. Tien vieressä oli yhä kaatuneita härkiä ja hevosia, sekä särkyneitä ajo-neuvoja. Yhtämittaa kello 2:teen yöllä pitkitettiin tuota raskasta työtä, kunnes vihdoin ehdimme Weitrenovan kylään, joka oli vuoren juurella. Ei nytkään suotu meille lepopäivää, vaikka Sofiasta lähdettyämme melkein saattaa sanoa, että yhtämittaa olimme olleet maantiellä. Päiväkäskyssä ilmoitettiin meille, että marssi oli alkava taasen kello 7 aamulla. Usea oli niin väsynyt, ett’ei edes jaksanut varrota niin kauvan, että hän olisi saanut lämmintä teetä, vaan heitti itsensä lumipöykkyyn ja nukkui. Kun aamulla lähdettiin eteenpäin, jäi neljä miestä väsymyksestä jälkeen, mutta ne saivat pataljoonan kiinni taasen, kun se 10 virstan käveltyänsä pysähtyi levähtämään Busjulin kylään. Tätä levähdystä venytettiin koko pitkäksi ja täällä jaettiin sotamiehille 13 Yrjön-ristiä Balkanien ylimenosta. Vihdoin annettiin käsky levätä koko päivä, jonka tähden usea mies lähti kylästä hakemaan ruokaneuvoja.

Pari sotamiestä lähti myöskin ruo’anhaku-toimiin ja tulivat erään bulgarialais-ukon luo, jolta pyysivät ostaa ruokaa. Ukko ihmetteli heidän pyyntöänsä ja selitti, että kun turkkilaiset kulkivat ohitse, eivät he milloinkaan pyytäneet, vaan ottivat väkisin mitä näkivät ja tekivät sitä paitsi kaikenlaatuisia julmuuksia ja hirmu-töitä. Häneltäkin — ukolta — olivat he väkisin vieneet kaksi poikaa sotapalvelukseen. Mutta kun meidän miehet olivat selittäneet, ett’eivät he ilman pyytäneet ja etteivät he Bulgarialaisille mitään pahaa aikoneet tehdä, tuli ukko hyvillä mielin ja sanoi, ettei hän mitään miehiltä pyytänyt, vaan toi heille lihaa ja kaalia, käskien heidän syödä niin paljon kuin huolivat, että sitten jaksaisivat ukon puolesta kostaa muslemin miehille heidän julmuutensa ukkoa ja Bulgarialaisia kohtaan. Kun miehet syötyänsä kuitenkin antoivat heille rahaa, meni hän ulos ja tuli hetken kuluttua viiniruukku kädessä takaisin, josta miesten täytyi juoda. Kuu he sitten menivät pois saattoi ukko heidät ulos itkusilmin kiittäen heitä ja ilmoittaen mielihyväänsä, kun hän huomasi, että me kristittyjen tavalla taistelimme heidän puolestansa.

Taasen kello 7 aamulla tammik. 14 päivänä lähdettiin matkalle. Ilma ei enään ollut kylmä, vaan päin vastoin lämmin ja kirkas; lumikin oli vähentynyt sillä me olimme jo tulleet Maritsa-virran laaksoon ja jättäneet Turkinmaan kylmän vyöhykkeen. Päivällisten aikaan kuljimme soiton kaikuessa Tatar-Basartsikin kaupungin lävitse. Se on Rumilian isompia kauppaloita ja sanottiin olevan paremmin rakennettu kuin Sofia, mutta sota ja tuli oli nyt muuttanut sen hyvin rauniomaiseksi. Sieltä alkaa rautatie, joka käy Konstantinopoliin. Kaupungissa emme me kuitenkaan viipyneet ollenkaan, vaan marssimme yhtämittaa kello neljään, jolloin pysähdyttiin hetkeksi, jonka jälkeen meidän kolonnamme, johon kuului tarkk’ampuja-prikaatti, osa 2:sta kaartintivisjoonaa, tykistöä ja kasakoita, kreivi Shuvalovin etuväkenä poikkesi tieltä etelään päin ja kahlasi Maritsa-virran ylitse, joka sillä kohdalla oli noin 1000 kyynärän levyinen, 2 kyynärän syvyinen ja sangen virtainen. Me teimme heti hyökkäyksen Suleiman pashan joukkoja vastaan — niitä oli noin 40,000 miestä. — Vihollinen vetäyi vuoriin ja me asetuimme sota-asentoon Adakióin kylään, jossa vietettiin yö. Kylässä saimme käsiimme sekä viiniä että viinaa, ja useat miehistä maistelivat näitä herkku-juomia niin, että sen vielä toisenakin päivänä huomasivat. Se osa trossia, joka oli pataljoonaa seurannut, jäi toiselle puolelle Maritsaa, jonka tähden saatiin paastota mitä keittoruokaan tuli, mutta leipää ja teetä oli kuitenkin tarpeeksi. Huomattavaa oli, että koska usean sotamiehen jalat olivat turvonneet alituisesta marssista, tulivat ne terveeksi Maritsassa uidessansa.

Seuraavana aamuna kello 8 lähti prikaatti Adakióista rautatietä pitkin marssimaan Filippopolia kohden. Hetkisen käveltyämme, huomattiin noin 3 virstan päässä meistä hevoisväkeä liikkuvan erään vuoren juurella. Ensin ei tiedetty, oliko se ystäviä vai vihollisia, mutta pian ilmoitti muutama kranaatti, joka suhisten lensi ylitsemme, keitä siellä oli. Jääkäri-ketju levitettiin heti; tykistö ajoi asemalle ja nyt alkoi taistelu, jota kesti koko päivän; ehtoolla vasta peräytyi vihollinen takaisin vuoriin ja prikaatti vetäyi yöksi myöskin takaisin Adakiói’n kylään. Meidän pataljoonastamme haavoittui kaksi pahoin, ja kaksi vain vähäpätöisemmästi. Yhteensä oli meidän kolonnassamme 10 kuollutta ja 96 haavoitettua. Yksi kranatöörirykmentin miehestä oli haavoittunut niin pahasti, että raa’ankin oli vaikea häntä katsella. Joku kranaatin liuska oli leikannut hänen jalkansa poikki juuri siitä, jossa saapasvarsi loppuu, niin että saapas ja siinä oleva osa jalkaa oli noin kyynärän taikka parin päässä miehestä; hän kärsi sanomattomia tuskia.

Seuraavana aamuna tammik. 16 p:nä, kello 8, sittenkuin miehille oli annettu ryyppy viinaa, lähdettiin taasen astumaan rautatietä myöden. Jollakin kohdalla, en muista kuinka kaukana kylästä, oli rautatien vieressä turkkilainen kuormasto, jonka sadoissa kuormissa oli jauhoja, leipää, suolaa y.m. sekä sen ympärillä iso joukko tappokarjaa; tästä varustivat miehet “eväs-pussinsa” täyteen. Me pysähdyimme Maritsan Dermen-Deren nimisen lisäjoen ylitse käyvälle rautatien sillalle, noin 6 virstaa Filippopolista. Täällä lähetettiin ketju eteläänpäin ajamaan yhä vielä vuoristossa olevia vihollisia poispäin. Ampumista kesti nytkin koko päivän ja illan tullen vetäyi pataljoona takaisin ylempänä mainitulle rautatien-sillalle, jonka läheisyydessä vietettiin yö.

Seuraavana p:nä tammik. 17:ntenä, liikuttiin samalla lailla kuin edellisenäkin ja illalla oli viholliset “karkoitettu kankahilta” ja meillä oli vapaa kulku Filippopoliin, jonne kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin marssimmekin tammikuun 18 päivänä jälkeen puolen päivän.

Niille kaduille, joita myöden me kuljimme oli molemmin puolin kokoontunut melkoinen väkijoukko. Samaa kasvoluonteen monenlajisuutta, samaa pukujen monivärisyyttä, samaa kielten sekoitusta, jota olimme huomanneet muissakin Balkanien eteläpuolella olevissa kaupungeissa, kohtasimme täälläkin.

Filippopoli on rakennettu kolmelle vuorelle, josta tuleekin sen vanha roomalainen nimi Trimontium ja näyttää sangen somalta, kun sitä katselee rautatien asemahuoneelta. Kahdella puolella ympäröitsee kaupunkia korkeat vuoret.

Pääkatu on sangen pitkä, mutta kapea ja likainen, sen päässä on pylväskatu, johon useat pikkukadut käyvät. Useat, meikein kaikki pääkadun varrella olevat kauppapuodit, olivat suljetut kun me tulimme kaupunkiin; ne avattiin vasta sitten kuin niiden omistajat saivat tietää, että venäläisiä oli kovasti kielletty rosvoamasta. Sanotun kadun varrella on iso mahomettilainen kirkko (moskea), joka on kauniimpia mitä tähän asti olin nähnyt.

Neljä päivää täällä levättyämme jatkettiin matkaa Adrianopoliin, josta marssista ei ole juuri mitään sanomista muussa suhteessa, kuin turkkilaisen väestön paon hirmuisissa seurauksissa; mutta niissä olikin sitä enemmän.

Muutama ote Daily News lehden tunnetun kirjevaihtajan kertomuksesta on paraiten kuvaava kaikkia niitä hirmuja. “Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä”, sanoo hän, “kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen surullista penikulmaa lakkaamatonta, aavemaista, iljettävää kaikenmoista kuoleman näköä — senlainen on tie Filippopolista Hermanliin. Tämä tie oli jo useita viikkoja ollut murhenäytelmien osoittelupaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne olivat kokoontuneet turkkilaisperheet kaikista kylistä, joita venäläiset olivat lähestyneet. Pakolaiset koko maan osasta, Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausia sitten päästä pelastuksen satamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jopa sitäkin ennen alkoivat asukkaat venäläisten ahdistamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritsa-virran laaksoon, sillä pakolaiset pyrkivät luonnollisesti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme oikein käsittää näiden ihmisten kärsimisiä ja niiden Muhamettilaisten suurta paljoutta, jotka peloissaan pakenivat venäläisten edellä. Ensimmäinen seikka, jonka näimme, kun tammikuun 23 päivänä lähdimme kauniin Filippopolin kalliollisilta kukkuloilta itään päin, oli joukko kuolleita turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevosien kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli turkkilaisten ja bulgarialaisten talonpoikain ruumiita lumessa; kuolleet hevoiset ja eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauvemmaksi tulimme kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla oli nuotiovalkeain jälkiä lumessa; niin kulki tiemme eläinten raatojen, särkyneiden kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse, Tie oli suuren tappelukentän kaltainen. Useiden miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoja ja lapsia sitä vastoin oli nähtävästi paleltunut, sillä he makasivat ikäänkuin lumeen nukkuneena, hengen-elävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja käsien ja jalkojen punertava iho ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä makasi useita vanhoja ukkoja kangistuneina maassa, mutta vielä kuolemassakin arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja heidän voimattomat kätensä olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisti viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän kasvoissansa tuskin saattoi huomata tuskan merkkiäkään. Äitinsä rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläin-raukan kuorman keventämiseksi. Virsta-määriä ulottui härkävaunujen jonoja; ihmisolentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien seljässä ja karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä, vanhoja käyräselkäisiä miehiä ja vaimoja, jotka kainalo-sauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä eteenpäin; äidit, imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli kurjimmassa tilassa, kantoi kymmenen vuotiasta sairasta lastansa virstan verran sellaisen matkueen perässä, ja vihdoin, kun yö tuli, sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin tulimme Kurtsjesmen kylään, jossa meidän piti viettämän yötä. Tämä paikka on samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden lävitse olimme kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin paikkoja olivat pakolaiset tätäkin hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut murhaavia ja rosvoovia bashibotsukeja, tserkessiläisiä, ja lopuksi oli venäläinen ratsuväki kalvanut sen jotenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt paljaiden seinäin sisällä, ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa. — — —

“Täältä Haskiöihin olivat kuolleet melkein vielä lukuisammat kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka lävitse kuljimme, oli täynnä kuolleita turkkilaisia talonpoikia ja kun kysyimme bulgarialaisilta, kuka ne oli tappanut, vastasivat he pirullisella ylpeydellä: ‘Me sen teimme, ja ystävämme sen tekivät.’ Haskiöissä nähtiin turkkilaisten sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle, joka osoitti että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he haavoittuneina eivät voineet marssia kauvemmaksi. — — —”

Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä vielä kauhistavampi näky. Tuhansien särkyneiden vaunujen ja kärryjen välissä, makuuvaatteiden, talousastioiden ja “koranien” [muhamettilaisten piplia] seassa, oli tuhansittain verisiä, hirmuisesti ruhjottuja ja paleltuneita ihmisruumiita. Täällä näkyi koko perheitä vieretysten murhattuina; vanhoja ja nuoria, miehiä, vaimoja ja lapsia. Muutama ruumis oli vielä vaatteissansa, toisilla oli ainoasti paita päällänsä, useat olivat ihan alastomat.

Useimmat haavat olivat annetut kurkkuihin; ihmisiä oli siis murhattu niinkuin karjaa. Kaikkea mitä täällä kuolon ja kauhistuksen laaksossa osoittihe katsojalle, saattaa tuskin kertoa; ei tarvinnut muuta kuin luoda katse hengettömien vaimojen kasvoihin, niin saattoi heti aavistaa, mitä he olivat kärsineet, ennenkuin kaikkivaltias oli jättänyt heidän ruumiinsa katoavaisuudelle.

Ketkä näitä hirmutöitä olivat tehneet, joista tie Adrianopoliin osoitti kauhistavia todistuksia, käynee mahdottomaksi tuskin milloinkaan varmaan määrätä; varmaa on kuitenkin, että täällä makasi usein vieretysten turkkilaisia ja bulgarialaisia verissänsä. Ainoasti vähäinen osa tästä ihmispaljoudesta saattoi kuolla niistä kranaateista, joita venäläinen ratsuväki ampui siihen hajoittaaksensa tälle pakojoukolle annettua suojelus-väkeä; iso joukko oli myöskin nähtävästi kuollut nälkään ja viluun. Melkein näytti siltä kuin olisivat nämät murhatut perheet ruoan puutteessa ja himojensa innokkaassa kiihossa hyökänneet toinen toistansa tappamaan.

Nyt jo kaatuneihin uhriin oli joka päivä uusia tulevia. Meitäkin vastaan tuli satoja kotipaikoillensa palaavia pakolaisia laihoina, nälistyneinä ja mitä kurjimmassa tilassa. Vaikeinta oli nähdä pieniä lapsia, jotka pelkällä paidallansa ja paljain jaloin astuivat lumessa; niiden äidillä oli itsellänsä tuskin parempaa verhoa. Varmuudella saattoi ennustaa, että useat näistä ihmisistä, ennenkuin ehtivät kotoihinsa, laskivat väsyneen ruumiinsa hangelle — kuolemaan. Ja niilläkin, joiden onnistuisi ehtiä määränsä päähän, mitäpä niilläkään kotinsa hiiltyneillä raunioilla olisi muuta jäljellä, kuin — epätoivo. — — —

Illalla tammik. 25 p:nä, olimme jättäneet nämät hirmu-kuvat taaksemme, kun tulimme Hermanlin kauppalaan, jonne jäimme yöksi.

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa ja päivällisten aikaan, kun kuljimme ihan rautatien ohitse, tarkasti meitä H.K. K:tensa Ylipäällikkö Nikolai, joka rautatietä myöden matkusti Adrianopoliin. Tervehdittyänsä meitä sanoen: “Juva peiva, Finski” päästi hän suustansa sanat: “saatana, perkele”, venäjän kielellä vakuuttaen; “jei bohu! bolsje nie magu!” (Jumal’auta! enempää en osaa.) Illalla tulimme Mustafa-pasha-Keupru-nimiseen kylään, jonne jäimme yöksi. Aamulla lähdettiin taasen eteenpäin. Vähän matkaa kylästä tulimme eräälle Maritsan virran lisäjoelle, jonka kevät-tulva oli paisuttanut. Tänne täytyi jäädä seisomaan, kunnes silta oli saatu kuntoon, mutta tämä sama viivähdys pelastikin meidän vaarasta: Moskovan rykmentti, jonka päällikkö pitkäksyi sillan tekemistä, kahlasi joen ylitse ja ehti kaupungin ulkopuolelle noin puolen yön aikaan. Täällä oli iso kasarmi, jonka ylipäällikkö oli määrännyt kaikkien sotajoukkojen asunnoksi. Moskovan rykmentti asettui sitten muutamiin huoneihin, mutta kun miesten oli vilu, tekivät he valkeita laattialle — (tulisijoja ei ollut) ja nukkuivat. Valkea levisi tästä ja poltti koko kasarmin poroksi. Monta sotamiestä haavoittui, monta kuolikin saamistansa palohaavoista. Sitä paitsi joutui yksi sotalippu liekkien uhriksi. Prikaatti pääsi siis viipymisensä tähden vaarasta, joka olisi voinut siltä turmella monta miestä.

Aikaisin aamulla tammik. 27 päivänä, lähti prikaatti matkaan ja päivän valjetessa marssi se kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin Adrianopoliin, jossa Gurko oli sitä vastassa ja tervehti sitä. Hänellä olikin syytä osoittaa tyytyväisyyttänsä sotureille, jotka kuudessa päivässä olivat marssineet Filippopolista Adrianopoliin, jota väliä on 180 virstaa.

Adrianopoli, turkinkielellä Edineh, sultaanin vanha pääkaupunki, on Maritsa-virran rannalla, joka tässä on leveä ja virtainen sekä jonka ylitse on rakennettu kolme isoa kivisiltaa. Siinä näkee paraastaan pelkkiä, matalia savettuja puurakennuksia. Korkeampiakin puu-pytinkiä näkee kuitenkin isompien katujen varrella.

Merkittävä on Sultaani Selim 2:sen moskee, joka on koko Turkin valtakunnan kauniin temppeli. Se on mainion osmanilaisen rakennusmestarin tekemä ja sen kupu on laveampi kuin mainion Sofia-moskeen Konstantinopolissa, jota kuitenkin rakennustaidon suhteen mainitaan kirkkorakennuksen esikuvaksi. Toinen huomattava paikka Adrianopolissa on sen iso kauppapuodisto.

Adrianopolissa ollessamme täydennettiin, muonavaramme, jotka kuitenkin myöhempinä aikoina olivat olleet välttävässä kunnossa.

Adrianopolissa saivat kaikki Wenäjän sotajoukot H.K. K:tensa Ylipäälliköltä, Suuriruhtinas Nikolailta suomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:

“Minun armeijani urheat päälliköt ja sotamiehet:

Kun Balkanien ylimenoon piti ruvettaman, vaadin minä Teiltä uusia ponnistuksia Teidän väsymyksestänne huolimatta, ja siitä pitäin Te ette ole kävelleet, Te olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä ajassa kuin kuukaudessa olette Te, niin sanoakseni, käyneet halki koko Turkinmaan ja Te olette melkein ehtineet Tsargrad’in muurien eteen. Matkalla olette Te, ikäänkuin sivumennen, hajoittaneet koko turkkilaisen armeijan Filippopolin luona, ottamalla siltä kaiken sen tykistön; sitten olette Te äkkinäisen marssin kautta valloittanut Adrianopolin, vihollisen toisen pääkaupungin; Te olette näyttäyneet Mustan meren, Marmora-meren ja Egean-meren rannoilla; vihollinen ei ole voinut vastustaa Teitä; iän on painanut päänsä alas ja vasta silloin, kuin hän on suostunut meidän vaatimuksiimme ja kirjoittanut niiden alle, olen sallinut Teidän pysähtyä.

Näitä loistavia ja verrattomia menestyksiä ei saatu ainoasti Teidän mainion urhollisuutenne kautta, vaan myöskin Teidän vastuksia ja kärsimisiä voittavan alttiiksi antamuksenne kautta: ei pahat Ilmat, ei teiden syvä loka, ei virtojen syvä vesi, joissa Te kahlasitte, voinut estää Teidän kulkuanne. Minä en löydä tarpeeksi sanoja kiittääkseni Teitä ylimmästä ja etevimmästä päälliköstä ruveten, viimeiseen kuorma-renkiin asti; Te olette kaikki täyttäneet velvollisuutenne: Te olette voittaneet kärsimisiä, joista ei muinois-ajan urhojenkaan tarvitsisi hävetä. Levätkäät siis nyt ja valmistaukaat kunnialla palaamaan isäinne maahan, mutta jos vihollinen ei suostuisikaan kirjoittamaan sen rauhan alle, jota häneltä vaaditaan, olkaat silloin valmiina uusiin taisteluihin, sitä voittamaan.

Nyt levätessämme näyttäkäämme, että Wenäjän urhot, joilla ei ole vertaistansa rehellisessä sodassa, myöskin saattavat olla kunnon esimerkkinä sodattomallakin ajalla. Osoittakaat että Te puolustatte rauhallisia asukkaita, mikä heidän kansallisuutensa ja uskontonsa lieneekin; vartioitkaat heidän omaisuuttansa ja kunniaansa, näyttäkäämme myöskin viimeiseksi, ett’ei mitään seikkaa löydy, joka olisi tahrannut Wenäjän aseiden hiellä ja verellä äsken ansaittua kunniaa

Nikolai.”

Tammikuun 5:tenä päivänä sai prikaatti käskyn marssia Tsorluun, jonne iso trossikin, jonka jätimme Radomirtsan kylään pohjoispuolella Balkania ja jota emme sen koommin olleet nähneet, käskettiin saapua.

Tsorlu on pieni kreikkalais-bulgarialainen, jotenkin hyvin rakennettu kauppala, josta muuten ei ole juuri mitään sanomista. Pataljoonan oltua täällä muutaman päivän, saapui trossi, ja sen mukana Suomesta sotamiehille lähetetyt lämpöiset vaatteet [niinkuin lukija ehkä muistaa, saivat upseerit osansa jo Tirnovassa, bulgarialaisessa maakylässä], joista emme kuitenkaan nyt enään paljoa hyötyä saaneet, sillä me olimme jo aikaa astuneet Turkin maan lämpöisessä vyöhykkeessä. Kuitenkin tervehdittiin saamiamme tavaroita ilolla, sillä niissä näimme Suomen kansan rakkauden ja osanottavaisuuden niitä kohtaan, jotka Suomen sotakunniaa kannattivat.

Tsorlussa viivyimme noin parin viikon päivät. Yhtäkkiä saimme käskyn marssia Silivriin, jonne lähdimmekin 20 päivänä helmikuuta. Samana päivänä pimeässä ehdimme Marmora-meren rannalle. Ihmeellisen helpoittava ja miellyttävä tunne valtasi meitä; me pidimme tuon meren ikäänkuin avaimena, joka avaisi meille tien kotiin. Vielä seuraavana päivänä oli ihastus yhtä innokas. Kutsjukin kylän luona käy tie erään pitkän ja kapean lahdelman poikki, jonka ylitse on rakennettu iso silta. Tätä siltaa vartioitsivat turkkilaiset, mutta kun ylipäällikkömme oli päättänyt, että rauha tehtäisiin Konstantinopolin muurien vieressä, asetti hän kaiken tänne kokoontuneen sotavoimansa vastapäätä turkkilaisia, jotka niinikään toisella puolen lahdelmaa olivat taisteluasemassa. Sitten laitettiin lähettiläs turkkilaisten puolelle vaatimaan, että venäläiset saisivat estämättä astua sillan ylitse. Me näimme hänen valkeine lippunensa katoovan vihollisen keskelle ja ison aikaa kului ennenkuin hän sieltä palasi. Mutta tuskin oli hän ehtinyt takaisin, ennenkuin näimme erään ylhäisen sotaherran seurueensa kanssa ratsastavan pitkin turkkilaisten riviä, jotka heti sen jälkeen vetäyivät takaisin. Wenäläiset astuivat heti sillan ylitse kylään, jossa kaikkialla oli turkkilaista sotaväkeä uteliaasti katsellen meitä; sen jälkeen annettiin meille yöpaikka Kalatarian kylässä. Kun jo olimme olleet hetken aikaa kylässä, tuli sinne turkkilaista jalkaväkeä etuvartiolta aimo joukko. Seuraavana päivänä piti H.K. K:tensa Ylipäällikkö, joka myöskin edellisenä päivänä oli tullut kylään, paraatin kaikkien joukkojen kanssa, toivotti heitä tervetulleiksi ja käski majoittaa heitä läheisiin kyliin. Toisen tarkk’ampujapataljoonan kanssa annettiin meille majoitus-paikaksi Florio-Tsekmedjen maatalo meren rannalla, lähellä rautatien asemaa.

Vaikka emme sitä silloin vielä tietäneet, sopinee kuitenkin sanoa, että nyt oli sota loppunut, sillä nyt enään ei meitä viety vihollista vastaan sotimaan, vaikka tosin etuvartiota tehtiin julkiseen rauhantekoon saakka.

VIII.
Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.

Seutu Konstantinopolin ympärillä on autio ja aromainen. Meidän majoitus-paikkamme, Florion kylä, oli 10 virstaa Konstantinopolista, eikä sillä välillä ollut ensinkään metsää, tuskin yksinäisiä puitakaan. Maa on paljas, ruohoton tasanko, jolle soiden keskelle on raivattu peltoja ja vainioita. Kunnaalta Florion itäpuolella saattoi siis helposti nähdä etäällä ison Konstantinopolin kaupungin, San-Stefanon kylän, jossa venäläisten pääkortteiri oli, himmeänä sumukuvana Wähän-Aasian rannikon sekä sen edessä Marmora-meren siintävän pinnan.

Meidän toimenamme oli tehdä etuvartiovirkaa, ja kun sitä ei tehty, äkseerattiin sotamiehiä väli-ajoilla. Kerran kun 2:nen komppania meidän pataljoonastamme oli etuvartiolla, tuli pieni kreikkalainen poika meidän ketjullemme ja pyysi itkein, että sotamiehet ottaisivat hänen huostaansa. Monta kertaa käskettiin hän menemään pois, mutta lapsen suru ja epätoivo koski vihdoin komppanian päällikköön, niin että hän päätti ottaa pojan huostaansa. Tämä ihmisrakkauden työ palkittiin pian siten, että poika tuli koko pataljoonan mielikiksi. Jokainen sotamies piti velvollisuutensa pakista ja leikitä pojan kanssa.

Sotamiehet etsivät kaikenlaista huvitusta ja muuta alituista tointa, joka vaikutti ett’ei sairaus ensin sanottavasti koskenut meidän pataljoonaamme, mutta emme mekään tykkönään voineet vastustaa ilmanalan vaikutuksia. Usea mies (niissä yksi upseerikin) kuolikin ja haudattiin törmälle lähelle Florion kylää (upseeri sentään haudattiin protestanttien kirkkomaahan San-Stefanon kylän vieressä).

Lopulta rupesi jo olomme Floriossa käymään hirveän yksitoikkoiseksi ja rasittavaksi. Jo olimme useampia päiviä odottaneet rauhan päättämistä ja yleinen tunne, jota tämä alituinen viipyminen kiusasi, kävi yhä herkemmäksi kuvailemaan kaikenlaista etenkin kun väliin taasen huhuttiin, että yleinen Europalainen sota oli puhkeamaisillansa. Kertomuksia Wenäjän vaatimuksista seurasi jutut epäluulon alaisesta laivaston täydentämisestä. Useana päivänä tuntui siltä, kuin olisimme seisoneet jonkun tulivuoren huipulla epätietoisina milloin ja millä tavalla joku mullistus kohtaisi meitä. Isoja soturi-patrullia marssi kaduilla Stefanossa, tiesi minkä tähden. Äänettömyys oli joskus niin syvä, että se ennakkoluuloisiin henkilöihin vaikutti raskaasti.

Lauvantaina maaliskuun 2 päivänä oli ihmeen kaunis kevät- vieläpä kesä-ilma koko päivän, kunnes illalla taivas pimeni ja näytti ennustavan myrskyä. “Nyt”, sanoivat taikaluuloiset, “ennustaa tämä äkkinäinen ilman-muutos yhtä suurta muutosta valtioseikoissa ja huomenna olemme taasen sodan keskellä.” Mutta yöllä katosivatkin uhkaavat pilvet ja rauhan ruusuinen aamurusko tervehti meitä sulosilmin aamulla maaliskuun 3:tena päivänä. Eräässä talossa San-Stefanon kylässä tehtiin tänä yönä ahkeraa työtä. Molempien valtioiden ministerien kirjurit kirjoittivat ja yhä kirjoittivat rauhantekopöytäkirjaa, kunnes se saatiin valmiiksi.

Tuskin oli päivä valjennut ennenkuin kaupungissa nousi outo liike. Yleisesti luultiin että vihdoinkin tänäpäivänä kirjoitettaisiin rauhan-sopimuksen alle. San-Stefanoon tuli äärettömiä uteliaita joukkoja Konstantinopolista katselemaan sitä suurta paraatia, joka oli keisari Aleksanterin valtioistuimelle nousun muistoksi määrätty. Kreikkalaisia, Bulgarialaisia, Turkkilaisia oli pikku San-Stefanon kaupunki täpö täynnä. Mutta kello löi yhtä, löipä jo kahtakin, vaan ei mitään vielä kuulunut. Se herätti ajatuksen, että jotain tärkeää oli tekeillä, että nyt sodasta taikka rauhasta päätettiin. Vihdoin sanottiin, että paraatin pitäminen oli lykätty kello kolmeen, mutta sekin tunti tuli ja kului ja toi mukanansa vielä tunnin viipymisen. Sadetta alkoi ripottaa, mutta kansa yhä vaan pysyi paikoillansa hajoamatta. Viimeinkin noin kello 4 iltapuolella nousi H. K:tensa Suuriruhtinas Nikolai hevosen selkään, ratsasti kanslian eteen ja kysyi: “Onko valmis?” Kohta sen jälkeen ajoi hän täyttä nelistä sille mäelle, jossa sotajoukot seisoivat. Tähän hän pysähtyi hetkeksi, kunnes kaupungista tuli vaunut, joissa istui kenraali Ignatiev [Wenäjän valtuutettu rauhan-teossa]. Liki suuriruhtinasta tultuaan nousi hän seisaalleen ja lausui: “Teidän keisarillinen korkeutenne! minulla on kunnia onnitella teitä; rauha on allekirjoitettu!”

Tätä seurasi pitkä ja raikas mieltymys-huuto. Noin 100 sotapäällikköä seurassaan ratsasti nyt suuriruhtinas Nikolai soturirivien luo ja lähti ajamaan niitä pitkin. Soturit eivät ensin tietäneet mitään rauhansanomasta, mutta se levisi kuitenkin salaman nopeudella mieheltä miehelle ja kohta sen jäljessä seurasi aina iloinen hurraaminen. Siellä seisoivat Shuvalov’in ja Rauch’in tivisjoonat sekä kaartin tarkk’ampujat, ratsuväki ja tykistö yhdessä rivissä. Suuri oli todellakin ero näiden joukkojen näössä nyt ja joitakuita kuukausia sitten. Lepopäivinänsä olivat he paikanneet ja sievistäneet vaatteensa ja saappaansa, pesseet liinavaatteensa ja jokainen näytti nyt yhtä soturimaiselta kuin milloinkaan ennen. Sittekuin suuriruhtinas oli ratsastanut kaikkien rivien ohitse, pysähtyi hän törmälle, josta hänen sopi nähdä kaikki joukot. Sitten sanoi hän heille: “Saan ilokseni ilmoittaa teille, että me nyt olemme Jumalan avulla saaneet rauhan aikaan.”

Uusi, myrskyntapainen hurrahuuto 200,000:sta kurkusta nousi nyt, paisui kovimmilleen ja hälveni jälleen. Mielihyvän ja tyytyväisyyden tunne täytti jokaisen poven.

Sanomalehdet ja jokainen, joka vaan ensin miestä vastaan tuli, kertoivat siitä äärettömästä, rajattomasta innostuksesta, jolla sotajoukot Kishinev’issä huhtikuussa v. 1877 vastasivat sodanjulistukseen, mutta tokkohan se oli innokkaampi sitä huutoa, jolla samat joukot nyt tervehtivät rauhaa? — Tuskin! — — Tällä lakeudella, jolle Wenäjän joukot nyt olivat kootut, seisoi Pietari suuren mainio sotajoukko, Preobrasjenien rykmentti, joka usein oli ensimmäisenä rientänyt tämänkin sodan moniin taisteluihin. Siellä seisoivat ne joukot, jotka Balkanien korkeilla, lumisilla harjuilla pitkän, kylmän ja vielä muistossakin hirmuisen kuukauden kuluessa voittaen ojensivat kalpansa vihollista vastaan. Siellä seisoivat ne miehet, jotka raivasivat vastukset jättiläis-vuorien rotkoista, jota tehdessänsä he kesäpuvussa ja nälkää kärsien, laahasivat perässänsä raskaita tykkiä sekä, näin taisteltuansa kylmää, nälkää ja väsymystä vastaan, riensivät murtamaan epätoivoon joutuneen vihollisensa viimeisen voiman. Siellä seisoivat samat urhoolliset miehet, jotka erinomaisen lyhyessä ajassa tekivät tuon pitkän marssin Sofiasta Filippopoliin ja vihdoin koko voimallansa ryntäsivät Osmanien pääkaupungin muuria vastaan ja mursivat sen.

Ja tuskin pyssyn kantaman matkan päässä heistä seisoi se vihollinen, jota he pitivät kyllin arvollisena vastustajanansa. Läheisellä kunnaalla seisoivat nimittäin turkkilaiset tarkasti ja uteliaasti katsellen edessänsä olevaa näytelmää. Molemmat armeijat seisoivat päättävässä rauhanhetkessä toinen toistansa silmäillen. Todellisina sotureina olivat he oppineet arvossa pitämään ja kunnioittamaan toisiansa sekä toivottivat nyt kummatkin rauhaa tervetulleeksi ja rehelliseksi lopuksi sodalle, jota eivät enään huolineet jatkaa. Se oli alku ystävyyteen, joka perustui siihen, että kokemus oli opettanut tuntemaan omaisuuksia, joista ennen ei mitään tiedetty, taikka — sanomme ehkä toden mukaisemmin, joista ennen ei huolittu tietää.

Kaikki laskivat polvillensa sitten paljain päin ja nyt pidettiin juhlallinen ja kiitollinen Jumalan-palvelus.

Tokkohan milloinkaan on rauhaa päätetty enemmän draamallisissa ja ihantavissa suhteissa ja enemmän tunteita liikuttavalla ympäristöllä: Molemmat armeijat toistensa silmien edessä; hiljenevä myrsky; päivän himmenevä valo; tuulen humina ja aaltojen kuohu rannoille, joihin sekoittui pappien messuaminen, sotamiesten vastaus ja Marmora-meren kohina, jotka kaikki milloin kovenivat, milloin hiljenivät. Järven pinnan ja etäisien kunnaitten takaa kohoni ilmaan Sofia-moskeen korkea torni ja kapeat minaretit Istambulin [Konstantinopolin turkkilainen nimi] pääpisteenä. Poissa tuolla etelässä kohouivat Prinssi-saaret ikäänkuin vuoren kukkulat ilmoihin Wähän-Aasian rannelmalla ja niiden takana, sen tiesimme, piili Englannin sotalaivasto. Kaukana etelässä, niin etäällä, että silmä sen tuskin eroitti, näkyi Olympo-vuoren luminen kärki majesteetillisena ja suurena kun auringon viimeiset sateet kultasivat sen juhlalliset kupeet.

Rukous oli jo loppunut ja H.K. K:tensa sivutse alkoi nyt kukin joukko astumaan ilomielin ja kevein askelin, Suomen pataljoona myöskin ja käytyänsä ylipäällikön ohitse astui se majoituspaikallensa.

Niin päättyi juhlallisesti vv. 1877-1878 sota Wenäjän ja Turkin välillä.

* * * * *

Sota oli tosin jo loppunut, mutta vielä emme päässeet lähtemään kotiin. Aika rauhan-paraatin ja kotiin lähdön välillä olikin vaikeimpia mitä olimme kärsineet. Yksitoikkoisuuttakin oli vaikea voittaa, mutta vielä vaikeampi oli sairautta, joka peloittavalla tavalla alkoi poimimaan uhria soturien riveistä. Kukin valmistihe jo astumaan kalman polkua taikka ainakin tulevaisuutta vastaan. Sotamiesten kesken kävi huhu, että meidän piti jäämän kolmeksi vuodeksi Konstantinopolin eteen. Tämän kyllä ajattelevainen mies saattoi huomata jutuksi, mutta sekin juttu oli kuitenkin semmoinen, että se sai ennestäänkin jo raskaat mielet yhä raskaammiksi.

Vihdoinkin koitti meille kuitenkin ilon hetki. Eräänä päivänä oli pataljoonamme päällikkö käsketty prikaatin päällikön, kenraali Elliksen luo. Vähän ajan päästä palasi hän takaisin, ilmoittaen että me olimme saaneet luvan lähteä kotio. Tämän uutisen herättämää iloa en minä ota kertoakseni; kuvitelkoon jokainen, miltä hänen tuntuu, kun hän pitkän vankeuden perästä pääsee Jumalan raikasta ilmaa hengittämään. Jotenkin samanlaatuista oli tämäkin.

Vielä oli meillä kuitenkin vaikea tehtävä. Meillä oli lupa viedä kaikki vähemmän sairaat mukanamme; mutta kuitenkin täytyi meidän jättää vieraasen maahan, kenties parantumaan, kenties myöskin kuolemaan 23 miestä. Usea nousi sairas-vuoteeltansa kuumeenhohto kasvoillansa, veristävin silmin ja horjuvin askelin, vakuuttaen olevansa ihan terveitä, mutta vasta-todistukset olivat liian selvät ja — käskyä täytyi totella. Toivottomuus hohti heidän silmistänsä, kun me surumielin otimme heiltä jäähyväiset.

Ennenkuin San-Stefanosta lähdettiin, annettiin pataljoonalle uudet vaatteet; vanhat poltettiin, ettei niissä vietäisi sotaruttoa Wenäjälle ja Suomeen.

Huhtikuun 22 päivänä tarkasti H.K. K:tensa ylipäällikkö pataljoonamme San-Stefanon kylän läheisellä lakeudella. Hän kiitti pataljoonaa koko sotaretkestä ja toivotti sille onnea kotomatkallansa. Vielä samana päivänä vietiin meitä veneillä isolle Tserkask-nimiselle sota-rekatille, jonka piti viemän meitä Mustan meren ylitse Wenäjän rannalle.

Seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja laiva kiiti Konstantinopolin salmeen, johon se pysähtyi noin tunniksi ottamaan vettä. Tällä ajalla piiritti laivaa jos jommoinenkin joukko kauppiaita, kaupitellen yksi yhtä toinen toista. Taasen lähdimme kulkemaan eteenpäin, höyrysimme sultaanin komean, Dolma-bagdse-nimisen linnan ohitse, mutta tultuamme salmen suuhun, huomattiinkin Mustalla merellä semmoisen myrskyn raivoovan, että pidettiin paraana laskea ankkuriin. Seuraavana aamuna, kun lähdettiin menemään eteen päin oli myrsky jo tosin tauvonnut, mutta aallot kävivät yhä vielä majesteetillisina, vaahtovina ja korkeina. Kun merellä myrskyilee, tuuli vinkuu, aallot vierivät vyörykkeinä ja kuohu pirskottaa vettä korkealle, silloin tuntuu avarammalta ja vapaammalta terveen ihmisen rinnassa. Mutta eivätpä kaikki, tuskin puoletkaan ollut terveitä; meritauti riensi heti laivalla ensikerran kulkevien kimppuun ja kiusasi heitä.

Huhtikuun 24 päivänä sai pataljoona Tserkaskilla päälliköltänsä suomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:

“Tänäpäivänä on pataljoona Bujukderestä [Konstantinopolin salmen suulla. jossa laiva oli tuulen suojassa] purjehtinut Bosporan lävitse Mustalle merelle, ja siis jättänyt Osmanien valtakunnan rajat. Wenäjän ison kaartin pienenä osana on Suomen kaartinpataljoona kunnialla ottanut osaa nyt jo lopetettuun sotaan; se meni Sistovan luona Tonavan ylitse lokakuun 3:tena päivänä; kamppaili kenraali Gurkon johdolla: Gorni Dubniakissa lokakuun 21 päivänä. Pravetsissa marraskuun 22 ja 23 päivinä, seisoi kuukauden ‘Suomen vuorella’ Wratshesin lähellä, turkkilaisten asemaa vastaan, lähti sieltä joulukuun 25 päivänä menemään Balkanien ylitse, astui Sofia-laaksoon ja karkoitti vihollisen Dolni-Komartsista tammikuun 1:nä ja Wratsevnasta 2:na päivänä, kiiruhti eteenpäin Trajanin porttien kautta Tatar-Basartsikiin ja otti saman kuun 15, 10 ja 17 päivinä osaa Suleiman pashan armeijan hajoittamiseen Filippopolin luona.

Eteenpäin menoa jatkettiin Adrianopolin ja Tsorlun lävitse Marmora-merelle ja sieltä San-Stefanoon, jossa pataljoona maaliskuun 3:na päivänä otti osaa paraatiin, joka rauhan allekirjoitettua pidettiin Konstantinopolin muurien edessä.

Bosporan rannat tekivät retkestämme lopun ja sieltä lähdimme me matkustamaan isäimme maahan.

Soturit! Kukin meistä saa ylpeydellä muistella sitä vaikeata aikaa,
joka jo on jäänyt, niitä kärsimisiä ja vastuksia, joita olemme
kestäneet, niitä vaivoja ja vaaroja, jotka ovat meitä kohdanneet.
Flyygeliajutantti
Eversti Procopé.”
Muuten pidettiin meistä hyvä hoito ruo’an suhteen. Hyvää keittoruokaa emme olleetkaan saaneet pitkiin aikoihin ja sitä oli nyt yllin kyllin, mutta eipä se juuri monelle maittanut; tuo riivattu meritauti oli oikea kiusan kappale. Loppumatkalla rupesi vesi loppumaan, niin että meitä janon sammuttamisen puolesta pidettiin “puuttu-moonalla.”

Iltapuolella huhtikuun 25 päivänä laskettiin ankkuri Odessan satamassa. Vielä maallekin tultuamme tuntui kuin olisi maa keinunut allamme. Pataljoona majoitettiin suureen rakennukseen, jyvä-aitta tai mikä se lie ollut. Seuraavana päivänä pitivät kaupunkilaiset meille kestin, jossa meille annettiin vehnästä, viinaa, olutta, silliä y.m.

Odessaan jätettiin 93 sairasta sotamiestä, joissa peljättiin olevan sota-rutto.

Tästä lähdimme rautatietä myöden rientämään pohjoista kohden. Minne pysähdyimmekin, etenkin Puolasta alkaen, näimme paljon turkkilaisia vankeja, jotka niinkuin puhuttiin paraastaan tekivät puutarhurin tointa. Wenäjän hallitus oli heille laittanut pitkiä, harmaita, sarasta tehtyjä päällystakkia, muuten olivat he kotimaisissa puvuissansa.

Jota enemmän kuljimme kotoa kohden, sitä selvempään huomasimme lähenevämme Pohjolaa. San-Stefanon mehevä vehreys muuttui vähitellen kevääksi, mutta Etelä-Wenäjän keväästä tuli Pietariin tultuamme täysi talvi lumineen ja pakkasineen, ja niin näytti siis aika kulkevan taaksepäin.

Viikon kestävän rautatiematkan perästä saavuimme vihdoinkin Pietariin toukokuun 7 päivänä aikaisin aamulla.

Tultuamme erääsen maneessiin, jossa meille taasen annettiin uudet vaatteet (toinen osa siitä mitä Stefanossa saimme), ruvettiin kaikin kiiruin valmistamaan itsiämme siihen paraatiin, jonka H. M:tinsa Keisari piti pataljoonalla. Kiitettyänsä pataljoonaa osanotosta tässä nyt loppuneessa sodassa koroitti Hänen Majesteettinsa Suomen tarkk’ampujapataljoonan vanhan kaartin arvoon.

Kun toisen päivän aamuna tulimme Suomen asemahuoneelle, olivat
Pietarissa asuvaiset kansalaisemme panneet meille toimeen kemut, joita
nautittuamme lähdimme höyryjunassa kiitämään kotoamme kohden. Matka
Suomen lävitse oli pelkkää riemu-kulkua.
Wiipuriin tullessamme oli ääretön väkijoukko kokoontunut asemahuoneen eteen. Niinpian kuin juna pysähtyi asemalle, tervehdittiin meitä suomen-kielisellä puheella, jota seurasi soiton kaikuessa vilkas hurraaminen. Niinpian kuin pataljoonan ensi rivi astui torille väkijoukon näkyviin, kaikui sitä vastaan ilmaa vapisuttava, ponneton eläköön-huuto. Torilla oli pitkiä pöytiä, joilta miehistö sai nauttia “tämän mailman hyvyyttä” piirakkojen, voileipien, viinan ja oluen muodossa.

Wiipurin naiset seppelöitsivät lippumme laakerilla. Upseerille pidettiin ensi luokan odotussalissa uhaalliset kemut, joissa pidettiin niin innokkaasti puheita, että yksi puhuja astui asemahuoneen eteiselle ja huusi jo kulkevan junan perään sanojansa; mutta juna meni ihmisjoukon hurratessa menoansa ja tuo puhujaparka sai perästäkin lopettaa puheensa kesken.

Seuraavana päivänä toukokuun 9 p:nä, saavuimme Helsinkiin, jossa juna seisatettiin Töölön puistoon Alppila nimisen huvipaikan alapuolelle, soittokuntamme soittaen “Maamme” suloisia säveliä. Iloisina hyppäsimme vaunuistamme ja muodostettuamme sotarinnan marssimme me tuolle suurelle nurmelle, joka alenee Töölön lahtea päin. Vasemmalle puolelle sitä tietä, jota kuljimme, oli kunniaosoitteeksi asetettu osa Helsingissä silloin majailevata venäläistä sotaväkeä soittokuntineen, joka soitti “Porin-marssia”, meidän astuessamme heidän sivutsensa. Lippuja liehui sadottain sekä nurmella että sinne vievällä tiellä ja raikkaita hurrahuutoja kaikui kunnaasta kunnaasen. Nurmelle oli kaupunkilaisten huolesta valmistettu tulijais-aamiainen. Pitkät pöytärivit ruokineen olivat asetetut sotamiehiä varten. Ennenkuin astuimme pöytien viereen, nousi läänin maaherra puhuja-lavalle ja tervehti kotiin tulleita sotilaita juhlapuheella, lausuen sanansa vuoroin suomeksi vuoroin ruotsiksi. Puheen loputtua alkoi meidän soittokuntamme soittaa “Kolmenkymmenen-vuoden sodan marssia” ja sen sävelien soidessa mentiin ruo’alle. Nyt alkoivat myös tulijais-tervehdykset. Ilon kyyneleitä loisti monen silmistä, kun hän takaisin tulleiden joukossa huomasi omaisensa, jonka vaiheita vihollisen vieraassa maassa hän niin tarkasti oli seurannut. Kaivattu mies, rakastettu poika, armas veli, odotettu sulhanen oli nyt kotona. Yrjön risti, joka koristi monen rintaa, osoitti, että sotilas oli täyttänyt sotilas-velvollisuutensa. Mutta myös monta kaipauksen kyyneltä silloin puhkesi, moni rinta raskaasti huokasi, kun hänen odottamansa ei tullutkaan, kun hänen kaivattunsa ainiaksi jäi vieraalle maalle isien haudoilta pois.

Noin puoli kolmen ajoissa iltapäivällä marssimme kaupunkiin, väkijoukot seurassa. Etujoukkona kulkivat ensin ylioppilaat, mutta kun astuimme ylioppilashuoneen ohitse, olivat he jo siellä meitä laulullansa tervehtimässä. Raikkaasti ja voimakkaasti kaikui heidän laulunsa meidän kunniaksemme. Viimeksi pidettiin kasarmitorilla kiitosrukous kaikkivaltialle Jumalalle, joka niin onnellisesti kahdeksan kärsimyksillä täytetyn kuukauden perästä oli ohjannut askeleemme kotomaalle.

Siinä suuressa sodassa, joka jo vuoden oli vapisuttanut Europan valtioita, oli Suomenkin pieni parvi siis ollut osallisena ja siis puolestansa kantanut uhrinsa vapauden, sivistyksen ja kristin-opin alttarille, puolustanut pientä kansaa isomman kansan raa’oilta sivistyksen kuolettamis-toimilta. Ei kaikkien onnistunut kunnialla kuolla tappo-tantereelle, mutta ei sentähden ole sanottu että ainoasti kuolleet yksin ovat tehneet tehtävänsä. Päin vastoin ne, jotka taasen saivat astua kotomaansa mannerta, tervehtää sen uljasta väkeä, nähdä Suomenlahden vierittävän aaltojansa sen rakkaille rannoille, nekin olivat voimiensa mukaan täyttäneet velvollisuutensa.

Olkoon viimeisenä huokauksena muiston ja kaipauksen huokaus kumppanien haudoille, jotka valmiina näyttämään itsiänsä kunnon Suomalaisiksi, vuotivat verensä sen asian edestä, jonka tähden heitä oli viety vieraalle maalle.

//naucaish.net/4/4051934